Suomentaja: Pekari, Ida
Dostojevskin klassikkoromaani kertoo hyväsydämisestä ja epilepsiaa sairastavasta ruhtinas Myškinistä, joka palaa Sveitsistä Pietarin seurapiireihin. Teos käsittelee hyvyyden ja viattomuuden kohtaamista ahneuden, intohimojen ja säädyllisyyden vaatimusten keskellä.
F. M. Dostojevskin 'Idiootti III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2952. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
IDIOOTTI III
Romaani
Kirj.
F. M. DOSTOJEVSKI
Suomentanut
V. K. Trast
HELSINGISSÄ,
KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA,
1929.
KOLMAS OSA.
(Jatkoa.)
V.
Ippolit, joka Lebedevin esitelmän aikana oli nukahtanut sohvalle, heräsi nyt yht'äkkiä, aivan kuin joku olisi töykännyt häntä kylkeen, vavahti, kohottautui istumaan, katseli ympärilleen ja kalpeni; hän oli suorastaan jonkinmoisen pelästyksen vallassa katsellessaan ympärilleen; mutta hänen kasvoissaan kuvastui miltei kauhu, kun hän muisti ja tajusi kaikki.
— Mitä, ovatko he pois menossa? Onko lopussa? Onko kaikki lopussa? Onko aurinko noussut? — kyseli hän huolestuneena tarttuen ruhtinaan käteen. — Paljonko kello on? Hyväinen aika: yksikö? Olen nukkunut liikaa. Kauanko olen nukkunut? — lisäsi hän miltei epätoivoisen näköisenä, aivan kuin olisi nukkumalla menettänyt jotakin sellaista, mistä riippui vähintään koko hänen kohtalonsa.
— Te olette nukkunut seitsemän tai kahdeksan minuuttia, — vastasi Jevgeni Pavlovitš.
Ippolit katseli häntä tarkasti ja mietti hetkisen.
— Ahaa... ei enempää! Siis minä...
Ja hän veti syvään ja hartaasti henkeä, aivan kuin olisi heittänyt päältään tavattoman raskaan taakan. Hän huomasi vihdoinkin, ettei mikään »ollut lopussa», ettei päivä vielä sarastanut, että vieraat olivat nousseet pöydästä ainoastaan syömistä varten ja ettei mikään muu ollut lopussa kuin Lebedevin lavertelu. Hän hymyili, ja keuhkotautisen puna nousi kahtena heleänä pisteenä hänen poskilleen.
— Te olette ihan laskenut minuutteja minun nukkuessani, Jevgeni Pavlytš, — ryhtyi hän puhumaan pilkallisesti. — Te ette ole koko iltana irroittanut katsettanne minusta, olen sen nähnyt... Ahaa! Rogožin! Minä näin hänet äsken unissani, — kuiskasi hän ruhtinaalle rypistäen kulmiaan ja nyökäyttäen päätään Rogožiniin päin, joka istui pöydän ääressä. — Ahaa, niin, — hän hyppäsi taas asiasta toiseen, — missä on puhuja, missä on Lebedev? Lebedev siis on lopettanut? Mistä hän puhui? Onko totta, ruhtinas, että te olette kerran puhunut, että maailman pelastaa »kauneus»? Hyvät herrat, — huudahti hän kovalla äänellä kaikille, — ruhtinas vakuuttaa, että maailman pelastaa kauneus! Mutta minäpä vakuutan, että hänen ajatuksensa sinkoilevat niin kevyesti sen takia, että hän on nyt rakastunut. Hyvät herrat, ruhtinas on rakastunut; äsken tulin siitä vakuutetuksi, aivan heti, kun hän oli astunut sisään. Älkää punastuko, ruhtinas, minun tulee sääli teitä. Mikä kauneus pelastaa maailman? Minulle on Kolja sen kertonut... Oletteko te innokas kristitty? Kolja sanoo, että te itse nimitätte itseänne kristityksi.
Ruhtinas katseli häntä tarkkaavasti eikä vastannut hänelle.
— Ettekö te vastaa minulle? Luuletteko ehkä minun suuresti rakastavan teitä? — lisäsi Ippolit yhtäkkiä aivan kuin äkillisen purkauksen vallassa.
— En, en luule. Minä tiedän, ettette pidä minusta.
— Kuinka? Eilisenkin jälkeenkö? Olinhan eilen vilpitön teitä kohtaan?
— Tiesin eilenkin, että te ette rakasta minua.
— Se on, siksikö, että minä kadehdin teitä, kadehdin? Niin te olette aina ajatellut ja ajattelette nytkin, mutta... mutta miksi minä puhun teille tätä? Minä tahdon juoda vielä samppanjaa; kaatakaa minulle, Keller.
— Te ette saa juoda enempää, Ippolit, minä en anna teille...
Ja ruhtinas siirsi pikarin kauemmaksi hänestä.
— Niin tosiaankin... — suostui Ippolit heti aivan kuin vaipuen mietteisiin, — kenties vielä sanovat... mutta pirujako minä siitä, mitä he sanovat! Eikö totta, eikö totta? Puhukoot sitten mitä tahansa, eikö niin, ruhtinas? Ja mitä meihin kehenkään kuuluu, mitä tulee sitten!... Minä olen muuten vielä unenpöpperössä. Kuinka kamalan unen näinkään, muistin sen vasta nyt... Minä en toivo teille sellaisia unia, ruhtinas, vaikka minä ehkä todellakaan en rakasta teitä. Muuten, jos ei pidäkään ihmisestä, niin miksi tarvitsisi toivoa hänelle pahaa, eikö totta? Miksi minä kaiken aikaa kyselen; aina minä vain kyselen! Antakaa minulle kätenne; minä puristan sitä lujasti, kas näin... Ojensittehan te kuitenkin minulle kätenne? Siis tiedätte, että minä puristan sitä vilpittömästi?... Ehkäpä minä en juo enempää. Paljonko kello on? Muuten, ei tarvitse, minä tiedän, paljonko kello on. Hetki on tullut! Nyt juuri on aika. Mitä tuo on, laitetaanko tuonne nurkkaan syötävää? Siis tämä pöytä on vapaa? Oivallista! Hyvät herrat, minä... mutta kaikki nämä herrat eivät kuulekaan... minä aion lukea erään kirjoitelman, ruhtinas; ruokapöytä on tietysti mielenkiintoisempi, mutta...
Ja yht'äkkiä, aivan odottamatta, hän veti ylemmästä sivutaskustaan ison, suurella punaisella sinetillä suljetun kirjekuoren, joka oli virkakirjeitten kokoa. Hän pani sen eteensä pöydälle.
Tämä odottamaton teko teki voimakkaan vaikutuksen seuraan, joka ei ollut kypsä siihen, tai paremmin sanoen: joka oli jo kypsä, mutta ei siihen. Jevgeni Pavlovitš ihan hypähti tuolillaan; Ganja siirtyi nopeasti pöydän luo; Rogožin niinikään, mutta omituisen äreänä ja harmistuneena, aivan kuin olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Lebedev, joka sattui olemaan lähellä, tuli aivan luo ja katseli uteliain silmin kirjekuorta koettaen arvata, mistä oli kysymys.
— Mitä teillä on siinä? — kysyi ruhtinas levottomana.
— Heti kun auringon reunaa alkaa näkyä, minä käyn makaamaan, ruhtinas, olenhan sen sanonut; kunniasanallani: saatte sen nähdä! — huusi Ippolit. — Mutta... mutta... luuletteko todellakin, etten minä kykene avaamaan tätä kirjekuorta? — lisäsi hän katsellen uhmailevasti kaikkia ympärillään olevia ja aivan kuin kääntyen kaikkien puoleen eikä kenenkään erityisesti. Ruhtinas huomasi, että koko hänen ruumiinsa vapisi.
— Ei kukaan meistä luule sitä, — vastasi ruhtinas kaikkien puolesta. — Ja miksi luulettekaan, että jollakulla olisi semmoinen ajatus, ja mikä... mikä omituinen päähänpisto teillä onkaan, että tahdotte lukea? Mitä teillä siinä on, Ippolit?
— Mitä siinä on? Mitä hänelle taas on tapahtunut? kyseltiin ympärillä. Kaikki tulivat hänen luokseen, muutamat samalla syöden; punasinettinen kirjekuori veti magneetin tavoin kaikkia puoleensa.
— Tämän minä olen itse eilen kirjoittanut, heti sen jälkeen kuin lupasin teille tulla teille asumaan, ruhtinas. Kirjoitin tätä eilen koko päivän, sitten yön! ja lopetin tänä aamuna; aamuyöstä minä näin unen...
— Eiköhän olisi parempi jättää huomiseen? — keskeytti ruhtinas arasti.
— Huomenna »ei enää ole aikaa»! — naurahti Ippolit hysteerisesti. — Älkää muuten olko levoton, minä luen tämän neljässäkymmenessä minuutissa tai ainakin tunnissa... Ja näettekö, miten kaikki ovat kiinnostuneita; kaikki ovat tulleet lähelle; kaikki katselevat sinettiäni; jos en olisi sinetöinyt papereitani, niin ei olisi syntynyt mitään voimakasta vaikutelmaa! Hahhah! Kas, mitä merkitsee salaperäisyys! Avaanko sinetin vai enkö, hyvät herrat? — huudahti hän nauraen omituista nauruaan ja silmät säkenöiden. — Salaisuus! Salaisuus! Mutta muistatteko, ruhtinas, kuka julisti, ettei »ole enää aikaa»? Tätä julistaa suuri ja mahtava enkeli Ilmestyskirjassa.
— Parempi on olla lukematta! — huudahti yht'äkkiä Jevgeni Pavlovitš niin odottamattoman levottoman näköisenä, että se oli monesta kummallista.
— Älkää lukeko! — huudahti ruhtinaskin pannen kätensä kirjekuorelle.
— Mikä lukuaika nyt on? Nyt on syötävä, — huomautti joku.
— Kirjoitelmako? Aikakauskirjaanko, vai mitä? — tiedusti toinen.
— Kenties se on ikävä? — lisäsi kolmas.
— Mitä se oikein on? — tiedustelivat muut.
Mutta ruhtinaan pelokas ele näytti pelästyttäneen Ippolitia itseäänkin.
— Siis... eikö ole luettava? — kuiskasi hän ruhtinaalle arasti, siniset huulet vääntyneinä hymyntapaiseen irvistykseen. — Eikö ole luettava? — mutisi hän silmäillen ympärillään-olijoita, kaikkien silmiä ja kasvoja, ja ikäänkuin takertuen taas kaikkiin yhtä herkästi kuin ennenkin ja siirtyen helposti toisesta toiseen. — Pelkäättekö te? — kääntyi hän taas ruhtinaan puoleen.
— Mitä? — kysyi tämä muuttuen yhä enemmän hahmoltaan.
— Onko jollakulla kahdenkymmenen kopeekan lantti, kaksikymmentä kopeekkaa! — huudahti Ippolit hypähtäen yht'äkkiä seisomaan, aivan kuin hänet olisi nykäisty pois paikaltaan. — Jokin lantti?
— Tässä on! — sanoi Lebedev antaen hänelle heti rahan. Hänen päässään välähti ajatus, että sairas Ippolit oli menettänyt järkensä.
— Vera Lukjanovna! — kutsui Ippolit kiireesti.— Ottakaa, heittäkää pöydälle: leimapuoli vai numeropuoli? Jos näkyviin jää leima, niin on luettava!
Vera katseli pelästyneenä rahaa, Ippolitia, sitten isäänsä, ja paiskasi rahan pöydälle kömpelösti, pää kenossa, aivan kuin vakuutettuna siitä, ettei hänen itsensä tarvitse katsoa rahaa. Päällepäin jäi leimapuoli.
— On luettava! — kuiskasi Ippolit, aivan kuin kohtalon ratkaisu olisi masentanut hänet; hän ei olisi voinut enempää kalveta, jos hänelle olisi julistettu kuolemantuomio. — Mutta muuten, — sanoi hän vavahtaen yht'äkkiä, kun oli ollut noin puoli minuuttia ääneti, — mitä tämä on? Olenko todellakin äsken juuri heittänyt arpaa? — Hän katseli kaikkia ympärillä olevia yhtä tunkeilevan avomielisesti kuin ennenkin. — Mutta tämähän on ihmeellinen psykologinen piirre! — huudahti hän yht'äkkiä kääntyen ruhtinaan puoleen vilpittömästi hämmästyneenä. — Tämä... tämä on käsittämätön piirre, ruhtinas! — vakuutti hän uudelleen vilkastuen ja ikäänkuin tullen ennalleen. — Kirjoittakaa tämä muistiin, ruhtinas, muistakaa tämä, tehän luullakseni kokoatte kuolemanrangaistusta valaisevaa aineistoa... Minulle on kerrottu, hahhah! Voi, hyvä Jumala, miten päätöntä ja järjetöntä! — Hän istuutui sohvaan, nojasi molemmat kyynärpäänsä pöytään ja tarttui päähänsä.— Tämähän ihan hävettää!... Mutta pirujako minä siitä, jos hävettää, — sanoi hän nostaen melkein samassa päänsä. — Hyvät herrat! Hyvät herrat, minä avaan kirjekuoren, — julisti hän yht'äkkiä päättävästi, — minä... minä, muuten, en pakota kuuntelemaan!...
Mielenliikutuksesta vapisevin käsin hän avasi kirjekuoren, otti siitä esille muutamia kirjepaperiarkkeja, jotka olivat täynnä tiheää kirjoitusta, pani paperit eteensä ja alkoi niitä järjestellä.
— Mitä tämä oikein on? Mitä tämä on? Mitä luetaan? — mutisivat muutamat synkkinä; toiset olivat vaiti. Mutta kaikki asettuivat istumaan ja katselivat uteliaina. Kenties he todellakin odottivat jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Vera takertui kiinni isänsä tuoliin ja oli itkemäisillään pelästyksestä; melkein yhtä pelästynyt oli Kolja. Lebedev, joka jo oli istuutunut, nousi paikaltaan, sieppasi kynttilät ja siirsi ne lähemmäksi Ippolitia, jotta tämä näkisi paremmin lukea.
— Hyvät herrat, tämä on... te saatte heti nähdä mitä tämä on, — lisäsi Ippolit jostakin syystä ja alkoi yht'äkkiä lukea: — »Välttämätön selitys.» Epigrafi: »Après moi le déluge»... Hyi, perhana vieköön! — huudahti hän aivan kuin olisi polttanut näppinsä. — Olenko todellakin ihan tosissani voinut panna noin typerän epigrafin?... Kuulkaahan, hyvät herrat!... Vakuutan teille, että kaikki tämä loppujen lopuksi ehkä onkin mitä hirveintä hölynpölyä! Tässä on vain muutamia minun ajatuksiani... Jos te luulette, että tässä on... jotakin salaperäistä tai... kiellettyä... sanalla sanoen...
— Lukisitte ilman esipuheita, — keskeytti Ganja.
— Hän koukertelee! — lisäsi joku.
— Puhetta on turhan paljon, — pisti väliin Rogožin, joka kaiken aikaa oli istunut ääneti.
Ippolit katsahti häneen yht'äkkiä, ja kun heidän katseensa sattuivat yhteen, väänsi Rogožin suunsa katkeraan ja kiukkuiseen hymyyn ja lausui hitaasti omituiset sanat:
— Toisin on tätä asiaa hoideltava, nuori mies, toisin...
Mitä Rogožin tahtoi sanoa, sitä ei tietenkään kukaan ymmärtänyt, mutta hänen sanansa tekivät varsin omituisen vaikutuksen kaikkiin; kaikkia hipaisi jokin yksi yhteinen ajatus. Ippolitiin taas nämä sanat tekivät hirveän vaikutuksen: hän alkoi niin kovasti vapista, että ruhtinas ojensi kätensä häntä tukeakseen, ja hän olisi aivan varmaan kirkaissut, jollei ilmeisesti hänen äänensä olisi yht'äkkiä katkennut. Kokonaiseen minuuttiin hän ei saanut sanotuksi sanaakaan, vaan katseli raskaasti hengittäen kaiken aikaa Rogožinia. Viimein hän lausui läähättäen ja kovasti ponnistaen:
— Siis te... se olitte... te?
— Mikä oli? Mikä minä olin? — vastasi Rogožin mitään ymmärtämättä, mutta Ippolit huusi terävällä ja kovalla äänellä, kiivastuneena ja miltei äkillisen raivokohtauksen valtaamana:
— Te olitte minun luonani viime viikolla, yöllä, kello yhden jälkeen, sinä päivänä, jolloin minä kävin teidän luonanne aamulla, te!! Tunnustakaa, se olitte te!
— Viime viikolla, yöllä? Etköhän ole tullut kerrassaan hulluksi, nuori mies?
»Nuori mies» oli taas noin minuutin verran vaiti etusormi otsalla ja aivan kuin miettien; mutta hänen kalpeassa, yhä edelleen pelon vääristämässä hymyssään vilahti yht'äkkiä jotakin viekasta ja voitonvarmaakin.
— Se olitte te! — toisti hän viimein miltei kuiskaten, mutta tavattoman varmana. — Te tulitte luokseni ja istuitte ääneti huoneessani tuolilla, ikkunan luona, kokonaisen tunnin; enemmänkin; kello yhden ja kahden jälkeen yöllä; sitten te nousitte ja lähditte pois kellon käydessä kolmatta... Se olitte, te, te! Minkä tähden te peloititte minua, minkä tähden te tulitte kiusaamaan minua, sitä en ymmärrä, mutta se olitte te!
Ja hänen katseessaan välähti yht'äkkiä rajaton viha, vaikka hän yhä edelleen vapisi pelästyksestä.
— Te saatte kohta tietää kaiken tämän, hyvät herrat, minä... minä... kuulkaa...
Hän tarttui taas hirveän kiireesti papereihinsa; ne olivat liukuneet hajalleen ja erilleen, ja hän ponnisteli saadakseen ne yhteen; ne lepattivat hänen vapisevissa käsissään; pitkään aikaan hän ei saanut niitä kuntoon.
— Hän on tullut hulluksi tai puhuu kuumehoureissa, — mutisi Rogožin tuskin kuuluvasti.
Viimein alkoi lukeminen. Alussa, noin viiden minuutin aikana, yllättävän kirjoitelman tekijä yhä vielä läähätti ja luki katkonaisesti ja epätasaisesti; mutta sitten hänen äänensä tuli lujemmaksi ja alkoi täydelleen mukautua luetun sisällykseen. Silloin tällöin vain jokseenkin ankara yskänkohtaus keskeytti hänet; kirjoituksen puoliväliin päästyä hänen äänensä tuli sangen käheäksi; tavaton innostus, joka yhä enemmän sai hänet valtaansa sikäli kuin lukeminen edistyi, kohosi lopulta huippuunsa, samoinkuin myös tuskallinen vaikutus, jonka se teki kuulijoihin. Tässä seuraa kokonaisuudessaan tuo »kirjoitelma»:
»MINUN VÄLTTÄMÄTÖN SELITYKSENI.
»Après moi le déluge!
»Eilen illalla ruhtinas oli luonani; muun muassa hän suostutti minut muuttamaan huvilaansa. Minä tiesin, että hän ehdottomasti tulisi hellittämättä pitämään kiinni ehdotuksestaan ja että hän sanoa tokaisisi minulle suoraan, että huvilassa minun on 'helpompi kuolla ihmisten ja puiden keskellä', kuten hänellä on tapana puhua. Mutta tänään hän ei sanonut kuolla, vaan sanoi 'on helpompi elää', mikä kuitenkin minulle on melkein sama asia nykyisessä tilassani. Minä kysyin häneltä, mitä hän tarkoittaa noilla alituisilla 'puillansa' ja miksi hän noin tyrkyttää minulle noita 'puita', — ja ihmeekseni kuulin häneltä, että muka itse silloin illalla olin lausunut tulleeni Pavlovskiin katsomaan viimeisen kerran puita. Kun minä huomautin hänelle, että samantekeväähän on, kuoleeko puitten alla vai katsellen ikkunastani näkyviä tiilikiviä, ja ettei ole syytä kahden viikon takia noin paljon touhuta, niin hän myönsi heti sen; mutta hänen mielestään vihannuus ja puhdas ilma ehdottomasti vaikuttavat minussa jonkin fyysillisen muutoksen, ja minun kiihtymykseni ja minun uneni muuttuvat ja tulevat kenties helpommiksi. Huomautin hänelle taas nauraen, että hän puhui kuin materialisti. Hän vastasi minulle hymyillen hymyänsä, että hän aina on ollutkin materialisti. Koska hän ei milloinkaan valehtele, niin täytyy näiden sanojen jotakin merkitä. Hänen hymynsä on hyvä; minä olen tarkastanut häntä nyt tarkemmin. En tiedä, rakastanko häntä nyt vai enkö; minulla ei ole nyt aikaa puuhata sen kysymyksen kimpussa. Minun viisi kuukautta häntä kohtaan tuntemani viha on, se on huomautettava, viime kuukauden kuluessa alkanut kokonaan lauhtua. Kukapa tietää, vaikka olisin tullut Pavlovskiin nähdäkseni hänet. Mutta... miksi minä silloin jätin huoneeni? Kuolemaantuomitun on pysyttävä nurkassaan; ja jos minä en nyt olisi tehnyt lopullista päätöstä, vaan olisin päinvastoin päättänyt odottaa viimeiseen hetkeen asti, niin en tietenkään olisi millään ehdolla jättänyt huonettani enkä suostunut hänen ehdotukseensa, että muuttaisin hänen luokseen Pavlovskiin 'kuolemaan'.
»Minun täytyy kiiruhtaa ja saada ehdottomasti valmiiksi koko tämä 'selitys' huomiseen mennessä. Minulla ei siis ole aikaa lukea tätä läpi eikä tehdä korjauksia; luen läpi huomenna, kun luen tämän ruhtinaalle ja parille, kolmelle todistajalle, jotka toivon löytäväni hänen luonaan. Koska tässä ei tule olemaan yhtään sanaa valhetta, vaan kaikki on silkkaa totuutta, viimeistä ja juhlallista, niin mieltäni kiinnittää jo edeltäkäsin, minkä vaikutuksen se tekee minuun itseeni sillä hetkellä ja minuutilla, jolloin sen luen. Muuten, olen suotta kirjoittanut sanat: 'totuus, viimeinen ja juhlallinen'; kahden viikon takia ei muutenkaan kannata valehdella, sillä kahta viikkoa ei kannata elää; se on parhain todistus siitä, että kirjoitan ainoastaan totta. (NB. Ei pidä unhottaa tätä ajatusta: enköhän minä ole mielenvikainen tällä hetkellä, se on, joinakin hetkinä? Minulle on varmasti vakuutettu, että viimeisillään olevat keuhkotautiset toisinaan menettävät joksikin aikaa järkensä. Tämä on todettava huomenna, lukiessani, siitä vaikutuksesta, minkä se tekee kuulijoihin. Tämä kysymys on välttämättömästi saatava aivan täsmällisesti ratkaistuksi; muussa tapauksessa ei voi ryhtyä mihinkään.)
»Minusta näyttää siltä, kuin olisin nyt juuri kirjoittanut hirveän tyhmyyden; mutta minulla ei ole aikaa korjauksien tekoon, kuten jo sanoin; minä lupaan sitäpaitsi nimenomaan, etten muuta tästä käsikirjoituksesta ainoatakaan riviä, en edes sittenkään, vaikka huomaisin itse puhuvani ristiriitaisesti jokaisen viidennen rivin jälkeen. Tahdon nimittäin todeta huomenna lukiessani, onko ajatuksenjuoksuni loogillisesti oikea; huomaanko virheeni ja onko siis oikein kaikki se, mitä pien tässä huoneessa näinä kuutena kuukautena ajatellut, vai onko se vain hourailua.
»Jos minun olisi ollut kaksi kuukautta takaperin, kuten nyt, kokonaan jätettävä huoneeni ja sanottava jäähyväiset Meyerin talon seinälle, niin minusta, olen varma siitä, se olisi ollut surullista. Nyt sensijaan en tunne mitään sellaista, ja kuitenkin jätän huomenna sekä huoneen että seinän ainaiseksi! Siis minun vakaumukseni, ettei kahden viikon takia maksa vaivaa tuntea sääliä tai antautua minkäänlaisten tunteitten valtaan, on päässyt voitolle minun luonnostani ja voipi nyt jo määrätä kaikista tunteistani. Mutta onko se totta? Onko totta, että luontoni on nyt täydelleen voitettu? Jos minua nyt alettaisiin kiduttaa, niin minä varmaankin huutaisin enkä sanoisi, ettei kannata huutaa ja tuntea kipua, koska elon aikaa on jäänyt ainoastaan kaksi viikkoa.
»Mutta onko se totta, että minulla on jäljellä elon aikaa ainoastaan kaksi viikkoa eikä enempää? Silloin Pavlovskissa minä valehtelin: B—-n ei ole sanonut minulle mitään eikä ole koskaan nähnyt minua; mutta noin viikko sitten tuotiin luokseni ylioppilas Kislorodov; vakaumukseltaan hän on materialisti, ateisti ja nihilisti, ja siksi juuri olinkin kutsunut hänet: minä tarvitsin ihmistä, joka sanoisi minulle lopultakin alastoman totuuden hienostelematta ja kursailematta, vieläpä ilmeisellä mielihyvällä (mikä minun mielestäni sentään on tarpeetonta). Hän tokaisi minulle suoraan, että minulla on elinaikaa jäljellä noin kuukausi; kenties hieman enemmän, jos joudun edullisiin olosuhteisiin; mutta saatan kuolla myös paljon aikaisemmin. Hänen mielestään minä voin kuolla myös äkkiä, esimerkiksi huomenna: sellaista on tapahtunut, ja juuri toissa päivänä muuan nuori rouva, jossa oli minun sairauteni kaltainen keuhkotauti, oli Kolomnassa lähdössä torille ostamaan ruokatavaroita, kun hän äkkiä tunsi pahoinvointia, kävi pitkälleen sohvalle, huokasi ja kuoli. Kaiken tämän kertoi Kislorodov minulle suorastaan keikaillen tunteettomuudellaan ja varomattomuudellaan ja ikäänkuin tehden minulle sillä suuren kunnian, osoittaen siten, että hän pitää minuakin samanlaisena kaikki kieltävänä korkeampana olentona, jommoinen hän itsekin on ja jolle kuoleminen ei tietysti ole mitään. Loppujen lopuksi kuitenkin se on täsmälleen viivoitettu tosiseikka: kuukausi eikä sen enempää! Ettei hän siinä ole erehtynyt, siitä olen täysin vakuutettu.
»Minua ihmetytti suuresti, miten ruhtinas äsken saattoi arvata, että minä näen 'pahoja unia'; hän lausui sananmukaisesti, että Pavlovskissa 'minun kiihtymykseni ja uneni' muuttuvat. Miksi juuri unet? Hän on joko lääketieteeseen perehtynyt mies tai todellakin tavattoman älykäs ja pystyy arvaamaan hyvin monet asiat. (Mutta että hän on loppujen lopuksi kuitenkin 'idiootti', siitä ei ole mitään epäilystä.) Ennen hänen tuloaan minä aivan kuin vartavasten näin erään hyvän unen (niitä unia, jommoisia nykyään näen sadoittain). Minä nukahdin — luullakseni tuntia ennen hänen tuloaan — ja näin olevani eräässä huoneessa (en kuitenkaan omassani). Huone oli suurempi ja korkeampi kuin minun huoneeni, paremmin kalustettu, valoisa, siinä oli kaappi, lipasto, sohva ja minun vuoteeni, joka oli iso ja leveä ja viheriällä, neulotulla peitteellä peitetty. Mutta tässä huoneessa minä huomasin jonkin kauhean eläimen, eräänlaisen hirviön. Se oli skorpionin kaltainen, mutta ei ollut skorpioni, vaan inhoittavampi ja paljon peloittavampi, ja juuri siksi, luullakseni, että sellaisia eläimiä ei luonnossa ole ja että se oli vartavasten ilmestynyt luokseni ja että siinä juuri olikin jokin salaisuus. Minä tarkastelin sitä hyvin yksityiskohtaisesti: se oli ruskea ja kovakuorinen matelija, noin neljän versokin pituinen, pään kohdalta noin parin sormen paksuinen, häntään päin vähitellen suippeneva, niin että hännän pää oli enintään kymmenesosa veršokkia paksuudeltaan. Veršokin etäisyydellä päästä ulkoni ruumiista neljänkymmenenviiden asteen kulmassa kaksi jalkaa, yksi kummallakin puolella, parin veršokin pituisia, niin että koko eläin näytti ylhäältä päin katsottuna kolmikärjeltä. Sen päätä en selvästi nähnyt, mutta näin kaksi lyhyenpuoleista tuntosarvea, jotka olivat kuin kaksi vankkaa neulaa ja myöskin ruskeanväriset. Kaksi samanlaista sakaraa oli hännänpäässä ja kummankin jalan päässä, siis kaikkiaan kahdeksan sarvea. Eläin juoksenteli huoneessa hyvin nopeasti, jalkojensa ja häntänsä varassa, ja kun se juoksi, niin sen sekä ruumis että jalat mutkittelivat kuin pienet käärmeet, tavattoman nopeasti, sen kovasta kuoresta huolimatta, ja se oli hyvin inhoittavaa nähdä. Minä pelkäsin hirveästi, että se pistäisi minua; minulle oli sanottu, että se oli myrkyllinen, mutta minua vaivasi kaikkein enimmän ajatus, kuka oli sen lähettänyt minun huoneeseeni, mitä minulle aiottiin tehdä ja mikä salaisuus tässä piili. Eläin meni piiloon lipaston alle, kaapin alle, ryömi nurkkiin. Minä istuuduin tuolille nostaen jalat alleni. Eläin juoksi nopeasti vinosti poikki koko huoneen ja hävisi jonnekin tuolini lähettyville. Minä katselin peloissani ympärilleni, mutta koska istuin omien jalkojeni päällä, niin toivoin, ettei se pääse tuolille. Yht'äkkiä kuulin takaapäin, melkein pääni kohdalta, omituista ratinaa; käännähdin ja näin elukan kiipeävän seinää ylös ja olevan jo pääni tasalla sekä ihan koskettavan hiuksiani hännällään, joka pyöri ja kiemuroi tavattoman nopeasti. Minä hypähdin pystyyn, ja samassa eläinkin katosi. En uskaltanut käydä vuoteelleni, koska pelkäsin sen ryömivän pieluksen alle. Huoneeseen tuli äitini ja joku hänen tuttunsa. He alkoivat pyydystää iljettävää elukkaa, mutta olivat levollisempia kuin minä eivätkä edes pelänneetkään. Mutta he eivät löytäneet mitään. Yht'äkkiä eläin ryömi taas esille; se mateli tällä kertaa hyvin hiljaa ja aivan kuin erikoisessa tarkoituksessa, hitaasti kiemurrellen, mikä oli vieläkin inhoittavampaa, taaskin vinosti poikki huoneen ovea kohti. Silloin äitini avasi oven ja huusi Normaa, koiraamme, — se on hyvin iso newfoundlandilainen, musta ja pörrökarvainen; kuoli viisi vuotta takaperin. Se syöksyi huoneeseen ja jäi kuin jähmettyneenä seisomaan. Matelijakin pysähtyi, mutta kiemurteli yhä ja nakutteli lattiaa jalkojensa ja häntänsä kärjellä. Eläimet eivät kykene tuntemaan mystillistä pelästystä, jollen kokonaan erehdy; mutta tällä hetkellä minusta näytti siltä, kuin Norman pelästyksessä olisi ollut jotakin ikäänkuin hyvin tavatonta, ikäänkuin miltei mystillistäkin, ja että se siis aavisti, samoinkuin minäkin, että elukassa on jotakin kohtalokasta ja että siinä piilee jokin salaisuus. Norma vetäytyi hitaasti takaisin matelijan edestä, joka ryömi hiljaa ja varovasti sitä kohti; nähtävästi matelija aikoi yht'äkkiä syöksyä Norman kimppuun ja pistää sitä. Mutta kaikesta pelästyksestään huolimatta oli Norma hirveän vihaisen näköinen, vaikka sen kaikki jäsenet vapisivat. Yht'äkkiä se paljasti hitaasti näkyviin peloittavat hampaansa, avasi selkoselälleen suuren, punaisen kitansa, arvioi taitavasti välimatkan ja sieppasi yht'äkkiä päättävästi matelijan hampaisiinsa. Luultavasti elukka riuhtaisi voimakkaasti päästäkseen irti, koska Norma sieppasi sen vielä toistamiseen kiinni, tällä kertaa ilmasta, ja kahdesti tavoitti sitä kitaansa ilmasta aivan kuin niellen. Elukan kova kuori ratisi sen hampaissa; matelijan häntä ja jalat, jotka olivat ulkona Norman suusta, liikkuivat hirvittävän nopeasti. Yht'äkkiä Norma päästi surkean vikinän: elukka oli siis ennättänyt pistää sitä kieleen. Vikisten ja ulvoen se avasi tuskissaan suunsa, ja minä näin, että rikkipurtu matelija vielä liikkui poikittain sen suussa, vuodattaen puoleksi murskatusta ruumiistaan koiran kielelle suuren määrän valkoista nestettä, joka oli samanlaista kuin rikkipoljetun mustan torakan sisus... Silloin minä heräsin, ja sisälle astui ruhtinas.»
— Hyvät herrat, — sanoi Ippolit lakaten yht'äkkiä lukemasta ja miltei häveten, — minä en ole lukenut läpi, mutta nähtävästi olen todellakin kirjoittanut paljon liikaa. Tämä uni...
— Niinpä kyllä, — kiiruhti Ganja pistämään väliin.
— Tässä on liian paljon persoonallista, minä myönnän sen, se on, oikeastaan vain minua koskevaa...
Näin puhuessaan Ippolit oli väsyneen ja heikentyneen näköinen ja pyyhki hikeä otsaltaan nenäliinalla.
— Niin, te tunnette todellakin liian suurta mielenkiintoa itseenne, — sähisi Lebedev.
— Minä en, hyvät herrat, pakota ketään, sanon sen vieläkin; ken ei halua kuulla, voi kyllä poistua.
— Ajaa pois... vieraasta talosta, — mutisi Rogožin tuskin kuuluvasti.
— Kuinka me kaikki yht'äkkiä nousisimme ja poistuisimme? — lausui äkkiarvaamatta Ferdyštšenko, joka ei tähän saakka ollut uskaltanut puhua ääneen.
Ippolit loi yht'äkkiä silmänsä alas ja tarttui käsikirjoitukseensa; mutta samassa silmänräpäyksessä hän kohotti taas päänsä ja lausui silmät säkenöiden, kaksi punaista läikkää poskillaan, Ferdyštšenkoa vasten kasvoja katsellen:
— Te ette ollenkaan rakasta minua!
Kuului naurua; enemmistö ei kuitenkaan nauranut. Ippolit punastui hirveästi.
— Ippolit, — sanoi ruhtinas, — sulkekaa käsikirjoituksenne ja antakaa se minulle sekä käykää itse nukkumaan tänne minun huoneeseeni. Me puhelemme hiukan ennen nukkumistanne ja huomenna; mutta sillä ehdolla, ettette enää koskaan avaa näitä paperiarkkeja. Tahdotteko?
— Onko se sitten mahdollista? — sanoi Ippolit katsellen häntä aivan ihmeissään. — Hyvät herrat! — huudahti hän taas kuumeisesti vilkastuen. — Typerä välikohtaus, jonka aikana en osannut käyttäytyä. Minä en enää keskeytä lukemista. Ken haluaa kuulla, hän kuulkoon...
Hän joi kiireesti kulauksen vesilasista, nojautui kiireesti kyynärpäittensä varaan pöytää vasten päästäkseen piiloon katseilta ja alkoi itsepintaisesti jatkaa lukemista. Häpeämisen tunne muuten haihtui pian...
— »Se ajatus (jatkoi hän lukemistaan), ettei maksa vaivaa elää muutamia viikkoja, alkoi täydellä todella saada minut valtaansa luullakseni noin kuukausi takaperin, kun minulla oli jäljellä elinaikaa vielä neljä viikkoa, mutta täydellisesti se sai minut valtaansa vasta kolme päivää sitten, kun palasin tuon illan jälkeen Pavlovskista. Ensimmäinen hetki, jolloin tämä ajatus täydelleen ja välittömästi tunkeutui läpi olemukseni, oli kuistilla ruhtinaan luona, juuri samassa silmänräpäyksessä, kun minä sain päähäni tehdä viimeisen elämiskokeen, tahdoin nähdä ihmisiä ja puita (olkoon vain, että olen itse niin sanonut), kiivastuin, pidin kiinni Burdovskin, 'lähimäiseni', oikeudesta ja haaveilin, että kaikki yht'äkkiä levittävät kätensä ja syleilevät minua ja pyytävät minulta anteeksi jotakin ja minä pyydän anteeksi heiltä; sanalla sanoen, minä esiinnyin lopuksi niinkuin lahjaton hölmö. Ja juuri noina hetkinä minussa leimahtikin 'viimeinen vakaumus'. Ihmettelen nyt, kuinka minä olen voinut elää kokonaista kuusi kuukautta ilman tätä 'vakaumusta'! Minä tiesin varmasti, että minussa on parantumaton keuhkotauti; minä en pettänyt itseäni ja käsitin aseman selvästi. Mutta kuta selvemmin minä sen käsitin, sitä vimmatummin minun mieleni teki elää; minä takerruin kiinni elämään ja tahdoin elää, maksoi mitä maksoi. Minä myönnän, että saatoin silloin olla vihoissani hämärälle ja järkkymättömälle kohtalolle, joka oli päättänyt musertaa minut kuin kärpäsen tietämättä itsekään miksi; mutta miksi sitten en ole aivan loppuun asti tyytynyt vain tuntemaan vihaa? Minkä tähden minä todella aloin elää, vaikka tiesin, ettei minulla enää ollut lupa alkaa; koetin, vaikka tiesin, ettei minulla enää ollut aikaa koetella? Samalla en kuitenkaan kyennyt edes kirjaa lukemaan ja lakkasin lukemasta: mitä toimitti lukeminen, mitä toimitti tietojen hankkiminen kuudeksi kuukaudeksi? Tämä ajatus sai minut monta kertaa heittämään kirjan pois.
»Niin, tämä Meyerin seinä voi kertoa paljon! Paljon olen ajatuksissani siihen kirjoittanut. Ei ollut ainoatakaan täplää tuossa likaisessa seinässä, jota en olisi oppinut tietämään ulkoa. Kirottu seinä! Ja kuitenkin se on minulle kalliimpi kuin kaikki Pavlovskin puut, se on, sen pitäisi olla kalliimpi kaikkia, jollei minulle nyt kaikki olisi samantekevää.
»Muistan nyt, miten kiihkeän halukkaasti aloin silloin seurata heidän elämäänsä; sellaista mielenkiintoa ei ollut aikaisemmin ollut. Odotin toisinaan Koljaa kärsimättömästi ja toraillen, kun olin itse niin sairas, etten voinut lähteä huoneesta. Minä syvennyin siinä määrin kaikkiin pikkuseikkoihin, tunsin mielenkiintoa kaikenlaisia huhuja kohtaan, että muutuin luultavasti juoruilijaksi. En ymmärtänyt esimerkiksi sitä, kuinka nuo ihmiset, joilla oli niin pitkä elämä käytettävänään, eivät osaa rikastua (muuten, en ymmärrä sitä nytkään). Minä tunsin erään köyhän miehen, josta minulle myöhemmin kerrottiin, että hän oli kuollut nälkään, ja muistan, että se sai minut joutumaan pois suunniltani: jos tuon köyhän miehen olisi voinut elvyttää eloon, niin minä luullakseni olisin antanut teloittaa hänet. Vointini parantui toisinaan viikkomääriksi, ja minä saatoin mennä ulos kadulle; mutta katu alkoi minua lopulta siinä määrin suututtaa, että minä istuin päiväkausia tahallani sisällä, vaikka olisin voinut mennä ulos kuten kaikki muutkin. Minä en voinut sietää tuota puikkelehtivaa, kiirehtivää, alati huolestunutta, synkkää ja levotonta väkeä, joka vilisi ympärilläni katukäytävillä. Mitä tarkoitti heidän ainainen murheensa, heidän ainainen huolensa ja touhunsa, heidän ainainen synkkä ilkeytensä (sillä he ovat ilkeitä, ilkeitä, ilkeitä)? Kuka on syypää siihen, että he ovat onnettomia eivätkä osaa elää, vaikka heillä on edessään elinaikaa kuusikymmentä vuotta? Miksi Zarnitsyn salli niin käydä, että kuoli nälkään, vaikka hänellä oli edessään kuusikymmentä vuotta? Ja jokainen näyttää karkeatekoisia ryysyjään, työstä jäykistyneitä käsiään, on vihainen ja huutaa: 'Me teemme työtä kuin härät, me näemme vaivaa, me olemme nälkäisiä kuin koirat ja köyhiä! Toiset eivät tee työtä eivätkä näe vaivaa, mutta he ovat rikkaita!' (Ikuisesti toistuva loppusäe!) Heidän vieressään juoksentelee ja touhuaa aamusta yöhön asti joku 'paremmasta perheestä' oleva kurjimus, Ivan Fomitš Surikov, — hän asuu meidän talossamme, meidän yläpuolellamme, — kyynärpäät aina repaleisina, napit irrallaan, toimittaa kaikenlaisten ihmisten asioita, suorittaa toisten antamia tehtäviä, vieläpä aamusta yöhön asti. Ryhtykää hänen kanssaan puheisiin: 'Köyhä olen, kurja kerjäläinen, vaimo kuoli, ei ollut rahaa lääkkeitten ostoon, ja talvella palelluttivat lapseni: vanhin tyttäreni on antautunut herrasmiehen elätiksi...' Näin hän aina ruikuttaa, aina itkeä nyyhkyttää! Oi, en mitään, en mitään sääliä minä ole tuntenut noita hölmöjä kohtaan, en nyt enkä aikaisemmin,— sanon sen ylpeillen! — Miksi hän sitten itse ei ole Rothschild? Kenen syy se on, ettei hän omista miljoonia niinkuin Rothschild, ettei hänellä ole kasoittain kultaisia imperiaaleja ja napoleondoreja, niin suurta ja korkeata kasaa kuin se mäki, joka laitetaan laskiaisena rahvaan huvittelupaikalle! Kun hän kerran elää, niin kaikkihan on hänen vallassaan! Kuka on syypää siihen, ettei hän tätä ymmärrä?
»Oi, nyt minulle jo on kaikki samantekevää, nyt minulla ei enää ole aikaa vihoitella, mutta silloin, silloin, toistan sen, minä sananmukaisesti pureskelin öisin pielustani ja revin vuoteeni peitettä raivoissani. Oi, kuinka unelmoinkaan silloin, kuinka toivoinkaan, toivoin aivan kuin tahallani, että minut, kahdeksantoistavuotias, puolialaston, melkein vaatteita vailla oleva nuorukainen, ajettaisiin yht'äkkiä ulos kadulle ja jätettäisiin aivan yksikseni, ilman asuntoa, ilman työtä, ilman leipäpalaa, ilman sukulaisia, ilman ainoatakaan tuttua ihmistä suunnattoman suureen kaupunkiin, nälkäisenä, piestynä (sitä parempi!), mutta terveenä, ja silloinpa minä olisin näyttänyt...
»Mitä olisin näyttänyt?
»Oi, luuletteko te todellakin, etten minä tiedä miten olen alentanut itseäni jo muutenkin 'Selitykselläni'! Jokainenhan pitää minua elämää tuntemattomana kurjimuksena ja unhottaa, etten enää ole kahdeksantoistavuotias, unhottaa, että kun elää sillä tavoin kuin minä olen elänyt nämä kuusi kuukautta, niin se merkitsee samaa kuin olisi elänyt harmaapääksi! Mutta naurettakoon vain ja sanottakoon, että tämä kaikki on satua. Minä olen todellakin kertonut itselleni satuja. Olen täyttänyt niillä kokonaisia öitä; muistan ne kaikki nyt.
»Mutta pitäisikö minun tosiaankin kertoa ne nyt taas uudelleen, — nyt, kun minultakin jo on satujen aika mennyt ohi? Ja kenelle! Minähän lohduttelin itseäni niillä silloin, kun selvästi näin, ettei minulla ollut lupaa oppia kreikan kielioppiakaan; parahiksi nousi mieleeni: 'En ennätä lauseoppiinkaan asti, kun jo kuolen.' Näin ajattelin jo ensimmäistä sivua lukiessani ja paiskasin kirjan pöydän alle. Siellä se on vieläkin; olen kieltänyt Matrenaa nostamasta sitä sieltä.
»Pitäköön se, jonka käsiin 'Selitykseni' sattuu joutumaan ja jolla on riittävästi kärsivällisyyttä lukeakseen sen läpi, minua mielenvikaisena tai vaikkapa lukiolaisena tai, mikä on luultavinta, kuolemaantuomittuna, josta on luonnollisesti alkanut näyttää siltä, että kaikki ihmiset, paitsi hän itse, pitävät elämää liian vähän arvossa, ovat tottuneet liian helpolla sen tuhlaamaan pois, käyttävät liian laiskasti ja liian tunnottomasti sitä ja ovat siis joka ikinen arvottomia sitä elämään. Mitäs? Minä ilmoitan, että lukijani erehtyy ja että minun vakaumukseni on kokonaan riippumaton kuolemantuomiostani. Kysykääpä, kysykääpä heiltä vain, kuinka he kaikki, joka ainoa, ymmärtävät, mitä onni oikein on? Oi, olkaa varmat siitä, ettei Kolumbus ollut silloin onnellinen, kun hän oli löytänyt Amerikan, vaan silloin, kun hän sitä etsi; olkaa varmat siitä, että hänen korkein onnenhetkensä kenties oli täsmälleen kolme päivää sitä ennen, kuin hän löysi Uuden Maailman, jolloin kapinoiva laivaväki oli epätoivoissaan kääntämäisillään laivan takaisin Eurooppaan! Ei tässä ole kysymys Uuden Maailman löytämisestä, se olisi yhtä hyvin voinut jäädä löytämättä. Kolumbus kuoli melkeinpä näkemättä sitä ja oikeastaan tietämättä mitä oli löytänyt. Kysymys on elämästä, yksinomaan elämästä, — ei sen löytämisestä sinänsä, vaan siitä, että lakkaamatta ja ikuisesti työskentelee sen löytämiseksi! Mutta mitäpä toimittaa puhuminen! Minä epäilen, että kaikki se, mitä nyt puhun, on siinä määrin aivan yleisten lauselmien maltaista, että minua varmaankin pidetään alimman luokan oppilaana, joka on kirjoittanut aineen 'Auringon noususta', tai sanotaan, että minulla kenties todella oli jotakin esille tuotavaa, mutta etten minä parhaalla tahdollanikaan ole kyennyt löytämään sille... 'ilmaisumuotoa'. Mutta lisäänpä kuitenkin, että jokaisessa nerokkaassa ja uudessa inhimillisessä ajatuksessa, tai yksinkertaisesti aivan jokaisessa vakavassa inhimillisessä ajatuksessa, joka on syntynyt jonkun päässä, aina on jokin jäännös, jota ei saa mitenkään ilmaistuksi toisille ihmisille, vaikkapa kirjoittaisitte kokonaisia nidoksia ja selittelisitte ajatustanne kolmekymmentäviisi vuotta; aina jää jotakin, mikä ei mitenkään ota lähteäkseen ulos kallostanne, vaan jää teidän omaksenne ainaisiksi ajoiksi; niinpä kuolettekin voimatta antaa perinnöksi kenellekään kenties suurinta aatettanne. Mutta vaikka minäkään nyt en ole osannut esittää kaikkea sitä, mikä minua on näinä kuutena kuukautena kiusannut, niin ainakin ymmärretään, että päädyttyäni nykyiseen 'viimeiseen vakaumukseeni' minä olen saanut maksaa siitä kenties liian kalliin hinnan; juuri tämän minä olen katsonut välttämättömäksi, erinäisiä tarkoituksia varten tuoda esiin 'Selityksessäni'.
»Mutta minä jatkan.»
VI.
»En tahdo valehdella: todellisuus sai minutkin tarttumaan koukkuunsa näinä kuutena kuukautena ja viehätti minua toisinaan siinä määrin, että minä unhotin kuolemantuomioni tai, paremmin sanoen, en tahtonut sitä ajatella, vieläpä toiminkin. Mainittakoon tässä ulkonaisista olosuhteistani. Kun minä noin kahdeksan kuukautta takaperin tulin jo hyvin sairaaksi, niin katkaisin kaikki suhteeni muihin ihmisiin ja jätin kaikki entiset toverini. Koska muutenkin aina olen ollut jörö mies, niin toverini unhottivat minut helposti; tietysti he olisivat unhottaneet minut, vaikka asianlaita ei olisi näin ollutkaan. Ympärilläni kotona, se on, 'perheessä', oli myös yksinäistä. Noin viisi kuukautta sitten minä kerta kaikkiaan sulkeuduin huoneeseeni enkä ollenkaan käynyt perheen huoneissa. Minua on aina toteltu, eikä kukaan uskaltanut tulla huoneeseeni, paitsi määrätyllä ajalla siistimään huonetta ja tuomaan minulle päivällistä. Äitini vapisi määräyksiäni peläten eikä uskaltanut edessäni itkeä tillittää, kun toisinaan suvaitsin päästää hänet huoneeseeni. Lapsia hän aina pieksi minun takiani, etteivät ne meluaisi ja häiritsisi minua; minä valitinkin usein heidän liiaksi huutavan; kylläpä ne nyt mahtavat minua rakastaa! 'Uskollista Koljaa', kuten minä häntä nimitin, lienen myös kiusannut aika tavalla. Viime aikoina hänkin kiusasi minua: kaikki tämä oli luonnollista, ihmiset ovat luotujakin toisiaan kiusaamaan. Mutta minä huomasin hänen sietävän ärtyisyyttäni aivan sillä tavoin kuin hän olisi ennakolta päättänyt säästää sairasta. Luonnollisesti tämä suututti minua; mutta nähtävästi hän oli päättänyt jäljitellä ruhtinasta 'kristillisessä nöyryydessä', mikä jo oli jossakin määrin hullunkurista. Hän on nuori ja kuumaverinen poika ja jäljittelee tietysti kaikkea; mutta minusta tuntui välisti siltä, kuin olisi hänenkin jo aika elää oman älynsä mukaan. Minä pidän hänestä hyvin paljon. Minä kiusasin myös Surikovia, joka asuu yläpuolellamme ja juoksentelee aamusta yöhön asti joittenkin ihmisten asioilla; olen myötäänsä todistellut hänelle, että hän on itse syypää köyhyyteensä, niin että hän lopulta pelästyi ja lakkasi käymästä luonani. Hän on hyvin nöyrä mies, mitä nöyrin olento. (NB. Sanotaan, että nöyryys on hirveän suurta voimaa; täytyy kysyä tätä tarkemmin ruhtinaalta, ne ovat hänen omat sanansa.) Mutta kun minä maaliskuussa kiipesin ylös hänen asuntoonsa nähdäkseni, miten siellä olivat 'palelluttaneet', kuten hän lausui, hänen lapsensa, ja vahingossa naurahdin katsellessani hänen lapsukaisensa ruumista, koska olin alkanut taas selittää Surikoville, että hän on 'itse syypää', niin tämän kurjimuksen huulet alkoivat yht'äkkiä väristä, hän tarttui toisella kädellään olkaani ja osoitti toisella minulle ovea ja lausui minulle hiljaa, miltei kuiskaten: 'Menkää!' Minä menin ulos, ja tämä kaikki miellytti minua suuresti, oli miellyttänyt minua jo silloin, juuri samalla hetkellä, kun hän oli työntänyt minut ulos; mutta hänen sanansa tekivät minuun myöhemmin pitkän aikaa, niitä muistellessani, sellaisen raskaan vaikutuksen, kuin olisin tuntenut häntä kohtaan omituista, halveksivaa sääliä, jommoista en ollenkaan olisi tahtonut tuntea. Ei edes tuommoisen loukkauksen hetkelläkään (tunnenhan, että loukkasin häntä, vaikka se ei ollutkaan aikomukseni), tuommoisella hetkelläkään tuo mies ei kyennyt suuttumaan! Hänen huulensa eivät silloin ollenkaan ruvenneet liikkumaan vihastuksesta, vannon sen: tarttuessaan käteeni ja lausuessaan suurenmoisen sanansa 'menkää' hän ei ollut ollenkaan vihoissaan. Arvokkuutta hänessä oli, vieläpä paljonkin, jopa siinä määrin, ettei se ensinkään sopinut hänelle (niin että, totta puhuen, siinä oli paljon koomillistakin), mutta vihastusta ei ollut. Kenties hän yksinkertaisesti oli alkanut yht'äkkiä halveksia minua. Siitä lähtien hän pari, kolme kertaa, kun kohtasin hänet portaissa, alkoi yht'äkkiä tervehtiä minua ottamalla lakin päästään, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, mutta ei enää pysähtynyt, kuten ennen, vaan juoksi nolona ohitseni. Jos hän minua halveksikin, niin senkin hän teki omalla tavallaan: hän 'halveksi nöyrästi'. Mutta ehkäpä hän otti lakin päästään yksinkertaisesti pelosta, koska olin hänen velkojansa poika, sillä hän on aina velkaa äidilleni eikä mitenkään kykene pääsemään veloistaan. Ja tämä onkin kaikkein luultavinta. Minä tahdoin selvitellä asiaa hänen kanssaan ja tiedän varmasti, että kymmenen minuutin kuluttua hän olisi alkanut pyydellä minulta anteeksi; mutta sitten päätin, että parasta on antaa hänen olla rauhassa.
»Samaan aikaan, se on, jokseenkin niihin aikoihin kuin Surikov 'palellutti' lapsensa, maaliskuun puolivälissä, vointini jostakin syystä parani tuntuvasti ja sitä jatkui pari viikkoa. Aloin käydä ulkona, useimmiten illan hämärtäessä. Minä pidin maaliskuun hämärästä, kun ilma alkoi kylmetä ja kun kaasuvalo sytytettiin; kuljin toisinaan pitkiä matkoja. Kerran Šestilavotšnaja-kadulla minut saavutti joku 'parempiin ihmisiin' kuuluva mieshenkilö, jonka piirteitä en pimeässä tarkoin erottanut; hän kantoi jotakin paperiin käärittyä, ja hänen yllään oli lyhyt ja ruma huono päällystakki, joka oli liian ohut siihen vuodenaikaan. Kun hän saapui lyhdyn kohdalle noin kymmenen askelen päähän minun edelläni, niin minä huomasin, että jotakin putosi hänen taskustaan. Minä riensin nostamaan sen maasta — ja jopa olikin aika, sillä joku pitkäviittainen mies hyppäsi samassa paikalle, mutta nähtyään kapineen minun käsissäni ei ruvennut siitä kiistelemään, vaan vilkaisi kiireesti käsiini ja livahti ohitseni. Kysymyksessä oleva esine oli iso, sahviaanista tehty, vanhanmallinen ja pullollaan oleva lompakko; mutta jostakin syystä minä arvasin ensi silmäyksellä, että siinä oli mitä tahansa muuta paitsi rahaa. Kulkija, joka oli sen pudottanut, oli jo noin neljänkymmenen askelen päässä minusta ja hävisi pian näkyvistäni väkijoukkoon. Läksin juoksemaan ja aloin huutaa hänelle; mutta kun en osannut huutaa muuta kuin 'hei!', niin hän ei kääntynyt katsomaan taakseen. Yhtäkkiä hän pujahti vasemmalle, erään talon portista sisälle. Kun minä juoksin porttikäytävään, jossa oli hyvin pimeä, ei siellä enää ollut ketään. Talo oli äärettömän suuri, niitä valtavia vuokrakasarmeita, joita keinottelijat rakentavat pikkueläjiä varten; muutamissa tuollaisissa taloissa on satakin pikku asuntoa. Kun olin juossut porttikäytävän läpi, niin minusta näytti, kuin olisi suuren pihan oikeanpuolisessa peränurkassa kulkenut ihminen, vaikka pimeässä tuskin saatoin sen erottaa. Juostuani sinne nurkkaan näin porraskäytävän suun; portaat olivat kapeat, tavattoman likaiset, eikä niissä ollut minkäänlaista valaistusta; mutta ylempää kuului vielä portaita ylös juoksevan ihmisen askelia, ja minäkin läksin rientämään portaita ylös siinä toivossa, että saavutan hänet, ennenkuin hänelle ennätetään avata ovi. Niin kävikin. Porrasvälit olivat aivan lyhyet, mutta niitä oli loppumattomiin, niin että minä hengästyin kovin; ovi avautui ja sulkeutui jälleen viidennessä kerroksessa, arvasin sen ollessani kolme porrasväliä alempana. Ennenkuin olin juossut perille, hengähtänyt porras-aukeamassa ja löytänyt ovikellon, oli kulunut muutamia minuutteja. Minulle avasi oven viimein eräs eukko, joka pienen pienessä keittiössä puhalteli tulta teekeittimeen; hän kuunteli ääneti kysymyksiäni, ei tietysti ymmärtänyt mitään ja avasi minulle viereiseen huoneeseen johtavan oven. Sekin huone oli pieni, hirveän matala, siinä oli huonot, kaikkein välttämättömimmät huonekalut sekä leveä, tavattoman suuri, verhoilla varustettu vuode, jolla loikoi 'Terentjitš' (sen nimen huusi eukko), nähtävästi juovuksissa. Pöydällä paloi kynttilänpätkä rautaisessa yölampussa ja seisoi melkein tyhjäksi juotu viinapullo. Terentjitš murahti minulle jotakin vuoteella loikoen ja viittasi toista ovea kohti, mutta eukko meni pois, niin ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin avata tuo toinen ovi. Niin teinkin ja astuin sisälle seuraavaan huoneeseen.
»Tämä huone oli vieläkin kapeampi ja ahtaampi kuin edellinen, niin etten suorastaan tietänyt, miten kääntyisin; kapea, yhden maattava vuode nurkassa otti hirveän paljon tilaa; muuta kalustoa oli vain kolme yksinkertaista tuolia, joiden päälle oli kasattu kaikenlaisia ryysyjä, ja mitä yksinkertaisin puinen keittiön pöytä vanhan, vahakankaalla päällystetyn sohvan edessä, niin että pöydän ja vuoteen välistä oli miltei mahdotonta päästä kulkemaan. Pöydällä paloi talikynttilä samanlaisessa rautaisessa yölampussa kuin toisessakin huoneessa, ja vuoteessa inisi hyvin pieni lapsi, kenties ainoastaan kolmen viikon ikäinen, mikäli sen huudosta voi päätellä; sille 'muutti kuivaa päälle', se on, sitä kapaloi uudelleen sairas ja kalpea nainen, nuoren näköinen, hyvin vähissä pukimissa ja kenties vasta nyt siinä tilassa, että alkoi päästä vuoteesta synnytyksen jälkeen; mutta lapsi ei rauhoittunut, vaan huusi odottaen saavansa rintaa, jossa ei paljon mitään ollut. Sohvalla makasi toinen lapsi, kolmivuotias tyttö, jonka peitteenä näytti olevan hännystakki. Pöydän luona seisoi herrasmies hyvin kuluneessa lievetakissa (hän oli jo riisunut päällystakkinsa ja se oli vuoteella) ja levitti auki sinistä paperia, johon oli kääritty pari naulaa vehnäleipää ja kaksi pientä makkaraa. Pöydällä oli sitäpaitsi teekannu, jossa oli teetä, sekä huolimattomasti heiteltyinä muutamia paloja mustaa leipää. Vuoteen alta näkyi avoin matkalaukku ja törrötti esille pari vaatemyttyä, joissa oli joitakin riepuja.
»Sanalla sanoen, siellä vallitsi hirveä epäjärjestys. Minusta näytti ensi silmäykseltä, että he kumpikin, sekä herra että rouva, olivat kunnon ihmisiä, jotka kuitenkin köyhyys oli saattanut siihen alennustilaan, jossa epäjärjestys saa vallan, niin että lopulta on aivan toivotonta taistella sitä vastaan, vieläpä saattaa ihmiset niin pitkälle, että heille tulee katkeraksi tarpeeksi löytää juuri tuossa epäjärjestyksessä, joka päivä päivältä suurenee, jonkinmoista katkeraa ja kostontunteen tapaista mielihyvää.
»Minun astuessani sisään tämä herrasmies, joka oli juuri ennen minua tullut huoneeseen ja aukoi ruokakääröjään, puheli jostakin asiasta nopeasti ja kiihkeästi vaimonsa kanssa; vaikka tämä ei vielä ollut saanut kapaloimistaan loppuun, niin hän kuitenkin oli jo ennättänyt ruveta itkeä vetistelemään; uutiset olivat varmaankin huonoja kuten tavallisesti. Tuo herrasmies näytti noin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäiseltä, ja hänen kasvonsa, jotka olivat tummat ja laihat ja joita kehystivät mustat poskiparrat sekä hyvin sileäksi ajeltu leuka, näyttivät minusta jokseenkin säädyllisiltä ja miellyttäviltäkin; ne olivat synkän näköiset, ja katse oli synkkä, mutta siinä oli jokin sairaalloisen, liian helposti loukkautuvan ylpeyden vivahdus. Sisään astuttuani tapahtui omituinen kohtaus.
»On ihmisiä, joille heidän ärtyisä loukkaantuvaisuutensa on suuri nautinto, varsinkin silloin, kun se heissä menee (mikä aina tapahtuu sangen nopeasti) aivan äärimmäisiin; sillä hetkellä heistä näyttää suorastaan olevan mieluisampaa olla loukattuja kuin olla tulematta loukatuiksi. Näitä näin kiihtyviä vaivaa jälkeenpäin aina hirveästi katumus, tietysti siinä tapauksessa, että he ovat älykkäitä ja kykenevät ymmärtämään kiivastuneensa kymmenen kertaa enemmän kuin olisi pitänyt. Tuo herrasmies katseli minua jonkin aikaa hämmästyneenä, vaimo taas oli niin pelästynyt kuin olisi ollut kerrassaan kauhea kumma, että joku saattoi tulla heillekin; mutta yht'äkkiä mies hyökkäsi minua kohti miltei raivostuneena; en ollut ennättänyt mutista paria sanaakaan, mutta hän oli, varsinkin nähtyään, että olin siististi puettu, nähtävästi katsonut hirveäksi loukkaukseksi kohtaansa sitä, että minä olin uskaltanut noin muitta mutkitta kurkistaa heidän pesäänsä ja nähdä kaiken sen sopimattoman ympäristön, jota hän itse niin häpesi. Tietysti hän riemastui saadessaan tilaisuuden purkaa edes johonkuhun kiukkunsa kaikkien vastoinkäymistensä johdosta. Hetken ajan luulin, että hän ihan rupeaa tappelemaan; hän kalpeni aivan kuin naiset saadessaan hysteerisen kohtauksen ja sai vaimonsa hirveästi pelästymään.
»'Kuinka olette uskaltanut tulla sisälle tuolla tavoin? Pois!' huusi hän vavisten ja sai tuskin lausutuksi sanottavansa. Mutta yht'äkkiä hän näki minun käsissäni lompakkonsa.
»'Luullakseni olette pudottanut tämän', sanoin minä mahdollisimman rauhallisesti ja kuivasti. (Kuten muuten pitikin.)
»Mies seisoi edessäni aivan pelästyneenä eikä näyttänyt vähään aikaan pystyvän tajuamaan asiaa; sitten hän tunnusteli nopeasti sivutaskuaan, avasi suunsa selälleen pelästyksestä ja löi kädellään otsaansa.
»'Hyvä Jumala! Mistä te sen löysitte? Millä tavoin?'
»Selitin hänelle aivan lyhyesti, ja jos mahdollista vielä kuivemmin, kuinka olin nostanut lompakon maasta, kuinka olin juossut ja huutanut häntä ja kuinka viimein arviokauppaa ja miltei käsikopelolta olin juossut hänen jäljessään portaita ylös.
»'Voi, Herra Jumala!' huudahti hän kääntyen vaimonsa puoleen. 'Tässä ovat kaikki meidän asiapaperimme, tässä ovat minun viimeiset työkaluni, tässä on kaikki... Voi, hyvä herra, tiedättekö, mitä olette minulle tehnyt? Olisin ollut hukassa!'
»Minä olin sillä välin tarttunut ovenripaan poistuakseni mitään vastaamatta; mutta minä olin itsekin hengästynyt, ja yht'äkkiä mielenliikutukseni purkautui niin ankaraan yskäkohtaukseen, että tuskin saatoin pysyä pystyssä. Minä näin, miten herrasmies syöksähteli kaikille puolille löytääkseen minulle tyhjän tuolin, miten hän lopulta sieppasi eräältä tuolilta ryysyt, paiskasi ne lattialle ja tarjosi minulle kiireesti tuolin sekä pani minut varovasti sille istumaan. Mutta yskäni jatkui eikä ottanut asettuakseen noin kolmeen minuuttiin. Kun siitä selvisin, istui hän jo minun vieressäni toisella tuolilla, jolta hän luultavasti myös oli paiskannut ryysyt lattialle, ja katseli minua terävästi.
»'Te kaiketi... olette sairas?' lausui hän sellaisella äänellä, jommoisella tavallisesti puhuvat lääkärit lähestyessään sairasta. 'Minä itse olen sairauksien tuntija' (hän ei sanonut: lääkäri), — ja tämän lausuttuaan hän jostakin syystä osoitti minulle huonetta, aivan kuin olisi pannut vastalauseensa nykyistä asemaansa vastaan — minä näen, että te...'
»'Minussa on keuhkotauti', lausuin mahdollisimman lyhyesti ja nousin.
»Samassa hänkin hypähti ylös.
»'Kenties te liioittelette ja... käytettyänne sopivia keinoja...'
»Hän oli kovin hämmentynyt ja aivan kuin ei vieläkään olisi voinut tulla ennalleen; lompakko törrötti hänen vasemmassa kädessään.
»'Oi, älkää olko millännekään', keskeytin minä taas tarttuen ovenripaan, 'minua tutki viime viikolla B—-n (taas minä pistin siihen B—-n'n), ja minun asiani on ratkaistu. Suokaa anteeksi...'
»Tahdoin taas avata oven ja jättää hämillään olevan, kiitollisen ja häpeästä masentuneen tohtorini, mutta samassa sain taas kirotun yskäkohtauksen. Silloin tohtorini vaati, että taas istuutuisin lepäämään; hän kääntyi vaimonsa puoleen, ja tämä lausui paikaltaan siirtymättä minulle muutamia kiitollisia ja ystävällisiä sanoja. Samalla hän tuli hyvin hämilleen, niin että ihan puna nousi hänen kalpeankeltaisille, kuivettuneille poskilleen. Minä jäin, mutta olin sen näköinen, että he huomasivat minun joka hetki kovin pelkäävän häiritseväni heitä (niin olikin oltava). Tohtoriani alkoi katumus lopulta suuresti vaivata, ja minä huomasin sen.
»'Jos minä.. alkoi hän katkaisten tavan takaa puheensa ja hypäten asiasta toiseen, 'minä olen teille niin kiitollinen ja niin syyllinen edessänne... minä... kuten näette... — hän osoitti taas huonetta, — 'tällä hetkellä minä olen semmoisessa asemassa...'
»'Oi', sanoin minä, 'eihän tässä mitään; sehän on tavallista; te olette kenties menettänyt paikkanne ja tullut selittämään asiaa sekä etsimään toista tointa?'
»'Kuinka... te sen tiesitte?' kysyi hän ihmetellen.
»'Näkeehän sen ensi silmäyksellä', vastasin minä ollen tahtomattani pilkallinen. 'Tänne saapuu moni maaseudulta suurin toivein, juoksentelee ja joutuu elämään tällä tavoin.'
»Hän alkoi yht'äkkiä puhua kiihkeästi, väräjävin huulin; hän alkoi valittaa, alkoi kertoa, ja, tunnustan sen, sai minussa heräämään mielenkiintoa; istuin hänen luonaan melkein tunnin. Hän kertoi minulle koko tarinansa, joka muuten oli varsin tavallinen. Hän oli lääkärinä maaseudulla, hänellä oli valtion virka, mutta sitten alettiin jollakin tavoin vehkeillä, ja näihin vehkeilyihin sotkettiin hänen vaimonsakin. Hän esiintyi ylpeästi ja kiivaasti; sattui läänin päämiehen vaihdos, joka oli eduksi hänen vihamiehilleen; hänet koetettiin syödä pois paikastaan, häntä vastaan esitettiin valituksia; hän menetti virkansa ja saapui viimeisillä rahoillaan Pietariin selittämään asiaansa; Pietarissa häntä ei tietenkään pitkään aikaan tahdottu kuunnella, sitten kuunneltiin hänen asiaansa, sitten annettiin hylkäävä päätös, sitten lupailtiin kaikenlaista, sitten kohdeltiin ankarasti, sitten käskettiin häntä kirjoittamaan jonkinmoinen selitys, sitten kieltäydyttiin ottamasta vastaan hänen kirjoitustaan, käskettiin tekemään anomus, — sanalla sanoen, hän oli juoksennellut jo yli neljä kuukautta, oli syönyt kaikki varansa; vaimon viimeiset ryysyt oli pantattu, ja samaan aikaan syntyi lapsi ja, ja... 'tänään anomukseni lopullisesti hylättiin, eikä minulla ole riittävästi leipääkään, minulla ei ole mitään, vaimoni on saanut lapsen. Minä minä...'
»Hän hypähti tuolilta ja kääntyi poispäin. Hänen vaimonsa itki nurkassa, lapsi alkoi taas inistä. Minä otin esille muistikirjani ja aloin kirjoittaa siihen. Kun minä lopetin ja nousin, seisoi hän edessäni ja katsoi minua pelokkaan uteliaasti.
»'Kirjoitin muistiin teidän nimenne', sanoin minä hänelle, 'niin, ja kaiken muunkin: palveluspaikkanne, lääninne kuvernöörin nimen, päivä määrät, kuukaudet. Minulla on eräs toveri, hän käy vielä koulua, Bahmutov, mutta hänen setänsä Pjotr Matvejevitš Bahmutov on todellinen valtioneuvos ja on ylijohtajana...'
»'Pjotr Matvejevitš Bahmutov!' huudahti lääkärini ja alkoi melkein vapista. 'Mutta hänestähän melkein kaikki riippuukin!'
»Tosiaankin lääkärini jutussa ja sen loppuratkaisussa, johon minä sattumalta olin myötävaikuttamassa, kaikki kävi niin hyvin ja sopivasti kuin asiat olisi vartavasten niin järjestettykin, aivan niinkuin romaanissa. Minä sanoin näille köyhille ihmisille, ettei heidän pitäisi rakentaa mitään toiveita minuun, että itse olen köyhä lukiolainen (liioittelin tahallani vähäpätöisyyttäni; olen aikoja sitten lopettanut lukion enkä ole lukiolainen), ja ettei heidän tarvitse tietää nimeäni, mutta että lähden heti Vasili-Ostroviin toverini Bahmutovin luo, ja koska tiedän varmasti, että hänen setänsä, todellinen valtioneuvos, naimaton ja lapseton mies, suorastaan palvoo veljenpoikaansa ja miltei intohimoisesti rakastaa häntä, koska tämä on hänen perheensä viimeinen vesa, niin 'kenties toverini voi tehdä jotakin hyväksenne ja tietysti samalla minun mielikseni setänsä kautta'...
»'Kunhan minun vain sallittaisiin selittää asia hänen ylhäisyydelleen! Kunhan vain voisin saada kunnian selittää suullisesti!' huudahti lääkäri tutisten kuin kuumetaudissa ja silmät säkenöiden. Hän käytti todellakin sanoja voisin saada kunnian. Toistaen vielä kerran, että asia luultavasti menee myttyyn ja kaikki osoittautuu turhaksi, minä lisäsin, että jos en tule heidän luokseen seuraavana päivänä, niin se merkitsee, että asia on lopussa eikä heillä ole mitään odotettavana. He saattoivat minua ulos kumarrellen, he olivat miltei poissa suunniltaan. En koskaan unhota heidän kasvojensa ilmettä. Otin ajurin ja lähdin heti ajamaan Vasili-Ostroviin.
»'Tuon Bahmutovin kanssa minä olin ollut lukiossa monena vuonna yhtämittaa kireissä väleissä. Meidän keskuudessamme häntä pidettiin aristokraattina, ainakin minä nimitin häntä niin: hän oli erittäin hyvin puettu, saapui kouluun heidän omilla hevosillaan, ei ollenkaan kopeillut, oli aina erinomainen toveri, oli aina tavattoman iloinen ja toisinaan sangen sukkelakin, vaikkei hän ollut ollenkaan älykäs mies, siitä huolimatta, että hän aina oli ensimmäinen oppilas luokallaan, minä puolestani en ollut milloinkaan enkä missään ensimmäinen. Kaikki toverit pitivät hänestä paitsi minä yksin. Hän lähestyi minua muutamia kertoja noina muutamana kouluvuotena, mutta minä käännyin joka kerta jurosti ja ärsyttävästi pois hänestä. Nyt en ollut nähnyt häntä kokonaiseen vuoteen; hän opiskeli yliopistossa. Kun minä kellon ollessa jo yli kahdeksan astuin sisälle hänen luokseen (monen mutkan jälkeen: minun tuloni ilmoitettiin), otti hän minut vastaan aluksi ihmetellen eikä edes kohteliaastikaan, mutta tuli samassa iloiseksi ja alkoi minua katsellessaan yht'äkkiä ääneensä nauraa.
»'Mitenkä pistikään päähänne tulla luokseni, Terentjev?' huudahti hän ainaisella herttaisella ja luontevalla tavallaan, joka saattoi toisinaan olla liian rohkeakin, mutta ei koskaan ollut loukkaava; tuota minä hänessä suuresti rakastin ja sen takia samalla häntä niin suuresti vihasin. 'Mutta mitä tämä on?' huudahti hän pelästyneenä. 'Tehän näytätte niin sairaalta!'
»Yskä alkoi taas vaivata minua, minä vaivuin tuolille ja saatoin tuskin hengittää.
»'Älkää olko millännekään, minussa on keuhkotauti', sanoin minä. 'Minulla on esitettävänä teille eräs pyyntö.'
»Hän istahti ihmeissään, ja minä esitin hänelle heti koko tohtorin historian ja selitin, että hän puolestaan, jolla oli tavattoman suuri vaikutusvalta setäänsä, saattoi kenties tehdä jotakin.
»'Teen, ehdottomasti teen ja jo huomenna käyn setäni kimppuun; teen sen oikein mielelläni, ja te kerroitte kaikki niin mainiosti... Mutta miten te, Terentjev, sentään saitte päähänne kääntyä minun puoleeni?'
»'Teidän sedästänne riippuu tässä niin paljon ja sitäpaitsi me, Bahmutov, olemme aina olleet toistemme vihollisia, ja koska te olette jalo mies, niin ajattelin, ettette te hylkää vihollisen pyyntöä', lisäsin minä ironisesti.
»'Aivan niinkuin Napoleon kääntyi Englannin puoleen!' huudahti hän alkaen ääneensä nauraa. 'Teen, teen! Menenpä heti, jos se käy päinsä!' lisäsi hän kiireesti, nähdessään minun totisena ja ankarana nousevan tuoliltani.
»Ja todellakin tämä asiamme järjestyi aivan odottamattomalla tavalla mitä parhaiten. Puolentoista kuukauden kuluttua sai lääkärimme taas paikan toisessa kuvernementissa, sai muuttokuluja ja avustustakin. Minä epäilin, että Bahmutov, joka oli kovin viehättynyt käymään heillä (samaan aikaan kuin minä tahallani lakkasin heillä käymästä ja otin luokseni rientäneen tohtorin vastaan miltei kuivasti), — Bahmutov, niin epäilen, taivutti tohtorin ottamaan häneltä rahaakin lainaksi. Bahmutovin tapasin pari kertaa näitten kuuden viikon aikana, ja me yhdyimme kolmannen kerran silloin, kun hyvästelimme tohtoria. Jäähyväiskekkerit järjesti Bahmutov omaan kotiinsa; ne olivat samppanjapäivälliset, joilla oli läsnä myös tohtorin rouva, joka kuitenkin sangen pian lähti pois pikku lapsensa luo. Tämä tapahtui toukokuun alussa, ilta oli kirkas, auringon suuri kehä laski mereen. Bahmutov saattoi minut kotiin; me kuljimme Nikolainsiltaa; molemmat olimme hieman päissämme. Bahmutov puhui siitä, miten riemastuksissaan hän oli, että asia oli päättynyt niin hyvin, kiitti minua jostakin, selitteli, kuinka hyvä hänen nyt on olla tehtyään hyvän työn, vakuutti, että se on kokonaan minun ansioni ja että turhaa oppia on se, mitä monet nyt saarnaavat, nimittäin ettei yksi hyvätyö sinänsä mitään merkitse. Minunkin mieleni alkoi kovasti tehdä puhua.
»'Ken tuomitsee yksityisen 'almun',' aloin minä, 'se tuomitsee ihmisluonnon ja halveksii ihmisen persoonallista arvoa. Mutta 'yhteiskunnallisen almujen annon' järjestely ja kysymys persoonallisesta vapaudesta ovat kaksi eri kysymystä, jotka eivät sulje pois toisiaan. Yksityistä hyväntekeväisyyttä tulee aina olemaan, sillä se on persoonallisuuden tuntema tarve, toisen henkilön elävä tarve saada suoranaisesti vaikuttaa toiseen. Moskovassa eli muuan vanha ukko, muuan 'kenraali', se on, todellinen valtioneuvos, jolla oli saksalainen nimi; hän kuljeksi koko elämänsä ajan vankiloissa ja rikoksentekijäin parissa; jokainen Siperiaan lähetettävä joukko tiesi edeltäkäsin, että Varpusvuorilla sitä käy tervehtimässä 'vanha kenraali'. Hän suoritti työnsä tavattoman vakavasti ja hurskaasti; hän saapui, kulki pakkotyöhön karkoitettujen rivien ohitse, jotka häntä ympäröivät, pysähtyi jokaisen eteen, kysyi jokaiselta, mitä tämä tarvitsi, ei pitänyt juuri kenellekään koskaan nuhdesaarnoja, nimitti heitä kaikkia 'kyyhkyläisiksi'. Hän antoi heille rahaa, lähetti heille välttämättömiä tavaroita — jalkariepuja, kangaspalasia, palttinaa, toi toisinaan jumalisia kirjoja ja antoi niitä kaikille lukutaitoisille varmana siitä, että nämä lukevat niitä matkalla ja että lukutaitoiset lukevat ääneen lukutaidottomille. Rikollisten tekemää rikosta hän harvoin tiedusti, kuunteli vain, jos rikollinen itse alkoi siitä puhua. Kaikkia rikollisia hän kohteli samalla tavalla, mitään erotusta hän ei tehnyt. Hän puheli heille kuin veljilleen, mutta he itse alkoivat lopulta pitää häntä isänään. Jos hän huomasi jonkun maanpakoon tuomitun naisen, jolla oli lapsi käsivarrellaan, niin hän meni tämän luo, hyväili lasta, naksutteli sille sormiaan saadakseen sen nauramaan. Näin hän toimi monta vuotta, kuolemaansa saakka; asiat menivät niin pitkälle, että hänet tunnettiin koko Venäjällä ja koko Siperiassa, nimittäin kaikkien rikoksentekijäin keskuudessa. Minulle on kertonut eräs Siperiassa käynyt henkilö olleensa itse todistajana, miten kaikkein paatuneimmatkin rikolliset muistelivat kenraalia, eikä kenraali kuitenkaan käydessään lähteviä joukkueita katsomassa useinkaan voinut jakaa enempää kuin kaksikymmentä kopeekkaa miestä kohti. Tosin he eivät muistelleet häntä erikoisen lämpimin tuntein, eikä myöskään erikoisen vakavalla mielellä. Joku noista 'onnettomista', joka oli surmannut ehkä kaksitoista ihmistä ja puoli tusinaa lapsia vain huvikseen (sellaisia kerrotaan olleen), saattoi yht'äkkiä hyötähyviään joskus ja ehkäpä vain kerran koko kahdenkymmenen vuoden aikana huoata ja sanoa: 'Mitenkähän nyt lienee kenraali-ukon laita, mahtaakohan hän vielä olla elossa?' Tätä sanoessaan hän kenties vielä naurahtaakin, — ja siinä onkin kaikki. Mutta mistä te tiedätte, millaisen siemenen hänen sydämeensä on heittänyt koko elämän ajaksi tuo 'kenraali-ukko', jota hän ei ole unhottanut kahteenkymmeneen vuoteen? Mistä te tiedätte, Bahmutov, mikä merkitys tällä toisen persoonan yhtymisellä toiseen tulee olemaan sen persoonan kohtaloissa, johon on yhdytty?... Tässähän on kysymyksessä kokonainen elämä ja lukematon joukko meille tuntemattomia haarautumisia. Kaikkein parhainkin šakinpelaaja, kaikkein terävinkin heistä, voi laskea edeltäkäsin vain muutamia vetoja; eräästä ranskalaisesta pelaajasta, joka osasi laskea kymmenen vetoa eteenpäin, kirjoitettiin kuin ihmeolennosta. Miten monta vetoa on tässä ja miten paljon meille tuntematonta? Heittäessänne siemenen, heittäessänne 'almunne', hyvän työnne missä muodossa tahansa, te annatte osan omaa persoonallisuuttanne ja otatte vastaan osan toisen persoonasta; te yhdytte molemminpuolisesti toinen toiseenne; vielä hiukan tarkkaavaisuutta, ja te saatte palkinnoksi tietoa, teette aivan odottamattomia havaintoja. Te alatte ehdottomasti pitää toimintaanne lopulta tieteenä; se anastaa koko elämänne ja voi täyttää koko elämän. Toiselta puolen kaikki teidän ajatuksenne, kaikki sirottelemanne siemenet, jotka te kenties jo olette unhottanut, ruumiillistuvat ja kasvavat; se, joka on saanut teiltä, antaa toiselle. Ja mistä te tiedätte, mikä osuus teillä tulee olemaan ihmiskunnan tulevien kohtaloiden ratkaisussa? Jos tieto ja koko elämän ajan jatkunut tämmöinen työ kohottaa teidät lopulta siihen, että te kykenette heittämään suuren siemenen, jättämään maailmalle perinnöksi suuren ajatuksen, niin... Ja niin edespäin; minä puhuin silloin paljon.
»'Ja että pitääkin ajatella samalla, ettei teidän ole suotu elää!' huudahti Bahmutov, ja hänen huudahdukseensa sisältyi kiihkeä moite jotakuta kohtaan.
»Sillä hetkellä me seisoimme sillalla, kaiteita vastaan nojaten, ja katselimme Nevaa.
»'Mutta tiedättekö, mitä on noussut mieleeni', sanoin minä kumartuen vielä enemmän kaiteen yli.
»'Eihän vain heittäytyä veteen?' huudahti Bahmutov miltei pelästyneenä. Kenties hän oli lukenut ajatukseni kasvoistani.
»'Ei, toistaiseksi on vain eräs ajatus, seuraava: minulla on nyt elinaikaa pari, kolme kuukautta, kenties neljä; mutta kun esimerkiksi on jäljellä kaikenkaikkiaan vain kaksi kuukautta, ja jos silloin mieleni hirveästi tekisi tehdä eräs hyvätyö, joka vaatisi työtä, juoksentelua ja puuhaa, esimerkiksi senlaatuinen kuin meidän tohtorimme asia, niin siinä tapauksessahan minun pitäisi kieltäytyä siitä työstä, koska minulla ei olisi siihen aikaa, ja etsiä toinen 'hyvätyö', pienempi, joka olisi minun varojeni mukainen (jos kerran niin kovin himoitsen hyviä töitä). Myöntäkää, että tämä on hupaisa ajatus!'
»Bahmutov raukka oli hyvin huolestunut minusta; hän saattoi minut kotiin asti ja oli niin hienotunteinen, ettei ryhtynyt kertaakaan lohduttelemaan ja oli melkein koko ajan vaiti. Hyvästellessään minua hän puristi lämpimästi kättäni ja pyysi saada käydä tervehtimässä minua. Minä vastasin hänelle, että jos hän käy luonani 'lohduttajana' (sillä vaikka hän olisi ollut vaitikin, niin hän kuitenkin olisi tullut lohduttajana, minä selitin sen hänelle), niin sen kauttahan hän siis joka kerta muistuttaa minua yhä enemmän kuolemasta. Hän kohautti olkapäitään, mutta oli samaa mieltä kuin minä; me erosimme toisistamme varsin kohteliaasti, jota en ollut odottanutkaan.
»Mutta sinä iltana ja sinä yönä kylvettiin ensimmäinen siemen, josta kasvoi 'viimeinen vakaumukseni'. Minä tartuin kiihkeästi tuohon uuteen ajatukseen, tutkiskelin hartaasti sen kaikkia mutkia ja sen kaikkia mahdollisia muotoja (en nukkunut koko yönä), ja kuta enemmän siihen syvennyin, kuta enemmän sen omaksuin, sitä enemmän pelästyin. Kamala pelästys valtasi minut lopulta enkä päässyt siitä sitten seuraavinakaan päivinä. Toisinaan, kun ajattelin tätä ainaista pelästystäni, minut sai nopeasti jähmettymään uusi kauhu: tästä pelästyksestähän saatoin päätellä, että 'viimeinen vakaumukseni' oli kovin vakavasti juurtunut minuun ja ehdottomasti oli johtava ratkaisuunsa. Mutta ratkaisun tekoon ei minulla ollut päättäväisyyttä. Kolme viikkoa myöhemmin oli tämä kaikki lopussa ja päättäväisyyttä oli, mutta sangen omituisen seikan johdosta.
»Tässä selityksessäni minä merkitsen muistiin kaikki nuo numerot ja päivämäärät. Minulle se tietysti on samantekevää, mutta nyt (ja ehkäpä vain tällä hetkellä) minä tahdon, että ne, jotka tulevat arvostelemaan menettelyäni, voisivat selvästi nähdä mistä loogillisten päätelmien ketjusta on tuloksena minun 'viimeinen vakaumukseni'. Kirjoitin juuri, että lopullinen päättäväisyys, jota minulla ei ollut 'viimeisen vakaumukseni' täytäntöönpanemiseksi, ei kenties syntynytkään minussa loogillisesta päätelmästä, vaan jostakin omituisesta sysäyksestä, eräästä omituisesta asianhaarasta, joka kenties ei ollut millään tavalla yhteydessä asian kulun kanssa. Kymmenkunta päivää takaperin pistäytyi luokseni Rogožin eräälle asialle, josta ei tässä ole syytä antaa yksityiskohtaista selostusta. Minä en koskaan ollut nähnyt Rogožinia aikaisemmin, mutta olin kuullut hänestä hyvin paljon. Minä annoin hänelle kaikki tarpeelliset tiedot, ja hän poistui pian, ja koska hän vain oli tullutkin saamaan tietoja, niin asia meidän kesken olisikin ollut lopussa. Mutta hän oli kovin suuressa määrin alkanut kiinnittää mieltäni, ja koko sen päivän minä olin omituisten ajatusten vallassa, niin että päätin lähteä seuraavana päivänä itse hänen luokseen, vastaamaan vierailuun. Rogožin ilmeisesti ei ollut mielissään tulostani ja vihjasikin 'hienotunteisesti', ettei meillä ole mitään syytä jatkaa tuttavuutta; mutta kuitenkin minä olin viettänyt sangen mielenkiintoisen tunnin, kuten luultavasti hänkin. Me olimme siinä määrin toistemme vastakohtia, että se ei voinut olla selviämättä meille molemmille, varsinkaan minulle: minä olin mies, jonka päivät jo olivat luetut, hän sen sijaan eli mitä täyteläisintä, välitöntä elämää, nykyhetken elämää, ilman vähintäkään huolta 'viimeisistä' päätelmistä, numeroista tai mistä tahansa, mikä ei koskenut sitä, joka... joka... sanokaamme vaikka: oli hänen hulluuttaan; suokoon herra Rogožin minulle anteeksi tämän sanan, pitäköön minua vaikka huonona kirjailijana, joka ei osaa lausua ilmi ajatustaan. Kaikesta hänen epäystävällisyydestään huolimatta minusta näytti, että hän on älykäs mies ja pystyy ymmärtämään monia asioita, vaikka hänen mieltään hyvin vähän kiinnittävät syrjäasiat. Minä en tehnyt hänelle viittauksia 'viimeiseen vakaumukseeni', mutta jostakin syystä minusta näytti siltä, kuin hän minua kuunnellessaan olisi arvannut sen. Hän oli enimmäkseen vaiti; hän on hirveän vaitelias. Minä vihjasin hänelle pois lähtiessäni, että kaikesta erilaisuudestamme ja kaikista vastakohdistamme huolimatta — les extrémités se touchent (minä selitin hänelle, mitä se merkitsee venäjäksi), niin että kenties hän itsekään ei ole niin kaukana minun 'viimeisestä vakaumuksestani' kuin näyttää. Tähän hän vastasi minulle hyvin jurolla ja happamella irvistyksellä, nousi, etsi itse minun lakkini näyttäen sellaista naamaa kuin minä itse olisin tahtonut lähteä pois ja vei minut aivan yksinkertaisesti ulos synkästä kodistaan ikäänkuin olisi saattanut minua kohteliaisuudesta. Hänen kotinsa hämmästytti minua; se on kuin hautuumaa, mutta häntä se näyttää miellyttävän, mikä muuten on ymmärrettävää: niin täysi välitön elämä, jommoista hän elää, on liian täysi itsessään tarvitakseen erikoista ympäristöä.
»Tämä käynti Rogožinin luona uuvutti minut kovin. Sitäpaitsi olin jo aamusta asti tuntenut voivani pahoin; illalla olin hyvin heikko ja kävin vuoteeseen; aika ajoin tunsin kovaa kuumuutta ja hourailinkin joinakin hetkinä. Kolja oli luonani kello yhteentoista asti. Minä muistan kuitenkin kaikki, mitä hän puhui ja mistä me puhuimme. Mutta kun silmäni hetkiseksi painuivat umpeen, näin kaiken aikaa edessäni Ivan Fomitšin, joka muka oli saanut rahaa useita miljoonia. Hän ei tietänyt, mihin panisi ne, vaivasi niiden takia päätään, vapisi pelosta, että ne varastetaan, ja päätti lopuksi muka kaivaa ne maahan. Minä annoin hänelle viimein sen neuvon, että hän, sen sijaan että kaivaisi suotta maahan sellaisen kasan kultaa, antaisi valaa tuosta kultamäärästä kultaisen ruumisarkun 'paleltuneelle' lapselleen ja antaisi sitä varten kaivaa lapsen ylös haudasta. Tämän minun pilani otti Surikov muka todeksi kiitollisuuden kyyneliä vuodattaen ja ryhtyi heti tuumaa toteuttamaan. Minä muka sylkäisin ja menin tieheni. Kolja vakuutti minulle, kun taas olin täysin tajuissani, etten minä ollenkaan ollut nukkunut, vaan olin koko ajan puhunut hänen kanssaan Surikovista. Joinakin hetkinä minä olin niin suuren alakuloisuuden ja hämmingin vallassa, että Kolja poistuessaan luotani oli levoton. Kun minä nousin lukitakseni hänen jälkeensä oven, muistui mieleeni kuva, jonka äskettäin olin nähnyt Rogožinin luona, eräässä hänen talonsa kaikkein synkimmistä saleista, oven yläpuolella. Hän itse oli näyttänyt minulle sitä ohimennen; luullakseni olin seisonut sen edessä noin viisi minuuttia. Siinä ei ollut mitään taiteellisesti kaunista; mutta se synnytti minussa omituisen levottomuuden.
»Tuo kuva esittää juuri ristiltä otettua Kristusta. Minusta näyttää, että maalarit ovat ottaneet tavaksi kuvata Kristuksen sekä ristillä että ristiltä otettuna aina niin, että Hänen kasvoissaan yhä vielä on tavattoman kauneuden kajastus; tämän kauneuden he koettavat säilyttää Hänen kasvoissaan kaikkein ankarimpienkin kärsimysten aikana. Rogožinin kuvassa sen sijaan ei kauneudesta voi olla puhettakaan; se on täydelleen kuolleen ihmisen ruumis, ihmisen, joka on saanut kestää määrättömiä kärsimyksiä jo ennen ristiinnaulitsemista, kidutusta, vartijain lyöntejä, kansan iskuja, kun hän kantoi ristiänsä ja sortui sen alle, ja lopuksi kärsimyksiä ristinpuussa kuusi tuntia (niin ainakin minun laskujeni mukaan). Totta on, että siinä on kuvattu juuri nyt ristiltä otetun ihmisen kasvot, joissa on säilynyt vielä sangen paljon elävää, lämmintä; ei mikään ole ennättänyt vielä kangistua, niin että vainajan kasvoissa kuvastuu vielä kärsimys, aivan kuin hän kärsisi vieläkin (sen on taiteilija hyvin hyvästi tavannut); mutta sen sijaan ei kasvoja ole käsitelty ollenkaan säälien; siinä on luontoa, juuri tuollainen totisesti onkin ihmisen kuollut ruumis sellaisten tuskien jälkeen olipa vainaja kuka tahansa. Minä tiedän kristillisen kirkon päättäneen jo alkuaikoinaan, ettei Kristus kärsinyt kuvaannollisesti, vaan todella, ja että hänen ruumiinsa siis oli ristillä täydellisesti ja säännöllisellä tavalla luonnonlakien alainen. Kuvassa nämä kasvot ovat hirveästi lyöntien rikkomat, pöhöttyneet, niissä on hirveitä, turvonneita ja veren tahrimia mustelmia, silmät ovat auki, silmäterät ovat vinossa; silmien suuret, avoimet valkuaiset ovat saaneet kuolleen, lasimaisen kiillon. Mutta omituista on, että tätä kuoliaaksi kidutetun ihmisen ruumista katsellessa syntyy erikoinen ja mielenkiintoinen kysymys: jos tämmöisen ruumiin (ja sen täytyi ehdottomasti olla juuri tuommoinen) näkivät kaikki Hänen opetuslapsensa, Hänen tulevat varsinaiset apostolinsa, jos sen näkivät Häntä hoitaneet ja ristin juurella seisoneet naiset, kaikki, jotka uskoivat Häneen ja jumaloivat Häntä, niin miten he tuollaista ruumista katsellessaan saattoivat uskoa, että tämä marttyyri nousee kuolleista? Syntyy pakostakin ajatus, että jos kuolema on noin kauhea ja luonnonlait noin voimakkaat, niin miten ne voidaan tehdä tehottomiksi? Kuinka ne voidaan voittaa, kun niitä nyt ei voittanut edes Hän, joka oli voittanut luonnonkin eläessään, jota luonto alistui tottelemaan, joka huusi: 'Talitha kumi!' —ja neitsyt nousi ylös, 'Lasarus, tule ulos!' — ja kuollut tuli ulos? Tätä kuvaa katsellessa tuntuu kuin luonto olisi jokin hirveän suuri, armoton ja mykkä peto, tahi paremmin, paljon paremmin sanoen, vaikka se kuuluukin kummalliselta, jokin äärettömän suuri, uusinta rakennetta oleva kone, joka järjettömästi sieppasi kitaansa, murskasi ja nieli tylsästi ja tunteettomasti suuren ja verrattoman olennon, — sellaisen olennon, joka yksinään oli koko luonnon ja sen lakien veroinen, koko maan veroinen, joka kenties on luotukin ainoastaan tämän olennon ilmestymistä varten! Tuo kuva ikäänkuin esittää tämän käsityksen synkän, häikäilemättömän ja järjettömän ikuisen voiman olemassaolosta, jonka voiman alle kaikkien on alistuttava, ja tuo vaikutelma siirtyy aivan tahtomatta katsojaan. Noiden vainajan ympärillä olevien ihmisten, joita ei näy ainoatakaan siinä kuvassa, täytyi tuntea hirveätä tuskaa ja hämmennystä tuona iltana, joka yhdellä kertaa murskasi kaikki heidän toivonsa ja melkeinpä heidän uskomuksensakin. Heidän on täytynyt erota toisistaan mitä hirveimmän pelon vallassa, vaikka kukin heistä veikin mukanaan suuren ajatuksen, jota oli mahdoton enää koskaan heiltä riistää. Ja jos tuo sama Opettaja olisi voinut nähdä oman muotonsa ennen kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa, niin olisikohan Hän itse antanut ristiinnaulita itsensä ja kuollut sillä tavoin kuin nyt? Tämä kysymys nousee myös pakostakin mieleen tuota kuvaa katsellessa.
»Kaikki tämä väikkyi mielessäni katkelmina, ehkäpä todellakin kuumehoureitten lomassa, toisinaan selvässä muodossakin, puolentoista tunnin ajan Koljan mentyä. Voiko väikkyä selvässä muodossa se, millä ei muotoa ole? Mutta minusta tuntui aika ajoin, kuin olisin nähnyt jossakin omituisessa ja mahdottomassa muodossa tuon loppumattoman voiman, tuon kuuron, synkän ja mykän olennon. Minä muistan, että joku ikäänkuin talutti minua kädestä, kynttilä kädessä, näytti minulle jonkin äärettömän suuren ja inhoittavan tarantellan ja alkoi minulle vakuuttaa, että se on juuri sama synkkä, kuuro ja kaikkivoipa olento, ja nauroi minun inholleni. Minun huoneeseeni sytytetään joka yöksi jumalankuvan eteen pieni lamppu, — sen valo on himmeä ja vähäinen, mutta kuitenkin voi nähdä sen valossa kaikki ja lampun alla voi lukeakin. Minä luulen, että kello oli jo yli kaksitoista; olin aivan valveilla ja makasin silmät auki; yht'äkkiä huoneeni ovi avautui, ja sisälle astui Rogožin.
»Hän astui sisälle, sulki oven, katsahti ääneti minuun ja astui hiljaa nurkkaan sen tuolin luo, joka on miltei jumalankuvan lampun alla. Minä hämmästyin suuresti ja katselin odotuksen vallassa; Rogožin nojasi kyynärpäänsä pikku pöytää vastaan ja alkoi ääneti katsella minua. Näin kului pari kolme minuuttia, ja minä muistan, että hänen äänettömyytensä suuresti loukkasi ja harmitti minua. Miksi hän ei tahdo puhua? Se, että hän oli tullut niin myöhään, tuntui minusta tietysti kummalliselta, mutta minä muistan, etten minä, Jumala tiesi mistä syystä, ollut hämmästynyt oikeastaan siitä. Päinvastoin: vaikka minä en ollutkaan aamulla selvästi lausunut hänelle ajatustani, niin tiedän, että hän oli sen ymmärtänyt; tuo ajatus taas oli sitä laatua, että sen johdosta tietysti saattoi tulla vielä kerran puhumaan, vaikkapa hyvinkin myöhään. Sitä varten luulin hänen tulleenkin. Me olimme aamulla eronneet tuntien jonkin verran vihamielisyyttä, ja muistanpa hänen pari kertaa katsahtaneen minuun sangen pilkallisesti. Juuri tuon ivan minä nyt luin hänen katseestaan, ja se juuri minua loukkasikin. Siitä taas, että siinä todella oli itse Rogožin eikä aave tai kuumehoure, minä olin alussa aivan varma. Ei ajatustakaan muualle päin.
