Kolminäytöksinen huvinäytelmä sijoittuu maaseudulle ja kuvaa paikallisia asukkaita, kuten nuorta Vilho Härjänheimoa ja itsevarmaa Pöllönkorpea. Teos käsittelee humoristiseen sävyyn säätyeroja, kosintaa ja ihmissuhteita maatalousympäristössä, jossa perinteet ja uudet tuulet kohtaavat.
Kaarle Halmeen 'Multa-aatelia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3281. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
MULTA-AATELIA
3-näytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
KAARLE HALME
Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1912.
HENKILÖT:
VILHO HÄRJÄNHEIMO.
TYYNE.
SAARA.
ELLI.
ARVI REKOLA.
ESA PÖLLÖNKORPI.
WILHELM FRECKSTEDT.
KALLE.
OMPELIJATAR.
OHJEITA ESITTÄJILLE.
Sopivan tarjoilukaapin puutteessa, joka muuten voi olla maalattu maski, voidaan olla myös ilman sitä.
Laivan pillin ääntä voidaan matkia vihellyksellä.
Ulkopuolella lauleskelevat opistolaiset voivat useamminkin laulaa, jos esittäjät niin haluavat, vaikka olen pitänyt tarpeettomana merkitä laulua useampaan paikkaan kuin missä se on juonen kanssa yhteydessä.
Esiintyjillä on aivan tavalliset puvut, paitsi Vilholla, Arvilla ja Pöllönkorvella, joilla on harmaa takki ja siinä viheriä kaulus ja viheriät hihansuut, kuten tavallista maanviljelijöillä. Mutta jos näiden hankkiminen on mahdotonta, niin käy se ilmankin.
Vaikka näytelmä on kirjoitettu vilkkaalle toiminnalle, niin se ei saa viekotella esittäjiä tyhjänpäiväiseen hölyämiseen eikä aiheettomaan juoksentelemiseen ja tulipalohätiköimiseen. Sellainen pilaa esitystä.
Erinäisistä rooleista on huomattava: Vilho on tasainen, leikkisä nuorukainen ja tyyni kiireissäkin kohtauksissa. Ikä 25 v. Pöllönkorpi puhuu leveästi ja kovalla äänellä, jossa ilmenee mahtavoiminen ja itseensä tyytyväisyys; on hidasliikkeinen. Ikä 30 v. Arvi on vilkas, eloisa ja nopealiikkeinen. Puhuu vilkkaasti ja hymyilevästi. Ikä 22 v. Freckstedt on joka suhteessa kulunut. Tukka, kasvot ja koko vartalo, vieläpä vaatteetkin tekevät kuluneen ja rappeutuneen vaikutuksen. Käyttää nenärillejä ja puhuu pinnoitetulla kurkkuäänellä, aivan kuin pitäisi esitelmää. R ja s kirjaimet aina risahtavat rikki ja muodostavat viereensä l vivahdukset. Ikä 35 v.
Kalle on hyvin hidasliikkeinen ja -puheinen. Kankea kaikissa käänteissään ja ajatuksissaan. Naamaltaan ja luonteeltaan hyväntahtoinen. Kun hän alkaa kiivastua, kuten lopussa, seisoo hän hajasäärin ja kiskoo housunvyötäröä korkeammalle. Tämän liikkeen voi tehdä jossakin muussakin paikassa, mutta ei sentään liian usein. Ikä 35 v.
Tyyne on herttainen, vilkas ja viehättävä. Hänen koko olemuksensa on hyvin tervettä ja pirteätä, eikä hänessä ole mitään joutavaa kainoutta. Hyvinvoipa ja huoleton maalaiselämä on tehnyt hänestä vähän urheilunaisen tapaisen luonteen. Ikä 21 v.
Elli on surunvoittoinen luonne, sekä hienompi ja arempi kuin Tyyne. Liikkuu hiljaisesti ja tasaisesti sekä puhuu pehmeällä äänellä. Ikä 20 v.
Saara on laiha, pitkä ja kalsealuinen. Touhuaa aina kovasti ja on äitelyyteen asti siirappimainen tunteissaan, joiden purkaukset ovat aina kovin liioitellut. Ikä 35 v.
Ompelijatar on aivan kaihomielinen. Puhuu arasti ja liikkuu kovin saamattomasti. Tekee sellaisen vaikutuksen ikäänkuin olisi aina toisten tiellä. Ikä 30 v.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Pikkukaupungin seurahuoneen sali. Peräseinällä kaksi ovea, joista vasemmanpuoleinen vie kyökin puolelle ja oikea, ulos. Ovien välissä melkein tyhjä tarjoilukaappi. Oikealla seinällä matkustavaisten huoneen ovi N:o 1, ja vasemmalla seinällä N:o 2. Keskilattialla iso pöytä tuoleineen. Vasemmalla sohva, ja tuoleja siellä täällä.
ELLI (hommailee kahvikuppien järjestämistä keskipöydän ääressä.).
KALLE (ulko-oven takana). Avatkaa ovi! Ho - hoi!
ELLI (menee avaamaan).
KALLE (tullessaan). Avatkaa tälle ryönälle —! Ne tippuvat —
ELLI. Kas, Kalle! Sinäkö täällä hommailet?
KALLE (syli täynnä ostoksia). No, sittenkin se oli Eräpellon Elli, jonka näin äsken kyökin akkunassa. - Mihinkähän tämä ryönä —?
ELLI. Ovatko ne ravintolan emännän?
KALLE. Eikä — vaan meidän emännän. Sanotaanhan sitä Tyyneä emännäksi — tiedäthän —
ELLI (katselee ympärilleen mihin ostokset voisi asettaa). En ollenkaan tiedä —
KALLE. Häh! Etkö tiedä? Pari kuukautta olet ollut lietsussa, etkä tiedä, että isännän sisar Tyyne —
ELLI. Kyllähän toki sen, mutta — noita tavaroja
KALLE (pudottaa taakkansa pöydälle). Jaa! Tätä ryönää — jaah! — Pannaan ensin vaikka tuohon.
ELLI. Oletko sinä Härjänheimon emännän kanssa kaupungissa?
KALLE (kättelee). Päivää! Terveisiä! — Molempien tyttöjen kanssa tulin eilen —
ELLI. Molempien?
KALLE. Isännän serkku — se Saarelan Saara — se vanhapiika — se, jota pitää sanoa neiti Härjänheimoksi — eikä Saaraksi — on ollut siellä maalla. Tulimme isäntää vastaan. — Missähän lie Härjänheimon numero?
TYYNE (kurkistaa n:o 2:sta). Kalleko siellä? Tuo tänne, että saamme ahtaa matkalaukkuun —
KALLE. Ja — hah! Kun tämän ryönän taas tästä. (Kohoilee tavaroita). Eikös emäntä huomaa Eräpellon Elliä?
TYYNE (tulee sisään). Herra jemmeri! Ellikö? Mitä ihmeitä sinä täällä kahvipöytiä laittelet? (Kallelle.). Pane sinne lattialle vaan! Kyllä siitä saamme —
KALLE (vie tavarat vasemmalle). Jahah! — Ryönä lattialle —
TYYNE. Tämäpä nyt vasta onni oli, että tapasin sinut näin sattumalta, Elli! Sinähän aivan karkasit sieltä Eräpellosta keväällä — (hämmästyen). Mutta — ethän liene — — Oletko ottanut palveluspaikan täällä rav — —
ELLI. Tulin tänä aamuna tänne — tätini luo — Hän on sairas — ja täytyy auttaa, kun on kiirettä —
TYYNE. Niin, niin! Sinun tätisihän omistaa tämän seurahuoneen. Kuulinhan sen jo Härjänheimossa.
ELLI. Niin — ja kuuluu olevan tuolla puistossa niin paljon matkustavaisia. Ketä ne ovat?
TYYNE. Maanviljelysopiston viimevuotiset oppilaat. Etkö tiedä? Veljenikin on siellä.
ELLI (hämmästyen). Mitä? Onko Vilhokin täällä?
TYYNE. Häntä juuri olemme noutamassa kotia, Saara ja minä. — Millä lie käyneet Tapion päivillä entisellä opistollaan.
ELLI. He tulevat kai sitten tänne kahville —?
TYYNE. Tulevat kai sisään, jos ulkona alkaa sataa — — No, älä nyt noin peljästy! (Nauraa). Ei hän sinua syö —
ELLI. Voi, miksi tulin tänne! Kun voisin —
TYYNE. Taas karata — niinkö? Nytpä minä olen ohjasten perissä, enkä laskekaan sinua. Minä vien sinut mukanani Härjänheimoon. — Tiedätkö, että meille tulee parin viikon perästä maanviljelysnäyttely — ja minulla on niin hirveästi hommaa ja sinun täytyy tulla auttamaan minua — mutta puhutaan siitä sittemmin — laita nyt kahvisi kuntoon, minä menen ahtamaan ostoksiani —
KALLE (tulee). Olisikohan jo valjastamisen aika?
TYYNE. Anna olla! Kyllä kai isäntä sitten sanoo —.
(Menee vasemmalle).
KALLE. No, onko Ellillä ollut hauskaa täällä kaupungissa?
ELLI. Mitäpä tuota olisi ollut!
KALLE. Joko olet isäntää tavannut?
ELLI. En ole.
KALLE. Hän ei kai tiedä, että sinä olet täällä?
ELLI. Ei.
KALLE. No, siitä se taas tomu nousee.
ELLI. Taas —?
KALLE. Isäntä tuli kotia helluntaiksi — tuli kuin tuulispää. Missä lie kierrelleet satakunta miestä — vallan ulkovaltakulmissa — peltoja ja meijereitä olivat tarkastelleet —
ELLI. No, ja kun tuli —?
KALLE. Oli kuullut, että sinä olit lähtenyt teille tietymättömille. — Voi, voi sitä tomun ryönää —
ELLI. Mitenkä —
KALLE (toimessaan). Vilho syytti isäänsä, vanhaa isäntää siitä, että tämä oli karkottanut sinut Eräpellosta.
ELLI. No, kuka sitten huutokaupassa sai kotitaloni?
KALLE. Häh! Etkö sinä sitäkään tiedä?
ELLI. En ole lähtöni jälkeen tavannut ketään kotipaikkalaista.
