Kootut teokset IV

KOOTUT TEOKSET IV

Eino Leino

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1927

SISÄLLYS:

KIVESJÄRVELÄISET. Kertovainen runoelma

HELKAVIRSIÄ

  Ensimmäinen sarja

    Ihalempi
    Tuuri
    Mantsin laulu
    Orjan poika
    Kaleva
    Sininen risti
    Ylermi
    Räikkö räähkä
    Tyyrin tytti
    Oterma ja Katerma
    Kouta
    Merenkylpijä-neidot
    Impi ja pajarin poika
    Pyhä Yrjänä
    Tumma

  Toinen sarja

    Äijön virsi
    Marjatan poika
    Kuun lapset
    Pimeän peikko
    Ukri
    Syvärin impi
    Herramme Vapahtajamme
    Arja ja Selinä
    Halla
    Mennyt manner
    Ukon lintu ja virvaliekki
    Auringon hyvästijättö

SIMO HURTTA

  Ensimmäinen sarja

    Häät Hovilassa
    Erkki Pehrsson
    Sipo Nevalainen
    Papin pakinoilta
    Hurtta matkustaa
    Vornan virsi
    Hurtan koskenlasku
    Isä ja poika
    Irja
    Eljas Iochman
    Hovilan pirtti
    Voudit
    Hyökkäys
    Sykön virsi
    Hurtan kosto

  Toinen sarja

    Kohtalon kellot
    Kuninkaihin
    Kotikuria
    Pietari Haerkepaeus
    Valju vaimo
    Pirkko Jumalan myrsky
    Malla
    Turunkorva
    Henkiherra Arnkil
    Hurtan läksijäiset
    Irjan kuolo
    Kainuun hävitys
    Rauha

BELLEROPHON

  Pegasos
  Helikonin immet
  Hippokrene
  Najaadi
  Jumalten kirot
  Sophrosyne
  Sankarin uni
  Neien surma
  Khimaira
  Kiusaus
  Hornan hovi
  Polyhymnia
  Tähti-yö
  Taivasratsastus
  Sankarilaulu
  Moirat

JUHANA HERTTUAN JA CATHARINA JAGELLONICAN LAULUJA

  Invocatio
  Ursus Finlandicus
  Confessio cordis
  Arte & Marte
  Ultima Thule
  Luna mendax
  Carmen rusticum
  Ad Manes
  Nil nisi Mors
  Chorus mysticus
  Vox intima
  Carmen boreale
  De profundis
  Consolatio
  Rime
    Serenata
    Ballata
    Barcarola
    Notturno
    Rondo
    Capriccio
    Canzone
    Sonetto
    Pastorale
    Alba
    Letra
    Catena
  Angelus

KIVESJÄRVELÄISET

Kertovainen runoelma

(1901)

ENSIMMÄINEN LAULU.

Suomi, surun, soiton maa ja laulun laaja manner,
juhlakenttä jumalten ja tanhujuoksun tanner!

Kaikui ennen kannel täällä, soip' on sodan torvet,
paloi vainovalkeat ja punoittivat korvet.

Painui myöskin auran kynsi syvään kivimäkeen,
syvemmälle luonnon synnyt Suomen kyntöväkeen.

Juotiin vettä virsun alta, petäjäistä syötiin,
metsän anti ammuttiin ja kauppiloille myötiin.

Tuhat noista tutkelmata kertoella voinen.
Toki nyt on tarinamme aihe aivan toinen.

Kaiu ei nyt kanteleet, ei soita sodan torvet,
kuuluu tiuvut, kulkuset, kun kuurassa on korvet.

Vaan kun vettä soudetaan, niin maalipurret seilaa,
salmet tyynnä soiluvat ja mamselit ne peilaa.

Rahaa on kuin ruumenta ja ruokaa niinkuin puuta,
ruoan väliin kastetahan kaulaa sekä suuta.

Eikä vettä, huitua nyt hulju hyvät maijat,
Ranskan viinit virtoaa ja Saksan sampankaljat.

Hei, ken mielii kestihin, se olkoon tervetullut,
köyhä niinkuin rikaskin, niin viisahat kuin hullut!

Pannaan pöytä koreeksi ja piika uutta tuomaan;
Kivesjärven ruukissa on ruokaa sekä juomaa.

Iloinen on isäntä ja rouva ylen sorja,
ei sen sormet työssä kulu, kaikki tekee orja.

Pytinki on pitempi kuin Ämmäkosken silta.
Aamu kun on tässä päässä, toisessa jo on ilta.

Toisessa kun päässä vasta herrat yötä hummaa,
toisessa jo piikatytöt aamiaista hommaa.

Ympärillä koivikot ja lehtovieret vilppaat,
kelpaa niillä juoksennella leskistä ja hilppaa!

