Berenike

BERENIKE

Neliosainen historiallinen draama

Kirj.

VILHO HELANEN

Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1947.

Tämä näytelmä on ankarastikin ottaen historiallinen draama. Se
rakentuu hunnien suurta kuningasta käsittelevän laajan kirjallisuuden
säilyttämien tietojen la tarujen pohjalle. Useimpien näytelmän
henkilöiden nimet ovat löydettävissä historian lehdiltä. Ja vaikka
nimihenkilö — Berenike — onkin tekijän mielikuvituksen luoma, niin
häntäkin voidaan tavallaan pitää historiallisena. Hän näet edustaa
sitä henkeä, mikä yksin saattoi tehdä mahdolliseksi tuon historian
suurimpiin kuuluviin ihmeen — Attilan yhtämittaisten voittojen tien
katkeamisen silloisen mitättömän Orleansin muurien eteen ja kääntymisen
sieltä Katalaunisten tappion kentälle.

Esittämisoikeudesta sopii Suomen Näytelmäkirjailijain Liitto, os.
Helsinki.

HENKILÖT:

ATTILA,    hunnien kuningas.
HELKE,     hunnien kuningatar.
ELLAK,     heidän poikansa.
ONEGESIUS, Attilan kreikkalainen neuvonantaja.
BALAMER,   hunniylimyksiä.
SCOTTA,    hunniylimyksiä.
VALAMIR,   itägoottien kuningas.
ARRIA,     hänen tyttärensä.
ARDARIK,   gepidien kuningas.
ESCA,      hänen tyttärensä.
GEISM,     rugien kuningas.
MAXIMINUS, Itä-Roomam keisarin lähettiläs.
CARPILIO,  Länsi-Rooman sotapäällikön Aëtiuksen poika.
TORISMUND, länsigoottien kuninkaan Teoderrikin poika.
ANIANUS,   Orleansin piispa.
CETEGUS,   Orleansin linnanpäällikkö.
BERENIKE,  hänen tyttärensä.
FURIUS     Orleansin kaupungin vanhimpia.
MUMMIUS                 "
SERVILIUS               "
TORANIUS                "
MARCIA,    Bereniken vanha hoitaijatar.
JACOBUS,   metziläinen pappi.

Orleansin kaupungin vanhimpia, sotilaita ja palvelijoita sekä hunneja
ja näiden orjia ja orjattaria.

Tapahtuu v. 451 j.Kr. Orleansissa ja sen edustalla. 1:sen ja 2:sen
näytöksen välillä on kulunut päivä. 3:s näytös tapahtuu viisi viikkoa
myöhemmin, ja sen molempien kuvaelmien välillä on vain muutamia
tunteja. 4:s näytös tapahtuu seuraavan päivän iltana.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Avara sali Orleansin linnanpäällikön asunnossa. Seinustoilla matalia,
pehmeitä lavitsoita, joiden edessä kolmijalkaisia pronssipöytiä.
Seinien koristeina mosaiikkimaisia kudonnoista. Vasemmalla seinällä,
kahden kaari-ikkunan välissä, kullattu ristiinnaulitun kuva, jonka
edessä rukousjakkara. Taustalla leveä ja korkea ovi eteishalliin.
Oikealla pieni ovi sisähuoneisiin. Molempien ovien pielissä ja salin
nurkissa metallisia pidikkeitä soihtuja varten.

FURIUS (keski-ikäinen, prameilevasti pukeutunut ylimys, mittelee salia
hermostuneena ja pysähtyy sitten tuijottamaan ulos ikkunasta).

BERENIKE (nuori, solakka, tumma ja hyvin kaunis neito, roomalaisnaisen
kotipuvussa, tulee kiireisin askelin oikealta).

Isä!

FURIUS (käännähtää häneen silmissä ahnas, intohimoinen katse).

Jalo neito!

BERENIKE.

Ah. te! (Aikoo kääntyä takaisin.)

FURIUS (rientäen häntä kohden).

Hetkinen, ihana neito! Te etsitte isäänne, mutta hän ei ole täällä.
Minä taas etsin teitä, ja suojeluspyhimykseni on suonut minulle onnen
tavata teidät. Älkää siis heti rientäkö pois.

BERENIKE.

Mutta isäni...

FURIUS.

Isänne, urhea Cetegus, tietää toiveeni. Hän ei pane pahaksi sitä, että
tuokioksi pysähdytte kuuntelemaan minua. Päinvastoin. Hän itse kehoitti
minua pyrkimään tähän keskusteluun kanssanne.

BERENIKE (epäluuloisena).

Isänikö olisi kehoittanut?

FURIUS.

Niin. (Astuu vielä pari askelta neitoa kohden. Intohimoisesti.) Sillä
hän tietää, että minä rakastan — ei, enemmän! — että minä jumaloin
teitä, Berenike! Minä olen pyytänyt häneltä teitä puolisokseni.

BERENIKE (peräytyy säikkyen. Tukahtuneesti).

Ja isäni...?

FURIUS.

Isänne? "Furius, ystäväni", hän sanoi, "sinun suonissasi virtaa
yhtä jalo veri kuin minun, ja sinun sukusi ja minun ovat Orleansin
mahtavimmat. Siksi ei minulla ole mitään pyyntöäsi vastaan. Mutta",
hän jatkoi, "tyttäreni valitsee itse itselleen miehen, oman
sydämensä mukaan. Sen olen pyhästi luvannut hänen äidilleen tämän
kuolinvuoteella. Puhui siis, ystäväni, tyttärelleni itselleen." Nämä
ovat isänne sanat. Ja nyt minä seison teidän edessänne, jalo neiti.
Olen liian vanha polvistuakseni teidän jalkojenne juureen...

BERENIKE.

Niin, liian vanha...

FURIUS.

Mutta minä rakastan teitä! Olen nähnyt teidän kasvavan Orleansin
ihanimmaksi neidoksi, koko Gallian kaunistukseksi. Ja minä olen
vannonut itselleni, että teistä on tuleva puolisoni. Ensimmäisen
vaimoni kuoltua minä vannoin sen. Siitä pitäen olen vain odottanut
tätä hetkeä. Olen rukoillut aikaa lentämään, kunnes saisin ilmaista
sydämeni toiveen teille. Berenike, te olette öitteni ainoa, ihana uni
ja päivieni ainoa, kalvava kaipuu!

BERENIKE.

Mutta minä... minähän sopisin paremmin tytärtenne sisareksi.

FURIUS.

Te... te olette oleva minun kaikkeni. Muut — tyttäreni ja poikani
— minä lähetän pois. Teitä minä palvon tyttärenäni, puolisonani,
jumalanani. Yksin teitä ja ihanaa nuoruuttanne!

BERENIKE.

Pyhä jumalanäiti! Anna hänelle anteeksi. Älä lue hänen rienaustaan
suureksi synniksi.

FURIUS.

Berenike, kuulkaa minua! Minun puolisonani saatte kaikkea, mitä ikinä
mielenne halaa. Minä olen rikas ja mahtava. Voin täyttää jokaisen
oikkunnekin. Hopeaa, kultaa, timantteja, valtaa — kaikkea!

BERENIKE.

Kuinka te saatatte?

FURIUS.

Saatan? Mitä?

BERENIKE.

Miten saatatte ajatella tuollaista? Nyt! Sitä en käsitä. Ettekö sitten
tiedä?

FURIUS.

Tiedä? Mitä?

BERENIKE.

Että nyt ei ole aika ajatella yksityisiä toiveita, paremmin kuin
yksityisiä murheitakaan. Että meidän maailmaamme, koko kristittyä
maailmaa, uhkaa tuho.

FURIUS.

Kyllä minä tiedän. Sen, että Attila samoaa tänne. Mukanaan mahtavampi
sotalauma kuin milloinkaan on nähty. Hunneja Pannoniasta ja kaukaisilta
aroilta. Määrättömästi hunneja. Petoja ihmishahmossa. Pakanoita, jotka
eivät säästä ainoatakaan kirkkoa, kaupungeista puhumattakaan! Eivätkä
ainoaakaan sylilasta, neidoista puhumattakaan!

BERENIKE.

Voi, älkää, älkää!

FURIUS (julmasti nauttien).

Eivätkä hunnit tule yksin! Mukana samoavat gepidien ja itägoottien
laumat, jotka ovat yhtä verenhimoisia kuin hunnit konsanaan. Heidän
rinnallaan rientävät rugit, jotka murskaavat kaksiteräisellä
sotatapparallaan vastustajan ratsun pään ja jo seuraavassa
silmänräpäyksessä keihästävät miehen peitseensä kätevämmin kuin kukaan
muu. Sieltä tulevat gelonit, joiden kasvot on värjätty punaisiksi
ja keltaisiksi, yllään ihmisen nahasta tehdyt viitat ja aseinaan
viikatteet. Skirit ja herulit ja taivas tietäköön, mitä ne kaikki
lienevätkin, nimittävät kyllä itseään germaaneiksi, mutta heitä
raaemmat barbaarilaumat eivät ole milloinkaan raadelleet keisarikuntaa.
Kas siinä idän armeija!

BERENIKE.

Oi, vaietkaa, vaietkaa!

FURIUS.

Kuinka, jalo neito? Ettekö uskalla katsoa silmästä silmään totuutta?
Attilan tarjoamaa totuutta! Miksi hänen sotalaumansa kutakin osaa
kutsuttaneenkin, niin jokainen sen jäsen on saaliinhimossa, raakuudessa
ja murhanhalussa korkeimman päällikkönsä veroinen.

BERENIKE.

Te... te olette... julma...

FURIUS.

Tehän arvelitte, etten minä tiedä. Minä osoitan vain olevani selvillä
siitä, mikä meitä odottaa. Eikä Attilan voima, joka nyt vyöryy
länsimaiden ylitse, rajoitu vielä näihin villeihin joukkoihin. Svevit,
tyringit, burgundit ja frankit hän on pakottanut myös mukaansa.
Reinvirta on ylitetty, Metz saarrettu. Meidänkin taivaanrannallemme
ovat jo nousseet tuhon ja kuoleman varjot!

BERENIKE.

Miten sitten voitte, kun kaiken tuon tiedätte, ajatellakaan, että...?

FURIUS.

Että otan teidät puolisokseni? Sitä kai tarkoititte, kaunis neito.
(Naurahtaa.) Juuri noiden varjojen ansiostahan minä voin sitä ajatella.
Ilman niitä minulla ei olisi, sen tiedän, mitään mahdollisuuksia.
(Paljastavan himokkaasti.) Mutta nyt sinun, Berenike, täytyy tulla
omakseni!

BERENIKE.

Mitä? Millaisia vapauksia rohkenette ottaa! (Tuijottaessaan julmasti
hymyileviin miehenkasvoihin ymmärtää äkkiä, väistyy kauhuissaan
sivulle. Tukahtuneesti.) En käsitä käytöstänne...

FURIUS.

Kyllä te käsitätte, neito. Puhukaamme suoraan. Tiedämme yhtä hyvin
molemmat, mitä isänne olisi vastannut kosintaani, jos aika olisi
toinen. Ei hän olisi minua ystäväkseen kutsunut. Ystäviä emme ole
milloinkaan olleet. Eikä hän olisi suonut minulle lupaa puhella kukkana
varjellun tyttärensä kanssa kahden kesken. Ei! Ylpeä Cetegus olisi
ajanut minut ulos singoten perääni sanat: Häpeä, vanha mies! (Nauraen.)
Mutta nyt hän vain änkytti: "Minulla ei ole mitään pyyntöäsi vastaan."
Miksi? Siksi, että hän tarvitsee nyt kipeästi minun apuani! (Röyhkeän
vaativasti.) Berenike, minä odotan sinun vastaustasi!

BERENIKE.

Minun vastaustani...!

FURIUS.

Niin, sinun vastaustasi, tyttö! Ja muista, ennen kuin sen muovaat,
että se on vastaus paljolle muullekin kuin vain minulle! Se on oleva
vastaus koko tälle kaupungille. Siihen kysymykseen, onko se kykenevä
seisomaan Attilan laumoja vastaan! Vastaus temppeleillemme. Siihen,
jäävätkö Jumalan huoneet häpäisemättä ja polttamatta. Vastaus Orleansin
naisille. Siihen, säästyvätkö he barbaarien raiskaavilta kourilta!
Vastaus kaupunkimme lapsille. Siihen, pelastuvatko he joutumasta
raakalaisten keihäiden kärkiin! Vastaa siis, tyttö! Meille kaikille.
Yhdellä sanalla! Kyllä taikka ei!

BERENIKE.

Voi, te ette saata...! Ette saata tehdä sitä, mihin vihjaatte. Onhan
Orleans teidänkin kotikaupunkinne.

FURIUS.

Minulle on olemassa vain yksi koti, yksi kaupunki, yksi maa, yksi
uskonto: sinä, Berenike! Minä olen vannonut saavani sinut. Ja minä
saan sinut! (Äkkiä hilliten itsensä.) Isäsi vävynä minä ja minun
puoluelaiseni seisomme hänen rinnallaan. Siihen saat luottaa, kaunis
neito. Ja vain silloin hän voi puolustaa tätä kaupunkia (Menettäen
taas malttinsa.) Mutta Jumal'avita, tyttö! Taivaan ja helvetin nimeen
minä vannon sinulle, että ellen saa sinua isältäsi ja sinun vapaasta
tahdostasi...!

BERENIKE. (kaiuttomasti).

Niin...?

FURIUS.

Niin minä saan sinut — Attilalta! Sen hinnan hän on varmasti valmis
maksamaan Orleansista, Gallian lukosta!

BERENIKE.

Te... te olette siis jo... sydämessänne... kavaltaja!

FURIUS.

Varo kieltäsi, tyttö! Furiusko kavaltaja? Menepä sanomaan se kenelle
tahansa!

BERENIKE.

Minä olenkin sanova, ehkä...

FURIUS.

Yksikään ei ole uskova sinua! Oma isäsikään ei rohkene uskoa sinua.
(Korskeasti.) Furius — Orleansin tukipylväs, tuhansien johtaja. Sitä
minä olen! Siksi minulla ei ole vaaraa siitä, että olen puhunut sinulle
avoimesti. Minun maineeni ylle sinun tytönsanasi ei kykenisi heittämään
vähintäkään varjoa. Mutta kyllin jo siitä! Nyt minun on saatava sinun
lupauksesi. En välitä siitä, miten ja miksi sen annat. Berenike, ole
järkevä! Näythän, että sinulla on vain yksi tie valittavanasi.

BERENIKE.

Vain yksi tie?

FURIUS.

Yksi ainoa tie, ja se olen minä! Minun käsissäni sinä olet oppiva
rakastamaan minua. Sillä minä teen sinut onnelliseksi, rikkaaksi,
mahtavaksi. Minä näytän sinulle kaikessa värikkyydessään sen maailman,
jonka isäsi on mustasukkaisessa rakkaudessaan sinulta näihin asti
sulkenut. (Ojentaa kättensä tavoittamaan tyttöä.)

BERENIKE (väistyy kammoten).

Älkää koskeko minuun, te — hirviö!

FURIUS.

Hirviö? Minä!

BERENIKE.

Niin, te! Sen maailman, jolta isäni on minua varjellut, te olette
jo näyttänyt minulle. Säälimättä ja sydämettömästi te olette nyt
levähdyttänyt auki portit tuon maailman rumuuteen ja alhaisuuteen.

FURIUS.

Lapsellista lörpötystä! Lapsen huolettomin askelin minä tanssinkin
tähän saliin, vain hetki sitten. Muitta nyt minusta tuntuu kuin
siitä olisi jo ijäisyys. Raaoin käsin te olette repinyt rikki minun
lapsenmaailnani. Kaikki on tapahtunut äkkiä... niin raastavan äkkiä ...
Olen kuin eksyksissä ...

FURIUS.

Minä opastan sinua, Berenike!

BERENIKE.

Te! Kun te sanoitte rakastavanne minua, sydämeni kavahti ajatusta,
että joutuisin puolisoksi vanhalle miehelle. Mutta silloin minä vielä
kunnioitin teitä, kuten jokaista kelpo orleansilaisena pitämääni.

FURIUS.

Haluan kuulla vastauksesi, en typerää jaarittelua!

BERENIKE.

Te olette sokea ja kuuro. Muuten olisitte jo aikoja sitten sekä nähnyt
että kuullut vastaukseni. Teille eivät riitä muut kuin sanat. No,
hyvä... Te olette paljastanut itsenne. Kammoten minä nyt näen teidän
sielunne sen kaikessa mustuudessa.

FURIUS.

Mitä sinä uskallat, tyttö!

BERENIKE.

Minä uskallan antaa teille vastaukseni. Minä halveksin ja inhoan teitä.
Te olette kavaltaja! Ajatustenne ja sanojenne paljastama petturi. Eikä
minusta ikinä tule kotikaupunkini kavaltajan puolisoa.

FURIUS (vimmoissaan).

Muista, tyttö! Muista, mitä sanoin vastauksestasi! Se on vastaus
muillekin kuin minulle! Koko kaupungille!

BERENIKE.

Häpeäisin olla Orleansin tytär, jos vastaukseni muuttuisi muuksi. Se
on: ei. Kuuletteko? Tuhatkertaisesti ja peruuttamattomasti: Ei!

FURIUS (tuijottaen vääntynein kasvoin neitoon käännähtää raivoissaan ja
poistuu kiireesti keskiovesta).

BERENIKE (katsoo oveen, kunnes se paukahtaa kiinni. Sitten itsehillintä
pettää, ja hän lysähtää lavitsalle purskahtaen hillittömään itkuun).

MARCIA (lihava, vanha nainen, yksinkertaisessa tummanharmaassa puvussa,
tulee oikealta).

Berenike, lapseni, valtiattareni! Minne sinä katosit? (Katsoo
hämmästyneenä ympärilleen huomaamatta neitoa.) Mitä kummaa? Olinhan
kuulevinani täältä hänen äänensä. Se kaikui korviini hätäisenä ja
tuskaa täynnä... Huono minä jo olen suojelijaksi, leinin syömä kopukka.
Mutta sitä en ole ennen tiennyt, että korvanikin jo valehtelevat. Niin,
niin... Vanhuus, vanhuus, (Aikoo jatkaa matkaansa eteissaliin, mutta
näkee samassa itkevän neidon.) Jeesus, Marian poika! (Rientää Bereniken
luo.) Sydänkäpyseni, mikä sinun on? Kuka on uskaltanut loukata
valkoista liljaani? Kuka on juljennut nostattaa kyyneleet sumentamaan
tähtisilmiäsi? Lemmikkini, sano toki vanhalle Marciallesi! Kuka sen
teki?

BERENIKE (ravistaa päätään itkien yhä).

MARCIA (polvistuu vaivalloisesti neidon eteen).

Älä itke, aarteeni. Muuten vanhan hoitajattaresi sydän pakahtuu.
Jokainen nyyhkytyksesi on kuin uusi hyökyaalto itsesyytösteni
meressä. Miten minä saatoin, miten minä saatoin...? Minä, höpsö, jäin
vain istumaan kulta- ja hopeakirjailumme ääreen. Ajattelin: ei ole
rujosiipisestä variksesta seuraamaan joutsenen lentoa, ei vanhasta
jäykkäkoipilampaasta juoksemaan alppikauriin jäljessä. Ja sillä aikaa?
Oi, sillä aikaa joku on nuolineen hätyyttänyt ihanaista lintuani ja
keihäineen valkoista karitsaani. Berenike, silmäteräni, sano minulle,
kuka tuo raakimus oli.

BERENIKE (ei näytä kuulevan helliä sanoja, vaan itkee edelleen).

MARCIA (kompuroi pystyyn pudistaen toivottomana päätään).

Valtiattareni lähti luotani tavoittamaan isäänsä, linnanpäällikköä.
Jalo Cetegus-herra tiennee siis antaa minulle vastauksen. (Poistuu
keskiovesta.)

CETEGUS (harmaatukkainen ja -partainen, tukevavartaloinen mies,
roomalaisen soturin juhla-asussa, tulee hetken kuluttua kiireesti
keskiovesta. Jäljessään tulevalle Marcialle.)

Itkee, hillittömästi itkee. Niinihän sanoit, Marcia. Ei, minä en tiedä
syytä siihen. En liioin, kuka häntä olisi voinut loukata. Täällä,
kotonaan!

MARCIA (viittaa Berenikeen).

Katsokaa itse, herra. Uskonette ainakin omia silmiänne.

CETEGUS.

Mitä kummaa! (Käskevästi Marcialle.) Jätä meidät kahden!

MARCIA (lähtee nyreänä oikealle).

Odota! Sana vielä. (Menee Marcian luo. Puoliääneen.) Käske
palvelijoiden ottaa esiin tulisinta viiniämme ja parhaita hedelmiä.
Itse pane kuntoon tyttäreni juhlapuku.

MARCIA.

Onko nyt aika juhlia? Enpä luule...

CETEGUS.

Minäkin olen jättänyt arkiasun, kuten näet. Odotan kahta vierasta,
joiden tulo merkitsee suurta juhlaa. Siksi...

MARCIA.

Näettehän itse, herra. Mitä auttaisi kauneinkaan juhlapuku nuorta
valtiatartani, kun hänen sydämensä on pakahtumaisillaan?

CETEGUS.

Jätä se minun huolekseni, kelpo Marcia. Ja nyt toimeen!

MARCIA (katsoo itkevään neitoon, sitten nyökkää huokaisten).

Kuten käskette, herra. Mutta luvallanne sanoen...

CETEGUS.

Kas niin, riittää jo. Aika on vähissä.

MARCIA (painunein päin).

Hyvä on, herra. (Poistuu oikealle.)

CETEGUS (astuu neidon luo.. Hellästi).

Berenike lapseni.

BERENIKE (nyyhkytysten lakatessa kohottaa päätään, hypähtää pystyyn ja
painautuu isänsä syliin).

Oi, isä, isä!

CETEGUS.

Rauhoitu, tyttöseni.

BERENIKE.

Onko hän mennyt?

CETEGUS.

Furius? On, lapseni. Vihassa hän lähti.

BERENIKE.

Oi, isä, anna anteeksi! Mutta minä... minä en voinut...

CETEGUS.

Tiedän, tyttöseni. Mutta älä itke. Emme puhu hänestä enää milloinkaan.

BERENIKE.

Isä, hän uhkasi... hirveästi...

CETEGUS.

Älä huoli siitä. Tiedäthän, lemmikkini, etten minä halua pakottaa sinun
sydäntäsi. Sitäpaitsi, nyt iloitsen siitä, että torjuit Furiuksen.

BERENIKE.

Iloitset?

CETEGUS.

En jaksa käsittää, miten saatoin — hetkellisessä heikkoudessani —
antaa hänelle luvan rikkoa rauhasi. Niin kai se oli, että lähestyvien
hunniratsujen kavioiden kapse tuokioksi sumensi järkeni. Se sai minut
kuuntelemaan hänen kuiskutustaan Orleansin kahden mahtavimman suvun
liitosta, joka takoisi kahta vertaa lujemmiksi suojamuurimme.

BERENIKE.

Niin, Orleans... Oi, isä! Hän sanoi...

CETEGUS.

Hiljaa; lapseni, hiljaa. Unohda hänen sanansa. Minä aavistan, millaiset
ne olivat. Nähdessäni kyyneltesi virrat minä melkein kuulin nuo sanat.
Mutta älkäämme toistako niitä.

BERENIKE (irroittautuen isänsä syleilystä. Jännittyneesti).

Isä, pelkäätkö sinä?

CETEGUS.

Minä en pelkää Furiusta. En ainakaan enää. Mutta noita sanoja kyllä. Ne
ovat kuolemaa henkiviä sanoja. Vaarallisempia kuin kymmenen Furiusta.

BERENIKE.

Hän on sinun vihollisesi, isä. Ja nyt myös kotikaupunkimme vihollinen.
Hän voi...

CETEGUS.

Hän on suunsoittaja. Mies, jolla on tavallista pitempi matka sanoista
tekoihin. Sitäpaitsi, se, mitä hän voi, on nyt edessä olevassa
myrskyssä hyvin vähän. Hän ei kykene sitomaan eikä päästämään Orleansin
kohtaloa.

BERENIKE.

Oletko siitä varma, isä?

CETEGUS.

Olen. Kuivaa siis kyynelten jäljet kasvoiltasi, lapseni. Meidän
on valmistauduttava ottamaan hetken kuluttua vastaan kaksi paljon
tärkeämpää, paljon mahtavampaa vierasta.

BERENIKE.

Hetken kuluttua... Kaksi mahtavampaa vierasta ... Keitä he ovat, isä?

CETEGUS.

Täällä tulee tapahtumaan kohtaus, joka luultavasti ratkaisee koko
kristikunnan kohtalon. Toinen odottamistani on jo Orleansissa. Nuori
Carpilio.

BERENIKE (innostuen).

Carpilio! Aëtiuksen poika! Niinkö, isä?

CETEGUS.

Hän juuri. Aëtiuksen poika — ylipäällikön ja Rooman todellisen
valtiaan, kristikunnan toivon ja ylpeyden, voittamattoman Aëtiuksen!
Carpilio kävi äsken luonani. Ja silloin Furius, hänen ystävyytensä tai
vihansa, kutistui silmissäni kääpiömäiseksi. Käsitin, että sellaiset
kuin minä ja hän olemme vain nappuloita pelissä, jota meitä paljon
mahtavammat johtavat.

BERENIKE.

Mutta, isä, sinä mainitsit vieraita tulevan kaksi. Toinen on Carpilio,
isänsä sankarikehän kultaama nuorukainen. Kuka on toinen?

CETEGUS.

Torismund.

BERENIKE (pettyneenä).

Torismund? Sitä nimeä en ole ennen kuullut.

CETEGUS.

Hän on länsigoottien prinssi. Vanhan Teoderik-kuninkaan poika.

BERENIKE.

Oh, länsigootti... Turkkikansan prinssi! Hänelläkin lie yllään, vain
eläinten taljoja.

CETEGUS.

Älä väheksi häntä, lapseni. Ratkaisu on nyt länsigoottien käsissä.

BERENIKE.

Mutta, isä, Aëtiushan...

CETEGUS.

Sinun ajatuksesi, tyttöseni, kulkee samaa tietä kuin minun hetki
sitten. Minäkin sanoin, että Aëtius... Mutta Carpilio kertoi isänsä
samoavan tännepäin mukanaan vain vähäiset joukot. Aëtius ei yksin pysty
pysähdyttämään Attilan nostattamaa myrskytuulta. Parhaat legioonansa
hänen on ollut pakko jättää Italiaan suojelemaan varjokeisaria ja hänen
hoviaan. Siksi kaikki riippuu länsigooteista.

BERENIKE.

Voi, isä, kotikaupunkimme kilveksi ei turkkikansasta ole!

CETEGUS.

Rauhoitu, lapseni. Carpilio toi mukanaan isänsä tervehdyksen, että
Orleans nouskoon kristikunnan puolustuksen tunnukseksi ja pysyköön
länsimaiden lukkona, joka kestää, kunnes apu joutuu. Siinä mielessä
Torismund on nyt kutsuttu neuvonpitoon tänne, tuon tunnuksen alle,
meidän taloomme. Berenike, lemmikkini, vanha sydämeni vapisee, kun
ajattelen edessä olevaa kohtausta. Ymmärräthän, lapseni? Elämä tai
kuolema...

BERENIKE.

Sen käsitän, isä. Mutta me kaksi, sinä ja minä... Me olemme vain
sivusta katsojia siinä neuvonpidossa. Merkitsemme yhtä vähän kuin nämä
seinät. Saamme ainoastaan todeta tuloksen, olipa se sitten elämä tai
kuolema. Mitäpä me voisimme!

CETEGUS.

Ehkä hyvin vähän, tyttöseni. Ehkä paljon. Meidän on koetettava
parhaamme mukaan edustaa Orleansia. Minä olen käskenyt palvelijoiden
tuoda sisään viiniä ja hedelmiä vieraillemme. Ja sinun, Berenike,
toivon ojentavan tulomaljan heille molemmille. Sitten voimme tuskin
muuta kuin rukoilla Jumalaa, että Hän armossaan ohjaisi kaiken
hyvinpäin.

BERENIKE.

Minä olen rukoileva sitä Häneltä sinun kanssasi, isä. Sinun sydämesi
levottomuus on nyt tarttunut myös minuun. Tuskin maltan odottaa.

CETEGUS (suutelee häntä hellästi otsalle. Hymähtäen).

Ja Furius?

BERENIKE.

Minä olen sinun tyttäresi, isä. Minunkin silmissäni hän on kutistunut
kääpiöksi. Ja hänen sanansa olen — unohtanut.

CETEGUS.

Oikein, lapseni

VARTIOMIES (roomalaisasuinen sotilas keihäineen ja kilpineen, astuu
keskiovesta sisään).

Jalosukuinen Carpilio pyytää saada tavata linnanpäällikköä.

BERENIKE.

Minä menen, isä. (Kevyin askelin poistuu oikealle.)

CETEGUS (kääntyy vartiomieheen).

Pyydä vieras sisään.

VARTIOMIES (poistuu keskiovesta ja sulkee sen tulijan jälkeen).

CARPILIO (tanakka, tumma nuori mies, loistelias sotisopa yllä, astuu
sisään keskiovesta ja tervehtii roomalaisittain).

Jumalan siunaus talollesi, jalo Cetegus!

CETEGUS (rientää häntä vastaan ja puristaa sydämellisesti hänen
molempia käsiään).

Tervetuloa, urhea Carpilio. Suuren isän sankaripoika! Entä hän,
Torismund? Tuleeko hän?

CARPILIO.

Tulee. Sain juuri miehiltäni tiedon, että hän on kymmenen seuralaisen
kera ratsastanut läntisestä kaupunginportista sisään. Voimme odottaa
häntä minä hetkenä hyvänsä.

CETEGUS.

Sano, Carpilio. Luuletko onnistuvasi taivuttamaan hänet puolellemme?
Tietääkseni Attilankin lähettiläät ovat olleet neuvotteluissa
länsigoottien kanssa.

CARPILIO.

Sen pahempi, Cetegus, tuo tietosi on oikea. Siksi länsigootit ovat
tähän asti pysyneet aloillaan. Vanha Teoderik ei tiedä, mille puolelle
kallistuisi. Isäni lähetti hänen luokseen Gallian prefektin Avituksen,
joka on Teoderikin ystävä. Kuningas otti hänet komeasti vastaan. Avitus
esitti kaunopuheisesti, että länsigoottien sekä oma etu että kunnia
vaativat heidän asettumistaan meidän puolellemme. Siihen Teoderik
arvoituksellisesti hymyillen vastasi vain: "Todellako?"

CETEGUS.

Se sana ei totta tosiaan luvannut paljon.

CARPILIO.

Lisäksi muuan kuninkaan lähimmistä miehistä sinkosi lähettiläällemme
vasten kasvoja: "Goottienko pitäisi nyt auttaa Roomaa? Outo ajatus!
Ovatko siis tuli ja vesi tulleet jo ystäviksi?" Teoderik itse on vanha,
viisas ja viekas. Hän on liiankin tietoinen kansansa karsaudesta meitä
roomalaisia kohtaan. Me emme voi saada häntä liikkeelle, ellemme
onnistu voittamaan Torismundia täysin puolellemme. Mutta siihen minä en
yksin pysty.

CETEGUS.

Vaan...?

CARPILIO.