KALLE. Eihän siellä ollenkaan tullut mitään huutokauppaa. Kaikki isävainajasi velat maksettiin vanhalle Härjänheimolle, ja ryönä jäi entiselleen.
ELLI (hämmästyneenä). Kuka maksoi?
KALLE. Nimismies maksoi. Kuuluu sanovan, että sinun rahoillasi. Onhan hän sinun holhoojasi —
ELLI. Minunko rahoillani?
KALLE. No, ehkä sitten omillaan, ellei sinulla sitä rahan ryönää —
ELLI. Kuka nyt sitten asuu Eräpeltoa?
KALLE. Sama väki kuin ennenkin — palkolliset vaan. (Heikentää ääntään.). Minä kyyditsin nuoren isännän helluntaimaanantaina nimismieheen — ja silloin kai se asia ratkesi, se —
ELLI. Olisiko ehkä Vilho —?
KALLE (naureskelee tyytyväisenä). Kukapa juuri toinenkaan —
ELLI (puoliksi itselleen). Minä en mitenkään voi olla täällä —
KALLE. Poisko aiot?
ELLI. Minun täytyy heti paikalla —
KALLE (estää). Kuules, Elli! Jos sinä taas aiot karata, niin — siitä ei synny mitään.
ELLI. Mitä tarkotat?
KALLE. Minä sain helluntaina isännältä korvatillikan — enkä minä nyt juhannuksena aio ottaa toista. Siten sitä ryönää voisi sataa joka juhlaksi.
ELLI. Mitä sinä höpiset?
KALLE. Kun minä en voinut sanoa isännälle minne sinä olit lähtenyt, niin iski hän minua korvalle. — Jos sinä taas aiot karata, etkä sano minne, niin —
ELLI. Niin mitä —?
KALLE (menee ulko-ovelle). Minä seison vahdissa portilla, enkä laske sinua pois pihasta (Nauraa mennessään). Muista, että olen seisonut vahtina kasarminkin portilla. (Menee).
TYYNE (kurkistaa vasemmalta). Olethan vielä täällä! (Tulee sisään). Kuules, Elli! Minulla on paljon juttuamista sinulle. En tahtonut pulma kun tuo Kalle oli täällä. — Tulehan nyt istumaan tänne! (Vetää Ellin mukaansa sohvaan.). Oi, voi! Miten sinä olet kalpea ja laihtunut! — Oletko ollut sairas?
ELLI. En juuri —
TYYNE. Niin, niin — isä oli hyvin paha sinulle silloin helluntain edellä —
ELLI. Mistä sinä tiedät —?
TYYNE. Minä kyllä tiedän. Minä ongin häneltä vähitellen kaikki. Minä tiedän, että hän vihasi sinua Vilhon tähden — ja tahtoi hävittää kotisikin. Mutta sinä teit hirveän tyhmästi, kun sillä tavalla karkasit. Vilho oli kauhean onneton. Ajatteles nyt vähän sitä poika parkaa! Hän rakastaa sinua niin paljon.
ELLI. Älä puhu sellaisia, Tyyne! Jos kerran kaikki tiedät, niin tiedät myöskin, ettei isäsi koskaan salli —
TYYNE. Kyllä sallii —
ELLI. Ei, ei! Sinä et tunne häntä. Hänen mielestään kaikki köyhät ovat huonoja ihmisiä. (Nousee.) Enkä minä tahdo tulla sellaisten ennakkoluulojen ikeeseen. Minä en voisi kantaa sitä — minä tunnen sen.
TYYNE (nauraa). Niin kai se olisi, jos menisit naimisiin isän kanssa — mutta Vilhostahan tässä on kysymys — (Nousee). Mutta jätetään nyt sikseen — kylläpä selvenevät. Sinä tulet nyt meidän kanssamme maalle —
ELLI. Härjänheimoonko — tarkotat?
TYYNE. Isä on kylpylaitoksessa koko kesän — ja hän vei sinne kaikki ennakkoluulot mukaansa. Härjänheimossa ei niitä ole enään ainoatakaan. Ja sitten — ai niin, et sinä tiedäkään — isä sairastui pahasti — ja antoi talonsa Vilholle. Vilho on nyt isäntä — tekee niinkuin tahtoo. (Opistolaisten laulu kuuluu ulkoa.) Kuules! —. No, ole nyt jo iloinen! Vilho kyllä selittää loput. (Juoksee ulko-ovelle, jonka työntää auki.) Peltohiiret vinkuvat hyvästi — (Nauraa).
SAARA (tulee vasemmalta). Laulua — kuuletteko! — Päivää, Elli! — Voi, miten kaunista! (Menee ovelle). Voi, herrajesta! Kuinka paljon kauniita poikia! Tule pian katsomaan, Elli!
ELLI (menee vasemmasta peräovesta). Kahvia täytyy —
SAARA. Minä tulen kyökin portailta katsomaan.
(Juoksee ulos Ellin jälkeen).
TYYNE (huutaa Saaran jälkeen). Älä nyt ihan heidän syliinsä lennä!
(Tulee ovelta).
PÖLLÖNKORPI (punakka, lihavahko, tyhmännäköinen, tulee ulko-ovesta, hyräilee):
Tuo neito ihana
Tuo neito ihana!
(Huomaa Tyynen).
On kokonansa kaunis
Kuin kukka kedolla.TYYNE (nauraa). Vai vallan kokonansa!
(Aikoo vasemmalle).
PÖLLÖNKORPI. Odotas vähän — tytön tyllerö! (Huomaa kahvikupit). Kahviako taas? Eikä! Sitä saa kyllä kotonakin. Kuules, pröökynä! Koo, pee!
TYYNE. Mitä sanotte?
PÖLLÖNKORPI (tekee pyyhkäisevän käsiliikkeen). Kaikki tissit ja tassit — koo, pee! Ymmärrätkös? — Tuo etelän kaljaa! Pöllönkorpi maksaa.
TYYNE (naureskellen). Tekö olette Pöllönkorpi?
PÖLLÖNKORPI. Minä olen — ja minä maksan. Tuo etelän kaljaa peltomiehille — (Hyräillen).
Peltomies on uuras aina
Raitis, valpas, voi — — —(Puhuu). No, niin juuri! Raitis kanssa — kun passaa — Tietääkös pröökynä, että me sitä ollaan tämän maan mahtimiehiä me — pellonpojat pellervoiset — (Laulaa):
— sen ruusunpunaposki
ja kaunis katsanto —(Taputtaa Tyyneä poskelle).
TYYNE. Ai — hyttynen! (Lyö Pöllönkorpea poskelle.).
PÖLLÖNKORPI (nolona). Peevelin piikaletukka!
TYYNE (nauraa). Tappakaa vasta hyttysiä — vain omalta poskeltanne!
(Menee vasemmalle).
PÖLLÖNKORPI. Onpas tässä talossa hävyttömiä piikavekaroita!
ELLI (tulee tuoden kahvikannua).
PÖLLÖNKORPI. Viekää hiiteen teidän sikurivetenne — ja kaikki kalistimet myöskin! — Koo, pee! Korjaa pois!
ELLI. Kahviko pois?
PÖLLÖNKORPI. Kipot ja kupit myös! — Tuo etelän kaljaa puolitusinaa!
ELLI. Mitä se on?
PÖLLÖNKORPI. Samppankaljaa — mampselli! Ai, ai! Kun tässä talossa on tyhmiä piikoja! — Puolitusinaa samppankaljaa — sinne ulos! — Pöllönkorpi maksaa. (Menee ulos).
TYYNE (kurkistaa ovesta nauraen). Joko se mahtava alamaan rusthollari meni?
ELLI. Mitä minä nyt teen?
TYYNE. Vie kahvi pois! Minä autan sinua (Kokoaa kuppeja pöydältä).
SAARA (tulee). Oi, kuinka se teki hyvää!
ELLI. Pitääköhän sitä samppankaljaa?
TYYNE. Tietysti. (Matkien.) Kyllä Pöllönkorpi maksaa.
ELLI. Mutta en menisi itse.
TYYNE. Lähetä palvelustyttö viemään!
ELLI. Niin — Hanna —
(Menee kyökkiin.).
TYYNE. No — mikä Saaralle teki niin hyvää?
SAARA (kaihomielisesti). Kun sai katsella —
TYYNE. Lauluako?
SAARA. Oi, miten kaunista se oli!
TYYNE. Tässä! Vie kyökkiin näitä kuppeja!
(Antaa kuppikasan Saaralle.).
SAARA. Tulevatko ne meille maanviljelysnäyttelyyn?
TYYNE. Tulevat, tulevat!
SAARA. Oi, miten kauniita —
TYYNE. Poikiako?
SAARA (koomillisella arvokkuudella). Sinä et ollenkaan ymmärrä taidetta, sinä!
ELLI (tulee). No, nythän me jo kaikki jouduimme ravintolaan —
TYYNE. — piioiksi! Niin!
SAARA. Kuule, Tyyne! En minä nyt malta lähteä kaupungille —
TYYNE. Vie nyt ne kupit pois — tai sinä vielä pudotat ne!
SAARA (omassa ilossaan). Minun täytyy vielä saada nähdä — heidän laulavan.
(Menee kyökkiin).
TYYNE (nauraen). Se on se — vanhapiika! — Käskitkö avata pullot?
ELLI. Kyllä — mutta — Hanna ei ole sisällä — minun täytyy itse viedä —
(Kokoilee kahvivehkeitä.). (Kyökistä kuuluu särkyvien
porsliinien helähdys.).ELLI. Mitä nyt?
TYYNE. Eikös se vanhapiika! (Juoksee kyökin ovelle.). Tietysti! Arvasin minä sen.
(Opistolaisten laulu kuuluu.).
Heitti lattialle kaikki — (Sulkee oven ja tulee takaisin). ja lähti laulua — katselemaan. — Kuulehan nyt, Elli! Missä sinä asut?
ELLI. Tässä aivan vastapäätä.
TYYNE. Pistäy nyt sitten siellä sanomassa, että lähdet maalle. Ja pane kuntoon tavarasi. Kyllä Kalle tuo ne tänne —
ELLI. En minä voi —
KALLE (tulee). Olisikohan mitään asioita enään kaupungille?