»Sillä välin hän yhä edelleen istui ja yhä edelleen katseli minua hymyillen samaa hymyä. Minä käännähdin vihaisesti vuoteessani, kohosinpa kyynärpäitteni varaan pieluksen päälle ja päätin tahallani olla niinikään vaiti, vaikka olisimme joutuneet istumaan tällä tavoin koko ajan. Minä tahdoin jostakin syystä välttämättömästi, että hän alkaisi ensin puhua. Luulen tällä tavoin menneen parikymmentä minuuttia. Yht'äkkiä nousi mieleeni ajatus: mitä, jos tämä ei olekaan Rogožin, vaan ainoastaan harhanäky?
»En sairauteni aikana enkä koskaan ennenkään ollut kertaakaan nähnyt mitään näkyä; mutta minusta on aina tuntunut siltä, jo pikku poikana ollessani ja vielä nytkin, se on, vielä joku aika takaperin, että jos minä kerrankaan näen näyn, niin silloin samassa kuolen, siitäkin huolimatta, etten usko mihinkään näkyihin. Mutta kun mieleeni nousi ajatus, ettei se ollut Rogožin, vaan ainoastaan harhanäky, niin en ollenkaan pelästynyt, muistan sen. Vieläpä enemmänkin: minä suorastaan vihastuin siitä. Omituista on vielä sekin, että tuon kysymyksen ratkaisu, nimittäin oliko siinä näky vaiko itse Rogožin, ei oikeastaan kiinnittänyt mieltäni eikä saattanut minua levottomaksi siinä määrin, kuin oikeastaan olisi pitänyt; luulenpa ajatelleeni silloin jotakin muuta. Mieltäni kiinnitti esimerkiksi paljon enemmän se, miksi Rogožin, jolla äsken oli ollut kotoinen yöviitta yllä ja tohvelit jalassa, nyt oli hännystakissa, valkeissa liiveissä ja valkea kaulanauha kaulassa. Välähti mielessä tämäkin ajatus: jos tämä on näky enkä minä sitä pelkää, niin miksi en voisi nousta, mennä sen luo ja ottaa itse selkoa asiasta? Kenties minä kuitenkaan en uskaltanut ja pelkäsin. Mutta heti kun olin ennättänyt ajatella, että pelkään, tuntui yht'äkkiä kuin olisi vedetty jääkappaleella pitkin koko ruumistani; tunsin kylmyyttä selässä ja polveni vavahtivat. Aivan samassa silmänräpäyksessä Rogožin, aivan kuin arvaten minun olevan peloissani, veti pois kätensä, jota vastaan oli nojannut, ojentautui suoraksi ja alkoi avata suutaan ikäänkuin ruvetakseen nauramaan; hän katseli kiinteästi minua. Minut valtasi niin suuri raivo, että mieleni teki ehdottomasti syöksyä hänen kimppuunsa, mutta koska olin vannonut, etten ala ensimmäisenä puhua, niin jäin vuoteeseen, etenkin kun en vieläkään ollut varma siitä, oliko se itse Rogožin vai eikö.
»En muista varmasti, kuinka kauan tätä jatkui; en myöskään varmasti muista, menetinkö väliin tajuntani joiksikin minuuteiksi vai enkö. Mutta lopulta Rogožin nousi, katsoi minua yhtä hitaasti ja tarkkaavasti kuin aikaisemminkin sisälle tullessaan, mutta oli lakannut naurahtelemasta ja astui hiljaa, melkein varpaillaan ovelle, avasi oven, sulki sen ja oli mennyt. Minä en noussut vuoteesta; en tiedä, kuinka kauan makasin vielä silmät auki ja yhä mietiskellen; Jumala tietää, mitä minä mietin; en muista sitäkään, miten vaivuin uneen. Seuraavana aamuna heräsin kello yhdeksän jälkeen, kun oveeni koputettiin. Oli niin päätetty, että jos minä en itse avaa ovea, kun kello on yli yhdeksän, enkä huuda, että minulle on tuotava teetä, niin Matrenan itsensä pitää koputtaa oveani. Kun avasin hänelle ovea, nousi samassa mieleeni ajatus: miten saattoi Rogožin tulla sisälle, kun ovi oli lukossa? Minä otin selkoa ja tulin vakuutetuksi, että oikean Rogožinin oli mahdotonta päästä sisälle, sillä kaikki ovemme lukitaan yöksi.
»Tämä erikoinen tapaus, jonka olen näin tarkasti kuvannut, olikin sitten syynä siihen, että täydelleen 'tein päätökseni'. Lopullisen päätöksen tekoa ei siis auttanut logiikka, ei loogillinen vakaumus, vaan inho. Ei voi jäädä elämään, joka esiintyy noin omituisissa, minua loukkaavissa muodoissa. Tuo näky alensi minua. Minä en kykene alistumaan hämärän voiman alle, joka esiintyy tarantellan muodossa. Ja vasta silloin, kun minä, päivän jo hämärtäessä, lopultakin tunsin itsessäni, että lopullisen päättäväisyyden hetki oli tullut, kävi oloni helpommaksi. Se oli vasta ensimmäinen hetki; toista hetkeä etsimään minä matkustin Pavlovskiin, mutta se on jo riittävästi selvitetty.»
VII.
»Minulla oli pieni taskupistooli; olin hankkinut sen jo lapsena, siinä hullunkurisessa iässä, jolloin yht'äkkiä alkavat miellyttää kertomukset kaksintaisteluista, rosvojen hyökkäyksistä, siitä miten itse tulee haastetuksi kaksintaisteluun ja miten jalosti sitten seisoo pistoolinsuun edessä. Laatikosta, jossa pistoolini oli, löytyi kaksi luotia, ja ruutisarvessa oli ruutia hoin kolmea panosta varten. Tuo pistooli on romutavaraa, ampuu viistoon ja kantaa kaikkiaan viidentoista askelen päähän; mutta tietysti se kykenee siirtämään päälaen sijoiltaan, jos se asetetaan aivan ohimolle.
»Päätin kuolla Pavlovskissa, auringon noustessa ja puistoon vetäytyneenä, etten tuottaisi häiriötä kenellekään huvilassa. 'Selitykseni' selvittää riittävän hyvin koko asian poliisille. Psykologian harrastajat ja ne, joille se on tarpeellista, voivat siitä tehdä kaikki johtopäätökset, mitä vain haluavat. En kuitenkaan toivoisi, että tämä käsikirjoitus saatettaisiin julkisuuteen. Pyydän ruhtinasta säilyttämään toisen kappaleen itsellään ja antamaan toisen kappaleen Aglaja Ivanovna Jepantšinalle. Se on minun tahtoni. Testamenttaan luurankoni Lääketieteelliselle Akatemialle tieteellisiin tarkoituksiin.
»En myönnä kenellekään oikeutta asettua tuomarikseni ja tiedän nyt olevani kaiken tuomiovallan ulkopuolella. Aivan äskettäin nauratti minua seuraava otaksuma: mitä, jos nyt yht'äkkiä pistäisi päähäni tappaa kuka hyvänsä, vaikkapa kymmenen ihmistä samalla kertaa, tai tehdä jotakin niin hirveätä, ettei hirveämpää tekoa maailmassa olekaan, niin mihinkä pulaan joutuisikaan minun suhteeni oikeus, kun minulla on elinaikaa vain pari kolme viikkoa ja kidutus ja pahoinpitely on poistettu? Minä kuolisin mukavasti sairashuoneessa, lämpimässä ja huolellinen lääkäri vierelläni ja kenties paljon mukavammin ja lämpimämmin kuin kotonani. En ymmärrä, miksi ei ihmisille, jotka ovat samanlaisessa tilassa kuin minä, nouse samanlainen ajatus päähän, vaikkapa vain pilan päiten. Ehkäpä, muuten, nouseekin; onhan meillä paljon iloisia ihmisiä.
»Mutta joskaan minä en myönnä toisille oikeutta tuomita itseäni, niin minä kuitenkin tiedän, että minua tullaan tuomitsemaan, sitten kun minä jo olen sellainen syytetty, joka ei voi kuulla eikä puhua. En tahdo mennä pois jättämättä sanaa vastaukseksi, — vapaata sanaa, ei pakosta lausuttua, — en puolustaakseni itseäni, — oi, en! Minun ei tarvitse pyytää keneltäkään mitään anteeksi. — Kirjoitan muuten vain, koska itse niin tahdon.
»Esitän tässä ensiksi omituisen ajatuksen: ken voisi, ja minkä oikeuden nimessä, minkä tunteen vaikutuksesta, saada päähänsä kiistää minulta nyt oikeuttani käyttää nämä pari, kolme viikkoa jäljelläolevasta ajastani mieleni mukaan? Millä tuomioistuimella on tässä mitään tekemistä? Kenelle on nimenomaan tarpeellista, että minua ei ainoastaan ole tuomittu kuolemaan, vaan että minä myös kestän siveästi määräaikani? Onko tämä todellakin kenellekään tarpeen? Siveellisyydenkö vuoksi kenties? Minä ymmärrän vielä sen, että jos minä kukoistavana ja terveenä ja täysissä voimissa ollen riistäisin itseltäni elämän, joka 'voisi olla hyödyksi lähimmäiselleni' j.n.e., niin siveellisyyden nimessä voitaisiin vielä moittia minua vanhaan tapaan siitä, että olen lupaa pyytämättä lopettanut elämäni, tai mitä se siveys sitten mahtanee vaatia. Mutta nyt, nyt, kun minulle jo on julistettu määräaika, jonka kuluttua tuomio pannaan täytäntöön? Mikä siveellisyys tarvitsee teidän elämänne lisäksi vielä sen viimeisen korahduksenkin, jolla te luovutte elämän viimeisestä atomista, samalla kuin kuuntelette ruhtinaan lohdutuksia, hän kun kristillisissä todisteluissaan ehdottomasti päätyy siihen onnelliseen ajatukseen, että itse asiassa on parempikin, että te kuolette? (Sellaiset kristityt kuin hän päätyvät aina tuohon ajatukseen: se on heidän rakkain keppihevosensa). Ja mitä nuo ihmiset oikein tahtovat naurettavasti puhellessaan 'Pavlovskin puista'? Tahtovatko he sulostuttaa elämäni viimeiset hetket? Eivätkö he todellakaan käsitä, että kuta enemmän unhotan tilaani, kuta enemmän takerrun tähän viimeiseen elämän ja rakkauden valhekuvaan, jolla he tahtovat peittää näkyvistäni Meyerin seinän ja kaikki, mitä olen siihen niin avoimesti ja vilpittömästi kirjoittanut, sitä onnettomammaksi he minut tekevät? Mitä minua auttaa teidän luontonne, teidän puistonne Pavlovskissa, teidän auringonnousunne ja auringonlaskunne, teidän sininen taivaanne ja teidän tyytyväiset kasvonne, kun nämä koko kemut, jotka eivät ollenkaan lopu, ovat alkaneet siten, että minut yksin on katsottu kuokkavieraaksi? Mitä minuun kuuluu kaikki tämä ihanuus, kun minun täytyy ja on pakko nyt joka minuutti, joka sekunti tietää, että yksinpä tuo pikkuinen kärpänenkin, joka nyt surisee vieressäni auringonsäteessä, sekin on kaikessa tässä juhlanpidossa ja juhlakuorossa osallisena, tietää paikkansa, rakastaa sitä ja on onnellinen, mutta minä yksin olen ulos paiskattu, ja ainoastaan arkamielisyyteni tähden en tähän saakka ole tahtonut sitä ymmärtää! Oi, tiedänhän minä, kuinka mielellään ruhtinas ja he kaikki tahtoisivat saada johdetuksi minut siihen, että minäkin kaikkien näitten 'juonikkaitten ja häijyjen' puheitten asemesta laulaisin siveästi ja siveyden ylistykseksi Millevoyes'n kuuluisat ja klassilliset säkeet:
»O, puissent voir votre beauté sacrée
Tant d'amis, sourds à mes adieux!
Qu'ils meurent pleins de jours,
Que leur mort soit pleurée,
Qu'un ami leur ferme es yeux!»Mutta uskokaa, uskokaa, te yksinkertaiset ihmiset, että tässä siveässä säkeistössä, tässä ranskalaisin säkein maailmalle annetussa akateemisessa siunauksessa, piilee niin paljon salaista kiukkua, niin paljon leppymätöntä, itseään riimeillä viihdyttelevää vihaa, että runoilija itse, kenties, on joutunut pulaan ja pitänyt tätä vihaa liikutuksen kyyneleinä ja siinä uskossa kuollutkin; rauha hänen tomulleen! Tietäkää, että on olemassa sellainen häpeän äärimmäinen raja oman mitättömyyden ja vähävoimaisuuden tunnossa, jonka yli ihminen ei voi mennä ja josta lähtien hän alkaa tuntea juuri häpeässään äärettömän suurta nautintoa... No niin, tietysti nöyryys on ääretön voima tässä mielessä, minä myönnän sen, — vaikkakaan en siinä mielessä, jossa uskonto käsittä nöyryyden voimaksi.
»Uskonto! Iankaikkista elämää en kiellä enkä kenties koskaan ole kieltänyt. Olkoon niin, että korkein voima on sytyttänyt minussa tietoisuuden, olkoonpa, että tietoinen olento on katsahtanut ympärilleen maailmassa ja sanonut: 'minä olen olemassa!' ja olkoonpa, että korkein voima yht'äkkiä on määrännyt hänet häviämään, koska niin on jostakin syystä oleva — tahi edes selittämättä syytä, — olkoon näin, minä hyväksyn kaiken tämän, mutta taaskin esiintyy ikuinen kysymys: miksi tässä tarvitaan nöyryyttä minun puoleltani? Eikö minua tosiaankaan voida yksinkertaisesti syödä vaatimatta minulta, että ylistäisin sitä, joka minut syö? Mahtaako siellä tosiaankaan joku loukkaantua siitä, että minä en halua odottaa kahta viikkoa? En usko sitä; paljon oikeampi otaksuma onkin se, että tässä yksinkertaisesti tarvitaan minun vähäpätöinen elämäni, atomin elämä, jonkin kokonaisuuden yleisen sopusoinnun täydentämiseksi, jotakin plus'ia ja minus'ta varten, jonkin vastakkaisuuden vuoksi ja niin edespäin, aivan samoin kuin joka päivä tarvitaan monien olentojen elämä, koska muu maailma ei ilman heidän kuolemaansa pysyisi pystyssä (vaikka huomautettava on, ettei tämä ole kovin jalo ajatus itsessään). Mutta olkoon niin! Minä myönnän, että muulla tavoin, se on, ilman että kaikki yhtä mittaa syövät toisiaan, ei mitenkään olisi voitu maailmaa rakentaa; mutta minä olen myös valmis myöntämään, etten ymmärrä mitään tästä rakenteesta; mutta sen sijaan tiedän varmasti seuraavan asian: jos kerran minulle on annettu se tietoisuus, että 'minä olen olemassa', niin mitä minuun kuuluu se, että maailma on rakennettu virheellisesti eikä muulla tavoin voi pysyä pystyssä? Kuka minua tämän jälkeen tuomitsee ja mistä? Sanottakoon mitä tahansa, kaikki tämä on mahdotonta ja epäoikeudenmukaista.
»Ja kuitenkaan minä en milloinkaan, niin paljon kuin sitä toivoinkin, ole saattanut kuvitella mielessäni, ettei tulevaa elämää ja Kaitselmusta ole olemassa. Luultavinta on, että tämä kaikki on olemassa, mutta että me emme ymmärrä mitään tulevasta elämästä ja sen laeista. Mutta jos tätä on niin vaikea ja aivan mahdotonkin ymmärtää, niin onko minun sitten vastattava siitä, etten ole kyennyt tajuamaan sellaista, mitä ei saata ymmärtää? Totta on, että he sanovat, ja tietysti ruhtinas yhdessä heidän kanssaan, että tässäpä juuri kuuliaisuutta tarvitaankin, että on toteltava mietiskelemättä, vain siveyden tähden, ja että nöyryyteni takia minut ehdottomasti palkitaan toisessa maailmassa. Me alennamme liiaksi Kaitselmusta soveltamalla siihen omia käsityksiämme, vihoissamme siitä, ettemme kykene sitä ymmärtämään. Mutta jos kerran sitä ei voi ymmärtää, niin, toistan sen vieläkin, vaikeatahan on vastata siitä, mitä ihmisen ei ole suotu ymmärtää. Mutta jos niin on, niin kuinka minut voidaan tuomita siitä, että minä en ole kyennyt ymmärtämään Kaitselmuksen todellista tahtoa ja sen lakeja? Ei, parasta on, ettemme ota huomioon uskontoa.
»Jo riittääkin. Kun olen ennättänyt näihin riveihin saakka, niin luultavasti aurinko jo nousee ja 'kajahtaa taivaalla', ja suuri, mittaamaton voima valahtaa yli kaiken, mitä on auringon alla. Olkoon niin! Minä kuolen katsoen suoraan voiman ja elämän lähteeseen enkä huoli tästä elämästä! Jos minulla olisi ollut valta valita, tahdoinko olla syntymättä, niin varmaankaan minä en olisi suostunut elämään, joka rakentuu niin naurettavalle pohjalle. Mutta onpa vielä vallassani kuoleminen, vaikka luovutunkin pois sellaista, minkä päivät ovat jo luetut. Se ei ole suurta mahtia, mutta eipä ole kapinakaan suuri.
»Viimeinen selitys: minä en ollenkaan kuole sen tähden, etten jaksaisi kestää näitä kolmea viikkoa; oi, voimani riittäisi kyllä, ja jos tahtoisin, niin minulle olisi riittävänä lohdutuksena jo pelkkä tieto kärsimästäni vääryydestä; mutta minä en ole ranskalainen runoilija enkä tahdo tuollaisia lohdutuksia. Lopuksi tämä vielä on houkuttelevaakin: luonto on siinä määrin rajoittanut toimintaani antaessaan minulle kolmen viikon elinajan, että itsemurha kenties on ainoa teko, jonka vielä ennätän aloittaa ja lopettaa omasta tahdostani. No niin, ehkäpä minäkin haluan käyttää viimeistä toimimisen mahdollisuutta? Vastalause on toisinaan kaikkea muuta kuin vähäpätöinen teko...»
»Selitys» oli lopussa; Ippolit pysähtyi lopultakin....
Äärimmäisissä tapauksissa ilmenee semmoinen kyynillisen avomielisyyden aste, jolloin hermostunut, ärtynyt ja suunniltaan pois joutunut ihminen ei enää pelkää mitään ja on valmis tekemään minkä skandaalin tahansa, onpa siitä iloissaankin; hän hyökkää ihmisten kimppuun ja samalla hänellä itsellään on epäselvänä, mutta varmana päämääränä ehdottomasti hetkistä myöhemmin syöksyä alas tornista ja siten yhdellä kertaa ratkaista kaikki väärinkäsitykset, jos semmoisia on syntynyt. Tämän tilan tunnusmerkkinä on tavallisesti myös lähenevä fyysillisten voimain loppuminen. Tavaton, miltei luonnoton jännitys, joka tähän asti oli pitänyt Ippolitia pystyssä, oli nyt saavuttanut viimeisen asteensa. Itsessään tämä kahdeksantoista vuoden ikäinen, taudin riuduttama poika näytti heikolta kuin puusta reväisty, väräjävä lehti; mutta hän oli tuskin ennättänyt luoda silmäyksen ympärilleen kuulijoihinsa, — ensimmäisen kerran koko viimeksi kuluneen tunnin aikana, — kun jo samassa mitä kopein, halveksivin ja loukkaavin inho kuvastui hänen katseessaan ja hymyssään. Hänellä oli kiire heittämään taisteluhaasteensa. Mutta kuulijatkin oli vallannut täydellinen paheksuminen. Kaikki nousivat meluten ja harmistuneina pöydästä. Väsymys, viini, jännitys lisäsivät vielä sekamelskaa ja, jos niin käy sanominen, vaikutelmien likaisuutta.
Yht'äkkiä Ippolit hypähti nopeasti tuoliltaan aivan kuin hänet olisi temmattu pois paikaltaan.
— Aurinko on noussut! — huudahti hän nähdessään puitten välkkyvät latvat ja osoittaen niitä ruhtinaalle kuin ihmettä. — Se on noussut!
— Luulitteko te sitten, ettei se nousekaan? — huomautti Ferdyštšenko.
— Taas on tulossa hellettä koko päiväksi, — mutisi Ganja välittämättä salata harmiaan, pidellen hattuaan käsissään, venytellen ja haukotellen. — Tämmöistä kuivuutta näkyy riittävän kokonaiseksi kuukaudeksi!... Lähdemmekö vai emmekö, Ptitsyn?
Ippolit kuunteli melkein jähmettyneenä hämmästyksestä; yht'äkkiä hän kalpeni hirveästi ja koko hänen ruumiinsa alkoi vapista.
— Te tuotte ilmi varsin kömpelösti välinpitämättömyytenne loukataksenne minua, — sanoi hän kääntyen Ganjan puoleen ja katsellen häntä tiukasti. — Te olette heittiö!
— No, piru sen tietää, mitä tämä on, tämmöinen esille asettaminen! — alkoi Ferdyštšenko pauhata. — Mitä ilmiömäistä heikkohenkisyyttä tämä onkaan!
— Hän on hölmö, — sanoi Ganja.
Ippolit oli saanut taas hiukan voimia.
— Minä käsitän, hyvät herrat, — alkoi hän vavisten ja änkyttäen joka sanan kuten ennenkin, — että minä olen saattanut ansaita teidän persoonallisen kostonne, ja... olen pahoillani, että olen kiduttanut teitä tällä houreella (hän osoitti käsikirjoitusta), taikka, muuten, olen pahoillani, etten ole onnistunut ollenkaan teitä kiduttamaan... (hän hymyili typerästi). Olenko kiduttanut. Jevgeni Pavlytš — kysyi hän yht'äkkiä kääntyen tämän puoleen. — Olenko kiduttanut vai enkö? Sanokaa!
— Se on hieman pitkäveteistä, mutta muuten...
— Sanokaa kaikki! Olkaa edes kerran elämässänne valehtelematta! — komenteli Ippolit vavisten.
— Oi, asia on minulle aivan samantekevä; olkaa niin ystävällinen, pyydän, ja jättäkää minut rauhaan, — sanoi Jevgeni Pavlovitš kääntyen halveksivasti pois.
— Hyvää yötä, ruhtinas, — sanoi Ptitsyn astuen ruhtinaan luo.
— Mutta hänhän ampuu heti paikalla itsensä, mitä te! Katsokaahan häntä! — huudahti Vera ja syöksähti hirveän pelästyneenä Ippolitin luokse ja tarttuipa hänen käsiinsäkin. — Hänhän sanoi, että auringon noustessa hän ampuu itsensä. Mitä te teette!
— Eikä ammu! — mutisivat ilkkuvasti muutamat äänet, joukossa myös Ganja.
— Hyvät herrat, olkaa varuillanne! — huudahti Kolja tarttuen niinikään Ippolitin käteen. — Katsokaahan vain häntä! Ruhtinas! Ruhtinas! Ruhtinas, mitä te?
Ippolitin ympärille kerääntyivät Vera, Kolja, Keller ja Burdovski; kaikki neljä tarttuivat hänen käsiinsä.
— Hänellä on oikeus, oikeus!... — mutisi Burdovski, joka muuten myös oli kuin suunniltaan.
— Anteeksi, ruhtinas, mitkä ovat teidän toimenpiteenne? — sanoi ruhtinaalle Lebedev lähestyen häntä päihtyneenä ja niin vihaisena, että oli suorastaan julkea.
— Mitkä toimenpiteet?
— Ei, sallikaahan; minä olen isäntä, vaikka en tahdokaan esiintyä epäkunnioittavasti teitä kohtaan... Olkoonpa, että tekin olette isäntä, mutta minä en tahdo, että tämmöistä tapahtuu minun omassa talossani... Niin se on.
— Ei hän ammu itseään, poika vain kujeilee! — huudahti harmistuneena ja varmasti yht'äkkiä kenraali Ivolgin.
— Kas vain kenraalia! — puuttui puheeseen Ferdyštšenko.
— Tiedän, ettei hän ammu itseään, kenraali, korkeasti kunnioitettu kenraali, mutta kuitenkin... sillä minä olen isäntä.
— Kuulkaahan, herra Terentjev, — sanoi yht'äkkiä Ptitsyn hyvästeltyään ruhtinasta ja ojentaen kätensä Ippolitille, — luullakseni te puhutte vihossanne luurangostanne ja testamenttaatte sen Akatemialle? Tarkoitatteko omaa luurankoanne, aivan omaanne, se on, testamenttaatteko omat luunne?
— Kyllä, omat luuni...
— Vai niin. Voisihan muuten erehtyä; sanotaan sellaisen tapauksen sattuneen.
— Miksi te häntä ärsyttelette? — huudahti yht'äkkiä ruhtinas.
— Saitte jo itkemään, — lisäsi Ferdyštšenko.
Mutta Ippolit ei ollenkaan itkenyt. Hän aikoi lähteä paikaltaan, mutta ne neljä, jotka olivat asettuneet hänen ympärilleen, tarttuivat äkkiä yht'aikaa hänen käsiinsä. Kuului naurua.
— Siihen hän pyrkikin, että häntä pidettäisiin käsistä kiinni; siksi hän luki vihkonsa, — huomautti Rogožin. — Hyvästi, ruhtinas. Onpa täällä tullut istutuksi; ihan luut ovat hellinä.
— Jos te todellakin olette aikonut ampua itsenne, Terentjev, — alkoi Jevgeni Pavlovitš nauraa, — niin minä teidän sijassanne kaikkien näitten kohteliaisuuksien jälkeen en suottakaan ampuisi itseäni, jotta tekisin heille kiusaa.
— Heidän mielensä tekee hirveästi nähdä, miten minä ammun itseni! — tokaisi Ippolit hänelle vastaan.
Hän puheli niinkuin olisi tahtonut käydä toisten kimppuun.
— Heitä harmittaa, kun eivät saa sitä nähdä.
— Luuletteko siis, etteivät he saa sitä nähdä?
— En minä teitä tahdo kiihoittaa; pidän päinvastoin varsin mahdollisena, että te ammutte itsenne. Pääasia on, ettette suutu... — sanoi Jevgeni Pavlovitš venytellen suojelevasti sanojaan.
— Näen nyt vasta tehneeni hirveän virheen, kun luin heille tämän vihon! — lausui Ippolit katsoen yht'äkkiä niin luottavan näköisenä Jevgeni Pavlovitšia, kuin olisi pitänyt tätä ystävänään, jolta pyysi neuvoa.
— Asema on hullunkurinen, mutta... en todellakaan tiedä, mitä teille neuvoisin, — vastasi Jevgeni Pavlovitš hymyillen.
Ippolit katseli häntä tuikeasti ja silmiään pois kääntämättä eikä sanonut mitään. Olisi voinut luulla, että hän joinakin hetkinä oli kokonaan unohtanut ympäristönsä.
— Ei, sallikaahan, mikä tapa tuo tuollainen on, — puheli Lebedev. — »Minä ammun itseni puistossa, etten tuottaisi kenellekään häiriötä!» Hän luulee, ettei hän tuota kenellekään häiriötä, kun menee portailta kolmen askelen päähän puistoon.
— Hyvät herrat... — alkoi ruhtinas.
— Ei, sallikaahan, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, — keskeytti Lebedev raivoissaan, — koska itse näette, ettei tämä ole pilaa, ja koska ainakin puolet vieraistanne on samaa mieltä ja on vakuutettu siitä, että nyt, sen jälkeen, mitä tässä on lausuttu, hänen täytyy pakostakin ampua itsensä pelastaakseen kunniansa, niin minä isäntänä ja todistajien kuullen ilmoitan, että pyydän teitä auttamaan!
— Mitä sitten on tehtävä, Lebedev? Minä olen valmis auttamaan teitä.
— On tehtävä näin: ensiksikin on hänen heti paikalla annettava pois pistoolinsa, jolla hän meille kehuskeli, kaikkine tarvikkeineen. Jos hän antaa, niin silloin suostun siihen, että hän saa viettää tämän yön tässä talossa, koska hän on sairas, mutta tietysti minun silmälläpitoni alaisena. Mutta huomenna lähteköön ehdottomasti minne haluaa; suokaa anteeksi ruhtinas! Mutta jos hän ei anna pois asetta, niin minä heti tartun hänen käsiinsä, minä toiseen ja kenraali toiseen, ja lähetän heti ilmoituksen poliisille, ja silloin asia siirtyy poliisin käsiteltäväksi. Herra Ferdyštšenko käy tuttavuuden vuoksi ilmoittamassa.
Syntyi suuri melu. Lebedev oli aivan määrättömästi kiihtynyt; Ferdyštšenko valmistautui lähtemään poliisikamariin; Ganja väitti yhä itsepintaisesti, ettei kukaan ammu itseään. Jevgeni Pavlovitš oli vaiti.
— Ruhtinas, oletteko te koskaan lentänyt alas tornista? — kuiskasi ruhtinaalle yht'äkkiä Ippolit.
— E-e-en... — vastasi ruhtinas naiivisti.
— Oletteko todellakin luullut, etten minä arvannut edeltäpäin kaikkea tätä vihaa! — kuiskasi Ippolit taas katsellen ruhtinasta säkenöivin silmin, aivan kuin olisi todella odottanut häneltä vastausta. — Riittää! — huudahti hän yht'äkkiä kaikille läsnäolijoille. — Minä olen syyllinen... enemmän kuin kukaan muu! Lebedev, tässä on avain (hän otti esille kukkaronsa ja veti siitä teräsrenkaan, jossa oli kolme tai neljä pientä avainta), tämä tässä, viimeisen edellinen... Kolja näyttää teille... Kolja! Missä on Kolja? — huudahti hän katsoen Koljaan ja näkemättä tätä. — Niin... hän näyttää sen teille; hän pani yhdessä minun kanssani äsken tavarat matkalaukkuun. Viekää heidät sinne, Kolja; se on ruhtinaan huoneessa, pöydän alla... matkalaukkuni... tällä avaimella, pohjalla, lippaassa... minun pistoolini ja ruutisarvi. Hän pani itse äsken ne matkalaukkuun, herra Lebedev, hän näyttää teille; mutta sillä ehdolla, että huomisaamuna varhain, kun lähden Pietariin, te annatte minulle pistoolin takaisin. Kuuletteko? Minä teen tämän ruhtinaan tähden, en teidän tähtenne.
— No niin, näin onkin parempi! — huudahti Lebedev siepaten avaimen ja lähti myrkyllisestä naureskellen rientämään viereiseen huoneeseen. Kolja jäi seisomaan, aikoi jotakin huomauttaa, mutta Lebedev veti hänet mukanaan.
Ippolit katseli nauravia vieraita. Ruhtinas huomasi hänen hampaittensa kalisevan, niinkuin hänellä olisi ollut voimakkaita vilunpuistatuksia.
— Millaisia heittiöitä he kaikki ovatkaan! — kuiskasi Ippolit taas ruhtinaalle raivostuneena. Kun hän puhui ruhtinaan kanssa, kumartui hän aina tätä kohti ja kuiskutti.
— Antakaa heidän olla; te olette hyvin heikko...
— Heti, heti... heti lähden pois. Yht'äkkiä hän syleili ruhtinasta.
— Te kenties pidätte minua mielenvikaisena? — kysyi hän katsoen ruhtinaaseen ja alkaen omituisesti nauraa.
— En, mutta te...
— Heti, heti, olkaa vaiti; älkää puhuko mitään; seisokaa... minä tahdon katsoa silmiinne... Seisokaa noin, minä katson. Minä sanon jäähyväiset Ihmiselle.
Hän seisoi ja katsoi ruhtinasta liikkumatta ja ääneti noin kymmenen sekuntia. Hän oli hyvin kalpea, hänen ohimonsa olivat märät hiestä, ja hän piti ruhtinasta omituisesti kiinni kädestä, aivan kuin olisi pelännyt päästää hänet irti.
— Ippolit, Ippolit, mikä teidän on? — huudahti ruhtinas.
— Heti... riittää... minä käyn makaamaan. Minä juon auringon terveydeksi kulauksen...Minä tahdon, minä tahdon, antakaa minun olla!
Hän sieppasi nopeasti pöydältä pikarin, syöksähti paikaltaan ja astui silmänräpäyksessä kuistin ovelle. Ruhtinas riensi hänen jälkeensä, mutta tapahtui niin, että juuri samalla hetkellä Jevgeni Pavlovitš ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi. Kului sekunti ja yht'äkkiä alkoi pengermällä yleinen huuto. Sitten vallitsi vähän aikaa tavaton hämminki.
Oli käynyt näin:
Tultuaan aivan kuistin ovelle oli Ippolit pysähtynyt pitäen vasemmassa kädessään pikaria ja oli pistänyt oikean kätensä päällystakkinsa oikeaan sivutaskuun. Keller vakuutti myöhemmin, että Ippolit oli jo aikaisemminkin kaiken aikaa pitänyt tätä kättään oikeanpuolisessa taskussaan, jo silloin, kun hän oli puhunut ruhtinaan kanssa ja tarttunut vasemmalla kädellään tämän olkapäähän ja kaulukseen, ja että tämä taskussa oleva oikea käsi, niin vakuutti Keller, oli muka herättänyt hänessä ensimmäisen epäluulon. Oli miten oli, mutta jokin levottomuus oli pakottanut hänetkin juoksemaan Ippolitin jälkeen. Mutta ei hänkään ollut ennättänyt ajoissa. Hän oli vain nähnyt, kuinka Ippolitin oikeassa kädessä yht'äkkiä jotakin välähti, ja kuinka samalla hetkellä pieni taskupistooli oli aivan tämän ohimolla. Keller syöksähti tarttumaan hänen käteensä, mutta samalla hetkellä Ippolit oli painanut liipasinta.
Oli kuulunut terävä, kuiva hanan napsahdus, mutta pistooli ei ollut lauennut. Kun Keller oli pannut käsivartensa Ippolitin ympärille, oli tämä kaatunut hänen syliinsä aivan kuin taintuneena, kenties todellakin kuvitellen jo kuolleensa. Pistooli oli jo Kellerin käsissä. Ippolitiin tartuttiin kiinni, siirrettiin tuoli hänen viereensä, hänet asetettiin istumaan ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen, kaikki huusivat, kaikki kyselivät. Kaikki olivat kuulleet hanan napsahduksen ja näkivät miehen elävänä, ilman naarmuakaan. Ippolit itse istui tajuamatta, mitä oli tekeillä, ja katseli kaikkia ympärillä olevia älyttömin katsein. Lebedev ja Kolja juoksivat paikalle sillä hetkellä.
— Pettikö pistooli? — kyseltiin ympärillä.
— Kenties se ei ole ladattukaan? — arvailivat toiset.
— On ladattu! — julisti Keller tarkastellen pistoolia. — Mutta...
— Pettikö se todellakin?
— Ei ollut nallia ensinkään, — ilmoitti Keller.
Vaikea on kuvata surkeata kohtausta, joka nyt seurasi. Alussa vallinnut yleinen pelästyä alkoi nopeasti vaihtua nauruun; muutamat alkoivat ihan ääneensä nauraa hohottaa ja tunsivat vahingoniloista nautintoa. Ippolit itki ääneensä, aivan kuin olisi saanut hysteerisen kohtauksen, väänteli käsiään, syöksähteli kaikkien luo, yksinpä Ferdyštšenkonkin, tarttui tähän kiinni molemmin käsin ja vannoi hänelle, että oli unohtanut, »unohtanut ihan vahingossa eikä tahallaan» nallin panemisen, että »nallit ovat kaikki täällä, liivin taskussa, kymmenkunta kappaletta» (hän näytti kaikille ympärillä oleville), että hän ei ollut pannut nallia aikaisemmin, koska oli pelännyt pistoolin vahingossa laukeavan taskussa, että oli arvellut aina ennättävänsä panna nallin tarpeen tullen ja olikin sen sitten yht'äkkiä unohtanut. Hän syöksähteli ruhtinaan luo, Jevgeni Pavlovitšin luo, rukoili Kelleriltä takaisin pistooliaan, lupasi kaikille heti näyttää, että »hänen kunniansa, kunniansa»... että hän nyt oli »menettänyt kunniansa ainaiseksi»...
Hän meni lopulta todellakin tainnoksiin. Hänet vietiin ruhtinaan huoneeseen, ja Lebedev, joka oli täydelleen selvinnyt humalastaan, lähetti heti lääkäriä hakemaan ja jäi itse yhdessä tyttärensä, poikansa, Burdovskin ja kenraalin kanssa sairaan vuoteen ääreen. Kun tunnoton Ippolit oli viety pois huoneesta, asettui Keller seisomaan keskelle huonetta ja julisti kaikkien kuultavaksi, jakaen tavuihin ja painokkaasti lausuen joka sanan, suuren innostuksen vallassa:
— Hyvät herrat, jos joku teistä vielä kerrankaan ääneensä minun kuulteni uskaltaa epäillä, että nalli oli tahallisesti unohdettu, ja rupeaa väittämään, että onneton nuori mies vain ilveili, — niin se teistä joutuu tekemisiin minun kanssani.
Mutta hänelle ei vastattu. Vieraat lähtivät viimein pois perätysten ja nopeasti. Ptitsyn, Ganja ja Rogožin lähtivät yhdessä.
Ruhtinas oli hyvin ihmeissään, kun Jevgeni Pavlovitš olikin muuttanut mieltään ja aikoi lähteä pois keskustelematta hänen kanssaan.
— Tehän aioitte puhua kanssani, kun kaikki ovat menneet pois? — kysyi ruhtinas häneltä.
— Aivan niin, — sanoi Jevgeni Pavlovitš istahtaen yht'äkkiä tuolille ja pyytäen ruhtinasta istuutumaan viereensä, — mutta nyt olen toistaiseksi luopunut aikeestani. Tunnustan teille, että olen hieman ymmällä, ja niin on teidänkin laitanne. Minun ajatukseni ovat menneet sekaisin; sitäpaitsi se, mistä tahtoisin puhua kanssanne, on minulle kovin tärkeä asia ja teille niinikään. Nähkääs, ruhtinas, tahtoisin edes kerran elämässäni tehdä täysin rehellisen teon, sellaisen, jossa ei olisi mitään kieroa, ja luulenpa, että nyt, tällä hetkellä, minä en ole kykenevä menettelemään täysin rehellisesti ettekä kenties tekään... niin... ja... no, me puhumme asiasta myöhemmin. Ehkäpä asiakin tulee selvemmäksi sekä minulle että teille, jos me odotamme kolmisen päivää, mikä aika minulta nyt menee Pietarissa.
Hän nousi taas tuolilta, niin että oli kummallista, että hän ollenkaan oli käynytkään istumaan. Ruhtinaasta näytti myös, kuin Jevgeni Pavlovitš olisi ollut tyytymätön ja ärtynyt ja vihamielisen näköinen ja niinkuin hänen katseensa olisi ollut aivan toisenlainen kuin äsken.
— Apropos, menettekö nyt sairaan luo?
— Kyllä... olen peloissani, — lausui ruhtinas.
— Älkää pelätkö; hän elää varmasti kuusikin viikkoa tai vielä paraneekin täällä. Mutta parasta olisi, jos ajaisitte hänet tiehensä huomenna.
— Kenties minä todellakin annoin hänelle sysäyksen sillä, että... en sanonut hänelle mitään; kenties hän luuli minun epäilevän, ettei hän ammu itseään? Mitä te arvelette, Jevgeni Pavlytš?
— Ei ollenkaan. Olette liian hyvä, kun vielä huolehditte hänestä. Olen kuullut kerrottavan tämmöistä, mutta en ole koskaan nähnyt tositeossa, miten ihminen tahallaan ampuu itsensä siksi, että häntä kehuttaisiin, tai kiukuissaan, kun häntä ei kehuta sen johdosta. Pääasia on, etten olisi voinut uskoa mahdolliseksi noin avointa heikkouden ilmausta. Mutta ajakaa kuitenkin pois hänet huomenna.
— Luuletteko, että hän ampuu itsensä vielä kerran?
- En, nyt hän ei enää ammu. Mutta varokaa te näitä meikäläisiä, kotimaan
tekoa olevia Lacenaire-tyyppejä. [Lacenaire — kuuluisa murhamies,
mestattiin Pariisissa v. 1836.] Sanon teille uudelleen, että tämä
lahjaton, kärsimätön ja himokas mitättömyys tavallisesti kovin usein
etsii turvaansa rikoksesta.— Onko hän sitten Lacenaire?
— Olemus on sama, vaikka osat, joita he näyttelevät, ovatkin erilaisia. Saattohan nähdä, eikö tuo herra kykene tappamaan kymmenen henkeä ainoastaan tehdäkseen »kujeen», aivan täsmälleen niinkuin hän äsken itse luki selityksessään. Nyt nuo hänen sanansa vievät minulta unen.
— Kenties te olette liiaksi levoton.
— Te olette ihmeellinen, ruhtinas; ettekö te usko, että hän kykenee nyt tappamaan kymmenen henkeä?
— Minua peloittaa vastata teille; kaikki tämä on hyvin kummallista, mutta...
— No niin, miten vain tahdotte, miten vain tahdotte! — lopetti Jevgeni Pavlovitš ärtyisästi.— Sitäpaitsi te olette ylen rohkea mies; laittakaa vain niin, ettette joudu itse noiden kymmenen joukkoon.
— Luultavinta on, ettei hän tapa ketään, — sanoi ruhtinas katsellen miettivästä Jevgeni Pavlovitšiä.
Tämä naurahti ilkeästi.
— Näkemiin, on aika lähteä! Huomasitteko, että hän testamenttasi jäljennöksen tunnustuksestaan Aglaja Ivanovnalle?
— Kyllä, huomasin sen ja... minä ajattelen asiaa.
— Niinpä niin, jos tulee kysymys kymmenestä hengestä, — alkoi Jevgeni Pavlovitš taas nauraa ja lähti pois.
Tuntia myöhemmin, kun kello jo oli yli kolmen, ruhtinas meni puistoon. Hän oli koettanut nukkua kotonaan, mutta ei ollut voinut, koska hänen sydämensä oli lyönyt kovin kiihkeästi. Talossa oli muuten kaikki järjestetty asianmukaisella tavalla ja siellä oli rauhoituttu, mikäli mahdollista; sairas oli nukahtanut, ja sinne haettu lääkäri oli selittänyt, ettei ollut mitään erikoista vaaraa. Lebedev, Kolja ja Burdovski olivat asettuneet levolle sairaan huoneeseen valvoakseen vuorotellen; ei siis ollut mitään pelättävää.
Mutta ruhtinaan levottomuus kasvoi hetki hetkeltä. Hän kuljeksi puistossa katsellen hajamielisesti ympärilleen ja pysähtyi hämmästyneenä, kun saapui huvisalin edustalle olevalle aukealle ja näki soittajien tyhjät penkit ja nuottitelineet. Häntä hämmästytti tämä paikka, ja se tuntui hänestä jostakin syystä hirveän iljettävältä. Hän kääntyi kulkemaan takaisin ja kulkien suoraan sitä tietä, jota pitkin oli eilen kulkenut Jepantšinien kanssa huvipaikalle, hän saapui sen vihreän penkin luo, joka oli määrätty kohtauspaikaksi, istuutui sille ja alkoi yht'äkkiä ääneensä nauraa, mikä sai hänet samassa ankarasti paheksumaan käytöstään. Hänen alakuloisuutensa jatkui; hänen mielensä olisi tehnyt mennä pois jonnekin... Mutta hän ei tietänyt minne. Hänen päänsä yläpuolella puussa lauloi lintu, ja hän alkoi etsiä sitä silmillään lehtien lomasta; yht'äkkiä lintu pyrähti pois puusta, ja samalla hetkellä hänen mieleensä jostakin syystä muistui se »kärpänen», »lämpimässä auringonpaisteessa», josta Ippolit oli kirjoittanut, että »sekin tietää paikkansa ja on mukana yhteisessä kuorossa, ainoastaan minä yksin olen ulos paiskattu». Tuo lause oli jo äsken tehnyt häneen voimakkaan vaikutuksen, hän muisti sen nyt. Eräs ammoin unohtunut muisto alkoi liikkua hänen mielessään ja oli yht'äkkiä selvänä hänen edessään.
Se oli tapahtunut Sveitsissä, hänen ensimmäisenä hoitovuotenaan, vieläpä aivan ensimmäisinä kuukausina. Silloin hän oli ollut vielä aivan kuin idiootti, ei osannut kunnollisesti puhuakaan eikä toisinaan kyennyt tajuamaan, mitä häneltä vaadittiin. Hän oli kerran mennyt vuorille kirkkaana aurinkoisena päivänä ja pitkän aikaa kulkenut eräs tuskallinen ajatus mielessään, joka ajatus ei mitenkään ottanut kiteytyäkseen selvään muotoon. Hänen edessään oli hohtava taivas, alhaalla järvi, ympärillä valoisa ja loppumaton näköpiiri, jolla ei ollut äärtä eikä rajoja. Hän katseli tätä kauan ja tunsi tuskan jäytävän mieltään. Hän muisti nyt, miten hän oli ojennellut käsiään tuota kirkasta, rajatonta siintoa kohti ja itkenyt. Häntä oli kiusannut se, että tuo kaikki oli hänelle aivan outoa. Mikä juhla tuo onkaan, mikä ainainen suuri pyhäpäivä, joka on loppumaton ja joka on vetänyt häntä puoleensa jo kauan, aina, lapsuudesta asti, ja johon hän ei mitenkään voi päästä! Joka aamu nousee aurinko yhtä kirkkaana; joka aamu on kosken yllä sateenkaari; joka ilta lumipeitteinen, kaikkein korkein vuori tuolla kaukana taivaanrannalla palaa purppuranvärisessä liekissä; jokainen »pieni kärpänen, joka surisee hänen vieressään kuumassa auringonpaisteessa, on mukana tässä koko kuorossa: se tietää paikkansa, rakastaa sitä ja on onnellinen»; jokainen pikku ruoho kasvaa ja on onnellinen! Kaikella on oma tiensä, ja kaikki tietää tiensä, lähtee laulaen ja tulee laulaen; hän yksin ei tiedä mitään, ei ymmärrä mitään, ei ihmisiä, ei ääniä, kaikki on hänelle vierasta, ja hänet on paiskattu pois. Oi, hän ei tietenkään osannut puhua silloin näillä sanoilla eikä pukea kysymystään sanoihin; hän kärsi kuurona ja mykkänä; mutta nyt hänestä tuntui, kuin hän olisi puhunut tämän kaiken silloinkin, kaikki nämä samat sanat, ja tuon puheen »kärpäsestä» näytti Ippolit saaneen häneltä itseltään, hänen silloisista sanoistaan ja kyynelistään. Hän oli varma siitä, ja hänen sydämensä alkoi jostakin syystä kiivaasti sykkiä, kun hän ajatteli tätä...
Hän nukahti penkille, mutta hänen rauhattomuutensa jatkui unessakin. Juuri ennen uneen vaipumistaan hän muisti, että Ippolit tappaa kymmenen ihmistä, ja hän naurahti tämän otaksuman päättömyydelle. Hänen ympärillään vallitsi ihana, kirkas hiljaisuus, vain puitten lehdet kahisivat, mikä tuntuu tekevän olon ympärillä vielä hiljaisemmaksi ja yksinäisemmäksi. Hän näki hyvin paljon unia, ja ne olivat kaikki rauhattomia, niin että hän hätkähti tavan takaa. Viimein hän uneksi, että eräs nainen tuli hänen luokseen; hän tunsi tuon naisen, tunsi ihan tuskaa tuntien; hän voi aina sanoa tuon naisen nimen ja osoittaa hänet jokaiselle, — mutta omituista! — naisella oli nyt ikäänkuin aivan toisenlaiset kasvot kuin ne, jotka hän oli aina tuntenut, ja hän tunsi aivan tuskaa, kun hän ei ollut tuntea tätä naista siksi samaksi naiseksi. Näissä kasvoissa oli niin paljon katumusta ja kauhua, että tämä näytti olevan hirveä rikoksentekijä ja oli juuri nyt tehnyt hirveän rikoksen. Kyynel värisi naisen kalpealla poskella; nainen viittasi häntä luokseen kädellään ja pani sormen huulilleen aivan kuin kehoittaen häntä tulemaan jäljessään hiljaa. Hänen sydämensä jähmettyi; hän ei olisi mitenkään, ei mitenkään tahtonut myöntää naista rikolliseksi; mutta hän tunsi, että aivan heti tapahtuu jotakin kauheata, joka vaikuttaa koko hänen elämäänsä. Nainen näytti haluavan näyttää hänelle jotakin, joka oli siinä aivan lähellä, puistossa. Hän nousi lähteäkseen naisen jälkeen, ja yht'äkkiä hänen vieressään kajahti kirkas, raikas nauru; jonkun käsi oli yht'äkkiä hänen kädessään; hän tarttui tähän käteen, puristi sitä voimakkaasti ja heräsi. Hänen edessään seisoi Aglaja ja nauroi kuuluvasti.
VIII.
Hän nauroi, mutta oli samalla myös paheksuvan näköinen.
— Nukkuu! Te nukuitte! — huudahti hän halveksivasti ihmetellen.
— Tekö se olette! — mutisi ruhtinas vielä hieman unen vallassa ja tuntien ihmeekseen hänet. — Ah, niin! Se tapaaminen... Minä olen nukkunut täällä.
— Näin sen.
— Eikö kukaan muu ole herättänyt minua paitsi te? Eikö täällä ole ollut ketään muuta kuin te? Minä luulin, että täällä oli... toinen nainen...
— Täällä oli toinen nainen...?
Viimein oli ruhtinas täysin selvinnyt unesta.
— Se oli vain unta, — lausui hän mietteissään.
— Omituista, että näin tämmöisellä hetkellä sellaisen unen... Käykää istumaan.
Hän tarttui Aglajan käteen, ja Aglaja kävi penkille istumaan. Hän itse istuutui Aglajan viereen ja vaipui mietteisiin. Aglaja ei alkanut puhua, vaan katseli ainoastaan tarkasti toveriaan. Tämäkin katseli Aglajaa, mutta toisinaan sillä tavoin kuin ei ollenkaan näkisi häntä edessään. Aglaja alkoi punastua.
— Ah niin! — sanoi ruhtinas vavahtaen. — Ippolit on ampunut itsensä!
— Milloin? Teilläkö? — kysyi Aglaja, mutta ei erikoisesti hämmästynyt. — Eilenhän hän luullakseni oli vielä elossa? Kuinka te olette voinut nukkua täällä kaiken sen; jälkeen? — huudahti hän vilkastuen yht'äkkiä.
— Eihän hän ole kuollut, pistooli ei lauennut.
Aglajan vaatimuksesta täytyi ruhtinaan heti kertoa varsin seikkaperäisesti kaikki viime yön tapahtumat. Aglaja hoputti häntä joka hetki kertomaan nopeammin, mutta keskeytti itse kertomuksen alituisilla kysymyksillään, jotka melkein aina olivat asiaankuulumattomia. Muun muassa hänen mieltään kiinnitti suuresti se, mitä Jevgeni Pavlovitš oli puhunut, ja muutaman kerran hän kysyi jotakin kohtaa uudestaan.
— No, riittää jo, täytyy kiiruhtaa, — päätti hän, kun oli saanut kuulla kaikki. — Meillä on aikaa olla täällä vain tunti, kello kahdeksaan asti, sillä kello kahdeksan minun täytyy välttämättömästi olla kotona, ettei tiedettäisi minun istuneen täällä, ja minä olen tullut asialle; minulla on paljon kerrottavaa teille. Mutta te olette nyt kokonaan sotkenut ajatukseni. Ippolitista minä olen sitä mieltä, että hänen pistoolinsa ei pitänytkään laueta, se sopii hänelle paremmin. Mutta oletteko varma siitä, että hän välttämättömästä tahtoi ampua itsensä ja ettei siinä ollut petosta?
— Ei mitään petosta.
— Se onkin luultavinta. Niinkö hän siis kirjoitti, että teidän oli tuotava minulle hänen tunnustuksensa? Miksi ette ole sitä tuonut?
— Eihän hän ole kuollut. Minä kysyn häneltä.
— Tuokaa se ehdottomasti, eikä tarvitse kysyä mitään. Hänestä se luultavasti tulee olemaan hyvin miellyttävääkin, sillä kenties hän siksi juuri ampuikin itseään, että minä sitten lukisin hänen tunnustuksensa. Pyydän, olkaa hyvä älkääkä naurako sanoilleni, Leo Nikolajevitš, sillä asia saattaa hyvinkin olla niin.
— Minä en naura, sillä olen itsekin vakuutettu siitä, että asia osaksi saattaa hyvinkin olla niin.
— Oletteko siitä vakuutettu? Luuletteko todella tekin niin? — hämmästyi Aglaja yht'äkkiä hirveästi.
Hän kyseli kiireesti, puhui nopeasti, mutta tuntui toisinaan sotkeutuvan puheissaan ja jätti usein lauseensa keskeneräisiksi; tavan takaa hän kiiruhti varoittamaan jostakin; yleensä hän oli tavattoman levoton, ja vaikka hän oli hyvin urhoollisen ja uhmailevan näköinen, niin häntä kenties hiukan peloittikin. Hänen yllään oli aivan yksinkertainen arkipuku, joka sopi hänelle erinomaisesti. Hän vavahteli usein, punastui ja istui jenkin reunalla. Ruhtinaan vakuutus, että Ippolit oli ampunut itseään sen takia, että Aglaja lukisi hänen tunnustuksensa, hämmästytti Aglajaa suuresti.
— Tietysti, — selitti ruhtinas, — hän tahtoi, että paitsi teitä me kaikki muutkin ylistäisimme häntä...
— Miten ylistäisitte?
— Se on, tuota noin... kuinka sen teille sanoisin? Sitä on hyvin vaikea selittää. Mutta hän halusi varmaankin, että kaikki kerääntyisivät hänen ympärilleen ja sanoisivat hänelle suuresti rakastavansa ja kunnioittavansa häntä ja että kaikki alkaisivat hartaasti pyydellä häntä jäämään eloon. On hyvin mahdollista, että hän ajatteli teitä kaikkein enimmän, koska hän mainitsi teistä sellaisella hetkellä... vaikka kenties hän ei itsekään tietänyt ajattelevansa teitä.
— Tätä minä en ymmärrä ollenkaan: ajatteli eikä tietänyt ajattelevansa. Mutta, muuten, ehkäpä ymmärränkin: tiedättekö, että minä itsekin noin kolmisenkymmentä kertaa, jo kolmentoistavuotiaana tyttönä, olen aikonut myrkyttää itseni ja kirjoittaa tämän kaiken kirjeessä vanhemmilleni, ja ajattelin myös, miten minä makaan ruumisarkussa ja kaikki itkevät minua ja syyttävät itseään, että ovat olleet niin kovia minua kohtaan... Mitä te taas hymyilette? — lisäsi hän nopeasti ja rypisti kulmiaan. — Mitä kaikkea te mahdatte ajatella itseksenne, kun yksinänne haaveilette? Kenties kuvittelette olevanne sotamarsalkka ja voittaneenne Napoleonin?
— Niinpä kyllä, vakuutan kunniasanallani ajattelevani sitä, varsinkin kun olen nukkumaisillani, — alkoi ruhtinas nauraa. — Mutta minä en lyö taistelussa Napoleonia, vaan aina vain itävaltalaiset.
— En ollenkaan halua laskea leikkiä kanssanne, Leo Nikolajevitš. Ippolitin minä tapaan itse; pyydän teitä ilmoittamaan siitä hänelle edeltäkäsin. Mutta teidän menettelyänne minä pidän hyvin huonona, sillä on sangen raakaa sillä tavoin tarkastella ja tuomita ihmisen sielua, kuin te tuomitsette Ippolitia. Teiltä puuttuu hellyyttä: teille on kaikki kaikessa vain totuus, ja siksipä olette väärässä.
Ruhtinas vaipui mietteisiin.
— Minusta tuntuu, että te olette epäoikeudenmukainen minua kohtaan, — sanoi hän. — Minähän en näe mitään pahaa siinä, että hän ajatteli sillä tavoin, sillä kaikilla on taipumusta ajatella noin; sitäpaitsi hän kenties ei ole ensinkään ajatellutkaan, vaan ainoastaan halunnut sitä... hänen mielensä teki tavata viimeisen kerran ihmisiä, ansaita heidän kunnioituksensa ja rakkautensa; nehän ovat sangen hyviä tunteita, tässä vain kaikki jollakin tavoin epäonnistui; siihen vaikutti sairaus ja vielä muukin! Muutamille ihmisille sitäpaitsi kaikki aina luonnistuu hyvin, kun taas toisilta menee aivan päin mäntyyn...
—- Tämän te lisäsitte aivan varmaan itseänne tarkoittaen? — huomautti Aglaja.
— Kyllä, itseäni tarkoittaen, — vastasi ruhtinas huomaamatta kysymyksessä mitään ilkkumista.
—- Mutta kuitenkaan minä teidän sijassanne en mitenkään olisi nukkunut; taitaa siis olla niin, että minne te vain asetutte, siihen te kohta nukahdattekin; se ei ole ollenkaan kaunista teidän puoleltanne.
— Minähän en nukkunut koko yönä, ja sitten minä kävelin, kävelin, olin soitantopaikalla...
— Millä soitantopaikalla?
— Siellä, missä eilen oli soitantoa, ja sitten tulin tänne, istahdin, mietin, mietin ja nukahdin.
— Vai niin, silläkö tavoin? Se muuttaa asiaa teidän eduksenne... Mutta miksi te kävitte soitantopaikalla?
— En tiedä, muuten vain...
— Hyvä on, hyvä on, siitä myöhemmin; te keskeytätte puhettani kaiken aikaa, ja mitä se minuun kuuluu, että te olette käynyt soitantopaikalla? Mistä naisesta te näitte unta?
— Tuota... siitä... te olette nähnyt hänet...
— Ymmärrän, ymmärrän varsin hyvin. Oikeinko paljon te häntä... Miten näitte hänet unissanne, minkä näköisenä? Muuten, en tahdo ensinkään tietää, — tokaisi hän yht'äkkiä harmissaan. — Älkää keskeyttäkö puhettani...
Hän odotti hetkisen aivan kuin kooten rohkeutta tahi koettaen haihduttaa harminsa.
— Asia, jonka vuoksi olen kutsunut teidät, on seuraava: minä tahdon ehdottaa teille, että olisitte minun ystäväni. Miksi te aloitte yht'äkkiä noin tuijottaa minuun? — lisäsi hän vihastuneena.
Ruhtinas katseli häntä todellakin sangen tarkasti tällä hetkellä, koska oli huomannut hänen alkavan taas hirveästi punastua. Tämmöisissä tapauksissa Aglaja näytti sitä enemmän suuttuvan itseensä, kuta enemmän hän punastui, ja se näkyi selvästi hänen säkenöivistä silmistään; tavallisesti hän hetkistä myöhemmin jo purki vihansa siihen, jonka kanssa puhui, olipa tämä syypää tai ei, ja alkoi hänen kanssaan riidellä. Tuntien ja tietäen arkuutensa ja häveliäisyytensä hän tavallisesti otti vähän osaa keskusteluun ja oli vaiteliaampi kuin muut sisaret, toisinaan liiankin vaitelias. Mutta kun, varsinkin arkaluontoisissa tapauksissa, välttämättömästi oli puhuttava, niin hän aloitti keskustelun tavattoman kopeasti ja aivan kuin uhmaillen. Hän tunsi aina edeltä käsin, milloin hän alkoi tai oli alkamaisillaan punastua.
— Kenties te ette tahdo hyväksyä ehdotustani — sanoi hän katsellen kopeasti ruhtinasta.
— Oi, ei, kyllä minä tahdon, mutta tämä ei ollenkaan ole tarpeellista... se on, minä en mitenkään osannut ajatella, että pitää tehdä sellainen ehdotus, — vastasi ruhtinas nolona.
— Mitä te sitten ajattelitte? Minkä tähden minä sitten olisin kutsunut teidät tänne? Mitä teillä on mielessä? Muuten, te pidätte minua kenties pikku hölmönä, niinkuin kaikki minua pitävät kotonani?
— Minä en ole tietänyt, että teitä pidetään hölmönä, minä... minä en pidä.
— Ettekö pidä? Se on sangen älykästä teidän puoleltanne. Erittäin älykkäästi lausuttu.
— Minun käsitykseni mukaan te kenties olette toisinaan sangen älykäskin, — jatkoi ruhtinas. — Te sanoitte äsken sangen älykkään sanan. Te sanoitte puhuessanne minun epäilyistäni, jotka koskivat Ippolitia: »Tässä ei teille ole tärkeätä muu kuin totuus, ja siksipä olettekin väärässä.» Tämän panen mieleeni ja harkitsen sitä.
Aglaja sävähti yht'äkkiä punaiseksi mielihyvästä, kaikki nämä muutokset tapahtuivat hänessä avoimesti ja tavattoman nopeasti. Ruhtinas riemastui myös ja alkoi ihan nauraa ilosta häntä katsellessaan.
— Kuulkaahan, — alkoi Aglaja taas, — minä olen kauan odottanut teitä, kertoakseni teille kaiken tämän, olen odottanut siitä ajasta asti, kun te kirjoititte minulle sieltä sen kirjeen, ja aikaisemminkin... Puolet te kuulitte minulta jo eilen: minä pidän teitä kaikkein rehellisimpänä ja kaikkein enimmän totuutta rakastavana miehenä, rehellisempänä ja totuutta rakastavampana kuin ketään muuta, ja jos teistä sanotaan, että teidän järkenne... se on, että te olette toisinaan järkenne puolesta sairas, niin se ei pidä paikkaansa; tämä on minun ehdoton mielipiteeni, ja sitä olen puolustanut, sillä vaikka te todellakin olette sairas järkenne puolesta (te ette tietysti suutu tästä, minä puhun korkeammalta näkökannalta), niin sen sijaan teidän pääjärkenne on parempi kuin kenelläkään heistä, jopa sellainen, etteivät he ole semmoista nähneet unissaankaan, sillä on olemassa kaksi järkeä: pääjärki ja sivujärki, niinhän? Eikö olekin niin?
— Kenties se on niin, — lausui ruhtinas hyvin hiljaa; hänen sydämensä värisi ja jyskytti hirveästi.
— Tiesinhän minä, että te ymmärrätte, — jatkoi Aglaja tärkeän näköisenä. — Ruhtinas Š. ja Jevgeni Pavlytš eivät ymmärrä mitään näistä kahdesta järjestä, Aleksandra ei myöskään, mutta ajatelkaahan: maman ymmärsi.
— Te olette suuressa määrässä Lizaveta Prokofjevnan kaltainen.
— Kuinka? Ihanko totta? — ihmetteli Aglaja.
— Olen ehdottomasti sitä mieltä.
— Minä kiitän teitä, — sanoi Aglaja hiukan mietittyään. — Minä olen hyvin iloinen siitä, että olen samanlainen kuin maman. Te siis kunnioitatte häntä suuresti? — lisäsi hän huomaamatta ollenkaan kysymyksensä naiivisuutta.
— Sangen paljon, sangen paljon, ja minä olen iloissani siitä, että te ymmärsitte sen noin oikopäätä.
— Minäkin olen iloissani, sillä minä olen huomannut, kuinka hänelle toisinaan... nauretaan. Mutta kuulkaahan pääasia, minä olen sitä kauan ajatellut ja lopulta valinnut teidät. Minä en tahdo, että minulle kotona nauretaan, minä en tahdo, että minua pidetään pikku hölmönä, minä en tahdo, että minua ärsytetään... Minä olen kaiketi tämän heti ymmärtänyt ja olen jyrkästi antanut rukkaset Jevgeni Pavlytšille, sillä minä en tahdo, että minua yhtämittaa tyrkytetään miehelään. Minä tahdon... minä tahdon... no niin, minä tahdon karata kotoa ja olen valinnut teidät auttamaan minua siinä.
— Karata kotoa! — huudahti ruhtinas.
— Niin, niin, niin, karata kotoa! — huudahti Aglaja yht'äkkiä leimahtaen tavattomaan vihastukseen. — Minä en tahdo, en tahdo, että siellä ainaisesti saatetaan minut punastumaan. Minä en tahdo punastua heidän edessään enkä ruhtinas Š:n edessä, en Jevgeni Pavlytšin edessä enkä kenenkään edessä, ja siksi olen valinnut teidät. Teidän kanssanne tahdon puhua kaikesta, kaikesta, kaikkein tärkeimmästäkin, kun niin tahdon; mutta tekään puolestanne ette saa salata mitään minulta. Minä tahdon edes yhden ihmisen kanssa puhua kaikesta niinkuin itseni kanssa. He ovat yht'äkkiä alkaneet puhua, että minä odotan teitä ja rakastan teitä. Se tapahtui jo ennen teidän tännetuloanne, vaikka minä en ollut näyttänyt heille kirjettä; nyt puhuvat jo kaikki. Minä tahdon olla rohkea ja olla pelkäämättä mitään. Minä en tahdo käydä heidän tanssiaisissaan, minä tahdon olla hyödyksi. Olen jo kauan sitten aikonut lähteä pois. Olen jo kaksikymmentä vuotta ollut heidän parissaan kuin häkissä, ja kaiken aikaa minua työnnetään menemään naimisiin. Jo neljäntoista vuoden ikäisenä aioin paeta, vaikka olin ymmärtämätön. Nyt olen harkinnut kaikki kohdat ja odottanut teitä kyselläkseni teiltä tarkasti kaikista oloista ulkomailla. Minä en ole nähnyt yhtään ainoata goottilaista tuomiokirkkoa, minä tahdon olla Roomassa, minä tahdon nähdä kaikki tieteelliset kokoelmat, minä tahdon opiskella Pariisissa; olen koko viime vuoden valmistautunut ja opiskellut ja lukenut hyvin paljon kirjoja; olen lukenut kaikki kielletyt kirjat. Aleksandra ja Adelaida lukevat kaikkia kirjoja, heille se on luvallista, mutta minulle ei anneta kaikkia, minua holhotaan. En tahdo riidellä sisarieni kanssa, mutta äidilleni ja isälleni olen jo aikoja sitten ilmoittanut, että tahdon kokonaan muuttaa yhteiskunnallisen asemani. Minä olen päättänyt ryhtyä kasvattajan toimeen ja olen luottanut teihin, sillä te sanoitte pitävänne lapsista. Voimmeko me yhdessä ryhtyä kasvattajan toimeen, jollei heti, niin vastaisuudessa? Yhdessä me tuotamme hyötyä; minä en tahdo olla kenraalintytär... Sanokaa, oletteko te hyvin oppinut mies?
— Oi, en ollenkaan.
— Se on vahinko, minä kun ajattelin... kuinka tulinkaan ajatelleeksi? Joka tapauksessa te saatte ohjata minua, sillä olen valinnut teidät.
— Se on hullutusta, Aglaja Ivanovna.
— Minä tahdon, minä tahdon karata kotoa! — huudahti Aglaja, ja hänen silmänsä alkoivat taas säkenöidä. — Jos te ette suostu, niin minä menen naimisiin Gavrila Ardalionovitšin kanssa. Minä en tahdo, että minua pidetään kotona iljettävänä naisena ja syytetään mene tiedä mistä.
— Oletteko te täydessä järjessänne? — huudahti ruhtinas melkein hypähtäen paikaltaan. — Mistä teitä syytetään, kuka syyttää?
— Kotona, kaikki, äiti, sisaret, isä, ruhtinas Š., jopa teidän iljettävä Koljannekin! Jos eivät sano suoraan, niin ajattelevat sitä. Minä olen sanonut sen heille kaikille päin silmiä, sekä äidille että isälle. Maman oli siitä sairaana koko päivän; ja seuraavana päivänä Aleksandra ja isäukko sanoivat minulle, etten minä itsekään ymmärrä, mitä minä lörpöttelen ja millaisia sanoja käytän. Mutta minä tokaisin heille silloin suoraan, että minä ymmärrän jo kaikki, ymmärrän kaikki sanat, etten ole enää pieni, että jo kaksi vuotta sitten luin tahallani kaksi Paul de Kockin romaania saadakseni tietää kaikki. Kun maman kuuli sen, oli hän vähällä pyörtyä.
Ruhtinaan mielessä välähti yht'äkkiä omituinen ajatus. Hän katsoi tutkivasti Aglajaa ja hymyili.
Hänen oli suorastaan vaikea uskoa, että hänen edessään istuu sama kopea tyttö, joka kerran oli niin ylpeästi ja kopeillen lukenut hänelle Gavrila Ardalionovitšin kirjeen. Hän ei saattanut käsittää kuinka niin kopea ja tuima kaunotar saattoi osoittautua tuollaiseksi lapseksi, lapseksi, joka kenties todellakaan ei nytkään ymmärtänyt kaikkia sanoja.
— Oletteko te elänyt kaiken aikaa kotona, Aglaja Ivanovna? — kysyi hän. — Tarkoitan, ettekö ole käynyt missään koulua, ettekö ole opiskellut instituutissa?
— En ole käynyt koskaan enkä missään; kaiken aikaa olen istunut kotona kuin pulloon suljettuna ja pullosta suoraan menen naimisiin; mitä te taas nauratte? Minä huomaan että nähtävästi tekin nauratte minulle ja pidätte heidän puoltaan, lisäsi hän ankarasti rypistäen kulmiaan. — Älkää suututtako minua, minä en muutenkaan nyt tiedä, mikä minun on... Minä olen vakuutettu siitä, että te tulitte tänne täysin varmana siitä, että minä olen teihin rakastunut ja olen kutsunut teidät lemmenkohtaukseen, — tokaisi hän ärsyttävästi.
—- Minä pelkäsin todellakin eilen sitä,— tuli ruhtinas avomielisesti sanoneeksi (hän oli hyvin hämillään). — Mutta tänään olen vakuutettu, että te...
— Kuinka! — huudahti Aglaja ja hänen alahuulensa alkoi yht'äkkiä väristä. — Te pelkäsitte, että minä... te uskalsitte ajatella, että minä... Hyvä Jumala! Te epäilitte kenties, että olen kutsunut teidät tänne kietoakseni teidät verkkoon, että meidät sitten yllätettäisiin täällä ja teidät pakotettaisiin menemään naimisiin minun kanssani...
— Aglaja Ivanovna! Eikö teitä hävetä? Kuinka on noin likainen ajatus saattanut syntyä teidän puhtaassa, viattomassa sydämessänne? Lyön vetoa, ettette te itsekään usko ainoatakaan sanaa puheestanne ja... ettette itsekään tiedä mitä puhutte!
Aglaja istui silmät itsepintaisesti maahan luotuina, aivan kuin hän itsekin olisi pelästynyt sitä, mitä oli sanonut.
— Ei minua ollenkaan hävetä, — mutisi hän, — mistä te tiedätte, että minulla on viaton sydän? Kuinka te uskalsitte lähettää minulle silloin rakkauskirjeen?
— Rakkauskirjeen? Onko minun kirjeeni rakkauskirje! Se on mitä kunnioittavin kirje, se kirje vuoti sydämestäni elämäni raskaimmalla hetkellä! Minä muistin silloin teitä valoisana olentona... minä...
— No niin, hyvä on, hyvä on, — keskeytti hänet yht'äkkiä Aglaja, mutta aivan toisenlaisella äänensävyllä, täydellisen katumuksen vallassa ja miltei pelästyneenä, ja kumartui samassa häntä kohti, ei vielä uskaltanut katsoa häneen suoraan, tahtoi koskettaa hänen olkapäätään pyytääkseen vielä hartaammin, ettei hän suuttuisi. — Hyvä on, — lisäsi hän hirveästi häpeissään, — minä tunnen käyttäneeni erittäin typeriä sanoja. Sen minä tein noin vain... koetellakseni teitä. Olkaa niinkuin ei niitä sanoja olisi lausuttukaan. Jos olen teitä loukannut, niin antakaa anteeksi. Älkää katsoko minuun suoraan, pyydän, kääntykää poispäin. Te sanoitte, että se on hyvin likainen ajatus; sanoin sen tahallani pistääkseni teitä. Toisinaan minä itsekin pelkään sitä, mitä mieleni tekee sanoa, mutta yht'äkkiä sen kuitenkin sanon. Te sanoitte äsken kirjoittaneenne tuon kirjeen elämänne raskaimmalla hetkellä. Minä tiedän, millä hetkellä, — lausui hän hiljaa katsoen taas maahan.
— Oi, jospa voisitte tietää kaikki!
— Minä tiedän kaikki! — huudahti Aglaja uudelleen kiihtyen. — Te elitte silloin samassa asunnossa kokonaisen kuukauden tuon inhoittavan naisen kanssa, jonka kanssa olitte karannut...
Hän ei enää punastunut, vaan kalpeni lausuessaan tämän ja nousi yht'äkkiä paikaltaan, aivan kuin olisi unohtanut missä oli, mutta muisti samassa sen ja istuutui; hänen huulensa värähtelivät vielä pitkän aikaa. Äänettömyyttä kesti minuutin verran. Ruhtinas oli hyvin hämmästynyt tästä äkillisestä puuskasta eikä tietänyt, mistä se oikein johtui.
— Minä en ollenkaan rakasta teitä, — sanoi Aglaja yht'äkkiä aivan kuin tokaisten.
Ruhtinas ei vastannut; he olivat taas vaiti minuutin verran.
— Minä rakastan Gavrila Ardalionovitšia... — lausui Aglaja nopeasti, mutta hyvin hiljaa ja painaen päänsä vielä enemmän alas.
— Se ei ole totta, — lausui ruhtinas niinikään miltei kuiskaten.
— Valehtelenko minä siis? Kyllä se on totta; minä annoin hänelle sanani toissa päivänä tällä samalla penkillä.
Ruhtinas pelästyi ja vaipui hetkeksi mietteisiin.
— Se ei ole totta, — toisti hän päättävästi,— te olette tämän kaiken keksinyt.
— Ihmeteltävän kohteliasta puhetta. Tietäkää, että hän on tehnyt parannuksen; hän rakastaa minua enemmän kuin omaa elämäänsä. Hän poltti minun nähteni kättänsä vain todistaakseen rakastavansa minua enemmän kuin omaa elämäänsä.
— Poltti kättänsä?
— Niin, kättänsä. Uskokaa tai olkaa uskomatta, — minusta se on samantekevää.
Ruhtinas oli taas vaiti. Aglajan sanoissa ei ollut leikkiä; hän oli vihainen.
— Kuinka, toiko hän tänne muassaan kynttilän, jos se tapahtui täällä? En minä osaa sitä muuten ajatella...
— Toi... kynttilän. Mitä epätodennäköistä siinä on?
— Kokonaisen kynttilänkö vaiko kynttiläjalassa?
— No niin... ei... puoli kynttilää... kynttilänpätkän... kokonaisen kynttilän, — samahan se on, lakatkaa jo!... Hän toi tulitikutkin, jos niin tahdotte, sytytti kynttilän ja piti sormeaan kokonaista puoli tuntia kynttilän liekissä; eikö se muka ole mahdollista?
— Minä näin hänet eilen; hänen sormensa ovat terveet.
Aglaja purskahti yht'äkkiä nauruun aivan kuin lapsi.
— Tiedättekö, miksi minä nyt juuri valehtelin? — kääntyi hän yht'äkkiä ruhtinaan puoleen lapsellisen luottavasti ja suu vielä naurussa. — Siksi että kun valehtelee, niin jos silloin taitavasti pistää joukkoon jotakin, mikä ei ole aivan tavallista, jotakin eksentristä, no niin, tiedättehän, jotakin, joka on liian räikeätä tai kerrassaan mahdotonta, niin valhe tulee paljon uskottavammaksi. Sen minä olen huomannut. Minä vain epäonnistuin, koska en ollut kyllin taitava...
Yht'äkkiä hän rypisti taas kulmiaan, aivan kuin olisi muistanut jotakin.
— Jos minä silloin, — kääntyi hän ruhtinaan puoleen katsoen tätä vakavana ja surullisenakin, — jos minä silloin luin teille »köyhästä ritarista», niin sillä minä tosin tahdoin... ylistää teitä toiselta puolen, mutta tahdoin samalla myös leimata hulluudeksi teidän käytöksenne ja näyttää teille, että minä tiedän kaikki...
— Te olette hyvin epäoikeudenmukainen minua kohtaan...ja sitä onnetonta naista kohtaan, josta te äsken käytitte niin kauheata nimitystä, Aglaja.
— Käytin sitä nimitystä sen tähden, että minä tiedän kaikki, kaikki! Minä tiedän, kuinka te puoli vuotta takaperin kaikkien kuullen tarjositte hänelle kättänne. Älkää keskeyttäkö minua, te näette, että minä puhun pelkkiä tosiasioita ilman lisäselityksiä. Sen jälkeen hän karkasi Rogožinin kanssa; sitten te asuitte hänen kanssaan yhdessä jossakin kylässä tai kaupungissa, ja hän meni pois teidän luotanne antautuen jollekulle toiselle. (Aglaja punastui hirveästi.) Sitten hän taas palasi Rogožinin luo, joka rakastaa häntä kuin... kuin mielipuoli. Sitten te, joka niinikään olette sangen ymmärtäväinen mies, riensitte hänen jälkeensä nyt tänne, heti kun olitte saanut tietää hänen palanneen Pietariin. Eilen illalla te syöksähditte häntä puolustamaan ja nyt te näitte hänet unissanne... Näette nyt, että minä tiedän kaikki; hänen tähtensähän, hänen tähtensä te olette tullut tänne, eikö niin?
— Niin, hänen tähtensä, — vastasi ruhtinas hiljaa ja painoi päänsä surullisesti ja miettivästi alas eikä aavistanutkaan, miten säkenöivin silmin Aglaja häneen katsahti, — hänen tähtensä, saadakseni vain tietää... Minä en usko hänen onneensa Rogožinin kanssa, vaikka... sanalla sanoen, minä en tiedä, mitä minä täällä voisin tehdä hänen hyväkseen ja miten auttaa, mutta minä olen kuitenkin tullut tänne.
Hän vavahti ja katsahti Aglajaan: tämä kuunteli häntä vihaa tuntien.
— Jos tulitte itsekään tietämättä miksi, niin te siis suuresti rakastatte häntä, — lausui hän viimein.
— En, — vastasi ruhtinas, — en, en rakasta. Oi, jospa tietäisitte, millä kauhulla minä muistelen sitä aikaa, jonka vietin yhdessä hänen kanssaan!
Ihan väristys kulki pitkin hänen ruumistaan, kun hän lausui nämä sanat.
— Kertokaa kaikki, — sanoi Aglaja.
— Siinä ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi teille kertoa. Miksi minä juuri teille tahdoin kertoa tämän kaiken ja ainoastaan teille, sitä en tiedä; kenties sen tähden, että minä todellakin pidin teistä sangen paljon. Tuo onneton nainen on syvästi vakuutettu siitä, että hän on kaikkein syvimmälle langennut, kaikkein paheellisin olento maailmassa. Oi, älkää häväiskö häntä, älkää heittäkö kiveä. Hän on kovin paljon kiduttanut itseään tietoisuudellaan omasta ansaitsemattomasta häpeästään! Ja miten hän on syyllinen, hyvä Jumala? Oi, hän huutaa myötäänsä raivoissaan, ettei hän myönnä olevansa syyllinen ja että hän on ihmisten uhri, elostelijan ja konnan uhri; mutta puhuipa hän teille mitä tahansa, niin tietäkää, että hän itse on ensimmäinen, joka ei usko itseään, ja että hän päinvastoin koko omallatunnollaan uskoo, että hän... itse on syyllinen. Kun minä koetin hälventää tämän synkän käsityksen, niin hän alkoi tuntea niin kauheita kärsimyksiä, että sydämeni ei voi koskaan tuntea iloa niin kauan kuin muistan tätä kauheata aikaa. On kuin sydämeni olisi saanut piston ainaiseksi. Tiedättekö, minkä tähden hän karkasi luotani? Juuri siksi, että tahtoi todistaa minulle olevansa alhainen. Mutta kaikkein kauheinta tässä on se, ettei hän itsekään kenties tietänyt sitä, että hän tahtoi muka vain todistaa minulle sen, mutta karkasi sen tähden, että hänellä oli ehdoton sisällinen halu tehdä häpeällinen teko, jotta voisi sitten sanoa itselleen: »Kas nyt olet tehnyt uuden häpeällisen teon, siis sinä olet alhainen elukka!» Oi, kenties te ette sitä ymmärrä, Aglaja! Tiedättekö, että tuossa alituisessa häpeäntunteessa hänellä kenties on jokin kauhea, luonnoton nautinto, aivan kuin hän kostaisi jollekulle. Toisinaan sain hänet niin pitkälle, että hän taas ikäänkuin näki valoa ympärillään; mutta kohta sen jälkeen hän taas tunsi ahdistusta ja meni niin pitkälle, että syytti katkerasti minua siitä, että katsoin olevani hyvin paljon hänen yläpuolellaan (vaikka minulla ei ollut pienintäkään sellaista ajatusta), ja ilmoitti minulle viimein suoraan, kun ehdotin, että menisimme naimisiin, ettei hän pyydä keneltäkään ylpeilevää myötätuntoa eikä apua eikä »itsensä tasalle kohottamista». Te näitte hänet eilen; luuletteko te todellakin, että hän on onnellinen sellaisessa seurassa ja että se on hänelle sopivaa seuraa? Te ette tiedä, miten kehittynyt hän on ja mitä kaikkea hän pystyy ymmärtämään! Hän on saanut toisinaan minutkin hämmästymään!
— Oletteko te sielläkin pitänyt hänelle samanlaisia...saarnoja?
— Oi, en, — jatkoi ruhtinas miettivästi huomaamatta kysymyksen sävyä, — minä olin melkein aina vaiti. Tahdoin usein puhua, mutta en todellakaan tietänyt, mitä olisin sanonut. Tiedättekö, eräissä tapauksissa on parasta olla kokonaan puhumatta. Oi, minä rakastin häntä; oi, rakastin suuresti... mutta sitten... sitten... sitten hän arvasi kaikki.
Mitä arvasi?
Että minä vain säälin häntä, mutta että... en enää rakasta häntä.
— Mistä te sen tiedätte, ehkäpä hän oli todellakin rakastunut siihen... tilanomistajaan, jonka kanssa hän meni tiehensä.
— Ei, minä tiedän kaikki; hän piti tätä vain pilkkanaan.
— Eikö hän koskaan pitänyt teitä pilkkanaan?
— E-ei. Hän pilkkasi minua vihoissaan; oi, silloin hän moitti minua hirveästi, vihapäissään, — ja kärsi itse! Mutta... myöhemmin... oi, älkää muistuttako, älkää muistuttako mieleeni sitä!
Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
— Tiedättekö te, että hän kirjoittaa melkein joka päivä minulle kirjeitä?
— Se on siis totta! — huudahti ruhtinas levottomana. — Olen kuullut siitä, mutta en vieläkään ole ottanut sitä uskoakseni.
— Keneltä olette kuullut? — hätkähti Aglaja peloissaan...
— Rogožin sanoi minulle eilen, mutta ei aivan selvästi.
— Eilen? Eilen aamulla? Mihin aikaan eilen? Ennen soitantoa vai sen jälkeen?
— Sen jälkeen; illalla, kello yhdentoista jälkeen.
— Ahaa, no niin, jos kerran Rogožin... Mutta tiedättekö, mitä hän kirjoittaa minulle noissa kirjeissään?
— Minä en ihmettele mitään; hän on mielenvikainen.
— Tässä ne kirjeet ovat (Aglaja otti taskustaan kolme kirjettä, jotka olivat kolmessa kirjekuoressa, ja heitti ne ruhtinaan eteen). Hän on nyt kokonaisen viikon minua rukoillut, taivutellut, vietellyt menemään naimisiin teidän kanssanne. Hän... no niin, hän on älykäs, vaikka onkin mielenvikainen, ja te olette oikeassa sanoessanne, että hän on paljon viisaampi kuin minä... Hän kirjoittaa olevansa rakastunut minuun, etsivänsä joka päivä tilaisuutta nähdä minua vaikkapa kaukaa. Hän kirjoittaa, että te rakastatte minua, että hän tietää sen, on jo kauan sitten sen huomannut, ja että te olette hänen kanssaan siellä puhunut minusta. Hän tahtoo nähdä teidät onnellisena; hän on vakuutettu, että vain minä olen teidän onnenne... Hän kirjoittaa niin hurjasti.. omituisesti... Minä en ole kenellekään näyttänyt kirjeitä, olen odottanut teitä; tiedättekö te, mitä se merkitsee? Ettekö arvaa mitään?
— Se on hulluutta; todistus hänen mielenvikaisuudestaan, — lausui ruhtinas, ja hänen huulensa alkoivat väristä.
— Etteköhän vain jo itke?
— En, Aglaja, en, minä en itke, — sanoi ruhtinas katsoen häneen.
— Mitä minun tässä on tehtävä? Mitä te minulle neuvotte? Eihän käy päinsä, että minä saan noita kirjeitä!
— Oi, antakaa hänen olla, rukoilen teitä! — huusi ruhtinas. — Mitä tekemistä teillä on tässä pimeässä jutussa! Minä teen voitavani, ettei hän kirjoittaisi teille enää.
— Jos niin on, niin te olette sydämetön ihminen! — huudahti Aglaja. — Ettekö te todellakaan näe, ettei hän ole rakastunut minuun, vaan teihin, ainoastaan teitä hän rakastaa! Oletteko todellakin ennättänyt huomata hänessä kaikki, mutta ette ole huomannut tätä? Tiedättekö, mitä tämä on, mitä nämä kirjeet merkitsevät? Se on mustasukkaisuutta; se on enemmän kuin mustasukkaisuutta! Hän... luuletteko te, että hän todellakin menee naimisiin Rogožinin kanssa, niinkuin hän kirjoittaa näissä kirjeissä? Hän tappaa itsensä seuraavana päivänä, kun meidät on vihitty!
Ruhtinas vavahti; hänen sydämensä jähmettyi. Mutta hän katseli ihmetellen Aglajaa: omituista oli hänen havaita, että tuo lapsi on jo kauan ollut kypsynyt nainen.
— Jumala näkee, Aglaja, että saadakseni rauhan palaamaan hänen sydämeensä ja tehdäkseni hänet onnelliseksi minä antaisin elämäni, mutta... minä en voi enää rakastaa häntä, ja hän tietää sen!
— Uhrautukaa siis, sehän sopii teille niin hyvin! Tehän olette niin suuri hyväntekijä. Älkää sanoko minulle »Aglaja»... Te sanoitte äskenkin minulle yksinkertaisesti: »Aglaja»... Teidän täytyy, teidän velvollisuutenne on herättää hänet jälleen elämään, teidän täytyy matkustaa pois hänen kanssaan taas tuodaksenne rauhan ja levon hänen sydämeensä. Tehän rakastattekin häntä!
— Minä en voi sillä tavoin uhrautua, vaikka kerran olenkin tahtonut ja... kenties nytkin tahdon. Mutta minä tiedän varmasti, että minun kanssani hän on tuhon oma, ja siksi minä hänet jätän. Minun oli määrä tavata hänet tänään kello seitsemän; kenties minä en mene nyt. Ylpeydessään hän ei koskaan anna anteeksi minulle rakkauttani, — ja me tuhoudumme kumpikin! Se on luonnotonta, mutta tässä on kaikki luonnotonta. Te sanotte, että hän rakastaa minua, mutta onko tuo rakkautta? Voiko olla olemassa sellaista rakkautta kaiken sen jälkeen, mitä minä jo olen kärsinyt! Ei, tämä on jotakin muuta eikä rakkautta!
— Kuinka kalpeaksi te olette tullut! — pelästyi yht'äkkiä Aglaja.
— Ei tee mitään; olen nukkunut liian vähän; olen heikontunut, minä... me puhuimme todellakin teistä silloin, Aglaja...
— Se on siis totta? Te todellakin saatoitte puhua hänen kanssaan minusta ja...ja kuinka te saatoitte minua rakastaa, kun olitte nähnyt minut vain yhden kerran?
— En tiedä kuinka. Silloisessa pimeydessäni minä unelmoin... aavistelin kenties uutta aamuruskoa. Minä en tiedä, kuinka tulin ajatelleeksi ensimmäiseksi teitä. Kirjoitin teille silloin totuudenmukaisesti, etten tiedä. Se kaikki oli vain unelma, silloisen kauhun aiheuttama... Aloin sitten työskennellä; en olisi kolmeen vuoteen tullut tänne...
— Tulitte siis hänen tähtensä?
Ja jokin värähdys kuului Aglajan äänessä.
— Niin, hänen tähtensä.
Kesti pari minuuttia synkkää äänettömyyttä molemmin puolin. Aglaja nousi paikaltaan.
— Jos te sanotte, — alkoi hän epävarmalla äänellä, — jos te itse uskotte, että tuo... teidän naisenne... on mielenvikainen, niin eiväthän minuun kuuluu hänen mielettömät kuvittelunsa... Pyydän teitä, Leo Nikolaitš, ottamaan nämä kolme kirjettä ja heittämään ne hänelle minun puolestani! Ja jos hän, — huudahti Aglaja yht'äkkiä, — jos hän rohkenee vielä kerran lähettää minulle rivinkään, niin sanokaa hänelle, että minä valitan isälleni ja että hänet viedään kuritushuoneeseen...
Ruhtinas hypähti pystyyn ja katseli peloissaan äkillisesti raivostunutta Aglajaa; ja yht'äkkiä oli kuin olisi sumu hälvennyt hänen edestään...
— Te ette voi niin tuntea... se ei ole totta! — mutisi hän.
— Se on totta! Totta! — huudahti Aglaja miltei poissa suunniltaan.
— Mikä on totta? Mistä totuudesta on kysymys? kuului heidän viereltään pelästynyt ääni.
Heidän edessään seisoi Lizaveta Prokofjevna.
— Se on totta, että minä menen naimisiin Gavrila Ardalionovitšin kanssa! Että minä rakastan Gavrila Ardalionovitšia ja karkaan jo huomenna hänen kanssaan kotoa! — kivahti hänelle Aglaja. — Kuulitteko? Onko uteliaisuutenne tyydytetty? Oletteko siihen tyytyväinen?
Ja hän lähti juoksemaan kotiinsa.
— Ei, ystäväiseni, nytpä ette menekään pois, — sanoi Lizaveta Prokofjevna pysähdyttäen ruhtinaan. — Olkaa hyvä ja tulkaa luokseni selittämään asiaa... Mikä tuska tämä nyt taas onkaan! En muutenkaan ole nukkunut koko yönä...
Ruhtinas lähti hänen jäljessään.
IX.
Kotiinsa tultuaan Lizaveta Prokofjevna pysähtyi heti ensimmäiseen huoneeseen; hän ei jaksanut kulkea edemmäksi ja vaipui leposohvalle aivan voimattomana, muistamatta edes kehoittaa ruhtinasta istumaan. Se oli jokseenkin iso sali, jonka keskellä oli pyöreä pöytä ja jossa oli kamiini, joukko kukkia kukkatelineillä ikkunoitten luona, ja toinen, puutarhaan johtava lasiovi peräseinällä. Samassa astuivat sisälle Adelaida ja Aleksandra katsoen kysyvästi ja hämmästyneinä ruhtinasta ja äitiään.
Neidoilla oli huvilassa asuessaan tapana nousta aamulla kello yhdeksän tienoissa; ainoastaan Aglaja oli parina kolmena viime päivänä ottanut tavakseen nousta jonkin verran aikaisemmin ja mennä kävelylle puistoon, ei kuitenkaan kello seitsemän, vaan kello kahdeksan tai myöhemminkin. Lizaveta Prokofjevna, joka todellakaan ei ollut saanut unta koko yönä monenlaisilta huoliltaan, oli noussut kello kahdeksan paikkeilla vartavasten tavatakseen puistossa Aglajan, jonka hän otaksui jo nousseen; mutta hän ei löytänyt Aglajaa huvilan puistosta eikä makuuhuoneesta. Silloin hän tuli lopullisesti levottomaksi ja herätti tyttärensä. Palvelustytöltä saatiin kuulla, että Aglaja Ivanovna oli jo ennen kello seitsemää mennyt suureen puistoon. Neidot naurahtivat päähänpistoja täynnä olevan sisarensa uudelle päähänpistolle ja huomauttivat äidilleen, että Aglaja saattaa suuttua, jos äiti menee puistoon häntä etsimään, ja että hän varmaankin istuu nyt kirjoineen viheriäisellä penkillä, josta hän puhui jo kolme päivää takaperin ja jonka takia hän oli vähällä riitaantua ruhtinas Š:n kanssa, koska tämän mielestä tuon penkin seuduilla ei ollut mitään erikoista. Jouduttuaan näkemään ruhtinaan ja Aglajan yhdessä ja kuultuaan tyttärensä omituiset sanat Lizaveta Prokofjevna pelästyi hirveästi monestakin syystä; mutta tuotuaan nyt ruhtinaan mukanaan kotiinsa hän alkoi tuntea pelkuruutta sen johdosta, että oli ryhtynyt asiaan: »Miksi Aglaja ei olisi voinut kohdata ruhtinasta puistossa ja jäädä hänen kanssaan puhelemaan sen olematta mikään heidän kesken aikaisemmin sovittu kohtaus?»
— Älkää luulko, ruhtinas ystäväiseni, — sanoi hän viimein rohkaisten mielensä, — että olen haalinut teidät tänne kuulusteltavaksi... Eilisen illan jälkeen minä, ystävä hyvä, kenties en olisi pitkään aikaan halunnut sinua tavatakaan...
Hän hämmentyi hiukan.
— Mutta kuitenkin teidän mielenne kovin tekisi saada tietää, kuinka me kohtasimme tänään toisemme Aglaja Ivanovnan kanssa? — lopetti ruhtinas sangen rauhallisesti hänen lauseensa.
— No niin, tekisipä kylläkin! — kivahti Lizaveta Prokofjevna heti. — Minä uskallan kyllä sanoa suoraankin. Sillä minä en loukkaa ketään enkä ole tahtonut loukata ketään...
— Hyväinen aika, luonnollisestihan tekee mieli tietää ilman loukkaamisen tarkoitustakin; te olette äiti. Me tapasimme toisemme Aglaja Ivanovnan kanssa tänään viheriän penkin luona täsmälleen kello seitsemän aamulla sen johdosta, että hän kutsui eilen minua sinne. Hän ilmoitti minulle eilen illalla kirjelipulla, että hänen pitää tavata minut ja puhua kanssani tärkeästä asiasta. Me tapasimme toisemme ja puhelimme kokonaisen tunnin asioista, jotka koskevat yksinomaan Aglaja Ivanovnaa; siinä kaikki.
— Tietysti kaikki, hyvä ystävä, aivan epäilemättä kaikki, — lausui Lizaveta Prokofjevna arvokkaasti.
— Mainiota, ruhtinas! — sanoi Aglaja, joka samassa astui sisälle huoneeseen. — Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että piditte minua kykenemättömänä alentumaan täällä siihen, että valehtelisin. Joko olette saanut tarpeeksi, maman, vai aiotteko vielä jatkaa kuulustelua?
— Sinä tiedät, ettei minun vielä tähän saakka ole tarvinnut sinun edessäsi punastua minkään asian takia... vaikka se kenties sinua ilahduttaisiin, — vastasi hänelle Lizaveta Prokofjevna opettavasti — Hyvästi, ruhtinas, antakaa minulle anteeksi, että olen teitä vaivannut. Toivon, että olette yhä edelleen vakuutettu järkähtämättömästä kunnioituksestani teitä kohtaan.
Ruhtinas kumarsi heti jäähyväisiksi kummallekin puolelle ja poistui ääneti. Aleksandra ja Adelaida naureskelivat ja kuiskuttelivat jotakin keskenään. Lizaveta Prokofjevna loi heihin ankaran katseen.
— Meitä naurattaa vain se, maman, — nauroi Adelaida, — että ruhtinas kumarsi niin kummasti lähtiessään: toisinaan hän on ryhditön kuin säkki, mutta nyt yht'äkkiä niinkuin... niinkuin Jevgeni Pavlytš.
— Hienoa ja arvokasta käytöstä opettaa ihmiselle hänen sydämensä eikä tanssimestari, — lausui Lizaveta Prokofjevna syvämietteisesti ja lähti ylös omaan huoneeseensa katsahtamattakaan Aglajaan.
Kun ruhtinas palasi asuntoonsa kello yhdeksän tienoissa, hän tapasi kuistilla Vera Lukjanovnan ja palvelustytön. He korjasivat yhdessä pois ja lakaisivat eilisen epäjärjestyksen jälkiä.
— Jumalan kiitos, että saimme loppuun ennen tuloanne! — sanoi Vera iloissaan.
— Hyvää päivää; päätäni pyörryttää hieman; olen nukkunut huonosti; tahtoisin nukahtaa.
— Täällä kuistillako niinkuin eilenkin? Hyvä on. Minä sanon kaikille, ettei teitä saa herättää. Isä on mennyt jonnekin.
Palvelustyttö meni pois; Vera aikoi lähteä hänen jäljessään, mutta kääntyi takaisin ja astui huolestuneena ruhtinaan luo.
— Ruhtinas, säälikää tätä... onnetonta; älkää ajako häntä pois tänään.
— En aja missään tapauksessa; hän saa tehdä niinkuin itse tahtoo.
— Hän ei nyt tee mitään, ja... älkää olko häntä kohtaan ankara.
— Oi, en ole, miksi olisinkaan?
— Ja... älkää naurako hänelle; se on kaikkein tärkeintä.
— En toki ollenkaan!
— Tyhmä minä olen, kun puhun teidän kaltaiselle miehelle tätä, — sanoi Vera punastuen. — Mutta vaikka te olettekin väsynyt, — alkoi hän nauraa puoleksi käännähtäneenä lähteäkseen, — niin teidän silmänne ovat niin mainiot tällä hetkellä... niin onnelliset.
— Todellakinko onnelliset? — kysyi ruhtinas vilkkaasti ja rupesi iloisesti nauramaan.
Mutta Vera, joka oli teeskentelemätön ja suorasukainen kuin poika, nolostui yht'äkkiä jostakin syystä, punastui entistä enemmän ja poistui kiireesti huoneesta yhä edelleen nauraen.