Tarvitsen sinun apuasi, jalo Cetegus. Kenties koko Orleansin apua.
Häikäiskäämme hänen silmänsä! Näyttäkäämme, mitä kauneinta, parhainta
ja urheinta tässä kaupungissa on! Järjestäkäämme suuria juhlia hänen
kunniakseen! Huomenna ja ylihuomenna ja yhä uusina päivinä, kunnes
hänet on voitettu Orleansin ja Rooman asialle.

CETEGUS.

Teen parhaani. Siihen voit luottaa, urhea Carpilio. Mutta entä ellemme
yhteisvoiminkaan onnistu?

CARPILIO.

Silloin Jumala armahtakoon kaupunkianne, Galliaa ja kaikkia länsimaita!

CETEGUS.

Mutta täytyyhän Aëtiuksen, sinun suuren isäsi...

CARPILIO.

Kerroin jo, miten hänen laitansa on. Tosin hänen onnistui, Alppien
tälle puolen päästyään, saada frankit ja burgundit jälleen järkiinsä.
Muistakin kansoista on apujoukkoja tullut hänen riveihinsä.
Mutta Attilan sotalaumaa vastaan, joka on lukuisa kuin suunnaton
heinäsirkkaparvi, isäni voima on vieläkin riittämätön. Vain
länsigootit...

CETEGUS.

Ymmärrän. Siispä Jumalan pojan ja hänen pyhän äitinsä nimeen, nuori
ystäväni!

VARTIOMIES (astuu keskiovesta sisään).

Torismund, Tolosan prinssi, käskee kysyä, voiko hän täällä tavata
jalosukuisen Carpilion, Aëtiuksen pojan ja lähettilään, kuten hänelle
on tiedoitettu.

CETEGUS.

Ilmoita prinssille, että Carpilio odottaa häntä.

CARPILIO.

Lisää ilmoitukseesi, mies, että prinssin ottaa samalla vastaan
Orleansin linnanpäällikkö.

VARTIOMIES (poistuu keskiovesta, viipyy tuokion ja sulkee sitten oven
tulijan jälkeen).

TORISMUND (pitkä, hoikka, vaaleatukkainen nuori mies, hartioillaan
kultasoljin ja -ketjuin koristettu turkisviitta, kupeella miekka ja
jalassa yli polven ulottuvat saappaat, astuu sisään keskiovesta).

Terve teille.

CETEGUS (rientää avosylin häntä vastaan).

Tervetuloa, nuori sankari, matalan kattoni alle!

TORISMUND (väistää häntä, silmää merkitsevästi salin korkeutta ja
avaruutta ja hymähtää pilkallisesti).

CETEGUS (vetäytyy nolostuneena sivulle).

CARPILIO (astuu Torismundin luo ja ojentaa kätensä, jota tämä puristaa).

Kiitos, että tulit, Torismund.

TORISMUND.

Sinä kutsuit minua, Carpilio. Siksi tulin. Nyt olen tässä. Puhu siis.

CARPILIO.

Sinä ratsastit äsken läpi tämän kaupungin. Sano, mitä näit silloin.

TORISMUND.

Sitäkö kysyäksesi kutsuit minua? No, hyvä. Näin vieraan kaupungin.
Minun mielestäni ahtaan ja tukahduttavan. Mutta kaipa sinä roomalaisena
sanoisit: kukoistavan kaupungin.

CARPILIO (välittämättä hänen ivastaan).

Tarkemmin sanoen kaupungin, joka vielä tänään on kaunis ja kukoistava.
Mutta ennen pitkää se on oleva savuava soraläjä, täynnä kuolemaa,
ellemme me sinä ja minä, tänään löydä yhteistä tietä.

TORISMUND.

Se on siis oleva soraläjä.

CETEGUS.

Nuori mies! Et voi tarkoittaa sitä, mitä sanoit!

TORISMUND.

Miksikä en? Mitä minua liikuttaa sinun kaupunkisi? (Kääntyy jälleen
Carpilioon.) Minä tulin pitkän matkan Tolosasta tänne siksi, että
isäni ja minä kunnioitamme sinun isääsi, Aëtiusta. Mutta hänen
sanomansa näyttävät käyneen vain yhden ja saman toistamiseksi. Se on
ikävystyttävää ja — turhaa. Yhtä turhaa Orleansin kohdalla kuin oli
taannoin kutsui suojaamaan Reinvirtaa.

CARPILIO.

Kysymys ei ole yksin tästä kaupungista. Orleans on vain tunnus,
vapaiden länsimaiden ja niiden sivistyksen tunnus! Tämä on ainoa
linnoitus, joka voi kestää hunnien hyökkäykset, kunnes isiemme
sotajoukot ehtivät yhtyä. Jos Orleans kukistuu, muut seuraavat perässä.
Ja pian on sitten myös Tolosan vuoro!

TORISMUND.

Attila on vakuuttanut, ettei hän koske meihin.

CARPILIO.

Niinkö sokeita olette, että uskotte hänen vakuuttelujaan? Missä on koko
avarassa maailmassa se kaupunki, jonka hän on säästänyt saatuaan sen
kerran näköpiiriinsä? Te ette tunne Attilaa, te länsigootit!

TORISMUND.

Mutta emme liioin usko kaikkia hänestä kerrottuja satuja. Naisiksi
muuttuneet miehet ja siveytensä lokaan polkeneet naiset Roomassa
ja Ravennassa ja muissa kaupungeissanne joutavat kuunnella noita
kauhutarinoita. Heille se sopii ja on — terveellistä!

CARPILIO.

Minä en pyydä sinua uskomaan satuihin. Olen itse elänyt panttivankina
vuosikausia Attilan pääkaupungissa, Niin, Sicambriassa. Puuttomalla ja
kivettömällä arolla Tonavan ja Tiszan välissä. Minä tunnen Attilan ja
hänen hunninsa!

TORISMUND.

Saatat tuntea. Mutta me länsigootit tunnemme — Rooman! Jo sen ajan
edeltä, jolloin suuri kuninkaamme Alarik valloitti tuon ikuiseksi
kaupungiksi sanotun kaikkien paheiden pesän. Ja myöhemmiltäkin
päiviltä. Me emme näe suurtakaan eroa sen ja Attilan välillä. Emme
ainakaan niin suurta, että se houkuttelisi meidät vuodattamaan vertamme
Rooman puolesta.

CARPILIO.

Sinä siis tahdot meidän eroavan sopimukseen pääsemättä? Siinä
tapauksessa kuu ei totisesti ehdi kiertää rataansa, ennen kuin myös
teidän kylänne ja kaupunkinne ovat raunioina, kaikki aarteenne
ryöstetty ja naisenne raiskattu. Sillä se on aina ollut hunnien laki.
Siitä pitäen kuin heidän solmuruoskansa on soinut yli kärsivien
maiden ja kansojen idästä länteen ja pohjoisesta etelään. Voi
sinua, Torismund, ja voi kansaasi, ellet nyt käsitä, että tällä
hetkellä Orleans on ainoa elämän ja pelastuksen tunnus myös teille
länsigooteille!

TORISMUND (tuokion epäröivän äänettömyyden jälkeen).

Orleans ja Orleans! Tuota nimeä sinä toistat yhtä mittaa. Onko siis
tämä muita kaupunkejanne parempi? Onko täällä muka jotakin, jonka
puolesta miehen kannattaa taistella? Jos olisi, niin voisimme jatkaa
neuvotteluamme. Mutta nyt — siihen ei ole syytä!

CETEGUS.

Salli meidän näyttää sinulle, mitä Orleans on!

TORISMUND (käännähtää häneen ja tarkastaa vanhaa miestä kiireestä
kantapäähän, hymähtää ivallisesti ja kysäisee sitten Carpiliolta).

Sitä varteenko hän on läsnä?

CETEGUS (tajuamatta tahallista loukkausta).

Odota huomiseen ja ylihuomiseen! Orleans on näyttävä sinulle
rikkautensa ja kauneutensa.

TORISMUND (Carpiliolle).

Minä lähden tänään paluumatkalle.

CARPILIO.

Viivy edes huomiseen!

TORISMUND.

En! Eikä sinun kannata sitä surra. Sillä vaikka jäisin tänne päivästä
päivään mahdoton pysyisi mahdottomana. Minä en usko tämän kaupungin
kelpaavan tunnusmerkiksi. Erotkaamme siis!

BERENIKE (juhlapukuisena, hauras hymy huulillaan, astuu sisään oikealta
seurassaan kaksi palvelijaa, joista toinen kantaa hopeatarjottimella
kahta kultapikaria ja toinen kultamaljassa hedelmiä).

TORISMUND (käännähtää — kuten myös Carpilio ja Cetegus — tulijoiden
suuntaan ja jää katsomaan Berenikeen kuin ilmestykseen).

BERENIKE (kohdatessaan Torismundin katseen pysähtyy hetkeksi, joka on
niin täynnä äkisti tiivistynyttä tunnetta, ettei kukaan voi olla sitä
vaistoamatta. Sitten tempautuu irti lumouksesta, viittaa palvelijaa
astumaan Carpilion luo ja antaa tälle toisen pikareista).

Sallikaa minun ojentaa teille tervetuliaismalja, urhea Rooman mies.
Isäni ja minä toivomme, että Tarragoman tulinen rypälemehu tulkitsisi
teille sitä iloa, minkä tulollanne olette talollemme tuottanut.

CARPILIO (hovimiehen sulavuudella).

Ah, te puhutte, ihana impi! Te olette siis lihaa ja verta, kuten
me muutkin kuolevaiset. Äsken, kun te ilmestyitte näkyviin, olisin
ottanut valalleni, että te olette enkeli, taivaasta siihen lehahtanut.
Taikka haavekuva, josta nuorukainen rohkenee uneksia vain tuokion,
mutta ei enää toistamiseen, koska muuten elämä, sellaisena kuin se on,
menettäisi hänen kohdallaan kaikki värinsä ja kaiken tuoksunsa.

Pyydän saada juoda teidän onneksenne, unelmien neito. (Ottaa kulauksen
pikarista.)

BERENIKE (tuskin kuuntelee hänen sanojaan, sillä hän katsoo
Torismundiin, jonka luo viittaa palvelijaa jatkamaan. Ojentaa tälle
toisen pikarin. Äkkiä ujoksi käyden, mutta hyvin lämpimästi).

Tervetuloa, te hyvien goottien nuori ruhtinas!

TORISMUND (ottaa liikuttuneena pikarin vastaan, mutta ei löydä sanoja).

CARPILIO (kiusoitellen).

Mitä nyt sanot, Torismund? Lumoava nuori emäntämme osoitti tietävänsä
senkin, että sinun kansasi kutsuu itseään visigooteiksi, hyviksi
gooteiksi. Taivas tuskin tietää, millä perusteella noin kerskutte,
vielä nytkin. Mutta koetapa, ystäväni, totuudessa ja lämmössä ylittää
minun vastatervehdykseni.

TORISMUND (Carpiliolle terävästi).

Minua ei ole kasvatettu Roomassa eikä Ravennassa, mutta ei liioin
Sicambriassa. Siksi en yritä kilpasille sanojen sulavuudessa sinun
kanssasi. (Kohottaa pikarin huulilleen.)

Minä tyhjennän maljani kauneudelle ja hyvyydelle — teille, Orleansin
jalo neito! (Juo.)

BERENIKE (kääntyy hämmentyneenä poispäin, ottaa hedelmämaljan toiselta
palvelijalta ja laskee sen lähimmälle pronssipöydälle, viittaa toista
palvelijaa vastaanottamaan vierailta pikarit ja molempia palvelijoita
senjälkeen poistumaan).

TORISMUND (ojentaa äkkiä, kuin anteeksipyytäen, kätensä Cetegukselle.)

CETEGUS (vastatessaan hänen kädenpuristukseensa katsoo häntä
tutkivasti. Huomatessaan tyttärensä kääntyvän heihin päin alkaa
kiireesti puhua).

Berenike, lapseni. Urhea Carpilio mainitsi äsken olleensa vuosikausia
panttivankina hunnien pääkaupungissa. Jos sinä pyydät, niin hän varmaan
suostuu kertomaan sieltä jotakin.

BERENIKE.

Olette siis todella ollut siellä! Vuosikausia! Olette nähnyt
Attilankin, tuon pedon. Sanotaan, että hän asuu maakuopissa, syö
ihmisen lihaa ja juo ainoastaan ihmisverta.

CARPILIO (hymyillen).

Niin kuulin kerrottavan minäkin — pikku poikana. Mutta siinä ei ole
sanaakaan totta. Nuo tuollaiset ovat vain loruja, joilla peloitellaan
lapsia.

BERENIKE.

Mikä sitten on totuus?

CARPILIO.

Sicambria — hunnien pääkaupunki — on suunnaton telttameri. Sen
keskessä on puusta rakennettu kuninkaan kaupunki. Attilan suuri talo
monine suipputorneineen ja pilaririvistöjen ja veistosten koristamine
neuvottelusaleineen kohoaa kaikkia muita rakennuksia korkeammalla. Sen
ympärillä on monenmonta pienempää taloa, joiden itämaisessa loistossa
ja ylellisyydessä asuvat orjattarineen ja lapsineen kuninkaan lukuisat
puolisot.

BERENIKE.

Hänellä on siis monta vaimoa?

CARPILIO.

Hyvin monta. Useimmat heistä ovat Attilan valtaansa laskemien vieraiden
kansojen kauneimpia tyttäriä. Heidän lukumääräänsä en tiedä. Mutta
paljon heitä lie, koska kuninkaalla on poikiakin toista sataa...
Teidän ei, ihana neito, pidä kuvitella, että Attila olisi peto kaikkia
kohtaan. Omalle kansalleen hän on hyvä ja oikeamielinen, jopa lempeäkin
hallitsija.

TORISMUND.

Varmasti parempi kuin Rooman ja Byzantionin keisarit omilleen!

CARPILIO.

Siinä saatat olla oikeassa, Torismund. Attilan kunniaksi voidaan vielä
sanoa, että valta, rikkaus ja voitot eivät ole saaneet häntä luopumaan
isiensä yksinkertaisista tavoista.

BERENIKE.

Te saatte minut hämmästymään, urhea Rooman mies.

CARPILIO.

Siksikö, kaunis neito, että minä näen Attilan ihmisenä ja myönnän hänen
hyvät puolensa? Se on hyvin tärkeää, kun on kysymys ystävästä. Mutta
vielä tärkeämpää, kun arvioi vihollisiaan.

BERENIKE.

Tuo on totta! Kertokaa minulle vielä Attilasta.

CARPILIO.

Hän lienee kansastaan ainoa, johon ei ole tarttunut se, mitä me
nimitämme hunnien taudiksi: hillitön kullan ja kiiltävien korujen
käyttö, vaatteissaankin. Kalleuksia hän himoitsee, mutta vain
omistaakseen, ei kantaakseen niitä. Imarteluille sen sijaan Attila on
altis kuin hemmotelluin nainen. Peräti inhimillinen piirre, joka saa
teidätkin hymyilemään, kaunis neito. Mutta Attilalla on kahdet kasvot,
ja nämä ovat niistä vain toiset.

Eteissalista kuuluu hälinää ja huudahduksia.

CETEGUS.

Mitä kummaa? Mitä on tekeillä?

BERENIKE (kiinnittämättä hälyyn huomiota).

Ja hänen toiset kasvonsa? Millaiset ne ovat?

CARPILIO.

Ne hän näyttää vieraille kansoille. Ne ovat saaliinhimoisen
valloittajan ja verisen ryövärin kasvot, yhtä säälimättömät kuin
sakaalin kuono. Missä ikinä Attila kulkee, purot paisuvat virroiksi
hänen vuodattamastaan verestä. Hunnien tie...

KAKSI VARTIOMIESTÄ (rientää hätääntyneinä ja taakseen pälyillen
keskiovesta sisään).

Hunnit! Hunnien lähettiläät!

TORISMUND.

Roomalaisia jäniksiä!

CARPILIO (tointuen nopeasti hämmästyksestään).

Ryhtiä, miehet! Häpäisettehän itsenne juoksemalla pakoon muutamia
lähettiläitä kuin kokonainen vihollislauma olisi kintereillänne.

CETEGUS (saavuttaa suurella ponnistuksella tasapainonsa).

Tulkoot lähettiläät sisään. (Vartiomiehille.) Niin kauan kuin he ovat
täällä, te molemmat seisotte keihäinenne ovella Ymmärrättekö? (Kietoo
käsivartensa suojelevasti Bereniken olkapäiden ympäri ja vetäytyy
ristiinnaulitun kuvan eteen Carpilion ja Torismundin asettuessa heidän
molemmille puolilleen.)

VARTIOMIEHET (poistuvat keskiovesta ja palaavat saattaen lähetystöä
sekä asettuvat sitten seisomaan oven pieliin.)

ELLAK, SCOTTA ja BALAMER (astuvat pöyhkein ilmein keskiovesta sisään.
ELLAK on heistä nuorin, käytöksessä jotakin kuninkaallista, joka ei
kuitenkaan voi peittää eräänlaista epävarmuutta. SCOTTA ja BALAMER
ovat molemmat keski-ikäisiä, harvapartaisia miehiä, edellinen on
luihu ja laiha tyyppi, jälkimmäinen karkeatekoinen ja raaka. Kaikilla
kolmella on luonteenomaiset tummahipiäiset hunnikasvot: pienet silmät,
tylppä nenä, poskissa ja leuassa veitsenviillosten arpia. ELLAKIN
kasvot ovat kuitenkin vähemmän rumat kuin toisten. Hänellä on yllään
punainen silkkiviitta ja vyötäröllä keltainen liivi. SCOTTALLA on
harteillaan valkea lampaannahka ja vyötäisillä sininen liivi, kun taas
BALAMERILLÄ on musta lampaannahka ja punainen liivi. Kaikilla kolmella
on puvuissaan mauttomuuteen asti kultahelyjä, ja hunnikypärässä, leveän
miekan huotrassa, lyhytvartisissa saappaissa ja kannuksissa kimaltelee
erivärisiä kalliita kiviä. Mittelevät synkkinä salissa olijoita.)

BALAMER (röyhkeästi).

Kuka teistä on tämän kaupungin ruhtinas?

CETEGUS.

Minä olen Orleansin linnanpäällikkö. Ja keitä te olette?

BALAMER.

Ikään kuin et sitä tietäisi, orleansilainen!

ELLAK.

Sano hänelle, Scotta, keitä olemme.

SCOTTA.

Hän on Ellak, auringonnousun maan mahtavan valtiaan poika, Hän taas
Balamer, mustien hunnien pelätty päämies. Minä olen Scotta, valkoisten
hunnien päällikkö, viraltani kuninkaallinen tulkki. Yhdessä olemme
Attilan lähetystö. Luullakseni tämä ilmaisee sinulle kaiken.

CETEGUS.

Ja asianne?

LÄHETTILÄÄT (vilkaisevat toisiinsa ja naurahtavat julmasti).

BALAMER.

Olisihan sinun pitänyt arvata, prinssi, ettei paksupäinen
orleansilainen ymmärrä Scottan lempeää kieltä. Salli minun puhua,
omalla tavallani!

ELLAK.

Puhu!

BALAMER.

Kuule siis sinä, joka vielä tänään nimität itseäsi linnanpäälliköksi.
Attila, minun herrani ja sinunkin, käskee sinua, orjaansa...!

CETEGUS (menettäen malttinsa).

Barbaari! Jos Attila lie sinun herrasi, niin minun käskijäni hän ei
ole! Ainoa, jonka minä yliherrakseni tunnustan, on Rooman Caesar,
Augustus Valentinianus. Eikä yksikään elävä ihminen ole uskaltautunut
minua orjan nimellä häpäisemään!

BALAMER ja SCOTTA (purskahtavat raakaan nauruun).

BALAMER.

Minä nimitän sinua siksi, mikä olet. Orja! Vai mikä on olento, joka
on palvelijana minun herrani palvelijalle? Äsken seisoi kuninkaamme
lähettiläs sekä Byzantionissa että Ravennassa sen miehen edessä, joka
kantaa roomalaisen keisarin arvomerkkejä. Kummallakin lähettiläällämme
oli sanottavanaan tämä: "Attila, minun, herrani ja sinunkin käskee
sinun valmistaa hänelle palatsin, sillä hän tulee!" Ja tämän käskyn
mukaan molemmissa keisarikaupungeissa nousee nyt kiireesti palatsi!
Attilan tulon varalle.

CETEGUS.

Ikipäivinä tuo ei ole totta!

CARPILIO (laskee kätensä hillitsevästi hänen käsivarrelleen.
Puoliääneen).

Malta mielesi, jalo Cetegus. Valitettavasti on niin kuin hän kertoo.

CETEGUS (silmää häneen kauhistuneena. Voittaa vaivoin järkytyksensä.
Balamerille, pakotetun rauhallisesti).

Et vielä ilmoittanut Attilan viestiä minulle.

BALAMER (julmasti irvistäen).

Kuule siis, orja! Attila minun herrani ja sinunkin, käskee sinua...

ELLAK (on myötätunnolla seurannut suuttumuksen, pelon ja kauhun ilmeitä
Bereniken kasvoilla. Balamerille, keskeyttäen).

Seis!

(Scottalle) Ilmoita sinä Attilan sanoma. Lyhyesti.

SCOTTA.

Suuren kuninkaamme vaatimukset ovat nämä: Orleans luovuttaa hänelle
puolet kaupungin ja kaupunkilaisten kaikesta kullasta, hopeasta ja
jalokivistä sekä puolituhatta neitoa paloveroksi.

BERENIKE.

Pyhä jumalanäiti!

SCOTTA.

Ylihuomisaamuna kaupungin portit avataan itägoottien kuninkaalle
Valamirille, Attilan ystävälle, jonka hän on toistaiseksi määrännyt
Orleansin yliherraksi. Hänelle on myös palovero heti suoritettava —
hänen valintansa mukaan.

CARPILIO (on jälleen laskenut kätensä hillitsevästi Ceteguksen
käsivarrelle. Kuiskaten).

Taivaan nimessä, jalo Cetegus, älä anna vihastumisellesi valtaa. Ole
tyyni. Voita aikaa.

SCOTTA (silmää heihin ivallisesti).

Suostumus näihin kuninkaamme vaatimuksiin on ilmoitettava huomenna
keskipäivän aikaan, jolloin me kolme saavumme kaupungin itäisen portin
edustalle noutamaan vastaustanne. Kieltäytymisestä on seurauksena
kaupungin valloitus ja sen niin kuin kaupunkilaistenkin täydellinen
tuho.

CETEGUS. (vaivoin hilliten itsensä).

Oliko siinä kaikki?

ELLAK.

Oli.

CETEGUS.

Minä olen siis kuullut hunnikuninkaan esitykset, jotka ovat hänen
maineensa veroiset. Linnanpäällikkönä minun on kutsuttava kaupungin
vanhimmat neuvottelemaan niistä. Huomenna keskipäivän aikaan saatte
vastauksemme. Ilmoittakaa tämä sille, joka teidät on lähettänyt.
(Viittaa lähetystöä poistumaan.)

LÄHETTILÄÄT (kohentavat ryhtinsä entistä ylpeämmäksi ja poistuvat
keskiovesta.)

TORISMUND (on ääneti ja synkkenemistään synketen seurannut Ceteguksen
ja lähettiläiden sananvaihtoa. Viittaa nyt toiselle pelokkaina ja
neuvottomina seisovista vartiomiehistä).

Etsi käsiisi seurueeni, mies. Ilmoita sille käskyni. Seuralaiseni
satuloikoot heti ratsuni ja saapukoot matkavalmiina linnan pihalle.
Mene. Nopeasti!

VARTIOMIEHET (poistuvat keskiovesta).

BERENIKE (tajuaa Torismundin tarkoituksen, ja hänen kalpeille kohoaa
lämmin, kiitollinen hymy).

CETEGUS (äreästi).

Mitä aiot, prinssi? Poisko? Näin äkkiä!

CARPILIO.

Mistä tämä kiire, Torismund? Kuulithan, että Attilan lähettiläätkin
saapuvat vasta huomenna noutamaan Orleansin vastausta. Sinulle jää siis
yllin kyllin aikaa pelastautua hunnien jaloista Tolosaasi!

TORISMUND (käännähtää vihasta leimuavin silmin häneen).

BERENIKE (nopeasti).

Oi, isä, ja te, Rooman mies, ettekö käsitä? Aivan toisesta syystähän
urhea prinssi tahtoo kiiruhtaa matkaan!

CETEGUS ja CARPILIO

Toisesta? Miten niin?

TORISMUND (hymyilee vapautuneesti Berenikelle ja kääntyy sitten
molempiin miehiin).

Niin, aivan toisesta. Tässä salissa on tapahtunut jotakin, mikä on
myllertänyt minun mieleni. Uskon, että te molemmat vapisitte vihasta
samoin kuin minä, kuunnellessamme hunnien röyhkeää puhetta. Mutta minun
kärsimykseni oli sittenkin suurempi kuin teidän.

CETEGUS.

En ymmärrä...

TORISMUND.

Hetki sitten minä väitin, ettei Roomalla ja Attilalla ole juuri eroa.
Ja sitten minun oli kuultava hunnien tälle kaupungille määräämä
palovero! Kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä — olkoon menneeksi. Orleans
voisi maksaa, niin kuin lukemattomat kaupungit ovat ennen maksaneet.

CETEGUS.

Ah, se olisi raskas, raskas vero...

TORISMUND.

Mutta se ei vielä riitä hunneille. Puolituhatta neitoa olisi myös
luovutettava!

CARPILIO.

Attilan käsiin! Sakaalin saaliiksi!

TORISMUND.

Ja kenen olisi tuo inha vero kannettava? Arvioiden ja valikoiden nuoria
neitoja kuin teuraaksi vietävää karjaa! Gootin! Meidän itäisten,
orjuutettujen veljiemme kuninkaan! Kun tuo tieto viilsi päätäni, minä
vannoin: ei koskaan! Tuota veroa ei milloinkaan nosteta! Eikä tätä
kaupunkia valloiteta, mikäli me länsigootit voimme sen estää!

CETEGUS.

Kiitos niistä sanoista, urhea prinssi!

TORISMUND.

Nyt minulla on vielä kysymys teille kummallekin. Linnanpäällikkö,
oletko varma siitä, etteivät Orleansin kaupungin vanhimmat taivu
Attilan vaatimuksiin?

CETEGUS.

Aivan varma! Mutta jos hunnit piirittävät kaupungin, niin viittä
viikkoa kauempaa Orleans ei voi rynnäkköjä kestää.

TORISMUND.

Viisi viikkoa on pitkä aika. Riittävän pitkä meille. Ja sinä, Carpilio!
Milloin isäsi, Aëtius, on joukkoineen valmis iskemään Attilan kimppuun?

CARPILIO.

Jalo Cetegus mainitsi viisi viikkoa. Se on varmasti kyllin pitkä
valmistautumisaika isälleni.

TORISMUND.

Tervehdi siis, isääsi ja ilmoita hänelle, että näin sanoo Torismund,
Teoderikin poika: Ennen kuin viisi viikkoa on kulunut, länsigoottien
koko sotavoima on liikkeellä. (Tarttuu liikuttuneena hänen oikeaan
käteensä). Ystäväni... Urhea Torismund... Minä en löydä sanoja
kiittääkseni sinua.

CARPILIO (puristaa lämpimästi Torismundin vasenta kättä).

Minä tiesin, Torismund, että kun vaali kävisi Rooman ja Attilan
välillä, jalo sydämesi johtaisi sinut valitsemaan oikein. Kiitän sinua
sanomasta isälleni. Se on ilahduttava häntä enemmän kuin mikään viesti
tätä ennen.

TORISMUND (vastaa heidän kädenpuristuksiinsa, mutta irroittautuu sitten
viileästi hymyillen heistä).

Nyt kai käsitätte, miksi minulle tuli kiire kutsua seuralaisiani ja
ratsuani. Matka Tolosaan on pitkä ja työtä paljon, ennen kuin ajalla
olevat joukkomme ovat koossa.

CETEGUS.

Käsitämme toki. Älä pane pahaksesi äskeisiä sanojamme, prinssi.

TORISMUND.

En muista niitä enää. Muitta ennen lähtöäni haluan sanoa vielä jotakin.

CETEGUS.

Puhu, urhea ystäväni.

TORISMUND.

Minä epäilin, kuten muistanette, tokko tässä kaupungissa lie jotakin,
jonka puolesta miehen kannattaa taistella. Odotin siihen teiltä
molemmilta vastausta. Mutta viisautenne ja neuvokkuutenne jättivät
teidät pulaan. Eikä teillä nytkään ole syytä ylpeillä niiden voitosta.

CETEGUS.

Teet minut jälleen levottomaksi, jalo prinssi. Eikö Orleans siis
olekaan voittanut sinua liittoon Rooman kanssa?

TORISMUND.

Ei teidän kauttanne.

(Astuu, Bereniken luo.) Sallikaa minun kiittää teitä, Orleansin neito.
Te olette antanut minun käsivarsilleni jotakin, mitä vailla olen ollut.
Nyt, lähtiessäni, rohkenen esittää teille suuren pyynnön.

BERENIKE.

Olen iloinen, jos voin sen täyttää, prinssi.

TORISMUND.

Pyydän teiltä näkyväistä muistoa. Miten pientä tahansa. Muistoa, joka
todistaisi minulle, etten ole tänään nähnyt vain unta, vaan että te,
Orleansin neito, olette olemassa.

BERENIKE (katsoo häneen pitkään ja irroittaa hitaasti kaulaltaan
ketjun, jossa riippuu kultainen risti).

Ottakaa tämä, prinssi. Se on varjellut minua lapsuudesta saakka. Siihen
liittyy nyt minun rukoukseni, että tämä risti suojelisi täst'edes teitä
niin päivin kuin öinkin. (Painaa päänsä alas hämmentyneenä ja peläten
sanoneenpa liikaa.)

TORISMUND.

Kiitän teitä, jalo neito. Tämä kultainen risti on oleva kallein
aarteeni. Mutta luottaen siihen, ettette pidä rohkeuttani julkeutena,
uskaltaudun anomaan vielä enemmän.

BERENIKE

Vielä enemmän?

TORISMUND.

Lupaa uskoa, että tähän ristiin liittyy vielä eräs toivotus, ihana
neito. Kolme pientä sanaa, mutta teiltä saatuina minulle maailman
kaikista sanoista rikkaimmat: Tervetuloa kerran takaisin.

BERENIKE (kohottaa päänsä ja katsoo häntä silmiin).

Tervetuloa kerran takaisin, Torismund-prinssi!

TORISMUND (painaa ristin huulilleen, astuu ovelle ja kohottaa kätensä
tervehdykseen).

Näkemiin, ystävät! Orleans tunnuksenamme länsimaiden ja vapauden
puolesta orjuutusta vastaan!

    Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama sali kuin ensimmäisessä näytöksessä. Ikkunat - ovat auki ja
sisälle kantautuu virrenveisuu läheisestä kirkosta.

CETEGUS (seisoo liikahtamatta ikkunan ääressä tuijottaen ulos).

BERENIKE (on polvillaan rukousjakkaralla ristiinnaulitun kuvan edessä
syventyneenä rukoukseen).

ANIANUS (valkohapsinen, laiha, vielä joustava-askelinen kirkonmies
piispan juhla-asussa, tulee keskiovesta).

CETEGUS (kuullessaan oven käyvän käännähtää tulijaan).

Uutisia, teidän pyhyytenne?

ANIANUS (pudistaa päätään).

CETEGUS (on kääntynyt jälleen ikkunaan).

Kadut ja kujat ovat tyhjät. Koko kaupunki on kuin kuollut.

ANIANUS.