TYYNE. Ei minun tietääkseni. Mutta Ellin matkatavarat ovat haettavat tästä vastapäätä —
KALLE. Tuleeko Eräpellon Ellikin Härjänheimoon?
TYYNE. Tulee.
KALLE. Jahah! (Ellille). No, kyllä haen sieltä koko ryönän. Joko heti?
ELLI. Ei, ei!
TYYNE. Kun Elli vain on ne järjestänyt ensin.
SAARA (tulee). Nyt ne vissiin tulevat tänne! Voi, kuinka kaunista!
TYYNE. Mennään me sitten huoneeseemme!
SAARA. Kernaimmin jäisin tänne —
KALLE. Kyllä minä sitten tulen Ellin mukana hakemaan ryönää (Menee.).
TYYNE. Olepas nyt, Elli, vikkelä! (Saaralle). Montako paria kuppia sait maksaa, häh? (Työntää Saaran edellään vasemmalle.).
ELLI (menee kyökkiin).
VILHO (tulee ulkoa). Tuo tänne vaan matkalaukkusi! Tänne minun numerooni!
ARVI (tulee, kantaen matkalaukkua). Minä kohta harmista halkean —
VILHO (avaa oven N:o 1:een). Kas tuonne!
ARVI (katselee avatusta ovesta Vilhon huoneeseen). Ei hotellin numero ole näyttänyt ikinä niin inhottavalta kuin nyt tuo (Heittää matkalaukkunsa ovesta sisään.). Siitä sain vankikopin. (Katsoo kelloaan.). Neljänneksen perästä lähtevät useimmat junalla — ja — sinä lähdet myöskin — ja — minä saan yksin istua tuolla huomenaamuun ja odottaa sitä vietävän laivasohloa (Polkee jalkaansa.). Pentele periköön!
VILHO. Kuulehan, Arvi! Jätä sikseen kotimatkasi, kun et kerran ehdi sinne edes juhannusillaksi —
ARVI. Mitä sitten —?
VILHO. Tulisit meille!
ARVI (ihastuu). Ja soittaisin papalle ja mammalle missä heidän paitaressunsa piipertää. Vot sun Porin rautatie! Sinä mainio mies! Tuon näköinen on juhannuksenaikainen pelastuksen enkeli! Kiitos, veikko! — Missähän täällä on telefooni?
VILHO (osottaa kyökin puolelle). Jossakin tuolla! Etsi sieltä!
ARVI. Minä menen heti —
VILHO. Sano samalla, että jäät meille maanviljelysnäyttelyksi —
ARVI. Vaikkapa jouluksikin — jos se vain minusta riippuu (Menee).
PÖLLÖNKORPI (tulee). Ahaa! Täällähän sinä oletkin. — Mulla olisi vähän kahdenkeskeistä — olen yrittänyt saada tilaisuutta — odotas, kun ensin kysyn piioilta. (Menee kyökin ovelle, huutaa): Kiirehtikää sitä samppanjaa! (Tulee takaisin.).
VILHO. Mitä sinä nyt?
PÖLLÖNKORPI. Vähän kaljaa läksijäisiksi. — Kuules, Härjänheimo! Sinä olet hyvä mies! Minä tykkään sinusta kovasti. Sinä olet oikeata "multa-aatelia" — niinkuin Arvi sanoo — vaikka et olekaan meidän alamaan miehiä.
VILHO (hymyilee). Sielläkö se oikea aateli?
PÖLLÖNKORPI. Siellä. — Me olemme niin jumalattoman vanhaa perua — ihan Aatamista asti — ja aina vaan rusthollareita — aina aatelia — me olemme nyt astuneet tuon nappiaatelin sijaan — joka kukistettiin — tiedäthän —
VILHO (naureskellen). Kyllä — Kyllä! (Aikoo vasemmalle.).
PÖLLÖNKORPI. Älä mene nyt! Kuule! Onko se totta, että sinulla on sisar? Pojat kertoivat tuolla ulkona. Onko?
VILHO. On kyllä.
PÖLLÖNKORPI. Jos noin niinkuin — hm — mitä sinä tykkäät minun viiksistäni — taloa voisit käydä katsomassa — se on kuin linna — umpineliö ja kivinavetta — ei minkäänlaista rasitusta — ei vanhuksia — minä itse vain olen –
VILHO. Rasituksenako?
PÖLLÖNKORPI (nauraa). He, he, he! Sinussa on sellaista vekarajalkaa, sinussa! No, mutta leikki sikseen! Mitä sinä arvelet? Minä tahtoisin niin pakanan mielelläni sinut suoverikseni.
VILHO. Voithan käydä koettamassa —
PÖLLÖNKORPI. No, päätetty siis! — Ja etelän kaljalla juomme harjakaiset — Kuules! Sinä voisit vähän jutella minusta — Enkös minä ole pulska poika? Minun torpparini sanovatkin minua joskus patruunaksi — he, he, he! — No, no! leikki sikseen! Se on kai siksi, kun minulla on siinä sellainen sahantapainenkin — Mutta mennäänpäs nyt sinne puutarhaan — lankomies! (Lyö Vilhoa olalle.).
VILHO. Mene sinä nyt vain edellä — minulla on täällä vähän —
PÖLLÖNKORPI. Jahah — kyllä! Minä en, kuules, menekään nyt kotia — tulen suoraa päätä teille — tulen tutustumaan —
ARVI (tulee, laulaen).
Pappa se sanoi että hyvästi vaan,
Ja mamma sanoi herran haltuun —
(Huomaa Pöllökorven).Ahaa — rusthollari! Sinua huutelivat siellä puutarhassa.
PÖLLÖNKORPI. Kaljat kai tulivat — tulkaa heti perässä pellervoisilla on kiire — (Menee.).
ARVI. Selvä. Minä tulen teille —
VILHO. Hyvä sitten! Oletko jo tavannut tyttöjä?
ARVI. Onko Tyynekin kaupungissa?
VILHO. On — tuolla — (Osottaa vasemmalle).
ARVI. No, sepäs hauskaa! (Katselee käsiään). Minun täytyy sitten — koska on naisia — saanko tuolla sinun huoneessasi —
VILHO. Ole hyvä!
(Istuu pöydän kulmalle ja alkaa sytytellä paperossia.).
ARVI (puhuu toisesta huoneesta). Sinua siellä myöskin kysyttiin —
VILHO. Se oli kai Freckstedt?
ARVI. Niin oli — Prekka-Ville — "lantakemisti". Mistä arvasit?
VILHO. Noo — hän sanoo tykkäävänsä minusta —
ARVI. Niin se tekee. Sanoo, että olit paras oppilas hänen opettajakautensa aikana.
VILHO. Se nyt kyllä ei ole totta – ja hän onkin sen keksinyt vasta senjälkeen, kun on saanut tietää, että minulla on rikas sisar.
ARVI Älä — helkkarissa!
VILHO (naureskellen). Pöllönkorpikin sanoi tykkäävänsä minusta —
ARVI (tulee, pyyhkien käsiään käsiliinaan). Milloin se sitä ehti —?
VILHO. Äsken juuri.
ARVI. Kas — pianpa! Äsken pojat kertoivat, että Tyyne saa 100,000 — käteistä. Tuli kai suoraa päätä —
VILHO. Kuuliko aatelismieskin?
ARVI. Kuuli. Freckstedt oli siinä myös. (Vie pyhinliinan oikealle.).
TYYNE (tulee vasemmalta). Minä pistäyn vielä pikipäin kaupungilla. En viivy kuin moniaan minuutin —
ARVI (tulee). Päivää, Tyyne!
TYYNE. Kas, Arvi! Oletko sinäkin täällä?
VILHO. Ja tulee meille —
TYYNE (teeskentelee hämmästystä). Oo! Mistä nyt sitten tuuli käy?
VILHO. Älä hämmästy! Ei hän tahallaan tule. Mutta kun ei päässyt —
ARVI (menee kättelemään Tyyneä). Narrasin Vilhoa (Kauraa). Sanoin ettei laiva lähde ennen huomista ja — (laivan pilli soi kahdesti). — nyt puhaltaa vasta toistamiseen.
VILHO (nousee pöydän kulmalta). No, kyllä vielä ehtii —
ARVI. Ei ehdi! (Syrjään Vilholle). Tyhmeliini! (Tyynelle). Minä tulen kanssasi kaupungille.
TYYNE. Tule vaan — (Veitikkamaisesti), — niin saatan sinut laivalle.
ARVI (nauraa). Saata vaan! Kuljen mukana, vaikka mihin veisit (Menevät.).
TYYNE (kääntyy ovessa). Kuule, Vilho! Sen ompelijattaren me viemme nyt myöskin. Jos hän tulee sillä aikaa, niin ohjaa Saaran luo (Menee.).
ARVI (sanoo oven raosta). Niin — hoida sinä vain ompelijatarta — tyhmeliini! (Menee.).
VILHO (menee nauraen vasemmalle ovelle ja puhuu sisään). Alkaako jo olla kunnossa?
SAARA (vasemmalta). Vähitellen —
VILHO. Jos haluttaisiin syödä ennen lähtöä, niin tilaa ravintolasta!
(Sulkee oven.).
KALLE (tulee). No, jokos isäntä on tavannut?
VILHO. Ketä sitten?
KALLE. Jaa ketä? (Tyytyväisesti virnistellen). Tällä kertaa minä en otakaan korvatillikkaa —
VILHO. Mitä vöhnit?
KALLE. No, eikö se sitten —? Mihin se sitten —?
VILHO. Kuka?
KALLE. No, se Eräpellon Elli —
VILHO (hypähtäen). Onko hän täällä?
KALLE (viittaa peukalollansa olkansa yli). Oli tuolla puistossa —
VILHO (syöksyy ulos). Jos narraat, junkkari, niin — (Häristää nyrkillään mennessään.).
KALLE. Ai, ai! Ei etukäteen — helkkarissa!
ELLI (tulee kyökistä).
KALLE (huomattuaan Ellin). Siinäkö sinä —? (Menee ovelle). Hoi! Isäntä hoi! Tänne se tulikin — Elli! Hoi! Palatkaa!
ELLI. Vilhoako sinä —?
