Naisten koulu

NAISTEN KOULU

Viisinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

MOLIÈRE

Suomentanut

Otto Manninen

Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1931.

HENKILÖT:

 ARNOLPHE, toiselta nimeltä herra DE LA SOUCHE.
 AGNÈS, kokematon nuori neito, Arnolphen kasvatti.
 HORACE, Agnès neidon ihailija.
 ALAIN,     | maalaisväkeä, Arnolphen palveluksessa.
 GEORGETTE, |
 CHRYSALDE, Arnolphen ystävä.
 ENRIQUE,  Chrysalden lanko.
 ORONTE,  Horaces isä, Arnolphen hyvä ystävä.
 NOTAARI.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

    Chrysalde, Arnolphe.

CHRYSALDE.

Hänet vaimoksenne siis otatte, niinkö?

ARNOLPHE.

                                       Niin.

Toden tuumasta siitä jo huomenna tehdä aion.

CHRYSALDE.

Täss' olemme kahden, ja haastella rauha kai on
sen joutumatta korviin kuunteleviin.
Mun suotteko puhua suoraan ystävän suulla?
Minä säikähdin aivan, kun sain tuon aikeenne kuulla.
Ja kuinka tahansa asian aprikoitte,
se on hulluin kauppa, minkä te tehdä voitte.

ARNOLPHE.

Niin tottakin, ystävä. Ehk' oma kokemus syyn
suo teille mun tähteni huoleen ja hätäilyyn:
oman otsanne kannalta kaiketi sarvet kovat
ne myötäjäisiksi taatusti tarjona ovat.

CHRYSALDE.

Se on onnenkauppa, joss' ei ole takeita kellään;
ja hupsua on, kun niin sitä hirvitellään.
Toki teinä pelkäisin, jonk' iva niin monen monta
on aviomiestä ilkkunut onnetonta:
sehän ketään ei armahda, olkoon pieni tai suuri,
ei moitteenne nuolilta varjele mikään muuri;
paras huvinnehan sala juoruja kaikkialla
on julki toitottaa ihan toitottamalla.

ARNOLPHE.

Hyvä. Mainitkaa joku kaupunki muu maan päällä,
niin miss' ovat säysyjä aviomiehet kuin täällä.
Niit' eikö laatua näe jos jonkin laista,
kotijuhtaa kaikkeen kiltisti alistuvaista?
Ken varoja haalii vaimon ne haaskata noille
sen aviosankarin sarvista huolehtijoille,
kenen kukkaro ei, vaan kunnia saa saman haavan:
joka päivä hän näkee vaimonsa lahjoja saavan,
eik' epäily pieninkään pyri asian tyveen,
kun vaimo ne väittää tunnustuksiksi hyveen.
Ken hälinän nostaa, kuin hyvin auttais tuo,
ken kaikessa sovussa asian sujua suo:
kun rouvan suosikki saapuu, niin viitta ylle
ja hansikkaat vain käteen ja kävelylle!
Tuo rouva, näppärä naikkonen, uskovinansa
on miehelleen muka pyyteet rakastajansa,
niin nukkuu turvallisesti se kiltti setä
ja säälii liehijän puuhia, jotka ei petä;
tämä taas, joka elää, kuin yhä viettäis juhlaa,
muka peliss' on voittanut rahat ne, joita hän tuhlaa;
mies hölmö ei arvaa, pelissä missä, ei huomaa,
vaan kiittää ja siunaa sellaista onnen suomaa.
Pilanäytelmän aiheita vain näen kaikkialla,
ja eikö nauraa ois lupa katsojalla?
Noit' eikö hupsuja...?

CHRYSALDE.

                       Niin, mutta muita ken pilkkaa,

saa varoa, että ei tapaa se omaa nilkkaa.
On maailma juorua täynnä, ja piestä kieltä,
jos vain mitä sattuu, se viehättää monen mieltä.
Vaan kuinka jos ympärilläni juorut juoksi,
ei iloitsevan ole nähty mun niiden vuoksi.
Minä mieleni maltan, ja vaikka se mies alas vaipuu
minun arviossani, ken mihin tahansa taipuu,
ja vaikka en kärsimään hevin suostua käkee,
mitä aviomies moni närkästymättä näkee,
en heit' ole ilkkunut: heille jo ristinsä riittää;
ja ivaa ken kylvää, mä pelkään, se ivaa niittää,
eik' ennalta vannomista, jos niin kävis milloin,
mitä silloin tekee tai mitä ei tee silloin.
Jos siis siten kaikkea-johtava kohtalo johtais,
mua ett' osa tuo, monen ihmisen kokema, kohtais,
olen melkein varma, kun menettelen mä näin,
mua että naurajat naurais vain salaapäin;
kenties joku kelpo ihminen virkkaa voisi
ihan näinkin: "Sääli! Ei todell' ansainnut oisi!"
Mut teillä on, rakas naapuri, kauppa toinen,
pelin uhka on sen, sanon vieläkin, peevelinmoinen.
Kun kimppuun kiusan-alaisten aviomiesten
ain' olette käynyt pilkkanne ruoskalla piesten,
heit' ahdistanut ihan kuin piru irroillaan,
niin suoriukaa hyvin, tai pian sutkaistaan.
Jos pienimmänkin te tarjootte hampaansijan,
se rummutetaan kadunkulmissa kaikissa pian,
ja...

ARNOLPHE.

      Oh, hyvä ystävä! Olkaa te huoleton!

Ken minulle kepposet tekee, se terävä on.
Minä tiedän ne juonet, joit' ovelat naiset kutoo,
ne kavalat kuopat, joihin mies moni putoo.
Ja kun voi peijatuks siinä pelissä tulla,
varokeinoni on sitä varaa jo vastaan mulla.
On kokematon se, jonk' otan, kuin voi olla,
mun otsaani millään ei väijy hän vauriolla.

CHRYSALDE.

Siis, sanalla sanoen, säkissä kasvanut kai

ARNOLPHE.

Ei ole tyhmä se mies, joka tyhmän nai.
Kuten kristitty ainakin arvaan: on viisas ja vakaa
oma vaimonne, vaan mitä naisäly miehelle takaa?
Mitä hyvää? Mä tiedän, monellekin mikä riippa
on liian viisas ja sielukas aviosiippa.
Minä ottaisinko mokoman henkevän naisen,
lukuseurojen, —piirien lauseita latelevaisen,
jok' on sorean runon ja proosan runsaussarvi,
jota palvoo markiisien, neropattien parvi,
ja rouvan mies vain oisin, enk' itse mikään,
ihan kuin mikä hyljätty, pölyinen pyhimys ikään!
Ei, mua ne korkeat henget ei lumoa luo,
ihan liian on viisaita kyhäilijättäret nuo.
Minun vaimoni olkoon vaill' ihan valistusta,
ihan tietämätön runon sirosta sepustelusta;
hänet riimileikkiin joskus jos pyydettäis
ja vuoronsa riimi keksiä kerkeäis,
niin vastata saa: "Mitä, pannaanko riimisuolaan?"
Opinsaamaton, sanalla sanoin, kuin lukittu luolaan!
Kun rukoilla luojaansa vain, mua rakastaa
ja kehrätä, ommella osaa, se riittää saa.

CHRYSALDE.

Siis typerä vaimo noin toivonne harras on kovin?

ARNOLPHE.

Niin, rakkaammin kera ruman ja tyhmän sovin,
kuin kauniin ja älykkään kera liittoja laadin.

CHRYSALDE.

Mutt' äly ja kauneus...

ARNOLPHE.

                        Siveys — vain sitä vaadin.

CHRYSALDE.

Vaan sanokaas, mitä typerä mittapuunaan
voi siveydelle ja kunnolle pitää kuunaan?
Lisäks eiköhän ikävä lie, minä luulla voinen,
koko ikänsä elää seurana murjake moinen?
Ja tokkohan auttaa se, tokkohan keinolla tuolla
lie otsanne niinkään vaarojen ulkopuolia?
Jos viisas vaimo ei hyvettä loukata vältä,
suurt' uskallusta se ainakin vaatii hältä;
mut tyhmä sen tehdä voi ihan tyhmyyttään,
ett' ei edes aio, ei tehneensä tiedäkään.

ARNOLPHE.

Mikä syvä ja sitova syy! Saman ainoastaan
kuin Pantagruel Panurgelle siihen vastaan:
Ketä tyrkytättekin, tyhmän vain minä nain;
sivu saatte saarnata joulun ja helluntain,
kun pääsette päähän, hölmistyttepä kai,
horunlorunne ett' ihan tuuleen hukkua sai.

CHRYSALDE.

En puhu sen enempää.

ARNOLPHE.

                     Kukin tapaansa, Mulla

oma tapani täss' on kuin muussakin toimeen tulla..
Olen kyllin varakas valitakseni naisen,
minun suomisestani kaikessa riippuvaisen,
joka kaikesta saa mua kiittää, on syntyperää,
on varoja vaill' ihan, joista ylpeys herää.
Jo kiinnyin, kun hän nelivuotias laps oli vasta.
Ei herttaisempaa, ei kiltimpää näe lasta.
Kun äiti parka ol' ahdingon painama nainen,
tuli mieleeni pyytää hältä se lapsukainen;
ja kelpo maalaiseukko sen kuullessaan
ilomielin taipui taakasta luopumaan.
Eräs pieni luostari, loitolla maailmasta,
minun suunnitelmaani seuraten kasvatti lasta.
Panin tarkat ohjeet, että hän niiden mukaan
sais niin kanatyhmäksi kasvaa kuin ikinä kukaan.
Tulos palkinnut myös hyvin, luojan kiitos, on vaivan,
niin kasvoi hän kaikesta tietämätönnä aivan,
ett' ylistin taivasta, mulle kun omani salli,
joll' aviokseni juuri on oikea malli.
Otin siis hänet pois; ja kun luonani vieraita kulkee
monenmoisia, ei sovi myös, ett' ovensa sulkee,
niin, vaarat torjuakseni pienimmätkin,
tähän taloon, joss' eivät vieraani käy, hänet kätkin.
Tuo luontainen hyvyys jott' yhä säilyis tuonaan,
yht' yksinkertaista vain pidän väkeä luonaan.
Te kenties kysytte: "Miks sitä kertoa mulle?"
Minä osoitan, ettei täss' äkinyllätys tulle.
Ja kaiken pääksi nyt teidän, ystävän oivan,
tänä iltana toivon ma luonamme aterioivan,
niin itse tutkia voitte mun tulevaani
ja päätellä, moittia voiko mun valintaani.

CHRYSALDE.

Minä suostun.

ARNOLPHE.

             Teille, kun vaihdatte vain sanan jonkin,

hänen viaton olentonsa jo selvillä onkin.

CHRYSALDE.

Mitä siinä suhteessa teiltä jo kuulin, lie
ihan...

ARNOLPHE.

        Todellisuus toki siitäkin voiton vie.

Ihan ihmettelen hänen lapsellisuuksiaan
ja monesti katketakseni nauraa saan.
Hän taannoinkin — kukas uskois — eräällä kertaa,
kun itsekseen oli pulmaa pohtinut kauan,
mult' uteli viattomuudella, jolla ei vertaa,
läpi korvanko vai miten on tapa syntyä vauvan.

CHRYSALDE.

Hyvin hupaista, herra Arnolphe...

ARNOLPHE,

                                  Yhä nimeni tuoksi

te väännätte vain. Jos sallitte, minkä vuoksi?

CHRYSALDE.

Oh, tahtomattani aivan se kielelle luistaa.
Uus nimenne, tuo de la Souche, mun on vaikea muistaa.
Mikä lempo päähänne pistikin oikun moisen?
Alun viidettäkymmentä mies — nimen ottaa toisen!
Pala maata ja sen lahot kannot — sep' aihe oiva
nimi sorvata niin perin aateliselta soiva!

ARNOLPHE.

Se on tilan nimi, se, sorvatuks ei tule luulla,
ja la Souche on Arnolphea somempi korvani kuulla.

CHRYSALDE.

Miten nurjaa noin nimi isien oikea heittää
ja ottaa uus tekouljas, mi tyhjää peittää!
Hyvin harva on siitä havittelusta vapaa.
Niin — teitä tarkoittamatta sen millään tapaa —
oli maamies, nimeltään Iso-Jussi, kerran,
joka omisti maata neljännespalstan verran:
mutaojalla saarsi hän sen joka reunustalta,
nimen muhkean ottaen: herra Saarivalta.

ARNOLPHE.

Esimerkkejä moisia suotta on tuomaan tulla;
de la Souche, se on ja se pysyy nimenä mulla:
se miellyttää mua eik' ole otettu syyttä,
ja käyttää toista on suurt' epäystävyyttä.

CHRYSALDE.

Mutt' enimmät siihen työläästi tottuvan näyttää;
yhä, näämmä, ne kirjeenosoitteessakin käyttää...

ARNOLPHE.

Se käyttää, ken vielä ei tiedä, en piittaa niistä,
vaan te...

CHRYSALDE.

           Hyvä on, täst' emme sen koommin kiistä.

Koen totuttautua, toivonne täyttää koen,
de la Souche — sen muistiini hokemall' ihan hoen.

ARNOLPHE.

Jätän hyvästi. Poikkean hyvää huomenta tuonne
vain toivottamaan ja ilmoitan, ett' olen tullut.

CHRYSALDE (syrjään, poistuessaan).

Todentott' ihan hassu, hullumpi kuin monet hullut!

ARNOLPHE (yksin).

Vähän suuttua tais. Kovin itseensäottava luonne.
On kumma, kuink' itsepintainen olla voi
kukin luulossaan ja sokean kiivas.

    (Kolkuttaen oveen.)
                                   Hoi!

Toinen kohtaus.

    Arnolphe,  Alain  ja  Georgette (sisällä talossa).

ALAIN.

Kuka jyskyttää?

ARNOLPHE

                Ovi auki!
    (Syrjään.)
                          Kuink' iloitsevatkaan,

kun palaan! Jo kuluikin kymmenen päivää matkaan.

ALAIN.

Kuka on?

ARNOLPHE.

         Minä.

ALAIN.

               Georgette!

GEORGETTE.

                          Häh?

ALAIN.

                               Menes avaamaan.

GEORGETTE.

Mene itse.

ALAIN.

           Käy sinä.

GEORGETTE.

                     Enpäs, en suottakaan.

ALAIN.

No en minäkään.

ARNOLPHE.

                Sepäs peliä! Näin oven taa

minut jättää! Hoi! Heti! Hoi!

GEORGETTE.

                              Kuka kolkuttaa?

ARNOLPHE.

Minä, isäntä itse.

GEORGETTE.

                   Alain!

ALAIN.

                          Häh?

GEORGETTE.

                               Herra on siellä.

Heti aukaise.

ALAIN.

              Aukaise itse.

GEORGETTE.

                            Ma puhallan tulta.

ALAIN.

Ma vahdin, ettei kissa vie varpusta multa.

ARNOLPHE.

Ei neljään päivään ruoan murua niellä
se saa, se teistä, jok' ei heti ovea avaa.
Aah!

GEORGETTE.

     Miks sinä tuppaat, juuri kun aion juosta?

ALAIN.

Äläs etuilemaan, sinä viekas, edelle ravaa!

GEORGETTE.

Pois tiehesi, pois!

ALAIN.

                    Pois itse, tiehesi tuosta!

GEORGETTE.

Minä aukaisen oven.

ALAIN.

                    Sen minäpäs aukaisen, minä.

GEORGETTE.

Et tee sitä.

ALAIN.

             Etkä tee sinä.

GEORGETTE.

                            Etkä sinä.

ARNOLPHE.

Täss' olla jo malttia saa ihan vietävästi!

ALAIN (tullen ovesta).

Minä avasin, herra.

GEORGETTE (tullen ovesta).

                    Tervehdin nöyrimmästi.

Minä avasin.

ALAIN.

            Herra jos itse ei sattuis tähän,

niin...

ARNOLPHE (saaden Alainin sivalluksen).

        Riivattu!

ALAIN.

                  Anteeksi.

ARNOLPHE.

                            Tolvana, katsoisit vähän!

ALAIN.

Syy häness' on, herra...

ARNOLPHE.

                         Hiljaa, ja vastatkaa

nyt mulle, jo loppua jankkaus tyhmä saa.
No, Alain, miten voidaan täällä, mit' askaroidaan?