Kuin kuollut? Miten voit niin sanoa. Cetegus, ystäväni? Etkö kuule
kristikansan veisuuta, jossa helisee usko Jumalan väkevän käden
varjelukseen?

CETEGUS (kohottaa hermostuneesti olkapäitään. Äkillisellä liikkeellä
sulkee edessään olevan ikkunan ja kiertää sitten panemaan kiinni
toisenkin).

Minua kylmää.

ANIANUS.

Kuin kuollut... Kaupungin, riehakas remu on äkisti kuollut. Se on
totta. Muitta sitä ei kannata surra. Päinvastoin. Ihmiset, jotka vielä
eilen olivat ylpeät rikkaudestaan ja ylpeät synneissään, ovat äkkiä,
kuin salaman valossa, havainneet tarvitsevansa Jumalaa. Siitä pitäen,
kun sanoma hunnien lähetystön käynnistä levisi väestön keskuuteen,
kaupungin kaikki kirkot ovat ääriään myöten täynnä. Ja kodeissa tehdään
samaa (viitaten rukoilevaan tyttöön) kuin täällä.

BERENIKE (lopettaa rukouksensa, astuu Anianuksen luo ja kumartuu
kunnioittavasti suutelemaan hänen kättään).

ANIANUS (laskee kätensä hänen päälaelleen).

Jeesus Kristus, meidän Herramme, on suojaava sinua, tyttäreni, kaikelta
pahalta. (Bereniken ojentauduttua lisää.) Sinä rukoilit kotikaupunkimme
puolesta?

BERENIKE.

Niin, pyhä isä. Minä anoin Häneltä varjelusta Orleansille, kaikille
rakkailleni. (Kohdatessaan Ceteguksen katseen käännähtää hämmentyneenä
poispäin.)

ANIANUS.

Herra on kuuleva rukouksesi, tyttäreni.

CETEGUS.

Kunpa siihen voisikin luottaa... Tai edes siihen, että Orleans
puolustautuu!

BERENIKE (säikähtyen).

Mutta, isä! Miten voit sanoa noin? Tolosan prinssi kysyi sinulta eilen,
oletko varma siitä, etteivät kaupunkimme vanhimmat suostui Attilan
vaatimuksiin. Ja sinä vastasit olevasi aivan varma.

CETEGUS.

Niin. Se oli eilen. Mutta tänään on toinen päivä.

BERENIKE.

Oi, isä! Et voi toki ajatella hunnien inhoihin ehtoihin taipumista!
Sano, isä, ethän!

CETEGUS. En minä. Siitä, ei ole kysymys.

BERENIKE.

Mistä sitten? Miksi et vastaa, isä? Miksi kasvosi ja äänesi ovat tänään
toiset kuin eilen? Synkät ja toivottomat. Etkö enää usko että Aëtius ja
länsigootit ehtivät tänne ajoissa, pelastaakseen meidät?

CETEGUS. (kohauttaa väsyneesti hartioitaan ja kääntyy poispäin ).

BERENIKE (Anianukselle, vetoavasti).

Sanokaa te, pyhä isä, kun oma isäni ei tahdo vastata minulle. Pyydän
teitä. Sanokaa, mitä on tapahtunut!

ANIANUS.

Rauhoitu, tyttäreni. Ei mitään onnettomuutta ole tapahtunut. Ei
ainakaan vielä. Kaupungin vanhimmat vain olivat täällä äsken koolla ...

BERENIKE.

Ja sitten? Mitä tapahtui?

ANIANUS,

Alkajaisiksi minä puhuin kokoontuneille Jumalan johdatuksesta ja Hänen
varjeluksestaan.

CETEGUS.

Ja, sallikaa minun sanoa, teidän pyhyytenne, te puhuitte
suurenmoisesti. Teitä kuunnellessa sydän paisui ihanasta varmuudesta,
ettei Jumala ole hylkäävä meitä. Mutta sitten tulin silmänneeksi
kesken kaiken kaupungin vanhimpiin. Kauhukseni näin, että uskon ja
luottamuksen sanat kilpistyivät heidän harmaista kasvoistaan ja pelon
jähmettämistä rinnoistaan. Kilpistyivät yhtä auttamattomasti kuin
virkistävä sade kuivuneiden puiden kaarnasta, joita ei mikään mahti voi
enää pelastaa eikä takaisin elämään kutsua.

BERENIKE.

Tiesivätkö he siis jo silloin...?

CETEGUS.

Attilan vaatimuksia en ollut vielä ilmoittanut heille. Mutta
vartiomiehet, jotka olivat läsnä hunnilähetystön täällä käydessä, eivät
ole totelleet vaitiolomääräystä. Heidän sekavista puheistaan saivat
alkunsa mitä hurjimmat huhut, jotka eilisestä lähtien ovat kiitäneet
ristiin rastiin yli kaupungin.

ANIANUS.

Minä kuulin huhun vasta iltamyöhällä. Linnanpäällikkö oli luvannut —
niin kerrottiin — tänään keskipäivän aikaan avata kaupungin itäisen
portin hunneille. Luvannut sen, vaikka hunnit puolestaan eivät olleet
taanneet yhdenkään orleansilaisen säästämistä.

BERENIKE.

Mieletöntä!

ANIANUS.

Minä sanoin heti, ettei tieto voinut olla tosi. Kiiruhdin suoraa päätä
tänne kuullakseni asian oikean laidan. Valitettavasti kuitenkin monet
olivat epäuskoisempia ja hätikömpiä.

CETEGUS.

Niin! Monet rikkaat antoivat heti satuloida hevosensa ja kuormata
omaisuudestaan sen, minkä käsiin saivat. Perheineen he pakenivat suin
päin yön selkään. Minne? Jumala sen tiennee. Länteen, jonnekin länteen.

BERENIKE.

Mutta tuo... tuo kaikkihan on... hirveätä...

CETEGUS.

Hulluuden huipuksi eräät nuoretkin miehet ovat lähteneet karkuteille.
Jopa niin kiireesti, että "unohtivat" ottaa iäkkäät vanhempansa mukaan.

BERENIKE.

Millaisia pelkureita, millaisia alhaisia raukkoja! Orleans ei saa ikinä
unohtaa, että he ovat hylänneet kotikaupunkinsa. Hetkellä jolloin
heidän käsivarsiaan kipeimmin kaivattaisiin!

CETEGUS.

Aavistukseni sanoo, että tilanne on tahallisesti esitetty
toivottamaksi. Että huhujen takana on määrätietoisesti toimiva paha
tahto.

BERENIKE.

Paha tahto...? Oi, isä... Furius!

CETEGUS.

Vaistosi osui maaliin, lapsen. Niin, varmasti Furius.

BERENIKE.

Mutta miksi? Mitä hän kuvittelee voittavansa?

CETEGUS.

Paljonkin! Hän on halunnut herättää väestössä epäluulon minua vastaan.
En enää ihmettelisi, vaikka selviäisi hänen kätyriensä kuiskutelleen
ihmisten korviin, että linnanpäällikkö on, luovuttamalla kaupungin
hunnien armoille, turvannut oman perheensä ja omaisuutensa.

ANIANUS.

Sillä valheella olisi lyhyet jäljet, Cetegus. Kaupungin vanhimmat
saivat sinulta jo tietää, ettei ole kysymys Orleansin luovuttamisesta,
vaan että hunnien lähetystölle on luvattu vain antaa tänään
vastauksemme.

CETEGUS.

Mutta epäluulon siemen minua vastaan on kylvetty ihmisten mieliin.
Eikä sellaista hevin kitketä tyystin pois. Aina jää jokin juuri, josta
vastoinkäymisten tullen voi äkisti kasvaa suuri myrkkypuu. Sen te
tiedätte, teidän pyhyytenne, joka tunnette ihmissydämet.

ANIANUS.

Niinpä kyllä. Mutta...

CETEGUS.

Joka tapauksessa tuo salainen vihollinen saavutti toisessa suhteessa
huhuillaan huomattavan voiton. Näitte itse, millainen helpotus kuvastui
kaupungin vanhimpien kasvoilla, kun minä ilmoitin heille Attilan
vaatimukset.

BERENIKE.

Kun he saivat tietää nuo häpeälliset ehdot! Käsittämätöntä! Minä
värisen vieläkin muistaessani irvokkuuden, millä tuo kasvoiltaan
raadeltu barbaari luetteli ne. Sillä hetkellä toivoin kuolemaa
päästäkseni kuuntelemasta moista julkeutta. Ja nytkö kaupungin
vanhimmat...? Ei, ei!

ANIANUS.

Ihmisluonne on sellainen, tyttäreni. Yökauden he olivat pelänneet
menettävänsä kaiken. Siksi heistä tuntui helpotukselta kuulla, että
heille jäisikin vielä paljon.

CETEGUS.

Juuri siihen liioitelluilla huhuilla oli varmasti pyritty. Lamauttamaan
Orleansin puolustustahto.

BERENIKE.

Pyhä jumalanäiti, armahda meitä! Niin syvälle olemme siis joutuneet,
että kaupungin vanhimmat pysähtyvät pohtimaan suostumista Attilan
vaatimuksiin.

ANIANUS.

Älä heittäydy epätoivoon, tyttäreni. Mitään ratkaisua ei ole vielä
tapahtunut. Isäsi, linnanpäällikkö, hoiti asiansa taitavasti Hän
ilmoitti kaupungin vanhimmille, että Aëtius kokoaa kiireesti mahtavaa
sotavoimaa lyödäkseen Attilan ja että myös länsigootit ovat luvanneet
rientää Orleansin avuksi Sitten hän, sallimatta mitään keskustelua,
lähetti kaupungin vanhimmat pitämään neuvoa piiriensä luottamusmiesten
kanssa.

BERENIKE.

Mitäpä apua noista kokouksista enää olisi!

ANIANUS.

Jumala on ohjaava kansan oikeaan ratkaisuun. Minä uskon, että saamme
sen hetken kuluttua nähdä, kun kaupungin vanhimmat jälleen kokoontuvat.

CETEGUS.

Mutta ellen erehdy, Furius oli pitänyt huolen siitä, että hänen
asiamiehensä ovat läsnä jokaisessa luottamusmiesten kokouksessa.

BERENIKE.

Furius, kaikkialla Furius! Sinä siis erehdyit eilen, isä,
lohduttaessasi minua sillä, ettei hän kykene sitomaan eikä päästämään
Orleansin kohtaloa.

CETEGUS.

Niin, kenties...

ANIANUS.

Malttia, ystävät. Jokaisessa kokouksessa on mukana myös joku minun
papeistani.

BERENIKE.

Entä urhea Carpilio? Onko hän jo lähtenyt?

CETEGUS.

Ei. Olen lähettänyt sanan hänen majapaikkaansa kutsuen häntä kaupungin
vanhimpien jatkokokoukseen. Hänen läsnä oloaan tarvitaan, ehkä
kipeästikin. Ihmettelen, miksei hän ole jo tullut.

    Eteissalista alkaa kuulua ääniä ja askeleita.

BERENIKE.

Minä menen, isä. Mutta rukouksissa olen oleva rinnallasi (Suutelee
kunnioittavasti Anianuksen kättä ja poistuu oikealle.)

ANIANUS (katsoen hänen jälkeensä).

Mikä suloinen neito! Isänsä ja koko Orleansin ilo.

KYMMENEN KAUPUNGIN VANHINTA (heidän joukossaan iäkkäin MUMMIUS,
valkohapsinen ja partainen vanhus, muutkin vanhoja, joukossa vain
jokunen keski-ikäinen, kuten FURIUS, molemmilla puolillaan TORANIUS ja
SERVILIUS, jotka ovat hänen ikätovereitaan, saapuu keskiovesta, yllään
pitkät, eriväriset viitat, vailla miekkoja, puoliääneen keskenään
keskustellen. Heidän kasvonsa ovat vakavat ja huolestuneet. Oikealle
vievän oven eteen seisahtuneen Ceteuksen viittauksesta he istuutuvat
ryhmissä seinänvierustan lavitsoille).

ANIANUS (on pysähtynyt ristiinnaulitun kuvan eteen, ja hänen katseensa
kiertää ryhmästä ryhmään).

Kaikkivaltiaan Jumalan nimeen, aloittakaamme! Sinä, kunnianarvoisa
Mummius, kaupungin vanhimmista ensimmäinen, ilmoittanet, mihin
tulokseen luottamusmiesten kokouksissa on päädytty.

MUMMIUS (nousee hitaasti seisomaan).

Teidän pyhyytenne, yhtä piiriä lukuun ottamatta luottamusmiesten
suuri enemmistö vastustaa hunnien vaatimuksiin suostumista. (Istuutuu
jälleen.)

CETEGUS (huokaa helpotuksesta).

Taivaalle kiitos! Ja tuo yksi? Se oli tietysti Furiuksen piiri.

FURIUS (hypähtää raivostuneena pystyyn).

Mitä sinä tarkoitat?

CETEGUS.

Minä olen nähnyt sinun lävitsesi, Furius!

FURIUS.

Minun teoissani ei ole — eikä ajatuksissanikaan — mitään, mitä ei
kuka tahansa saisi nähdä. Mutta toista on sinun, Cetegus! Sinä kehno
linnanpäällikkö!

ANIANUS.

Ystävät! Hetki on liian vakava ja vaaroja täysi salliakseen riitoja
kaupungin johtomiesten kesken.

FURIUS.

Älkää minua syyttäkö siitä, teidän pyhyytenne. Minäkö aloitin? En! Eikä
minuun syytäni ole, etten voinut muuksi muuttaa piirini väestön yleistä
toivottomuutta.

CETEGUS (katkeran ivallisesti).

Mutta sinä yritit! Yritit sankarillisesti!

FURIUS (välittämättä keskeytyksestä, puhuen muille kaupungin
vanhemmille).

Luuletteko sillä kulmalla ajateltavan kevyin mielin kalleuksien
luovuttamista? Ei toki! Tai hunnien kuninkaan toisen vaatimuksen
täyttämistä? Ei! Mutta siellä ollaan tarkkanäköisempiä kuin kaupungin
muissa piireissä.

CETEGUS.

Jätä ylvästelysi, Furius! Kaikista läsnä olevista on sinulla siihen
vähiten aihetta.

FURIUS

Teidän pyhyytenne! Linnanpäällikkö jatkaa solvauksiaan! Ette voi vaatia
minua yhtenä kaupungin vanhimmista sietämään niitä!

CETEGUS.

Hyvä, Furius. Sinun onkin parasta suojautua korkean arvosi taa.
Mutta olkoon! On tarpeetonta jatkaa — tällä kertaa. Kaupungin väestö
on antanut vastauksensa suureen kysymykseemme. Yhden ainoan piirin
harhaan johdettu mielipide ei voi kaataa sitä tosiasiaa, että Orleans
on päättänyt hylätä Attilan röyhkeät vaatimukset. Siirtykäämme
käsittelemään kaupungin puolustuksen käytännöllistä järjestelyä.

FURIUS (silmää merkitsevästi Toraniukseen).

TORANIUS (nousee seisaalleen).

Luvallanne, teidän pyhyytenne, haluan huomauttaa, ettei Orleans ole
päättänyt vielä mitään.

CETEGUS.

Sepä kumma! Mitä sitten oli muka kunnianarvoisan Mummiuksen ilmoitus?

TORANIUS.

Linnanpäällikön pitäisi tietää, että päätösvalta tällaisissa asioissa
kuuluu meille, kaupungin vanhimmille. Saattoi kyllä olla hyvä, että
luottamusmiesten kautta saimme tietää piiriemme asukkaiden mielipiteen.
Mutta...

CETEGUS.

Mutta...? Toranius, sinun sävysi hämmästyttää minua!

TORANIUS.

Kansan mielialat ovat — sen tiedämme hyvin — häilyvät. Tänään yhtä,
huomenna toista. Me, kaupungin vanhimmat, olemme sitäpaitsi ne, jotka
kantavat vastuun. Ja vastuu on tässä tapauksessa hirvittävän raskas.
Siksi on välttämätöntä meidän harkita tilannetta kaikin puolin mitä
tarkimmin, ennen kuin teemme ratkaisevan päätöksen.

    Hyväksyvää mutinaa.

ANIANUS.

Muodolliseen päätösvaltaan nähden huomautus on oikea. Tahdotko vielä
sanoa jotakin, Toranius?

TORANIUS.

Haluaisin kysyä Furiukselta, mitä hän tarkoittaa vihjauksellaan, että
hänen piirissään ollaan tarkkanäköisempiä kuin muualla. (Istuutuu.)

ANIANUS.

Niin, Furius. Vastaapa siihen. Vihjauksesi oli outo.

FURIUS.

Minulla on enemmän aihetta oudoksua muiden piirien sokeutta!
Eikö niissä nähdä vai etkö tahdota nähdä, miten kehnot
puolustusmahdollisuutemme ovat. Kaupungin muurit ja linnansarvet on
viime vuosina päästetty rappeutumaan. Kansalaisten aseharjoitukset on
lyöty laimin.

CETEGUS.

Tuo on liioittelua! Ja olipa miten tahansa, niin noista seikoista et
voi syyttää ainakaan minua!

FURIUS.

Kenen — minä kysyn — kenen velvollisuus olisi ollut pitää huoli siitä,
ettei näin olisi päässyt tapahtumaan? Linnanpäällikön, tietenkin! Hänen
laiminlyöntiensä tähden Orleansilla on nyt vain kaksi vaihtoehtoa
valittavanaan: joko suostua Attilan ehtoihin taikka joutua hunnien
ryöstönhalun ja murhanhimon uusimmaksi näyttämöksi.

CETEGUS.

Sinulla oli siis tosiaan otsaa, Furius, sylkeä suustasi tuo
valheellinen herjaus! Minäkö syypää? Minä, joka olen vanhinten
kokouksissa yhä uudelleen kiinnittänyt huomiotanne kaupungin
puolustuksen vahvistamiseen! Kerta kerran jälkeen olen pyytänyt
koroitettuja määrärahoja muurien vahvistamiseksi. Jatkuvasti olen
teroittanut mieliinne kansalaisten aseharjoitusten suurta merkitystä.
Mutta te? Te olette vain hymyilleet minulle!

FURIUS.

Kuulkaa häntä! Kuulkaa! Millaista julkeutta!

CETEGUS.

Te ivasitte minua. "Cetegus näkee pahoja unia keskellä syvintä rauhaa!"
"Cetegus haluaa korostaa omaa tärkeyttään!" Niin te sanoitte. Itseänne
te, kaupungin vanhimmat, saatte — mutta ette minua — syyttää, ellei
kaikki ole niin kuin olla pitäisi!

MUMMIUS (nousee).

Teidän pyhyytenne, minun on varoitettava linnanpäällikköä loukkaamasta
kaupungin vanhimpia. (Istuutuu jälleen)

    Hyväksyviä ääniä.

ANIANUS.

Jättäkäämme hedelmätön toistemme syytteleminen. Sinun, Cetegus, täytyy
meistä parhaiten tietää, onko Orleansilla mahdollisuuksia puolustautua
hunnien hyökkäyksiä vastaan. Se on nähdäkseni nyt tärkein kysymys.

USEAT ÄÄNET.

Niin on. Se on tärkein kysymys!

CETEGUS.

Kaupungin puolustuslaitteet eivät ole niin vahvat kuin soisin niiden
olevan. Eivätkä kaikki kaupungin miehet ole riittävän harjaantuneita
aseiden käyttöön. Elintarvevarastomme eivät liioin ole kyllin täynnä
kyetäksemme kestämään hyvin pitkää piiritystä. Mutta sittenkin voin
vastata kysymykseen myöntävästi.

FURIUS.

Suuruudenhulluutta! Cetegus kuvittelee lyövänsä Attilan! Attilan, joka
on murskannut suuret kansat, toisen toisensa jälkeen! Attilan, jota
sekä Ravennan että Byzantionin keisarien on pakko kumartaa!

TORANIUS (on hypähtänyt seisomaan, kiivaasti).

Niinpä niin! Cetegus tarvitsee sankaritekoonsa vain kourallisen miehiä,
sortumisvalmiit muurit ja muutaman leivän! Cetegus — Attilan voittaja!

ANIANUS.

Hiljaa, hiljaa! Istuutukaa paikoillenne, Furius ja Toranius,
Linnanpäällikkö selittänee meille, mihin hän perustaa luottamuksensa.

FURIUS ja TORANIUS (istuutuvat vastahakoisesti),

CETEGUS.

Minä en kuvittele meidän, kykenevän voittamaan Attilaa. En edes sitä,
että kaupunkimme voisi määrättömiin lyödä takaisin hunnien hyökkäykset
Mutta siitä menen takuuseen, että pystymme viiden viikon ajan torjumaan
kaikki rynnäköt.

TORANIUS (hypähtää pystyyn).

Viiden viikon ajan! Korkeintaan siis sen! Entä, kun nuo viisi
viikkoa ovat kuluneet? Silloin hunnit pääsevät kaupunkiin, ja me
menetämme kaiken! Mitä hyötyä on viidestä viikosta? Vai tarvitseeko
linnanpäällikkö niitä kenties, jotta ehtisi tyttärineen ja
omaisuuksineen pelastautua kaupungista?

CETEGUS.

Minä en pakene! Mutta niin kerrotaan, että Toraniuksen veli tarvitsi
viime yönä vain muutaman tunnin valmisteluihin ennen kuin pakeni.

TORANIUS.

Se on katala valhe!

ANIANUS.

Ystävät, malttakaa mielenne! Cetegus, jatka!

CETEGUS (voittaa vaivoin kiihtymyksensä).

Me tarvitsemme nuo viisi viikkoa, jotta Aëtius ja Teoderik ehtisivät
avuksemme.

TORANIUS.

Mutta tulevatko he? Mistä tiedämme, että he tulevat?

CETEGUS.

Minulla on Carpilion, Aëtiuksen pojan, ja Torismundin, Teoderikin
pojan, sana. Silloin kun sekä Rooma että länsigootit ovat valmiit meitä
auttamaan, olisi taivaisiin huutava häpeä, jos Orleans taipuisi hunnien
orjuuteen!

TORANIUS.

Miksi sinä, Cetegus, puhut orjuudesta? Tähän, asti on tiettävästi
ollut kysymys puolesta kulta- ja hopea-aarteitamme ja jalokiviämme sekä
puolestatuhannesta neidosta. Se on raskas uhri, mutta ei vielä orjuutta!

CETEGUS.

Oletko unohtanut, että Valamir, Attilan käskyläinen, asetettaisiin
Orleansin yliherraksi? Jokaisen täytyy käsittää, mitä se merkitsisi Jos
hän joukkoineen pääsee kaupunkimme porttien sisäpuolelle, niin hän ei
lähde täältä ennen kuin on ryöstänyt meidät putipuhtaiksi.

    Hyväksyvää mutinaa.

SERVILIUS (nousee nopeasti seisaalleen).

Teidän pyhyytenne! Minä uskoisin mielelläni ilman muuta linnanpäällikön
vakuutusta, että saamme apua sekä Roomalta' että länsigooteilta. Muitta
kysymys avun saannin varmuudesta on perin tärkeä. Sen jälkeen kun
Cetegus itse ilmoitti, että yksin pystymme puolustautumaan vain lyhyen
ajan, tämä kysymys on käynyt kaikkein tärkeimmäksi.

USEAT ÄÄNET.

Aivan oikein. Se on nyt kaikkein tärkein.

ANIANUS.

Mihin tähtäät, Servilius. Puhu!

SERVILIUS.

Rohkenen tiedustella, onko teidän pyhyytenne tavannut Carpilion ja
Torismundin.

ANIANUS.

En.

CETEGUS.

Mutta minä olen! Eilen. Tässä samassa salissa. Ja se riittää!

SERVILIUS.

Tuntisin itseni onnelliseksi, jos minäkin voisin sanoa sen riittävän.
Mutta näissä oloissa pelkään, ettei se yksin riitä kaupungin
vanhimmille.

CETEGUS (jälleen tulistuen).

Eikö? Sepä kuminaa! Väitätkö sinä, Servilius, minun valehtelevan?

SERVILIUS.

En väitä mitään. Minusta on vain kummallista, ettei Carpilio eikä
Torismund ole läsnä tässä kokouksessa. Vielä oudompaa on, ettei kukaan
muu kuin linnanpäällikkö ole; tavannut heitä. Tiettävästi Aëtius vasta
kokoaa armeijaansa. Miksi siis hänen poikansa kiirehti Orleansista pois
esittämättä asiaansa meille kaikille?

CETEGUS.

Carpilio ei ole poistunut! Odotan häntä tänne saapuvaksi minä hetkenä
tahansa.

SERVILIUS.

Sepä mainiota, hyvä Cetegus. Jäädessämme häntä nyt yhdessä odottelemaan
tahtonet sanoa, missä sitten Torismund on.

CETEGUS.

Hän ratsasti kaupungista jo eilen, heti neuvottelumme päätyttyä.

SERVILIUS.

Mikä vahinko, parahin Cetegus!

CETEGUS.

Sitä ei toki kenenkään orleansilaisen ole syytä valittaa. Länsigootit
ovat, kuten tiedetään, hajalla. Jos mieli heidän ehtiä meidän
avuksemme, Torismundilla ei ollut hetkeäkään hukattavana.

USEAT ÄÄNET.

Aivan niin. Se on selvää.

SERVILIUS.

Mutta Torismund siis lupasi meille apua länsigooteilta?

CETEGUS.

Lupasi! Hänen jäähyväissanansa olivat: "Orleans tunnuksenamme
länsimaiden ja vapauden puolesta orjuutusta vastaan!" Kunniani kautta,
sanasta sanaan niin hän lausui!

SERVILIUS.

Komea tervehdys. Ja meille orleansilasille mairitteleva. Mutta älkäämme
nyt pysähtykö siihen. Sanohan. Cetegus, näkikö Torismund tyttäresi.

CETEGUS.

Miksi sitä utelet, Servilius? En salli tytärtäni sekoitettavan tähän
keskusteluun!

SERVILIUS.

En minäkään sitä tahtoisi. Usko minua, Cetegus, en minäkään tahtoisi.
Mutta kumpikaan emme voi mitään sille, että huhu on sen jo tehnyt.
Huhu, joka ei ole kunniaksi sinulle eikä kaupungillemme liioin ja joka
mitä syvimmin huolestuttaa ja surettaa minua.

CETEGUS.

Huhu? Minun tyttärestäni! Sen alulle panijan minä etsin käsiini ja
väännän hänen niskansa nurin!

ANIANUS.

Rauhoitu, ystäväni. Sinun tyttäresi puhtaus ja jalous ovat kaikkien
tahrivien huhujen saavuttamattomissa. Ja sinä, Servilius! Sinä
murehdutat minua. Miksi sotket asiattomia, jokaiselle kertojalleen
häpeäksi olevia juoruja tärkeään neuvonpitoomme?

SERVILIUS.

Olen pahoillani, teidän pyhyytenne. Mutta tämä huhu kertoo Torismundin
kieltäneen meiltä apunsa. Siksi katsoin velvollisuudekseni tiedustella,
linnanpäälliköltä, miten asian laita todella on. Minun iloni on oleva
suuri, jos hän voi todistaa huhun perättömäksi.

    Levotonta kuiskailua.

CETEGUS.

Älä kiertele ja kaartele, Servilius! Puhu suusi puhtaaksi!

SERVILIUS.

Helppo sanoa, Cetegus. Mutta sinun vihastumistasi ei ole yhtä helppo
kantaa.

CETEGUS.

Puhu! Sinun niskasi säästän, vaikket sitä ansaitsisikaan.

SERVILIUS.

Minä ainoastaan toistan toisilta kuulemaani. Mutta näin kerrotaan:
Eilen saapui läntiselle portille vieras päällikkö kymmenen seuralaisen
kera haluten päästä ulos. Vartiomiehet tunsivat hänet samaksi herraksi,
joka kaupunkiin tullessaan oli ilmoittanut olevansa Torismund, Tolosan
prinssi. Siksi portti avattiin hänelle heti. Mutta matkalainen ei
karauttanutkaan ilman muuta tiehensä, vaan...

CETEGUS.

Miksi keskeytät, Servilius? Jatka!

SERVILIUS.

... vaan hän kumartui puhuttelemaan erästä vartiomiestä. "Mikä onkaan
Ceteguksen tyttären nimi?" hän kysyi. "Berenike", mies vastasi.
Muukalainen uteli edelleen: "Mitä sanot hänestä, Berenikestä?"
"Mitäpä minä, yksinkertainen mies," oli vastaus, "mutta tiedän
tässä kaupungissa olevan tuhansia, jotka antaisivat henkensä hänen
puolestaan!"

USEAT ÄÄNET.

Oikeinpa mies sanoi Tuhansia on.

SERVILIUS.

Mutta — niin väitetään — vieras nauroi. "Henkenne saatte antaakin!"
hän huusi. "Mutta yksin! Cetegus, vanha kettu, yritti tuolla kaupalla
tyrkyttää minulle tytärtään! Mutta meillä länsigooteilla on Berenikejä
kyllin. Yhtä kauniita ja kauniimpiakin! Hyvästi, Orleans — iäksi!"
Ja sitten hän seurueineen nelisti nauraen pois. Näin nyt kaupungilla
kerrotaan...

CETEGUS (tukehtumaisillaan raivoon).

Valhetta! Katalaa valhetta joka sana!

CARPILIO (puku epäjärjestyksessä, on ilmestynyt keskioven aukkoon
Serviliuksen puhuessa, kenenkään huomaamatta häntä).

Niin, valhetta!

FURIUS (tuijottaa häneen tuskin uskoen silmiään, itsekseen
tukahtuneesti).

Carpilio — pelastunut...

SERVILIUS ja TORANIUS (katsovat hämmästyneinä ja ymmällä Furiukseen ja
painautuvat istumaan).

CETEGUS.

Carpilio, urhea ystäväni, vihdoinkin!

CARPILIO.

Niinpä niin, vihdoinkin. Mutta ilmeisesti oikeaan aikaan. Olisin tullut
jo paljon ennen, ellei minua olisi estetty.

ANIANUS.

Tervetuloa, suuren Aëtiuksen poika! (Ojentaa hänelle kätensä, jota
Carpilio kumartuu suutelemaan.) Mitä kuulenkaan? Sanoitko, että sinua
estettiin saapumasta ennen?

CARPILIO.

Kyllä, teidän pyhyytenne. Olin matkalla tänne linnaan. Silloin luokseni
saapui mies, joka oli pukeutunut länsigootin tapaan. Hän ilmoitti
Torismundin olevan palaamassa Orleansiin puhuakseen kanssani vielä
eräästä tärkeästä asiasta. Ihmettelin kyllä. Mutta mies vaikutti
vilpittömältä. Ja kuullessani, että tapaisin prinssin aivan läntisen
portin takana, päätin lähteä häntä vastaan. Olin tuskin päässyt
portista ulos, kun tienkäänteessä kimppuuni karkasi viisi miestä,
ilmeisesti palkattuja salamurhaajia ympäristön kiertelevien rosvojen
joukosta. Tuloksen kahakasta näette tässä.

    Hämmästeleviä huudahduksia.

ANIANUS.

Se, mitä kerroit, jalo nuorukainen, on hirveätä. Mikä häpeä meille!
Jeesukselle Kristukselle, meidän Herrallemme, olkoon kiitos ja kunnia
siitä, että henkesi säästyi!

CETEGUS (puristaa lämpimästi Carpilion kättä). Mitä olisikaan
tapahtunut, jos tuo katala tuuma olisi onnistunut! Entä nuo
salamurhaajat?