KALLE. Ketäs muuta — hoi!
ELLI (juoksee nopeasti kyökkiin).
VILHO (hyökkää sisään). Missä — täälläkö?
KALLE. Niin on — täällä.
VILHO (katselee ympärilleen). Missä sitten?
KALLE (katselee ympärilleen). Eikös se ryönä! Se vissiin kyökin ovesta —
VILHO. Sinnekö -—? (Syöksyy kyökkiin.).
KALLE. Kyllä nyt on paras mennä portille — tai (Häristää nyrkillään kuten Vilho), — tillikka tulee (Menee ulos.).
SAARA (huutaa vasemmalla). Kalle! (Tulee kantaen tyhjää matkalaukkua). Minä en saa tätä auki — Mihin se nyt —? (Panee laukun pöydälle). Kuulinhan, että — (Menee katsomaan kyökin ovesta). Ei ketään ihmistä (Tulee laukun lukkoa auki yrittämään). No, minne se avain nyt — (Menee vasemmalle.).
PÖLLÖNKORPI (tulee ulkoa). Sain rengiltä kuulla, että se on täällä se plikka — neiti Härjänheimo — Paras on takoa aikanaan. Se "lantakemisti" — se "Prekka-Ville" — hakee joka paikasta rikkaita morsiamia — sanoi jo että — (Silittelee viiksiään.) Mutta sanokoon mitä sanoo —
SAARA (tulee).
PÖLLÖNKORPI. Tuo kai se sitten —
SAARA (itsekseen). Tuo on yksi niistä ihanista laulajista —
PÖLLÖNKORPI. Ei tuo nyt juuri ulkonäöltään — meidän karjakkokin on kasevamman näköinen — mutta. (Yskäsee).
SAARA (on säikähtävinään). Ai! — Herra jesta — oikein sydämeen koski.
PÖLLÖNKORPI. Tuota — anteeksi — minä se vaan — Pöllönkorpi — Esa Pöllönkorpi —
SAARA (imelästi). Vai Pöllönkorpi — se mahtava Pöllönkorpi! Olen kuullut —
PÖLLÖNKORPI (rykii). Niin — ja te — te olette kai —
SAARA (puoliksi niiaten ja puoliksi kumartaen). Neiti Härjänheimo.
PÖLLÖNKORPI (tervehtii kädestä). Terveeksi! — Meillä oli isännän kanssa puhe teistä — hm — hm! (Rykii). Jos istuttaisiin vähäsen — (Tarjoo tuolin keskilattialle, yleisöön päin). Huh, huh! Kun on kuumakin —
SAARA (istuu). Kiitos! — Niin kauhean kuuma —
PÖLLÖNKORPI (asettaa itselleen toisen tuolin samalla tavalla). Taitaa olla ukkosta — (istuu).
SAARA. Kyllä vissiin — ukkosta —
PÖLLÖNKORPI. Tuota —
SAARA. Oi, kuinka ihanasti te lauloitte äsken!
PÖLLÖNKORPI (vetelee viiksiään). No toisethan ne — Minä en juuri —
SAARA. Mutta minä näin teidät — tunsin heti — teidän viiksenne — ja — ja —
PÖLLÖNKORPI (myhäilee tyytyväisenä). He, he! — Ovat sattuneet kasvamaan — (Kiertelee viiksiään). — kasvamaan sano — (Ei tiedä miten jatkaisi). Tuota — vai oli neidille tunnettua —
SAARA. Oi, oli! Heti tunsin —
PÖLLÖNKORPI. Minä meinaan, että — Pöllönkorven nimi —
SAARA. No, oli toki — kuka ei tuntisi — mahtava talo — ja — ja —
PÖLLÖNKORPI (varmistuen). Niin — mahtava on — ja lemmossa — mitään ei puutu —
SAARA. Eipä suinkaan. Kaikkea on —
PÖLLÖNKORPI (yskäsee). Paitsi ei — emäntää —
SAARA (keimaillen). Niin aina — ei vielä emäntää —
PÖLLÖNKORPI. Ja sellaisessa talossa se pitäisi olla — se emäntä —
SAARA. No, kyllähän niitä –
PÖLLÖNKORPI (rehennellen). Niinpä kyllä — kyllähän niitä —? mutta omasta säädystä se pitää — yhtä mahtavasta. Puhelin tässä Vilhon kanssa — ja hän ei pannut vastaan — käski yrittämään —
SAARA (imelästi). Minuako?
PÖLLÖNKORPI. Niin — ei pannut vastaan — (Siirtää tuoliaan lähemmäksi). — että jos —
SAARA (kääntyy puoliksi selin, mutta samalla työntää tuolinsa lähemmäksi). Oi, mitä te aiotte?
PÖLLÖNKORPI (siirtää taas tuoliaan). Että jos — te tulisitte —
SAARA (työntää tuoliaan lähemmäksi). Oi, minä niin — pelkään —
PÖLLÖNKORPI. Pelkäättekö? — Ei tarvitse! Ei ole anoppia — ei —
SAARA. En minä sitä —
PÖLLÖNKORPI. No, muuta ei pelättävää — eihän se korvessa ole. Viljapeltojen keskessä — umpeen rakennettu — Te ehkä suostutte — (Siirtyy lähemmäs).
SAARA. Ai! Minä niin pelkään.
PÖLLÖNKORPI. Mitä hittoa! Mitä sitten?
SAARA (nojautuu taaksepäin, siis Pöllönkorpeen päin). Että — te — teette pahaa —
PÖLLÖNKORPI. Sitäkö — vai sitä — he, he, he! (Vetelee viiksiään). Enhän toki — pahaa. — (Itsekseen). Nyt on kai sitten pussattava. — (Ääneen). Kauppa on sitten kai selvä —
SAARA. Ooh! On! Ooh! Minä ihan pyörryn? —
PÖLLÖNKORPI. Painetaan sitten sinetillä —
SAARA. Ooh!
PÖLLÖNKORPI (ottaa Saaraa syliksi ja suutelee). So, soh! Soh!
SAARA (kiepsahtaa ympäri ja kietoo kätensä Pöllönkorven kaulaan, huudahtaa). Kultaseni!
VILHO (tulee kyökistä). Mitä perhanaa?
SAARA (parkasee, hypähtää ylös ja juoksee vasemmalle).
PÖLLÖNKORPI (istuu levollisena). Se oli minun morsiameni.
VILHO (ihmeissään). Sekö?
PÖLLÖNKORPI (nyökkää päätään ja sivelee viiksiään). Semmonen poika minä vaan olen!
ESIRIPPU.
TOINEN NÄYTÖS.
Sama paikka ja samat asemat.
VILHO. Kylläpä olit nopea.
PÖLLÖNKORPI. Minun tapani ei ole pitkittää asioita. Ja miksi pitkittää, kun kerran jo olin sinun kanssasi suostunut —
VILHO (ymmällä). Ettäkö se tämä —
PÖLLÖNKORPI (harmistuen). Tämä? Tämä tietysti. Tämä — (Nolona). Mikäs hänen nimensä taas olikaan? En ehtinyt —
VILHO. Etkö ehtinyt kysyä?
PÖLLÖNKORPI (nousee suutahtaneena). No, en ehtinyt paljon muutakaan, kun tulla tupsahdit kuin — Miksi et pysynyt siellä poikien parvessa!
VILHO (kiireesti). En minä siellä ollut — ja minun täytyykin jo taas lähteä (Aikoo ulos.).
PÖLLÖNKORPI. Kuules! — Niin se nimi? Mikä on minun morsiameni nimi?
KALLE (huutaa oven raosta). Isäntä, isäntä! Se on nyt täällä!
(Tulee sisään.).
VILHO. Missä?
KALLE. Meni juuri portista kadulle —
VILHO. Ja sinä päästit — (Ryntää ulos ja huitasee Kallea korvalle mennessään.).
KALLE (koettelee poskeaan). Ai, ai! Se kippasi kuin pakana — Siinä se tuli kun tulikin — juhannukseksikin —
PÖLLÖNKORPI Pääsikö hevonen karkuun?
KALLE Hevonen? Mikä hevonen?
PÖLLÖNKORPI. No, mikä se kippasi?
KALLE. Jaa — sekö — portista?
PÖLLÖNKORPI. Se juuri. Mikä meni?
KALLE. Se oli vain — morsian.
PÖLLÖNKORPI. Minunko?
KALLE (hölmistyen). Teidänkö! — Olisiko se teidän? Ehkä se siksi pakeneekin isäntää —
PÖLLÖNKORPI. Minuako pakeni? (Vetää Kallea kauluksesta etualalle.) Kuules, lurjus! Tiedätkö, että olet aika lurjus! — Mutta vastaapas nyt koukkuilematta, mikä on minua morsiameni nimi, kun minä sanon sinulle, että minä olen kihloissa neiti Härjänheimon kanssa.
KALLE. Jaa — ettäkö eri morsian ja eri kihlattu? Ai, ai! Älkää pusertako! Kyllä minä muutenkin koetan —
PÖLLÖNKORPI (heittää irti). Sano sitten! (Ottaa kukkarostaan rahan). Tuossa viiskolmatta penninen. No?
KALLE. Kiitosta vaan! — Jaa — se 011 niinkuin arvoitus! — (Miettii). Sopisikohan tähän se Sepeteuksen poikain isän nimi?
PÖLLÖNKORPI (raapii korvallistaan). Ai, ai! Miten tyhmiä ihmisiä täälläpäin —
KALLE. No, kuka sitä voi arvata! Voi olla vaikka Tiina —
PÖLLÖNKORPI (raivostuu). Tiinako? Mistä sinä tiedät, että se on meidän karjakon nimi?
KALLE (hypittää rahaa kämmenellään). Eihän sitä niin äkkiä. — (Vilkkaammin). Mutta osuihan se jo koko lähelle, kun karjakkoon —
PÖLLÖNKORPI (katsoo ympärilleen, hyvitellen). Tst! Hss! Ollaanpas nyt ystäviä! (Ottaa kukkarostaan rahan.). Tässä saat viisikymmenpennisen. Ja sano nyt nokittelematta mikä on Härjänheimon sisaren nimi.