»Miten... kelpo tyttö...» ajatteli ruhtinas, mutta unohti hänet samassa. Hän meni kuistin nurkkaan, jossa oli leposohva ja sen edessä pikku pöytä, istuutui, peitti kasvonsa käsiinsä ja istui siinä kymmenisen minuuttia; sitten hän yht'äkkiä pisti kiireesti ja levottomana kätensä sivutaskuunsa ja otti taskusta kolme kirjettä.
Mutta taaskin avautui ovi ja sisälle astui Kolja. Oli aivan kuin ruhtinas olisi ilostunut, kun kirjeet piti panna takaisin taskuun ja lykätä hetkeksi niiden lukeminen.
— Olipa se tapaus! — sanoi Kolja istuutuen leposohvalle ja käyden suoraan asiaan, niinkuin kaikilla hänen kaltaisillaan on tapana. — Mitä te nyt ajattelette Ippolitista? Ette kai kunnioita häntä?
— Miksi niin... mutta, Kolja, minä olen väsynyt... Sitäpaitsi se on liian surullinen puheenaihe aloitettavaksi... Mutta miten hänen laitansa on?
— Nukkuu, ja sitä jatkuu vielä kaksi tuntia. Minä käsitän: te ette nukkunut täällä kotona, kävelitte puistossa... tietysti mielenliikutus... kuinkas muuten.
— Mistä te tiedätte, että minä kävelin puistossa enkä nukkunut kotona?
— Vera sanoi äsken juuri. Koetti estää minua tulemasta sisälle; minä en malttanut, vaan pistäydyin tänne hetkiseksi. Olen kaksi viimeistä tuntia vahtinut vuoteen ääressä; nyt sai Kostja Lebedev vuorostaan asettua sinne. Burdovski on lähtenyt pois. Käykää vain makaamaan, ruhtinas: rauhallista... no niin, rauhallista päivää! Mutta tiedättekö, minä olen hämmästynyt!
— Tietysti... kaikki tämä...
— Ei, ruhtinas, ei; minä olen hämmästynyt »Tunnustuksesta». Erityisesti siitä paikasta, jossa hän puhuu Kaitselmuksesta ja tulevasta elämästä. Siinä on eräs jä-ätti-läissuuruinen ajatus!
Ruhtinas katsahti ystävällisesti Koljaan, joka tietysti oli sen takia tullutkin, että saisi mahdollisimman pian puhua jättiläissuuruisesta ajatuksesta.
— Mutta pääasia, pääasia ei ole yksistään tuo ajatus, vaan kaikki olosuhteet, joissa se lausuttiin. Jos sen olisi kirjoittanut Voltaire, Rousseau, Proudhon, niin minä olisin sen lukenut, pannut merkille, mutta en olisi hämmästynyt siinä määrin. Mutta kun ihminen tietää varmasti, että hänellä on jäljellä elinaikaa kymmenen minuuttia, ja puhuu noin, — niin sehän on ylevää! Sehän on oman arvon suurinta riippumattomuutta, sehän on suoranaista uhmailua... Ei, se on jättiläismäistä hengen voimaa! Jos tämän jälkeen väittää, että hän tahallaan jätti nallin panematta, niin se on alhaista, luonnotonta! Mutta tiedättekö, hänhän petkutti eilen, oli ovela: minä en ole ensinkään ollut hänen kanssaan laittamassa tavaroita matkalaukkuun enkä ole koskaan nähnyt hänellä mitään pistoolia; hän pani itse kaikki tavaransa laukkuun, niin että hän sai yht'äkkiä minut ällistymään. Vera sanoi, että te annatte hänen olla täällä; minä vannon, ettei siitä ole vaaraa, varsinkaan kun me olemme yhtäpäätä hänen luonaan.
— Kuka teistä oli siellä yöllä?
— Minä, Kostja Lebedev, Burdovski; Keller oli vähän aikaa, mutta siirtyi sitten nukkumaan Lebedevin puolelle, koska meidän huoneessamme ei ollut paikkaa, mihin olisi voinut käydä pitkälleen. Ferdyštšenko nukkui myös Lebedevin puolella ja lähti pois kello seitsemän. Kenraali asustaa aina Lebedevin luona; hänkin on nyt mennyt pois... Lebedev tulee mahdollisesti kohta luoksenne; hän on jostakin syystä etsinyt teitä, kysyi kaksi kertaa. Onko hänet päästettävä tänne vai eikö, kun te kerran tahdotte nukkua? Minäkin menen nukkumaan. Ah niin, yhden asian kertoisin vielä; kenraali sai minut äsken hämmästymään. Burdovski herätti minut kello kuuden jälkeen vahtimaan, miltei jo kello kuusi; pistäydyin hetkiseksi ulos, kohtaan yht'äkkiä kenraalin, joka on vielä niin päissään, ettei tunne minua; seisoo edessäni kuin patsas; kävi sitten heti kimppuuni, kun alkoi tajuta asioita: »Miten sairas voi? Olin menossa tiedustamaan sairaan vointia...» Minä ilmoitin hänelle asian laidan, sanoin minkä mitäkin. »Se on kaikki hyvin», sanoo, »mutta pääasia, miksi olen noussut ja mitä olen tulossa sanomaan, on se, että tahdon sinua varoittaa; minulla on syytä luulla, ettei herra Ferdyštšenkon kuullen voi puhua kaikkea, ja... pitää olla varovainen.» Ymmärrättekö tätä, ruhtinas?
— Niinkö todellakin? Muuten... meille se on samantekevää.
— Niin, epäilemättä, se on samantekevää, emmehän me ole mitään vapaamuurareita! Niin että minä ihan ihmettelin, että kenraali oli tulossa vartavasten herättämään minua yöllä tämän takia.
— Sanoitteko Ferdyštšenkon menneen pois?
— Kello seitsemän; pistäytyi luonani ohimennen; minä olin vahtimassa. Sanoi menevänsä nukkumaan loppuyön Vilkinillä, — täällä on eräs Vilkin niminen juoppo. No niin, nyt minä lähden! Mutta tuossahan on Lukjan Timofeitš... Ruhtinas tahtoo nukkua, Lukjan Timofeitš; pyörtäkää takaisin!;
— Ainoastaan hetkiseksi, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, erään minun silmissäni melko tärkeän asian vuoksi, — lausui sisälle astunut Lebedev teennäisesti ja omituisen vakavasti puoliääneen ja kumarsi arvokkaasti. Hän oli juuri palannut kotiin eikä ollut ennättänyt käydä omassa asunnossaankaan, niin että hänellä oli vielä hattu käsissä. Hänen kasvonsa olivat huolestuneen näköiset, ja niissä oli erikoinen, tavallisuudesta poikkeava omanarvon tunnon ilme. Ruhtinas pyysi häntä istuutumaan.
— Olette kaksi kertaa kysynyt minua? Kenties te yhä olette levoton eilisen johdosta...
— Tuon eilisen pojan johdosta, niinkö arvelette, ruhtinas? Oi, en; eilen olivat minun ajatukseni sekaisin... mutta tänään minä en aiokaan kontrekarreerata missään suhteessa teidän toimenpiteitänne.
— Kontreka... kuinka te sanoitte?
— Minä sanoin: kontrekarreerata; se on ranskalainen sana kuten moni muukin venäjänkieleen juurtunut sana; mutta en minä tahdo erikoisesti pitää siitä kiinni.
— Miksi olette tänään niin arvokkaan ja jäykän näköinen, Lebedev, ja puhutte niin sirosti? — naurahti ruhtinas.
— Nikolai Ardalionovitš! — lausui Lebedev miltei liikutetulla äänellä kääntyen Koljan puoleen. — Siihen nähden, että minun on ilmoitettava ruhtinaalle eräs asia, joka koskee oikeastaan...
— Niinpä niin, selväähän se on, selväähän on, ettei se kuulu minuun! Näkemiin, ruhtinas! — sanoi Kolja ja poistui heti.
— Minä pidän tuosta lapsesta hänen ymmärtäväisyytensä tähden, — lausui Lebedev katsellen Koljan jälkeen, — vikkelä poika, vaikka hieman tunkeileva. Olen saanut kokea tavattoman suuren onnettomuuden, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, eilen illalla tai tänään päivän sarastaessa... vielä en uskalla määritellä aikaa täsmällisesti.
— Mitä sitten on tapahtunut?
— Sivutaskustani on kadonnut neljäsataa ruplaa, korkeasti kunnioitettu ruhtinas. Pimittivät! — lisäsi Lebedev happamesti hymyillen.
— Oletteko kadottanut neljäsataa ruplaa? Sepä ikävää.
— Ja varsinkin köyhälle miehelle, joka elää rehellisellä työllään.
— Tietysti, tietysti. Miten se tapahtui?
— Viinan seurauksia. Käännyn puoleenne kuin Kaitselmuksen puoleen, korkeasti kunnioitettu ruhtinas. Neljäsataa ruplaa sain eilen kello viisi iltapäivällä eräältä velalliseltani ja palasin junassa tänne. Lompakko oli taskussani. Muutettuani arkiunivormun sijaan päälleni lievetakin minä siirsin rahat lievetakin taskuun aikoen pitää ne taskussani, koska toivoin voivani antaa ne illalla eräälle anojalle... odotin asiamiestä.
— Apropos, Lukjan Timofeitš, onko totta, että olette ilmoittanut sanomalehdissä lainaavanne ihmisille rahoja kulta- ja hopeaesineitä vastaan?
— Asiamiehen kautta; minun omaa nimeäni ei ole mainittu osoitteen alla. Siihen nähden, että omistamani pääoma on vähäinen, ja kun perhe lisääntyy, niin myöntänette, että kunniallinen korko...
— No niin, no niin; kysyin vain saadakseni tietää; suokaa anteeksi, että keskeytin.
— Asiamies ei tullut. Sillä välin tuotiin tänne tuo onneton; minä olin jo syönyt päivällisen ja olin nousutuulella; tulivat sitten nuo vieraat, joimme... teetä, ja... minä tulin iloiselle päälle, omaksi turmiokseni. Kun sitten, varsin myöhään, tänne tuli tuo Keller ja ilmoitti teidän juhlapäivästänne ja samppanjaa koskevasta päätöksestänne, niin minä, kallis ja korkeasti kunnioitettu ruhtinas, ollen mies, jolla on sydän (minkä te luultavasti jo olette huomannut, sillä sen olen ansainnut), niin, jolla on en sano tuntehikas, mutta kiitollinen sydän, mikä onkin minun ylpeyteni, — minä, tehdäkseni teille valmistettavan vastaanoton vieläkin juhlallisemmaksi ja odottaen saavani persoonallisesti toivottaa teille onnea, päätin vaihtaa taas vanhan takkini univormuun, jonka olin riisunut yltäni kotiin palattuani, ja niin teinkin, kuten te, ruhtinas, luultavasti myös huomasitte, sillä näitte minut univormussa koko illan. Vaatteita muuttaessani unohdin lompakon lievetakkini taskuun... Niin se on, että kun Jumala tahtoo rangaista jotakuta, niin hän ensiksi ottaa häneltä pois järjen. Ja vasta tänään, kello puoli kahdeksan, kun heräsin, minä hyppäsin pystyyn kuin mieletön, tunnustelin ensi työkseni lievetakkiani, — ja näin, että tasku oli tyhjä! Lompakko oli kadonnut jäljettömiin.
— Ah, se on ikävää!
— Ikävää todellakin; todellisella vaistollanne te heti löysitte sattuvan sanan, — lisäsi Lebedev hiukan viekkaasti.
— Mutta sentään... — sanoi ruhtinas levottomasti ja oli miettivän näköinen, — tämähän on vakava asia.
— Aivan niin, vakava asia, — siinä taas toinen löytämänne sana osoittamaan...
— Ah, antakaa olla, Lukjan Timofeitš, eihän tässä ole sanojen löytämisestä kysymys. Sanat eivät ole tärkeitä... Otaksutteko te, että olette voinut juovuspäissänne pudottaa rahat taskustanne?
— Olen voinut. Kaikki on mahdollista juovuspäissä, niinkuin aivan suoraan lausuitte, korkeasti kunnioitettu ruhtinas. Mutta pyydän teitä harkitsemaan tätä: jos lompakko olisi singahtanut taskustani, kun muutin takkia, niin taskusta singahtaneen esineen olisi pitänyt olla täällä lattialla. Missä tuo esine siis on?
— Ettekö ole pistänyt sitä jonnekin, arkkuun tai pöytälaatikkoon?
— Kaikkialta olen etsinyt, kaikki paikat penkonut, vaikka en ollutkaan pannut minnekään piiloon enkä avannut mitään arkkua, minkä selvästi muistan.
— Oletteko katsonut pikku kaapista?
— Ensi työkseni ja jo useita kertoja tänään... Ja miten olisinkaan voinut panna kaappiin, vilpittömästi kunnioittamani ruhtinas?
— Minun täytyy tunnustaa, Lebedev, että tämä huolestuttaa minua. Siis joku on löytänyt lattialta?
— Taikka anastanut taskusta! Kaksi vaihtoehtoa.
— Minut saattaa tämä hyvin levottomaksi, sillä kuka on... Siinäpä kysymys!
— Epäilemättä, se on tärkein kysymys; te löydätte ihmeteltävän täsmällisesti sanat ja ajatukset ja määrittelette tilanteen, korkea-arvoinen ruhtinas.
— Ah, Lukjan Timofeitš, jättäkää pila sikseen, tässä...
— Pila! — huudahti Lebedev lyöden käsiään yhteen.
— No, no, no, hyvä on, enhän minä ole vihainen; tässä on aivan muuta... Minä pelkään ihmisten puolesta. Ketä te epäilette?
— Se kysymys on hyvin vaikea ja... monimutkainen. Palvelustyttöä en voi epäillä: hän istui keittiössään. En myöskään omia lapsiani...
— Kuinka voisikaan.
— Siis joku vieraista.
— Mutta onko se mahdollista?
— Täydelleen ja mitä suurimmassa määrässä mahdotonta, mutta ehdottomasti sen täytyy olla niin. Olen kuitenkin valmis myöntämään ja olen vakuutettukin, että jos varkaus on tehty, niin sitä ei ole tehty illalla, kun kaikki olivat koolla, vaan yöllä tai aamun tullen, jolloin sen on tehnyt joku meillä yötä olleista.
— Voi, hyvä Jumala!
— Burdovskin ja Nikolai Ardalionovitšin minä tietysti suljen pois joukosta; he eivät käyneet minun puolellani.
— Kuinkas muuten, ja vaikkapa olisivat käyneetkin! Kutka olivat teillä yötä?
— Kun minut lasketaan mukaan, niin meillä oli yötä neljä henkeä kahdessa vierekkäisessä huoneessa: minä, kenraali, Keller ja herra Ferdyštšenko. Siis yksi meistä neljästä!
— Kolmesta, tarkoitatte; mutta kuka?
— Minä laskin mukaan itsenikin oikeudenmukaisuuden ja järjestyksen vuoksi; mutta myöntänettehän, ruhtinas, etten minä ole voinut varastaa itseltäni, vaikka sellaisia tapauksia onkin sattunut maailmassa...
— Ah, Lebedev, kuinka ikävää tämä on! — huudahti ruhtinas kärsimättömästä — Asiaan, mitä te vätystelette!...
— Jäljelle jää siis kolme henkeä, ja ensiksikin herra Keller, mies, jolla ei ole vakinaista asuinpaikkaa, juoppo ja eräissä suhteissa liberaali, se on, mitä tulee toisten taskuihin; mutta muuten hänen taipumuksensa ovat, niin sanoakseni, enemmän vanhan ajan ritarin kuin liberaalin. Hän oli yötä aluksi täällä, sairaan huoneessa, ja siirtyi yöllä meille sillä syyllä, että paljaalla lattialla on paha maata.
— Epäilettekö häntä?
— Epäilen. Kun minä kellon ollessa jo yli seitsemän hypähdin ylös kuin mieletön ja tartuin kädelläni otsaani, niin herätin heti kenraalin, joka nukkui viattomuuden unta. Ottaen huomioon Ferdyštšenkon omituisen katoamisen, mikä jo sinänsä herätti meissä epäluuloja, me päätimme kumpikin heti paikalla ryhtyä kopeloimaan Kelleriä, joka makasi kuin... kuin... melkein kuin tukki. Me toimitimme täydellisen tarkastuksen: hänen taskuissaan ei ollut äyriäkään eikä ainoakaan hänen taskuistaan ollut edes eheäkään. Nenäliina oli sininen, ruudullinen, pumpulikankaasta, siivottomassa kunnossa. Sitten hänellä oli taskussa vielä muuan rakkauskirje, joltakin sisäköltä, joka vaati rahoja ja uhkaili, sekä palasia teille tunnetusta sanomalehtikirjoituksesta. Kenraali tuli siihen päätökseen, että Keller on viaton. Saadaksemme asiasta täyden selvyyden me herätimme hänet itsensä, mikä oli varsin vaikea tehtävä; töin tuskin saatiin hänet tajuamaan, mistä oli kysymys; hän avasi suunsa selälleen, oli aivan pöhnäisen näköinen, kasvojen ilme oli tylsä ja viaton, aivan typerä, — ei se ole hän!
— No niin, se ilahduttaa minua suuresti! — huoahti ruhtinas iloissaan. — Minä pelkäsin kovin hänen puolestaan!
— Pelkäsitte? Teillä oli siis jo syytä siihen? — kysyi Lebedev silmiään siristäen.
— Oh, ei, sanoin sen muuten vain, — vastasi ruhtinas nolona, — sanoin hyvin tyhmästi, kun sanoin pelänneeni. Olkaa niin ystävällinen, Lebedev, älkääkä kertoko tätä kenellekään...
— Ruhtinas, ruhtinas! Teidän sananne ovat minun sydämessäni... syvällä sydämessäni! Siellä ne ovat kuin haudassa... — lausui Lebedev tuntehikkaasti painaen hattuaan sydämelleen.
— Hyvä, hyvä!... Siis Ferdyštšenko? Se on, tahdoin sanoa, että epäilettekö Ferdyštšenkoa?
— Ketä muuta sitten voisin epäillä? — lausui Lebedev katsoen tiukasti ruhtinasta.
— Niinpä kyllä, luonnollisesti... ketä muuta sitten... se on, mitä todistuksia sitten on olemassa?
— Todistuksia on. Ensiksikin katoaminen kello seitsemän aamulla tai jo sitä ennen.
— Tiedän, Kolja sanoi, että hän oli käynyt Koljan luona ja sanonut menevänsä loppuyöksi... en muista, kenen luokse, erään ystävänsä luo.
— Vilkinille. Nikolai Ardalionovitš on siis puhunut jo teille?
— Hän ei puhunut mitään varkaudesta.
— Hän ei siitä tiedäkään, sillä olen toistaiseksi pitänyt asian salassa. Hän menee siis Vilkinille; näyttää siltä, kuin ei siinä olisi mitään kummallista, että juoppo mies menee toisen samanlaisen juopon luo, vaikkapa menisikin päivän koitteessa ja ilman mitään varsinaista aihetta. Mutta tässäpä avautuukin jälki: poistuessaan hän mainitsee osoitteen... Tarkatkaa nyt, ruhtinas, tätä kysymystä: miksi hän mainitsi osoitteen? Miksi hän poikkeaa vartavasten Nikolai Ardalionovitšin luo, tekee mutkan ja ilmoittaa tälle menevänsä muka loppuyöksi Vilkinille? Ja ketä huvittaa tietää, että hän menee pois ja nimenomaan Vilkinille? Mitä syytä hänellä oli tehdä tuo ilmoitus? Ei, siinä on viekas temppu, varkaan viekkautta! Se merkitsee: »Katsokaa nyt, minä en ollenkaan salaa jälkiäni, mikä varas minä siis olisin? Ilmoittaisiko varas, minne hän menee?» Hän koettaa erikoisen huolellisesti johtaa epäluulot toisaalle ja, niin sanoakseni, lakaista jälkensä hiedasta... Oletteko ymmärtänyt minut, korkeasti kunnioitettu ruhtinas?
— Olen ymmärtänyt, varsin hyvin olen ymmärtänyt, mutta eihän tämä riitä?
— Toinen todistus: jälki osoittautuu vääräksi eikä mainittu osoite ole oikea. Tuntia myöhemmin, kello kahdeksalta, minä jo kolkutin Vilkinin ovea; hän asuu täällä Pjataja-kadun varrella, ja minä tunnenkin hänet. Ei siellä ollut mitään Ferdyštšenkoa. Tosin sain tietää palvelustytöltä, joka on aivan kuuro, että tunti takaperin oli joku todellakin pyrkinyt taloon, vieläpä niin suurella voimalla, että oli repäissyt irralleen ovikellon. Mutta palvelija ei ollut avannut, ettei herättäisi herra Vilkiniä, ja ehkäpä hän ei itsekään ollut halunnut nousta. Sattuuhan semmoista.
— Ja siinäkö ovat kaikki teidän todistuksenne? Se ei riitä.
— Mutta, ruhtinas, ketä sitten voisi epäillä, ajatelkaahan sitä? — lopetti Lebedev liikutettuna, ja jotakin viekasta vilahti hänen hymyssään.
— Tarkastaisitte vielä kerran huoneet ja laatikkonne! — lausui ruhtinas huolestuneena jonkin aikaa mietittyään.
— Olen tarkastanut! — huokasi Lebedev vielä enemmän liikutettuna.
— Hm!... Miksi pitikään, miksi pitikään teidän muuttaa lievetakin asemesta yllenne univormu! — huudahti ruhtinas lyöden harmissaan pöytään.
— Se kysymys on eräästä vanhasta huvinäytelmästä. Mutta, jalomielinen ruhtinas! Te otatte kovin sydämellenne minun onnettomuuteni! Minä en ansaitse sitä. Se on, minä yksinäni en ansaitse sitä; mutta te kärsitte myös rikollisen takia... vähäpätöisen herra Ferdyštšenkon takia!
— No niin, no niin, te olette todellakin saanut minut huolestumaan, — keskeytti ruhtinas hajamielisesti ja tyytymättömänä. — Mitä siis aiotte tehdä... jos olette vakuutettu siitä, että syyllinen on Ferdyštšenko?
— Ruhtinas, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, kuka muu se voisi olla? — sanoi Lebedev kiemurrellen yhä enemmän liikutettuna. — Onhan se seikka, ettei voi ajatella ketään muutakaan ja että, niin sanoakseni, on aivan mahdotonta epäillä ketään muuta kuin herra Ferdyštšenkoa, onhan se, niin sanoakseni, vielä lisätodistus herra Ferdyštšenkoa vastaan, jo kolmas todistus! Sillä kuka muu se sitten olisi? Enhän toki voine ruveta epäilemään herra Burdovskia, hehehee!
— Mitä pötyä puhuttekaan!
— Enkä, loppujen lopuksi, myöskään kenraalia, hehehee!
— Mitä mielettömyyksiä? — lausui ruhtinas miltei vihaisesti ja kääntelehti kärsimättömästä paikallaan.
— Mielettömyyttäpä tietenkin! Hehehee! Ja kylläpä sai minut nauramaan mies, kenraali nimittäin! Kuljimme äsken hänen kanssaan vereksiä jälkiä Vilkinille... Täytyypä huomauttaa teille, että kenraali oli vielä enemmän hämmästynyt kuin minä, kun rahojen kadottua ensi työkseni herätin hänet, vieläpä niin, että hänen haahmonsa muuttui, hän punastui, kalpeni ja lopulta hänet valtasi niin kiihkeä ja jalo paheksuminen, etten minä odottanutkaan sen ilmenevän siinä määrässä. Hän on perin jalo mies! Valehtelee yhtämittaa, heikkoudesta, mutta hän on mies, jolla on ylevät tunteet, samalla mies, jolla ei ole paljon järkeä, mutta joka herättää luottamusta vaarattomuudellaan. Olen teille jo sanonut, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, että tunnen häntä kohtaan enemmänkin kuin heikkoutta, suorastaan pidän hänestä. Hän pysähtyy yht'äkkiä keskelle katua, levittää auki takkinsa, paljastaa rintansa: »Etsi minultakin», sanoo, »sinä tarkastit Kellerin, miksi et toimita minun taskujeni tarkastusta? Sitä vaatii», sanoo, »oikeudenmukaisuus»! Samalla hänen kätensä ja jalkansa vapisevat, hän on aivan kalpea, peloittavan näköinen. Minä aloin nauraa ja sanon: »Kuulehan», sanon, »kenraali, jos joku muu olisi sanonut minulle tätä sinusta, niin minä olisin silloin samassa nostanut omin käsin pääni pois sijoiltaan, pannut sen isolle lautaselle ja itse tarjonnut sen lautasella kaikille epäileville: 'Kas tässä näette tämän pään, ja näin minä vastaan omalla päälläni hänestä, enkä vain pane päätäni pantiksi, vaan olen valmis menemään vaikka tuleen.' Näin olen minä, sanon, valmis vastaamaan sinusta!» Silloin hän syöksähti syleilemään minua keskellä katua, alkoi vuodattaa kyyneliä, värisi ja painoi lujasti minut rintaansa vastaan, niin että tuskin kykenin rykäisemään: »Sinä», sanoo, »olet ainoa ystävä, joka minulle on jäänyt onnettomuudessani»! Tunteellinen mies! No, tietysti hän sitten heti jo matkalla kertoi tilaisuuteen soveltuvan anekdootin, miten hänen muka kerran hänen nuoruudessaan epäiltiin varastaneen viisisataatuhatta ruplaa ja miten hän seuraavana päivänä syöksyi palavaan taloon ja veti tulesta pois kreivin, joka oli häntä epäillyt, ja Nina Aleksandrovnan, joka silloin vielä oli nuori neitonen. Kreivi syleili häntä, ja sillä tavoin hän joutui naimisiin Nina Aleksandrovnan kanssa, ja tulipalon jälkeisenä päivänä löydettiin talon raunioista myös lipas, jossa olivat kadonneet rahat; lipas oli rautainen, englantilaista tekoa, salalukolla varustettu, ja oli jollakin tavoin joutunut lattian alle kenenkään huomaamatta, ja vasta tämä tulipalo toi sen ilmi. Täydelleen valetta. Mutta kun hän puhui Nina Aleksandrovnasta, niin hän ihan nyyhkytti. Nina Aleksandrovna on mitä jaloin henkilö, vaikka on vihainen minulle.
— Ettekö ole tuttuja?
— Vain nimeksi tuttuja, mutta koko sydämestäni haluaisin tulla tutuksi, yksistään jo senkin vuoksi, että voisin hänen edessään todistaa syyttömyyteni. Nina Aleksandrovna syyttää minua siitä, että minä muka nyt turmelen hänen puolisonsa houkuttelemalla tätä juomaan. Mutta minä en häntä turmele, vaan pikemminkin taltuttelen; minä estän häntä kenties joutumasta turmiolliseen seuraan. Sitäpaitsi hän on minun ystäväni, ja nyt minä, tunnustan sen, en enää jätä häntä, se on, aivan sananmukaisesti: minne hän menee, sinne menen minäkin, sillä häneen ei voi vaikuttaa millään muulla tavoin kuin vetoamalla hänen tunteisiinsa. Nyt hän ei enää ollenkaan käy sen kapteeninrouvansa luona, vaikka salaa mieli tekeekin sinne ja hän välisti huokailee häntä muistellen, varsinkin aamuisin, kun hän nousee vuoteeltaan ja vetää saappaita jalkaansa, en tiedä, minkä tähden juuri tuohon aikaan. Rahaa hänellä ei ole, siinä on onnettomuus, ja sen rouvan luo taas ei sovi mennä rahattomana. Eikö hän ole pyytänyt rahaa teiltä, korkeasti kunnioitettu ruhtinas?
— Ei, ei ole pyytänyt.
— Ei ilkeä. Hänen mielensä teki kyllä: hän tunnusti minullekin tahtovansa vaivata teitä, mutta hän häpeilee, koska te äskettäin lainasitte hänelle, ja sitäpaitsi hän luulee, että te ette anna. Hän avasi minulle sydämensä ystävänä.
— Ettekö te sitten anna hänelle rahaa?
— Ruhtinas! Korkeasti kunnioitettu ruhtinas! Minä en antaisi vain rahaa, vaan tämän miehen takia antaisin elämänikin, niin sanoakseni... ei, en tahdo liioitella, — en antaisi elämääni, mutta olisin, niin sanoakseni, varmasti valmis ottamaan kuumetaudin, jonkin ajoksen tai yskänkin, jos se olisi ehdottomasti tarpeellista; sillä pidän häntä suurena, vaikka hunningolle joutuneena miehenä. Niin; enemmänkin kuin rahaa!
— Te siis annatte hänelle rahaa?
— E-en; rahaa minä en ole antanut, ja hän tietää itsekin, etten annakaan, mutta sehän tapahtuu ainoastaan, jotta hän oppisi hillitsemään itseään ja parantuisi. Nyt hän on tuppautunut lähtemään kanssani Pietariin; minähän menen Pietariin saadakseni vereksiä jälkiä myöten käsiini Ferdyštšenkon, sillä tiedän varmasti, että hän on jo siellä. Kenraalini ihan kiehuu maltittomuudesta; mutta epäilenpä, että Pietarissa hän livahtaa seurastani pois käydäkseen tervehtimässä kapteeninrouvaansa. Tunnustan, että minä päästän hänet tahallanikin pois läheisyydestäni, ja olemme jo sopineetkin siitä, että kohta perille tultuamme erkanemme eri tahoille, jotta helpommin saisimme Ferdyštšenkon kiinni. Minä siis annan hänen mennä, mutta yllätän hänet sitten yht'äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta kapteeninrouvan luona, — oikeastaan siksi, että hän häpeäisi perheenisänä ja yleensä ihmisenä.
— Älkää vain nostako melua asiasta, Lebedev, Jumalan tähden älkää nostako melua! — lausui ruhtinas puoliääneen ja hyvin levottomana.
— Oi, enhän toki, minun tarkoitukseni on vain saada hänet nolatuksi ja katsoa, millaista naamaa hän näyttää, — sillä kasvoista voi päätellä paljon, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, varsinkin tuollaisesta ihmisestä! Ah, ruhtinas! Vaikka omakin vahinkoni on suuri, niin en edes nytkään voi olla ajattelematta häntä ja hänen moraalinsa parantamista. Minulla on esitettävänä teille tavaton pyyntö, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, tunnustanpa oikeastaan sitä varten tulleenikin: heidän perheensä te jo tunnette ja olette heillä asunutkin; jos siis te, jalomielinen ruhtinas, tahtoisitte auttaa minua tässä, oikeastaan vain kenraalin takia ja hänen parhaakseen...
Lebedev pani ihan kätensä ristiin niinkuin rukoiltaessa.
— Mitä tarkoitatte? Miten minun olisi autettava? Olkaa vakuutettu siitä, että hartaasti haluan ymmärtää teitä täydelleen, Lebedev.
— Vain siksi, että olin siitä vakuutettu, minä olen luoksenne tullutkin! Nina Aleksandrovnan kautta voisi vaikuttaa; pitämällä silmällä ja, niin sanoakseni, seuraamalla hänen ylhäisyytensä toimia alituisesti, hänen oman perheensä keskuudessa. Minä pahaksi onneksi en ole tuttu... Sitäpaitsi voisi tässä auttaa myös Nikolai Ardalionovitš, joka jumaloi teitä, niin sanoakseni, nuoren sielunsa jokaisella hermosäikeellä...
— E-ei... Nina Aleksandrovnaa ei pidä tähän juttuun... Jumala varjelkoon! Eikä Koljaakaan... Muuten, minä kenties en vielä oikein ymmärrä tarkoitustanne, Lebedev.
— Eihän tässä ole kerrassaan mitään vaikeasti ymmärrettävää! — huudahti Lebedev ja ihan hypähti tuolillaan. — Yksinomaan, yksinomaan tuntehikas hellyys — kas siinä koko lääke, mitä sairaamme tarvitsee. Sallittehan, ruhtinas, että pidän häntä sairaana?
— Sehän todistaa teidän hienotunteisuuttanne ja älykkyyttänne.
— Selitän teille sen esimerkillä, jonka otan selvyyden vuoksi käytännöllisestä elämästä. Nähkääs, hän on tällainen mies: hänellä on nyt tuo heikkoutensa, että tuntee vetoa tuon kapteeninrouvan luo, jonka luokse hän ei voi mennä ilman rahaa ja jonka luona aion tänään yllättää hänet, hänen oman onnensa vuoksi; mutta otaksukaamme, ettei hänellä olisi ainoastaan tuo kapteeninrouvansa, vaan että hän olisi tehnyt myös todellisen rikoksen, no, sanokaamme, jonkin hyvin kunniattoman teon (vaikka hän tosin on täysin kykenemätön sellaiseen), niin silloinkin, sanon, voi hänestä ainoastaan niin sanoakseni jalolla hellyydellä saada kaikki irti, sillä hän on perin tunteellinen ihminen! Uskokaa minua, hän ei malta olla viittä päivääkään, puhuu itse itsensä pussiin, alkaa itkeä ja tunnustaa kaikki, — varsinkin jos toimitaan taitavasti ja jalosti, niin että hänen perheensä ja te pidätte silmällä, niin sanoakseni, kaikkia hänen ilmeitänsä ja askeliansa... Oi, ylevämielinen ruhtinas! — huudahti Lebedev hypäten pystyyn aivan kuin innostuksen vallassa. — Enhän minä väitä, että hän on varmasti... Minä olen, niin sanoakseni, valmis vuodattamaan heti paikalla kaiken vereni hänen puolestaan, vaikka myönnättehän, että hillittömyys ja juoppous ja kapteeninrouva ja kaikki tämä yhdessä voi johtaa mihin tahansa.
— Sellaisia pyrkimyksiä minä tietysti olen aina valmis avustamaan, — sanoi ruhtinas nousten seisomaan, — mutta tunnustan teille, Lebedev, olevani hirveän levoton; sanokaa, tehän yhä vielä... sanalla sanoen, itsehän te sanotte epäilevänne herra Ferdyštšenkoa.
— Ketä muuta sitten? Ketä muuta sitten, vilpitön ruhtinas? — sanoi Lebedev taas liikutettuna pannen kätensä ristiin ja lempeästi hymyillen.
Ruhtinas synkistyi.
— Nähkääs, Lukjan Timofeitš, erehdyksellä olisi tässä kauheat seuraukset. Tuo Ferdyštšenko... minä en tahtoisi puhua hänestä pahaa... mutta tuo Ferdyštšenko... se on, kukapa tietää, ehkäpä se on kuitenkin hän!... Minä tahdon sanoa, että kenties hän tosiaankin pikemminkin voi tehdä semmoista kuin... kuin toinen.
Lebedev alkoi kuunnella ja katsella hyvin tarkasti.
— Katsokaahan, — jatkoi ruhtinas sekaantuen ja yhä enemmän synkistyen ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa koettaen olla katsomatta Lebedeviin, — minulle on ilmoitettu... minulle on sanottu herra Ferdyštšenkosta, että hän kaiken muun lisäksi on mies, jonka läsnäollessa pitää olla pidättyväinen eikä puhua mitään... liikoja, — ymmärrättekö? Tarkoitan sitä, että kenties hän todellakin on tehnyt sen pikemmin kuin toinen... ettemme erehtyisi, — se on pääasia, ymmärrättehän?
— Kuka teille on sanonut tämmöistä herra Ferdyštšenkosta? — kysyi Lebedev kiihkeästi.
— Satuin kuulemaan, korvaani on kuiskattu; muuten, minä en usko sitä itsekään... minua harmittaa hirveästi, että minun oli pakko se kertoa, vakuutan teille, etten usko sitä itsekään... se on jotakin roskapuhetta... Hyi, miten tyhmästi teinkään!
— Nähkääs, ruhtinas, — alkoi Lebedev puhua, ja hänen koko ruumiinsa vapisi, — se on tärkeätä, se on erittäin tärkeätä nyt, nimittäin ei herra Ferdyštšenkoon nähden, vaan siinä suhteessa, miten tämä tieto on tullut teidän korviinne. (Näin puhuessaan Lebedev juoksenteli ruhtinaan jäljessä edestakaisin, koettaen kulkea yhtä jalkaa hänen kanssaan.) — Kuulkaahan, ruhtinas, mitä minäkin puolestani nyt kerron: äsken kenraali, kun olimme menossa tuon Vilkinin luo, kerrottuaan minulle tulipalosta ja kiehuen tietysti vihasta, alkoi yht'äkkiä vihjailla minulle tuota samaa herra Ferdyštšenkosta, mutta niin sekavasti ja kömpelösti, että tahtomattanikin tulin tehneeksi hänelle muutamia kysymyksiä ja sen johdosta tulin täysin vakuutetuksi, että tuo puhe oli yksinomaan hänen ylhäisyytensä innostusta... Oikeastaan, niin sanoakseni, ainoastaan hänen hyväsydämisyydestään johtuvaa. Sillä hän valehteleekin ainoastaan siksi, ettei voi hillitä liikutustaan. Ottakaapa nyt huomioon seuraavaa: jos hän valehteli, ja siitä olen vakuutettu, niin millä ihmeen tavalla tekin olette voinut kuulla siitä? Ymmärtäkää, ruhtinas, että se oli hänessä hetken innoitusta, — kuka siis on kertonut siitä teille? Se on tärkeätä ja... niin sanoakseni...
— Minulle sanoi sen äsken Kolja, ja hänelle oli vähän aikaisemmin sanonut hänen isänsä, jonka hän kohtasi kello kuusi, kellon seitsemättä käydessä, eteisessä, kun oli jostakin syystä mennyt ulkona käymään.
Ja ruhtinas kertoi kaikki seikkaperäisesti.
— No niin, tätä voi sanoa jäljeksi, — nauroi Lebedev hiljaa ja hieroi käsiään, — sitä ajattelinkin. Se merkitsee sitä, että hänen ylhäisyytensä vartavasten keskeytti viattomuuden unensa kello kuuden maissa mennäkseen herättämään rakkaan poikansa ja ilmoittaakseen, miten tavattoman vaarallista oli olla herra Ferdyštšenkon läheisyydessä! Mikä vaarallinen henkilö voisi tämän jälkeen herra Ferdyštšenko olla ja mitä laatua onkaan hänen ylhäisyytensä isällinen levottomuus, hehehee!...
— Kuulkaa, Lebedev, — sanoi ruhtinas, joka nyt oli joutunut lopullisesti ymmälle, — kuulkaa, toimikaa hiljaa! Älkää nostako melua! Minä pyydän teiltä sitä, Lebedev, minä rukoilen teitä...
Vannon, että siinä tapauksessa avustan teitä, mutta ei kukaan saa tietää asiasta; ei kukaan saa tietää!
— Olkaa vakuutettu, jalosydäminen, vilpitön ja jaloluontoinen ruhtinas, — huudahti Lebedev aivan haltioituneena, — olkaa vakuutettu, että tämä kaikki kuolee minun jalossa sydämessäni! Kuulumattomin askelin, yhdessä! Kuulumattomin askelin, yhdessä! Olen valmis verenikin... Korkea-arvoinen ruhtinas, minä olen alhainen sielultani ja mieleltäni, mutta kysykää jokaiselta, vaikkapa konnaltakin, eikä vain alhaiselta ihmiseltä: kenen kanssa hänen on parempi olla tekemisissä, samanlaisen konnanko kanssa kuin hän itse, vaiko hyvin jalon ihmisen kanssa, semmoisen kuin te, vilpitön ruhtinas! Hän vastaa, että jalon ihmisen kanssa, ja siinäpä onkin hyveen riemuvoitto! Näkemiin, korkeasti kunnioitettu ruhtinas! Kuulumattomin askelin... kuulumattomin askelin ja... yhdessä.
X.
Ruhtinas ymmärsi viimein, miksi hän tunsi vilunväreitä joka kerta, kun hän kosketti noita kolmea kirjettä, ja miksi hän oli lykännyt niiden lukemishetkeä aivan iltaan asti. Kun hän äsken aamulla oli vaipunut sikeään uneen leposohvallaan, vieläkään rohkenematta avata yhtäkään noista kolmesta kirjekuoresta, niin hän taaskin oli nähnyt raskaan unen, ja taas oli hänen luokseen tullut sama »rikoksen tekijätär». Tämä oli taas katsonut häntä, ja kyynelet olivat kimallelleet hänen pitkissä silmäripsissään, taaskin hän oli kutsunut ruhtinasta mukaansa, ja taaskin oli ruhtinas, kuten aikaisemminkin, herännyt ja tuntenut kärsimystä muistellessaan hänen kasvojaan. Ruhtinas oli tahtonut lähteä hänen luokseen heti, mutta ei ollut voinut; viimein hän avasi melkein epätoivoissaan kirjeet ja alkoi lukea.
Nämä kirjeetkin olivat kuin unta. Toisinaan näemme omituisia unia, mahdottomia ja luonnottomia; herättyämme muistamme ne selvästi ja ihmettelemme omituista tosiasiaa, muistamme ennen kaikkea, että järkemme on toiminut koko sen pitkän, pitkän ajan, jolloin meitä ovat ympäröineet murhaajat, jolloin nämä ovat koettaneet ovelasti pettää meidät, ovat salanneet aikomuksensa, esiintyneet meitä kohtaan ystävällisesti, vaikka heillä on jo ollut ase varattuna ja he ovat vain odottaneet jotakin merkkiä; muistamme, kuinka viekkaasti olemme heidät viimein pettäneet ja päässeet heiltä piiloon; sitten olemme arvanneet, että he ymmärtävät täydelleen petoksemme ja vain ovat sen näköisiä, kuin eivät tietäisi, minne olemme piiloutuneet; mutta me olemme olleet ovelia ja pettäneet heidät uudelleen, — kaiken tämän me muistamme selvästi. Mutta mistä syystä on meidän järkemme samalla kertaa voinut hyväksyä sellaiset ilmeiset päättömyydet ja mahdottomuudet, joita unemme muun muassa on ollut aivan täynnä? Eräs murhamiehistämme on meidän nähden muuttunut naiseksi ja nainen sitten vuorostaan pieneksi, viekkaaksi, iljettäväksi kääpiöksi, — ja sen me olemme heti pitäneet mahdollisena ja tapahtuneena tosiasiana, melkein ollenkaan hämmästelemättä ja juuri samaan aikaan, jolloin järkemme toiselta puolen oli mitä voimakkaimmassa jännityksessä ja osoitti meissä tavatonta voimaa, viekkautta, käsityskykyä, loogillisuutta? Miksi me unesta herätessämme ja siirtyessämme jo täydelleen todellisuuteen tunnemme melkein joka kerta, ja toisinaan se vaikutelma on tavattoman voimakaskin, että jättäessämme unen jätämme samalla jotakin meille arvoitukseksi jäänyttä? Me hymyilemme unemme päättömyydelle ja tunnemme samalla kertaa, että näiden päättömyyksien yhteenpunoutumassa on jokin ajatus, jokin todellinen ajatus, jotakin meidän todelliseen elämäämme kuuluvaa, jotakin, mitä on ja aina on ollut meidän sydämessämme; meille on unemme ikäänkuin sanonut jotakin uutta, profeetallista, odottamaamme; saamamme vaikutelma on voimakas, se on riemuisa tai tuskallinen, mutta mikä se oikeastaan on ja mitä meille on sanottu, — sitä me emme voi ymmärtää emmekä muistaa.
Melkein samanlaiselta tuntui silloinkin, kun oli lukenut nämä kirjeet. Mutta jo ennenkuin oli avannut ne, ruhtinas tunsi, että jo pelkkä se tosiasia, että ne olivat olemassa ja olivat mahdolliset, vaikutti häneen kuin painajainen. Kuinka oli hän voinut kirjoittaa hänelle, kysyi ruhtinas kuljeskellessaan illalla yksin (toisinaan hän ei tietänyt itsekään missä kulki). Kuinka oli hän voinut kirjoittaa siitä, ja kuinka oli niin mieletön ajatus voinut syntyä hänen päässään? Mutta tuo mieletön ajatus oli jo saanut muodon, ja kaikkein ihmeellisintä oli ruhtinaasta se, että lukiessaan näitä kirjeitä hän itsekin miltei uskoi tuon mielettömän haaveen mahdolliseksi ja oikeutetuksi. Niin, tietysti tämä oli unta, painajainen ja mielettömyys; mutta siihen sisältyi myöskin jotakin sellaista, mikä oli tuskallisen todellista ja kärsimystä tuottavaa, mutta oikeutettua, ja se teki unen ja painajaisen ja mielettömyyden oikeutetuksi. Muutamia tunteja yhtä mittaa hän oli aivan kuin houreitten vallassa sen johdosta, mitä oli lukenut, muisteli joka hetki yksityisiä katkelmia, takertui niihin, mietti niiden merkitystä. Toisinaan hänen ihan teki mieli sanoa itselleen, että hän oli kaiken tämän tuntenut ja aavistanut jo edeltäpäin; tuntuipa hänestä siltäkin, kuin hän olisi lukenut kaiken tämän jo ennen, kauan, kauan sitten, ja niinkuin kaikki, mitä hän siitä saakka oli kaihonnut, kaikki mikä oli tuottanut hänelle tuskaa ja mitä hän oli pelännyt, — niinkuin kaikki tuo olisi sisältynyt näihin kirjeisiin, jotka hän oli lukenut jo aikoja sitten.
»Kun te avaatte tämän kirjeen» — näin alkoi ensimmäinen kirje — »niin te aivan ensiksi vilkaisette allekirjoitusta. Allekirjoitus sanoo teille kaikki ja selittää kaikki, niin ettei minun tarvitse teidän edessänne puolustautua eikä antaa teille selityksiä. Jos minä olisin edes jossakin määrin teidän vertaisenne, niin te voisitte vielä loukkaantuakin sellaisesta rohkeudesta; mutta kuka olen minä ja kuka olette te? Me olemme kaksi sellaista vastakohtaa, ja minä olen teidän silmissänne siinä määrin epätavallinen, etten voi mitenkään teitä loukata, vaikka sitä tahtoisinkin.»
Edempänä toisessa paikassa hän kirjoitti:
»Älkää pitäkö minun sanojani sairaitten aivojen sairaalloisena innostuksen puuskana, mutta te olette minun mielestäni — täydellisyys! Minä olen nähnyt teidät, minä näen teidät joka päivä. Minähän en lausu teistä mitään arvostelua; minä en ole järkeni avulla tullut siihen tulokseen, että te olette täydellisyys; olen yksinkertaisesti saanut sen uskon. Mutta minä olen myös rikkonut teitä kohtaan: minä rakastan teitä. Täytyyhän täydellisyyttä rakastaa; täydellisyyttä ei voi, sitä katsellessaan, pitää muuna kuin täydellisyytenä, eikö niin? Ja kuitenkin olen teihin rakastunut. Vaikka rakkaus tekeekin ihmiset samanarvoisiksi, niin älkää olko levoton, minä en ole asettanut itseäni teidän veroiseksenne, en edes salaisimmissa ajatuksissani. Kirjoitin teille: 'älkää olko levoton'; voitteko te sitten olla levoton?... Jos olisi mahdollista, niin minä suutelisin teidän jalkojenne jälkiä. Oi, en minä pidä itseäni teidän vertaisenanne... Katsokaa allekirjoitusta, katsokaa pian allekirjoitusta!»
»Huomaan kuitenkin» — kirjoitti hän toisessa kirjeessä — »että minä yhdistän teidät ja hänet enkä ole vielä kertaakaan kysynyt, rakastatteko te häntä. Hän alkoi rakastaa teitä heti, vaikka näki teidät ainoastaan yhden kerran. Hän muisteli teitä kuin 'valoa'; ne ovat hänen omat sanansa, olen kuullut ne hänen suustaan. Mutta minä ymmärsin ilman sanojakin, että te olette hänen valonsa. Olen elänyt kokonaisen kuukauden hänen rinnallaan ja silloin ymmärtänyt, että tekin rakastatte häntä; te ja hän olette minulle yksi ja sama.»
»Mitä se onkaan» — kirjoittaa hän vielä — »eilen minä kuljin teidän ohitsenne ja minusta tuntui, kuin olisitte punastunut? Mutta se on mahdotonta, minusta vain näytti siltä. Jos teidät vietäisiin vaikkapa kaikkein likaisimpaan paheitten pesään ja teille näytettäisiin pahe koko alastomuudessaan, niin ei teidän kuitenkaan pitäisi punastua; te ette voi mitenkään tuntea inhoa siksi, että teitä olisi loukattu. Te voitte vihata kaikkia alhaisia ja katalia ihmisiä, mutta ette itsenne tähden, vaan toisten tähden, niiden tähden, joille nämä tekevät pahaa. Teitä sen sijaan ei kukaan voi loukata. Tiedättekö, minusta tuntuu, että teidän pitääkin rakastaa minua. Minulle te olette sama kuin hänellekin: valoisa henki; enkeli ei voi vihata eikä myöskään voi olla rakastamatta. Voiko rakastaa kaikkia, kaikkia ihmisiä, kaikkia lähimmäisiään? Olen usein tehnyt itselleni tämän kysymyksen: ei tietenkään voi, ja se olisikin luonnotonta. Kun tuntee abstraktista rakkautta ihmiskuntaa kohtaan, niin melkein aina rakastaa ainoastaan itseänsä. Se on meille mahdotonta, mutta te olette aivan toinen olento: kuinka te voisitte olla ketään rakastamatta, kun te ette voi verrata itseänne kehenkään ja kun te olette yläpuolella kaikkien loukkausten, yläpuolella kaiken persoonallisen inhoamisen? Te yksin voitte rakastaa epäitsekkäästi, te yksin voitte rakastaa ei itsenne tähden, vaan sen tähden, jota te rakastatte. Oi, kuinka katkeraa minusta olisikaan saada tietää, että tunnette minun takiani häpeää tai vihaa! Se olisi teidän turmionne: silloin te yhdellä kertaa olisitte asettunut minun vertaisekseni...
»Kun minä eilen kohdattuani teidät tulin kotiin, niin minä sommittelin mielessäni erään kuvan. Maalarit esittävät Kristuksen aina evankeliumien kertomusten mukaan; minä maalaisin Hänet toisin: kuvaisin Hänet yksinään, — jättiväthän opetuslapset Hänet toisinaan yksikseen. Jättäisin Hänen pariinsa ainoastaan pienen lapsen. Lapsi on leikkinyt Hänen vieressään; kenties se on kertonut Hänelle jotakin lapsellisella kielellään, Kristus on häntä kuunnellut, mutta on nyt vaipunut mietteisiinsä; Hänen kätensä on tiedottomasti unohtunut lapsen vaaleille kiharoille. Hän katsoo kauas, näköpiirin rajalle; ajatus, joka on niin suuri kuin koko maailma, lepää hänen katseessaan; kasvot ovat surulliset. Lapsi on vaiennut, nojaa kyynärpäitään Hänen polviinsa, tukee kätösellään poskeaan, on kohottanut päänsä ja katsoo Häneen kiinteästi niin miettivän näköisenä, kuin lapset toisinaan tekevät. Aurinko laskee... Sellainen on minun kuvani! Te olette viaton, ja teidän viattomuudessanne on koko teidän täydellisyytenne. Oi, muistakaa vain sitä! Mitä teihin kuuluu se intohimoni, jota tunnen teitä kohtaan? Te olette nyt jo omani, minä tulen koko elämäni ajan olemaan läheisyydessänne... Minä kuolen kohta.»
Lopuksi oli viimeisessä kirjeessä:
»Jumalan tähden, älkää tuomitko minua väärin; älkää myöskään luulko, että minä alennan itseäni sillä, että kirjoitan teille, tai että minä olen niitä olentoja, jotka tuntevat nautintoa itsensä alentamisesta, vaikka se johtuukin ylpeydestä. Ei, minulla on omat lohdutuskeinoni; mutta minun on vaikea selittää teille sitä. Minun olisi vaikea sanoa se itsellenikin selvästi, vaikka se tuottaakin minulle tuskaa. Mutta minä tiedän, etten voi alentaa itseäni edes ylpeydenpuuskankaan vaikutuksesta. Itseni alentamiseen sydämen puhtauden takia taas en kykene. Siis minä en ollenkaan alenna itseäni.
»Miksi minä tahdon teidät yhdistää: teidänkö tähtenne vai itseni
tähden? Itseni tähden tietysti, siinä on minulle kaikki anteeksianto,
olen sanonut sen itselleni kauan sitten... Olen kuullut teidän
sisarenne Adelaidan sanoneen silloin minun valokuvastani, että
sellaisella kauneudella voi kääntää maailman ylösalaisin. Mutta minä
olen sanoutunut irti maailmasta; teistä tuntuu kenties naurettavalta,
että puhun tällä tavoin, kun kohtaatte minut röyhelöillä ja jalokivillä
koristettuna, juomareitten ja hulttioitten seurassa. Älkää välittäkö
siitä, minä tuskin olen olemassa enää, tiedän sen; Jumala tiennee,
mikä elää minun asemestani minussa. Minä luen sen joka päivä kahdesta
peloittavasta silmästä, jotka alituisesti katsovat minuun, silloinkin
kun ne eivät ole edessäni. Nuo silmät ovat vaiti nyt (ne ovat aina
vaiti), mutta minä tiedän niiden salaisuuden. Hänellä on synkkä, ikävä
koti, ja siinä on salaisuus. Olen vakuutettu siitä, että hänellä on
laatikkoon piilotettuna partaveitsi, jonka ympärille on kiedottu
silkkiä, aivan niinkuin sillä moskovalaisella murhaajalla; sekin
asui äitinsä kanssa samassa talossa ja kietoi niinikään partaveitsen
silkkiin leikatakseen eräältä kaulan poikki. Koko sen ajan, minkä
olin heidän kodissaan, minusta tuntui, että jonnekin, lattialautojen
alle, on kenties jo hänen isänsä piilottanut ruumiin ja peittänyt sen
vahakankaalla, aivan niinkuin teki se moskovalainenkin, sekä asettanut
sen ympärille pikku astioita, joissa on Ždanovin nestettä [N.I. Ždanov
keksi aineen, joka estää pahan hajun tuntumasta], — voisin näyttää
nurkankin, missä se on. Hän on aina vaiti; mutta tiedänhän minä, että
hän rakastaa minua siinä määrin, että hänen on jo täytynyt ruveta
vihaamaan minua. Teidän häänne ja minun hääni on vietettävä samaan
aikaan: näin olemme hänen kanssaan päättäneet. Minä en salaa häneltä
mitään. Voisin tappaa hänet pelosta... Mutta hän tappaa minut jo
aikaisemmin... Hän alkoi nyt juuri nauraa ja sanoi minun hourailevan;
hän tietää minun kirjoittavan teille.»Ja paljon, paljon oli samanlaista hourailua näissä kirjeissä. Yksi niistä, järjestyksessä toinen, täytti kaksi suurikokoista kirjepaperiarkkia, jotka oli tiheällä käsialalla täyteen kirjoitettu.
Ruhtinas tuli viimein ulos pimeästä puistosta, jossa hän oli kauan harhaillut aivan niinkuin edellisenäkin iltana. Valoisa, kuulas yö tuntui hänestä tavallista valoisammalta. »Onko nyt jo niin varhainen hetki?» — ajatteli hän. (Hän ei ollut muistanut ottaa kelloa mukaansa.) Jostakin kaukaa hän oli kuulevinaan soitantoa; »varmaankin huvisalissa», ajatteli hän taas. — »Tietysti he eivät ole menneet sinne tänään.» Kun hän ajatteli näin, niin hän huomasi seisovansa aivan heidän huvilansa luona. Hän oli varmasti aavistanutkin, että joutuisi viimein tänne, ja sykkivin sydämin hän astui kuistille. Ei kukaan ollut häntä vastaan ottamassa, kuisti oli tyhjä. Hän odotti vähän aikaa ja avasi salin oven. »Tätä ovea eivät he ole koskaan lukinneet», välähti hänen mielessään; mutta salikin oli tyhjä ja miltei pimeä. Hän jäi neuvottomana seisomaan keskelle huonetta. Yht'äkkiä ovi aukeni ja huoneeseen tuli Aleksandra Ivanovna kynttilä kädessä. Nähtyään ruhtinaan hän hämmästyi ja pysähtyi kysyvän näköisenä hänen eteensä. Ilmeisesti hän oli vain menossa huoneen läpi, ovesta sisään ja toisesta ulos, eikä ollut ensinkään odottanut tapaavansa ketään.
— Miten olette tänne joutunut? — lausui hän viimein.
— Minä... poikkesin...
— Maman ei ole aivan terve, eikä Aglajakaan. Adelaida alkaa laittautua levolle, ja minä olen myös levolle menossa. Me olemme tänään istuneet koko illan yksin kotona. Isä ja ruhtinas ovat Pietarissa.
— Minä tulin... minä tulin teille... nyt...
— Tiedättekö, paljonko kello on?
— E-en...
— Puoli yksi. Me käymme aina kello yksi nukkumaan.
— Ah, minä luulin, että kello on... puoli kymmenen.
— Ei tee mitään! — nauroi Aleksandra. — Mutta miksi ette tullut aikaisemmin? Ehkäpä teitä odotetuinkin.
— Minä... ajattelin... — sopersi ruhtinas poistuessaan.
— Näkemiin! Huomenna saan heidät kaikki tällä jutulla nauramaan.
Ruhtinas lähti puiston ympäri kiertävää tietä huvilaansa kohti. Hänen sydämensä jyskytti, ajatukset sekaantuivat, ja kaikki hänen ympärillään oli kuin unta. Ja yht'äkkiä, aivan niinkuin äskenkin, kun hän kummallakin kertaa oli havahtunut samaan unennäköön, oli taas sama näky hänen edessään. Sama nainen tuli ulos puistosta ja jäi seisomaan hänen eteensä, aivan kuin olisi odottanut häntä siinä. Ruhtinas vavahti ja pysähtyi; nainen tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti. »Ei, tämä ei ole unikuva!»
Siinä tuo nainen nyt seisoi hänen edessään kasvot vasten kasvoja, ensimmäisen kerran heidän eronsa jälkeen; nainen puhui jotakin hänelle, mutta hän katsoi naiseen ääneti, hänen sydämensä täyttyi tuskalla ja oli menehtyä. Oi, ei koskaan hän myöhemmin voinut unohtaa tätä heidän tapaamistaan, ja aina tuotti sen muisteleminen yhtä suurta tuskaa. Nainen polvistui hänen eteensä kadulle aivan kuin mieletön; hän vetäytyi pelästyneenä takaisin, nainen tavoitteli hänen kättään suudellakseen sitä, ja aivan samoin kuin äsken hänen unessaan loistivat nyt kyynelet naisen pitkissä silmäripsissä.
— Nouse, nouse! — kuiskasi ruhtinas pelästyneenä ja koetti nostaa hänet pystyyn. — Nouse pian!
— Oletko sinä onnellinen? Oletko onnellinen? — kysyi nainen. — Sano minulle ainoastaan yksi sana: oletko nyt onnellinen? Tänään, nyt juuri? Olitko hänen luonaan? Mitä hän sanoi?
Nainen ei noussut eikä kuunnellut häntä, vaan teki kysymyksiään kiireesti ja koetti puhua nopeasti, aivan kuin joku olisi ajanut häntä takaa.
— Minä matkustan pois huomenna, niinkuin sinä olet käskenyt. En minä... Näenhän sinut viimeisen kerran, viimeisen kerran! Nyt aivan viimeisen kerran!
— Rauhoitu, nouse! — sanoi ruhtinas epätoivoissaan.
Nainen tarttui hänen käsiinsä ja katsoi häneen kiihkeästi.
— Jää hyvästi! — sanoi nainen viimein, nousi ja riensi nopeasti pois hänen luotaan, miltei juoksujalkaa. Ruhtinas näki, että naisen viereen ilmestyi yht'äkkiä Rogožin, otti hänen kätensä kainaloonsa ja vei hänet pois.
— Odota, ruhtinas! — huudahti Rogožin. — Minä tulen viiden minuutin kuluttua takaisin vähäksi aikaa.
Viiden minuutin kuluttua hän todellakin tuli. Ruhtinas oli odottanut häntä samalla paikalla.
— Autoin hänet vaunuihin, — sanoi Rogožin. — Tuolla nurkalla ovat vaunut odottaneet kello kymmenestä asti. Hän näkyi tietävän, että sinä vietät illan tuon toisen luona. Sen, mitä minulle äsken kirjoitit, olen esittänyt hänelle tarkalleen. Hän ei enää kirjoita tuolle toiselle; lupasi sen; ja täältä hän lähtee pois huomenna, niinkuin toivot. Tahtoi nähdä sinut viimeisen kerran, vaikka sinä et siihen suostunut; tässä paikassa olemme odottaneet sinun paluutasi, tuolla penkillä.
— Pyysikö hän itse sinut mukaansa?
— Kuinkas muuten? — vastasi Rogožin vääristäen suunsa hymyyn. — Sain nähdä sen, mitä muutenkin tiesin. Olet kai siis lukenut kirjeet?
— Oletko sinä todellakin siis lukenut ne? — kysyi ruhtinas, jota tämä ajatus hämmästytti.
— Totta kai; hän näytti itse minulle jokaisen kirjeen. Muistatko, mitä hän kirjoittaa partaveitsestä, hehee!
— Hän on mielenvikainen! — huudahti ruhtinas väännellen käsiään.
— Kukapa sen tietää, ehkäpä ei olekaan, — lausui Rogožin hiljaa, aivan kuin itsekseen.
Ruhtinas ei vastannut.
— No, hyvästi, — sanoi Rogožin, — minähän matkustan myös pois huomenna; älä muistele pahalla! Mutta, veliseni, — lisäsi hän käännähtäen taas nopeasti ympäri, — miksi et antanut hänelle äsken mitään vastausta? Oletko sinä onnellinen vai etkö?
— En, en, en! — huusi ruhtinas rajattoman murheen valtaamana.
— Sitä olisi vielä puuttunut, että olisit vastannut myöntävästi, — sanoi Rogožin ilkeästi nauraen ja poistui katsahtamatta taakseen.
NELJÄS OSA.
I.
Oli kulunut noin viikko siitä, kun kaksi kertomuksemme henkilöä oli kohdannut toisensa vihreän penkin luona. Eräänä kirkkaana aamuna noin kello puoli yhdentoista aikaan palasi Varvara Ardalionovna Ptitsyn, joka oli käynyt tervehtimässä erästä tuttuansa, kotiinsa hyvin miettivänä ja murheellisena.
On ihmisiä, joista on vaikea sanoa mitään sellaista, mikä antaisi
heistä yhdellä kertaa kokonaiskuvan heille tyypillisimmässä ja
luonteen omaisimmassa muodossa; nämä ovat niitä ihmisiä, joita on
tapana nimittää »tavallisiksi» ihmisiksi, »enemmistöksi», ja jotka
todellakin ovat jokaisessa seurassa valtavana enemmistönä. Kirjailijat
koettavat romaaneissaan ja novelleissaan enimmäkseen esittää
yhteiskunnassa esiintyviä tyyppejä ja kuvata heidät taiteellisesti
ja kuvaannollisesti, — sellaisia tyyppejä, joita harvoin tavataan
todellisuudessa kokonaan sellaisina ja jotka siitä huolimatta ovat
miltei yhtä todellisia kuin itse todellisuus. Podkolesin [henkilö
Gogoljin huvinäytelmässä »Naimapuuhat». — Hyppää ikkunasta karkuun,
kun olisi mentävä vihille] tyypillisessä hahmossaan on kenties
liioiteltukin, mutta ei ollenkaan pelkkä mielikuvituksen tuote.
Kuinka moni älykäs ihminen onkaan, tutustuttuaan Gogoljin kautta
Podkolesiniin, heti alkanut huomata, että kymmenet ja sadat hänen
hyvistä tutuistaan ja ystävistään ovat hirveän suuressa määrässä
Podkolesinin kaltaisia. Monet tiesivät ennen Gogoljia, että nämä heidän
ystävänsä ovat Podkolesinin kaltaisia, mutta eivät vielä tietäneet,
että niitä on niin nimitettävä. Todellisuudessa sulhaset hyppäävät
hyvin harvoin pakoon ikkunasta omien häittensä edellä, koska se, muusta
puhumattakaan, on epämukavaakin; mutta kuinka paljon kuitenkin onkaan
sulhasia, arvokkaita ja älykkäitä miehiäkin, jotka ennen vihkimistä
ovat valmiit omantuntonsa edessä tunnustamaan olevansa Podkolesineja.
Myöskään eivät kaikki miehet huuda joka askelella: »Tu l'as voulu,
George Dandin!» Mutta, hyvä Jumala, kuinka monta miljoonaa ja biljoonaa
kertaa ovatkaan kaiken maailman aviomiehet toistaneet tämän sydämestä
lähteneen huudon kuherruskuukausiensa jälkeen, ja ehkäpä, kuka sen
tietää, jo heti häiden jälkeisenä päivänä.Sanomme siis vain, ryhtymättä vakavampiin selittelyihin, että todellisuudessa henkilöiden tyypillisyys esiintyy ikäänkuin vedellä miedonnettuna ja että kaikki nämä George Dandinit ja Podkolesinit ovat todellisuudessa olemassa, touhuavat ja juoksentelevat silmiemme edessä joka päivä, mutta ikäänkuin vetelöityneessä muodossa. Huomautettuamme täydellisyyden vuoksi vielä senkin, että koko George Dandin semmoisenaankin kuin Molière on hänet luonut, saattaa esiintyä myös todellisuudessa, joskin harvoin, me lopetamme tähän tutkistelemuksemme, joka alkaa jo muuttua aikakauskirjoissa olevien kritiikkien kaltaiseksi. Siitä huolimatta jää kuitenkin vastattavaksemme kysymys: mitä on romaaninkirjoittajan tehtävä jokapäiväisillä, aivan »tavallisilla» ihmisillä ja miten hänen on esitettävä heidät lukijalle tehdäkseen heidät edes jossakin määrin mielenkiintoisiksi? Kokonaan ilman heitä ei kertomuksemme voi mitenkään olla, sillä tavalliset ihmiset ovat joka hetki ja useimmissa tapauksissa välttämättömänä elämän tapahtumia yhdistävänä renkaana; jos olisimme ilman heitä, niin kertomuksemme tulisi epätodenmukaiseksi. Romaanien täyttäminen yksinomaan tyypeillä tai yksinkertaisesti, mielenkiinnon herättämiseksi, omituisilla ja tavattomilla henkilöillä olisi epätodenmukaista ja kenties myös vailla mielenkiintoa. Meidän käsityksemme mukaan pitää kirjailijan koettaa löytää mielenkiintoisia ja opettavia vivahduksia jokapäiväisistäkin ihmisistä. Kun esimerkiksi muutamien aivan tavallisten ihmisten varsinainen olemus onkin se, että he ovat aina ja muuttumattomasti aivan tavallisia ihmisiä, tai, mikä on vielä parempi, kun nämä ihmiset, huolimatta kaikista tavattomista ponnistuksistaan päästä millä hinnalla hyvänsä pois tavallisuuden ja tottumustensa uomasta, kuitenkin loppujen lopuksi jäävät auttamattomasti ja koko elämänsä ajaksi vain tavallisiksi ihmisiksi, niin silloin tämmöiset henkilöt tulevat tavallaan myös tyypeiksi, nimittäin sellaisiksi tavallisten ihmisten tyypeiksi, jotka eivät millään ehdolla tahtoisi jäädä siksi mitä ovat ja jotka hinnasta mistä hyvänsä tahtoisivat tulla originelleiksi ja itsenäisiksi, vaikka heillä ei ole pienimpiäkään taipumuksia olla omintakeisia.
Tämmöisten »tavallisten» eli »jokapäiväisten» ihmisten joukkoon kuuluvat myös muutamat meidän kertomuksemme henkilöt, joita (tunnustan sen) ei ole riittävän selvästi kuvattu lukijalle. Semmoisia henkilöitä ovat juuri Varvara Ardalionovna Ptitsyna, hänen puolisonsa, herra Ptitsyn, ja hänen veljensä Gavrila Ardalionovitš.
Ei todellakaan ole mitään harmillisempaa kuin esimerkiksi se, että on rikas, hyvästä perheestä, hauskan näköinen, melkoisen sivistynyt, ei typerä ja myös hyväsydäminen, mutta on samalla ilman mitään erikoista taipumusta, ilman mitään erikoisuutta, vailla kaikkea omituisuuttakin, ilman yhtään ainoata omaa aatetta, vaan on yksinkertaisesti »samanlainen kuin kaikki muut». Rikkautta on, mutta ei niin paljon kuin Rothschildeilla; perhe on kunnianarvoisa, mutta ei ole koskaan millään tavoin saavuttanut erikoista mainetta; ulkomuoto on kaunis, mutta siinä on liian vähän ilmeikkyyttä; sivistys vastaa melkoisia vaatimuksia, mutta mies ei tiedä mihin sitä käyttäisi; järkeä on, mutta ei ole omia aatteita; sydäntä on, mutta ei suurta jaloutta, j.n.e. kaikissa suhteissa. Tämmöisiä ihmisiä on maailmassa hyvin suuri joukko ja paljon enemmän kuin luullaankaan; he jakautuvat, kuten kaikki ihmiset yleensäkin, kahteen pääluokkaan: toiset ovat rajoitettuja, toiset »koko joukon viisaampia». Edelliset ovat onnellisempia. Rajoitetulle »tavalliselle» ihmiselle ei esimerkiksi mikään ole helpompaa kuin kuvitella olevansa epätavallinen ja omaperäinen ihminen ja nauttia siitä aivan empimättä. Ei tarvittu muuta kuin että muutamat meidän neitosistamme antoivat leikata tukkansa lyhyeksi, panivat silmilleen siniset silmälasit ja alkoivat nimittää itseään nihilisteiksi, kun he samassa tulivat vakuutetuiksi siitä, että panemalla silmälasit nenälleen he olivat heti paikalla saaneet myös omia »mielipiteitä». Ei tarvittu muuta kuin että joku tunsi sydämessään vain hitusen jotakin yleisinhimillistä ja hyvää tunnetta, kun hän jo heti tuli vakuutetuksi siitä, ettei kukaan tunne sillä tavoin kuin hän ja että hän on yleisen kehityksen etunenässä. Ei tarvittu muuta kuin että joku otti sananmukaisesti toiselta jonkin ajatuksen tai luki sivun verran jotakin, missä ei ollut alkua eikä loppua, kun hän jo heti alkoi uskoa, että ne ovat »hänen omia ajatuksiaan» ja ovat syntyneet hänen omissa aivoissaan. Julkea naiivisuus, jos niin voi sanoa, menee tämmöisissä tapauksissa hämmästyttävän pitkälle; kaikki tämä on miltei uskomatonta, mutta sitä tapaa joka hetki. Tämän naiivin julkeuden, tämän typerälle ihmiselle ominaisen lujan uskon itseensä ja lahjoihinsa on Gogolj oivallisesti kuvannut ihmeteltävässä luutnantti Pirogovin tyypissä. Pirogov on täysin vakuutettu siitä, että hän on nero, vieläpä enemmän kuin mikään nero; hän on siitä niin varma, ettei kertaakaan edes pane sitä kysymyksenalaiseksi; muuten, hänelle ei kylläkään ole olemassakaan mitään kysymyksiä. Suuren kirjailijan oli lopulta pakko toimittaa hänelle selkäsauna lukijansa loukatun moraalisen tunteen tyydyttämiseksi, mutta nähtyään, että tuo suuri mies vain hiukan pudisteli itseään ja sitten, vahvistaakseen voimiaan, söi pahoinpitelyn jälkeen voipiirakan, hän levitti kätensä hämmästyksestä ja jätti siihen lukijansa. Olen aina surrut sitä, että Gogolj on antanut suurelle Pirogoville niin alhaisen virka-arvon, sillä Pirogov on siinä määrin itsekylläinen, ettei hänelle ole mikään sen helpompaa kuin kuvittelu, että hän on, sikäli kuin vuosien mukana hänen olkalappujensa »linjat» tulevat yhä paksummiksi ja kiemuraisemmiksi, esimerkiksi harvinainen sotapäällikkö; eikä hän ainoastaan kuvittelisi sitä, vaan olisi siitä täysin vakuutettu: onhan hänet ylennetty kenraaliksi, kuinka siis hän ei olisi sotapäällikkö? Ja kuinka monet tämänkaltaiset epäonnistuvatkaan täydellisesti taistelukentällä! Entä kuinka paljon Pirogoveja onkaan ollut meidän kirjailijoittemme, tiedemiestemme, valistuksenlevittäjiemme joukossa! Sanon »on ollut», mutta tietysti niitä on vieläkin...
Kertomuksessamme esiintyvä henkilö Gavrila Ardalionovitš Ivolgin on toista lajia; hän kuuluu »koko joukon viisaampien» ihmisten luokkaan, vaikka hänet on kiireestä kantapäähän asti vallannut halu olla originelli. Mutta tämä ihmisluokka on, kuten edellä jo olemme huomauttaneet, paljon onnettomampi edellistä. Siinäpä se onkin, että älykäs »tavallinen ihminen», vaikka hän kuvittelisikin sivumennen (ja ehkäpä koko elämänsä ajankin) olevansa nerokas ja perin omaperäinen ihminen, siitä huolimatta tuntee sydämessään epäilyksen madon, joka vie siihen, että ihminen toisinaan lopulta joutuu aivan epätoivoon; jos hän taas tyytyy kohtaloonsa, niin sydämen sisimpään karkoitettu kunnianhimo on kuitenkin hänet täydelleen myrkyttänyt. Olemme muuten tässä ottaneet äärimmäisen tapauksen: useimmissa tapauksissa tähän älykkäiden luokkaan kuuluvien ihmisten asiat eivät pääty näin traagillisesti, heiltä turmeltuu vain vanhoilla päivillä heidän maksansa, joko suuremmassa tai pienemmässä määrässä, ja siinä onkin kaikki. Mutta kuitenkin nämä ihmiset ennen rauhoittumistaan ja alistumistaan toisinaan hassuttelevat sangen kauan, nuoruudestaan alkaen aina alistumiskauteensa asti, ja se kaikki tapahtuu vain halusta olla originelleja. Esiintyypä omituisiakin tapauksia: halu olla omaperäinen saa rehellisen ihmisen toisinaan tekemään alhaisen teon; onpa vielä niinkin, että joku näistä onnettomista ei ole ainoastaan rehellinen, vaan myös hyväsydäminen, perheensä tuki, joka työllään ylläpitää ja elättää vielä vieraitakin, eikä vain omaa joukkoaan, — mutta miten onkaan? Koko elämänsä aikana hän ei saata rauhoittua! Häntä ei ollenkaan rauhoita eikä lohduta se ajatus, että hän on niin hyvin täyttänyt velvollisuutensa ihmisenä; päinvastoin se vielä kiusaakin häntä: »Kas tuommoiseen, muka, olen tuhlannut elämäni, kas tuommoinen on sitonut käteni ja jalkani, tuommoinen on estänyt minua keksimästä ruutia! Jos tätä ei olisi ollut, niin minä kenties aivan varmasti olisin keksinyt — joko ruudin tai Amerikan, — en tiedä vielä tarkalleen minkä, mutta aivan varmasti olisin keksinyt!» Kaikkein luonteenomaisinta näille herroille on se, että he todellakaan eivät koko elämänsä aikana voi päästä varmasti selville siitä, mitä heidän nimenomaan piti keksiä ja mitä nimenomaan he koko elämänsä ajan ovat keksimäisillään: ruudinko vai Amerikan? Mutta heidän kärsimyksensä ja keksimishalunsa on niin suuri, että enempää ei Kolumbus tai Galilei tarvitsisi.
Gavrila Ardalionovitš alkoi kehittyä juuri tuohon suuntaan; mutta kehitys oli vasta alussa. Paljon oli hänellä vielä edessään hassuttelun aikaa. Syvä ja alituinen tietoisuus omasta lahjattomuudestaan ja samalla kertaa voittamaton halu päästä vakuutetuksi siitä, että hän on perin omaperäinen mies, olivat haavoittaneet hänen sydämensä miltei jo poikavuosina. Hän oli nuori mies, jolla oli kateelliset ja puuskittain esiintyvät pyyteet, ja nähtävästi hän oli jo syntymässä saanut helposti ärtyvät hermot. Toiveittensa puuskittaista esiintymistä hän piti merkkinä niiden voimakkuudesta. Hänen intohimoinen halunsa päästä erikoisesti kunnostautumaan saattoi hänet toisinaan niin pitkälle, että hän oli valmis tekemään mitä päättömimmän hyppäyksen; mutta heti kun oli jouduttu niin pitkälle, että päätön hyppäys olisi ollut tehtävä, sankarimme aina osoittautui liian älykkääksi tehdäkseen tuon hyppäyksen. Tämä masensi hänen mieltään. Kenties hän olisi ollut valmis tilaisuuden sattuessa tekemään hyvin alhaisenkin teon, kunhan saavuttaisi edes jonkin verran sitä, mistä oli haaveillut; mutta pitikin käydä niin, että joka kerta, kun ratkaiseva hetki tuli, hän aina osoittautui liian rehelliseksi eikä pystynyt tekemään hyvin alhaista tekoa. (Pieneen halpamaisuuteen hän kyllä oli aina valmis.) Inhoa ja vihaa tuntien hän katseli perheensä köyhyyttä ja alennustilaa. Äitiänsäkin hän kohteli ylimielisesti ja halveksivasti, vaikka ymmärsikin varsin hyvin, että hänen äitinsä hyvä nimi ja luonne toistaiseksi olivat hänellekin parhaana tukikohtana hänen pyrkiessään eteenpäin. Jouduttuaan kosketuksiin Jepantšinin kanssa hän sanoi itselleen heti: »Jos kerran on oltava halpamainen, niin on oltava sitä loppuun asti, kunhan vain saavuttaa tarkoituksensa», — mutta hän ei juuri koskaan jaksanut esiintyä halpamaisesti loppuun asti. Ja miksi hän oli kuvitellutkaan, että hänen välttämättömästi pitäisi esiintyä halpamaisesti? Aglajaa hän oli silloin yksinkertaisesti pelästynyt, mutta jatkoi kuitenkin lähentelemistään ja pitkitti suhteita kaiken varalta, vaikka ei koskaan tosissaan uskonutkaan Aglajan alentuvan hänen vaimokseen. Sitten myöhemmin, kun sattui tuo hänen juttunsa Nastasja Filippovnan kanssa, hän oli tullut yhtäkkiä siihen päätökseen, että rahalla voi saada kaikkea. »Jos kerran rupeaa alhaiseksi, niin on sitä oltava», toisteli hän silloin itselleen joka päivä itseensä tyytyväisenä, mutta myös hiukan peläten. »Jos kerran rupeaa toimimaan aikaisesti, niin on siinä mentävä äärimmäisiin asti», hoki hän myöhäänsä rohkaistakseen itseään. »Tavalliset ihmiset rupeavat tämmöisissä tapauksissa arkailemaan, mutta me emme arkaile!» Kun hän oli menettänyt Aglajan ja olosuhteet painoivat häntä alaspäin, niin hän menetti kokonaan rohkeutensa ja toi todellakin ruhtinaalle rahat, jotka hänelle silloin oli paiskannut mielenvikainen nainen ja jotka tälle naiselle oli tuonut niinikään mielenvikainen mies. Tätä rahojen palauttamista hän oli sitten tuhansia kertoja katunut, vaikka hän alituisesti kerskui sillä. Hän oli todellakin itkenyt ne kolme päivää, jotka ruhtinas silloin oli viipynyt Pietarissa, mutta näinä kolmena päivänä hän oli ennättänyt myös ruveta vihaamaan ruhtinasta siitä, että tämä oli kovin osaaottavainen häntä kohtaan, vaikka sellainen tosiasia kuin se, että hän oli antanut takaisin noin suuren rahasumman, oli teko, »jota ei kuka tahansa olisi tehnyt». Mutta hänen jalo itsetunnustuksensa, että koko hänen surumielisyytensä johtui vain alituisesti tukahdutetusta kunnianhimosta, kiusasi häntä hirveästi. Vasta pitkän ajan kuluttua hän huomasi ja tuli vakuutetuksi siitä, miten vakavan käänteen olisi voinut saada! hänen suhteensa niin viattomaan ja omituiseen olentoon kuin Aglaja oli. Katumus jäyti häntä; hän jätti virkansa ja vaipui surumielisyyteen ja alakuloisuuteen. Hän eli Ptitsynillä tämän kustannuksella samoinkuin hänen isänsä ja äitinsäkin ja halveksi Ptitsyniä peittelemättä, vaikka samalla noudattikin tämän neuvoja ja oli niin järkevä, että melkein aina pyysi tältä niitä. Gavrila Ardalionovitš oli äkeissään esimerkiksi siitäkin, ettei Ptitsyn pyrkinyt pääsemään Rothschildiksi eikä pannut sitä päämääräkseen. »Jos kerran harjoittaa koronkiskomista, niin menköön päähän asti, imeköön ihmiset kuiviin, lyököön ne rahaksi, olkoon kokonainen luonne, olkoon pahin juutalaisista!» Ptitsyn oli vaatimaton ja hiljainen; hän vain hymyili näille puheille, mutta kerran hän katsoi sentään tarpeelliseksi puhua Ganjan kanssa vakavasti ja teki sen jopa arvokkaastikin. Hän todisti Ganjalle, ettei hän menetellyt millään tavoin epärehellisesti ja että Ganjalla ei ollut syytä nimittää häntä juutalaiseksi; ei ollut hänen syynsä, että rahat olivat niin haluttuja; hän menetteli oikealla tavalla ja rehellisesti ja oli oikeastaan vain »tämmöisten asiain» asiamies, ja täsmällisyytensä vuoksi asioitten hoidossa hän oli saanut jo varsin hyvän nimen huomattavien henkilöiden piirissä ja hänen asiansa paisuivat yhä laajemmiksi. »Rothschildia minusta ei tule eikä se ole tarpeellistakaan», lisäsi hän nauraen, »mutta talon Liteinaja-kadun varrella tulen omistamaan, ehkäpä kaksikin, ja siihen päättyy toimintani». »Ehkäpä kolmekin, kuka sen tietää!» ajatteli hän itsekseen, mutta ei koskaan sanonut sitä ääneen, vaan piti unelmansa salassa. Luonto rakastaa ja pitää hyvänä tämmöisiä ihmisiä: se ei palkitse Ptitsyniä ainoastaan kolmella, vaan varmasti neljällä talolla, ja juuri siksi, että hän on tietänyt jo lapsuudestaan asti, ettei hänestä koskaan tule Rothschildia. Mutta neljää taloa pitemmälle ei luonto missään tapauksessa mene, ja siihen päättyy Ptitsynin juttu.
Aivan toisenlaatuinen henkilö oli Gavrila Ardalionovitšin sisar. Hänelläkin oli voimakkaita toiveita, mutta ne olivat enemmän sitkeitä kuin puuskittaisia. Hänellä oli paljon järkeä, kun asia oli kehittynyt ratkaisevaan kohtaan, mutta häneltä ei puuttunut järkeä ennen siihen kohtaan saapumistakaan. Tosin hänkin oli sitä lajia »tavallisia» ihmisiä, jotka haaveilevat olevansa omaperäisiä, mutta hän ennätti sentään varsin pian päästä selville siitä, ettei hänessä ole pisaraakaan erikoisempaa omaperäisyyttä, eikä hän ruvennut sitä liiaksi suremaan, — kukapa tietää, vaikka se olisi tapahtunut eräänlaisesta ylpeydestä. Hän otti ensimmäisen käytännöllisen askelensa tavattoman päättävästi menemällä naimisiin herra Ptitsynin kanssa; mutta naimisiin mennessään hän ei ollenkaan sanonut itselleen: »jos kerran menettelee alhaisesti, niin on siinä mentävä miten pitkälle tahansa, kunhan vain saavuttaa päämääränsä», niinkuin tämmöisessä tapauksessa Gavrila Ardalinovitš varmasti olisi sanonut (ja eiköhän liene sanonutkin aivan hänen kuultonsa silloin, kun vanhempana veljenä hyväksyi hänen päätöksensä). Aivan päinvastoin: Varvara Ardalionovna meni naimisiin sen jälkeen kuin oli lopullisesti tullut vakuutetuksi siitä, että hänen tuleva miehensä oli vaatimaton, miellyttävä ja miltei sivistynyt mies, joka ei missään tapauksessa tee mitään suurta konnantyötä. Pikku konnuuksista Varvara Ardalionovna ei välittänyt, koska ne olivat pikku asioita ja semmoistahan esiintyy aivan kaikkialla. Eihän voi ruveta etsimään ihanteellisen täydellistä miestä! Sitäpaitsi hän tiesi voivansa naimisiin menemällä turvata jossakin määrin äitinsä, isänsä, veljensä. Nähdessään veljensä onnettomana hän tahtoi auttaa tätä, kaikista aikaisemmista perheen keskuudessa sattuneista kahnauksista huolimatta. Ptitsyn ajoi toisinaan Ganjaa, tietysti kaikessa ystävyydessä, etsimään jotakin tointa. »Sinä halveksit kenraaleja ja kenraalin arvoa», puheli hän toisinaan leikillään Ganjalle, »mutta katsohan, kaikki sinun ihanteellisia päämääriä tavoittelevat tuttusi tulevat kuitenkin kaikki kenraaleiksi, kun heidän vuoronsa on tullut; kunhan elät niin näet». — »Mistä ihmeestä jotkut ovat saaneet päähänsä sen, että minä muka halveksin kenraaleita ja kenraalin arvoa?» ajatteli Ganja itsekseen katkeran ivallisesti. Auttaakseen veljeään päätti Varvara Ardalionovna laajentaa toimintapiiriään: hän työntyi Jepantšinien perheeseen, jota pyrkimystä lapsuuden muistot suuresti auttoivat; sekä hän että hänen veljensä olivat nimittäin leikkineet Jepantšinin tytärten kanssa. Huomautamme tässä, että jos Varvara Ardalionovna käymällä Jepantšinien perheessä olisi koettanut toteuttaa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa unelmaa, niin hän juuri sen kautta kenties heti olisikin erottautunut siitä ihmislajista, johon hän katsoi kuuluvansa; mutta hänen pyrintönään ei ollut haaveellisen ajatuksen toteuttaminen; tässä oli hänen puoleltaan kysymyksessä varsin hyville perusteille rakentuva laskelma: hän tahtoi käyttää hyväkseen tuon perheen luonteenlaatua. Aglajan luonnetta hän koetti väsymättä oppia tuntemaan. Hän oli ottanut päämääräkseen viedä heidät molemmat, veljensä ja Aglajan, taas yhteen. Kenties hän oli todella saanutkin toimeen jotakin; kenties hän myös oli tehnyt virheitä, luottaessaan esimerkiksi liian paljon veljeensä ja odottaessaan tältä semmoista, mitä tämä ei koskaan eikä millään tavoin olisi kyennyt antamaan. Joka tapauksessa hän toimi Jepantšinien parissa varsin taitavasti: ei maininnut viikkokausiin veljestään, oli aina tavattoman totuuttarakastava ja vilpitön, käyttäytyi vaatimattomasti, mutta arvokkaasti. Oman omantuntonsa syvyyksiin hän kyllä uskalsi katsella eikä hän kerrassaan mistään itseään soimannut. Tämäpä lisäsikin hänen voimaansa. Yhden epämiellyttävän seikan hän vain toisinaan huomasi itsessään, nimittäin että hänkin kenties oli äkäinen ja että hänessäkin oli sangen paljon itserakkautta ja kenties myös tukahdutettua kunnianhimoa; varsinkin muutamina hetkinä hän huomasi tämän, muun muassa melkein joka kerta, kun lähti Jepantšineilta.
Hän oli siis nyt palaamassa kotiin heidän luotaan ja oli, kuten jo olemme sanoneet, surullinen ja miettiväinen. Tuossa surumielisyydessä oli myös jokin määrä katkeraa ivallisuutta. Ptitsyn asui Pavlovskissa vähäpätöisessä, mutta tilavassa puutalossa, joka oli pölyisen kadun varrella ja joka oli piakkoin siirtyvä kokonaan hänen omakseen, niin että hän oli jo vuorostaan alkanut sitä kaupitella jollekulle. Noustessaan portaita Varvara Ardalionovna kuuli ylhäältä talosta tavatonta melua ja erotti veljensä ja isänsä huutavat äänet. Kun hän astui saliin ja näki Ganjan juoksentelevan edestakaisin huoneessa raivosta kalpeana ja miltei tukkaansa repien, niin hän rypisti kulmiaan ja vaipui väsyneen näköisenä sohvalle ottamatta hattua päästään. Ymmärtäen varsin hyvin, että jos hän on vielä minuutin verran vaiti eikä kysy veljeltään, miksi tämä noin juoksentelee, niin veli ehdottomasti suuttuu, Varja kiiruhti lopulta kysymään:
— Yhäkö se on sitä entistä?
— Vai entistä! — huudahti Ganja. — Entistä! Ei, piru tietää, mitä täällä nyt tapahtuu, mutta entistä se ei ole. Ukko on tullut vallan raivopäiseksi... äiti parkuu. Jumal'auta, Varja, sano mitä sanot, mutta minä ajan hänet pois kotoa tai... tai lähden itse luotanne, — lisäsi hän, koska luultavasti tuli ajatelleeksi, ettei käy päinsä ajaa pois ihmisiä vieraasta talosta.
— Pitää olla kärsivällinen ja ymmärtää, — mutisi Varja.
— Miksi kärsivällinen? Ketä kohtaan? — kivahti Ganja. — Hänen rivouttaanko pitäisi sietää? Ei, tee miten tahdot, mutta tämmöinen ei käy päinsä! Ei käy, ei käy, ei käy! Ja mikä tapa tuo on: itse on syypää, mutta sitä enemmän vain reuhaa. »En tahdo mennä portista, purkakaa aita!...» Mitä sinä siinä istut sen näköisenä? Kasvosi ovat kovin surkeat?
— Ei kasvoissa ole sen kummempaa, — vastasi Varja tyytymättömänä.
Ganja katsahti häneen tarkemmin.
— Olitko siellä? — kysyi hän yht'äkkiä.
— Olin.
— Odota, — taas hän huutaa! — Se on kerrassaan häpeä, ja vielä lisäksi tämmöiseen aikaan!
— Mihin tämmöiseen aikaan? Ei nyt ole mikään erikoinen aika.
Ganja katseli sisartaan vielä tarkemmin.
— Oletko saanut tietää jotakin? — kysyi hän.
— En, en ainakaan mitään odottamatonta. Olen saanut tietää, että kaikki on aivan niin, mieheni oli oikeammassa kuin me kumpikin; niinkuin hän alusta pitäen ennusti, niin kävikin. Missä hän on?
— Ei ole kotona. Miten sitten kävi?
— Ruhtinas on virallisesti sulhanen, asia on päätetty. Vanhemmat sisaret sanoivat sen minulle. Aglaja suostuu; he eivät edes salaa sitä enää. (Siellähän on tähän saakka kaikki ollut niin kovin salaperäistä.) Adelaidan häät lykätään taaskin tuonnemmaksi, jotta voitaisiin viettää samalla kertaa molemmat häät, samana päivänä, — kuinka runollista! Sehän on kuin runossa. Sepitäpä mieluummin hääruno äläkä suotta juoksentele huoneessa edestakaisin. Tänä iltana on vanha Bjelokonskaja heillä; on tullut parahiksi; muitakin vieraita tulee. Hänet esitellään Bjelokonskajalle, vaikka onkin jo tuttu tämän kanssa; luultavasti julkaistaan kihlaus. He pelkäävät vain, että hän sattuu jotakin pudottamaan ja särkemään, kun astuu sisälle huoneeseen vieraitten ollessa siellä, tai mätkähtää itse nurin; semmoinen syntyy häneltä kyllä.
Ganja kuunteli hyvin tarkkaavaisesti, mutta sisaren ihmeeksi tämä Ganjalle varsin yllättävä uutinen ei näyttänyt tätä erikoisesti hämmästyttävän.
— No niin, selväähän se oli, — sanoi Ganja vähän mietittyään. — Asia on siis lopussa! — lisäsi hän omituisesti hymyillen ja katsahti viekkaasti sisarensa kasvoihin kävellen yhä edelleen edestakaisin huoneessa, vaikkakin paljon hitaammin.
— Onpa edes hyvä, että sinä otat asian filosofin tyyneydellä; se ilahduttaa minua todellakin, — sanoi Varja.
— Nytpä on taakka pudonnut hartioilta; ainakin sinun hartioiltasi.
— Minä luulen palvelleeni sinua vilpittömästi, lausumatta omia käsityksiäni ja ikävystyttämättä sinua kyselyillä; minä en ole kysynyt sinulta, mitä onnea sinä tahdoit etsiä Aglajan rinnalla.
— Olenko minä sitten... etsinyt onnea Aglajan rinnalla?
— No, älä syvenny filosofisiin mietiskelyihin, pyydän! Tietysti se on niin. Juttu on lopussa, ja olemme saaneet kyllämme: meitä on vedetty nenästä. Minä en ole voinut, tunnustan sen sinulle, milloinkaan ottaa tätä asiaa vakavasti; ainoastaan »kaiken varalta» minä siihen ryhdyin luottaen Aglajan hullunkuriseen luonteeseen ja ennen kaikkea tuottaakseni sinulle iloa; yhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta oli, että asia epäonnistuisi. Minä puolestani en vieläkään tiedä, mitä sinä oikeastaan tavoittelit.
— Nyt sinä ja miehesi rupeatte ajamaan minua etsimään jotakin tointa; alatte pitää esitelmiä sitkeydestä ja tahdonlujuudesta ja siitä, miten pieniäkään asioita ei saa vähäksyä, ja niin edespäin, osaan sen jo ulkoa, — alkoi Ganja nauraa.
»Hänellä on jotakin uutta mielessä!» ajatteli Varja.
— No, mitenkä siellä on, — ovatko vanhemmat iloissaan? — kysyi yht'äkkiä Ganja.
— E-ei, luullakseni. Voit muuten itse päätellä; Ivan Fjodorovitš on tyytyväinen; äiti on peloissaan; hän on ennenkin tuntenut vastenmielisyyttä ajatellessaan, että ruhtinaasta tulisi hänen tyttärensä sulhanen; sehän tiedetään.
— En minä sitä kysy; hän on mahdoton sulhanen, jommoista ei edes voi ajatellakaan, se on selvää. Minä kysyn nykyistä tilannetta. Miten siellä asiat nyt ovat? Onko Aglaja antanut muodollisestikin suostumuksensa?
— Hän ei ole tähän mennessä vastannut kieltävästi, siinä kaikki; mutta muutahan ei häneltä voitu odottaakaan. Tiedäthän, että hän on tähän saakka ollut miltei hulluuteen asti ujo ja häveliäs: lapsena hän meni piiloon kaappiin ja oli siellä pari, kolme tuntia, ettei vain tarvitsisi näyttäytyä vieraille; nyt hän on kasvanut hongankolistajaksi, mutta onhan hän vieläkin aivan samanlainen. Tiedätkö, minä luulen jostakin syystä, että tässä on jotakin vakavampaa kysymyksessä myöskin hänen puoleltaan. Ruhtinasta hän, niin kerrotaan, pitää kaikin voimin pilanaan aamusta iltaan, etteivät toiset mitään huomaisi, mutta varmaankin hän osaa sanoa tälle joka päivä salaa jotakin miellyttävää, sillä ruhtinas on kuin seitsemännessä taivaassa, loistaa aina... Hyvin hullunkurinen hän kuuluu olevan. Vanhemmilta sisarilta olen kuullut sen. Minusta näytti myös siltä, kuin he olisivat päin silmiä nauraneet minullekin, vanhemmat sisaret nimittäin.
Ganja alkoi lopulta rypistää kulmiaan; kenties Varja syventyi tahallaan tähän aiheeseen päästäkseen selville siitä, mitä hänen veljensä oikeastaan ajatteli. Mutta taas kuului huutoa ylhäältä.
— Minä ajan hänet pois! — karjaisi Ganja aivan kuin ilostuneena siitä, että sai purkaa kiukkuaan.
— Silloin hän menee ja häpäisee taas meidät kaikkialla niinkuin eilenkin.
— Kuinka, mitä tarkoitat? Mitä merkitsee: niinkuin eilenkin? Onko hän... — pelästyi Ganja yht'äkkiä hirveästi.
— Ah, hyvä Jumala, etkö sinä sitten tiedä? — kysyi Varja pelästyen yht'äkkiä.
— Kuinka... onko siis totta, että hän on ollut siellä? — huudahti Ganja punastuen häpeästä ja raivosta. — Hyvä Jumala, sinähän tulet sieltä! Oletko saanut kuulla jotakin? Oliko ukko siellä? Oliko vai eikö?
Ja Ganja syöksähti ovelle; Varja riensi hänen jäljessään ja tarttui häneen molemmin käsin.
— Mitä sinä aiot? Minne olet menossa? — sanoi hän. — Jos päästät hänet nyt ulos, niin hän tekee vielä pahempia rötöksiä, menee kaikkialle!...
— Mitä hän on siellä tehnyt? Mitä hän on puhunut?
— Eivät he sitä itsekään osanneet kertoa eivätkä olleet ymmärtäneet; mutta kaikki hän pelästytti. Hän tahtoi päästä Ivan Fjodorovitšin puheille, mutta tämä ei ollut kotona; silloin hän tahtoi puhua Lizaveta Prokofjevnan kanssa. Ensin pyysi tältä tointa, tahtoisi taas astua virkaan, sitten alkoi valitella ja moittia meitä, minua, miestäni, sinua erikoisesti... mitä kaikkea lienee puhunutkaan.
— Etkö voinut saada sitä selville? — kysyi Ganja vavisten kuin olisi saanut hysteerisen kohtauksen.
— Kuinka se olisi ollut mahdollista! Tokkopa hän lienee itsekään ymmärtänyt mitä puhui, ja ehkäpä he eivät ole minulle kaikkea kertoneetkaan.
Ganja tarttui päähänsä ja juoksi ikkunan luo; Varja istuutui toisen ikkunan luo.
— Aglaja on hullunkurinen, — huomautti hän yhtäkkiä. — Pois lähtiessäni hän pysähdytti minut ja sanoi: »Lausukaa minun erityinen persoonallinen kunnioitukseni vanhemmillenne; saan varmaankin näinä päivinä tilaisuuden tavata isäänne.» Ja hän sanoi sen niin totisena. Hirveän kummallista...
— Eikö ivallisesti? Eikö ivallisesti?
- Siinäpä se onkin, ettei; sehän juuri onkin omituista.
— Tietääkö hän ukon rötökset vai eikö, mitä luulet?
— Ettei heidän talossaan niistä tiedetä, siitä olen aivan varma; mutta sinä sait erään ajatuksen nousemaan mieleeni: kenties Aglaja tietää. Hän yksin vain tietää, sillä hänen sisarensa olivat myös ihmeissään, kun hän niin vakavana lähetti terveisensä isälle. Ja miksi juuri hänelle? Jos Aglaja tietää, niin hänelle on ruhtinas kertonut sen!