ALAIN.

Me, herra, me...

    (Arnolphe sieppaa hatun hänen päästään.)

                 Herra, me...
    (Arnolphe sieppaa hatun pois toistamiseen.)
                              Jumalan kiitos, me voidaan

ihan...

ARNOLPHE (sieppaa hatun pois kolmannen kerran ja paiskaa sen maahan).

Hattu päässä sun, tomppeli, tuolla lailla
ken käski mun eessäni haastaa häpyä vailla?

ALAIN.

Anon anteeks, en älynnyt.

ARNOLPHE (Alainille).

                          Käy, hae Agnès tähän.

Kolmas kohtaus.

    Arnolphe, Georgette.

ARNOLPHE.

Kun poiss' olin, Agnès kai suri, kaipasi vähän?

GEORGETTE.

Suri? Ei.

ARNOLPHE.

          Ei?

GEORGETTE.

              Ei toki.

ARNOLPHE.

                       Miks?

GEORGETTE.

                             Sit' ei hetkeä, jotta

ei luullut jo palaavan; niin, peto vie, puhun totta.
Ohi jos meni vain joku hevonen, aasi tai muuli,
heti teiksi uskoi, kun ulkoa kolinan kuuli.

Neljäs kohtaus.

    Arnolphe, Agnès, Alain, Georgette.

ARNOLPHE.

Yhä käsissä työ! Hyvä todistus tekijälleen.
Kas niin, rakas Agnès, nyt olen kotona jälleen.
Sinust' onko se hauskaa?

AGNÈS.

                         On, Jumalan kiitos, hyvin.

ARNOLPHE.

Kun taas sinut näen, on mull' ilo myös mitä syvin.
Sinä siis hyvin voinut tääll' olet kaikesta nähden?

AGNÈS.

Niin, yöllä vain oli kiusaa kirppujen tähden.

ARNOLPHE.

Ha-haa, pian jonkun saat, joka pois ne jahtaa.

AGNÈS.

Sepä hauskaa.

ARNOLPHE.

              On kai, perin hauskaa se olla mahtaa.

Mitäs siitä tehdään?

AGNÈS.

                     On päähine ompelulla.

Yöpaidat ja myssyt on teille jo tehtyinä mulla.

ARNOLPHE.

Ah, mainiota. Nyt kammioos mene; kovin
älä pitkästy vain, tulen perästä pienen tovin,
hyvin tärkeää näet puhuttavaa on mulla.

Viides kohtaus.

    Arnolphe (yksin).

ARNOLPHE.

Ajan sankarittaret, korkeaoppiset naiset,
jalot, henkevät, suuria tunteita tunteilevaiset,
saa kilpaan tuo runo-, romaanitulvanne tulla,
sirot kirjeenne, kaikk' iso tietonne, taitonne paino,
toist' on tuon tietämättömän puhtaus kaino!
Ei rikkaus myöskään merkitse missään määrin,
jos kunnia vain...

Kuudes kohtaus.

    Horace, Arnolphe.

ARNOLPHE.

Kas, onko se...? Ei, näen väärin.
Mutt' enhän... Ei... On se! Hän itse! Hor...

HORACE.

                                             Herra Ar...

ARNOLPHE.

Horace.

HORACE.

        Arnolphe.

ARNOLPHE.

                  No, mik' ohjasi onnetar?

Te täällä?

HORACE.

           Jo yhdeksän päivää.

ARNOLPHE.

                               Ei, mitä mä kuulen?

HORACE.

Heti tervehdyskäynnin tein, mut en tavannut teitä.

ARNOLPHE.

Olin maalla.

HORACE.

             Niin olitte, kymmenen päivää, luulen.

ARNOLPHE.

Miten pian ne lapset on miehiksi venähtäneitä!
Kun tunsin noin, noin pienestä asti, en saata
näin isona nähden nyt ihmettelystä laata.

HORACE.

Niin käy.

ARNOLPHE.

          Mut Oronte, oma isänne, tuo rakas, hyvä,

jalo ystävä, niin johon mulla on kiintymys syvä,
miten voi, mitä puuhaa? Yhtäkö virkkuna pysyy?
Hänen kaikkia kuulumiaan kovin mieleni kysyy.
Ei neljään vuoteen tavannut toinen toistaan,
edes kirjeessä ei ole kertonut kohtaloistaan.

HORACE.

Hän, herra Arnolphe, on virkumpi kuin me tässä.
On kirje hältä teille myötäni mulla,
vaan sain sanan itse toisessa, myöhemmässä,
ett' aikoo jostakin syystä hän tänne tulla.
Joku — tiennette ehkä — tään kaupungin asujoista
Ameriikassa viettänyt vuotta on neljätoista
Ja nyt hyvin rikkaana palaa.

ARNOLPHE.

                             On outo juttu.

Nimi kirjeess' onko?

HORACE.

                     Enrique.

ARNOLPHE.

                              Ihan tuntematon.

HORACE.

Isä kirjoittaa, ett' ikään hän saapunut on,
hänet mainitsee, kuin ois muka mulle tuttu,
ja tänne heit' yhdessä vaatii nyt toimeenpano
hyvin tärkeän aikeen — minkä, ei kirje sano.

    (Antaa Arnolphelle Oronten kirjeen.)

ARNOLPHE.

Hänet nähdä jälleen on suur' ilo, riemu mulle.
Pidän kelpo kestit, kun saan hänet vierailulle.

    (Luettuaan kirjeen.)

Miks ystävysten kesken kursailla noin,
sanankääntein noin kovin siroin ja valioin!
Sitä suott' oli mainitakaan, näkö joutavan vaivan,
on varani käytettävissänne vapaasti aivan.

HORACE.

Minä tuohon sanaan todella tarttua voisin,
sadan pistolin tarpeessa juuri par'aikaa oisin.

ARNOLPHE.

Mun sallikaa. Todentotta, se on ilo suuri.
Mull' onneks onkin myötä se summa juuri.
Myös kukkaro mukaan?

HORACE.

Mutt' enhän...

ARNOLPHE.

               Ei kursailemista!

Kas niin, miten käy, mitä pidätte kaupungista?

HORACE.

On väestö taaja, komeat rakennukset,
ja mainiot aivan, luulen ma, huvitukset.

ARNOLPHE.

Niin, huvinsa kullakin, nauttia mielensä mukaan.
Vaan naisten liehijät, leikarit lemmenseikkain,
ne tyytyväiset on tässä maassa jos kukaan.
Näet naiset on vähän kirjoissa hepsankeikkain,
oli tumma tai vaalea, yht' ovat taipuvaiset,
ja aviomiehet aaseista aasimmaiset.
Sit' on katsella riemu, ja moisesta nähtävästä
ma usein nautin kuin parhaasta näytelmästä.
Kenties jo teittekin valloituksia, vai
viel' eikö onni suosinut? Totta kai!
On rahaa rakkaampi suositus muodon moisen,
voi saattaa sarvenkantajaks yhden ja toisen.

HORACE.

Jos totuus ilmi saa ihan tyyten tulla,
tääll' ollut on eräs lemmenseikkailu mulla;
sitä ystävänänne en teiltä salata saata.

ARNOLPHE (syrjään).

Joku mainio juttu taas sitä samaa maata,
pila hassu ja hauska mun muistikirjaani panna!

HORACE.

Mutt' ette kai puhu, ette kauemmas kanna?

ARNOLPHE.

Oh!

HORACE.

    Tiedättehän: pian puskea päänsä puuhun

voi puuhissa näissä, jos joutuu ne juorun suuhun.
Tämä teille on tunnustus avoin ja luottavainen:
minun mieleni lumonnut muuan on kaunokainen.
Omat pienet keinoni ensin niin pitkälle vei,
ett' armasta vastaanottoa evätty ei;
ja sill' en kersku, en halvenna häntä: mulla
siell' asiat aivan on tolalla toivotulla.

ARNOLPHE (nauraen).

Kukas on se?

HORACE.

             Nuor' olento, — tuolla hän asuu juuri

talon näättehän, jonka on punainen seinämuuri?
Hyvin yksinkertainen kyllä — muutako vois,
joku hullu kun ihmisten ilmoilt' on sulkenut pois!
Mutt' opiton, tiedoton, pidetty takana telkein,
hän suloa säteilee ihan hurmaavinta,
niin kiehtovan hellää, liikuttavaista melkein;
joka vois sitä vastustaa, sen on raudasta rinta.
Ehk' ette huomanneeks ole tullut tuota
nuort' armauden tähteä, vaikka se loistaa luota?
Hän Agnès on nimeltä.

ARNOLPHE (syrjään).

                       Ah, minä pakahdun!

HORACE.

                                          Mies,

mikä lie de la Zousse tai Source, jokin — hitto ties —
ei tarttunut mieleen — niin, jokin sinnepäin, —
rikas äijä, kuulemma, vaan äly niin ja näin:
muut häntä nauroivat kuin mitä narria vain.
Hänt' ettekö tunne?

ARNOLPHE (syrjään).

                    Ah, minkä pillerin sain!

HORACE.

Te ette vastaa?

ARNOLPHE.

                Äh, niin, hänet tunnen kyllä.

HORACE.

Hän on hullu mies, mitä?

ARNOLPHE.

                         Ah!...

HORACE.

                             Hänet ähkäisyllä

vain kuittaatte? Mies ihan surkean luulevainen,
ihan ansiost' ihmisten naurama, narrimainen.
No niin, minut armas Agnès kiehtonut on.
Hän on, sanon todella sen, jalohelmi kallis.
Ja synti on, jos niin ihanan olennon
mörököllin mokoman saaliiksi joutua sallis.
Teen kaikkeni, hartain on toiveeni, että valtaan
hänet uhallakin pois karsaalta kaitsijaltaan.
Myös nää rahat teiltä ma lainasin rohkeasti
hyvän aikeen auttamiseksi vain päähän asti.
Mua paremmin tiedätte: este kun eess' on paha,
lukot lujatkin aukomaan paras avain on raha.
Sen suloista helkettä kuka ei korviinsa ota?
Se auttaa voittoon, olkoon lempi tai sota.
Te pahastuneelta näytätte! Teistä kai on
siis väärin ehkä tää, mitä tehdä aion?

ARNOLPHE.

Ei, arvelin vain...

HORACE.

                    Te väsytte, ellen heitä

jo hyvästi. Käyn pian kiittämässä mä teitä.

ARNOLPHE (luullen olevansa yksin)

Ah, täytyykö...

HORACE (palaten).

                Vielä kerran, ei ainoalle

pidä hiiskua tästä, ei laskea laajemmalle.

ARNOLPHE (luullen olevansa yksin).

Tämä kaikki kärsiä...

HORACE (palaten).

                      Isältä varsinkin ihan

se salatkaa, häness' ehkä se nostais vihan.

ARNOLPHE (luullen Horacen vieläkin palaavan).

Oh!

Seitsemäs kohtaus.

    Arnolphe (yksin).

ARNOLPHE.

    Oh, mitä tuskaa mulle se puhelu toi!

Näin kidutettua toista ei olla voi.
Mikä mielettömyys, mikä häll' oli kiihko suuri
tuo kaikki mulle kertoa, mulle juuri!
Hänet toinen nimeni kylläkin harhaan vei,
vaan noin ei vimmapäät' ole nähty, ei.
Mut tässä tuskassa malttua, ottaa selko
mun täytyy siitä, mistä on mulla pelko.
Kaikk' ilmaisemaan tuon yllytän lörppösuun,
valon täyden siihen saan salakuherteluun.
Hänet tavoitan. Viel' ei kaukana lie. Jutun ohjaan,
niin että hän puhuu kaikk', ihan asian pohjaan.
Vain kammottaa se, mik' ehkä ilmetä vois;
sitä usein etsii, minkä ei löytyvän sois.

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

    Arnolphe (yksin).

ARNOLPHE.

Oli oikein onni, kun aattelen, en sitä kiellä,
ett' eksyin, että en kohdannut häntä tiellä.
Ei hämmennys, joka mieltäni raastaa, ois
hevin jäänyt kätköön, ei tämä kiusa ja huoli,
mi sydämessäni kalvaa kuin myrkkynuoli.
Toki siit' ei tiedä hän, enkä tietävän sois.
Mutt' ei tee mieleni nielaista narrinpalaa,
ei antaa sen liehijän leikkiä, niinkuin halaa.
Panen pystyn eteen ja siit' otan selvän heti,
mihin asti se tuttuus heitä jo vei ja veti.
Saan valppaasti valvoa täss' oman kunnian tähden,
on Agnès jo vaimoni melkein, kaikkien nähden;
jos on rikkonut hän, niin häpeään minä häädyn,
hänen tekonsa kaikki ma päähäni saamaan päädyn.
Kovan onnen matka! Viivyntä turmiokas!

    (Kolkuttaa oveensa.)

Toinen kohtaus.

    Arnolphe, Alain, Georgette.

ALAIN.

Ah, tällä kertaa...

ARNOLPHE.

                    Vait! Tähän tulkaapas!

Tähän näin, tähän aivan! Monesti pitääkö pyytää?

GEORGETTE.

Ah, olette vihainen. Vereni pelko hyytää.

ARNOLPHE.

Kun poiss' olen, siis tapa totella teillä on moinen?
Mua yksissä juonin petitte toinen ja toinen!

GEORGETTE (pudoten polvilleen Arnolphen eteen).

Hyvä herra, armoa! Älkää syökö, ma anon.

ALAIN (syrjään).

Hän on hullun koiran purema, sen minä sanon.

ARNOLPHE (syrjään).

Uh, enää en voi tämän harmin kuohussa haastaa:
minä tukehdun, tahtoisin vaatteet päältäni raastaa.

    (Alainille ja Georgettelle.)

Siis tääll', oh te kirotut kanaljat, outoja tuiki
on miehiä ollut...

    (Alainin aikoessa paeta.)
                   Ahaa, äläs pakoon puiki!
    (Georgettelle.)

Heti paikalla nyt... Jos hievahdat... Tunnustelulle
nyt kumpikin... oh, nyt kerrotte kaikki mulle...

    (Alain ja Georgette nousevat ja yrittävät taas pakoon.)

Joka liikahtaa, jumal'auta, sen nutistan. Millä tavoin
tääll' ollut on oudolle miehelle pääsy avoin?
Haa, vastatkaa! Heti, kiiruusti! Eikö aukee
jo suu, mitä?

ALAIN ja GEORGETTE.

              Voi, voi, voi!

GEORGETTE (pudoten jälleen polvilleen Arnolphen eteen).

Sydän multa raukee.

ALAIN (samoin polvilleen pudoten).

Minä kuolen.

ARNOLPHE (syrjään).

             Kuumenin, ett' ihan hiestä kastun.

Vähän hengähtämään nyt vilvoittaakseni astun.
Kun näin hänet piennä, enp' arvannut, että tään
tekis mulle se nulkki. Oh, miten kärsinkään!
Paras sentään suostuttaa hänet ystävän suulla,
hält' itseltään ihan kaikki ne kujeet kuulla.
Mun täytyy viisaasti hillitä vihani valta.
Sydän, hiljaa siis! Ole kärsivällinen, malta.

    (Älainille ja Georgettelle.)

Ylös! Menkää, kutsukaa heti Agnès tähän.
Seis!

    (Syrjään.)
      Niin jo hän valmistautua ehtisi vähän.

Nuo vihastustani hältä ei jättäis salaan.
Menen itse ja tuon hänet.

    (Älainille ja Georgettelle.)
                          Tässä te, kunnes palaan,

mua odottakaa.

Kolmas kohtaus.

    Alain, Georgette.

GEORGETTE.

                Hyvä Jumala, olipas julma!

Ihan kauhistutti se katsanto ryppykulma!
Niin hirmuist' enp' ole nähnyt kristityn naamaa.

ALAIN.

Näes nyt, myry tää sen on heitukan aikaansaamaa.

GEORGETTE.

Vaan pahustakos näin meidät on neiti-parkaa
kuin vankia vahtiin pantu? Hän poisko karkaa?
Miks ihmisilt' isäntä niin hänet piilottaa?
Likitienoillakaan ei kukaan liikkua saa!

ALAIN.

Hän on, näetkös, niin kovin mustasukkainen muille.

GEORGETTE.

Miks antaa hän vallan moisille luulotteluille?