KALLE (ottaa rahan). Kiitosta! — Jaa — että Tyynenkö — nuoren emännän —
PÖLLÖNKORPI. Niin, niin — sisaren, nuoren emännän ja tyttären —
KALLE. Se on Tyyne, se!
PÖLLÖNKORPI. Jahah! Tyyne! No, Tyynekö se kippasi.
KALLE. Eikä! Se meni naureskellen ja aivan rauhallisesti äsken kaupungille Rekolan Arvin kanssa.
PÖLLÖNKORPI (tuskassa). Herra jumala! Kuinka tyhmä sinä olet! Mene heti tiehesi! Talliin — aasi!
VILHO (tulee). Portilla ei ketään. Katu ihan tyhjä. — Kalle! Mene heti portille pitämään vahtia — ja kun tulee, niin — tule sanomaan —
KALLE. Kyllähän minä — mutta se kun niin liukkaasti liikkuu — (Menee ulos).
PÖLLÖNKORPI. Se vasta on tyhmä, tuo sinun renkisi! Ei se edes tiedä ketä vartioi. — Tiedätkös sinäkään mikä se kippasi —?
VILHO. Kaiketikin minä sen —
PÖLLÖNKORPI. No, mikä?
VILHO. Mitä sinä sillä tiedolla?
PÖLLÖNKORPI. Minä vain ajattelin tuota — Kallesta ei saanut selvää — että olisikohan se ollut tuo — — (Osottaa kamarin ovea ja hämmentyy, kun ei tiedä sanoa nimeä). — tuo — tuo — (Tuskaantuu). No, sano nyt, kun tiedät!
VILHO. Mitä minun pitää sanoa?
PÖLLÖNKORPI (ärtyneesti). Herra jesta! Kun täälläpäin ihmiset ovat — (Malttaa mielensä). Oliko se minun morsiameni? (Osottaa ovea vasemmalla). Tuo —?
VILHO. Siltä se äsken näytti, ja niinhän itsekin sanoit —
PÖLLÖNKORPI (melkein parkaisten). Ei, mutta — oliko se minun morsiameni, joka kippasi — (Painostaen joka tavun), jo — ka kip — pa — si? Häh?
VILHO. Sehän oli —
FRECKSTEDT (tulee). Anteeksi, että tulen sisään, ilman muuta! Pari kertaa koputin, mutta — isännät niin kiivaasti juttelivat —
PÖLLÖNKORPI (tyytymättömästi). Joko kaljat loppuivat sieltä?
FRECKSTEDT. Ei — mutta — minulla olisi vähän juteltavaa Härjänheimon kanssa. Entisenä opettajana ja toverina haluaisin vähän — — Eikö Pöllönkorpi tahtoisi siirtyä seuraan — odottavatkin — kaipasivat kovasti —
PÖLLÖNKORPI (mutisee tyytymättömästi ja menee ulos).
VILHO. Herra Freckstedt tekee hyvin ja istuu. (Istuvat eri puolille pöytää).
FRECKSTEDT. Jo siellä Tapion päivillä ajattelin jutella isännälle — mutta siinä touhussa se jäi. Nyt päätin — eikä meikäläisten tapoihin kuulu verukkeitten löpinä, vaan suoraan asiaan — aivan kuin tunnillakin — kuten isäntä muistaa —
VILHO. Kyllä, kyllä! Siis?
FRECKSTEDT. Siis — Sanoin: meikäläisten. Tarkotin, että olen aatelismies, mutta mies, joka on vapautunut ennakkoluuloista — ja koska teidän sukunne on myös vanha ja mahtava — ja ja koska meidän molempain yhteiskunnallinen toimialamme on maanviljelyksessä, niin ei sukulaisuudessa näin ollen esiinny esteitä, joten olen harkinnut sopivaksi kysyä teiltä teidän — teidän sisarenne neiti Härjänheimon kättä —
VILHO. Oletteko puhutellut jo sisartani?
FRECKSTEDT. En. En tietysti. Hyviin tapoihin kuuluu, että suvun päämies — ja sitä paitsi — en ollenkaan tunnekaan sisartanne, mutta —
VILHO. Minun sisareni on vapaa nainen, joka itse päättää —
FRECKSTEDT. Vapaa — tietysti vapaa — hän päättää — selvä se — mutta tahdonkin vain tietää — olenko suosiossanne — sallitteko — että puhuttelen sisartanne — saanko tehdä sen teidän suostumuksellanne —
VILHO. Kyllä — herran nimessä! Yrittäkää te vaan!
FRECKSTEDT. Kiitän teitä! Tunnette asemani — opettaja valtion laitoksessa — ja palkkaetuni ja — ja vaikka olenkin aatelismies —
VILHO (nousee, ylpeästi). Niin — ja vaikka Härjänheimo kuuluukin tämän maakunnan mahtavimpaan talonpoikaissukuun, johon ei koskaan ole liittynyt heimolaisia oman säädyn ulkopuolelta, niin — en minäkään ole ennakkoluuloinen —
FRECKSTEDT (nousee, kohteliaasti). Siis päätetty —
VILHO. Mitään ei ole päätetty, mutta yrittämästä en estä — Päätöksen tekee sisko —
FRECKSTEDT. Niin, niin ystävä — mutta naiset ovat —
VILHO. — ovat vapaat ottamaan ja jättämään kenen tahtovat.
FRECKSTEDT. Mutta te kuitenkin sallitte —
VILHO (hymyillen). Sallin — aivan mielelläni — Kaikilla on vapaus yrittää —
FRECKSTEDT. Siis päätetty. — Muuan vähäpätöinen seikka vielä — näin miesten kesken! (Yskäsee). Miten paljon myötäjäisiä — myötäjäisiä — (Yskii).
VILHO (leikillisesti). Siinä se tulikin pulma — sitä ei tiedä muut kuin hän itse.
FRECKSTEDT. Noin suunnilleen?
VILHO (koomillisen miettiväisesti). Siinä se roikkuu markan ja — sadantuhannen korvilla —
FRECKSTEDT (naureskelee). He, he! Te olette aina leikkisä. Mutta kyllä minä leikin ymmärrän. Saan kai jo täällä —?
VILHO. Myötäjäisetkö?
FRECKSTEDT. He, he, he! Puhutella, minä tarkotan —
VILHO. Kyllä — puhutelkaa te vaan —
SAARA (huutaa vasemmalta). Vilho! Oletko siellä?
FRECKSTEDT. Hän kai huusi. Tarvitsee teitä. Poistun hetkeksi — kokoamaan itseäni — kiitos — tulen sopivassa tilaisuudessa — näkemiin. (Menee ulos).
VILHO. Näkemiin! Näkemiin!
SAARA (tulee, on kovin haltioissaan). Oi, Vilho, Vilho! (Vaipuu tuolille).
VILHO. No, mikä on?
SAARA. Minä olen niin onnellinen! Ooh!
VILHO. Oletko jo pakannut?
SAARA. Mitä? Pakannut? Hyi, kun sinä olet arkipäiväinen. Ooh! Vatsallani olen maannut tuolla kammarin matolla — ja — ooh! kuinka minä olen onnellinen —
VILHO. Niin aina! Sinä olet kai nyt sitten kihloissa?
SAARA (onnellisena). Salakihloissa — salakihloissa — ooh!
VILHO. No, nyt sinäkin sitten viimeinkin saat miehen!
SAARA (hypähtää ylös). Viimeinkin! Hyi sinua! — Sinä et ymmärrä sydämen asioita. Sulkeudun jälleen yksin omaan onneeni. (Lähenee vasenta ovea).
VILHO. Mutta muista sentään myös pakata — (Antaa hänelle matkalaukun pöydältä).
SAARA. Ole vaiti! Sinä et ollenkaan ymmärrä minun ensi lempeäni —!
(Menee tuimasti vasemmalle).
KALLE (avaa ulko-oven). Pst! Pst!
VILHO. Mitä nyt?
KALLE (tulee sisään). Olin hevosia katsomassa — ja näin — portista kääntyi tänne pihaan eräs nainen — Olisikohan se —
VILHO. Etkö sitten enään tunne Elliä?
KALLE. Kuka niitä naisia! Ne kun muuttavat höyheniään — nyt se tulee porstuassa —
OMPELIJATAR (tulee, mytty kädessä). Hyvää päivää!
VILHO. Päivää! — Etsitteköhän talon väkeä?
OMPELIJATAR. En. Muuan neiti kävi siellä liikkeessä ompelijatarta erääseen kartanoon maalle —
VILHO. Jaha! Minä tiedän. Se oli minun sisareni. Tekö olette?
OMPELIJATAR. Minä olen lähtenyt sitä varten.
VILHO. Hyvä on. — Istukaa, tehkää niin hyvin! Tai ehkä neiti — mikä neidin nimi on?
OMPELIJATAR. Eufrosine Härjänheimo.
VILHO. Mitä?
OMPELIJATAR. Eufrosine Härjänheimo.
VILHO (nauraa). Sepäs vasta —! Otettu nimi, vai mitä?
OMPELIJATAR. Viime Lönnruusin päivänä otettu.
VILHO (nauraen). Sepä hassua —!
OMPELIJATAR (loukkaantuneena). Nimikö?
VILHO (malttaa iloisuutensa). Eihän toki. Hyvähän se nimi on —
KALLE. No, voi sun turkanen sitä ryönää — (Alkaa nauraa köröttää).
VILHO. Kalle menee portille — heti!
KALLE. Sehän mulla olikin tässä — (Menee).
VILHO. Neiti Härjänheimo tekee hyvin ja istuu! Sisareni on vielä kaupungilla — mutta tulee aivan heti (Menee ulos).
OMPELIJATAR (yksin. Istuu tuolille yleisöön päin. Katselee myttynsä sisältöä, ottaa sieltä pienen peilin, riisuu hattunsa, korjailee tuhkaansa j.n.e. Näyttää, että hän on teeskentelevä, itserakas keimailija).
