Lemmin poika

LEMMIN POIKA

3-näytöksinen murhenäytelmä

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä,
Oy Daimon Ab,
1922.

                       Äitini
        Edla Haarlan muistolle
        nöyrästi

                         TEKIJÄ.

HENKILÖT:

POHJOLAN ISÄNTÄ

LOUHI, Pohjolan emäntä
POHJOLAN TYTÄR
LEMMINKÄINEN, Kaukoniemen isäntä
LEMMINKÄISEN ÄITI
HERMANTOINEN, Ilmalan isäntä
APSO, Ulappalan ukko
IRO, Apson tytär, orjana Pohjolassa
TEURI, Lemminkäisen toveri
Piika
Muutama kurja ja orja

Tapahtuu Pohjolassa kristinuskon ensi viestien saapuessa pohjoisille
merille ja karjalaisten ja viikinkien tehdessä ryöstöretkiään.

I NÄYTÖS

Pohjolan tupa, jonka taka-alalta vie ovi pihalle. Oikealla ikkuna ja
pöytä penkkeineen. Vasemmalla ovi ja taka-alalla karinanpuoli kiuas ja
tämän edessä lavitsa. Ulko-oven luona, karsinan puolella kattiloita ja
patoja koukussa, sekä vaskinen pesuastia käsiliinoineen, seinävieressä
vastoja y.m. talon tarpeita. Oikeanpuoleisella peräseinällä aseita
ja oikealla pieni koroke aarrearkkuineen. Kiukaan reunalla pärepihdissä
palaa päre. Ikkunasta valahtaa sisään keväisen talviaamun ensi
sarastus.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS

IRO makaa sairaana karsinalavitsalla. Hän ei ole kasvoiltaan
säännöllisen kaunis, sillä niissä on kivulIoista heikkoutta ja
kalpeutta. Mutta hänen silmänsä ovat sirkeät ja totiset, huulensa
terveet ja hehkuvat. `Ja hän käy norjin ja somasti liikkuvin lantein.
Taka-alalla lopettelee lattian pesua eräs talon piika. Oikealla
oven lähellä, erillään muista, istuu rahilla eväsnyytti vierellä
LEMMINKÄISEN ÄITI, joka on vanhahko ja harmaapäinen vaimo, mutta jonka
siniset silmät ovat pysyneet lapsellisen kirkkaina ja Iihavahkot kasvot
rypyttöminä.

PIIKA lopetettuaan lattian pesemisen menee Iron luo: Iro tyttö,
poloinen tyttö, eikö jo heitä tauti? Olisi aika nousta.

IRO tuskaisin elein: Kylmä on täällä — — viimako vinkuu?

PIIKA houkutellen: Nyt ei vihurit vingu — Kevätaurinko hankia hautoo.
Ja lypsylle kiire.

IRO painaen kädellään rintaansa: Kivi paha rintaa painaa — — luuvalo
polttaa.

PIIKA antaa Iron juoda tuopista: Taarivesi Hiiden pisaan pistokset
ajaa — — Sammutan päreen. (Ottaa päreen kiukaan nurkalta sen
sammuttaakseen). Tai emäntä kärtsä toran alkaa. —

IRO: Kaunis liekki! anna mulle! (Piika antaa päreen ja menee taemmaksi.
Iro nousee istualleen, vetää liekin lähelle rintaa.) — Nyt lämmitä
rintaa, aurinko pieni. Siitä suureksi kasva — (Tekee kehän liekillä)
ja säikytä Turjaan Puhurin poika. — (Nostaa liekin korkeammalle ja
kuljettaa pärettä eteenpäin.) Lemminpoika Hiiden hirveä ajaa — - tukka
on tulta ja henki polttaa. — —

LEMMINKÄISEN ÄITI nousten ja mennen Iron luo: Mitä tautia tyttö läsii?

PIIKA pannen kaksi raintaa penkille: Mitä lienee tautia nimetöntä.

LEMMINKÄISEN ÄITI tarkastettuaan tytön kasvaja, lempeästi: Tämä on
tautia talvenkarvallista. Kesä tulee, tauti menee.

IRO sammutettuaan päreen: Kuka olet?

LEMMINKÄISEN ÄITI leikillisesti: Olen poikani äiti. (Siirtyy istumaan
entiselle paikallensa.)

PIIKA kuiskaten Irolle: Älä turhia kysele, vain emännälle sanoi
haastavansa.

IRO: Olet vaimo hyvännäköinen -Koska tulit?

LEMMINKÄISEN ÄITI: Nukuit, kun tulin.

IRO: Mikä on poikasi nimeltä?

LEMMINKÄISEN ÄITI: Monenniminen mulla on poika.

PIIKA on käynyt vasemmalla ovella kuulostelemassa: Senkös arvasinkin:
Lehmäin ammukkiin emäntä havasi. Käy kohta tuiskuna tupaan. Virsut
jalkaan tyttö.

TOINEN KOHTAUS

Iron yrittäessä nousta tulee vasemmalta LOUHI, Pohjolan emäntä,
kädessä palava päre. Louhi on korkeakasvuinen, suoraselkäinen nainen,
kasvojen hipiä tummanpuhuva ja silmät terävät. Käskevä arvokkuus
koko olennossa.

LOUHI päästyään ikkunan luo, tyytyväisenä: Ei näy tulevaksi
Lemminkäistä. — (Piialle tarkoittaen:) — Onko Apso tullut? — (Piika ei
kuule, suuttuneena:) Onko tullut Ulappalan ukko? (menee kiukaan luo ja
sammuttaa päreen.)

PIIKA: Ei ole nähty.

LOUHI: Piiat lehmä-lypsykselle!

PIIKA: Iro kipuja potee, vironneeko työlle.

LOUHI: Kahmalon vaskea kehnosta taatollensa maksoin. En pahnoilla
venymisestä. Talo työlle. Isännät ja tyttäret nouskoot myös. —
(Piialle) Käy herättämässä. (Iro nousee ja vaatehtii itsensä nopeasti.)

LOUHI IroIle leppeämmin: Jollei vajene vaiva, läävän lämpimässä makaa.
tuvassa ei ole tiloja, vieraita tulee, isoisia kosijoita tulee.

IRO ihastuneena: Lemmin poikako tulee?

LOUHI: Suurempia, rikkaita, korkeakypärisiä. (Piika tulee vasemmalta
ja ottaa kiulunsa, samoin Iro ja molemmat poistuvat takaovesta.
Päivänvalo alkaa nopeasti voimistua.)

LEMMINKÄISEN ÄITI nousee nurkastaan pysyen taka-alalla: Miksi ajaa
hirveä Lemminkäinen?

LOUHI: Kuka olet?

LEMMINKÄISEN ÄITI: Olen Lemminkäisen äiti.

LOUHI: Siinäkö katalan kantajaparka.

LEMMINKÄISEN ÄITI: En ole parka enkä raukka. Sukuansa suuremmoisen olen
kantanut pojan.

LOUHI: Lienee hyvä ollut syntymässä, vaan on vialle kasvatettu.

LEMMINKÄISEN ÄITI: Ei vialle eikä vajalle, vaan sankariksi.

LOUHI: Torailijaksi ja tappelijaksi.

LEMMINKÄISEN ÄITI: Taistelijaksi.

LOUHI: Rietas on poikasi, naisissa eläjä, ahmatti viinaan ja lorujen
laulaja.

LEMMINKÄISEN ÄITI: Elonkerainen mulla on poika, miehistä kaunein ja
riemullisin. Rumat ja katehet suuremmallensa kantavat kaunaa, siitä on
syntynyt pahojen parjaus.

LOUHI: Älä turhia turaja. Olisit ajoista kieltänyt itse, vähemmän
ihmiset kieltäisivät nyt.

LEMMINKÄISEN ÄITI: Minkä sinä kiellät, sen minä myönnän. Minkä
poikani tekee, sen oikein tekee. Vain yhtä ei ymmärrä: Päätänsä, hurja,
ei varjella huoli. Siksi olen täällä. Pahaa pojalleni aiot, sinut unessa
näin ja ilkeät olivat sulla elkeet.

LOUHI peitellen ja kierrellen: Kävi tästä morsiansa pyytämässä. Työnsin
työlle joutavalle, hirvenajoon —. Uhitellen läksi uros. Kolmannella
huomenella uhkaili palata, myötä saalis muka, Nyt on tunti tullut,
eikä miestä näy. Muuta ei mulla tiedossani.

LEMMINKÄISEN ÄITI: Mutta tuntosi pohjalla pahojen aikeitten ahjo! Sen
näen. Tyhjää ei ilkoiset silmäsi vilhu ja pätsinä pala. Ja kuulinhan itse:
Kosijoita toisia vuottelet taloon.

LOUHI: Vuotan ketä vuotan. Ei ole Pohjolan vieraat eukkojen
tutkailtavissa. (Menee vasemmalle, ovea avaten:) Välemmin joudu!
(palaa oikealle ja avaa aarrekirstun, jälleen nousten:) Mene tanhuan
puolelle, kotapadassa keittoa kiehuu vieraankin varalle. Piioilta
juomiskaljoja pyydä.

LEMMINKÄISEN ÄITI: Menen kyllä, menenhän kyllä. (Ottaa eväsnyyttinsä,
loukkaantuneen ylpeydellä:) Mutta en ruokasi, juomasi vajaa. Omissa
eväissä olen. (Aikoo lähteä.)

LOUHI: Hyvä kaikille meille, jos isoisempain tieltä poikasi
kotopuolelle saatat.

LEMMINKÄISEN ÄITI: Minkä tahtoo, sen tekee Lemminkäinen. Toki anella
aijon nämä herjat heittämään, en enempi anele.

LOUHI suuttuneena: Lemmin ämmä, liiku mielin kielin Pohjolan talossa.
Ja mielessä muista: Ei kuuna päivänä Pohjolan tytär tule Nälkäniemen
miniäksi.

LEMMINKÄISEN ÄITI: kenen naisista Kaukoniemen isäntä tahtoo, sen ottaa.
Ja hyvä kaikille meille, jos et uhita turhalla toralla miestä, joka on
saarella saakka sotia käynyt — —.

LOUHI: Piilopoikana, paimenpoikana pillatöitänsä Saarella teki.

LEMMINKÄISEN ÄITI: Hyvästi, tyly emäntä. Ole kylmempi Lapin noitaa,
lääväsi nurkassa värjöttelen, kunnes poikani tulee. (Lähtee takaovesta.
Louhi on jo edellä ottanut ryijyn arkusta ja alkaa sitä nyt ripustaa
oikeanpuoleiselle seinälle.)

KOLMAS KOHTAUS

POHJOLAN ISÄNTÄ tulee vasemmalta. Hän on keskikokoinen, kumaraharteinen
mies, olentonsa väsähtynyttä ja hiljaista. Kasvojen juonteissa on
katkeruutta, mutta silmistä paistaa lämmin ja elävä loiste, joka joskus
voi tulistua tuimaksi ja palavaksi.

LOUHI lopetellessaan ryijyn kiinnittämistä: Menepä Talasmäelle
penkerelle, silmää Unnapon selälle lounatta kohti, oisiko tulossa Apso.

POHJOLAN ISÄNTÄ tullen tarkkaavaiseksi: Mitä Apso Hämeestä hiihtämässä?

LOUHI kuin ilman aikojaan puhellen: Tietoja tietämässä Hermantoiselta
vävyltä.

POHJOLAN ISÄNTÄ täysin hämmästtyneenä: Vävyltä?

LOUHI: Vävyltä minkä vävyltä! Viikon on käkenyt Ilmalan isäntä kosiin
meille. Nyt on vahvasti vaarassa mennä. Siitä viestin vei Apso.

POHJOLAN ISÄNTÄ tuimistuen: Sala-aikeita taas! Piti vietämän häihin
kutsuja Pohjan kyliin ja Karjalan puolelle. Niin oli puhe.

LOUHI: Häihinpä kyllä, omiin, jos ei toisten.

POHJOLAN ISÄNTÄ: Sitä etten uumonnut ennen. Saalista kehnoa nyt sinä
aivoissa ajelet! — Tyttö on suostunut Lemminkäiselle.

LOUHI: Mitättömälle! Ja mistä hinnasta? Ei oravan kynttä, ei
penningin perää tytöstä maksa tämä sulhojen sulho. Maankuulu tytär
tyhjästä typösentyhjälle kaupata! Niin pohjaton vielä ei Pohjolan
rikkaus. Onko Kivimäen Sampo aarteita täytisen täynnä? Onko kattoon
tai kamanaan saakka? Minkä lie romua kynnyksen tasalle, antia metsän
ja maan, saalista sodan ja kaupan. Nekin vaivalla koottu: Taattojen
töillä ja päillä. — Mitä kokoon on saatu, sitä säilytän ja lisään.
Tämä on polvesta polveen ollut Pohjolan-haltian tapa. Minä olen
'Pohjolan tytär, sinä olet taloon otettu vävy ja vävyksi vätys. Sinusta ei
sotatielle miestä, et kauppaa käy.

POHJOLAN ISÄNTÄ: En ole sotia käynyt, kun on raato ryöstöä
parempi. Olen muheiksi muuttanut kivikkopellot ja saroiksi suoriks
koukeronotkot. — Ei ole kauppaa käyty, kun on uusille urille, loitolla
meistä, työntynyt kauppien riista. Tiet Pohjaan päin, Perman maahan,
vesovat metsää, kun on vajonnut permien kuulu valta. Vuoksen alitse,
Nevan suitse pitkiä virtoja myöten, merenäärisiin linnoihin suuriin,
nyt kulkevat kauppien laivat. Niille teille ei meistä.

LOUHI: Kallion kyljestä, katajamäiltä ja sammalesoista, niistäkö
nostat, mokoma, rukiin ja riistan?

POHJOLAN ISÄNTÄ: Nostan minkä nostan: eloa, oloa syksystä syksyyn.

LOUHI: Kunnes tyyten on vajennut maahan talon valta ja voima. —
Pohjolan aluskunta pahoin on alalta pienentynyt. Talot toiset ei
enempi kumarra meitä, kun eivät pelkää. Eivät Pohjolan pitoja armona
pidä, ei kutsuna kunnian suuren, kuin pitivät ennen. Entä Kuutolan
koreat ja Vietolan viirunaamat rinnalle pyrkivät. Nyt tarpeen on
vävyksi isäntä iso ja rikas —.

POHJOLAN ISÄNTÄ: Raskas on elämä ostetun emännän — -.

LOUHI: Käypää tapaa en heitä, tyttäristä en lunnaitta luovu. Enkä
lastani köyhän huolille heitä, se tiedä.

NELJÄS KOHTAUS

POHJOLAN TYTÄR tulee vasemmalta. Hän on kaunis, mutta ei vain
kylmä ja kopea kaunotar. Tosin hänen ohimonsa on kuultavan kirkas
kuin kuutamo ja hänen vartalonsa jäntevä, ylpeästi sorja. Mutta
hänen hipiänsä on kuumasti himmeä kuin alituisen auringon paahtama,
kellertävästi himneä kuin kelta kulleron kukkalehdillä. `Ja hänen
silmäinsä katse on tuhantena ilmehtivä, pistävästä kekälepalosta aina
lapselliseen hätään saakka. Tukka on tuuhea, tummanruskea.

POHJOLAN TYTÄR jo ovella huudahtaen: Tulotiellä jo varmaan on Lemmin
poika! (Menee ikkunaa kohti.)

POHJOLAN ISÄNTÄ: Ja Ilmalan isäntä Hermantoinen.

POHJOLAN TYTÄR hämmästyneenä: Hermantoinen?

POHJOLAN ISÄNTÄ: Kosiomiehenä, kuulema, taloon tulee.

