Suomentaja: Kianto, Ilmari
Venäläiseen alkuteokseen pohjautuva runomuotoinen kertomus lääkäristä, joka kamppailee kuolemaa vastaan pelastaakseen nuoren potilaansa. Yhdeksästä laulusta koostuva teos sijoittuu kesäiseen luontoon ja pohtii elämän haurautta sekä lääkärin kutsumusta.
Lauri Soinin 'Kuoleman kilpakosija' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3128. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KUOLEMAN KILPAKOSIJA
Yhdeksän laulua
Kirj.
LAURI SOINI
Kotkassa, Reino Drockila, 1903.
I.
Suviaurinko kimmelsi kultainen
sinitaivaalla korkeimmallaan,
emon hellällä lämmöllä silmäillen
sinivesiä ja lehtoja allaan.
Helolämmössä taivahan auringon
sinikirjavat kukkaset nurmikon
ihan uhmaten tuoksuivat.
Käki kukkui, luritteli leivonen,
suven leijuvat lintuset kilpaillen
elon onnea lauloivat.
Kuin aurinko elvytti kukkia,
niin lääkäri tieteen voimalla
loi lahjoja uuden terveyden
kituvaisille lapsille ihmisten.
Oli taasen hän tänään hoidella
monet kymmenet sairaat saanut.
Mut vihdoin pääsi hän sairaista,
oli yksin hän vihdoin huoneessa
ja sairasten ruikutus laannut.
Hän nousi ja virkahuoneestaan
ulos asteli, käytävän sulki.
Läpi kaupungin luontohon tuoksuvaan
hän ilosin mielin kulki.
Hänen elämänsä kesä oli kirkkahin,
ja kunnasta kerkein askelin
läpi kukkivan kesän hän kiiti.
Mut päästyä varjohon lehtojen,
ajelehtava aatos nuoruuden
kevätmuistojen kenttiä liiti.
II.
Hänen lapsuusaikansa varhaisen
salon siinnokas autere peitti.
Mut lapsena lahjakas poikanen
salon kukkivat kummut heitti.
Opin verkot hän salakkana sukeltai
ja kultasen lyyryn lakkiin sai.
Oi, aikaa unelmien kultaisten,
oi, jalojen toivojen aikaa!
Koko elämä on armahan valoinen,
sydän lintujen lauluja raikaa,
ja hartaalla mielellä vannotaan
elo uhrata onneksi kansan ja maan.
Se aika on tuulena huilannut
ja tuuli on unelmat vienyt.
"Oma hyöty" on tunteet turtanut —
kuka ois sitä silloin tiennyt!
Toki etsien omaa onneaan
myös yhteisonnea palvellaan.
Unet haihtuvat. Elo on toimintaa,
on vilkasta yhteistyötä.
Elon ritarina vastaan kuolemaa
hän toimivi toisten myötä.
Kera toistemme vuoroon vieraillaan,
mitä milläkin on, sitä annetaan.
III.
Läpi lehtojen rannalle lahdelman
mies miettivä yksin kulki.
Sinilahtosen, leikkien loiskivan
havumetsikkö hohajava sulki.
Havumetsikön keskellä piileillen
oli kärjellä kenkämän vilpoisen
kesäkartano kaunis ja sorja.
Miten raitista rauhaa huokuikaan
kesäkartanon ympärys vilvas!
Sisus heijasti kaunista hauskuuttaan,
oli ilosen valosa ja vilpas.
Sen helmassa kaihoa sentään jää
yhä mieleen – puuttuvi emäntää,
kodin lempeän hengen luojaa.
Oli lääkäri kaikki jo katsellut
kotikaupungin kaunokaiset.
Ne oli niin hienot ja valkoset
vaan tyhjät ja turhamaiset.
Sulosuina ne saattivat lepertää,
mut rintahan lämpöä henkevää
ei syttynyt kestään heistä.
Siks lääkäri istui yksikseen
kesäkartanon kammarissa.
Hän katseli leikkiä lahden veen,
valon välkettä lainosissa.