(Tämän aikana kuuluu opistolaisten laulu:
"Sä kasvoit neito kaunoinen".).SAARA (tulee). Kuule, Vilho, minä sanon si — (huomaa ompelijattaren). Ai — kas! Neiti on tullut — luulin isännän olevan —
OMPELIJATAR (panee peilin myttyynsä ja myttynsä pöydälle). Niin — tulin —
SAARA (toimessaan). Se oli ihanaa, että tulitte! Meillä on niin äärettömän paljon työtä — kun nyt vielä lisäksi — ajatelkaas, että minulle täytyy ruveta ompelemaan vallan hirveästi — ajatelkaas — minä olen salakihloissa — Ooh! Käsitättekö mitä se merkitsee — Oi, niin taivaallista —!
OMPELIJATAR. Onko se niin ihanaa?
SAARA. Ettekö koskaan ole ollut salakihloissa?
OMPELIJATAR. En ole —
SAARA. Sitten te ette tiedä mitään tästä maailmasta! — Oi, voi sentään!
OMPELIJATAR. Onko salakihloissa oleminen ihanampaa kuin julkikihloissa?
SAARA. Sitä en tiedä — mutta mikään ei ole tämän ihanampaa — menkää salakihloihin heti — menkää heti —
OMPELIJATAR. Eihän sitä niin — kenen kanssa sitä —
SAARA. Miehen kanssa tietysti —
OMPELIJATAR. Minkä miehen? Ellei ole erityistä —
SAARA. Ei siihen mitään erityistä tarvita! Ei ollenkaan! Ei minullakaan vielä tähän päivään asti mitään erityistä ollut. Oi, mieheen voi aina rakastua! Oi, te ette aavista kuinka mies on ihana! (Tulee vakavaksi.) Mutta älkää sentään rakastuko nyt, kun meillä on niin kiire — sitten ette voi mitään tehdä — Oi, en minäkään nyt voisi mitään tehdä –
OMPELIJATAR (uteliaasti). Mutta ei suinkaan jokaista miestä voi samalla tavalla — minä olen huomannut —
SAARA (innokkaasti). Te ette ole huomannut yhtään mitään! Me tytöt emme huomaa mitään! Jokainen mies on rakastettava — Oi miten mies on rakastettava —
ELLI (tulee kyökin ovesta, kantaen matkalaukkua). Tässä on minun tavarani, mutta minun pitää vielä käydä kotona —
SAARA. Tiedätkö, Elli — minä olen salakihloissa — ja — tässä on ompelijatar, joka neuloo minulle vihkileningin —
ELLI. Oletko mennyt kihloihin? Kenen kanssa?
SAARA. Sitä ei sanota — salakihloissa — ymmärrätkös — ja hän on niin kaunis ja komea ja — ja omistaa Pöllönkorven suuren talon —
ELLI. Vai – Pöllönkorven kanssa — sen joka —
SAARA. Et sinä mitään tiedä, etkä sinä häntä tunne. Oi, minun täytyy päästä yksinäisyyteen — koko maailmassa minä yksin — ja minun — ensi lempeni — (Menee vasemmalle.).
OMPELIJATAR. (huokaa kaihomielisesti). Oi, voi!
ELLI (ei ymmärrä häntä, naureskelee). Niin — olihan se vähän naurettavaa.
OMPELIJATAR. Ei, ei! Ei ole! Kouristaa sydäntä niin omituisesti, kun — näkee rakkauden — noin — ilmielävänä edessään —
ELLI (hymyillen). Istukaahan nyt — niin se ehkä helpottaa. Olemme kohta valmiita lähtemään. Minun täytyy vielä vähän pistäytyä ulkona. Istukaahan nyt!
(Menee kyökkiin.).
KALLE (raottaa varovasti ulko-ovea). Pst! Pst!
OMPELIJATAR. Mitä?
KALLE. Joko se on mennyt?
OMPELIJATAR. Kuka?
KALLE. Eikö se ehkä käynytkään?
OMPELIJATAR. Kävi täällä — —
KALLE (tulee sisään). Minne se nyt kippasi?
OMPELIJATAR (osottaa ovea vasemmalla). Tuonne meni —
KALLE (ryntää vasemmalle). Tännekö?
OMPELIJATAR. Toinen sinne ja — (osottaa, kyökin ovea) toinen tuonne.
KALLE. Oliko niitä kaksi? — Kumpi meni tänne?
OMPELIJATAR. Ensimäinen, joka —
KALLE. Neiti Härjänheimoko?
OMPELIJATAR. Ei. Minä olen tässä.
KALLE. Ettepäs ole!
OMPELIJATAR (loukkaantuen). Kehtaatkos — senkin —
SAARA (vasemmalta). Onko se Esa?
KALLE (huutaa). Kalle se vaan — (Iloiten ompelijattarelle). Siellä se Härjänheimo — (Juoksee kyökin ovelle). Tänne se pakana taas –
OMPELIJATAR (äkäisesti). Sinä hävytön! Minä olen Lönnruusin päivästä -—?
KALLE. No, Lönnruusi kyllä voitte olla —
(Menee kyökkiin.).
OMPELIJATAR (kohauttaa hermostuneesti olkapäitään). Moukka! (Menee istumaan entiselle paikalleen). Ei ne kaikki miehet — (Huokaa kaihoten). Ei ne kaikki — yksi se vain —
FRECKSTEDT (tulee ulkoa, itsekseen). Varmaankin hän — ja yksin — onnellinen sattuma! (Yskäsee.).
OMPELIJATAR (nousee). Huih!
FRECKSTEDT. Älkää pelästykö, neiti! Anteeksi! Säikäytinkö?
OMPELIJATAR. Oi, ei pahasti.
FRECKSTEDT. Onnellinen sattuma antaa minulle tilaisuuden tavata teitä häiritsemättä. Saanko esittää itseni? Nimeni on Freckstedt, Wilhelm Freckstedt. Ja minulla on varmaankin kunnia puhutella neiti Härjänheimoa (Tervehtii kädestä).
OMPELIJATAR (niiaa). On. Nimeni on Härjänheimo.
FRECKSTEDT. Minun vaistoni sanoi sen. Sallitteko että istumme?
OMPELIJATAR (itsekseen). Oi, miten herttainen mies — (Ääneen). Kiitän (Istuu.).
FRECKSTEDT (istuu). Tahdon käyttää aikani hyvin, ja esittää asiani nopeasti. Toivon, että te sivistyneenä naisena käsitätte —
OMPELIJATAR (itsekseen). Hyvä isä! Jokohan se oikea nyt —
FRECKSTEDT. Vaikka olenkin aatelismies, niin olen jo edeltäpäin poistanut molemminpuoliset ennakkoluulot ja tasoittanut tien teidän luoksenne ja polvistun nyt —
OMPELIJATAR (kääntyy nopeasti katsomaan).
FRECKSTEDT. Minä tarkotan henkisesti — ja annan kohtaloni teidän käsiinne — teidän ratkaistavaksenne —
OMPELIJATAR (itsekseen). Oi, kuinka minä vapisen.
FRECKSTEDT. Sallitteko, että jatkan?
OMPELIJATAR (voi tuskin hengittää). Älkää herran tähden —
FRECKSTEDT. Enkö? Niinkö julma —?
OMPELIJATAR. Älkää keskeyttäkö — minä tarkotan.
FRECKSTEDT. Siis lyhyesti! Annatteko minulle kätenne?
OMPELIJATAR (työntää nopeasti kätensä). Kätenikö?
FRECKSTEDT (ottaa kädestä). Ja — sydämenne —?
OMPELIJATAR. Oi! Minä pyörryn — pyörryn —
FRECKSTEDT. Sitoaksemme ikuisen rakkauden liiton.
OMPELIJATAR. Oih! (Kietoo käsivartensa Freckstedtin kaulaan. ). Kulta armaani!
FRECKSTEDT (syleilee). Onneni! Elämäni! (Suutelee.).
OMPELIJATAR. Oi, kuinka ihanaa! Taivaallista! — Sinä olet ensimäinen mies —
FRECKSTEDT (suutelee). Enkelini!
OMPELIJATAR. Minä kuolen! — (Kuiskaa heikosti). Vielä kerran! (Suutelevat.).
VILHO (töytää sisään kyökin ovesta. Jää seisomaan kivettyneenä paikalleen.).
PÖLLÖNKORPI (tulee ulkoa. Hämmästyy samoin.).
VILHO ja PÖLLÖNKORPI (yht'aikaa). Mitä perhanaa!
OMPELIJATAR (parkasee ja syöksyy vasemmalle Saaran luo.).
FRECKSTEDT (istuu levollisena ja alkaa sytyttää tupakkaa). Hän oli — minun morsiameni.
VILHO. Tuoko?
FRECKSTEDT (nyykäyttää päällään). Tapani on aina toimia nopeasti.
ESIRIPPU.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sama paikka ja samat asemat.
FRECKSTEDT. Selvä! Kuten kai huomasitte, on asia meidän keskemme sovittu. Hän oli minun morsiameni.
PÖLLÖNKORPI. No, onnea vain sitten —
FRECKSTEDT (nousee). Kiitos! Meillä olisi nyt vähän täällä kahdenkeskistä — jos Pöllönkorpi suvaitsee —
PÖLLÖNKORPI. Kernaasti. Tulkaa sitten onnittelumaljoille! Minäkin olen kihloissa. Tämähän on kovin hauskaa! (Menee.).
FRECKSTEDT. Niin. Me ymmärsimme toisemme heti — minä ja — ja — (etsii sanoja). — neiti Härjänheimo. Tuota — tulitte niin äkkiä, etten ehtinyt — hm! — Mikä hänen nimensä taas olikaan?
VILHO. Härjänheimo.
FRECKSTEDT. Niin — tietysti. He, he, he! Mutta ristinimi, etunimi, tarkotan —
VILHO. Ettekö tiedä morsiamenne nimeä?
FRECKSTEDT. No — kaikki meni sellaisella vauhdilla, että —
KALLE (ulko-ovella). Pst! Pst!
VILHO. Mitä nyt?
KALLE. Isännän pitäisi nyt tulla —
VILHO. Näitkö hänet?
KALLE (tulee sisään). Hän meni yli kadun — tuohon vastapäätä —
VILHO. Hyvä on! (Kiirehtii ulos.).
FRECKSTEDT (Kallelle). Kuulkaahan!
KALLE. Ei minulla ole aikaa. Täytyy mennä katsomaan, kun se morsian taas kippasi —
FRECKSTEDT. Morsian? Minunko morsiameni?