Kunnahalla männikkö ja männikössä maja,
pakopaikka lempiväin ja pullonpauke-paja.

Hyvä siit' on katsoa myös kuinka aamu koittaa,
kuinka Kivesjärven päällä päivä sumut voittaa,

saaret sadat selviää ja aavat avaroituu,
niemen päihin töllit sekä talot taajat koituu.

Siin' on Kivesjärven kylä. Kylässä on kansa,
korven kylmän kuokkija ja tuttu tervastansa.

Kukin elää omallaan, ei verkaa eikä velkaa.
Toki ruukin tultua jo toinen aika alkaa.

TOINEN LAULU.

Astui ulos aamulla se Anja-rouva nuori,
päivä metsät punasi ja välähteli vuori.

Kuinka lie hän herännytkin kesken kesä-untaan,
valella hän virrall' aikoi käsivartten luntaan.

Astui pitkin metsätietä Anja-rouva sorja,
kastehelmet karisi ja notkui varsi norja.

Tuli hän virran vieremälle, katsoi veden pintaan,
näki kuvan kaunokaisen, nousi riemu rintaan.

Kaunis oli Anja-rouva, muita kaunihimpi,
nainen naitu mieleltään, mut muodoltaan kuin impi.

Kaksi huulta punaista kuin marjat alas paistoi.
Voipa miestä miekkoista, ken niiltä suukon maistoi!

Silmät suuret, ruskeat kuin metsälammen laine,
jossa uinuu ulpukat. Mut varo, kulkevainen!

Rimpi viekas pettävi. Äl' astu lammen rantaan!
Povessansa kuolemata sammal kaunis kantaa.

Kyllikseen kun katsellut hän oli virran kuvaa,
hyvillä mielin hymyvää, kuin omena punastuvaa,

hetkeksi hän heloposkin kasvot käsiin peitti.
Aukasi aamunuttunsa ja hapset hajan heitti.

Kohta Aino-neitinä hän aaltoloihin astui.
Värjyi iho valkea, kun jalka kaunis kastui.

Souti sotka järveä ja joutsen meren rantaa.
Soreammin virran aallot Anja-rouvan kantaa.

Oi, te aallot onnelliset, päivän liedot lapset!
Lumpehina lainehilla läikkyy Anjan hapset.

Liian kaunis lie hän ollut Ahti-ukon nähdä,
vaiko aikoi tihutyön tää kerrassansa tehdä,

tuost' ei tiedä tarina. Mut aalto Anjan ryösti,
vaahtokuplana kiidätti ja virran saareen syösti.

Siinä astui Anja-rouva rannan hietikolla,
päivä päältä hellitti ja hyvä olikin olla.

Pärskyi koski kahden puolin. Saari oli puuton.
Kuinkapa nyt maihin päästä? Turvaksi tuli huuto.

Huuti kerran huikahutti neljällä äänellänsä.
Kosken kuohut kahden puolin viskoi vyöryjänsä.

Huuti toisen, kolmannenki pahemmin jo parkas,
rantalehdot raikahti ja kaiku kauvas karkas.

Virkkoi viisas mylläri: "Käy poika, katso, kuka
virran niskassa huutavi kuin hampahissa hukan!"

Kävi poika katsomahan, kiiruhusti juoksi,
kiiruhummin vielä palas takaisin taaton luoksi.

"Jaakko, miksi kasvosi on kalpeammat kuuta?
Noh, mikä hätä? Etkö saa sa enää auki suuta?"

"Isä, isä, hätä on, niin pistää sydän-alaan,
suonet kaikki tuless' on ja päänkin pohja palaa.

Näin ma itse Vellamon, hän hapsiansa harjaa
päällä kuohun korkeimman, kaiten vetten karjaa!"

"Ja jos nähnyt Vellamon sa olet, poika parka,
silloin tuli turmasi, tok' ällös olko arka!

Käydään tuota katsomahan, mittyinen on herja."
Käytiin, nähtiin Vellamo, mi kaitsi vetten karjaa.

"Houkka, houritko vai onko järjessäsi vikaa?
Talon rouva itse on se, apuhun nyt pikaa!"

Juoksi, joutui mylläri, jo venehessä souti
virran vievän saarehen, pois Anja-rouvan nouti.

Mutta poika mielessänsä mietti monta kertaa:
Näin ma itse Vellamon! Miks muuten niin mun verta

kuvat kummat kuohuttaa ja otsasuonet ouruu?
Kului vuodet, väitettiin, ett' oli hän hiukan houru.

KOLMAS LAULU.

Jaakko kasvoi kuitenkin kuin korpikuusi nuori,
verevä ja varteva ja vankka niinkuin vuori.

Kantoi kylän säkkejä ja käytti myllyn pyörää.
Isä itse enimmäkseen kaupan töissä hyörää.