POHJOLAN TYTÄR jäykistyen: Mitä ongelmoita nämä?

LOUHI: Toki Pohjolan kanoja kilvalla kositaan.

POHJOLAN TYTÄR palavin silmin: Ei enempi kilvalla eikä kalvalla. Turhia
touhuja. Lausunut olen jo totisen sanan.

LOUHI. Mutta en ole antanut sanoja minä.

POHJOLAN TYTÄR: Itse annoit luvan sankaritöihin, jotka tytärten
tapaan, uroolta vaadin.

LOUHI: Luvan annoin kerskurin kokea, että on ylähäisellä orrella
tämän talon kanat.

POHJOLAN TYTÄR voitollisena: Navalta taivaanko löytänet miehen toisen,
ken hiihtää Hiisien hirven ja Viipajan virrasta joutsenen pyytää!

LOUHI: Lujimmat lunnaat, parhaan makson, mitä toivoa taitaa, tarjoaa
Hermantoinen. Mitä takeita töistä tyhjän miehen.

POHJOLAN TYTÄR lujasti: Suorittaa.

    (Louhi menee).

POHJOLAN TYTÄR puoliksi itsekseen: Teot tuonentuimat ja ihmeet jaksaa
se pätöinen poika — — (Isälleen:) Uskotko taatta kuin minä?

POHJOLAN ISÄNTÄ: Uskon, uskonpa toki. Kun sankari tulee, tulee kuin
myrsky ja myry ja pilvien pielitse vuotaa auringon pyhäinen virta.
Uros miehistä uljain kun astuu, nöyrät nostaa, kylmät polttaa ja
muruiksi tyhjiksi murtaa kiviset rinnat. Miehen sennäköisen mieltä ei
taivuta rauta, ei metinen kieli, ei ylpeys kauneimman naisen — —.

POHJOLAN TYTÄR on katsellut isän puheen ajan ikkunasta hankia pitkin,
ihastuneena: Koko sommelon tähteen sait somia sanoja!

POHJOLAN ISÄNTÄ: Niin aattelin kerran — — ja monesti.

POHJOLAN TYTÄR: Nyt toisinko arvelet?

POHJOLAN ISÄNTÄ: En arvele toisin, mutta toisin nyt itseni tiedän
kuin nuorra miessä. Miehen melkeän tahtoja murtaa ja muuttaa minäkin
tunsin. Puuttui tekojen teho. Äitisi ylpeä kauneus — oli impenä äitisi
ihana — kauneus löi minut maahan joka kerran kun tahdoin omana mielellä
taivalta mitata. En ollut varattu naisen nauruja, naljoja vastaan.
Maseni tarmo ja tahto. Koveni päitä päivältä äitisi mieli ja rumeni
muoto. Entäpä, olisin sankari ollut — —.

VIIDES KOHTAUS

APSO kontti selässä ja Pohjolan emäntä tulevat. Apsolla toinen
silmä umpisilmä, toinen milloin katkeran karsas, milloin viekkaasti
vilhuva. Naama sileä, mutta leuan alla tiheä tukku mustaa partaa.
Köyry hartia, mutta voimakas ukko.

APSO emännälle: Tulee, tulee, toki taimen tarttuu, kuu on syöttinä
lempi ja mettiäinen.

LOUHI: Väleenkö lupasi lähteä.

APSO: Laukilla laukkaa. Vielä ei yllätä yö, kun on miekkoinen täällä.
(Alkaa päästellä karsinanpuolella konttiaan.)

LOUHI: Sima sakea pöytään. (Tyttärelleen) Piikoja käske.

POHJOLAN TYTÄR: Ei kiirettä käskyyn. Kun ei syytä juhlaan, te lyhyeen
loppuu. Ei minua pakolla naiteta.

LOUHI: Pakolla! Kuka pakosta pakisee? Kahdessa vara valita. Toisen
otat, toisen jätät. Lupa kummankin uroon on tytärtä pyytää.'Pakosta ei
puhetta, vaan kilvasta kempien miesten.

APSO tarkoittavasti: Ja ollapa heittiö toisen, niin on miekkoinen
toinen. Tullessa kuulin yhtä ja toista — —

LOUHI: Sano, mitä kuulit?

APSO: Oli Lemminkäinen hirmuna hiihtänyt kylien kautta. Kävi kylillä
vieläkin vauhkojen vaimojen melske ja veräjillä koiratkin pelosta
vinkui —

LOUHI: Entäs, vieläkö enemmän kuulit?

APSO: Yövyin öitä kolme taapäin Kuutolan taloon ja tupa oli Karjalan
kauppeja täynnä. Kerskasivat tietävänsä, että oli ennen naitu nainen
jo Lemminkäisellä talossa — —

LOUHI: Siinä se kuultiin! Ja meillä pajatti pahaisen orjatytön
heittäneensä. Kotinainen ennen naitu!

POHJOLAN TYTÄR: Herjasit, parjasit, Ulappalan ukko! Valhetta laske ei
sankarin kieli.

LOUHI: Valhesankari, kerskuri ollut on aina!

POHJOLAN TYTÄR vakavan ylpeästi: En juoruja juokse. Uros itse
sen seikan selittää. (Lähtee vasemmalle.)

LOUHI: Hyvin kääntyy kaikki. (Mennessään arkulleen ja ottaessaan
aarrevuoren avaimet, jotka antaa Apsolle.) Vai on entinen emäntä — —.
Apso, avaimet tässä. Sammolle miehet. Perimmäiseltä perältä vävyn
orhille hopeinen marhaminta ja tyttären rinnalle parhaat helmet.

APSO: Mennään, mennään. (Apso ja isäntä tekevät lähtöä.)

LOUHI: Piika tuokoon tuopilla olutta.

APSO: Sanotaan, sanotaan. (Isäntä ja Apso menevät.)

LOUHI yksin, mennen arkulleen, sieltä liinoja valiten: Lempiliina
tyttärelle — — (Ottaa erilleen rahille liinan.) Ja anopin harteille
säterinen liina.

    (Heittää harteilleen komean liinan. Piika tuo tuopilla
    olutta ja panee tuopin karsinanpuoleiselle rahille.)

Ystävällisesti: Toitko tammisesta tynnöristä?

PIIKA: Tammisen tapinkin takaa.

KUUDES KOHTAUS

Iro juoksee riemukkaana tupaan, jo ovelta huijaa: Lemmin poika hiihtää,
Siimetsalmea pyrynä samoo. Teuri on kannoilla perässä. (Piika silmää
ikkunasta, sitten ulos.)

LOUHI jäykistyy, riipaisee siitä vihaisena liinan pois harteiltaan,
menee akkunaan, riemastuu: SaaIista vailla! (Istuu penkille pöydän
taakse.)

SEITSEMÄS KOHTAUS

Pohjolan tytär kiireisesti vasemmalta.

POHJOLAN TYTÄR: Ken saapuu, ken?

IRO: Sulho poika, Lemmin poika!

LOUHI: Hiiden hirveä vailla.

POHJOLAN TYTÄR vavahtaa, jäykistyy, jää ovenpieleen vasemmalle.

IRO lähestyen Pohjolan tytärtä, lempeän iloisesti: Toisen kerran
kiinni saa, ei aina Mielikki hyvällä päällä.

KAHDEKSAS KOHTAUS

LEMMINKÄINEN saapuu. Hän on verevä ja voimakas, koko näöltään ja
olennoltaan sankarin lajia. Puettuna kalevalaiseen hiihtäjän asuun.

LEMMINKÄINEN repäisee oven rennosti auki. Pihaan päin kääntyneenä
Teurille: Teuri, vie kalhottimet saunaan sulamaan! Ja lyIyni myös!
Se janoo, arvelen, uutta tervaa. (Astuu tupaan, reippaasti:) Ja
minä mies otraista oltta! Tulinen tuoppi miehelle tuliselle.

LOUHI yhä istuen: Ei ansiotta simoja juoda.

LEMMINKÄINEN: Hienoilta sormilla tyttären punehtivaisen minä oluet
otan. (Lähestyy Pohjolan tytärtä. Tämä seisoo kalpeana.) Ohoh, kuin on
kalpea valvatti raukka. Kaikerreltuko liioin ja valvottu öitä?

POHJOLAN TYTÄR syvällä murheella: Ei ole itketty liioin, ei ole
valvottu öitä. (Kovemmin:) Seisahti veret, ne tyrehti valhe!

LEMMINKÄINEN: Valhe?

POHJOLAN TYTÄR: Tyhjänä tulet ja — —

LEMMINKÄINEN tulisesti: Suuremman saaliin minä retkeltä sain, kuin
on Lempojen hirvi! hain aatoksen uuden ja ihanan. Sulle sen lausua
aioin kahden ja läheltä. Nyt tässä se kuule ja ymmärrä, typerä tyttö.
Hiihtelin maita ja mäkiä. Hangella auringon läikky kuin merellä
keltainen purje. Ja rinteillä honkien varjot kuin siniset virrat. Minä
vaarat ristin, rastin: Laaksosta paistoi Tarvaan kiiltävä kylki. Minä
laaksot pitkin poikin: hatasarvet jo vaaralla keinui. Vihoviimein
illalla eilen, kun tyhjänä seisoi ilma ja kajotti lännestä kaukaa
viimeinen kajo, lylyn vaaralta laskin ja allani hoippuvin polvin pakeni
Hiitolan laukki. Jo oli lautaset eessä, lykkäsin oheen ja lämsäni
lähetin. Siinä seisoi Hiiden hirvi, sapsot ja kinteret vapisi, huurusi
henki, hätää ja kauhua huokui kylmään ilmaan. Silitin karvaa, vavahti
eläin ja tuijotti väsyvin silmin.

IRO innostuneesti mukana: Kaunis on hirvellä silmä!

LEMMINKÄINEN: Kuin rutarannalla päilyvä kalvo, kuin immellä
Kalman. Maseni mieli, tyhjältä tuntui teko. Katselin kauas ja
kauvan. Tälläkö teolla, sinisellä hirvellä maksan Pohjolan neidon?
Silläkö taipuu ylpeä impi? Teon pienenkö vuoksi, ei tekojen
suurempain, jo ennen tehtyjen vuoksi, joista nyt maine kiertää? Tyhjäkö
muotoni mun ja verevät huulet, huulteni henki? Tässä silmässä kalma ja
tässäkö kalmainen kaihi, jotta mun narrina täytyi tarpoa, survoa?

POHJOLAN TYTÄR: Ei ole narrin työtä kuntoa näyttää.

LEMMINKÄINEN: 'Penninkimäärillä ostaa tai teolla vaaditulla maksaa
kanan kaupatun hinta, kumpikin tapa on vanhoja tomuja.

POHJOLAN TYTÄR: Teko yksin on sankarin merkki!

LEMMINKÄINEN: Teko outo ja ihme on sankarin merkki. Sen silloin äkkiä
tiesin hämärän tihittäessä, ja muistaisi Kiesuksen satua, Saarella
kuuntelemaani. Teki kaiken se mies, mitä ennen ei tehty. Teki toisin
kuin muut, teki tekemättömät, alas auringon käski, sen orjille antoi ja
outo oli muille.

IRO: Mitä vieläkin miehestä kuulit, se keno.

LEMMINKÄINEN: En enempi kuullut, en enempi muista. Mutta itseni
ilosta tiesin, mitä tehtävä oli: Minä lämsäni leikkasin irti ja
peurani peltoja kiiti. Otin vyöltäni oinahan sarven, toitotin Teurin
ja yön läpi hiihdin. Sinä ymmärrätkö? On kyllälti mulla jo vanhoja
sankaritöitä. Nyt uusia tehdään. Nyt lempi ylennetään! Sen ymmärrätkö?

POHJOLAN TYTÄR syvässä sisäisessä ristiriidassa: Outoja sanoja,
soipia sanoja. Kuta kauniimpi lause, kuta kauniimpi lausuja itse, sitä
suurempi kuulijan hätä. Ei vajene vaiva, kun on vaivoja monta.

LEMMINKÄINEN ilostuen: Mikä kaunista kuulla, on puoleksi
selvä. Toiste selväksi toinen puoli ja aurinko kulona palaa. (Istuu
rennosti rahille.) Mutta huonosti kasvaa tämän talon emännän humala,
kun ei taaria tarita.

IRO katselee tuoppia rahilla tarjotakseen; rohkaisee vihdoin itsensä ja
kiidättää tuopin loistavin silmin Lemminkäiselle.

LEMMINKÄINEN ottaessaan tuopin: Onko jo kuka sanonut, että olet
silmiltä sihertäväinen? (Iro painaa katseensa maahan. Lemminkäinen
yrittää kurkistaa tyttöä silmiin:) Toki silmät näytä, älä piilossa
kujerra. (Juo ja Iaskee tuopin pöydälle.)

LOUHI Irolle Lemminkäisen juodessa: Työlle siitä, älä laiskana lotaja.
(Iro pelästyneenä ulos.)

LEMMINKÄINEN Louhelle: Niinpä työnnä, vihainen emäntä, tyttäresi
puolisoksi Lemmin pojalle minulle, ilman rahoja anna ja töitä. Vain
varttani vastaan ja miehen mainetta myöten.

LOUHI: Jonkin joutio — mainio maine. Sankariksi narri ja sanoissa uljas.

LEMMINKÄINEN ponnahtaa pystyyn: Älä liikoja laverra, en herjoja kärsi.

LOUHI ärsyttäin: Töistä et joutavinta jaksanut.

LEMMINKÄINEN: Enkö ma jaksanut! Jalosti jaksoin, sen kuulit.

LOUHI: Taisivat olla Untamon unia, kuin valehet muutkin.

LEMMINKÄINEN: Ja mitkä valehet?

LOUHI: Kysyt Pohjolan tyttäreltä. (Lemminkäinen kääntyy kysyvästi
tyttären puoleen.)

POHJOLAN TYTÄR synkän murheellisesti. Sulla on ennen naitu nainen.

LEMMINKÄINEN. Vai on tyttären keruksihin juuttunut juorujen kerä.

POHJOLAN TYTÄR tulisessa hädässä: Minun täytyy kuulla, mikä totta on,
mikä väärää!

LEMMINKÄINEN: Jos lie tultuna tuomiolle, niin kuulkaatte, piiat
ja emännät: Kyllikin ryöstin ikuiseksi naisekseni — alusta aina
on ikuista lempi — kuin uuhen kultakarvan kotiini kannoin. Mutta
kanalla sillä oli kärpänen mielenä päässä. Oli siniset silmät, ei
silmissä teriä, ei sydämessä henkeä: toiset miehet sen kääntelivät
piian. Toin Saarelta saaliin, sen emännäksi aioin, jäi orjaksi,
orjana pysyy. Onko selvänä seikka?

POHJOLAN TYTÄR: Olet ryöstänyt naisen, nyt et ansaita tahdo kunnolla
työllä.

LEMMINKÄINEN: Olen ryöstänyt naisen, olen kiistannut hurjin töin,
olen kopponut kerskoin, olen pilalla pitänyt. On tehtynä tuhmemmatkin,
vain ei osteltu rahalla — —

LOUHI: Kun on kukkaro laiha.

LEMMINKÄINEN jatkaen omaa ajatuskulkuaan: Nyt loukkoon entiset eleet.
Nyt ammun nuolella orheimmalla: pyynnöllä pyhällä.

LOUHI: Et osta naista, kun ei kukkaro kykene, Nälkäniemen isäntä parka.

LEMMINKÄINEN purren vastaan: Emäntä parka, olen rikas ilman rahoja.