ALAIN.

Siks... siks... se kun mustasukkaisuutta on juuri.

GEORGETTE.

Niin, mutta miksi? Ja mistä se suuttumus suuri?

ALAIN.

Näes, mustasukkaisuus... vian sen joka sai...
se on sellaista varkaanpelkoa... käsität kai...
kaikk' ihmiset häätää tahtoo se vaiheilta talon.
Panen vertauksen eteesi, että valon
vähän selvemmän tämä kumma sairaus sais.
Sanos mulle, kun eessä on liemikuppisi sulla,
niin jos kuka mielisi siihen osalle tulla,
siit' etkö suuttuisi, kynsille sivaltais?

GEORGETTE.

Se on tietty.

ALAIN.

              Täss' asia aivan on samanlainen.

Tuo liemikuppi, katsos, on miehelle nainen;
ja mies kun joskus miehiä muita näkee,
hänen soppaansa jotka sormensa pistää käkee,
heti on hänen vihansa, raivonsa rajaa vailla.

GEORGETTE.

Mutt' eivätpäs tee kaikki ne samalla lailla:
moni näyttää olevan siit' ihan iloissaan,
kun vaimoll' on sieviä herroja seuranaan.

ALAIN.

Himo kaikill' ei nääs ole niin joka tippaa nuolla
ihan yksinään...

GEORGETTE.

                 Jos ei silmäni petä, niin tuolla

hän tulee taas.

ALAIN.

                Näet oikein, hän lähestyy.

GEORGETTE.

Ja kas, miten synkkänä!

ALAIN.

                        Vähäkös hällä on syy!

Neljäs kohtaus.

    Arnolphe, Alain, Georgette.

ARNOLPHE (syrjään).

Eräs Kreikan viisas, kun neuvoa kysyi kerran
Augustus keisari, oikean yhtä verran
kuin oivankin ohjeen virkkoi: Jos kuohuun vihan
mikä mieles saa, lue aakkoset ensiksi ihan,
ett' ensi vimmasi viihtyä aikaa ois
etk' ehtisi tehdä, mitä et tehdyksi sois.
Sitä neuvoa seurasin nyt tähän harmiin nähden.
Koht' Agnès on tässä, ma kutsuin seuraksi, lähden
muka näät vähän kävelemään. Siten varmuuteen
epäluuloista pääsen, jotka rintaani raastaa,
kun taiten johtelen, jotta hän kaikki haastaa,
ja sydämen tutkin, saan selon hiljalleen.

Viides kohtaus.

    Arnolphe, Agnès, Alain, Georgette.

ARNOLPHE.

Tule, Agnès.

    (Alainille ja Georgettelle.)
             Te menkää.

Kuudes kohtaus.

    Arnolphe, Agnès.

ARNOLPHE.

                        On hauska kävellä kai?

AGNÈS.

Hyvin hauska.

ARNOLPHE.

              Niin kaunis sää!

AGNÈS.

                               Hyvin kaunis!

ARNOLPHE.

                                             Mit' uutta?

AGNÈS.

Kisu pieni kuoli.

ARNOLPHE.

                  Jo vai lopun raukka sai?

Niin kunkin käy, kaikk' olemme ajallisuutta.
Tääll' ei ole tainnut lainkaan sadetta tulla?

AGNÈS.

Ei.

ARNOLPHE.

    Oliko ikävä?

AGNÈS.

                 Ei ole koskaan mulla.

ARNOLPHE.

Mitäs teit sinä näinä viikkona, puolenatoista?

AGNÈS.

Kuus paitaa ja kuus yömyssyä.

ARNOLPHE (hetkisen mietittyään).

                              Kummanmoista

on maailma tää, rakas Agnès. Et saata luulla,
kuink' ihmiset haastaa ja parjaa pahalla suulla.
Joku naapuri kertoi, että täll' aikaa muka
mies nuori on taloon tullut, ei tunneta kuka,
hänen että sa sallit tulla ja puhella sulle.
En korvaa kallistanut koko panettelulle,
vedon oisin lyönyt, että se valhetta on...

AGNÈS.

Ei, älkää lyökö, saisitte tappion.

ARNOLPHE.

Tosi onko se? Siis joku mies...?

AGNÈS.

                                 Tosi, kaikissa kohdin.

Ja täältä hän hievahti tuskin, sen vannoa tohdin.

ARNOLPHE (hiljaa, syrjään).

Hänen viattomuuttaan on toki tavallaan
tuo suora tunnustus omansa osoittamaan.

    (Ääneen.)

Mutt' enkös sit', Agnès, kieltänyt ehdottomasti?
Ei ketään sun tavata tullut mun tulooni asti!

AGNÈS.

Vaan tietäisittepä, kuinka ja minkä vuoksi
hän saapui, itsekin oisitte ottanut luoksi.

ARNOLPHE.

Kenties. Vaan saanko ma nyt koko seikan kuulla?

AGNÈS.

Se on kovin kumma ja vaikea todeksi luulla.
Otin raikasta ilmaa, ompelin parvekkeella,
kun siit' ohi kulki puistikon kujanteella
mies nuori, kaunis, hän katsahti minuun päin
ja kumarsi syvään samalla tuokiolla.
Epäkohtelias minä en toki tahtonut olla,
vaan vastasin samoin myös minä tervehtäin.
Teki kumarruksen kohta hän mulle toisen,
minä huomaavaisesti myös heti samanmoisen.
Hän kääntyy ja tekee kolmannen kumarruksen,
saman multa myös saa kolmannen vastauksen.
Hän käy ohi, kääntyy, käy ohi, aina vain
joka kerta noin siron sirosti kumartain;
minä silmin seuraan notkistuksia noita,
teen itse yht' useita vastaan, yht' uutteroita,
niin että jos yö ei keskeyttänyt ois,
ties kauanko jatkanut oisin — en mieli pois
näet kesken lähteä, en hänen luulevan siedä,
ett' yhtä kohtelias muka olla en tiedä.

ARNOLPHE.

Hyvä, hyvä!

AGNÈS.

            Aamulla koht' eräs vanha nainen

mua portilla kohtasi, puheli mulle näin:
"Hyvän Jumalan siunaus yllenne, lapsukainen,
tuon suloisuutenne teiss' yhä säilyttäin!
Siks ette noin ole ihana luojan luoma,
ett' aseena pahaan ois sulo taivaan suoma:
te, tietkää se, olette tuottanut haavan syvän;
saa valittamaan se nyt sydämen menehtyvän."

ARNOLPHE (syrjään).

Oh, saatanan apuri, ansainnut iäisen vaivan!

AGNÈS.

"Minä haavoittanut...?" sanon tyrmistyneenä aivan.
"Niin, haavoittanut, ja niin julmasti", eukko ties,
"ohi parvekkeenne kun kulki se nuori mies."
"Voi, mit' olen siis", kysyn, "tehnyt? Mult' oisko mitä
hänen päälleen pudonnut, huomaamattani sitä?"
"Ei", sanoo hän, "teidän silmänne iskivät haavan,
hänen nuoren rintansa kuolemansairaaks saavan."
"Hyvä luoja, ma hämmästyn", sanon, "ettäkö ois
paha silmä mulla ja muille tuhoa tois?"
"Niin, silmissä", sanoo hän, "teillä, vaikk' ette tiedä,
rakas lapsi, on myrkky, mi voi pian uhrinsa viedä.
Nyt, sanalla sanoin, se raukka riutuu ja nääntyy,
ja", jatkoi säälivä vaimo, "jos niinpäin kääntyy,
ett' armoton teillä on mieli ja hält' avun epää,
niin päivän muutaman päästä hän mullassa lepää."
"Hyvä Jumala!" huudahdan, "siit' ihan lohduton oisin.
Vaan mitä hän halaa? Millä ma auttaa voisin?"
"Rakas lapsi, vain nähdä teitä", hän virkkaa vastaan,
"ja puhua teille, sit' anoo hän ainoastaan.
Hänet pelastaa vain teidän silmänne voivat,
ne yksin lääkitä vaivan, jonka ne toivat."
"Ah, niinkö?" ma vastasin, "niin jos on tosiaan,
saa milloin vain mua tulla hän katsomaan."

ARNOLPHE (syrjään).

Haa, kirottu velho, myrkytät siveän sielun!
Peri viettelypalkkasi paahteessa hornan nielun!

AGNÈS.

Minut vain näki sairas, jo parani tuota pikaa.
Siin' itse nyt punnitkaa, minuss' onko vikaa.
Kuink' ois todentotta sydäntä ollut mulla
hänen antaa kuolla, kun mult' apu saattoi tulla,
johon koskee, jos tiedän kärsivän kenenkään,
joka itken, jos kananpojankin kuolevan nään?

ARNOLPHE

(hiljaa, syrjään).
Vain sielun viattomuus voi puhua noin.
Minä mieletön, kun pois mennä ja jättää voin
tuon hellän ja herkän sydämen opasta vaille
näin viettelijöiden viekasten ansamaille.
Pelin julkean josp' on se hirtehinen, mene tiedä,
vähän leikkiä pitemmälle jo ehtinyt viedä!

AGNÈS.

Mikä teidän on? Mutisette kuin vihoissanne.
Mitä kerroin, pahoinko siinä mä tein kenties?

ARNOLPHE.

Et kai. Vaan virkahan, kuinka, kun toisianne
te näitte, kohteli sua se nuori mies.

AGNÈS.

Ah, tietäisittepä! Ihasteluun ihan suli,
kun vain hänet näin, heti kohta terveeksi tuli;
siron rasian mulle toi juveelikauppiaalta.
Ja Alain ja Georgette sai rahaa kuin ruhtinaalta...
Tekin mieltynyt oisitte, yhtynyt kiitokseen...

ARNOLPHE.

Niin, vaan mitä teki hän kanssasi kahdelleen?

AGNÈS.

Mua vannoi rakastavansa hän rajattomasti,
ja puhui niin sanomattoman lumoavasti.
Niin kukaan kuunaan ei puhu sorjalla suulla.
Joka kerta kun saan hänen äänensä soinnun kuulla,
niin hivelevät sanat suloiset nuo, ja salaa
jokin liikuttaa niin kummasti sydänalaa.

ARNOLPHE (hiljaa, syrjään).

Mikä kidutus tutkia turmion ongelmaa,
koko tuskan kun tutkija yksin tuntea saa!

    (Ääneen.)

Ja paitsi ett' on sulosuin sua liehitellyt,
sua eikö hän muuten myös vähän hyväellyt?

AGNÈS.

Ah, niin, niin paljon! Hän käsivartta ja kättä
yhä suuteli, suuteli vain, ihan herkeämättä.

ARNOLPHE.

Sult' eikö vienyt mitään muuta se mies?

    (Kun Agnès jää ymmälle.)

Uh!

AGNÈS.

    Niin...

ARNOLPHE.

            Mitä?

AGNÈS.

                  Vei...

ARNOLPHE.

                         Oh...?

AGNÈS.

                                Vei...

ARNOLPHE.

                                       No, se sanotaanko?

AGNÈS.

En uskalla, vihastuisitte vain kenties.

ARNOLPHE.

En.

AGNÈS.

    Varmaan.

ARNOLPHE.

             En, todentotta!

AGNÈS.

                             Sananne saanko?

ARNOLPHE.

No olkoon, saat!

AGNÈS.

                 Hän vei... Te suututte siitä.

ARNOLPHE.

En.

AGNÈS.

    Vaanpas.

ARNOLPHE.

             En, en. Hiton kiertely! Eikö se riitä?

Mitä sulta hän vei?

AGNÈS.

                    Hän...

ARNOLPHE (syrjään).

                           Oh, tätä tuskien tulta!

AGNÈS.

Vei lahjoittamanne nauhan hän mukaansa multa.
En todella raskinut torjua kiertelyllä.

ARNOLPHE (helpotuksesta hengähtäen).

Vähät nauhasta. Vaan sanos mulle jo, eikö muuta
hän tehnyt kuin käsivarsille muiski suuta?

AGNÈS.

Mitä? Tehdäänkö sitten muutakin?

ARNOLPHE.

                                 Eipä kyllä.

Mutt' eikö hän vapahtuakseen vaivoista noista
siis muuta sulta kärttänyt minkäänmoista?

AGNÈS.

Ei. Sillä sen arvaatte: jos mitä pyytänyt ois,
minä kaikkea antanut oisin, mik' auttaa vois.

ARNOLPHE (hiljaa, syrjään).

Minä, luojan kiitos, helpolla pääsin. Jos enää
menen ansaan, saa muut mulle näytellä nenää.

    (Ääneen.)

Varo, Agnès! Sun viattomuutes se siihen vei.
Jätän moitteet. Tehty on tehty, se muutu ei.
Sinut viekoitella, se moisten on liehijäin
halu vain, minä tiedän, ja nauraa perästäpäin.

AGNÈS.

Oh, eipäs! Sen sanoi hän monet kymmenet kerrat.

ARNOLPHE.

Sinä tiennetkin, kuinka ne sanansa pitää, ne herrat!
Vaan kuulepas: kun otat rasiat vastaan ja korut,
ja kuuntelet moisen korean keikarin lorut,
suot käsiäs suudella himoitsevalla suulla                     ;
ja viitsit viettelyn kutkutuksia kuulla,
se on pahin kuolemansynti, mik' olla voi.

AGNÈS.

Mitä, synti? Ja syy mikä sille sen tuomion toi?

ARNOLPHE.

Mikä syykö? Se syy... se, ett' on se kielletty ihan,
teot sellaiset että nostavat taivaan vihan. —    .....

AGNÈS.

Vihan? Mutta miks sitten sen tarvis on vihastua?
Sehän on niin hauskaa, niin suloista. Ihastua          .
ja ihmetellä mun täytyy sen ihanuutta.
Moist' olevankaan en tiennyt, se mulle ol' uutta.

ARNOLPHE.

Ilon tuo kyll' ihanan armaat ne kuherrukset,
ne hyväilyt hellät, ne suloiset supatukset,
vaan säädyllisyydessä vain lupa nauttia niit' on,
se on syntiä ilman siteitä avioliiton.

AGNÈS.

Ja naidulla niist' ei pelkoa synnin ja vian?

ARNOLPHE.

Ei.

AGNÈS.

    Naittakaa pian siis minut, oikein pian.

ARNOLPHE.

No, jos se on toivosi, niin sama myös on mulla.
sitä varten juur' oli kiire mun kotiin tulla.

AGNÈS.

Se mahdollist, onko?

ARNOLPHE.

                     On.

AGNÈS.

                         Mink' ilosanoman sainkaan!

ARNOLPHE.

Niin, naimisiin sun on mieles, en epäile lainkaan.

AGNÈS.

Te meidät molemmat...

ARNOLPHE.

                      Siinä ei tinginnän tilaa.

AGNÈS.

Jos tapahtuu se, niin hurjasti hyväilen teitä.

ARNOLPHE.

Hehee, minä vastaan en hyväilemättä heitä.

AGNÈS.

Minä, nähkääs, en älyä, milloinka tehdään pilaa.
Ihan tottako puhutte?

ARNOLPHE.

                      Niin, ja sen kohta näät.

AGNÈS.

Mekö naimisiin?

ARNOLPHE.

                Niin.

AGNÈS.

                      Milloin?

ARNOLPHE.

                               Jo tänään on häät.

AGNÈS (nauraen).

Jo tänään?

ARNOLPHE.

           Tän' iltana. Vetääkö nauruun suuta?

AGNÈS.

Niin.

ARNOLPHE.

      Oikein kun vain sinä tyydyt, ?n toivo muuta.

AGNÈS.

Ah, kiitollisuuteni teille on kukkurapäinen.
Hänen kanssaan ma niin, niin, niin olen tyytyväinen.

ARNOLPHE.

Kenen?

AGNÈS.

       Niin... sen... sen...

ARNOLPHE.

                             Sen... sen? — Se mielestä jätä.

Sull' etsiä miestä on vähän liika hätä.
Olen aivan toisen varannut sulle, se tiedä.
Ja herra sen... sen kera kaikesta tuttuilusta
nyt teet lopun, vaikka sais heti hauta musta
sen lemmentautisen lirkutteluineen viedä.
Kun tänne hän tulee mielistelyynsä halpaan,
nenän eessä lyöt oven säädyllisesti salpaan.
Jos kolkuttaa, kivell' ikkunasta sa nakkaa,
tääll' että juoksemasta hän kerrassa lakkaa.
Mua ymmärrätkö? Nurkassa piillen jään
sinun käyttäytymistäsi silmällä pitämään.