Ei ole vaikea tietää, kuka on kertonut!
Varas! Sitä vielä puuttui. Varas meidän perheessämme, »perheen päänä»!
— Ah, se on roskaa! — huudahti Varja aivan Sauluksissaan. — Humalaisten juttua, ei mitään muuta. Ja kuka onkaan sen keksinyt? Lebedev, ruhtinas... kyllä he ovat itsekin mainiota joukkoa: aikamoisia älyniekkoja. Minä en anna sille mitään arvoa.
— Ukko on varas ja juoppo, — jatkoi Ganja katkerasti, — minä olen kerjäläinen, sisareni mies on koronkiskuri, — olipa siinä koko makupala, jota Aglajan kannatti kärkkyä! Kaunista joukkoa, ei voi muuta sanoa!
— Tuo sisaresi mies, tuo koronkiskuri, sinua...
— Elättää, eikö niin? Älä ujostele, pyydän.
— Miksi sinä olet vihainen? — sanoi Varja. — Ethän sinä ymmärrä mitään, olet aivan kuin koulupoika. Luuletko sinä, että tuo kaikki on voinut vahingoittaa sinua Aglajan silmissä? Etkö sinä tunne hänen luonnettaan; hän hylkää kaikkein parhaan sulhasen, mutta on valmis mielihyvällä juoksemaan jonkun ylioppilaan luo ullakolle kuolemaan nälkään, — semmoinen on hänen unelmansa! Sinä et ole koskaan kyennyt käsittämään, kuinka mielenkiintoiseksi olisit muuttunut hänen silmissään, jos olisit osannut lujana ja ylpeänä kestää kurjan asemamme. Ruhtinas sai hänet tarttumaan koukkuunsa sillä, että ensiksikään ei ollenkaan pyydystellyt häntä, ja toiseksi sillä, että kaikki pitävät häntä idioottina. Jo se seikka yksinään, että hän saa koko perheensä ällistymään ruhtinaan vuoksi, — jo se on hänestä nyt mieluisaa. Ah, ette te ymmärrä kerrassaan mitään!
— No, saammepa vielä nähdä, ymmärrämmekö vai emmekö, — mutisi Ganja salaperäisesti.— Mutta minä en kuitenkaan tahtoisi hänen saavan tietoa ukon teoista. Minä luulin, että ruhtinas malttaisi olla kertomatta. Hänhän sai Lebedevinkin pitämään suunsa kiinni; hän ei tahtonut sanoa minullekaan kaikkea, kun häntä ahdistelin...
— Näet siis itse, että ilman häntäkin on jo kaikki tullut tiedoksi. Ja mitä se sinua nyt liikuttaa? Mitä sinä toivoit? Jos vielä olisi jotakin toivoa, niin tämä juttu olisi sinulle eduksi, sillä se tekisi sinut marttyyriksi hänen silmissään.
— No, skandaalia pelästyi hänkin kaikesta romanttisuudestaan huolimatta. Kaikella on rajansa, ja kaikki menevät vain määrättyyn rajaan asti; sellaisia te olette kaikki.
— Aglajako olisi pelästynyt? — sanoi Varja kiivaasti ja katsahti halveksivasti veljeensä. — Onpa sinun sielusi sentään alhainen! Ette kukaan ole minkään arvoisia. Olkoonpa vain, että hän on hullunkurinen ja omituinen, mutta sen sijaan hän on tuhat kertaa jalompi kuin me kaikki.
— No, eihän mitään, ei mitään, älä suutu, — mutisi taas Ganja itseensä tyytyväisenä.
— Minua säälittää vain äiti, — jatkoi Varja. — Kunhan ei vain tämä isän juttu tulisi hänen korviinsa, ah, sitä minä pelkään!
— On varmaankin jo tullut, — huomautti Ganja.
Varja nousi lähteäkseen ylös Nina Aleksandrovnan luo, mutta pysähtyi sitten ja katsoi tarkasti veljeään.
— Kuka sitten olisi voinut sanoa hänelle sen?
— Ippolit luultavasti. Ensi työkseen hän, niin luulen, heti meille muutettuaan hankki itselleen sen ilon, että ilmoitti asian äidille.
— Mutta mistä hän sitten sen tietää, ole hyvä ja sano minulle se? Ruhtinas ja Lebedev päättivät olla kenellekään sanomatta, eikä myöskään Kolja tiedä mitään.
— Ippolitko? Hän on itse ottanut siitä selvän. Sinä et osaa kuvitellakaan, miten äärettömän ovela elukka hän on; millainen juorukello hän onkaan, millainen nenä hänellä on haistelemaan ja vainuamaan kaikkea huonoa, kaikkea skandaalille haiskahtavaa. No niin, usko tai ole uskomatta, mutta minä olen vakuutettu siitä, että hän on ennättänyt saamaan käsiinsä Aglajan! Jos ei ole saanut, niin kohta saa. Rogožin on myös asettunut yhteyteen hänen kanssaan. Kuinka voikaan ruhtinas olla huomaamatta sitä! Ja nyt hänellä on hyvin suuri halu väijyä minua! Pitää minua persoonallisena vihamiehenään, olen sen jo kauan sitten huomannut, ja miksi? Mitä hän täällä oikein tekee? Hänhän kuolee kohta. En minä tätä ymmärrä! Mutta minä vedän häntä nenästä; saat nähdä, ettei hän voita minua oveluudessa, vaan minä voitan hänet.
— Miksi sitten olet houkutellut hänet meille, kun niin suuresti vihaat häntä? Ja onko hän yleensä sen arvoinen, että kannattaa panna hänet pussiin?
— Sinähän itse neuvoit houkuttelemaan hänet meille.
— Minä luulin, että hänestä olisi hyötyä; mutta tiedätkö, että hän on nyt itse rakastunut Aglajaan ja kirjoittaa tälle? Minulta on sitä kyselty... eiköhän hän liene kirjoittanut Lizaveta Prokofjevnallekin.
— Siinä suhteessa hän ei ole vaarallinen! — sanoi Ganja ruveten ilkeästi nauramaan. — Muuten on kyllä varmaa, ettei kaikki ole niinkuin olla pitäisi. Että hän on rakastunut, se on hyvin mahdollista, sillä hän on poikanulikka! Mutta... hän ei kirjoita ämmälle nimettömiä kirjeitä. Hän on häijy, vähäpätöinen, itserakas keskinkertaisuus!... Olen vakuutettu siitä ja tiedän varmastikin, että hän on kuvannut minut tuolle vehkeilijälle, se on ollut hänen ensimmäinen toimenpiteensä. Minun täytyy tunnustaa, että typeryydessäni puhelin alussa hänelle liikoja; luulin, että hän yksistään jo kostaakseen ruhtinaalle toimisi minun etujeni mukaisesti; hän on sangen viekas elukka! Oi, minä olen nyt päässyt täydellisesti selville hänestä. Tuosta varkaudesta taas hän on kuullut omalta äidiltään, kapteeninrouvalta. Kun ukko on voinut tehdä sellaisen teon, niin se on tapahtunut kapteeninrouvan takia. Nuorukainen kertoi minulle yht'äkkiä hyötähyviään, että »kenraali» oli luvannut hänen äidilleen neljäsataa ruplaa, noin vain, ilman mitään aihetta, ja muitta mutkitta. Silloin minä ymmärsin kaiken. Ja hän katsoi minua silloin silmiin jotakin erikoista nautintoa tuntien; äidillemme hän on aivan varmaan kertonut sen myös, ainoastaan nauttiakseen siitä, että saa tämän sydämen pakahtumaan. Ja minkä tähden hän ei kuole, ole hyvä ja sano minulle se? Hänhän lupasi kuolla kolmen viikon kuluttua, mutta täällä hän on vielä lihonutkin! Ei yski enää; eilen illalla sanoi itse, ettei ollut enää kahteen päivään sylkenyt verta.
— Aja hänet pois!
— Minä en vihaa häntä, vaan halveksin, — lausui Ganja ylpeästi. — No niin, olkoon niin, myönnän, että vihaan häntä, olkoon niin! — huudahti hän yht'äkkiä hirveän raivostuneena. — Ja minä sanon sen hänelle päin silmiä, silloinkin kun hän on kuolinvuoteellaan ja viimeisillään! Jospa olisit lukenut hänen tunnustuksensa, — voi Herra Jumala, mitä naiivia julkeutta se onkaan! Se on luutnantti Pirogov, se on Nozdrev traagillisessa valossa, ja ennen kaikkea se on — poikanulikka! Oi, miten olisinkaan nauttinut, jos olisin silloin saanut piestä hänet, nimenomaan saadakseni hänet hämmästymään. Nyt hän kostaa kaikille siitä, ettei hänen itsemurhayrityksensä silloin onnistunut... Mutta mitä tämä on? Siellä metelöidään taas! Mitä tämä oikein on? En minä rupea tätä enää kärsimään. Ptitsyn! — huudahti hän Ptitsynille, joka oli tullut huoneeseen. — Mitä tämä on? Kuinka pitkälle meillä asiat oikein saavat mennä? Tämä... tämä...
Mutta metakka läheni nopeasti, ovi lensi yht'äkkiä selälleen, ja ukko Ivolgin syöksyi niinikään Ptitsynin luo vihastuneena, tulipunaisena, järkytettynä, aivan poissa suunniltaan. Ukon jäljessä tulivat Nina Aleksandrovna, Kolja ja viimeisenä Ippolit.
II.
Ippolit oli jo viisi päivää asustanut Ptitsynin talossa. Tämä muutto oli tapahtunut aivan luonnollisella tavalla, ilman monia sanoja ja ilman mitään epäsopua hänen ja ruhtinaan kesken; he eivät ollenkaan olleet riitaantuneet, vaan näyttivät päinvastoin eronneen ystävinä. Gavrila Ardalionovitš, joka oli ollut niin vihamielinen Ippolitia kohtaan silloin illanvietossa, oli itse tullut jo kolmantena päivänä tapahtuman jälkeen tervehtimään tätä, luultavasti jonkin äkkiä päähän pälkähtäneen ajatuksen johdosta. Jostakin syystä oli myös Rogožin alkanut käydä sairaan luona. Ruhtinaasta näytti ensi alussa siltä, että »poikaraukalle» oli parempikin, että hän siirtyi ruhtinaan talosta muualle asumaan. Mutta jo muuttaessaan oli Ippolit sanonut menevänsä asumaan Ptitsynille, »joka on niin ystävällinen että antaa hänelle nurkan», eikä hän ollut sanonut kertaakaan, aivan kuin tahallaan, muuttavansa Ganjan luo, vaikka Ganja juuri oli vaatinutkin, että hänet otettaisiin heille. Ganja oli huomannut sen jo silloin ja loukkaantuneena pannut asian mieleensä.
Hän oli oikeassa, kun sanoi sisarelleen sairaan tilan parantuneen. Ippolit tunsi todellakin vointinsa jonkin verran paremmaksi kuin ennen, minkä saattoi myös nähdä ensi silmäyksellä häntä katsellessaan. Hän astui huoneeseen kiirettä pitämättä, kaikkien muiden jäljessä, ivallista ja pahaa hymyä hymyillen. Nina Aleksandrovna oli hyvin pelästynyt. (Hän oli paljon muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana, oli laihtunut; kun hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin ja hän itse oli muuttanut tämän luo asumaan, niin hän oli melkein kokonaan lakannut sekaantumasta lastensa ulkonaiseen elämään.) Kolja oli hyvin huolestunut ja ikäänkuin ymmällä; oli paljon sellaista »kenraalin hulluudessa», kuten hänellä oli tapana lausua, mitä hän ei ymmärtänyt, ja se olikin luonnollista, koska hän ei tuntenut tämän talossa nyt syntyneen uuden mellakan varsinaisia syitä. Mutta hänestä oli selvää, että hänen isänsä toraili jo siinä määrin, joka hetki ja kaikkialla, ja oli siinä määrin yhtäkkiä muuttunut, ettei häntä enää voinut tuntea samaksi ihmiseksi kuin ennen. Hänessä herätti levottomuutta sekin, että ukko oli kolmena viime päivänä melkein kokonaan lakannut juomastakin. Hän tiesi isänsä joutuneen epäsopuun ja suorastaan riidelleenkin Lebedevin ja ruhtinaan kanssa. Kolja oli juuri palannut kotiin mukanaan puoli tuoppia viinaa, jonka hän oli ostanut omilla rahoillaan.
— Ihan totta, äiti, — oli hän jo yläkerrassa vakuutellut Nina Aleksandrovnalle, — ihan totta, parempi on, että hän juo. Nyt hän ei ole kokonaiseen kolmeen päivään kajonnutkaan viinaan; hänellä on siis jokin suru. Ihan totta, niin on parempi; minähän vein hänelle viinaa velkavankilaankin...
Kenraali avasi oven selkoselälleen ja asettui kynnykselle vavisten vihastuksesta.
— Hyvä herra! — huusi hän ukkosenkaltaisella äänellä Ptitsynille. — Jos te todellakin olette päättänyt uhrata maitoparran ja ateistin takia kunnianarvoisen vanhuksen, oman isänne, tai ainakin vaimonne isän, joka on ansioitunut keisarinsa palveluksessa, niin minun jalkani lakkaa tästä hetkestä asti astumasta teidän taloonne. Valitkaa, hyvä herra, valitkaa heti paikalla: joko minut tai tuo... ruuvi! Niin, ruuvi! Sanoin sen vahingossa, mutta hän on — ruuvi! Sillä hän vääntää ruuviksi myös minun sieluni, ja tekee sen ilman mitään kunnioitusta... niin, ruuviksi!
— Eiköhän korkkiruuvi? — pisti Ippolit väliin.
— Ei, ei korkkiruuvi, sillä minä en ole sinun edessäsi pullo, vaan kenraali. Minulla on merkit, kunniamerkit... mutta sinulla ei ole kerrassaan mitään. Joko hän tai minä! Päättäkää, hyvä herra, aivan heti paikalla, heti paikalla! — huusi hän taas raivoissaan Ptitsynille.
Silloin Kolja asetti hänen taakseen tuolin ja hän vaipui sille aivan voimattomana.
— Teidän olisi todellakin paras... mennä nukkumaan, — mutisi Ptitsyn aivan hämmentyneenä.
— Hän uhkaileekin vielä! — sanoi Ganja puoliääneen sisarelleen.
— Mennä nukkumaan! — huudahti kenraali. — Minä en ole humalassa, hyvä herra, ja te loukkaatte minua. Minä näen, — jatkoi hän nousten taas seisomaan, — minä näen, että täällä on kaikki minua vastaan, kaikki ja jokainen. Riittää jo! Minä menen pois... Mutta tietäkää, hyvä herra, tietäkää...
Hänen ei annettu puhua loppuun, vaan hänet pantiin taas istumaan; alettiin pyydellä, että hän rauhoittuisi. Ganja meni raivoissaan nurkkaan. Nina Aleksandrovna vapisi ja itki.
— Mitä minä sitten olen tehnyt hänelle? Mitä hän valittaa? — huusi Ippolit irvistellen.
— Ettekö muka ole mitään tehnyt? — huomautti yht'äkkiä Nina' Aleksandrovna. — Juuri teidänpä puoleltanne on erikoisesti häpeällistä ja... epäinhimillistä kiusata vanhaa miestä... ja vielä lisäksi teidän asemassanne.
— Mikä on ensiksikin minun asemani, hyvä rouva? Minä kunnioitan teitä suuresti, nimenomaan teitä persoonallisesti, mutta...
— Hän on ruuvi! — huusi kenraali. — Hän kaivautuu sieluuni ja sydämeeni! Hän tahtoo, että minä rupeaisin uskomaan ateismiin! Tiedä sinä, maitoparta, että ennenkuin sinä olit syntynytkään, olin minä jo suuressa kunniassa; mutta sinä olet ainoastaan kateellinen mato, joka on reväisty kahtia, yskit... ja kuolet vihasta ja uskon puutteesta... Miksi hommasikaan Gavrila sinut tänne asumaan? Kaikki ovat minua vastaan, ventovieraita aina omaan poikaani asti!
— Lakatkaa jo näyttelemästä traagillista! — huudahti Ganja. — Olisi paljon parempi, jos ette kulkisi ympäri kaupunkia meitä häpäisemässä!
-— Kuinka, minäkö häpäisen sinua, keltanokka? Sinua? Minä voin ainoastaan tuottaa sinulle kunniaa, vaan en alentaa kunniaasi!
Hän hypähti pystyyn, häntä ei saatu enää pidätetyksi; mutta Gavrila Ardalionovitškin oli ilmeisesti menettänyt malttinsa.
— Kaikki ne puhuvatkin kunniasta! — huusi hän vihaisesti.
— Mitä sinä sanoit? — jyrisi kenraali kalveten ja astuen askelen häntä kohti.
— Sitä, että minun tarvitsee vain avata suuni, jotta... — karjaisi Ganja yht'äkkiä, mutta ei lopettanut lausettaan. Molemmat seisoivat vastatusten äärettömän järkytettyinä, varsinkin Ganja.
— Ganja, mitä sinä? — huudahti Nina Aleksandrovna syöksähtäen hillitsemään poikaansa.
— Millaista roskaa joka puolelta! — tokaisi Varja inhoten. — Älkää nyt, äiti, — lisäsi hän tarttuen äitiinsä.
— Ainoastaan äidin takia minä teitä säästän, — lausui Ganja pateettisesti.
— Puhu! — karjui kenraali aivan raivoissaan. — Puhu, muuten sinua uhkaa isän kirous... puhu!
— Kylläpähän minä pelästyn teidän kiroustanne! Kuka siihen on syypää, että te olette ollut jo seitsemän päivää aivan kuin hullu! Kahdeksatta päivää; kuten näette, tiedän ihan päivälleen... Katsokaa vain, ettette ärsytä minua liiaksi; sanon kaikki... Minkä tähden te laittauduitte eilen Jepantšineille? On sekin olevinaan vanhus, harmaapää, perheenisä! Kylläpä on mainio!
— Ole vaiti, Ganjka! — huudahti Kolja. — Ole vaiti, hölmö!'
— Millä ihmeellä minä, millä minä olen häntä loukannut? — vatkutti Ippolit itsepintaisesti, mutta hänen äänensä tuntui yhä edelleen ivalliselta. — Minkä tähden hän nimittää minua ruuviksi, kuulittehan? Itse hän kävi kimppuuni; tuli äsken luokseni ja alkoi puhua jostakin kapteeni Jeropegovista. Minä en ollenkaan halua seuraanne, kenraali; olen väitellyt sitä ennenkin, kuten itse tiedätte. Mitä tekemistä minulla on kapteeni Jeropegovin kanssa, ymmärrätte kai sen itsekin? En minä ole tullut tänne kapteeni Jeropegovin takia. Minä lausuin hänelle vain julki mielipiteeni, että tuommoista kapteeni Jeropegovia kenties ei koskaan ole ollut olemassakaan. Silloin hän nosti helvetillisen metakan.
— Tietysti sellaista ei ole ollut olemassakaan! — tokaisi Ganja.
Mutta kenraali seisoi kuin jähmettyneenä ja katseli vain älyttömästi ympärilleen. Hänen poikansa sanat olivat hämmästyttäneet häntä tavattomalla suoruudellaan. Ensi hetkellä hän ei edes kyennyt löytämään sanoja. Vasta kun Ippolit alkoi täyttä kurkkua nauraa Ganjan vastaukselle ja huudahti: »Kas niin, nyt sen kuulitte, teidän oma poikannekin sanoo, ettei mitään kapteeni Jeropegovia koskaan ole ollut olemassakaan!» — vasta silloin ukko vihdoinkin alkoi sammaltaa aivan sekaantuneena:
— Kapiton Jeropegov eikä kapteeni... Kapiton... virkaeron saanut everstiluutnantti, Jeropegov... Kapiton.
— Ei Kapitoniakaan ole ollut olemassa! — sanoi Ganja jo aivan suuttuneena.
— Mi... miksi ei ole ollut? — mutisi kenraali, ja puna sävähti hänen poskilleen.
— Lakatkaa jo! — rauhoittelivat Ptitsyn ja Varja.
— Ole vaiti, Ganjka!— huudahti Kolja taas.
Mutta kun kenraali huomasi saavansa puolustajia, niin hän näytti taas tulevan järkiinsä.
— Kuinka ei olisi ollut? Miksi ei olisi ollut olemassa? — sanoi hän ankarasti pojalleen.
— Siksi vain, että ei ole ollut. Ei ole ollut olemassa, siinä kaikki, eikä yleensä voikaan olla olemassa! Siitä sen saitte! Jättäkää minut rauhaan, sanon teille!
— Ja tämä poikani... minun oma poikani, jota minä... voi, Herra Jumala! Jeropegovia, Jeroška Jeropegovia ei ole ollut olemassa!
— Kas niin, milloin se on Jeroška, milloin Kapitoška! — pisti väliin Ippolit.
— Kapitoška, hyvä herra, Kapitoška eikä Jeroška! Kapiton, kapteeni Alekseitš, äh, Kapiton... everstiluutnantti... virkaeron ottanut... hänen vaimonsa on Maria... Maria Petrovna Su... Su... minun ystäväni ja toverini... Sutugov... aivan junkkeriajoilta asti. Minä olen hänen tähtensä vuodattanut... suojelin häntä ruumiillani... sai surmansa. Kapitoška Jeropegovia ei muka ole ollut! Ei ole ollut olemassa!
Kenraali huusi raivoissaan, mutta sillä tavoin, että olisi voinut luulla kysymyksen olevan aivan toisesta asiasta kuin mitä huuto koski. Totta on, että hän joskus muulloin olisi tietysti jaksanut sietää jonkin paljon loukkaavammankin sanonnan kuin sen, ettei Kapiton Jeropegovia ollut ensinkään olemassakaan, olisi huutanut aikansa, olisi pannut toimeen kohtauksen, olisi ollut poissa suunniltaan, mutta olisi kuitenkin lopulta poistunut ylös omaan huoneeseensa nukkumaan. Mutta nyt tapahtui, ihmissydämen suuren kummallisuuden vuoksi, että juuri tuommoinen loukkaus kuin Jeropegovin olemassaolon epäileminen saikin maljan liiaksi täyttymään. Ukko tuli tulipunaiseksi, kohotti kätensä ja huusi:
— Riittää! Kiroukseni... pois tästä talosta! Nikolai, kanna matkalaukkuani, minä lähden... pois!
Hän lähti ulos huoneesta kiireesti ja tavattoman vihastuksen vallassa. Hänen jälkeensä syöksähtivät Nina Aleksandrovna, Kolja ja Ptitsyn.
— Mitä sinä nyt teitkään! — sanoi Varja veljelleen. — Hän laittautuu kenties taaskin sinne. Mikä häpeä, mikä häpeä!
— Olisi ollut varastamatta! — huudahti Ganja miltei läkähtymäisillään vihasta. Yht'äkkiä hänen katseensa kohtasi Ippolitin; Ganja alkoi melkein vavista. — Mutta teidän, hyvä herra, — huudahti hän, — sopisi muistaa, että olette sentään vieraassa talossa ja... nautitte vieraanvaraisuutta, eikä ärsytellä ukkoa, joka ilmeisesti on menettänyt järkensä...
Ippolitkin näytti vavahtavan, mutta hillitsi samassa itsensä.
— En ole aivan samaa mieltä kuin te siinä, että teidän isänne muka on menettänyt järkensä, — vastasi hän levollisesti. — Minusta päinvastoin näyttää hänelle lisääntyneenkin järkeä viime aikoina, toden totta; ettekö usko? Hän on muuttunut niin varovaiseksi, epäluuloiseksi, nuuskii selville kaikkea, punnitsee joka sanan... Tuosta Kapitonista minulle puhuessaan hänellä oli oma tarkoitusperänsä; ajatelkaahan, hän tahtoi saada minut...
— Pirujako minuun kuuluu, mihin hän tahtoi saada teidät! Pyydän, älkää viekastelko älkääkä kiemurrelko edessäni, hyvä herra! — vinkaisi Ganja. — Jos te tunnettekin varsinaisen syyn siihen, miksi ukko on siinä tilassa (ja tehän olette siinä määrin täällä vakoillut näiden viiden vuorokauden aikana, että varmaankin sen tiedätte), niin teidän ei kuitenkaan ollenkaan pitäisi ärsytellä... onnetonta ja kiduttaa äitiäni liioittelemalla asiaa, sillä koko tuo asia on roskajuttu ja vain juopuneitten lörpötystä eikä mitään muuta, sitä ei ole mitenkään todistettu, ja minä en pidä sitä kerrassaan minkään arvoisena... Mutta teidän täytyy ilkkua ja vakoilla, sillä te... te olette...
— Ruuvi, — naurahti Ippolit.
— Sillä te olette jonninjoutava mies, puoli tuntia te kiusasitte ihmisiä tahtoen pelästyttää heitä sillä, että muka ammutte itsenne pistoolillanne, joka ei ollut ladattu, niin että kaikki meni häpeällisesti myttyyn, nolattu itsemurhantekijä, yli taitojensa pursuava sappi... joka kävelee kahdella jalalla. Minä olen osoittanut teille vieraanvaraisuutta, te olette täällä lihonnut, olette lakannut yskimästä, ja te maksatte sen siten...
— Sallikaa minun sanoa vain pari sanaa; olen Varvara Ardalionovnan vieras enkä teidän; te ette ole osoittanut minulle minkäänlaista vieraanvaraisuutta, luulenpa teidän itsennekin oikeastaan nauttivan herra Ptitsynin vieraanvaraisuutta. Neljä päivää takaperin pyysin äitiäni hankkimaan minulle Pavlovskista asunnon ja tulemaan itsekin tänne asumaan, koska minä todellakin tunnen täällä voivani paremmin, vaikka en kylläkään ole ensinkään lihonnut ja vaikka minulla yhä on yskää. Äitini ilmoitti minulle eilen illalla, että asunto on hankittu, ja minä puolestani kiiruhdan ilmoittamaan teille, että lausuttuani kiitokseni äidillenne ja sisarellenne minä muutan jo tänään omaan asuntooni, minkä päätin jo eilen illalla. Anteeksi, että keskeytin teidät; teillä oli luullakseni vielä paljon sanottavaa.
— Ah, jos asia on sillä tavoin... — alkoi Ganja puhua vavisten.
— Ja jos asia on sillä tavoin, niin sallikaa minun istuutua, — lisäsi Ippolit käyden aivan rauhallisesti istumaan tuolille, jolla kenraali oli istunut, — minähän olen kuitenkin sairas; no, nyt olen valmis kuuntelemaan teitä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun tämä on meidän viimeinen keskustelumme ja ehkäpä myös viimeinen tapaamisemme.
Ganjaa alkoi yht'äkkiä hävettää.
— Saatte uskoa, etten minä alennu tilintekoon teidän kanssanne, — sanoi hän, — ja jos te...
— Suotta te noin kopeilette, — keskeytti Ippolit. — Minä puolestani olen päättänyt jo tulopäivänäni, etten kiellä itseltäni iloa puhua teille suuni puhtaaksi ja aivan suoraan, kun sanomme toisillemme jäähyväiset. Aion tehdä sen juuri nyt, tietysti vasta teidän jälkeenne.
— Pyydän teitä poistumaan tästä huoneesta.
— Puhukaa mieluummin, muutenhan myöhemmin rupeatte katumaan sitä, ettette sanonut sanottavaanne.
— Lakatkaa, Ippolit; tämä kaikki on teille vain suureksi häpeäksi; olkaa hyvä ja lakatkaa! — sanoi Varja.
— Ainoastaan tehdäkseni naishenkilölle mieliksi, — sanoi Ippolit nauraen ja nousi. — Olkaa hyvä, Varvara Ardalionovna, teidän tähtenne olen valmis puhumaan lyhyesti, mutta pitemmälle en voi mennä, sillä jonkinmoinen selitys minun ja teidän veljenne välillä on käynyt aivan välttämättömäksi, enkä minä missään tapauksessa tahdo lähteä niin, että väärinkäsitykset jäävät selvittämättä.
— Te olette aivan yksinkertaisesti juorukontti, — huudahti Ganja, — siksipä ette tahdokaan lähteä pois juoruamatta.
— Näettekö nyt, — huomautti Ippolit kylmäverisesti, — tepä ette malttanutkaan olla vaiti. Kadutte todellakin, jos ette sano, mitä mielenne tekee sanoa. Annan teille vielä kerran puheenvuoron. Minä voin odottaa.
Gavrila Ardalionovitš oli vaiti ja halveksivan näköinen.
— Te ette tahdo. Aiotte näytellä loppuun asti osaanne, — samapa se minusta. Minä puolestani puhun mahdollisimman lyhyesti. Kaksi tai kolme kertaa olen tänään kuullut moitteita vieraanvaraisuuden nautinnasta; semmoinen moite ei ole paikallaan. Kun te pyysitte minua luoksenne, niin te itse pyydystitte minua verkkoon; teidän laskelmanne perustui siihen, että minä tahdon kostaa ruhtinaalle. Olitte sen lisäksi kuullut, että Aglaja Ivanovna oli lausunut julki osanottonsa minua kohtaan ja lukenut tunnustukseni. Ajatellen jostakin syystä, että minä noin vain antaudun toimimaan teidän etujenne mukaisesti, te toivoitte, että saatte kenties minusta apua. En ryhdy asiaa yksityiskohtaisemmin selittämään! En myöskään vaadi teidän puoleltanne tunnustusta enkä oikeaksi vahvistamista; riittää, kun jätän teidät omantuntonne varaan ja että me nyt oivallisesti ymmärrämme toisiamme.
— Mutta tehän teette Jumala tiesi mitä kaikkea aivan tavallisesta asiasta! — huudahti Vanja.
— Sanoinhan sinulle, että hän on juorukello ja poikanulikka — lausui Ganja.
— Sallikaa, Varvara Ardalionovna, minun jatkaa. Ruhtinasta minä tietysti en voi rakastaa enkä kunnioittaa; mutta hän on ehdottomasti hyväsydäminen mies, vaikkakin... naurettava. Mutta minulla ei ole kerrassaan mitään syytä vihata häntä; minä en antanut teidän veljenne huomata mielialastani mitään, silloin kun hän koetti yllyttää minua ruhtinasta vastaan; minä laskinkin niin, että saan nauraa, kun asia lopullisesti selviää. Minä tiesin, että teidän veljenne tulee puhumaan minulle liikoja ja iskemään kerrassaan harhaan. Ja niin kävikin... Minä olen nyt valmis säästämään häntä, mutta yksinomaan kunnioituksesta teitä kohtaan, Varvara Ardalionovna. Mutta selitettyäni teille, ettei minua ole niinkään helppo saada tarttumaan koukkuun, minä tahdon selittää teille senkin, miksi minun mieleni niin kovasti teki osoittaa teidän veljellenne itselleen, millainen hölmö hän on. Tietäkää, että tein sen vihasta, myönnän sen avoimesti. Kuoleman lähestyessä (sillä kuolen kuitenkin, vaikka olenkin, niinkuin vakuutatte, jonkin verran lihonnut), kuoleman lähestyessä minä tunsin, että lähden toiseen maailmaan koko joukon tyynempänä, jos ennätän osoittaa hölmöksi edes yhden äärettömän lukuisan ihmislajin edustajista, joka on vainonnut minua koko elämäni ajan ja jota minä olen vihannut koko elämäni ajan; sen ihmislajin erinomaisena näytteenä on teidän korkeasti kunnioitettava veljenne. Minä vihaan teitä, Gavrila Ardalionovitš, ainoastaan siksi, — kenties se tuntuu teistä ihmeelliseltä, — ainoastaan siksi, että te olette kaikkein julkeimman, kaikkein itserakkaimman, kaikkein alhaisimman ja kaikkein iljettävimmän keskinkertaisuuden tyyppi ja ruumiillistuma, henkilöitymä ja huippu! Te olette pöyhkeä keskinkertaisuus, sellainen keskinkertaisuus, joka ei epäile itseään ja on tyytyväinen olympisessa rauhassaan; te olette tavallisista tavallisin! Ei pienimmänkään oman aatteen ole koskaan suotu saada sijaa päässänne eikä sydämessänne. Mutta te olette äärettömän kateellinen; te olette vakuutettu siitä, että olette mitä suurin nero, mutta epäilys nousee kuitenkin mieleenne toisinaan synkkinä hetkinä, ja te olette vihainen ja kadehditte. Oi, teillä on mustia pilkkuja näköpiirissänne; ne siirtyvät pois, kun lopullisesti tuhmenette, mikä ei olekaan kaukana; mutta sittenkin teidän on vielä kuljettava pitkä ja monivaiheinen matka; en sano, että se matka on hauska, ja siksipä iloitsenkin. Ensiksikin ennustan teille, ettette voita omaksenne erästä määrättyä henkilöä...
— Ei, tämä on sietämätöntä! — huudahti Varja. — Ettekö jo lopeta, te iljettävä ilkimys?
Ganja kalpeni, vapisi ja oli vaiti. Ippolit pysähtyi, katsoi kiinteästi ja nauttien häneen, siirsi sitten katseensa Varjaan, naurahti, kumarsi ja poistui lisäämättä enää sanaakaan.
Gavrila Ardalionovitšilla olisi ollut täysi syy valittaa kohtaloaan ja suunnitelmiensa epäonnistumista. Jonkin aikaa kului niin, ettei Varja uskaltanut ryhtyä puhumaan hänen kanssaan eikä edes katsahtanutkaan häneen, kun hän asteli ohi pitkin askelin; viimein Ganja meni ikkunan luo ja käänsi selkänsä Varjalle. Varja ajatteli venäläistä sananlaskua: »kepillä on kaksi päätä». Ylhäältä kuului taas melua.
— Aiotko mennä? — kääntyi Ganja yht'äkkiä hänen puoleensa, kun kuuli hänen nousevan paikaltaan. — Odota; katsohan tätä.
Hän astui Varjan luo ja heitti tämän eteen tuolille pienen paperilipun, joka oli taitettu kirjelipun muotoon.
— Hyvä Jumala! — huudahti Varja ja löi käsiään yhteen.
Kirjelippu oli muutaman rivin pituinen:
»Gavrila Ardalionovitš! Koska olen vakuutettu ystävällisistä tunteistanne minua kohtaan, niin uskallan pyytää neuvoanne eräässä minulle tärkeässä asiassa. Tahtoisin tavata teidät huomenna, täsmälleen kello seitsemän aamulla, vihreällä penkillä. Se on lähellä huvilaamme. Varvara Ardalionovna, jonka ehdottomasti on oltava mukananne, tuntee sen paikan varsin hyvin. A.J.»
— Mikä hänestä oikein selvän saa kaiken tämän jälkeen! — huudahti Varvara Ardalionovna levittäen hämmästyneenä käsiään.
Vaikka Ganjan kovin tekikin mieli kerskua tällä hetkellä, niin eihän hän kuitenkaan voinut näyttää voitonriemuaan, varsinkin kun Ippolit oli lausunut niin nöyryyttäviä ennustuksia. Itserakas hymy loisti peittelemättä hänen kasvoillaan, ja Varja alkoi itsekin säteillä ilosta.
— Ja näin hän kirjoittaa samana päivänä, jolloin heillä julkaistaan kihlaus! Ota sitten selvä hänestä kaiken tämän jälkeen!
— Mitä arvelet, mistä hän aikonee puhua huomenna? — kysyi Ganja.
— Se on samantekevää, pääasia on, että hän tahtoo tavata sinua ensimmäisen kerran taas kuukauden pituisen ajan jälkeen. Kuule minua, Ganja: olipa kysymys mistä tahansa ja saipa asia minkä käänteen tahansa, niin tiedä, että tämä on tärkeintä! Tämä on erittäin tärkeätä! Älä kopeile taas, älä iske taas harhaan, mutta älä myöskään osoita pelkuruutta, muista se! Olisiko hän voinut olla pääsemättä selville siitä, miksi olen puoli vuotta juoksennellut siellä. Ja ajattelehan: hän ei maininnut minulle tänään sanaakaan, ei antanut huomata mitään. Minähän pujahdinkin heille salaa, ämmä ei tietänyt minun istuvan siellä ja olisikin kenties muussa tapauksessa ajanut minut pois. Sinun takiasi menin onnen kauppaa, jotta olisin saanut hinnasta mistä hyvänsä tietoja...
Taas kuului ylhäältä huutoa ja kolinaa; muutamia ihmisiä oli kulkemassa portaita alas.
— Emme saa millään ehdolla antaa sen nyt tapahtua! — huudahti Varja touhuissaan ja pelästyneenä. — Ei saa esiintyä skandaalin varjoakaan! Mene ja pyydä anteeksi!
Mutta perheenisä oli jo kadulla. Kolja retuutti hänen jäljessään matkalaukkua. Nina Aleksandrovna seisoi portailla ja itki; hän olisi tahtonut juosta ukon jälkeen, mutta Ptitsyn pidätti häntä.
— Te vain kiihdytätte häntä yhä enemmän sillä, — puhui Ptitsyn Nina Aleksandrovnalle.— Ei hänellä ole mitään paikkaa, mihin menisi; puolen tunnin kuluttua hänet tuodaan tänne takaisin, olen jo puhunut Koljan kanssa; antakaa hänen tehdä tyhmyyksiä.
— Mitä te intoilette, minne te menisitte! — huusi Ganja ikkunasta. — Eihän teillä ole paikkaakaan, mihin menisitte!
— Kääntykää takaisin, isä! — huudahti Varja.
— Naapurit kuulevat.
Kenraali pysähtyi, kääntyi, ojensi kätensä ja huudahti:
— Kiroukseni tälle talolle!
— Hänen pitää tietysti välttämättömästi puhua tuolla teatteriäänellä! — mutisi Ganja ja paukahdutti ikkunan kiinni.
Naapurit kuulivat todellakin. Varja juoksi pois huoneesta.
Kun Varja oli poistunut, otti Ganja pöydältä kirjelipun, suuteli sitä, maiskautti kieltään ja otti tanssiaskelia.
III.
Kenraalin toimeenpanema metakka olisi kaikkina muina aikoina päättynyt ilman sen kummempia seurauksia. Ennenkin oli hänellä ollut samanlaatuisia äkillisiä narrimaisuuden kohtauksia, vaikkakin verraten harvoin, sillä hän oli yleensä rauhaa rakastava ja melkeinpä hyväsydäminen mies. Hän oli ehkä satoja kertoja ryhtynyt taistelemaan sitä rappeutumista vastaan, joka viime vuosina oli saanut hänet valtaansa. Hän saattoi yht'äkkiä muistaa olevansa »perheenisä», sopia vaimonsa kanssa ja itkeä vilpittömästi. Hän kunnioitti ja suorastaan jumaloi Nina Aleksandrovnaa sen vuoksi, että tämä niin paljon ja mitään puhumatta antoi hänelle anteeksi, ja että tämä rakasti häntä nytkin, kun hän oli narri ja alennustilassa. Mutta tuo jalo taistelu rappeutumista vastaan loppui tavallisesti lyhyeen; kenraalikin oli liian paljon »hetken lapsi», vaikka omalla tavallaan; hän ei tavallisesti voinut sietää katumuksessa ja joutilaisuudessa kuluvaa elämää perheensä keskuudessa, vaan nousi lopulta kapinaan; hän vimmastui ja silloin hän saattoi samalla hetkellä kuitenkin moittia itseään siitä, ettei kyennyt hillitsemään itseään: hän riiteli, alkoi puhua mahtipontisesti ja kaunopuheisesti, vaati osoitettavaksi itselleen määrätöntä ja mahdotonta kunnioitusta ja katosi loppujen lopuksi kotoa, toisinaan pitkiksikin ajoiksi. Kahtena viimeisenä vuonna oli hän tietänyt perheensä asioista vain ylimalkaan jotakin tai kuulopuheitten mukaan; yksityiskohtaisemmin hän ei enää niistä ottanut selkoa, sillä hän ei tuntenut siihen vähintäkään kutsumusta.
Mutta tällä kertaa ilmeni »kenraalin metakassa» jotakin tavatonta; oli niinkuin kaikki olisivat jotakin tietäneet ja niinkuin kaikki olisivat pelänneet sanoa jotakin. Kenraali oli »muodollisesti» ilmestynyt perheen keskuuteen, t.s. Nina Aleksandrovnan luo vasta kolme päivää takaperin, mutta ei nöyränä ja katuvana, kuten hän aina ennen oli tullut takaisin, vaan päinvastoin tavattoman ärtyisänä. Hän oli puhelias, levoton, ryhtyi kaikkien kanssa, joita tapasi, kiihkeästi puhelemaan ja näytti suorastaan tahtovan käydä ihmisten kimppuun, mutta puheli aina niin erilaatuisista ja odottamattomista aiheista, että oli aivan mahdotonta päästä selville, mikä oikeastaan teki hänet nyt levottomaksi. Joinakin hetkinä hän oli iloinen, mutta enimmäkseen mietteissään, tietämättä itsekään mitä mietti; toisinaan hän alkoi yht'äkkiä kertoa jotakin, — Jepantšineista, ruhtinaasta ja Lebedevistä, — mutta katkaisi yht'äkkiä kertomuksensa ja lakkasi kokonaan puhumasta eikä vastannut sitten mihinkään asiaa koskeviin kysymyksiin muuta kuin tylsästi hymyilemällä, huomaamatta muuten itsekään, että häneltä kysyttiin ja että hän hymyili. Viimeisen yön hän oli viettänyt ähkien ja voihkien ja kiduttanut pahanpäiväiseksi Nina Aleksandrovnan, joka kaiken yötä oli laitellut hänelle kuumia kääreitä; aamuyöstä hän oli yht'äkkiä nukahtanut, nukkunut neljä tuntia ja herännyt ankaran ja oudon raskasmielisyyden vallassa, mikä oli päättynyt riitaan Ippolitin kanssa ja »kiroukseen tälle talolle». Oli myös pantu merkille, että näinä kolmena päivänä hänet tavan takaa oli vallannut voimakas kunnianhimo, ja siitä johtui, että hän loukkaantui tavattoman herkästi. Kolja puolestaan väitti itsepintaisesti ja vakuutteli äidilleen, että se kaikki oli vain viinanhimoa ja kenties myös ikävöimistä, kun kenraali ei ollut saanut tavata Lebedeviä, jonka kanssa oli viime aikoina ollut tavattoman hyvissä väleissä. Kolme päivää takaperin hän oli kuitenkin yht'äkkiä riitaantunut Lebedevin kanssa ja eronnut tästä hirveästi raivostuneena; ruhtinaankin kanssa oli ollut jotakin kahnausta. Kolja oli pyytänyt ruhtinaalta selitystä ja oli viimein alkanut epäillä, ettei tämäkään oikein tahtonut sanoa hänelle joitakin seikkoja. Joskin Ippolitin ja Nina Aleksandrovnan kesken oli ollut jokin erikoinen keskustelu, niinkuin Ganja otaksui aivan varmasti olleen, niin oli kuitenkin omituista, että tuo ilkeämielinen herra, jota Ganja niin suoraan oli nimittänyt juorukontiksi, ei ollut huvitellut valistamalla myöskin Koljaa samalla tavoin. Oli hyvin mahdollista, ettei hän ollut sellainen ilkeä »poikanulikka», jommoiseksi Ganja oli hänet kuvannut keskustellessaan sisarensa kanssa, vaan jollakin muulla tavalla ilkeä; ja tokkopahan hän oli ilmoittanut Nina Aleksandrovnalle jonkin havaintonsa yksinomaan sen tähden, että saisi tämän »sydämen pakahtumaan». Älkäämme unohtako, että ihmisten tekojen vaikuttimet ovat tavallisesti äärettömän paljon mutkikkaampia ja moninaisempia kuin miksi me ne aina myöhemmin selitämme, ja että ne harvoin voidaan täsmällisesti hahmotella. Kaikkein parhainta on toisinaan, että kertoja tyytyy yksinkertaisesti esittämään tapahtumat. Niin teemme mekin selvitellessämme tämän jälkeen sitä katastrofia, jonka uhrina kenraali nyt oli; sillä kaikesta huolimatta meidän on ehdottomasti välttämätöntä kiinnittää tähän kertomuksemme sivuhenkilöön jonkin verran enemmän huomiota ja suoda hänelle enemmän sijaa kuin tähän saakka olimme luulleet tarpeelliseksi.
Tapahtumat seurasivat toisiaan tässä järjestyksessä:
Kun Lebedev käytyään Pietarissa etsimässä Ferdyštšenkoa oli jo samana päivänä palannut sieltä yhdessä kenraalin kanssa, niin hän ei ollut kertonut mitään erikoista ruhtinaalle. Jos ruhtinas ei samaan aikaan olisi ollut niin kovin paljon toisten, hänelle tärkeitten vaikutelmien vallassa, jotka veivät hänen huomionsa, niin hän olisi saattanut pian huomata, ettei Lebedev seuraavinakaan kahtena päivänä antanut hänelle mitään selityksiä, vaan päinvastoin näytti itse välttelevän häntä. Kiinnitettyään viimein huomiota tähän ruhtinas ihmetteli sitä, että kun hän näinä kahtena päivänä sattumalta oli kohdannut Lebedevin, niin tämä hänen muistaaksensa aina oli ollut mitä loistavimmalla tuulella ja melkein aina yhdessä kenraalin kanssa. Nämä kaksi ystävystä eivät enää eronneet hetkeksikään. Ruhtinas kuuli toisinaan omaan huoneeseensa asti ylhäältä kovaäänistä ja nopeata keskustelua, naurunhohotusten säestämää iloista väittelyä, olipa kerran, hyvin myöhään illalla, hänen korviinsa kaikunut yht'äkkiä ja yllättävästi sotamiesten juomalaulun säveliä ja hän oli heti paikalla tuntenut kenraalin käheän bassoäänen. Mutta aloitettu laulu ei ottanut oikein sujuakseen ja vaikeni yht'äkkiä. Sitten oli vielä tunnin verran jatkunut hyvin innokasta keskustelua, ja kaikista merkeistä päättäen olivat keskustelijat juovuksissa. Saattoi arvata, että ylhäällä hauskaa pitäneet ystävykset syleilivät toisiaan ja että joku viimein rupesi itkemään. Sitten kuului yht'äkkiä ankaraa riitaa, joka myös vaikeni sangen pian. Koko tuon ajan oli Kolja ollut hyvin huolestunut. Ruhtinas oli enimmäkseen ollut poissa kotoaan ja palannut toisinaan hyvin myöhään kotiin; hänelle ilmoitettiin joka kerta, että Kolja oli kaiken päivää etsinyt ja kysellyt häntä. Mutta kun hän tapasi Koljan, ei tämä voinut sanoa mitään erikoista, paitsi sen, että hän oli ehdottomasti »tyytymätön» kenraaliin ja tämän nykyiseen käytökseen: »Vetelehtivät, juopottelevat täällä lähellä olevassa ravintolassa, syleilevät toisiaan ja riitelevät kadulla, ärsyttelevät toisiaan eivätkä voi erota toisistaan.» Kun ruhtinas huomautti hänelle, että samanlaista elämää he olivat viettäneet ennenkin melkein joka päivä, niin Kolja ei osannut tähän vastata kerrassaan mitään eikä kyennyt selittämään, miksi hän juuri nyt oli niin levoton.
Kun ruhtinas aamulla kello yhdentoista aikaan sen yön jälkeen, jolloin oli kuullut juomalaulun ja riitaa, oli lähdössä kotoaan, ilmestyi hänen eteensä kenraali, joka oli jostakin tavattomasti kiihdyksissään, miltei järkytetty.
— Jo kauan olen etsinyt kunniaa ja tilaisuutta tavata teitä, korkeasti kunnioitettu Leo Nikolajevitš, kauan, hyvin kauan, — mutisi hän puristaen ruhtinaan kättä niin tavattoman kovasti, että se melkein teki kipeätä, — hyvin, hyvin kauan.
Ruhtinas pyysi häntä istumaan.
— Ei, minä en käy istumaan, sitäpaitsi minä viivytän teitä, minä tulen toisen kerran. Luullakseni voin samalla toivottaa teille onnea... kun on täyttynyt... sydämenne toiveet.
— Mitkä sydämen toiveet?
Ruhtinas oli nolo. Hän luuli, niinkuin sangen monet hänen asemassaan olevat, ettei kukaan näe, arvaa eikä ymmärrä kerrassaan mitään.
— Olkaa levollinen, olkaa levollinen! Minä en loukkaa teidän herkimpiä tunteitanne. Olen itse kokenut ja tiedän itse, miltä tuntuu, kun vieras... niin sanoakseni, nenä... kuten sananlasku sanoo... tuppautuu sinne, missä sitä ei tarvita. Minä saan sen kokea joka aamu. Minä olen tullut toiselle asialle, tärkeälle asialle. Hyvin tärkeälle asialle, ruhtinas.
Ruhtinas pyysi vielä kerran häntä istumaan ja istuutui itse.
— No, vain sekunniksi... Tulin pyytämään neuvoa. Minä elän tietysti ilman käytännöllisiä tarkoitusperiä, mutta koska kunnioitan itseäni ja... toimintatarmoa, jota niin suuressa määrin puuttuu venäläisiltä, yleisesti puhuen... haluan saattaa itseni ja vaimoni ja lapseni siihen asemaan... sanalla sanoen, ruhtinas, minä haluaisin saada neuvon.
Ruhtinas kiitteli innokkaasti hänen pyrintöjään.
— No, kaikki tämä on roskaa, — keskeytti kenraali hänet nopeasti, — minä en itse asiassa aikonut puhua siitä, vaan eräästä toisesta ja tärkeästä seikasta. Olen nimittäin päättänyt selittää teille, Leo Nikolajevitš, koska olette mies, jonka vilpittömyydestä ja tunteitten jaloudesta olen niin vakuutettu kuin... kuin... Ettehän te ihmettele sanojani, ruhtinas?
Joskaan ruhtinas ei erikoisesti ihmetellyt, niin hän kuitenkin seurasi tavattomalla tarkkaavaisuudella ja uteliaisuudella vieraansa puhetta. Ukko oli jonkin verran kalpea, hänen huulensa värähtelivät toisinaan hiukan, kädet eivät näyttäneet löytävän paikkaa, mihin asettuisivat. Hän oli istunut vasta muutamia minuutteja, mutta oli ennättänyt jo pari kertaa yht'äkkiä nousta tuoliltaan ja sitten taas yht'äkkiä istuutua, ilmeisesti kiinnittämättä itse huomiota liikehtimiseensä. Pöydällä oli kirjoja; hän otti yhden niistä jatkaen yhä puhumistaan, avasi sen, silmäili esille kääntämäänsä sivua, sulki heti taas kirjan ja pani sen pöydälle, sieppasi toisen kirjan, mutta ei avannut sitä, vaan piti koko ajan oikeassa kädessään heilutellen sitä yhtämittaa ilmassa.
— Riittää! — huudahti hän yht'äkkiä. — Minä huomaan suuresti häirinneeni teitä.
— Ette ollenkaan, hyväinen aika, olkaa niin hyvä, minä päinvastoin kuuntelen tarkkaavaisesti ja tahtoisin mielelläni tietää...
— Ruhtinas! Minä haluan saattaa itseni kunnioitettuun asemaan.... minä tahdon kunnioittaa itseäni ja... oikeuksiani.
— Ihminen, joka haluaa sellaista, on jo sillä ansainnut kaikkea kunnioitusta.
Ruhtinas lausui tämän kaunokirjoitusmalleista saamansa lauselman vahvasti vakuutettuna siitä, että se tekee oivallisen vaikutuksen. Hän ymmärsi vaistomaisesti, että jollakin tämänkaltaisella tyhjällä, mutta komealla ja miellyttävällä lauselmalla, kun se sanotaan oikealla hetkellä, voi yht'äkkiä saada voitetuksi ja rauhoitetuksi sellaisen ja varsinkin sellaisessa asemassa olevan ihmisen sydämen, kuin kenraali oli. Joka tapauksessa täytyi laittaa niin, että tuollainen vieras lähtisi keventynein sydämin, ja siinäpä nyt hänen tehtävänsä olikin.
Lauselma imarteli, liikutti ja miellytti suuresti: kenraali tuli heti hellälle mielelle, muutti paikalla puhetapansa toisenlaiseksi ja ryhtyi laajasti ja innostuneesti selittelemään. Mutta vaikka ruhtinas olisi kuinka jännittänyt tarkkaavaisuuttaan ja kuunnellut mitään hukkaamatta, niin hän sananmukaisesti ei voinut ymmärtää kerrassaan mitään. Kenraali puhui kymmenkunta minuuttia, kiihkeästi, nopeasti, aivan kuin ei olisi ennättänyt sanoin lausua ajatuksia, jotka suurin joukoin ja kilvan pyrkivät ilmi; ihan kyynelet kimaltelivat lopulta hänen silmissään, mutta sittenkin hänen puheensa oli pelkkiä korulauseita, joissa ei ollut alkua eikä loppua, odottamattomia sanoja ja odottamattomia ajatuksia, jotka syöksyivät esille nopeasti ja yllättävästi ja risteilivät keskenään.
— Riittää! Te olette ymmärtänyt minut, ja minä olen levollinen, — lopetti hän yht'äkkiä ja nousi seisomaan. — Sellainen sydän kuin teidän ei voi olla ymmärtämättä kärsivää. Ruhtinas, te olette ihanteellisen jalo! Mitä ovat muut teidän rinnallanne! Mutta te olette nuori, ja minä siunaan teitä. Loppujen lopuksi minä olen tullut pyytämään, että määräisitte hetken, jolloin saisin keskustella kanssanne tärkeästä asiasta, ja siihen rakentuukin suurin toivoni. Minä etsin vain ystävyyttä ja sydäntä; en ole koskaan voinut saada voitetuksi sydämeni vaatimuksia.
— Mutta miksi ei nyt paikalla? Minä olen valmis kuuntelemaan, mitä teillä on sanottavaa...
— Ei, ruhtinas, ei! — keskeytti kenraali kiihkeästi. — Ei nyt heti! Nyt on vain unelma! Se on liian, liian tärkeä asia, liian tärkeä! Se keskustelun hetki tulee olemaan lopullinen kohtalon hetki. Se tulee olemaan minun hetkeni, enkä soisi, että meidät sellaisella pyhällä hetkellä voisi keskeyttää ensimmäinen sisääntulija, ensimmäinen hävytön ihminen, joka useissa tapauksissa saattaa olla sellainen hävytön ihminen (hän kumartui yht'äkkiä lähemmäksi ruhtinasta omituisesti, salaperäisesti ja miltei pelästyneenä kuiskutellen), sellainen hävytön ihminen, joka ei ole... teidän kenkänne kannan arvoinen, rakas ruhtinas! Oi, minä en sano: minun kenkäni! Huomatkaa erikoisesti, että minä en ole maininnut omaa kenkääni; sillä minä kunnioitan itseäni liian paljon voidakseni sanoa sen noin vain suoraan; mutta vain te yksin kykenette ymmärtämään, että jättäessäni näin ollen oman kenkäni kannan mainitsematta minä ehkä lausun julki tavattoman ylpeän oman arvoni tunnon. Kukaan muu ei sitä ymmärrä, ja hän on ensimmäinen noista kaikista muista, hän ei ymmärrä mitään, ruhtinas; hän on aivan, aivan mahdoton ymmärtämään! Täytyy olla sydäntä, jos mieli ymmärtää!
Lopulta ruhtinas miltei pelästyi ja määräsi kenraalille kohtaamisen ajaksi saman hetken seuraavana päivänä. Kenraali lähti pois reippaana, tavattoman suuressa määrässä lohdutettuna ja miltei rauhoittuneena. Illalla, kello kuuden jälkeen, ruhtinas lähetti kutsumaan luokseen Lebedeviä hetkiseksi.
Lebedev saapui tavattoman kiireesti, »pitäen kunniana», kuten hän alkoi puhua jo sisälle tullessaan; hän ei ollut tietävinäänkään siitä, että oli kolmena päivänä melkein piileskellyt ja ilmeisesti koettanut laittaa niin, ettei tapaisi ruhtinasta. Hän istuutui tuolin reunalle naamaansa väännellen ja hymyillen, silmät nauravina ja vakoilevina, käsiään hieroen ja kasvoillaan naiivi odotus, että saa kuulla jotakin sen tapaista kuin jonkin hyvin tärkeän tiedonannon, jota on kauan odotettu ja jonka kaikki ovat arvanneet. Ruhtinas alkoi taas tuntea olonsa tukalaksi; hänelle selvisi, että kaikki ovat yht'äkkiä ruvenneet odottamaan häneltä jotakin, että kaikki katselevat häntä niinkuin tahtoisivat onnitella jonkin johdosta, vihjailevat, hymyilevät merkitsevästi, vilkuttavat silmää. Keller oli jo kolmisen kertaa juossut hetkiseksi hänen luokseen ja niinikään aivan ilmeisesti tahtonut saada onnitella; oli alkanut joka kerta puhua innostuneesti ja hämärästi, ei ollut vienyt mitään loppuun ja oli nopeasti pujahtanut pois. (Hän oli viime päivinä ratkennut erittäin hurjasti juomaan ja rymysi jossakin biljardinpeluupaikassa.) Koljakin oli, niin murheellinen kuin olikin, alkanut pari kertaa puhua jostakin hämärästi ruhtinaan kanssa.
Ruhtinas kysyi suoraan ja hieman ärtyisästi Lebedeviltä, mitä mieltä tämä oli kenraalin nykyisestä tilasta ja miksi kenraali oli niin levoton. Muutamin sanoin hän kertoi Lebedeville äskeisen kohtauksen.
— Jokaisella on omat levottomuuden aiheensa, ruhtinas, ja... varsinkin meidän kummallisena ja levottomana aikakautenamme; niinhän se on, — vastasi Lebedev hieman kuivasti ja vaikeni loukkaantuneena sekä sen näköisenä kuin mies, joka on pahasti pettynyt odotuksissaan.
— Kuinka filosofista! — naurahti ruhtinas.
— Filosofia on hyvin tarpeellinen, sitä tarvittaisiin suuresti meidän aikanamme käytännölliseen elämään sovellettuna, mutta siitä ei välitetä, siinä se on. Minä puolestani, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, olen tosin saanut kunnian nauttia teidän luottamustanne eräässä teille tunnetussa kohdassa, mutta vain määrättyyn rajaan asti eikä mitenkään enempää kuin edellyttävät ne asianhaarat, jotka ovat yhteydessä juuri tuon mainitun kohdan kanssa... Sen minä ymmärrän enkä ollenkaan valita sen johdosta.
— Lebedev, tuntuu siltä, kuin te olisitte jostakin vihainen?
— En ollenkaan, en vähääkään, korkeasti kunnioitettu ja loistava ruhtinas, en vähääkään! — huudahti Lebedev innostuen ja pani kätensä sydämelleen. — Päinvastoin minä heti paikalla käsitin, etten minä ole siinä asemassa maailmassa, älyni ja sydämeni eivät ole sillä kehitystasolla, minulle ei ole kertynyt siinä määrin rikkautta, ei entinen käytökseni eikä tietomääräni ole sellainen, että olisin millään tavoin ansainnut arvoisan ja kaikki toiveeni ylittävän luottamuksenne; ja jos voin palvella teitä, niin ainoastaan orjana ja palkkalaisena enkä muuten... Minä en ole vihainen, vaan surullinen.
— Mutta hyväinen aika, Lukjan Timofeitš!
— En muuten! Niin on nytkin, niin on tässäkin tapauksessa! Kun minä nyt kohtasin teidät ja seurasin teitä sydämelläni ja ajatuksillani, niin minä sanoin itselleni: »En ole sen arvoinen, että minulle ilmoitettaisiin asioita ystävänä, mutta asunnon isännän ominaisuudessa kenties voin saada aikanaan, odotettuna ajankohtana, niin sanoakseni määräyksen tai enintään tiedonannon siihen nähden, että määrättyjä ja odotettuja muutoksia on tulossa...»
Näin sanoessaan Lebedev suorastaan tunki terävän katseensa ruhtinaaseen, joka katseli häntä hämmästyneenä; hän toivoi yhä vielä saavansa uteliaisuutensa tyydytetyksi.
— Minä en ymmärrä kerrassaan mitään! — huudahti ruhtinas miltei vihastuneena. — Ja... te olette hirvittävä vehkeilijä! — lisäsi hän alkaen yht'äkkiä sydämellisesti nauraa.
Silloin Lebedevkin alkoi samassa silmänräpäyksessä nauraa ja hänen loistavasta katseestaan näkyi, että hänen toiveensa olivat kirkastuneet, jopa kasvaneet kaksinkertaisiksi.
— Tiedättekö, mitä teille sanon, Lukjan Timofeitš? Älkää vain pahastuko minuun, mutta minun täytyy ihmetellä teidän naiivisuuttanne, ja muidenkin kuin teidän! Te odotatte niin naiivisti minulta jotakin juuri tällä hetkellä, että minusta on ihan noloa ja minua hävettää edessänne, etten voi millään teitä tyydyttää; mutta minä vannon teille, ettei kerrassaan mitään ole, ajatelkaahan vain!
Ruhtinas alkoi taas nauraa.
Lebedev otti arvokkaan asenteen. Totta oli, että hän toisinaan oli liiankin naiivi ja tunkeileva uteliaisuudessaan; mutta samalla hän oli varsin viekas ja kiero mies, osasipa erinäisissä tapauksissa hyvinkin kavalasti pitää suunsa kiinni; ruhtinas oli saanut hänestä miltei vihollisen sen kautta, että myötäänsä oli torjunut hänen tunkeilemisensa. Mutta ruhtinas ei ollut vetäytynyt hänestä edemmäksi sen tähden, että halveksi häntä, vaan siksi, että asia, jota Lebedev uteli, oli arkaluontoinen. Eräitä unelmiaan oli ruhtinas vielä muutamia päiviä sitten pitänyt suorastaan rikollisina, mutta Lukjan Timofeitš käsitti ruhtinaan pidättyvän esiintymisen vain tämän persoonallisen vastenmielisyyden ja epäluottamuksen ilmaukseksi kohtaansa, poistui tämmöisissä tapauksissa aina haavoitetuin sydämin ja oli ruhtinaalle mustasukkainen ei vain Koljan ja Kellerin, vaan oman tyttärensäkin Vera Lukjanovnan tähden. Juuri tällä hetkelläkin hän kenties olisi voinut ja halunnutkin ilmoittaa ruhtinaalle erään asian, joka olisi ollut ruhtinaasta mitä suurimmassa määrässä mielenkiintoinen; mutta hän oli synkkänä vaiti eikä sanonut sitä.
— Millä tavoin oikeastaan voin palvella teitä, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, kun te nyt kuitenkin minut... käskitte luoksenne? — lausui hän viimein oltuaan jonkin aikaa ääneti.
— Tahdoin oikeastaan puhua kenraalista, — vastasi ruhtinas heräten mietteistään, joihin oli hetkeksi vaipunut, — ja... tuosta teitä koskevasta varkausjutusta, josta minulle ilmoititte...
— Mistä niin?
— No mutta, tehän olette aivan kuin ette minua nyt ymmärtäisi! Voi, hyvä Jumala, mitä te, Lukjan Timofeitš, aina teeskentelette! Rahat, rahat ovat kysymyksessä, neljäsataa ruplaa, jotka teiltä silloin katosivat lompakosta ja joista kävitte täällä kertomassa aamulla, kun olitte lähdössä Pietariin, — ymmärrättekö vihdoinkin?
— Ahaa, te tarkoitatte niitä neljääsataa ruplaa! — vastasi Lebedev sanojaan venytellen aivan kuin nyt vasta olisi hoksannut, mistä oli kysymys. — Kiitän teitä, ruhtinas, vilpittömästä osanotostanne; se on kovin imartelevaa minulle, mutta... minä olen löytänyt ne jo aikoja sitten.
— Löytänyt! Ah, Jumalan kiitos!
— Huudahduksenne osoittaa mitä suurinta jaloutta teidän puoleltanne, sillä neljäsataa ruplaa ei ole mikään pikku asia köyhälle miehelle, joka elää raskaalla työllä ja jolla on monta orpoa lasta...
— Enhän minä sitä! Tietysti minua ilahduttaa sekin, että te löysitte rahat, — oikaisi ruhtinas nopeasti puhettaan, — mutta... kuinka te ne löysitte?
— Sangen yksinkertaisesti, löysin ne tuolin alta, jonka selustimeen olin ripustanut lievetakkini, niin että lompakko nähtävästi oli liukunut taskusta lattialle.
— Tuolin alta? Sehän on mahdotonta, tehän sanoitte etsineenne kaikki nurkat; kuinka ette sitten katsonut tästä kaikkein tärkeimmästä paikasta?
— Sepä se onkin, että katsoin siitä! Sangen, sangen hyvin muistan, että katsoin! Ryömin nelinkontin, koettelin paikkaa käsilläni, siirsin tuolin pois siitä enkä ollut uskoa omia silmiäni: näin, ettei siinä ollut mitään, paikka oli tyhjä ja sileä aivan kuin tämä kämmeneni, mutta kuitenkin jatkoin tunnustelemistani. Tämmöistä päättömyyttä esiintyy aina ihmisessä, kun hänen mielensä kovin tekee löytää... kun huomattava ja surullinen katoaminen on tapahtunut: hän näkee, ettei siinä mitään ole, paikka on tyhjä, mutta kuitenkin hän vilkaisee siihen ainakin viisitoista kertaa.
— Niin, saattaa olla; mutta miten tämä sentään on?... Minä en vieläkään ymmärrä, — mutisi ruhtinas aivan ymmällä, — te sanoitte, ettei siinä ensin ollut ja että te haitte siitä paikasta, ja sitten siinä yht'äkkiä olikin?
— Ja sitten yht'äkkiä olikin.
Ruhtinas loi Lebedeviin omituisen katseen.
— Entä kenraali? — kysyi hän yht'äkkiä
— Se on, mitä kenraalista? — kysyi Lebedev ymmärtämättä taaskaan.
— Voi, hyvä Jumala! Minä kysyn, mitä kenraali sanoi, kun te löysitte lompakon tuolin alta? Tehän olitte aikaisemmin yhdessä sitä etsineet.
— Aikaisemmin olimme etsineet yhdessä. Mutta sillä kertaa, minä tunnustan sen, minä olin vaiti enkä ilmoittanut hänelle, että olin jo löytänyt lompakon yksinäni etsiessäni.
— Mi... miksi niin?... Olivatko rahat tallella?
— Avasin lompakon; kaikki rahat olivat tallella, joka ainoa rupla.
— Olisitte edes tullut minulle sanomaan, — huomautti ruhtinas miettivänä.
— Pelkäsin persoonallisesti häiritseväni, ruhtinas, teidän persoonallisissa ja kenties tavattomissa, niin sanoakseni, vaikutelmissanne; sitäpaitsi minä itsekin tekeydyin sen näköiseksi kuin en olisi löytänyt mitään. Avasin lompakon, katsoin sen sisälle, panin sen sitten kiinni ja asetin taas tuolin alle.
— Mutta miksi?
— Noin va-ain; olin utelias näkemään, miten sitten käy, — sanoi Lebedev nauraa hihittäen ja hieroen käsiään.
— Onko se siis siellä, jo kolmatta päivää?
— Oi, ei; se oli siellä vain vuorokauden. Nähkääs, minä tahdoin osittain sitäkin, että myös kenraali löytäisi sen. Sillä jos kerran minä viimein löysin, niin miksi ei kenraalikin huomaisi esinettä, joka, niin sanoakseni, pistää silmiin, törröttää aivan näkyvissä tuolin alla. Minä nostelin ja siirtelin useita kertoja tuota tuolia, niin että lompakko oli aivan selvästi näkyvissä, mutta kenraali ei mitenkään sitä huomannut, ja semmoista jatkui koko vuorokauden. Kovin hajamielinen hän näyttää nyt olevan, ei hänestä saa selvää; puhelee, kertoo, nauraa täyttä kurkkua, mutta sitten suuttuu yht'äkkiä hirveästi minuun, en tiedä mistä. Aloimme lopulta tehdä lähtöä huoneesta, minä jätin tahallani oven lukitsematta; hän alkoi empiä, aikoi luultavasti sanoa jotakin, pelästyi lompakon takia, jossa oli niin paljon rahaa, mutta suuttui yht'äkkiä hirveästi eikä sanonut mitään; emme olleet kulkeneet kadulla kuin pari askelta, kun hän jo jätti minut ja lähti toiseen suuntaan. Vasta illalla tavattiin ravintolassa.
— Mutta lopuksi te kuitenkin otitte lompakon tuolin alta?
— En; samana yönä se katosi tuolin alta.
— Missä se sitten nyt on?
— Täällä, — alkoi Lebedev yht'äkkiä nauraa nousten tuolilta ja ojentautuen aivan suoraksi sekä katsellen miellyttävästi ruhtinasta, — ilmestyi yht'äkkiä tänne, minun oman lievetakkini liepeeseen. Suvaitkaa katsoa itse, tunnustelkaapa tuosta.
Lievetakin vasemmassa liepeessä, aivan etupuolella, hyvin näkyvällä paikalla oli todellakin aivan kuin pököllään oleva pussi, ja kopeloimalla saattoi heti paikalla päätellä, että siinä oli nahkainen lompakko, joka oli valahtanut sinne rikkinäisestä taskusta.
— Olen ottanut sen esille ja katsonut, rahat ovat siellä kaikki. Annoin sen pudota sinne takaisin ja näin olen kulkenut eilisestä aamusta asti, kuljetan sitä liepeessäni, se lyö ihan kintuille.
— Ja te ette huomaa sitä ollenkaan?
— En huomaa sitä ollenkaan, hehee! Ja ajatelkaahan, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, — vaikka asia ei ole sen arvoinen, että ansaitsisi teidän erikoisen huomionne, — minun taskuni ovat aina eheät, mutta nyt on yht'äkkiä yhtenä yönä niihin ilmestynyt sellainen reikä! Aloin tarkastella sitä lähemmin, — on kuin joku olisi leikannut aukon kynäveitsellä; eikö olekin melkein uskomatonta?
— Entä... kenraali?
— Koko päivän hän on ollut vihainen, sekä eilen että tänään; on hirveän tyytymätön; väliin iloinen ja riehakas ja jopa imarteleekin minua, väliin niin tunteellinen, että kyynelöi, mutta sitten suuttuu yht'äkkiä niin kauheasti, että minua ihan alkaa peloittaa, toden totta; minä en sentään, ruhtinas, ole mikään sotilas. Eilen istuimme ravintolassa, minun takinliepeeni kääntyi kuin sattumalta etupuolelle ja törrötti kuin vuori; hän katseli sitä syrjäsilmäyksin ja oli vihainen. Suoraan silmiin hän ei ole katsonut minua enää pitkään aikaan, paitsi milloin on ollut hyvin päissään tai hyvin tunteellinen; mutta eilen katsahti pari kertaa sillä tavoin, että suorastaan kylmät väreet juoksivat pitkin selkäpiitäni. Aion muuten huomenna löytää lompakon, mutta huomiseen mennessä vielä ryyppään hänen kanssaan yhden illan.
— Miksi te häntä noin kiusaatte? — huudahti ruhtinas.
— En minä kiusaa, ruhtinas, en kiusaa, — vastasi Lebedev kiihkeästi. — Minä rakastan ja... kunnioitan häntä vilpittömästi; ja nyt, uskokaa tai älkää, hän on tullut minulle vielä rakkaammaksi; olen alkanut pitää häntä vielä suuremmassa arvossa!
Lebedev lausui kaiken tämän niin vakavasti ja vilpittömästi, että ruhtinasta alkoi ihan inhoittaa.
— Rakastatte häntä ja kiusaatte tuolla tavoin! Hyväinen aika, jo sillä, että hän on noin näkyvään paikkaan pannut kadottamanne lompakon, tuolin alle ja lievetakkiin, jo yksistään sillä hän osoittaa teille suoraan, ettei tahdo esiintyä viekkaasti teitä kohtaan, vaan pyytää vilpittömästi teiltä anteeksi. Kuulkaa: hän pyytää teiltä anteeksi! Hän luottaa siis teidän hienotunteisuuteenne; uskoo siis ystävyyteen, jota tunnette häntä kohtaan. Ja te nöyryytätte siinä määrin noin... perin rehellistä miestä!
— Perin rehellistä, ruhtinas, perin rehellistä! — puuttui puheeseen Lebedev, ja hänen silmänsä säkenöivät. — Ainoastaan te, jalo ruhtinas, kykenette lausumaan niin oikean sanan! Senpä vuoksi olenkin teille niin uskollinen ja jumaloin teitä, vaikka olenkin kaikenlaisten paheiden mädännyttämä! Se on päätetty! Minä löydän lompakon nyt heti, enkä huomenna; kas noin, otan sen esille teidän nähden; tässä se on; tässä ovat kaikki rahatkin tallella; kas tässä, ottakaa, jalo ruhtinas, ottakaa ja säilyttäkää huomiseen. Huomenna tai ylihuomenna otan ne takaisin; mutta tiedättekö, ruhtinas, on ilmeistä, että ne ovat olleet jossakin paikassa puutarhassa kiven alla silloin katoamisyönä; mitä te luulette?
— Älkää vain sanoko hänelle noin suoraan vasten silmiä, että olette löytänyt lompakon. Antaa hänen aivan yksinkertaisesti huomata, ettei liepeessä enää ole mitään; silloin hän ymmärtää.
— Niinkö? Eikö ole parempi sanoa, että olen sen löytänyt, ja olla olevinaan niinkuin en tähän saakka olisi hoksannut?
— E-ei, — vastasi ruhtinas vähän mietittyään — ei, nyt se on jo myöhäistä; se on vaarallisempaa; ihan totta, parempi on, ettette sano! Ja olkaa hänelle ystävällinen, mutta... älkää kovin liioitelko, ja... ja... tiedättehän...
— Tiedän, ruhtinas, tiedän, se on, tiedän, että kenties en kykene niin tekemään; sillä tämä vaatii sellaista sydäntä kuin teidän sydämenne. Ja sitäpaitsi olen itsekin ärtyisä ja herkkä, kovin kopeasti hän on nyt toisinaan alkanut minua kohdella; väliin nyyhkyttää ja syleilee, mutta sitten alkaa yht'äkkiä halventaa ja tehdä halveksivasti pilkkaa; no, silloin minä panen tahallani liepeen näkyviin, hehee! Näkemiin, ruhtinas, sillä ilmeisesti minä viivytän ja häiritsen, niin sanoakseni, mitä mielenkiintoisimpia tunteita...
— Mutta, Jumalan tähden, pitäkää asia salassa niinkuin ennenkin!
— Kuulumattomin askelin, kuulumattomin askelin!
Mutta vaikka asia nyt oli lopussa, niin ruhtinas oli miltei entistä enemmän huolestunut. Hän odotti kärsimättömästi seuraavana päivänä kenraalin kanssa tapahtuvaa kohtaamista.
IV.
Tapaamisaika oli määrätty kello kahdeksitoista, mutta ruhtinas myöhästyi aivan odottamattomasti. Kotiin palattuaan hän tapasi siellä kenraalin odottamassa. Ensi silmäyksellä hän jo huomasi, että tämä oli tyytymätön, kenties juuri siihen, että oli saanut odottaa. Pyydettyään anteeksi ruhtinas istuutui kiireesti, mutta omituisen arkuuden valtaamana, aivan kuin hänen vieraansa olisi ollut porsliinia ja niinkuin hän itse olisi joka hetki pelännyt hänet särkevänsä. Aikaisemmin hän ei koskaan ollut tuntenut arkuutta kenraalin seurassa eikä hänen mieleensäkään olisi johtunut arkaileminen. Ruhtinas huomasi pian, että hänen edessään nyt oli aivan toinen mies kuin edellisenä päivänä: hämillään-olon ja hajamielisyyden asemesta oli kenraalissa nyt jonkinmoista tavatonta pidättyväisyyttä; saattoi päätellä, että tämä mies oli lopullisesti päättänyt jotakin. Levollisuus oli muuten enemmän ulkonaista kuin todellista. Mutta joka tapauksessa vieras oli ylhäisen luonteva, vaikkakin hillityn arvokas; alussa hän kohteli ruhtinasta miltei hieman alentuvasti, juuri sillä tavoin, kuin esiintyvät toisinaan ylpeät ihmiset, joita on aiheettomasti loukattu. Hän puhui ystävällisesti, mutta hänen äänensävyssään oli jotakin murheellista.
— Tässä on aikakauskirjanne, jonka äskettäin kinasin teiltä, — sanoi hän viitaten päätään nyökkäämällä mukanaan tuomaansa kirjaan, joka oli pöydällä. — Kiitän.
— Jahah; oletteko lukenut sen kirjoitelman, kenraali? Miellyttikö se teitä? Eikö se olekin mielenkiintoinen? — vastasi ruhtinas ilostuneena siitä, että oli tarjoutunut tilaisuus aloittaa heti keskustelu aivan sivuseikoista.
— Saattaa olla mielenkiintoinen, mutta se on kömpelö ja tietysti roskaa. Kenties se on valhettakin läpikotaisin.
Kenraali puhui ponnekkaasti ja hiukan venytellen sanojaan.
— Ah, se on koruton kertomus; vanhan sotamiehen kertomaa, joka omin silmin näki ranskalaiset oleskelemassa Moskovassa; muutamat asiat ovat ihastuttavasti kuvatut. Sitäpaitsi ovat silminnäkijäin muistiinpanot aina arvokkaita, olipa silminnäkijä kuka tahansa. Eikö totta?
— Toimittajan sijassa minä en olisi sitä ottanut julkaisuun; mitä taas yleensä tulee silminnäkijäin muistiinpanoihin, niin mieluummin uskotaan sitä, joka valehtelee törkeästi, mutta huvittavasta kuin arvokasta ja ansioitunutta miestä. Minä tunnen eräitä muistelmia vuodelta 1812, jotka... Minä olen päättänyt, ruhtinas, että jätän tämän talon, — herra Lebedevin talon.
Kenraali katsoi merkitsevästi ruhtinaaseen.
— Teillähän onkin oma asunto, Pavlovskissa, ty... tyttärenne luona... — lausui ruhtinas tietämättä, mitä sanoisi. Hän muisti, että kenraali oli tullut pyytämään neuvoa harvinaisessa asiassa, josta riippui hänen kohtalonsa.
— Vaimoni luona; toisin sanoen, omassa ja tyttäreni kodissa.
— Suokaa anteeksi, minä...
— Minä jätän Lebedevin talon sen tähden, rakas ruhtinas, että olen rikkonut välini tuon miehen kanssa; rikoin ne eilen illalla ja kadun, etten ole tehnyt sitä aikaisemmin. Minä vaadin kunnioitusta, ruhtinas, ja tahdon saada sitä niilläkin henkilöiltä, joille minä, niin sanoakseni, lahjoitan sydämeni. Ruhtinas, minä lahjoitan usein sydämeni ja melkein aina saan kokea pettymyksen. Tuo mies ei ole lahjani arvoinen.
— Hänessä on paljon sekavaa, — huomautti ruhtinas pidättyvästi, — ja muutamat luonteenpiirteet... mutta kaiken tämän ohessa havaitaan hänessä olevan sydäntä, ja hänellä on ovela, toisinaan hupainenkin ajatuksenjuoksu.
Ruhtinaan käyttämien lausetapojen hienous ja hänen kunnioittava puhetapansa ilmeisesti imartelivat kenraalia, vaikka tämä vieläkin silloin tällöin yht'äkkiä tuli epäluuloisen näköiseksi. Mutta ruhtinaan äänensävy oli niin luonnollinen ja vilpitön, että oli mahdotonta sitä epäillä.
— Hänessä on hyviäkin ominaisuuksia, — myönsi kenraali, — ja minä olinkin ensimmäinen, joka ne julkisesti tunnustin heti kun lahjoitin tuolle indiviidille ystävyyteni. En tarvitse hänen taloaan enkä hänen vieraanvaraisuuttaan, sillä minulla on oma perhe. Minä en puolusta omia vikojani; minä olen hillitön; minä olen juonut hänen kanssaan viiniä ja vuodatan nyt kenties kyyneliä sen johdosta. Mutta enhän minä toki pelkän juomisen takia (suokaa anteeksi, ruhtinas, ärsytetylle miehelle tämä epähieno avomielisyys), enhän pelkän juomisen takia liittynyt häneen! Minua houkuttelivat, kuten sanotte, hänen hyvät ominaisuutensa. Mutta kaikella on rajansa, hyvillä ominaisuuksillakin; ja jos hän yht'äkkiä on niin röyhkeä, että väittää päin naamaa menettäneensä jo lapsena, vuonna 1812, aivan pienenä, vasemman jalkansa ja haudanneensa sen Vagankovin hautausmaahan Moskovassa, niin se menee jo yli rajojen, hän osoittaa sillä epäkunnioitusta, osoittaa häikäilemättömyyttä...
— Kenties se oli vain pilaa, joka oli tarkoitettu herättämään iloista naurua.
— Minä käsitän sen. Viaton, iloisen naurun herättämiseksi lausuttu valhe, vaikka se olisi karkeakin, ei lonkkaa ihmissydäntä. Moni valehteleekin, jos niin tahdotte, pelkästä ystävyydestä, tuottaakseen siten puhekumppanilleen mielihyvää; mutta jos siitä kuultaa läpi epäkunnioitusta, jos juuri tuollaisella epäkunnioituksella kenties tahdotaankin osoittaa, että suhde toiseen tuntuu rasittavalta, niin kelpo mies ei voi muuta kuin kääntää selkänsä ja rikkoa välit sekä osoittaa loukkaajalle, missä on hänen oikea paikkansa.
Kenraali oli puhuessaan ihan punastunut.
— Eihän Lebedev ole voinut vuonna 1812 edes ollakaan Moskovassa; siihen hän on liian nuori; tämä on naurettavaa.
— Ensiksikin se on sitä; mutta jos otaksummekin, että hän oli silloin jo syntynyt, niin kuinka voi mies uskotella päin silmiä, että ranskalainen tykkimies tähtäsi häntä tykillä ja ampui häneltä jalan pois, noin vain, huvikseen; että hän otti tuon jalan maasta ja vei mukanaan kotiinsa, hautasi sen sitten Vagankovin hautausmaalle ja sanoo asettaneensa sen päälle muistokiven, jonka toisella puolella on kirjoitus: »Tähän on haudattu kollegisihteeri Lebedevin jalka», ja toisella puolella: »Nuku rauhassa, rakas tomu, riemuisaan ylösnousemiseen asti», ja että hän vielä joka vuosi pitää sen muistoksi sielumessun (mikä on jo uskonnon pilkkaamista) ja matkustaa sitä varten joka vuosi Moskovaan. Todistaakseen asian hän pyytää minua mukaansa Moskovaan, jotta saisi näyttää minulle sekä haudan että myös tuon ranskalaisen tykin, joka on saatu sotasaaliiksi ja sijoitettu Kremliin; hän väittää, että se on yhdestoista tykki portista laskien, vanhanaikuista rakennetta oleva falkonetti.
— Ja sitäpaitsihan hänellä ovat molemmat jalat terveinä ja tallella, kuten näkyy! — alkoi ruhtinas nauraa. — Vakuutan teille, että se on viatonta pilaa; — älkää suuttuko siitä.
— Myöntäkäähän toki, että minäkin ymmärrän jotakin; mitä siihen tulee, että hänen jalkansa ovat kylläkin nähtävissä, niin hänen kertomuksensa ei siltä kannalta vielä ole aivan mahdoton; hän väittää, että se on Tšernosvitovin tekemä jalka...
— Niinpä niin, Tšernosvitovin tekemällä jalalla kuuluu voivan tanssiakin.
— Tiedän sen aivan hyvin; kun Tšernosvitov oli keksinyt jalkansa, niin hän ensi työkseen silloin juoksi näyttämään sitä minulle. Mutta Tšernosvitovin jalka on keksitty tavattoman paljon myöhemmin... Ja sitäpaitsi hän vakuuttaa, ettei hänen vaimovainajansakaan koko heidän avioliittonsa aikana tietänyt, että hänellä, aviomiehellä, oli puujalka. »Jos sinä», sanoo hän, kun huomautin hänelle, miten päättömiä hän puheli, »jos sinä vuonna 1812 olit Napoleonin kamaripaašina, niin salli toki minunkin haudata jalkani Vagankoviin».
— Oletteko te sitten... — alkoi ruhtinas, mutta tuli hämilleen.
Kenraali katsoi ruhtinasta sangen kopeasti ja melkeinpä ivallisesti.
— Puhukaa vain loppuun, ruhtinas, — sanoi hän erittäin luontevasti, — puhukaa vain loppuun. Minä olen suopea, sanokaa kaikki: tunnustakaa, että teistä tuntuu suorastaan naurettavalta sellainen ajatus, että näette edessänne miehen hänen nykyisessä alennustilassaan ja... hyödyttömyydessään ja saatte samalla kuulla, että tämä mies on persoonallisesti ollut todistamassa... suuria tapahtumia. Eikö hän ole vielä ennättänyt teille mitään... juoruta?
— Ei; minä en ole kuullut mitään Lebedeviltä, — jos te puhutte Lebedevistä...
— Hm... minä luulin olevan päinvastoin. Oikeastaanhan meidän keskustelumme hänen kanssaan eilen johtui tuosta... omituisesta kirjoitelmasta aikakauskirjassa. Minä huomautin sen mahdottomuudesta, ja koska minä itse persoonallisesti olin todistajana... te hymyilette, ruhtinas, te tarkastelette kasvojani.
— E-en, minä...
— Minä olen nuorekkaan näköinen, — sanoi kenraali venytellen sanojaan, — mutta minä olen jonkin verran vanhempi iältäni kuin miltä itse asiassa näytän. Vuonna 1812 minä olin noin kymmenen tai yhdentoista vuoden ikäinen. En oikein tarkkaan tiedä itsekään ikääni. Ansioluettelossani se on ilmoitettu todellista nuoremmaksi, ja minulla oli itselläni se heikkous, että vähentelin ikävuosieni lukumäärää elämäni varrella.
— Vakuutan teille, kenraali, ettei minusta ollenkaan ole kummallista, että te olitte vuonna 1812 Moskovassa ja... tietysti te voitte kertoa... niinkuin kaikki, jotka silloin olivat siellä. Eräs meikäläinen oman elämäkertansa kirjoittaja aloittaa kirjansa mainitsemalla nimenomaan, että vuonna 1812, jolloin hän oli rintalapsi, ranskalaiset sotamiehet syöttivät hänelle Moskovassa leipää.
— Siitä nyt näette, — sanoi kenraali suopeasti ja hyväksyvästi. — Minun tapaukseni tietysti on tavallisuudesta poikkeava, mutta siinä ei ole mitään mahdotonta. Sangen usein totuus tuntuu mahdottomalta. Kamaripaaši! Tietysti se kuuluu omituiselta. Mutta kymmenvuotiaan lapsen seikkailu saa selityksensä kenties juuri hänen iästään. Viidentoista vuoden ikäiselle ei semmoista olisi tapahtunut, se on varmaa, sillä viidentoista ikäisenä minä en olisi karannut puutalostamme Vanhan Basmannaja-kadun varrelta, sinä päivänä, jolloin Napoleon saapui Moskovaan, äidiltäni, joka ei ollut ennättänyt ajoissa lähteä Moskovasta ja joka vapisi pelosta. Viisitoistavuotiaana minäkin olisin pelännyt, mutta kymmenen vuoden ikäisenä minä en pelästynyt mitään ja tunkeuduin kansajoukon läpi aivan palatsin portaitten luo, kun Napoleon oli laskeutumassa maahan ratsultaan.
— Epäilemättä, te teitte oivallisen huomautuksen sanoessanne, että kymmenen vuoden ikäisenä saattoi olla pelästymättä... — myönteli ruhtinas, jota kiusasi ja jonka teki araksi se ajatus, että hän heti kohta punastuu.
— Epäilemättä, ja kaikki tapahtui niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, niinkuin se voi tapahtua vain todellisuudessa; jos romaaninkirjoittaja ryhtyisi tähän juttuun, niin hän kietoisi siihen olemattomia ja uskomattomia asioita.
— Oi, niin se on! — huudahti ruhtinas. — Tämä ajatus sai aivan äskettäin minutkin hämmästymään. Tiedän erään todellisen murhan, joka tehtiin kellon vuoksi; se on nyt jo sanomalehdissäkin. Jos kirjailija olisi sen keksinyt, niin kansanelämän tuntijat ja arvostelijat olisivat heti alkaneet huutaa, että se ei ole uskottavaa; mutta luettuanne sen sanomalehdestä tapahtuneena tosiasiana te tunnette, että juuri tuommoisista tosiasioista opitte tuntemaan todellista venäläistä elämää. Te teitte todellakin oivallisen huomautuksen, kenraali! — lopetti ruhtinas innostuneena ja hirveästi iloissaan siitä, että täten ei hänen selvä punastumisensa herättänyt huomiota.
— Eikö totta? Eikö totta? — huudahti kenraali, ja hänen silmänsä säteilivät tyytyväisyydestä. — Poikanen, lapsi, joka ei ymmärrä vaaraa, tunkeutuu väkijoukon läpi saadakseen nähdä loistoa, sotilaspukuja, seurueen ja loppujen lopuksi suuren miehen, josta on kuullut niin paljon huudettavan. Sillä siihen aikaan huusivat kaikki useina vuosina perätysten ainoastaan hänestä. Maailma oli täynnä tuota nimeä; minä imin sen itseeni, niin sanoakseni, äidin maidossa. Napoleon kulkee ohitseni parin askelen päässä ja sattuu huomaamaan katseeni; minä olin aatelislapsen puvussa, — minulla oli aina hyvät vaatteet. Minä yksin olin sellainen koko väkijoukossa, ymmärrättehän itsekin...
— Epäilemättä, sen täytyi hämmästyttää häntä ja osoitti hänelle, etteivät kaikki olleet lähteneet kaupungista ja että aatelisiakin lapsineen oli sinne jäänyt.
— Aivan niin, aivan niin! Hän tahtoi voittaa bojaarit puolelleen! Kun hän loi minun kotkansilmäyksensä, niin minun silmäni luultavasti säkenöivät hänelle vastaan. »Voilà un garçon ´bien éveillé! Qui est ton père?» Minä vastasin hänelle heti, miltei läähättäen mielenliikutuksesta: »Isänmaansa kentillä kaatunut kenraali.» — »Le fils d'un boyard et d'un brave pardessus le marché! J'aime les boyards. M'aimes-tu, petit?» Tähän nopeasti tehtyyn kysymykseen minä vastasin yhtä nopeasti: »Venäläinen sydän kykenee isänmaansa vihollisessakin näkemään suuren miehen!» Se on, en muista aivan tarkkaan, vastasinko aivan sananmukaisesti näin... minä olin pikku lapsi... Mutta ajatus oli varmasti tämä! Napoleon hämmästyi, hän ajatteli hetkisen ja sanoi seurueelleen: »Minä pidän tämän lapsen ylpeydestä! Mutta jos kaikki venäläiset ajattelevat niinkuin tämä lapsi, niin...» Hän ei lopettanut lausettaan, vaan meni sisälle palatsiin. Minä yhdyin heti hänen seurueeseensa ja juoksin hänen jälkeensä. Seurueen jäsenet antoivat jo minulle tietä ja katselivat minua kuin suosikkia. Mutta kaikki tämä vain vilahti silmissäni... Muistan vain, että tultuaan ensimmäiseen saliin keisari yht'äkkiä pysähtyi keisarinna Katarinan muotokuvan eteen, katseli sitä kauan mietteissään ja lausui viimein: »Hän oli suuri nainen!» ja meni sitten ohi. Kahden päivän kuluttua kaikki linnassa ja Kremlissä jo tunsivat minut ja nimittivät nimellä »le petit boyard». Kävin vain viettämässä yön kotona. Kotona olivat vähällä tulla hulluiksi. Kun kului taas kaksi päivää, niin kuoli Napoleonin kamaripaaši, paroni de Basencour, joka ei ollut kestänyt sotaretken vaivoja. Napoleon muisti minut; minut otettiin, vietiin selittämättä asiaa, koeteltiin päälleni vainajan, noin kaksitoistavuotiaan pojan, virkapukua, ja kun minut sitten vietiin siinä puvussa keisarin luo ja hän nyökäytti minulle päätään, niin minulle ilmoitettiin, että minulle oli myönnetty suuri suosionosoitus ja että minut oli nimitetty hänen majesteettinsa kamaripaašiksi. Minä olin iloinen, olin todellakin tuntenut häntä kohtaan jo kauan lämmintä sympatiaa... no, ja sitäpaitsi, käsitättehän, loistava virkapuku, mikä merkitsee lapselle paljon... Minä sain kulkea puettuna tummanviheriään hännystakkiin, jossa oli pitkät ja kapeat liepeet; minulla oli kultaiset napit, punaiset ja kullalla kirjaillut reunat hihoissa, korkea, avoin pystykaulus, jossa oli kultakirjailua, kirjailua takin liepeissä; valkoiset, hirvennahkaiset pinkkahousut, valkea silkkiliivi, silkkisukat, solkikengät... ja ollessani mukana keisarin seurueessa hänen ratsastusmatkoillaan pitkävartiset ratsusaappaat. Vaikka asema ei ollut loistava ja suurien onnettomuuksien aavistettiin olevan tulossa, niin etikettiä noudatettiin niin paljon kuin mahdollista, vieläpä sitä täsmällisemmin, kuta voimakkaammin noita onnettomuuksia aavistettiin.
— Niin, tietysti... — mutisi ruhtinas melkein neuvottoman näköisenä, — teidän muistiinpanonne olisivat... tavattoman mielenkiintoisia.
Kenraali kertoi tietysti samaa, mitä oli edellisenä iltana kertonut Lebedeville, ja kertoi siis luontevasti; mutta nyt hän loi taas epäluuloisen syrjäsilmäyksen ruhtinaaseen.
— Minun muistelmani, — lausui hän kahta vertaa ylpeämpänä, — minäkö kirjoittaisin muistelmani? Ei se tehtävä ole minua houkutellut, ruhtinas! Jos tahdotte, niin muistelmani ovat jo kirjoitetut, mutta... ovat kirjoituspöytäni laatikossa. Tulkoot ne sitten julkisuuteen, kun minut on pantu maan multiin, ja silloin ne epäilemättä käännetään muille kielillekin, ei niiden kirjallisen arvon vuoksi, ei, mutta niitten tavattoman suurten tapausten tärkeyden vuoksi, joiden todistajana minä olen ollut, vaikkakin lapsena; mutta sitä suuremmalla syyllä: lapsena minä pääsin tunkeutumaan »suuren miehen» kaikkein sisimpään, niin sanoakseni, makuuhuoneeseen! Minä kuulin öisin tämän »onnettomuudessa jättiläiseksi» osoittautuneen miehen vaikertelut, sillä eihän häntä voinut hävettää vaikerteleminen ja itkeminen pikku lapsen kuullen, vaikka minä jo silloin ymmärsin, että syynä hänen kärsimyksiinsä oli keisari Aleksanterin vaikeneminen.
— Mutta hänhän kirjoitti kirjeitä... joissa tarjosi rauhaa... — sanoi ruhtinas arasti.
— Oikeastaan meille on tuntematonta, mitä hän kirjeissään tarjosi, mutta hän kirjoitti joka päivä, joka hetki, kirjeen toisensa jälkeen! Oli hirveästi kuohuissaan. Kerran yöllä, kun olimme kahden kesken, minä syöksähdin hänen luokseen kyynelsilmin (oi, minä rakastin häntä): »Pyytäkää, pyytäkää anteeksi keisari Aleksanterilta!» huudahdin minä hänelle. Se on, minun olisi pitänyt sanoa: »Sopikaa keisari Aleksanterin kanssa», mutta koska olin lapsi, tulin naiivisti lausuneeksi julki koko ajatukseni. »Oi, lapseni!» vastasi hän (hän asteli edestakaisin huoneessa). »Oi, lapseni!» — (oli kuin hän ei silloin olisi huomannut, että minä olin jo kymmenvuotias, ja hän puheli mielellään minun kanssani). »Oi, lapseni, minä olen valmis suutelemaan keisari Aleksanterin jalkoja, mutta sen sijaan Preussin kuninkaalle ja Itävallan keisarille, oi, näille vannon ikuista vihaa ja... lopuksi... et sinä ymmärrä mitään politiikasta!» Hän näytti yht'äkkiä muistavan, kenen kanssa puhui, ja vaikeni, mutta hänen silmänsä salamoivat vielä pitkän aikasi, No niin, jos minä nyt kuvaisin kaikki tosiasiat, — ja minä olen ollut mitä suurimpien tosiseikkain todistajana, — jos minä julkaisisin ne nyt, ja sitten seuraisi kaikki nuo kritiikit, kaikki tuo kirjallinen kunnianhimo, kaikki tuo kateus, kaikki puoluepyyteet ja... ei, kiitän kunniasta!
— Puolueisiin nähden on tietysti huomautuksenne oikea, ja minä olen samaa mieltä kuin tekin, — vastasi ruhtinas oltuaan hiukan aikaa vaiti. — Minä luin niinikään aivan äskettäin Charras'in kirjan Waterloon taistelusta. Kirja on ilmeisesti vakava, ja ammattitutkijat vakuuttavat, että se on kirjoitettu erinomaisen suurella asiantuntemuksella. Mutta joka sivulta kuultaa läpi riemu Napoleonin nöyryytyksen johdosta, ja jos Napoleonin voisi osoittaa aivan kyvyttömäksi muissakin sodissaan, niin Charras nähtävästi olisi siitä hirveän hyvillään; mutta tuommoinen ei ole paikallaan niin vakavassa teoksessa, sillä siinä on puoluehenkeä. Oliko teillä silloin hyvin paljon työtä, kun palvelitte... keisaria?
Kenraali oli ihastuksissaan. Ruhtinaan huomautus oli vakavuudellaan ja suoruudellaan haihduttanut viimeisetkin epäluulon jäännökset.
— Charras! Oi, minä itsekin paheksuin! Minä kirjoitin heti hänelle, mutta... minä en nyt oikein muista... Te kysytte oliko minulla paljon työtä virassani? Oi, ei! Minua nimitettiin silloin kamaripaašiksi, mutta minä en jo silloinkaan ottanut sitä vakavalta kannalta. Sitäpaitsi Napoleon sangen pian menetti kaikki toiveet saada venäläiset puolelleen ja olisi tietysti unohtanut minutkin, jonka hän oli ottanut läheisyyteensä poliittisista syistä, jollei... jollei hän olisi alkanut pitää minusta persoonallisesti, sanon sen nyt rohkeasti. Minua taas veti sydämeni hänen puoleensa. Virka ei liikoja vaatinut: piti tulla toisinaan hoviin ja... saattaa keisaria hänen ratsastusmatkoillaan, siinä kaikki. Minä olin melko hyvä ratsastaja. Hän lähti ratsastamaan tavallisesti ennen päivällistä, ja hänen seurueenaan olivat Davout, minä, mamelukki Roustan...