Emännöitsijä silloin sisään saa
ja kutsuvi vierasta vartoavaa
heti hiukkasen haastattamaan.
IV.
Oli ulkona laiha ja ryppyinen
mies verhossa ryysyisessä.
Suru, huoli ja nöyryys heijastui
sen silmien syvyydessä.
Hän läähätti:
"Tyttöni sairastaa
ihan kielissä kylmän kuolon!
Hyvä herra, te tulkaa ja auttakaa,
maja kaupungin laidassa tuoll' on."
"Miks ette te saapunut ennemmin,
kun viel' olin kaupungissa?"
"Olin työssä."
"Ja onko hän heikkokin?"
"Ihan kuoleman kourauksissa."
"Joko kauvan on siitä kun sairastui?"
"Hän talvella tautiin kääntyi."
"Nyt vasta te — —!"
"Milläpä kustansi,
nälkähän melkein nääntyi."
Taas hartahat haaveet nuoruuden
ihan väkisin mieleen juoksi.
Ja ajatus urkeni harhaillen
ukon sairaan tyttären luoksi.
Isä tässä on, jos kuka, urho työn,
miks kärsivi hän...
Kuin yöstä
mies harrasna tähtäsi lääkäriin.
"Te tuletteko?"
"Alkaos syöstä
sä kotiasi kohden eeltäpäin,
mä sisällä hieman pistähdäin."
V.
Mökin rähjään laidalla kaupungin
kun lääkäri sisään astui,
niin vaimon, mi seisoi vastassaan,
ilokyynelin katse kastui.
Jokapaikassa pienessä huoneessa
oli siivotonta ja tummaa,
ja vastahan kuumasta ilmasta
tuli turmion löyhkää kummaa.
Mut ryysyjen keskellä vuoteessa
oli enkeli ihanainen!
Mikä kajastus poskilla kalpeilla —
sen loisto ei ollut mainen!
Kera kuoleman kurjana kamppaillen
hän ihanata elämätä loisti!
Hänen silmänsä, hiutamat sairauden,
kevätauringon hehkua toisti!
Pyhän hellänä lääkäri valtimon
elonsylkettä tunnusteli,
sydän tuoksui kukkia nurmikon
ja sointuja helkkyeli.
Se helkähti lintujen lauluja
ja välkähti loistoa tähden —
mut kuohahti kummaa kuohua
tytön äidin ja taaton nähden.
VI.
"Heti ulkoa ilmaa raitista!
Auk' akkuna! — Eikö se aukea!
Se lyökää seinältä rikki! —
Ovi auki! Oi, ilmaa puhdasta! —
Ja nähkääs vuodetta! — Lakana
tuo puhtonen, muutakin puhdasta
tuo äkkiä, vaimo, sä vuoteeseen! —
Vai ei ole! — Onhan se kauheaa,
noin lapsensa saastahan kuolettaa!"
Hän hehkuen pelmahti yhtäälle
ja toisaalle taas. Ei nähnyt hän,
ei kuullut hän vaimon itkuja.
Ulos syöksyi hän mielensä kuohussa
ja samalla myrskyn vauhdilla
taas tölmäsi jälleen sisään.
Mut silmissä tuli oli hehkuva,
kun katsoen immen isään
hän päättäen käski:
"Te ottakaa
tytön sänkyä toisesta päästä,
pään toisen mä tahdon kannattaa,
ja vaimo — sä itkusi säästä!
Tule jälestä kanssamme kiiruhtain,
saat hoitaa tyttöä johdollain!"
Peräsukkaa niin läpi lehtotien
he alkavat kolmisin käydä.
Jos lehdosta katselis piilehtien,
ei joukko kai kauniilta näytä.
Mut kaunis on kalpea neitonen
ja hellästä lämmöstä väreillen
sitä kantavi lääkäri nuori.
Hän impeä silmiin katsahtaa.
Oi riemua! Punaa ihanaa,
niin sulosata, liekkivän vienoa saa
suvituulessa kalpea poski.