CARPILIO (nojautuu raskaasti oven pieleen). He eivät tulle
toimeksiantajiltaan — keitä ne lienevätkin! — vaatimaan palkkaansa.
Ylipäänsä he eivät vaadi enää mitään, tässä maailmassa... Mutta kyllin
siitä — toistaiseksi! Arvaan tulleeni keskelle tärkeää neuvottelua.
Jatkakaa, pyydän. Ehkä teidän pyhyytenne sallii, että minä istuudun.
Äskeinen kamppailu...

ANIANUS.

Tietysti, urhea Rooman mies, tietysti.

CETEGUS (tukee horjuvaa Carpiliota ja auttaa hänet istumaan lavitsalle).

MUMMIUS (nousee seisomaan).

Teidän pyhyytenne luvalla pyytäisin tehdä jalosukuiselle Carpiliolle,
jonka pelastuksesta iloitsemme sekä hänen että itsemme tähden, muutamia
kysymyksiä.

ANIANUS.

Kunnianarvoisa Mummius, kysy.

MUMMIUS.

Missä on suuri Aëtius?

CARPILIO.

Saatuaan kuulia Attilan suunnanneen matkansa Reiniä kohden isäni samosi
Alppien tälle puolen. Nyt hän on kokoamassa sotajoukkoa katkaistakseen
vihdoinkin hunnien voittokulun.

MUMMIUS.

Mutta Attila ei ole vielä milloinkaan kärsinyt tappiota.

CARPILIO.

Ei isänikään!

MUMMIUS.

Sekin on totta. Siis kaksi voittamatonta vastakkain. Kaksi entistä
liittolaista ja ystävystä.

CARPILIO.

Länsi ja itä voivat joskus tarvita toisiaan. Mutta siitä liitosta ei
ikinä tule pitkäaikaista.

MUMMIUS.

Saammeko apua Aëtiukselta, jos päätämme hylätä Attilan vaatimukset?

CARPILIO.

Kaksi on varmaa! Ensinnä se, että saatte apua. Toiseksi se, että teidän
on pakko taistella.

MUMMIUS.

Pakko?

CARPILIO.

Se on Rooman tahto!

MUMMIUS.

Me maksamme veroa Roomalle, koska olemme tunnustaneet sen yliherruuden.
Mutta voisimme olla maksamattakin, koska yliherruuteen liittyvää
suojelusta Rooma ei ole enää vuosikausiin voinut tälle maankulmalle
taata. Ja joka tapauksessa siitä, taisteleeko Orleans vai eikö,
päätämme yksin me, tämän kaupungin vanhimmat.

CARPILIO (kohtaa Ceteguksen varoittavan katseen, kumartaa kevyesti
Mummiukselle).

Hyvä on, vanhus. Minä rajoitun siis sanomaan vain, että te saatte apua.

MUMMIUS (nyökkää tyytyväisenä).

Sitten vielä eräs kysymys, jalosukuinen Carpilio. Olitko sinä eilen
läsnä, kun Torismund, Teoderikin poika, oli täällä?

CARPILIO.

Olin. Koko sen ajan, minkä hän täällä viipyi.

MUMMIUS.

Lupasiko hän meille apua myös länsigooteilta?

CARPILIO.

Lupasi. Mitä juhlallisimmin sanoin ja kättä lyöden!

SERVILIUS (nousee nopeasti ylös).

Siis se huhu, jonka minä tulin täällä kertoneeksi, oli perätön.
Inhoittava, katala huhu! Mutta minähän sanoin jo etukäteen, että jos
tuo huhu osoittautuu vääräksi, niin minun iloni on oleva suuri. Minä
iloitsen nyt. Usko minua, Cetegus!

CETEGUS (silmää häneen synkkänä, muitta nyökkää sitten).

Hyvä on, Servilius. Mutta muista vast'edes paremmin valita se, mitä
puhut kaupungin vanhinten kokouksessa!

MUMMIUS.

Nyt siis tiedämme, että meillä on luvassa apua sekä Aëtiukselta että
länsigooteilta. Jäljelle jää kysymys, voiko kaupunkimme kestää, kunnes
apu joutuu. Viisi viikkoa kestämme yksin, sanoo Cetegus. Minä olen
valmis uskomaan häneen.

    Eteissalista kuuluu hälinää.

VARTIOMIES (rientää keskiovesta sisään).

Sanansaattaja Metzin kaupungista!

USEAT ÄÄNET.

Metzin kaupungista! Mitä uutta Metzistä?

ANIANUS.

Tuotakoon sanansaattaja tänne! Jumala suokoon, että hänen sanomansa
olisi hyvä!

JACOBUS (pienikasvuinen, hintelä pappi, kasvot verissä ja kaapu
tomussa, tulee kahden vartiomiehen tukemana ja lysähtää lavitsalle oven
suuhun).

KAIKKI SALISSA OLIJAT (ovat hypähtäneet kiihtyneinä ja uteliaina
pystyyn).

VARTIOMIEHET (poistuvat Ceteguksen viittauksesta ja Sulkevat oven
perässään).

CETEGUS (on astunut erään pronssipöydän ääreen ja täyttänyt kannusta
pikarin, jonka vie Jacobukselle).

Kulaus viiniä, pater. Se virkistää.

JACOBUS (tyhjentää ahnain kulauksin pikarin, levottomin kauhistunein
silmin katsoo ympärillä seisovia).

ANIANUS.

Sinä olet tullut pitkän matkasi, veli,

JACOBUS.

Teidän pyhyytenne! (Tekee epätoivoisen yrityksen päästäkseen
jaloilleen, mutta lysähtää takaisin). Voi, teidän pyhyytenne!

ANIANUS.

Rauhoitu, veli. Pysy siinä, missä olet. Jo sinun vaatteesikin kertovat,
että taipalesi on ollut raskas ja vaivoja täysi. Ratsainko tulit?

JACOBUS.

Osan ratsain, osan jalkaisin, teidän pyhyytenne.

ANIANUS.

Ja minkä sanoman tuot Metzin kaupungista ja ystävältäni piispalta?

JACOBUS.

Voi, teidän pyhyytenne! Metzin kaupunkia ei enää ole...

USEAT ÄÄNET.

Ei ole! Eikö Metziä enää ole?

JACOBUS.

Kaunis kaupunkimme kahden joen yhtymäkohdassa on lakannut olemasta.
Pyyhkäisty maan päältä. Kiveä ei ole jätetty kiven päälle.

MUMMIUS.

Hunnit? Niin, idän pedot!

CETEGUS.

Metzin muurithan olivat vankat...

JACOBUS.

Ne murtuivat. Pääsiäislauantaina!

FURIUS.

Siinäpä pääsiäinen! Ylösnousemuksen juhla!

CETEGUS.

Entä kaupungin puolustajat?

JACOBUS.

Hakattiin maahan viimeistä miestä myöten.

MUMMIUS.

Ja väestö?

JACOBUS.

Murhattu. Kaikki on murhattu! Vanhukset, naiset, lapset,
vastasyntyneetkin. Minä lienen ainoa, joka pelastuin.

TORANIUS.

Kerro lähemmin, pater.

JACOBUS.

Olin Suurkirkossa. Herran temppeli oli ääriään myöten täynnä
rukoilevia. Silloin ne tulivat, hunnit. Ovista ja ikkunoista.
Ilmastakin niitä näytti syöksyvän niskaamme. Sitä huutoa ja kirkunaa!
Kuolevien korahduksia. Ja kaiken yllä hunnien kaamea voitonulvonta.
Vieressäni seisoi vanha, lihava nainen. Hän uikutti; "Auta, Jee—!"
Mutta Herramme ja Vapahtajamme nimi jäi häneltä kesken, sillä samassa
hunnin miekka halkaisi hänen ruumiinsa. Minä kaaduin hänen ruhonsa alle
ja siihen pyörryin.

USEAT ÄÄNET.

Teurastusta Jumalan huoneessakin! Voi Metzin kansaa!

JACOBUS.

Heräsin tulen rätinään. Päästyäni kaivautumaan esiin huomasin, että
monisatakerroin ruumishuoneeksi muutettu Herran temppeli paloi.
Koko kaupunki oli yhtenä tulimerenä. Kaikkialta kaikuivat kimeät
tuskanhuudot. Oi, teidän pyhyytenne, älkää vaatiko minua kertomaan
niitä näkyjä, jotka kaduilla ja toreilla raastoivat ja polttivat
onnettomia silmiäni! Minä horjuin eteenpäin kuin juopunut, tietämättä,
minne.

MUMMIUS.

Jatka, pater. Koeta jaksaa.

JACOBUS.

Tajuihin tullessani havaitsin makaavani metsän laidassa puolittain
eräässä purossa. Minne ikinä katseeni käänsinkin, niin ainoaakaan
elävää olentoa en nähnyt. Metsän pedotkin olivat kaikonneet kauas
ihmishirviöiden teurastuskentän lähettyviltä. Ja Metz — ihana
kaupunkiparkamme — paloi yhä... (Purskahtaa rajuun itkuun.)

USEAT ÄÄNET.

Että taivas sallii moista tapahtuvan! Eikö Jumalaa siis ole?

ANIANUS.

Entä ystäväni Metzin piispa?

JACOBUS (pakottautuu kertomaan nyyhkytysten, silloin tällöin
keskeyttäessä).

Meidän jalo piispamme? Pyhimys hän oli. Oikea Jumalan palvelija.
Hurskas ja nöyrä. Alati hän kantoi sydämessään tuskaa kaupunkimme
tähden. Ja Herra oli armollinen, hänelle säästäen hänen silmänsä
näkemästä julmaa loppua.

ANIANUS.

Jumalalle kiitos siitä! Jääkö hän siis Rooman matkalleen, jolle kuulin
hänen lähteneen?

JACOBUS.

Hyvä piispamme näki kai ennakkoon, mitä oli tulossa. Kuultuaan
hunnien suuntaavan kulkunsa länteen hän matkasi tuon pitkän taipaleen
Metzistä ikuiseen kaupunkiin. Siellä hän vietti monta päivää ja yötä
Pyhän Pietarin haudalla rukoillen armoa kaupungillemme. Mutta raskain
sydämin hän sieltä kotiin palasi. Synkäksi ja harvapuheiseksi hän oli
matkallaan muuttunut.

ANIANUS.

Hän siis palasi. Löytämättä lohtua Pyhän Pietarin haudalta!

JACOBUS.

Niin, teidän pyhyytenne. Pitkänäperjantaina, päivää ennen tuhoamme, hän
saarnasi Suurkirkossa viimeisen kerran. Se oli kovin saarna, mitä olen
kuullut. Väistämättä edessämme olevasta tuomion päivästä hän puhui.

ANIANUS.

Muistatko hänen sanojaan, veli?

JACOBUS.

"Se on oleva maksun päivä tämän kaupungin synneistä!" hän julisti.
"Silloin tehdään armoton tili rahan- ja voitonhimosta, valheesta,
petoksesta, väkivallasta ja veritöistä, villiintyneistä tavoista
ja irstailusta sekä kaikkien pahojen voimien temmellyksestä, jotka
varoituksista huolimatta ovat päässeet yhä hillittömämmin täällä
rehoittamaan." — "Minä sanon teille, Metzin kovakorvainen kansa" — niin
piispa jatkoi — "että harvat ja valitut ovat teidän joukossanne ne,
jotka Jumalia omiksensa tuntee ja jotka Hän korjaa luokseen ennen tuota
kauhistavaa syntien maksun päivää." Itkun hyrske täytti temppelin,
sillä moni kuulija pelästyi. Mutta piispamme ei ehtinyt saarnansa
loppuun. Kesken lausetta hän lysähti maahan ja oli kuollut. Hänet Herra
korjasi luokseen.

    Raskas äänettömyys.

ANIANUS.

Hän oli pyhä mies. Ja Jeesus Kristus, meidän Herramme, tunsi hänet
omakseen.

MUMMIUS.

Miten pääsit tänne, pater?

JACOBUS.

Sain talonpojilta hevosia. Nyt ei kukaan enää kitsaile jakaa maallista
omaisuuttaan. Kaksi ratsua olen ajanut kuoliaaksi. Mutta minun
kintereilläni tulevat hunnit!

USEAT ÄÄNET.

Hunnit! Hunnit tulevat! Jumala on hylännyt meidät!

ANIANUS.

Cetegus, ystäväni, vie pater lepäämään.

CETEGUS (auttaa Jacobuksen pystyyn ja häntä tukien poistuu oikealle).

MUMMIUS (katkerasti Carpiliolle).

Metzkin maksoi veroa Roomalle! Mutta se ei saanut teiltä apua.
Uskollisena yliherralleen sen väestö nousi taisteluun. Ja tulos...?
Yksi ainoa — pikku pappi — pelastui kaupungin tuhosta Sen arvoinen on
Rooman suojelus!

CARPILIO.

Metz oli kaukana. Isäni ei ehtinyt sinne.

FURIUS.

Eikä ehdi tännekään!

TORANIUS.

Kuulittehan, mitä pater sanoi? Hänen kintereillään tulevat hunnit!

MUMMIUS.

Keskipäivä lähestyy. Meidän on päätettävä, mitä vastaamme Attilan
lähetystölle.

FURIUS.

Sitä ei kannata enää pohtia! Olemme kuulleet Metzin kohtalon. Orleans
on pelastettava siltä!

CARPILIO.

Muistakaa Orleansin kunniaa!

TORANIUS.

Kunniaa kuolla toreille ja kaduille tai joutua Herran temppelissä
hunnimiekan halkaisemaksi? Sitäkö tarkoitat, roomalainen?

ANIANUS.

Malttia, ystävät, malttia! Syventykäämme rukoukseen!

TORANIUS.

Mitä auttavat rukoukset, teidän pyhyytenne? Nyt enää! Rukoilivathan
metziläisetkin. Ja kuitenkin Jumala hylkäisi heidät!

ANIANUS.

Kuulkaa minua, kaupungin vanhimmat! Kaksi vuosikymmentä minä olen ollut
teidän piispanne enkä minä nytkään, hylkää teitä.

MUMMIUS.

Te olette pyhä mies, teidän pyhyytenne. Mutta eikö Metzinkin piispa
ollut sitä?

ANIANUS.

Minä tahdon rukoilla tämän kaupungin puolesta, näin kuin kerran
rukoiltiin Sodoman puolesta. Käännyn Korkeimman puoleen Abrahamin
sanoin: "Katso minä olen ruvennut puhumaan minun Herrani kanssa, vaikka
olen tomu ja tuhka." Olen kysyvä Herraltamme Abrahamin tavoin: "Eikö
kaiken maailman Tuomari oikeutta tekisi?" Ja, ystävät, minä olen varma
siitä, että Jumala on säästävä Orleansin viidenkymmenen vanhurskaan
tähden, niin kuin Hän lupasi säästää Sodomankin.

TORANIUS (raa'asti).

Sodomapa ei säästynyt!

ANIANUS.

Ei, koska sieltä ei löytynyt edes niitä kymmentä vanhurskasta, joiden
tähden Herra lopulta lupasi kaupungin säästää. Mutta Orleans ei ole
mikään Sodoma, Luojan kiitos!

TORANIUS.

Ehkä ei! Mutta Jumalan vaatimukset lie sitten Sodoman päivien
kasvaneet! Sillä miksi muuten Metz olisi tuhottu? Olihan sielläkin
niin paljon pappeja, että ainakin heistä olisi pitänyt muutama kymmen
vanhurskasta kertyä! Mikäli ylipäänsä on olemassa Jumala, joka
tuollaisia laskuja suorittaa!

ANIANUS.

Vaikene, herjaaja!

SERVILIUS.

Minustakin tuntuu, ettei meillä ole nyt aikaa rukouksiin. Pyydän
anteeksi, teidän pyhyytenne. Mutta hetki on sellainen. Meidän on vain
kiireesti koottava kulta, hopea ja jalokivet sekä nuo viisisataa neitoa.

FURIUS.

Oikein! Taivas on meidät hylännyt! Auttakaamme siis itse itseämme!
Mehän emme tahdo kuolla!

USEAT ÄÄNET.

Emme tahdo kuolla! Meidän on taivuttava hunnien ehtoihin!

CARPILIO (on vetäytynyt ikkunan ääreen, kiskaisee sen äkisti auki ja
sulkee jälleen kiireesti, kääntyy juhlallisesti muiden salissa olevien
puoleen).

Liian myöhäistä, Orleansin miehet! Hunnien lähettiläät karauttivat
juuri linnan pihalle!

USEAT ÄÄNET.

Hunnien lähettiläät? Miksi? Keskipäivä ei ole vielä tullut!

CETEGUS (rientää sisään oikealta).

Mitä on tapahtunut?

ANIANUS.

Jumalanpilkka kaikui äsken tässä salissa. Eikä Herra jätä pilkkaajaansa
rankaisematta.

BALAMER ja SCOTTA (riuhtaisevat keskioven auki ja astuvat röyhkeästi
sisään).

SALISSA OLIJAT (väistyvät sivulle jättäen Ceteguksen seisomaan hunnien
vastassa).

CETEGUS.

Miksi tunkeudutte tänne? Määräaika ei ole vielä käsissä. Eikä tämä ole
kaupungin itäinen portti!

SCOTTA.

Kuule siis, Orleansin linnanpäällikkö, ja sinä, Orleansin piispa!
Kuulkaa myös te, kaupungin vanhimmat! Te olette vetäneet päällenne
Attilan, minun herrani ja kaikkien teidänkin, vihan! Ja hänen vihansa
on hirmuinen. Se teidän olisi pitänyt tietää!

BALAMER.

Meidän suullamme hän ilmoitti eilen, että teidän on luovutettava
hänelle puolet kaupungin ja kaupunkilaisten kaikesta kullasta, hopeasta
ja jalokivistä sekä hänen määräämänsä yliherran valitsemat puolituhatta
neitoa! Mutta mitä teitte te, maan matoset? Te nousitte uhmaamaan
Attilan käskyjä! Te houkat!

MUMMIUS.

Emme ole vielä antaneet vastaustamme. Miten siis olisimme voineet
uhmata?

BALAMER.

Vaiti, valkoparta! Sinä orja!

SCOTTA.

Ettekö ole muka uhmanneet? Mitä ovat sitten ne kymmenet ja sadat
«pakolaiset, jotka kullalla, hopealla ja jalokivillä lastatuin juhdin
ja neitoja mukanaan yrittivät yön aikaan livahtaa kaupungistanne? He
halusivat varastaa Attilalta hänelle kuuluvaa omaisuutta! Sillä hän
sanoi: kaikesta kullasta, hopeasta ja jalokivistä!

BALAMER.

Noiden hullujen yritys ei onnistunut! Ei tietenkään! Sillä
kaupunkipahasenne on eilisillasta saakka ollut etujoukkojemme saartama.
Kaikki pakolaiset joutuivat rankaisevan kätemme valtaan!

ANIANUS.

Mitä olette tehneet noille turvattomille ihmisille, te onnettomat?

BALAMER (purskahtaa raakaan nauruun).

Meitäkö nimität onnettomiksi? He olivat sitä, kenties! Me teimme heille
vain oikeutta! Neidot otimme heiltä ja aarteet, sillä nehän kuuluvat
Attilalle. Ja itse he saivat varkaan kohtalon. Heidän ruumiinsa olemme
tuoneet torillenne. Tämä kaupunki nähköön, kuinka käy jokaisen, joka
rikkoo Attilan käskyjä vastaan!

    Kauhistuneita huudahduksia.

BALAMER.

Ja kuulkaa vielä, mitkä ovat vihastuneen Attilan vaatimukset tälle
uppiniskaiselle kaupungille! Kaikki kulta, hopea ja kalliit kivet on
luovutettava Attilalle. Jokainen, jolta niitä myöhemmin tavataan,
ristiinnaulitaan. Kaikki kuudentoista ja kahdenkymmenenkahden
ikävuosien välillä olevat neidot on lähetettävä suuren kuninkaamme
leiriin. Kaikki kuusitoista, mutta ei vielä kolmeakymmentä täyttäneet
miehet on koottava toimitettaviksi työvoimaksi Sicambrian ympäristöön.
Ei muuta!

USEAT ÄÄNET.

Ei muuta!

SCOTTA.

Kahden tunnin kuluttua kaupungin molempien porttien on oltava auki
merkiksi siitä, että te taivutte Attilan vaatimuksiin. Muussa
tapauksessa: rynnäkkö ja tuho! (Käännähtää kannoillaan ja poistuu
Balamerin kera keskiovesta.)

FURIUS (käyttäen hyväkseen yleistä hämminkiä ja kauhistusta livahtaa
huomaamatta hunnien jäljessä pois).

    Tuskallinen äänettömyys.

CARPILIO.

Sellainen siis on vero Attilalle! Orleansin miehet, epäröittekö yhä?
Barbaari on ylimielisesti paljastanut teille oikeat kasvonsa!

TORANIUS (itsekseen).

Hän sanoi kaikkien pakolaisten joutuneen heidän käsiinsä. Siis myöskin
minun veljeni? Kauhistava ajatus!

SERVILIUS.

Ja minun lankoni perheineen! Kiiruhtakaamme torille nähdäksemme, ovatko
heidän ruumiinsa siellä!

TORANIUS.

Veljelläni oli molemmat tyttärensä mukanaan... Kaksi suloista neitoa...
Hekö ovat nyt siis hunnien kynsissä? Se on liian hirveää! Se ei saa
olla totta!

SERVILIUS.

Tule, ystävä!

MUMMIUS (asettuu heidän tielleen).

Kukaan ei poistu täältä! Ei, ennen kuin kaupungin vanhimmat ovat tehneet
päätöksensä. Missä on Furius?

USEAT ÄÄNET.

Furius? Hän ei ole täällä. Hän on salaa poistunut! Hän ei kuulu enää
joukkoomme!

TORANIUS.

Sinä puhut päätöksen tekemisestä, kunnianarvoisa Mummius. Meillä ei ole
enää mitään päättämistä. Attila on ratkaissut puolestamme!

ANIANUS (on polvistunut rukousjakkaralle).

TORANIUS (menee hänen luokseen ja koskettaa hänen olkaansa).

Suokaa minulle anteeksi, teidän pyhyytenne. Pyytäisin teitä rukoilemaan
myös velivainajani ja hänen tytärtensä sielujen puolesta. Ja minunkin
perheeni puolesta. Minulla on kaksi poikaa ja tytär.

ANIANUS (nyökkää hänelle ja syventyy jälleen rukoukseen).

MUMMIUS.

Käsittääkseni kaikki läsnä olevat kaupungin vanhimmat ovat yhtä mieltä
äsken kuulemiimme uusiin vaatimuksiin nähden.

USEAT ÄÄNET.

Mieluummin kuolema kuin moinen orjuus!

MUMMIUS.

Attilan vaatimukset siis hylätään!

USEAT ÄÄNET.

Hylätään!

MUMMIUS.

Kaupungin puolustus jätetään kokonaisuudessaan linnanpäällikön johtoon.
Hänellä on oikeus käskeä kaikkia, olipa kysymys työstä tai taistelusta.

USEAT ÄÄNET.

Hän käskeköön! Luotamme Cetegukseen!

TORANIUS.

Oikein! Anna torvien soida, Cetegus! Soita kansa kokoon! Aseisiin!
Muureille!

CETEGUS (ojentaa hänelle kätensä).

Kiitos, ystäväni Nyt tunnen sinut jälleen.

CARPILIO (työntää auki ikkunan, josta kuuluu mahtavaksi paisunut virsi).

Orleansin ääni! Kaupungin, joka tahtoo elää!

    Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kuvaelma.

Avara, komeasti sisustettu teltta, seinillä verhoja, aseita ja muuta
sotasaalista, joukossa jokunen veistoskin. Oikealla ja takaseinämällä
hevosenkengänmuotoisesti jakkaroita ja niiden edessä pöytiä, joille
on katettu kultalautaset ja pikarit, kylmää ruokaa ja hedelmiä.
Hevosenkengän keskustassa muita korkeammalla kuninkaan paikka taljoin
pehmustettuine nojatuoleineen ja sen edessä pöydällä puulautanen ja
-pikari. Vasemmalla teltan ovi, jonka edessä raskaat verhot. Valoa
tulee useista pikku ikkunoista.

HELKE (keski-ikäinen, mustatukkainen, komearyhtinen nainen, päässä
huntu, jonka on työntänyt pois kasvoiltaan, ja yllä matkaviitta,
jonka alla upea puku, seisoo teltan ovella pitäen oikealla kädellään
oviverhoa koholla ja tähyten ulos).

ARRIA (sievä, vaalea itägoottilaisneito, puettuna myös huntuun ja
matkaviittaan, jonka alla kaunis puku, seisoo muutamien askelien päässä
Helkestä tarkastellen uteliaana teltan sisustusta).

Valtiatar!

HELKE (kääntymättä).

Mitä niin, lapsi?

ARRIA

Onko tämä todella suuren kuninkaan teltta?

HELKE.

On. Attilan teltta.

    Ulkoa alkaa kuulua huilun ääni.

ARRIA.

Valtiatar!

HELKE (viittaa hänelle käskevästi).

Hiljaa! Tahdon kuunnella.

LAULAJA (ulkona).

    Kaukaa me saavuimme,
    kauaksi saamme.
    Pian koko maailma
    on kotomaamme.
    Toi yli vuorien
    tuulena tiemme,
    valtiaspaalumme
    kauaksi viemme.

KUORO (ulkona)

    Kaukana on
    kotimaa, aromaa rajaton.
    Sotanuotion loimussa hohtaa
    nyt miekat ja kilvet,
    asekumppanit toisensa kohtaa,
    on itkuja pilvet.
    Vaan laulumme näin kajahtaa:
    — Attilaa,
    kuningastamme ratsastavaa,
    henget isäinme johtaa.

LAULAJA.

    Säilämme suistivat
    Pannoniasta
    kotkat jo Rooman
    ja myös Daciasta.
    Siellä on telttamme
    kumpujen lailla,
    karjamme mahtava
    vihreillä mailla.

KUORO.

    Kaukana on
    kotimaa, aromaa rajaton,
    Sotanuotion loimussa hohtaa
    nyt miekat ja kilvet,
    asekumppanit toisensa kohtaa,
    on itkuja pilvet.
    Vaan laulumme näin kajahtaa:
    — Attilaa,
    kuningastamme ratsastavaa,
    henget isäimme johtaa.

ARRIA (on aluksi kuunnellut laulua, mutta sitten on kääntynyt
kiinnostuneena katsomaan telttaa, voimatta enää hillitä
uteliaisuuttaan).

Valtiatar! Tuo istuin muita korkeammalla? Se on suuren kuninkaan
paikka. Eikö olekin?

HELKE (kääntymättä).

On. Attilan paikka. (Välisoiton lakatessa viittaa käskevästi neitoa
vaikenemaan.)

LAULAJA.

    Ratsumme lentävät
    on kuni tulta.
    Taistojen palkka
    on naiset ja kulta.
    Kuitenkin kalvavi
    kaipaus illoin
    taas kotikunnaille,
    laulamme silloin:

KUORO.

    Kaukana on
    kotimaa, aromaa rajaton.
    Sotanuotion loimussa hohtaa
    nyt miekat ja kilvet,
    asekumppanit toisensa kohtaa,
    on itkuja pilvet.
    Vaan laulumme näin kajahtaa:
    — Attilaa,
    kuningastamme ratsastavaa,
    henget isäimme johtaa.

LAULAJA.

    Kerran on päättyvä
    taisto ja vaiva.
    Kumppani, silloin sä
    hautani kaiva,
    sinne mun saattele
    ratsuni myötä,
    ääneti kiidämme
    päin ikiyötä.

KUORO.

    Kaukana on
    kotimaa, aromaa rajaton.
    Sotanuotion loimussa hohtaa
    nyt miekat ja kilvet,
    asekumppanit toisensa kohtaa,
    on itkuja pilvet.
    Vaan laulumme näin kajahtaa:
    — Attilaa,
    kuningastamme ratsastavaa,
    henget isäimme johtaa.

HELKE (jää hetkeksi vielä kuuntelemaan, mutta kun huilukin vaikenee,
antaa oviverhon pudota paikoilleen, itsekseen).

Laulu on uusi. Mutta tasankojemme henki soi sävelessä.

ARRIA (on laadun aikana arkaillen lähestynyt pitopöytää ja tutkinut
sitä pysähtyen hämmästyneenä korokkeella olevan pöydän eteen).

Valtiatar! Miksi suuren kuninkaan pikari ja lautanen ovat puusta?
Hänellähän niiden pitäisi olla kullasta, ei muilla!

HELKE (kääntyy häneen hymyillen ja ottaa muutaman askelen häntä kohden).

Millainen lapsi oletkaan, Arria! Et taida tietää paljon Attilasta.

ARRIA.

Oi, kyllä, valtiatar! Sen, että suuri kuningas on mahtavampi kuin
kukaan muu koko avarassa maailmassa.

HELKE.

Ah, nyt muistan. Isäsi, itägoottien kuningas, toi sinut luokseni vasta
tälle sotaretkelle lähdettäessä. Oletko edes nähnyt Attilaa?

ARRIA.

Vain kerran kaukaa, valtiatar. Se oli — unohtumatonta! Hän palasi
silloin joltakin retkeltä Sicambriaan. Naiset kävivät häntä vastaan
kannattaen valkoisia katoksia, joiden alla asteli neitoja laulaen. Oi,
miten kaikki rakastavatkaan suurta kuningasta!

HELKE (katkerasti hymähtäen).

Kaikki! Kaikkiko rakastavat? (Huomaa Arrian kummastuksen ja hillitsee
mielensä.) Olitko lähellä? Kenties aivan Attilan tulotien varressa?

ARRIA.

En, valtiatar. Väentungoksen vuoksi jäin loitolle. Mutta jotakin vielä
näin. Onegesiuksen, kuninkaallisista neuvonantajista vanhimman, puoliso
astui uljaan, pikimustan orhin luo. Hän viittasi orjattarilleen, ja
nämä kohottivat hartioilleen hopeisen pöydän, jolla oli I ruokaa ja
juomaa. Ratsunsa selässä istuen, siihen kuin kiinni valettuna, suuri
kuningas vain hiukkasen kumartui syödäkseen ja juodakseen. Oi, se oli
juhlava näky.

HELKE.

Jos olisit olut lähellä, olisit huomannut, että silläkin kerralla
lautanen ja pikari olivat puusta. Attila ei käytä muunlaisia. Ja kun
toiset juovat viiniä, Attila nauttii vain kirkasta vettä.

ARRIA.

Mutta miksi, valtiatar? Onhan hän suuri kuningas ja voisi...

HELKE.

Siksi, että hän on — Attila. Hän tahtoo syödä ja juoda ja pukeutuakin
niin kuin hänen isänsä ja esi-isänsä aikoinaan.

ARRIA.

En ymmärrä sitä, valtiatar. Mutta tuona hetkenä, nähdessäni
suuren kuninkaan korkealla kansan päiden yläpuolella nauttivan
tervetuliaisateriaa, minä ajattelin...

HELKE.

Mitä niin, lapsi?

ARRIA.

Että tuo hopeinen pöytä oli koko maailma! Että orjattarien asemesta
Byzantionin ja Ravennan keisarit siinä kohottivat valtakunnaan suurta
kuningasta kohden, jotta hän — ylimpänä — ottaisi ja nauttisi niistä,
mitä mielensä tekee!... Oi, valtiatar, ethän vain vihastu minulle?

HELKE (hymähtää alakuloisesti).

Miten minä voisin sinulle vihastua, lapsi? Attila itsekin kuvittelee
samaa. Eikä vain ohimenevän hetken, vaan vuodesta vuoteen.