— Constant, — pääsi yht'äkkiä ruhtinaan suusta.
— E-ei, Constant ei silloin ollut siellä; hän oli silloin viemässä kirjettä... keisarinna Joséphinelle; mutta hänen sijassaan oli kaksi ordonanssia, muutamia puolalaisia ulaaneja... niin, siinä koko seurue olikin, paitsi tietysti kenraaleja ja marsalkkoja, jotka Napoleon otti mukaansa, kun meni heidän kanssaan tarkastelemaan seutua, sotajoukkojen asemia, pitämään neuvotteluja... Kaikkein useimmin oli hänen läheisyydessään Davout, kuten nyt muistan: hyvin iso, lihava, kylmäverinen mies, jolla oli silmälasit silmillä ja omituinen katse. Hänen kanssaan keisari neuvotteli kaikkein useimmin. Piti arvossa hänen ajatuksiaan. Muistan heidän silloin neuvotelleen jo useita päiviä; Davout saapui sekä aamulla että illalla; usein he kiistelivätkin; viimein näytti Napoleon rupeavan taipumaan. He olivat kahden kesken keisarin työhuoneessa, kolmantena minä, jota he tuskin huomasivatkaan. Yht'äkkiä osuu Napoleonin katse sattumalta minuun, omituinen ajatus välähtelee hänen silmistään: »Lapsi!» sanoo hän yht'äkkiä minulle. »Mitä luulet: jos minä käännyn kreikkalaiskatoliseen uskoon ja vapautan teidän orjanne, niin liittyvätkö venäläiset minuun vai eivätkö?» — »Eivät koskaan!» huudahdin minä inhoten. Napoleon hämmästyi. »Tämän lapsen isänmaallisuutta säkenöivistä silmistä», sanoi hän, »minä luin koko Venäjän kansan mielipiteen. Riittää, Davout! Kaikki tuo on joutavaa haaveilua! Tehkää selkoa toisesta ehdotuksestanne.»
— Niin, mutta tuokin ehdotus oli voimallinen ajatus! — sanoi ruhtinas ilmeisesti kiinnostuneena. — Te siis olette sitä mieltä, että tuon suunnitelman oli keksinyt Davout?
— Ainakin he neuvottelivat siitä yhdessä. Tietysti ajatus oli Napoleonin itsensä, se oli kotkan ajatus, mutta toinenkin ehdotus oli huomattava ajatus... Se oli tuo kuuluisa »conseil du lion», niinkuin Napoleon itse nimitti tätä Davout'n neuvoa. Se oli semmoinen, että piti sulkeutua Kremliin kaikkine sotajoukkoineen, rakentaa kenttämajoja, luoda ympärilleen valleja, panna tykit sopiviin paikkoihin, tappaa mahdollisimman paljon hevosia ja suolata niiden lihat; oli hankittava mahdollisimman paljon viljaa ja myös ryöstettävä sitä ja oltava näin yli talven kevääseen asti; keväällä oli tunkeuduttava venäläisten joukkojen läpi. Tämä suunnitelma viehätti suuresti Napoleonia. Me ratsastelimme joka päivä Kremlin muurien ympäri, hän osoitti paikat, mistä piti särkeä muuri, mihin rakentaa, mihin oli tuleva etuvarustus, mihin kulmanne, mihin hirsilinnoitusrivi, — salamannopeasti hän huomasi kaikki ja antoi iskevät määräyksensä! Viimein oli kaikki selvillä; Davout vaati lopullista päätöstä tehtäväksi. He olivat taaskin kahden kesken, minä kolmantena. Taas käveli Napoleon edestakaisin huoneessa kädet ristissä rinnalla. En voinut irroittaa katsettani hänen kasvoistaan, sydämeni löi ankarasti. »Minä menen», sanoi Davout. — »Minne?» kysyi Napoleon. »Hevosia suolaamaan», sanoi Davout. Napoleon vavahti, oli tullut hänen kohtalonsa ratkaisun hetki. »Lapsi!» sanoi hän minulle yht'äkkiä. »Mitä sinä arvelet meidän aikeistamme?» Tietysti hän kysyi minulta sillä tavoin kuin hyvin älykäs mies viime hetkellä lyö arpaa heittämällä ilmaan rahan. Sen sijaan että olisin vastannut Napoleonille, minä käännyn Davout'n puoleen ja lausun aivan kuin innoitus olisi minut vallannut: »Korjatkaapa luunne täältä, kenraali, kotipuoleen!»
Suunnitelma hylättiin. Davout kohautti olkapäitään ja kuiskasi huoneesta lähtiessään: »Bah! Il devient superstitieux!» Seuraavana päivänä alkoi peräytymisretki.
— Kaikki tämä on tavattoman mielenkiintoista, — lausui ruhtinas hyvin hiljaa, — jos kaikki todellakin oli noin... se on, minä tarkoitan... — kiiruhti hän oikaisemaan puhettaan.
— Oi, ruhtinas! — huudahti kenraali niin hurmaantuneena omaan kertomukseensa, ettei kenties olisi enää pelännyt kaikkein suurintakaan varomattomuutta. — Te sanotte: »Kaikki tämä oli!» Mutta oli enemmänkin, vakuutan teille, että tapahtui paljon enemmän! Nämä kaikki olivat vain kurjia poliittisia faktoja. Mutta sanon teille uudestaan, että minä olin tämän suuren miehen öisten kyynelten ja vaikerrusten todistajana; ja sitä ei ole nähnyt kukaan muu kuin minä! Lopulta hän tosin ei enää itkenyt, kyynelet olivat loppuneet, hän ainoastaan voihki toisinaan; mutta hänen kasvonsa synkistyivät yhä enemmän ja enemmän. Oli kuin ikuisuuden synkkien siipien varjo olisi jo langennut hänen päälleen. Toisinaan öisin me vietimme tuntikausia yksin ja äänettömyydessä, — mamelukki Roustan kuorsasi viereisessä huoneessa; se mies nukkui hirveän sikeästi. — »Mutta sen sijaan hän on uskollinen minulle ja hallitsijasuvulle», sanoi Napoleon hänestä. Kerran minä tunsin oloni hyvin vaikeaksi, ja yht'äkkiä hän näki kyynelet silmissäni; hän katsoi minuun liikutettuna: »Sinä säälit minua!» huudahti hän. »Sinä, lapsi, ja ehkäpä minua säälii vielä toinenkin lapsi, minun poikani, le roi de Rome; muut kaikki, kaikki vihaavat minua, ja veljeni ovat ensimmäiset, jotka pettävät minut onnettomuudessa!» Minä purskahdin itkuun ja syöksähdin hänen luokseen; silloin hän ei voinut hillitä itseään; me syleilimme toisiamme, ja meidän kyynelemme yhtyivät. »Kirjoittakaa, kirjoittakaa kirje keisarinna Joséphinelle!» — huusin minä hänelle itkien. Napoleon vavahti, ajatteli hetkisen ja sanoi minulle: »Sinä muistutit mieleeni kolmannen sydämen, joka minua rakastaa; kiitän sinua, ystäväni!» Sitten hän heti istuutui ja kirjoitti Joséphinelle sen kirjeen, jota viemään heti seuraavana päivänä lähetettiin Constant.
— Te teitte hyvin kauniisti, — sanoi ruhtinas. — Kesken pahojen ajatusten te johditte hänen sydämeensä hyvän tunteen.
— Aivan niin, ruhtinas, ja kuinka kauniisti te osasitte tämän selittää, aivan oman sydämenne laadun mukaisesti! — huudahti kenraali innostuneena ja, omituista kyllä, oikeat kyynelet kimaltelivat hänen silmissään. — Niin, ruhtinas, niin, se oli suuri näky! Ja tiedättekö, olin vähällä lähteä hänen mukanaan Pariisiin ja olisin tietysti jakanut hänen kanssaan »saarivankilan helteen», mutta voi! — meidän kohtalomme vei meidät eri tahoille! Me erosimme: hän joutui helteiselle saarelle, jossa hän kenties edes yhden kerran, hirveän murheen hetkellä, on muistanut sen poikaraukan kyyneliä, joka syleili häntä ja lausui hänelle jäähyväiset Moskovassa; minut taas lähetettiin kadettikouluun, missä en nähnyt muuta kuin kovaa komentoa, toverien raakuutta ja... Voi! Kaikki meni murskaksi! »Minä en tahdo ottaa sinua pois äidiltäsi enkä ota sinua mukaani!» sanoi hän minulle sinä päivänä, jolloin peräytymisretki alkoi. »Mutta minä tahtoisin tehdä jotakin hyväksesi.» Hän oli jo nousemassa ratsun selkään. »Kirjoittakaa minulle jotakin muistoksi sisareni albumiin», lausuin minä arasti, sillä hän oli hyvin järkytetty ja synkkä. Hän käännähti, pyysi kynän, otti albumin. »Minkä ikäinen on sinun sisaresi?» kysyi hän minulta kynä kädessä. — »Kolmen vuoden ikäinen», — vastasin minä. »Petite fille alors.» ja hän kirjoitti albumiin:
»Ne mentez jamais!
Napoléon, votre ami sincère.»Sellainen neuvo semmoisella hetkellä, teidän täytyy myöntää, ruhtinas...
— Niin, se on merkillistä.
— Tuo albumin lehti riippui kultakehyksissä ja lasilla suojeltuna sisareni vierashuoneessa kaikkein näkyvimmällä paikalla koko hänen elämänsä ajan, aivan hänen kuolemaansa saakka, — hän kuoli lapsivuoteeseen. Missä se nyt on, sitä en tiedä... Mutta... ah, hyvä Jumala! Kello on jo kaksi! Miten olenkaan vienyt teiltä aikaa, ruhtinas! Se on anteeksiantamatonta.
Kenraali nousi tuoliltaan.
— Oi, päinvastoin, — sammalsi ruhtinas. — Te piditte niin hauskasti seuraa ja... lopuksi... tämä on niin mielenkiintoista; olen teille niin kiitollinen!
— Ruhtinas! — sanoi kenraali puristaen taas hänen kättään niin, että ihan teki kipeätä, ja katsoen häntä loistavin silmin kiinteästi aivan kuin olisi yhtäkkiä itse tullut tajuihinsa ja aivan kuin jokin äkillinen ajatus olisi häntä suuresti hämmästyttänyt. — Ruhtinas! Te olette niin hyväsydäminen, niin vilpitön, että minun toisinaan on suorastaan sääli teitä. Minä katselen teitä liikutettuna; oi, Jumala siunatkoon teitä! Alkakoon ja kukoistakoon elämänne... rakkaudessa. Minun elämäni on lopussa! Oi, suokaa anteeksi, suokaa anteeksi!
Hän poistui nopeasti peittäen kasvonsa käsiinsä. Hänen mielenliikutuksensa vilpittömyyttä ei ruhtinas voinut epäillä. Hän ymmärsi myös, että ukko oli poistuessaan aivan kuin oman menestyksensä hurmaama; mutta hän aavisteli kuitenkin₍ että tämä oli sitä lajia valehtelijoita, jotka tosin valehtelevat siinä määrin, että itse hurmaantuvat ja jopa unohtavat itsensä, mutta kuitenkin innostuksensa huipullakin ollessaan epäilevät itsekseen, että heitähän ei uskota eikä voidakaan uskoa. Nykyisessä tilassaan ukko saattoi tulla järkiinsä, hävetä rajattomasti, epäillä ruhtinaan säälivän häntä määrättömästi ja loukkaantua siitä. »Enköhän tehnyt pahoin, kun johdatin hänet sellaiseen innostuksen tilaan?» ajatteli ruhtinas huolestuneena eikä malttanut olla yhtäkkiä purskahtamatta äänekkääseen nauruun, jota kesti kymmenkunta minuuttia. Hän alkoi soimata itseään tuon naurunsa vuoksi; mutta hän ymmärsi samalla, ettei hänellä ollut syytä soimata itseään, sillä hän sääli tavattomasti kenraalia.
Hänen aavistuksensa toteutuivat. Jo samana iltana hän sai omituisen kirjeen, lyhyen, mutta tarmokkaan. Kenraali ilmoitti, että hän eroaa ruhtinaastakin ainaiseksi, että kunnioittaa häntä ja on kiitollinen hänelle, mutta ei ota häneltäkään vastaan »säälin ilmauksia, jotka alentavat jo muutenkin onnettoman miehen arvoa». Kun ruhtinas sai kuulla ukon sulkeutuneen Nina Aleksandrovnan asuntoon, niin hän melkein rauhoittui kenraalin puolesta. Mutta me olemme jo nähneet, että kenraali oli jo rötöstänyt jotakin Lizaveta Prokofjevnan luona. Tässä me emme voi esittää yksityiskohtia, mutta huomautamme lyhyesti, että tuon käynnin varsinainen merkitys oli se, että kenraali pelästytti Lizaveta Prokofjevnan ja herätti tämän paheksumisen tekemällä katkeria viittauksia Ganjaan. Hänet oli häpeällä käsketty ulos talosta. Siksipä hän olikin viettänyt sellaisen yön ja sellaisen aamun, mennyt lopullisesti sekaisin päästään ja juossut kadulle miltei mielenvikaisena.
Kolja ei vieläkään täydelleen ymmärtänyt asiaa ja toivoi saavansa edes ankaruudella jotakin toimeen.
— No niin, minne me nyt laittaudumme, mitä arvelette, kenraali? — sanoi hän. — Ruhtinaan luo ette tahdo mennä, Lebedevin kanssa olette riidassa, rahaa teillä ei ole, ja minulla sitä ei ole milloinkaan. Tässä me nyt olemme puilla paljailla, keskellä katua.
— Hauskempi on istua puilla paljailla kuin toisten puilla, — mutisi kenraali. — Tällä... sanaleikillä minä sain syntymään riemastuksen... eräässä upseerissa... vuonna neljäkymmentä... Tuhat... kahdeksansataa... neljäkymmentäneljä, niin! Minä en muista... Oi, älä muistuta, älä muistuta minulle sitä mieleen! »Missä on nuoruuteni, missä on raikkauteni!» — kuka huusi... Kuka huusi niin, Kolja?
— Se on Gogoljin Kuolleissa sieluissa, isä, — vastasi Kolja ja katseli arkana syrjäsilmäyksillä isäänsä.
— Kuolleet sielut! Ah, niin, kuolleet! Kun sinä panet minut hautaan, niin kirjoita haudalle »Tässä lepää kuollut sielu!»
»Mua seuraa häpeä.»
Kuka näin sanoi, Kolja?
— En tiedä, isä.
— Jeropegovia ei muka ole ollut olemassa! Jeroška Jeropegovia!... — huudahti hän raivostuen ja seisahtui kadulle. — Ja se on poikani, oma poikani! Jeropegov, mies, joka oli yksitoista kuukautta minulle kuin veli, jonka tähden minä olin kaksintaistelussa... Hänelle sanoo Vygoretski, meidän kapteenimme, juomapöydässä: »Mistä sinä, Griša, olet saanut Annan ritarimerkin, sanopa se?» — »Isänmaani kentillä, siellä olen sen saanut!» — Minä huudahdin: »Bravo, Griša!» No, siitä seurasi kaksintaistelu, ja sitten hän meni naimisiin... Maria Petrovna Su... Sutuginan kanssa ja kaatui taistelukentällä... Luoti ponnahti minun rinnassani olevasta rististä suoraan hänen otsaansa. »En unhota sinua ikänäni!» — huudahti hän minulle ja kaatui kuoliaana. Minä... minä olen palvellut kunnialla, Kolja; minä olen palvellut niinkuin kelpo mies, mutta häpeä — »mua seuraa häpeä!» Tulkaa te molemmat, sinä ja Nina haudalleni... »Nina rukka!» Minulla oli ennen tapana nimittää häntä niin, Kolja, kauan sitten, aivan ensi aikoina, ja hänestä se oli niin mieleen... Nina, Nina! Millaiseksi olenkaan tehnyt kohtalosi! Minkä tähden voit minua vielä rakastaa, sinä kärsivällinen sielu! Sinun äidilläsi on enkelin sielu, Kolja, kuuletko, enkelin sielu!
— Sen minä tiedän, isä. Isä kulta, palatkaamme kotiin äidin luo! Hän juoksi meidän jälkeemme. No, miksi jäitte noin seisomaan? Aivan kuin ette tajuaisi... No, mitä te oikein itkette?
Kolja itse itki ja suuteli isänsä käsiä.
— Sinä suutelet minun käsiäni, minun!
— Niinpä kyllä, teidän, teidän. Mitä ihmettelemistä siinä on? Miksi te parutte keskellä katua? Kenraali vielä on olevinaan, sotilas, no, lähtekäämme!
— Jumala sinua siunatkoon, armas poika, sen tähden että esiinnyit kunnioittavasti häpeän peittämää... niin, häpeän peittämää ukkorahjusta, omaa isääsi kohtaan... Tulkoon sinulle itsellesikin samanlainen poika... le roi de Rome... Oi, kirous, kirous tälle talolle!
— Mitä täällä sitten oikeastaan on tekeillä! — kivahti Kolja yht'äkkiä. — Mitä on tapahtunut? Miksi te ette tahdo palata kotiin nyt? Mistä te olette tullut hulluksi?
— Minä selitän sen sinulle, minä selitän...
197 minä sanon sinulle kaikki; älä huuda, ihmiset kuulevat... le roi de Rome... Oi, minua inhoittaa, mieleni on murheellinen!
»Hoitajani, missä on sun hautasi?»
Kuka on näin huudahtanut, Kolja?
— En tiedä, en tiedä, kuka on huudahtanut! Mennään kotiin heti, heti paikalla! Minä pieksän Ganjkan, jos tarvitaan... Mihin te taas olette menossa?
Mutta kenraali veti häntä perässään erään lähellä olevan talon ulkoportaita kohti.
— Minne te menette? Ne ovat vieraat portaat!
Kenraali istuutui portaille ja veti Koljaa yhä kädestä lähemmäksi itseään.
— Kumarru, kumarru! — mutisi hän. — Minä sanon sinulle kaikki... häpeä... kumarru... korva tänne, korva tänne; minä sanon korvaan...
— Mikä teidän on? — kysyi Kolja hirveästi pelästyen, mutta pani kuitenkin korvansa lähemmäksi.
— Le roi de Rome... — kuiskasi kenraali, jonka koko ruumis niinikään vapisi.
— Mitä?... Mikä oikein on tuo teidän le roi de Rome?... Mitä?
— Minä... minä... — kuiskasi kenraali taas tarttuen yhä lujemmin ja lujemmin »oman poikansa» olkapäähän, — minä... tahdon... minä sinulle... kaikki, Maria, Maria... Petrovna Su-Su-Su...
Kolja riuhtaisi itsensä irti, tarttui itse kenraalin olkapäihin ja katsoi häneen kuin mieletön. Ukko tuli tulipunaiseksi, hänen huulensa tulivat sinisiksi, hänen kasvonsa nytkähtelivät lievien kouristusten vallassa. Yht'äkkiä hän lysähti kokoon ja alkoi hiljaa kaatua Koljan kättä vastaan.
— Halvaus! — huudahti Kolja niin että se kuului kauas yli kadun, kun hän viimein oli huomannut, mistä oli kysymys.
V.
Oikeastaan oli Varvara Ardalionovna keskustellessaan veljensä kanssa jonkin verran liioitellut niiden tietojensa luotettavuutta, jotka koskivat ruhtinaan ja Aglaja Jepantšinan kihlausta. Kenties hän tarkkanäköisenä naisena arvasi, mitä lähitulevaisuudessa oli tapahtuva; kenties hän katkeroituneena siitä, että hänen unelmansa (johon hän itsekään tosin ei ollut uskonut) oli rauennut, tunsi ihmisenä tarvetta nauttia siitä, että liioitteli onnettomuutta ja vuodatti sillä tavoin vielä enemmän myrkkyä veljensä sydämeen, vaikka hän rakastikin vilpittömästi veljeään ja tunsi tätä kohtaan sääliä. Mutta missään tapauksessa hän ei ollut voinut saada ystävättäriltään, Jepantšinin neideiltä, niin täsmällisiä tietoja; oli ollut vain vihjailuja, hämäriä sanoja, merkitsevää vaiteliaisuutta, arvoituksia. Mahdollista oli, että Aglajan sisaret olivat tahallaankin jotakin lörpötelleet saadakseen juuri siten kuulla jotakin Varvara Ardalionovnalta; saattoi lopuksi olla niinkin, etteivät hekään olleet voineet kieltää itseltään naisellista huvia saada hiukan ärsyttää ystävätärtään, vaikka tämä olikin lapsuuden ystävä: olihan heidän täytynyt niin pitkän ajan kuluessa edes hiukan huomata, mitkä olivat hänen todelliset pyrkimyksensä.
Toiselta puolen ruhtinaskin, vaikka olikin aivan oikeassa, kun vakuutti Lebedeville, ettei voinut tälle mitään ilmoittaa ja ettei hänelle ollut tapahtunut kerrassaan mitään erikoista, oli kenties hänkin erehtynyt. Todellisuudessa oli käynyt hyvin kummallisesti: ei mitään ollut tapahtunut ja kuitenkin oli jotakin tapahtunut. Viimeksimainitun seikan oli myös Varvara Ardalionovna arvannut varmalla naisellisella vaistollaan.
Miten kuitenkin oli tapahtunut, että Jepantšinien perheessä yht'äkkiä jokaisen valtasi yksi ja sama ajatus, nimittäin että Aglajalle oli tapahtunut jotakin hyvin tärkeätä ja että nyt hänen kohtalonsa ratkaistiin, — sitä on hyvin vaikea esittää aivan järjestyksessä. Mutta heti kun tämä ajatus välähti kaikkien mielessä yht'aikaa, niin kaikki olivat samalla kertaa myös varmoja siitä, että olivat jo aikoja sitten huomanneet kaikki ja kaiken tämän ennakolta arvanneet; että kaikki oli ollut selvää jo »köyhästä ritarista» lähtien ja jo sitä ennen, vaikka he eivät silloin olleet tahtoneet uskoa sellaista järjettömyyttä mahdolliseksi. Näin vakuuttivat sisaret; tietysti myöskin Lizaveta Prokofjevna oli ennen kuin muut aavistanut ja saanut selville asian, ja jo kauan oli hänellä ollut »sydän kipeänä», mutta — olipa tuo tapahtunut kauan sitten tahi äsken — nyt hän oli ruhtinasta ajatellessaan alkanut tuntea hyvin suurta vastenmielisyyttä, etupäässä sen vuoksi, että se ajatus pani hänen päänsä kokonaan sekaisin. Nyt oli esillä kysymys, joka oli heti ratkaistava; mutta sitä ei ollut vain mahdoton ratkaista, vaan Lizaveta Prokofjevna raukka ei voinut saada edes koko kysymystä esiintymään itselleen kyllin selvänä, vaikka olisi kuinka ponnistellut. Asia oli vaikea: »Onko ruhtinas hyvä vai eikö? Onko tämä kaikki hyvä vai eikö? Jos ei ole hyvä (mikä on varmaa), niin miksi ei ole hyvä? Ja jos kenties onkin hyvä (mikä myös on mahdollista), niin missä suhteessa on hyvä?» Itse perheen isä, Ivan Fjodorovitš, oli tietysti ennen kaikkea ihmeissään, mutta tunnusti sitten yht'äkkiä, että olihan »hänenkin mielessään, totta totisesti, kaiken aikaa väikkynyt jotakin, ei, ei, se ei ollutkaan mitään, mutta sitten yhtäkkiä ikäänkuin taas häämötti edessä»! Hän vaikeni heti nähdessään puolisonsa ankaran silmäyksen, mutta vaikka hän näin vaikenikin aamulla, niin illalla hän ollessaan kahden kesken puolisonsa kanssa ja tuntiessaan, että oli pakko taas puhua, lausui yhtäkkiä ja erikoisen rohkeasti muutamia yllättäviä ajatuksia: »Miten itse asiassa onkaan?»... (Hän vaikeni.) »Tietysti tämä kaikki on hyvin omituista, jos se vain on totta, eikä hän tahtonut kiistää, mutta»... (Taas hän vaikeni.) »Mutta toiselta puolen, jos katsotaan asioita suoraan, niin onhan ruhtinas, totta totisesti, kerrassaan kelpo nuorukainen, ja... ja, — no niin, nimi, sukumme nimi, kaikkihan tämä näyttää, niin sanoaksemme, vahvistavan sukumme nimeä, joka on alhaisessa arvossa, maailman silmissä, se on, tältä näkökannalta katsoen, se on, sentähden että... tietysti maailma on maailma; mutta onhan ruhtinaalla omaisuuttakin, ainakin jonkin verran. Hänellä on... ja... ja... » (Pitkä äänettömyys, ja puhe tyrehtyi lopullisesti.) Kuultuaan puolisonsa puheet joutui Lizaveta Prokofjevna kokonaan pois suunniltaan.
Hänen mielestään kaikki se, mitä oli tapahtunut, oli »anteeksiantamatonta ja suorastaan rikollista hölynpölyä, typerä ja päätön haavekuva»! Ennen kaikkea siksi, että »tuo ruhtinas ruipelo on sairas idiootti, lisäksi hän on hölmö, joka ei tunne maailmaa ja jolla ei ole asemaa maailmassa: kenelle sellaisen voi näyttää, mihin semmoisen työntää? Hänellä on jonkinmoisia aivan luvattomia demokraattisia aatteita eikä hänellä ole edes pikkuistakaan virka-arvoa, ja... ja... ja... mitä sanoo vanha Bjelokonskaja? Ja sellaisenko, sellaisenko miehen me olemme kuvitelleet ja suunnitelleet Aglajan saavan?» Viimeinen todistuskappale oli tietysti tärkein. Äidin sydämen sai tämä ajatus värisemään, sai sen verta vuotamaan ja kyynelöimään, vaikka samalla kertaa tuossa sydämessä liikkui jotakin, joka sanoi hänelle: »Missä suhteessa ruhtinas oikeastaan ei ole sellainen kuin te tarvitsette?» Juuri nämä oman sydämen vastalauseet saivatkin Lizaveta Prokofjevnan kaikkein enimmän huolestumaan.
Aglajan sisaria miellytti jostakin syystä ruhtinaan ajatteleminen; ajatus ei tuntunut edes kovin oudoltakaan; sanalla sanoen, he saattoivat yht'äkkiä asettua vaikkapa kokonaan ruhtinaan puolelle. Mutta he päättivät kumpikin olla vaiti. Kerta kaikkiaan oli perheessä tehty se havainto, että kuta itsepintaisemmiksi ja sitkeämmiksi Lizaveta Prokofjevnan vastaväitteet ja vastarinta tulivat jossakin riitakysymyksessä perheen keskuudessa, sitä varmempi merkki se saattoi olla kaikille, että hän kenties jo alkaakin olla myöntyväinen siinä asiassa. Mutta Aleksandra Ivanovna, muuten, ei voinut olla kokonaan vaiti. Koska äiti oli jo kauan sitten tunnustanut hänet neuvonantajakseen, niin äiti nytkin kutsui hänet tavan takaa luokseen ja kysyi hänen mielipiteitään ja ennen kaikkea turvautui hänen muistiinsa, se on: »Miten tuo kaikki tapahtui? Miksi ei kukaan ole sitä huomannut? Miksi silloin ei puhuttu asiasta? Mitä merkitsi silloin kerran tuo inhoittava 'köyhä ritari'? Miksi yksinomaan hän, Lizaveta Prokofjevna, on tuomittu pitämään huolta kaikista, huomaamaan ja ennakolta arvaamaan kaikki, mutta muut kaikki saavat olla millaisia nahjuksia tahansa?» — j.n.e. j.n.e. Aleksandra Ivanovna oli alussa varovainen ja huomautti vain, että hänen mielestään isä tuntui olevan varsin oikeassa, kun ajatteli, että maailman silmissä voi näyttää varsin tyydyttävältä teolta, että yksi Jepantšinin tyttäristä menee naimisiin ruhtinas Myškinin kanssa. Vähitellen hän kiivastui ja tuli sanoneeksi senkin, ettei ruhtinas ensinkään ole mikään »hölmö» eikä koskaan ole sellainen ollutkaan, ja mitä taas tulee merkitykseen yhteiskunnassa, niin sitähän ei kukaan voi tietää, mihin muutaman vuoden kuluttua meillä Venäjällä kunnon ihmisen asema tulee perustumaan: entiseen tapaanko siihen, että ylenee nykyisten vaatimusten mukaisesti virkauralla, vai johonkin muuhunko seikkaan. Tähän kaikkeen äiti heti tokaisi, että Aleksandra on »vapaa-ajattelija» ja että tuo on kaikki »sitä kirottua naisasiaa». Sitten puoli tuntia myöhemmin Lizaveta Prokofjevna lähti Pietariin ja siellä Kamennyi-Ostroviin tavatakseen Bjelokonskajan, joka juuri tähän aikaan sattui olemaan Pietarissa, mutta aikoi kohta taas lähteä sieltä pois. Bjelokonskaja oli Aglajan kummi.
»Ämmä» Bjelokonskaja kuunteli kaikkia Lizaveta Prokofjevnan kuumeisia ja epätoivoisia tunnustuksia eikä tullut yhtään liikutetuksi päästään pyörällä olevan perheenäidin kyynelistä, katselipa häntä ivallisestikin. Hän oli kauhea hirmuvaltias; ystävyydessä, kaikkein vanhimmassakaan, hän ei voinut sietää tasa-arvoisuutta, ja Lizaveta Prokofjevnaa hän piti edelleen vain suojattinaan niinkuin kolmekymmentäviisi vuotta takaperin eikä mitenkään voinut hyväksyä tämän luonteen jyrkkyyttä ja itsenäisyyttä. Hän huomautti muun muassa, että nähtävästi siellä kaikki ovat ainaisen tapansa mukaisesti menneet edelle tapausten kulusta ja tehneet kärpäsestä härän; että kuunnellessaan selostusta hän ei ollut mitenkään voinut tulla siihen käsitykseen, että heillä todella olisi tapahtunut jotakin vakavaa; että eiköhän olisi parasta odottaa kunnes asiasta jotakin kehittyy; että ruhtinas on hänen käsittääkseen kelpo nuori mies, vaikka onkin sairas, omituinen ja kovin vähäpätöinen. Pahinta on, että hän kovin julkisesti pitää rakastajatarta. Lizaveta Prokofjevna ymmärsi varsin hyvin, että Bjelokonskaja oli hieman vihainen siitä, ettei hänen suosittelemallaan Jevgeni Pavlovitšilla ollut ollut menestystä. Hän palasi kotiinsa Pavlovskiin vielä enemmän ärtyneenä kuin oli sieltä lähtenyt, ja paikalla saivatkin kaikki kuulla kunniansa, etupäässä siksi, että olivat »tulleet hulluiksi», ettei missään talossa asioita hoideta niin päin seiniä kuin heillä. »Miksi teillä oli niin kiire? Mitä tulikaan tulokseksi? Vaikka kuinka katselisin, niin en mitenkään voi huomata, että todellakin olisi jotakin tapahtunut! Odottakaa, kunnes jotakin syntyy! Vähänkö Ivan Fjodorovitšin mielessä on saattanut häämöttää minkä mitäkin! Eihän toki pidä tehdä kärpäsestä härkästä», j.n.e. j.n.e.
Tulokseksi siis tuli, että piti rauhoittua, olla kylmäverinen ja odottaa. Mutta voi, rauhoittumista ei kestänyt kymmentä minuuttiakaan. Ensimmäinen isku, joka oli omiaan karkoittamaan kylmäverisyyden, oli tieto siitä, mitä oli tapahtunut äidin ollessa poissa kotoa, Kamennyi-Ostrovissa. (Lizaveta Prokofjevna oli lähtenyt matkalle sinä aamuna, jolloin ruhtinas edellisenä iltana oli tullut taloon kello kahdentoista jälkeen, sen sijaan että olisi tullut yhdeksältä.) Sisaret vastasivat äidin kärsimättömiin tiedusteluihin sangen seikkaperäisesti ja kertoivat ensiksikin, ettei »hänen poissa ollessaan ollut tapahtunut kerrassaan mitään», että ruhtinas oli käynyt heillä, että Aglaja ei ollut pitkään aikaan, noin puoleen tuntiin, tullut tämän puheille, ja kun viimein oli tullut, niin oli heti ehdottanut ruhtinaalle, että he pelaisivat sakkia, että ruhtinas ei ymmärrä juuri mitään sakkipelistä ja että Aglaja oli hänet siinä heti voittanut; oli tullut hyvin iloiseksi ja hirveästi nolannut ruhtinasta tämän taitamattomuuden vuoksi, hirveästi pilkannut häntä, niin että oli ihan surkeata katsella ruhtinasta. Sitten oli ehdottanut, että pelattaisiin korttia, turakkapeliä. Mutta nytpä kävikin aivan päinvastoin; ruhtinas osoittautui turakkapelissä niin eteväksi kuin... kuin professori; pelasi mestarillisesti; Aglaja teki jo koiruuttakin ja vaihtoi kortteja ja teki aivan ilmeisesti vääriä ottoja, mutta jäi sittenkin joka kerta turakaksi; noin viisi kertaa perätysten. Aglaja vimmastui hirveästi, niin että oli ihan suunniltaan; puhui ruhtinaalle sellaisia pistosanoja ja epäkohteliaisuuksia, että ruhtinaskin jo lakkasi nauramasta ja aivan kalpeni, kun Aglaja viimein sanoi hänelle, ettei hän jalallaan enää astu tähän huoneeseen silloin kun ruhtinas istuu siellä ja että on suorastaan hävytöntä ruhtinaan puolelta käydä heillä, vieläpä öiseen aikaan, kello kahdentoista jälkeen, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Sitten Aglaja oli lähtenyt pois ja paiskannut oven kiinni. Ruhtinas lähti pois aivan kuin hautajaisista, kaikista heidän lohdutteluistaan huolimatta. Yht'äkkiä, neljännestunti sen jälkeen kuin ruhtinas oli lähtenyt pois, Aglaja oli juossut ylhäältä alas kuistille niin kiireesti, ettei edes ollut ennättänyt pyyhkiä silmiään, jotka olivat itkettyneen näköiset; hän oli juossut alas sen tähden, että taloon oli tullut Kolja ja tuonut siilin. He alkoivat kaikki katsella siiliä; Kolja selitti heidän kyselyjensä johdosta, ettei siili ollut hänen ja että hän nyt oli menossa jonnekin toverinsa, erään toisen lukiolaisen, Kostja Lebedevin kanssa, joka oli jäänyt kadulle eikä ollut ilennyt tulla sisälle, koska kantoi kirvestä; että he olivat juuri ikään ostaneet sekä siilin että kirveen vastaan tulleelta talonpojalta. Siiliä oli talonpoika kaupitellut ja ottanut siitä viisikymmentä kopeekkaa, kirveen taas he olivat itse saaneet hänet myymään, koska se sopi hyvin tällä kertaa, ja hyvä kirves se olikin. Silloin Aglaja alkoi yht'äkkiä hirveästi pyydellä, että Kolja myisi hänelle heti siilin, oli aivan poissa suunniltaan, jopa käytti Koljasta nimitystä »rakas». Kolja ei pitkään aikaan ollut suostuvainen, mutta ei viimein jaksanut vastustaa, vaan kutsui sisälle Kostja Lebedevin, jolla todellakin oli kirves kädessä ja joka kovin ujosteli. Mutta silloinpa selvisikin yht'äkkiä, ettei siili ollutkaan heidän, vaan jonkun kolmannen pojan, Petrovin, joka oli antanut heille molemmille rahaa, jotta he ostaisivat hänelle eräältä neljänneltä pojalta Schlosserin Historian, jonka tämä myi halvalla, koska oli rahapulassa; että he olivat lähteneet ostamaan Schlosserin Historiaa, mutta eivät olleet malttaneet olla ostamatta siiliä, niin että siis sekä siili että kirves olivat tuon kolmannen pojan, jolle he niitä nyt olivatkin viemässä Schlosserin Historian asemesta. Mutta Aglaja pyyteli niin itsepintaisesti, että pojat lopulta taipuivat ja myivät hänelle siilin. Heti kun Aglaja sai siilin, hän pani sen Koljan avulla juurikoriin, peitti lautasliinalla ja alkoi pyytää Koljaa viemään heti ja minnekään poikkeamatta siilin ruhtinaalle häneltä ja pyytämään, että tämä ottaisi sen vastaan »hänen syvimmän kunnioituksensa merkiksi». Kolja suostui ilomielin ja lupasi viedä perille, mutta alkoi heti udella: »Mitä merkitsee siili ja tuommoinen lahja?» Aglaja vastasi hänelle, ettei se kuulu häneen. Kolja vastasi olevansa vakuutettu siitä, että se on jotakin vertauskuvallista. Aglaja suuttui ja tokaisi hänelle, että hän on poikanulikka eikä mitään muuta. Kolja vastasi hänelle heti, että jos hän ei kunnioittaisi hänessä naista ja sen lisäksi omia periaatteitaan, niin hän heti osoittaisi hänelle kykenevänsä antamaan asianmukaisen vastauksen moiseen loukkaukseen. Muuten juttu päättyi niin, että Kolja kuitenkin lähti innostuneena viemään siiliä ja Kostja Lebedev juoksi hänen jäljessään. Kun Aglaja näki Koljan kovin heiluttelevan koria, niin hän ei malttanut olla huutamatta tämän jälkeen kuistilta: »Kolja, pyydän, älkää vain päästäkö putoamaan ulos!» — aivan kuin ei äsken olisikaan riidellyt Koljan kanssa; Kolja pysähtyi ja huusi hyvin alttiina tottelemaan, aivan kuin hänkään ei olisi muistanut mitään riitaa olleenkaan: »En, en pudota, Aglaja Ivanovna. Olkaa aivan levollinen!» — ja lähti taas suin päin juoksemaan. Tämän jälkeen alkoi Aglaja nauraa täyttä kurkkua ja juoksi ylös huoneeseensa tavattoman tyytyväisenä. Koko päivän hän oli sitten ollut hyvin iloinen.
Tämmöinen uutinen sai Lizaveta Prokofjevnan aivan tyrmistymään. Oikeastaanhan voisi ajatella, ettei se ollut mitään. Mutta hänen tunteensa olivat nyt kerta kaikkiaan joutuneet tuommoiselle tolalle. Hänen levottomuutensa oli kohonnut korkeimmilleen, ja pääasia oli nyt siili; mitä merkitsi siili? Mitä siinä piili? Mitä sillä tarkoitettiin? Oliko se jokin sovittu merkki? Oliko se sähkösanoma? Sitäpaitsi Ivan Fjodorovitš parka, joka sattui tulemaan juuri tämän kyselyn aikana, pilasi koko asian vastauksellaan. Hänen käsityksensä mukaan siinä ei ollut mitään sähkösanomaa, vaan siili »on yksinkertaisesti siili ja siinä kaikki — ja merkitsi sen lisäksi ystävyyttä, loukkausten unohtamista ja sovintoa, sanalla sanoen, kaikki oli vallattomuutta, mutta joka tapauksessa viatonta ja anteeksiannettavaa».
Sivumennen huomautamme, että hän oli arvannut aivan oikein. Ruhtinas, joka oli palannut kotiinsa Aglajan luota pilkattuna ja tämän pois karkoittamana, oli istunut jo noin puoli tuntia mitä synkimmän epätoivon vallassa, kun Kolja yht'äkkiä saapui ja toi siilin. Heti taivas kirkastui; ruhtinas aivan kuin heräsi kuolleista; hän tiedusteli asian kulkua Koljalta, takertui joka sanaan ja kysyi kymmenen kertaa joka kohtaa uudestaan, nauroi kuin lapsi ja puristi tavan takaa molempien nauravien ja häntä iloisina katsovien poikien käsiä. Selvää siis oli, että Aglaja antoi anteeksi ja että ruhtinas saattoi taas jo tänä iltana mennä hänen luokseen, mutta tämä ei ollut hänelle ainoastaan pääasia, vaan kaikki kaikessa.
— Millaisia lapsia me vielä olemmekaan, Kolja! Ja... ja... kuinka hyvä onkaan, että olemme lapsia! — huudahti hän vihdoin ihastuksissaan.
— Hän on aivan yksinkertaisesti rakastunut teihin, ruhtinas, siinä koko juttu! — vastasi Kolja painokkaasti ja niinkuin asianymmärtäjä ainakin.
Ruhtinas sävähti punaiseksi, mutta ei tällä kertaa sanonut sanaakaan; Kolja vain nauroi täyttä kurkkua ja taputti käsiään; hetkistä myöhemmin alkoi ruhtinaskin nauraa ja katsoi sen jälkeen aivan iltaan asti joka viiden minuutin perästä kelloaan nähdäkseen, miten pitkälle aika oli kulunut ja miten pitkältä oli iltaan.
Mutta Lizaveta Prokofjevna ei jaksanut vastustaa tunteitaan, vaan sai lopulta hetkiseksi hysteerisen kohtauksen. Huolimatta kaikista puolisonsa ja tyttäriensä vastaväitteistä hän lähetti heti kutsumaan Aglajaa tehdäkseen tälle viimeisen kysymyksen ja saadakseen tältä aivan selvän ja lopullisen vastauksen. »Juttu on saatava kerrassaan loppumaan ja sitten siitä on päästy eikä kukaan siitä saa sen jälkeen mitään mainita! Muuten» julisti hän, »minä en elä iltaankaan asti»! Ja nyt vasta kaikki huomasivat, miten mahdottomiin asti he olivat antaneet asian kehittyä. Mutta Aglajasta ei saatu sen selvempää, — hän vain teeskenteli ihmettelyä, oli paheksuvinaan, nauraa hohotti ja pilkkasi ruhtinasta sekä kaikkia kuulustelijoitaan. Lizaveta Prokofjevna kävi vuoteeseen ja tuli esille vasta teenjuontiaikaan, jolloin ruhtinasta odotettiin tulevaksi. Ruhtinasta hän odotti hyvin levottomana ja tämän tultua hän oli vähällä saada hysteerisen kohtauksen.
Mutta ruhtinas tuli sisälle itsekin arasti, miltei tunnustellen, hymyili omituisesti, katseli kaikkia silmiin, aivan kuin olisi kaikilta jotakin kysynyt, sillä Aglaja ei taaskaan ollut huoneessa ja siitä hän oli heti pelästynyt. Tänä iltana ei ollut talossa ketään vieraita, ainoastaan perheen jäsenet. Ruhtinas Š. oli vielä Pietarissa Jevgeni Pavlovitšin enoa koskevissa asioissa. »Olisi edes hän sattunut olemaan täällä ja sanoisi jotakin», ajatteli Lizaveta Prokofjevna suruissaan. Ivan Fjodorovitš istui tavattoman huolestuneen näköisenä; sisaret olivat vakavia ja aivan kuin tahallaan mitään puhumatta. Lizaveta Prokofjevna ei tietänyt, miten aloittaisi keskustelun. Viimein hän alkoi yht'äkkiä pontevasti haukkua rautatietä ja katseli ruhtinasta sangen uhmailevasti.
Voi! Aglaja ei vieläkään tullut, ja ruhtinaan mieli oli lamassa. Sammaltaen ja hämillään hän lausui sen mielipiteen, että rautatien korjaaminen olisi suureksi hyödyksi, mutta Adelaida purskahti yht'äkkiä nauramaan ja ruhtinas masentui taas. Juuri sillä hetkellä astui Aglaja sisälle levollisena ja arvokkaasti, kumarsi kursaillen vastaukseksi ruhtinaan tervehdykseen ja asettui juhlallisesti kaikkein näkyvimmälle paikalle pyöreän pöydän ääreen. Hän katsahti ruhtinaaseen kysyvästi. Kaikki ymmärsivät, että nyt oli tullut kaikkien väärinkäsitysten selvittelyn hetki.
— Oletteko saanut siilini? — kysyi Aglaja lujasti ja miltei vihaisesti.
— Olen saanut, — vastasi ruhtinas punastuen ja tuskallisen jännityksen vallassa.
— Selittäkääpä sitten heti paikalla, mitä te siitä arvelette! Se on välttämätöntä äitimme ja koko perheemme rauhoittamiseksi.
— Kuulehan, Aglaja... — alkoi kenraali yht'äkkiä levottomana.
— Tämä tämä menee yli kaikkien rajojen! — huudahti Lizaveta Prokofjevna pelästyneenä.
— Mitään kaikkia rajoja tässä ei ole, maman, — vastasi tytär heti ankarasti. — Minä lähetin tänään ruhtinaalle siilin ja tahdon tietää hänen mielipiteensä. No, miten on, ruhtinas?
— Se on, minkä mielipiteen, Aglaja Ivanovna?
— Siilistä.
— Se on... minä luulen, Aglaja Ivanovna, että te tahdotte tietää, miten minä otin vastaan... siilin.... eli, paremmin sanoen, miten minä suhtauduin... tähän lähetykseen... siilin lähettämiseen, se on... siinä tapauksessa minä otaksun, että... sanalla sanoen...
Hän oli läkähtyä ja vaikeni.
— No, ette te paljon sanonut, — sanoi Aglaja odotettuaan noin viisi sekuntia. — Hyvä on, minä suostun jättämään siilin sikseen; mutta minä olen hyvin iloinen voidessani vihdoinkin tehdä lopun kaikista kertyneistä väärinkäsityksistä. Sallikaa vihdoinkin meidän kuulla teiltä itseltänne henkilökohtaisesti: pyydättekö te minua vaimoksenne vai ettekö?
— Voi, Herra Jumala! — pääsi Lizaveta Prokofjevnan suusta.
Ruhtinas vavahti ja horjahti taaksepäin; Ivan Fjodorovitš jähmettyi; sisaret rypistivät kulmiaan.
— Älkää valehdelko, ruhtinas, puhukaa totta. Teidän tähtenne minua ahdistellaan omituisilla kuulusteluilla; onko noilla kuulusteluilla mitään perustetta? No?
— Minä en ole kosinut teitä, Aglaja Ivanovna, — lausui ruhtinas yht'äkkiä vilkastuen, — mutta... te tiedätte itse, miten minä rakastan teitä ja uskon teihin... nytkin...
— Minä kysyin teiltä: pyydättekö te kättäni vai ettekö?
— Pyydän, — vastasi ruhtinas ahdistunein mielin.
Seurasi yleistä ja voimakasta liikehtimistä.
— Kaikki tämä käy väärinpäin, rakas ystävä, — lausui Ivan Fjodorovitš hyvin kiihtyneenä, — tämä... tämä on melkein mahdottomuuksiin menevää, jos asia on niin, Glaša... Suokaa anteeksi, ruhtinas, suokaa anteeksi, ystäväni!... Lizaveta Prokofjevna! — kääntyi hän puolisonsa puoleen saadakseen apua. — Pitäisi... tuumia...
— Minä kieltäydyn, minä kieltäydyn! — huusi Lizaveta Prokofjevna huitoen käsillään.
— Sallikaahan, maman, minunkin puhua; merkitsenhän minä itsekin tämmöisessä asiassa jotakin: tämä on kohtalon ratkaisun hetki (Aglaja käytti juuri näitä sanoja), ja minä tahdon itse päästä asiasta selvyyteen ja olen sitäpaitsi iloinen, että se tapahtuu kaikkien kuullen... Sallikaa minun kysyä teiltä, ruhtinas, jos teillä on »sellaiset aikeet», miten oikeastaan luulette tekevänne minut onnelliseksi?
— Minä en todellakaan tiedä, Aglaja Ivanovna, mitä teille vastaisin; tämmöiseen... tämmöiseen kysymykseen — mitä siihen vastaisi? Ja... onko se tarpeenkaan?
— Te olette nähtävästi hännillänne ja läähätätte; levähtäkää hiukan ja kootkaa uusia voimia; juokaa lasi vettä; te saatte muuten heti teetäkin.
— Minä rakastan teitä, Aglaja Ivanovna, minä rakastan teitä suuresti; minä rakastan ainoastaan teitä ja... pyydän, älkää laskeko leikkiä, minä rakastan teitä suuresti.
— Mutta tämä on sentään tärkeä asia; me emme ole lapsia ja asia on otettava käytännöllisesti... Olkaa ystävällinen ja selittäkää nyt, kuinka suuri on omaisuutenne?
— Mutta, mutta Aglaja! Mitä sinä puhut! Tämä on aivan väärinpäin, aivan väärin... — mutisi Ivan Fjodorovitš pelästyneenä.
— Tämä on häpeä! — kuiskasi Lizaveta Prokofjevna kuuluvasti.
— Hän on menettänyt järkensä! — kuiskasi Aleksandra niinikään kuuluvasti.
— Omaisuus... se on, rahoja? — kysyi ruhtinas ihmeissään.
— Aivan niin.
— Minulla on... minulla on nyt satakolmekymmentäviisi tuhatta ruplaa, — mutisi ruhtinas.
— Eikö enempää? — ihmetteli Aglaja kovalla äänellä ja avoimesti sekä ollenkaan punastumatta. — Muuten, ei se tee mitään, varsinkaan jos osaa olla säästäväinen... Aiotteko ottaa jonkin viran?
— Olen aikonut suorittaa kotiopettajan tutkinnon...
— Se sopii hyvin; tietysti se lisää varojanne.. Aiotteko tulla kamarijunkkariksi?
— Kamarijunkkariksi? Sitä en ole ollenkaan ajatellut, mutta...
Mutta nyt eivät sisaret jaksaneet hillitä itseään; he purskahtivat kumpikin nauruun. Adelaida oli jo kauan sitten huomannut Aglajan nytkähtelevissä kasvonpiirteissä alkavan hillittömän naurun merkkejä, jota hän toistaiseksi kaikin voimin pidätteli. Aglaja loi ankaran katseen nauraviin sisariinsa, mutta ei jaksanut itsekään hillitä itseään sekuntiakaan, vaan purskahti aivan hulluun, miltei hysteeriseen nauruun; viimein hän hypähti pois paikaltaan ja juoksi ulos huoneesta.
— Tiesinhän minä, että tämä on vain kujeilua eikä mitään muuta! — huudahti Adelaida. — Aivan alusta alkaen, siilistä asti.
— Ei, tätä minä en enää voi sallia, en voi sallia! — huudahti yht'äkkiä Lizaveta Prokofjevna hirveästi vihastuneena ja riensi nopeasti Aglajan jälkeen. Hänen jäljessään lähtivät heti juoksemaan myös sisaret. Huoneeseen jäi ruhtinas ja perheenisä.
— Tämä on, tämä on... saatoitko ajatella jotakin tämmöistä, Leo Nikolajevitš? — huusi kenraali kiivaasti, nähtävästi itsekään ymmärtämättä mitä tahtoi sanoa. — Ei, vakavasti, vakavasti puhuen?
— Minä näen, että Aglaja Ivanovna on pitänyt minua pilkkanaan, — vastasi ruhtinas surullisesti.
— Odotahan, hyvä veli; minä menen ja odota sinä... sillä... selitä minulle edes sinä, Leo Nikolajevitš, edes sinä: kuinka tämä kaikki on tapahtunut ja mitä tämä kaikki merkitsee kaikessa, niin sanoakseni, kokonaisuudessaan. Ymmärräthän, hyvä veli, itsekin, että minä olen isä; olenhan sentään isä; sillä minä en ymmärrä mitään; niin että selitä edes sinä!
— Minä rakastan Aglaja Ivanovnaa; hän tietää sen ja... on luullakseni jo kauan tietänyt.
Kenraali kohautti olkapäitään.
— Kummallista, kummallista... ja rakastatko oikein paljon?
— Oikein paljon.
— Kummallista, kummallista on minusta tämä kaikki. Se on sellainen yllätys ja isku, että... Katsohan, ystäväni, en minä puhu varallisuudesta (vaikka olin odottanut sinulla olevan enemmän), mutta... minulle on tyttäreni onni... viime kädessä... kykenetkö sinä, niin sanoakseni, tekemään sen... nimittäin hänet onnelliseksi? Ja... ja... mitä tämä on, pilaa vaiko totta hänen puoleltaan? Se on, ei sinun, vaan hänen puoleltaan?
Oven takaa kuului Aleksandra Ivanovnan ääni; isää kutsuttiin.
— Odota, hyvä veli, odota! Odota ja tuumi asiaa, minä heti kohta... — sanoi kenraali kiireesti ja riensi miltei pelästyneenä noudattamaan Aleksandran kutsua.
Hän tapasi puolisonsa ja tyttärensä syleilemässä toisiaan ja vuodattamassa vuolaita kyynelvirtoja. Ne olivat onnen, liikutuksen ja sovinnon kyyneliä. Aglaja suuteli äitinsä käsiä, poskia, huulia; molemmat painautuivat kiihkeästi toisiaan vasten.
— No niin, katso häntä, Ivan Fjodorytš, siinä hän on aivan semmoisena kuin hän todellisuudessa on! — sanoi Lizaveta Prokofjevna.
Aglaja käänsi onnelliset ja kyyneltyneet kasvonsa pois äidin rinnalta, katsahti isäänsä, alkoi ääneensä nauraa, hypähti isän luo, syleili häntä voimakkaasti ja suuteli muutamia kertoja. Sitten hän taas syöksähti äitinsä luo ja peitti kasvonsa kokonaan tämän rintaa vastaan, ettei kukaan näkisi, ja alkoi taas itkeä. Lizaveta Prokofjevna peitti hänet hartialiinansa reunalla.
— Mitä, mitä Herran nimessä teetkään meille, sinä julma tyttö, kaiken tämän jälkeen ei voi sinua muuksi nimittää! — puhui Lizaveta Prokofjevna, mutta nyt jo iloisena, aivan kuin hänen yht'äkkiä olisi alkanut olla helpompi hengittää.
— Julma! Niin, julma! — sanoi siihen yht'äkkiä Aglaja. — Jonninjoutava! Hemmoiteltu! Sanokaa se isälle. Ah, hänhän onkin täällä. Isä, oletteko te täällä? Kuuletteko? — alkoi hän nauraa läpi kyynelten.
— Rakas ystävä, minun epäjumalani! — sanoi kenraali suudellen hänen kättään ja säteillen onnesta. (Aglaja ei vetänyt pois kättään.) — Sinä siis rakastat tuota... nuorta miestä?...
— En, en, en! En voi sietää... teidän nuorta miestänne, en voi sietää! — huusi Aglaja yht'äkkiä kiivastuen ja nosti päänsä pystyyn. — Ja jos te, isä, uskallatte vielä kerran... sanon sen teille vakavasti; kuuletteko: sanon vakavasti!
Ja hän puhui tosiaankin aivan vakavasti; hän oli ihan punastunut, ja hänen silmänsä säkenöivät. Isä vaikeni pelästyneenä, mutta Lizaveta Prokofjevna antoi Aglajan huomaamatta hänelle merkin, ja hän ymmärsi sen merkitsevän: »Älä kysele.»
— Jos niin on, enkelini, niin miten vain tahdot, saat tehdä aivan oman tahtosi mukaan; hän odottaa siellä yksin; eiköhän olisi vihjattava hänelle hienotunteisesti, että hänen sopisi mennä pois?
Kenraali iski vuorostaan silmää Lizaveta Prokofjevnalle?
— Ei, ei, se on jo liikaa; varsinkin jos se tehdään »hienotunteisesti». Menkää itse hänen luokseen; minä tulen sitten, aivan heti. Minä tahdon tuolta... nuorelta mieheltä pyytää anteeksi, koska olen häntä loukannut.
— Ja syvästi oletkin loukannut, — myönsi Ivan Fjodorovitš vakavana.
— No, siinä tapauksessa... jääkää te kaikki mieluummin tänne, minä menen ensin yksin ja te tulette kohta minun jälkeeni, tulkaa samalla hetkellä; niin on parempi.
Hän oli jo ennättänyt ovelle, mutta käännähti yht'äkkiä.
— Minä purskahdan nauramaan! Minä kuolen naurusta! — sanoi hän surullisena.
Samassa hän käännähti taas ja juoksi ruhtinaan luokse.
— No, mitä tämä oikein on? Mitä sinä arvelet? — lausui Ivan Fjodorovitš kiireesti.
— Ihan pelkään sanoa, — vastasi Lizaveta Prokofjevna yhtä nopeasti, — mutta minusta näyttää asia selvältä.
— Minustakin näyttää selvältä. Selvä kuin päivä. Hän rakastaa.
— Ei ainoastaan rakasta, vaan on rakastunut! — selitti Aleksandra Ivanovna. — Mutta millaiseen mieheen oikeastaan?
— Jumala häntä siunatkoon, jos kerran se on hänen kohtalonsa! — sanoi Lizaveta Prokofjevna tehden hurskaasti ristinmerkin.
— Se on siis hänen kohtalonsa, — vahvisti kenraali, — eikä kukaan pääse kohtaloansa pakoon!
Kaikki menivät vierashuoneeseen, mutta siellä odotti heitä taas uusi yllätys.
Aglaja ei ollenkaan purskahtanut nauruun ruhtinasta lähestyessään, kuten oli pelännyt, vaan sanoi tälle miltei arasti:
— Antakaa anteeksi tyhmälle, pahalle, hemmoitellulle tytölle (hän tarttui ruhtinaan käteen) ja olkaa vakuutettu siitä, että me kaikki kunnioitamme teitä äärettömästi. Ja kun minä uskalsin tehdä pilaa teidän kauniista... hyvästä avomielisyydestänne, niin antakaa se minulle anteeksi niinkuin pikku lapselle annetaan anteeksi hänen vallattomuutensa; antakaa anteeksi, että minä jatkoin niin pitkälle mieletöntä kujeilua, josta tietysti ei voi olla pienimpiäkään seurauksia...
Viimeiset sanat Aglaja lausui erittäin painokkaasti.
Isä, äiti, sisaret, kaikki olivat ennättäneet vierashuoneeseen näkemään ja kuulemaan tämän kaiken, ja heitä kaikkia hämmästytti »mieletön kujeilu, josta ei voi olla pienimpiäkään seurauksia», ja vielä enemmän se vakava mieli, jolla Aglaja puhui tästä kujeilustaan. Kaikki katsahtivat kysyvästi toisiinsa; mutta ruhtinas ei näyttänyt ymmärtävän näitä sanoja ja oli ylen onnellinen.
— Miksi te puhutte noin, — mutisi hän, — miksi te... pyydätte... anteeksi...
Hän tahtoi sanoa vielä senkin, että hän ei ollut sen arvoinen, että häneltä pyydetään anteeksi. Kukapa tietää, vaikka hän olisi huomannutkin, mitä merkitsivät sanat »kujeilusta, josta ei voi olla pienimpiäkään seurauksia», mutta omituisena miehenä oli kenties ilostunutkin näistä sanoista. Kiistämättä oli hänelle jo suurinta autuutta yksistään sekin, että hän taas voi esteettömästi tulla Aglajan luo, että hänen sallitaan puhella hänen kanssaan, istua hänen kanssaan, kävellä hänen kanssaan, ja kukapa tietää, kenties tähän yksistään hän olisikin tyytynyt koko elämänsä ajaksi'. (Juuri tätä tyytymistä Lizaveta Prokofjevna luultavasti oli pelännytkin itsekseen; hän oli arvannut sen; hän pelkäsi omassa mielessään monia seikkoja, joita hän ei itsekään osannut selvästi sanoa.) On vaikeata kuvitella, kuinka tavattoman vilkas ja reipas ruhtinas oli sinä iltana. Hän oli niin iloinen, että jo hänet nähdessään tuli iloiselle tuulelle, — näin lausuivat myöhemmin Aglajan sisaret. Hän oli puhelias, ja semmoista ei hänen puoleltaan ollut tapahtunut sen koommin kuin sinä aamuna, jolloin hän, puoli vuotta sitten, oli tutustunut ensimmäisen kerran Jepantšinien perheeseen; palattuaan jälleen Pietariin hän oli ollut silmiinpistävästi ja tahallisesti vaitelias ja aivan äskettäin hän oli kaikkien kuullen tullut sanoneeksi ruhtinas Š:lle, että hänen on oltava pidättyväinen ja harvasanainen, koska hänellä ei ole oikeutta alentaa ajatuksen arvoa esittämällä sitä itse. Hän puhelikin melkein yksin koko sen illan, kertoi paljon, vastaili selvästi, iloisesti ja seikkaperäisesti kysymyksiin. Mutta mitään rakastuneen miehen puheensävyä ei hänen sanoissaan ollut. Kaikki oli vain vakavia, osittain vaikeatajuisiakin ajatuksia. Ruhtinas esitti myös muutamia omia käsityksiään, omia salaisia huomioitaan, niin että tämä kaikki olisi ollut suorastaan hullunkurista, ellei se olisi ollut niin »hyvin esitettyä», kuten kaikki kuulijat myöhemmin yksimielisesti myönsivät. Vaikka kenraali pitikin vakavista keskustelunaiheista, niin sekä hän että Lizaveta Prokofjevna olivat itsekseen sitä mieltä, että tuo kaikki oli liian oppinutta puhetta, joten he lopummalla iltaa tulivat ihan murheellisiksi. Muuten ruhtinas meni lopulta niin pitkälle, että kertoi muutamia perin hullunkurisia juttuja, joille itse ensimmäisenä nauroi, niin että toiset sitten nauroivatkin enemmän hänen iloiselle naurulleen kuin itse jutuille. Aglaja taasen ei puhunut juuri mitään koko iltana; sen sijaan hän kuunteli poispäin käännähtämättä Leo Nikolajevitšia, eikä niin paljon kuunnellut kuin katseli häntä.
— Niin katsoo katsomistaan, ettei käännä pois silmiään; aivan riippuu kiinni joka sanassa; suorastaan tempaa ne ilmasta! — puhui Lizaveta Prokofjevna jälkeenpäin puolisolleen. — Mutta menepä sanomaan hänelle, että hän rakastaa, niin silloin on piru irti!
— Minkä sille tekee, — se on hänen kohtalonsa! — vastasi kenraali kohautellen hartioitaan, ja pitkät ajat hän vielä toisteli näitä sanojaan, jotka olivat alkaneet häntä miellyttää. Lisäämme, että käytännöllisenä miehenä ei hänkään pitänyt hyvin monista seikoista tässä asiain nykyisessä tilassa, varsinkaan ei siitä, että asia oli niin epäselvä; mutta hänkin oli päättänyt toistaiseksi olla vaiti ja katsoa... Lizaveta Prokofjevnan silmiin.
Perheen iloista mielialaa ei jatkunut kauan. Jo seuraavana päivänä Aglaja taas riitaantui ruhtinaan kanssa, ja sitä jatkui lakkaamatta kaikkina seuraavinakin päivinä. Tuntikaupalla hän teki pilaa ruhtinaasta ja piti tätä miltei narrinaan. Tosin he istuivat toisinaan tunnin tai kaksi talon puistossa, huvimajassa, mutta havaittiin, että tällöin ruhtinas melkein aina luki Aglajalle sanomalehtiä tai jotakin kirjaa.
— Tiedättekö, — sanoi Aglaja kerran hänelle keskeyttäen sanomalehden lukemisen, — minä olen huomannut, että te olette hirveän sivistymätön; te ette tiedä mitään kunnollisesti; jos teiltä kysyy, ette osaa sanoa kuka se oli, minä vuonna, minkä sopimuksen mukaisesti? Te olette sangen säälittävä.
— Olenhan sanonut teille, etten ole erikoisen oppinut, — vastasi ruhtinas.
— Kuinka sitten tämän jälkeen oikein on?
Kuinka minä tämän jälkeen voin kunnioittaa teitä? Lukekaa eteenpäin; taikka ei tarvitse, lakatkaa lukemasta.
Ja samana iltana sattui hänen puoleltaan taas eräs seikka, joka oli kaikista arvoituksellinen. Ruhtinas Š. palasi takaisin. Aglaja oli hänelle hyvin ystävällinen ja kyseli paljon Jevgeni Pavlovitšista. (Ruhtinas Leo Nikolajevitš ei vielä ollut tullut.) Yht'äkkiä ruhtinas Š. suvaitsi vihjata »pian tapahtuvaan uuteen käänteeseen perheessä», muutamien Lizaveta Prokofjevnan sattumalta lausumien sanojen johdosta, jotka sisälsivät sen, että kenties taas oli lykättävä Adelaidan häitä, jotta molemmat häät voitaisiin viettää yhdessä. Oli aivan mahdotonta kuvitellakin, miten Aglaja vimmastui »näistä kaikista typeristä otaksumista», muun muassa hän tuli lausuneeksi, ettei »hänellä vielä ole aikomusta tulla kenenkään rakastajattarien seuraajaksi».
Nämä sanat hämmästyttivät kaikkia, varsinkin hänen vanhempiaan. Lizaveta Prokofjevna raati salaisessa neuvottelussa miestään puhumaan ruhtinaan kanssa vakavasti tämän ja Nastasja Filippovnan suhteesta.
Ivan Fjodorovitš vannoi, että tämä oli vain »purkaus», joka johtui Aglajan »häveliäisyydestä»; että jollei ruhtinas Š. olisi ruvennut puhumaan häistä, niin ei tämmöistä puuskaa olisi tullutkaan, sillä Aglaja tietää itsekin aivan varmasti, että tuo kaikki on pahojen ihmisten panettelua ja että Nastasja Filippovna menee naimisiin Rogožinin kanssa; että ruhtinaalla ei siinä ole mitään tekemistä, kaikkein vähimmin hän on missään suhteissa; eikä hän ole koskaan missään suhteissa ollutkaan, jos kerran puhutaan ihan totta.
Mutta ruhtinas ei antanut niinkään häiritä itseään, vaan oli edelleen autuas. Oi, tietysti hänkin huomasi toisinaan jotakin synkkää ja kärsimätöntä Aglajan katseessa; mutta hän uskoi mieluummin sen johtuvan jostakin muusta, ja synkkyys katosi taas omia aikojaan. Kun hän kerran oli ruvennut uskomaan, niin häntä ei enää mikään voinut järkyttää. Kenties hän oli sentään liian rauhallinen; sitä mieltä oli ainakin Ippolit, joka kerran sattumalta kohtasi hänet puistossa.
— No, enkö puhunut teille totta silloin, kun sanoin, että te olette rakastunut? — alkoi hän tullen itse ruhtinaan luo ja pysähdyttäen tämän. Ruhtinas ojensi hänelle kätensä ja onnitteli häntä sen johdosta, että hän oli »niin terveen näköinen». Sairas näytti itsekin saaneen entistä enemmän rohkeutta, mikä on niin ominaista keuhkotautisille.
Hän oli astunut ruhtinaan luokse sanoakseen tälle jotakin myrkyllistä tämän onnellisen ulkonäön johdosta, mutta unohti aikeensa heti ja alkoi puhua itsestään. Hän alkoi valitella, valitti paljon ja kauan ja jokseenkin sekavasti.
— Ette saata uskoa, — lopetti hän, — missä määrin ne kaikki siellä ovat ärtyisiä, pikkumaisia, itsekkäitä, kunnianhimoisia, keskinkertaisia; uskotteko, että he ottivat minut luokseen ainoastaan sillä ehdolla, että kuolisin mahdollisimman pian, ja nyt ovat kaikki raivoissaan, kun minä en kuole, vaan tunnen päinvastoin itseni terveemmäksi. Se on kuin huvinäytelmää! Lyön vetoa, ettette usko minua?
Ruhtinaan ei tehnyt mieli väittää vastaan.
— Toisinaan ihan ajattelen siirtyä takaisin teille asumaan, — lisäsi Ippolit häikäilemättömästi. — Te siis ette pidä heitä sellaisina, että he ottavat ihmisen luokseen sillä ehdolla, että tämä ehdottomasti ja mahdollisimman pian kuolee?
— Minä luulin heidän pyytäneen teidät luokseen jossakin muussa tarkoituksessa.
— Ehee! Te ette ole sentään niin yksinkertainen, kuin miksi teitä sanotaan! Nyt minulla ei ole aikaa, muuten ilmoittaisin teille yhtä ja toista tuosta Ganetškasta ja hänen toiveistaan. Teidän altanne kaivetaan pohjaa, ruhtinas, säälimättömästi kaivetaan pohjaa, ja... ihan säälittää, että te olette niin rauhallinen. Mutta voi, — tehän ette voi olla toisenlainen!
— Olipa sekin säälin aihe! — alkoi ruhtinas nauraa. — Olisinko minä teidän mielestänne siis onnellisempi, jos olisin levottomampi?
— Parempi on olla onneton, mutta tietää, kuin olla onnellinen ja elää... hölmönä. Te ette kai ollenkaan usko, että teillä on kilpakosijoita ja... sillä taholla?
— Teidän sananne kilpakosijoista ovat hieman kyynilliset, Ippolit; olen pahoillani, ettei minulla ole oikeutta vastata niihin. Mitä taas tulee Gavrila Ardalionovitšiin, niin ymmärrättehän itsekin, ettei hän voi olla rauhallinen kaiken sen jälkeen, mitä hän on menettänyt, jos vain tunnette hänen asioitaan vaikkapa osaksikin. Minusta tuntuu, että on parasta katsella asiaa siltä kannalta. Hän ennättää vielä muuttua; hänellä on pitkä elinaika edessään, ja elämä on rikas... Muuten... muuten, — ruhtinas joutui yht'äkkiä ymmälle, — mitä tulee tuohon pohjan kaivamiseen aitani... niin minä en edes ymmärrä, mitä te puhutte; jätetään mieluummin se puheenaine, Ippolit.
— Jätetään toistaiseksi; sitäpaitsihan teidän tietysti pitää olla jalomielinen, ettehän voi muuten. Niin, ruhtinas, teidän täytyy itse omalla sormellanne koetella, ennenkuin uskotte, hahaa! Halveksitteko te minua nyt suuresti, vai mitä?
— Miksi? Senkö tähden, että te olette enemmän kärsinyt ja enemmän kärsitte kuin me?
— Ei, vaan siksi, etten ole kärsimykseni arvoinen.
— Ken on voinut kärsiä enemmän, on tietysti myös suuremman kärsimyksen arvoinen. Kun Aglaja Ivanovna oli lukenut teidän tunnustuksenne, niin hän tahtoi tavata teitä, mutta...
— Hän lykkää tapaamista... hän ei saa, minä ymmärrän, minä ymmärrän... — keskeytti Ippolit aivan kuin saadakseen mahdollisimman pian vaihdetuksi puheenainetta. — Apropos, kerrotaan teidän itsenne lukeneen hänelle ääneen kaiken tuon sekamelskan; se on todellakin kuumehoureissa kirjoitettu ja... tehty. Enkä minä ymmärrä, kuinka suuressa määrin täytyykään olla — en sano julma (se on minulle alentavaa), vaan lapsellisen kunnianhimoinen ja kostonhaluinen, voidakseen soimata minua tämän tunnustukseni johdosta ja käyttää sitä aseena minua vastaan! Älkää olko levoton, tämä puheeni ei tarkoita teitä...
— Mutta minä olen pahoillani, että te ette tahdo pysyä tuon vihon kannalla, Ippolit; se on vilpittömästi kirjoitettu ja, tiedättekö, sen kaikkein naurettavimmatkin kohdat, ja niitä on paljon (Ippolit rypisti ankarasti kulmiaan), on ostettu kärsimyksellä, sillä niiden kertominen oli myös kärsimystä ja... kenties suurta miehuutta. Ajatus, joka silloin oli saanut teidät valtaansa, nousi ehdottomasti jalolta pohjalta, näyttipä asia millaiselta tahansa. Vakuutan teille, että näen sen sitä selvemmin, kuta kauempaa asiaa katselen. Minä en tuomitse teitä, sanon vain ajatukseni, ja olen pahoillani, että silloin olin vaiti...
Ippolit sävähti punaiseksi. Hänen mielessään välähti ajatus, että ruhtinas teeskentelee ja koettaa kietoa hänet paulaan; mutta katsottuaan tarkemmin ruhtinaan kasvoja hän tuli vakuutetuksi tämän vilpittömyydestä; hänen kasvonsa kirkastuivat.
— Ja kuitenkin on kuoltava! — lausui hän ja oli vähällä lisätä: »sellaisen miehen kuin minä»! — Ja ajatelkaahan, miten teidän Ganetškanne minua löylyttää; hän on keksinyt sen vastaväitteen, että kenties niistä, jotka silloin olivat kuuntelemassa vihkoni lukemista, kolme tai neljä kuolee ennen minua! Mitäs siitä sanotte? Hän luulee, että se on lohdutus, hahaa! Ensiksikään nuo ihmiset eivät vielä ole kuolleet; ja jos ne olisivatkin kuolleet, niin mikä lohdutus se sitten olisi! Hän arvostelee oman itsensä mukaan; muuten, hän on mennyt vielä pitemmälle, hän suorastaan haukkuu minua nyt, sanoo, että kunnon mies kuolee tämmöisessä tapauksessa mitään puhumatta ja että kaikessa tässä on minun puoleltani ollut pelkkää itsekkyyttä! Mitä siitä sanotte! Ei, millaista onkaan itsekkyys hänen puoleltaan! Kuinka hienostunut tai, paremmin sanoen, kuinka härkämäinen samalla kertaa onkaan heidän karkea itsekkyytensä, jota he kuitenkaan eivät mitenkään kykene huomaamaan itsessään!... Oletteko te, ruhtinas, lukenut erään Stepan Glebovin kuolemasta, kahdeksannellatoista vuosisadalla? Minä satuin eilen lukemaan...
— Minkä Stepan Glebovin?
— Hänet seivästettiin Pietari Suuren aikana.
— Ah, hyvä Jumala, tiedän! Hän istui viisitoista tuntia seipäässä, pakkasessa, turkkiin puettuna, ja kuoli tavattoman uljaasti; kyllähän sen olen lukenut... Mitä siitä?
— Antaapa Jumala muutamille sellaisen kuoleman, mutta meille hän ei suo sellaista! Kenties te luulette, etten minä kykene kuolemaan niinkuin Glebov?
— Oi, en ensinkään, — vastasi ruhtinas hämillään, — tahdoin vain sanoa, että te... en sitä, että te ette olisi Glebovin kaltainen, vaan... että te... että te silloin pikemminkin olisitte...
— Minä arvaan: Osterman [hänet tuomitsi neuvosto v. 1742 kuolemaan,
mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi karkoitukseksi Siperiaan] enkä
Glebov, — niinkö tahdoitte sanoa?— Mikä Osterman? — ihmetteli ruhtinas.
— Osterman, diplomaatti Osterman, Pietari Suuren aikuinen Osterman, — mutisi Ippolit tullen yht'äkkiä hieman hämilleen. Ruhtinas ei vieläkään vähään aikaan ymmärtänyt.
— Oi, e-e-en! En minä sitä tahtonut sanoa, — sanoi ruhtinas viimein, — te, niin minusta tuntuu... ette koskaan olisi ollut Osterman.
Ippolit rypisti kulmiaan.
— Oikeastaan minä vakuutan tätä siitä syystä, — alkoi ruhtinas yht'äkkiä taas puhua, ilmeisesti korjatakseen puhettaan, — että sen ajan ihmiset (vakuutan teille, että se on usein minua hämmästyttänyt) olivat aivan kuin kokonaan toisenlaisia ihmisiä kuin me, se oli aivan toisenlainen sukukunta kuin meidän aikuisemme, toden totta, aivan kuin toista rotua... Siihen aikaan ihmiset olivat ikäänkuin yhden ainoan aatteen elähyttämiä, mutta nyt he ovat hermostuneempia, kehittyneempiä, herkkätunteisempia, aivan kuin heitä askarruttaisi kaksi tahi kolme aatetta yht'aikaa... Nykyajan ihminen on avarampi — ja, vakuutan teille, sepä estääkin häntä olemasta niin yhtenäinen ihminen kuin siihen aikaan olivat... Minä... minä sanoin sen vain siksi, enkä...
— Ymmärrän; sen naiivisuuden korvaukseksi, jolla te asetuitte toiselle kannalle kuin minä, te nyt tuppaudutte minua lohduttamaan, hahaa! Te olette täydelleen lapsi, ruhtinas. Mutta minä huomaan, että te kaikki kohtelette minua niinkuin... niinkuin porsliinimaljaa... Ei mitään, ei mitään, en minä suutu. Joka tapauksessa muodostui keskustelumme sangen hullunkuriseksi; te olette toisinaan täydelleen lapsi, ruhtinas. Tietäkää, muuten, että minä kenties haluaisin olla jotakin parempaakin kuin Osterman; Ostermaniksi tullakseen ei olisi kannattanut herätä kuolleista... Mutta minä näen, että minun pitäisi kuolla mahdollisimman pian, muuten minä itse... Antakaa minun olla. Näkemiin! No niin, hyvä on, no niin, sanokaa minulle itse, miten minun teidän mielestänne parhaiten olisi kuoltava. Jotta se tapahtuisi mahdollisimman... hyveellisestä tarkoitan? No, sanokaa!
— Kulkekaa ohitsemme ja antakaa meille anteeksi meidän onnemme! — lausui ruhtinas hiljaisella äänellä.
— Hahahaa! Sitä ajattelinkin! Juuri jotakin tämän tapaista odotinkin! Mutta te... mutta te... No niin! Kaunopuheista väkeä! Näkemiin, näkemiin!
VI.
Mitä Varvara Ardalionovna oli kertonut veljelleen Jepantšinien huvilaan illalla kokoontuvasta seurasta, se piti kyllä täsmälleen paikkansa: vieraita odotettiin juuri sen päivän iltana; mutta tämänkin hän oli esittänyt hieman räikeämmin kuin oli tarpeellista. Totta oli, että tilaisuus oli järjestetty liian kiireesti ja jonkinmoisen, aivan tarpeettoman, kiihtymyksen vallassa ja juuri sen tähden, että tässä perheessä »kaikki tehtiin toisin kuin muualla». Tämä kaikki sai selityksensä siitä, että Lizaveta Prokofjevna oli kärsimätön eikä »tahtonut enää olla epäilyjen vallassa» ja että molempien vanhempien sydämet valtasi kiihkeä huoli, kun he ajattelivat rakkaimman tyttärensä onnea. Sitäpaitsi Bjelokonskaja aikoi todellakin pian matkustaa pois; ja koska hänen suojeluksensa tosiaankin merkitsi ylhäisissä piireissä sangen paljon ja koska toivottiin, että hän tulisi olemaan ruhtinaalle suopea, niin vanhemmat toivoivat, että ylhäiset piirit ottavat Aglajan sulhasen vastaan suoraan kaikkivaltiaan »ämmän» käsistä, ja jos tässä olisikin jotakin omituista, niin se kaikki näyttäisi semmoisen suojeluksen turvissa paljon vähemmän omituiselta. Siinäpä vaikeus olikin, etteivät vanhemmat mitenkään kyenneet itse ratkaisemaan kysymystä: »Onko ja miten suuressa määrin koko tässä jutussa jotakin omituista? Vai eikö siinä ole ollenkaan mitään omituista?» Arvovaltaisten ja pätevien ihmisten ystävällinen ja suora lausunto olisi ollut hyvin tervetullut juuri nykyhetkellä, jolloin Aglajan esiintymisen johdosta ei oltu vielä päätetty mitään lopullisesti. Joka tapauksessahan piti ruhtinas ennemmin tai myöhemmin johdattaa seurapiiriin, josta hänellä ei ollut vähäisintäkään käsitystä. Lyhyesti sanoen, häntä oli tarkoitus »näyttää». Illanvietto oli kuitenkin suunniteltu aivan yksinkertaiseksi; oli kutsuttu ainoastaan »perheen ystäviä» hyvin pieni määrä. Paitsi Bjelokonskajaa odotettiin erästä rouvaa, sangen huomattavan herran ja korkean virkamiehen puolisoa. Nuorta väkeä tuskin oli tiedossa muita kuin Jevgeni Pavlovitš; hänen oli määrä tulla Bjelokonskajan mukana.
Että Bjelokonskaja oli tulossa, sen oli ruhtinas kuullut miltei jo kolme päivää ennen illanviettoa; itse kutsuista hän sai tiedon vasta edellisenä päivänä. Hän huomasi tietysti perheen jäsenten touhun ja käsitti myös muutamista näitten vihjailevista ja huolestuneista puheista, että he olivat peloissaan siitä, minkä vaikutuksen hän ehkä tekisi. Mutta Jepantšinit olivat jostakin syystä joka ikinen tulleet siihen käsitykseen, ettei hän yksinkertaisuudessaan mitenkään kykene itse hoksaamaan, että hänen tähtensä ollaan niin levottomia. Senvuoksi kaikki olivat sydämessään surullisia häntä katsellessaan. Muuten, hän ei todellakaan antanut juuri mitään merkitystä tulossa olevalle tapahtumalle; hänen mieltään kiinnitti kokonaan toinen asia: Aglaja muuttui joka hetki yhä oikukkaammaksi ja synkemmäksi, — se hänen mieltään masensi. Kun hän sai kuulla, että odotettiin myös Jevgeni Pavlovitšin tulevan, niin hän tuli hyvin iloiseksi ja sanoi jo kauan toivoneensa saada nähdä häntä. Jostakin syystä nämä sanat eivät olleet mieleen kenellekään; Aglaja poistui harmistuneena huoneesta ja vasta myöhään illalla, kello yhdentoista jälkeen, kun ruhtinas jo lähti pois, sai Aglaja tilaisuuden häntä saattaessaan sanoa hänelle muutamia sanoja kahden kesken.
— Minä toivoisin, ettette huomenna koko päivänä kävisi meillä, vaan tulisitte vasta illalla, kun kokoontuvat nuo... vieraat. Tiedätte kai, että tulee vieraita?
Hän puhui kärsimättömästi ja erikoisen tuimasti; ensimmäisen kerran hän nyt otti puheeksi tuon »illanvieton». Hänestäkin oli miltei sietämätöntä ajatella, että tulee vieraita; kaikki huomasivat sen. Ehkäpä hänen mielensä hyvinkin teki ruveta riitelemään tästä asiasta vanhempiensa kanssa, mutta ylpeys ja ujous estivät aloittamasta puhetta. Ruhtinas ymmärsi heti, että Aglajakin oli hänen tähtensä peloissaan (eikä tahtonut tunnustaa olevansa peloissaan) ja pelästyi yht'äkkiä itsekin.
— Kyllä, minut on kutsuttu, — vastasi hän.
Aglajasta nähtävästi oli vaikeata jatkaa keskustelua.
— Voiko teidän kanssanne puhua mistään vakavasti? Edes kerran elämässä? — sanoi hän suuttuen yht'äkkiä hirveästi, vaikka ei tietänyt, mistä suuttui, ja kykenemättä hillitsemään itseään.
— Voi, ja minä kuuntelen teitä; olen hyvin iloissani, — mutisi ruhtinas.
Aglaja oli taas vaiti minuutin verran ja alkoi sitten puhua ilmeisesti vastenmielisyyttä tuntien:
— Minä en tahtonut kiistellä heidän kanssaan siitä: muutamissa tapauksissa on mahdotonta saada heitä mitään ymmärtämään. Minusta ovat aina olleet vastenmielisiä ne säännöt, joita maman toisinaan antaa. Isästä minä en puhu, häneltä ei voi mitään vaatiakaan. Maman on tietysti kelpo nainen; koettakaahan vain ehdottaa hänelle jotakin alhaista, niin saatte nähdä. No niin, mutta tuon... jonninjoutavan roskan edessä hän alistuu! Minä en puhu yksinomaan Bjelokonskajasta; hän on jonninjoutava ämmä, ja hänellä on aivan huono luonne, mutta hän on älykäs ja osaa pitää heidät kaikki vallassaan, — onpahan hänellä edes se hyvä puoli. Voi alhaisuutta! Ja kuinka naurettavaa: me olemme aina kuuluneet keskisäätyyn, olemme olleet niin keskisäätyä kuin suinkin olla voi; miksi pitää nyt tuppautua tuohon ylhäiseen piiriin? Sinne palaa sisartenkin mieli; tuo ruhtinas Š. on pannut kaikkien päät pyörälle. Miksi te iloitsette Jevgeni Pavlytšin tulosta?
— Kuulkaahan, Aglaja, — sanoi ruhtinas, — minusta tuntuu, kuin te kovin pelkäisitte puolestani, etten vain huomenna saisi reppuja... tuossa seurassa?
— Teidän puolestanne? Pelkäisin? — kivahti Aglaja ja punastui. — Miksi minä pelkäisin teidän puolestanne, vaikkapa te... vaikkapa te kokonaan häpäisisitte itsenne? Mitä se minuun kuuluu? Ja kuinka voitte käyttää tuollaisia sanoja? Mitä merkitsee »saada reput»? Se on ruma sana, raakaa kieltä.
— Se on... koulukieltä.
— No niin, koulukieltä! Jonninjoutava sana! Te aiotte nähtävästi käyttää huomenna tuommoisia sanoja. Etsikää kotonanne sanakirjastanne vielä enemmän semmoisia sanoja: sittenpä saatte voimakkaan vaikutuksen syntymään! Vahinko vain, että te luullakseni osaatte tulla sisälle säädyllisellä tavalla; missä te olette sen oppinut? Osaatteko te ottaa ja juoda sopivalla tavalla kupin teetä, kun kaikki tahallaan katsovat teitä?
— Luulen osaavani.
— Se on vahinko; olisin muuten saanut nauraa. Särkekää edes kiinalainen maljakko, joka on vierashuoneessa! Se on kallis: olkaa niin hyvä ja särkekää; se on saatu lahjaksi; äiti tulee hulluksi ja rupeaa kaikkien nähden itkemään, — niin rakas se on hänelle. Tehkää jokin sellainen ele, kuin teillä aina on tapana tehdä, iskekää siihen ja särkekää se. Käykää vartavasten sen viereen istumaan.
— Päinvastoin koetan istuutua mahdollisimman kauas siitä; kiitos, että varoititte.
— Te siis pelkäätte jo edeltäpäin, että teette suuria eleitä käsillänne. Lyön vetoa, että te rupeatte puhumaan jostakin »aiheesta», jostakin vakavasta, oppineesta, ylevästä! Miten se tuleekaan olemaan... kohteliasta!
— Luulen, että semmoinen on tyhmää... jos se tehdään sopimattomaan aikaan.
— Kuulkaa kerta kaikkiaan, — sanoi Aglaja lopulta kiivaasti, — jos te alatte puhua jostakin sellaisesta kuin kuolemanrangaistuksesta, tai Venäjän taloudellisesta tilasta, tai siitä, että »maailman pelastaa kauneus», niin... minä tietysti olen iloissani ja nauran kovasti, mutta... sanon teille jo edeltäkäsin: älkää sen jälkeen enää tulko silmieni eteen! Kuuletteko: minä puhun vakavasti! Tällä kertaa minä puhun todella vakavasti!
Hän lausui uhkauksensa todellakin vakavasti, niin että hänen äänessään näitä sanoja lausuessaan oli jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, ja samoin vilahti hänen katseestaan sellaista, jommoista ruhtinas ei koskaan ennen ollut huomannut ja joka todellakaan ei näyttänyt leikiltä.
— No niin, nyt te saitte aikaan sen, että minä ehdottomasti »alan puhua» ja myös... kenties... sären maljakonkin. Äsken minä en pelännyt mitään, mutta nyt pelkään kaikkea. Minä saan ehdottomasti reput.
— Olkaa sitten vaiti. Istukaa ja olkaa vaiti.
— Se ei käy päinsä; minä olen vakuutettu siitä, että minä peloissani alan puhua ja peloissani sären maljakon. Kenties minä kaadun sileälle lattialle, tai tapahtuu jotakin muuta tämänkaltaista, sillä minulle on sellaista jo tapahtunut; nyt minä näen siitä unta koko yön. Miksi rupesittekaan siitä puhumaan?
Aglaja katseli häntä synkästi.
— Tiedättekö mitä? — Parasta on, etten huomenna ollenkaan tule! Lähetän raportin, että olen sairas, ja sillä siitä pääsee! — päätti ruhtinas viimein.
Aglaja polkaisi jalkaa ja ihan kalpeni kiukusta.
— Herra Jumala! Onko moista missään nähty! Hän ei tule, silloin kun juuri hänen takiansa ja... oi, hyvä Jumala! Onpa todella ilo olla tekemisissä niin... järjettömän ihmisen kanssa kuin te!
— No, minä tulen, tulen! — keskeytti ruhtinas kiireesti. — Ja lupaan teille kunniasanalla, että istun koko illan puhumatta sanaakaan. Sen minä teen.
— Hyvin teettekin. Te sanoitte äsken: »lähetän raportin, että olen sairas»; mistä te oikein saatte tuommoisia sanontatapoja? Mikä halu teillä on puhua minun kanssani sellaisilla sanoilla? Tahdotteko te minua ärsyttää?
— Anteeksi; sekin on koulukieltä; en tee sitä enää. Minä ymmärrän sangen hyvin, että te... olette peloissanne minun tähteni... (älkäähän toki suuttuko!), ja minä olen siitä hyvin iloissani. Te ette voi uskoa, miten minä nyt olen teidän sanojenne johdosta peloissani ja — iloissani. Mutta kaikki tämä pelko, vakuutan sen teille, kaikki se on vain pikku asia ja roskaa. Toden totta, Aglaja! Mutta ilo jää jäljelle. Minä pidän hirveästi siitä, että te olette sellainen lapsi, niin hyvä ja kiltti lapsi! Ah, kuinka armas te voitte olla, Aglaja!
Aglaja oli tietysti jo antamaisillaan vallan suuttumukselleen, mutta yht'äkkiä jokin hänelle itselleenkin odottamaton tunne valtasi koko hänen sielunsa, yhdeksi silmänräpäykseksi.
— Ettekö te soimaa minua nyt käyttämistäni epähienoista sanoista... joskus... myöhemmin? — kysyi hän yht'äkkiä.
— Mitä te puhuttekaan! Ja miksi taas punastuitte? Ja nyt taas olette synkän näköinen! Te olette alkanut toisinaan luoda liian synkkiä katseita, Aglaja, jommoisia ette ole koskaan ennen luonut. Minä tiedän, mistä se johtuu...
— Olkaa vaiti, olkaa vaiti!
— Ei, parempi on sanoa. Minä olen tahtonut sanoa jo kauan sitten; olen jo sanonut, mutta... se ei riitä, sillä te ette ole uskonut minua. Meidän välillämme on kuitenkin eräs olento...
— Olkaa vaiti, olkaa vaiti, olkaa vaiti, olkaa vaiti! — keskeytti yht'äkkiä Aglaja tarttuen lujasti hänen käteensä ja katsoen häneen miltei kauhistuneena. Tällä hetkellä häntä huudettiin; aivan kuin ilostuen hän jätti ruhtinaan ja juoksi pois.
Ruhtinas oli koko yön kuumeessa. Omituista oli, että jo useana yönä perätysten hänellä oli ollut kuumetta. Nyt tällä kertaa, kun hän houraili, nousi hänen mieleensä ajatus: mitä jos huomenna, kaikkien läsnä ollessa, hän saakin kohtauksen? Olihan hänellä ollut joskus kohtauksia päivälläkin? Tämä ajatus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen ruumistaan; kaiken yötä hän oli olevinaan jossakin ihmeellisessä ja perin oudossa seurassa omituisten ihmisten parissa. Pääasia oli se, että hän oli »alkanut puhua»; hän tiesi, ettei olisi pitänyt puhua, mutta puhui koko ajan, koetti saada heidät jostakin vakuutetuiksi. Jevgeni Pavlovitš ja Ippolit olivat myös vierasten joukossa ja näyttivät olevan tavattoman hyviä ystäviä.
Hän heräsi kello kahdeksan jälkeen; hänen päätään kivisti, ajatukset olivat sekaisin, hänen olonsa tuntui oudolta. Hänen alkoi jostakin käsittämättömästä syystä hirveästi tehdä mieli tavata Rogožinia; nähdä tämä ja puhua hänen kanssaan paljon, — mutta mistä oikeastaan, sitä hän ei itsekään tietänyt; sitten hän jostakin syystä päätti mennä Ippolitin luo. Hänen sydämensä oli rauhaton, jopa siinä määrin, että tämän aamun tapaukset tekivät häneen omituisen puolinaisen vaikutuksen, vaikka tuo vaikutus ei ollutkaan erikoisen voimakas. Yksi noista tapahtumista oli Lebedevin käynti.
Lebedev tuli jokseenkin aikaiseen, kohta kello yhdeksän jälkeen, ja oli aika lailla päissään. Vaikka ruhtinas ei viime aikoina ollutkaan sanottavasti tehnyt havaintoja, niin jotenkuten hän oli kuitenkin tullut panneeksi merkille, että siitä asti kuin kenraali Ivolgin, kolme päivää takaperin, oli muuttanut heiltä pois, Lebedev oli käyttäytynyt hyvin huonosti. Hän muuttui yht'äkkiä merkillisen tahraiseksi ja likaiseksi, hänen kaulaliinansa oli vinossa, takin kaulus oli rikki. Omassa asunnossaan hän raivosi niin, että se kuului yli pihan; Vera oli kerran tullut kyynelsilmin kertomaan jotakin. Kun Lebedev nyt saapui, niin hän alkoi puhua hyvin kummallisesti, löi rintaansa ja syytti itseään jostakin...
— Olen saanut... olen saanut palkan petollisuudestani ja alhaisuudestani... Sain korvapuustin! — lopetti hän viimein traagillisesti.
— Korvapuustin! Keneltä?... Ja näin aamutuimaan?
— Aamutuimaan? — sanoi Lebedev ivallisesti hymyillen. — Aika ei tässä merkitse mitään... ei ruumiilliseenkaan rangaistukseen nähden... mutta minä olen saanut moraalisen... moraalisen korvapuustin enkä ruumiillista!
Hän kävi yht'äkkiä kursailematta istumaan ja alkoi kertoa. Hänen kertomuksensa oli hyvin sekava; ruhtinas rypisti otsaansa ja aikoi lähteä pois; mutta yht'äkkiä muutamat sanat hämmästyttivät häntä. Hän jähmettyi paikalleen ihmetyksestä... Kummallisia asioita kertoili herra Lebedev.
Aluksi tuntui olevan kysymys jostakin kirjeestä; mainittiin Aglaja Ivanovnan nimi. Sitten Lebedev yht'äkkiä alkoi katkerasti syyttää ruhtinasta; puheesta saattoi ymmärtää, että hän katsoi kärsineensä jonkin loukkauksen ruhtinaan puolelta. Alussa ruhtinas oli muka kunnioittanut häntä luottamuksellaan asioissaan erään määrätyn »persoonan» (Nastasja Filippovnan) kanssa; mutta sitten hän oli kokonaan katkaissut välit hänen kanssaan ja ajanut hänet häpeällisesti tiehensä, vieläpä niin loukkaavalla tavalla, että oli viime kerralla keskusteltaessa muka törkeästi torjunut »viattoman kysymyksen talossa lähitulevaisuudessa tapahtuvista muutoksista». Humalaisen kyyneliä itkien Lebedev tunnusti, että »tämän jälkeen hän ei enää mitenkään jaksanut sitä sietää, varsinkin kun hän tiesi paljon, sangen paljon... sekä Rogožinin että Nastasja Filippovnan kuin myös Nastasja Filippovnan ystävättären kautta, ja niinikään oli kuullut Varvara Ardalionovnalta... itseltään... ja myös... ja myös itse Aglaja Ivanovnalta, voitteko kuvitella, Veran välityksellä, oman rakkaan tyttäreni Veran, ainoan tyttäreni... niin... mutta muuten ei ainoan, sillä minulla on heitä kolme. Entä kuka on kirjeellisesti ilmoittanut Lizaveta Prokofjevnalle, vieläpä mitä suurimmassa salaisuudessa, hehee! Kuka on hänelle ilmoittanut kaikista tuon persoonan, Nastasja Filippovnan, suhteista... ja toimista, hehehee! Kuka, kuka on ollut tuo nimetön. Sallikaahan kysyä?»
— Oletteko se todellakin ollut te? — huudahti ruhtinas.
— Minäpä juuri, — vastasi juopunut arvokkaasti, ja tänäänkin kello puoli yhdeksän, puoli tuntia takaperin... ei, siitä on jo kolme neljännestä, kun ilmoitin jalolle äidille, että minulla on kerrottavana hänelle eräs tapahtuma... sangen huomattava. Ilmoitin kirjelipulla, palvelustytön välityksellä, takaoven kautta. Minut otettiin vastaan.
— Oletteko juuri nyt tavannut Lizaveta Prokofjevnan? — kysyi ruhtinas tuskin uskoen korviaan.
— Näin hänet äsken juuri ja sain korvapuustin... moraalisen korvapuustin. Hän antoi minulle kirjeeni takaisin, tai oikeastaan paiskasi sen avaamatta... ja minut hän ajoi pois suin päin... muuten, ainoastaan moraalisesti eikä ruumiillisesti... vaan muuten, melkeinpä ruumiillisestikin, ei siitä paljoa puuttunut!
— Minkä kirjeen hän teille paiskasi avaamatta?
— Enkö minä sitten... hehehee! Minähän en vielä sanonutkaan teille! Ja minä kun luulin jo sanoneeni... Minä sain erään sellaisen pikku kirjeen, perille vietäväksi...
— Keneltä? Kenelle?
Mutta muutamista Lebedevin »selityksistä» oli tavattoman vaikea päästä selvyyteen tai edes jonkin verran ymmärtää. Ruhtinas käsitti vain sen verran, että kirje oli jätetty aamulla aikaiseen, palvelustyttö oli sen tuonut, Vera Lebedevalle, annettavaksi osoitteen mukaisesti... »aivan niinkuin ennenkin... aivan niinkuin ennenkin, eräälle määrätylle persoonalle ja se oli samalla henkilöltä... (sillä toisesta heistä minä käytän nimitystä 'henkilö', mutta toisesta ainoastaan 'persoona', halventaakseni ja tehdäkseni eron; sillä onhan suuri ero viattoman ja korkeasti jalosukuisen kenraalin neidin ja... kamelianaisen välillä), siis kirje oli 'henkilöltä', jonka nimi alkaa A-kirjaimella...»
— Kuinka se on mahdollista? Nastasja Filippovnalle? Roskapuhetta! — huudahti ruhtinas.
— Oli, olipa kyllä, tai jos ei ollut hänelle, niin sitten Rogožinille, samahan se on, Rogožinille...ja myös herra Terentjeville oli, perille vietäväksi, kerran siltä henkilöltä, jonka nimi alkaa A-kirjaimella, — sanoi Lebedev silmää iskien ja hymyillen.