LOUHI ottaa penkiltä itselleen ja tyttärelleen aikomansa liiman ja
nousten päättävästi: Lorusta loppu! Ja väleen! (Käy läpi tuvan, menee
vasemmalle kamariin.)

POHJOLAN TYTÄR lähestyen, kiihkeästi: Lemmin poika, olet aurinko mulle!
Mutta miksi ei ole sinuun luottoni luja? Liioin olet raisu ja raivo.
Tänä tuntina päivänä paistat, toisena pilviin peityt ja hengität hyytä
kuin huurteinen peto. (Yhä kasvavalla hädällä.) Olet päänmeno miesten
ja turmio naisten. Mulle olet pelko ja ainoa elämä. Pelosta päästä!
Anna itseesi usko!

LEMMINKÄINEN vieden Pohjolan tyttären rahille, selittäen: Ole
yksinkertaisempi: Ole minun vain siksi, ettet muuta voi kuin olla
minun.

POHJOLAN TYTÄR: Ei voi muuta sydän. Kuitenkin: aivoissa arpa: Oletko
oloinen onni vai turmio elämän kaiken? Mutta vaivalla, teolla näytä,
että olen kallis sulle kuin kultainen onni, silloin on luottoni luja,
sinut uskon sankariksi.

LEMMINKÄINEN mieleltä maseten: Rata aivojesi alusta alkuun kiertää.
Älä jatka neito, et ymmärrä minua. Ja kuitenkin tahtoisin, minut
ymmärtäisit äitini älyllä, sinä yksin ja synnyttäjäni. Muista ei väliä.
Muut mua lyökööt, muita minä vastaan. Te kahden vain lepo lauhkea mulle.
En enempi tahdo naisesta taistella. (Ponnahtaa ylös.) Minä merisiä
retkiä tekisin ja liitoksistansa liikkuisivat — sen vannon — meren
rannalla linnat.

YHDEKSÄS, KOHTAUS

Pohjolan isäntä tulee ulkoa kädessä helmet.

POHJOLAN ISÄNTÄ: Terve miestä taloon.

LEMMINKÄINEN: Terve tervehyttäjälle.

POHJOLAN ISÄNTÄ: Ei tavattu saalista vielä.

LEMMINKÄINEN: Miksi hakea kaukaa, kun on lähellä saalis.

POHJOLAN ISÄNTÄ myhäillen: Annapas, helmitän soreaksi saalaan. (Panee
helmet tyttärensä kaulalle.) Niitä Lemminkäiselle kanna. (Pohjolan
tytär nousee ja liikehtii taka-alalle. Kääntyy täällä kasvot
näyttämölle päin ja jää miettimään.)

KYMMENES KOHTAUS

Pohjolan emäntä tulee vasemmalta harteilla liina ja kädessä
hopeavanteinen tuoppi, jonka täyttää rahilla olevasta tuopista ja
vie pöydälle. Isännälle: Missä on Apso?

POHJOLAN ISÄNTÄ: Jäi pihalle.

LOUHI mennessään läpi tuvan ulko-ovea kohti, tyttärelleen, mielevästi
kuiskaten: Kannelle kamariarkin lykkyliinasi levitin, ota olalle sieltä.
Nyt lempivieras on tulossa.

POHJOLAN TYTÄR äidin ovea avatessa, kuuluvalla äänellä, tuikeasti:
Lempivieras ei minulle!

LOUHI: Katsoa paras, ei katua. (Menee ulos.)

LEMMINKÄINEN oudoksuen emännän juhla-asua ja kuulemiaan sanoja: Ken ei
sinulle lempivieras?

POHJOLAN TYTÄR: Oi, Lemminpoika, liiku tasaisin mielin, ole kieleltä
siivo, niin sula on sovinto meillä.

LEMMINKÄINEN: Miksi emännällä silkkinen liina ja hopeatuoppi?

POHJOLAN ISÄNÄ: Ne on akkojen aikeet, älä herjasta huoli.

LEMMINKÄINEN uhkaavasti: Taitaa taloon vieraita käetä!

YHDESTOISTA KOHTAUS

Louhi tulee ulkoa ja Iiikehtii pöydän pääpuoleen vasemmalle etualalle.
Apso perässä marhaminta kädessä. Sanaton jännitys.

LEMMINKÄINEN riidanhaluisena: Kenelle tuoppi on hopeavanne?

LOUHI tarttuen tuoppiin tanakasti: Suuremmille, ei sinulle.

LEMMINKÄINEN: `Kenelle tuopissa kaljo?

LOUHI: Ei köyhille eikä kurjille.

LEMMINKÄINEN yhä raivoa keräten: 'Ja kenen orhille marhaminta?

APSO ilkeästi: He, Hermantuiseile vävylle. (Emännälle:) Koirat
vinkuivat ulapalle päin, liekö jo lähellä.

LOUHI: Tulee ison Ilmalan isäntä, kuulitko mies!

LEMMINKÄINEN joka on seisonut kuin iskuja vastaan ottaen, kääntyy
raivossa tolkuttomasti älähtäen Pohjolan tytärtä kohti, joka on
siirtynyt vasemmalle: Ja tyttären helmet on rengasta samaa! Ja
juorut ja syyttelyt, katalat kantelut, tyttären tylyys ja kähykieii
emännän, kaikki on käärmehenpäitä ja konnalta kutua. (Pohjolan
tyttärelle:) Ketä varten kaulalla helmet?

POHJOLAN ISÄNTÄ: Sinua varten ne toin, toki toisin oli käsky.

LEMMINKÄINEN: Kysyn Pohjolan tyttäreltä.

POHJOLAN TYTÄR: Ei Hermantoista varten.

LEMMINKÄINEN: Mutta et minulle kanna!

POHJOLAN TYTÄR: Sitä itseltä kyselen, sinä itseltä kysele myös.

KAHDESTOISTA KOHTAUS

LEMMINKÄISEN ÄITI Tulee hätääntyneenä ulko-ovesta, laskee kätensä
takaapäin poikansa olalle: Tule kotiin poika!

LEMMINKÄINEN ottaen äitiä hyväillen olasta: Muoriko mukana? Koska tulit?

LEMMINKÄISEN ÄITI: Tulin yöllä — vaara on ovella!

LEMMINKÄINEN: Missä olet ulkona viipynyt?

LEMMINKÄISEN ÄITI: Vahtaelin tanhuan perällä — — tulossa toiset on
kosijat, jo salmessa ajaa — vältä miekkojen meteli. (Emäntä kurkistaa
ikkunasta.)

LEMMINKÄINEN: Miksi et vuottanut tuvassa?

LEMMINKÄISEN ÄITI: En vieraaksi Pohjolaan tullut.

LOUHI: Ei vieraaksi suvaittu!

LEMMINKÄINEN uhkaavasti: Hyvin, hyvin on kaikki, parasta paremmin,
emäntä parka.

LEMMINKÄISEN ÄITI: Ehtopoikani, tällä kerralla heitä ne herjat. Teurikin
tahteli tavata.

LEMMINKÄINEN: Tulen — ja takaisin tulen. (Pohjolan tyttärelle:) Kysy
itseltä tytär, mitä vastaat! (Menee ulos, äiti perässä.)

APSO Lemminkäisen mennessä, kähyisessä vihassa ja ivassa: Mene, älä
palaja! Maksalta märkene, huorien huitukka, maailman maine — —.
(Alkaa kuulua kujalta kulkusten helinää, Louhi lähestyy ikkunaa.)
Ohoh, jopa on kulkusten kulina, reellä ne rikkaat remmattavat — —
(Lähtee pihalle marhaminta kourassa vastaan.)

LOUHI akkunassa, kuIkusten helistessä kuin juuri seisotetun orhin
korskuessa: Korjassa mies punaverinen.

POHJOLAN TYTÄR liikehtii suuressa hädässä: Sydämessä hätä ja aivoissa
tulinen arpa! Ken ratkoa taitaa etisen elämän kaiken näin hetkellä
tuimelevalla? — Piilonurkassa hämärä vastaa, siltä ma kyselen, koito.
(Menee kiireesti ovesta vasemmalle.)

KOLMASTOISTA KOHTAUS

HERMANTOINEN, verevä, keskikokoinen, kasvoiltaan ja varreltaan
puhdasmuotoinen mies, astuu ulko-ovesta tupaan.

LOUHI ottaa tuopin pöydältä: Terve tänne tultuasi!

HERMANTOINEN: Terve tervehyttäjille!

LOUHI: Vaahti päällä, melu alla, ympäri hopeapäärme, itsesi onneksi
juo.

HERMANTOINEN: Ei ennen tuopista oltta, kuin on rahottu impi, se on
sulhojen tapa. Vai oisiko rahoin arvattavissa kuulun talon korkea tytär?

LOUHI: Kallis on kotoinen kuopus, toki lujilla lunnailla miehelle
mieleiselle.

HERMANTOINEN: Sata näätien päitä, oravan turkkeja kokonainen orsi ja
lisäksi simpukkahelmet on ollut Ilmalan suvussa miniän hinta.

LOUHI Maankuuluja niillä ei määrillä rahota. Kunnia kultia kysyy.

HERMANTOINEN: Tottapa maksaa — kunnia talon ja suvun — ja maksetaan.
`Jos oisi otuksia puolella lisätä ja kukkaro kultaa.

LOUHI: Jos kukkaroita kaksi, ei kielletä enempi, kun on ottaja pätevä
mies.

HERMANTOINEN: Ka, myöstytän mielesi mukaan — —. Olleko tulossa neito?

POHJOLAN ISÄNTÄ: Käyn tuomassa tytön. Vain tyttären omia mieliä
myöten on päätetty liitto. (Lähtee vasemmalle.)

HERMANTOINEN: Lemminkäinenkö pihalla seisoi?

LOUHI: Seisoa joutaa. `Jos vieläkin, rietas, suullansa rehkisi, Toki
maltat mielen tappelemasta.

    (Pohjolan tytär ja isäntä vasemmalta).

HERMANTOINEN: Mitäpä hylystä huolia. (Aikoo kääntyä tyttären puoleen.)

NELJÄSTOISTA KOHTAUS

Lemminkäinen tulee ulko-ovesta.

LEMMINKÄINEN: Saisinko kuulla, mikä oli uuhella hinta? Äijäkö nuoresta
lihasta, paljonko ytimestä? Entäpä untuvapuoli! Se vasta penningit
maksoi. (Lyöden huotraa kädellään) Vetäiskö vertaa miekkani paino?
Mitä tuumaa vävy?

HERMANTOINEN kääntyy ylpeästi poispäin.

LEMMINKÄINEN nauraen: Kuin hiiri höyryhäntä kasin liikkuissa pihalla. —
Entäs anopin tuumat? Oli kerran akka maan kavala. Kokosi isäin kullan
ja veljien kullan, sisarten hopean kaiken ja orpolapsilta vasket. Orjia
osti ja möi. Orjilla poikia teetti ja näitäkin möi ja lopuksi tyttäret
lunnista lujista. Sai kerran kyllälti kultaa, hykersi kämmentä kahta ja
vaakkui orjille osattomille: Ylähäilä on aurinko tyhjä ja mitätön.
Täällä on aurinko, sampo ja saalis ja aarre. Kurjat ja orjat, kullalle
kumartamaan! `Ja pelkäsi rahanalaiset, ne kumarsi ahnetta akkaa ja
taivasta karttoi. Siitä on ollut maa tämä auringotta, vain varkain on
orjista pienin palvonut päivää, salariemussa itkenyt, hiljaa. — Kuka
ollut lie tämä akka? Taitaako emäntä sanoa?

LOUHI: Mene, herja, ja väleen tai kokoan väkeni kaiken.

POHJOLAN TYTÄR: Lemmin poika, älä katko viimeistä kortta!

LEMMINKÄINEN: Sulle lauluista paras. (Kääntyy Pohjolan tyttären
puoleen, tätä lähestyen:) Itseltä kysyit. Mitä vastaat?

POHJOLAN TYTÄR: Kyselin, kylmästi vastasi arpa: Mies vaatii kaiken,
minä turvaton vaadin myös elonajaksi turvaa, miehen vakaista kuntoa
vaadin.

LEMMINKÄINEN kiihkeänä ja jännittyneenä: Kenen olet? Ikuinen lupa tai
ikuinen kielto?

POHJOLAN TYTÄR: Kenen olen, sen tiedät. Kenelle emännäksi
tulen, sitä itseltä kysy. Ansaitse!

LEMMINKÄINEN pettyneesti: Samat sanomat jälleen. (Raivostuen.) Et kiellä,
et myönnä! Tämä järjen otsasta ottaa! (Muuttautuen hurjaan ivaan.)
Kiskonko pilvestä päreitä tai kivestä tuohta? Juoksenko verisen
virstan miekkain teriä myöten vai naisten neulojen neniä? Kulon
poltanko keskellä merta vai vertako sataman pitää! — Siinä ihmeitä
pieniä, kun et suuria tajua. (Hetken hiljaisuuden jälkeen, jonka
kuluessa Lemminkäisen äiti tulee hädän ilme kasvoilla ovensuuhun Iron
seuraamana.) Sylihin syöksy, sinut mukaani ryöstän ja maailma auki on
taivasta myöten!

POHJOLAN TYTÄR halveksien: En ole minä Kyllikin lajia.

LEMMINKÄINEN vetäisten tolkuttoman raivokkaana miekkansa huotrasta
ja lyöden sen viuhuen pöytään: Mutta minä olen minuista lajia!
(Hermantoiselie:) Nyt tappele, koira!

HERMANTOINEN vetäen säilänsä puoliksi maalle: Tämä on
miehelle liikaa.

LOUHI: Minä kiellän!

LEMMINKÄISEN ÄITI tullen luo: Lupasit tulla, aiothan lähteä merisille
retkille, poika.

LEMMINKÄINEN kuin tainnoksista heräten: Oikein, oikein: Teuri tuo tänne!
(Lemminkäisen äiti ulos.)

POHJOLAN TYTÄR: Rikoit kotoisen rauhan! Olen sukua suurta. En heity
heittiön rekeen. Parempi elämä kyImä kuin kurja. Hermantoiselle
häät. (Ottaa pöydältä juhlatuopin ja tarjoo sen Hermantoiselle, joka
juo.)

LEMMINKÄINEN kyImänä ja kalpeana: Oikein, oikein! Aljettava on alusta.
Maa köyhä, meri pohatta. (Ottaa miekkansa ja työntää huotraan). Meren
rannalle hiihtää miestä kaksi. On Lännen poikien purressa Lemmin
pojalle tiloja, sen takaa säiläni maine.

VIIDESTOISTA KOHTAUS

    Teuri, leveänaamainen, muheva uros kädessä keihäs ja Lemminkäisen
    äiti tulevat.

LEMMINKÄINEN: Lohikäärmekokilla miehet keinuvat kohta lännestä itään
ja suveen: Purjehet yllä kuin neitojen liinat ja takana myötäinen myry!
(Teurille:) Tuletko, poika, Tanikan linnoja päin?

TEURI: Johan sitä — minäkin tässä — jotta ei hameista huvia. Mikäs
siinä, kun on myötäinen myry — —.

LEMMINKÄINEN: Ja Riian linnaan ja Riian taakse, etelän maille
Kiesuksen tarhoja päin, missä on meteli miesten. Syksyllä häihin!
Ja lunnaat! Pilalla tuodaan piialle kymmenet lunnaat ja
kamelivarsat. Mutta paljon ei muita vieraita suvaita! Minkä
köyhät ja kehnot. Isoiset pysykööt poista, jos pitävät päästään.
Niissä häissä juodaan verta ja syödään sammakon päitä. Sanottu
on ja syksyllä tehty. (Katsoo Pohjolan tytärtä, kääntyy ovea kohti
ja huomaa Iron.) Sinä pienoinen piika, kannoit Lemmin pojalle olutta
tuopin kylmässä kylässä, siitä saat tultua parhaat pangat. (Kääntyy
vielä kerran Pohjolan tyttären puolen.) Et taipunut, tytär.
Taitutko syksyksi, tytär? (Lemminkäinen ottaa Teurilta
keihässauvan ja astuu ulos. Teuri, äiti ja Iro jäljessä.)