ARRIA

Etkö sinä, valtiatar, sitten usko sitä?

HELKE.

En. En enää, lapsi. Siksi olemme nyt täällä.

ARRIA.

Mutta, valtiatar! Suurella kuninkaallahan on sodanjumalan miekka!

HELKE.

Mitä sinä tiedät tuosta miekasta?

ARRIA.

Olen kuullut vain, valtiatar. Kerrotaan, että sodanjumala itse heitti
miekkansa taivaasta, jotta siitä, joka sen löytäisi, tulisi hänen
edustajansa maan päällä, kaikkien herra. Se sinkoutui syvälle maahan
— niin sanotaan — mutta siniset lieskat löivät taivasta kohden siltä
paikalta. Suuri kuningas näki lieskat ja löysi miekan, kauniimman kuin
yksikään ihmiskäsien takoma ja koristama.

HELKE.

Se on totta. Attila löysi miekan.

ARRIA.

Sen jälkeen — niin kerrotaan — suuri kuningas ei ole eronnut
sodanjumalan miekasta, ja siksi hän on voittamaton. Mutta, valtiatar,
miksi mainitaan, että se tapahtui Blendan aikaan?

HELKE (vilkaisten hätääntyneenä ympärilleen).

Vaiti, lapsi! Älä ikinä päästä huuliltasi sitä nimeä — tässä
ympäristössä.

ARRIA (lapsellisen uteliaana).

Blendanko? Kuka hän oli?

HELKE (kuiskaten).

Hiljaa, lapsi, hiljaa! Hän oli Attilan vanhempi veli, hunnien kuningas
hänen rinnallaan. Mutta saatuaan salaperäisen valtiasmiekkansa Attila
surmasi veljensä hallitakseen yksin.

ARRIA.

Jos suuri kuningas sen teki, niin se oli oikein!

HELKE.

Lapsi, lapsi! Veljesmurha ei ole milloinkaan oikea teko. Attilaakin
se painaa niin, ettei hän sen päivän jälkeen ole nauranut. Mutta älä
kysele enää. Missä Onegesius-vanhus viipynee? Sinähän veit hänelle
tiedon, että minä odotan häntä täällä?

ARRIA.

Kyllä, valtiatar. Ja kuninkaallisista neuvonantajista vanhin lupasi
tulla mahdollisimman pian sinua tapaamaan.

HELKE.

Mahdollisimman pian? On sekin vastaus kuningattaren kutsuun! Entä Esca,
gepidisisaresi?

ARRIA.

Erosin hänestä heti teltan edustalla. Hän lähti sinun käskysi mukaan,
valtiatar, etsimään Ellak-prinssiä.

HELKE.

Täällä on paljon, mitä en ymmärrä. Minä saavun pitkän ja vaivalloisen
matkan Tonavan maasta. Mutta Attilaa ja poikaani saan odotella kuin
halpa palvelija! Vieläpä Onegesiuskin vitkastelee!

ONEGESIUS (kreikkalaisittain pukeutunut vanhus, jolla on pitkä, harmaa
tukka ja paljaiksi ajellut, viisaat kasvot, on hiljaa ilmestynyt
oviaukkoon).

Kuningatar, älä lausu tuomiota, joka ei ole oikea.

HELKE (käännähtää häneen).

Eikö se ollut oikea?

ONEGESIUS (kumartaen syvään hänelle).

Ei, kuningatar. Minun mieleni rientää aina kuin linnun siivin
täyttääkseen pienimmätkin toivomuksesi. Mutta jalkani ovat vanhat ja
niiden askel laahustava.

HELKE (kärsimättömästi).

Hyvä on, kreikkalainen. Ilmoititko Attilalle, että minä olen täällä?

ONEGESIUS (varovaisesti).

Ilmoitin kyllä, kuningatar.

HELKE.

Ja hän?

ONEGESIUS.

Kuningas sanoi, ettei hän ole kutsunut sinua tänne. Älä vihastu,
kuningatar, minä toistan vain herrani sanoja.

HELKE.

Sinä et saanut siis ilmoitetuiksi hänelle, että minulla on tärkeää
asiaa. Sinun kielesi, kreikkalainen, taitaa olla jo yhtä hidas kuin
jalkasikin.

ONEGESIUS.

Älä ole kohtuuton minua kohtaan, kuningatar. Minä ilmoitin Attilalle
kaiken, minkä sinä käskit.

HELKE.

Eikä hän tehnyt mitään!

ONEGESIUS.

Kyllä, kuningatar. Hän käski Edecon viipymättä ottaa sata ratsumiestä
ja lähteä vielä tänään saattamaan sinua ja seuruettasi takaisin
Sicambriaan.

HELKE

Mikä häväistys! Minä en ole Attilan puolisoista nuorin ja mitättömin!
En tyttöhupakko, joka kutsutaan herransa luo, milloin juuri hänen
muotonsa sattuvat johtumaan ahmatin mieleen samanaikaisesti kuin
herännyt halu! Ei, vanhus! Minä olen Helke, hunnien kuningatar!

ONEGESIUS.

Mitä siis aiot, kuningatar?

HELKE.

Huomaan, että täällä on pitopöytä valmiina.

ONEGESIUS.

Täällä suoritetaan tänään tärkeä neuvottelu. Orleansin lähetystö on
leirissämme.

HELKE.

Luuletko sinä, kreikkalainen, minun vaeltaneen leirintie lävitse
sokeana ja kuurona? Tuosta lähetystöstä tiedän yhtä ja toista. Mutta
siitä en välitä.

ONEGESIUS.

Mistä sitten?

HELKE.

Tahdon saada ilmoitetuiksi Attilalle sen, mitä minulla ilmoitettavaa
on. En ole tullut tänne hänen puolisonaan, vaan hunnien kuningattarena.
Voit sanoa herrallesi, että minä olen valmis lähtemään paluumatkalle
jo tänään, mutta vasta tavattuani hänet. Siihen saakka minä pysyn
tässä teltassa. Eikä täällä sitä ennen aloiteta mitään neuvottelua!
Ymmärrätkö, kreikkalainen?

ONEGESIUS.

Kyllä, kuningatar. Minä riennän ilmoittamaan Attilalle sinun päätöksesi.

HELKE.

Riennä, vanhus! Ja luullakseni askelesi onkin tällä kertaa vähemmän
laahustava kuin äsken.

ONEGESIUS (kumartaen poistuu.)

HELKE (Arrialle).

Kas niin, lapsi. Älä ole noin kauhistuneen näköinen.

ARRIA.

Oi, valtiatar! Etkö sinä pelkää?

HELKE.

Pelkää? Mitä?

ARRIA.

Suuren kuninkaan suuttumusta. Koko maailmahan vapisee, kun hänen
silmänsä iskevät tulta.

HELKE.

Niin on sanottu. Mutta minä en vapise.

ESCA (nuori, ruskeakutrinen gepidiläisneito, huntu ja matkaviitta
yllään, tulee kiireisin askelin sisään ilmoittaen hengästyneenä).

Valtiatar, älä pane viipymistäni pahaksesi. Minun oli vaikea löytää
häntä. Nyt hän tulee, valtiatar. Prinssi Ellak!

ELLAK (astuu ripein askelin telttaan, tällä kertaa ilman kypäriä).

Äiti!

HELKE (rientää syleilemään häntä).

Poikani, esikoiseni!

ELLAK.

Sain vasta orjattareltasi kuulla...

HELKE.

Ei hän ole orjatar, Ellak. Hän on isäsi ystävän, gepidien kuninkaan
Ardarikin, tytär.

ELLAK (katsomattakaan tyttöön.)

Vai niin. Joka tapauksessa sain vasta häneltä tiedoin tulostasi.
Kiiruhdin heti tänne toivottamaan sinut tervetulleeksi, äiti.

HELKE

Olen iloinen siitä, poikani. Isälläsi sen sijaan ei tunnu olevan
kiirettä tervehtimään minua.

ELLAK.

Kuninkaalla on vieraita.

HELKE

Tiedän. Piirittämänne kaupungin lähetystö. Mutta pitääkö minun sen
vuoksi seisoa täällä odottamassa Attilaa? Ja mikä hälinä leirissä
onkaan!

ELLAK.

Kuningas ei ole selittänyt minulle aivoituksiaan, äiti. Mutta hänen
käskystään on vieraillemme järjestetty näytös. He ovat saaneet nähdä
muurinmurtajiemme ja kivenheittovipujemme mahtavat rivit. Parhaat
ratsutaiturit ovat tuhatlukuisina olleet liikkeellä. Ja jalkamiehet
ovat kymmenintuhansin marssineet ohitse.

HELKE

Miten paljon turhaa vaivaa! Käsittämätöntä! Lähetystön vuoksi, joka
anoo armoa!

ELLAK.

Orleans ei ano armoa, äiti. Kuningas itse on kutsunut lähetystön sieltä.

HELKE.

Attila kumartamassa kaupungille, jonka olemassa olosta en vielä eilen
tiennyt mitään. Hän, joka on tottunut käskemään keisareita!

ELLAK.

Olemme piirittäneet Orleansia viisi viikkoa. Ja kaupunki pitää yhä
puoliaan. Olemme jo monesti murtaneet aukkoja muureihin, mutta
kaupunkilaiset ovat aina korjanneet vauriot.

HELKE.

Siksi siis Attila on kutsunut kaupungista lähetystön. Attila
neuvottelijana — mikä harvinainen näky! Onko sodanjumalan miekasta terä
jo katkennut?

ELLAK.

Ei, äiti. Mutta meillä on kiire. Kuningas tahtoo saada Orleansin pian
selväksi kohdatakseen sitten Aëtiuksen avoimella kentällä.

HELKE.

Avoimella kentällä...! Ah, sydämeni käy vielä raskaammaksi kuin se oli
pakottaessaan minut tälle matkalle.

ELLAK.

Miksi tulit, äiti?

HELKE.

Varoittaakseni Attilaa. Mutta sano sinä, kuka on nainen, joka on mukana
kaupungin lähetystössä.

ELLAK.

Hän on Orleansin linnanpäällikön tytär ja mukana kuninkaamme
vaatimuksesta.

HELKE.

Sääli silloin neitoa. Näin leirissä orjattaria, joiden sanottiin myös
olevan tuon kaupungin tyttäriä.

ELLAK.

Äiti! Minä esitin kuninkaalle, että linnanpäällikön tytär kutsuttaisiin
tänne.

HELKE.

Sinä, Ellak! Haukan siivet kasvavat siis jo pojallenikin.

ELLAK.

Minä näin hänet ollessani kuninkaan lähettiläänä Orleansissa. Hän...!

HELKE (keskeyttäen).

Ja hänet kerran nähtyäsi et vilkaise enää toisiin neitoihin. Et edes
sen vertaa, että erottaisit kuninkaantyttären orjattaresta. Poikani,
poikani! Sinä et ole Attila.

ELLAK.

Sitä sinun ei tarvitse teroittaa minulle, äiti. Tiedän, etten ole
Attila. Joskus kysyn itseltäni, olenko ylipäänsä mitään. Voiko
jättiläisen lähellä olla jotakin? Eikö siinä ole vain varjo ja —
tyhjyys?

HELKE.

Sinä teet minut murheelliseksi, Ellak. Minäkin elän Attilan varjossa.
Ja kuitenkin olen jotakin. Olen oma itseni! Hän voi polkea minun
tahtoni jalkoihinsa. Mutta tuhoamaan sitä hän ei pysty.

ELLAK.

Niin, äiti. Sinä oletkin jotakin. Olet hunnien kuningatar.

HELKE.

Ellak, sinä olet hunnien prinssi! Prinsseistä vanhin. Ja minun poikani!

ELLAK.

On vähän olla prinssi, kun kuninkaana on Attila. Tai sitten on niin,
että sinä, äiti, olet kitsaasti suonut minulle omaa voimaasi. Kuningas
sanoo: mene! ja minä menen. Hän sanoo: ota! ja minä otan.

HELKE.

Onko hän siis sanonut ota! linnanpäällikön tyttärestä?

ELLAK (hätkähtäen).

Ei, äiti!

HELKE.

Kuinka siis sinä...?

ELLAK.

Nähtyäni hänet en voi unohtaa hänen kasvojensa soikiota, kaulansa
kaarta ja hänen varttaan, joka on kuin nuori paju.

HELKE.

Ja sitten toimitat hänet Attilan silmien eteen. Voi sinua, Ellak!

ELLAK.

Mitä tarkoitat, äiti?

HELKE.

Pidä varasi, poikani. Sinä saatat olla jo haukka. Mutta Attila, sinun
isäsi, on korppikotka.

ATTILA (tanakka, leveärintainen, tumma mies, jolla on suuri pää, harva
parta, mustat, salamoivat silmät ja synkät kasvot sekä käskijän ryhti
ja eleet, yksinkertaisessa liinapuvussa, lyhyt turkki harteilla, päässä
yksinkertainen hunnikypäri, vailla minkäänlaisia koruja, vain kupeella
oleva miekka on juhlallinen ja sen kahva ja huotra komeasti koristettu,
on ilmestynyt oviaukkoon).

Korppikotka on tässä!

ESCA (päästää säikähtyneen huudahduksen ja vetäytyy loitommaksi kietoen
viitan tiukemmin ympärilleen.)

ARRIA (tuijottaa lumoutuneena Attilaan, työntää hunnun kärsimättömästi
taapäin ja antaa viittansa pudota käsivarsilleen koko olemuksen
ilmaistessa haltioitunutta ihailua.)

ELLAK (astuu kunnioittavasti sivummalle.)

HELKE (kohtaa levollisesti Attilan leimuavan katseen).

Korppikotka ja korppikotkan tervehdys.

ATTILA (pysähtyy Ellakin eteen).

Mitä teet täällä, poika?

ELLAK.

Äitini kutsui minua, kuningas.

HELKE (lähellään seisovalle Arrialle).

Katso heitä, lapsi Poika on isäänsä pitempi.

ARRIA.

Oi, valtiatar! Minä näen vain suuren kuninkaan!

HELKE.

Hupsu tyttö!

ATTILA. (on kääntänyt selkänsä Ellakille ja kiertää
kuninkaantuolilleen, irroittaa hitain, juhlallisin liikkein kupeeltaan
miekan huotrineen ja laskee sen pöydälle, ennen kuin istahtaa
arvokkaasti, sitten ottaa päästään kypärin ja asettaa sen eteensä.)

HELKE (astuu lähemmäksi Attilaa).

Näinkö sinä otat vastaan minut, Attila?

ATTILA.

Näin minä otan vastaan — kutsumattoman vieraan.

HELKE (yhä lähestyen).

Voisi luulla, että sinä pelkäät minua ja sanomaani.

ATTILA (hymähtää ylenkatseellisesti.)

HELKE.

Miksi siis kiipeät sinne korkeuksiin?

ATTILA.

Taso osoittakoon keskustelijani merkityksenkin. Toinen ylhäällä, toinen
alhaalla. Toinen käskijä, toinen pelkkä käskyläinen.

HELKE.

Mutta tänne kutsumasi lähetystön kanssa sinä keskustelet — samalla
tasolla.

ATTILA.

Sinun tietosi ovat huonot. Jokainen hunni katsoi hevosensa selästä alas
orleansilaisiin. Ja minun orhini on ratsuista korkein!

HELKE.

Pakotitko siis tuon kauniin neidonkin seisoen seuraamaan näytöstäsi?

ATTILA.

Minä olen Attila! Ja kuka on kaunis? Vain se, jonka minun silmäni ovat
siksi nähneet. Tulitko tänne pitkän matkan vain kertoaksesi unissa
nähneesi tuon tytön?

HELKE.

Attila, tahdon puhua vakavasti kanssasi. Sanomani koskee sinua ja
hunnien, koko tulevaisuutta. Tietäjät ovat puhuneet!

ATTILA (käy äkkiä levottomaksi).

Tietäjät? Heidän sanomansa minä haluan kuulla. Mutta yksin!

HELKE (Ellakille).

Poikani, vie itägoottien ja gepidien kuninkaiden tyttäret tapaamaan
isiään.

ATTILA.

Ilmoita samalla, että tytöt lähtevät paluumatkalle jo tänään.

ELLAK.

Sinun sanasi on minulle laki; kuninkaani. (Viittaa molemmille
neidoille.)

ARRIA (heittäytyy polvilleen; haltioituneesti).

Suuri kuningas, suvaitse...

ATTILA (luo neitoon hämmästyneen, kiukkuisen katseen, joka saa Arrian
vapisemaan, tuijottaa häneen hetken; kärsimättömästi).

Pois!

ARRIA (nousee nöyryytettynä ja poistuu painunein päin Escan ja Ellakin
kera.)

ATTILA.

Sinun käskystäsikö hän teki noin?

HELKE.

Ei. Luullakseni hän seurasi vain oman tyhmän tytönsydämensä käskyä. Jos
olisin etukäteen aavistanut tämän, en olisi ottanut häntä mukaani.

ATTILA (nuolaisee huoliaan).

Hänen vuoronsa tulee — ehkä. Saammepa nähdä sitten, kun minä palaan.

HELKE.

Mikäli tapaat häntä silloin enää Sicambriassa.

ATTILA.

Hän on oleva siellä. Muista se, vaimo. Mutta puhu nyt. Mikä on
tietäjien sanoma minulle?

HELKE.

En sano sanaakaan siitä näin, alhaalta ylös. Se olisi häväistys
tietäjille, salaisten ja tulevien näkijöille!

ATTILA.

Siispä ole sanomatta.

HELKE.

Voi sinua, Attila! Niinkö pitkälle olet jo eksynyt suuruutesi
sokeudessa, että uhmaat tietäjiäkin? Heitä, joiden neuvot ovat
viitoittaneet hunnikansalle tien suuruuteen!

ATTILA.

Minä — Attila! — olen sen suuruuden luonut. Eivät he. Minulla on sitä
paitsi mukana kansamme tietäjiä, täällä. Kylliksi.

HELKE.

Vain heikoimmat sinä otit mukaasi tälle retkelle. Kenties hekin näkevät
salaisia ja tulevia. Mutta he kertovat sinulle niistä vain sen, minkä
tietävät sinua miellettävän. Uptarin, hunnien tietäjistä vanhimman ja
mainioimman, sinä jätit kotiin.

ATTILA.

Jotta hän suojelisi aarteitamme ja karjaamme, lapsiamme ja vaimojamme.

HELKE.

Tokkopa se tapahtui siinä mielessä, Attila. Mutta älkäämme kinastelko
siitä... Uptar on puhunut. Ja siksi minä olen nyt täällä.

ATTILA.

Sen vaivan olisit voinut säästää itseltäsi, vaimo. Kuuntele ensin
ja päätä sitten. Kun sinun sanansaattajiasi saapui Sicambriaan
ilmoittamaan, että olit joukkoinesi onnellisesti ylittänyt Reinvirran,
järjestettiin minun käskystäni suuri ilo- ja uhrijuhla.

ATTILA.

Oikein tehty.

HELKE.

Kansaa tuli koolle koti-tasankomme kaikilta kulmilta ja kaukaisilta
vierailta virroilta. Uhrieläimiä oli paljon, ja tietäjät sytyttivät
tulien rivin. Mutta turhaan kansanjoukot odottivat heidän ennustavan
uusia suuria voittoja ja saaliita. Pää painuksissa ja ääneti tietäjät
poistuivat uhrikummulta, ja siitä sai alkunsa yleinen itku ja valitus.

ATTILA.

Sellainen voi siis hunnikansakin olla, kun horjuva-askeliset vanhukset
ja naisväki muodostavat sen. Naurettavaa!

HELKE.

On onni, ettet sinä osaa nauraa, Attila. Sillä nauru ei nyt olisi
paikallaan. Myöhään samana iltana Uptar tuli minun talooni haluten
puhua kanssani kahden.

ATTILA.

Itkikö hänkin?

HELKE.

Ei. Mutta, huolissaan hän oli. "Minä en voi puhua muille, kuin
sinulle, kuningatar," hän sanoi, "ja sinun kauttasi Attilalle, hunnien
suurimmalle." — "Mene Attilan luo", hän jatkoi, "ja kerro, että minä olen
tänään uhrisavussa nähnyt; Mundzucin, Attilan isän, ja Ruan, Mundzukin
veljen — hänet, joka oli hunnien kuningas ennen Attilaa."

ATTILA (on pelästyneenä noussut seisomaan, tuijottaa hetken
kuningattareen — laskeutuu alas korokkeeltaan ja pysähtyy muutaman
askelen päähän hänestä; käheästi).

Entä sitten? Jatka, vaimo!

HELKE.

He olivat molemmat puhutelleet Uptaria. Mundzucin henki oli moittinut
tietäjää: "Vanhus, etkö sinä ollut ystäväni jo siihen aikaan, jolloin
saavuimme idästä, vapailta aroilta? Miksi et ole poikani Attilan
vierellä nyt? Minulla on suuri hätä poikani ja hunnien kansan tähden."
SJa Ruan henki oli puhunut: "Tämä on minun sanomani Attilalle, veljeni
Mundzucin pojalle. Itä on itää ja länsi länttä! Näitä ei sovi keskenään
sekoittaa. Vain heikkoutta ja tuhoa versoo siitä sekoituksesta.
Palatkoon Attila, minun seuraajani, kiireesti kotiin! Muuten hänen ja
hänen elämäntyönsä päivät ovat luetut."

ATTILA (on yhä synketen kuunnellut sanomaa, käännähtää vihaisesti
mittelemään telttaa, puhuu puolittain itsekseen kuin rohkaistakseen
säikkynyttä mieltään).

Seitsemäntoista ajastaikaa Rua, minun edeltäjäni, on maannut seitsemän
sylen syvyydessä ja Mundzuc, minun isäni, sitäkin kauemmin! Ja liekö
voisivat minua paremmin arvioida, mitä minun on tehtävä!

HELKE.

Attila! Älä häpäise pyhintä, mitä meillä hunneilla on! Suurten
vainajiemme henkiä! Luuletko, että milloinkaan olisit saavuttanut
satoja voittojasi, elleivät Ruan ja Mundzucin henget olisi taistelleet
vierelläsi?

ATTILA (pysähtyy hänen, eteensä).

Minä olen valloittajana jättiläinen myös isäni ja setäni rinnalla. Minä
en tarvitse kenenkään apua enkä varoituksia. Kaikkein vähiten sinun,
vaimo!

HELKE.

Sinun puolisonasi, Attila, en noita sanojasi sure. Mutta hunnien
kuningattarena itken niitä. Tiesin tämän matkani turhuuden jo
ennakolta. Sillä minähän tunnen sinut. Mutta minä kysyin vain
Uptarilta, oliko minun lähdettävä sinua tapaamaan heti. Hän sanoi, että
ei, ei ennen kuin saisin unessa siihen käskyn.

ATTILA (on käännähtänyt jälleen kävelemään edestakaisin; ivallisesti).

Ja sitten sinä sait unessa käskyn. Vasta neljätoista yötä myöhemmin.
Silloin sinun äitisi tuli vuoteeni viereen ja lausui: "Nouse,
tyttäreni, mene poikani Attilan luo ja tuo hänet takaisin kotiin." Minä
vastasin hänelle: "Äiti, sinun poikasi ei ole kuuleva minua." Ankarasti
hän sanoi: "Mene! Attilan täytyy palata. Muuten käy niin kuin minä nyt
sinulle näytän."

ATTILA (on jatkanut kävelyään, välillä pysähtyen kuuntelemaan ).

Ja mitä sitten näit, vaimo?

HELKE.

Äitisi viittasi, ja minä näin tasangon, joka oli yhtä suuri kuin se,
missä on kotimme Tonavan ja Tiszan välissä. Mutta tämä lakeus oli
vieras. Laidasta laitaan se oli täynnä kuolleita ja kuolevia.

ATTILA.

Minä olen nähnyt satoja sellaisia kenttiä, vaimo. Enkä unissani, vaan
valveilla. Tasankoja, jotka minä — Attila! — olen peittänyt vihollisten
ruumiilla.

HELKE.

Mutta nämä eivät olleet vihollisiasi. Ne tuskan huudot, jotka repivät
sydäntäni niin, että unissa itkin verikyyneleitä, purkautuivat sinun
omien miestesi huulilta. Minä kuulin hunnien, itägoottien, gepidien,
rugien, skirien, herulien ja gelonien huutavan, kuolinhetkellään sinua
avukseen.

ATTILA.

Siinä näet Kuolinhetkelläkin minun miesteni huulilla on vain minun
nimeni. Minä olen heidän jumalansa!

HELKE.

Mutta sinä et voinut heitä auttaa.

ATTILA.

Enkö minä muka voinut heitä auttaa?

HELKE.

Et, Attila. Sinut oli saarrettu vankkurileiriisi, jota vihollistesi
peitset ympäröivät kulin muuri. Heidän nuolensa pimittivät taivaan kuin
olisi musta katto laskettu auringon ja sinun välille. Itse sinä seisoit
keskelle leiriä pystytetyn rovion huipulla. Ja sen juurella oli mies
soihtu kädessä. Hän oli sytyttävä rovion saatuaan sinulta merkin, jotta
sinä et joutuisi elävänä vihollistesi käsiin.

ATTILA (jännittyneenä),

Annoinko minä tuon merkin? Unessasi, vaimo!

HELKE.

Sitä en nähnyt. Sillä minä heräsin tuohon näkyyn, tuskanhiessä kylpien.

ATTILA.

Siinäpä se! Ei edes lumissa minulle käy huonosti. Mene kotiin ja ole
rauhallinen. Minä — Attila! — minä olen totisesti maailman herra.
Milloinkaan minua ei ole voitettu. Eikä voiteta nytkään!

HELKE.

Attila, anna joukoillesi paluukäsky! Kansasi vuoksi!

ATTILA.

Vaikene jo vihdoinkin, vaimo! Minäkö perääntyisin? Nyt! Naiseksi minun
pitäisi silloin pukeutua! Kylläpä maailma nauraisi! Attila paennut
Aëtiuksen kourantäyteistä sotavoimaa ja Teoderikin paimentolaisia!
Mutta minulle ei — muista se — minulle ei naureta milloinkaan!

HELKE.

Attila puolisoni, rukoilen sinua. Palaa, ennen kuin on myöhäistä!

ATTILA.

Kuvittelitko minun alentuvan roomalaisten tasolle? Byzantionissa
vallitsee vanhan varjokeisarin irstas sisar Pulcheria. Hän huvittelee
nostamalla rinnalleen valtaistuimelle suosikeistaan sen, joka
vuoteessa on häntä eniten miellyttänyt. Entä muistatko Placidia
Gallan — roomalaisen keisarintyttären, josta aikoinaan, kun hän oli
kukkeimmillaan, länsigoottien Ataulf teki jalkavaimon itselleen? Hän
on jo kauan leikitellyt Ravennan nimikeisareilla. Naisten käsissä
roomalaisten keisarikuntien voima on murentunut kuin kalkkikivi. Mutta
Attilan valtakunta ei murene! Minun valtakunnassani puhuvat ainoastaan
miehet, ja minä — Attila! — minä yksin päätän! Naisten paikka on
vuoteessa ja lieden ja kehdon ääressä. Heidän osansa on odottaa ja
vaieta. Ja nyt, vaimo, kantotuolisi ja saattojoukkosi ovat valmiit!

HELKE.

Hyvä on, Attila. Minä menen. Mutta sinun hyvä onnesi katoaa minun
kerallani.

ATTILA.

Pois silmistäni, sinä pahan ilman lintu! Mene ja kiitä sinä omaa
onneasi!

HELKE.

Onneani?

ATTILA.

Niin! Jos kuka muu tahansa olisi laverrellut puoletkaan siitä, mitä
sinä nyt, niin minä olisin revityttänyt kielen hänen suustaan. Tai jos
joku toinen olisi pakottanut minut tuhlaamaan niin paljon sanoja kuin
minun on nyt ollut sinulle tuhlattava, niin minä olisin ruoskituttanut
hänet hengiltä. Mutta minä olen kerran erehtynyt tekemään sinusta
hunnien kuningattaren. Siksi: mene, mene! Mene!

HELKE (astuu ryhdikkäänä ovelle ja katsahtaa vielä kerran kuninkaaseen).

Attila, tulee hetki — eikä se ole kaukana — jolloin, sinä itse huomaat
hyvän onnesi kaikonneen. Jos silloin vielä voit, niin palaa etsimään
sitä — Sicambriasta. (Poistuu).

ATTILA (jää synkkänä ja vääntynein kasvoin tuijottamaan hänen
jälkeensä.)

    Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Toinen kuvaelma.

Sama teltta kuin edellisessä kuvaelmassa, nyt soihtujen valaisemana.
- Ateria on jo pitkälle kulumat ja runsas viini tehnyt vaikutuksensa.
KAKSI GERMAANILAISTYTTÖÄ kiertää kannuineen pöytää täyttäen yhä
uudelleen pikareita.

ATTILA istuu paikoillaan riehakkaaksi käyneen seurueen keskellä kylmän
rauhallisena, liikkumat tornin ja synkin kasvoin.

Kuninkaan oikealla puolella istuvat ONEGESIUS, VALAMIR, ARDARIK
(kaksi viimeksi mainittua keski-ikäisiä germaanilaiskuninkaita) ja
GEISM (nuori, vaalea ja kiivaseleinen germaanilaiskuningas). Attilan
vasemmalle puolelle ovat asettuneet ELLAK, SCOTTA ja BALAMER. Kaikki —
aseetonta ONEGESIUSTA lukuunottamatta — ovat laskeneet eteensä pöydälle
miekkansa ja kypärinsä. Ensiksi mainitulla sivustalla kaksi paikkaa
tyhjänä.

Ovensuussa seisoo KAKSI GERMAANILAISPOIKAA, toisella käsissään hopeinen
viinikanun ja toisella hopeatarjotin useine pikareineen.

Väliverhon auetessa jatkuu teltan keskiosassa NUORTEN
GERMAANILAISTYTTÖJEN siro tanssi, jota näkymättömistä säestää
vieno soitto. Naurunsa ja juomisensa välissä pöytäseurue tuijottaa
tanssijattariin kiiluvin, himokkain silmin.

ATTILA (lyö äkisti nyrkkinsä pöytään, jolloin soitto katkeaa, kaikki
vaikenevat ja sekä tanssivat että tarjoilevat tytöt jähmettyvät
paikoilleen; karjaisten).

Pois!

TANSSITYTÖT (vetäytyvät säikähtyneinä takaperin teltan ovelle ja
katoavat siitä).

ONEGESIUS (tuokion äänettömyyden jälkeen varovaisesti).

Attila, kuninkaamme, Drulksalilla, sinun mainiolla hovirunoilijallasi,
on valmiina uusi sankarilaulu. Reinin ylityksestä ja Metzin
veripäivästä. Hän odottaa kärsimättömänä saadakseen esittää sen sinun
korviesi kuultavaksi.

ATTILA.

Minä en välitä laulusta — tänään.

ONEGESIUS.

Entä Cserko, hovinarrien ruhtinas, irvihampaista nerokkain? Hän, jonka
tarvitsee vain avata suunsa loihtiakseen esiin naurunremahdukset.
Etkö sallisi hänen tulla eteesi? Hänellä on varastossa riemullinen
yhteenveto Byzantionin ja Ravennan keisariporttoloista.

ATTILA.

Ei! Narreja täällä on riittämiin!

    Äänettömyys.

ATTILA.

Orleansin lähetystö. Mitä uutta siitä?

ELLAK.

Kuninkaani, lähetystö torjui kutsun pitoihimme.