KALLE. Onko teilläkin morsian?
OMPELIJATAR (tulee vasemmalta). Oi, Wilhelm! (Huomaa Kallen). Aih! (Vetäytyy heti taitaisin.).
FRECKSTEDT (tyytyväisenä). Hän ei siis kipannut —
KALLE. Ei kipannut —? Sekö se on teidän morsiamenne?
FRECKSTEDT (yskii). Tuota — hm — voitteko sanoa minulle mikä hänen nimensä on?
KALLE. Härjänheimoksi hän —
FRECKSTEDT (nopeasti). Niin — tietysti Härjänheimo. Mutta hänen toinen nimensä? Mikä se on?
KALLE. Toinen — jaa — mikäs se nyt — eiköhän se ollut — Lönnruusi?
FRECKSTEDT (suuttuneena,). Sinä olet joko hävytön kujeilija tai tyhmä nauta. Mars matkaasi! Ulos heti paikalla!
KALLE. Kyllä — kiitoksia — Mutta Lönnruusi se vissiin oli —
(Menee ulos.).
FRECKSTEDT (yksin). Kysyisinkö häneltä itseltään — Mutta se ei ole oikein soveliasta — peijakas — Ah! Minä tiedän — koetan urkkia kyökki-ihmisiltä.
(Menee kyökin ovelle.).
ELLI (tulee vastaan, tuoden jotakin lisää matkalaukkuunsa).
FRECKSTEDT. Ahaa — palvelustyttö! Kuulkaahan! Olkaa hyvä ja sanokaa minulle mikä on neiti Härjänheimon ristinimi?
ELLI. Hänenkö, jota sanotaan neidiksi?
FRECKSTEDT (hermostuneesti). Sanotaan, sanotaan! Tietysti sanotaan! Juuri hänen!
ELLI. Hänen nimensä on Saara.
FRECKSTEDT. Saara?
ELLI. Niin — Saara.
FRECKSTEDT (nolona). Se on jotenkin vanha —
ELLI. Onhan hänellä jo vähän ikää.
FRECKSTEDT (suuttuneena,). Vanha nimi — tarkotan. Vanhanaikainen! Senkin — letukka!
(Menee kiivaasti kyökin ovesta.).
TYYNE ja ARVI (tulevat ulko-ovesta).
TYYNE. No, Elli! Oietko jo valmis?
ELLI. Pistäydyn vielä kotona.
TYYNE. Täällä on vanhoja tuttavia —
ELLI. Kas, Arvi! Päivää! (Tervehtivät.).
TYYNE. Oletko jo tavannut Vilhoa?
ELLI. En vielä.
TYYNE. No, onpa teillä aika. Kiirehdi nyt vain, että päästään lähtemään!
ELLI. Tuossa tuokiossa!
(Livahtaa kyökkiin.).
ARVI (vähän alakuloisena). Kuule, Tyyne!
TYYNE (veitikanlaisesti). No? Mikäs sinut nyt teki noin happamaksi?
ARVI. Se on ihan totta ja vakavaa, mitä sinulle sanoin siellä kaupungin puistossa.
TYYNE. Mitä sinä nyt taas sanoitkaan? (Nauraa.). Ai, niin! Sinähän sanoit, että teilläkin on ruvettu valmistamaan — juustoja.
ARVI (naurun ja harmin sekaisesti). Ellet sinä nyt lopeta kiusottelemistasi, niin minä teen vielä jotakin ihmeellistä —
TYYNE (härnäten). Nyt sinä et enään ehdi laivallekaan. Se on surullista! – On pakko tulla sinne ikävään Härjänheimoon.
ARVI. Lopeta nyt jo! (Pyytäen). Minähän puhuin sinulle ihan tosissani —
TYYNE (härnäten). Ihan tosissasi sinä olit puolivuotta näkymättömissä ja nyt suret, kun täytyy —
ARVI. Kuules, Tyyne! Minä teen vielä ihmeitä!
TYYNE. Ja lähdet kotiasi — maanteitse —
ARVI (nauraen). Enpäs!
TYYNE. Lähdetpäs —
ARVI (menee ihan lähelle'). Lopeta nyt ajoissa —
TYYNE. On ikävä pappaa ja mam —
ARVI (ottaa tanakasti kiinni Tyynestä ja suutelee.).
TYYNE. — ja mammaa —
ARVI (suutelee.).
TYYNE. — ja juustomeijeriä —
ARVI (jatkaa suutelemistaan). Eipäs — vaan sinua — sinua — sinua — ymmärrätkö, että se oli totta — ymmärrätkö, että minä rakastan sinua —
TYYNE. Hyi — Arvi! Kauhea mies! — Päästä!
ARVI (jatkaen suutelemista). Minä kostan —? kostan — näetkös —
VILHO (tulee ulkoa). Mitä perhanaa!
TYYNE (päästyään irti). Huh! — Hyi tuota Arvia! Olipa hyvä, että tulit pelastamaan —
VILHO (ivallisesti). Herrasväki on hyvä ja jatkaa vaan —
ARVI. Älä nyt ole olevinasi! Kyllähän sen olet arvannut —? olenhan sinulle niin paljon jutellut —
VILHO. Hätäinen sinäkin olet hommissasi —
ARVI. Mene tiehesi! Asia on selvä! Tyyne on minun morsiameni.
TYYNE (korjaillen tukkaansa). Olenkos myöntynyt? Sanopas!
VILHO (tekeytyen vihaiseksi). Vai väkivaltaa sinä veitikka —!
ARVI (ärtyneesti). Mene nyt tiehesi! Äläkä tule sotkemaan selvää peliä —
VILHO (kuin äsken). Eipä se niinkään selvältä tunnu —
ARVI (kuin äsken). Sano nyt, Tyyne, sinäkin jotakin —
TYYNE (äkkiä Vilholle). Sinä et ole vielä tavannut Elliä?
VILHO (tyytymättömänä). En. — Varmaan paholainen riivaa teitä kaikkia —?
TYYNE (ottaa Vilhoa kädestä). Tule! Minä vien sinut hänen luokseen! Tule!
(Vetää Vilhoa ulko-ovelle.).
ARVI. Tyyne! Älä mene! Minulla on sinulle puhuttavaa —
VILHO (mennessään). Lepää sinä nyt vaan! Väsyyhän siinä semmoisessa —
(Menee Tyynen kanssa.).
ARVI (huutaa jälkeen). Odota veikkonen! Kyllä sinut joskus tapaan — Ellin kanssa — minäkin — (Aikoo N:o 1:een.).
PÖLLÖNKORPI (tulee kyökistä). Halloo, mies! — Kuulehan! Missä sinä olet piileksinyt —?
ARVI. Olin kaupungilla — (Aikoo mennä.).
PÖLLÖNKORPI. Älähän mene! — Kysyn sinulta erästä asiaa. Sinähän tunnet Härjänheimon —
ARVI. Tunnethan sinäkin (Aikoo taas mennä.).
PÖLLÖNKORPI (estää). Niin isännän — mutta koko perheen — sano minulle — mikä on isännän sisaren nimi?
ARVI. Tyyne.
PÖLLÖNKORPI. Jahah — Tyyne. (Työntää Arvia). No, nyt saat mennä! (Aikoo kyökkiin.).
ARVI. Mitä sinä sillä tiedolla? Kuule!
PÖLLÖNKORPI. Minä sitä vain tarvitsin — (Aikoo taas mennä.).
ARVI (uteliaana). Älähän mene! Mitä sinä Tyynestä tahdot?
PÖLLÖNKORPI (vetelee viiksiään). Muuten vaan —
ARVI. Äläpäs petkuta! Mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä? Sano!
PÖLLÖNKORPI. Mitä se sinua liikuttaa, mitä kahdella rakastavaisella on toistensa kanssa —
ARVI. Rakastavaisella? Häh!
PÖLLÖNKORPI. Hämmästytkö? Jaa — semmonen poika minä vaan olen — kädenkäänteessä, noin vaan — ensin isännän suostumus — ja sitten tytön —
ARVI. Ettäkö aiot koettaa —?
PÖLLÖNKORPI. Enkä aio. Minä teen aikomatta. — Mutta missä niitä piikaletukoita —? Kalja loppuu. Eikä se käy päinsä minun kihlajaisissani —
ARVI. Joko sinulla on kihlajaiset?
PÖLLÖNKORPI. Ai, ai kuinka hidas järki sinulla on! Härjänheimon Tyyne ja minä —
TYYNE (tulee ulkoa). Nyt saivat toisensa —
PÖLLÖNKORPI Ahaa — mampselli! Missä sinä kuljeskelet? Lisää kaljaa! Ja korjaa korit tieltä! Mars! Koo pee!
TYYNE. Mitä?
PÖLLÖNKORPI (menee lähemmäs). Ai, ai — noin nätti tyttö, ja on niin tyhmä! (Taputtaa Tyyneä poskelle). Tuo kaljaa, letukka!
TYYNE (antaa Pöllönkorvelle tillikan). Ai! Hyttynen! (Juoksee vasemmalle).
PÖLLÖNKORPI (sivelee poskeaan). Se se vasta on — piikaletukka — aika vekara. Jo toisen kerran —
ARVI. Piikako — se —!
PÖLLÖNKORPI. Piika. Mikäs muu — vaikka tavallista hävyttömämpi —
ARVI. Ja kihloissa sinä olet Tyynen kanssa?
PÖLLÖNKORPI. Tietysti.
ARVI (purskahtaa täyttä kurkkua nauramaan). Piika — —!
(Syöksyy n:o 1:een).
PÖLLÖNKORPI (katselee Arvin jälkeen). Hm! Se on vähän — (Näyttää otsaansa). tylsäjärkinen — ei tajua niin pian. (Katselee ympärilleen). Ehkä joku toinen piika —
(Menee kyökkiin).