Koska hän usein siirtyi asiasta toiseen ja unohti, mistä oli alkanut puhua, niin ruhtinas vaikeni antaakseen hänen sanoa sanottavansa. Mutta sittenkin oli juttu tavattoman epäselvä: hänenkö kauttaan kirjeet olivat kulkeneet vaiko Veran kautta? Kun hän kerran itse vakuutti, että »on sama, Rogožinilleko vai Nastasja Filippovnalle», niin luultavinta siis oli, ettei hän ollut kirjeitten välittäjä, jos yleensä kirjeitä oli lähetetty. Se seikka, miten kirje nyt oli joutunut hänen käsiinsä, jäi aivan epäselväksi; todennäköisin oli se otaksuma, että hän oli jollakin tavoin saanut anastetuksi sen Veralta... varastanut kaikessa hiljaisuudessa ja vienyt jossakin tarkoituksessa Lizaveta Prokofjevnalle. Tähän tulokseen tuli ja näin käsitti asian ruhtinas lopulta.
— Te olette tullut hulluksi! — huusi hän aivan ällistyneenä.
— En aivan, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, — huomautti Lebedev hieman ilkeästi. — Tosin aioin antaa sen teille, teille, teidän omiin käsiinne, tehdäkseni palveluksen... mutta päätin sitten, että oli parempi tehdä palvelus niille siellä ja ilmoittaa kaikesta jalolle äidille... koska olin kerran aikaisemminkin ilmoittanut kirjeellä, nimettömällä kirjeelläpä kun äsken kirjoitin paperille, ennakolta, ja pyysin päästä puheille, kello kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan, niin allekirjoitin sen: »salainen kirjeenvaihtajanne»; heti otettiin vastaan, aivan paikalla, vieläpä erittäin kiireesti, takaoven kautta... jalon äidin puheille.
— No?...
— Tietäähän sen, oli vähällä pieksää minut; se on, oli hyvin, hyvin vähällä tehdä sen, niin että melkein voi sanoa hänen lyöneen minua. Ja kirjeen hän paiskasi minulle takaisin. Tosin hän aikoi pitää sen itsellään, — näin sen, huomasin, — mutta muutti sitten mieltään ja paiskasi pois: »Kun kerran sinulle, tuommoiselle, on uskottu perille vietäväksi, niin vie...» Ihan oli loukkaantunut. Kun hän kerran ei hävennyt sanoa niin minun edessäni, niin hän tietysti oli loukkaantunut. Kiivasluontoinen on!
— Missä kirje sitten nyt on?
— Minulla edelleen, tässä näin.
Ja hän antoi ruhtinaalle Aglajan Gavrila Ardalionovitšille kirjoittaman kirjelipun, jota tämä voitonriemuisena näytti sisarelleen samana aamuna, kaksi tuntia myöhemmin.
— Tämä kirje ei voi jäädä teille.
— Teille, teille! Teillehän sen tuonkin! — huudahti Lebedev kiihkeästi. — Nyt olen taas kokonaan teidän, teidän päästä sydämeen asti, palvelijanne, hetkellisen uskottomuuden jälkeen! Rangaiskaa sydäntä, säästäkää partaa, niinkuin sanoi Thomas Morus... Englannissa ja Suur-Britanniassa. Mea culpa, mea culpa, niinkuin sanoo Rooman paavitar... se on, hän on Rooman paavi, mutta minä sanon häntä »Rooman paavittareksi».
— Tämä kirje pitää heti lähettää määräpaikkaansa, — alkoi ruhtinas touhuta. — Minä toimitan perille.
— Eikö olisi parempi, eikö olisi parempi, jalosti kasvatettu ruhtinas, eikö sentään olisi parempi... kas näin ikään?
Lebedev väänsi omituisesti, liikuttavasi naamaansa; hän oli yht'äkkiä alkanut hirveästi liikehtiä paikallaan, aivan kuin häntä olisi yht'äkkiä pistetty neulalla, vilkutti viekkaasti silmiään, teki eleitä ja näytti jotakin käsillään.
— Mitä? — kysyi ruhtinas ankarasti.
— Että ensin avaisit — kuiskasi hän liikuttavalla tavalla ja ikäänkuin luottamuksellisesti.
Ruhtinas hypähti pystyyn niin raivostuneena, että Lebedev lähti juoksemaan; mutta päästyään ovelle hän pysähtyi odottamaan, eikö anneta armoa.
— Ah, Lebedev! Voiko, voiko vaipua niin syvälle alennustilaan kuin te olette vaipunut? — huudahti ruhtinas murheellisena. Lebedevin kasvot kirkastuivat.
— Alhainen olen! Alhainen olen! — sanoi hän ja alkoi heti lähestyä kyynelet silmissä ja lyöden rintaansa.
— Sehän on katalaa!
— Katalaa on. Se on oikea sana.
— Ja mikä ihmeen tottumus tuo on, että te... käyttäydytte niin omituisesti? Tehän olette... yksinkertaisesti vakooja! Miksi te kirjoititte nimettömiä kirjeitä ja saatoitte levottomaksi... niin perin jalon ja hyväsydämisen naisen? Minkä tähden, loppujen lopuksi, Aglaja Ivanovnalla ei olisi oikeus kirjoittaa kirjeitä kenelle haluaa? Valittamassako te kävitte tänään, vai mitä? Mitä te toivoitte saavanne? Mikä sai teidät rupeamaan ilmiantajaksi?
— Ainoastaan miellyttävä uteliaisuus ja... palvelevaisuus jaloa sielua kohtaan, niin! — mutisi Lebedev. — Nyt minä olen teidän, taas teidän! Saatte vaikka hirttää!
— Tuossa tilassako te kävitte Lizaveta Prokofjevnan luona? — kysyi ruhtinas inhoten.
— En... raittiimpana... ja säädyllisemmin; tähän olen joutunut vasta nöyryytyksen jälkeen... tämän näköiseksi.
— No, hyvä on, jättäkää minut nyt.
Tämä pyyntö piti kuitenkin toistaa useita kertoja, ennenkuin vieras lopultakin otti lähteäkseen. Kun hän oli jo avannut oven selkoselälleen, niin hän vielä kääntyi takaisin, palasi keskelle huonetta varpaillaan ja alkoi uudestaan tehdä merkkejä käsillään näyttäen, kuinka kirje avataan; sanoin hän ei uskaltanut lausua julki neuvoaan; sen jälkeen hän poistui hymyillen hiljaisesti ja ystävällisesti.
Kaikkea tätä oli ollut hyvin raskasta kuunnella. Kaiken keskeltä esiintyi selvänä eräs tärkeä ja tavaton tosiasia: se, että Aglaja oli hyvin levoton, hyvin epäröivä, suuren tuskan vallassa jostakin syystä (»mustasukkaisuudesta» — kuiskasi ruhtinas itselleen). Selvää näkyi olevan myös, että ilkeät ihmiset koettivat saada hänet ymmälle, ja oli kerrassaan omituista, että hän uskoi heitä siinä määrin. Tietysti tässä kokemattomassa, mutta kuumassa ja ylpeässä pikku päässä oli kypsymässä joitakin erikoisia suunnitelmia, jotka kenties olivat tuhoisiakin ja... aivan mahdottomia. Ruhtinas oli hyvin pelästynyt eikä rauhattomuudessaan tietänyt mitä tekisi. Oli välttämättömästi estettävä jotakin toteutumasta, hän tunsi sen. Hän silmäsi vielä kerran suljetun kirjeen osoitetta; oi, tässä hänellä ei ollut epäilyjä eikä levottomuuden syytä, sillä hän uskoi; aivan muu teki hänet levottomaksi tämän kirjeen johdosta: hän ei uskonut Gavrila Ardalionovitšia. Ja kuitenkin hän oli päättänyt itse antaa Ganjalle tämän kirjeen, henkilökohtaisesti, ja lähtenyt sitä varten jo kotoaan, mutta matkalla hän muutti mieltään. Melkein Ptitsynin talon luona ruhtinas sattui kohtaamaan Koljan ja antoi hänen tehtäväkseen kirjeen antamisen veljen omiin käsiin, aivan kuin se olisi tullut suoraan Aglaja Ivanovnalta. Kolja ei kysellyt sen enempää, vaan vei kirjeen perille, niin ettei Ganja voinut kuvitellakaan, että kirje oli kulkenut niin monien käsien kautta. Kotiin palattuaan ruhtinas kutsui luokseen Vera Lukjanovnan, kertoi tälle niin paljon kuin oli tarpeellista ja sai hänet rauhoittumaan, sillä hän oli tähän asti kaiken aikaa etsinyt kirjettä ja itkenyt. Hän kauhistui kuultuaan, että isä oli vienyt kirjeen. (Ruhtinas sai häneltä vasta myöhemmin kuulla, että hän oli salaa ollut kirjeitten välittäjänä Rogožinin ja Aglaja Ivanovnan välillä; hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että tästä saattoi olla mitään vahinkoa ruhtinaalle...)
Mutta ruhtinas oli lopulta mennyt niin sekaisin, että kun pari tuntia myöhemmin Koljan lähetti juoksi hänelle ilmoittamaan Koljan isän sairaudesta, niin ruhtinas ensimmäisinä hetkinä tuskin kykeni tajuamaan, mistä oli kysymys. Mutta juuri tämä tapaus saattoikin hänet entiselleen, koska se käänsi voimakkaasti hänen huomionsa pois omista asioista. Hän viipyi Nina Aleksandrovnan luona (jonne sairas tietysti oli viety) melkein iltaan asti. Hänestä ei ollut juuri mitään hyötyä, mutta on ihmisiä, joita jostakin syystä mielellään tahtoo nähdä vierellään joinakin raskaina hetkinä. Kolja oli hirveän järkytetty, itki hysteerisesti, mutta juoksenteli kuitenkin kaiken aikaa asioilla: riensi hakemaan lääkäriä ja toimitti niitä kokonaista kolme, juoksi apteekkiin ja välskärille. Kenraali saatiin elpymään, mutta ei tullut tajuihinsa; lääkärit lausuivat, että »joka tapauksessa potilas on vaarassa». Varja ja Nina Aleksandrovna eivät poistuneet sairaan luota; Ganja oli hämmästynyt ja järkytetty, mutta ei tahtonut mennä ylös ja suorastaan pelkäsi nähdä sairasta; hän väänteli käsiään ja puhuen sekavasti ruhtinaalle sai sanotuksi: »Semmoinen onnettomuus, ja pitikin sattua juuri tämmöiseen aikaan!» Ruhtinas luuli ymmärtävänsä, mikä aika se oli, josta Ganja puhui. Ippolitia ruhtinas ei enää tavannut Ptitsynin talossa. Illemmalla juoksi sinne Lebedev, joka aamulla tapahtuneen »selityksen» jälkeen oli tähän asti nukkunut. Nyt hän oli miltei selvä ja itki sairasta katsellessaan todellisia kyyneliä, aivan kuin siinä olisi ollut hänen oma veljensä. Hän soimasi itseään ääneen, selittämättä kuitenkaan, mistä hän itseään syytti, ja vakuutteli yhtämittaa Nina Aleksandrovnalle, että hän, hän itse eikä kukaan muu kuin hän oli syypää... yksinomaan miellyttävän uteliaisuuden vuoksi... ja että »vainaja» (näin hän jostakin syystä itsepintaisesti nimitti vielä hengissä olevaa kenraalia) oli ollut suorastaan nerokas mies! Hän alleviivasi erikoisen vakavasti nerokkuutta, aivan kuin siitä olisi tällä hetkellä voinut olla jotakin tavatonta hyötyä. Nina Aleksandrovna sanoi, nähdessään hänen vilpittömät kyynelensä, hänelle viimein, ollenkaan moittimatta ja miltei lempeästi: »No, antakaahan olla, no, älkää itkekö, no niin, Jumala antaa teille anteeksi!» Lebedeviä hämmästyttivät siinä määrin nämä sanat ja ääni, jolla ne lausuttiin, ettei hän tahtonut koko iltana lähteä Nina Aleksandrovnan luota (ja kaikkina seuraavinakin päivinä aivan kenraalin kuolemaan asti hän oli miltei aamusta iltaan heidän talossaan). Päivän kuluessa kävi Nina Aleksandrovnan luona kaksi kertaa Lizaveta Prokofjevnan lähetti tiedustelemassa sairaan vointia. Kun ruhtinas sitten illalla kello yhdeksän aikaan saapui Jepantšinien vierashuoneeseen, joka jo oli täynnä vieraita, niin Lizaveta Prokofjevna alkoi heti kysellä häneltä sairaan tilaa, osaaottavasti ja seikkaperäisesti, ja vastasi arvokkaasti Bjelokonskajalle tämän kysymykseen: »Kuka on tuo sairas ja kuka on Nina Aleksandrovna?» Ruhtinasta tämä miellytti suuresti. Itse hän Lizaveta Prokofjevnalle asiasta kertoessaan puhui »erittäin hyvin», kuten Aglajan sisaret jälkeenpäin sanoivat: »vaatimattomasti, hiljaisesti, ilman liikoja sanoja, eleitä tekemättä, arvokkaasti; tuli huoneeseen oivallisesti; oli hienosti puettu», eikä suinkaan »kaatunut sileälle lattialle», kuten oli edellisenä iltana pelännyt, vaan teki ilmeisesti kaikkiin miellyttävän vaikutuksen.
Ruhtinas puolestaan huomasi, kun oli istuutunut ja katsahti ympärilleen, että koko tämä seura oli kaikkea muuta kuin niiden hirmu-haamujen kaltainen, joilla Aglaja oli häntä peloitellut, tai niiden painajaisten kaltainen, joita hän oli yöllä nähnyt unissaan. Ensimmäisen kerran elämässään hän nyt näki kappaleen sitä, mitä mainitaan »ylhäisön» peloittavalla nimityksellä. Hän oli jo kauan sitten, erinäisten aiheittensa, suunnitelmiensa ja taipumustensa johdosta, halunnut päästä tähän lumottuun piiriin, ja siksi hänessä herätti suurta mielenkiintoa sen tekemä ensimmäinen vaikutelma. Tämä hänen saamansa ensimmäinen vaikutelma oli suorastaan ihastuttava. Hänessä alkoi jostakin syystä yht'äkkiä tuntua siltä, kuin kaikki nuo ihmiset olisivat syntyneetkin olemaan yhdessä; ettei Jepantšineilla nyt vietetä mitään »iltaa» eikä läsnä ole mitään kutsuvieraita, vaan että nuo kaikki ovat »omaa väkeä» ja että hän on jo kauan ollut heidän hyvä ystävänsä ja aateveljensä ja palannut nyt heidän luokseen lyhyen eron jälkeen. Hienot tavat, yksinkertaisuus ja näennäinen sydämellisyys miltei lumosivat hänet. Hänelle ei voinut nousta mieleenkään semmoinen ajatus, että kaikki tämä sydämellisyys ja jalous, tämä henkevyys ja arvokkuus kenties olikin ainoastaan suurenmoista keinotekoista peliä. Suurin osa noita vieraita olikin, loistavasta ulkonaisesta olemuksestaan huolimatta, varsin tyhjää väkeä, jotka muuten itsekään eivät tietäneet itsekylläisyydessään, että moni seikka, jota he pitivät itsessään hyvänä, oli vain teennäisyyttä, johon he sitäpaitsi eivät olleet syypäät, sillä he olivat omaksuneet sen tiedottomasti ja perintönä. Tätä ei ruhtinas tahtonut edes ruveta epäilemäänkään ollessaan ensimmäisen vaikutelman tenhon lumoissa. Hän näki esimerkiksi, että tuo vanha herra, tuo korkea virkamies, joka ikänsä puolesta olisi voinut olla hänen isoisänsä, ihan keskeyttää oman puheensa kuunnellakseen häntä, niin nuorta ja kokematonta miestä, eikä ainoastaan kuuntele häntä, vaan ilmeisesti antaa arvoa hänen mielipiteelleen, on niin ystävällinen häntä kohtaan, niin vilpittömästi hyväntahtoinen, vaikka he ovat toisilleen vieraita ja näkevät toisensa ensimmäisen kerran. Kenties ruhtinaan lämpimään vastaanottavaisuuteen vaikutti kaikkein enimmän tämän kohteliaisuuden hienostuneisuus. Kenties hän oli jo edeltäkäsin kovin altis saamaan edullisen vaikutelman ja tavallaan lahjottavissa.
Mutta kuitenkaan eivät nämä ihmiset — vaikka he tietysti olivat »talon ja toistensa ystäviä» — olleet läheskään niin hyviä talon eikä toistensa ystäviä kuin ruhtinas luuli heti, kun hänet oli esitelty heille ja hän oli tehnyt heidän tuttavuuttaan. Siellä oli ihmisiä, jotka eivät olisi koskaan eivätkä millään ehdolla tunnustaneet Jepantšineja edes jossakin määrinkään vertaisikseen. Täällä oli myös ihmisiä, jotka olivat täydelleen vihamiehiä keskenään; vanha Bjelokonskaja oli koko elämänsä ajan »halveksinut» »vanhan, korkean virkamiehen» vaimoa, ja tämä puolestaan ei ollenkaan pitänyt Lizaveta Prokofjevnasta. Tuo »korkea virkamies», hänen miehensä, joka jostakin syystä oli suojellut Jepantšineja aivan näitten nuoruusajoilta asti ja joka nytkin oli illan tärkein vieras, oli niin äärettömän suuri henkilö Ivan Fjodorovitšin silmissä, ettei tämä voinut hänen läsnä ollessaan tuntea mitään muita tunteita kuin harrasta kunnioitusta ja pelkoa, ja hän olisi vilpittömästi halveksinut itseään, jos olisi hetkenkään ajan pitänyt itseään hänen vertaisenaan eikä kunnioittanut häntä Olympon Jupiterina. Täällä oli ihmisiä, jotka eivät olleet tavanneet toisiaan moneen vuoteen eivätkä tunteneet toisiaan kohtaan mitään muuta kuin välinpitämättömyyttä, jollei vastenmielisyyttä, mutta jotka nyt tervehtivät toisiaan aivan kuin eilen viimeksi olisivat tavanneet toisensa mitä miellyttävimmässä ystäväseurassa. Seura ei muuten ollut suurilukuinen. Paitsi Bjelokonskajaa ja »vanhaa, korkeata virkamiestä» ja hänen puolisoaan oli täällä ensiksikin eräs suurta luottamusta nauttiva sotilaskenraali, paroni tai kreivi, jolla oli saksalainen nimi, — tavattoman harvapuheinen mies, jolla oli se maine, että hän tuntee ihmeteltävän hyvin hallintoasiat, ja jota pidettiin miltei tiedemiehenä, — eräs niitä olympolaisia hallinnollisia virkamiehiä, jotka tuntevat kaikki asiat, »paitsi ehkä Venäjää itseään», mies, joka lausui aina viidessä vuodessa yhden kerran »merkillisen syvän» lausuman, mutta semmoisen, josta ehdottomasti tulee lentävä lauseparsi ja joka tunnetaan kaikkein ylhäisimmässäkin piirissä; eräs niitä johtavassa asemassa olevia virkamiehiä, jotka tavallisesti harvinaisen pitkän (suorastaan kummastusta herättävän pitkän) virkapalveluksen jälkeen kuolevat korkeassa arvossa, suurissa viroissa ja varsin varakkaina, vaikka eivät olekaan tehneet mitään suuria tekoja, jopa jossakin määrin vihaavatkin suuria tekoja. Tämä kenraali oli Ivan Fjodorovitšin lähin esimies virastossa, ja häntä piti Ivan Fjodorovitš kiitollisen sydämensä lämmön ja myöskin erikoisen itserakkautensa vaikutuksesta niinikään hyväntekijänään, mutta kenraali itse ei ollenkaan pitänyt itseään Ivan Fjodorovitšin hyväntekijänä, vaan suhtautui häneen aivan tyynesti, vaikka mielellään käyttikin hyväkseen Ivan Fjodorovitšin monia palveluksia; hän olisi heti paikalla ollut valmis panemaan Ivan Fjodorovitšin sijalle toisen virkamiehen, jos se jostakin syystä olisi ollut tarpeellista, eikä syyn olisi tarvinnut olla ollenkaan »jalompaa laatua». Vielä oli seurassa muuan vanhanpuoleinen, arvokas herra, jota pidettiin Lizaveta Prokofjevnan sukulaisena, vaikka hän ei ensinkään sitä ollut; hän oli mies, jolla oli korkea arvo ja virka, rikas ja hyvästä perheestä polveutuva mies, vankkatekoinen ja hyvin terve, sangen puhelias ja vieläpä siinä maineessa, että hän kuului tyytymättömiin (kuitenkin sanan lievimmässä merkityksessä), ja että hän oli sapekas (mutta sekin oli hänessä miellyttävää); hänellä oli englantilaisten aristokraattien tapoja ja hän oli omaksunut englantilaisen maun (harrastaen esimerkiksi veristä paahtopaistia, hevosia ja valjakoita, lakeijoja j.n.e.). Hän oli »korkean virkamiehen» hyvä ystävä ja piti tälle hauskasti seuraa; sitäpaitsi Lizaveta Prokofjevna jostakin käsittämättömästä syystä oli saanut päähänsä sen omituisen ajatuksen, että tämä jo vanhanpuoleinen herrasmies (joka oli kevytmielinen mies ja naisten armastelija) yht'äkkiä vielä tekee kosinnallaan onnelliseksi Aleksandran. Tämän kaikkein korkeimman ja arvokkaimman piirin jälkeen seurasi nuorempien vierasten ryhmä, jonka jäsenet myös olivat loistavia ja jonka jäsenillä myös oli sangen oivallisia ominaisuuksia. Paitsi ruhtinas Š:ää ja Jevgeni Pavlovitšia kuului tähän ryhmään vielä tunnettu, ihastuttava ruhtinas N., joka oli aikoinaan ollut koko Euroopan naisten viettelijä ja sydänten voittaja, nyt jo neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen mies, mutta yhä vieläkin hauskan näköinen ja ihmeteltävän taitava kertoja; hänellä oli omaisuutta, joka kuitenkin oli jossakin määrin epäjärjestyksessä, ja hän asusti vanhan tapansa mukaan enimmäkseen ulkomailla. Täällä oli lopuksi vielä ihmisiä, jotka tavallaan muodostivat kolmannen ja erikoisen piirin ja jotka eivät sinänsä kuuluneet yhteiskunnan »valiojoukkoon», mutta joita saattoi toisinaan tavata, samoinkuin Jepantšineitakin, jostakin syystä tuossa »valiopiirissä». Jonkinmoisella tahdikkuudella, jonka he olivat omaksuneet säännökseen, Jepantšinit mielellään sekoittivat niissä harvoissa tilaisuuksissa, jolloin heillä oli kutsuvieraita, korkeamman ja alemman ylhäisöpiirin ihmisiä yhteen »keskisäädyn ihmisten» kanssa. Jepantšineita kehuttiinkin tästä ja heistä lausuttiin, että he ymmärtävät asemansa ja ovat tahdikasta väkeä, ja Jepantšinit ylpeilivät siitä, että heistä lausuttiin tuollainen arvostelu. Eräs tuon keskisäädyn edustajia oli tänä iltana muuan teknikko, eversti, vakava mies, ruhtinas Š:n hyvä ystävä ja hänen kauttaan Jepantšineihin tutustunut, muuten mies, joka oli seurassa harvasanainen ja jolla oli oikean käden etusormessa suuri ja silmäänpistävä hohtokivisormus, joka luultavasti oli tunnustukseksi annettu lahja. Täällä oli lopuksi vielä myös muuan kirjailija ja runoilija, saksalainen syntyjään, mutta venäläinen runoilija, joka sitäpaitsi oli varsin siivo mies, niin että hänet saattoi pelkäämättä tuoda hyvään seuraan. Hänellä oli edullinen, vaikka jostakin syystä hieman vastenmielisyyttä herättävä ulkomuoto; hän oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen, pukeutui moitteettomasti, oli varsin porvarillisen, mutta erittäin kunnianarvoisen saksalaisen perheen jäsen; osasi käyttää erilaisia tilaisuuksia hyväkseen, päästä korkeitten henkilöitten suojatiksi ja laittaa niin, että he edelleen olivat hänelle suopeita. Aikoinaan hän oli kääntänyt saksankielestä jonkin huomattavan saksalaisen runoilijan huomattavan runoteoksen, oli osannut omistaa käännöksensä sopiville henkilöille, osasi kehuskella sillä, että oli ollut erään kuuluisan, mutta nyt jo kuolleen venäläisen runoilijan ystävä (on kokonainen ryhmä kirjailijoita, jotka hyvin mielellään painetussa sanassa lukeutuvat suurten, mutta jo kuolleitten kirjailijain ystäviin), ja hänet oli aivan äskettäin tutustuttanut Jepantšinien perheeseen »vanhan, korkean virkamiehen» vaimo. Tätä rouvaa pidettiin kirjailijain ja tiedemiesten suosijanapa hän oli todellakin toimittanut yhdelle tai kahdelle kirjailijalle eläkkeenkin, korkeassa asemassa olevien henkilöitten avulla, jotka häntä pitivät arvossa. Ja omalla tavallaan hän nauttikin arvoa. Hän oli noin neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen rouvashenkilö (siis varsin nuori niin vanhan ukon vaimoksi kuin hänen miehensä oli), oli ennen ollut kaunotar ja pukeutui vielä nytkin liian ylellisesti, niinkuin monilla hänen ikäisillään rouvilla on halu pukeutua; kovin älykäs hän ei ollut, ja hänen tietonsa kirjallisuuden alalla olivat sangen epäilyttäviä. Mutta halu suojella kirjailijoita oli hänessä kehittynyt samanlaiseksi maniaksi kuin halu pukeutua komeasti. Hänelle omistettiin monia teoksia ja käännöksiä; pari kolme kirjailijaa oli hänen luvallaan julkaissut hänelle kirjoittamiaan, varsin tärkeitä kysymyksiä käsitteleviä kirjeitä... Ja tämän koko seuran ruhtinas otti aivan täydestä, piti sitä puhtaana kultana, johon ei mitään halvempiarvoista oltu sekoitettu. Muuten, kaikki nämä ihmiset olivat myöskin, aivan kuin vartavasten, tässä illanvietossa mitä parhaimman mielialan vallassa ja sangen tyytyväisiä itseensä. Kaikki he tiesivät, aivan joka ikinen, tekevänsä käynnillään Jepantšineille suuren kunnian. Mutta voi, tämmöisiä hienouksia ei ruhtinas aavistanutkaan. Hän ei aavistanut esimerkiksi sitä, etteivät Jepantšinit, aikoessaan ottaa niin tärkeän askelen kuin sen, joka ratkaisi heidän tyttärensä kohtalon, olisi mitenkään uskaltaneetkaan olla näyttämättä häntä, ruhtinas Leo Nikolajevitšia, »vanhalle korkealle virkamiehelle», joka oli tunnustetusti koko heidän perheensä suojelija. »Vanha korkea virkamies» taas puolestaan, vaikka olisikin kestänyt aivan tyynesti tiedon, että Jepantšineja oli kohdannut mitä hirvein onnettomuus, olisi kuitenkin ehdottomasti loukkaantunut, jos Jepantšinit olisivat antaneet tyttärensä mennä kihloihin ilman että olivat kysyneet häneltä neuvoa ja, niin sanoakseni, lupaa. Ruhtinas N., tuo miellyttävä, tuo kieltämättä henkevä ja niin perin avosydäminen mies, oli erinomaisen vahvasti vakuutettu siitä, että hän on aivan kuin aurinko, joka tänä iltana on suonut paisteensa langeta Jepantšinien saliin. Hän katsoi heidän olevan äärettömän paljon alempana itseään, ja juuri tuo vilpitön ja jalo ajatus synnyttikin hänessä hänen ihmeteltävän herttaisen luontevuutensa ja ystävällisyytensä näitä samaisia Jepantšineja kohtaan. Hän tiesi sangen hyvin, että tänä iltana hänen täytyi välttämättömästi kertoa jotakin seuran ihastukseksi, ja hän valmistautuikin tähän jonkinmoisen innoituksen vallassa. Ruhtinas Leo Nikolajevitš, joka sitten kuuli tämän kertomuksen, tunnusti, ettei hän ollut koskaan kuulut mitään sen veroista: sen loistava huumori ja ihmeteltävä ilomielisyys ja naiivisuus vaikuttivat melkein liikuttavilta, kun ne kuuli ruhtinas N:n kaltaisen Don Juanin suusta. Jospa hän vain olisi tietänyt, kuinka vanha ja kulunut tuo kertomus oli, miten se oli ulkoa opittu ja miten se oli menettänyt kaiken makunsa ja herättänyt kyllästymistä kaikissa salongeissa, vaikka se viattomien Jepantšinien luona tuntui taas uudelta, yllättävältä, vilpittömältä ja loistavalta oivallisen ja loistavan miehen muistelmalta! Yksinpä saksalaissyntyinen pikku runoilija, vaikka esiintyikin tavattoman rakastettavasti ja vaatimattomasti, katsoi hänkin miltei tekevänsä kunnian tälle talolle käymällä siinä. Mutta ruhtinas ei nähnyt mitalin toista puolta, ei huomannut, mitä oli kaiken alla. Tätä onnettomuutta ei Aglaja ollut aavistanutkaan. Hän itse oli tänä iltana ihmeen kaunis. Kaikki kolme neitiä olivat hienosti, vaikkakaan eivät kovin ylellisesti puetut, ja heidän tukkalaitteensakin olivat erikoiset. Aglaja istui Jevgeni Pavlovitšin vieressä ja puheli sekä laski leikkiä hänen kanssaan tavattoman ystävällisesti. Jevgeni Pavlovitš käyttäytyi ikäänkuin jonkin verran arvokkaammin kuin muulloin, mikä kenties niinikään johtui kunnioituksesta korkeita herroja kohtaan. Hänet oli, muuten, jo kauan tunnettu ylhäisön piirissä; häntä pidettiin siellä jo omana miehenä, vaikka olikin nuori mies. Tänä iltana hän saapui Jepantšineille suruharso hatussa, ja Bjelokonskaja kehui häntä tuon suruharson vuoksi; joku muu ylhäisöön kuuluva veljenpoika ei näissä oloissa kenties olisi pannutkaan suruharsoa tuommoisen sedän kuoltua. Lizaveta Prokofjevna oli tähän myös tyytyväinen, mutta yleensä hän näytti olevan aivan liian huolestunut. Ruhtinas huomasi, että Aglaja pari kertaa katsoi tarkkaavasti häntä ja luultavasti oli häneen tyytyväinen. Vähitellen hän tuli ylen onnelliseksi. Hänen äskeiset »fantastiset» ajatuksensa ja pelkonsa (jotka hänen mieleensä olivat nousseet sen jälkeen kuin hän oli keskustellut Lebedevin kanssa) tuntuivat nyt, kun hän yht'äkkiä, mutta varsin usein, niitä muisteli, aivan mahdottomalta, suorastaan naurettavalta unelta, joka ei voinut toteutua! (Muutenkin hänen ensimmäisenä, vaikkakin tiedottomana, toiveenaan ja pyrkimyksenään oli äsken ja kaiken päivää ollut — saada jotenkuten laitetuksi niin, ettei hän uskoisi tuohon uneen!) Hän puhui vähän, vastaillen vain kysymyksiin, ja vaikeni viimein kokonaan, istui vain ja kuunteli, mutta nautti ilmeisesti ihan hekumoiden. Vähitellen hänessä itsessään alkoi kypsyä jotakin innostuksen tapaista, joka oli valmis purkautumaan tilaisuuden ilmaantuessa... Sattumalta hän rupesikin puhumaan, silloinkin vastaten kysymykseen ja nähtävästi ilman mitään erikoisia aikeita...
VII.
Kun hän nautinnokseen katseli Aglajaa, joka puheli iloisesti ruhtinas N:n ja Jevgeni Pavlovitšin kanssa, niin se vanhanpuoleinen herra, joka oli englantilaisten ihailija ja joka toisessa nurkassa piti seuraa »korkealle virkamiehelle» kertoen tälle innokkaasti jotakin, mainitsi yht'äkkiä nimen Nikolai Andrejevitš Pavlištšev. Ruhtinas käännähti nopeasti heihin päin ja alkoi kuunnella.
Oli kysymys uudesta, voimaan astuneesta järjestyksestä ja joistakin mellakoista, joita oli sattunut eräillä maatiloilla X:n läänissä. Englantilaiskiihkoilijan kertomuksissa oli luultavasti jotakin hauskaakin, koska ukko alkoi viimein nauraa kertojan sapekkaalle intoilulle. Tämä kertoi sujuvasti ja venytti aivan kuin äreästi muristen sanoja sekä korosti lievästi ääntiöitä; hän kertoi, miten hänen oli ollut pakko juuri nykyisen asiaintilan johdosta myydä erinomainen X:n kuvernementissa oleva maatilansa, vieläpä, vaikka ei ollut erikoisessa rahantarpeessakaan, puolesta hinnasta, mutta samalla kertaa hänen oli pakko pitää itsellään rappiolla oleva, tappiota tuottava ja riidanalainen maatila ja vielä maksaa siitä lisämaksuakin. »Välttääkseni vielä uutta käräjänkäyntiä Pavlištševin palstan takia olen lähtenyt sieltä käpälämäkeen. Vielä yksi tai kaksi sellaista perintöä, niin olen aivan köyhä mies. Olen siellä, muuten, saanut lisää kolmetuhatta desjatinaa oivallista maata!»
— Sehän on niin... Ivan Petrovitšhan on Nikolai Andrejevitš Pavlištševin sukulainen... sinähän luullakseni olit etsimässä hänen sukulaisiaan, — lausui ruhtinaalle puoliääneen Ivan Fjodorovitš, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt hänen viereensä ja huomannut, kuinka tarkkaavaisesti ruhtinas seurasi keskustelua. Hän oli tähän asti pitänyt seuraa kenraalille, joka oli hänen esimiehensä, mutta jo kauan sitten hän oli huomannut, että Leo Nikolajevitš oli aivan eristäytyneenä, ja oli alkanut olla siitä huolissaan; hän tahtoi saattaa ruhtinaan jossakin määrin ottamaan osaa keskusteluun ja sillä tavoin vielä toistamiseen näyttää ja esitellä hänet »korkeimmille henkilöille».
— Leo Nikolaitš oli vanhempiensa kuoltua Nikolai Andreitš Pavlištševin kasvatti, — pisti häh väliin, kun huomasi Ivan Petrovitšin katsahtavan häneen.
— E-erittäin ha-hauskaa, — huomautti tämä, — ja minä muistankin sen varsin hyvin. Äsken, kun Ivan Fjodorytš esitteli meidät toisillemme, tunsin minä teidät heti ja muistin kasvonnekin. Te ette todellakaan ole paljon muuttunut ulkomuodoltanne, vaikka minä näin teidät ainoastaan lapsena, kun olitte kymmenen tai yhdentoista vuoden ikäinen. Teidän kasvonpiirteissänne on jotakin sellaista, joka herättää muistossani...
— Oletteko te nähnyt minut lapsena? — kysyi ruhtinas omituisen hämmästyksen valtaamana.
— Oi, siitä on jo hyvin pitkä aika, — jatkoi Ivan Petrovitš. — Zlatoverhovossa, jossa te silloin elelitte naisserkkujeni luona. Minä kävin ennen verraten usein Zlatoverhovossa, — ettekö te muista minua? O-on hyvin mahdollista, ettette muista... Te olitte silloin... jollakin tavoin sairas, niin että minä kerran ihan ihmettelin teitä...
— En muista mitään! — vakuutti ruhtinas kiihkeästi.
Molemmat selittivät asiaa vielä muutamin sanoin, Ivan Petrovitš hyvin tyynesti ja ruhtinas hämmästyttävän kiihtyneenä, ja selville kävi, että ne molemmat vanhat neidit, Pavlištšev-vainajan sukulaiset, jotka asuivat hänen maatilallaan Zlatoverhovossa ja joiden kasvatettavaksi ruhtinas oli annettu, puolestaan olivat Ivan Petrovitšin serkkuja. Samoinkuin kaikki muutkin ei Ivan Petrovitškaan voinut juuri ollenkaan selittää syitä, jotka olivat saattaneet Pavlištševin pitämään noin hyvää huolta pienestä ruhtinaasta, ottolapsestaan. »Niin, minä unohdin silloin ottaa siitä selkoa», mutta kuitenkin osoittautui, että hänellä oli erinomaisen hyvä muisti, sillä hän muisti senkin, miten ankara pikku kasvattia kohtaan oli ollut vanhempi serkku, Marfa Nikitišna, »niin että minä kerran ihan jouduin riitaan hänen kanssaan teidän takianne kasvatusmenetelmästä, sillä jos tahtoo antaa aina vain vitsaa ja vitsaa sairaalle lapselle, niin sehän... myönnättehän itsekin...», ja kuinka hellä poikaraukkaa kohtaan sen sijaan oli ollut nuorempi serkku, Natalia Nikitišna... He asuvat nyt molemmat, — kertoi hän edelleen, X:n kuvernementissa (en vain tiedä, ovatko he vielä elossa), jossa he saivat Pavlištševilta periä erinomaisen hyvän pikku maatilan. Marfa Nikitišna aikoi muistaakseni mennä luostariin; en kuitenkaan uskalla väittää sitä varmasti; kenties olen kuullut semmoista jostakin toisesta... niin, minä kuulin äskettäin kerrottavan semmoista tohtorin rouvasta...
Ruhtinaan silmät loistivat innostuksesta ja liikutuksesta, kun hän kuuli tämän kertomuksen. Tavattoman innokkaasti hän puolestaan selitti, ettei hän voi koskaan antaa anteeksi itselleen sitä, ettei niinä kuutena kuukautena, jolloin oli matkustellut sisämaan kuvernementeissa, ollut käyttänyt tilaisuutta hyväkseen etsiäkseen ja käydäkseen tervehtimässä entisiä hoitajiaan. Hän oli aikonut joka päivä mennä, mutta aina olivat olosuhteet sen estäneet... mutta nyt hän lupaa... ehdottomasti... vaikka X:n kuvernementtiin olisikin... »Te siis tunnette Natalia Nikitišnan? Mikä jalo, mikä pyhä sielu! Mutta myöskin Marfa Nikitišna... suokaa minulle anteeksi, mutta luulen, että te erehdytte Marfa Nikitišnaan nähden! Hän oli ankara, mutta... eihän voinut olla menettämättä kärsivällisyyttään... sellaisen idiootin kanssa kuin minä silloin olin [hihii!]. Minähän olin silloin täydellinen idiootti, tuskin voisitte uskoakaan [hahaa!]. Muuten... muuten, te näitte minut silloin ja... Kuinka minä en muista teitä? Te siis... ah, hyvä Jumala, oletteko te siis todellakin Nikolai Andreitš Pavlištševin sukulainen?»
— Va-a-kuutan teille, — vastasi Ivan Petrovitš ja katseli nauraen ruhtinasta.
— Oi, enhän minä sanonut sitä sen tähden, että minä... epäilisin... ja, loppujen lopuksi, voiko sellaista epäilläkään [hehee!]... ollenkaan? Se on, edes hiukkaakaan!! [Hehee!] Mutta minä tarkoitan sitä, että Nikolai Andreitš Pavlištšev vainaja oli niin erinomainen ihminen! Tavattoman jalo ihminen, toden totta, vakuutan sen teille!
Ruhtinas ei ainoastaan läähättänyt, vaan niin sanoaksemme »oli läkähtyä kauniisiin tunteisiinsa», niinkuin tästä seuraavana aamuna lausui Adelaida keskustellessaan sulhasensa, ruhtinas Š:n kanssa.
— Ah, hyvä Jumala! — alkoi Ivan Petrovitš nauraa. — Miksi minä en voisi olla ja-lon-kin ihmisen sukulainen?
— Voi, hyvä Jumala! — huudahti ruhtinas nolostuen, hätääntyen ja vilkastuen yhä enemmän. — Minä... minä sanoin taas tyhmyyden, mutta... niin täytyi käydäkin sillä minä olen... minä olen... minä olen, — muuten, se ei taaskaan kuulu tähän! Ja mitä onkaan minussa nyt, sanokaapa se, kun ajattelen sellaisia pyrkimyksiä... sellaisia suurenmoisia pyrkimyksiä! Ja verrattuna niin jaloon ihmiseen, sillä hänhän oli, totta totisesti, erinomaisen jalo mies, eikö totta? Eikö totta?
Ruhtinaan koko ruumis vapisi. Miksi hän yht'äkkiä oli niin kiihtynyt, miksi joutunut aivan syyttä suotta sellaisen liikutuksen ja innostuksen valtaan, joka ei ollenkaan ollut oikeassa suhteessa keskustelun aiheeseen, — sitä olisi ollut vaikea sanoa. Hänen mielialansa oli nyt kerta kaikkiaan sellainen, ja hän oli tällä hetkellä vähältä tuntea jotakuta kohtaan ja jostakin syystä mitä hehkuvinta ja sydämellisintä kiitollisuutta, — kenties Ivan Petrovitšiakin kohtaan ja melkeinpä kaikkia vieraita kohtaan yleensä. Hän oli nyt kerta kaikkiaan alkanut tuntea itsensä ylenmäärin onnelliseksi. Ivan Petrovitš alkoi viimein katsella häntä paljon tarkemmin, sangen kiinteästi katseli häntä myös »korkea virkamies». Bjelokonskaja loi ruhtinaaseen vihaisen silmäyksen ja puristi yhteen huuliaan. Ruhtinas N., Jevgeni Pavlovitš, ruhtinas Š., neidot, kaikki keskeyttivät puhelunsa ja kuuntelivat. Aglaja näytti pelästyneen, Lizaveta Prokofjevna tunsi suurta arkuutta. Omituisia olivat hekin, tyttäret ja äiti: he olivat itse olleet sitä mieltä, että olisi parasta, jos ruhtinas istuisi koko illan ääneti; mutta heti kun he olivat nähneet hänet nurkassa aivan yksinään ja aivan tyytyväisenä kohtaloonsa, he olivat tulleet levottomiksi. Aleksandra oli jo aikonut mennä hänen luokseen ja varovasti tuoda hänet aivan toiselle puolelle huonetta heidän seuraansa, t.s. ruhtinas N:n seuraan Bjelokonskajan viereen. Mutta heti kun ruhtinas nyt oli itse alkanut puhua, he olivat tulleet vielä levottomammiksi.
— Että hän oli erinomainen ihminen, siinä te olette oikeassa, — lausui Ivan Petrovitš ponnekkaasti eikä enää hymyillyt. — Niin, niin... hän oli erinomainen mies! Kelpo mies ja kunnon mies, — lisäsi hän oltuaan vähän aikaa vaiti. — Voi sanoa, että hän oli mitä korkeinta kunnioitusta ansaitseva mies, — lisäsi hän vielä painokkaammin, pysähdyttyään kolmannen kerran, — ja... ja on ilo nähdä, että te puolestanne...
— Eikö juuri tällä Pavlištševilla ollut jokin juttu.... kummallinen juttu... erään apotin kanssa... erään apotin... en muista, minkä apotin kanssa, mutta kaikki siitä aikoinaan puhuivat, — lausui »korkea virkamies» koettaen muistaa.
— Se oli apotti Gouraud, jesuiitta, — auttoi hänen muistiaan Ivan Petrovitš, — niin, siinä ovat meidän oivallisimmat ja arvokkaimmat miehemme! Sillä hän oli kuitenkin hyvästä perheestä, varakas mies, arvoltaan kamariherra, ja jos... hän olisi pysynyt virassaan... Mutta hänpä jätti yht'äkkiä viran ja kaikki kääntyäkseen katoliseen uskoon ja tullakseen jesuiitaksi, vieläpä miltei julkisesti, aivan jonkinmoisella innostuksella. Hän kuoli todellakin oikeaan aikaan... niin, sitä sanoivat silloin kaikki.
Ruhtinas oli poissa suunniltaan.
— Pavlištšev... Pavlištšev olisi kääntynyt katoliseen uskoon? Se on mahdotonta! — huudahti hän kauhistuneena.
— No, »on mahdotonta», — sipisi Ivan Petrovitš vakuuttavasti, — se on kenties liiaksi sanottu, myöntänette sen itsekin, rakas ruhtinas... Muuten, te pidätte niin tavattoman suuressa arvossa vainajaa... hän oli todellakin perin hyväsydäminen mies, ja siitä minä katson johtuvankin pääasiallisesti, että tuo veijari Gouraud menestyi. Mutta minä, minäpä voisin teille kertoa, kuinka paljon huolta ja touhua minulle sitten tuotti tämä asia... ja nimenomaan tuo samainen Gouraud! Ajatelkaahan, — sanoi hän kääntyen yht'äkkiä ukon puoleen, — he tahtoivat esittää vaatimuksia testamenttiinkin nähden, ja minun täytyi ryhtyä kaikenlaisiin, tuota noin, mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin... saadakseni heidät järkiinsä... sillä he ovat mestareita hoitelemaan tuollaisia asioita! I-ihmeteltävää! Mutta onneksi tämä tapahtui Moskovassa, minä riensin heti kreivin luo, ja me saimme... heidät tulemaan järkiinsä...
— Ette usko, miten te olette pahoittanut mieleni ja saaneet minut hämmästymään! — huusi taas ruhtinas.
— Valitan sitä; mutta itse asiassa tämä kaikki oikeastaan on aivan joutavaa, ja sen suuremmitta seurauksitta se olisi päättynytkin, kuten tavallista on, siitä olen varma. Viime kesänä, — sanoi hän kääntyen taas ukon puoleen, — kuuluu kreivitär K. niinikään menneen ulkomailla johonkin katoliseen luostariin; meikäläiset eivät tunnu jaksavan vastustaa, jos kerran antautuvat noitten... vehkeilijäin käsiin... varsinkin ulkomailla.
— Tuo kaikki johtuu, luulen, meidän... velttoudestamme, — mutisi ukko arvovaltaiseen tapaan. — No niin, heillä on oma saarnaamistapansa... hieno tapa... ja he osaavat peloitella ihmisiä. Minutkin saivat kolmenkymmenenyhden vuoden iässä, Wienissä, peloittaneeksi, saatan teille vakuuttaa; mutta minä en antautunut, vaan livistin pois heidän käsistään, hahaa!
— Minä olen kuullut, että sinä silloin, ystäväiseni, karkasit kauniin kreivitär Livitskajan kanssa Wienistä Pariisiin ja jätit toimesi, etkä ollenkaan ollut jesuiittaa paossa, — huomautti yht'äkkiä Bjelokonskaja.
— No, siis kuitenkin pakenin jesuiittaa, yhteenhän se käy, että pakenin jesuiittaa! — sanoi ukko alkaen nauraa, kun mieleen tuli hauska muisto. — Te olette luultavasti hyvin uskonnollinen, jota kovin harvoin tapaa nykyään nuorten miesten keskuudessa, — sanoi hän kääntyen ystävällisesti ruhtinas Leo Nikolajevitšin puoleen, joka kuunteli suu auki ja oli yhä edelleen ällistynyt; ukon mieli teki nähtävästi päästä lähemmin tuntemaan ruhtinasta; erinäisistä syistä hän oli alkanut tuntea suurta mielenkiintoa tätä kohtaan.
— Pavlištšev oli kirkasälyinen mies ja kristitty, tosikristitty, — lausui ruhtinas yht'äkkiä. — Kuinka saattoikaan hän omaksua... epäkristillisen uskon?... Katolisuus on aivan samaa kuin epäkristillisyys! — lisäsi hän yht'äkkiä, ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä; hän katsoi eteensä ja ikäänkuin loi silmänsä yleisesti ja yhteisesti kaikkiin.
— No, tuo on sentään liikaa sanottu, — mutisi ukko ja katsoi ihmetellen Ivan Fjodorovitšiin.
— Kuinka on katolisuus epäkristillinen usko? — kysyi Ivan Petrovitš käännähtäen tuolillaan. — Ja mikä usko se sitten on?
— Ensiksikin se on epäkristillinen usko! — vastasi ruhtinas tavattoman kiihtyneenä ja aivan liian jyrkästi. — Sitä se on ensiksi; ja toiseksi roomalainen katolisuus on pahempaa kuin ateismikin, se on minun mielipiteeni! Niin! Sellainen on minun mielipiteeni! Ateismi saarnaa ainoastaan tyhjyyttä, mutta katolisuus menee pitemmälle: se esittää väärennetyn Kristuksen, josta se on valehtelemalla ja moittimalla tehnyt irvikuvan, Kristuksen vastakohdan! Se saarnaa antikristusta, vannon sen teille, vakuutan sen teille! Se on minun persoonallinen ja jo kauan sitten syntynyt vakaumukseni, ja se on kiusannut minua itseäni... Roomalainen katolisuus uskoo, ettei kirkko voi pysyä maan päällä ilman että sillä on valtiollinen yliherruus koko maailmassa, ja se huutaa: »Non possumus!» Minun käsitykseni mukaan ei roomalainen katolisuus edes ole mikään uskokaan, vaan yksinkertaisesti Länsi-Rooman keisarikunnan jatko, ja siinä on kaikki alistettu tämän ajatuksen alle, uskosta alkaen. Paavi anasti maata, astui maalliselle valtaistuimelle ja ryhtyi miekkaan; siitä lähtien on kaikki kulkenut edelleen sitä menoa, miekan lisäksi on vain tullut vielä valhe, vehkeily, petos, kiihkomielisyys, taikausko, konnuus, on leikitty kansan kaikkein pyhimmillä, vilpittömimmillä, oikeimmilla, palavimmilla tunteilla, kaikki, kaikki on vaihdettu rahaan, halpamaiseen maalliseen valtaan. Ja eikö se ole antikristuksen oppia?! Kuinka ei siitä kaikesta olisi alkanut ateismi? Ateismi on lähtöisin siitä, juuri roomalaisesta katolisuudesta! Ateismi on ennen kaikkea saanut alkunsa heistä itsestään: saattoivatko he itse uskoa itseensä? Sille on antanut lisää voimaa vastenmielisyys heitä kohtaan; se on jatkoa heidän valheeseensa ja henkiseen voimattomuuteensa! Ateismi! Meillä ovat uskoa vailla ainoastaan korkeimmat piirit, jotka, niinkuin Jevgeni Pavlovitš äskettäin sattuvasti sanoi, ovat jo juurettomia; mutta siellä, Euroopassa, alkavat jo hirveän laajat kansankerrokset menettää uskonsa, — ensin se johtui pimeydestä ja valheesta, mutta nyt se johtuu kiihkomielisyydestä, vihasta kirkkoa ja kristinoppia kohtaan!
Ruhtinas pysähtyi vetämään henkeä. Hän oli puhunut hirveän nopeasti. Hän oli kalpea ja läähätti. Kaikki katsoivat toisiinsa; mutta viimein ukko alkoi avoimesti nauraa. Ruhtinas N. otti esille lornjetin ja katseli ruhtinasta kääntämättä pois katsettaan. Saksalaissyntyinen runoilija hiipi esille nurkasta ja siirtyi lähemmäksi pöytää hymyillen ilkimielisesti.
— Te lii-iioit-telette suuresti, — sanoi Ivan Petrovitš venyttäen sanojaan ja oli hieman ikävystyneen näköinen ja ikäänkuin häpeissäänkin jostakin, — siinäkin kirkossa on myös sellaisia edustavia henkilöitä, jotka ansaitsevat kaikkea kunnioitusta ja jotka ovat hyveellisiä...
— En ole ollenkaan puhunut yksityisistä kirkon edustajista. Minä puhuin roomalaisen katolisuuden olemuksesta, minä puhun Roomasta. Voiko kirkko kokonaan kadota? Minä en ole koskaan sitä sanonut!
— Myönnän sen, mutta kaikki tuo on tunnettua ja tarpeetonta on siitä puhua ja... se kuuluu jumaluusoppiin...
— Oi ei, oi ei! Ei yksistään jumaluusoppiin, vakuutan teille, ettei se ole niin! Se koskee meitä paljon läheisemmin kuin luulette. Sehän juuri onkin koko meidän erehdyksemme, ettemme vielä kykene näkemään, ettei tämä asia kuulu yksinomaan jumaluusoppiin! Onhan sosialismikin katolisuuden ja sen olemuksen tuote! Sekin on, samoinkuin sen veli ateismi, saanut alkunsa epätoivosta, syntynyt vastakohdaksi katolisuudelle moraalisessa mielessä, korvatakseen uskonnosta kadonneen siveellisen voiman ja sammuttaakseen janoon kuolemaisillaan olevan ihmiskunnan henkisen janon sekä pelastaakseen sen, ei Kristuksen kautta, vaan niinikään väkivallan kautta! Sekin on vapautta väkivallan kautta, sekin on yhdistämistä miekalla ja verellä! »Älä uskallakaan uskoa Jumalaan, älä uskalla omistaa omaisuutta, älä uskalla olla persoonallisuus, fraternité ou la mort, kaksi miljoonaa päätä!» Heidän teoistansa te heidät tunnette — niin on sanottu! Älkääkä luulko, että se kaikki on niin viatonta eikä meille peloittavaa; oi, meidän on välttämättömästi tehtävä vastarintaa, ja pian, pian! Lännen vastakohdaksi on meidän nostettava loistoonsa Kristus, jonka me olemme säilyttäneet ja jota he eivät ollenkaan ole tunteneetkaan! Ei tarttuen orjamaisesti jesuiittain koukkuun, vaan vieden heille meidän venäläisen sivistyksemme, on meidän astuttava heidän eteensä; älköönkä meillä sanottako, että heidän saarnansa on hienoa, niinkuin äsken juuri joku sanoi...
— Mutta sallikaahan, sallikaahan, — keskeytti hänet Ivan Petrovitš hirveän levottomana ja ympärilleen katsellen sekä alkaen joutua aivan pelon valtaan, — kaikki teidän ajatuksenne ovat tietysti kiitosta ansaitsevia ja täynnä isänmaallisuutta, mutta tämä kaikki on tavattomasti liioiteltua, ja... parasta olisi jättää tämä puheenaine...
— Ei, liioiteltua se ei ole, vaan pikemminkin liian lievästi sanottua, niin, liian lievästi sanottua, sillä minä en kykene löytämään oikeita sanoja, mutta...
— Sa-allikaa!
Ruhtinas vaikeni. Hän istui tuolillaan suoraksi ojentautuneena ja katseli liikkumatta, leimuavin katsein Ivan Petrovitšia.
— Minusta näyttää, että teitä on kovin suuresti hämmästyttänyt se tapaus, joka sattui teidän hyväntekijällenne, — huomautti ukko ystävällisesti ja menettämättä levollisuuttaan. — Te tulistuitte... kenties se johtuu siitä, että olette elänyt niin paljon yksinänne. Jos eläisitte enemmän ihmisen parissa — ja ylhäisön piireissä toivoakseni otetaan teidät mielellään vastaan huomattavana nuorena miehenä —, niin tietysti te saisitte innostuksenne tyyntymään ja huomaatte, että tämä kaikki on paljon yksinkertaisempaa... ja sitäpaitsi tuommoiset harvinaiset tapaukset... johtuvat minun käsittääkseni osaksi meidän ylenmääräisestä kyllästymisestämme ja osittain... ikävöimisestämme...
— Aivan niin, aivan niin! — huudahti ruhtinas. — Se on suurenmoinen ajatus! Juuri »ikävöimisestä, meidän ikävöimisestämme», ei ylikyllästymisestä, vaan päinvastoin janosta... ei ylikyllästymisestä, siinä te olette erehtynyt! Eikä ainoastaan janosta, vaan polttavasta, kuumeisesta janosta! Älkääkä... älkääkä uskoko, että sitä olisi niin pienessä määrässä, että sille voi vain nauraa; antakaa minulle anteeksi, minun täytyy osata nähdä kauemmaksi! Kun meikäläiset saavuttavat rannan, kun he tulevat vakuutetuiksi, että se on ranta, niin he riemastuvat siitä niin, että menevät niin pitkälle kuin suinkin pääsevät; miksi niin? Te ihmettelette Pavlištševia, te katsotte kaiken johtuneen hänen hulluudestaan tai hyväsydämisyydestään, mutta asia ei ole niin! Eikä vain meitä, vaan koko Eurooppaa ihmetyttää tämmöisissä tapauksissa meidän venäläinen omituisuutemme; jos meikäläinen kääntyy katolinuskoon, niin hänestä ehdottomasti tulee jesuiitta, vieläpä kaikkein pahinta lajia; jos hänestä tulee ateisti, niin hän ehdottomasti rupeaa vaatimaan, että usko Jumalaan on hävitettävä väkivallalla, siis miekalla! Mistä tämä tulee, mistä johtuu yhtäkkiä sellainen kiihko? Ettekö todellakaan tiedä? Siitä, että hän on löytänyt isänmaan, jota hän ei täällä huomannut olevan, ja siksi hän ilostui; hän löysi rannan, maan, ja riensi sitä suutelemaan! Ei vain turhamainen kunnianhimo, ei ainoastaan rumat kunnianhimon tunteet synnytä venäläisiä ateisteja ja venäläisiä jesuiittoja, vaan niitä synnyttää henkinen tuska, henkinen jano, korkeampien asiain kaipuu, vankan rannan ja sen kotimaan ikävöiminen, johon he ovat lakanneet uskomasta, koska eivät ole milloinkaan sitä tunteneet! Ateistiksi taas on venäläisen niin kovin helppo tulla, helpompi kuin kaikkien muiden koko maailmassa! Eikä meikäläisistä tule yksinkertaisesti ateisteja, vaan he alkavat ehdottomasti uskoa ateismiin, pitää sitä uutena uskona, huomaamatta ollenkaan, että ovat alkaneet uskoa nollaan ja tyhjään. Niin suuri on meidän henkinen janomme! »Kenellä ei ole pohjaa jalkojensa alla, sillä ei ole Jumalaakaan.» Tämä ei ole minun muodostelemani lausuma. Näin lausui eräs vanhauskoisiin kuuluva kauppias, jonka kohtasin matkallani. Tosin hän ei lausunut aivan näin, vaan hän sanoi: »Se joka on irtaantunut maastansa, se on irtaantunut Jumalastakin.» Ajateltakoon vain, että meillä ovat perin sivistyneetkin ihmiset liittyneet ruoskijain lahkoon... Ja missä suhteessa, muuten, tämmöisessä tapauksessa ruoskijain lahko on huonompi kuin nihilismi, jesuiittalaisuus, ateismi? Ehkäpä se on syvempääkin kuin nuo! Mutta siitäpä näkee, miten pitkälle kaipaus on mennyt!... Osoittakaa kuumeisesti janoaville Kolumbuksen seuralaisille »Uuden Maailman» ranta, näyttäkää venäläiselle venäläinen maailma, antakaa hänen löytää tämä kulta, tämä aarre, joka on ollut kätketty hänen silmiltään ja maahan kaivettu! Näyttäkää hänelle, miten tulevaisuudessa koko ihmiskunnan uudistus ja ylösnousemus tapahtuu kenties ainoastaan venäläisen aatteen kautta, venäläisen Jumalan ja Kristuksen kautta, niin saatte nähdä, miten mahtava ja oikeamielinen, viisas ja lempeä jättiläinen kasvaa hämmästyneen maailman nähtäväksi, hämmästyneen ja pelästyneen, sillä he odottavat meiltä ainoastaan miekkaa, miekkaa ja väkivaltaa, sillä he eivät voi kuvitella meitä, koska arvostelevat itsensä mukaan, ilman raakalaisuutta oleviksi. Näin on ollut tähän saakka, ja kuta pitemmälle eletään, sitä suuremmaksi kasvaa tuo kaipuu! Ja...
Mutta nyt sattui yht'äkkiä eräs tapaus ja ruhtinaan puhe keskeytyi aivan odottamattomalla tavalla.
Koko tämä kuumeinen puhetulva, koko tämä omituisten ja levottomien sanojen ja intomielisten ajatusten ryöppy, jossa ajatukset ikäänkuin ajoivat toisiaan takaa yleisessä sekamelskassa ja hyppelivät toistensa ylitse, kaikki tämä ennusti jotakin vaarallista, jotakin erikoista tapahtuvaksi tuon niin yht'äkkiä, nähtävästi syyttä suotta, kiivastuneen nuoren miehen mielialassa. Vierashuoneessa olijoista olivat kaikki, jotka tunsivat ruhtinaan, peloissaan (muutamat häpeissäänkin) ja ihmeissään hänen puuskastaan, joka oli niin räikeässä ristiriidassa hänen ainaisen ja arankin pidättyväisyytensä kanssa, samoinkuin myös hänen erinäisissä tapauksissa osoittamansa harvinaisen ja erikoislaatuisen tahdikkuuden sekä synnynnäisen vaistonsa kanssa, jotka opastivat häntä tajuamaan sopivaisuuden hienoimmatkin vaatimukset. Ei saatettu käsittää, mistä tämä kaikki oli johtunut: eihän siihen voinut olla syynä se, mitä oli kerrottu Pavlištševista. Naiset katselivat nurkastaan häntä kuin hullua, ja Bjelokonskaja tunnusti myöhemmin, että jos tätä olisi jatkunut vielä minuutin verran, niin hän olisi lähtenyt juoksemaan pakoon. »Ukot» olivat miltei ymmällä ensimmäisestä ällistyksestä; kenraali, Ivan Fjodorovitšin esimies, katseli tyytymättömän ja ankaran näköisenä tuoliltaan. Teknikko-eversti istui aivan liikkumattomana. Nuori saksalainen kalpeni, mutta hymyili edelleen teennäistä hymyään ja katseli toisia, miten nämä menettelisivät. Muuten tämä kaikki ja »koko skandaali» olisi voinut saada aivan tavallisen ja luonnollisen lopun, ehkäpä hetkisen kuluttua: Ivan Fjodorovitš, joka oli tavattomasti hämmästynyt, mutta malttanut mielensä ennen kuin muut, oli jo koettanut useita kertoja saada ruhtinaan lakkaamaan; kun tämä ei ollut onnistunut, niin hän oli nyt menossa ruhtinaan luo varmoin ja lujin aikein. Hetkinen vielä, ja hän olisi, jos niin tarvittiin, kenties vienyt kaikessa ystävyydessä ruhtinaan pois huoneesta sillä verukkeella, että tämä oli sairas, ja ehkäpä niin olikin todella ruhtinaan laita; Ivan Fjodorovitš uskoi mielessään vahvasti siihen... Mutta asia sai toisen käänteen.
Jo alussa, heti sisälle tultuaan, oli ruhtinas käynyt istumaan mahdollisimman kauas kiinalaisesta maljakosta, jolla Aglaja oli häntä peloittanut. Saattaako uskoa, että Aglajan eilisten sanojen jälkeen hänessä oli syntynyt jonkinmoinen voittamaton vakaumus, omituinen ja mahdottomalta tuntuva aavistus, että hän ehdottomasti ja nimenomaan seuraavana päivänä särkee tuon maljakon, koettipa vältellä sitä miten tahansa ja koettipa miten tahansa estää onnettomuutta? Niin se kuitenkin oli. Illan kuluessa olivat toiset voimakkaat, mutta valoisat vaikutelmat alkaneet tulvia hänen sieluunsa; olemme siitä jo puhuneet. Hän unohti aavistuksensa. Kun hän kuuli puhuttavan Pavlištševista ja Ivan Fjodorovitš vei hänet Ivan Petrovitšin luo ja kiinnitti tämän huomion uudelleen häneen, niin hän istuutui lähemmäksi pöytää ja sattui joutumaan juuri siihen nojatuoliin, jonka vierellä, jalustalla, oli suuri, komea kiinalainen maljakko, melkein vieressä, hiukan taempana.
Lausuessaan viimeiset sanansa hän oli yht'äkkiä noussut paikaltaan, heilauttanut varomattomasti kättään ja sattunut liikahduttamaan olkapäätään ja... kuului yleinen huudahdus! Maljakko huojui aluksi aivan kuin epätietoisena, putoaisiko jonkun ukon päähän, mutta kallistui yht'äkkiä päinvastaiselle puolelle, mistä samassa nuori saksalainen oli kauhistuneena hypähtänyt syrjään, ja putosi lattialle. Kumahdus, huutoa, kallisarvoisia sirpaleita matolla, pelästystä, hämmästystä, — oi, miltä ruhtinaasta nyt tuntui, sitä on vaikea ja melkeinpä tarpeetontakin kuvata! Mutta emme voi olla mainitsematta eräästä omituisesta tunteesta, joka sai hänet hämmästymään juuri siinä silmänräpäyksessä ja esiintyi yht'äkkiä aivan selvänä kaikkien muitten sekavien ja peloittavien tunteitten joukossa: ei häpeä, ei skandaali, ei pelko, ei se, että kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, hämmästyttänyt häntä kaikkein enimmän, vaan se, että ennustus oli käynyt toteen! Mikä tässä ajatuksessa oikeastaan oli niin mukaansatempaavaa, sitä hän ei olisi edes kyennyt selittämään itselleen; hän tunsi vain olevansa hämmästynyt sydämen pohjaan asti ja seisoi miltei mystillisen pelon vallassa. Vielä silmänräpäys, ja kaikki tuntui hänen edessään avartuvan, kauhun sijaan tuli valoa ja iloa ja innostusta; hänen henkeään alkoi ahdistaa ja... silmänräpäyksessä se kuitenkin oli ohi. Jumalan kiitos, ei tullutkaan se, mitä hän oli pelännyt! Hän veti henkeä ja katseli ympärilleen.
Hän ei näyttänyt pitkään aikaan ymmärtävän ympärillään olevaa touhua, taikka hän ymmärsi täydelleen ja näki kaikki, mutta seisoi siinä aivan kuin kokonaan eri mies, jolla ei ollut tässä mitään osuutta ja joka oli niinkuin sadun näkymätön mies tullut huoneeseen ja tarkasteli siellä hänelle vieraita, mutta mielenkiintoisia ihmisiä. Hän näki, miten sirpaleita korjattiin pois, kuuli nopeata puhelua, näki Aglajan, joka oli kalpea ja katsoi häneen omituisesti, hyvin omituisesti; Aglajan silmissä ei ollut ollenkaan vihaa, ei ollenkaan suuttumusta; hän katseli häntä niin pelästynein, mutta niin myötätuntoisin katsein, ja toisia hän katseli niin loistavin katsein... Ruhtinaan sydämen täytti yht'äkkiä suloinen tuska. Viimein hän näki oudoksi hämmästyksekseen, että kaikki olivat taas istuutuneet paikoilleen ja nauroivat, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan! Hetkinen vielä, ja nauru tuli vielä voimakkaammaksi: naurettiin nyt hänen ulkomuodolleen, hänen jähmettymiselleen ja mykistymiselleen, mutta naurettiin hyväntahtoisesti ja iloisesti; monet alkoivat puhella hänelle ja puhuivat niin ystävällisesti, ennen kaikkea Lizaveta Prokofjevna: hän puhui naurussa suin ja jotakin sangen ystävällistä. Yht'äkkiä ruhtinas tunsi, että Ivan Fjodorovitš taputti häntä ystävällisesti olalle; Ivan Petrovitš nauroi myös; mutta vielä kauniimmin, viehättävämmin ja myötätuntoa herättävämmin käyttäytyi vanha ukko; hän otti ruhtinasta kädestä, puristi sitä hiukan ja löi siihen toisen kätensä kämmenellä sekä kehoitti häntä tyyntymään, aivan kuin pelästynyttä pikku poikaa, mikä suuresti miellytti ruhtinasta, ja pani hänet lopulta istumaan aivan viereensä. Ruhtinas katseli hyvillä mielin hänen kasvojaan eikä jostakin syystä vieläkään kyennyt puhumaan, henki ei ottanut kulkeakseen; ukon kasvot miellyttivät häntä suuresti.
— Kuinka? — mutisi hän viimein. — Annatteko te todellakin minulle anteeksi? Ja... tekin, Lizaveta Prokofjevna?
Nauru tuli yhä voimakkaammaksi; kyynelet nousivat ruhtinaan silmiin; hän ei ottanut uskoakseen, mitä näki, ja oli kuin lumottu.
— Tietysti maljakko oli ihana. Olen nähnyt sen tässä jo noin viisitoista vuotta, niin... viisitoista... — lausui Ivan Petrovitš.
— No, olipa tuo nyt asia! Loppuhan tulee ihmisellekin, mitä siis kannattaa huolehtia saviastiasta! — sanoi Lizaveta Prokofjevna kovalla äänellä. — Ihanko sinä todella pelästyit niin kovasti, Leo Nikolaitš? — lisäsi hän miltei huolestuneena. — Älä välitä siitä, ystäväni, älä välitä! Ihanhan sinä todella panet minut pelkäämään.
— Ja annatteko anteeksi kaikki? Kaiken muunkin paitsi maljakon? — sanoi ruhtinas ja aikoi nousta yht'äkkiä paikaltaan, mutta ukko veti hänet kädestä takaisin. Hän ei tahtonut päästää häntä.
— C'est très curieux et c'est très sérieux! — kuiskasi hän pöydän yli Ivan Petrovitšille, muuten, jokseenkin kuuluvasti; kenties ruhtinas sen kuulikin.
— Minä en siis ole teitä ketään loukannut? Ette voi uskoa, kuinka onnelliseksi tämä ajatus minut tekee; mutta muutenhan ei saata ollakaan! Olenko minä voinut täällä ketään loukata? Minä loukkaan teitä taas tämmöistä ajattelemalla.
— Rauhoittukaa, ystäväni, tämä on liioittelua. Eikä teillä ollenkaan ole mitään syytä noin kiittää; se on kaunis tunne, mutta liioiteltu.
— Minä en kiitäkään teitä, minä vain... ihailen teitä, minä olen onnellinen katsellessani teitä; kenties minä puhun tyhmästi, mutta minun täytyy puhua, täytyy selittää... vaikkapa vain kunnioituksesta itseäni kohtaan.
Kaikki hänessä oli rajua, epäselvää ja kuumeista; oli hyvin mahdollista, että ne sanat, joita hän lausui, useissa tapauksissa olivat aivan muita kuin hän oli tahtonut lausua. Hän näytti katseellaan kysyvän, saako hän puhua. Hänen katseensa sattui Bjelokonskajaan.
— Ei tee mitään, hyvä ystävä, jatka vain, jatka vain, mutta älä läähätä, — huomautti Bjelokonskaja. — Äskenkin sinulta hengitys salpautui, ja niin sitten kävikin; mutta puhu vain pelkäämättä; nämä herrat ovat nähneet kummempiakin kuin sinä, et sinä heitä hämmästytä; Jumala tietää, mikä kumma kapine sinä oikein olet; mutta sinä särit maljakon ja sait meidät pelästymään.
Ruhtinas kuunteli hymyillen hänen sanojaan.
— Tehän, — sanoi hän yht'äkkiä kääntyen ukon puoleen, — tehän pelastitte kolme kuukautta takaperin maanpakoon joutumasta ylioppilas Podkumovin ja virkamies Švabrinin?
Ukko ihan punastui hieman ja mutisi, että hänen pitäisi rauhoittua.
— Minä olen kuullut teistä kerrottavan, — kääntyi ruhtinas samassa Ivan Petrovitšin puoleen, — X:n kuvernementissa, että te annoitte tulipalosta kärsineille talonpojillenne, vaikka he olivat jo vapaita ja olivat tuottaneet teille ikävyyksiä, ilmaiseksi rakennuspuita metsästänne?
— No, se on li-iioit-telua, — mutisi Ivan Petrovitš, mutta puhe miellytti häntä kuitenkin ja hän ojentautui arvokkaasti suoremmaksi. Tällä kertaa hän oli aivan oikeassa siinä, että »se oli liioittelua»: se oli vain väärä huhu, jonka ruhtinas oli kuullut.
— Ja te, ruhtinatar, — kääntyi hän yhtäkkiä Bjelokonskajan puoleen hymyillen ja loistavin kasvoin, — ettekö te puoli vuotta sitten ottanut minua vastaan Moskovassa kuin oman poikanne, Lizaveta Prokofjevnan kirjeen johdosta, ja annoittehan todellakin aivan kuin omalle pojallenne erään neuvon, jota minä en milloinkaan unohda. Muistatteko?
— Mitä sinä höpötät? — vastasi Bjelokonskaja vihaisesti. — Sinä olet hyvä mies, mutta hullunkurinen; kun sinulle lahjoitetaan pari ropoa, niin sinä kiität aivan kuin olisi pelastettu henkesi. Sinä luulet, että se on kauniisti tehty, mutta se on vastenmielistä.
Hän oli vähällä tosissaan suuttua, mutta alkoi yht'äkkiä nauraa ja tällä kertaa hyvää naurua. Lizaveta Prokofjevnankin kasvot kirkastuivat ja samoin Ivan Fjodorovitšin.
— Olenhan sanonut, että Leo Nikolaitš on mies... mies... sanalla sanoen, kunhan vain ei läähättäisi, niinkuin ruhtinatar huomautti...— mutisi kenraali ilon hurmiossa toistaen Bjelokonskajan sanat, jotka olivat häntä hämmästyttäneet.
Ainoastaan Aglaja näytti olevan surullinen; mutta hänen kasvonsa hehkuivat edelleen, kenties paheksumisestakin.
— Hän on todellakin sangen rakastettava, — mutisi ukko taas Ivan Petrovitšille.
— Minä tulin tänne tuska sydämessä, — jatkoi ruhtinas yhä edelleen omituisen, lisääntyvän hämmennyksen vallassa, yhä nopeammin ja nopeammin, yhä kummallisemmin ja innostuneemmin, — minä... minä pelkäsin teitä, pelkäsin itseänikin. Kaikkein enimmän itseäni. Kun palasin tänne Pietariin, päätin ehdottomasti tulla tuntemaan meidän ensimmäiset perheemme, vanhimmat, ikivanhat, joihin itse kuulun, joiden joukossa minä itse syntyperäni puolesta olen ensimmäisiä. Istunhan nyt samanlaisten ruhtinasten joukossa kuin itsekin olen, eikö niin? Minä tahdoin teihin tutustua ja se oli tarpeellista, sangen, sangen tarpeellista!... Minä olen aina kuullut teistä liian paljon pahaa, enemmän kuin hyvää, teidän harrastustanne pikkumaisuudesta ja erikoisuudesta, siitä, miten te olette jäljellä muusta maailmasta, teidän vähäisestä sivistyksestänne, teidän hullunkurisista tavoistanne, — oi, kuinka paljon teistä kirjoitetaan ja puhutaankaan! Tulin tänne tänään uteliaana ja levottomana; minun oli nähtävä itse ja päästävä henkilökohtaisesti selville siitä, eikö koko tämä venäläisen yhteiskunnan korkein piiri todellakaan enää kelpaa mihinkään, onko se jo elänyt, onko sen elinvoima lopussa ja eikö se kykene enää muuhun kuin kuolemaan, mutta käy sittenkin vielä pikkumaista ja kateellista taistelua... tulevaisuuden miehiä vastaan, on esteenä heille eikä huomaa olevansa itse kuolemaisillaan. Minä en aikaisemminkaan ole uskonut tätä mielipidettä täydelleen, sillä eihän meillä ole koskaan ollut mitään ylintä yhteiskuntaluokkaakaan, hoviseuruetta lukuunottamatta, johon mies saattoi joutua virkapukunsa perusteella tai sattumalta, ja nythän se on jo aivan kokonaan kadonnut, eikö niin, eikö niin?
— No, se ei ole ollenkaan niin, — sanoi Ivan Petrovitš alkaen nauraa ivallisesti.
— No niin, nyt taas pääsi alkuun! — ei Bjelokonskaja malttanut olla sanomatta.
— Laissez le dire, hänen ruumiinsahan ihan vapisee, — sanoi ukko taas varoittavasti puoliääneen.
Ruhtinas oli kokonaan menettänyt tasapainonsa.
— Ja mitä näinkään? Näin hienoja, hyväsydämisiä, älykkäitä ihmisiä; näin vanhan herran, joka kohtelee ystävällisesti ja kuuntelee sellaista nulikkaa kuin minä; näen ihmisiä, jotka kykenevät ymmärtämään ja antamaan anteeksi, hyväsydämisiä venäläisiä, jotka ovat melkein yhtä hyväsydämisiä ja sydämellisiä kuin ne, joita olen tavannut muissa piireissä, tuskin ollenkaan huonompia. Voitte ymmärtää, miten iloisesti hämmästyin! Oi, sallikaa minun lausua se julki! Minä olen paljon kuullut sanottavan ja itse vahvasti uskonut, että ylhäisön piirissä kaikki on teennäistä, kaikki on vanhaa ja rappeutunutta muotoa ja että itse ydin on näivettynyt; mutta näenhän nyt itse, ettei asian laita voi meillä olla semmoinen; semmoista saattaa olla jossakin muualla, mutta ei meillä. Olisitteko te muka kaikki nyt jesuiittoja ja pettureita? Minä kuulin äsken, miten ruhtinas N. kertoi jotakin: eikö se ollut hyväsydämistä, räiskyvää huumoria, eikö se ollut todellista sydämen hyvyyttä? Voiko tuollaisia sanoja tulla sellaisen ihmisen huulilta, joka on... kuollut, jonka sydän on kutistunut ja henkinen kyky kuihtunut? Olisivatko kuolleet voineet kohdella minua sillä tavoin kuin te kohtelitte? Eikö tämä ole aineistoa... tulevaisuutta varten, aineistoa, joka herättää toiveita? Voivatko tämmöiset ihmiset olla ymmärtämättä ja jäädä jäljelle muista?
— Vielä kerran pyydän, rauhoittukaa, rakas ystäväni, me keskustelemme tästä kaikesta toiste, ja minäkin hyvin mielelläni... — naurahti »korkea virkamies».
Ivan Petrovitš murahti ja käännähti nojatuolissaan; Ivan Fjodorovitš liikehti levottomasti; hänen esimiehensä, kenraali, puheli »korkean virkamiehen» puolison kanssa kiinnittämättä enää mitään huomiota ruhtinaaseen; mutta »korkean virkamiehen» puoliso kuunteli väliin aina ruhtinaan puhetta ja vilkaisi ruhtinaaseen.
— Ei, tiedättekö, parasta on, että minä puhun! — jatkoi ruhtinas uuden kuumeisen puuskan vallassa ja kääntyi erittäin luottavasti ja miltei luottamuksellisesti ukon puoleen. — Aglaja Ivanovna kielsi eilen minua puhumasta ja mainitsi aiheetkin, joista en saa puhua; hän tietää, että olen niistä puhuessani naurettava! Minä olen seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, mutta tiedänhän, että olen kuin pieni lapsi. Minulla ei ole oikeutta lausua ajatustani, olen sanonut sen jo aikoja sitten; ainoastaan Moskovassa, Rogožinin kanssa, minä puhuin avomielisesti... Me luimme yhdessä Puškinia, luimme kaikki hänen teoksensa; hän ei tietänyt mitään, ei edes tuntenut Puškinin nimeä... Minä pelkään aina halventavan! hullunkurisella olemuksellani ajatuksen ja pää-idean. Minä en osaa tehdä eleitä. Eleeni ovat aina päinvastaiset kuin pitäisi, ja se synnyttää naurua ja alentaa aatetta. Oikean määrän tunne minulta myös puuttuu, mutta se tunne on tärkein; se on suorastaan kaikkein tärkein. Minä tiedän, että minun on paras istua ääneti. Kun minä olen itsepintaisesti vaiti, niin näytän suorastaan järkevältä mieheltä, ja sitäpaitsi minä mietin itsekseni yhtä ja toista. Mutta nyt on parempi, että puhun. Minä aloin puhua sen tähden, että katsotte minuun niin kauniisti; teillä on niin ihanat kasvot! Minä lupasin eilen Aglaja Ivanovnalle, että olen koko illan vaiti.
— Vraiment? — kysyi ukko hymyillen.
— Mutta joinakin hetkinä minä ajattelen, että teen väärin, kun niin ajattelen: sillä vilpittömyyshän on sentään saman arvoinen kuin kaunis ele, eikö niin? Eikö niin?
— Toisinaan.
— Minä tahdon selittää teille kaikki, kaikki, kaikki, kaikki! Niin! Luuletteko, että minä olen utopisti, haaveileva idealisti? Oi, ei, minun ajatukseni, Jumala sen tietää, ovat aina aivan yksinkertaisia... Ettekö usko sitä? Te hymyilette? Tiedättekö, että minä olen toisinaan alhainen, sen tähden että kadotan uskoni; äsken tulin tänne ja ajattelin: »No, miten minä puhelen heidän kanssaan? Millä sanoilla pitää alkaa, jotta he ymmärtäisivät edes jotakin?» Kuinka pelkäsinkään, mutta teidän puolestanne olin enemmän peloissani, se oli hirveätä, hirveätä! Ja kuitenkin: saatoinko minä pelätä, eikö minun olisi ollut hävettävä pelkäämistäni? Mitä se tekee, että yhtä korkeammalla olevaa kohti on niin määrättömästi jäljellejääneitä ja pahoja? Siitähän riemuitsenkin, että nyt olen tullut vakuutetuksi, ettei ole ollenkaan kysymyksessä sellaista, vaan kaikki on elävää materiaalia! Ei meidän ole syytä olla millämmekään senkään johdosta, että me olemme naurettavia, eikö totta? Sehän on todella niin, että me olemme naurettavia, kevytmielisiä, huonotapaisia, meillä on ikävä, me emme osaa katsoa, emme osaa ymmärtää, mehän olemme kaikki sellaisia, kaikki, sekä te että minä että he! Ettehän te loukkaannu, kun sanon teille päin silmiä, että te olette naurettavia? Mutta jos niin on, niin ettekö silloin ole elävää materiaalia? Tiedättekö, minun mielestäni on toisinaan hyväkin, että on naurettava, se on parastakin: on helpompi antaa anteeksi toisilleen, on helpompi myös sopia; eihän kaikkea voi yhdellä kertaa ymmärtää, eihän voi alkaa olemalla heti täydellinen! Voidakseen saavuttaa täydellisyyden täytyy ensin olla kohdannut paljon, mitä ei ymmärrä. Ja jos ymmärrämme jotakin liian nopeasti, niin kenties emme ymmärräkään sitä kunnollisesti. Tämän sanon minä teille, teille, jotka olette jo osanneet niin paljon ymmärtää ja... olla ymmärtämättä. Minä en nyt pelkää teidän puolestanne: ettehän te suutu, että teille puhuu tämmöisiä sanoja tämmöinen poikanulikka? Te nauratte, Ivan Petrovitš. Te ajattelette, että minä pelkäsin heidän puolestaan, olen heidän asianajajansa, demokraatti, tasa-arvoisuuden apostoli? — Hän alkoi nauraa hysteerisesti (hän oli vähän väliä päästänyt lyhyitä ja innostuneita naurahduksia). — Minä pelkään teidän puolestanne, teidän kaikkien puolesta ja meidän kaikkien puolesta yhteisesti. Minähän olen itse ruhtinas ja vanhaa sukua ja istun ruhtinaitten parissa. Minä puhun pelastaakseni meidät kaikki, ettei säätymme häviäisi mitään aikaan saamatta pimeyteen, mitään ymmärtämättä ja kaikesta riidellen ja kaikki menettäneenä. Miksi meidän pitäisi kadota ja jättää paikkamme toisille, kun voimme jäädä ensimmäisiksi ja ylimmiksi? Olkaamme ensimmäisiä, niin olemme myös ylimpiä. Olkaamme palvelijoita, tullaksemme ylimmiksi.
Hän koetti ryöstäytyä irti ja nousta tuoliltaan, mutta ukko pidätti häntä kaiken aikaa, katsellen häntä kuitenkin yhä yltyvällä levottomuudella.
— Kuulkaa! Minä tiedän, ettei puhuminen riitä; parempi on yksinkertaisesti näyttää hyvää esimerkkiä, parempi on yksinkertaisesti alkaa... minä olen jo alkanut... ja... ja onko todellakin mahdollista olla onneton! Oi, mitä on minun murheeni ja minun hätäni, jos minä kykenen olemaan onnellinen? Tiedättekö, minä en ymmärrä, kuinka voi kulkea puun ohi eikä olla onnellinen siitä, että näkee sen! Puhua ihmisen kanssa eikä olla onnellinen siitä, että rakastaa häntä! Oi, minä vain en osaa sanoa sitä... mutta kuinka paljon ihania asioita kohtaakaan joka askelella, sellaisia, joita kaikkein syvimmällekin vajonnut ihminen pitää kauniina! Katsokaa lasta, katsokaa ruskotusta taivaalla, katsokaa, ruohon kasvamista, katsokaa silmiin, jotka teitä katselevat ja ilmaisevat rakkautta...
Hän oli jo kauan sitten noussut seisomaan puhuessaan. Ukko katseli häntä jo pelästyneenä. Lizaveta Prokofjevna, joka oli ennen kuin kukaan muu huomannut, miten asiat olivat, huudahti: »Ah, hyvä Jumala!» ja löi käsiään yhteen. Aglaja juoksi nopeasti ruhtinaan luo, ennätti ottaa hänet syliinsä ja kuuli kauhistuneena ja kasvot tuskasta vääristyneinä sen mustan hengen hurjan huudon, joka pudisti onnetonta ja suisti hänet jaloiltaan. Sairas makasi matolla. Joku oli ennättänyt kiireesti pistää tyynyn hänen päänsä alle.
Tätä ei kukaan ollut odottanut. Neljännestunnin kuluttua ruhtinas N., Jevgeni Pavlovitš ja ukko koettivat saada seurustelun taas vilkastumaan, mutta kun sitten vielä puoli tuntia oli kulunut, niin kaikki lähtivät pois. Lausuttiin monta osaaottavaa sanaa, monta neuvoa, muutamat lausuivat mielipiteitään kohtauksen johdosta. Ivan Petrovitš lausui muun muassa, että nuori mies oli slavofiili tai jotakin sinnepäin, mutta ettei se sentään ollut vaarallista. Ukko ei sanonut mitään. Tosin sitten myöhemmin, seuraavana ja sitä seuraavana päivänä, kaikki olivat hieman vihoissaankin; Ivan Petrovitš oli ihan loukkaantunutkin, mutta ei kuitenkaan paljon. Kenraali, Ivan Fjodorovitšin esimies, oli jonkin aikaa hieman kylmä Ivan Fjodorovitšia kohtaan. Perheen »suojelija», »korkea virkamies», mutisi perheen isälle omasta puolestaan myös yhtä ja toista opetukseksi, lausuen tällöin imartelevasti, että hän tuntee sangen suurta mielenkiintoa Aglajan kohtaloa kohtaan. Hän oli todellakin verraten hyväsydäminen mies; mutta yksi niitä syitä, miksi hän illanvietossa oli kiinnittänyt huomiotaan ruhtinaaseen, oli myös ruhtinaan aikaisemmat suhteet Nastasja Filippovnaan; tästä jutusta hän oli kuullut yhtä ja toista, ja se kiinnitti suuresti hänen mieltään, olipa hän ihan aikonut kysyä siitä jotakin.
Bjelokonskaja sanoi illanvietosta lähtiessään Lizaveta Prokofjevnalle:
— No niin, hän on sekä hyvä että huono; mutta jos tahdot kuulla minun mielipiteeni, niin huono puoli on voitolla. Näithän itse, millainen mies hän on, — sairas mies!
Lizaveta Prokofjevna päätti mielessään lopullisesti, että sulhanen on »mahdoton», ja päätti yön tullen, että niin kauan kuin hän on hengissä, ei ruhtinaasta tule hänen Aglajansa miestä. Tämä päätös mielessään hän nousi aamulla vuoteestaan. Mutta jo samana aamuna, kello kahdentoista ja yhden välillä, aamiaispöydässä, hän joutui ihmeelliseen ristiriitaan itsensä kanssa.
Erääseen, muuten sangen varovaiseen, sisarten tekemään kysymykseen Aglaja vastasi yht'äkkiä kylmästi, mutta ynseästi ja aivan kuin tokaisten:
— Minä en ole koskaan, en koskaan luvannut hänelle mitään enkä koskaan elämässäni pitänyt häntä sulhasenani. Hän on minulle yhtä syrjäinen henkilö kuin kuka muu tahansa.
Lizaveta Prokofjevna kiivastui yht'äkkiä.
— Tämmöistä minä en odottanut sinulta, — lausui hän pahastuneena. — Hän on mahdoton sulhaseksi, minä tiedän sen, ja Jumalalle olkoon kiitos, että asiat menivät näin; mutta minä en odottanut sinulta tuommoisia sanoja! Minä luulin sinun suhtautuvan asiaan toisin. Mieluimmin minä ajaisin pois kaikki eiliset vieraat ja jättäisin hänet meille, sellainen mies hän on!...
Samassa hän yht'äkkiä keskeytti puheensa pelästyen itsekin sitä, mitä oli sanonut. Mutta jospa hän olisi tietänyt, kuinka väärin hän tällä hetkellä kohteli tytärtään! Aglaja oli jo ratkaissut kaikki omassa päässään; hänkin odotti omaa hetkeään, jonka piti ratkaista kaikki, ja jokainen viittaus, jokainen varomaton kajoaminen raateli hänen sydäntään ja haavoitti sitä syvästi.
VIII.
Ruhtinaallekin alkoi tämä aamu sillä tavoin, että häntä painoivat raskaat aavistukset; ne olisi voinut selittää hänen heikosta tilastaan johtuviksi, mutta hän oli liian epämääräisen murheen vallassa, ja tämä oli hänestä kaikkein kiusallisinta. Tosin hänen edessään oli selviä tosiasioita, raskaita ja kiusallisia, mutta hänen surumielisyytensä meni kaiken sen tuolle puolen, mitä hän muisti ja harkitsi; hän ymmärsi, ettei hän kyennyt saamaan mieltään rauhoittumaan yksinään. Vähitellen hänen mielessään sai sijaa odotus, että juuri tänään hänelle tapahtuu jotakin erikoista ja lopullista. Kohtaus, jonka hän oli saanut edellisenä iltana, oli lievää laatua; hän ei tuntenut mitään muuta häiriötä terveydentilassaan kuin että oli alakuloinen, pää tuntui jonkin verran raskaalta, ja jäseniä kivisti. Hänen päänsä toimi varsin hyvin, vaikka sielu olikin sairas. Hän nousi vuoteestaan verraten myöhään ja muisti heti selvästi edellisen illan; hän muisti senkin, joskaan ei aivan tarkoin, kuinka hänet puoli tuntia kohtauksen jälkeen oli viety kotiin. Hän sai kuulla, että Jepantšinit olivat jo lähettäneet tiedustamaan, kuinka hän voi. Kello puoli kaksitoista tuli sieltä toinen lähetti; se oli hänestä mieluisaa. Vera Lebedeva oli ensimmäisiä, jotka tulivat häntä katsomaan ja pitämään hänestä huolta. Kun Vera näki ruhtinaan, niin hän rupesi ensin heti itkemään, mutta kun ruhtinas rauhoitti häntä heti paikalla, niin hän alkoi nauraa. Ruhtinasta hämmästytti se voimakas osanotto, jota tämä tyttö tunsi häntä kohtaan; hän tarttui Veran käteen ja suuteli sitä. Vera sävähti punaiseksi.
— Ah, mitä te teette, mitä te teette! — huudahti hän pelästyneenä ja veti nopeasti kätensä pois.
Vera lähti pian pois omituista mielenahdistusta tuntien. Muun muassa Vera oli ennättänyt kertoa, että hänen isänsä oli tänään jo päivän koittaessa juossut »vainajan» luo, niinkuin hän nimitti kenraalia, tiedustamaan, eikö tämä ollut kuollut yöllä, ja että kerrottiin kenraalin varmasti pian kuolevan. Kello yhdentoista jälkeen saapui kotiin ja ruhtinaan luo itse Lebedevkin, mutta oikeastaan »vain hetkiseksi, jotta saisi kuulla, miten on kallisarvoisen terveyden laita» j.n.e. ja sitäpaitsi kurkistaakseen »kaappiin». Hän ei tehnyt muuta kuin ähki ja voihki, ja ruhtinas toimitti hänet pois luotaan, mutta kuitenkin Lebedev koetti udella häneltä jotakin eilisestä kohtauksesta, vaikka ilmeistä oli, että hän tiesi siitä jo kaikki yksityiskohdatkin. Hänen jälkeensä pistäytyi Kolja, niinikään hetkiseksi; hän oli todellakin kiireissään sekä voimakkaan ja synkän levottomuuden vallassa. Hän aloitti keskustelun pyytämällä suoraan ja itsepintaisesti ruhtinasta selittämään kaikki, mitä häneltä oli salattu, ja lisäsi, että melkein kaikki hän oli saanut tietää jo eilen. Hän oli syvästi ja kovasti järkytetty.
Kaikella mahdollisella osanotolla, mihin vain kykeni, ruhtinas kertoi koko asian esittäen tosiasiat aivan täsmällisesti, ja poikaraukka oli kuin ukkosen iskemä. Hän ei voinut lausua sanaakaan, vaan rupesi ääneti itkemään. Ruhtinas tunsi, että tämä oli yksi niitä vaikutelmia, jotka jäävät mieleen ainaiseksi ja vaikuttavat murroksen nuorukaisen elämässä ikuisiksi ajoiksi. Hän riensi esittämään Koljalle oman käsityksensä asiasta ja lisäsi, että hänen mielestään kenties ukon kuolemakin johtui etupäässä kauhusta, joka oli jäänyt hänen sydämeensä tuon teon jälkeen, ja ettei jokainen kykene tämmöiseen. Koljan silmät alkoivat loistaa, kun hän kuunteli ruhtinasta.
— Kunnottomia ovat Ganjka ja Varja ja Ptitsyn! Minä en rupea riitelemään heidän kanssaan, mutta meidän tiemme eroavat tästä hetkestä lähtien! Ah, ruhtinas, minä olen eilispäivästä lähtien tuntenut paljon uutta; se on minun saamani opetus! Luulen velvollisuuteni olevan pitää huolta myös äidistäni; vaikka hän onkin turvattuna Varjan luona, niin ei se kuitenkaan ole niinkuin olla pitää...
Hän hypähti pystyyn, kun muisti, että häntä odotettiin, kysyi kiireesti, miten ruhtinas voi, ja kuultuaan vastauksen lisäsi kiireesti:
— Eikö ole jotakin muuta vielä? Minä kuulin että eilen... (muuten, minulla ei ole oikeutta udella), mutta jos te joskus jossakin asiassa tarvitsette uskollisen palvelijan, niin hän on edessänne. Me kai emme kumpikaan ole erikoisen onnellisia, eikö niin? Mutta... minä en kysele, minä en kysele...
Hän lähti pois, ja ruhtinas vaipui vielä enemmän mietteisiin: kaikki ennustavat onnettomuutta, kaikki ovat jo tehneet johtopäätöksensä, kaikki ovat sen näköisiä kuin tietäisivät jotakin, mitä hän ei tiedä; Lebedev kyselee, Kolja suorastaan vihjailee, Vera itkee. Viimein hän harmistuneena viittasi kädellään: »Kirottua, sairaalloista epäluuloisuutta», ajatteli hän. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kello yhden jälkeen näki Jepantšinien saapuvan luokseen tervehtimään häntä, »hetkiseksi». Nämä pistäytyivät todellakin vain hetkiseksi. Aamiaispöydästä noustuaan oli Lizaveta Prokofjevna julistanut, että lähdetään heti kävelylle ja kaikki yhdessä. Ilmoitus annettiin käskyn muodossa, lyhyesti, kuivasti, ilman selityksiä. Kaikki lähtivät ulos, nimittäin äiti, neidot, ruhtinas Š. Lizaveta Prokofjevna lähti suoraan kulkemaan aivan päinvastaiseen suuntaan kuin he joka päivä kävelyillään kulkivat. Kaikki ymmärsivät, mistä oli kysymys, ja kaikki olivat vaiti peläten suututtavansa äidin; tämä taas kulki kaikkien edellä taakseen katsomatta, aivan kuin paetakseen moitteita ja vastaväitteitä. Viimein Aglaja huomautti, ettei kävelymatkalla ollut syytä juosta semmoista vauhtia ja että äidin jäljessä oli vaikea pysyä.
— Kas niin, — sanoi Lizaveta Prokofjevna kääntyen yht'äkkiä katsomaan taakseen, — me menemme nyt hänen asuntonsa ohi. Ajattelipa Aglaja mitä tahansa ja tapahtuipa myöhemmin mitä hyvänsä, niin kuitenkaan ei hän ole meille vieras, ja nyt hän lisäksi vielä on onneton ja sairas; minä ainakin pistäydyn häntä tervehtimässä. Ken tahtoo tulla kanssani, se tulkoon, ken ei tahdo, kulkekoon ohi; tie on vapaa.
Kaikki tietysti astuivat sisälle. Ruhtinas kiiruhti, niinkuin pitikin, vielä kerran pyytämään anteeksi eilisen maljakon ja... skandaalin takia.
— No, ei se mitään, — vastasi Lizaveta Prokofjevna, — maljakkoa ei ole sääli, vaan sääli on sinua. Huomaat siis itse, että tapahtui skandaali: näet nyt, mitä merkitsee »nukkua asian päälle»... mutta ei sekään ole mitään, sillä jokainen näkee nyt, ettei sinua voi syyttää mistään. No, näkemiin taas; jos jaksat, niin kävele hiukan ja nuku sitten taas — se on minun neuvoni. Ja jos hyväksi näet, niin käy meillä kuten ennenkin; ole vakuutettu kerta kaikkiaan, että tapahtuipa mitä tahansa, niin sinä kuitenkin aina olet meidän perheemme ystävä, ainakin minun ystäväni. Ainakin itsestäni voin sentään vastata...
Tämä haaste sai toisetkin vakuuttamaan, että he olivat aivan samaa mieltä kuin äiti. He lähtivät, mutta tässä vilpittömässä halussa saada sanoa mahdollisimman pian jotakin ystävällistä ja rohkaisevaa piili paljon julmaakin, jota Lizaveta Prokofjevna ei tullut ajatelleeksikaan. Kehoituksessa käydä talossa »kuten ennenkin» ja sanoissa »ainakin minun ystäväni» oli taaskin jotakin ennustuksen kaltaista. Ruhtinas alkoi muistella Aglajaa; tosin tämä oli hymyillyt hänelle ihastuttavasti sekä tullessaan että lähtiessään, mutta ei ollut lausunut sanaakaan edes silloin, kun kaikki vakuuttivat ystävyyttään, vaikka oli pari kertaa katsonut häneen pitkään. Aglajan kasvot olivat olleet tavallista kalpeammat, aivan kuin hän olisi huonosti nukkunut yönsä. Ruhtinas päätti mennä jo samana iltana heidän luokseen »kuten ennenkin» ja katsahti kuumeisen kiihtymyksen vallassa kelloa. Sisälle astui Vera, täsmälleen kolmen minuutin kuluttua Jepantšinien lähdöstä.
— Minulle, Leo Nikolajevitš, antoi Aglaja Ivanovna äsken tehtäväksi tuoda teille salaa sanan.
Ruhtinas alkoi vavista.
— Kirjelipun?
— Ei, suullisesti; niinkin hänen oli vaikea ennättää. Pyytää teitä hartaasti, ettette koko päivänä poistuisi talosta hetkeksikään ennen kello seitsemää iltaa, tai ehkä ei ennen kymmentä, en kuullut aivan tarkoin.