APSO (tulee ulko-ovesta): Joko lähtee konna? Väkänuolet ammunko
hartialihaan?

LOUHI: Ei Pohjolan pihalla katalasti miestä tapeta. Sinne menee, sinne
jää. (Tytär vavahtaa.)

HERMANTOINEN on katsonut ihastuen Pohjolan tytärtä, tätä
askelen lähestyen: Olet kaunis, Pohjolan tytär. (Pohjolan tytär pysyy
sanattomana, kylmänä.) Tulen silmiltä sokeaksi! (Jää katsomaan.)

LOUHI: Minä lupaan suuria häitä, pitoja pitkiä isoisten kaikkien
tulla, minkä lie kelpoista väkeä Pohjan mailla ja Hämeen.

    Väliverho.

II NÄYTÖS

Sama Pohjolan tupa kuin ensimmäisessäkin näytöksessä, mutta nyt
täydessä hääasussa: lehväisillä oksilla koristettu. Oikealla pitkä
pöytä ruokaa kukkurallaan ja karsinan puolella toinen pöytä talon
palkanalaisia vartan. Avonaisesta ulko-ovesta näkyy porraspylvåät ja
takana kolkko, kitukasvuinen kesämaisema, jossa on syksynkin merkkejä.
Tuvassa kirkas aamupäivän valaistus.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS

IRO päättelee vielä karsinapuolen somistusta ripustamalla sinne
lehviä y.m.

APSO tulee näkyviin portailla heti Iron alettua hommansa, kääntyy
tihrustaen katsomaan salmelle ja tanhuanperille, kääntyen tupaan päin,
äreästi: Tulepas siitä, salmea silmää, oisiko kuka tulossa (Iron
tullessa ovelta katsomaan.) On kuin kuuluisi hankojen natina.

IRO palaten työlleen: Tyhjää kuulit, tyhjä on salmi. Vahtaellut olen
aamusta alkain, piti emännälle vietämän sana, jos alkaisi vieraita
näkyä.

APSO astuu sisään Iron jäljessä, puoliksi itsekseen kiroillen: Jo nyt
on maailma pystyssä ketarat: Kujalla kuokkia pari ja minkä lie omia
orjia tanhuan perillä. Ihmisen näköistä ei tule maitse, ei meritse.
(Istuutuu pöydän luo penkille viimeisiä sanoja sanoessaan).

IRO: Hiisien hinkaloon — — kukapa kehtaisi tänne.

APSO raa'asti: Älä ärtele, orja, äpärä.

IRO: Orja olet itsekin.

APSO: Minä orjia käsken, minä orjat ostan ja orjat myön. Ketä
raatajat pelkää. Minua pelkää, tätä tihruista silmää ja rystyistä
kouraa. Minä olen orjille isäntä! Mutta sinä olet orja ja orjan tytär.
(Kavahtaen pystyyn, yltyen äkkiä täyteen vihaan.) Jospa sinut
korennolla koihaan, ei maksa se teko kuin vaskea palan. (Istuutuu
jälleen).

IRO epätoivoisena: Tee minulle, minkä emolle teit, älä enempi
rääkkää. Tänne minä kuitenkin näännyn. Sinä taatoksi katala! Oman
lapsesi orjaksi möit. —

APSO: Yrmy olet mielellä mulle kuin emosikin, rumempi emoa olet. — Sen
epaton emännällä ostin, oli sama kuin näätä ja karitsa.. Kyhäsin
Vipajan virralle kodan, salvoin tupasen tarkan. Oli mieli kuin väkevä
virta. Sen sinne vein ja anelin armasta mieltä kuin viluinen koira.
"Rujo ja rampa", se rähisi vastaan. Sampoa varastin, vein naiselle
kuultavat helmet ja kullat. "Verisokea, räämäsilmä", se sähisi vastaan.
— Sinut väkisin siitin, sen rääkkäsin näiväksi nälällä, sen rammaksi
kolhin ja kolkkasin korennolla viimein: heitin hylyn, potkasin porton
Vipajan virtaan. (Nousee seisaalleen nyrkkiä kohottaen.) Kirosin kuut ja
koprut, kirosin rannat ja nurmet, kirosin alhoksi Manan. — (Istuutuu.)

IRO kalvistuu, painaa sydäntään, painautuu rahille: Rinnasta ottaa nämä
hirmut ja kirot. Et ihmisen luontoa ole, olet kamala karju.

APSO: Miksi  en saanut naiselta sulaa mieltä, olin itse voihera sula.
Miksi en sinulta saanut? Jo piennä minua karsaana kartoit, pelkäsit,
piilossa värjöttelit.

IRO painaen vielä sydäntään, väsyneesti: Sydänkäpyseni käpertynyt
pelosta ikuisesta — —.

APSO: Siitä sinut orjaksi möin, siitä sinua vihaan. Olet äitisi kakara.

IRO nousee rahilta; hiljaa, mutta kiihkoisasti: Jos en vihata jaksa,
en toki isänä herkene inhoamasta.

APSO: Inhon hyttynen — — hyrise, olen umpilampi, päältä talma, alta
rutainen raivo. Minne huhut, hyttysparka?

IRO kirkkaana ja voitonriemuisena: Et tuhoa Lemmin poikaa, siihen et
kykene.

APSO: Hirteen senniminen rakki. Ontelo povelta, ytimeltä rääkyrauta
ja räyskytys suulta, sen näköinen korea koiras, ei muuta. — Ruitenkin:
saa kaiken se mies, mitä saanut en minä. —

IRO: Mitä voit, kun tulee Lemmin poika. Venekunnalla tulee ja
kunniassa. (Pyörähtää ovelta katsomaan salmelle seuraavan repliikin
aikana.)

APSO: Ei tule, hullujen huhua. — Jos tulee — — (Nousee ylös.) on
tulossa kamala.

IRO palaten ulko-ovelta ja kulkien kohti vasemmanpuoieista ovea,
välinpitämättömästi: Jo taitaa näkyä. —

APSO pyörien hätäisenä lattialla: Mitä taitaa? — Kuutolan venekuntako?

IRO menee mitään vastaamatta vasemmalle.

APSO: Jos lie  Vietolan vieraat — (Menee portaalle ja katselee selälle
varjostaen kädellään.)

KOLMAS KOHTAUS

    Pohjolan isäntä vasemmalta,

LOUHI hyvillään ja voitokkaalla äänellä isännälle: Siinä näit, jo
alkaa vieraita tulla. Käy pihalle vastaan.

POHJOLAN ISÄNTÄ silmäiltyään ovelta selälle päin: Entä, mikä keinona, jos
lie hyvinkin IImalan vene?

LOUHI: Mitä koikut! Venekunsin, vävyn perässä jonona, soutaisi
nuodekansa.

POHJOLAN ISÄNTÄ: Kysyn vieläkin: Mitä teet, jos lie sulhasen pursi, ei
vieraan? (pannen sanoihinsa ivaa.) Yksinkö isoisten pöydässä istut?
(Viittaa oikeanpuoleiseen pöytään.)

LOUHI: Istun minkä istun, se nähdään. (Istuu oikealle seinäpenkille.)

TOINEN KOHTAUS

LOUHI tulee vasemmalta, jäljessä Iro. Mennen kiireesti ikkunaa kohti:
Mitä sanot? Veneitä yksi.

IRO mennessään ulko-ovesta pihalle: Yksi ainoa.

LOUHI ikkunassa: 'Perässä yksi — kaksi soutaa (.Kääntyy keskemmälle.)
Ei ole toki sulhasen pursi.

NELJÄS KOHTAUS

IRO juosten portaita, ovesta astuessaan: Se on Ilmalan isäntä, perässä
istuu.

POHJOLAN ISÄNTÄ Louhelle: Siitä sait häpeän lepakon keskellä päivää.
Häpeä meillä ja häpeällä tulee vävy.

IRO: Töyryltä katsoin, selvästi näin —

LOUHI Irolle: Huuda pihalta piika ja korjaa karsinapöydältä ruoat ja
pöytäkin pois. (Iro ulos.)

POHJOLAN ISÄNTÄ: Mitäs tämä? Mihin palkollisten pöytä?

LOUHI: Ei tarvita tyhjiä pöytiä.

POHJOLAN ISÄNTÄ: Tosi, sait töistäsi voitoksi tuvallisen tyhjää.

(Iro ja piika tulevat ulkoa ja korjaavat pois pihalle päin kantaen
ruoat ja pöydän. Pöytä poissa ennen orjien tuloa.)

LOUHI: On nahjukset viisaita maalla, kun tuli merellä vahinko. (Levoton
ja keinoja hakeva ilme kasvoilla. Tuskin kuullen isännän puh¢tta.)

POHJOLAN ISÄNTÄ: On, kuulema, Lemminkäinen jo tullut kotomailleen
Karjalaan, pohattana kuin Nevalta pajari. Meillä yöt järkiänsä itkee
tytär, itkee tuhmuuttansa, minkä järjeksi luuli, ja päivin on kalpea
Kalma. Oisipa vävynä tulossa Lemmin poika, olisi kunnia tulossa
Pohjolan tupaan — — (Menee seuraavien repliikkien ajaksi ikkunan luo,
josta katsoo milloin ulos, milloin tupaan päin.)

LOUHI nousee päättäväisesti: Ei seiso tyhjänä Pohjolan peräpöytä häissä
Apso — Apso! (Apso tulee ovelle.) Aja tupaan orjat ja kuokat!

APSO astuu kuin paremmin perkätäkseen kynnyksen yli: Mitäs — se
emäntä — —?

LOUHI: Älä änkytä! Tuo pöytään kuokat ja orjat, kuuletko? vieraiksi
ruojat ja rentut. (Apso kiireesti pihalle. Louhi vielä jälkeen
huutaen:) Ruoskalla roimi! (Palaa etualalle tuohtuneena liikehtien,
puoliksi itsekseen.) Nyt on nurinpäin nurkat ja kurkiainen
kynnyspuuna.

APSO ulkoa: Sisään siitä! Emäntä käskee.

LOUHI taka-alalle, näennäisen mielevästi: Sisään käykää, käykää sisään,
ryysyt ja runtut —.

VIIDES KOHTAUS

    5-10 kuokkaa ja orjaa tulee ovesta, kulkien karsinapuolelle.
    Pohjolan isäntä päätään pudistaen ulos.

LOUHI siirtyneenä etualalle: Mitäs ne vieraat, eihän toki vieraat
karsinan loukkoon. (Äkkiä käskevästi)`peräpuolelle, sinne! (Orjat
siirtyvät pöydän luo arkaillen, ensin yksi, siitä toiset rokaistuneina.
Istuutuvat penkille pöydän ovenpuoleiseen päähän.)

LOUHI Iiikehtii taaemmalle poistuen ulko-ovesta, puoliksi itsekseen:
Nyt on auki maailman ympärysaita — virstan verran toki rikki on
vitsanvälejä — (Lopuksi katkerana huokaisten.) Pohjolan häät — —
(Orjat ja kuokat töllistelevät toisiaan.)

I ORJA: Johan nyt on höpinät — —

II ORJA: `Ja löpinät akalla — —

I KUOKKA: Taittiin tulla Hiien myllyyn ja myllyssä tuuttiin.

II ORJA: Ja vieläkös tuutista kitaan. (Jatkaa salaperäisin elein
ja äänin.) Kuulkaapas, turkasen penikat: Tämä Louhelan mylly on
rattaista mätä, niissä käy jos jonkin nitinå ja natina. Ja emäratas!
Sen kierto on ratina ja rotina. Kerran kun ruttona ruhtoo Lemmin
poika. — —.

II KUOKKA hihittävällä äänellä: Ei enempi perästä kuulu kuin hiirien
vikinä.

II ORJA: Ollapa hitunen penningin puolta, kyllä itsensä orjanolosta
ostaa vapaaksi, lähtisinpä sen pojan mukana merelle, oli jos
häränsilmistä myrsky.

I ORJA rehentelevällä, kuuluvalla äänellä: Sen pojan miekka kun tuohon
pöytäänkin välähti, jo tärähti Louhenkin lonkka ja sulhaset vapisi.

II KUOKKA äskeinen hihitys muuttuu kimittäväksi iloksi: Ja mitäs, jos
tyttären vieläkin lemmellä leilittäisi se Lemminkäinen.

KUUDES KOHTAUS

    Apso tulee äkkiä ulko-ovesta.

APSO juuri puhuneelle II:lle kuokalle: Mitä Lemminkäisestä, mies?

II KUOKKA ei osaa pelästyksissään vastata.

II ORJA rohkeasti: Jotta sen pojan matkaan on lähtö joka sorkalla
tässä, kun tulee — —

APSO: Tulee? Mitä tulosta tiedät?

II ORJA mielessä rehentelevä uhka: Sanan lähteissä laski: "Syksyllä
häihin!" On jo palannut Karjalan maille, rikkaana kulkee ja rahoo
taloista orjat, käy kohta suuria sotia. Toki tännekin tule ja silloin
on pojilla päivät.

APSO vihassa ärjähtäen: Lorut lopeta, renttu! Ja varo niitä
levittämästä. Kuka miehiä ostaa, tuskin omilla ryntäillä ryysyt. Ei
tule tänne, jos ei kuokaksi kumarra. (Vimmassa liikehtien, röhisten
ja rähisten.) Silloin tämä ukko nauraa, nauran leppänassakkaan sen
renttujen rentun. On mulla lekkeri oltta. (Menee, ottaa kiukaalta
taikapussin.) On matojen ituset ja konnilta koivet, on läävässä sian
äenehen kuolaa ja lätäkössä kutua. (Menee ulos ovesta. II kuokka
hiipii ovelle ja karkaa ulos.)

II ORJA: Kuin tapettava karjui — — pelosta karjui, ei muusta.

II KUOKKA ovesta, kuiskaten: Tulevat — (Harppaa karsinan puolelle.)
Emännät ja isännät tulevat — — (Muutkin orjat ja kuokat siirtyvät
karsinan puolelle. II orja viimeisenä, hitaasti ja huolettomasti.)

SEITSEMÄS KOHTAUS

Louhi astuu ulko-ovesta, Hermantoinen ja Pohjolan isäntä perässä,
emäntä vasemmalle etualalle, jonne vähitellen isäntäkin.

HERMANTOINEN astuu synkkänä ja tuimana suoraan keskinäyttämälle:
Tämän häpeän, kaksinkertaisen häpeän Lemminkäiselle kostan, jos lie
vielä Hämeessä miestä ja miekkaa. — Koko Ilmalan suku oli tuloani
vastaan. Kun kuultiin sanomat varmat, että ei tulla Pohjan puolen
taloista häihin, epäsi taatot ja maammot, epäsi veljet ja langot,
mitä oli rahottu ja kihloen liittoa tehty. "Jo on vajonnut Pohjolan
valta."

LOUHI keskeyttäen: Ei konsa vajene tämän talon valta!

HERMANTOINEN jatkaen puhettaan: "Lie pilalle köyhtynyt, kun jo
vähäksyvät oman puolen asujat", niin sanoivat: "Kuka rinne
miesten syöjille sijoille", sanoivat toiset, "Häpeän tuot taloon
miniäksi", tärisi taatto kun läksin minä yöllinen huuhkain.
Kuitenkin iäkiinn: Kuutamo paistoi kulmaini alle, kun valvattini minä
muistin — —. Joko on morsian päähinepäinen?