VILHO ja ELLI (tulevat ulkoa). Sellainen karkulainen —
ELLI (hymyillen). Niin jokainen olisi tehnyt minun sijassani —
VILHO. Isä oli kyllä sinulle hyvin paha. Mutta hän on sitä jo katunut — ja — tule nyt istumaan tänne — että saan sinua katsella — (Vetää Ellin tuolille, joka on katsomoon päin, ja istuu itse toimelle tuolille). Voi, miten sinä olet käynyt kalpeaksi — raukka —
ELLI. Olen ollut niin onneton —
VILHO. Minä arvaan sen itsestäni. — Mutta ei puhuta enään siitä mitään. — Ei koskaan tästä ikävästä ajasta. Mennyttä mikä mennyttä! Nyt on taas kaikki hyvin. Sinä tulet nyt meidän kanssamme Härjänheimoon, etkä ikinä enään sieltä lähde. Me 'emme eroa enään koskaan —
ELLI (purskahtaa itkemään).
VILHO. Älä nyt, kulta Ellini, itke! (Kohottaa Ellin päätä). Ai, ai, kuinka sataa — kirkkaimmalla poudalla — Oi, voi, jos näkisit miten räystäät tippuvat —
ELLI (hymyilee). Sinä olet — sellainen —
VILHO. Minä olen juuri sellainen, jommoisesta sinä pidät —
ELLI (näpähyttää Vilhoa hiljaa poskelle). Älä narraa!
VILHO. Ettetkö pidäkään muka?
ELLI (naureskelee). En.
VILHO. Hei vaan! Sinä karkasitkin siksi, että pidät jostakin toisesta.
ELLI. En pidä toisestakaan —
VILHO. Pidätpäs — varmasti pidät —
ELLI (panee kätensä Vilhon suulle). Vaikenetkos — ilkiö —
VILHO. No, sitten pidät minusta —
ELLI. Älä luule liikoja —
VILHO. Näkisit, miten silmäsi loistavat, ja huulesi hymyilevät — jos näkisit, niin sanoisit — tuo tyttö rakastaa minua.
ELLI. Näenhän minä sinun silmäsi — nekin loistavat — etkä sinä sentään sano mitään —
VILHO. En. Minä vaikenen. Eikä sinunkaan tarvitse sanoa mitään. (Suutelee Elliä).
ARVI (tulee huoneestaan).
FRECKSTEDT (tulee ulkoa).
PÖLLÖNKORPI (tulee kyökistä).
KAIKKI (sanovat yht'aikaa;). Mitä perhanaa!
ELLI. Siunatkoon! (Syöksyy vasemmalle).
PÖLLÖNKORPI. Enpä olisi sinusta uskonut —
FRECKSTEDT. Häiritsenkö ehkä?
VILHO (nousee). Ette ollenkaan. — Hän oli minun morsiameni.
PÖLLÖNKORPI. Kappas poikaa!
FRECKSTEDT. Onnittelen — onnittelen.
ARVI (säälitellen Vilholle). Ole hyvä ja istu!
VILHO. Miksi —?
ARVI (vahingonilolla). Ettet rasittuisi. — Lepää sinä nyt vaan. Väsyyhän siitä sellaisesta. (Kaikki nauravat).
VILHO (nauraen). Joko sait tilaisuuden maksaa velkasi? (Lyö kättä Arvin kanssa). Kiitos, veikko!
ARVI. Niin — ympäri käydään — yhteen tullaan.
PÖLLÖNKORPI. No, nythän tästä juhla paisuu —
VILHO. Niin — tosiaankin! Nyt vietetään minun kihlajaisijani.
PÖLLÖNKORPI. Ja minun.
FRECKSTEDT. Ja minun.
ARVI. Ja minun.
VILHO (itsekseen). Tästä mahtaa tulla soma soppa — nelilehtinen apila. (Ääneen). No, kutsukaamme sitten morsiamet tänne. Mutta kukin erikseen! Ne ovat kaikki tuossa huoneessa.
FRECKSTEDT. Tehkäämme niin!
ARVI. Mutta missä järjestyksessä?
PÖLLÖNKORPI. Vilholla on etusija.
VILHO (itsekseen). Tämä alkaa pelottaa. Tästä voi tulla sekä ukkosta että sadetta. (Ääneen). No, hyvä! Minä alan — mutta sillä ehdolla, että jokainen kutsuu omansa.
TOISET. Tietysti. Selvä se!
VILHO (menee ovelle). Elli — tulehan ulos!
ELLI (tulee).
VILHO. Saan esitellä morsiameni — Elli Eräpellon.
(Väistyvät syrjään).
TOISET. Onnea! Toivotan onnea!
PÖLLÖNKORPI. Nyt minä (Menee ovelle). Tyyne!
TYYNE (tulee).
PÖLLÖNKORPI (katsomatta, tulijaa). Saan esitellä morsiameni — (Kääntyy Tyyneen). Mitä lempoa — sinä piikaletukka aina olet tiellä.
TYYNE (niiaa). Minä olen hyttysten tappaja.
ARVI. Tulehan tänne! (Menee ottamaan Tyyneä kädestä ja vie luokseen. Sivumennen Pöllönkorvelle). Kiitos kutsumisesta! Tämä on minun tyttöni, tämä!
PÖLLÖNKORPI (hädissään). Sitten se oli väärä nimi —
FRECKSTEDT. Järjestystä pitää noudattaa. Nyt minä.
ELLI. Mitä ihmettä tämä tietää —?
VILHO. Nauti nyt ja katsele. Sinä olet kaiken tämän saanut aikaan. Sinä juoksutit meitä kaikkia sokkosilla ja olit itse "hiiri kuurussa".
FRECKSTEDT (on mennyt ovelle). Saara!
SAARA (tulee). Oi! —
FRECKSTEDT. Kuka te olette, ettehän te ole Saara.
SAARA. Minä olen Saara (Menee Pöllönkorven luo). Minä olen Pöllönkorven morsian.
PÖLLÖNKORPI (nolona). Kyllähän ihminen on sama, mutta nimi ei lyö yhteen.
FRECKSTEDT (aivan hämmentyneenä). Mutta mihin se minun —
VILHO. Minä autan teitä — (Huutaa paikaltaan). Eufrosine!
OMPELIJATAR (tulee.).
FRECKSTEDT. Tämä se kyllä on — mutta — mutta —
PÖLLÖNKORPI (suuttuneena). Kuka näistä on nyt Härjänheimon tytär? Sinun sisaresi, Vilho?
TYYNE. Minä olen.
ARVI (ottaa Tyyneä kädestä). Eikä ole enään vapaa.
PÖLLÖNKORPI. Ai, ai, kun olen ollut tyhmä! Sekös se piika — Mutta kuka lempo tämä Saara sitten on?
SAARA (loukkaantuneena). Neiti Härjänheimo.
VILHO. Minun serkkuni —
PÖLLÖNKORPI. Ooh!
FRECKSTEDT (osottaa ompelijatarta). Mikäs tämä sitten on?
OMPELIJATAR (niiaa). Neiti Härjänheimo.
FRECKSTEDT. Sukulainen?
VILHO. Ei!
SAARA. Meidän uusi ompelijattaremme.
FRECKSTEDT (kauhuissaan). Mutta nimi — nimi?
VILHO. Se on otettu nimi —
OMPELIJATAR. Niin — Lönnruusin päivänä —
FRECKSTEDT (suuttuneena). Vieköön hiisi teidän Lönnruusinne! Sakkoa teidän pitäisi saada, kun olette ottanut toisten ihmisten nimen —!
OMPELIJATAR. Se oli niin komea —
FRECKSTEDT. Typerä te olette, tyhmä ja alhainen! Ei mikään kunnon ihminen menettele niin tyhmästi! Mutta niinhän ne tyhmeliinit! Ottavat minkä nimen vaan – miten tunnetun tahansa —
OMPELIJATAR. No, niinhän kaikki tekevät — kaikki ihmiset tekevät siten. Mutta nythän se virhe korjautuu. Minähän saan teidän nimenne — tehän rakastatte minua —
FRECKSTEDT (hermostuneesti). Vaiti! Luuletteko te, että minä — ettekö tiedä, minä olen aatelismies —
PÖLLÖNKORPI. Eikö aatelismies pidäkään sanaansa?
FRECKSTEDT. Vaiti — rusthollari Pöllö! — Mitä te sellaisesta ymmärrätte!
PÖLLÖNKORPI (suuttuen). No, no, no! Olkaapas siipiänne myöten Prekka-Ville!
KALLE (tulee.).
PÖLLÖNKORPI. Mokoma herra! Aatelismies, joka narrailee köyhiä tyttöjä —
KALLE. Vai herra se täällä köyhiä tyttöjä viettelee oho! (Nostaa housujaan). Ohoh!
KAIKKI (hämmästyvät). Mitä se Kalle nyt?
KALLE. Niin — tuota — kyökki-Hanna tuolla kertoi, että tämä — tämä — (osottaa ompelijatarta) on sama kuin se entinen Mäki-Matin Siina. (Tarkastelee ompelijatarta). Ja niin totta vie se onkin — nyt sen tunnen, kun siltä on se ryönä päästä pois. Etkös olekin?
OMPELIJATAR. Olen.
KALLE. Nähkääs! Ja sinä olit minun henttuni sotaväessä ollessani —
OMPELIJATAR (kallistuu Kallen syliin nyyhkyttäen). Niin taisin olla —
KALLE. So, so, soh! — Minä puhuin sinulle jotain silloin, vaikka kohtalo meidät erotti. — Mutta nyt minä pidän sanani — ihan vissiin —
PÖLLÖNKORPI (riemussa). Nähkääs Prekka-Ville! Noin ne meidän pojat —
VILHO. Oikein Ivalle! Sanasta miestä —
ELLI (ottaa Vilhoa otsatukasta). — ja sarvesta härkää. (Naurua.).
PÖLLÖNKORPI. Niin sen pitää olla — (Katselee Saaraa). Ei tämäkään ole juuri se, jota minä meinasin. Mutta ennen minulta saa niskat taittaa, ennenkuin minä sanani syön. Sellaista tapaa ei meidän puolessa tunneta.
SAARA (autuaasti). Oi, miten kaunista! Kiitos, armaani! Minä palkitsen sen sinulle monenkertaisesti — ensilemmelläni!
FRECKSTEDT. Sivistymättömiä moukkia! Nimen varkaita!
(Menee nopeasti ulos.).
PÖLLÖNKORPI. Sano miksi tahdot — mutta me sittenkin olemme sitä oikeata aatelia —
TOISET. Multa-aatelia — niin!