AGNÈS.

Ah, hän on niin kaunis! En...

ARNOLPHE.

                              Aiotko tehdä tenää?

AGNÈS.

Minull' ei ole sydäntä...

ARNOLPHE.

                          Riittää! Ei hiiskaust' enää!

Ylös kammioosi!

AGNÈS.

                Kuinka? Te vaaditte...?                       1

ARNOLPHE.

                                        Vait!

Olen herra talossa, tottele, käskyn sait.

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus. .

    Arnolphe, Agnès, Alain, Georgette.

ARNOLPHE.

Kas niin, hyvin tehty, on siit' ilo verraton mulla.
Ei oivemmin voi täytetyks ohje tulla.
Hyvin mairijan makeasuun sinä läksytit ulos...
Kun on, näetkös, ohjaaja viisas, on oikea tulos.
Tuo viekas sun viattomuutesi harhaan johti.
Näet nyt, mitä tietämättäsi kuljit kohti.
Päin hornaa ja kadotusta nyt suoraan veis
sua lavea tie, jos en ois minä sanonut: seis!
Nuo teikarit temppuineen ovat liiankin tutut:
sirot polvikaulurit on, sulat, nauhat niillä,
isot kiharat, kauniit hampaat, kiehtovat jutut,
vaan sen sanon, kynnet on alla, vaikk' osaavat piillä...
Ovat oikeita saatanoita ne saaliinaan
suin ahnein naisen kunnian ahmaamaan.
Mut, toistan vieläkin, väijytykseltä tuolta
nyt kunnias säästyi, siitä me pidämme huolta. ".
Se ilme, millä sa tuon kiven nakkasit kohti,
joka murskasi kaiken mitä hän toivoa tohti,
se vahvistaa vain päätöstä päättämääni.
Ole valmis siis, kuten pyysin: on kohta hääni.
Mutt' ennen muuta nyt pienestä keskustelusta
saat tietoa terveellistä ja johdatusta.

    (Georgettelle ja Alainille.)

Tähän tuoli siimekseen. Ja jos te mit' ikään...

GEORGETTE.

Meilt' unohtunut ei kyll' ole käskynne mikään.
Se toinen herra se syötteli kaikenlaista,
mut...

ALAIN.

       Tänne jos astuu se, tippaa en ikinä maista.

Ihan pöhkö mies: muka kultia kouraan ajaa, —
oli kumpikin kolikko taannoin painolta vajaa.

ARNOLPHE.

Siis kaikkea nyt, mitä haluan, hankkikaa
hääateriaksi; ja tullessa, kumpi joutaa,
saa tuon torinkulmassa asuvan notaarin noutaa,
joka aviosopimuskirjamme kirjoittaa.

Toinen kohtaus.

    Arnolphe, Agnès.

ARNOLPHE (istuen).

Jätä askarees ja kuuntele, asetu tähän,
mua kohti käänny ja kohota päätäsi vähän.

    (Asettaen sormensa otsalleen.)

Kas noin, mua katsele, kun puhun sulle, ja paina
sana pieninkin mielees, jotta sen muistat aina.
Sinut, Agnès, nain. Sadat kerrat päivässä kiitä
ja siunaa kohtaloas sinä onnesta siitä
ja aattele alhaisuutta, jost' ylensin sinut,
ja hyvyyttä, joll' olen sinusta huolehtinut,
kun halvasta maalaistytöstä kaupunkilaisen
teen hienon, arvossapidetyn herrasnaisen;
häävuoteeseen kun katsottu kainaloinen
olet miehen, jolle ei kelvannut kenkään toinen;
kun sulle on vain, monen monta tarjona vaikka
oli valiointa, se varattu kunniapaikka.
Pidä silmies edessä siis, sanon, aina, mik' ois
osas ilman liittoa näin isokunniaista,
sitä oikeammin mieles ett' arviois
uutt' asemaas, sinut arvoon korottavaista,
oman kohtasi oivaltaisi ja milloinkaan
tätä askelta ei mua saattaisi katumaan.
Näes, ei ole leikkiä avioliitto: kovat
ja vakaat vaimon velvollisuudet ovat.
Se ei ole mikään — se siitä mulla on miete —
huvi, huikenteluun ei houkutus, ei ajanviete.
Osa vaimon on totella, taipua, toista kuulla,
vaan valta täys sukupuolell' on partasuulla.
Osat molemmat yhteiskunnan on miehet ja naiset,
mutt' arvo ei molempain ole yhdenmoinen:
on toinen ylempi puoli ja alempi toinen,
nuo hallitsee, nämä kaikess' on alamaiset.
Ja totella päällikköään, se jos sotilasten
on sokea velvollisuus, sija kuss' on kunkin,
ja herraansa palvelijan ja isäänsä lasten,
esimiestään alimmankin alokasmunkin,
monin verroin suurempi vaimon tottelevaisuus
ja nöyryys olkoon, alttius, alamaisuus,
syvä kunnioitus edessä puolison,
joka vaimon päällikkö, herra ja mestari on.
Jos häneen mies luo vakavan katseen milloin,
alas painakoon heti vaimo silmänsä silloin,
niit' älköön häneen nostako, ellei luo
hän katsetta lempeää, siten lupaa suo.
Ei kaunista kainous tää nykypäivien naista.
Varo, ettet heist' ota oppia turmelevaista,
et matki noita kepeitä keimailijoita,
koko kaupungin huudoksi tulleita hurnakoita,
et kuule kuiskeita narrien koreanaamain
ja parveen jää pahan pyydyspaulaansa saamain.
Kun teen sinust' olemukseni toisen puolen,
oman kunniani ma uskon sun huomaas, se tiedä.
On arka se kunnia, loukkausta ei siedä;
sill' ei tule leikkiä, valppaan se vaatii huolen.
On hornassa kattilat, jossa ne kiehua saa,
ne vaimot, jotka synnissä vaeltaa.
Sana ei ole satua tää. Sinä sielusi pohjaan
tämä opetus paina, joll' oikeaan sua ohjaan.
Jos siit' otat vaarin, et huikentelun ole orja,
kuin valkolilja on sielusi puhdas ja sorja.
Vaan kunniasta jos poikkeaisi se pois,
pian syttä mustemmaksi se muuttuva ois,
sinä oisit olento kaikkia kammottavainen,
jost' oikean sais makupalansa paholainen,
iankaiken paistumaan panis hornan vaivaan.
Hyvin siitä varjelkoon sinut laupeus taivaan!
Nyt notkistus kaunis! Kuin ulkoa nuoren nunnan
on oppiminen kaikk' ohjeet luostarikunnan,
niin tehtävä myös on alkeiksi avioliiton.
On mukana mull' eräs mainio kirja, siit' on
sun vaimon ohjeet oppia helppo ja muistaa.
Ken lie jalo sielu ne kirjoittanut, nämä mietteet.
Ne kirjoista olkoot sull' ainoat ajanvietteet.

    (Nousee.)

Kas niin, lue nyt, niin kuulen, kuinka se luistaa.

AGNÈS (lukee).

AVIOLIITON OHJEET

ELI AVIOVAIMON VELVOLLISUUDET

JOKAPÄIVÄISINE HARJOITUKSINEEN.

ENSIMMÄINEN OHJE.

      Kenet vihkivuode viittaa
      liittoon kunnialliseen,
      tietköön, vaikk' ei siitä piittaa
      aika tää, ett' itselleen

mies hänet ottaa vain, ei muille, vaimokseen.

ARNOLPHE.

Tähän sitten voi lisäselitys tarpeen olla;
vain jatka nyt lukua tarkalla huomiolla.

AGNÈS (jatkaa).

TOINEN OHJE.

      Miestään vain saa miellyttää;
      synti on, sen enempää
      koreilla jos vaimo kokee.

Hän kaunis omasta vain olkoon miehestään,

   ja väliä ei vähääkään,
   muut kaikki rumaksi jos hokee.

           KOLMAS OHJE.

Pois nuo sievät silmän vilkut,
tuoksut, voiteet, täplät, pilkut,
kaikk' ihon kaunisteet jos jotkin. Kunniaan
kuin myrkky kuolemaa ne joka päivä valaa:
ei moni kaunis olla halaa
vuoks oman miehen ollenkaan.

NELJÄS OHJE.

Kadulla katsella muit' ei saa vilahtainkaan,
taa hunnun kainona vain katse talttukoon.

      Tie miehen mielisuosioon
      on, ettei muita suosi lainkaan.

           VIIDES OHJE.

Hän vieraaks suvaitkoon — on oiva sääntö tuo —

   vain sen, ken saapuu miehen luo,
      muita ei saa ottaa vastaan.
      Liehijät, joill' asiaa
      rouvalle ainoastaan,
      herra hiiteen toivottaa.

           KUUDES OHJE.

      Lahjat toisten miesten tuomat
      torjukoon hän tykkänään,
      saaman saat, niin maksa suomat,
      se on taksa ajan tään.

           SEITSEMÄS OHJE.

Ei sulkaa, mustetta, ei paperia saa,
ei kirjelippaita häll' olla kalustossaan.

      Jos kaikk' on oikeassa komennossaan,
      mi kirjoittamist' on, mies kirjoittaa.

           KAHDEKSAS OHJE.

      Nuo riihattomat seurat, remut,
      nuo valioimman kerman kemut,

naissielun turmelee ne kerta kerraltaan.
Ne kieltää pitäis, näät niiss' ilonpidoin pitkin

      juonet punovat jos mitkin
      pettääkseen miesparkojaan.

           YHDEKSÄS OHJE.

Jos vaimo vaarantaa ei mieli mainettaan,

   niin pelipöytää kammonaan
   hän pitäköön kuin surman suuta.
      Peli näät on pettävää,
      moni siinä menettää
      rahansa ja mit' on muuta.

           KYMMENES OHJE.

      Huviretket eväineen
      luonnon helmaan keväiseen,
      mielestään hän saa ne heittää.
      Sillä viisaat virkkaa ties:
      vaimo huvit pitää, mies
      kulut kustantaa ja peittää.

YHDESTOISTA OHJE . . .

ARNOLPHE.

Saat jatkaa yksin; kohta kohdalta sulle
tämän kaiken sitten selitän tarkempaan.
Eräs seikka mieleeni muistui, sen toimittelulle
ma käyn, sanan vain sanon, viivy en ollenkaan.
Mene sisälle nyt, pidä kirjaa kuin silmäterää.
Jos notaari saapuis, en varrota monta erää.

Kolmas kohtaus.

    ARNOLPHE (yksin).

ARNOLPHE.

Teen tekoni viisaimman minä, kun hänet nain.
Hänet taivuttaa minä voin, miten tahdon vain,
hänen sieluansa muovata kuin vahapalaa,
sen muodon antaa, minkä mieleni halaa.
Vähäll' oltiin, kun viivyin matkalla, ansaan viedä
tuo viaton mieli, joka ei mistään tiedä.
Vaan parempi, totta puhuin, jos siin' on syy,
jos vaimo vahingossa vain erehtyy.
Vika moinen on oikaista helppo, ei paljon paina,
on yksinkertainen neuvolle altis aina:
pois hyvältä tieltä jos hiukankin hairahtaa,
pari sanaa vain heti palajamaan hänet saa.
Mutt' ovela vaimo, se on eri otus: sen oikkuin
nojass' onnemme on, hiuskarvan varassa roikkuin.
Mitä panee hän päähänsä, pois sit' et kisko sieltä.
Puhut, neuvot, varoitat — turhaan: ei tule mieltä.
Hänen älynsä neuvoja niitä vain ilkamoi,
mik' on rikos ja pahe, sen avuksi aateloi.
Ja päästäkseen pahan halunsa päähän, ketä
niin viisast' on, jota keinoillaan hän ei petä?
Varot turhaan valppaalla huolella, huomiolla:
voi viisas nainen kuin piru viekas olla.
Jos tuhoon tuomita vain halu hänessä herää
oman miehen kunnia, tehty se sillä on erää.
Moni kelpo mies kai kertoa vois hyvän verran.
Mutt' ei mua naurane naama sen hoppuherran.
Heti liialla lavertelulla hän tuumansa taittaa.
Se vikahan meitä ranskalaisia haittaa.
Hyvä onni jos kellä on, heti ilmi se itää,
Ois kiusa sietämätön se peitossa pitää;
niin hauskaa on kehunta turha, niin siitä hän juopuu,
ett' ennen hirteen menee kuin lorusta luopuu.
Oh, kylläpä vain piru naisia kiusaa, kun niin
jo hullaantuvatkin moisiin hölöttäjiin!
Kas siinä hän on. Koen pelissä vain hyvin piillä.
Saas nähdä, eiköhän hiukan se harmi viillä.

Neljäs kohtaus.

    Horace, Arnolphe.

HORACE.

Tulen talostanne. Niin, näemmä, kohtalo johtaa,
teit' etten tervehtiäkseni kotona kohtaa.
Mutt' uudistan käyntini, ehkäpä joskus voinen...

ARNOLPHE.

Hyvä Jumala, turhaa on kohteliaisuus moinen.
Mua mikään ei kiusaa niinkuin ne temput; jos ois
vain valta mulla, ne kieltäisin kerrassa pois.
Tapa kirotun hupsu! Kaikki ne säännöt ja kaavat!
Niiss' enimmät parhaan aikansa haaskata saavat.

    (Panee haiun päähänsä.)

Hatut päähän kursaelutta! No, kertokaas,
kuink' edistyneet ovat hommanne, herra Horace.
Olin taannoin niin hajamielinen, aprikoin
ihan muuta, mutt' oivalsin pian sitten kyllä.
On ihme jo alkusaavutus nopsa noin,
ja loppua odotan mielellä jännitetyllä.

HORACE.

Sen jälkeen kun salaisuuteni saitte tietää,
on lempeni täytynyt ankara kolaus sietää.

ARNOLPHE.

Ohhoh, miten niin?

HORACE.

                   Kova onni kolhaisi kohti:

mun armaani holhoojan takaisin maalta johti.

ARNOLPHE.

Mikä kiusa!

HORACE.

            Ja entäs kun, mieleeni huolta nostain,

salakohtailuistamme hän vihin saanut on jostain!

ARNOLPHE.

Miten hitoilla hän vihin niin pian niistä saikaan?

HORACE.

En tiedä; vaan tosi varman varma on tuo.
Taas aioin mennä tavalliseen minä aikaan
juur' ikään nuoren ihaeltuni luo,
kun tien heti paikalla sulki palvelusväki,
koht' ääntä ja muotoa muuttaen, kun minut näki:
"Pois menkää, häiritsette! Ei meille sovi!"
ja suljetaan nenän eess' ihan multa ovi.

ARNOLPHE.

Nenän eessä!

HORACE.

             Niin.

ARNOLPHE.

                   Sepä oli jo siivotonta.

HORACE.

Oven takaa vielä mä pyytelin kertaa monta,
vaan muuta vastausta ma saanut en
kuin: "Ette pääse, herra on kieltänyt sen."

ARNOLPHE.

Ei avattu siis?

HORACE.

                Ei lainkaan. Ja akkunasta

vain Agnès ilmoitti isännän saavunnasta
ja käski pois minut äänellä korskealla,
kiven vielä lisäksi jälkeeni viskaamalla.

ARNOLPHE.

Mitä, kiven?

HORACE.

             Niin, hyvän järkäleen. Piti mulle

hält' olla sen muka vastaus vierailulle.

ARNOLPHE.

Peto vie, nepä enää ei ole kirsikoita!
Minä valitan todella vastuksianne noita.

HORACE.

Se on totta, se onneton paluu on ikävä seikka.

ARNOLPHE.

On varmaan. Valitan vilpittömästi.

HORACE.

                                   Se taittaa,

se mies, nämä haaveet.

ARNOLPHE.

                       Niin, vaan minkäs se haittaa —

te kyllä keksitte keinon, te — lyödäänkö veikka?

HORACE.

Niin kyllä, jollakin juonella täytyy koittaa
sen luulevaisen vaanijan valppaus voittaa.

ARNOLPHE.

Se käy kai helposti. Tyttöhän lempii teitä,
vai kuinka?