LOUHI tullen jälleen hyvilleen: Jo on kaason kaunistama, jo on
itkenyt silmät pitkässä ikävässä. — Jo haenkin, haenkin varren
vierellisen. (Menee vasemmalle, mennessään.) Aika atrialle, syöjät
syömään. (Orjat liikahtavat, mutta eivät siirry pöytään.)

POHJOLAN ISÄNTÄ tarjoten tuopin Hermantoiselle: Juo kuitenkin julkinen
juoma.

HERMANTOINEN ottaa tuopin: Toki juon, ikisovuksi juon.
(Laskee tuopin pöydälle, puoliksi isännälle, puoliksi itsekseen:)
Emäntäistä etsin kuin on Tapa: taloon työtä ja virkkua vierellistä.
hain kuulua neittä, synnyltä suurta, kunniaa suvulle, mainetta
maakunnan kaiken, noutaen sukuni tapaa. Suvun sortuvan kuopuksen
sain, sain naapurin naurut, maakunnalta hullun maineen. — (Lämmeten
ja innostuen.) Omakseni kuitenkin otan. Teen sukuni tapoja vasten!
Otan itsensä vuoksi, itselleni. Kun kerran näin, jopa sytyin. Kun
katselin kauan: olin umpirenkaassa hurtta. Kosketin kättä: olin nöyrä,
olin onnen myyrä. Läpi häpeän piiloon vien, muu maailma olkoon musta,
ikikuutamo meillä. — Näin olen aatellut, isäntä.

POHJOLAN ISÄNTÄ: Aateltu hyvin, ei oikein. Ei kuutamo valju, vaan
sangen väkevä tahto sen neidon nöyrryttää.

HERMANTOINEN lyöden kätensä huotralle: Jos lie lemmelle
tarpeen, on täälläkin tahtoja raudan!

POHJOLAN ISÄNTÄ: Ei auta, ei riitä! Oman ihanan itsensä impi se
löytävä on vain vieläkin suuremmin ilmein.

HERMANTOINEN: En ymmärrä.

POHJOLAN ISÄNTÄ: Kun neitoa katsoit, katsoiko sinulle vastaan?

HERMANTOINEN kuin tapaillen, kuin kerran kylmästä värähtäen:
Vain sen minä muistan, oli kaunis kuin sokean unessa päivä — —.

POHJOLAN ISÄNTÄ ankarammin: Tarkemmin katso. Seisot elämän eessä, et
unen.

HERMANTOINEN nähden kuin kaukaisen kauhun: Kylmäkö neito,
minä yksinkö kuuro? Sitäkö tarkoitit sanoa?

POHJOLAN TYTÄR: Opastin kokematonta. Jos murhetta pelkäät, tutki ja
tunne, saatko lemmen vai emännän lemmettömän. Voit palata vielä.

HERMANTOINEN puoliksi itsekseen: Palausta ei ole haluista
näistä — —.

KAHDEKSAS KOHTAUS

    Iro tulee kiireisesti ulkoa.

IRO äänekkäästi mutta ääni värähdellen mielenliikutuksesta: Hiiden
hirvi! Helyvöissä kultaisissa — — Teuri ratsulla upealla ratsastaa ja
jäljessä ylpeä tevana. (Orjat ja kuokat syöksyvät ovelle katsomaan.
II orja ja II kuokka ensimmäisinä.)

II ORJA ovella: Ohoh — — sitä ohjista riisuu.

II KUOKKA: Kuin kesyä ruunaa! (Aikovat astua ulos.)

YHDEKSÄS KOHTAUS

    Louhi vasemmalta ja jäljessä Pohjolan tytär.

LOUHI: Alallanne! (Kaikki pysähtyvät. Louhi pöydän luo.)

POHJOLAN TYTÄR vasemmalta hääkoristeissaan kalpeana ja riutuneena.

IRO lähestyy Pohjolan tytärtä: Lemmin pojalta — Teuri toi hirven
— — tuolla se seisoo.

POHJOLAN TYTÄR vavahtaa, loiste syttyy silmään, taatolleen kuin
ainoalle ymmärtäjälle: Isä! (Astuu ovea kohti ja ulos kuin sisäisen
voiman pakoittamana, orjat antavat tietä. Kaikki katsovat kuin
kummeksuen.)

IRO ovelta: Sylin kaulasta halaa, hyvänä pitää — —.

II KUOKKA II orjalle: Taputella taitaa Lemminpojan varsaa — -.

HERMANTOINEN seisoo liikkumatta paikallaan yhä synketen.

LOUHI: Mitä honkia horisette — — atrialle sieltä!

    (Orjat ja kuokat kiireesti pöydän ovenpuoliseen päähän. Kaikki
    istuutuvat paitsi Hermantoinen, joka yhä seisoo mykkänä
    hievahtamatta, ja Louhi, joka odottaa tytärtä pihalta ja istuu
    peräpenkille vasta tämän tullessa tupaan.)

POHJOLAN TYTÄR tulee ulko-ovesta, astuu vaieten pöydän yläpäätä kohti,
aikoo Hermantoisen ohitse.

HERMANTOINEN, joka on seurannut morsiamensa kulkua jännittyneessä
toivossa ja tuskassa, hiljaisella, mutta kiihkeällä äänellä: Et näe,
et katso. Oletko kylmä vai kuuma?

POHJOLAN TYTÄR: Olen vakavan lupani mukaan. Nyt on atrian aika.

    (Hiermantoinen pöytään peräpenkille. Pohjolan tytär viereen
    lähimmäksi pöydän päätä. Alkavat aterioida. Iro ja piika
    kantavat ruokia ulko-ovesta päin pöytään)

KYMMENES KOHTAUS

TEURI ulko-ovesta kirkashelyiset suitset kädessä, jääden oven puolelle:

 Olisiko panna kattilakoukkuun vai orrelle heittää — — nämä suitset

ja sulkut? — — Nämä kun lie nämäkin niitä tuliaislahjoja — talon
tyttären Iykyksi.

POHJOLAN TYTÄR nousee. Käy vieraana pöytään. Tuo lahja tänne! (Teuri
menee luo ja annettuaan suitset istuu pöytään morsianta vastapäätä.)

POHJOLAN TYTÄR ripustaa suitset peräseinän naulaan.

HERMANTOINEN aikoo nousta suuttuneena pöydästä.

LOUHI koskettaa Hermantoisen käsivartta, käskevästi: Kukin paikallansa.
(Hermantoinen istuutuu jälleen. Pohjolan tytär myös.)

POHJOLAN ISÄNTÄ Teurille: Suvellakos ne pojat hirviä hiihtävät?

TEURI: Johan se sen keväällä menomatkalla tapasi. Potkaisi äitinsä
läävään ja paineli meriä päin, jotta olin kannoilta väsyä. Koko suven
se elävä Kaukoniemen tarhassa lihoi ja poikia mereltä vuotti.

POHJOLAN ISÄNTÄ Teurille: Ovat tainneet miehet matkoja mitata?

TEURI rehennellen, mutta puhuen kuin muina miehinä: Taisipa
mitatuksi tulla — — matkat ja mutkat — — Kurjuksen kulkkua myöten
painettiin.

I KUOKKA ihmeissään: Vai Kurjuksen kulkkua —

II KUOKKA: Mahtaa kummia kuulua sennimisestä kylästä?

TEURI. Eihän se mikä kylä — — Sehän on se maailman viimeisin pellon
perimmäisessä perässä kuohuva kurimus — — kuin pyörivä häränsilmä,
mutta suurempi merta ja syvempi kymmentä pohjatonta kaivoa. Se
härkä, se kurnia jaksaa — —

II KUOKKA: Äläs poika liikoja luikuta! Mitäs se kurnii?

TEURI: Minkäs sinä luulet vettä virtana vetävän, mutana ja rutana ja
mihinkäs mahtuisi kaikki ne vellit ja liemet maailman kaikista
virroista, puroista ja lätäköistä? Kurjuksen ruokaa! Se kun kulkulta
korahti, tulipa taas järvellinen maailmaan tilaa. Pois koko maailmasta,
maailman alle se Kurjus liiat liemet kulkusta juoksuttaa. — Nyt on
sekin hoto nähtynä.

II KUOKKA: Mutta ei solu tämän pojan keruksista se emävale, että
olisit ollut Kurjuksen itsensä kuIkussa muka.

TEURI: Sanoinkos olleeni? Nähneeni sanoin. Kun alkoi tuuli kehässä
kiertää ja kurimus pahasti parskua vettä ja lokaa, silloin nämä pojat
laskivat laivansa maihin, aivan alle tuulisen kunnaan, jolla seisoi
ja paistoi maailman linnoista rikkain. Sen kukkulan kukutse nähtiin
Kurjuksen hoto.

II ORJA: Taisi syntyä tappelu tavaton siitä linnasta

TEURI: Mikäs siitä. — — Tultiin keskelle turua. Siitä
Lemminkäinen kun veälsi vinhasti miekan — ja perässä minä — ja karjahti
kerran: Vuokselta poikia ollaan! Kas silloinpa syntyi, mitä syntymän
piti: Mitä oli ihmisen näköistä, se piipersi turulta piiloon. Talot
oli hiljaa kuin hiirien linnat ja tyhjinä ikkunat isot. — Siinä
tovin verran töllisteltiin ja eikös viimein kuuristellen kurkistanut
ikkunannurkasta pikkuinen piika, sen näköinen naurava napero. Neitiä
nauratti Lemminkäinen — ja minäkin perässä — — ja siitäkös syntyi
liinojen huiske ja kikatus. Otettiin ovista salvat ja teljet. Tuli
turulle Ierppahousuissa pajarit parhaat, tuli pohatat pätkät ja
pitkät, kourassa hopeat ja kullat. Kahmalokaupalla ukot tarjosi
penningin puolta. — Mutta oli siinä juhlassa toinenkin puoli! Tuli
hanhet ja kanat, tuli tanupäitä naisia parvi ja tyttölöitä lunttipäitä
perässä jono. Ja jo oli niillä helmassa makeata muonaa, oli monenlaiset
päähkenät ja omenat. Entäs soukilla sormilla! Niillä ne toivat
kipposet kiliseväiset, ja metiset mahlat ja simat oli pottiloissa
pojille. Siihen ne leilitellen lemahti, ne piiat ja tyttäret —.

II KUOKKA: Oliko somat vai rumat?

TEURI: Eihän toki rumat! Oli varrelta mutkassa monessa ja pinta
punalta paistoi kuin kuorittu leppä. Silmät niillä oli suuret kuin
kuukunanmunat, keskeltä kekäle ja kipinä ja ympäri pälyvä päärly. Ja se
lonkkien liikutus, se oli turkasen tulista —- —

II KUOKKA nauraa hohottaen: Näyt tutuksi tulleen, taisivat
kesyjä olla!

TEURI: Mitäpä minä niistä. Minä latjasin saalista laivaan ja välillä
siemasin simoja — — Ja siitä tuli lähtö —

LOUHI: Tuliko saalista perille saakka vai sinnekö latjasit Kurjuksen
kitaan?

TEURI: Tuli laivaan satakin Sammon täyttä. Tanikan linnaan kun
tulomatkalla tultiin, pantiin saalis kahteen kasaan. Minkä vei meren
yli lännen miehet, oli suurempi puoli, meille pienempi läjä, mutta
äijä on rahaa siinäkin läjässä.

II KUOKKA: `Ja nyt ei muuta kuin ehtopoikana elellä?

TEURI: Ei tässä laiskana lojuta. Suuret on Lemmin pojalla tuumat!
Oman maan miehiä miekkamiehiksi rahoo ja — —

II ORJA: Siinä se kuultiin! `Ja orjankin ostaa, kun on miehessä väkeä?

TEURI: Ostaapa niinkin ja suurella joukolla lähtee — — tulevana
kevännä — ja minäkin mukana — kun on tässä ensin omilla mailla vähän
vähennelty vanhoja vihoja — —

LOUHI tiukasti: Ja mitä vanhoja vihoja?

TEURI: Mitä lie pieniä kaunoja sinne ja tänne — —

YHDESTOISTA KOHTAUS

APSO tulee ulkoa tuoppi ja äskeinen pussi kädessä: Sieltä se tulee,
se Lemminkäinen.

    (Pohjolan tytär kavahtaa pystyyn ja muut perässä. Emäntä karkaa
    ikkunaan. Orjat ja kuokat kiireesti ja uteliaina ulos.
    Hermantoinen on siirtynyt oikealle. Pohjolan tytär ja isäntä
    jäävät vasemmalle etualalle. Louhi jää ikkunan luo.)

HERMANTOINEN asettuen Pohjolan tyttären tielle, joka aikoo
kamarin puolelle: Ken lemmestä nääntyy, on levoton alati. Vieläkin
virka, onko sydämesi lempeä mulle.

POHJOLAN TYTÄR ei vastaa.

HERMANTOINEN: Teit tuhmain tyttöjen tekoja morsiuspäähine päässä.
— — Oletko morsian mulle?

POHJOLAN TYTÄR: Lupa, vannottu valana, selvä on kyselemättä.

HERMANTOINEN synkkänä: Se tieto on tietoja lemmettömäin. Lempivän
halu on alati lemmestä haastaa. (Tullen tuimaksi.) Oletko morsian
mulle, se kerran vieläkin vanno!

POHJOLAN TYTÄR korkeana ja lujana: Sini seison sulle tämä päähine
päässä, kuin kestää Hermantoisen harteilla Hermantoisen pää. Varjele
päätäsi, mies! (Poistuu vasemmalle.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS

    Lemminkäinen ja Lemminkäisen äiti tulevat.

ORJAN ääni, jota toisten orjain ja kuokkain äänet säestävät, kuuluu
pihamaalla: Terve, Lemmin poika, terve tultuasi! (Louhi siirtyy
oikealle etualalle.)

LEMMINKÄINEN portailla pihaan päin käättyneenä: Terve tervehyttäjille!
Ja joka pojalle kolikko kultaa. Siinä sulle aimo poika karjalainen.
— Tässä sulle Pelosen poika. `Ja Venarin veikko, siinä on kolikko
sulle. (Kuuluu iloisten kiitoksien sorina.) Ostakaa itsenne
orjanolosta pois, ja mieheksi mulle, ketä maittaa miehinen maine.
(Lemminkäinen astuu sisään. Kohtauksen aikana orjat tulevat
tuontuostakin kurkkien näkyviin portailla.)

POHJOLAN ISÄNTÄ on lähestynyt ovea: Terve tultuasi!

LEMMINKÄINEN: Terve ylentäjälleni hyvälle! Missä olet äiti?
(Lemminkäisen äiti astuu ulko-ovesta. Iro tulee jäljessä ovipieleen,
josta siirtyy pian vasemmalle taka-alalle.) Ylimmille istuimille
sinut kutsuu Pohjolan emäntä!

LOUHI seisoo yhä paikallaan, epätietoisena mitä sanoa, vaivaantuneena.

POHJOLAN ISÄNTÄ: Peräpenkillä — — täällä — — vieraalle istumapaikka.
(Johtaa Lemminkäisen äitiä ikkunan luo istumaan.)

LEMMINKÄISEN ÄITI istuutuen penkin päähän oikealle taka-alalle: Toki
tässäkin välttää.

TEURI tulee ulkoa kantaen lahjatavaroita: Tässä olisi tätä antia
aluksi. (Panee tavarat pöydälle ja poistuu ulos.)