— Mutta... miksi? Mitä se merkitsee?
— Siitä en tiedä mitään; mutta hän käski minua ehdottomasti sanomaan näin.
— Ihanko hän käytti sanaa »ehdottomasti»?
— Ei, ei sanonut suoraan niin: tuskin ennätti käännähtää sanoakseen sen, mutta onneksi minä juoksin itsekin hänen luokseen. Mutta näki jo kasvoista, miten se käsky annettiin: tiukastiko vai ei. Katsahti minuun niin, että sydämeni jähmettyi...
Ruhtinas teki vielä muutamia kysymyksiä, ja vaikka hän ei saanutkaan mitään tietää, niin hän tuli vielä entistäänkin levottomammaksi. Jäätyään yksikseen hän kävi taas pitkälleen sohvalle ja alkoi ajatella. »Kenties siellä heillä on joku kello yhdeksään asti ja hän pelkää taas minun puolestani, että minä teen jotakin tökerösti vieraitten läsnäollessa», ajatteli hän viimein ja alkoi taas kärsimättömästi odottaa iltaa ja katsella kelloa. Mutta arvoituksen selitys tuli paljon ennen iltaa ja taas uuden vieraskäynnin muodossa, sellainen selitys, joka itse oli uusi, kiduttava arvoitus: täsmälleen puoli tuntia Jepantšinien lähdön jälkeen tuli hänen luokseen Ippolit niin väsyneenä ja riutuneena, että sisälle tultuaan sanaakaan sanomatta ja melkein kuin tajuamatta mitään sananmukaisesti putosi nojatuoliin ja alkoi heti hirveästi yskiä. Hän yski niin kauan, että lopulta sylki verta. Hänen silmänsä kiiluivat, ja punaiset läikät hohtivat poskilla. Ruhtinas mutisi hänelle jotakin, mutta Ippolit ei vastannut, vaan vastaamatta vielä pitkään aikaan huitoi vain kädellään, ettei häntä toistaiseksi pitänyt häiritä. Viimein hän pääsi asettumaan.
— Minä lähden! — lausui hän viimein töin tuskin ja käheällä äänellä.
— Jos tahdotte, niin minä saatan teidät kotiin, — sanoi ruhtinas nousten paikaltaan, mutta vaikeni yht'äkkiä, kun muisti, että häntä äsken oli kielletty poistumasta talosta.
Ippolit alkoi nauraa.
— Enhän minä lähde teiltä, — jatkoi hän yhä kaiken aikaa köhien ja ollen tukehtumaisillaan, — minä päinvastoin katsoin tarpeelliseksi tulla teidän luoksenne ja ihan asialle... muuten en olisikaan häirinnyt teitä. Minä lähden sinne, ja tällä kertaa nähtävästi ihan vakavasti. Loppu tuli! En minä sano tätä herättääkseni sääliä, uskokaa se... minä kävin jo tänään makaamaankin, kello kymmeneltä, sillä mielellä, etten enää nousisi aina siihen hetkeen asti, mutta sitten yht'äkkiä muutin mieltäni ja nousin vielä kerran tullakseni teille... siis se oli tarpeellista.
— Säälittää teitä katsellessa; olisitte mieluummin kutsunut minut luoksenne kuin itse nähnyt tämän vaivan.
— No, se riittää jo. Te olette lausunut julki säälinne, siis on tehty riittävästi, mitä kohtelias käytöstapa vaatii... Niin, minä unohdin: kuinka on teidän terveytenne laita?
— Minä olen terve. Eilen minä... en ollut ihan...
— Olen kuullut, olen kuullut. Kiinalaiselle maljakolle kävi hullusti; vahinko, etten minä ollut siellä! Minä olen tullut asialle. Ensiksikin oli minulla tänään ilo nähdä Gavrila Ardalionovitšin ja Aglaja Ivanovnan kohtaavan toisensa vihreän penkin luona. Minua ihmetytti, kuinka tavattoman tyhmän näköiseksi mies voi mennä. Huomautin siitä Aglaja Ivanovnalle itselleen Gavrila Ardalionovitšin mentyä... Te ette näytä ihmettelevän mitään, ruhtinas, — lisäsi hän katsoen epäluuloisesti ruhtinaan rauhallisia kasvoja. — Sanotaan sen, ettei ihmettele mitään, todistavan suurta älyä; minun käsittääkseni se voisi yhtä suuressa määrässä todistaa myös suurta typeryyttä... Muuten, minä en viittauksellani tarkoita teitä, suokaa anteeksi... Minä epäonnistun tänään hirveästi puheissani.
— Minä tiesin jo eilen, että Gavrila Ardalionovitš... — sanoi ruhtinas ja vaikeni äkkiä ilmeisesti hämmentyneenä, vaikka Ippolit oli harmissaan juuri siitä, ettei ruhtinas ihmetellyt.
— Tiesitte! Sepä vasta uutinen! Muuten, ehkäpä on parasta, ettette kerro... Ettekö tänään sitten ollut läsnä tuossa kohtaamistilaisuudessa?
— Te näitte, etten ollut, jos kerran itse olitte siellä.
— No, olisittehan voinut kyyköttää jossakin pensaitten takana. Olen muuten joka tapauksessa iloissani, luonnollisesti teidän puolestanne, sillä luulin jo, että Gavrila Ardalionovitš saisi etusijan.
— Pyydän, ettette puhuisi minulle tästä, Ippolit, eikä tuolla tavoin.
— Se onkin sitä vähemmän tarpeen, kun te jo tiedätte kaikki.
— Te erehdytte. Minä en tiedä juuri mitään, ja Aglaja Ivanovna tietää varmasti, etten minä tiedä mitään. Minä en tietänyt kerrassaan mitään tuosta tapaamisestakaan... Sanotteko, että heillä oli kohtaus? No, hyvä on, jättäkäämme tämä...
— Mitä tämä oikein on: tiesitte ettekä tietänyt? Te sanotte: »Hyvä on, ja jättäkäämme?» No, ei, älkää olko niin luottavainen! Varsinkaan jos ette mitään tiedä. Te olette luottavainen juuri siksi, ettette mitään tiedä. Mutta tiedättekö te, mitä laskelmia on noilla kahdella henkilöllä, veljellä ja sisarella? Kenties aavistatte sen?... Hyvä on, hyvä on, minä jätän tämän... — lisäsi hän, kun näki ruhtinaan tekevän kärsimättömän kädenliikkeen. — Mutta minä tulin omalle asialleni ja sen johdosta tahtoisin... antaa selityksen. Piru vieköön, ei näy mitenkään voivan kuolla ilman selityksiä; hirveän paljon minä selittelen. Tahdotteko kuulla minua?
— Puhukaa, minä kuuntelen.
— Muutan kuitenkin taas mieltäni: aloitan sittenkin Ganetškasta. Voitteko kuvitellakaan, että minäkin olin saanut kutsun tulla tänään vihreän penkin luo. Muuten, en tahdo valehdella: minä itse olin pyytänyt kohtausta, pyysin sitä itsepintaisesti, lupasin paljastaa salaisuuden. En tiedä, tulinko liian aikaiseen (luultavasti tulin tosiaankin aikaiseen), mutta heti kun olin käynyt istumaan paikalleni Aglaja Ivanovnan viereen, niin näen Gavrila Ardalionovitšin ja Varvara Ardalionovnan saapuvan, käsikoukkua, aivan kuin olisivat kävelyllä. Nähtävästi molemmat suuresti hämmästyivät, kun näkivät minut, eivät olleet kai odottaneet sitä, ihan tulivat hämilleen. Aglaja Ivanovna punastui ja, uskokaa tai olkaa uskomatta, joutui hiukan ymmällekin, siksikö, että minä olin siinä, vai yksinkertaisestiko nähdessään Gavrila Ardalionovitšin, sillä tämähän on sangen kaunis mies, — pääasia on, että hän sävähti tulipunaiseksi ja saattoi asian loppuun yhdessä sekunnissa sangen hullunkurisella tavalla: hän nousi seisomaan, vastasi Gavrila Ardalionovitšin kumarrukseen ja Varvara Ardalionovnan huulilla väikkyvään hymyyn ja sanoa tokaisi: »Minä tulin vain lausumaan teille henkilökohtaisen tyytyväisyyteni teidän vilpittömistä ja ystävällisistä tunteistanne, ja jos minun niitä joskus tarvitsisi käyttää, niin uskokaa...» Sitten hän kumarsi jäähyväisiksi ja he molemmat lähtivät pois, — en tiedä, katsoivatko joutuneensa narreiksi vai olivatko voitonriemuisia; Ganjaa tietysti oli pidetty narrina; hän ei ymmärtänyt asiasta mitään ja tuli punaiseksi kuin rapu (hänen kasvojensa ilme on toisinaan ihmeellinen!), mutta Varvara Ardalionovna näytti ymmärtäneen, että oli mahdollisimman pian poistuttava ja ettei enempää voinut enää odottaa Aglaja Ivanovnalta, ja vei veljensä mennessään. Hän on älykkäämpi kuin veljensä, ja olen varma siitä, että hän on nyt riemuissaan. Minä taas olin tullut puhumaan Aglaja Ivanovnan kanssa sopiakseni hänen ja Nastasja Filippovnan tapaamisesta!
— Nastasja Filippovnan! — huudahti ruhtinas.
— Ahaa! Te näytte menettävän kylmäverisyytenne ja alatte ihmetellä? Olen suuresti iloissani, että tahdotte olla ihmisen kaltainen. Siksipä minä kerronkin teille jotakin hauskaa. Sen siitä saa, kun palvelee nuoria ja ylevämielisiä neitoja: minä sain häneltä tänään korvapuustin!
— Mo-moraalisenko? — tuli ruhtinas tahtomattaan kysyneeksi.
— Niin, en ruumiillista. Minusta näyttää siltä, ettei kenenkään käsi kohoa minun kaltaistani vastaan, ei edes nainen nyt lyö; ei Ganjakaan edes lyö! Vaikka eilen erääseen aikaan luulin ihan vakavasti, että hän hyökkää kimppuuni... Lyön vetoa, että tiedän, mitä te nyt ajattelette! Te ajattelette: »Olkoon niin, ettei häntä pidä lyödä, mutta sen sijaan voi hänet tukahduttaa tyynyllä tai märällä rievulla hänen nukkuessaan, — ja niin pitääkin tehdä...» Teidän kasvoihinne on kirjoitettu, että te ajattelette näin, juuri tällä sekunnilla.
— En ole milloinkaan ajatellut sellaista! — lausui ruhtinas inhoten.
— En tiedä, minä näin viime yönä unta, että minut tukahdutti märällä rievulla... eräs mies... no, minä sanon teille kuka: ajatelkaahan — Rogožin! Mitä luulette, voiko ihmisen tukahduttaa märällä rievulla?
— En tiedä.
— Minä olen kuullut, että voi. Hyvä on, jätetään tämä. No niin, miten minä olen juorukontti? Minkä tähden hän haukkui minua tänään juorukontiksi? Ja huomatkaa, vasta sen jälkeen kuin oli kuunnellut tarkkaan kaikki viimeiseen sanaan asti ja itsekin tehnyt kysymyksiä... Mutta sellaisia ovat naiset! Hänen mielikseenhän minä rupesin väleihin Rogožinin kanssa, joka on mielenkiintoinen mies; hänen etujensa vuoksihan minä järjestin hänelle tilaisuuden tavata henkilökohtaisesti Nastasja Filippovnaa. Kenties hän maksoi minulle siitä, että loukkasin hänen itserakkauttaan vihjaamalla, että hän oli tyytynyt Nastasja Filippovnan »suuteisiin»? Mutta hänen oman etunsa vuoksihan minä olin kaiken aikaa koettanut hänelle sitä selittää, tunnustan sen; kirjoitin hänelle kaksi sensuuntaista kirjettä, ja tänään oli siihen kolmas tilaisuus, kohtaamisemme... Siitähän minä äsken tavatessamme aloinkin puhua, että tämä on hänelle alentavaa... Ja sitäpaitsi ei tuo sana »suuteet» oikeastaan ole minun keksintöäni, vaan toisten käyttämä; ainakin Ganjan kotona kaikki sitä käyttivät; ja hän itsekin vakuutti sen niin olevan. No niin, miksi siis hän nimittää minua juorukontiksi? Minä näen, minä näen: teitä naurattaa nyt hirveästi, kun katselette minua, ja lyönpä vetoa, että te sovitatte minuun typerät säkeet:
»Ja ehkä, kun mua kurja loppu kohtaa,
myös lemmen vieno hymy mulle hohtaa.»Hahahaa! — purskahti hän yht'äkkiä hysteeriseen nauruun ja sai yskäkohtauksen. — Huomatkaa,— kähisi hän yskänsä läpi, — millainen Ganetška on: hän puhuu »suuteista», mutta mitäs muuta hän itse nyt olisi valmis hyväkseen käyttämään, jollei semmoisia!
Ruhtinas oli kauan vaiti; hän oli kauhistunut.
— Te mainitsitte tapaamisesta Nastasja Filippovnan kanssa? — mutisi hän viimein.
— Hehheh, ettekö te todellakaan tiedä, että tänään Aglaja Ivanovna ja Nastasja Filippovna tapaavat toisensa, ja sitä varten on Nastasja Filippovna nimenomaan tilattu Pietarista, Rogožinin välityksellä, Aglaja Ivanovnan kutsusta ja minun puuhieni johdosta, ja hän on nyt yhdessä Rogožinin kanssa varsin lähellä teitä, entisessä asunnossaan, sen rouvan luona, Darja Aleksejevnan luona... varsin hämäräperäisen rouvan, ystävättärensä, ja juuri sinne, tänään, tuohon hämäräperäiseen taloon, menee Aglaja Ivanovna kaikessa ystävyydessä puhumaan Nastasja Filippovnan kanssa ja ratkaisemaan erinäisiä tehtäviä. Aikovat harjoittaa laskuoppia. Ettekö tietänyt? Kunniasanalla?
— Se on uskomatonta!
— No, hyvä on, jos on uskomatonta; muuten, mistäpä te olisitte sen saanutkaan tietää? Vaikka täällä onkin sellaista, että kun kärpänen jossakin lentää, niin se jo tiedetään: sellainen on paikkakunta! Mutta minä olen joka tapauksessa teitä ennakolta varoittanut, ja te voitte olla minulle kiitollinen. No niin, näkemiin, — toisessa maailmassa luultavasti! Mutta vielä yksi asia: vaikka minä olenkin menetellyt halpamaisesti teitä kohtaan, sillä... miksi panisin oman etuni vaaraan! olkaa ystävällinen ja päätelkää itse! Teidän hyväksennekö minun pitäisi se tehdä? Minähän omistin »Tunnustukseni» hänelle (ettekö tietänyt sitä?). Ja miten hän ottikaan sen vastaan! Hehee! Mutta hänen edessään en ole esiintynyt halpamaisesti, hänen edessään en ole missään suhteessa syyllinen; mutta hän häpäisi ja pilkkasi minua... Muuten minä en ole teidänkään edessänne millään tavoin syyllinen; jos minä mainitsinkin noista »suuteista» ja muuta sensuuntaista, niin sen sijaan ilmoitan teille nyt kohtauksen päivän ja hetken ja paljastan koko pelin... vihoissani tietysti enkä jalomielisyydestä. Hyvästi, minä olen lörpöttelynhaluinen kuin änkyttäjät tai keuhkotautiset; katsokaa vain, että ryhdytte toimenpiteisiin nopeasti, muuten ette ansaitse ihmisen nimeä. Kohtaus on tänä iltana, se on varmaa.
Ippolit lähti kulkemaan ovea kohti, mutta ruhtinas huusi hänelle, ja hän pysähtyi ovelle.
— Siis teidän käsityksenne mukaan Aglaja Ivanovna menee itse tänään Nastasja Filippovnan luo? — kysyi ruhtinas. Punaiset läikät olivat nousseet hänen poskiinsa ja otsaansa.
— Aivan varmasti en sitä tiedä, mutta luultavasti se on niin, — vastasi Ippolit puolittain taakseen katsomaan kääntyen. — Eikäpä, muuten, toisin voi ollakaan. Eihän Nastasja Filippovna voine mennä hänen kotiinsa? Eikä se voi tapahtua myöskään Ganetškan luona; tämän kodissahan on melkein ruumis. Kuinka kenraali voi?
— Jo yksistään tämän vuoksi se on mahdotonta! — huudahti ruhtinas. — Kuinka hän voisi mennä, vaikka tahtoisikin? Te ette tunne.... sen talon tapoja; hän ei voi mennä yksinään Nastasja Filippovnan luo; tuo on roskapuhetta!
— Katsokaahan, ruhtinas: ei kenelläkään ole tapana hypätä ulos ikkunasta, mutta jos sattuu tulipalo, niin ehkäpä hienoin gentlemannikin ja hienoin nainenkin hyppää ulos ikkunasta. Kun kerran hätä tulee, silloin ei mikään auta, ja meidän neitimme menee Nastasja Filippovnan luo. Eikö heitä sitten yleensä päästetä minnekään kotoaan, noita teidän neitejänne?
— Ei, en minä sitä...
— No, jos ei niin ole asian laita, niin hänen ei tarvitse muuta kuin mennä portaita alas ja lähteä kulkemaan suoraan eteenpäin, päättäen pahimmassa tapauksessa olla vaikkapa palaamatta kotiinsa. Onhan sellaisiakin tapauksia, että voi toisinaan polttaa laivansakin, ja samoin voi olla myös palaamatta kotiinsa: eihän elämä ole ainoastaan aamiaisia ja päivällisiä ja sellaisia miehiä kuin ruhtinas Š. Minusta näyttää siltä, kuin te pitäisitte Aglaja Ivanovnaa vain jonkinmoisena muotinukkena tai pensionaattineitinä; minä olen sanonutkin hänelle sen, ja hän näytti olevan samaa mieltä. Pitäkää silmällä kello seitsemän tai kahdeksan aikaan... Minä teidän sijassanne lähettäisin sinne jonkun vahtimaan, jotta voisi yllättää juuri sillä hetkellä, kun hän tulee ulos talon ovesta. No, lähettäkää sinne vaikka Kolja; hän suostuu mielellään vakoilemaan, olkaa varma siitä, nimittäin teidän hyväksenne... sillä kaikkihan on suhteellista... Hahaa!
Ippolit meni. Ruhtinaalla ei ollut mitään syytä pyytää ketään vakoilijaksi, jos hän olisi semmoiseen voinut ryhtyäkin. Aglajan käsky, että hänen oli pysyttävä kotosalla, selvisi hänelle nyt melkein täydelleen: kenties Aglaja aikoi poiketa ottamaan hänet mukaansa. Mahdollista tosin oli sekin, ettei Aglaja tahtonut hänen joutuvan sinne sattumalta ja oli sen tähden käskenyt häntä olemaan kotona... Sekin oli mahdollista. Hänen päätään huimasi, koko huone pyöri hänen silmissään. Hän paneutui pitkälleen sohvalle ja sulki silmänsä.
Oli miten oli, niin asia oli nyt saava lopullisen ratkaisun. Ei, ruhtinas ei pitänyt Aglajaa muotinukkena eikä pensionaattineitinä; hän tunsi nyt pelänneensä jo kauan aikaa juuri jotakin tämmöistä; mutta minkä tähden Aglaja tahtoi tavata Nastasja Filippovnan? Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan; hänellä oli taas kuumetta.
Ei, hän ei pitänyt Aglajaa lapsena! Häntä olivat viime aikoina pelästyttäneet muutamat tämän katseet, muutamat sanat. Toisinaan hänestä tuntui, että Aglaja ikäänkuin liiaksi koetti olla luja, liiaksi koetti pidättyä, ja hän muisti,, että se oli häntä pelästyttänyt. Tosin hän oli koettanut kaikkina näinä kolmena päivänä olla sitä ajattelematta, oli karkoittanut raskaat ajatukset; mutta mitä piili tuossa sielussa? Tämä kysymys oli jo kauan kiusannut häntä, vaikka hän uskoi tuohon sieluun. Ja nyt piti tämän kaiken saada ratkaisunsa ja tulla ilmi tänä päivänä. Peloittava ajatus! Ja sitten taas — »tuo nainen»! Mistä syystä hänestä olikaan aina tuntunut siltä, että tuo nainen ilmestyy juuri viime hetkellä ja särkee hänen kohtalonsa, aivan kuin katkaisisi lahon langan? Että hänestä aina oli siltä tuntunut, sen hän olisi ollut nyt valmis vannomaan, vaikka puoleksi houraili. Jos hän oli koettanut unohtaa hänet viime aikoina, niin se oli tapahtunut ainoastaan siksi, että hän pelkäsi häntä. Miten olikaan: rakastiko hän tuota naista vai vihasiko häntä? Tätä kysymystä hän ei tänään ollut tehnyt itselleen kertaakaan; siinä suhteessa oli hänen sydämensä puhdas: hän tiesi, ketä rakasti... Hän ei pelännyt niin paljon noiden kahden tapaamista, ei tuon kohtauksen outoutta eikä sen syitä, joita hän ei tuntenut, ei siinä tapahtuvaa ratkaisua, muodostuipa se millaiseksi tahansa, — hän pelkäsi Nastasja Filippovnaa itseään. Hän muisti sitten myöhemmin, muutaman päivän kuluttua, että noina kuumeen tunteina melkein kaiken aikaa hän oli nähnyt edessään hänen silmänsä, hänen katseensa, kuullut hänen sanansa — omituiset sanat, vaikk'ei hänelle myöhemmin ollutkaan jäänyt paljon muistoon näistä ikävistä kuumeen hetkistä. Hän tuskin muisti esimerkiksi sitäkään, miten Vera oli tuonut hänelle päivällistä ja miten hän oli syönyt, ei muistanut, oliko hän nukkunut päivällisen jälkeen vai eikö. Hän tiesi vain, että hän oli alkanut tänä iltana selvästi havaita kaikki vasta siitä hetkestä alkaen, kun Aglaja yht'äkkiä oli tullut sisään kuistille ja hän oli hypännyt ylös sohvalta ja mennyt keskelle huonetta Aglajaa vastaan: kello oli neljänneksen yli seitsemän. Aglaja oli aivan yksin; hänellä oli yksinkertainen puku, jonka hän näytti kiireesti panneen yllensä, ja kevyt viitta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuten aikaisemminkin ja silmissä oli kirkas ja kuiva kiilto; tämmöisinä ei ruhtinas ollut koskaan nähnyt hänen silmiään. Hän tarkasteli ruhtinasta tarkkaavasti.
— Te olette aivan valmis, — huomautti hän hiljaa ja näennäisesti tyynenä, — olette puettu ja hattu on teillä kädessä; joku on siis ennakolta ilmoittanut teille, ja minä tiedänkin kuka: Ippolit?
— Niin, hän sanoi minulle... — mutisi ruhtinas melkein puolikuolleena.
— Lähtekäämme; te tiedätte, että teidän on välttämättömästi saatettava minua. Olettehan luullakseni niin paljon voimissanne, että saatatte lähteä ulos?
— Olen kyllä voimissani, mutta... onko tämä sitten mahdollista?
Hänen puheensa takertui silmänräpäyksessä kurkkuun, eikä hän kyennyt enää lausumaan mitään muuta. Tämä oli hänen ainoa yrityksensä saada mieletön tyttö luopumaan aikeestaan; sen jälkeen hän itse seurasi häntä kuin orja. Niin epäselvät kuin hänen ajatuksensa olivatkin, niin hän kuitenkin ymmärsi, että Aglaja menee ilman häntäkin sinne, ja siis oli hänen joka tapauksessa seurattava mukana. Hän arvasi, kuinka luja Aglajan päättäväisyys oli; ei hän kykenisi estämään tätä rajua puuskaa. He kulkivat ääneti, sanomatta koko matkalla toisilleen juuri sanaakaan. Hän huomasi vain, että Aglaja tiesi hyvin tien, ja kun hän tahtoi kiertää hiukan kauempaa, erään syrjäkadun kautta, koska siellä liikkui vähemmän ihmisiä, ja ehdotti Aglajalle tätä, niin Aglaja kuunteli aivan kuin jännittäen tarkkaavaisuuttaan ja vastasi lyhyesti: »Sama se!» Kun he olivat jo saapuneet melkein Darja Aleksejevnan talon luo (se oli suuri ja vanha puutalo), niin portaille ilmestyi talosta upeasti puettu nainen ja hänen kanssaan nuori neitonen; molemmat asettuivat istumaan portaitten edustalla odottaviin komeihin ajopeleihin, nauroivat ja puhelivat kovalla äänellä eivätkä kertaakaan katsahtaneet tulijoihin, aivan kuin eivät olisi näitä huomanneetkaan. Heti ajopelien lähdettyä liikkeelle avautui ovi toistamiseen ja Rogožin, joka oli heitä odottanut, päästi ruhtinaan ja Aglajan sisälle ja pani oven heidän jälkeensä säppiin.
— Koko talossa ei nyt ole muita kuin me neljä, — huomautti hän kuuluvasti ja loi omituisen katseen ruhtinaaseen.
Ensimmäisessä huoneessa odotti Nastasja Filippovna, joka niinikään oli sangen yksinkertaisessa, kokonaan mustassa puvussa; hän nousi ja astui heitä vastaan, mutta ei hymyillyt eikä edes antanut ruhtinaalle kättä.
Hänen kiinteä ja levoton katseensa suuntautui kärsimättömästi Aglajaan. Molemmat naiset istuutuivat jonkin matkan päähän toisistaan, Aglaja huoneen nurkassa olevaan sohvaan, Nastasja Filippovna ikkunan luo. Ruhtinas ja Rogožin eivät istuutuneet, eikä heitä pyydettykään istumaan. Ruhtinas katsahti ymmällä ollen ja aivan kuin tuskaa tuntien Rogožiniin, mutta tämä hymyili yhä edelleen entiseen tapaansa. Äänettömyyttä kesti vielä muutamia hetkiä.
Jonkinmoinen pahaa ennustava ilme välähti viimein Nastasja Filippovnan kasvoilla; hänen katseensa tuli jäykäksi, lujaksi ja miltei vihamieliseksi eikä hetkeksikään irtaantunut Aglajasta. Aglaja näytti olevan hämillään, mutta ei peloissaan. Sisälle astuessaan hän tuskin oli katsahtanutkaan kilpailijaansa ja sen jälkeen hän oli kaiken aikaa istunut silmät alas luotuina aivan kuin ajatuksiinsa vaipuneena. Pari kertaa hän aivan kuin vahingossa silmäsi huonetta; inho kuvastui selvästi hänen kasvoillaan, aivan kuin hän olisi pelännyt tahraavansa täällä itsensä. Hän järjesteli koneellisesti pukuaan ja vaihtoi kerran levottomana paikkaakin siirtyen sohvan nurkkaan. Tuskinpa hän itsekään oli tietoinen kaikista liikkeistään; mutta niiden tiedottomuus teki ne vieläkin loukkaavammiksi. Viimein hän katsahti suoraan ja lujasti Nastasja Filippovnaa silmiin ja luki heti selvästi kaikki, mitä säkenöi hänen kilpailijansa vihastuneessa katseessa. Nainen ymmärsi naisen; Aglaja vavahti.
— Te tiedätte tietysti, miksi minä olen teitä pyytänyt saada tavata, — lausui hän viimein, mutta hyvin hiljaa ja pysähtyen pari kertaa tätä lyhyttä lausetta sanoessaan.
— En, en tiedä mitään, — vastasi Nastasja Filippovna kuivasti ja lyhyesti.
Aglaja punastui. Kenties hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua hirveän kummalliselta ja uskomattomalta, että hän istui nyt yhdessä tuon naisen kanssa, »tuon naisen» talossa, ja odotti hänen vastaustaan. Kun hän kuuli Nastasja Filippovnan äänen, niin oli kuin väristys heti olisi kulkenut pitkin hänen ruumistaan. Tämän kaiken »tuo nainen» tietysti huomasi sangen hyvin.
— Te ymmärrätte kaikki... mutta te ette tahallanne ole ymmärtävinänne, — sanoi Aglaja miltei kuiskaten ja katsoi synkästi alas.
— Mitä syytä minulla siihen olisi? — sanoi Nastasja Filippovna hiukan naurahtaen.
— Te tahdoitte käyttää hyväksenne minun asemaani... kun minä olen nyt teidän talossanne,— jatkoi Aglaja naurettavan kömpelösti.
— Sen aseman olette aiheuttanut te enkä minä! — kivahti Nastasja Filippovna yhtäkkiä. — En minä ole teitä kutsunut, vaan te minut, enkä vieläkään tiedä miksi.
Aglaja nosti ylpeästi päätään:
— Hillitkää kielenne; minä en ole tullut taistelemaan teidän kanssanne tällä teidän aseellanne...
— Ahaa! Siis tulitte kuitenkin »taistelemaan»? Ajatelkaahan, minä olin sentään luullut teitä... terävä-älyisemmäksi...
He kumpikin katsoivat nyt toisiaan salaamatta vihaansa. Toinen näistä naisista oli sama, joka vielä niin äsken oli kirjoittanut toiselle sellaisia kirjeitä. Ja nyt kaikki haihtui heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan ja ensimmäisiä sanoja lausuessaan. Niin, tällä hetkellä ei kukaan kaikista niistä neljästä henkilöstä, jotka olivat tässä huoneessa, näyttänyt edes pitävän sitä kummallisena. Ruhtinas, joka vielä eilen oli pitänyt mahdottomana, että näkisi tämmöistä edes unissaankaan, seisoi nyt ja katseli ja kuunteli aivan kuin olisi jo kauan sitten aavistanut tämän. Kaikkein hurjin uni oli yht'äkkiä muuttunut mitä kirkkaimmaksi ja räikeimmäksi todellisuudeksi. Toinen näistä naisista halveksi nyt tällä hetkellä toista jo niin syvästi ja hänellä oli niin suuri halu lausua se julki (kenties hän oli vain sitä varten tullutkin, niinkuin Rogožin tästä lausui seuraavana päivänä), että olipa tuo toinen, jolla oli sekaantunut järki ja sairas sielu, miten taipuvainen tahansa haaveiluihin, niin ei mikään aikaisemmin muodostettu mielipide luultavasti olisi voinut pysyä muuttumattomana hänen kilpailijattarensa myrkyllisen, tosinaisellisen halveksumisen siihen kohdistuessa. Ruhtinas oli vakuutettu siitä, ettei Nastasja Filippovna itse alkaisi puhua kirjeistä; hänen säkenöivistä silmistään hän nyt huomasi, miten kalliiksi nuo kirjeet saattoivat Nastasja Filippovnalle tulla; mutta ruhtinas olisi ollut valmis antamaan puolet elämästään, jos Aglaja nyt ei rupeaisi niistä puhumaan.
Mutta Aglaja näytti yht'äkkiä koonneen voimia ja hillinneen itsensä.
— Te ymmärsitte minut väärin, — sanoi hän, — minä en ole tullut... riitelemään kanssanne, vaikkakaan minä en pidä teistä. Minä... minä olen tullut luoksenne... puhuakseni inhimillisesti. Jo kutsuessani teidät olin päättänyt, mistä puhun, enkä minä luovu päätöksestäni, vaikka ette minua ollenkaan ymmärtäisi. Se olisi vain pahempi teille eikä minulle. Minä tahdoin vastata teille siihen, mitä te minulle kirjoititte, ja vastata henkilökohtaisesti, sillä se näytti minusta mukavammalta. Kuulkaa siis minun vastaustani kaikkiin teidän kirjeisiinne! Minun tuli sääli ruhtinas Leo Nikolajevitšia ensimmäisen kerran sinä samana päivänä, jolloin häneen tutustuin, ja sitten kun sain tietää kaikesta, mitä oli tapahtunut teidän luonanne iltaseurassa. Minun tuli häntä sääli sen tähden, että hän on niin vilpitön mies ja että hän yksinkertaisuudessaan uskoi voivansa tulla onnelliseksi... naisen kanssa... jolla on tuollainen luonne. Se, mitä pelkäsin hänen puolestaan, tapahtuikin: te ette voinut häntä rakastaa, kidutitte häntä ja hylkäsitte hänet. Te ette voinut rakastaa häntä, koska olette liian ylpeä... ei, ei ylpeä, minä sanoin väärin, vaan siksi, että te olette kunnianhimoinen... mutta ei sekään ole oikea sana: te rakastatte itseänne... hulluuteen asti, minkä todistavat myös minulle kirjoittamanne kirjeet. Te ette voinut rakastaa häntä, joka on niin yksinkertainen, ja kenties mielessänne halveksittekin ja pilkkasitte häntä, saatoitte rakastaa ainoastaan omaa häpeäänne ja sitä alati mielessänne asustavaa ajatusta, että teidät on häväisty ja että teitä on loukattu. Jos teidän häpeänne olisi ollut pienempi tai jos sitä ei olisi ensinkään ollut, niin te olisitte ollut onnettomampi... (Aglaja tunsi nautintoa lausuessaan nämä kovin nopeasti hänen suustaan tulvivat, mutta jo kauan sitten valmistetut ja harkitut sanat, — jo silloin harkitut, kun ei saattanut uneksiakaan tästä kohtauksesta; hän seurasi myrkyllisin katsein niitten tekemää vaikutusta Nastasja Filippovnan kasvoista, jotka olivat vääntyneet kiihtymyksestä.) Te muistatte, — jatkoi hän, — että hän kirjoitti silloin minulle kirjeen; hän sanoo, että te tiesitte tästä kirjeestä ja luittekin sen. Siitä kirjeestä minä ymmärsin kaikki ja ymmärsin oikein; hän on äskettäin itse vakuuttanut sen minulle todeksi, se on, kaiken mitä minä nyt teille puhun, jopa sanasta sanaan. Kirjeen saatuani minä aloin odottaa. Minä arvasin, että te ehdottomasti tulette tänne, sillä ettehän te voi elää olematta Pietarissa: te olette vielä liian nuori ja kaunis maaseudulle jäämään... Muuten, nämäkään eivät ole minun sanojani, — lisäsi hän hirveästi punastuen, eikä tästä hetkestä lähtien puna kadonnut hänen kasvoiltaan koko puheen aikana. — Kun minä taas näin ruhtinaan, niin hänen kohtalonsa suretti ja loukkasi minua. Älkää naurako; jos te sille nauratte, niin te ette ole sen arvoinen, että ymmärtäisitte...
— Näettehän, etten minä naura, — lausui Nastasja Filippovna surullisesti ja ankarasti.
— Muuten, minusta on samantekevää, naurakaa niin paljon kuin haluatte. Kun aloin kysellä häneltä itse, niin hän sanoi minulle, ettei hän enää pitkään aikaan ollut teitä rakastanut; että teidän muistonnekin häntä kiusasi, mutta että hän säälii teitä, ja kun hän muistelee teitä, niin hänen sydämensä on kuin »lävistetty ainaiseksi». Minun täytyy sanoa teille vielä, etten minä koko elämäni aikana ole tavannut ihmistä, joka olisi hänen kaltaisensa jalossa vilpittömyydessään ja rajattomassa luottavaisuudessaan. Hänen sanoistaan minä huomasin, että hänet voi pettää kuka vain tahtoo, ja pettipä hänet ken tahansa, niin hän antaa sitten anteeksi jokaiselle, ja juuri tämän tähden minä häntä rakastan...
Aglaja pysähtyi silmänräpäykseksi aivan kuin olisi hämmästynyt eikä itsekään uskonut, että hän oli voinut lausua sellaisen sanan; mutta samalla kertaa loisti miltei rajaton ylpeys hänen katseestaan; hänestä näytti nyt olevan aivan samantekevää, vaikkapa »tuo nainen» alkaisi heti nauraa tunnustukselle, joka oli sattunut pääsemään hänen suustaan.
— Olen sanonut teille kaikki, ja tietysti te nyt olette ymmärtänyt, mitä minä teiltä tahdon.
— Kenties olen ymmärtänytkin, mutta sanokaa se itse, — vastasi Nastasja Filippovna hiljaa.
Aglajan kasvot alkoivat hehkua vihastuksesta.
— Minä tahdoin saada tietää teiltä, — lausui hän lujasti ja selvästi, — millä oikeudella te sekaannutte niihin tunteisiin, joita hän tuntee minua kohtaan! Millä oikeudella olette rohjennut kirjoittaa minulle kirjeitä? Millä oikeudella te selitätte joka hetki hänelle ja minulle, että te rakastatte häntä, sen jälkeen kuin itse olette hänet hylännyt ja niin loukkaavasti ja... häpeällisesti hänen luotaan karannut?
— Minä en ole selittänyt hänelle enkä teille rakastavani häntä, — sai Nastasja Filippovna vaivoin lausutuksi, — ja... te olette oikeassa, minä karkasin hänen luotaan... — lisäsi hän tuskin kuuluvasti.
— Kuinka voitte sanoa, ettette ole selittänyt »ei hänelle eikä minulle»? — huudahti Aglaja. — Entä kirjeenne? Kuka teitä on pyytänyt naittamaan meidät toisillemme ja taivuttelemaan minua menemään hänen kanssaan naimisiin? Eikö se ole mikään ilmoitus? Miksi te tuppaudutte läheisyyteemme? Minä luulin alussa, että te tahdoitte päinvastoin herättää vastenmielisyyttä minussa häntä kohtaan sillä, että sekaannuitte asioihimme, ja saada minut hylkäämään hänet; vasta myöhemmin huomasin, mistä oli kysymys: te kuvittelitte yksinkertaisesti mielessänne tekevänne suuren sankarityön kaikilla näillä narrimaisuuksillanne... Olisitteko te voinutkaan häntä rakastaa, jos kerran siinä määrin rakastatte omaa kunnianhimoanne? Miksi te ette yksinkertaisesti matkustanut pois täältä, sen sijaan, että kirjoititte minulle naurettavia kirjeitä? Miksi ette nyt mene naimisiin kelpo miehen kanssa, joka niin suuresti teitä rakastaa ja on tehnyt teille sen kunnian, että on tarjonnut teille kätensä? On liiankin selvää miksi: jos menette Rogožinin kanssa naimisiin, niin missä on silloin kärsimänne loukkaus? Joudutte liiankin suureen kunniaan! Teistä sanoi Jevgeni Pavlytš, että te olette lukenut liian paljon runoja ja »olette liian sivistynyt... asemaanne nähden»; että te olette kirjallinen nainen ja halveksitte työtä; pankaa tähän lisäksi vielä kunnianhimonne, niin siinä ovatkin kaikki teidän syynne...
— Ettekö te sitten pelkää työtä?
Liian nopeasti, liian avoimesti oli asia kehittynyt näin odottamattomaan vaiheeseen, sen vuoksi odottamattomaan, että Nastasja Filippovna oli Pavlovskiin lähtiessään vielä haaveillut jotakin, vaikka tietysti oli odottanut pikemmin huonoa kuin hyvää tulosta; Aglaja taas oli tällä hetkellä kokonaan kiihkoisan purkauksensa vallassa, aivan kuin olisi suistunut alas vuoren huipulta, eikä voinut vastustaa hirveätä houkutusta saada nauttia kostosta. Nastasja Filippovnasta oli suorastaan omituista, että näki Aglajan tuommoisena; hän katseli Aglajaa eikä näyttänyt uskovan silmiään ja oli ensi hetkellä aivan ymmällä. Jos hän oli nainen, joka oli lukenut paljon runoja, niinkuin Jevgeni Pavlovitš väitti, tai yksinkertaisesti mielenvikainen, niinkuin ruhtinas oli vakuutettu, niin joka tapauksessa tämä nainen, — joka toisinaan teki niin kyynillisiä ja julkeita temppuja, — oli itse asiassa paljon häveliäämpi, hienotunteisempi ja luottavaisempi kuin hänestä olisi voinut luulla. Tosin hänessä oli paljon kirjoista opittua, pyrkimystä haaveiluun, itseensäsulkeutuneisuutta ja hillitöntä mielikuvituksen toimintaa, mutta hänessä oli myös henkistä voimaa ja syvyyttä... Ruhtinas ymmärsi sen; kärsimys kuvastui hänen kasvoillaan. Aglaja huomasi sen ja alkoi vavista vihasta.
— Kuinka te uskallatte puhua minulle sillä tavoin? — lausui hän äärettömän ylpeästi vastaten Nastasja Filippovnan huomautukseen.
— Luultavasti te kuulitte väärin, — sanoi Nastasja Filippovna ihmetellen. — Kuinka minä puhuin teille?
— Jos te tahdoitte olla kunniallinen nainen, niin miksi ette jättänyt silloin viettelijäänne, Totskia, yksinkertaisesti... ilman teatteritemppuja? — sanoi yht'äkkiä Aglaja hyötähyviään.
— Mitä te tiedätte minun asemastani uskaltaaksenne tuomita minua? — vavahti Nastasja Filippovna hirveästi kalveten.
— Tiedän sen, ettette mennyt työhön, vaan lähditte rikkaan Rogožinin matkaan näytelläksenne langennutta enkeliä. En ihmettele, että Totski aikoi ampua itsensä langenneen enkelin takia!
— Lopettakaa! — lausui Nastasja Filippovna inhoten ja kuin tuskaa tuntien. — Te olette ymmärtänyt minut samalla tavoin kuin... Darja Aleksejevnan sisäkkö, joka äsken kävi käräjiä sulhasensa kanssa. Hän olisi ymmärtänyt paremmin kuin te...
— Luultavasti hän on rehellinen tyttö ja elää omalla työllään. Miksi te suhtaudutte niin halveksivasti sisäkköön?
— Minä en suhtaudu halveksivasti työhön, vaan teihin, kun te puhutte työstä.
— Jos tahdoitte olla rehellinen ihminen, niin olisitte ruvennut pesijättäreksi.
Molemmat nousivat seisomaan ja katselivat kalpeina toisiaan.
— Aglaja, malttakaa mielenne! Tämähän ei ole oikeudenmukaista! — huudahti ruhtinas kuin poissa suunniltaan. Rogožin ei enää hymyillyt, vaan kuunteli huuliaan yhteen puristaen ja kädet ristissä rinnalla.
— Kas niin, katsokaa häntä, — sanoi Nastasja Filippovna vavisten vihasta, — tätä neitiä! Ja minä kun pidin häntä enkelinä! Oletteko te tullut luokseni ilman kotiopettajattarenne lupaa, Aglaja Ivanovna?... Mutta tahdotteko... tahdotteko, että sanon teille heti paikalla suoraan ja kaunistelematta, miksi te olette tullut luokseni? Teitä peloitti, siksi tulitte luokseni.
— Teitäkö pelkäsin? — kysyi Aglaja ollen aivan suunniltaan naiivista ja hurjasta hämmästyksestä, kun toinen oli uskaltanut puhua hänelle sillä tavoin.
— Tietysti minua! Minua te pelkäätte, kun kerran päätitte tulla luokseni. Ketä pelätään, sitä ei halveksita. Ihmeellistä ajatellakin, että minä olen teitä kunnioittanut, vieläpä tähän hetkeen saakka! Ja tiedättekö, minkä tähden te minua pelkäätte ja mikä nyt on teidän päätarkoituksenne? Te tahdoitte itse henkilökohtaisesti päästä varmuuteen siitä, rakastaako hän enemmän minua ennen teitä vai eikö, sillä te olette hirveän mustasukkainen...
— Hän on jo sanonut minulle vihaavansa teitä... — sammalsi Aglaja tuskin kuuluvasti.
— Mahdollista; kenties minä en olekaan hänen arvoisensa, mutta... mutta te valehtelitte luullakseni! Ei hän voi minua vihata eikä hän ole voinut sitä teille sanoa! Minä olen, muuten, valmis antamaan teille anteeksi... ottaen huomioon asemanne... mutta olinpa sentään luullut teistä parempaa; luulin teitä älykkäämmäksi, vieläpä paremmaksi itseäni, jumal'auta!... No, ottakaa aarteenne... tuossa hän on, katsoo teihin, ei ota selvitäkseen hämmästyksestään, ottakaa hänet itsellenne, mutta yhdellä ehdolla: menkää heti täältä matkaanne! Heti paikalla!...
Hän vaipui nojatuoliin ja purskahti itkemään. Mutta yht'äkkiä välähti jotakin uutta hänen silmissään; hän katsoi tiukasti ja pitkään Aglajaa ja nousi paikaltaan.
— Mutta jos tahdot, niin minä heti... kä-äsken häntä, kuuletko? Käsken vain, niin hän samassa hylkää sinut ja jää minun luokseni ainaiseksi ja menee minun kanssani naimisiin, ja sinä saat juosta kotiin yksinäsi! Tahdotko, tahdotko? — huudahti hän kuin mieletön, kenties itsekään uskomatta, että oli voinut lausua sellaisia sanoja.
Aglaja syöksähti pelästyneenä ovelle, mutta pysähtyi siihen kuin naulittuna ja kuunteli.
— Tahdotko, että minä ajan pois Rogožinin? Luulitko minun jo antaneen vihkiä itseni Rogožiniin sinun iloksesi? Huudahdan tässä sinun läsnäollessasi: »Mene tiehesi, Rogožin!» — ja ruhtinaalle sanon: »Muistatko, mitä lupasit?» Voi, hyvä Jumala! Minkä tähden alennuinkaan niin paljon heidän edessään? Etkö sinä, ruhtinas, itse vakuuttanut minulle, että pysyt rinnallani, tapahtuipa minulle mitä tahansa, ja ettet koskaan minua hylkää; että sinä rakastat minua ja annat minulle anteeksi kaikki ja minua ku... kunni... Niin, sinä sanoit sen! Vain antaakseni sinulle takaisin vapautesi minä karkasin luotasi, mutta nyt en tahdo sitä! Miksi hän on puhutellut minua kuin kevytkenkäistä naista? Kysy Rogožinilta, olenko minä kevytkenkäinen nainen, hän sanoo sen sinulle! Nytkö, kun hän on häväissyt minut, vieläpä sinun silmissäsi, sinäkin käännät minulle selkäsi ja viet hänet mukanasi pois käsikoukkua? Ole kirottu kaiken sen jälkeen, sillä sinuun yksistään olen uskonut! Mene pois, Rogožin, sinua ei tarvita! — huusi hän melkein tiedottomasti ja saaden vaivoin sanat tulemaan rinnastaan, kasvot vääristyneinä ja huulet aivan kuivina, ilmeisesti uskomatta itse hituistakaan suurisuisesta puheestaan, mutta samalla haluten pidentää vielä vaikka sekunnin ajaksi tätä tilaisuutta ja pettää itseään. Purkaus oli niin voimakas, että hän olisi voinut vaikkapa kuolla, siltä ainakin ruhtinaasta näytti. — Tuossa hän on, katso! — huusi hän viimein Aglajalle osoittaen kädellään ruhtinasta. — Jos hän ei heti paikalla astu luokseni, ei ota minua ja hylkää sinua, niin ota hänet itsellesi, minä luovutan hänet, en tarvitse häntä!...
Sekä hän että Aglaja jäivät seisomaan kuin odottaen ja molemmat katsoivat kuin mielettömät ruhtinaaseen. Mutta tämä ei kenties edes ymmärtänytkään koko tämän taisteluhaasteen voimaa, voipa sen väittää varmastikin. Hän näki vain edessään epätoivoiset, mielettömät kasvot, jotka, kuten hän kerran oli tullut lausuneeksi Aglajalle, »olivat lävistäneet hänen sydämensä ainaisiksi ajoiksi». Hän ei voinut kestää enempää, hän kääntyi rukoillen ja moittien Aglajan puoleen osoittaen Nastasja Filippovnaa:
— Onko tämä mahdollista! Hänhän on... niin onneton!
Mutta tuskin hän oli ennättänyt sen lausua, kun hän mykistyi nähdessään Aglajan hirveän katseen. Tuossa katseessa kuvastui niin paljon kärsimystä ja samalla kertaa rajatonta vihaa, että hän löi käsiään yhteen, huudahti ja syöksähti Aglajan luo, mutta se oli jo myöhäistä. Aglaja ei ollut jaksanut kestää edes silmänräpäyksenkään kestävää epäröintiä hänen puoleltaan, peitti kasvonsa käsiinsä, huudahti: »Hyvä Jumala!» ja syöksyi pois huoneesta, jäljessään Rogožin, joka riensi avaamaan hänelle kadulle vievän oven säpin.
Ruhtinaskin lähti juoksemaan, mutta kynnyksellä hänen ympärilleen kiedottiin kädet. Nastasja Filippovnan alakuloiset, vääntyneet kasvot katsoivat häneen pitkään, ja sinertyneet huulet liikkuivat kysyen:.
— Hänenkö jälkeensä? Hänenkö jälkeensä?...
Hän kaatui tainnoksissa ruhtinaan syliin. Ruhtinas nosti hänet ylös, kantoi huoneeseen, asetti nojatuoliin ja jäi hänen eteensä seisomaan tylsänä odottaen. Pöydällä oli lasi ja siinä vettä: Rogožin, joka oli palannut takaisin, otti sen ja pirskoitti vettä hänen kasvoilleen; hän avasi silmänsä eikä noin minuuttiin ymmärtänyt mitään; mutta yht'äkkiä hän katsahti ympärilleen, vavahti, huudahti ja syöksähti ruhtinaan luo.
— Minun! Minun! — huudahti hän. — Onko ylpeä neiti mennyt pois? Hahhahhah! — nauroi hän hysteerisesti. — Hahhahhahhah! Minä aioin antaa hänet sille neidille! Mutta miksi? Minkä tähden? Voi minua hullua, voi hullua!... Mene pois, Rogožin, hahhahhah!
Rogožin katsoi heihin pitkään, ei sanonut sanaakaan, otti lakkinsa ja lähti huoneesta. Kymmenen minuutin kuluttua ruhtinas istui Nastasja Filippovnan vieressä, katsoi häneen katsettaan pois kääntämättä ja silitti hänen päätään ja kasvojaan molemmin käsin kuin pikku lasta silitetään. Hän nauroi ääneensä, kun Nastasja Filippovna nauroi, ja oli valmis itkemään, kun näki kyyneliä hänen silmissään. Hän ei puhunut mitään, mutta kuunteli tarkasti Nastasja Filippovnan innokasta, rajua ja sekavaa lepertelyä, ymmärsi tuskin mitään, mutta hymyili hiljaa, ja heti kun hänestä näytti, että Nastasja Filippovna alkoi taas olla ikävissään tai itkeä, soimata tai valittaa, hän alkoi heti taas silittää hänen päätään ja hellästi sivellä hänen poskiaan käsillään, lohdutellen ja tyynnytellen häntä kuin pientä lasta.
IX.
Oli kulunut kaksi viikkoa viime luvussa kerrotusta tapahtumasta, ja kertomuksemme henkilöitten asema oli muuttunut siinä määrin, että meidän on tavattoman vaikea ryhtyä jatkamaan kertomustamme ilman erikoisia selityksiä. Ja kuitenkin me tunnemme, että meidän täytyy rajoittua vain esittämään tosiasiat, mikäli mahdollista ilman erikoisia selityksiä, ja se johtuu varsin yksinkertaisesta syystä: meidän on useassa kohdassa itsemmekin vaikeata selittää sitä, mitä tapahtui. Tämmöinen ennakkolausuma meidän puoleltamme tuntuu lukijasta pakostakin varsin kummalliselta ja epäselvältä: kuinka voi kertoa sen, mistä ei itselläänkään ole selvää käsitystä eikä omaa mielipidettä? Ettemme asettaisi itseämme vielä teennäisempään asemaan, koetamme mieluummin selittää asian esimerkillä, ja ehkäpä hyväntahtoinen lukija käsittää, mikä meille oikeastaan tuottaa vaikeuksia, varsinkin kun tämä esimerkki ei tule olemaan syrjähyppy, vaan on päinvastoin kertomuksen suoranaista ja välitöntä jatkoa.
Kaksi viikkoa myöhemmin, t.s. heinäkuun alussa, ja myös näiden kahden viikon aikana, muuttui meidän sankarimme tarina ja varsinkin tämän tarinan viimeinen seikkailu omituiseksi, sangen hupaiseksi, melkein uskomattomaksi ja samalla kertaa miltei helppotajuiseksi anekdootiksi, joka vähitellen levisi kaikkialle Lebedevin, Ptitsynin, Darja Aleksejevnan ja Jepantšinien huvilain lähimpien katujen varsille, lyhyemmin sanoen melkein kaikkialle kaupungissa ja sen ympäristöissäkin. Melkein koko yhteiskunta, — alkuasukkaat, huvila-asukkaat, soitantoa kuulemaan saapuvat, — kaikki alkoivat kertoilla yhtä ja samaa juttua, tuhannessa eri muunnoksessa, siitä miten eräs ruhtinas, tehtyään skandaalin kunnianarvoisessa ja tunnetussa talossa ja hylättyään tämän talon neidon, joka jo oli hänen morsiamensa, ihastui erääseen tunnettuun ilotyttöön, katkaisi kaikki entiset suhteensa ja huolimatta mistään sekä välittämättä enempää uhkauksista kuin yleisön yleisestä paheksumisestakaan aikoo näinä päivinä mennä vihille tuon huonon naisen kanssa, täällä Pavlovskissa, avoimesti, julkisesti, pystypäin ja katsoen kaikkia suoraan silmiin. Anekdootti koristeltiin siinä määrin skandaaleilla, siihen sekoitettiin niin paljon tunnettuja ja huomatussa asemassa olevia henkilöitä, siihen lisättiin niin paljon erilaisia mielikuvituksellisia ja arvoituksellisia yksityiskohtia, ja toiselta puolen se taas sisälsi niin kumoamattomia ja ilmeisiä tosiasioita, että yleinen uteliaisuus ja juorut olivat tietysti sangen anteeksiannettavia. Kaikkein hienoimman, ovelimman ja samalla todennäköisimmän selityksen tälle jutulle antoivat eräät vakavat juoruilevat miehet, jotka kuuluvat siihen lajiin järkeviä ihmisiä, jotka aina ja jokaisessa seurassa rientävät ennen kaikkea selittämään toisille tapahtumaa ja näkevät siinä elämäntehtävänsä sekä tuntevat siitä usein tyydytystäkin. Heidän selityksensä mukaan nuori, hyvästä perheestä oleva mies, ruhtinas, rikkaanpuoleinen, hieman hassahtava, mutta demokraatti ja sellainen henkilö, jonka pään nykyaikainen, herra Turgenevin kuvailema nihilismi oli pannut pyörälle ja joka tuskin osasi puhua venäjän kieltä, rakastui kenraali Jepantšinin tyttäreen ja pääsi niin pitkälle, että hänet otettiin talossa vastaan sulhasena. Mutta samoinkuin se ranskalainen seminaarilainen, josta aivan äskettäin on kerrottu sanomalehdissä, kuinka hän vartavasten antoi vihkiä itsensä papiksi, suoritti kaikki kirkolliset juhlamenot, kaikki polvistumiset, suutelemiset, valojen vannomiset y.m. mutta seuraavana päivänä julkisesti ilmoitti kirjeellä piispalleen, että hän ei uskonut Jumalaan ja piti senvuoksi epärehellisenä tekona pettää kansaa ja antaa sen suotta elättää häntä, minkä vuoksi hän luopuu edellisenä päivänä saamastaan hengellisestä arvosta ja julkaisee kirjeensä vapaamielisissä sanomalehdissä, — aivan samoin kuin tämä ateisti oli muka ruhtinaskin omasta kohdastaan petkuttanut toisia. Kerrottiin, että hän oli tahallaan odottanut morsiamensa kodissa pidettäviä juhlallisia kutsuja, joilla hänet esiteltiin sangen monelle huomattavalle henkilölle, lausuakseen julki kaikkien kuultavaksi ajatustapansa, haukkuakseen kunnianarvoisia korkeita virkamiehiä ja luopuakseen julkisesti ja loukkaavalla tavalla morsiamestaan, ja että tehdessään vastarintaa palvelijoille, jotka veivät hänet ulos talosta, hän oli särkenyt ihanan kiinalaisen maljakon. Tähän lisättiin, nykyaikaisia tapoja kuvaavana piirteenä, että tuo päätön nuori mies todella rakasti morsiantaan, kenraalin tytärtä, mutta oli hylännyt hänet yksinomaan nihilismin tähden ja tulevan skandaalin vuoksi, ettei vain jäisi vaille sitä suurta nautintoa, että voi mennä koko maailman nähden naimisiin langenneen naisen kanssa ja siten osoittaa, ettei hänen vakaumuksensa mukaan ole olemassa langenneita eikä hyveellisiä naisia, vaan on olemassa ainoastaan vapaa nainen; ettei hän usko yhteiskunnassa vallitsevaan vanhaan jakoon, vaan uskoo ainoastaan »naisasiaan». Että, kun kaikki ympäri käy, langennut nainen on hänen silmissään jossakin määrin korkeammallakin kuin se, joka ei ole langennut. Tämä selitys tuntui sangen uskottavalta, ja sen hyväksyi huvila-asukasten enemmistö, sitäkin suuremmalla syyllä, kun joka päivä esiintyvät tosiseikat sitä vahvistivat. Tosin moni asia jäi selittämättä: kerrottiin tyttöraukan siinä määrin rakastaneen sulhastaan — toisten sanojen mukaan »viettelijäänsä», — että juoksi tämän luo seuraavana päivänä, kun hänet oli hylätty ja kun mies istui rakastajattarensa luona; toiset vakuuttivat päinvastoin, että mies itse oli tahallaan houkutellut tytön rakastajattarensa luokse yksinomaan nihilismistä, t.s. häväistäkseen ja loukatakseen. Olipa miten hyvänsä, niin mielenkiinto tapahtumaa kohtaan kasvoi päivä päivältä, varsinkin kun oli aivan epäilemätöntä, että skandaalimaiset häät todella vietetään.
Jos nyt meiltä pyydettäisiin selitystä siitä, mitä nihilistisiä vivahduksia tapahtumassa oli, tai yksinkertaisesti vain siitä, missä määrin pidettäviksi määrätyt häät tyydyttivät ruhtinaan todellisia toiveita, mitkä nuo toiveet tällä hetkellä oikein olivat, kuinka oli määriteltävä sankarimme sieluntila nykyhetkellä ynnä muuta tämän kaltaista, niin me, meidän täytyy se tunnustaa, olisimme suuressa pulassa vastatessamme. Me tiedämme ainoastaan yhden asian, nimittäin että häät oli todella määrätty pidettäviksi ja että ruhtinas itse oli valtuuttanut Lebedevin, Kellerin ja erään Lebedevin tutun, jonka tämä oli ruhtinaalle esitellyt tämän asian takia, pitämään huolta kaikista tätä asiaa koskevista puuhista, sekä kirkollista että taloudellista laatua olevista; että käskettiin olemaan kitsastelematta rahan käytössä; että häitä joudutti ja vaati Nastasja Filippovna; että ruhtinaan sulhaspojaksi oli omasta palavasta pyynnöstään määrätty Keller ja Nastasja Filippovnan sulhaspojaksi Burdovski, joka oli vastaanottanut tämän vaalin ihastuneena, ja että hääpäivä oli heinäkuun alussa. Mutta paitsi näitä sangen täsmällisiä asianhaaroja on tiedossamme vielä eräitä tosiasioita, jotka panevat meidät kerrassaan ymmälle, juuri sen tähden, että ovat ristiriidassa edellämainittujen seikkain kanssa. Meillä on esimerkiksi vahvat epäluulomme, että ruhtinas valtuutettuaan Lebedevin ja muut pitämään huolta kaikista käytännöllisistä asioista melkeinpä jo samana päivänä unohti, että hänellä on juhlamenojen ohjaaja ja sulhaspojat, ja häät tulossa ja että jos hän olikin ryhtynyt nopeasti toimiin antamalla asiain järjestelyn toisten huoleksi, niin se oli tapahtunut yksinomaan siksi, ettei hänen itsensä tarvitsisi ajatella sitä ja että hän ehkä voisi mahdollisimman pian sen unohtaa. Mitä hän itse siis näin ollen ajatteli, mitä tahtoi muistaa ja mihin pyrki? Aivan varmaa oli sekin, ettei tässä häntä kohtaan harjoitettu mitään väkivaltaa (esimerkiksi Nastassa Filippovnan puolelta), että Nastasja Filippovna todellakin oli toivonut, että häät välttämättömästi pidettäisiin pian ja että häät olivat hänen keksintöään eikä ollenkaan ruhtinaan; mutta ruhtinas oli vapaaehtoisesti antanut suostumuksensa; olipa hän tehnyt sen ikäänkuin hajamielisesti ja samaan tapaan kuin jos häneltä olisi pyydetty jotakin varsin tavallista asiaa. Tämmöisiä omituisia tosiseikkoja on edessämme sangen paljon, mutta ne eivät ollenkaan selvennä asiaa, vaan käsittääksemme tekevät asian selittämisen yhä vaikeammaksi, tuotiinpa niitä esille miten paljon tahansa; mutta mainitsemme kuitenkin vielä yhden esimerkin.
Niinpä on aivan hyvin tiedossamme, että näiden kahden viikon aikana ruhtinas vietti kaikki päivät ja illat Nastasja Filippovnan seurassa; että tämä otti hänet mukaansa kävelyille ja vei soitantoa kuulemaan; että ruhtinas ajeli joka päivä Nastasja Filippovnan kanssa vaunuissa; että hän alkoi heti tulla levottomaksi, jos ei ollut noin tuntiin nähnyt häntä (siis kaikista merkeistä päättäen rakasti häntä vilpittömästi); että ruhtinas kuunteli häntä hiljaisesti ja lempeästi hymyillen, puhuipa Nastasja Filippovna hänelle mitä tahansa, tuntikausia, eikä sanonut itse juuri mitään. Mutta me tiedämme myös, että ruhtinas oli noina samoina päivinä toisinaan, vieläpä useita kertoja, yht'äkkiä lähtenyt Jepantšinien luo salaamatta tätä Nastasja Filippovnalta, mikä saattoi tämän melkein epätoivoon. Me tiedämme, että Jepantšinit, niin kauan kuin olivat Pavlovskissa, eivät ottaneet häntä vastaan ja estivät aina häntä tapaamasta Aglaja Ivanovnaa; että hän poistui sanomatta sanaakaan, mutta tuli seuraavana päivänä taas heille, aivan kuin olisi kokonaan unohtanut, ettei häntä edellisenä päivänä oltu otettu vastaan, ja sai tietysti uudelleen lähtökäskyn. Tiedämme myös, että tunnin kuluttua sen jälkeen, kun Aglaja Ivanovna oli juossut pois Nastasja Filippovnan asunnosta, ja ehkäpä jo ennenkin kuin siitä oli kulunut tunti, oli ruhtinas jo ilmestynyt Jepantšineille, tietysti varmana siitä, että löytää siellä Aglajan, ja että hänen ilmestymisensä Jepantšineille silloin oli synnyttänyt talossa tavatonta hämmästystä ja pelkoa, sillä Aglaja ei ollut palannut vielä kotiin ja vasta ruhtinaalta siellä kuultiin Aglajan käyneen hänen kanssaan Nastasja Filippovnalla; kerrotaan Lizaveta Prokofjevnan, hänen tyttäriensä ja myös ruhtinas Š:n kohdelleen silloin ruhtinasta tavattoman ankarasti ja epäystävällisesti ja samalla kertaa sanoutuneen kiihkein sanoin irti sekä hänen tuttavuudestaan että ystävyydestään, varsinkin kun Varvara Ardalionovna oli yht'äkkiä saapunut Lizaveta Prokofjevnan luo ja ilmoittanut, että Aglaja Ivanovna on jo tunnin verran ollut hänen kodissaan hirveässä mielentilassa eikä nähtävästi tahdo tulla kotiin. Tämä viimeinen tieto hämmästytti Lizaveta Prokofjevnaa kaikkein enimmän ja oli aivan oikea: lähdettyään Nastasja Filippovnan luota olisi Aglaja todellakin mieluummin ollut valmis kuolemaan kuin tullut nyt omaistensa silmien eteen, ja siksi hän oli syöksynyt Nina Aleksandrovnan luo. Varvara Ardalionovna puolestaan oli pitänyt välttämättömänä heti ilmoittaa tästä kaikesta vähääkään viivyttelemättä Lizaveta Prokofjevnalle. Sekä äiti että tyttäret riensivät heti Nina Aleksandrovnan luo, ja heidän jäljessään itse perheenisä Ivan Fjodorovitš, joka juuri oli tullut kotiin; heidän jäljessään laittautui sinne myös ruhtinas Leo Nikolajevitš, poiskäskyistä ja ankarista sanoista huolimatta; mutta Varvara Ardalionovna toimitti niin, ettei ruhtinasta sielläkään päästetty Aglajan luo. Asia muuten päättyi sillä tavoin, että kun Aglaja näki äitinsä ja sisartensa itkevän hänen tähtensä eikä ollenkaan soimaavan häntä, niin hän heittäytyi heitä syleilemään ja palasi heti heidän kanssaan kotiinsa. Kerrottiin, vaikka huhut olivat hieman epämääräisiä, että Gavrila Ardalionovitšilla nytkin oli erittäin huono onni; että käyttäen hyväkseen sitä aikaa, jolloin Varvara Ardalionovna juoksi Lizaveta Prokofjevnan luo, hän oli ollessaan kahden kesken Aglajan kanssa ruvennut puhumaan tälle rakkaudestaan; että häntä kuunnellessaan Aglaja, huolimatta kaikesta surustaan ja kyyneleistään, oli yhtäkkiä purskahtanut nauramaan ja tehnyt hänelle omituisen kysymyksen: onko hän valmis todistamaan rakkautensa polttamalla heti paikalla sormeansa kynttilän liekissä? Gavrila Ardalionovitš oli, niin kerrottiin, aivan tyrmistynyt ehdotuksesta ja joutunut niin ymmälle ja hänen kasvonsa olivat osoittaneet niin suurta hölmistymistä, että Aglaja oli alkanut nauraa hänelle aivan hysteerisesti ja juossut hänen luotaan ylös Nina Aleksandrovnan huoneeseen, josta hänen vanhempansa sitten hänet löysivätkin. Tämän jutun ruhtinas sai kuulla Ippolitilta seuraavana päivänä. Ippolit, joka ei enää voinut nousta vuoteesta, oli vartavasten kutsuttanut ruhtinaan luokseen saadakseen kertoa hänelle tämän uutisen. Miten Ippolit oli saanut kuulla tämän huhun, sitä emme tiedä, mutta kun ruhtinas kuuli mainittavan kynttilästä ja sormesta, rupesi hän niin kovasti nauramaan, että Ippolit ihan ihmetteli; mutta sitten hän yht'äkkiä alkoi vavista ja puhkesi kyyneliin... Yleensä hän oli näinä päivinä hyvin levoton ja tunsi tavattoman suurta, epämääräistä ja kiduttavaa mielenahdistusta. Ippolit väitti suoraan, ettei ruhtinas hänen mielestään ollut täydessä järjessään; mutta tätä ei vielä mitenkään käynyt sanominen varmasti.
Esittäessämme nämä tosiasiat ja kieltäytyessämme niitä selittämästä me emme ollenkaan tahdo puolustaa sankariamme lukijoittemme silmissä. Olemmepa lisäksi vielä täydelleen valmiit yhtymään siihen paheksumiseenkin, minkä hän herätti kohtaansa yksinpä ystävissäänkin. Vera Lebedevakin paheksui jonkin aikaa hänen käytöstään; samoin teki Kolja; Kellerkin paheksui siihen asti, kunnes hänet valittiin sulhaspojaksi, puhumattakaan Lebedevistä itsestään, joka suorastaan alkoi vehkeillä ruhtinasta vastaan tehden sen paheksumisesta, joka oli varsin vilpitöntäkin. Mutta tästä puhumme myöhemmin. Yleensä me täydelleen ja mitä suurimmassa määrässä myönnämme sattuviksi eräät sangen voimakkaat ja psykologiansa vuoksi suorastaan syvät sanat, jotka Jevgeni Pavlovitš suoraan ja kursailematta lausui ruhtinaalle tämän kanssa toverillisesti keskustellessaan kuudentena tai seitsemäntenä päivänä Nastasja Filippovnan luona sattuneen tapauksen jälkeen. Huomautamme tässä, etteivät ainoastaan Jepantšinit itse, vaan kaikki muutkin, jotka suoraan tai välillisesti kuuluivat Jepantšinien taloon, olivat katsoneet tarpeelliseksi katkaista täydelleen kaikki suhteensa ruhtinaaseen. Esimerkiksi ruhtinas Š. oli kääntänyt ruhtinaalle selkänsä, kun oli kohdannut tämän, eikä ollut vastannut hänen tervehdykseen. Mutta Jevgeni Pavlovitš oli rohjennut panna maineensa vaaraan käymällä tervehtimässä ruhtinasta, siitä huolimatta, että oli taas alkanut käydä Jepantšineilla joka päivä ja hänet oli otettu siellä vastaan ilmeisesti ilostuen. Hän saapui ruhtinaan luo heti seuraavana päivänä, kun Jepantšinit olivat lähteneet pois Pavlovskista. Taloon tullessaan hän jo tunsi kaikki yleisön keskuuteen levinneet huhut, olipa kenties itsekin osittain ollut niitä levittämässä. Ruhtinas ilostui hirveästi hänen tulostaan ja alkoi heti puhua Jepantšineista; tämmöinen vilpitön ja suora esiintyminen saattoi Jevgeni Pavlovitšinkin heti puhetuulelle, niin että hän meni käyttämättä kiertoteitä suoraan asiaan.
Ruhtinas ei vielä tietänyt, että Jepantšinit olivat lähteneet pois; hän hämmästyi ja kalpeni; mutta hetken kuluttua hän pudisteli päätään alakuloisena ja mietteissään ja tunnusti, että »niin piti ollakin»; sitten hän tiedusti nopeasti, minne he olivat menneet.
Jevgeni Pavlovitš tarkasteli häntä sillä välin tarkkaavaisesti, ja kaikki tämä, t.s. kysymysten nopeus, niiden suoruus, ruhtinaan mielenahdistus ja samalla kertaa eräänlainen omituinen avomielisyys, levottomuus ja innostus, — kaikki tuo ihmetytti häntä aikalailla. Hän kertoi muuten rakastettavasi ja seikkaperäisesti ruhtinaalle kaikesta; oli paljon seikkoja, joita ruhtinas ei vielä tietänyt, ja tämä oli ensimmäinen sanoma Jepantšinien talosta. Jevgeni Pavlovitš vahvisti todeksi, että Aglaja tosiaankin oli ollut sairas eikä kolmeen vuorokauteen ollut juuri ollenkaan saanut unta öisin, vaan oli ollut kuumeessa; että hän oli nyt parempi ja ettei hän ollut missään vaarassa, mutta oli hermostuneessa, hysteerisessä tilassa... Oli toki hyvä, että perheessä vallitsi täydellinen rauha! Perheen jäsenet koettivat olla toisilleenkin, eikä vain Aglajalle, viittaamatta siihen, mitä oli tapahtunut. Vanhemmat olivat keskenään jo päättäneet, että tehdään ulkomaanmatka syksyllä, heti Adelaidan häitten jälkeen; Aglaja ei ollut lausunut mitään, kun sai tästä ensimmäiset tiedot. Hän, Jevgeni Pavlovitš, matkustaa kenties myös ulkomaille. Myöskin ruhtinas Š. aikonee yhdessä Adelaidan kanssa mennä ulkomaille pariksi kuukaudeksi, jos hänen asiansa sen sallivat. Kenraali itse jää kotiin. Nyt he ovat menneet maatilalleen Kolminoon, joka on parinkymmenen virstan päässä Pietarista ja jossa on tilava herraskartano. Bjelokonskaja ei vielä ole lähtenyt Moskovaan, vaan näyttää jääneen tahallaan Pietariin. Lizaveta Prokofjevna oli tiukasti ollut sitä mieltä, että Pavlovskiin oli mahdotonta jäädä kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut; hän, Jevgeni Pavlovitš, oli ilmoittanut Lizaveta Prokofjevnalle joka päivä, mitä huhuja kaupungilla kierteli. Asettumista Jelaginin saarella olevaan huvilaansa he eivät myöskään olleet pitäneet mahdollisena.
— No niin, tosiaankin, — lisäsi Jevgeni Pavlovitš, — täytyyhän teidän itsennekin myöntää, että heidän olonsa kävi sietämättömäksi... varsinkin kun he tiesivät kaikki, mitä teillä täällä joka hetki tapahtuu, täällä teidän talossanne, ja kun te joka päivä kävitte siellä, siitä huolimatta, ettei otettu vastaan...
— Niin, niin, niin, te olette oikeassa, minä tahdoin nähdä Aglaja Ivanovnaa... — sanoi ruhtinas alkaen taas heiluttaa päätään.
— Ah, rakas ruhtinas, — huudahti yht'äkkiä Jevgeni Pavlovitš vilkkaasti ja surullisena, — kuinka te saatoittekaan silloin sallia... että kaikki se tapahtui? Tietysti, tietysti se kaikki tuli teille niin äkkiarvaamatta... Minä myönnän, että teidän oli pakko joutua ymmälle ettekä... voinut saada mieletöntä tyttöä luopumaan aikeistaan, se meni yli teidän voimienne! Mutta täytyihän teidän ymmärtää, kuinka vakavasti ja voimakkaasti tämä tyttö... suhtautui teihin. Hän ei tahtonut jakaa toisen kanssa, ja te... ja te saatoitte hylätä ja särkeä sellaisen aarteen!
— Niin, niin, te olette oikeassa; niin, minä olen syypää, — alkoi ruhtinas taas puhua hyvin suruissaan. — Ja tiedättekö: ainoastaan hän, ainoastaan Aglaja arvosteli sillä tavoin Nastasja Filippovnaa... Kaikki muut ihmiset arvostelivat häntä toisin.
— Sehän tässä kaikessa onkin kuohuttavaa, että siinä ei ollut mitään vakavaa kysymyksessä — huudahti Jevgeni Pavlovitš aivan innostuen. — Suokaa minulle anteeksi, ruhtinas, mutta...minä... minä olen ajatellut tätä asiaa, ruhtinas; minä olen ajatellut sitä paljon; minä tiedän kaikki, mitä on tapahtunut aikaisemmin, minä tiedän kaikki, mitä tapahtui puoli vuotta takaperin, kaikki, eikä — eikä tuo mikään ollut vakavaa! Kaikki tuo oli ainoastaan pään huumausta, ei sydämestä lähtenyttä, haavekuva, oikku, savua, ja ainoastaan ihan kokemattoman tytön pelokas mustasukkaisuus saattoi pitää tätä kaikkea vakavana asiana!...
Ja nyt antoi Jevgeni Pavlovitš aivan kursailematta kaiken paheksumisensa purkautua. Järkevästi ja selvästi ja, toistamme sen, tavattoman hyvää psykologista silmääkin osoittaen hän esitti ruhtinaalle tämän kaikki aikaisemmat omat suhteet Nastasja Filippovnaan. Jevgeni Pavlovitšilla oli muutenkin aina sana vallassaan; mutta nyt hän oli suorastaan kaunopuheinen.
— Alusta alkaen, — julisti hän, — alkoi kaikki heidän kesken valheella; sen, mikä valheella alkoi, täytyi valheella päättyäkin; se on luonnon laki. Minä en yhdy siihen ja suorastaan paheksunkin sitä, että teitä — kuten toisinaan tapahtuu — nimitetään idiootiksi; te olette liian älykäs kantamaan sellaista nimitystä; mutta te olette myöskin siinä määrin omituinen, ettette ole sellainen kuin kaikki muut, myöntänette sen itsekin. Minä olen tullut siihen päätökseen, että pohjan kaikelle sille, mitä on tapahtunut, on luonut ensiksikin teidän, niin sanoakseni, synnynnäinen kokemattomuutenne (huomatkaa, ruhtinas, tämä sana: »synnynnäinen»), sitten teidän tavaton vilpittömyytenne; lisäksi vielä ilmiömäinen suhdallisuuden tunteen puuttuminen (minkä te useasti itsekin olette tunnustanut) — ja lopuksi tavattoman suuri, mieleenne kertynyt joukko ajattelun tuloksia, joita te kaikessa harvinaisessa rehellisyydessänne yhä vieläkin pidätte todellisina, luonnollisina ja välittöminä vakaumuksina! Teidän täytyy itsennekin myöntää, ruhtinas, että teidän suhteissanne Nastasja Filippovnaan on aivan alusta alkaen ollut jotakin sopimuksen mukaisesti demokraattista (käytän tätä sanontatapaa lyhyyden vuoksi), niin sanoakseni, »naisasian» hurmiota (sanoakseni vielä lyhyemmin). Minähän tunnen tarkalleen koko sen omituisen, skandaalimaisen kohtauksen, joka tapahtui Nastasja Filippovnan luona, kun Rogožin toi hänelle rahansa. Jos tahdotte, niin minä analysoin teidät itsenne aivan kuin sormilla osoitellen, näytän teille teidät itsenne niinkuin kuvastimessa, niin tarkoin minä tiedän, mistä oli kysymys ja miksi asia sai tämän käänteen! Te, nuorukainen, kaipasitte Sveitsissä kotimaatanne, pyritte Venäjälle niinkuin tuntemattomaan, mutta luvattuun maahan; olitte lukenut monta Venäjää käsittelevää kirjaa, jotka kirjat kenties olivat oivallisia, mutta teille vahingollisia; te saavuitte mielessänne ensimmäinen hehkuva toiminnan halu ja, niin sanoakseni, syöksähditte toimintaan! Ja kas, juuri sinä päivänä teille kerrotaan surullinen ja sydäntä järkyttävä tarina vietellystä naisesta, kerrotaan teille, ritarilliselle ja neitseellisen puhtaalle miehelle tarina naisesta! Samana päivänä te näette tuon naisen; teidät lumoaa hänen kauneutensa, haaveellinen, demoninen kauneus (minähän myönnän, että hän on kaunotar). Lisätkää tähän hermonne, lisätkää kaatuvatautinne, lisätkää meidän pietarilainen suojailmamme, joka raatelee hermoja; lisätkää siihen koko tuo päivä tuntemattomassa ja teistä miltei satumaisessa kaupungissa, päivä, jolloin kohtasitte uusia ihmisiä, näitte ihmeellisiä kohtauksia, teitte yllättäviä tuttavuuksia, päivä, jolloin astuitte keskelle yllättävää todellisuutta, päivä, jolloin näitte Jepantšinien kolme kaunista tytärtä ja niiden joukossa Aglajan; lisätkää tähän vielä väsymys ja päänhuimaus; lisätkää Nastasja Filippovnan salonki ja siinä vallitseva henki, ja... mitä arvelette: mitä saatoitte te odottaa itseltänne sillä hetkellä?
— Niin, niin; niin niin, — sanoi ruhtinas heilutellen päätään ja alkaen punastua, — niin, melkein niinhän se on; ja tiedättekö, edellisenä yönä minä todellakaan en ollut juuri ensinkään nukkunut, rautatievaunussa, ja sitä edellisen yön olin ollut hyvin järkytetty...
— No niin, tietysti, siihenhän minä pyrinkin! — jatkoi Jevgeni Pavlovitš tulistuen. — Sehän on selvää, että te, niin sanoakseni, innostuksen hurmiossa hyökkäsitte käyttämään tilaisuutta saada julkisesti lausua kuuluviin jalon ajatuksen, nimittäin että te, synnynnäinen ruhtinas ja mieleltänne puhdas ihminen, ette pidä kunniattomana naista, joka ilman omaa syytään on joutunut häpeään ja jonka kohtaloon on syypää inhoittava, ylhäisöön kuuluva elostelija. Oi, hyvä Jumala, tämähän on ymmärrettävää! Mutta ei siitä ole kysymys, rakas ruhtinas, vaan siitä, oliko tässä totuutta, oliko teidän tunteenne oikea ja luonnollinen vai oliko se vain sellaista innostusta, joka on ajattelun tulos? Mitä arvelette: temppelissä annettiin anteeksi naiselle, samanlaiselle naiselle, mutta eihän hänelle sanottu, että hän tekee hyvin ja ansaitsee kaikkea kunnioitusta ja kunnianosoituksia! Eikö teille itsellenne terve järki kuiskannut kolmen kuukauden kuluttua, miten asian laita oli? Olkoonpa, että hän nyt on viaton, — minä en rupea sitä väittämään, sillä niin pitkälle en tahdo mennä,— niin voiko kaikki se, mitä hänelle on sattunut, oikeuttaa hänen sietämättömän, pirullisen ylpeytensä, hänen julkean, ahneen itsekkyytensä? Suokaa anteeksi, ruhtinas, minä innostuin, mutta...
— Niin, kaikki tuo saattaa olla niin; kenties te olette oikeassa... — mutisi taas ruhtinas. — Hän on todellakin hyvin ärtynyt, ja te olette tietysti oikeassa, mutta...
— Hän ansaitsee sääliä? Sitäkö te tahdoitte sanoa, hyvä ruhtinaani? Mutta oliko lupa säälin tähden ja hänen mielikseen häpäistä toinen, jalo ja puhdas tyttö, alentaa häntä noitten ylpeitten, noitten vihamielisten silmien edessä? Ja kuinka pitkälle sääli oikein meneekään? Tämähän on aivan uskomatonta liioittelua! Voiko tyttöä, jota rakastaa, nöyryyttää tuolla tavoin hänen kilpailijattarensa edessä, hylätä hänet toisen tähden tuon toisen nähden, sen jälkeen kuin itse jo olitte häntä rehellisesti kosinut... ja tehän olitte häntä kosinut, te sanoitte hänelle sen hänen vanhempiensa ja sisartensa läsnäollessa! Sallikaa minun kysyä teiltä, ruhtinas: voiko teitä tämän jälkeen pitää rehellisenä miehenä? Ja... ja ettekö te ole pettänyt ihastuttavaa tyttöä vakuuttaessanne rakastavanne häntä?
— Niin, niin, te olette oikeassa, ah, minä tunnen olevani syyllinen! — lausui ruhtinas sanomattoman murheen vallassa.
— Mutta riittääkö se? — huudahti Jevgeni Pavlovitš inhoten. — Riittääkö se, että vain huudahtaa: »Ah, minä olen syyllinen!» Olette syyllinen, mutta pysytte kuitenkin itsepintaisesti entisellä kannallanne! Ja missä olikaan silloin sydämenne, teidän »kristillinen» sydämenne! Näittehän te hänen kasvonsa sillä hetkellä: mitä luulette, kärsikö hän vähemmän kuin tuo toinen, vähemmän kuin teidän toinen naisenne, tuo rakastajatar? Kuinka te saatoitte nähdä ja sallia sen? Kuinka?
— Mutta... enhän minä sallinutkaan... — mutisi onneton ruhtinas.
— Kuinka niin?
— Minä, jumal'auta, en ole antanut mihinkään myöntymystäni. Minä en vieläkään ymmärrä, kuinka tämä kaikki tapahtui... minä... minä lähdin silloin juoksemaan Aglaja Ivanovnan jäljessä, ja Nastasja Filippovna pyörtyi; ja sen jälkeen ei minua ihan tähän saakka ole päästetty Aglaja Ivanovnan luo.
— Se on aivan samantekevää! Teidän olisi pitänyt juosta Aglajan jälkeen, vaikkapa tuo toinen olisikin ollut pyörtyneenä!
— Niin... niin, minun olisi pitänyt... mutta hänhän olisi kuollut! Hän olisi tappanut itsensä, te ette tunne häntä, ja... minähän olisin kuitenkin myöhemmin kertonut Aglaja Ivanovnalle kaikki ja... Näettekö, Jevgeni Pavlovitš, minä huomaan, että te luultavasti ette tiedä kaikkea. Sanokaa, minkä tähden minua ei päästetä Aglaja Ivanovnan luo? Minä selittäisin hänelle kaikki. Nähkääs: he molemmat puhuivat silloin muuta, aivan muuta, siksipä kohtaus muodostuikin sellaiseksi... Minä en osaa mitenkään selittää teille sitä; mutta minä olisin kenties saanut selitetyksi Aglajalle... Voi hyvä Jumala! Te puhutte siitä, millaiset hänen kasvonsa olivat sillä hetkellä, kun hän silloin juoksi pois... hyvä Jumala, minä muistan!... Menkäämme, menkäämme! — huusi hän alkaen yht'äkkiä vetää Jevgeni Pavlovitšia hihasta ja hypäten kiireesti ylös paikaltaan.
— Minne?
— Menkäämme Aglaja Ivanovnan luo, menkäämme heti!...
Eihän hän ole Pavlovskissa, sanoinhan sen jo, ja miksi menisimmekään?
— Hän ymmärtää, hän ymmärtää! — mutisi ruhtinas pannen kätensä rukoilevasti ristiin. — Hän ymmärtää, että tämä kaikki ei ole niin, vaan aivan, aivan toisin!
— Kuinka aivan toisin? Tehän olette kuitenkin menossa naimisiin? Te siis pysytte itsepintaisesti kannallanne... Menettekö naimisiin vai ettekö?
— No niin... menen naimisiin; niin, minä menen naimisiin!
— Kuinka se sitten on aivan toisin?
— Oi, ei, se on aivan toisin, se on aivan toisin! Se, että minä menen naimisiin, on samantekevää, ei se mitään merkitse!
— Kuinka se on samantekevää eikä mitään merkitse? Eihän semmoinen ole pikku asia! Te menette naimisiin rakastamanne naisen kanssa tehdäksenne hänet onnelliseksi, ja Aglaja Ivanovna näkee ja tietää sen; miten se siis on samantekevää?
— Onnelliseksi? Oi, en! Menen muuten vain naimisiin; hän tahtoo; ja mitäpä siitä, että menen naimisiin: minä... No, sehän on samantekevää! Mutta hän kuolisi ehdottomasti! Minä näen nyt, että tuo aikomus mennä naimisiin Rogožinin kanssa oli hulluutta! Minä olen nyt ymmärtänyt kaikki, mitä en ennen ymmärtänyt, ja katsokaahan: kun he molemmat silloin seisoivat vastatusten, niin silloin minä en jaksanut kestää Nastasja Filippovnan kasvoja... Tiedättekö, Jevgeni Pavlovitš (hän alensi ääntään salaperäisesti), minä en ole kenellekään sanonut sitä, en koskaan, en edes Aglajalle, mutta minä en voi kestää Nastasja Filippovnan kasvoja... Te puhuitte äsken totta tuosta silloisesta illasta Nastasja Filippovnan luona; mutta siinä oli vielä yksi seikka, jonka te jätitte mainitsematta, koska ette sitä tiedä: minä katsoin hänen kasvojaan! Jo aamulla, nähdessäni ne valokuvassa, minä en voinut niitä kestää... Esimerkiksi Vera Lebedevalla on aivan toisenlaiset silmät; minä... minä pelkään hänen kasvojaan! — lisäsi hän tavattomasti peloissaan.
— Pelkäätte?
— Niin; hän on mielenvikainen! — kuiskasi ruhtinas kalveten.
— Tiedättekö te sen varmasti? — kysyi Jevgeni Pavlovitš tavattoman uteliaana.
— Kyllä, varmasti; nyt minä tiedän sen jo varmasti; nyt, näinä päivinä, olen päässyt siitä varmasti selville!
— Mitä te sitten oikein teettekään itsellenne? — huudahti Jevgeni Pavlovitš pelästyneenä. — Te siis menette naimisiin jonkinmoisesta pelosta? Tämä on aivan käsittämätöntä... Kenties te ette häntä rakastakaan?
— Oi, rakastan toki, rakastan häntä koko sydämestäni! Hänhän on... lapsi; nyt hän on lapsi, täydelleen lapsi! Oi, te ette tiedä mitään!
— Ja samaan aikaan vakuutitte rakkauttanne Aglaja Ivanovnalle?
— Oi, niin, niin!
— Kuinka se on mahdollista? Te tahdotte siis rakastaa molempia?
— Oi, niin, niin!
— Hyväinen aika, ruhtinas, mitä puhuttekaan, tulkaa toki järkiinne!
— Ilman Aglajaa minä... minun täytyy välttämättömästi saada nähdä häntä! Minä... minä kuolen kohta, nukkuessani; luulin jo viime yönä kuolevani nukkuessani. Oi, jospa Aglaja tietäisi, tietäisi kaikki... se on, ehdottomasti kaikki. Sen tähden että tässä pitää tietää kaikki, se on ensimmäinen ehto! Minkä tähden me emme koskaan voi saada tietää kaikkea toisistamme, kun se kuitenkin on tarpeellista, kun tuo toinen on syyllinen!... Muuten, minä en tiedä mitä puhun, ajatukseni menivät sekaisin; te saitte minut suuresti hämmästymään... Ja ovatko hänen kasvonsa todella vielä nytkin sellaiset kuin silloin, kun hän juoksi pois? Oi, niin, minä olen syyllinen! Luultavinta on, että minä olen syypää kaikkeen! Minä en vielä tiedä, mihin oikeastaan olen syypää, mutta minä olen syypää... Tässä on jotakin semmoista, jota minä en osaa teille selittää, Jevgeni Pavlovitš, enkä minä löydä sanoja, mutta... Aglaja Ivanovna ymmärtää! Oi, minä olen aina uskonut, että hän ymmärtää.
— Ei, ruhtinas, hän ei ymmärrä! Aglaja Ivanovna rakasti niinkuin nainen, niinkuin ihminen, eikä niinkuin... abstraktinen henki. Tiedättekö mitä, ruhtinas parkani: luultavinta on, ettette te ole koskaan rakastanut heitä kumpaakaan!
— Minä en tiedä... se on mahdollista, se on mahdollista; te olette monessa suhteessa oikeassa, Jevgeni Pavlovitš. Te olette tavattoman älykäs, Jevgeni Pavlovitš; ah, päätäni alkaa taas kivistää, menkäämme hänen luokseen! Jumalan tähden! Jumalan tähden!
— Sanoinhan teille, ettei hän ole Pavlovskissa, hän on Kolminossa.
— Lähdetään Kolminoon, lähdetään heti!
— Se on ma-ahdo-tonta! — vastasi Jevgeni Pavlovitš venyttäen sanojaan ja nousten seisomaan.
— Kuulkaa, minä kirjoitan kirjeen; viekää hänelle kirje!
— Ei, ruhtinas, ei! Säästäkää minua semmoisilta tehtäviltä, minä en voi sitä tehdä!
He erosivat. Jevgeni Pavlovitš lähti kummalliset mietteet mielessään: hänestäkin näytti siltä, ettei ruhtinas ollut aivan täydessä järjessään. Ja mitä merkitsevät nuo kasvot, joita hän pelkää ja joita hän niin rakastaa? Ja samalla hän kenties todellakin kuolee, jos ei saa Aglajaa, niin että Aglaja kenties ei milloinkaan edes saa tietää, että ruhtinas rakastaa häntä siinä määrin! Hahaa! Ja miten voi rakastaa kahta? Kahdella erilaisella rakkaudella? Tämä on mielenkiintoista... Idiootti rukka! Ja miten hänen käy nyt?
X.
Ruhtinas ei kuitenkaan kuollut ennen häitään, ei valvoessaan eikä »nukkuessaan», niinkuin oli ennustanut Jevgeni Pavlovitšille. Kenties hän tosiaankin nukkui huonosti ja näki pahoja unia; päivällä, ihmisten parissa, hän näytti hyväntahtoiselta ja tyytyväiseltäkin, oli vain toisinaan kovin miettiväinen, mutta se tapahtui silloin, kun hän oli yksin. Häitä joudutettiin; ne olivat noin viikko sen jälkeen, kuin Jevgeni Pavlovitš oli käynyt ruhtinaan luona. Kun tuommoista kiirettä pidettiin, niin ruhtinaan parhaitten ystävienkin, jos hänellä olisi semmoisia ollut, olisi täytynyt epätoivoissaan luopua ponnistuksistaan »pelastaa» onneton mielipuoli. Huhuiltiin, että Jevgeni Pavlovitšin käynnin olivat osittain saaneet aikaan kenraali Ivan Fjodorovitš ja hänen puolisonsa Lizaveta Prokofjevna. Mutta jos nämä molemmat rajattomassa hyväsydämisyydessään saattoivatkin haluta kurjan, mielettömän miehen pelastamista syöksymästä kuiluun, niin tietysti heidän oli pakko tyytyä vain tähän yhteen ainoaan heikkoon yritykseen; ei heidän asemansa eivätkä kenties heidän sydämensä tunteetkaan (mikä oli luonnollista) voineet saattaa heitä vakavammin ponnistelemaan. Me olemme maininneet, että ruhtinaan lähin ympäristökin oli osittain noussut häntä vastaan. Vera Lebedeva, muuten, tyytyi yksinomaan vuodattamaan kyyneliä yksinäisyydessä, ja vielä siihen, että istui enemmän kuin ennen kotonaan ja pistäytyi entistä harvemmin ruhtinaan luona. Kolja hommasi tähän aikaan isänsä hautajaisia; ukko oli kuollut toiseen halvauskohtaukseen, joka sattui noin kahdeksan päivää ensimmäisen jälkeen. Ruhtinas otti suuresti osaa perheen suruun ja vietti ensimmäisinä päivinä useita tunteja Nina Aleksandrovnan luona; hän oli myös kirkossa ruumiinsiunauksessa. Monet huomasivat, että kirkossa oleva yleisö otti ruhtinaan vastaan ja seurasi häntä tahtomattaan kuiskien; sama oli asianlaita sekä kaduilla että puistossa; kun hän kulki tai ajoi ohi, alkoi heti puhelu, häntä mainittiin ja osoiteltiin, kuultiin mainittavan Nastasja Filippovnan nimi. Tätä etsittiin hautajaistilaisuudessakin, mutta hän ei ollut hautajaisissa. Myöskään ei hautajaisissa ollut kapteeninrouva, jonka Lebedev oli ennättänyt estämään tulemasta ja tekemään vaarattomaksi. Ruumiinsiunaus teki ruhtinaaseen voimakkaan ja sydäntä raatelevan vaikutuksen; hän kuiskasi Lebedeville jo kirkossa, vastatessaan johonkin tämän kysymykseen, että hän oli ensimmäistä kertaa läsnä kreikkalaiskatolisessa ruumiinsiunauksessa ja muisti vain lapsuutensa ajoilta toisen samanlaisen toimituksen jossakin maalaiskirkossa.
— Niin, on niinkuin tuossa makaisi aivan toinen mies, ruumisarkussa nimittäin, kuin se, jonka me niin äskettäin panimme puheenjohtajaksemme, muistatteko? — kuiskasi Lebedev ruhtinaalle. — Ketä te etsitte?
— Ei ketään, minusta vain näytti...
— Ettekö Rogožinia?
— Onko hän sitten täällä?
— On kirkossa.
— Ilmankos minusta tuntuikin, kuin olisin nähnyt hänen silmänsä, — mutisi ruhtinas ahdistusta tuntien. — Mutta... miksi hän on täällä? Onko hänet kutsuttu?
— Ei ole ollut aikomustakaan. Hänhän on aivan tuntematonkin. Onhan täällä kaikenlaista yleisöä. Miksi te niin hämmästyitte? Minä tapaan hänet nykyään usein; noin neljä kertaa tapasin viime viikolla täällä Pavlovskissa.
— Minä en ole nähnyt häntä vielä kertaakaan... sen jälkeen, — mutisi ruhtinas.
Koska myöskään Nastasja Filippovna ei ollut kertonut hänelle kertaakaan nähneensä Rogožinia »sen jälkeen», niin ruhtinas nyt teki sen johtopäätöksen, että Rogožin jostakin syystä tahallaan välttelee häntä. Koko sen päivän hän oli miettiväinen; Nastasja Filippovna taas oli tavattoman iloinen koko sen päivän ja sen illan.
Kolja, joka oli sopinut ruhtinaan kanssa jo ennen isänsä kuolemaa, ehdotti hänelle, että hän pyytäisi sulhaspojiksi (koska asia oli tärkeä ja kiireellinen) Kellerin ja Burdovskin. Hän takasi, että Keller käyttäytyy säädyllisesti ja että hänestä kenties »on hyötyäkin», ja Burdovskista taas ei ollut mitään epäilyjäkään, sillä hän oli hiljainen ja vaatimaton mies. Nina Aleksandrovna ja Lebedev huomauttivat ruhtinaalle, että jos kerran häät oli päätetty pitää, niin miksi ne oli pidettävä juuri Pavlovskissa ja lisäksi vielä sesongin aikana, jolloin huvilaelämä oli vilkkaimmillaan, miksi niin julkisesti? Eikö ollut parempi pitää ne Pietarissa ja kotioloissa? Ruhtinas ymmärsi sangen hyvin, mitä nämä puheet tarkoittivat ja mitä pelättiin; mutta hän vastasi lyhyesti ja yksinkertaisesti, että niin tahtoi välttämättömästi Nastasja Filippovna.
Seuraavana päivänä saapui ruhtinaan luo Keller, jolle oli ilmoitettu, että hänestä tulee sulhaspoika. Ennen sisälletuloaan hän pysähtyi ovelle ja heti ruhtinaan nähtyään nosti ylös oikean kätensä, etusormi koukistettuna, ja huusi kuin vannoen:
— En juo!
Sitten hän astui ruhtinaan luo, puristi lujasti hänen molempia käsiään ja ilmoitti, että tietysti hän alussa, kun oli kuullut tästä asiasta, oli ollut vihamielisellä kannalla, minkä hän myös oli julki kuuluttanut biljardihuoneessa, ei mistään muusta syystä kuin siksi, että hän ei ollut ajatellut ruhtinaalle puolisoksi ketään sen alhaisempaa kuin prinsessa de Rohanin, ja oli joka päivä, ystävän kärsimättömyydellä, odottanut tämän toiveen toteutumista; mutta nyt hän näkee itse, että ruhtinas ajattelee vähintään kaksitoista kertaa jalommin kuin »he kaikki yhteensä»! Sillä ruhtinas ei tahdo loistoa, ei rikkautta eikä edes kunniaa, vaan ainoastaan totuutta! Korkeitten henkilöitten sympatiat ovat liiaksikin tunnettuja, ja ruhtinas on liian korkealla sivistyksensä puolesta voidakseen olla olematta korkea henkilö, yleisesti puhuen! »Mutta roskaväki ja kaikenlainen muu alhainen joukko arvostelee toisin; kaupungilla, taloissa, kokouksissa, huviloissa, soitantopaikalla, olutpuodeissa ja biljardihuoneissa ei muuta kuulekaan puhuttavan ja huudettavan kuin tuosta tulossa olevasta tapahtumasta. Olen kuullut, että aiotaan panna toimeen kissannaukujaisetkin ikkunoitten alla ja, niin sanoakseni, ensimmäisenä yönä! Jos te, ruhtinas, tarvitsette kunnian miehen pistoolia, niin olen valmis vaihtamaan puoli tusinaa jaloja laukauksia tuon joukon kanssa, ennenkuin te seuraavana aamuna nousette häävuoteeltanne. Olen myös neuvonut, jotta estettäisiin uteliaita liian suurin joukoin tunkeilemasta, että kirkosta palatessa pidettäisiin paloruisku pihalla valmiina, mutta Lebedev pani vastaan: he muka hajoittavat talon sirpaleiksi, jos siinä on paloruisku.»