HORACE.

             Varmasti.

ARNOLPHE.

                       Voitto on taattu teille.

HORACE.

Niin toivon.

ARNOLPHE.

             Jos viskasikin kiven kintereille,

te rohkeutt' älkää heittäkö.

HORACE.

                             Niin, en heitä.

Heti arvasinhan, ett' ääressä näkymättä
oli äijä itse ja käski ja ohjasi kättä.
Mutt' yllätys muuan, jot' en ois osannut luulla,
oli mulle, ja teillekin kai on, kun saatte kuulla,
teko rohkea neitoni nuoren ja kaunokaisen,
ihan uskomaton, — miten kummilla keksityks sai sen!
Suur' opettaja on lempi: mit' ikinä ennen
ei osannut, oppii kohta sen kouluun mennen.
Koht', ensi oppitunti kun siltä on saatu,
ihan täysin muuttunut on monen tapa ja laatu.
Se luontomme virheet korjaa ja puutteet täyttää,
ja ihmetyöltä sen äkkivaikutus näyttää.
Se tekee hetkessä saidasta anteliaan
ja raa'asta kohteliaan, arast' uskaliaan;
hidas virkuksi muuttuu, saamaton toimeliaaksi
ja yksinkertainen kuin nero neuvokkaaksi.
Tämä ihme se Agnès neidossa ilmeni äsken:
kun näät hoki nuo tylyt sanansa: "Menkää, mä käsken,
pois viipymättä nyt turhalta vierailulta.
Minä puheenne tunnen, ja tässä on vastaus multa!"
kivi, jota te hämmästelitte, se lähettyviini
nyt kiiti, ja siin' oli kirjelippunen kiinni.
Ja ihmettelen, miten sanat ja viskattu kivi
sopi oivasti yhteen ja kirje, jok' ainoa rivi.
Teko verraton, vai mitä? Ihmeeks se täytyy panna.
Ja lempi, kas, eikö se lisää älyä anna?
Ken kieltäis, että kun liekkiin se leimahtaa,
se sydämess' ihan kummia aikaan saa?
Ja mitäs sanotte kirjetempusta tästä?
Oh, eikö se teist' ole kerrassa kekseliästä?
Ja voiko saada hassummin pitkää nenää               .   ?
kuin touhussaan tuo luuleva houkko enää?
Mitä?

ARNOLPHE.

      Niin, hyvin hassua.

HORACE.

                          Naurakaa vähän toki.
    (Arnolphe nauraa väkinäisesti.)

Tuo mies, joka koht' ihan lempeni kolhia koki,
talon linnoitti tuon, kivet varasi, kuin muka mulla
yli muurin rynnäköll' olis tuuma tulla,
joka väkensä kaiken hupsussa kauhussaan
mua vastaan usutti, pois minut karkoittamaan,
ja jonk' oman silmän eess', oman komennon mukaan,
tuo pettää tyhmäksi tuudittu kuin ei kukaan!
Minä tunnustan teille, jos tukalan esteen toikin
hänen tulonsa juuri nyt lempeni polulle poikin,
se on hullunkurista, etten sanoa saata,
sitä aatellessa on vaikea naurusta laata.
Mutt' ettehän oikein naura, niin olette vakaa.

ARNOLPHE (väkinäisesti nauraen).

Minä? Anteeksi, nauranhan ihan tarmoni takaa.

HORACE.

Mutt' ystävyksin se kirje mun täytyy näyttää.
Siit' uhkuu tunne, mi tuon poven nuoren täyttää.
On liikuttavasti sen hellyys ja herttaisuus
siin' ilmaistu, arka ja vieno viattomuus.
Niin puhua voi vain luonto puhdas ja aito,
kun lempi on tuottanut ensi huolen ja haavan.

ARNOLPHE (syrjään).

Vai siks, sinä virnake, sulia on kirjoitustaito!
Sitä en sinun ensinkään ois sallinut saavan.

HORACE (lukee).

"Tahtoisin kirjoittaa teille, mutta olen ymmällä, miten aloittaisin.
Mielessäni on ajatuksia, jotka soisin teidän tuntevan; mutta en tiedä,
kuinka ne teille ilmaisisin, sillä epäilen sanojeni soveliaisuutta.
Kun alan ymmärtää, että minua on aina pidetty tietämättömyydessä,
pelkään kirjoittavani jotakin sopimatonta ja sanovani enemmän kuin
pitäisi. En todellakaan tiedä, mitä olette minulle tehnyt; mutta sen
tunnen, että olen ihan kuollakseni pahoillani siitä, mitä minut
pakotettiin teille tekemään, että minulle olisi tuskista suurin
luopua teistä ja että olisin onnellinen teidän omananne. On ehkä
pahoin, että sanon tämän, mutta en voi olla sitä sanomatta, ja
toivoisin, ettei sen sanomisessa olisi mitään pahaa. Minulle
selitetään, että kaikki nuoret miehet ovat petollisia, ettei heitä
saa laisinkaan kuunnella, ja että kaikki se, mitä te minulle sanotte,
on pelkkää viekoittelua; mutta vakuutan teille, etten vielä ole voinut
sitä teistä kuvitella, ja että sananne ovat niin liikuttaneet mieltäni,
etten voi uskoa niitä valheellisiksi. Sanokaa minulle suoraan, kuinka
on. Sillä kun itse olen vilpitön, tekisitte kovin väärin, jos minua
pettäisitte, ja silloin varmaankin kuolisin surusta."

ARNOLPHE (syrjään).

Haa, narttu!

HORACE.

             Mi nyt?

ARNOLPHE.

                     Ei mikään. Vain yskähdin vähän.

HORACE.

Mikä herttaisuus olis verrattavissa tähän?
Mihin koittikin nurja, kirottu holhous johtaa,
niin kauniimpaa miss' enää luonnetta kohtaa?
Sen ihanat lahjat häijysti hukkaan syöstä —
siit' eikö kostoa ansaitse konnantyöstä?
Hält' aikoa tylsyttää äly tuolla lailla,
ett' ois ihan epatto, tietoa, taitoa vailla!
Sen yltä on peittoa lempi nyt alkanut poistaa,
ja onnen tähti jos minun tielleni loistaa,
jos saan, kuten toivon, sen lurjuksen satimeen,
sen veijarin, pyövelin, roiston, sen ryökäleen...

ARNOLPHE.

Hyvästi.

HORACE.

         Niin yht'äkkiä?

ARNOLPHE.

                         Johtui juuri

eräs asia mieleen, jolla on kiire suuri.

HORACE.

Mutt' ettekö ketään tiedä, jolt' eivät kiellä
ne pääsyä taloon, ne valppaat vartijat siellä?
Kysyn kursailutta; eik' ole ihmekään,
jos vetoo pulmassa moisessa ystävään.
Siell' ei tee muuta nyt kuin mua vaanii väki;
oli palvelijat — juur' äsken sen kyllä näki —
ylen ynseät nyt; miten suostuttavalla suulla
jos puhuttelinkin, ei suvainneet mua kuulla.
Oli tääll' eräs niitä hommia hoitelevainen,
todentott' yli-inhimillisen ovela nainen;
aluss' oivasti hän mua autti, mutt' enää ei:
pari päivää sitten sen raukan jo surma vei.
Te ettekö tietäis jotain keinoa?

ARNOLPHE.

                                 En.

En todellakaan; kyll' ilmankin keksitte sen.

HORACE.

Siis hyvästi. Näin olen teihin tahtonut luottaa.

Viides kohtaus.

    Arnolphe.

ARNOLPHE (yksin).

Miten raatelikaan, mink' osasi tuskan tuottaa!
Minä vaivoin kätkeä viiltävän harmini voin.
Tuo viaton viekkauteenko nokkela noin!
Hän on teeskellyt silmäini eessä, se kavala, tai
hän neuvon ja vihjeen itse pirulta sai.
Tuo kirottu kirje on surmani. Kyll' on, kyllä
jo kytkenyt saaliinsa viekkaalla viettelyllä,
hänen sydämeensä ankkuroitunut aivan!
Epätoivoon se saa minut, valtaan tuskan ja vaivan:
mult' omani varasti, loukattu mult' on lempi
kuin kunniakin — kipu toistansa tuskaisempi.
On paikkani anastettu, se saa minut raivoon:
meni kaikki viisaat suunnitelmani kaivoon.
Minä tiedän: sen lemmiskelyn rivon kosto kohtaa,
jos hänt' oman antaa vain pahan kohtalon johtaa,
ois Agnès itse se kosto kyll' aikanaan —
vaan kuinka raskisi luopua rakkaastaan?
Hyvä luoja, niinkö mä siis lopen lumottu oisin,
joka niin tätä kauppaa punnitsin puolin ja toisin?
Typötyhjä, turvaton orpotyttö, ja multa
hyvän, hellivän huollon saa, mua pettää vain!
Ja niin toki hehkuu rintani lemmen tulta,
kuin eloni ois se, jolt' ilkkua moista sain!
Oh, häpeä, hupsu, jo! Raivosta haljeta voisin,
tuhat puustia omille korville iskeä soisin.
Minä kurkistan sinne sen verran, että mä nään,
tuost' eikö mustasta työst' ole tietävinään.
Mun otsaltani, oi taivas, häpeä torju;
tai jos se on kohtalon päätös, joka ei horju,
minut sitten sillä maltilla haarniskoi,
joll' eräät sietää iskuja moisia voi!

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

    Arnolphe.

ARNOLPHE (yksin).

Voin alallani, sen tunnustan, tuskin kestää,
ja mietin keinoa jos mitä, millä ois
sisält', ulkoa niin talo tarkoin taattu, ett' estää
tuon liuvarin sinne livahtamasta vois.
Miten tyynnä se letukka julkeni katsoa kohti!
Siit" ei ole milläänkään, mitä tehdä tohti.
Vähäll' ottaa hengen multa se ilkiö on,
ja silti on naama niin turkasen viaton!
Mitä tyynempi osasi olla ja rauhallisempi,
sitä enemmän sappeni kiihtyi, kun sen mä näin.
Se kuohui vimmaan sydämen sytyttäin,
ja kahta rajummin rinnassa leimahti lempi.
Minut suuttumus, katkeruus, epätoivo täytti;
ja sentään hän kauniimmalta kuin koskaan näytti,
hänen katseensa ihanammin kuin ikinä hohti,
niin kuunaan ei sydän kaivannut häntä kohti,
Ja tunnen jo edeltä, että se surmani on,
jos mulle nyt koituu kohtalo armoton.
Minä siksikö siis hänen kasvattamistaan johdin
niin hellin ja valppain huolin kaikissa kohdin,
hänet luonani hoivasin lapsesta alkaen aivan,
näin, armainta toivoa vaalien, rakkaan vaivan,
sydän kiintyi noihin suloihin puhkeaviin —
mua varten, vuotta kolmetoist' uskoin niin!
Vai nuori narri nyt häneen hassahtavalta
pään rauhassa pyörtäis, sais ihan viiksen alta
hänet viedä, kun on jo hän vaimoni puolittain!
Ei, saakeli, ei! Rakas hölmöni, varrohan vain.
Tee parhaas, tee. Minä ansaitsen tappion saada,
jos en, paha vie, sinun toivojas maahan kaada.
Mua loppujen lopuksi ehkä et naurakaan.

Toinen kohtaus.

    Notaari, Arnolphe.

NOTAARI.

Kas tuossa hän onkin. Päivää. Ma laatimaan
olen valmis sopimuksen nyt tällä haavaa.

ARNOLPHE (notaaria huomaamatta, luullen olevansa yksin).

Miten tehdä nyt?

NOTAARI.

                 Tulee seurata säättyä kaavaa.

ARNOLPHE (luullen olevansa yksin).

Varokeinoni tarvis on miettiä tarkalleen.

NOTAARI.

Sopusointuun etunne kanssa sen tietysti teen.

ARNOLPHE (luullen olevansa yksin).

Saan katsoa, että ei yllätyksiä tulle.

NOTAARI.

Se riittää, kun asia kerran on uskottu mulle.
Ei tarvitse kuitata, ennenkuin käsissänne
on sopimuskirja, jos pelkäätte pettyvänne.

ARNOLPHE (luullen olevansa yksin).

Jos tarkoin en tätä juttua salatuks saa,
pian siitä, mä pelkään, kaupunki juoruaa.

NOTAARI.

Sen julkitulo on torjua helppo: salaa
voi sopimuksen laatia, niin jos halaa.

ARNOLPHE (luullen olevansa yksin).

Mutt' Agnès itse — siin' eessä on pulma kumma...

NOTAARI.

Kas, leskenosuuden määrää myötäjäissumma.

ARNOLPHE (luullen olevansa yksin).

Minä rakastan häntä, se rakkaus rauhani vie.

NOTAARI.

Osa pankaa suurempi vaimolle, niin jos lie.

ARNOLPHE (luullen olevansa yksin).

Mitä hänelle teen, kun on asiat näin?

NOTAARI.

                                      Saman verran

kuin myötäjäissumman kolmannes säätämä lain
on leskenturva. Mut on alin määrä se vain;
voi varata lisää, jos rakas on vaimo kerran.

ARNOLPHE (luullen olevansa yksin).

Jos...

    (Huomaa notaarin.)

NOTAARI

       Perintöosuus on kummallakin. Ja voi,

sanon, säätää, niinkuin hyväksi arvioi,
mies huomenlahjan.

ARNOLPHE.

                   Häh?

NOTAARI.

                        Ison antaa ja aimon,

sitä kiintyneempi jott' ois sydän armaan vaimon:
joko leskenturvan, siis ennakkosääteen, mi vapaa
on jälleen, jos kuolema sanotun vaimon tapaa,
tai perii sen tämän perijäkunta likin,
tai myös lain varaan se jää, miten tahtoo mikin,
tahi sitten laillisen lahjoituskirjan, jolla
voi tois- tai molemminpuolinen velvoitus olla...
Miks olkaa nyitte? Haastanko hassun lailla?
Minä sopimuskaavoista olenko tietoa vailla?
Kelt' oppia kaipaan? En keltään. Vai enkö tiedä,
pariskunnan ett' yhteistä on, eri osiin ei viedä,
kaikk' irtain ja kiinteä, varat ja tulot, jos toisin
ei sovittu lie ihan säädöksin erikoisin,
ja kolmannes vaimon varoista yhteiseen
jää pesään...?

ARNOLPHE.

               Niin, tottapa tiennette tarkalleen

tuon kaiken; mut kukaan ei sitä vastaan väitä.

NOTAARI.

Tepä juuri, väännellen naamaa ja olkapäitä
noin nostellen kuin jollekin houkolle ikään.

ARNOLPHE.

Paha koirankuonon mokoman korjata joutaa!
Sanon hyvästi! Lorua muu ei lopeta mikään.

NOTAARI.

Minut aviokirjanne tekoon te annoitte noutaa?

ARNOLPHE.

Niin annoin. Mutta nyt asia lykkäytyy,
ja silloin saapua saatte, kun siihen on syy.
Sepä peevelin mies vain siin' yhä lörpöttäissään!

NOTAARI (yksin).

Kovin erehdyn, ellei ollut hän hitosti päissään.

Kolmas kohtaus.

    Notaari, Alain, Georgette.

NOTAARI (mennen Alainia ja Georgettea vastaan).

Minut kutsuittehan te herranne puolesta tänne?

ALAIN.

Niin.

NOTAARI.

      Mies mikä lie, en tiedä, hän mielestänne,

vaan viekää mun sanani hälle nyt suoraa kättä:
hän on pähkähullu.

GEORGETTE.

                   Viemme sen viipymättä.

Neljäs kohtaus.

    Arnolphe, Alain, Georgette.

ALAIN.

Me, herra...

ARNOLPHE.

             Lähemmäs tulkaa, te alttiit, oivat

tosiystävät taatut, sen tekonne ilmi toivat.

ALAIN.

Se notaari...

ARNOLPHE.

              Jääköön. Sittemmin, joskus toiste.

On kunniani nyt uhattu juonin häijyin.
Siit' ettekö, ystävät, myös kovin loukatut ois te,
jos vietäis herranne kunnia viekkaasti väijyin?
Mihin tohtisitte enää te mennäkään?
Teit' ihmiset sormella näyttäisi nähdessään.
Niin, asia koskee teitäkin samalla tavoin,
siks olkoon silmänne nyt niin valpas ja avoin,
ett' ei sen liukkaan liehijän temppu mikään...