LEMMINKÄINEN voitollisen iloisena: Ja tuomiset taloon. (Ottaa pöydältä
hopeisen juomasarkan.) Tässä isännän viinaa sakarainen sarkka, siitä on
Nevalla pajarit juoneet. (Antaa kiittelevälle isännälle.)

APSO Lemminkäiselle: Saisiko vieraalle tulo-oltta tarita!

LEMMINKÄINEN nauraen: Räämäsilmä rähmäkö Pohjolan nykyinen piika? Mutta
tyhjäksi tuoppi! (Aikoo juoda.)

IRO astuen luo: ÄIä juot Siinä on panentatauti ja matojen myrkky — —

APSO vaahtosuisena vihasta: Ja matojen ituset, konnalta kutu ja
karjulta kuola!

LEMMINKÄINEN: 'Ja kuitenkin, kaikitenkin: miehen kurna kunnialla
juotakoon! — (Juo pohjaan saakka. Laskiessaan tuopin pöydälle.)
Kamalamman kalkin joi Kiesus kerran. — Mutta millä ma kostelen hyväile
emännälle nämä makeat mahlat? (Ottaa pöydältä purppuraisen liinan,
tätä heiluttaen.) Liinalla liekehtivällä! Suvisella rannalla maailman
meren juoksi simpukan sydämestä hurmetta pisara. Tuhannen pienoista
piikaa toi tuhannen simpukkaa ja punasi korean liinan, ikivälkkävän
liinan harteille ylpeän emännän. (Lähestyy Pohjolan emäntää, joka
näyttää tulevan hyvilleen.)

LEMMINKÄINEN Pohjolan emännän entistä liinaa tarkoittaen, ottaen
kädellään liinan kulmasta: Toki riihiryysyt alta pois!

LOUHI äkkiä huomaten ivaa Lemminkäisen sanoissa: Ivako ilkeä takana?

LEMMINKÄINEN: viekkaasti ja taitavasti: Lepytys emännän mielen toki
on takana — —

LOUHI ottaa entisen liinansa olalle ja antaa Lemminkäisen heittää uuden
sijalle. Liinaa hypistellen: Kovin on korea — — (Menee isännän luo ja
alkaa tämän kansia keskustella.)

LEMMINKÄINEN istuutuu pöydän luo rahille ja levittää kätensä Iroa
kohti: Siinä on tyttö Kiesuksen tekemä ja Kiesuksen kultaisen ristin
se kaulalla kantaa. (Ottaa poveltaan pienen kultaisen ristin ja
ripustaa sen ketjuista Iron kaulaan.)

IRO: Näitkö Kietuksen tarhoissa siellä?

LEMMINKÄINEN: En miestä nähnyt, sanoivat kuolleen. Oli Ruotus ja
juuttahat julmat ja isoiset muut mätäpäistä männyistä tehneet ristin ja
sankarin ristille lyöneet nauloilla kovilla.

IRO: Miksi näin pahasti tekivät?

LEMMINKÄINEN: Kun oli kaunis, kauniimpi muita, kun oli hyvä, parempi
muita ja orjia opetti: Minä olen riemu ja minussa kaikille remahti
riemu. Isoiset itki ja pelkäsi Manala. Tuli Tuomen poika koukkusormi
ja kiusasi totista miestä. Lupasi Sampoja tuhat ja maailman aarteet
kaikki, jos luontuisi mykäksi Kiesus. Ei langennut mies, yhä haasteli
kaunoisemmin. Silloin sortivat ristillä sorjan miehen. Löivät
ohimoihin orjantappurapiikit, juottivat kalmaisen kalkin ja käärmein
keihästivät kyljen. Ja kuitenkin: sanovat toiset miehen vieläkin
elolliseksi!

IRO ihmeissään: Vieläkin elolliseksi?

LEMMINKÄINEN: Alas poika se ristitä' astui, ryntäsi manalan alhoon.
Tuonelan akan Iäävään heitti, ja sinne läkähtyi ämmä. Siitä poltti
kamalan kasken, koko Kalman kartanon someroksi sorti. Vihoviimein
notkosta ilmoille nous ja ponnisti pilviin saakka. Siellä nyt on ja
sieltä sankarit siunaa.

IRO: Siunaa? — — Miten siunaa —

LEMMINKÄINEN: Sillä pojalla taatto on tavaton: Vanha taivahan vaari,
Ismaro, tul¢n iskijä suuri, sillä on taattona pojalla. Tältäpä taatolta
poika salamat ottaa ja sankarin säilän tulella karkaisee.

HERMANTOINEN voimatta enää itseänsä hillitä: Missä aikeissa olet
taloon tullut?

LEMMINKÄINEN nousee rahilta ja Iiikehtii keskinäyttämölle: Tulin
kutsusta Ismaron ison! Ja pilalla kostelen maammoni pilkat ja itseni
kohlut. Tein tietä tuhannen veristä virstaa. Ryöstin kuin te, tulin
rikkaaksi kuin te. Ja kas, olen sukua saapassäärtä ja korkeaa. Nyt
on tuvassa tiloja puhua! Sana totinen teille kovin on ruotainen pala
ilman rahaa. Nyt nielette ruotoiset rangat ja roiskeet. Ja makealta
maistuu, kun on särvintä mukana. Rahalla saa! Rahalla ostan arvot ja
vallat ja mielevät mielet. Ja teen mitä tahdon! (Louhelle:) Emäntä
parka, on kymmenen parasta orjaa vapaat valtasi alta. On pojilla
rahaa ja päästänsä maksavat tavallisen hinnan, ei enempi eikä vähempi.

LOUHI ylpeästi: Entä, en kauppoja tee!

LEMMINKÄINEN: Teet mielin kielin, jollei halua ilman hintaa
miehistä luopua. Ne eivät enempi tottele tämän talon emäntää. Ota
raha käpein käsin. Toista kertaa ei tarjota.

POHJOLAN ISÄNTÄ nousee penkiltä, lujasti: Jos orjalla on, millä
itsensä orjanolosta päästää, on orja päästettävä. Se on ollut ja on
vieläkin tapana. Menen itse ja kaupat teen. (Menee ulos.)

APSO Lemminkäiselle: Etkö mullekin kultia anna?

LEMMINKÄINEN: Olet itse Pohjolan kaunistus katala. Sinulle
kullasta kuonat.

LOUHI Apsolle: Mene isännän myötä ja katso, ettei tyhjästä myö.

APSO Lemminkäiselle: Sanoit sanan, saat myrkkynä takaisin. (Menee
ulko-ovesta.)

LEMMINKÄINEN viitaten Iroon: Mutta tästä tytöstä kymmenet lunnaat!
(Lyö kukkaroilisen rahaa pöytään emännän eteen.) Se neito kullassa
maksetaan. (Irolle:) Olet vapaa, mene äitini hoiviin. (Iro siirtyy
ihmeissään oikealle Lemminkäisen äidin luo.)

HERMANTOINEN: Älä liikoja leiki, tai miekka on maalla!

LEMMINKÄINEN ilakoivaa iloa täynnä: Mitäs se sulhanen omissa
häissään, kun ei ole rahottu morsian vielä. (Emännälle:) Saisiko
tytärtä katsoa rahalla? Ei tarjota oravan töppösiä eikä mäkätin
villoja, nyt on tarjona Tukulmin verat ja Saksan saappaat, on Viron
päähkenat ja omenat. Riiasta ristikukko harjalle kiekumaan — — ja
rahaa, talon hinta penninkirahaa. Joko on liioin tai liian vähän?

LOUHI ivallisesti: Kosiiko Lemmin poika tyttöä rahalla?

POHJOLAN ISÄNTÄ tulee ulkoa, menee istumaan.

LEMMINKÄINEN nauraen: Tämä on vasta vanhasta maksoa, ei vielä
tyttären ottoa. Neitojen mieltä en rahalla miellytä, en ennen en nyt.
Mutta saisiko neitoa nähdä?

HERMANTOINEN tarttuen miekkansa kahvaan: Et näe elävin
silmin. Minä tahdon miekalla ansiot mitata!

POHJOLAN ISÄNTÄ nousee ylös aikoen jotain sanoa.

LEMMINKÄINEN: Enkös sanonut: Rahalla saa, saa tappelukukkoja, oikein
kultaharjakukkoja — — Ei kerinnyt keväällä tappelutouhuun? Nyt en
taistella huoli. Ostan sopua rahalla. Ei tarvis uljas olla, kun on
rahaa.

HERMANTOINEN: Varro, karjapoika, karjalainen — — taistelet
vielä! (Menee vimmoissaan ulos.)

POHJOLAN ISÄNTÄ: Tätä pulmaa ei toralla eikä miekalla pureta. Sen
ratkoo tyttären mieli. Ja luulenpa: riemulla ratkoo. Käyn hakemassa.
(Menee vasemmalle. Louhi istuutuu seinäpenkille etualalle.)

LEMMINKÄINEN istuutuu rahille, Louhelle: Isäntä taitaa ottaa talossa
ohjat? Ja ymmällä emäntä.

LOUHI: Minä kestän kannallani: säilytän ja lisään. Ken takaa vanhemman
vaivoista parhaan palkan ja kenelle tyttären mieli, se tyttären saa.
Olet tehnyt miehen töitä, sen näen. Ja jospa puolenkin siitä, mitä
lupasit, lunnaita maksat, en kiellä.

LEMMINKÄINEN: Mitä lupasin ja toin, ei ole ne tytöstä lunnaat, ne on
tuomiset tulosta! Ne toin, koska tiesin: raha on lyötävä rahalla kuin
säilällä säilä. Ne jäävät taloon, olen vävy tai en.

LOUHI: Mitä ollevat, sama mulle. — Mutta yksi yhä ymmälle panee. —
Ei ole ennen kuultu, että toisen miehen morsian toiselle heittyy. Se on
tytölle häpeä. Tästä meteli syntyy.

POHJOLAN ISÄNTÄ tulee vasemmalta.

LEMMINKÄINEN: Ei synny, en tappele. (Nousee.)

POHJOLAN ISÄNTÄ: Hän tahtoo tavata. Siirtynemmekin tuvasta. (Iro
lähtee ulos. Louhelle:) Mukana tule. Hermantoiselle järkeä haastan.

    (Pohjolan isäntä ja Louhi lähtevät ulko-ovesta.)

LEMMINKÄISEN ÄITI lähestyy poikaansa. `Poika, älä miekalla taistele.

LEMMINKÄINEN vastaa vain hymyillen ja saattaa äitinsä portaille
saakka. Lemminkäisen tullessa takaisin on Pohjolan tytär
vasemmanpuoleisella ovella. Katsovat vaieten hetken.

KOLMASTOISTA KOHTAUS

POHJOLAN TYTÄR rientää riemussa Lemminkäisen syliin: Tulit
kuitenkin, ihana ihme! Suutele suulle — — Älä lakkaa suutelemasta
— Toit meriset tuulet!

LEMMINKÄINEN: Sain tuomien tuoksut —

POHJOLAN TYTÄR: Sinä suutelet hengellä helteisellä —

LEMMINKÄINEN kuin heräten uutena ihmisenä, kuin ihmetellen:
Syksyisellä syksyllä tuomena tuoksut! (Johtaa Pohjolan tyttären
pöydän luo rahille, istuutuu itse ja vetää hänet lähellensä.)

POHJOLAN TYTÄR: Olin karpalomarja, nyt olen mansikka mäellä!

LEMMINKÄINEN: Kun katsoin tuhannet kalmat, vihasin sinua.
Kun katsoin ihalat ilmat, ihastelin muistossa sinua. tullessa tänne
en tietänyt, miten oli mieli, se myrskynä myräsi. (Vetäen Pohjolan
tyttären vierelleen istumaan ja katsoen silmiin.) Nyt alati näen
minä siniset ilmat — —

POHJOLAN TYTÄR: Vain lemmellä katso, ne on haleat ja heikot,
kun olen katumuksen karpaloita itkenyt illat ja yöt. — —

LEMMINKÄINEN: Mitä olet katunut?

POHJOLAN TYTÄR: `Peurojen perässä, joutsenten jorussa juoksutella
tahtelin sankaria suurta, niin oikea riista on miehien pätöiset päät. —
- Toki pilalla peurankin hiihdit.

LEMMINKÄINEN nauraen: Sen hiihtelin kimmoin ja kiukuin. Nyt voiton merkki
on komea.

POHJOLAN TYTÄR: Sinä tuhattuumainen mies! Kuin lempi olet levoton ja
kuitenkin yksi ja suora on sankarin rata.

LEMMINKÄINEN nousee ja liikehtii riemussa vasemmalle: Nytkö ymmärrät
minua! Nytkö raivosta päästät ja myrskystä auringon! Oli entinen
elämä kuin pilvi ja päivä — — etinen elo on helle ja helisevä nauru,
kun ymmärrät äitini älyllä! (Kääntyy Pohjolan tytärtä kohti avaten
sylinsä, mutta huomaa hänen päässään morsiuspäähineen, tätä osoittaen,
nauraen:) Mutta — — mikä lemmon liina on tyttären päässä? `Ja heitäkin
karsinan nurkkaan!

POHJOLAN TYTÄR nousten, varmana ja valoisana: Sen riemulla riistän ja
nutisten nurkkaan, kun kunnialla sen saatan tehdä.

LEMMINKÄINEN pahoissa aavistuksissa: Kosk saatat sen kunnialla tehdä?

POHJOLAN TYTÄR yhä luottavasti: Itse sen paremmin tiedät. Kun olet
kaatanut Hermantoisen. Oi, väleen päästä häpeän taakasta tästä!

LEMMINKÄINEN: Ismaron kautta! Nyt katosi kaikki! Ymmärsit alun, et
alkua enempi.

POHJOLAN TYTÄR: Sinua anelen, armas, en vaadi, en käske. Sini on tämä
päähine mulla päässä, kuin Hermantoisen harteilla Hermantoisen pää,
niin sanonut olen. Se sana raudalla ratko.

LEMMINKÄINEN itseensä sulkeutuuneena: En taistele.

POHJOLAN TYTÄR: Toki vältä julkinen häpeä! On ennen kuultu,
että taistelemalla mies toisen häistä omansa riistää. Ei konsa kuultu,
että syömällä sanansa morsian liiton rikkoo.

LEMMINKÄINEN: Olet peluri juorun ja lorun.

POHJOLAN TYTÄR pyytävällä äänellä: Tämä on painava pakko, molemmille
meille! Hermantoinen ei miekatta minusta luovu, se mies on hurja
lemmessä kuolettavassa. Tämä on täytymys tulinen!

LEMMINKÄINEN kovasti ja lujasti: Tämä on täytymys sinulle. Ole
itselleen julma, kuin olit mulle ja nyt olet miehelle syyttömälle.
Syö sanasi, tahraa itsesi maine ja sukusi, jos lie häpeä teon typerän
sovitus. Olet mulle kurjana parempi kuin orjana totutun tavan.
Hermantoisen eessä vala vannottu riko, päähine repäise päästä. Vaadi
itseltä tekoja, sinä luonnotar tekojen!

POHJOLAN TYTÄR: Siitä säästä, en kestä!

NELJÄSTOISTA KOHTAUS

HERMANTOINEN reväisten oven auki, Pohjolan isännälle, joka näyttää
portailla pidättävän Hermantoista tulemasta sisään: Älä estele isäntä.
Haen selvyyttä täältä!

POHJOLAN TYTÄR Lemminkäiselle: Oi, taistele, Lemmin poika! Sinä
leikillä voitat — —.

HERMANTOINEN astuen sisään, Pohjolan tyttärelle: Ne sanovat: kuuma
olet muille, et mulle. Tämä päähäni iski kuin tamminen kurikka.

POHJOLAN TYTÄR sanoja haparoiden: Liioin lempinet minua.