— Tuo Lebedev vehkeilee teitä vastaan, ruhtinas, totta jumaliste! He tahtovat toimittaa teidät holhouksen alaiseksi, voitteko ajatella moista, kaikkinenne, tahdonvapauksillenne ja rahoinenne, se on, noine kaksine asioinenne, jotka juuri erottavat jokaisen meistä nelijalkaisista! Olen kuullut, varmalta taholta olen kuullut! Se on totinen tosi!
Ruhtinas muisti kuulleensa itsekin jotakin tuontapaista, mutta jättäneensä sen tietysti huomioon ottamatta. Nytkin hän vain naurahti ja unohti taas koko asian. Lebedev oli todellakin puuhaillut jo jonkin aikaa tuohon suuntaan; tämän miehen laskelmat syntyivät aina ikäänkuin innoituksesta, ja liian suuri into sai ne sitten mutkistumaan, haaraantumaan ja loittonemaan joka suunnalle lähtökohdasta; juuri siksi ei juuri mikään hänen hommistaan ottanut onnistuakseen koko hänen elämänsä aikana. Kun hän sitten myöhemmin, melkein vasta hääpäivänä, tuli ruhtinaan luo tuomaan ilmi katumustaan (hänellä oli tapana tulla ehdottomasti katumaan aina niiden luo, joita vastaan oli vehkeillyt, varsinkin jos oli epäonnistunut), niin hän ilmoitti ruhtinaalle syntyneensä Talleyrandiksi eikä tietävänsä, miten hän oli jäänyt ainoastaan Lebedeviksi. Sitten hän paljasti ruhtinaalle koko pelinsä saaden ruhtinaassa heräämään suuren mielenkiinnon. Sen mukaan, mitä hän kertoi, hän oli ensi aluksi koettanut saada suojelijakseen korkeassa asemassa olevia henkilöitä, joihin voisi tarpeen tullen turvautua, ja mennyt kenraali Ivan Fjodorovitšin puheille. Kenraali Ivan Fjodorovitš oli ollut neuvoton, toivoi kaikkea hyvää »nuorelle miehelle», mutta ilmoitti, että »niin mielellään kuin tahtoikin hänet pelastaa, niin hänen ei sopinut tässä asiassa toimia». Lizaveta Prokofjevna ei ollut tahtonut kuulla eikä nähdä häntä; Jevgeni Pavlovitš ja ruhtinas Š. olivat vain huitoneet käsillään häntä pois. Mutta hän, Lebedev, ei masentunut, vaan neuvotteli erään etevän lakimiehen kanssa, joka oli kunnianarvoinen ukko sekä hänen hyvä ystävänsä ja miltei hyväntekijänsä; tämä tuli siihen päätökseen, että asia kyllä helposti olisi järjestettävissä, kunhan olisi päteviä todistajia siihen, että oi kyseessä mielenvikaisuus, mutta tärkeintä tässä oli, että oli korkeassa asemassa olevia suojelijoita. Lebedev ei nytkään antanut intonsa laimeta ja toi kerran ruhtinaan luo lääkärinkin, niinikään kunnianarvoisen vanhuksen, huvila-asukkaan, jolla oli Annan ritarimerkki kaulassa, ainoastaan tarkastamaan, jos niin kävi sanominen, asioita paikan päällä, tutustumaan ruhtinaaseen ja antamaan toistaiseksi epävirallisesti, ikäänkuin ystävän kauppaa, hänestä lausuntonsa. Ruhtinas muisti tuon tohtorin käynnin; hän muisti, että Lebedev oli jo edellisenä iltana väittänyt hänelle itsepintaisesti, ettei hän ollut terve, ja kun ruhtinas jyrkästi oli kieltäytynyt nauttimasta lääkettä, niin Lebedev oli yhtäkkiä saapunut tohtori mukanaan sillä verukkeella, että he molemmat olivat juuri tulossa herra Terentjevin luota, joka oli hyvin huonona, ja että tohtorilla oli yhtä ja toista kerrottavaa sairaasta ruhtinaalle. Ruhtinas kiitteli Lebedeviä ja otti tohtorin vastaan ilomielin. He alkoivat heti puhua sairaasta Ippolitista; tohtori pyysi kertomaan seikkaperäisesti tämän äskettäin tekemästä itsemurhayrityksestä, ja ruhtinas sai hänet suorastaan mukaansa temmatuksi kertomalla tapahtumasta ja selittämällä sitä. He puhuivat myös Pietarin ilmastosta, ruhtinaan omasta sairaudesta, Sveitsistä, Schneideristä. Selittelemällä Schneiderin parannustapaa ja kertomalla siitä sai ruhtinas tohtorissa herätetyksi niin suurta mielenkiintoa, että tohtori istui hänen luonaan kaksi tuntia; samalla hän poltteli ruhtinaan oivallisia sikareja, ja Lebedev puolestaan pani pöytään sangen maukasta likööriä; liköörin toi sisälle Vera, ja silloin tohtori, joka oli nainut ja perheellinen mies, lasketteli Veralle erikoisia kohteliaisuuksia, mikä herätti Verassa syvää paheksumista. Erottiin ystävinä. Lähtiessään ruhtinaan luota tohtori sanoi Lebedeville, että jos tuommoiset kaikki pannaan holhouksen alle, niin kuka sitten oli pantava holhoojaksi? Kun Lebedev traagillisesti kuvasi piakkoin tulossa olevaa tapahtumaa, niin tohtori pudisteli viekkaasti ja kavalasti päätään ja huomautti lopulta, että puhumattakaan siitä, että »naimisiin mennään jos millaisten kanssa», viettelijättärellä oli, ainakin mikäli hän oli kuullut, tavattoman kauneutensa lisäksi, joka jo sinänsä voi viehättää varakasta miestä, myöskin Totskilta ja Rogožinilta saatuja rahoja, helmiä ja jalokiviä, kalliita huiveja ja huonekaluja, joten kyseessäoleva valinta ei suinkaan osoita kalliissa ruhtinaassa, jos niin sopii sanoa, erikoista ja silmiinpistävää typeryyttä, vaan päinvastoin todistaa hienoa maailmanmiehen älykkyyttä ja laskemiskykyä ja siis vie aivan päinvastaiseen ja ruhtinaalle perin miellyttävään johtopäätökseen... Tämä ajatus sai Lebedevinkin hämmästymään; siihen käsitykseen hän sitten jäikin ja lisäsi ruhtinaalle tunnustuksensa lopussa: »Nyt ette näe minun puolellani mitään muuta kuin uskollisuutta ja alttiutta vuodattamaan vereni puolestanne; sitä varten olen tullutkin.»
Myöskin Ippolit veti näinä viime päivinä ruhtinaan huomion pois ruhtinaan omista asioista: hän lähetti hyvin usein hakemaan ruhtinasta. He asuivat lähellä, pienessä talossa; pikku lapset, Ippolitin veli ja sisar, olivat ainakin siitä syystä mielissään huvilassa asumisesta, että saattoivat päästä sairasta pakoon puistoon; onneton kapteeninrouva sitävastoin oli kokonaan hänen vallassaan ja hänen uhrinaan; ruhtinaan täytyi joka päivä erottaa nämä riitelijät ja rakentaa sopua heidän välilleen, ja sairas nimitti niinkuin ennenkin häntä »lapsenhoitajakseen», mutta ei näyttänyt kuitenkaan uskaltavan pilkata häntä hänen toimiessaan sovittajana. Hän oli hyvin suutuksissaan Koljalle siitä, että tämä ei juuri ollenkaan käynyt hänen luonaan, vaan oleskeli aluksi kuolevan isänsä ja sitten leskeksi jääneen äitinsä läheisyydessä. Viimein hän otti pilkkansa esineeksi ruhtinaan kohta alkavan avioliiton Nastasja Filippovnan kanssa ja loukkasi lopulta ruhtinasta niin, että tämä ei jaksanut sitä sietää, vaan lakkasi käymästä hänen luonaan. Parin päivän kuluttua tuli ruhtinaan luo kapteeninrouva ja pyysi kyynelsilmin ruhtinasta tulemaan heille, sillä muuten tuo suorastaan kiusaa hänet kuoliaaksi. Hän lisäsi, että Ippolit tahtoi ilmoittaa suuren salaisuuden. Ruhtinas lähti. Ippolit tahtoi tehdä sovinnon, alkoi itkeä ja kyyneliä vuodatettuaan tietysti tuli entistä vihaisemmaksi, mutta ei uskaltanut osoittaa vihaansa. Hän oli hyvin heikko ja kaikesta näki, että hän nyt kohta kuolee. Mitään salaisuutta hänellä ei ollut kerrottavana, paitsi että hän lausui ollen, niin sanoaksemme, kiihkosta läkähtymäisillään (mikä kenties oli teeskentelyä) pyynnön »varoa Rogožinia». »Hän on sellainen mies, joka ei omaansa toiselle anna; hän on toista maata, ruhtinas, kuin me kaksi: jos hän kerran jotakin tahtoo, niin ei häntä peloita mikään...» y.m. y.m. Ruhtinas alkoi kysellä tarkemmin, tahtoi saada kuulla joitakin tosiasioita; mutta mitään sellaisia ei ollut, paitsi Ippolitin persoonallisia tuntuja ja vaikutelmia. Suureksi tyydytyksekseen Ippolit sai lopulta ruhtinaan hirveästi pelästymään. Aluksi ruhtinas ei tahtonut vastata muutamiin hänen erikoisiin kysymyksiinsä ja vain hymyili hänen neuvoilleen, että oli paettava ulkomaille; venäläisiä pappeja on kaikkialla, ja ulkomaillakin voi antaa vihkiä itsensä. Mutta viimein Ippolit lausui seuraavan ajatuksen: »Minähän pelkään ainoastaan Aglaja Ivanovnan puolesta: Rogožin tietää, miten te häntä rakastatte; rakkaus rakkaudesta; te riistitte häneltä Nastasja Filippovnan, hän tappaa Aglaja Ivanovnan; vaikka tämä nyt ei olekaan teidän omanne, niin kuitenkin se on teille raskas isku, eikö totta?» Hän saavutti tarkoituksensa; ruhtinas oli hänen luotaan lähtiessään aivan suunniltaan.
Nämä varoitukset välttää Rogožinia lausuttiin häiden edellisenä päivänä. Sinä iltana ruhtinas tapasi Nastasja Filippovnan viimeisen kerran ennen vihkimistä; mutta Nastasja Filippovna ei kyennyt häntä rauhoittamaan, vaan oli viime aikoina päinvastoin yhä enemmän lisännyt hänen levottomuuttaan. Ennen, toisin sanoen muutama päivä takaperin, hän oli heidän tavatessaan kaikin keinoin koettanut saada ruhtinaan iloiselle mielelle, pelännyt hirveästi hänen murheellista muotoaan; olipa koettanut laulaakin hänelle; useimmiten hän kuitenkin oli kertoillut jotakin hullunkurista, mitä vain sattui muistamaan. Ruhtinas oli melkein aina koettanut olla kovasti nauravinaan, ja toisinaan hän oli todella nauranutkin loistavalle älykkyydelle ja valoisalle tunteelle, jotka Nastasja Filippovna toisinaan valoi kertomukseensa, kun viehättyi kertomaan, mikä tapahtui usein. Nähdessään ruhtinaan naurun ja häneen tekemänsä vaikutuksen Nastasja Filippovna aina innostui ja oli ylpeä mielessään. Mutta nyt hänen alakuloisuutensa ja miettiväisyytensä kasvoivat miltei joka hetki. Ruhtinaan käsitykset Nastasja Filippovnasta olivat vakiintuneet, muutenhan tietysti kaikki tässä olisi hänestä nyt näyttänyt arvoitukselliselta ja käsittämättömältä. Mutta ruhtinas uskoi vilpittömästi, että Nastasja Filippovna voi vielä herätä kuolleista. Hän oli aivan oikein lausunut Jevgeni Pavlovitšille, että rakasti Nastasja Filippovnaa vilpittömästi ja täydellisesti, ja hänen rakkaudessaan Nastasja Filippovnaa kohtaan oli todellakin ikäänkuin sitä kiintymystä, jota tunnetaan kurjaa ja sairasta lasta kohtaan, jota on vaikea ja melkein mahdotonkin jättää oman onnensa nojaan. Hän ei selittänyt kenellekään Nastasja Filippovnaa kohtaan tuntemiensa tunteitten laatua eikä niistä edes mielellään puhunutkaan, jos oli pakko keskustella; kun hän oli itse Nastasja Filippovnan kanssa yhdessä, niin he eivät ollenkaan keskustelleet »tunteestaan», aivan kuin olisivat kumpikin niin luvanneet. Heidän tavalliseen, iloiseen vilkkaaseen keskusteluunsa saattoi ottaa osaa kuka tahansa. Darja Aleksejevna kertoi myöhemmin kaiken aikaa vain ihailleensa ja iloinneensa, kun hän heitä näinä aikoina katseli.
Mutta tämä sama vakiintunut mielipide Nastasja Filippovnan henkisestä ja älyllisestä tilasta säästi ruhtinaan osittain myös monista muista epäröimisistä. Nyt oli Nastasja Filippovna aivan toinen nainen kuin se, jonka hän oli tuntenut kolme kuukautta takaperin. Ruhtinas ei nyt enää mietiskellyt esimerkiksi sitä, miksi Nastasja Filippovna oli silloin aikaisemmin, kun oli mentävä hänen kanssaan naimisiin, karannut hänen luotaan itkien sekä kirouksia ja soimauksia lausuen, mutta nyt sen sijaan tiukasti itse vaati häitä pian pidettäviksi. »Kaipa hän siis ei enää pelkää, niinkuin silloin, tämän avioliiton koituvan miehelle onnettomuudeksi», ajatteli ruhtinas. Näin nopeasti syntynyt luottamus itseensä ei ruhtinaan mielestä voinut Nastasja Filippovnassa olla luonnollista. Mutta toiselta puolen ei tämä itseluottamus voinut johtua yksinomaan vihasta Aglajaa kohtaan: Nastasja Filippovnalla oli yleensä syvemmät tunteet. Ei myöskään siitä, että Nastasja Filippovna pelkäsi kohtaloa, joka odotti häntä Rogožinin rinnalla. Sanalla sanoen, tässä saattoi olla osuutta kaikilla näillä syillä ja muilla vielä lisäksi; mutta hänelle oli kaikkein selvintä, että tämä oli juuri mitä hän jo kauan oli epäillytkin ja että sairas sielu raukka ei ollut jaksanut kestää. Vaikka tämä tavallaan säästikin hänet epäröinniltä, niin se ei kuitenkaan voinut antaa hänelle rauhaa eikä lepoa koko tänä aikana. Toisinaan hän ikäänkuin koetti olla mitään ajattelematta; avioliittoa hän näytti todellakin pitävän jonkinmoisena vähäpätöisenä muodollisuutena; omaa kohtaloaan hän ei pitänyt kovinkaan suuriarvoisena asiana. Vastaväitteisiin ja keskusteluihin, esimerkiksi sentapaisessa keskustelussa kuin hänellä oli ollut Jevgeni Pavlovitšin kanssa, hän ei olisi voinut vastata kerrassaan mitään ja tunsi olevansa aivan epäpätevä, ja siksi hän vältti kaikkia tämäntapaisia keskusteluja.
Hän oli muuten huomannut, että Nastasja Filippovna tiesi ja ymmärsi varsin hyvin, mitä hänelle merkitsi Aglaja. Nastasja Filippovna ei puhunut mitään, mutta ruhtinas oli nähnyt hänen kasvojensa ilmeen silloin, kun tämä alkuaikoina sattui toisinaan tapaamaan hänet lähdössä Jepantšineille. Kun Jepantšinit matkustivat pois, niin Nastasja Filippovna alkoi ihan loistaa. Niin vähän kuin ruhtinas yleensä tekikin havaintoja ja huomioita, oli häntä kuitenkin alkanut vaivata ajatus, että Nastasja Filippovna on valmis tekemään jonkin skandaalin saadakseen Aglajan poistumaan Pavlovskista. Se huuto ja melu, jota kaikissa huviloissa pidettiin häistä, oli tietysti osittain Nastasja Filippovnan ylläpitämää, jotta saisi ärsyttää kilpailijaansa. Koska Jepantšineja ei ollut helppo kohdata, niin Nastasja Filippovna kerran otti ruhtinaan istumaan omiin avovaunuihinsa ja antoi ajaa aivan Jepantšinien huvilan ikkunoitten ohi. Se oli hirveä yllätys ruhtinaalle, hän hoksasi tapansa mukaan asian vasta sitten, kun sitä ei enää voitu auttaa ja kun vaunut vierivät aivan ikkunoitten ohitse. Hän ei sanonut mitään, mutta oli tämän jälkeen kaksi päivää perätysten sairas; Nastasja Filippovna ei enää uudistanut koetta. Viimeisinä päivinä häitten edellä oli Nastasja alkanut olla kovin mietteissään; hän voitti kuitenkin aina alakuloisuutensa ja tuli taas iloiseksi, mutta hänen ilonsa oli ikäänkuin hiljaisempaa, vähemmän meluavaa, vähemmän onnellista ja riemukasta kuin vielä aivan äskettäin. Ruhtinas alkoi katsella häntä kaksin verroin tarkkaavammin. Mielenkiintoista oli ruhtinaasta, ettei Nastasja Filippovna milloinkaan puhunut hänelle Rogožinista. Ainoastaan kerran, noin viisi päivää ennen häitä, tuotiin hänelle yht'äkkiä Darja Aleksejevnalta sana, että hänen oli heti tultava sinne, koska Nastasja Filippovnan laita oli hyvin huonosti. Ruhtinas tapasi hänet sellaisessa tilassa, joka muistutti täydellisesti mielenhäiriötä: hän kirkui, vapisi, huusi, että Rogožin on piilossa puistossa, heidän talossaan, että hän oli äsken juuri nähnyt hänet, että Rogožin tappaa hänet yöllä... teurastaa! Koko päivänä hän ei voinut rauhoittua. Mutta kun ruhtinas samana iltana hetkiseksi pistäytyi Ippolitin luo, niin kapteeninrouva, joka juuri oli palannut Pietarista, missä oli käynyt joillakin asioillaan, kertoi Rogožinin käyneen hänen asunnossaan Pietarissa samana päivänä ja kyselleen Pavlovskin asioita. Ruhtinaan kysymykseen, mihin aikaan Rogožin oli käynyt, kapteeninrouva vastasi mainitsemalla melkein saman hetken, jolloin Nastasja Filippovna sanoi nähneensä Rogožinin puistossaan. Asia selitettiin pelkäksi harhanäyksi; Nastasja Filippovna kävi itse kapteeninrouvan luona tarkemmin kysymässä asiaa, ja se käynti lohdutti häntä tavattomasti.
Kun ruhtinas erosi Nastasja Filippovnasta häiden edellisenä iltana, oli Nastasja Filippovna suuren innostuksen vallassa: Pietarista olivat saapuneet muotikaupasta seuraavan päivän kapiot, vihkimäpuku, pääkoriste y.m. y.m. Ruhtinas ei ollut odottanutkaan, että Nastasja Filippovna siinä määrin innostuisi morsiuskapioista; ruhtinas itse kehui kaikkea, ja hänen kehumisensa teki Nastasja Filippovnan vielä onnellisemmaksi. Mutta Nastasja Filippovna tuli vahingossa sanoneeksi liikoja: hän oli jo kuullut, että kaupungissa paheksuttiin hääjuhlaa ja että jotkut heittiöt todellakin aikoivat panna toimeen kissannaukujaiset, joissa esitettäisiin asianmukaista soitantoa ja eiköhän vain tilaisuuteen sepitettyjä runojakin ja että muu yleisö melkeinpä hyväksyi tämän kaiken. Mutta nytpä juuri Nastasja Filippovna tahtoikin nostaa heidän edessään päänsä vielä ylpeämmin pystyyn, häikäistä heidät kaikki pukunsa aistikkuudella ja upeudella, — »huutakoot, viheltäkööt, jos uskaltavat!» Jo yksistään tämä ajatuskin sai hänen silmänsä säkenöimään. Hänellä oli vielä toinenkin salainen haave, mutta hän ei lausunut sitä ääneen: hän toivoi, että Aglaja tai ainakin joku tämän lähetti olisi myös väkijoukossa, tuntemattomana, kirkossa, katsoisi ja näkisi; ja tähän hän kaikessa hiljaisuudessa valmistautui. Ruhtinaasta erotessaan, kello yhdentoista aikaan illalla, hän oli kokonaan näitten ajatusten vallassa; mutta kello ei ollut vielä lyönyt kahtatoista, kun ruhtinaalle tuotiin kiireesti sana Darja Aleksejevnalta, että hänen olisi tultava pian, sillä asiat olivat hyvin huonosti. Ruhtinas tapasi morsiamensa sulkeutuneena makuuhuoneeseen, kyynelet silmissä, epätoivon vallassa, hysteerisessä tilassa; Nastasja Filippovna ei pitkään aikaan tahtonut kuulla, mitä hänelle puhuttiin lukitun oven läpi, avasi viimein oven, päästi sisälle ainoastaan ruhtinaan, lukitsi oven hänen jälkeensä ja lankesi hänen eteensä polvilleen. (Näin kertoi myöhemmin ainakin Darja Aleksejevna, joka oli ennättänyt näkemään jonkin verran.)
— Mitä minä teen! Mitä minä teen! Mitä minä teenkään sinulle! — huudahteli hän syleillen suonenvedontapaisesti hänen jalkojaan.
Ruhtinas jäi melkein kokonaiseksi tunniksi hänen luokseen; emme tiedä, mitä he puhuivat. Darja Aleksejevna kertoi heidän eronneen toisistaan tunnin kuluttua rauhoittuneina ja onnellisina. Ruhtinas lähetti samana yönä vielä kerran tiedustamaan, miten Nastasja Filippovna voi, mutta tämä oli silloin jo vaipunut uneen. Aamulla, jo ennen hänen heräämistään, saapui vielä kaksi ruhtinaan lähettiä Darja Aleksejevnan luo, ja kun kolmas lähetti tuli, niin hän sai tehtäväkseen ilmoittaa ruhtinaalle, että Nastasja Filippovnan ympärillä oli nyt kokonainen parvi muotikauppiaita ja kähertäjiä Pietarista, ettei eilisestä hermostuksesta ole jälkeäkään, että hän on niin touhuissaan kuin vain voi olla kaunotar pukeutumispuuhissaan ennen vihille-menoa ja että nyt, juuri tällä hetkellä, on käynnissä tärkeä neuvottelu siitä, mitkä jalokivet on otettava ylle ja miten ne on sijoitettava. Ruhtinas rauhoittui täydellisesti.
Koko seuraavan kertomuksen näistä häistä ovat kertoneet sellaiset henkilöt, jotka tunsivat tapausten kulun, seuraavalla tavalla ja luultavasti aivan oikein:
Vihkimisaika oli määrätty kello kahdeksaksi iltapäivällä; Nastasja Filippovna oli valmis jo kello seitsemän. Jo kello kuudelta oli alkanut vähitellen keräytyä töllistelijöitä Lebedevin huvilan ja varsinkin Darja Aleksejevnan talon ympärille; kello seitsemältä alkoi kirkkokin täyttyä. Vera Lebedeva ja Kolja olivat hirveän pelon vallassa ruhtinaan puolesta; mutta heillä oli paljon puuhia kotona; he hoitelivat ruhtinaan huoneissa vieraitten vastaanottoa ja kestitystä. Muuten, vihkimistoimituksen jälkeen ei ollut tarkoitus koota mitään seuraa; paitsi niitä henkilöitä, joiden läsnäolo oli välttämätön avioliittoa solmittaessa, oli Lebedev kutsunut Ptitsynin, Ganjan, tohtorin, jolla oli Annan ritarimerkki kaulassapa Darja Aleksejevnan. Kun ruhtinas kysyi Lebedeviltä, miksi tämä oli tullut kutsuneeksi tohtorin, »joka oli aivan tuntematon», niin Lebedev vastasi itseensä tyytyväisenä: »Hänellä on kunniamerkki kaulassa, hän on kunnianarvoinen mies, se näyttää joltakin», — ja sai tällä vastauksellaan ruhtinaan nauramaan. Keller ja Burdovski, jotka olivat hännystakissa ja hansikkaissa, olivat sangen säädyllisen näköisiä; ainoastaan Keller sai yhä edelleen ruhtinaan ja muut päämiehensä huolestumaan osoittamalla ilmeistä tappeluhalua ja katseli hyvin vihamielisesti talon ympärille kokoontuneita töllistelijöitä. Viimein, kello puoli kahdeksalta, ruhtinas lähti kirkkoon vaunuilla ajaen. Huomautamme tässä, että hän itse välttämättömästi tahtoi noudattaa ihan kaikkia asiaankuuluvia vakiintuneita tapoja; kaikki tapahtui julkisesti, avoimesti, kaikkien nähden ja »niinkuin asiaan kuuluu». Kirkossa, hän pääsi jotenkuten tunkeutumaan väkijoukon läpi, joka yhtämittaa kuiskutteli ja huudahteli, oppaanaan Keller, joka heitti oikealle ja vasemmalle uhkaavia katseita; siellä ruhtinas meni toistaiseksi piiloon alttarin taakse, mutta Keller lähti hakemaan morsianta ja tapasi Darja Aleksejevnan talon edustalla väkijoukon, joka ei ollut ainoastaan kahta tai kolmea kertaa sankempi kuin ruhtinaan talon luona seisoskellut, vaan myös esiintyi kenties kolme kertaa ujostelemattomammin. Noustessaan ylös portaita hän kuuli sellaisia huudahduksia, ettei voinut hillitä itseään, vaan kääntyi jo yleisöön päin aikoen pitää asianmukaisen puheen, mutta onneksi hänen aikeensa estivät Burdovski ja Darja Aleksejevna itse, jotka olivat juosseet ulos ovesta; nämä tarttuivat häneen ja veivät väkisin sisälle. Keller oli äkäinen ja käski kiiruhtamaan. Nastasja Filippovna nousi seisomaan. vilkaisi vielä kerran kuvastimeen, huomasi »vääristynyttä» hymyä hymyillen, kuten Keller myöhemmin kertoi, olevansa kalmankalpea, kumarsi hurskaasti jumalankuvan edessä ja astui ulos portaille. Äänten mumina tervehti hänen tuloaan. Ensi hetkellä kuului tosin naurua, kättentaputusta, joitakin vihellysyrityksiä; mutta hetkistä myöhemmin kuului toisenlaisiakin ääniä:
— Millainen kaunotar! — huudettiin väkijoukosta.
— Ei hän ole ensimmäinen eikä tule olemaan viimeinen!
— Morsiusseppele peittää kaikki, senkin hölmöt!
— Ei, noin ihanaa kaunotarta ei hevin löydä, hurraa! — huusivat lähimpänä seisovat.
— Ruhtinatar! Tuollaisen ruhtinattaren takia myisin sieluni! — huudahti joku kanslisti. — »Yön yhden vuoksi henkeni ma suon!...»
Nastasja Filippovna oli ulos tullessaan todellakin valkea kuin palttina; mutta hänen suuret, mustat silmänsä katselivat väkijoukkoa säkenöiden ja hehkuen kuin tuliset hiilet; tätä katsetta ei väkijoukko kestänyt; paheksuminen muuttui riemuhuudoiksi. Jo avautuivat vaunujen ovet, jo tarjosi Keller morsiamelle käsivartensa, kun yht'äkkiä Nastasja Filippovna kirkaisi ja syöksähti portaita suoraan väkijoukkoon. Kaikki hänen seuralaisensa jähmettyivät hämmästyksestä, väkijoukko antoi hänelle tietä, ja viiden, kuuden askelen päässä portaista seisoi yht'äkkiä Rogožin. Hänen katseensa oli Nastasja Filippovna huomannut väkijoukosta. Nastasja Filippovna juoksi hänen luokseen kuin mieletön ja tarttui häntä molempiin käsiin:
— Pelasta minut! Vie pois minut! Minne tahdot, heti!
Rogožin otti hänet melkein syliinsä ja miltei kantoi vaunuihin. Sitten hän otti silmänräpäyksessä kukkarostaan sataruplasen ja ojensi sen ajomiehelle.
— Rautatieasemalle, ja jos ennätät junalle, niin saat toisen sataruplasen!
Samassa hän hyppäsi itse vaunuihin Nastasja Filippovnan jäljessä ja sulki vaunun ovet. Ajomies ei epäröinyt hetkeäkään, vaan löi hevosia. Keller pani myöhemmin kaikki sen syyksi, että teko oli niin yllättävä: »Yksi sekunti vain vielä, niin minä olisin selvinnyt hämmästyksestäni enkä olisi antanut sen tapahtua!» — selitti hän kertoessaan tapahtumasta. Hän otti Burdovskin kanssa nopeasti toiset vaunut, jotka sattuivat siinä olemaan, ja lähti ajamaan takaa, mutta muutti jo matkalla mieltään, arvellen että »joka tapauksessa se on myöhäistä! Ei väkisin voi käännyttää!»
— Eikä sitä tahdo ruhtinaskaan! — päätti järkytetty Burdovski.
Mutta Rogožin ja Nastasja Filippovna ennättivät asemalle ajoissa. Noustuaan vaunuista ja ollessaan jo astumassa junaan Rogožin ennätti vielä pysähdyttää erään ohikulkevan tytön, jolla oli vanha, mutta siisti tumma silkkihuivi pään yli heitettynä.
— Tahdotteko myydä viidestäkymmenestä ruplasta viittanne? — sanoi hän ojentaen yhtäkkiä rahat tytölle. Ennenkuin tyttö ennätti selvitä hämmästyksestään ja tajuta, oli Rogožin jo työntänyt hänen kouraansa viidenkymmenen ruplan setelin, riisunut häneltä viitan ja huivin ja heittänyt ne Nastasja Filippovnan hartioille ja päähän. Tämän liian komea puku pisti silmiin, olisi herättänyt huomiota rautatievaunussa, ja vasta myöhemmin tyttö käsitti, miksi häneltä oli ostettu niin hyvästä hinnasta hänen vanha, arvoton viittansa.
Huhu tapahtumasta ennätti kirkkoon tavattoman nopeasti. Kun Keller oli menossa väkijoukon läpi ruhtinaan luo, niin joukko hänelle aivan tuntemattomia ihmisiä hyökkäsi kyselemään häneltä asiaa. Puheltiin kovalla äänellä, pudisteltiin päätä, jopa naureskeluinkin; ei kukaan poistunut kirkosta, odotettiin, miten sulhanen ottaa vastaan uutisen. Hän kalpeni, mutta pysyi uutisen kuultuaan hiljaisena ja lausui tuskin kuuluvasti: »Minä pelkäsin; mutta en kuitenkaan luullut käyvän näin...» Ja vähän aikaa vaiti oltuaan hän lisäsi: »Muuten... hänen nykyisessä tilassaan... se on aivan ymmärrettävää.» Tämmöistä lausumaa nimitti itse Kellerkin myöhemmin »verrattomaksi filosofiaksi». Ruhtinas poistui kirkosta näennäisesti levollisena ja reippaana; sen huomion olivat ainakin monet tehneet ja niin kertoivat myöhemmin. Hänen mielensä näytti kovin tekevän päästä kotiin ja saada mahdollisimman pian jäädä yksikseen; mutta sitä ei hänelle suotu. Heti hänen jäljessään astui huoneeseen muutamia kutsuvieraita, muun muassa Ptitsyn, Gavrila Ardalionovitš ja näiden mukana tohtori, joka ei myöskään halunnut lähteä pois. Sitäpaitsi taloa sananmukaisesti piiritti joutilas yleisö. Jo kuistilla ollessaan ruhtinas kuuli, miten Keller ja Lebedev alkoivat ankarasti riidellä muutamien aivan tuntemattomien, mutta virkamiehiltä näyttävien henkilöitten kanssa, jotka tahtoivat tulla kuistille. Ruhtinas meni kiistelevien luo, otti selkoa, niistä oli kysymys, ja työntäen Lebedevin ja Kellerin kohteliaasti syrjään kääntyi rakastettavasi erään jo harmaapäisen ja vantteran herrasmiehen puoleen, joka seisoi portailla muutamien muitten pyrkijäin etunenässä, ja pyysi häntä tekemään sen kunnian, että astuu sisälle taloon. Herra nolostui, mutta lähti kuitenkin tulemaan; hänen jäljessään tuli toinen ja kolmas. Koko joukosta löytyi kaikkiaan noin seitsemän tai kahdeksan henkilöä, jotka todella tulivat sisälle koettaen tehdä sen mahdollisimman luontevasti; mutta useampia halukkaita ei ilmaantunut, ja pian alettiin väkijoukossa moittia tunkeilijoita. Sisälle tulleet pyydettiin istumaan, alkoi keskustelu, alettiin tarjoilla teetä, — kaikki tämä tapahtui tavattoman säädyllisesti ja vaatimattomasti ja sai sisälle tulleet jossakin määrin ihmetyksiinsä. Tietysti tehtiin myös muutamia yrityksiä antaa keskustelulle iloinen sävy ja johtaa se »oikeaan» aiheeseen: tehtiin muutamia häikäilemättömiä kysymyksiä, lausuttiin muutamia »uljaita» huomautuksia. Ruhtinas vastasi kaikille niin yksinkertaisesti ja ystävällisesti ja samalla niin arvokkaasti, niin luottaen vieraittensa säädyllisyyteen, että epäkainot kysymykset vaikenivat itsestään. Vähitellen alkoi keskustelu muuttua miltei vakavaksi. Muuan herrasmies takertui toisen sattumalta lausumaan sanaan ja vannoi yht'äkkiä hyvin tulistuneena, ettei hän myy maatilaansa, tapahtuipa mitä hyvänsä; että hän päinvastoin odottaa oikeata ajankohtaa ja että »yritteliäisyys on parempi kuin rahat»; »semmoinen, hyvä herra, on minun taloudellinen järjestelmäni, jos tahdotte tietää». Koska hän kääntyi ruhtinaan puoleen, niin ruhtinas kehui lämpimästi häntä, vaikka Lebedev kuiski hänen korvaansa, ettei tuolla herralla ollut koskaan ollutkaan minkäänlaista maatilaa eikä kotia eikä kontua. Kului melkein tunti, tee oli juotu, ja sen jälkeen alkoi vieraista lopulta olla noloa jäädä istumaan kauemmaksi aikaa. Tohtori ja harmaapäinen herrasmies lausuivat lämpimät jäähyväiset ruhtinaalle; kaikki muutkin sanoivat jäähyväisensä kiihkeästi ja meluten. Lausuttiin toivotuksia ja ajatuksia, sen tapaisia kuin että »ei ole syytä surra ja ehkäpä näin asiat kääntyvätkin parhain päin», ynnä muuta. Ei tosin puuttunut yrityksiä pyytää samppanjaa, mutta vanhemmat vieraat hillitsivät nuorempia. Kun kaikki olivat poistuneet, niin Keller kumartui Lebedevin puoleen ja lausui hänelle: »Me sinun kanssasi olisimme nostaneet suuren huudon, tapelleet, häväisseet itsemme, antaneet poliisille aihetta sekaantua; hän sen sijaan hankki itselleen uusia ystäviä ja millaisia vielä; minä tunnen heidät!» Lebedev, joka oli jokseenkin »kypsä», huokasi ja sanoi: »Hän on kätkenyt sen viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmaissut sen pienokaisille, minä olen sen sanonut jo ennenkin hänestä, mutta nyt lisään, että Jumala on pienokaisen itsensäkin varjellut ja pelastanut kuilusta, Hän ja kaikki Hänen pyhimyksensä.»
Viimein, noin puoli yhdentoista tienoissa, jätettiin ruhtinas yksikseen; hänen päätään kivisti; aivan viimeisenä lähti Kolja, joka oli auttanut häntä muuttamaan ylleen vihkimäpuvun asemesta kotipuvun. He erosivat lämpimästi. Kolja ei ruvennut puhumaan tapahtumasta, mutta lupasi tulla seuraavana päivänä aikaiseen. Hän todisti myöhemmin, ettei ruhtinas viimeisiä jäähyväisiä sanoessaan maininnut mitään tulevista tapahtumista ja siis piti häneltäkin salassa aikeensa. Pian ei koko taloon ollut jäänyt juuri ketään: Burdovski meni Ippolitin luo, Keller ja Lebedev olivat lähteneet jonnekin. Ainoastaan Vera Lebedeva jäi vielä joksikin aikaa huoneeseen korjailemaan pois juhlakoristuksia ja saattamaan huoneita tavalliseen asuunsa. Poistuessaan hän vilkaisi ruhtinaaseen. Tämä istui pöydän ääressä nojaten siihen molempine kyynärpäineen ja pää kätkettynä käsiin. Vera astui hiljaa ruhtinaan luo ja nykäisi häntä olkapäästä; ruhtinas katseli hämmästyneenä häntä ja näytti melkein minuutin ajan jotakin muistuttelevan mieleensä; mutta muistettuaan ja tajuttuaan kaikki hän yht'äkkiä joutui tavattoman suuren mielenliikutuksen valtaan. Kaikki, muuten, päättyi siihen, että ruhtinas tavattoman kiihkeästi pyysi, että Vera koputtaisi hänen oveensa aamulla kello seitsemän aikaan, ennen ensimmäisen junan lähtöä. Vera lupasi tehdä sen; ruhtinas alkoi kiihkeästi pyytää, ettei Vera kertoisi tästä kenellekään; Vera lupasi senkin, ja kun hän viimein jo oli avannut oven mennäkseen pois, niin ruhtinas pysähdytti hänet vielä kolmannen kerran, tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä, suuteli sitten häntä otsalle ja lausui hänelle »erikoisen» näköisenä: »Huomiseen!» Niin ainakin Vera myöhemmin kertoi. Vera poistui ollen suuren pelon vallassa ruhtinaan puolesta. Aamulla hän tuli jonkin verran iloisemmaksi, kun hän kello seitsemän tienoissa sopimuksen mukaisesti koputti ruhtinaan ovea ja ilmoitti tälle, että juna lähtee Pietariin neljännestunnin kuluttua; hänestä näytti, että ruhtinas ovea avatessaan oli aivan reipas, vieläpä hymyilikin. Ruhtinas ei ollut riisunut yltään yöllä juuri mitään, mutta oli kuitenkin nukkunut. Hän arveli voivansa palata vielä samana päivänä. Hän ei siis ollut katsonut mahdolliseksi eikä tarpeelliseksi tällä hetkellä ilmoittaa muille kuin Veralle, että hän lähti kaupunkiin.
XI.
Tuntia myöhemmin hän oli jo Pietarissa ja kello yhdeksän jälkeen hän soitti Rogožinin ovikelloa. Hän pyrki sisälle pääovesta, eikä hänelle avattu ovea pitkään aikaan. Viimein avautui Rogožinin vanhan mummon asunnon ovi ja vanha, kunnollisen näköinen palvelijatar ilmestyi näkyviin.
— Parfen Semjonovitš ei ole kotona, — ilmoitti hän oven raosta. — Ketä etsitte?
— Parfen Semjonovitšia.
— He eivät ole kotona.
Palvelijatar katseli ruhtinasta hurjan uteliaasti.
— Sanokaa minulle edes, oliko hän yötä kotona. Ja... yksinkö hän palasi eilen?
Palvelijatar katseli häntä edelleen, mutta ei vastannut.
— Eikö hänen kanssaan ollut eilen täällä... illalla... Nastasja Filippovna?
— Mutta sallikaahan kysyä, kuka te itse suvaitsette olla?
— Ruhtinas Leo Nikolajevitš Myškin, me olemme hyvin hyvät tutut.
— He eivät ole kotona.
Palvelijatar loi katseensa alas.
— Entä Nastasja Filippovna?
— Minä en tiedä siitä mitään.
— Odottakaahan, odottakaahan! Milloin hän tulee?
— Sitäkään emme tiedä.
Ovi sulkeutui.
Ruhtinas päätti tulla tunnin kuluttua. Kun hän kurkisti pihalle, niin hän kohtasi talonmiehen.
— Onko Parfen Semjonovitš kotona?
— On kyllä.
— Kuinka sitten minulle äsken sanottiin, ettei hän ole kotona?
— Hänenkö asunnossaan sanottiin?
— Ei, hänen äitinsä palvelijatar sanoi; minä soitin Parfen Semjonovitšin ovikelloa, mutta ei kukaan avannut.
— Kenties on mennyt ulos, — päätti talonmies, — eihän hänellä ole tapana ilmoittaa. Toisinaan ottaa avaimenkin mukaansa, huoneet ovat kolmekin päivää lukittuina.
— Tiedätkö varmasti, että hän oli kotona eilen?
— Oli. Toisinaan hän tulee pääovesta, eikä meikäläinen häntä silloin näe.
— Eikö Nastasja Filippovna ollut eilen hänen kanssaan?
— Sitä emme tiedä. Hän käy harvoin; olisi kai tiedossa, jos olisi käynyt.
Ruhtinas lähti talosta ja kuljeksi jonkin aikaa mietteissään katukäytävällä. Kaikki Rogožinin asunnon ikkunat olivat kiinni; hänen äitinsä asunnon ikkunat olivat melkein kaikki auki; päivä oli kirkas ja kuuma; ruhtinas meni kadun poikki vastapäiselle jalkakäytävälle ja pysähtyi katsahtaakseen vielä kerran ikkunoihin; ne eivät ainoastaan olleet suljetut, vaan melkein kaikkialla olivat valkeat ikkunaverhot alas laskettuina.
Hän seisoi noin minuutin verran ja — omituista — yht'äkkiä hänestä näytti, kuin yhden verhon reuna olisi kohonnut ja sen alta vilahtaneet Rogožinin kasvot, vilahtaneet ja kadonneet samassa silmänräpäyksessä. Hän odotti vielä ja oli jo päättänyt lähteä taas soittamaan ovikelloa, mutta muutti mieltään ja lykkäsi asian tunniksi eteenpäin: »Kukapa tietää, vaikka se olisi ollut ainoastaan näköhäiriö...»
Pääasia oli nyt, että hän riensi Izmailovski-kadulle, jonka varrella Nastasja Filippovnan asunto äskettäin oli ollut. Hän tiesi, että Nastasja Filippovna oli, lähdettyään hänen pyynnöstään kolme viikkoa takaperin pois Pavlovskista, asettunut asumaan Izmailovski-kadun varrelle erään entisen hyvän tuttunsa luo, joka oli opettajan leski ja kunnianarvoinen perheenäiti ja vuokrasi pois osan hyvästä, kalustetusta asunnostaan, mikä olikin hänen varsinaisena tulolähteenään. Luultavinta oli, että Nastasja Filippovna, kun muutti Pavlovskiin, piti tuon asunnon itsellään; ainakin oli sangen todennäköistä, että hän oli ollut yötä tässä asunnossa, johon Rogožin tietysti oli eilen hänet tuonut. Ruhtinas otti ajurin. Matkalla hänen mieleensä nousi ajatus, että tästä hänen olisi pitänyt aloittaakin, koska ei ollut luultavaa, että Nastasja Filippovna olisi tullut suoraan yöllä Rogožinin luo. Hän muisti samassa myös talonmiehen sanat, että Nastasja Filippovna kävi siellä harvoin. Jos kerran muutenkin kävi harvoin, niin mitä syytä oli jäädä Rogožinin luo? Rohkaistuaan itseään näillä lohduttavilla ajatuksilla ruhtinas saapui viimein Izmailovski-kadulle miltei puolikuolleena.
Hänen suureksi hämmästyksekseen ei opettajanlesken talossa oltu kuultu mitään ei edellisenä eikä sinä päivänä Nastasja Filippovnasta, mutta ruhtinasta itseään juoksivat kaikki katsomaan kuin ihmettä. Koko opettajanlesken lukuisa perhe, — kaikki tyttöjä ja kukin vuotta vanhempi toistaan, viisitoistavuotiaasta seitsenvuotiaaseen asti, — juoksi esille äitinsä jäljessä ja ympäröi ruhtinaan suut selällään. Heidän jälkeensä tuli esille heidän laiha, keltainen tätinsä musta huivi päässä, ja lopuksi tuli perheen isoäiti, vanha eukko, jolla oli silmälasit silmillä. Opettajanleski pyyteli ruhtinasta astumaan sisälle ja istumaan, minkä ruhtinas tekikin. Ruhtinas arvasi heti, että he tiesivät varsin hyvin, kuka hän oli, ja että he erittäin hyvin tiesivät, että eilen piti olla hänen häänsä, ja olivat menehtymäisillään halusta saada kysyä sekä häistä että siitä ihmeestä, että hän tässä nyt kyselee heiltä sitä, jonka ei nyt pitäisi olla missään muualla kuin yhdessä hänen kanssaan Pavlovskissa, mutta että he kainostelivat. Lyhyesti ja pääpiirteittäin hän tyydytti heidän uteliaisuutensa, mikäli se koski häitä. Alettiin ihmetellä, huudahdella ja päivitellä, niin että ruhtinaan oli pakko kertoa melkein kaikki muukin, tietysti pääkohdittain. Viimein tämä perin viisaitten ja kiihtyneitten rouvien neuvosto päätti, että on välttämättömästä ja ennen kaikkea hankittava pääsy Rogožinin luo ja saatava häneltä kaikesta täsmälliset tiedot. Jos taas Rogožin ei ole kotona (mistä on varma selko otettava), tai ei tahdo mitään sanoa, niin on mentävä Semjonovinkadun varrella asuvan rouvan luo, joka on saksatar ja Nastasja Filippovnan tuttu ja asuu siellä yhdessä äitinsä kanssa: kenties Nastasja Filippovna on kiihtyneessä mielentilassaan ja voidakseen pysyä piilossa yöpynyt heidän luokseen. Ruhtinas nousi aivan masentuneena; he kertoivat myöhemmin että hän »kalpeni hirvittävästi», hän todellakin tuskin pysyi jaloillaan. Viimein hän erotti hirvittävästä puheenporinasta sen verran, että he päättivät toimia yhdessä hänen kanssaan ja kysyivät hänen kaupunkiasuntoaan. Hän ei voinut mainita mitään osoitetta; he neuvoivat häntä asettumaan johonkin hotelliin. Ruhtinas mietti hiukan ja mainitsi entisen hotellinsa osoitteen, sen saman hotellin, jossa hän noin viisi viikkoa takaperin oli saanut taudinkohtauksen. Sitten hän taas lähti Rogožinin luo. Tällä kertaa ei vain Rogožinin ovi pysynyt suljettuna, vaan ei avautunut edes Rogožinin äidinkään asunnon ovi. Ruhtinas meni talonmiehen luo ja löysi suurten etsimisten jälkeen hänet pihalta; talonmies oli jossakin työssä ja tuskin vastaili, tuskin edes katsoi häneen, mutta ilmoitti kuitenkin varmasti, että Parfen Semjonovitš oli mennyt ulos jo aikaiseen aamulla, matkustanut Pavlovskiin eikä tule sinä iltana kotiin.
— Minä odotan; kenties hän tulee illalla?
— Saattaapa olla poissa viikonkin, kuka hänet tietää.
— Siis hän kuitenkin oli yötä täällä?
— Kyllähän hän oli yötä...
Kaikki tämä oli epäilyttävää ja kieroa puhetta. Oli hyvin mahdollista, että talonmiehelle oli ennätetty tällä väliajalla antaa uudet määräykset: äsken hän oli ollut puhelias, mutta nyt hän suorastaan käänsi selkänsä. Mutta ruhtinas päätti vielä kerran tulla parin tunnin kuluttua ja tarpeen vaatiessa vaikkapa vahtia talon luona, mutta nyt oli vielä toiveita saada tietää jotakin saksattarelta, ja ruhtinas lähti ajamaan Semjonovinkadulle.
Mutta saksattaren luona häntä suorastaan ei ymmärretty. Muutamista singahtaneista sanoista hän saattoi arvata, että kaunis saksatar oli pari viikkoa takaperin riitaantunut Nastasja Filippovnan kanssa, niin ettei ollut kaikkina näinä päivinä kuullut tästä mitään, ja koetti nyt kaikin voimin tehdä tiettäväksi, ettei hän välitä kuulla: »Olkoonpa mennyt naimisiin vaikkapa maailman kaikkien ruhtinaitten kanssa.» Ruhtinas poistui kiireesti. Hänen mieleensä nousi muun muassa sekin ajatus, että Nastasja Filippovna kenties oli lähtenyt, kuten silloinkin, Moskovaan ja Rogožin tietysti hänen jäljessään tai kenties hänen kanssaan. »Kunhan pääsisi edes jossakin määrin jäljille!» Mutta hän muisti, että hänen piti ottaa huone hotellissa, ja hän riensi Liteinaja-kadulle; hotellista hän sai huoneen heti paikalla. Palvelija kysyi, eikö hän tahtonut syödä; hän vastasi hajamielisyydessään myöntävästi ja sen huomattuaan vimmastui hirveästi itseensä siitä, että syöminen viivytti häntä turhaan puoli tuntia, ja vasta myöhemmin hän hoksasi, ettei mikään estänyt häntä jättämästä tilaamaansa ateriaa syömättä. Omituinen tunne valtasi hänet tässä pimeässä ja tukahduttavassa käytävässä, tunne, joka kidutti häntä ja pyrki kiteytymään joksikin ajatukseksi; mutta hän ei mitenkään voinut saada selville, mikä tuo mieleen pyrkivä uusi ajatus oli. Hän lähti viimein hotellista miltei tiedottomassa tilassa, hänen päätään pyörrytti; mutta minne hänen oikeastaan oli ajettava? Hän riensi taas Rogožinin luo.
Rogožin ei ollut palannut; ovea ei avattu, kun ruhtinas soitti; hän soitti mummo Rogožinin ovikelloa; ovi avattiin ja ilmoitettiin niinikään, ettei Parfen Semjonovitš ole kotona eikä kenties kolmeen päivään tulekaan. Ruhtinasta kiusasi se, että häntä katseltiin, kuten ennenkin, niin hurjan uteliaasti. Talonmiestä hän ei tällä kertaa ollenkaan löytänyt. Hän meni kuten äskenkin vastapäiselle käytävälle, katseli ikkunoita ja kulki rasittavassa helteessä edestakaisin puoli tuntia ja kenties enemmänkin; tällä kertaa ei mikään liikahtanut; ikkunoita ei avattu, valkeat verhot eivät liikkuneet. Hän tuli lopullisesti ajatelleeksi, että hän aikaisemmin luultavasti oli nähnyt väärin; ikkunatkin, kuten kaikesta näkyi, olivat niin himmeät ja niitä ei niin pitkään aikaan oltu pesty, että vaikeata olisi ollut erottuakin, vaikka joku tosiaankin olisi katsonut ruudun läpi. Tästä ajatuksesta ilostuneena hän lähti Izmailovski-kadulle opettajanlesken luo.
Siellä häntä jo odotettiin. Opettajanleski oli ennättänyt käydä jo kolmessa, neljässä paikassa ja käväissyt Rogožininkin luona, mutta ei ollut nähnyt siellä elon merkkiäkään. Ruhtinas kuunteli kertomusta ääneti, astui sisälle huoneeseen, kävi istumaan sohvaan ja alkoi katsella kaikkia aivan kuin ei ymmärtäisi, mitä hänelle puhutaan. Omituista: väliin hän oli tavattoman tarkka huomaamaan, väliin yht'äkkiä muuttui suorastaan mahdottoman hajamieliseksi. Koko perhe kertoi myöhemmin, että hän oli ollut »kummastuttavan» omituinen mies sinä päivänä, niin että kenties »jo silloin kaikki oli hänessä ennakolta kuvastunut». Hän nousi viimein ja pyysi, että hänelle näytettäisiin Nastasja Filippovnan huoneet. Niitä oli kaksi suurta, valoisaa, korkeata huonetta, jotka olivat varsin hyvin kalustetut ja maksoivat paljon. Kaikki nämä naishenkilöt kertoivat myöhemmin, että ruhtinas tarkasti huoneissa jokaista esinettä, näki pikku pöydällä levällään lainakirjastosta otetun kirjan, ranskalaisen romaanin »Madame Bovary», käänsi merkiksi sivun kulman siitä kohti, josta kirja oli auki, pyysi saada ottaa kirjan mukaansa ja pani samassa, kuuntelematta huomautuksia, että se oli kirjastosta lainattu, romaanin taskuunsa. Hän istahti avoimen ikkunan ääreen ja nähtyään pelipöydän, joka oli liidulla täyteen kirjoitettu, hän kysyi: kuka on pelannut? He kertoivat hänelle, että Nastasja Filippovna oli joka ilta pelannut Rogožinin kanssa turakkapeliä, preferanssia, mylläriä, whistiä, omaa valttia — kaikkia pelejä, ja että kortit oli hankittu vasta ihan viime aikoina, kun Nastasja Filippovna oli palannut Pavlovskista Pietariin, sillä Nastasja Filippovna oli aina valittanut, että oli ikävä ja että Rogožin istui iltakaudet ääneti ja osaamatta mistään puhua; usein oli Nastasja Filippovna itkenyt; yht'äkkiä seuraavana iltana oli Rogožin vetänyt kortit taskustaan; silloin oli Nastasja Filippovna ruvennut nauramaan, ja he olivat alkaneet pelata. Ruhtinas kysyi: missä ovat kortit, joita he pelatessaan käyttivät? Mutta kortteja ei löydetty: ne oli Rogožin tuonut itse aina taskussaan, uuden pakan joka päivä, ja sitten taas vienyt mukanaan.
Nämä naiset neuvoivat ruhtinasta menemään vielä kerran Rogožinin taloon ja kolkuttamaan ovea vielä kerran entistä kovemmin, mutta ei heti, vaan vasta illalla: »Kenties hän on tullut.» Opettajanleski tarjoutui itse käymään sillä välin iltaan mennessä Pavlovskissa Darja Aleksejevnan luona kysymässä, tiesivätkö ne siellä mahdollisesti jotakin. Ruhtinasta pyydettiin tulemaan heille joka tapauksessa kello kymmenen aikaan illalla sopimaan seuraavasta päivästä. Kaikista lohdutuksista ja rohkaisuista huolimatta valtasi ruhtinaan mielen täydellinen epätoivo. Sanomattoman tuskan vallassa hän meni jalkaisin hotelliinsa. Kesäinen, pölyinen, tukahduttava Pietari rasitti häntä, aivan kuin hän olisi ollut pusertimessa, hän puikkelehti karkean tai juopuneen väkijoukon lomitse, katseli ilman mitään tarkoitusta ihmisten kasvoja, kulki kenties paljon pitemmän matkan kuin olisi pitänyt; oli jo melkein ilta, kun hän tuli hotellihuoneeseensa. Hän päätti levähtää hiukan ja lähteä sitten Rogožinin luo niinkuin oli neuvottu, istahti sohvaan, nojasi kyynärpäillään pöytään ja vaipui mietteisiin.
Jumala tietää kuinka kauan hän mietti, ja Jumala tietää mitä hän mietti. Oli paljon semmoista, mitä hän pelkäsi ja tuskaisesti tunsi hirveästi pelkäävänsä. Hänen mieleensä tuli Vera Lebedeva; sitten hän ajatteli, että Lebedev kenties tietääkin jotakin tästä asiasta, ja jos ei tiedä, niin saa nopeammin ja helpommin tietoja kuin hän. Sitten hänen mieleensä muistui Ippolit ja se, että Rogožin oli käynyt Ippolitin luona. Sitten muistui mieleen itse Rogožin: äsken ruumiinsiunauksessa, sitten puistossa, sitten — yht'äkkiä täällä käytävässä, kun hän silloin oli piiloutunut nurkkaan ja odotti häntä veitsi kädessä. Rogožinin silmät muistuivat nyt hänen mieleensä, nuo silmät, jotka silloin olivat katsoneet pimeästä. Hän vavahti: äskeinen ajatus, jonka hän tunsi olevan pyrkimässä mieleensä, oli nyt tullut hänen päähänsä.
Tuo ajatus oli osittain sitä, että jos Rogožin on Pietarissa, niin vaikka hän piiloksikin jonkin aikaa, niin hän lopulta kuitenkin ehdottomasti tulee hänen, ruhtinaan, luo joko hyvin tai pahoin aikein, kenties samoin kuin sillä kertaa. Ainakaan ei Rogožin, jos hänen jostakin syystä piti väittämättömästi tulla, voinut tulla mihinkään muualle kuin tänne, taas tähän samaan käytävään. Osoitetta hän ei tiedä; siis hän saattaa hyvinkin ajatella ruhtinaan asettuneen asumaan entiseen hotelliin; ainakin hän yrittää etsiä täältä... jos kerran on hyvin tarpeellista. Ja mistäpä sen tietää, ehkäpä se käy hänelle hyvinkin tarpeelliseksi?
Näin hän ajatteli, ja tämä ajatus näytti hänestä jostakin syystä aivan mahdolliselta. Hän ei olisi mitenkään voinut selvittää itselleen asiaa, jos olisi ruvennut syventymään ajatukseensa: Minkä tähden, esimerkiksi, Rogožin noin yht'äkkiä rupeaisi tarvitsemaan häntä, ja miksi ei edes ole vältettävissäkään, että he lopulta tulevat yhteen? Mutta ajatus oli raskas: Jos hänen on hyvä olla, niin hän ei tule, — niin ajatteli ruhtinas edelleen, — hän tulee pikemminkin, jos hänen ei ole hyvä olla; ja varmaahan on, ettei hänen ole hyvä olla...
Jos kerran oli tästä vakuutettu, niin silloin tietysti olisi pitänyt odottaa Rogožinia kotosalla, hotellihuoneessa; mutta hänestä tuntui tuo uusi ajatuksensa ikäänkuin sietämättömältä, hän hypähti paikaltaan, sieppasi hattunsa ja lähti juoksemaan. Käytävä oli jo melkein aivan pimeä: »Mitä, jos hän nyt yht'äkkiä tulee esille tuolta nurkan takaa ja pysähdyttää minut portaiden kohdalla?» — välähti hänen mielessään, kun hän saapui tuttuun paikkaan. Mutta ei kukaan tullut esille. Hän meni alas porttikäytävään, meni ulos katukäytävälle, ihmetteli sankkaa väkijoukkoa, joka oli ilmestynyt kadulle auringon laskiessa (kuten aina on laita Pietarissa kesäiseen aikaan), ja lähti kulkemaan Gorohovaja-kadulle päin. Noin viidenkymmenen askelen päässä hotellista, ensimmäisessä kadunristeyksessä, nykäisi väkijoukossa joku häntä kyynärpäästä ja lausui puoliääneen aivan hänen korvansa kohdalla:
— Leo Nikolajevitš, tule jäljessäni, veliseni, sinua tarvitaan.
Se oli Rogožin.
Omituista: ruhtinas alkoi yht'äkkiä iloissaan kertoa hänelle, leperrellen ja miltei puolinaisin sanoin, miten hän oli odottanut häntä äsken käytävässä, hotellissa.
— Minä olin siellä, — vastasi Rogožin äkkiarvaamatta. — Tule!
Ruhtinas hämmästyi vastauksesta, mutta hän ihmetteli vasta kun kaksi minuuttia oli kulunut ja hän oli ennättänyt harkita asiaa. Käsitettyään vastauksen hän pelästyi ja alkoi katsella Rogožinia. Tämä kulki jo noin puolen askelen päässä edellä katsoen suoraan eteensä ja katsahtamatta kehenkään vastaantulijoista sekä väistäen koneellisesti ja varovasti kaikkia kulkijoita.
— Miksi sinä et kysynyt minua huoneestani... jos kerran olit hotellissa? — kysyi ruhtinas yht'äkkiä.
Rogožin pysähtyi, katsoi häneen, ajatteli ja, aivan kuin ei ollenkaan olisi ymmärtänyt kysymystä, sanoi:
— Kuulehan, Leo Nikolajevitš, mene sinä tästä suoraan, aivan talon luo asti, tiedätkö? Minä tulen toista puolta. Mutta pidä varasi, ettemme erkane...
Näin sanottuaan hän meni kadun poikki, astui vastapäiselle jalkakäytävälle, vilkaisi, tuleeko ruhtinas, ja nähtyään tämän seisovan ja katsovan häntä silmät selällään viittasi hänelle kädellä osoittaen Gorohovaja-kadun suuntaan ja lähti kulkemaan käännähdellen vähän väliä katsomaan taakseen ruhtinaaseen ja kehoitellen tätä seuraamaan hänen jäljessään. Hän tuli nähtävästi rohkeammalle mielelle, kun huomasi, että ruhtinas oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa eikä tullut kadun poikki hänen luokseen. Ruhtinaalle tuli päähän se ajatus, että Rogožinin täytyi pitää jotakuta silmällä, ettei tämä pääsisi hänen ohitseen matkan varrella, ja että Rogožin oli juuri siksi mennytkin kadun toiselle puolelle. »Mutta miksi hän ei sanonut, ketä on katsottava?» Näin he kulkivat noin viisisataa askelta; ruhtinas alkoi jostakin syystä yht'äkkiä vapista; Rogožin katseli edelleen taakseen, vaikka harvemmin; ruhtinas ei jaksanut sietää, vaan viittasi häntä luokseen kädellään. Rogožin tuli heti kadun poikki hänen luokseen.
— Onko Nastasja Filippovna sinun luonasi?
— On.
— Sinäkö äskettäin katsoit minua ikkunasta verhon takaa?
— Minä...
— Miksi sinä sitten...
Mutta ruhtinas ei tietänyt, mitä vielä kysyisi ja miten lopettaisi kysymyksensä: sitäpaitsi hänen sydämensä tykytti niin ankarasti, että hänen oli vaikea puhua. Rogožin oli myös vaiti ja katseli häntä entiseen tapaansa, aivan kuin mietteissään.
— No, minä lähden menemään, — sanoi hän yht'äkkiä valmistautuen menemään taas kadun poikki. — Mutta kulje sinä omia aikojasi. Olkaamme kadulla erillämme... se on meille parempi... eri puolilla... saat nähdä.
Kun he viimein kulkien kumpikin eri puolta katua kääntyivät Gorohovaja-kadulle ja alkoivat lähestyä Rogožinin taloa, alkoivat ruhtinaan jalat taas pettää, niin että hänen oli ihan vaikea kulkea. Kello oli jo noin kymmenen illalla. Ikkunat Rogožinin äidin puolella olivat kuten aikaisemminkin auki, mutta Rogožinin asunnossa kiinni, ja hämärässä tuntuivat niiden eteen lasketut valkoiset verhot näkyvän vielä selvemmin. Ruhtinas lähestyi taloa sen vastapäiseltä jalkakäytävältä: Rogožin taas astui omalta jalkakäytävältään portaille ja viittasi hänelle kädellään. Ruhtinas meni kadun poikki hänen luokseen portaille.
— Ei talonmieskään tiedä nyt, että minä olen tullut kotiin. Minä sanoin äsken lähteväni Pavlovskiin, ja äidin puolella sanoin samaa, — kuiskasi hän hymyillen viekkaasti ja miltei tyytyväisesti. — Me menemme sisälle, eikä sitä kuule kukaan.
Hänellä oli jo avain kädessä. Noustessaan portaita hän käännähti ja käski ruhtinaan kulkea hiljaa, avasi hiljaa asuntonsa oven, päästi ruhtinaan sisälle, tuli itse varovasti hänen jälkeensä, lukitsi oven ja pani avaimen taskuunsa.
— Tule! — sanoi hän kuiskaten.
Hän oli jo siitä asti, kun oli tavannut ruhtinaan Liteinaja-kadulla, puhunut kuiskutellen. Kaikesta ulkonaisesta levollisuudestaan huolimatta hän oli jonkinmoisen syvän sisällisen levottomuuden vallassa. Kun he astuivat sisälle saliin, joka oli aivan hänen työhuoneensa edessä, astui hän ikkunan luo ja viittasi salaperäisesti ruhtinaan luokseen.
— Kun sinä äsken soitit ovikelloani, niin minä arvasin, että se olit juuri sinä; hiivin ovelle varpaillani ja kuulin sinun puhelevan Pafnutjevnan kanssa, mutta minä olin määrännyt tälle jo varhain aamulla: jos sinä tai joku sinun lähettämäsi tai kuka hyvänsä alkaa pyrkiä asuntooni, niin ei saa mitenkään sanoa minun olevan siellä; ja varsinkaan ei, jos sinä itse tulet minua kysymään ja sanot hänelle nimesi. Mutta heti lähdettyäsi pälkähti päähäni: mitäpä jos hän nyt seisoo täällä ja katselee tänne tai vahtii kadulla? Minä astuin tämän saman ikkunan luo, siirsin hiukan syrjään verhoa ja, kas, siinä sinä seisotkin ja katsot suoraan minuun... Niin se asia oli.
— Mutta missä... on Nastasja Filippovna? — lausui ruhtinas läähättäen.
— Hän... on täällä, — lausui Rogožin hitaasti, aivan kuin olisi hiukan odottanut ennenkuin vastasi.
— Missä sitten?
Rogožin nosti silmänsä ruhtinaaseen ja katsoi häneen kiinteästi.
— Tule!
Hän puhui yhä edelleen kuiskaten ja kiirehtimättä, hitaasti ja, kuten aikaisemminkin, omituisen miettivästi. Silloinkin kun hän kertoi ikkunaverhosta, tuntui siltä, kertomuksen avomielisyydestä huolimatta, kuin hän olisi tahtonut kertomuksellaan sanoa jotakin muuta.
He astuivat sisälle työhuoneeseen. Tässä huoneessa oli tapahtunut hiukan muutoksia sen jälkeen kuin ruhtinas oli siinä käynyt: poikki koko huoneen kulki nyt viheriäinen silkkiverho, jonka molemmissa päissä oli oviaukot, ja erotti työhuoneesta osan makuukomeroksi, jonne oli sijoitettu Rogožinin vuode. Raskas verho oli laskettu alas, ja sisäänkäytävät olivat kiinni. Mutta huoneessa oli hyvin pimeä; Pietarin »valkoiset» kesäyöt olivat alkaneet pimetä, ja jollei kuu olisi paistanut, niin Rogožinin synkissä huoneissa, joiden ikkunaverhot olivat alas lasketut, olisi ollut vaikea nähdä mitään. Tosin saattoi vielä erottaa kasvot, mutta hyvin epäselvästi. Rogožinin kasvot olivat kalpeat kuten tavallisesti; silmät katselivat ruhtinasta pitkään ja omituisen kiiltävinä, mutta liikkumattomina.
— Sytyttäisit kynttilän, — sanoi ruhtinas.
— Ei, ei se ole tarpeellista, — vastasi Rogožin, tarttui ruhtinaan käteen ja veti hänet tuolille istumaan; itse hän istahti vastapäätä, siirrettyään tuolinsa niin lähelle, että hänen polvensa melkein koskettivat ruhtinaan polvia. Heidän välillään, hiukan syrjässä, oli pieni, pyöreä pöytä. —- Käy istumaan, istutaan vähän aikaa! — sanoi hän aivan kuin koettaen houkutella istumaan. He olivat vaiti noin minuutin. — Minä tiesin, että sinä asettuisit asumaan tuohon hotelliin, — alkoi hän puhua sillä tavoin kuin toisinaan aletaan pienistä sivuseikoista, jotka eivät suoranaisesti kuulu asiaan, ja vasta sen jälkeen siirrytään puhumaan vakavasta asiasta. — Kun minä tulin hotellin käytävään, niin ajattelin: ehkäpä hänkin istuu nyt minua odottamassa, niinkuin minä odotan häntä tällä hetkellä? Kävitkö opettajanlesken luona?
— Kävin, — sai ruhtinas töin tuskin lausutuksi kovalta sydämentykytykseltään.
— Ajattelin sitäkin. Siitä syntyy vielä puhetta, ajattelin... ja sitten vielä ajattelin: minä tuon hänet tänne yöksi, niin että olemme tämän yön yhdessä...
— Rogožin! Missä on Nastasja Filippovna? — kuiskasi yht'äkkiä ruhtinas ja nousi seisomaan; kaikki hänen jäsenensä vapisivat. Rogožin nousi myös.
— Tuolla, — kuiskasi hän nyökäyttäen päätään verhoon päin.
— Nukkuuko hän? — kuiskasi ruhtinas.
Rogožin katsoi häneen kiinteästi kuten äsken.
— Mennäänkö nyt?... Mutta sinä... no niin, mennään!
Hän kohotti verhoa, pysähtyi ja kääntyi taas ruhtinaaseen päin.
— Käy sisälle! — sanoi hän osoittaen päällään verhoa ja kehoittaen ruhtinasta menemään edellä. Ruhtinas meni.
— Täällä on pimeä, — sanoi hän.
— Näkee kyllä! — mutisi Rogožin.
— Minä tuskin näen... vuoteen.
— Mene lähemmäksi! — kehoitti Rogožin hiljaa.
Ruhtinas astui vielä lähemmäksi, askelen, toisen — ja pysähtyi. Hän seisoi ja katseli tarkasti minuutin tai kaksi; ei kumpikaan lausunut koko aikana vuoteen ääressä mitään; ruhtinaan sydän jyskytti niin, että se miltei kuului ympäri huoneen, siellä vallitsevassa kuolemanhiljaisuudessa. Mutta hänen silmänsä olivat jo ennättäneet tottua pimeään, niin että hän saattoi erottaa koko vuoteen; siinä makasi joku aivan liikkumattomana; ei kuulunut pienintäkään kahinaa, ei pienintäkään hengähdystä. Nukkuvan pää oli valkean lakanan peitossa, mutta jäsenet tuntuivat häämöttävän epäselvästi; kohopaikasta näkyi vain, että siinä oli pitkällään ihminen. Ylt'ympäri, vuoteella, jaloksissa, aivan vuoteen vieressä tuoleilla ja lattiallakin, oli huiskin haiskin heitettynä riisuttu puku, upea valkoinen silkkipuku, kukkia, nauhoja. Pään puolella olevalla pikku pöydällä välkkyivät yltä otetut ja siihen sikin sokin paiskatut jalokivet. Jaloksissa oli yhtenä myttynä joitakin röyhelöitä, ja niitten välistä pisti lakanan alta esille paljaan jalan reuna; se oli kuin marmorista veistetty ja peloittavan liikkumaton. Ruhtinas katseli ja tunsi, että kuta enemmän hän katsoo, sitä kuolleemmaksi ja äänettömämmäksi muuttuu huone. Yht'äkkiä alkoi surista unestaan herännyt kärpänen, lenteli vuoteen yllä ja vaikeni pään puolella. Ruhtinas vavahti.
— Mennään pois, — sanoi Rogožin koskettaen hänen kättään.
He tulivat ulos verhon takaa, istuutuivat taas samoille tuoleille ja taas vastatusten. Ruhtinas vapisi yhä enemmän eikä kääntänyt kysyvää katsettaan pois Rogožinin kasvoista.
— Huomaan, että sinä, Leo Nikolajevitš, vapiset, — lausui Rogožin viimein, — melkein samalla tavoin kuin silloin, kun sinua vaivaa tautisi, muistathan, että niin oli Moskovassa? Tai niinkuin kerran oli, ennenkuin sait kohtauksen. En todellakaan tiedä, mitä sinulle nyt tekisin...
Ruhtinas kuunteli ponnistaen kaikki voimansa ymmärtääkseen ja katsoi yhä edelleen kysyvästi.
— Sinäkö sen teit? — lausui hän viimein viitaten päällään väliverhoa kohti.
— Niin... minä... — kuiskasi Rogožin ja loi silmänsä alas.
He olivat vaiti noin viisi minuuttia.
— Sen tähden että, — alkoi Rogožin yht'äkkiä jatkaa puhettaan, aivan kuin ei olisi sitä keskeyttänytkään, — sen tähden että jos nyt tulee tuo sinun tautisi ja kohtaus ja huutoa, niin voi sattua kadulta tai pihasta joku kuulemaan ja arvaavat, että asunnossa on ihmisiä yötä; rupeavat koputtelemaan, tulevat sisälle... sillä he luulevat kaikki, etten minä ole kotona. Sen vuoksi minä en sytyttänyt kynttilääkään, ettei kadulta eikä pihalta huomattaisi. Sillä kun minä olen poissa, niin minulla on avaimetkin mukanani eikä kukaan käy poissa ollessani kolmeen, neljään päivään edes huoneita siivoamassa, semmoista on minun talossani. Niin sen tähden, ettei tiedettäisi meidän olevan yötä...
— Odotahan, — sanoi ruhtinas, — minä kysyin äsken sekä talonmieheltä että palvelijattarelta, eikö Nastasja Filippovna ole ollut täällä yötä. He siis jo tietävät.
— Tiedän sinun kysyneen. Minä sanoin Pafnutjevnalle, että eilen pistäytyi Nastasja Filippovna luonani ja lähti jo eilen taas Pavlovskiin oltuaan luonani kymmenkunta minuuttia. Eivät he tiedä hänen olleen yötä — ei kukaan. Eilen me tulimme sisään samalla tavalla, aivan salaa, niinkuin tänään sinun kanssasi. Minä tulin matkan varrella ajatelleeksi mielessäni, että hän kenties ei tahdo tulla salaa sisälle, — mutta mitä vielä! Kuiskutteli, kulki varpaillaan, kiersi vaatteet tiukemmin ympärilleen, etteivät ne kahisisi, kantoi kourin helmojaan, uhkasi portailla minua sormellaan, — hän pelkäsi niin kovasti sinua. Junassa hän oli aivan kuin mieletön, yksinomaan pelosta, ja lausui itse toivomuksen, että saisi olla yötä täällä luonani; minä aioin viedä hänet ensin opettajanlesken asuntoon, — mutta mitä vielä! »Sieltä», sanoo, »hän löytää minut heti aamun koitteessa, mutta sinä pidät minut piilossa, ja huomenna lähdemme varhain aamulla Moskovaan», ja sitten sieltä hän tahtoi jonnekin Oreliin. Ja vielä makaamaan käydessään hän puheli yhä siitä, että lähdemme Oreliin...
— Odota; mitä sinä nyt aiot tehdä. Parfen, mitä olet suunnitellut?
— Katsohan, olen peloissani sinun takiasi, kun kaiken aikaa vapiset. Yön vietämme täällä yhdessä. Muuta vuodetta kuin tuo tuolla ei täällä ole, mutta minä ajattelin, että ottaisimme molemmista sohvista tyynyt irti ja laittaisimme niistä tähän, verhon luo, vuoteen ja makaisimme kumpikin rinnatusten, jotta olisimme yhdessä. Sillä jos tulevat tänne sisälle ja alkavat katsella ympärilleen tai etsiä, niin näkevät kohta hänet ja vievät pois. Alkavat kysellä minulta, minä kerron, että minä olen sen tehnyt, ja silloin viedään minutkin heti pois. Niin että maatkoon hän nyt tässä meidän luonamme, minun ja sinun luona...
— Niin, niin! — myöntyi ruhtinas kiihkeästi.
— Siis ei nyt saa ilmaista itseään eikä antaa viedä häntä pois.
— E-ei mitenkään! — päätti ruhtinas. — Ei, ei, ei!
— Niin minäkin olen päättänyt, ettei millään ehdolla, nuori mies, eikä kenellekään häntä anneta! Yön vietämme aivan hiljaa. Minä olen tänään ollut vain yhden tunnin poissa kotoa, aamulla, muun ajan olen ollut hänen luonaan. Ja sitten illalla lähdin sinua hakemaan. Pelkään vielä sitäkin, että täällä on liian tukahduttavaa ja rupeaa tuntumaan hajua. Tunnetko sinä hajua vai etkö?
— Kenties hiukan tunnenkin, en tiedä. Aamuun mennessä varmaankin rupeaa tuntumaan.
— Minä olen peittänyt hänet vahakankaalla, hyvällä amerikkalaisella vahakankaalla, ja vahakankaan päällä on lakana, ja viereen olen pannut neljä avointa pulloa, joissa on Zdanovin liuosta, ne ovat vieläkin siellä.
— Tämä on siis samanlaista... niinkuin se moskovalainen teki?
— Koska muuten tulee hajua, veliseni. Mutta miten hän makaakaan... Katso häntä aamulla, kun päivä valkenee. Mikä sinua vaivaa, etkö voi noustakaan? — kysyi Rogožin pelästyneenä ja ihmeissään, kun näki ruhtinaan niin vapisevan, ettei voinut nousta.
— Jalkani eivät tottele, — mutisi ruhtinas. — Se johtuu pelosta, minä tiedän sen... Kun pelko menee ohi, niin minä nousen...
— Odotahan, minä laitan sillä välin meille vuoteen ja sinä voit käydä pitkällesi... ja minä myös... ja me kuuntelemme... sillä minä en vielä tiedä... minä en nyt vielä tiedä kaikkea, sanon sen sinulle edeltäpäin, jotta sinä tietäisit tästä kaiken edeltäpäin.
Näitä epäselviä sanoja mutistessaan oli Rogožin alkanut laittaa vuoteita. Näkyi, että hän oli aikaisemmin, kenties jo aamulla, mielessään suunnitellut nämä vuoteet. Edellisen yön hän itse oli loikonut sohvalla. Mutta sohvalla ei kaksi voinut maata vierekkäin, ja hän tahtoi nyt välttämättömästi tehdä tilat vieretysten, ja siksipä hän olikin nyt kuljettanut suurin ponnistuksin yli koko huoneen aivan väliverhon oven luo erikokoisia, molemmista sohvista irroittamiaan tyynyjä. Jotenkuten hän sai laitetuksi mukiinmenevän vuoteen, hän meni ruhtinaan luo, otti häntä hellästi ja innostuneesti kädestä, auttoi ylös ja vei vuoteen luo; mutta näkyi, että ruhtinas kykeni kulkemaan ominkin voimin; siis »pelko oli haihtumassa»; kuitenkin ruhtinas yhä edelleen vapisi.
— Sen tähden että, veliseni, — alkoi yht'äkkiä Rogožin puhua pantuaan ruhtinaan makaamaan vasemmanpuoliselle, paremmalle tyynylle ja heittäytyen itse pitkälleen oikeanpuoliselle, riisuutumatta ja nostaen molemmat kätensä niskaan, — nykyään on kuuma, ja tietysti tulee hajua... Ikkunoita minä en uskalla avata; mutta äidilläni on kukkaruukkuja, paljon kukkia, ja ne tuoksuvat niin ihanasti; aioin tuoda ne tänne, mutta Pafnutja olisi voinut arvata, sillä hän on utelias.
— Hän on utelias, — myönsi ruhtinas.
— Olisiko ehkä ostettava kukkakimppuja ja peitettävä hänet kokonaan kukkasiin? Mutta minä luulen, että alkaisi säälittää, ystäväni, kun hän olisi siinä kukkien keskellä!
— Kuule... — kysyi ruhtinas aivan kuin sekaantuen ja aivan kuin tavoitellen sitä, mitä hänen oli kysyttävä, mutta unohtaen sen samassa. — Kuule, sano minulle: millä sinä hänet? Veitselläkö? Sillä samallako?
— Sillä samalla.
— Odotahan vielä! Minä tahdon, Parfen, vielä kysyä sinulta... minä kysyn sinulta vielä paljon, kaikesta... mutta sano sinä minulle mieluummin ensin, aivan aluksi, että minä tietäisin: tahdoitko sinä tappaa hänet ennen minun häitäni, ennen vihkimistä, kirkon ovella, veitsellä? Tahdoitko vai etkö?
— En tiedä, tahdoinko vai enkö... -— vastasi Rogožin kuivasti, aivan kuin olisi jonkin verran kummastellut kysymystä eikä sitä oikein ymmärtänyt.
— Etkö tuonut koskaan veistä mukanasi Pavlovskiin?
— En tuonut koskaan. Tuosta veitsestä minä voin sanoa sinulle vain sen verran, Leo Nikolajevitš, — lisäsi hän oltuaan vähän aikaa vaiti, — että minä otin sen varhain tänä aamuna lukitusta laatikosta, sillä kaikki tapahtui aamulla, kello kolmen ja neljän välillä. Veitsi oli minulla aina kirjan sisällä... Ja... ja vielä tämäkin on minusta ihmeellistä: veitsi tunkeutui ruumiiseen noin puolitoista... tai kaksikin veršokkia... aivan vasemman rinnan alle... mutta verta ei vuotanut kuin noin puoli ruokalusikallista paidalle; enempää ei tullut...
— Se on, se on, se on, — sammalsi ruhtinas yht'äkkiä ja kohottautui ylös hirveän mielenliikutuksen vallassa, — se on, minä tiedän sen, minä olen siitä lukenut... sitä nimitetään sisälliseksi verenvuodoksi... Saattaa käydä niinkin, ettei tule pisaraakaan. Niin tapahtuu silloin, kun isku sattuu suoraan sydämeen...
— Seis, kuuletko? — keskeytti hänet nopeasti yht'äkkiä Rogožin ja nousi pelästyneenä istumaan makuupaikallaan. — Kuuletko?
— En! — lausui ruhtinas yhtä nopeasti ja pelästyneenä katsoen Rogožiniin.
— Kävelee! Kuuletko? Salissa...
— Molemmat alkoivat kuunnella.
— Kuulen, — kuiskasi ruhtinas varmasti.
— Käveleekö?
— Kävelee.
— Pannaanko ovi kiinni vai eikö?
— Pannaan kiinni...
He panivat oven kiinni ja kävivät molemmat taas pitkälleen. Pitkän aikaa he olivat vaiti.
— Ah, niin! — kuiskasi ruhtinas yht'äkkiä yhtä kiihtyneenä ja kiireesti kuin ennenkin, aivan kuin olisi taas saanut kiinni ajatuksesta ja olisi hirveästi pelännyt sen taas pakenevan; hän ihan hypähti pystyyn vuoteellaan. — Niin... minähän tahdoin... nuo kortit! Kortit... Sinä kuulut pelanneen hänen kanssaan korttia?
— Pelasin, — sanoi Rogožin oltuaan jonkin aikaa vaiti.
— Missä sitten ovat... kortit?
— Tässä ovat kortit... — lausui Rogožin oltuaan vielä pitemmän ajan vaiti. — Tässä...
Hän veti taskustaan käytetyn, paperiin käärityn korttipakan ja ojensi sen ruhtinaalle. Tämä otti sen, mutta aivan kuin oudostellen. Uusi, murheellinen ja lohduton tunne ahdisti hänen sydäntään; hän ymmärsi yht'äkkiä, että tällä hetkellä ja jo kauan hän oli puhunut muuta, aivan muuta kuin hänen olisi ollut puhuttava, ja että hän tekee yhä aivan muuta kuin olisi tehtävä; ja että nämä kortit, jotka hänellä ovat käsissä ja joista hän oli niin ilostunut, eivät nyt auta mitään, eivät mitään. Hän nousi seisomaan ja löi käsiään yhteen. Rogožin loikoi liikkumatta eikä näyttänyt kuulevan eikä näkevän ruhtinaan liikettä; mutta hänen silmänsä kiiluivat kirkkaasti pimeässä ja olivat aivan selällään ja liikkumattomat. Ruhtinas istuutui tuolille ja alkoi pelästyneenä katsella häntä. Kului noin puoli tuntia; yht'äkkiä alkoi Rogožin kovasti ja katkonaisesti huutaa ja nauraa, aivan kuin olisi unohtanut, että oli puhuttava kuiskaten:
— Upseerin, sen upseerin... muistatko sinä, kuinka hän sivalsi kävelykepillä sitä upseeria, soitantopaikalla, muistatko, hahahaa! Sitten vielä kadetti... kadetti... kadetti hyökkäsi siihen...
Ruhtinas hypähti tuoliltaan uuden pelästyksen vallassa. Kun Rogožin vaikeni (ja se tapahtui yht'äkkiä), niin ruhtinas kumartui hiljaa hänen puoleensa, kävi istumaan hänen viereensä ja alkoi katsella häntä tykyttävin sydämin ja vaivalloisesti hengittäen. Rogožin ei kääntänyt päätään häntä kohti ja näytti aivan unohtaneen hänet. Ruhtinas katsoi ja odotti; aika kului, päivä rupesi sarastamaan. Rogožin alkoi väliin yht'äkkiä mutista, kuuluvasti, terävästi ja sekavasti; alkoi huudahdella ja nauraa; ruhtinas ojensi hänelle silloin aina vapisevan kätensä ja kosketti hiljaa hänen päätään, hänen hiuksiaan, silitti niitä ja silitti hänen poskiaan... mitään muuta hän ei voinut tehdä! Hän alkoi itse taas vapista, ja hänen jalkansa tulivat taas heikoiksi. Jokin aivan uusi tunne raateli hänen sydäntään ja täytti sen rajattomalla murheella. Sillä välin oli tullut aivan valoisa; viimein hän kävi pitkälleen tyynylle aivan voimattomana ja epätoivoissaan ja painoi kasvonsa Rogožinin kalpeitten ja liikkumattomien kasvojen viereen; kyynelet vuotivat hänen silmistään Rogožinin poskille, mutta kenties hän silloin ei enää tuntenut omia kyyneliäänkään eikä tietänyt niistä enää mitään...
Ainakin oli asia niin, että kun monen tunnin kuluttua ovi avattiin ja sisälle tuli ihmisiä, niin nämä tapasivat murhaajan aivan tiedottomassa tilassa ja kovassa kuumeessa. Ruhtinas istui hänen vieressään tilalla liikkumattomana, ja kiiruhti joka kerta, kun sairas päästeli huutoja tai alkoi hourailla, sivelemään hiljaa vapisevalla kädellään tämän hiuksia ja poskia aivan kuin hyväillen ja viihdytellen häntä. Mutta hän ei enää ymmärtänyt mitään, mitä häneltä kysyttiin, eikä tuntenut huoneeseen tulleita ja ympärillään olevia ihmisiä. Ja jos itse Schneider nyt olisi tulkit Sveitsistä katsomaan entistä oppilastaan ja potilastaan, niin hänkin, kun olisi muistanut, millaisessa tilassa ruhtinas toisinaan oli ollut ollessaan ensimmäistä vuotta Sveitsissä parantumassa, olisi nyt viitannut kädellään ja sanonut niinkuin silloinkin: »Idiootti!»
XII.
LOPPU.
Kun opettajanleski kiiruhti Pavlovskiin ja meni siellä suoraan edellisen päivän tapahtumista järkytetyn Darja Aleksejevnan luo ja kertoi hänelle kaikki mitä tiesi, niin hän sai tämän lopullisesti pelästymään. Molemmat rouvat päättivät heti asettua yhteyteen Lebedevin kanssa, joka niinikään oli mielenliikutuksen vallassa, koska hän oli asukkinsa ystävä ja asunnon isäntä. Vera Lebedeva kertoi kaikki mitä tiesi. Lebedevin neuvosta he päättivät lähteä Pietariin kaikki kolme estääkseen mahdollisimman pian sen, »mikä saattoi hyvin helposti tapahtua». Tästä oli seurauksena, että jo seuraavana aamuna, noin kello yhdentoista ajoissa, Rogožinin asunnon ovi avattiin poliisin toimesta Lebedevin, rouvien ja Rogožinin veljen Semjon Semjonovitš Rogožinin, läsnä ollessa; Rogožinin veli asui siipirakennuksessa. Tähän menettelytapaan oli ryhdytty varsinkin siitä syystä, että talonmies todisti nähneensä edellisenä iltana Parfen Semjonovitšin menevän vieraan kanssa pääovesta sisälle aivan kuin salakähmää. Tämän todistuksen jälkeen ei enää epäröity, vaan murrettiin ovet, joita ei oltu avattu lain vaatimuksesta.
Rogožin poti kaksi kuukautta aivotulehdusta, ja kun hän oli tervehtynyt, seurasi tutkinta ja oikeudenkäynti. Hän selitti kaikki suoraan, täsmällisesti ja täysin tyydyttävästi, ja tämän johdosta ruhtinas heti oikeudenkäynnin alussa erotettiin jutusta. Rogožin oli vaitelias koko oikeudenkäynnin ajan. Hän ei väittänyt mitään taitavaa ja kaunopuheista asianajajaansa vastaan, joka todisti selvästi ja loogillisesti, että rikos johtui aivotulehduksesta, joka oli alkanut jo paljon ennen rikoksen tekemistä syytetyn karsimien katkerien huolien johdosta. Mutta hän ei lisännyt mitään omasta puolestaan vahvistaakseen tätä mielipidettä ja myönsi oikeiksi ja muisti selvästi ja täsmällisesti kuten ennenkin kaikki tapahtuman pienimmätkin yksityiskohdat. Hänet tuomittiin, lieventäviä asianhaaroja huomioon ottaen, pakkotyöhön Siperiaan viideksitoista vuodeksi, ja hän kuunteli tuomiotaan synkkänä, äänettömänä ja »miettivänä». Hänen koko suuri omaisuutensa, vain erästä suhteellisesti varsin pientä osaa lukuun ottamatta, jonka hän alussa oli tuhlannut juominkeihin, joutui hänen veljelleen Semjon Semjonovitšille, tämän viimeksimainitun suureksi mielihyväksi. Rogožinin vanha äiti elää edelleen ja tuntuu toisinaan muistelevan rakasta poikaansa Parfenia, mutta hämärästi: Jumala pelasti hänen älynsä ja sydämensä ymmärtämästä sitä kauheata tapausta, joka oli sattunut hänen onnettomassa talossaan.
Lebedev, Keller, Ganja, Ptitsyn ja monet muut kertomuksemme henkilöt ovat edelleen elossa; he eivät ole paljon muuttuneet entisestään, eikä meillä ole heistä juuri mitään kerrottavaa. Ippolit kuoli hirveän kiihtyneenä ja hiukan aikaisemmin kuin oli odottanut, pari viikkoa Nastasja Filippovnan kuoleman jälkeen. Koljaa kaikki nämä tapahtumat syvästi järkyttivät; hän lyöttäytyi lopullisesti äitinsä läheisyyteen. Nina Aleksandrovna pelkää, että Kolja on ikäisekseen liian mietiskeleväinen; kenties hänestä tulee kelpo mies. Muun muassa johtui osittain hänen puuhistaan, että ruhtinaan elämä järjestyi säännölliselle pohjalle; jo kauan sitten oli hän kaikista niistä henkilöistä, joihin oli viime aikoina tutustunut, erikoisesti alkanut pitää arvossa Jevgeni Pavlovitš Radomskia; hän oli ensimmäinen, joka meni tämän luo ja kertoi hänelle tuon sattuneen tapahtuman kaikki yksityiskohdat, mitkä vain tiesi, sekä teki selkoa ruhtinaan silloisesta tilasta. Hän ei erehtynytkään: Jevgeni Pavlovitš tunsi hyvin lämmintä osanottoa onnettoman »idiootin» kohtaloon, ja hänen toimestaan ja huolenpidostaan ruhtinas pääsi taas ulkomaille, Schneiderin parantolaan Sveitsiin. Jevgeni Pavlovitš itse, joka oli myös muuttanut ulkomaille ja aikoi olla hyvin kauan Euroopassa sekä avomielisesti nimitti itseään »aivan tarpeettomaksi ihmiseksi Venäjällä», — käy varsin usein, ainakin kerran muutamaan kuukauteen, katsomassa sairasta, Schneiderin hoidossa olevaa ystäväänsä; mutta Schneider on joka kerta yhä synkemmän näköinen ja pudistelee päätään; hän viittailee siihen suuntaan, että henkisen toiminnan elimet ovat aivan piloilla; hän ei vielä väitä varmasti sairautta parantumattomaksi, mutta katsoo voivansa tehdä varsin murheellisia vihjauksia. Jevgeni Pavlovitšin mieltä tämä suuresti pahoittaa, sillä hänellä on sydäntä, minkä hän on osoittanut jo silläkin, että saa kirjeitä Koljalta ja vastaakin toisinaan näihin kirjeisiin. Mutta sitäpaitsi on tullut ilmi vielä eräs omituinen piirre hänen luonteessaan; ja koska tuo piirre on hyvä, niin me riennämme sen mainitsemaan: joka kerta, kun Jevgeni Pavlovitš on käynyt Schneiderin laitoksessa, hän lähettää, paitsi Koljalle, vielä toisenkin kirjeen eräälle henkilölle Pietariin ja kuvailee siinä hyvin seikkaperäisesti ja sympaattisesti ruhtinaan terveydentilaa sillä hetkellä. Paitsi mitä kunnioittavinta ystävyyden vakuutusta alkaa näissä kirjeissä toisinaan olla (ja yhä useammin) eräitä avomielisiä esityksiä mielipiteistä, käsityksistä, tunteista, — sanalla sanoen, alkaa ilmetä jotakin, mikä on läheisen ystävyyden tunteen kaltaista. Tuo henkilö, joka on kirjeenvaihdossa (vaikkakin hyvin harvaan) Jevgeni Pavlovitšin kanssa ja joka on hänen puoleltaan saanut niin paljon huomiota ja kunnioitusta osakseen, on Vera Lebedeva. Me emme ole voineet mitenkään saada tarkalleen selville, miten tämmöinen suhde on saattanut syntyä; tietysti se on syntynyt ruhtinasta kohdanneen tapahtuman johdosta, kun Vera Lebedeva oli siitä niin murheissaan, että ihan sairastui; mutta tuttavuuden ja ystävyyden syntymisen yksityiskohtia emme tunne. Olemme maininneet näistä kirjeistä etupäässä siksi, että muutamissa niistä oli tietoja Jepantšinien perheestä ja ennen kaikkea Aglaja Ivanovna Jepantšinasta. Hänestä ilmoitti Jevgeni Pavlovitš eräässä Pariisista lähettämässään verraten sekavassa kirjeessä, että hän oli lyhyen aikaa ollut tavattomasti kiintynyt erääseen emigranttiin, puolalaiseen kreiviin, ja mennyt yht'äkkiä tämän kanssa naimisiin vastoin vanhempiensa tahtoa, vaikka nämä lopulta olivatkin suostuneet, koska asiasta uhkasi sukeutua jokin harvinainen skandaali. Sitten myöhemmin, oltuaan melkein puoli vuotta kirjoittamatta, Jevgeni Pavlovitš ilmoitti ystävättärelleen, jonka kanssa oli kirjeenvaihdossa, taaskin pitkässä ja seikkaperäisessä kirjeessä, että hän ollessaan viimeksi käymässä professori Schneiderillä Sveitsissä oli siellä sattunut tapaamaan koko Jepantšinien perheen (paitsi tietysti Ivan Fjodorovitšia, jota asiat pidättivät Pietarissa) ja myös ruhtinas Š:n. Tapaaminen oli omituinen; Jevgeni Pavlovitšin he ottivat jokainen ihastuneina vastaan; Adelaida ja Aleksandra katsoivat jostakin syystä olevansa hänelle suorastaan kiitollisia hänen »enkelimäisestä huolenpidostaan onnetonta ruhtinasta kohtaan». Kun Lizaveta Prokofjevna näki ruhtinaan sairaana ja alennustilassa, hän rupesi katkerasti itkemään. Nähtävästi ruhtinaalle oli kaikki jo annettu anteeksi. Ruhtinas Š. lausui tällöin muutamia sattuvia ja älykkäitä totuuksia. Jevgeni Pavlovitšista näytti siltä, että hän ja Adelaida eivät vielä olleet täydelleen sopeutuneet toisiinsa; mutta näytti siltä, kuin tulevaisuudessa tulinen Adelaida pakostakin aivan vapaaehtoisesti ja sydämestään alistuisi ruhtinas Š:n älyn ja kokemuksen ohjattavaksi. Sitäpaitsi olivat häneen hirveän voimakkaasti vaikuttaneet myöskin perheen saamat opetukset ja ennen kaikkea Aglajan ja emigranttikreivin elämän viimeinen vaihe. Kaikki se, mitä perhe oli vavisten pelännyt, kun se antoi tuolle kreiville Aglajan, kaikki se oli käynyt toteen puolessa vuodessa ja lisäksi oli vielä tullut sellaisia yllätyksiä, jommoisia ei oltu osattu edes ajatellakaan. Selville kävi, ettei tuo kreivi ollutkaan mikään kreivi, ja jos hän todella oli emigrantti, niin hänellä oli takanaan jokin hämärä ja epäilyttävä juttu. Aglajan hän oli hurmannut kotimaan kaipuun raateleman sydämensä jaloudella, vieläpä hurmannut siinä määrin, että Aglaja oli jo ennen naimisiinmenoa tullut jonkin ulkomailla toimivan, Puolan entiselleen saattamista ajavan komitean jäseneksi ja sitäpaitsi erään kuuluisan roomalaiskatolisen papin rippilapseksi, ja tämä pappi oli pannut hänen päänsä kokonaan pyörälle, niin että hänestä oli tullut aivan kiihkoilija. Kreivin ääretöntä omaisuutta, josta hän oli esittänyt Lizaveta Prokofjevnalle ja ruhtinas Š:lle melkein kumoamattomia tietoja, ei ollut koskaan ollutkaan olemassa. Kaiken lisäksi olivat kreivi ja hänen ystävänsä, tuo kuuluisa rippi-isä, puolessa vuodessa ennättäneet saada Aglajan täydellisesti riitaantumaan perheensä kanssa, niin että omaiset eivät olleet nähneet häntä enää moneen kuukauteen... Sanalla sanoen, paljon olisi ollut kerrottavaa, mutta Lizaveta Prokofjevna, hänen tyttärensä ja ruhtinas Š:kin olivat niin masentuneet tästä »terrorista», että pelkäsivät mainitakin erinäisiä asioita keskustellessaan Jevgeni Pavlovitšin kanssa, vaikka tiesivätkin hänen muutenkin hyvin tuntevan jutun Aglajan viimeisistä viehättymisistä. Lizaveta Prokofjevna raukan mieli teki Venäjälle, ja Jevgeni Pavlovitšin kertoman mukaan hän arvosteli tälle katkerasti ja puolueellisesti kaikkia ulkomaiden oloja: »Eivät osaa missään leipoa kunnollista leipää, talven hytisevät viluissaan kellarissa kuin hiiret», — sanoi hän. — »Ainoa, mitä olen voinut tehdä, on se, että olen saanut täällä edes itkeä venäläiseen tapaan tätä onnetonta katsellessani», — lopetti hän osoittaen liikutettuna ruhtinasta, joka ei häntä ollenkaan tuntenut. »Olemme jo riittävästi intoilleet, on jo aika ruveta järkeväksikin. Ja kaikki tämä, ja kaikki nämä ulkomaat, ja koko tämä teidän Eurooppanne, kaikki se on ainoastaan mielikuvittelua, emmekä me kaikki ulkomailla ollessamme ole itsekään mitään muuta kuin mielikuvittelua... muistakaa minun sanani; saattepa itse nähdä; että se on niin!» — lopetti hän melkein vihaisena, kun erosi Jevgeni Pavlovitšista.