GEORGETTE.

Kaikk' opetittehan meille te äsken ikään.

ARNOLPHE.

Vaan varokaa, puhe korea punoo paulan.

ALAIN.

Oh, tulkoonpas!

GEORGETTE.

               Sanat suorat ma hälle laulan.

ARNOLPHE.

Jos tulee ja mairii: "Alain, rakas ystävä kulta,
vähän apuas anna, lohduta tuskani tulta!"

ALAIN.

Te olette narri!

ARNOLPHE.

                 Hyvä.
    (Georgettelle.)
                       Kai pyyntöni täytät,

sinä kelpo Georgette? Niin hyvältä, hellältä näytät.

GEORGETTE.

Te olette hassu!

ARNOLPHE.

                 Hyvä.
     (Alainille.)
                       "Miks salli et tulla?

On kunnialliset, siveät aikeet mulla."

ALAIN.

Te olette lurjus!

ARNOLPHE.

                  Niin ihan.
    (Georgettelle.)
                             "Kuolemaani

olet syypää, jos ei sua säälitä tuskani syvä."

GEORGETTE.

Te olette hölmö, hylkiö!

ARNOLPHE.

                         Oikein hyvä.
    (Alainille.)

"En ole se mies, jok' en palkitse auttajaani.
Kun palvelun saan, niin mulla on muisti tarkka.
Alain, täss' aluksi: juo joku oiva sarkka.
Ja tässä, Georgette: ota, uus hame hanki.

    (Kumpikin ojentaa kätensä ja ottaa rahan vastaan.)
                                          Vasta

vähä näyte on vain tämä palkasta odottavasta.
Sen ainoan suosion vain anon antamaan,
talon valtiatarta ett' armasta nähdä saan."

GEORGETTE (survaisten häntä).

Muit' etsikää!

ARNOLPHE.

               Hyvä.

ALAIN (survaisten häntä).

                     Tiehenne!

ARNOLPHE.

                               Hyvä.

GEORGETTE (survaisten häntä).

                                     Ja pikaa!

ARNOLPHE.

Hyvä, riittää, riittää jo!

GEORGETTE.

                           Oliko mitään vikaa?

ALAIN.

Näin teemmekö siis, halu hällä jos pyrkiä ois?

ARNOLPHE.

Niin juur', ihan niin, raha vain piti torjua pois.

GEORGETTE.

Kas siinä vikaan muistimme vei kuin veikin.

ALAIN.

Jos tahdotte, taas heti alamme alusta leikin.

ARNOLPHE.

Ei, riittää. Menkää nyt.

ALAIN.

                         Vain sanan sanotte, niin...

ARNOLPHE.

Ei, ei, nyt menkää, niinkuin jo käskettiin.
Raha pitäkää. Tulen perästä. Vartioikaa
talo tarkoin ja mulle nyt apuna ahkeroikaa.

Viides kohtaus.

    Arnolphe.

ARNOLPHE (yksin).

Tähän vakoilijan minä asetan valppaan ja oivan,
rajasuutarin tuon lähikulmassa askaroivan,
ja valvon, ett' Agnès kotona pysyy ja rauhan
suo talolle kaupitsijattaret liinan ja nauhan
ja hansikasten, hattujen, kampaajanaiset
ja kähertäjättäret, kätyrit kaikenlaiset,
salaviestejä jotka lemmenvehkeissä vievät,
niit' autellen ja saaden ansiot sievät.
Minä tunnen maailman, tiedän ne temput ja juonet.
Saat taitava veitikka olla, jos taloon tuonet
salaliehtareillasi kirjeen tai sanan minkään.

Kuudes kohtaus.

    Horace, Arnolphe.

HORACE.

Hyvä onni, kun taas näen teidät. Mä kiipeleessä
olin ikään, ett' ihmettelen, miten selvisinkään.
Teist' erkanin, arvannut en, mikä mull' oli eessä.
Tuoll' Agnès parvekkeell' oli yksinään,
lähipuut mihin seuloo raikasta siimestään.
Minut viittasi luo, alas astui, kekseliäästi
puutarhan portista hän minut sisään päästi.
Hänen kammioonsa juur' olimme ehtineet,
jo kuului portaissa tuon ukon askeleet;
ja ainoa keino, jotta en joutuis julki,
oli, että kaappiin suureen hän minut sulki.
Tuli sisään äijä; hänt' en näe, kuulen vain,
kun pitkin askelin, ääneti puuskuttain
hän käy, monet ähkyy surkeat huokaukset,
monet antaa pöydille ankarat potkaukset,
pient' iskee pelästynyttä koira-raiskaa;
mitä tapaa vaatteita, vimmoin viskaa ja paiskaa,
lyö maahan maljakot, käyttäen kättä julmaa,
mitä koristamass' oli kaunoni uuninkulmaa.
Ties sarvijäärä se jotain kujeesta, jolla
hänet Agnès eksytti, epäilyst' ei voi olla.
Monet kymmenet kerrat hän vain kävi, kääntyi niin,
esineihin vihaansa purkaen viattomiin;
taas äkkiä läksi yht' ääneti luuleva ukko,
ja pääsin piilosta, aukesi kaapin lukko.
En tohtinut kauemmin viipyä, hiivin pois,
siell' ettei palvelijat mua nähneet ois.
Se ol' uskallettua liian; vaan lupa mulla
tänä yönä salaa on hänen luokseen tulla.
Minä kolmesti yskäisen, ja hän akkunansa
heti avaa tuon tulomerkkini kuultuansa;
ja sinne tikkaita myöten — sen Agnès suo —
minä nousen, ja auki tieni on armaan luo.
Sanon teille sen, ystävälleni ainoalle,
ilo sydämen näet jakaen suurentuu,
ja onni korkeinkaan ihan oikealle
ei tunnu, jos ei sitä tiedä myös joku muu.
Kai iloitsette, kun onni on suopea mulle.
Nyt hyvästi. Riennän asian valmistelulle.

Seitsemäs kohtaus.

    Arnolphe.

ARNOLPHE (yksin).

Mitä? Eikö nyt enää turmantähteni tää
siis mulle aikaa suo edes hengähtää?
Minut kerta kerralta pimittävätkö he noin,
miten valppaasti hyvänsä varon ja vartioin!
Minä hölmöksi, mies iäss', älyssä kypsyneessä,
siis jään tytön tyhmän ja nuoren houkkion eessä!
Filosoofina viisaana kaks olen kymmentä vuotta
siis aviomiesten surkeuksia suotta
minä tarkannut, seurannut seikkoja, jotka vie
noin ojaan, kuinka jos viisas ja varova lie!
Koin viisastua ma toisien vahingoista
ja itselleni vaimoa varata moista,
joka otsani häpeän tahroilta taata vois,
ett' ei osatoveri toisten se otsien ois.
Tähän ylpeään päämäärään pääsemiseksi
minä käytin, mit' ikinä ihmisviisaus keksi —
ja niinkuin se ois laki kohtalon, jonk' ei alta
ole ainoankaan miehen säästyä valta,
minä, jolla on huomiot kaikki ja opetukset,
mitä tarjoo niin monen miesparan kokemukset,
joll' aikaa runsaasti vuosikymmentä kaksi
on ollut miettiä, oppia varovaksi,
uralt' aviomiesten muitten ma poikkesin pois,
sama onnettomuus vain jotta mun osani ois!
Ah, kohtalo karsas, sen valehtelitpa! Viel' on
se tallessa takana mun, joka siepata miel' on.
Tuo maitonaama jos sydämen varkain veikin,
hänet ainakin viemästä estän sen enempää;
ja ensi yö sijast' aiotun lemmenleikin
ehk' ei ole niinkään leikkiä lempeää.
Ilo pieni on toki keskellä kiusan ja harmin,
kun mulle juuri hän juonensa ilmaisee,
kun omaan on kilpailijaansa luottamus varmin
tuon hupsun, jok' eteeni turmia tuumailee.

Kahdeksas kohtaus.

    Chrysalde, Arnolphe.

CHRYSALDE.

Siis atria kai nyt on kävelyn eellä?

ARNOLPHE.

                                     Se jää.

Tänä iltana paastoan.

CHRYSALDE.

                      Mikä nyt puuskapää?

ARNOLPHE.

Niin, anteeks suokaa, muuta on puuhaa mulla.

CHRYSALDE.

Ei vain lie häällenne mahtanut este tulla?

ARNOLPHE.

Tuo liikaa huolta toisten on asioista.

CHRYSALDE.

Ohhoh, miten kiivas! Mi nostaa kiukkua moista?
Rakas naapuri, eihän kai ole lempenne meteen
jokin karvas kokkare sattunut kiusaksi eteen?
Sen melkein vannoisin, tuon kun muotonne näen.

ARNOLPHE.

Mikä sattukoonkin, en aio ma ainakaan
kuten eräät toiset suostua suvaitsemaan
hevin lähentelyitä jonkin keikari-käen.

CHRYSALDE.

On kumma, kun mies niin viisas ja ymmärtäväinen
tuoss' yhdessä kaiken malttinsa kadottaa,
muka siinä kun vain teist' onni on ylimmäinen,
muka muuta ei maailmass' ole kunniaa.
Saa saituri, veijari, pelkuri, ilkiö raaka,
vain vaimon ei pettämä olla, se teillä on vaaka.
Ei väliä, elipä vaikka mill' ikinä tapaa:
on kunnian mies, kun vain on sarvista vapaa.
Miks uskoa mielitte, katsoen pohjimmaltaan,
noin kunnianne vain ihan sattuman valtaan,
ja kunnon miehen siis oma syykö ois
kovan onnen nurjuus, jot' ei voi torjua pois?
Ja miks' sanon, naisest' yksin, jonka hän nai,
mies kunnian taikka häpeän kukkuran sai?
Ja miks on se loukkaus kuin pahin hirmu ja peikko,
jos valassansa vaimo on liian heikko?
Te tietkää, ett' aisankannattajastakin voi
kuvan lievemmän luoda, ken luuloitta arvioi;
ja kun sattuman oikuilt' ei ole turvattu kukaan,
ei kunniaa tule mitata niiden mukaan.
Paha kaikkihan lopulta, kuinka jos maailma hokee,
vain siinä on, miks oma mieli sen tuntee ja kokee;
ja vaikeuksien halki se parhaiten haroo,
ken niissä kuin muussakin liiallisuuksia varoo,
ei matki noit' ylen suopeita aviomiehiä,
joill' on kyky olla moisesta mielissään,
yhä kerskua, että on vaimolla se ja se liehijä,
heit' yltä päältä yltyä kiittelemään
ja heidän kanssaan olla parasta pataa,
ihan sovussa sallia kutsuja, lahjoja sataa,
ett' ihmiset ihmettelee sitä vimmaa, jolla
kera kehtaavat hääriä, moisessa mukana olla.
Se on tuiki moitittavaa, meno tuo, sen tietää;
mut toinen liiallisuus saman moitteen sietää.
Jos tuomitsen suostujat vaimonsa suosikkeihin,
myös tuomitsen nuo melun nostajat kiihkopäät,
vähä-älyiset äyskijät, ärtyiset, riiteliäät,
meno tuo ett' ihmisten huomion kääntää heihin,
nuo huoltensa huutajat, kuin ois heill' ihan pelko,
niist' että ehkä joltakin puuttuu selko.
Kas, välillä näitten on asenne nuhteeton.
Sen ottaa, aiheen ollen, ken viisas on.
Ja ottaa ken osaa, ei punastumist' ole lainkaan,
jos tekeekin mitä pahinta vaimo voi.
Niin ei lopult' asema aisankannattajainkaan
läpikamala lie, kuin ihmiset ilkamoi.
On vain, kuten sanottu, tarpeen, ett' osaa ja taitaa
sen katsella, senkin, parasta puolta ja laitaa.

ARNOLPHE.

Tuo sorea puhe se kai koko veljeskunnan
saa valtaan kiitollisuuden ja ihastunnan.
Sanat teidän jaloutenne ken kuulla saa,
kai jäseneksi se riemulla kiiruhtaa.

CHRYSALDE.

Minä en sano niin. Sitä juurihan moitteeni kohtaa.
Vaan vaimon kun saa kukin, niinkuin kohtalo johtaa,
on kuin nopanheitto se, juur' ihan yhdenmoinen:
jos ei tule toivottu numero, vaan joku toinen,
saa malttaen pelata, pannen kykynsä parhaan,
sen taidolla oikoin, miss' osui sattuma harhaan.

ARNOLPHE.

Siis vain hyvin nukkua, vain hyvin syödä aina
ja uskoa, ettei ne sattumat mitään paina.

CHRYSALDE.

Hyvä sutkaus kai! Vaan kuulkaa nyt selvä selko:
sadat maailmassa ma suuremmat hirmut nään,
kovat onnet kolkommat kuormaksi olkapään,
kuin tuo, jost' on niin armoton teillä pelko.
Vai arveletteko, etten, jos eteen pantais
se vaali, ma ennemmin suomaanne nimeä kantais,
kuin ett' ois vaimona ankara siveyskaava,
jolt' ois toran turhista ainaisen kuulla saava,
lohikäärme hyveen, naispiru säädyllisyyden,
sotisovissa viisaan viettelemättömyyden,
joka siksi, ett' ei sitä pientä rikettä tee,
muit' ylemmyydellä moisella kohtelee
ja vaatii, kun on muka uskollisuutensa vakaa,
hänen eessään että mies ihan maassa makaa?
Rakas kuoma, sen toistan: on aisankannattajuus
sitä vain, miks sen kukin ottaa ja osaa luulla.
Sill' olla joskus voi oma suotavuus,
oma hauskuutensakin niinkuin kaikella muulla.

ARNOLPHE.

Kenties kyky teillä tyytyä moiseen lie;
sitä hauskuutta maistaa ei ole halua mulla,
ja ennenkuin sitä siedän mä, lempo vie...

CHRYSALDE.

Oh, älkää vannoko, voi vala väärä tulla.
Jos on kohtalon päätös se, turhaan te touhuelette
Ei kysytä teiltä, kuinka te suvaitsette.

ARNOLPHE.

Minut vaimoni pettäis?

CHRYSALDE.

                       Se pelko ei teille suo rauhaa.

On tuhannet petetty, eivätkä paru ja pauhaa,
joill' on näkö, ryhti ja rikkaus, suku ja sääty
toki kaiken teihin vertailun ulkopuolla.

ARNOLPHE.

En mielikään minä verraksi tavalla tuolla.
Mua tympäisee, sanon suoraan, jos ei jo pääty
tämä jaaritus vihdoin.

CHRYSALDE.

                       Te olette vihainen. Syyn

kyll' arvaan. Hyvästi. Teitä jos ylvästelyyn
tämä asia kiihtää, mi kunniankohtaa hankaa,
niin vannoa, että se vaihe ei tulla saata,
on puoliks siinä jo olla, se mieleen pankaa.

ARNOLPHE.

Sen vieläkin vannon, ja turvakeinon, mi taata
minut siltä voi, heti riennän nyt etsimään.

    (Juoksee kolkuttamaan oveensa.)

Yhdeksäs kohtaus.

    Arnolphe, Alain, Georgette.

ARNOLPHE.

Täss', ystävät, teit' anon avuksi. Alttiutenne
iloll' aina näin; vaan nyt tähän tehtävään
kaikk' into on tarpeen sen hyvin täyttääksenne.
Ja palvelun sen, jota toivon, jos teiltä saan,
niin olkaa varmat: se runsaasti palkitaan.
Tuo mies, te tiedätte — täst' ei hiiskua saa —
minut aikoo, kuulin ma, nyt perin petkuttaa,
luo Agnès neidon kiivetä keskellä yötä;
vaan siinä me kolme myös sivull' olemme myötä.
Hyvä patukka kourassa kumpikin piiloon jäätte,
ja kun ylös tikkaille hänen jo nousseen näätte, —
minä akkunan avaan, kun oikea hetki on —
niin pieksette halunne takaa sen hulttion,
ett' ikänsä selkä ne sivelyt muistava lie,
eik' enää houkuta toiste se ikkunatie.
Mua älkää mainitko vain. Kurin saaja kuuman
sitä tietoa tarvitse ei, ken on takana tuuman.
Kai teille uskoa saan tämän kostotyön?