HERMANTOINEN: Olet liioin kaunis!

POHJOLAN TYTÄR kuin uhaten: Olen julma ja kamala.

HERMANTOINEN kuin viimeistä iskua odottaen: Sanot leikillä
julmia sanoja — — —

POHJOLAN TYTÄR viiltävän terävästi: Olen kylmä — — —

HERMANTOINEN kuin viimeiseen ratkaisuun heittäytyen: Minulle
kylmä vai kuuma?

POHJOLAN TYTÄR: Sinulle kylmä.

HERMANTOINEN hetken tuskassa vaiettuaan, hiljaisesti: Miksi itsesi
lupasit?

POHJOLAN TYTÄR: Emännäksi kylmäksi itseni lupasin, et pyytänyt
muuta. Minut murheesta turtana tapasit, kuolleen kullalla rahoit.
Sait emännän kylmän, olit puupökkelö itse.

HERMANTOINEN alkusanat puoliksi itsekseen: Totta sanoit, en lempeä
pyytänyt, kun en sitä tuntenut silloin. — Nyt toisin on mies: nyt
lemmin ja lempeä himoan.

POHJOLAN TYTÄR: Sitä multa et saa.

HERMANTOINEN: Sen tunnen: on allani tyhjä ja ylläni viimeinen
häpeä — —. Kuitenkin: on ääretön lemmen voima, sen ihmeellä ihastutan
kerran emännän kylmän. — Mutta ilmoilta eritä täytyy sen miehen, ken
häpeän näki. (Katsoo katkeran uhkaavasti Lemminkäistä.)

LEMMINKÄINEN Pohjolan tyttärelle: Pohjolan tytär, tee teko: päähine
repäise päästä!

POHJOLAN TYTÄR: Olen puhunut pohjaan saakka katkeran toden. Toki
tahrasta säästä. En ole vaivainen pettäjä valani!

HERMANTOINEN Lemminkäiselle: Sinun aikeesi arvaan: haluat
toivonkin ryöstää. Mutta muista: jos onnen kauaksi veit, et morsianta
mieheltä varasta.

LEMMINKÄINEN Pohjolan tyttärelle: Pohjolan tytär, tule vaivaiseksi!

HERMANTOINEN Lemminkäiselle: Olet häväissyt pääni, olet häpeäni
kuullut ja nähnyt, olet turmelus kaiken — — olet ansainnut kuoloja
kolme.

LEMMINKÄINEN: Mieletön mies, taistelet naisesta lemmettömästä.

HERMANTOINEN: Taistelen kostosta kamalasta ja toivosta mitättömästä.
Sinut onnesta kiellän! On onnea sekin. Jos et vastaan iske, sinut
kuitenkin tapan! (Lähtee raivoisana ulos.)

LEMMINKÄINEN: Miehen hyvän teit alhaiseksi.

POHJOLAN TYTÄR: Tuli kahden väkevän väliin.

LEMMINKÄINEN: Olet heikko, et väkevä. Haluat syyttömän uhrin, sen näin.
sinä miehen raivosta iloitsit.

POHJOLAN TYTÄR: Minä haluan puhdasta ilmaa ja maailmaa, kun syliisi
tulen.

LEMMINKÄINEN: Minä haluan sovituksen puhdasta ilmaa.

POHJOLAN TYTÄR: Miehen raivoon oli monta syytä — —.

LEMMINKÄINEN: 'Pysymällä sanassasi jätit miehelle kaukaisen toivon,
se miekkaan kiihti. Vielä kerran pyydän: älä tahdo taistelua.

POHJOLAN TYTÄR: Olet tehnyt kamalampia tekoja. Miksi et tekisi tätä.
Itse lähteissäsi taistelua tahdoit.

LEMMINKÄINEN: Olin kyläsankari silloin, nyt en. Nyt tiedän: Se on
sankariksi konna, ken päivätöiksensä tappaa. Ja enemmän tiedän: jos
suotu on miehelle kamala teko, ei naiselle suotu.

POHJOLAN TYTÄR suuressa tuskassa: En tiedä muuta: minut auta tästä!

VIIDESTOISTA' KOHTAUS

    Lemminkäisen äiti tulee ulko-ovesta.

LEMMINKÄISEN ÄITI lähestyen poikaansa: Olet vaarassa, poika. IImalan
isäntä viinaa juo ja ikenet irjuen pihoja kiertää. Sinut uhkaa tappaa
ja aikoo tänne, sitä ei taltuta kukaan.

LEMMINKÄINEN: Istu, äiti, rauhassa istu. (Vie äitinsä peräpenkille
istumaan.) Viina lie vihaista, mies itse on säysy kuin uhrilammas.

KUUDESTOISTA KOHTAUS

HERMANTOINEN tulee kädessä viinatuoppi. Astuu rehennellen
Lemminkäisen luo; tarjoten viinaa: Hei, Lemmin ämmän liekuttama, juo,
— — juo veristä viinaa. Tuoppi on täynnä ja tyhjänä pää —. `Juo,
naissankari, juo harjakaisia kaupalle hyvälle.

LEMMINKÄINEN: Älä räyhää, et ole juovuksissa.

HERMANTOINEN: Ei sisua miehessä tapella, ei ytyä viinaa juoda, mutta
hanhia halata, siihen on ärnettä kärsää. — — Juo — — (Kaataa tuopista
viinaa Lemminkäisen viitalle.) Osaako viittasi viinaa juoda! (Nauraa
rähisevästi.).

LEMMINKÄINEN uhkaavasti: Älä ryvetä viittaa tätä, se on verellä
saatu.

HERMANTOINEN: Ja verellä myödään. (Tarttuu miekkansa kahvaan.)
Veällä miekka! — - Tai juo, älä alakärsänä ällötä mies! (Odottaa
hetken turhaan vastausta. Kääntyy Lemminkäisen äitiä kohti.) mikäs
ämmä täällä? kas, Lemmin ämmä. Sanopas, mäkätti vai koira on tuon
pojan isä? Vai orjia tusina — vai aivanko Kiesuksen tekemä? Häh?

LEMMINKÄINEN riuhtaisee Hermantoisen äitinsä luota ja vetää miekkansa:
Olet kuoleman oma! (Pohjolan tyttärelle:) Kuitenkin: Nyt ota päähine
päästä, jos tahdot, että mä riemulla lyön.

POHJOLAN TYTÄR: Sen riemulla riistän, kun kohta on täytetty työ!

LEMMINKÄINEN kaksimielisesti: Hyvin ymmärretty. Nyt teen minä naurihin
navattomaksi ja Pohjolan tyttären verelliseksi.

HERMANTOINEN vetää myös miekkansa, selvän miehen äänellä: Ja karjun
teen minä kärsättömäksi! Nyt tämän miehen häpeä pestään!

LEMMINKÄINEN Pohjolan tyttärelle miettivästi: Tämä viimeinen liekö jo
ansiotyö?

HERMANTOINEN: Iske, älä vapise!

LEMMINKÄINEN: On miekkani laiha ja pitkä, ei pirtissä tiloja, Tule
tanhuan puolelle.

HERMANTOINEN: Eikö alaa kerskurin paeta?

LEMMINKÄINEN: Ei harakoita tuvassa lennä! Mutta tuolla ne aukosta
liitää sinun rintasi lävitse. (Mennessään ulos.) Tule, jos haluat
kuolla! (Menee ulos.)

HERMANTOINEN astuu jäljessä, kääntyy ovella ja katsoo Pohjolan tytärtä
odottaen tältä lempeätä katsetta. Pohjolan tyttären kääntyessä kylmänä
poispäin Hermantoinen vavahtaa, värähtävällä äänellä: Olit kaunis!
(Menee ulos.)

POHJOLAN TYTÄR syöksyy Lemminkäisen äidin luo, joka seisoo kärsivä
ilme kasvoilla pöydän luona, painaen hänet penkille istumaan,
hyväillen: älä pelkää, äiti. Kuin pidoissa istu. Sinun poikasi
voittaa! — — Sinua palvelen ikäni.

LEMMINKÄISEN ÄITI: On kohtalo kourassa Jumalan. En muuta voi kuin
peljätä alati. (Keskustelevat hiljaa.)

SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS

    Louhi tulee ulkoa Iro jäljessä.

LOUHI kävellen harmissaan: Enkös arvannutkin — — tuli tappelu lopuksi.
Oisipa ollutkin ihme ja kumma — — jos ei huuruisi hurme Pohjolan
häissä. En huoli nähdä. (Menee vasemmalle.)

IRO tulee ulkoa pelosta väristen: Minä pelkään ja vapisen. (Lähestyy
naisia kuin näihin turvautuen. Pihalla alkaa miekkojen kalske ja
taistelijat tulevat pari kertaa näkyviin oven kohdalla. Iro painaa
rintaa kädellään, lyyhistyy oikealle Lemminkäisen äidin lähelle.)
Rinnasta riipoo — —

POHJOLAN TYTÄR nousten suoraksi, riemukkaasti: Vaikene! Nyt elämä
syntyy ihme ja uusi. (Astuu vasemmalle, josta viistoon oikealle seuraa
taistelun kulkua.) Onnen poika! Noin sinä onnesta leikkaa rutto ja
häpeä! Joka iskulla nöyrryn sun eessäsi, ihana!

IRO toipuen, nostaen käsiään, yhä jääden polvilleen: Ihana Kiesus, ota
Ismaro taatolta salama ja varjele sankarin elämä.

POHJOLAN TYTÄR voitollisena: Turhaan tunget, Ilmalan isäntä, on
vastassa väkevä! — Rotu rohkea syntyy sinusta ja minusta. (Peittäen
äkkiä hetkeksi kädellä kasvonsa. Miekkojen kalske on samassa lakannut.
hetken hiljaisuus.)

TEURI ulkoa: Lemmin poika leikkasi pään!

POHJOLAN TYTÄR vakavana, ylevässä riemussa riistää päähineen päästä
ja heittää karsinan puolelle, ottaa korut rinnaltaankin ja pudottaa
maahan, jää seisomaan odottavana katsoen ovea kohti.

KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS

LEMMINKÄINEN astuu sisään miekka huotrassa. Pohjolan tyttärelle: Tuo
vettä verinen piika käsiäni pestäkseni.

POHJOLAN TYTÄR ottaa nopeasti oven luota vaskisen pesuastian ja
korvosta vettä, tuo Lemminkäiselle. Tämän pestyä kätensä Pohjolan
tytär tarjoo esiliinansa käsien pyyhkimiseksi.

LEMMINKÄINEN tekee kaiken tämän kertaakaan katsomatta Pohjolan
tyttäreen, synkkänä ja masentuneena. Äidilleen tämän lähestyessä,
päästäen käsistään esiliinan: Äiti, kuka mieltäni lohduttaa: Tuli
inho ja väsymys.

LEMMINKÄISEN ÄITI: Oli pelkoni turha, siitä kiittelen julkista jumalaa.
Olet elossa poika!

LEMMINKÄINEN: En ole elossa, äiti. Olen Tuonelan puolla päättömän
mukana. Omaan kurjuuteensa se mies oli syytön. Oli silmissä lempi
kuin mun ja lemmestä hätä. Vain heikompi minua, siksi sortui. Eessä
julkisen jumalan on syyllinen nainen, (Pohjolan tytär etääntyy
kauhistuen vasemmalle.) ken tekoja toiselta tahtoi ja itse möi kaunihin
pään, möi kurjasta sanasta.

POHJOLAN TYTÄR lähestyen arkana, hädässä: Katso, on päähine poissa —

LEMMINKÄINEN: Pelkäsitkö puolestani äitini tavalla?

POHJOLAN TYTÄR: Sinun voittavan tiesin, en peljännyt. — — Katso, kuin
selinäsulka mun kutrini kiiltää. —

LEMMINKÄINEN syvällä tuskalla: Kuin käärmeet ne kiertävät kaunista
päätä, jota lempinen yhäti, mutta en koskea saata. Voi sinua, Pohjolan
neito! Olit kutreilta kiiltävä selinäsulka, minä olin melkeä mies.
Oisi asunut meissä, oisi siittynyt meissä riemu ja voima. Sen järjellä
pienellä tuhosit.

POHJOLAN TYTÄR: Älä katso taaksepäin! Elo etinen rauha on oleva. Nyt
ymmärrän mielesi alati.

LEMMINKÄINEN: Huomenen koittoon asti. Siitä alkaisi taaskin taistelu
tajusta. Olet äitisi tytär: halu hallita ja sankarit orjiksi murtaa,
siinä on tahtosi sisin, siihen en sorru. Minä lähden! Vielä on varteni
vahva ryöstöön ja sotaan. — Kuitenkin: on sydän rampa. (Astuu allapäin
ovea kohti. Kääntyy taka-alalta huomatessaan Iron.) Iro neito, mitä
aattelit välkkäissä miekan?

IRO: Oli sydämessä kipu ja pelko.

LEMMINKÄINEN: Olet äitini tytär! Olet sisareni! Mitä tahdot multa?

IRO: En mitään tahdo — —

LEMMINKÄINEN: Ja silloin saat sinä sankaritekoni kaikki! minä
mennessä sulle Viipajan virrasta joutsenen ammun! — Sinä myötäni
lähdet. Sinä lohduta minua, kun synkkenen mykäksi.

POHJOLAN TYTÄR kalpeana: Etkö konsa palaja?

YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.

    Louhi vasemmalta.

LOUHI Irolle: Mene, kutsu isäntä tupaan. (Iro lähtee pihalle.)

LEMMINKÄINEN Louhelle: Siinä se riitojen alku ja synty. Siinä se
mahtava kana, joka hautoo vanhoja munia, jotta Pohjola mätänä löyhkää.
Sinä kotkotit taattojen tapoja, teit tyttären orjaksi tapojen.
Kylmensit, kovetit itsesi, sukusi kullalla Sammon. Teit ynseiksi
kaikki, koko ihmisen alensit Samposi romulla. (Pohjolan isäntä tulee,
jäljessä Apso.)

LOUHI Pohjolan isännälle: Onko haudattu ruumis?

POHJOLAN ISÄNTÄ: On kyllä.

APSO: Mutta ei päätä.

LEMMINKÄINEN: Se on nostettu salkoon. Saa syysöinä se sieltä Pohjolan
neidolle lempeä puhuta, menneitä manata. Sitä älköön kenkään ottako
alas, kunnes palaan ja itse sen päästän.

POHJOLAN TYTÄR: Koska palaat?

LEMMINKÄINEN: Syysmyrskyssä palajan. Kuin varas, tulen yöllä.
Tuhatpäinen tursas on mukana. Silloin naukuvat, emäntä, Samposi
saranat. Sen murran ja hävitän. Nyt on auringon polttavan vuoro! Sen
vannon Ismaron kautta!

POHJOLAN TYTÄR joutuu tuskaan: Etinen elämä — tyhjäkö alati!

LEMMINKÄINEN: Tulevan tuhosit. Nyt menneitä mieti. Lähtöön äiti!
Teuri ja rahomani miehet sinut kotiin saattavat vesitse. Minä maitse
ratsulla riennän, olen kotona vastassa sinua. Iro myötäni lähtee.

LEMMINKÄISEN ÄITI: Tule väleen. Älä vaaroihin heity. (Menee
ulko-ovesta.)

LOUHI: Aiotko nostaa sodan?

LEMMINKÄINEN: Suurimman sodan, mitä konsa on nähtynä maassa tässä.
(Menee.)

LOUHI: Jos se mies saa elää, on ovella tuho.

APSO: Sen miehen on kuoltava matkalla tällä.

LOUHI menee ovelle, josta kurkkaa pihaan. Palaten keskinäyttämölle: Jo
ratsulle nousi ja kainaloon koppasi kanan, mikä tullee nyt avuksi?