ATTILA.

Sinä olet hunnien prinssi! Ja kuitenkin vastaat typerästi kuin
roomalainen orja! Minä näen itse, että orleansilaisten paikat
pöydässämme ovat tyhjät. Mutta minä haluan tietää, mitä he sanoivat.

ELLAK.

"Emme ole tulleet tänne juhlimaan, vaan neuvottelemaan." Se oli heidän
ainoa vastauksensa.

BALAMER (hypähtää suuttuneena pystyyn ja tapailee miekkaansa).

Mikä julkeus! Salli minun — oi, Attila — miekkani lappeella pehmittää
heidän jäykät selkänsä!

ATTILA.

Tyhmyri!

BALAMER (istuutuu nolostuneena).

ATTILA.

Jatka, Ellak.

ELLAK.

Sinun käskysi mukaan, kuningas, minä vein heidät vierastelttaan. Siellä
piispa, joka lähetystöä johtaa, sanoi: "Ilmoittakoon Attila, milloin
hän on valmis aloittamaan neuvottelut. Mutta ennen yön tuloa tahdomme
olla takaisin Orleansissa."

SCOTTA.

Vankikuoppaan heidät olisi pitänyt heittää! Vierasteltassa istuivat
kuin ruhtinaat ikään, kun kävin heitä vilkaisemassa. Minä otatin sieltä
pois soihdut, jotta pimeys ja sen äänet täydentäisivät sen, minkä
sotilaallisen mahtimme näytös aloitti.

ATTILA (nyökkää tyytyväisenä).

ONEGESIUS.

Siinä teit pahoin, Scotta.

SCOTTA.

Pahoin? Niinkö arvelet, kreikkalainen? Pitäisikö meidän — hunnien! —
kumartaa orleansilaisia?

ONEGESIUS.

Sinä näyt, kuten Balamerkin, unohtavan, että jokainen lähetystö on
koskematon. Sanotaan, että me hunnit olemme julmia. Olkoon niin! Tuo
maineemme on yhtä hyvä ase vihollisia vastaan kuin peitsemme, nuolemme
ja ruoskamme. Mutta lähettiläiden koskemattomuutta meidän on pakko
pitää pyhänä.

BALAMER.

Pakko! Meillä hunneillako pakko?

SCOTTA.

Puhut arvoituksia, kreikkalainen!

ONEGESIUS.

Suuri kuninkaamme on monta vertaa viisaampi kuin te kaksi yhteensä
— onneksi teille kummallekin. Vai haluaisitko sinä, Balamer, lähteä
sanansaattajana meren taa vandaalien luo, jotta siellä otettaisiin
miekoilla mittaa sinun selästäsi? Tai olisiko sinusta, Scotta, hupaisaa
joutua villien piktien pohjoisella saarella ratkomaan arvoituksia yöksi
muutetussa teltassa? Attilan lähettiläitä samoaa kaikkialla sielläkin,
minne hänen käskijän kätensä ei vielä ulotu. Eikä heillä ole muuta
suojaa kuin lähettiläiden koskemattomuus, jota pitävät pyhänä sekä muut
että — me!

ATTILA (murahtaa, mutta nyökkää sitten).

Ellak, mene ja vie soihdut takaisin vieras telttaan.

ONEGESIUS.

Sano samalla, prinssi, että soihtujen poistaminen johtui erehdyksestä,
jota kuningas valittaa.

ATTILA.

Vanhus! Se kuulostaisi anteeksipyynnöltä.

ONEGESIUS.

Se on anteeksipyyntö.

ATTILA.

Minä en...

ONEGESIUS (nopeasti keskeyttäen).

Sinun tarkoituksesi, kuningas, oli kai neuvotella Orleansin lähetystön
kanssa. Koiraa, jonka tahdot noutavan ampumasi joutsenen, ei kannata
etukäteen potkia.

ATTILA (hymähtää ja nyökkää).

Hyvä on, vanhus. Sano siis, Ellak, piispalle niin kuin kuulit minun
neuvonantajani esittävän.

ELLAK (on noussut, kiinnittänyt miekan kupeelleen ja asettanut kypärin
päähänsä).

Sinun sanasi, kuningas, on minulle laki. (Kumartuu Attilan puoleen;
käheästi kuiskaten.) Kuninkaani, salli eräs kysymys. Tuo tyttö...?

ONEGESIUS (nopeasti... kuuluu myös lähetystöön).

Hänen, kuten muidenkin lähettiläiden, on päästävä täältä yhdenkään
käden koskematta.

ELLAK.

Minä en puhutellut sinua, kreikkalainen, vaan isääni!

ATTILA (luo häneen julmistuneen silmäyksen).

Pidä sormesi erillä tuosta tytöstä! Äitisi imarteli kutsuessaan sinua
haukaksi. Mutta mikä lienetkin, niin pysy kaukana sieltä, missä kotka
metsästää!

ELLAK (säikähtyneenä).

Oi, kuningas...!

ATTILA.

Sinä kuulit, mitä minun viisas neuvonantajani lausui. Hänen suunsa
kautta puhui minun tahtoni. Mene!

ELLAK (painaa päänsä alas ja poistuu).

GEISM (hypähtää pystyyn malja kädessä).

Minä en välitä lähetystöistä enkä tytöistä...!

ONEGESIUS.

Etkö tytöistäkään, rugien kuningas? Siispä huhut valehtelevat.

GEISM.

En ainakaan silloin, kun taistelunhalu polttaa suonissani. Sen saat
uskoa, kreikkalainen. Oi, Attila, sinä käskijämme, ylimpämme! Sinä
Byzantionin ja Ravennan ja Gallian kauhu! Minä tyhjennän maljani sinun
— voittamattoman — kunniaksi!

KAIKKI (nousevat seisomaan, juovat istuvaan Attilaan kääntyneinä ja
painautuvat taas paikoilleen).

GERMAANILAISTYTÖT (rientävät jälleen täyttämään pikarit),

GEISM.

Salli minun kysyä, suuri Attila, miksi tällä kertaa tuhlaat aikaa
neuvotteluihin.

ATTILA.

Onegesius on vanha ja viisas. Lähetystön kutsuminen oli hänen
ajatuksensa. Minä katsoin hyväksi kokeilla — sitäkin.

ONEGESIUS.

Miksi et kokeiksikin, kuningas? Meidän on päästävä irti Orleansista.

SCOTTA.

Sinun tekosi, mahtava valtias, ovat aina erehtymättömät. Siksi et
panne pahaksi tyhmää kysymystä, joka minun mielessäni on koko päivän
pyörinyt. Miksi tyttö määrättiin tulemaan tänne? Eikö kolmas paikka
lähetystössä olisi kuulunut linnanpäällikölle?

ATTILA (viittaa Onegesiusta vastaamaan).

ONEGESIUS.

Cetegus on kokenut soturi. Tytölle, niin kuin myös piispalle ja
kaupungin vanhimpien ensimmäiselle, saatoimme huoleti näyttää, mitä
meillä on. He eivät ymmärtäneet siitä mitään muuta kuin ylivoimamme
murskaavan suuruuden. Sitä paitsi tuo tyttö — miksi emme etukäteen
katsoisi, mitä Orleansilla on parasta tarjottavana meille, sitten kun
olemme siellä!

HUNNIT (purskahtavat nauruun).

Hyvä, Onegesius!

ATTILA (lyö nyrkkinsä pöytään).

Huomenna Orleansin on oltava minun vallassani! Keinolla millä tahansa
ja maksoi mitä maksoi!

GEISM (hypähtää pystyyn).

Huomenna! Anna siis kuparitorvien ja rumpujen aamulla varhain soida
rynnäkköön! Minun rugini ovat valmiit!

VALAMIR (nousee myös seisomaan).

Ja minun itägoottini!

ARDARIK (hypähtää toisten rinnalle).

Ja minun gepidini!

BALAMER (hypähtää pystyyn; raivoisasti).

Valmiit? Rugit, itägootit, gepidit! Valmiit? Mitä se on minun mustien
hunnieni kärsimättömyyden rinnalla? Ei vesi, ei viini eivätkä naiset
pysty, sammuttamaan sitä janoa, jolla he odottavat käskyä uuteen
rynnäkköön!

SCOTTA (nousee myös).

Valkoisten hunnien laita on sama.

ATTILA (kiiluvin silmin).

He tahtovat rynnäkköä — kaikki! Mitä siihen sanot, Onegesius?

ONEGESIUS.

Minä kysyn vain, milloin teimme viimeksi samanlaisen yrityksen. (Kun
päälliköt toinen toisensa jälkeen istuutuvat vastaamatta, jatkaa).
Niin, te tappelupukarit, siinäpä teille olikin kysymys! Tavallisesti
jo ensimmäinen hyökkäyksemme on riittänyt kukistamaan kaupungit. Mutta
täällä olemme seisoneet viikosta viikkoon ja tehneet rynnäkön toisensa
jälkeen. Ja tulos? Orleans on pystyssä yhä! Mitä maksoi sinulle, rugien
nuori kuningas, eilinen yritys?

GEISM.

Tuhat miestä kaatuneina.

ONEGESIUS.

Niin, tuhat. Ja muille päälliköille saman verran.

ARDARIK.

Minun gepidieni onnistui eilen tunkeutua luhistuneen pohjoisen muurin
ylitse!

ONEGESIUS.

Ylpeiletkö sillä, Ardarik? Niin, sinä olit miehinesi jo kaupungissa.
Mutta sinä et pysynyt siellä.

ARDARIK

Syy ei ollut meissä! Minun gepidini eivät väisty ihmisvoiman tieltä.
Mutta noituus...

ONEGESIUS.

Mitä puhut noituudesta, gepidien kuningas?

ARDARIK.

Kuule siis, kreikkalainen! Puolustajat pakenivat jo jousiemme edestä
joka taholle. Mutta sitten ilmestyivät näkyville papit risteineen
ja lauluineen. Heitä johti valkopukuinen nainen. Hän viittasi, ja
pakenijat kääntyivät takaisin. Noita hän oli, sillä nuolet eivät
pystyneet häneen. Hän yksin käänsi voittomme tappioksi.

SCOTTA.

Hänet on nähty kaikkialla. Tao valkopukuinen nainen! Missä ikinä
taistelu on kuumimpana riehunut. Muureilla. Vallinsarvissa. Muureihin
isketyissä aukoissa. Hän nostaa vain kätensä, ja hyökkääjien niskaan
valuu kiehuvaa pikeä ja vyöryy kiviä enemmän kuin luulisi koko
maailmassa olevan. Ja hänen loihtiminaan puolustajien nuolet saavat
huikean lennon.

BALAMER.

Paha henki hän on! Haavoittumaton! Kuolematon!

ATTILA (on halveksivin ilmein kuunnellut viime vuorosanoja).

Narrit!

VALAMIR.

Lorua kaikki tyynni! Hän on sama tyttö, joka nyt on täällä — yhtenä
Orleansin lähettiläistä.

USEAT ÄÄNET.

Sama tyttö? Mahdotonta!

ONEGESIUS.

Onnittelen sinua, Valamir, sinä kotkansilmäinen itägootti! Sinä olet
siis keksinyt sen. Niin, hän on sama tyttö.

BALAMER (sieppaa miekkansa ja hypähtää pystyyn).

No, silloinpa...! Niin totta kuin minä olen mustien hunnien päällikkö,
tuo noita ei ole elävänä jättävä tätä leiriä!

ATTILA.

Istu, sinä tyhmä härkä! Lähettiläänä hän on minun sanani suojassa.

BALAMER (painuu tyytymättömänä paikalleen).

VALAMIR.

Mutta ellei Onegesiuksen tie vie perille... Jos Orleansin muurit
neuvottelussakin kestävät... Mitä sitten, suuri Attila?

ATTILA.

Mitä minä olen sanonut, se pysyy! Huomenna täytyy Orleansin olla minun!

GEISM.

Hyvä! Minä uskon vain miekkaani ja miesteni nuoliin ja keihäisiin! Nyt
kun tiedämme, ettei noituutta ole vastassa, me rynnistämme väkevinä ja
voitollisina kuin ikimetsien karhut ja arojen sudet! Mitkään muurit
eivät voi sitä rynnäkköä kestää!

SCOTTA.

Eivät! Mutta minä pelkään, että lähetystö taipuu.

ATTILA.

Pelkäät? Miksi?

SCOTTA.

Oi, sinä maailman herra! Sinä olet viisas ja minä tyhmä. Niinpä valaise
minua. Sillä olen ymmällä... Täyttäessään sinun vaatimuksesi, kuningas,
Orleans saa sinun sanasi, ettei muuta vaadita. Mitä meitä siis
hyödyttää, vaikka näkisimme kaiken, mitä tuossa kaupungissa on parasta.
Parastaan ei kukaan anna. Se voidaan vain pakolla ottaa. Eikö ole niin?

ATTILA (Onegesiukselle).

Sano heille, miten on.

ONEGESIUS.

Sinun on kerran määrä täyttää minun paikkani suuren kuninkaan
neuvospöydässä, Scotta. Ja kuitenkin kysyt kuin lapsi. Tietysti
Orleans saa Attilan sanan eikä Attilan sanaa ikinä rikota. Mutta
oletko kuullut voitetusta, joka kykenisi niin täydellisesti voittajan
vaatimukset täyttämään, ettei siitä mitään rikettä etsien löytäisi?
Voittaja yksinhän sen saa todeta! Ja missä on toisaalla rike, siellä ei
toisaalla enää ole estävää sanaa. Ymmärrätkö nyt, Scotta?

SCOTTA (nauraen).

Kyllä vain! Selitys on hyvä ja täydellinen.

HUNNIT (kohottavat nauraen pikareitaan).

Orleans on meidän! Sen kulta ja sen naiset — kaikki!

ELLAK (tulee).

Maximinus, Byzantionin keisarin lähettiläs, pyytää päästä puheillesi,
kuninkaani.

ATTILA.

Maximinus? Se vanha kettu! Miksi hän tulee?

ELLAK.

Hän ilmoitti tuovansa Byzantionin vuotuisen veron sinulle, kuninkaani.

ATTILA.

Se hänen olisi pitänyt viedä Sicambriaan. Siis — selitys ei riitä!

ELLAK.

Hän kertoi mukanaan olevan myös kalliita lahjoja keisarilta sinulle,
kuninkaani. Vilaukselta näin kultaa ja jalokiviä. Paljon kultaa ja
paljon jalokiviä.

ATTILA (kiiluvin silmin).

Paljon kultaa... Paljon jalokiviä... Verorahojen lisäksi. Mitä siitä
sanot, Onegesius?

ONEGESIUS.

Maximinus on varmaan lähetetty tänne vakoilemaan. Ehkä Byzantioniin
asti huhu on kantanut tiedon pysahtymisestämme tänne Orleansin
edustalle. Byzantion haluaa tietää, mitä on tekeillä. Maximinukseen
sinä, kuningas, suhtauduit suosiollisesti, kun hän kaksi vuotta sitten
oli lähetystön johtajana. Siksi hän on joutunut taas liikkeelle.

ATTILA.

Vakoilemaan? Vakoojat minä lähetän silmät puhkottuina ja kieli
repäistynä takaisin!

ONEGESIUS.

Mutta et Maximinusta, Attila. Hän on lähettiläs. Ja lisäksi sinulle
vaaraton. Voimmehan pidättää hänet luonamme, niin kauan kuin tahdomme.

ATTILA.

Oiva ajatus, vanhus! Ellak, käske Maximinus sisään! Orleansin lähetystö
odottakoon ulkopuolella vuoroaan.

ELLAK (poistuu).

MAXIMINUS (pehmeäliikkeinen vanhus loisteliaassa byzantilaisessa
puvussa, astuu sisään syvään kumartaen).

Tervehdin sinua, kuningas Attila!

ONEGESIUS.

Tyhjennä malja suuren kuninkaamme terveydeksi, Byzantionin mies!

MAXIMINUS (ottaa vastaan germaanilaispoikien tarjoaman pikarin). Minä
juon toivottaakseni sinulle pitkää ikää, hunnien kuningas. (Tyhjentää
pikarin ja ojentaa sen takaisin.)

ATTILA.

Olet tänään saita sanoissasi, Byzantionin mies.

ONEGESIUS.

Kielesi oli liukkaampi ja kuninkaamme arvonimien luettelo pitempi,
kun viimeksi tervehdit häntä Sicambriassa. Silloin kutsuit häntä;
auringoksi, johon katsomista kuolevaisen on vältettävä, jottei
menettäisi silmiensä valoa. Muistatko, Maximimus?

MAXIMINUS (kumartaa).

ATTILA.

Asiasi, vieras!

MAXIMINUS,

Minulla on tuotavana sinulle, kuningas, tervehdys herraltani,
Byzantionin Caesarilta, Augustus Marcianukselta. Lämmin ja veljellinen
tervehdys!

ATTILA.

Minä en kaipaa Byzantionin veljellisyyttä! Vaan alamaisuutta! Veljelle
ei makseta veroa. Mutta te maksatte minulle! Kuka on Marcianus?

MAXIMINUS.

Kuningas, minä ilmoitin sen jo. Marcianus on Byzantionin keisari. Jalon
keisarinnamme Pulcherian puoliso.

ATTILA.

Portto ei ole jalo! Ei siis Pulcheriakaan!

HUNNIT (purskahtavat raakaan nauruun).

MAXIMINUS (kumartaa).

ATTILA.

Minä ymmärrän puheestasi, Byzantionin mies, että Marcianus on
se veijari, jonka Pulcheria on salavuoteestaan nyt nostanut
valtaistuimelle.

MAXIMINUS.

Tämä on herrani, keisari Marcianuksen, tervehdys sinulle, kuningas:
Kolme on maanpinnalla suurta...

ATTILA (raivostuen).

Kolme?

MAXIMINUS.

Byzantionin ja Ravennan keisarit sekä kuningas Attila.

ATTILA (lyö nyrkkinsä pöytään).

Mikä häväistys! Yksi on maanpinnalla suuri! Se olen minä, Attila!

MAXIMINUS (kumartaa syvään).

ONEGESIUS.

Eikö Byzantion tarvitse enempää kuin viisi vuotta unohtaakseen,
mitä merkitsee loukata hunnien kuningasta ja maailman herraa?
Muistathan, Maximinus? Sillä kertaa Attilan ei ollut tarpeen edetä
keisarikaupunkiinne asti.

MAXIMINUS (hätkähtäen).

Muistan... Rutto ja nälänhätä kävivät kimppuumme... Maanjäristys tuhosi
pääkaupunkimme 57-tornisen muurin ja hävitti etelässä ja pohjoisessa
kokonaisia kaupunkeja...

ONEGESIUS.

Niinpä niin! Attilan kirous syöksi ruton ja nälän ja maanjäristyksen
etujoukkoinamme muuttamaan uppiniskaisuutenne nöyryydeksi... Muurinne
ovat nyt kai taas pystyssä ja kaupunkinne uudelleen rakennetut.

MAXIMINUS.

Kyllä. Mutta miksi sitä kysyt, Onegesius?

ONEGESIUS.

Minä en kysynyt. Minä vain totesin sen. Sillä muuten Byzantion ei
rohkenisi halventavin tervehdyksin ryhtyä kokeilemaan, onko hunnien
voima ennallaan. Varoitan sinua, Maximinus, ja sinun kauttasi herraasi.
Ellette varoitustani kuule, Byzantion on pian saava tuta Attilan
rankaisevaa kättä muuriensa sisäpuolella.

MAXIMINUS (tuijottaa hetken synkkänä istuvaan Attilaan ja heittäytyy
sitten polvilleen).

Oi, suuri Attila, sinä valtakuntien yliherra! Byzantion ei muuta pyydä
kuin sinun ystävyyttäsi — ja rauhaa! Siinä mielessä keisari, minun
herrani, on muassani lähettänyt sinulle vuotuisten verojen lisäksi
runsaat lahjat.

ONEGESIUS.

Se on hyvä, Maximinus. Herrasi lahjat tarkastamme huomenna. Sitten
Attila päättää! Kullalla ja jalokivillä on ennenkin pyyhitty pois
loukkauksia.

ATTILA.

Ellei kalleuksia ole kyllin, saat luvan hankkia lisää!

MAXIMINUS.

Oi, Attila, sinä aurinko hallitsijoiden tähtien rinnalla! Keisarini
kallisarvoiset lahjat on koottu koko valtakuntamme rikkaimmilta.
Vakuuttaakseen sinulle ystävyyttään herrani verotti heitä niin kovin,
että monet — menettäessään kaiken — epätoivoissaan päättivät päivänsä.
Tästä näet, suuri kuningas, että enempää Byzantion ei voi!

ONEGESIUS.

Elleivät tuomasi lahjat Attilaa lepytä, niin ei haittaa, vaikka vielä
muutamat Byzantionin rikkaat menettävät entisten tavoin halun elää.
Olkoon, että herrasi ryöstää heiltä. He ovat ryöstäneet muilta. Mitään
vääryyttä ei siis tapahdu.

MAXIMINUS.

Oi, suuri Attila...!

ELLAK (ilmestyy oviaukkoon).

ATTILA.

Riittää, Byzantionin mies! Kuulit, mitä lausui Onegesius. Hänen suunsa
kautta puhui minun tahtoni. Huomenna saamme nähdä. Nouse ja käy
pitopöytäämme.

MAXIMINUS (kompuroi järkyttyneenä pystyyn ja Attilan viittauksesta
horjuu vapaalle paikalle Geismin viereen. Germaanilaistytön täytettyä
hänen pikarinsa tyhjentää sen ahnaasti).

ATTILA.

Lähetystö tulkoon!

ELLAK (antaa merkin taakseen ja kiertää sitten entiselle paikalleen).

ANIANUS, BERENIKE ja MUMMIUS (astuvat sisään. Heidän kasvoissaan
näkyvät jo viikkojen kärsimysten jäljet).

ONEGESIUS (viittaa germaanilaispoikiin).

Ottakaa pikarit, orleansilaiset, ja juokaa suuren kuninkaamme
terveydeksi!

ANIANUS.

Me emme juo.

ONEGESIUS.

Neuvon teitä. Älkää uhmatko Attilaa.

MUMMIUS.

Miten saattaisimme juoda tai syödä teidän kanssanne? Teidän, jotka
pakotatte Orleansin viattomat lapsetkin vaikeroimaan nälässä!

ONEGESIUS.

Avatkaa portit, niin nälkä on väistyvä. Syy ei siis ole suuren Attilan,
vaan teidän.

BERENIKE.

Me emme ole ahdistaneet teidän kaupunkejanne. Emme ahnehtineet teidän
laidunmaitanne. Emme pyytäneet teiltä mitään. Me emme ole halunneet
muuta kuin elää rauhassa!

SCOTTA.

Kuulkaapas häntä! Naaraskissa näyttää kyntensä.

HUNNIT (purskahtavat nauruun).

ATTILA.

Polvillesi, tyttö!

BERENIKE.

Olen vapaan Orleansin tytär. Minä polvistun vain Jumalan ja Hänen
Poikansa edessä.

ATTILA.

Polvillesi, sinä niin kuin pahainen kaupunkisikin! Minä olen Attila,
valtakuntien herra!

BERENIKE.

Kotikaupunkini on pieni, se on totta. Mutta Jumalan kasvojen edessä
pienellä on yhtä suuri oikeus elää omaa elämäänsä kuin suurellakin.
Siihen luottaen me puolustamme oikeuttamme elää vapaina.

ATTILA.

Mistä alkaen maan matosilla on oikeus elää omaa elämäänsä? Vain
suurille ja väkeville kuuluu maailma ja sen kaikki oikeudet!

ANIANUS.

Se voi olla Attilan laki, ei meidän.

ATTILA.

Mitä on Orleans? Vain hiekkajyvänen tasangon tomussa! Mitä on teidän
oikeutenne? Kuivuva veripisara minun miekkani kärjessä!

MUMMIUS.

Voiko siis hiekkajyvänen kaataa mahtavat sotavaunut? Voiko veripisara
syödä hauraaksi tappomiekan terän?

    Uhkaavaa murinaa.

ATTILA.

Varo kieltäsi, valkoparta! Minä — Attila! — käsken kaupunkipahastanne
antautumaan.

BERENIKE.

Tuon vaatimuksen tunnemme — jo moneltakin eilispäivältä. Meidän
vastauksemme siihen on ollut luettavissa Orleansin muureilla jo viiden
viikon ajan. Päivästä päivään, muuttumattomana.

ONEGESIUS.

Harkitkaa asiaa, orleansilaiset. Attila tarjoaa teille uudet, edulliset
ehdot.

MUMMIUS.

Todellako? Hän vaati aluksi puolet kullastamme ja kalleuksistamme sekä
puolituhatta neitoa. Mutta sitten hän muutti mieltään. Meidän olikin
luovutettava kaikki kalleutemme ja koko nuorisomme. Voiko hän esittää
vielä edullisemman tarjouksen — nimittäin hänelle edullisemman?

ONEGESIUS.

Sinä olet ikätoverini, vanha mies. Siksi sinun pitäisi tietää, että
paljot sanat ovat kuin vierivät kivet vuorikiipeilijän jalan alla. Ne
horjahduttavat helposti kuiluun. Miksi et malta mieltäsi ja kuuntele?

MUMMIUS.

Puhu siis!

ONEGESIUS.

Attila on nähnyt Orleansin urheuden. Siksi hän tarjoaa teille uudet
ehdot. Itägoottien kuningas asetetaan kaupunkinne yliherraksi. Hänelle
teidän on maksettava kolminkertaisena se vuotuinen vero, minkä tähän
asti olette suorittaneet Roomalle.

MUMMIUS.

Entä kultamme ja nuorisomme?

ONEGESIUS.

Ne saatte pitää itse.

LÄHETTILÄÄT (katsovat hämmästyneinä toisiinsa).

ANIANUS.

Eikö muita vaatimuksia ole?

ONEGESIUS.

Ei itse kaupungille. Linnanpäälliköksikin saa jäädä orleansilainen
mies. Furius.

MUMMIUS.

Miksi Furius?

ONEGESIUS.

Koska luotamme häneen. Hänen päällikkyydessään Orleans ei ole — niin
uskomme — pettävä Attilaa eikä rikkova tehtyä sopimusta.

MUMMIUS.

Entä mikä olisi takeena meille Siitä, että te puolestanne ette riko
sopimusta?

ONEGESIUS.

Attilan sana. Suuri kuninkaamme lupaa harvoin mitään. Mutta jos hän
lupaa, niin hänen sanansa myös pysyy.

ANIANUS.

Sinä et vastannut suorasti kysymykseeni, eikö muita vaatimuksia ole.
Sanoit vain: "Ei itse kaupungille." Kenelle siis?

ONEGESIUS.

Suuri kuninkaamme on osoittanut haluavansa olla armollinen Orleansin
kaupungille jäsen kansalle. Moista armollisuutta ei ole kuuna päivänä
ennen nähty.

MUMMIUS.

Jätä korupuheet!

ONEGESIUS.

Sinä olet vanha. Etkä kuitenkaan näy tietävän, että neuvotteluissa
on paras ajaa käyden. Nelistäminen kuuluu malttamattomille nuorille
miehille, ja sen oikea paikka on taistelutanner... Joidenkin on
tietysti kärsittävä rangaistus. Siitä, että moni orleansilainen
koti itkee nyt kaatunutta isää tai poikaa. Ja siitä, että Orleansin
edustalla on vuotanut huumien ja liittolaistemme verta.

ANIANUS.

Ja siis?

ONEGESIUS.

Siksi Attila, valtakuntien herra, vaatii niitä, jotka kantavat vastuun
näistä onnettomuuksista, antautumaan hänen rangaistavikseen. Ne ovat:
Orleansin piispa ja linnanpäällikkö sekä kaupungin vanhimmat — Furiusta
lukuunottamatta. Kuten näette, me tiedämme paljon. Senkin, ketkä
tekivät päätöksen, joka sai veren valumaan virtoina.

BERENIKE (astuu askelen lähemmäksi, leimuavin silmin).

Heidätkö meidän pitäisi luovuttaa teidän käsiinne? Johtavat miehemme,
kaupunkimme parhaat! Heidät, jotka ovat vain toteuttaneet sen, mitä
Orleans tahtoi! Sillä omasta päätöksestään — eikä pakotettuna — koko
kaupunki nousi suojaamaan kotejamme ja vapauttamme!

ANIANUS.

Malttia, tyttäreni, malttia! Jos minun rankaisemiseni tai vaikkapa
kuolemani voi tuoda vapahduksen kärsivälle kaupungillemme ja estää
jatkuvan verenvuodatuksen, niin minä olen valmis. Olen vanha mies ja...

BERENIKE.

Suokaa minulle anteeksi, pyhä isä, että rohkenen keskeyttää teidät.
Minä tiedän! Te olisitte valmis. Samoin muut nyt uhreiksi vaaditut
olisivat. Sillä te kaikki rakastatte kotikaupunkianne enemmän kuin
henkeänne. Te antaisitte itsenne alttiiksi, jotta kansa pelastuisi.
Mutta se uhri menisi hukkaan!

ANIANUS.

Hukkaan? Se on hirveä sanat, tyttäreni.

BERENIKE.

Orleans tuhoaisi sillä itsensä. Sallimalla sijaiskärsijäin veren tulla
päälleen se romahduttaisi elämänsä pohjan. Sen päivän jälkeen Orleans
ei ikinä enää voisi olla se länsimaiden lukko ja vapauden tunnus, mikä
nyt on kaupunkimme kunnia ja elinvoimamme lähde.

MUMMIUS.

Ah, jalo neito! Mitä arvoa on kunnialla, ellei sille jää kantajaa — jos
kaupunkimme raunioituu ja kaikki elämä hävitetään?

BERENIKE.

Kunnianarvoisa Mummius, sallikaa minun esittää vastakysymys. Mitä arvoa
on elämällä, jos se on ostettava häpeän hinnalla? Häpeä on kansalle
ruoste, jota ei voi raaputtaa pois. Katkaiskaa kielet harpusta,
niin sen soitto kuolee ja vain tyhjä, arvoton kehys jää jäljelle!
Elämä sinään on kansalle vain harpun kehys. Ainoastaan kunnia — tai
itsekunnioitus, jos niin tahdotte — on sen kielet ja voi loihtia
harpusta esiin sävelet.

ATTILA.

Ostakaa harppurämäänne uudet kielet!

HUNNIT (purskahtavat ivanauruun).

BERENIKE.

Onko kenties teiltä — hunneilta — ostettavissa kunniaa? Sitäkö varten
Ravennan ja Byzantionin hoveista kulta- ja hopeakuormat ovat jo
vuosikausia vyöryneet teidän pääkaupunkianne kohden? Jos niin on, niin
teillä on kaupan vain — rihkamaa!

ATTILA (iskee nyrkkinsä pöytään).

ONEGESIUS.

Molemmat muut lähettiläät suostuvat suuren kuninkaamme jalomieliseen
tarjoukseen. Me olemme kuulleet sen heidän äänestään ja näemme sen
heidän kasvoistaan. Orleans siis taipuu!

BERENIKE (astuu vielä askelen lähemmäksi).

Ei! Orleans ei taivu! Teidän hunnien kavaluutta oli kutsua
lähettiläiksi kaksi niistä, joita vaaditte uhreiksi loukatun ylpeytenne
alttarille. Te laskitte, että heidän olisi pakko taipua vaatimuksiinne,
koska muuten näyttäisi siltä kuin he hylkäisivät ne vain pelastaakseen
itsensä. Mutta myös minä olen täällä!

ONEGESIUS.

Sinä! Mitätön tyttö!