ALAIN.

Jos on työnä vain piestä, herra, se helppo on täyttää.
Sen näette, tokko ma laiskalla kädellä lyön.

GEORGETTE.

Käsi tää, vähän heikommalta jos voikin näyttää,
myös peittoo pehmeäks sen pojan selkälihan.

ARNOLPHE.

Siis menkää; ja muistakaa: suu poikki nyt ihan!

Kymmenes kohtaus.

    Arnolphe.

ARNOLPHE (yksin).

Hyvä läksy lähimmäiseni hyödyksi. Näin
jos menettelis kera vaimoinsa liehijäin
tämän kaupungin kaikk' aviosankarit aimot,
ois harvempi sarvikaarti ja kainommat vaimot.

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

    Arnolphe, Alain, Georgette.

ARNOLPHE.

Miten noin väkivaltaa, te riivatut, voitte käyttää?

ALAIN.

Vain teidän käskynne, herra, me tahdoimme täyttää.

ARNOLPHE.

Tuo puolustelunne on turha. Vain hänet piestä
oli teillä käsky, mutta ei murhata miestä.
Hänet peitota kyllä, vaan selän pehmittäähän
minä hält' olin käskenyt vain, ei iskeä päähän.
Voi taivas! Mihin nyt kohtalo vei minut turmaan!
Mikä neuvoksi, kun hänen noin piti suistua surmaan?
Nyt sisään, ja tietkääkin visusti salassa pitää
se viaton käsky, jok' antaa mull' oli aihe.

Toinen kohtaus.

    Arnolphe.

ARNOLPHE (yksin).

Pian täytyy miettiä nyt, sill' aamu jo itää,
miten selvitä voin, kun tää tuli onneton vaihe
Ah, kuinka mun käy? Mitä sanoo isä, kun tää
hänet kolkko uutinen äkkiä yllättää?

Kolmas kohtaus.

    Arnolphe, Horace.

HORACE (syrjään).

Kas, kukahan tuolla on, menenpä tutkimaan.

ARNOLPHE (luullen olevansa yksin).

Ken arvata voi...?

    (Törmää Horaceen, jota hän ei tunne.)
                   Kuka siinä, jos kysyä saan?

HORACE.

Tekö, herra Arnolphe?

ARNOLPHE.

                      Niin, entä te?

HORACE.

                                     Olen Horace.

Olin tulossa luoksenne teihin turvaten taas.
Näin varhain jo ulkona?

ARNOLPHE (hiljaa, syrjään).

                        Multa on sekaisin pää.

On noituutta varmaan tai valenäkyä tää.

HORACE.

Mua, totta puhuen, uhkasi vaara suuri.
Ja kiitetty olkoon kaitselmus kaikkivoiva,
kun parhaiks soi minun kohdata teidät juuri.
Hyvin kaikki, on aietta suosinut onni oiva
yli toivoni rohkeimmankin. Ol' apuna mulla
eräs sattuma, jost' oli kaiken turmio tulla.
En tiedä, kuink' oli vainuta voitukaan
tuo aiottu kohtaus. Mutta kun akkunaan
olin pääsemässä jo, äkkiä sukelsi yöstä
minut yllättäin nuo väijyvät, kimppuun syöstä
käsi koholla aikoi. Jalkani lipee, ja maahan
minä tikkailta suistun; vaan hyväks sanoa saahan
sen kaupan: sain pari naarmua, mustelmaa,
mut selkää säästyin saamasta kirjavaa.
Minun uskoivat iskuista tuupertuneen he noin —
kera luuleva äijä ol' itse, ma arvata voin.
Ja kun hyvän kotvan maass' olin liikkumatonna
kivun huumauksessa, niin he, kumpikin konna,
minut siihen tappaneensa jo todella luuli,
ja siitäkös nyt hätä heille! Sen helposti kuuli,
kun toinen toistaan teosta murhatyön
he syytti ja hälisi hiljaisuudessa yön.
Ja pimeän päässä he hiipivät tutkimaan,
minä olinko kuollut, ja voihkivat kohtaloaan.
Oli helppo mun, arvaatte, olla, kun pimeä peitti,
kuin ainakin sen, joka tarkkaan henkensä heitti.
He poistuivat hirmuissaan. Jo juur' oli mulla
taas eläväks aikomus vainajan haamusta tulla,
kun syöksyi, järkytettynä suunniltaan,
nuor' Agnès luokseni. Päätynyt kuulemaan
näet ikkunaans' oli puheet ihmisten noiden,
kun kinastivat noin siinä he keskenään,
ja häiriön aikana silmältä vartioiden
oli päässyt helposti sielt' ulos hiipimään.
Vaan kun minut terveenä tapasi, riemunsa siitä
oli moinen, ett' ei sanat kuvaamaan sitä riitä.
Niin, lyhyesti: vain lempensä ääntä halaa
nyt seurata sydän sen herttaisen olennon.
Ei enää entiseen hän kotiinsa palaa,
mun huostaani uskoo elonsa kohtalon.
Siis aatelkaa, mihin tuon ukon houkkuus ajaa
hänet viskautumaan ihan viattomuudessaan,
mitä vaaroja hän nyt kohdata voisikaan,
jos hänt' en rakastais ihan ilman rajaa.
Vaan puhdas se lempi on, joka rintani täyttää,
minä kuolisin ennen, kuin voisin vilppiä käyttää.
Tuo sulous kohtalon ansaitsee ihan toisen,
meit' eroittaa — vain kuolema tehdä voi sen.
Täst' askeleestani kai isä vihaan kiihtyy;
mutt' aika auttaa, pois viha lauhtuu ja viihtyy.
Tuo viehkeys torjumaton minut myötään vie;
ja tyydyttää, kun voi, lupa toivonsa lie.
Nyt teilt' anon, luottain vaitioloonne varmaan,
ett' uskoa turviinne saisin tuon olennon armaan,
te että suostuen lempeni suojelijaksi
hänen soisitte luonanne piillä ees päivän, kaksi.
Näet paitsi ett' aivan nyt tää pako salassa pysyy,
kun hyvinkin tarkkaan ne kai hänt' etsii ja kysyy,
niin tiedätte: näin kera nuoren miehen kun karkaa,
epäluulo kumma voi kohdata tyttö-parkaa.
Ja niinkuin, tuntien mielenne tahdikkuuden,
olen teille uskonut lempeni salaisuuden,
niin, ylevämielinen ystävä, teille vain
jätän aarteeni armaan, sen suojaanne tallettain.

ARNOLPHE.

Olen siinä, sen lupaan, altis palvelijanne.

HORACE.

Siis suotte mun niin tuta rakkainta suosiotanne?

ARNOLPHE.

Ilomielin, sen sanon; siit' ihan ihastun,
kun teille saan minä tehdä sen palvelun.
Minä taivasta kiitän, kun luokseni tuo hänet juuri.
Ilo ikinä mistään ei mull' ole ollut niin suuri.

HORACE.

Mihin velkaan saattaakaan minut hyvyys moinen!
Ois empinyt, esteitä tehnyt ken tahansa toinen.
Te vapaammin, aatelisemmin te arvioitte,
te nuorten kiihkon anteeksi antaa voitte.
Kera saattomieheni erään hän jäi lähikulmaan.

ARNOLPHE.

Kuink' ois paras? Aamu jo kuultaa. Se saattaa pulmaan:
joku nähdä vois, hänet jos otan huostaani tässä;
ja häntä kun käytte luonani tervehtimässä,
niin kielivät palvelijat. Paras varmuuden vuoksi
hänet hiukan pimennommassa johtaa luoksi.
Käyn pihaan odottamaan minä käytävän varjoon.

HORACE.

On viisainta varoa noin hänen maineensa tähden.
Siis sinne tuon hänet vain ja turviinne tarjoon
ja asuntooni pois heti hiljaa lähden.

Neljäs kohtaus.

    Arnolphe.

ARNOLPHE (yksin).

Ah, oikkuisa onni, nyt tämä suopea suomas
se korjaa tuskat kaikki, sun mulle tuomas!

    (Verhoaa päänsä huppuun viitallaan.)

Viides kohtaus.

    Agnès, Arnolphe, Horace.

HORACE

Vain tulkaa aivan rauhassa, pelko pois!
On teillä taattu paikka, miss' olla yötä.
Jos veisin luokseni, hukassa kaikki ois.
Vain menkää tuosta portista viejänne myötä.

    (Arnolphe, jota Agnès ei tunne, tarttuu tämän käteen.)

AGNÈS (Horacelle).

Minut jätätte siis?

HORACE.

                    Rakas Agnès, on pakko mulla.

AGNÈS.

Vaan muistattehan pian jälleen luokseni tulla?

HORACE.

On lempeni hehku liiankin maltiton.

AGNÈS.

Kun en näe teitä, mult' ilo mennyt on.

HORACE.

Suru mulla on myös, jos en vain ole lähellänne.

AGNÈS.

Ah, jos olis totta tuo, niin jäisitte tänne.

HORACE.

Todeks ettekö usko? Ken lempisi tulisemmin?

AGNÈS.

Ei, ette niin paljon, kuin minä teitä lemmin.

    (Arnolphelle, joka vetää häntä mukaansa.)

Ah, kiskotte kovin.

HORACE.

                    Nähkääs, on vaara lässä,

rakas Agnès, jos nähdään yhdessä meidät tässä.
Sua mukaansa kiiruhtaa tämä ystävä hyvä,
kun meist' on huoli hällä niin harras ja syvä.

AGNÈS.

Mutt' outoa seurata...

HORACE.

                       Huoleti! Olla ei vois

tie taatumpi kuin hänen kättensä turvissa mennen.

AGNÈS.

Horace, ma teidän käsiinne jäisin ennen,
ja...

    (Arnolphelle, joka vetää häntä taas.)
      Hetkinen!

HORACE.

Hyvästi. Aamu on, riennän pois.

AGNÈS.

Ja milloin taas näen teidät?

HORACE.

                             Pian, sen takaan.

AGNÈS.

Minä ikävään sill' aikaa ja huoleen hukun.

HORACE (poistuessaan).

Nyt, taivaan kiitos, onneni olevan vakaan
jo tiedän, nyt minä vihdoin rauhassa nukun.

Kuudes kohtaus.

    Arnolphe, Agnès.

ARNOLPHE (viittansa peitossa ja muuttaen äänensä vieraaksi).

Täss' ei ole paikka se, saatte kanssani tulla,
on toisaall' yömaja teille varattu mulla.
Minä varmaan paikkaan viedä nyt teidät aion.

    (Ilmaisten itsensä.)

Minut tunnetko?

AGNÈS.

                Huih!

ARNOLPHE.

                      Mun muotoni kauhusi kai on,

sinä heiskale, näille jäljin kun juoksusi johtaa.
Et mielikses kai minua tässä kohtaa;
se taisi nyt sekaisin lempesi hankkeet panna.

    (Agnès vilkuu, vieläkö Horace olisi näkyvissä.)

Pälyt turhaan, tuttusi tuo nyt ei apua anna;
on kyllin jo kaukana, sulle ei turvaa suo.
Ahhah, niin nuori, ja tekeillä temput jo nuo!
Sun verraton viattomuutes, jot' uskoin kauan,
joka arveli korvan kautta syntyvän vauvan,
se pystyy yhtymisiin näin keskellä yötä,
se hiipii hiljaa tiehensä lempijän myötä.
Sun saakeli, kuinka se kieli sulana soi!
Kovin oiva koulupa totta sull' olla mahtoi!
Mikä lempo ne kaikk' opit äkkiä päähäsi ahtoi?
Et enää pelkää, ett' aave kohdata voi?
Ja lempijä tuo mihin yllytetyksi saikaan
salavehkeeseen sinut, letukka, öiseen aikaan!
Hyvät työni mulle palkita tuolla lailla!
Sinä pikku käärme, povella vaalittu, vailla
edes kiitollisuuden varjoa: vartuttuaan
heti kokee pistää hellää vaalijataan!

AGNÈS.

Noin miksi te pauhaatte?

ARNOLPHE.

                         Syytt' ihan, totta vie!

AGNÈS.

Minä mitään pahaa en todella tehneeni tiedä.

ARNOLPHE.

Kera lemmityn karata kai teko kaunis lie?

AGNÈS.

Hän on mies, joka luvannut on minut vihille viedä.
Mull' ohjeena on oman saarnanne neuvo ja nuhde:
minä naimisiin menen, jott' ois synnitön suhde.

ARNOLPHE.

Niin, vaan sinut vaimoksi ottaa ma itse halaan,
ja sulta sit' aietta en ole jättänyt salaan.

AGNÈS.

Niin, vaan sanon suoraan, en ajatustani peitä:
hän mulle mieheksi mieleisempi on teitä.
Ois avioliitto kanssanne kolkko kovin.
Pelon nostaa jo, siitä kun saarnaatte pitkän tovin.
Mutt' ah, hän eteen luo kuvan siitä niin,
niin ihanan, ett' ihan into on naimisiin.

ARNOLPHE.

Sinä, kavala, rakastat häntä!

AGNÈS.

                              Rakastan kyllä.

ARNOLPHE.

Ja noin sanot mulle sen julkeall' ylvästelyllä!

AGNÈS.

Ja jos se on totta, miksi en sanoa saa?

ARNOLPHE.

Sinä nirppa, ken soi luvan häntä sun rakastaa?

AGNÈS.

Ah, minkä ma voin? Sen on syy hän yksin. Jo tulla
todeks ehti se, ennenkuin aavistust' oli mulla.

ARNOLPHE.

Ois tullut sun karkoittaa heti rakkaus tuo.

AGNÈS.

Miten karkoittaa se, niin joka vetää luo?

ARNOLPHE.

Ja etkö tiennyt, ett' ei se mun mieleeni ois?

AGNÈS.

Minä? En. Mitä pahaa teille se tehdä vois?

ARNOLPHE.

Niin tottakin, täys ilon aihepa annettiin!
Et rakasta siis mua, tarkoitat?

AGNÈS.

                                Teitäkö?

ARNOLPHE.

                                         Niin.

AGNÈS.

Ah, en.

ARNOLPHE.

        Mitä, et?

AGNÈS.

                  Vihan tuoko, jos todessa pysyn?

ARNOLPHE.

Ja, neiti nenäkäs, miks ette minua, kysyn.

AGNÈS.

Hyvä Jumala, muako moititte? Teidän kai
tuli kiintymään minut saada, kuin hänkin sai!
Miks ette tehnyt niin? Minä estinkö milloin?

ARNOLPHE.

Sitä olenhan koettanut minä kaikin voimin,
vaan huomaan ponnistelleeni turhin toimin.

AGNÈS.

Todentotta, on teitä taitavampi hän silloin:
hän rakastumaan näet sai ihan ilman vaivaa.

ARNOLPHE (syrjään).

Mist' osaakin, herja, ne vastauksensa kaivaa!
Sinisukka paras ei paremmin, surma vie!
Ah, hänt' en tuntenut, tai joka letukka lie
näiss' ovelampi ovelintakin miestä.

    (Ääneen.)

Kun noin kyky suuri sulla on kieltä piestä,
sinä inttäjätär, sua häntäkö varten vain
niin kauan kasvatin siis, kulut kustantain?

AGNÈS.

Ei. Viimeiseen hän korvaa ne ropoon saakka.

ARNOLPHE (hiljaa, syrjään).

Sanat keksii, joist' yhä kasvaa kiusani taakka!

    (Ääneen.)

Ja millä hän maksaa voi, sinä kelvoton,
sen kiitollisuusvelan, joss' olet mulle aina?

AGNÈS.

Niin suur' ei ehkä se lie, kuin luulonne on.

ARNOLPHE.

Isoks asti kasvatus — eikö se mitään paina?

AGNÈS.

Todentotta, kaunis kasvatus puolin kaikin,
ja kasvattinne oivasti oppia saikin!
Jos siit" olen ihastunut, niin ilman syyt' en:
en kai muka oivalla, ett' olen typerä tyyten.
Sitä itse jo häpeän, kirjoista epaton
pyrin pois, tähän ikääni, mitään jos keinoa on.

ARNOLPHE.

Siis himoat tietoa, vaikk' ihan millä hinnoin,
sen liehijän koulussa?

AGNÈS.

                       Niin, ihan riemuin ja innoin.