APSO: Minä luuskalla perässä. Kohta olen Viipajan virralla minäkin.
(Menee ulko-ovesta.)

POHJOLAN ISÄNTÄ: Tästä alkaen olen isäntä minä. Tuhoat kaiken jos
vallitset vielä. Sotaa ei 'Pohjola aloita, tihutöillä ei konsa.
Lähden ja estän katalan työn.

LOUHI katkeran ivallisesti: Liian myöhään isännäksi tulit. Olen
rumaksi tullut turhaan vuottaissa miestä, itseni lannistajaa.

POHJOLAN TYTÄR: Minä mukanasi tulen. `Jos meni elämä multa, ei mene
sankarin elämä.

LOUHI on mennyt katsomaan ovelle, voitollisesti: On Apso jo mennyt.

POHJOLAN ISÄNTÄ: On hevosia Pohjolan tallissa vielä! (Kiireesti
ulko-ovesta.)

POHJOLAN TYTÄR kiirehtii ovelle, äidilleen, joka on palannut pöydän
luo: Liian myöhään tulit vieraaksi mulle. (Menee.)

LOUHI: Olen elämän pitkän elänyt mieleltä yksin. Yksin yhäti jaksan
myös kuolinpahnoilla venyä.

    Väliverho:

III NÄYTÖS

Apson entisen asumuksen pihamaa, kodan edusta.

Oikealla pari naavoittunutta kuusta ja suuria katajia. Näkymättömissä
oikealla Viipajan virta. Taka-alalla mustamarjaisia tuomia, joiden
välitse näkyy osa kodasta ja kodan suupuoli. Vasemmalla myös
tuomikkoa. Näyttämö suippenee huomattavasti taka-alaa kohti.
Vasemmalla ja oikealla suurehkoja kiviä.

Kirkas, kolea ilta.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS

Apso yksin.

APSO tullen kodasta polkua pitkin, joka kiertää keskinäyttämön kautta
oikealle: Siinä se tuskalla tallattu polku — —. Etkö nurmetu konsa,
etkö himmene, kirottu: Kierrät kuin elämä, kuljet kuin saastainen
mato. Ärrytät alati! — — — Tästä se kuvatus kulki — — Pirtistä kotaan
ja kodasta pirttiin. Laahusti matalin lonkin ja inhotti alati — —
(Syöksähtää yhä kiihkoisampana oikealle kivien luo, Iyyhistyen ja
kiveä hamuillen, mielipuolisella raivolla.) Tässä se iletty iltaisin
itki — — minä väijyilin kodassa. Oli kasvoilta ruma kuin rutto!
(Syöksähtää taas oikealle etualalle suurimman kiven luo, tätä halaten,
aivan muuttunein ilmein.) Keväällä kerran se tässä lempeä lupasi. Oli
tuoksuna tuomet. — Hengitti nainen hengellä hyvällä. — — Oli uumilta
lämmin ja upea. Peto riemukas rinnassa minulla. Kiertelin kärppänä
korvet ja kolkat. Ukon polttamin puin minä lämmitin saunan. Pilvistä,
maasta ja merestä kutsuin löylyhyn jumalat. — — Sen kylvetin immen,
sen hautelin jäsenet, oli kuin vihanta lintu. Vein tuulena tupaan ja
sopersin huulilla sanoja. — — Halasin, likistin liki. — — Se riistihe
irti. — — "Olet kamala", se kähisi. Pyytelin pyhästi, se uikutti
vastaan. Mieli musteni minulla, se iletys ilkkui. (Kavahtaa karjahtaen
pystyyn.) Sen raivossa makasin! — — Oli elämä saasta, himo murhan ja
inho olin minä — — ja tuomessa mustat marjat. (Ojentaen nyrkkinsä
toivottomana, keskinäyttämöllä seisoen.) Kohise koski ja korpi. Olen
syytön! Te kuulitte tuhansin korvin: olin päivän onnessa ylin. Nyt
olen saastassa alin, ja kuitenkin olen viaton itseni saastaan, olen
saastassa pyhä! Tämä on arvoitus kamala. Typerä taivas, tyhjänä
seiso, et vastata taida. (Kuuntelee oikealle päin kosken kohinaa.)
Valita, vainaja, koskessa kohisevassa, et syyttele minua. — — Kun
Tuonelle tulen, sinut tuhannesti korennolla kolhotan. (Kuulostelee
äkkiä vasemmalle päin:) Mitä ääniä sieltä? — — (Siirtyy vasemmalle.)
Se on ääntä ihmisen elävän. — — Se on Lemminkäinen. (Nostaen
nyrkkinsä.) Tule, sinä onnellisin! (Vetäytyy kotaan.)

TOINEN KOHTAUS

    Pohjolan tytär ja isäntä vasemmalta.

POHJOLAN ISÄNTÄ tarkastellen ympärilleen ja jälkiä nurmella: Hyvin
on kaikki. Vain yhden jäljet on nurmikolla. On oikotietä eellämme
ajanut Apso. Karjalan tietä on kulkenut Lemmin poika, ei ole ehtinyt
perille vielä. Haemme Apson ja estämme katalat elkeet. Tule, katsomme
pihamaalta ja tuvasta. (Menevät oikealle.)

APSO tulee kodasta: Mene vätys, älä väpätä. (Kääntyen toisaalle.)
Tämä on taistelu suurempain, ei Pohjolan talon ja tavaran vuoksi. — —
(Aikoo lähteä vasemmalle, mutta kuulee liikettä ja pujahtaa nopeasti
kotaan.)

KOLMAS KOHTAUS

    Lemminkäinen vasemmatta kantaen käsivarsillaan hervotonna
    lepäävää Iroa.

LEMMINKÄINEN laskien oikealle etualalle Iron nojalleen kiveä vasten.
Iro painaa kädellään sydäntään. Lemminkäinen avaa rinnalta vaatteet:
Sydänsykkyrä sairas — — se kuumasti takon. (Katsoen hetken.) Sinut
herätän huulilla hyvillä.

IRO toipuen: En lie onnelle luotu kun en onnea kestä. (Katsoen
Lemminkäistä silmiin.) Ei katsele Kiesus sua kaunoisemmin. Virvotat
itkusta ilon. Sulla on aurinko povessa. (Katselee ympärilleen, nousee
toipuneempana Lemminkäisen auttamana kivelle istumaan, kuitenkin
edelleenkin väsyneesti nojaten polviinsa.)

NELJÄS KOHTAUS

    Pohjolan tytär ja isäntä oikealta.

POHJOLAN TYTÄR kiireisesti oikealta taka-alalta: Lemmin poika!

LEMMINKÄINEN nousten Iron luota: Koko Pohjola rakkina perässä.

POHJOLAN TYTÄR: Olet vaarassa! Salassa täällä on Apso ja väijyy
henkeä sinulta. Haimme miestä — — tulin taattoni keralla. (Odotettuaan
turhaan puhetta Lemminkäiseltä.) 'Pohjola tahtoisi sopua.

LEMMINKÄINEN: Mitä tahdot sinä?

POHJOLAN TYTÄR: Varjele itsesi kuolosta pahasta. — —

LEMMINKÄINEN: Mitä itseliesi?

POHJOLAN TYTÄR kuin tuskasta parahtaen: En jaksa toivosta erota! — —
(hiljeten.) Kuitenkin: jos et lempine minua, älä vihalla muista.
(Lemminkäinen liikehtii vastaamatta vasemmalle.)

POHJOLAN ISÄNTÄ tulee taka-alalta oikealta, iloisesti: Löytty on mies!
Onko Apsoa näkynyt?

LEMMINKÄINEN: Ei ole nähty.

POHJOLAN ISÄNTÄ: Sitä miestä vältä. Sen on mielessä murha.

LEMMINKÄINEN kylmästi: Tiedän. Mitä tahdot muuta?

POHJOLAN ISÄNTÄ tulee epävarmaksi: On käynyt kieroksi elämä — —

LEMMINKÄINEN iskevästi: Sano suorasti sanasi.

POHJOLAN ISÄNTÄ: Tarkoitin sanoa: On ollut tyttäreni mielellä sinun,
kuitenkin rikkonut teossa. Oli pienempi sankarin mieltä, ei muutoin
mielellä mitätön. Minä — — olen alati puoltasi pitänyt, toki liian
vähään tahtoni tapasin. Kuitenkin: Et kostane vihalla, jos pahoin
teimme mielellä hyvällä. Älä sotaa hanki.

LEMMINKÄINEN: Olen nähnyt ristin, johon on ihmiset naulittu kaikki.
Sen katkon ja kaadan. Menkää. (Menee oikealle lähelle Iroa.)

POHJOLAN ISÄNTÄ: Minä miekalla suojelen peltojani, ne on vaivalla
perattu. (Menee vasemmalle.)

POHJOLAN TYTÄR vasemmalle kääntyen kerran vielä Lemminkäisen puoleen:
Syysmyrskyssä tule ja kuolema anna.

IRO nousten kiveltä, Lemminkäiseen yhä katsoen: Olet Suomen Kiesus!

LEMMINKÄINEN nousten voimansa tunnossa korkeimmilleen: Olen Kiesusta
enempi! Se poika isoisten ristillä sortui, minä ristin sen murran ja
muserran.

IRO menee Lemminkäisen luo: Olet kaikki! Katso, Olet siunannut
syntymäsijani. Olet kolkon paikan Kiesuksen tarhaksi tehnyt.
(Kierrellen paikkoja.) Olen itkenyt täällä, itkenyt joka kivellä, joka
varjossa vavissut. (Katsoo äkkiä kotaa kohti, pakenee Lemminkäisen
luo.) Tuota olen peljännyt eniten, tuota kotaa, sen mustaa
kolmikolkka-silmää, se silmä oli Tuonelan pojalta, koko kota oli kiista
mustista kyhätty, sen henki oli taattoni henki. Niin lapsena uskoin,
sitä kiersin ja kartoin. (Iloisesti.) Nyt ei rähjå se peloita! Jospa mä
lennän ja kurkkaan. (Juoksee kodan ovelle. Kuuluu Apson rähähtävä nauru.
Iro parahtaa, hoippuu pari askelta takaisin sydäntään pidellen ja kaatuu
maahan. Lemminkäinen syöksyy Iron luo ja kantaa vasemmalle kivien
luo.)

VIIDES KOHTAUS

LEMMINKÄINEN: Seisahti sydän. On silmissä kalma. (Syleilee kuollutta
rajusti.) Näinkö on ammuttu joutsen?

IRO vielä kerran kohottautuen: Olet Suomen Kiesus! (Kuolee.)

LEMMINKÄINEN: Kiesuksen kepeä tytär, joko menit, joko hiljenit
huulilta ijäksi? (Nousee ylös.) Minä onneton poika! Meni lohtuni
viimeinenkin!

APSO tullen kodasta: Taisi hyttynen tuonelle hyristä!

LEMMINKÄINEN huomaa vasta Apson: Sinäkö säikytit, elukka. (Aikoen
vetää miekkansa.) Kohta sun roiskahti veresi!

APSO kamalasti karjahtaen: Olen suurempi sinua! Älä kosketa
ryntäitäni!

LEMMINKÄINEN painaen miekan huotraan: Tosi, en säilääni saastaisen
ryntäissä ryvetä.

APSO: Mulla on Mannun eukot ja elukat, mulla on rutto ja paise ja
syöpä, mulla on käärme ja kateus kavala. Olen voimassa vertaisesi,
olen onnettomuudessa ylempi.

LEMMINKÄINEN: Onnettomuudessa?

APSO: Olen syytön, olen kostaja syyttömän murheen kuin sinä. Mutta
sinua mahtavampi olen: Joka myrtynyt mieli, joka kauna ja kateus, joka
ihminen synkkä ja kavala on karjana mulla. Se on maailmasta suurempi
puoli, pienempi puoli on sinulla. (Houkutellen.) Minut ota veljeksesi.
Minä aulan sinua.

LEMMINKÄINEN: Konnuudella?

APSO: Jota sinä et älyä! Lyöt miekalla miekkaa, rahaa Iyöt rahalla.
Et mieletön älyä: On konnaa lyötävä konnuudella. — — Tule veljekseni.
Sinä suorasti lyöt, minä konnana kierrän ja kähisen.

LEMMINKÄINEN: Et ole konnaksi mitätön.

APSO kuiskutellen: On tulossa yö. Pohjola turvatta makaa, emätalo on
orjista tyhjä, takamailla on orjat ja miehet. Tule myötä. Minä poltan
talon, sinä korjaat saaliin.

LEMMINKÄINEN: Kiusaaja kavala! tämä on klusaus Kiesuksen. Sinut
kuitenkin tapan. (Vetää miekan huotrasta.)

APSO osoittaen Iron ruumista: Vainaja herää! Se liikahti vielä.

LEMMINKÄINEN pudottaa miekan maahan ja syöksyy polvilleen Iron luo,
karjaisten: Valehtelit, konna! (Aikoo nousta. Apso ottaa povestaan
putken, jonka toisesta päästä vetäisee tulpan pois ja sylkee sisästä
kärmeen takaapäin kohti Lemminkäisen vasenta kainaloa. Sieppaa maasta
Lemminkäisen miekan ja pakenee vasemmalle.)

LEMMINKÄINEN on kiljahtanut tuskasta ja noussut pystyyn. Painaa lähellä
sydäntään ja hoipertelee keskinäyttämölle: Pilkan kestin — — ja
— — kalkin join. Menetin lemmen ja — - kestin kiusauksen. Kuitenkin:
käärmein keihästivät kyljen — — oli toinenkin juutas ja risti - —
oli Ulappalan ukko. (Lysähtää tuskasta polvilleen.)

APSO lähestyy vasemmalta: Ja niitä on maailma täynnä! On suuria ja
pieniä ja sitäkin pienempiä.

LEMMINKÄINEN: Tulin Kiesukseksi, en enemmäksi. — — On maailmassa
tarpeen miehiä kolme!

APSO: Ohoh, sinä kaunopoika Lemmin poika. — Missä on kauneutesi? Se on
kohta paise ja ajetus. — — Vai oli tällä miehellä aurinko povessa? Nyt
on myrkky ja kolotus!

LEMMINKÄINEN: Sankari kolmas on voittaja oleva — —

APSO: Jo jäykkä on kätesi! Lapaluihisi syöksen kohta sankarin
miekalla omalla. Äly takaa lyö, sinä ryntäitä purit kuin koira!

LEMMINKÄINEN: Sankari kolmas on juutas ja jumala.

APSO: Siitä työnnän sun Manalan koskia kolisten ja tyttären perässä.

LEMMINKÄINEN: Pahat maahan lyö se juuttahana. Hyvät on voittava hyvällä.

APSO: Olet väleen pökkelö, pöhötys! Konsa ei ole voittaja tuleva.

LEMMINKÄINEN: Kun syntyy käärmeen päässä korkea ajatus, silloin on
voittaja tuleva — — (Nostaen raskaasti kätensä:) Oi, äiti! Jos
lietkin kaukana, äiti — —, tunne tuskani tulinen — — tunne hetkellä
tällä! (Nousee viimeisin voimin, kuiskaten.) Olet voimani ikuinen. —

APSO lähestyy kiertäen takaapäin.

LEMMINKÄINEN: Tuonelle lähden ja surmaan Tuonelan pojan. Iletys, iske!
(Apso syöksee samassa miekan takaapäin Lemminkäisen hartioihin ja lyö
sen sitten pystyyn maahan. Lemminkäinen kaatuu kuolleena maahan.)

APSO: Joka onni on rikos, niin kauan kuin elän minä!

    Väliverho.