BERENIKE.

Olin sitä, mitä sanotte. Mutta sitten tulitte te, hunnit, ja muutitte
minut, niin kuin koko Orleansin.

SCOTTA.

Mekö muutimme? Me!

BERENIKE.

Juuri te! Epäoikeutetuilla, inhoilla vaatimuksillanne te pakotitte
meistä esiin sen, mikä vapaassa ja vapauttaan rakastavassa ihmisessä on
rohkeinta, suurinta ja — ikuisinta. Sellaisena minä seison nyt teidän
edessänne, ilman pelkoa ja ilman epäröintiä. Mitättömästä tytöstä on
tullut — Orleansin henki!

ATTILA (hätkähtäen).

Orleansin henki?

BERENIKE.

Niin! Minun sydämeni sykkii nyt kaupunkimme kaikkien sydänten tahtiin,
ja minun huuliltani huutaa niiden yhteinen järkkymätön elämäntahto:
Orleans ei taivu!

ONEGESIUS.

Onneton! Etkö tänään nähnyt suuren kuninkaamme sotilasmahdin
valtavuutta?

BERENIKE.

Kyllä. Tehän pakotitte meidät seisomaan puoli päivää katsomassa
näytelmäänne.

ONEGESIUS.

No, niinpä...!

BERENIKE.

Me orleansilaiset olemme ennenkin nähneet teidän sotilaanne. Sekä
ratsain että jalkaisin. Ja niin edestä kuin takaakin! Heidän
rynnätessään päin muurejamme, ja myös heidän paetessaan jousiemme
kantomatkan ulkopuolelle.

    Vihaisia huudahduksia.

BERENIKE.

Me emme pelkää teitä — enää!

ONEGESIUS.

Varoitan sinua, tyttö. Orleans ei ole vielä nähnyt Attilan koko voimaa.
Mutta ellette nyt suostu hänen kohtuullisiin vaatimuksensa, niin se
on huomenissa vyöryvä ylitsenne kaiken allensa tallaavana ja kaiken
hävittävänä! Sen tietävät jo Orleansin haikaratkin.

MUMMIUS.

Meidän haikaramme! Mitä niistä?

ONEGESIUS.

Etkö ole huomioinut niitä tänään, vanha mies? Haikarat, jotka
tuhatlukuisina ovat pesineet vallinsarvienne torneissa, ovat — nuo
linnuista uskollisimmat — tänään hylänneet kaupunkinne. Poikasiaan
kantaen ne pilvinä lensivät leirimme ylitse etelään. Jo linnutkin
tietävät, että Orleans on huomisiltana oleva vain suitsuava rauniokasa!

BERENIKE.

Erehdytte, vanhus. Haikarat eivät meitä hylkää. Ne ovat vain
pitkästyneet kuulemaan öin ja päivin teidän villejä huutojanne. Mutta
ne palaavat, kun te olette poissa — palaavat pian!

ONEGESIUS.

Mikään ei näy saavan sinua järkiisi, tyttö. Mutta tarvitaan meidän
puoleltamme vain sana Orleansin muurien sisäpuolelle, ja nälkää näkevät
joukot repivät sinut kappaleiksi.

BERENIKE.

Mikä sana?

ONEGESIUS.

Se, että sinä olet isäsi tytär! Että sinä olet hylännyt sovinnon vain
pelastaaksesi isäsi hänen ansaitsemaltaan kohtalolta. Ja että sinä
hänen vuokseen uhraat koko kaupungin ja sen kaikki asukkaat tulelle ja
verelle.

BERENIKE.

Siis lähettäkää tuo sana! Onhan teillä palveluksessanne Furius —
petturi! Mutta minun vastaukseni on hukuttava hänen kuiskuttelunsa
kansan riemuhuutoihin.

ONEGESIUS.

Sinun vastauksesi?

BERENIKE.

Niin. Sillä se kuuluu: Attila pelkää!

BALAMER, SCOTTA, ELLAK, VALAMIR, ARDARIK ja GEISM (hypähtävät
raivostuneina pystyyn).

Mikä julkeus! Mikä häväistys!

ATTILA (yrittää myös nousta julmasti irvistäen, mutta Onegesius
kiirehtii hänen luokseen ja tarttuen hänen käsivarteensa saa hänet
jäämään paikalleen.)

MAXIMINUS (puoliääneen, ihailevasti).

Onpa siinä neito! Tuollaistakin puhetta saa siis vielä kuulla!

MUMMIUS (katsahtaa häneen hämmästyneenä).

Byzantilainen ylimys! Onko Itä-Rooman keisarikin jo liittynyt hunnien
vasallien parveen?

MAXIMINUS (Mummiukselle).

Minä olen täällä vieras. Lähettiläs, kuten tekin. Vain toisenlaisin
sanomin...

ATTILA (viittaa käskevästi miehilleen, jotka vähitellen hiljenevät ja
istuutuvat paikoilleen).

Attilako pelkää? Sitä valhetta ei usko edes hulluin orleansilainen!

ONEGESIUS.

Ei varmastikaan! Tuolla vastauksellasi, tyttö, saisit miehet siellä
vain kalpenemaan. Ei yksikään suu uskaltaisi avautua riemuhuutoon,
kuten kuvittelet, sinä mieletön!

BERENIKE.

Minä olen jatkava: Ellei Attila pelkäisi, niin miksi hän nyt äkisti
tarjoaa meille suopeammat ehdot kuin milloinkaan yhdellekään
vastustajalle? Minä sanon miksi — niin olen lisäävä. Siksi, että Attila
tietää Aëtiuksen ja länsigoottien olevan jo lähellä!

ATTILA (huitaisee kädellään kuin karkoittaakseen ilkeän näyn ja suuntaa
katseensa Mummiukseen).

Mitä sinä sanot, valkoparta? Suostutko vaatimuksiini?

MUMMIUS.

Orleansin neidon kautta kaupunkimme on puhunut. Minulla ei ole mitään
lisättävää.

ATTILA (töintuskin saaden raivonsa hillityksi, Anianukselle).

Entä sinä, jolla on jo risti? Tuo on vain korumalli siitä puurististä,
johon minä sinut nautautan, jos annat hullun tytön sanella Orleansin
päätöksen!

ANIANUS.

Sanon samaa kuin Mummius, kaupunkimme vanhimmista ensimmäinen. Minä
olen vain Jumalan palvelija ja...

ATTILA (hypähtää vimmoissaan pystyyn).

Niin! Sinä olet vain Jumalan palvelija! Mutta minä — Attila! — minä
olen Jumalan vitsa! Se vitsa, jonka Taivaan Herra on lähettänyt
ruoskimaan huonoja palvelijoitaan, kurjia kuninkaita ja kehnoja
keisareita, koko mätää, irstasta maailmaa! Kuinka siis uskallat uhmata
minua? Jumalan lähettämää! Hänen rankaisevaa kättään!

ANIANUS.

Minä teen, mitä Herrani käskee palvelijansa tehdä. Ja juuri nyt Hän
puhuu minulle ja minun suuni kautta myös teille kaikille. Näin anoo
Herra, ikiaikojen Jumala: Totisesti minä valitsin Attilan vitsakseni,
koska maan lapset olivat vajonneet suruttomuuteen ja veriruskeisiin
synteihinsä. Attila on ollut kova ja säälimätön vitsa. Mutta niinpä
minä, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala, joka rankaisen isäin pahat
teot lapsissa kolmanteen ja neljänteen polveen, kun he minua vihaavat
ja ovat unohtaneet minun käskyni!

ATTILA (voitonriemuisesti).

Aivan niin! Minä olen Jumalan valitsema! Hänen vitsansa!

ANIANUS.

Mutta Herra, meidän Jumalamme, jatkaa: Attila on unohtanut, että hän
on vain minun vihani välikappale ja että hänen voimansa on ainoastaan
lainaa minulta. Ylpeydessänsä hän kerskaa olevansa maailman herra,
vaikka vain minä, Jumala, olen maailmojen herra. Siksi minä olen antava
tämän vihani välikappaleen murskaantua ja minä taitan tämän vitsani,
jotta yksikään ihminen ei kuvittelisi olevansa muuta kuin tomua ja
tuhkaa minun käsissäni!

ATTILA (tuijottaa häneen kauhuissaan ja alkaa sitten molemmin käsin
huitoa ikään kuin suojautuakseen juhlallisina kaikuvilta sanoilta).

Ei, ei!

BERENIKE (haltioituneesti).

Kyllä! Jollakin kohdalla täytyy väkivallan ja vääryyden katketa!
Joltakin kohdalta täytyy oikeuden ja vanhurskauden jälleen alkaa! Ja se
paikka on oleva — Orleans!

ATTILA (tapailee kourin kurkkuaan ja retkahtaa tuoliinsa koristen.)

ELLAK (hypähtää kuninkaankorokkeelle ja kumartuen, Attilan puoleen).

Isäni! Kuninkaani! Mikä sinun on?

HUNNIT (ovat kaikki säikähtyneinä nousseet seisaalleen.)

ONEGESIUS.

Valamir, Ardarik ja Geism! Saattakaa Orleansin lähetystö takaisin
omiensa luo! Nopeasti!

VALAMIR, ARDARIK ja GEISM (ottavat kypärinsä ja miekkansa ja astuvat
synkkinä lähettiläiden luo, jotka vetäytyvät ovelle.)

ATTILA (suunnattomalla ponnistuksella ryhdistäytyy ja sinkoaa kähisten
poistuvien jälkeen,).

Menkää, orleansilaiset! Menkää! Jumalan vitsako taittunut? Senpä
näette! Huomenna! Orleansin liekeissä!

BERENIKE, ANIANUS ja MUMMIUS (poistuvat ryhdikkäittä Valamirin,
Ardarikin ja Geismin seuraamina.)

ONEGESIUS.

Ellak, Scotta ja Balamer! Opastakaa Byzantionin lähettiläs parhaaseen
vierastelttaamme. Valvokaa myös, ettei häneltä eikä hänen seurueeltaan
puutu mitään.

ELLAK, SCOTTA ja BALAMER (ottavat kypärinsä ja miekkansa ja poistuvat
Maximinuksen kera.)

ONEGESIUS.

Ja te muut, jättäkää meidät!

GERMAANILAISTYTÖT ja POJAT (livahtavat teltasta.)

ONEGESIUS.

Attila, minä pelkäsin jo...

ATTILA (vaivalloisesti).

Minunko kuolevan?

ONEGESIUS.

Ei, eihän toki! Mutta pelkäsin veren syöksyvän nenästäni ja kurkustani,
kuten joskus ennen, ja sinun menettävän tajuntasi. Attila, sinun täytyy
välttää silmitöntä vihastumista, jota ruumiisi ei kestä.

ATTILA (on jäänyt synkkänä tuijottamaan eteensä).

Onegesius, sinä laskit väärin. Sinun neuvottelutiesi oli huono tie.

ONEGESIUS.

Niin. Minä laskin väärin. Siispä kuparitorvet soikoot aamulla varhain.

ATTILA.

Ne soivat. Sillä Aëtius ja länsigootit ovat lähellä. Siinä tuo tyttö
oli oikeassa. (Hymähtäen). Millainen tyttö! (Nuolaisee huuliaan). Hänet
minä tahdon! Masennettavakseni. Käsivarsieni murskattavaksi.

ONEGESIUS.

Huomisiltana hän on oleva sinun!

ATTILA (irvistää tyytyväisenä ja jälleen täysin toipuneena.)

FURIUS (livahtaa sisään).

Tervehdin sinua, Attila, voittojen herra!

ATTILA.

Kuka siellä? Tule lähemmäksi, ken lienetkin!

FURIUS (astuu peremmälle).

Olen Furius, suuren kuninkaan ystävä.

ATTILA (halveksivasti).

Ystävä!

ONEGESIUS (palaa entiselle paikalleen).

Miksi hiivit täällä, Furius?

FURIUS.

Tulin kuullakseni, mitä Orleansin lähetystöllä oli sanottavaa.

ONEGESIUS.

Kuulitko myös?

FURIUS.

Kuulin. Telttavartion päällikkö tietää minut Attilan, keisarien ja
kuninkaiden herran, ystäväksi. Siksi hän salli minun kuunnella
oviverhon takana. Minun oli vain riennettävä ulos piiloon, silloin kun
Orleansin lähettiläät lähtivät. Siksi tulen nyt vasta sisään.

ATTILA.

Miksi tulit lainkaan? Minä en ole sinua tänne kutsunut!

ONEGESIUS.

Onko sinulla, Furius, jokin ehdotus tehtävänä?

FURIUS.

Jo kauan olen salassa valmistellut suunnitelmaani. He sanoivat täällä
äsken: Furius — petturi. Sillä he lopullisesti allekirjoittivat
kaupunkinsa kuolemantuomion!

ATTILA.

Puhu!

FURIUS (hiipii aivan hänen eteensä).

Minä tarjoan sinulle, mahtavista mahtavin, Orleansin kaupungin halvasta
hinnasta. En vaadi itselleni muuta kuin yhden ainoan sen tuhansista ja
taas tuhansista neidoista. Bereniken, linnanpäällikön tyttären.

ATTILA (liikkumattomin kasvoin).

Hinta ei ole suuri kokonaisesta kaupungista. Mutta minä haluan kuulla
suunnitelmasi kokonaan.

FURIUS.

Siispä kuule, herrani ja ystäväni. Anna rynnäkön tapahtua heti aamun
valjetessa. Mutta hyökkäykset kohdistukoot vain itäistä porttia sekä
eteläistä ja pohjoista muuria vastaan, ja ne jatkukoot koko päivän.
Silloin Ceteguksen, linnanpäällikön, on pakko heikentää läntisen portin
suojajoukkoja.

ATTILA.

Edelleen!

FURIUS.

Cetegus kuvittelee minun paenneen kaupungista. Mutta minä olen
vain piilossa suorittanut valmisteluni. Huomenissa jaan kaupungin
nälkäisille kaiken kokoamani ruo’an ja juoman ja kaikki rahani. Siten
saan heidät liittymään palvelijoihini. Kun päivä on laskemassa, me
äkkirynnäköllä valloitamme läntisen portin, surmaamme sen puolustajat
ja avaamme tien hunneille, jotka olkoot siellä odottamassa. Silloin
Orleans on putoava sinun käsiisi, Attila, maailman herra, kuin kypsä
hedelmä!

ATTILA (välkkyvin silmin).

Mitä sanot, Onegesius?

ONEGESIUS.

Suunnitelma on hyvä.

FURIUS.

Se on enemmän kuin hyvä. Se on loistava! Ja se onnistuu varmasti!

ATTILA.

Niinpä olkoon sovittu! Päivän laskiessa hunnit ryntäävät kaupunkiin
avoimesta läntisestä portista. Lähde, Furius! Suorita osasi huolella!

FURIUS (kumartaa syvään ja vetäytyy taaksepäin. Pysähtyy sitten ja
tiukkaa).

Mutta palkkani? Saanko varmasti palkkani?

ATTILA.

Sinulla on Attilan sana. Saat palkkasi heti, kun linna on valloitettu.

FURIUS (kumartaa entistä syvempään ja livahtaa teltasta ulos.)

ATTILA (nousee hitaasti pystyyn ja kohottaa miekkansa).

Niinpä sinun kohtalosi on ratkaistu, Orleans! Jumalan vitsa ei taitu!

    Väliverho.

NELJÄS NÄYTÖS.

Sama sali kuin ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. Näyttämö on
väliverhon avautuessa pimeä, sitä valaisee vain tulipalojen kajo.
Avoimista ikkunoista kantautuu taistelun melske, kauhun huutoja ja
hunnien ulvontaa.

ANIANUS (rientää avoimesta keskiovesta sisään).

Palvelijat, hoi! Missä te piileksitte? Marcia! Joutuin! Marcia!

MARCIA (juosta lyllertää oikealta sisään kädessään pieni tuikku).

Jeesus, Marian poika, armahda meitä! Kuka huutaa?

ANIANUS (astuu häntä vastaan).

Minä.

MARCIA (painuu itkien polvilleen hänen eteensä).

Oi, teidän pyhyytenne! Meidän loppumme on tullut. Tuomion päivä!

ANIANUS.

Nouse, Marcia! Ei ole aikaa itkuun. Hae vettä. Etsi siteitä ja
voiteita. Valtiattaresi on haavoittunut. Hän on pian täällä.

MARCIA (kompuroi pystyyn. Valittaen).

Haavoittunut? Sitä olen koko ajan pelännyt. Minä varoitin häntä.
Sydänkäpyni, lemmikkini... Orleansin suojelusenkeli... Haavoittunut!

ANIANUS.

Kiiruhda! Tuomme hänet huoneeseensa.

MARCIA (horjuu nyyhkyttäen oikealle ulos.)

CETEGUS ja MUMMIUS (tulevat keskiovesta tukien keskellään BERENIKEÄ,
jonka valkoinen puku on tahriintunut ja repeytynyt ja joka painaa
oikealla kädellään vasenta, haavoittunutta olkaansa.)

VARTIOMIES (seuraa heitä kantaen soihtua.)

ANIANUS (ottaa soihdun, asettaa sen keskioven pielessä olevaan
pidikkeeseen ja viittaa valtiomiehelle, joka poistuu.)

BERENIKE.

Isä! Ja te, kunnianarvoisa Mummius! Jättäkää minut. Älkää huolehtiko
minusta. Palatkaa paikoillenne. Taistelu jatkuu!

CETEGUS.

Rauhoitu lapseni. Saatamme sinut vain Marcian hoiviin. (Anianukselle)
Tapasittehan hänet, teidän pyhyytenne?

ANIANUS (nyökkää oikealle). Hän odottaa valtiatartaan.

CETEGUS, BERENIKE ja MUMMIUS (poistuvat oikealle).

ANIANUS (astuu ikkunan ääreen ja jää siihen seisomaan).

MUMMIUS (tulee oikealta ja asettuu toisen ikkunan ääreen tähyämään
ulos. Hetken äänettömyyden jälkeen).

Orleans palaa. Mikä onnettomuus, mikä hirvittävä onnettomuus!

ANIANUS.

Liekit nuoleskelevat jo Pyhä Hengen kirkon tornia. Hylkäätkö meidät,
Herra Jumala?

MUMMIUS.

Olemme suljetut linnaan. Portit murtuvat minä hetkenä tahansa.

ANIANUS.

Onko kaikki siis menetetty? Koko kaunis kaupunkimme!

MUMMIUS.

Läntinen kaupunginosa — linnaa lukuunottamatta — on jo hunnien käsissä.
Kaduilla ja taloissa on teurastus alkanut. Kuulettehan sen äänet,
teidän pyhyytenne?

ANIANUS.

Kunpa voisinkin sulkea korvani noilta ääniltä! Voi tätä kevätyötä,
jonka meidän Herramme loi leudoksi ja lempeäksi, mutta josta ihmispedot
ovat tehneet kauhujen ja kuoleman yön! Voi seurakuntani suojattomuutta!
Voi ihania, sortumaan tuomittuja temppeleitämme!

MUMMIUS.

Jumalan vitsa lyö, lyö yhä. Berenike-neidon eilen tulkitsema uskomme
oli tuomittu joutumaan häpeään. Se paikka, jonka kohdalla väkivalta ja
vääryys katkeavat, ei ole Orleans! Me hukumme, kuten Metz!

ANIANUS.

Herra, minä olen oppinut rukoilemaan: "Tapahtukoon Sinun tahtosi"
Mutta, Herra, palvelijasi ei jaksa käsittää, miksi tämä on Sinun
tahtosi.

CETEGUS (tulee oikealta).

Taivaalle kiitos! Se, mitä luulimme pahaksi haavaksi, onkin,
pelkkä naarmu. Tyttäreni on tuossa tuokiossa täällä. Voimme palata
paikoillemme.

ANIANUS (kääntyy häneen pudistaen masentuneena päätään).

Myöhäistä, Cetegus, ystäväni. Me emme voi enää mitään muuttaa, olimmepa
täällä tai tuolla.

MUMMIUS (kumartuu katsomaan ikkunasta ulos. Ojentautuu järkyttyneenä ja
sulkee ikkunan).

Miehemme pakenevat jo portin luota. Se on lopun merkki.

CETEGUS.

Lopunko? Ei, ystävät! Orleans ei ole vielä kukistunut!

ANIANUS.

Mitä tarkoitat, Cetegus?

CETEGUS.

Toranius ja Servilius pitävät joukkoineen uljaasti puoliaan kaupungin
itäisissä osissa. Vihollisen kaikki hyökkäykset on siellä lyöty
takaisin.

MUMMIUS.

Mutta me olemme täällä satimessa.

CETEGUS.

Jos linna vain kestää aamuun asti, voimme yrittää piiritysjoukkojen
lävitse itään!

MUMMIUS.

Niin, jos linna kestää...

ANIANUS.

Minä en vieläkään ymmärrä, miten onnettomuus tapahtui. Miten hunnit
niin äkisti pääsivät kaupunkiin? Heidän kaikki rynnäkkönsähän murtuivat
muureihimme.

BERENIKE (on viime vuorosanan aikana tullut oikealta, yllään musta
puku.)

MARCIA (seuraa hänen kannoillaan pyrkien tukemaan häntä),

Berenike, aarteeni! Salli minun... Ole varovainen ...

BERENIKE (Marcialle, kärsimättömästä).

Anna minun olla! Näithän itse, miten vähäpätöinen haava oli. Minä vain
säikähdin, kun nuoli viilsi olkapäätä. Nyt häpeän äskeistä heikkouttani.

CETEGUS (Anianukselle).

Mitenkö hunnit pääsivät kaupunkiin, teidän pyhyytenne? Kavalluksen
kautta! Furius, joka on piillyt kaupungissa, avasi heille läntisen
portin! Siitä he virtasivat sisään kuin patonsa murtanut koski.

BERENIKE.

Furius! Hän täytti siis uhkauksensa... Hänestä tuli kotikaupunkinsa ja
koko kristikunnan kavaltaja!

CETEGUS.

Orleansin kohtalo ei ole vielä sinetöity, lapseni. Linna kestää yhä!

ANIANUS.

Linnako kestää? Vain Jumalan ihme voisi meidät vielä pelastaa, jos Hän
tahtoisi.

    Ulkoa kajahtaa hurja riemun kiljunta.

ANIANUS (käännähtää ikkunaan, sulkee sen, jolloin äänet lakkaavat, ja
kääntyy jälleen toisiin).

Hunnit ovat murtaneet portin. Linnanpiha on heitä täynnä.

CETEGUS ja MUMMIUS (vetävät miekkansa esiin ja rientävät keskiovesta
ulos).

Siispä Jumalan nimeen!

MARCIA (on kauhusta parahtaen lysähtänyt lavitsalle).

Jeesus, Marian poika, armahda!

ANIANUS (ratkaisun tapahduttua äskeinen pelko ja epävarmuus ovat
kadonneet hänen olemuksestaan antaen tilaa tyynelle ylevyydelle. Astuu
pari askelta Berenikeä kohden).

Älä pelkää, tyttäreni! Ruumiin viholliset voivat tappaa, mutta eivät
kuolematonta sieluasi vahingoittaa.

BERENIKE.

Minä en pelkää, pyhä isä. Mutta te sanoitte äsken, että Jumalan ihme
voisi meidät pelastaa, jos Hän tahtoisi. Hän Oi siis tahtonut.

ANIANUS.

Tyttäreni, Herramme tiet ovat ihmeelliset.

Keskiovesta kuuluu taistelun melskettä ja sen lakattua useiden askelten
ääniä.

ATTILA, SCOTTA, BALAMER ja VALAMIR (tunkeutuvat keskiovesta sisään
paljastetuin miekoin ja kasvoilla hurja voitonriemu.)

SEITSEMÄN HUNNISOTURIA (seuraa heidän kintereillään käsissään keihäät
ja kupeillaan miekat, kolme heistä kantaa palavia soihtuja.)

ANIANUS (astuu heitä vastaan kellottaen hillitsevästi piispan ristiään).

Jumalan palvelijana minä...

ATTILA.

Vaiti! Eilen sinä asetit itsesi Jumalan tulkiksi ja — valehtelit! Sinun
herrasi on itse ratkaissut minun ja sinun välillä! Minun sanani ovat
käyneet toteen! Orleansin liekeissä nähdään tänään, että Jumalan vitsa
ei ole taittunut!

SCOTTA.

Oi, Attila, kuningasten kuningas! Miellyttääkö tämä huone sinua?
Sopiiko se sinun tuomiosi paikaksi?

ATTILA (pöyhkeästi).

Minun saleilleni tämä ei vedä vertoja. Mutta tässä kaupunkipahasessa ei
liene parempaa.

SCOTTA.

Hunnit, valoa suurelle kuninkaallemme! Enemmän valoa!

HUNNISOTURIT (asettavat soihdut seinäpidikkeisiin ja hakevat uusia,
niin että jokaiseen pidikkeeseen tulee palava soihtu.)

ANIANUS (seisoo, yhä piispan risti koholla Attilan edessä).

Muista, että Jumala on ylpeitä vastaan!

ATTILA.

Suu kiinni, pappi! (Riuhtaisee ristin hänen kädestään niin kiivaasti,
että sen kultavitjat katkeavat, ja sinkoaa ristin kauas lattialle).

BALAMER (hyökkää kohotetuin miekoin Anianusta kohden).

Kuole, kurja!

ATTILA (äkkiä tyyntyen).

Seis, Balamer!

BALAMER (laskee miekkansa).

Hän on ansainnut kuoleman!

ATTILA.

Mitä hän on ansainnut, sen ratkaisen yksin minä. Minulla on vielä
puhuttavaa tämän Herransa kehnon palvelijan kanssa. Valamir, saata
pappi torniin! Vahvista vartioita kaikkialla!

VALAMIR (viittaa kahdelle hunnisoturille, jotka asettuvat Anianuksen
molemmille puolille, ja poistuu näiden kera keskiovesta.)

ATTILA. (ottaa pari askelta Berenikeä kohden).

Ja nyt sinä, tyttö! Sinä et ole tänään yhtä puhelias kuin eilen minun
teltassani.

BERENIKE (pakottautuu rauhallisena kohtaamaan hänen ilkkuvan katseensa)

ATTILA.

Etkö kuullut, mitä pappi sanoi? "Jumala on ylpeitä vastaan". Minä
tiedän jatkonkin siihen. Se kuuluu: "Mutta nöyrille Hän antaa armon."
Minä olen nyt sinun ainoa jumalasi. Ymmärrätkö?

HUNNIT (purskahtavat raakaan nauruun.)

ATTILA.

Oletko kuuro, tyttö? Jos olet nöyrä, löydät armon minun silmissäni!

SCOTTA.

Se onkin suuri armo! Maailman herran armollisuutta halpaa
palvelijatartaan kohtaan!

ATTILA (silmää häneen tuikeasti ja viittaa häntä vaikenemaan).

Hyvä on, tyttö. Ei haittaa, vaikka vielä kannatkin pääsi ylpeästi
pystyssä. Pian sinä olet oleva nöyrä!

BERENIKE.

Isäni...?

ATTILA.

Häntä et enää tapaa.

BALAMER (irvistäen).

Heikosti pysyi miekka linnanpäällikön kourassa. Vain sivallus
hunnimiekasta, ja hänen kalpansa lensi portaikkoon!

ATTILA.

Sinun ei tarvitse vielä itkeä isääsi, tyttö.

BERENIKE.

Minä en itke.

ATTILA.

Mutta itket huomisaamuna, joka on oleva hänen viimeisensä.

FURIUS (työntyy hunnisoturien välitse keskiovesta ja huutaa riemuiten).

Tervehdin sinua, Attila, Orleansin herra!

ATTILA.

Kuka rohkenee häpäistä minua — Attilaa! — moisella vähäpätöisellä
arvolla? Minua, joka olen koko maailman herra!

FURIUS.

Oi, voittamaton! Älä katso sitä viaksi miehelle, joka tänään on
lahjoittanut sinulle Orleansin!

ATTILA.

Lahjoittanut? Minulle ei ole milloinkaan lahjoitettu mitään! Kaiken
minä olen itse ottanut. Myös tämän kaupunkipahasen. Sinä kerskuri ja
lurjus! Miten uskallat tulla minun silmieni eteen?

FURIUS (hätääntyen).

Suuri kuningas, minä tulen sinun omalla luvallasi.

ATTILA.

Minun luvallani!

FURIUS.

Sinä, mahtavista mahtavin, lupasit eilen antaa minulle palkkani heti,
kun Orleansin linna on vallattu. Linna on nyt sinun. Siksi minä olen
täällä.

ATTILA.

Mitä haluat, Furius?

FURIUS (viittaa Berenikeen, joka vavahtaa inhosta).

Hänet, linnanpäällikön tyttären.

ATTILA.

Ja sinä, hupsu, kuvittelet saavasi hänet?

FURIUS.

Muistan selvästi! Minä kysyin: "Saanko varmasti palkkani?" Ja sinä
vastasit: "Sinulla on Attilan sana." Oi, suuri Attila! Et tahtone
rikkoa sanaasi?

ATTILA.

Attilan sanaa ei ole milloinkaan rikottu. Eikä rikota nytkään.
Sanallani minä lupasin sinulle, että saat palkkasi. Ja sen sinä, kurja,
saat! Scotta! Balamer! Ottakaa hänet!

BALAMER (ojentaa miekkansa Furiuksen rintaa vastaan.)

SCOTTA (riuhtaisee Furiukselta miekan kannattimineen.)

FURIUS (kauhuissaan.)

Kuningas, sinä et voi tarkoittaa tätä!

ATTILA.

Odota! Minulla on muitakin yllätyksiä sinun varallesi.

FURIUS (yrittäen epätoivoisesti turvautua mairitteluun).

Maailman herra ei voi huonosti palkita palvelijansa uskollisuutta.

ATTILA.

Sinä saastainen käärme! Älä häpäise kielesi kosketuksella
uskollisuutta! Petturi ja uskollisuus eivät sovi yhteen!

FURIUS (hirveän pelon vallassa).

Laupias taivas! Attila, sinä itsehän myönsit... Myönsit, ettei
pyytämäni hinta ole suuri kokonaisesta kaupungista!

ATTILA.

Suuri se ei todellakaan ole! Mutta minä en luvannut tuota hintaa
maksaa. Minä sanoin vain, että sinä olet saava palkkasi. Ja sen sinä
saat! Balamer!

BALAMER.

Kuninkaani!

ATTILA.

Sinä tiedät, mikä on petturin palkka?

BALAMER (julmasti hymyillen).

Tiedän, kuningas.

ATTILA.

Vie hänet avoimelle kentälle ja anna sitoa käsistä ja jaloista neljään
villiin hevoseen!

FURIUS (heittäytyy polvilleen).

Ei, ei! Armoa, armoa!

BALAMER (viittaa kahdelle hunnisoturille, jotka kiskaisevat
vastaanpyristelevän ja kirkuvan Furiuksen lattialta jo laahaavat
keskiovesta ulos. Seuraa itse naureskellen perässä.)

BERENIKE (on seurannut kohtausta kasvoillaan inhon ilme, joka
vähitellen on vaihtunut kauhuksi).

Armoa!

ATTILA (työntää miekan huotraansa).

Sinä, kavalletun Orleansin tytär! Rukoiletko sinä armoa kotikaupunkisi
pettäjälle?

BERENIKE (tukahtuneesti).

Hänkin on ihminen.

ATTILA.