Se hältä on, mik' on tietoa mulla ja selkoa:
vois multa hän paljon enemmän kuin te velkoa.

ARNOLPHE.

Minä totta toisen kerran jo nyrkkini nostaa
pian voisin ja julkean inttelys iskulla kostaa.
Mikä ilkkuva kylmyys! Täynn' olen raivoa syvää.
Joku sivallus antaa nyt tekis sisulle hyvää.

AGNÈS.

Ah, voittehan antaa, jos niin ilo siitä lie.

ARNOLPHE (syrjään).

Tuo sana ja katse vihalta aseet vie
ja sydämen hellyttää ihan helläksi taasen,
teon katalan kaihtaa. On kummaa — sanoa saa sen —
toki rakkaus. Miten hupsuja miehet noiden
on pettäjätärten perässä juoksuun, joiden
viat nähdä voi koko maailma, virheet ja puutteet,
halun huikenteluun, kaikk' oikut ja mutkat ja muutteet!
Mik' on niin pahanilkistä, haurasta, horjuvaista
kuin naisen mieli, niin heikkoa, houkkamaista,
niin uskotonta? Ja sittenkin teemme vain
me kaikkemme edestä moisien elukkain.

    (Ääneen.)

No, sovitaan pois. Saat täyden sa anteeksiannon,
sinä pikku veijari, taas olen hellä, sen vannon.
Näe siitä mun lempeni, kiintymykseni syvä,
ja lemmi sa myös mua, kun näet, kuink' olen hyvä.

AGNÈS.

Minä sydämestäni mieltänne noutaa soisin,
vaikk' oiskin vaikea, jos minä millään voisin.

ARNOLPHE.

Rakas pikku tupuni, voitpa, jos tahdot vain.
Tämä huokaus kuule jo kaihoni huojentain,
näe riutuva katseeni, minuun silmäsi luo,
jätä lemmenloruineen räkänokka tuo.
Lie noituudella se nostettu sinuun, se lempi.
Mun on kanssani sull' elo sadasti onnellisempi.
Sun nuori intos on olla reipas ja vapaa, —
niin saat ain' olla, sen lupaan, kaikella tapaa.
Sua hellin vain joka hetkenä päivän ja yön,
minä sylissä sylkytän, suutelen, suuhuni syön.
Sinä yksin määräät, kuink' olet käyttäytyvä;
minä en sano mitään siihen, ja sillä hyvä.

    (Hiljaa, syrjään.)

Mihin lemmenvimma jo villitseekin ja viekin!

    (Ääneen.)

Niin, ei ole mitään vertaa mun lempeni liekin.
Sinä kiittämätön, mitä vaadit sen vakuudeksi?
Minä itkenkö? Iskenkö itseni vaivaiseksi?
Revin puolet tukkaani? Riistänkö henkeni? Sano!
Sana vain, ja sen teen, se on tahtosi toimeenpano,
ja näät, sinä julma, kuink' on tosi lempeni tunne.

AGNÈS.

Ei, kuulkaas, ei vaikuta minuun vakuuttelunne.
Horace sanall' yhdellä paremmin tehonnut ois.

ARNOLPHE.

Haa, liian on ärsyttävää tuo julkea uhma!
Mitä aion, sen teen, sinä tunnoton, olento tuhma.
Sinä kaupungist" ihan kohta nyt siirryt pois.
Teet turhiksi toiveeni, tohdit vihani nostaa;
sisin luostarin soppi sen kaiken sinulle kostaa.

Seitsemäs kohtaus.

    Arnolphe,  Agnès, Alain.

ALAIN.

Kovin outoa, herra, en tiedä, mit' oikein tuumis:
ne on menneet tiehensä, Agnès sekä se ruumis.

ARNOLPHE.

Tuoss' Agnès on. Huoneeseeni saat hänet viedä.
Sielt' ei hevin etsiä häntä se vintiö tiedä.
Ja puolen tuntia vain hän on siell', olinsijan
saa varman ja taatun. Vaunut vain minä pian
nyt toimitan.

    (Alainille.)
              Lukitse ovet ja vartioi,

pois näkyvistäsi ettei hän päästä voi.

Kahdeksas kohtaus.

    Arnolphe.

ARNOLPHE (yksin).

Siell' ehkä, erossa, kaukana, mieli vaihtuu
ja pois tuo lemmenhassutus hältä haihtuu.

Yhdeksäs kohtaus.

    Arnolphe, Horace.

HORACE.

Ah, herra Arnolphe, näen hukkuen huoleen ja vaivaan
nyt teidät. On onnettomuuteni päättämä taivaan:
kova onni nyt karsainta karsaammin, kateellisemmin
mult' ottaa kaunokaiseni, sen jota lemmin.
Isän tapasin ikään. Hän tänne saapunut on
ja tääll' ihan lähellä ottanut asunnon.
Ja sanalla sanoen, syy hänen tänne tulla,
jost' ei, kuten mainitsin, ollut tietoa mulla,
on tää: minut, ennenkuin edes sanaa laittaa,
hän kihlaa, ja saapuu nyt tänne ja samalla naittaa.
Mun tuskani ymmärrätte. Ei kohtalolla
voi tuimempaa tuhoiskua enää olla.
Tuo mies, Enrique, jost' yritin tietoja pyytää
teilt' eilen, hän tähän turmioon minut syytää.
Tuli isäni kanssa hän kuin tuho tuomitulle:
hänen ainoa tyttärensä on aiottu mulle.
Mult' uutinen tuo heti koht' oli ottaa tajun;
en enää kuunnellut sen kauemmin heitä,
vaan isä kun tervehtimään pian saapuu teitä,
tulin edeltä vallassa pelon ja tuskan rajun.
Rakas ystävä, älkää hiiskuko sanaakaan
mun suhteestani, se vois vihan ylleni tuottaa,
vaan koettakaa, kun teihin hän suuresti luottaa,
hänet saada tuosta aikeesta luopumaan.

ARNOLPHE.

Sen teen.

HORACE.

          Sitä lykkäämään edes. Ystäväntyö

se mun lempeni, onneni hyväksi tehkää.

ARNOLPHE.

                                       En lyö

sitä laimin.

HORACE.

             Te auttamatt' ettehän hädässä heitä?   ,

ARNOLPHE.

Hyvä.

HORACE.

      Oikeaks isäkseni ma katson teitä.

Nuor' ikäni... sanotte hälle... Ah, tulee jo tuolta!
Minä virkan, mill' ois hyvä pitää lempeni puolta.

Kymmenes kohtaus.

    Enrique,  Oronte,  Chrysalde,  Horace,  Arnolphe.

    (Horace ja Arnolphe vetäytyvät näyttämön nurkkaan
	puhellen hiljaa keskenään.)

ENRIQUE (Chrysaldelle).

Vaikk' ei ois sanottukaan, minä teidät varmaan
heti oisin tuntenut, teidät kun näin ma vain.
Näen teissä kaikki piirteet siskonne armaan,
jonk' omakseni kerran ma sanoa sain;
ja oisin onnellinen, kera palata pois
tuon puolison uskollisen jos sallittu ois,
kaikk' omansa jälleen nähdä ja kanssani jakaa
elo armas se niin monen onnettomuuden takaa.
Mut tuo rakas enää kun seuraamme yhdy ei,
hänet ainiaaksi kun armoton kohtalo vei,
niin malttukaamme, tyytyen hedelmään
nyt ainoiseen, joka jäi hänen lemmestään.
Tämä läheltä koskee teitä: jos lapseni toisin
ma naittaisin, kuin toivotte, väärässä oisin.
Oronten poika kyll' oiva kosija on,
jos saa saman teiltä kuin muiltakin suosion.

CHRYSALDE.

Mun oivallukseni vähäks se arvioi,
ken torjuvan sulhoa moista mun luulla voi.

ARNOLPHE (hiljaa Horacelle).

Niin, autan teitä, ja autan oivalla tapaa.

HORACE (hiljaa Arnolphelle).

Ja muistatte varoa...

ARNOLPHE (Horacelle).

                      Olkaa huolesta vapaa.

    (Jättää Horacen ja rientää syleilemään Orontea.)

ORONTE (Arnolphelle).

Mikä onni taas tuta lämpöä ystävän sylin.

ARNOLPHE.

Ah, teidät tavata taas mun on iloni ylin.

ORONTE.

Olen tullut...

ARNOLPHE.

               Tunnen jo — kertoa tarpeeton —

tämän tulonne syyn.

ORONTE.

                    Se on kerrottu teille jo?

ARNOLPHE.

                                              On.

ORONTE.

Sitä parempi.

ARNOLPHE.

              Poikanne potkii vastaan, ma arvaan.

Hän toista toivoo, — sais muka täst' osan karvaan;
mua pyys ihan suostuttamaan teit' aikeesta pois.
Mutt' annan teille sen neuvon ma empimättä:
hänet naittakaa heti vain, ihan suoraa kättä,
vai suottako teill' isän valta ja oikeus ois?
Lujat ohjat on tarpeen nuorille aitureille,
ja turmioksi on hemmottelumme heille.

HORACE (syrjään).

Oh, petturi!

CHRYSALDE.

                  Jos hänen sydämensä on vastaan,

Pois pakottaa hänt' ei tule valinnastaan.
Ja lankoni kai on samaa katsantokantaa.

ARNOLPHE.

Mitä? Siis isä itsensä poikansa valtaan antaa?
Niin lallusko teistä siis isän oltava ois,
ett' ohjata tottelemaan ei nuoria vois?
Sepä kaunista ois, jos hälle se lausuis lain,
jonk' asia hänt' on vaieten kuulla vain!
Ei, ei, on ystävän kunnia kuin oma mulle;
sanan annetun syöjäks ei, minä toivon, hän tulle.
Hänen on luja oltava tässä ja päättäväinen,
pojalt' ojentumaan halu saatava oikkupäinen.

ORONTE.

Te puhutte oikein. Ma vastaan siit', että saan
tähän avioliittoon poikani taipumaan.

CHRYSALDE (Arnolphelle).

Mua hämmästyttää tuo iso into, jolla
tätä liittoa lietsomassa te tahdotte olla,
enk' arvaa aihetta, mistä se into itää...

ARNOLPHE.

Minä tekoni tiedän ja puhun, kuin puhua pitää.

ORONTE.

Niin, herra Arnolphe...

CHRYSALDE.

                        Hän ei sitä nimeä suosi;

se on nyt de la Souche, johan kuulitte, kuinka on kuosi.

ARNOLPHE.

Ei väliä.

HORACE (syrjään).

          Hänkö?

ARNOLPHE (kääntyen Horaceen päin).

                 Niin, joko selkeni? Syyni

mull' ymmärrätte nyt olleen menettelyyni.

HORACE (syrjään).

Minä tyrmistyn...

Yhdestoista kohtaus.

    Enrique, Oronte, Chrysalde, Horace, Arnolphe, Georgette.

GEORGETTE.

Pian hätään, herra, nyt sinne.
Ei asetu mistään, on hurjana holhokkinne,
yhä pakoon pyrkii, kuinka jos vartioi,
alas akkunasta yht'äkkiä hypätä voi.

ARNOLPHE.

Hänet tuokaa tänne, niin hänet myötäni pois
heti vienkin.

    (Homeelle.)
              Älkää jääkö nyt pitoon vihan.

Kovin ylvästyis se, kell' yhä onni ois;
ja vuoronsa kullakin, on sana sattuva ihan.

HORACE (syrjään).

Ken saanut, oi taivas, on kuunaan saanut iskua moista!
Näin tuskan kuiluun syöstyä onko toista!

ARNOLPHE (Orontelle).

Pian liitto lukkoon! Toivotan onnea näihin
häähankkeisiin. Kai myös minut kutsutte häihin?

ORONTE.

Se on tietty.

Kahdestoista kohtaus.

    Agnès, Oronte, Enrique, Arnolphe, Horace, Chrysalde,
    Alain, Georgette.

ARNOLPHE.

Niin, tules, kaunokaiseni, myötä.
On kapinat, rimpuilut ihan turhaa työtä.
Tuoss' armas tuttusi! Hälle nyt sievin ja syvin
tee notkistuksesi, sen hän on ansainnut hyvin.

    (Horacelle.)

Hyvästi. Toivonne ei ihan täyttynyt tosin;
mutt' ei joka lempijä pääse samoille osin.

AGNÈS.

Horace, näin ettehän pois mua anna viedä?

HORACE.

Mitä teen, ah, miss' olen? Tuskalt' en enää tiedä.

ARNOLPHE.

Kas niin, lorut riittää, mennäänpäs!

AGNÈS.

                                     Ei, minä jään.

ORONTE.

Mikä tarkoitus oikein on menon kumman tään?
Vain katsomme toisiimme isolla ihmettelyllä.

ARNOLPHE.

Kun paremmin joudan, sen selvitän teille kyllä.
Nyt näkemiin.

ORONTE.

              Mihin aiotte? Ettekö tunne,

ett' outoa meistä on tuo sävy vastaelunne?

ARNOLPHE.

Heti poikanne naittamaan minä neuvoin, vaikk' on
halu napista hällä.

ORONTE.

                    Niin, mutta jos kerrottu kaikk' on

jo teille, niin onko teilt' ohi huomion
se mennyt, ett' aiottu morsian luonanne on,
tytär herra Enriquen tään, joka tässä palaa,
johon armas Angélique oli vihitty salaa.
Mihin oikein siis koko puheenne perustui?

CHRYSALDE.

Sitä touhua myös minun mieleni oudoksui.

ARNOLPHE.

Mitä?

CHRYSALDE.

      Siskoni tyttären sai sala-aviostaan.

Suku lapsest' ei tiennyt, ei hänen kohtalostaan.

ORONTE.

Nimen antaen sepitetyn, joka jäljet peitti,
hänet hoidettavaks isä maalaisvaimolle heitti.

CHRYSALDE.

Niin nurja onni äkkiä päälle päätyi,
ja kauas pois isä syntymämaasta häätyi.

ORONTE.

Sadat vaarat kestäen kierrellä tuntematonta
sai maata, jonne on mennessä merta monta.

CHRYSALDE.

Siell' itselleen taas työllä ja toimella kiisti,
mitä kotona vääryys ja kateus hältä riisti.

ORONTE.

Ja palattuaan heti ensiksi etsi sen naisen,
jonk' uskonut hoitoon ol' ammoin hän pienokaisen.

CHRYSALDE.

Ja nainen tunnusti teidän huoltamananne
tytön olleen tuon nelivuotiaasta saakka.

ORONTE.

Kun auliisti tarjositte te apuanne
ja vaimoa raskas rasitti puutteen taakka.

CHRYSALDE.

Ja nyt isä, mielessään ilo kukkurainen,
hänet noudatti tänne, ja täällä nyt on se nainen.

ORONTE.

Pian tulee hän todisteineen ja kaiken tään
saa salaisuuden täysin selviämään.

CHRYSALDE (Arnolphelle).

Minä melkein arvaan, minkä nyt; tunnette harmin.
Mutt' auttaahan teit' onni, ei suinkaan kaada:
jos teille pahoista pahin on sarvet saada,
niin olla naimatonna on keino varmin.

ARNOLPHE (poistuen kiivaasti voimatta raivoltaan puhua).
Uh!

Kolmastoista kohtaus.

    Enrique, Oronte, Chrysalde, Agnès, Horace.

ORONTE.

    Poistui puhumatonna, kuin salpa suulla!

HORACE.

Isä kulta, kumman seikan nyt saatte kuulla.
Mitä viisaasti suunnittelitte, sen perille veikin
jo täällä johto suopean sattuman leikin.
Tämän ihanan neitosen kanss' ikilemmen vannoin
ja liiton tein, jo sanani hälle annoin.
Hän juuri on se, jota haette, jonka tähden
jo pahastuitte mun vastaanpanoni nähden.

ENRIQUE.

Vei epäilyt heti ensi silmäys multa.
Sydän liikutuksesta värjyy. Ah, lapsi kulta,
sen suloista valtaa en voi minä vastustaa.

CHRYSALDE.

Rakas lanko, se valtoihinsa nyt myös minut saa.
Mutt' oikea paikka ei täss' ole, käymme taloon,
siell' ihmesattuman saatamme täyteen valoon,
ja palkita ystävän vaivat ja ylistää
me saamme kaiken parhaaksi säätäjää.