← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 3506
Runoja
Hilda Käkikoski
Hilda Käkikosken 'Runoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3506. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
RUNOJA
Kirj.
Hilda Käkikoski
Kansanvalistus-Seuran Lehtiä N:o 82.
Helsingissä, Suomalatsenn Kirjallisuuden Seura, 1907.
SISÄLLYS:
1. Valon virta.
2. Aatos leivon siivet saapi.
5. Poika hyökylaineilla.
4. Tähden lento.
5. Hän on hiihtänyt hiiden hirven.
6. Kesälainehet lauleli mulle ...
Valon virta.
Virta, mi vuorilta vyöryt noin
Lähitienoilta kirkkauden,
Tule, pulppua louhoista kallioin
Alas onneksi kansallen!
Sorjan suomeni rannoillen
Ikikultaa lainehes tuo.
Se on voittava voiman ja nuoruuden,
Joka aaltosi helmiä juo.
Virtaa vuorilta kirkkauden,
Vapautta ja toivoa tuo!
Ole peilinä puhtahan rakkauden,
Ole voiman valtava vuo!
1892.Aatos leivon siivet saapi.
Aatos leivon siivet saapi
Laulaissani toisinaan,
sävel silmän avajaapi,
Näen onnen kultamaan.
Kerran — sen mä tiedän varmaan —
Saavun saareen kaukaiseen,
Vaihdan synnyinmaani armaan
Riemun maahan valoiseen.
Kaukomaa, ja laulun liesi,
Aattehien armas maa!
Haaveissani löysin tiesi,
Laulu portin avajaa.
Peitä, pilvi, taivon rantaa!
Tulkoot tuskat tulvanaan!
Kunhan sielun siipi kantaa,
Löydän onnen kultamaan.
1892.Poika hyökylaineilla.
Myrsky käy, ja pärskyen lyö
Hyökylainehet rantaan.
Korkean aallon kirkas vyö
särkyvi valkosantaan.
Irti, purteni, syöksy päin
Aaltoa vaahtopäistä!
Taivahan riemu nousta näin
Siltoa välkkyväistä!
Kolmas aalto on voimakkain,
Pystyhyn viepi purren.
En minä kuule kultoain,
Vaikka se kutsuu surren!
Kuulen aaltoa nousevaa
Keinuen korkealle.
Kultalainehet, nostakaa
Pilvien kukkulalle!
Oi, jos aina — jos aina sais
Keinua aaltoloilla,
Maan ja taivahan unhottais
Vaahtojen kukkuloilla —
Kunpahan kerta nousta sais
Oikein korkealle,
Riemumiellähän uinahtais
Vaikkapa aallon alle!
Saimaan rannalla 1887.Tähden lento.
Silmä katsoi sielun syvyyteen,
sydän suli toiseen sydämmeen:
Tähden lento — onnen värähdys!
Hetken päästä — öinen pimeys.
Ah kuin silmä sumentua voi,
Ääni armain vierahalta soi!
Seinät silloin sydänkammion
kolkot on kuin kalman kartanon.
Oi kuin hetki yks' ja ainoinen
Ijäks' särkee ihmissydämmen!
silmä etsii, sydän vaikertaa,
Rauhaa entistä ei koskaan saa.Hän on hiihtänyt hiiden hirven.
Oppilailleni 1903.
Oi terve, te hiihtäjät nuoret,
Kevätvartio Suomeni maan!
Niin silmäni seuraa teitä
Kuin angervo aurinkoaan.
Te kiidätte aamua kohden,
Kun maassa on usva ja yö,
Te hiihdätte hiiden hirven
Se nuorten on sankarityö.
Kotikansani viljeli korven.
Oli alkanut leikkuutyö,
Mutta Väinölän toivon viljaa
Nyt Tuonelan laumat syö.
Yhä kasvavi kuoleman karja
Ja Suomea uhkaa syys:
Maan polkevi hiiden hirvet:
Viha, sorto ja itsekkyys.
Oi, suksien suokaa luistaa
Ja pelvotta ponnistakaa!
Himo halpa jos johtavi harhaan,
se säälittä surman saa!
Ken uuttera, uljas on työssä,
Kenen mieli on lahjomaton,
Hän on oikea hiihtäjä-urho,
Mun silmäni riemu hän on.
Ken voittavi velton mielen,
Ken sorretun turvaks' käy,
Ken Suomeni päivää toivoo,
Kun aamu ei koittavan näy — —
Ken kestävi kuoloon asti,
Oman onnensa unhottaa — —
Hän on hiihtänyt hiiden hirven,
Ja hän mun lauluni saa.
Oi terve, te hiihtäjät nuoret,
Kevätvartio suomeni maan!
Mun sieluni siunaa teitä
Kuin päivyt valkeuttaan.Kesälainehet lauleli mulle...
Kesälainehet lauleli mulle
Niin outoa unelmaa.
Ma kuuntelin, hengitin hiljaa —
Ja riemusta värisi maa...
Niin unhotin tuskani suuren,
Nyt muistoni haikeimman
Panen aaltojen hellähän helmaan
Ja rantahan kiiruhdan.
Ma aavistan onnea suurta;
Sitä lauluni karkeloi,
Oi, kiitos — kahle on poissa
ja kantelo helkkyen soi!