Hän on kohta muistuttava hyvin vähän ihmistä. Kun tuo kurja on
sidottu, minun mieheni sivaltavat ruoskilla. Silloin lentävät villit
hevoset laukkaan. Yksi pohjoiseen, yksi länteen, yksi etelään, yksi
itään. Kullakin lautasellaan käsi tai jalka verisine lihoilleen.
Kuuluttaen kaikkiin ilmansuuntiin, mikä on maansa kavaltajan kohtalo.
Nyt ja aina. Se on minun lakini. Maailman herran laki!

BERENIKE (on peittänyt käsillään kasvonsa ja perääntyy kauhistuneena
seinustalle.)

ATTILA

Scotta!

SCOTTA.

Suuri kuningas!

ATTILA.

Missä ovat Ardarik ja Geism?

SCOTTA.

Gepidit ja rugit puhdistavat kaupungin itäisiä osia.

ATTILA.

Entä Onegesius ja Ellak? He olivat meidän mukanamme. Minä tahdon
tietää, missä he viipyvät. Mene etsimään heitä.

SCOTTA (kääntyy menemään.)

ATTILA.

Sana vielä, Scotta!

SCOTTA (käännähtää häneen).

Kuninkaani!

ATTILA.

Lähetä tänne kaksi kannullista viiniä.

SCOTTA (hämmästyen).

Viiniä? Kenelle?

ATTILA.

Minulle, tietysti! Attilalle!

SCOTTA.

Mutta...

ATTILA.

Viivytteletkö sinä minun käskyni täyttämistä?

SCOTTA.

En. kuningas. Mutta...

ATTILA (kärsimättömästi).

Eikö minulla ole muka syytä juhlia? Voittoa, jolla olen tuhonnut
pahimman viholliseni Aëtiuksen suunnitelmat! Viiniä! Minä tahdon
kerrankin väkevää rypälemehua! Attila, maailman herra ja Jumala, haluaa
yhden yön olla ihminen! Hänkin kerran! Mene ja täytä käskyni!

SCOTTA.

Minä teen niin kuin sinä käsket, kuningas. (Päätään pudistaen poistuu
keskiovesta.)

ATTILA (ottaa muutaman askelen Berenikeä kohden.)

MARCIA (hypähtää suojelemaan neitoa),

Häneen, valkoiseen liljaani, et koske, sinä piru ihmishahmossa!

ATTILA (pysähtyy hämmästyneenä).

Kiukkua suitseva lohikäärme. (Berenikelle). Kuka hän on?

BERENIKE.

Minun vanha hoitajattareni.

ATTILA.

Hyvä! (Tarttuu Marciaa kovakouraisesti käsivarresta). Oletpa kerrankin
oikeaan aikaan paikalla, eukko. Saat valmistaa — mutta kiireesti! —
"valkoiselle liljallesi" häävuoteen. Ja muista, että siinä on tänä yönä
makaava myös suuri Attila! (Sinkoaa Marcian ulos oikealle vievästä
ovesta. Lähellä seisoville hunnisotureille). Te kaksi, pitäkää huoli
siitä, että akka tekee tehtävänsä!

KAKSI HUNNISOTURIA (poistuu irvistäen Marcian jäljessä oikealle.)

ATTILA (jäljelle jääneelle soturille).

Sinä, sulje ovi ja asetu vartioon ulkopuolelle.

HUNNISOTURI (vilkaisee merkitsevästi Berenikeen, poistuu keskiovesta ja
sulkee sen jälkeensä).

KAKSI HUNNISOTURIA (tulee keskiovesta kantaen viinikannuja ja
laskettuaan ne pronssipöydälle poistuu jälleen keskiovesta.)

ATTILA (kohottaa kannun huulilleen, maistaa ensin varovaisesti ja juo
sitten pitkään, ilmeisesti nauttien).

Tahdotko, tyttö?

BERENIKE (pudistaa päätään.)

ATTILA (ottaa vielä pitkän kulauksen, laskee kannun paikoilleen ja
lähestyy muutaman askelen).

Miksi et juo? Meidän yhteiseksi onneksemme! Ketään ei ole enää
näkemässä. Voit siis huoleti jo pudottaa vastahakoisuuden naamiosi! Vai
haluatko, että minä sen riisun?

BERENIKE (peräytyy hänen tieltään.)

ATTILA.

Hupsu tyttö! Et vielä tiedä, mikä armo on tuleva osaksesi. Minä
ilmoitan sen sinulle. Minulle — Attilalle! — on ennustettu: Vasta
myöhään minä kohtaan vieraan maan immen, joka on kaunein näkemistäni
neidoista. Ja niin monta poikaa kuin minulla jo onkin, niin vasta Hän
on synnyttävä minulle sen, josta on tuleva hunnien kuningas minun
jälkeeni. Tämä — tuleva! — on täydentävä minun työni. Tekevä lujaksi
ja pysyväksi valtakunnan, minkä minä olen suureksi luonut. Ymmärrätkö,
tyttö?

BERENIKE.

En.

ATTILA.

Sinä olet se vieraan maan impi! Minä tiesin sen eilen, kun sinä seisoit
minun edessäni ylväänä ja säihkyvin silmin. Minä sanoin silloin
itselleni: Juuri tuollainen on tulevan maailman herran äiti! Sinä,
tyttö, saat synnyttää toisen Attilan, isänsä vertaisen!

BERENIKE (äkkiä rohkeasti).

Toista Attilaa ei ole syntyvä.

ATTILA.

Tyhmyyksiä, tyttö!

BERENIKE.

Häntä ei ole syntyvä! Eikä teillä ole milloinkaan oleva poikaa, joka
tekisi pysyväksi valtakuntanne.

ATTILA (säpsähtää, pyörtää takaisin pronssipöydän luo ja ottaa jälleen
siemauksen viiniä).

Ah, minä ymmärrän. Sinä kuvittelet tuollaisten lörpötysten päästävän
sinut siitä osasta, jonka kohtalo — minun tahdostani! — on sinulle
määrännyt.

BERENIKE.

Minun kohtaloni on yksin Taivaallisen Isäni käsissä. Siksi en pelkää
teitä. Hän on säätänyt, että hunnien valta on teidän mukananne hajoava
ja häviävä, niin kuin sitä ei olisi milloinkaan ollut.

ATTILA.

Hunnien valta häviävä? Naurettava ajatus! Tuota samaa moni viholliseni
on toivonut. Mutta päivä päivältä minun voittojeni luku vain kasvaa.
Vuosi vuodelta Attilan käskijänään! kantaa ukkosen jylinänä yhä
kauemmas. Yli Byzantionin ja Ravennan keisarien valtakuntien ja aina
pohjoiseen mereen asti.

BERENIKE.

Vuosisatoja sitten hallitsi Roomassa keisari nimeltä Probus, joka myös
kuvitteli olevansa maailman herra. Tai... Miksi kertoisin hänestä
teille?

ATTILA (uteliaana).

Tuosta keisarista minä en ole ennen kuullut. Kerro siis. Yöhän on pitkä!

BERENIKE.

Keisari Probus otti kerran Reinin laaksosta vangiksi joukon
frankkilaisia. Hän kuljetti heidät kauas Mustanmeren rannalle, jotta he
tekisivät sen maan viljapelloiksi. Mutta frankkilaiset eivät viihtyneet
siellä, loitolla syntymäsijoiltakin. Kerran, keisarin ollessa
Egyptinmaalla, he ryöstivät itselleen muutamia aluksia. He eivät olleet
milloinkaan oppineet kyntämään merta, mutta palava koti-ikävä oli
heidän oppimestarinsa.

ATTILA (satutettuna).

Koti-ikävä... Joskus minäkin tunnen koti-ikävän polton. Silloin minä
kalpaan kaukaisille aroille, joilta minun isäni ovat tulleet...

BERENIKE (katsoo häneen yllättyneenä, sitten jatkaa).

Frankkilaiset purjehtivat Bosporoksen lävitse sille merelle, joka on,
Byzantionin ja Rooman maiden välissä, ja siitä yhä eteenpäin, aina
vain eteenpäin. He löysivät tien suurelle läntiselle merelle, ja
loppujen lopuksi he saapuivat Reinvirran laskupaikoille. Eikä sieltä
ollut enää enempää kuin päivän matka heidän kaipuunsa määränpäähän:
kotiin... Näiden vähäisten frankkilaisten tahto oli osoittautunut
mahtavammaksi kuin keisari Probuksen, joka luuli olevansa maailman
herra!

ATTILA (jälleen karskisti).

Se ei minua sureta. Sillä hänhän ei ollut Attila!... Muitta miksi
kerroit tämän minulle, tyttö?

BERENIKE.

Jotta käsittäisitte, että kansat — teidänkin orjuuttamanne! — ovat
väkevämmät kuin tyrannien takoma ies. Karkoitetut palaavat kerran, ja
masennetut nousevat.

ATTILA (suuttuen).

Masennetut nousevat? Niinkö sanoit, tyttö? Et siis tiedä, että siellä,
missä hunnien hevoset ovat kerran polkeneet maata, ei ikinä enää ruoho
kasva! Sieltä ei nouse kukaan!

BERENIKE.

Voi hunnien sokeutta! Teidänkin ratsujenne kavionjälkiin on kasvava
suuria metsiä, viljavia peltoja ja kukoistavia kaupunkeja. Ne hautaavat
alleen teidän hävityksenne jäljet. Sillä niin säätää kaikista laeista
mahtavin. Elämän laki!

ATTILA (vihan vimmassa).

Riittää, tyttö! Sinä puhut siitä, mikä hautaa alleen. Minä sen teen!
Sinulle! (Tarttuisi hänen käsiinsä raa’asti). Minä lyön sinua! Minä
murskaan sinut! Ja sinun mukanasi kaiken sen, minkä nimeen uskallat
uhmata minua! Me hunnit olemme virta, joka vastustamattomana ja
voittamattomana tulvii yli maailman hävittäen kaiken. Ja minä olen se,
joka tätä virtaa ohjaan, minne tahdon! Minä, Attila!

BERENIKE (riuhtaisee itsensä irti ja työntää hänet luotaan).

Virta? Niin, te hunnit olette hävityksen virta, jonka Jumala on
päästänyt — ja vain Hän itse tietää, miksi — tulvimaan yli maiden ja
kansojen. Mutta jokainen tulva päättyy kerran, ja jokainen virta palaa
lopulta uomaansa. Niin on myös teidän hunnien käyvä! Ei ole kuluva
kauan, ennen kuin te olette jälleen vain kaukaisen aron vähäpätöinen
puro, jonka nimeä tuskin tiedetään!

ATTILA (on jäänyt raivoissaan ja ällistyneenä tuijottamaan tyttöön).

Sinä rohkenit työntää minut pois! Sinä, nainen! Minut, Attilan!
Sinä julkeat ennustaa minun valtakuntani häviötä! Mutta odotapas,
narttu! (Tarttuu molemmin käsin viinikannuun, vie sen huulilleen ja
juo ahnaasti. Saa viiniä vääräänkurkkuun, mistä on seurauksena koko
ruumista vavistuttava yskänkohtaus. Tukehtumaisillaan). O-do-ta-pas...!
(Sinkoaa kannun käsistään ja alkaa lähestyä Berenikeä hiipivin
askelin). Sinä kai toivoisit näkeväsi Attilan kuolevan? Mutta tiedäkin!
Minulle ovat suuret tietäjät ennustaneet...

BERENIKE (peräytyy askel askelelta hänen liekehtivän katseensa
kauhistamana).

Myöskinkö kuolemastanne?

ATTILA.

Se ennustus kuuluu näin: Attilaan ei pysty vesi eikä tuli. Attilaa ei
voi surmata peitsi eikä nuoli. Ei miekka eikä kirves. Ei mikään ase
eikä myrkky. Ei ole syntynyt — se on korkeimman lupaus — sitä miestä
eikä eläintä, joka Attilan kuoleman portista sisään työntäisi. Minä
olen kuolematon! Minä olen ikuinen! Minä olen Jumala!

BERENIKE (pysähtyy äkisti ja kohottaa kätensä varoittavasti).

Seis! Ei askeltakaan tai se on oleva viimeisenne!

ATTILA (jähmettyy paikoilleen).

Uhkaatko sinä minua? Attilaa!

BERENIKE (juhlallisesti). Nyt minä tiedän!

ATTILA.

Tiedät? Mitä?

BERENIKE.

Tietäjien ennustus lie oikea. Mutta se ei ole täydellinen!

ATTILA.

Eikö se ole — täydellinen? Onko siis jotakin — koko avarassa
maailmassa! — joka voisi tuhota minut? Attilan!

BERENIKE.

Te ette kuole taistelutanterella ettekä miehisessä kamppailussa metsän
petoja vastaan. Mutta on olemassa muutakin kuin vastustajianne aseet.
Jotakin, mitä olette ikänne kaiken väheksinyt ja halpana pitänyt, mutta
mikä on kostava teille kaikkien maiden ja kansojen puolesta! Katsokaa
tätä!

ATTILA (vapautuen lumouksesta, johon oli joutunut, äärettömän
halveksivasti).

Tytön käsi! Valkoinen ja voimaton!

BERENIKE.

Niin! Voimattomaksi arvioinanne valkoinen käsi! Mutta juuri naisen käsi
on — nyt tai myöhemmin — tuova teille kuoleman! Kuoleman, jossa ei ole
sankaruutta. Se on Herramme tahto, Hänen, joka saattaa valita aseekseen
heikon ja väheksityn, jotta Hänen — vain Hänen! — suuruutensa näkyisi!
Nyt sen tiedätte Attila!

ATTILA (on jäänyt tuijottamaan neitoon pelon vääristäviin kasvoin.
Saa äkkiä uuden, entistä rajumman yskänkohtauksen. Painaa turkkinsa
liepeen kasvoilleen, mutta siitä huolimatta veri pursuu esiin nenästä
ja suusta. Hoippuu seinustalle ja horjahtaa lavitsalle.)

BERENIKE (katsoo häneen hetken hämmästyneenä, juoksee sitten
hätääntyneenä keskiovelle ja lennähdyttää sen auki).

Apua! Attila tarvitsee apua!

HUNNISOTUREITA (ryntää saliin sekä keskiovesta että oikealta.)

ONEGESIUS ja ELLAK (tulevat kiireesti keskiovesta).

Mitä on tapahtunut? Kuka tarvitsee apua?

BERENIKE (viittaa Attilaan ja vetäytyy syrjemmälle.)

ONEGESIUS.

Taivaan taatto! Kuningas! (Rientää Attilan luo.)

ELLAK. (seuraa häntä).

Mikä hänen on? Vanhus, sano!

ONEGESIUS.

Verensyöksy! Mitä eilen pelkäsin, se tapahtui siis tänään. (Kumartuu
hoivaamaan Attilaa. Ottaa viittansa poimuista pullon, josta tiputtaa
muutamia pisaroita kuninkaan suuhun. Pyyhkiessään verta hänen
kasvoiltaan olkansa ylitse Ellakille). Minä rukoilin häntä välttämään
silmitöntä vihastumista. Sanoin, ettei hänen ruumiinsa kestä
sitä. Mutta hän ei välitä varoituksistani. Ja seuraus? Tämä tässä!
(Ojentautuu). Ellen olisi sattumat nyt paikalle, niin tämä saattaisi
merkitä Attilan kuolemaa.

ELLAK.

Viiniä? Minä tunnen, viinin lemun. (Käännähtää kauhistuneina seisoviin
sotureihin). Kuka on tuonut kuninkaalle viiniä?

HUNNISOTURI (yrmeästi).

Minä.

ELLAK.

Sinä onneton! Miksi?

HUNNISOTURI

Scottan määräyksestä. Hän ilmoitti, että se oli kuninkaan käsky. Minun
asiani oli vain totella.

ONEGESIUS.

Hän tointuu! Kiitos isien hengille, hän tointuu!

ATTILA (kohottautuu Onegesiuksen käsivarren varassa. Silmät pyörivät
hurjasti päässä. Käheästi).

Missä hän on? Se noita! Minä tahdon tietää! Minä, Attila! Missä hän on?

ELLAK.

Ketä etsit, isäni?

ATTILA (yhä vaivalloisesti).

En ainakaan sinua! Ruoskikaa se noita! Kuoliaaksi!

ELLAK.

Kuka?

    Eteissalista kuuluu hätääntyneitä ääniä.

SCOTTA (riuhtaisee keskioven auki ja jää sen aukkoon seisomaan).

Attila!

ARDARIK ja GEISM (ryntäävät hänen ohitseen saliin).

Suuri kuningas, pelasta!

ATTILA (nousee ja kääntyy kiivaasti heihin).

Miksi huudatte? Ovatko kaikki pahan vallat kantapäillänne, kun
juoksette uikuttaen kuin akat?

ARDARIK.

Pahan vallat juuri! Länsigootit ovat murtautuneet kaupunkiin!

ATTILA.

Se on valhe!

GEISM.

Ei, Attila. Se on totta!

ATTILA.

Mahdotonta, sanon minä! Ja kuinka se, minkä minä mahdottomaksi
julistan, voisi olla mahdollista? Kuka uskaltaa sitä väittää?

GEISM.

Suori kuningas, kuule! Me emme saaneet haltuumme kaupungin itäistä
porttia. Siitä länsigootit pääsivät sisään. Yllättäen ja hirmuisella
voimalla he kävivät kimppuumme. Meidän on ollut askel askelelta
peräydyttävä. Joukkomme ovat joutuneet sekaannuksiin.

SCOTTA

Eikä siinä kaikki, Attila! Aëtiuksen päävoima on rientämässä läntiselle
portille. He pyrkivät saartamaan meidät. Tämä on totuus!

ARDARIK.

Attila, riennä! Sinä olet päällikkömme, ylimpämme! Vain sinä voit
pelastaa meidät tästä rotanloukusta!

ATTILA.

Kirottu Orleans! Ole kolmesti kirottu!

BERENIKE.

Kiitos, Jumala, Taivaallinen Isä! Jollakin kohdalla täytyi oikeuden ja
vanhurskauden jälleen alkaa. Ja se paikka oli Orleans!

ATTILA (silmää häneen raivoissaan).

Siellähän sinä olet, noita! (Kohottaa jo kätensä antaakseen
sotilailleen määräyksen, mutta laskeekin sitten kätensä ja jää
tuijottamaan eteensä; itsekseen.) Mikä olikaan Ruan, minun edeltäjäni,
sanoma minulle? "Itä on itää ja länsi länttä. Niitä ei sovi keskenään
sekoittaa. Vain heikkoutta ja tuhoa versoo siitä sekoituksesta." Niin
se oli. Ja niin se on! Ellak!

ELLAK.

Kuninkaani!

ATTILA.

Ota tyttö! Minä Attila! — lahjoitan hänet sinulle. Mutta vain sinulle!
Omiaan älköön tuo noita ikinä nähkö!

ELLAK.

Oi, isäni! minä kiitän... Suurempaa lahjaa en ole milloinkaan saanut.

ATTILA (kääntää hänelle halveksien selkänsä).

ARDARIK.

Kiiruhda, Attila! Hetket ovat kalliit!

GEISM.

Murtautukaamme tasangolle! Siellä voimme lyödä Aëtiuksen ja Teoderikin.

ATTILA (vetäytyy etualalle, erilleen muista; itsekseen).

Tasangolle...? Helke, hän puhui eilen tasangosta. Vieraasta lakeudesta,
jonka hän unessa näki. Mutta siitä tuli tappion tasanko. Ja Ruan, minun
edeltäjäni, ja minun vanhempieni henget käskivät minun palata lännestä
kotiin. Mutta minä en voi palata. En täältä Orleansista! Sillä minä
olen Attila!

GEISM.

Suuri kuningas! Nyt ei ole sanojen aika! Tarvitaan nopeita tekoja!

ARDARIK.

Voi auringonnousun poikaa, joka antaa yön yllättää!

ONEGESIUS.

Vaiti! Hillitkää mielenne, päälliköt! Ettekö näe, että suuri kuningas
puhuu isiensä henkien kanssa?

ATTILA (heistä piittaamatta, itsekseen).

Minä olen Attila! Minä olen suuri! Älköön päästäkö sanomaan, että
Orleans — hiekkajyvänen! — kaatoi mahtavat sotavaunut! Aëtius ei ole
hiekkajyvänen! Hänen kanssaan minä voin voimia mitellä! Voittipa kumpi
tahansa, niin voittaja on suuri, mutta suuri myös se, joka voitetaan!
Minä — Attila! — minä tahdon olla suuri, loppuun asti! (Vetää hitain,
juhlallisin liikkein miekkansa esiin ja kääntyy toisiin.)

ONEGESIUS.

Attila, puhu! Mitä sanovat suurten vainajien henget?

ATTILA (synkkänä, mutta pystypäisesti).

Näin sanovat isieni henget: "Attila on Attila, eikä hänen iltansa ole
tullut!"

HUNNIT ja HEIDÄN LIITTOLAISENSA (innoissaan).

Attila on Attila, voittamaton!

ATTILA (kohottaa miekkansa).

Ja nyt, urhot! Seuratkaa minua! (Pysähtyy Ellakin eteen.) Sinä jäät!
tiennet tehtäväsi?

ELLAK.

Kyllä, kuninkaani.

ATTILA.

Miehet! Tasangolle! Vapauteen! Antakaa torvien ja rumpujen soida! Meitä
ei voi kukaan estää! (Poistuu jäntevin askelin keskiovesta.)

ONEGESIUS, SCOTTA, ARDARIK, GEISM ja HUNNISOTURIT (kohottavat miekkansa
ja keihäänsä).

Attilan nimeen! Meitä ei voi kukaan estää! (Poistuvat kiireesti Attilan
jäljessä.)

BERENIKE (astuu ristiinnaulitun kuvan eteen ja polvistuu
rukousjakkaralle kiitosrukoukseen).

ELLAK (menee ikkunan luo ja avaa sen, jolloin ulkoa kuuluu hunnien
kuparitorvien ja rumpujen ääni sekä kauempaa virrenveisuuta. Käännähtää
katsomaan tyttöä).

Berenike.

BERENIKE (jatkaa rukoustaan).

ELLAK (astuu hänen liuokseen).

Ihana neito, kiiruhda!

BERENIKE (hypähtää hämmästyneenä pystyyn).

Te täällä!

ELLAK.

Niin, minä.

BERENIKE.

Hunnit ovat menneet! Orleans on pelastettu! Paetkaa, jos henkenne on
teille kallis.

ELLAK.

Minä menen, tietysti. Mutta vain sinun kanssasi, Berenike.

BERENIKE.

Minun kanssani? Olette järjiltänne!

ELLAK.

Järjiltäni? Ehkä. Mutta tule nyt! Aikamme on vähissä! (Ojentaa kätensä
neitoa kohden.)

BERENIKE (väistyy).

En ikinä!

ELLAK.

Älä käännä kasvojasi minusta, ihana neito. Kuule minua. Rukoilen sinua
kuuntelemaan. Itsesikin tähden!

BERENIKE.

Menkää!

ELLAK.

Berenike! Siitä hetkestä alkaen, jolloin silmäni häikäistyivät sinun
kauneudestasi, olen nähnyt vain sinut. Olen hunnien prinssi. Minä teen
sinusta kuningattaren!

BERENIKE (on hämmästyneenä ja säikkyen kuunnellut hänen intohimoisia
sanojaan. Huomaa piispan ristin lattialla ja kohottaa sen suojakseen).

ELLAK (ymmärtää väärin neidon tarkoituksen).

Risti ei minua pelolta. Olen valmis alistumaan sen alle, jos se on
sinun ehtosi, Berenike. Sinun täytyy tulla omakseni!

BERENIKE.

Minun sydämeni kuuluu hänelle, joka on tulossa! Torismundille,
Teoderikin pojalle!

ELLAK (peräytyy kuin kasvoihin lyötynä).

Länsigootille! Häntä et ole ikinä näkevä!

    Ulkoa kuuluu huutoja.

BERENIKE.

He tulevat! Hän tulee!

ELLAK (ryntää ikkunaan, kumartuu katsomaan ulos ja paiskaa sitten
ikkunan kiinni; epätoivoisesti).

Myöhäistä! Emme pääse enää ulos! Voi sinua ja voi minua! (Paljastaa
miekkansa ja lähestyy neitoa.)

BERENIKE (perääntyy kauhistuneena).

Mitä! Mitä aiotte?

ELLAK

Sinun on kuoltava!

BERENIKE.

Kuoltava? Nyt!

ELLAK.

Attila lahjoitti sinut vain minulle. Hän sanoi, että omiasi et saa
nähdä. Ja hänen sanansa on minulle laki.

BERENIKE.

Te olette prinssi! Prinssikö alentuisi surmaamaan aseettoman?
Murhaamaan naisen! Luulin teitä muita hunneja paremmaksi. Pidin teitä
ihmisenä.

ELLAK.

Rakastan sinua, Berenike! Olen itkevä tätä hetkeä kuolemaani asti! Olen
kiroava käteni, joka tämän teon suorittaa! Mutta... minä olen hunni. En
voi olla parempi kuin Attila, kuninkaani, sallii minun olla. (Kohottaa
miekkansa.) Attilan, herrani ja käskijäni, nimeen!

TORISMUND (ryntää sisään paljastetuin miekoin keskiovesta).

Berenike!

ELLAK (käännähtää häneen).

Länsigootti!

TORISMUND (raivon tuli silmissä käy hänen kimppuunsa ja lyö hänen
kädestään miekan, jolle laskee jalkansa).

Sinä kurja! Hunnipeto!

BERENIKE (juoksee riemuiten tulijan luo).

Torismund! Sinä tulit! Tulit vihdoinkin! (Kietoo kätensä hänen
kaulaansa ja jännityksen lauettua puhkeaa nyyhkytyksiin.)

TORISMUND.

Tietysti minä tulin, rakkaani. Erottuani sinusta olen kaiken aikaa
matkannut tätä hetkeä kohden. Se oli pitkä ja vaivalloinen taival.
Mutta katso, armaani. (Koskettaa ristiä rinnallaan.) Sinun ristisi on
suojellut ja varjellut minua.

BERENIKE.

Miten sydämeni onkaan vavissut sinun tähtesi, Torismund!

TORISMUND.

Minulla on ollut vain yksi ajatus: sinun luoksesi, rakkaani! Minä tulin
kuin myrskytuuli viimeiset päivämatkat. Moni uljaista länsigooteistani
uupui, ennen kuin saavutimme Orleansin. Moni myös jäi täällä
kaupungissa kuoleman kentälle. Mutta läpi tulen, läpi nuolisateen, läpi
keihäsmetsien minä riensin sinun kuvasi silmieni edessä. Ja — taivaalle
kiitos! — minä ennätin perille ajoissa. Muuten tuo peto...! (Astuu
uhkaavana pari askelta Ellakia kohden.)

ELLAK.

Niinpä surmaa minut, länsigootti!

TORISMUND.

Kuvitteletko, hunni, minun kaipaavan sinulta lupaa siihen?

ELLAK.

Et kai kaipaakaan. Yhtä vähän kuin minä mitään sinulta, länsigootti!

TORISMUND (kohottaa miekkansa).

BERENIKE (tarttuu hänen käteensä).

Ei, Torismumd, ei!

TORISMUND.

Berenike! Pidättääkö sinun kätesi minua kostamasta? Maksannasta
miehelle, joka äsken häpäisi kalpansa suuntaamalla sen terän turvatonta
neitoa vastaan!

BERENIKE.

Minä pyydän sinua, Torismund! Tämä on minun ensimmäinen pyyntöni
sinulle. Et voi sitä evätä!

TORISMUND (laskee miekkansa).

Valtiattareni! Mitä siis käsket?

BERENIKE.

Anna hänen mennä!

TORISMUND.

Menköön! Hän ei kuitenkaan ole saavuttava kaupungin laitaa. Hunnina hän
tapaa kuolemansa heti tästä salista lähdettyään.

BERENIKE.

Siksi tahdonkin, että pari sinun miestäsi saattaa hänet turvallisesti
kaupungin portille.

TORISMUND (katsoo häneen ymmällään).

Saattaa hänet...? Kaupungin portille!... Olkoon siis niin, armaani.

ELLAK (heittäytyy polvilleen Bereniken eteen ja suutelee hänen
hameenlievettään).

Ihana neito, sinä olet maailmasta, jota minä en tunne! Mutta minä olen
koettava muistaa, että olen saanut henkeni lahjaksi sinun käsistäsi.

TORISMUND (ovelta).

Kiirehdi, hunni, ennen kuin muutan mieltäni!

ELLAK (nousee ja seuraa Torismundia ulos keskiovesta).

BERENIKE (painaa haltioituneen riemun vallassa piispan ristin rintaansa
vastaan).

TORISMUND (palaa keskiovesta).

Kuka hän oli, rakkaani? Nuo hunnikasvot olen joskus aikaisemminkin
nähnyt.

BERENIKE.

Torismund, sinä näit hänet tässä salissa — silloin kerran. Hän oli
Ellak, Attilan poika.

TORISMUND (tulistuen).

Attilan — tuon paholaisen — poika! Sinä tiesit, kuka Hän oli,
ja kuitenkin pakotit minut lähettämään hänet turvallisesti pois
kaupungista. Surmata hänet olisi pitänyt, oikeutta myöten tuhannesti
tappaa! Berenike, sinun hyvä sydämesi on harhauttanut sinut heikkouden
tielle.

BERENIKE.

Ei, Torismund! Laupeus ei ole heikkoutta. Laupeuden tekeminen
voitetulle on voittajan kuningasosa! Miten voisi muuten milloinkaan
syntyä parempi ja oikeudenmukaisempi maailma? Sinun ja minun, meidän
maailmamme!

TORISMUND (suutelee kunnioittavasti hänen kättään).

Sinä olet minun sydämeni valtiatar, Berenike. Sinun hyvyytesi ja
jaloutesi ohjatkoot myös tekojani!

CARPILIO (ilmestyy keskioven aukkoon ja tervehtii roomalaisittain).

Tervehdys teille, jalo neito! Myös sinulle, raisu taistelutoverini!

BERENIKE.

Tervetuloa, voittoisa Rooman mies!

TORISMUND.

Entä hunnit?

CARPILIO.

He purkautuivat ulos tasangolle. Heitä oli liian paljon, jotta olisimme
pystyneet estämään heitä. Mutta ei huolta! Avoimella kentällä me lyömme
heidät lopullisesti. Ukkospilvet länsimaiden yllä — ne ovat revenneet!
Attilan kotkanlento — se on katkennut!

BERENIKE.

Mutta... Miten olen voinut unohtaa...? Hetkeksikään! Isäni? Piispa
Anianus? Ja toiset?

CETEGUS, ANIANUS ja MUMMIUS (tulevat kasvot loistaen keskiovesta).

CETEGUS (rientää syleilemään Berenikeä).

Tässä lapseni! Kaikki on hyvin! Rakas tyttäreni! (Syleilee myös
Torismundia.) Rakas poikani! (Ja Carpiliota.) Urhea ystäväni!

MUUT (puristavat riemumielin toistensa käsiä).

BERENIKE (ojentaa piispan ristin Anianukselle).

Teidän ristinne, pyhä isä.

ANIANUS.

Jumala, laupias ja armollinen Taivaallinen Isämme, siunatkoon sinua,
tyttäreni!

CETEGUS.

Orleans, länsimaiden lukko, kesti siis sittenkin!

MUMMIUS.

Meidän Herramme on taittanut vitsansa!

TORISMUND.

Orleans — ajasta aikaan se säilyköön tunnuksena! Voitollisena
tunnuksena vapauden puolesta, milloin ikinä orjuutus uhkaa!

ANIANUS (kohottaa ristinsä siunaukseen).

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen! Amen!

    Väliverho.