Kukat tuoksuvat lämmössä auringon,
ja riemukas lintujen luritus on,
ja lääkärin miel'ala aaltoilee
kuin kohajava suvinen koski.
VII.
On kaukana tyyneys lääkärin,
kun käypi hän tunneillansa.
Hän lääkkehet laativi kiireimmin,
pois saadaksi sairahansa.
Mut saatua sairaat luotaan pois,
kuin juhlahan joutua kiire ois,
hän metsikön polkua kulkee.
Ja kuvan niin kaunihin, armaimman,
kuin liljan lehtyen solkevan,
joka hetki hän mieleensä sulkee.
Kuin koulukas kulkee haaveissaan
hän vihreän lehdon kautta.
Ei näe, ei kuule hän lintujakaan
sen armahan haaveen tautta.
Niin sykkivän hellänä hiljakseen
kesäkartanon oven hän avaa,
ja sairas, mi unosen uutimeen
on vaipunut valkovuoteeseen,
hänen tullessa silmänsä avaa.
Hänen valtaa rohkeus riemuinen,
olo on niin turvasan suloinen
ja lämpöä suonet tykkii.
Mut lääkäri lämmöstä herpoaa,
tytön huulia huulilla koskettaa,
ja sydämet sykkii, sykkii...
"Mitä kuuluu nyt?"
"Hyvä olla on,"
hymyn vienona neitonen vastaa,
ja sätehenä kevähisen auringon
ilo lempeän silmän kastaa.
Mut äiti kertovi riemukseen
tytön ulkona rannalla astelleen,
kunis tultua väsymyslumeen
hän raitisna vaipui uneen.
Kun lääkäri tarttuvi kalvoiseen
ja hellästi koittavi suonta,
niin umpehen painaa hiljalleen
sulo neitonen silmän luonta.
VIII.
Pian kertoi ja kuunteli kummakseen
koko kaupunki tarinat uudet.
Joka seikkahan asti tarkalleen
sai ilmi se salaisuudet!
Oli töllistä laidalta kaupungin
soman neitosen lempensä pauloihin
näet lääkäri luoksensa vienyt.
Oli tainnut se ensiksi sairastaa,
mut lääkäri sairaan terveeksi saa —
ja terve se kaiketi lie nyt.
Kun neitonen kuontui jalkeilleen,
sen kihlasi lääkäri nuori,
piti vihkimäjuhlan hiljakseen,
häämatkalle sitten suori.
Italian tuulessa voimistuu
kai kaunotar, kaiketi tuulettuu
myös töllin tuoksukin siitä.
Tätä kuullessa — kun vain kuololta
voi puoskari vallata kultansa —
tytöt terveet häntä ei kiitä.
IX.
Suviaurinko kimmelsi kultainen
taas taivaalla korkeimmallaan,
yhä hellällä lämmöllä silmäillen
sinivesiä ja lehtoja allaan.
Helolämmössä taivahan auringon
punakirjavat kukkaset nurmikon
sulotuoksuja huokuivat.
Käki kukkui, liverteli leivonen,
ja liitävät lintuset kilpaillen
elon onnea lauloivat.
Kesäkartanon kummulla rantaman
havumetsikkö hohajava sulki.
Sen rauhaan kuohusta toiminnan
mies miettivä tyynenä kulki.
Se heijasti kaunista hauskuttaan,
mut myöskin se hertasta armauttaan,
kodin lämpöä tuoksui vastaan.
Nuor' äiti jo miestään vastaan käy,
käsin tulijan kaulaan kierrältäy,
käsin toisin vaalivi lastaan.
"Mitä kuuluu nyt?"
"Hyvin kaikki on",
hymyn vienona vaimo vastaa,
ja sätehenä suvisen auringon
ilo lempeän silmän kastaa.
Elo on niin onnekas, riemuinen,
olo on niin turvasan suloinen
Ja lämpöä sykkivät rinnat,
ja ympäri lapsosen laitellaan
maan pinnalta pilviin nousemaan
tulevaisien toivojen linnat.