Myöpi viinaa, tupakkaa ja kaulahuiviloita,
ostaa metsän riistoa ja munia ja voita.

Sulavasti kaupat sujuu Kives-mylläriltä,
silmä toinen lupallaan, mut näkeväinen siltä.

Herrain eessä nokkela ja aina norja-selkä.
Kansa häntä ympärillä kadehtii ja pelkää.

Vaan kun silmä viisahasti hällä vilahtaapi,
silloin pullo pulpahtaa ja raha kilahtaapi.

Meni sinne monen talon pennit sekä pellot,
monen miehen verkatakit, vitjat, ankkurikellot.

Toki toista ruukki tuopi. Ruukissa on rahaa.
Sata miestä päivätyössä veistää sekä sahaa.

Ahot laajat aukeavat, nousee hirsikerrat.
Joka harjan nostajaista juovat ruukin herrat.

Makasiinit mahtavat ja konehuoneet kohoo.
Paljon siitä mahtavuutta ulommakin uhoo.

Viestit ulos vierähtää, käy maine maata pitkin:
Kivesjärven ruukissa saa kultaa kulkuritkin.

Tulee miestä työtä varten, tulee työttömyyttä.
Pehtori on hyvä mies, ei pois hän aja syyttä.

Nukkuu puolipäivähän ja aamunaukun nakkaa,
ikkunasta vilkaisee, kun miehet hirttä hakkaa.

Kaksi miestä vierimästä hirren päätä estää,
kolmas kokoo lastuja ja neljäs vasta vestää.

Nyökkää päätä pehtori: "On hyvä että tarkkaan
tehdään työtä tärkeää." Ja katsoo taasen sarkkaan.

Toki ain ei kirvestöihin jouda ruukin väki.
Milloin laakso nostetaan tai tasoitetaan mäki.

Metsä maahan kaadetaan ja kukkatarha tehdään.
Siinä monet kummat kasvit ulkomailta nähdään.

Pystytetään pylvähät ja pannaan lasipallot
niiden päihin kiiltämään kuin murjaanien kallot.

Kelpaa niiden keskellä nyt "volangia" heittää,
maata riippumatossa tai kahviakin keittää.

Joka viikko vieraita ja joka päivä joulu!
Onpa siinä orpanoina Kajaani ja Oulu.

Tulee poiat porvarien: Tukka kaunis kiiltää.
Rouvat raatimiesten käy ja laahus maata viiltää.

Virkamiehet Paltamonkin Kives-ruukin muistaa.
Siellä toti oiva on ja juttu hyvin luistaa.

"Venskan" kieli vengertaa ja virtaa viittä "renskaa".
Ruunuvouti rouvan kanssa pakinoipi ranskaa.

Rouva on ollut Tukholmassa tyttö-aikoinansa,
pansuunissa parhaassa, — sen tuntee tavoistansa.

Käytös siro säilynyt on virkamiehilläki
ajoist' asti Kustavin, min iso-äidit näki.

(Itse he aivan aatelia olivat mielestänsä,
sukukirja Sursillien kullakin pöydällänsä.)

Ympärillä erämaa ja halla viljat tuhoo.
Kivesjärvi keitahana korven yli kohoo.

NELJÄS LAULU.

Kerran kevät-iltamalla vene vettä sousi,
laski Varislahtehen. Mies nuori maihin nousi.

Astui pitkin metsätietä, tuli ruukin taloon,
siinä sijaa yöksi pyysi; sitten aikoi saloon.

Oli yön ja toisenki ja kohta kolmannenki,
koko viikon vierahana, vielä yli senki.

Kukaan enää puhunut ei hänen lähdöstänsä.
Monet kyllä miettivät: Mik' on hän miehiänsä?

Maalariksi mainittiin, söi herrasväen kera,
näkyi hälle maittavankin maito ynnä hera.

Rouvan kanssa kuljeskeli, mäkilöitä nousi,
teki marjamatkoja ja saaren päihin sousi.

Niku Flander, tietoniekka, taitoniekka tiesi:
"Hän on suuri mestari ja mainiokin miesi.

Kuvia hän vaattehelle nahturilla sipoo,
maalaa siihen maisemat ja henkilötkin hipoo.

Niitä herrat ostelee ja lystinänsä näkee.
Nyt hän tullut maalaamaan on Kives-ruukin väkee."

Huhut tuosta kummalliset kautta kylän kulki,
kuiskittihin, kuunneltihin, kerrottiin jo julki:

"Uloskäynyt uusi laki on nyt keisarilta:
Maalattakoon kaikki kasvot Suomen asujilta!

Tytöt pannaan tynnyriin ja pojat tervapyttyyn,
ettei tunne turkkilainen, koska sota syttyy."

Mutta herrat pitäjän ne piti pientä pilaa:
"Patruuna se rouvastaan nyt muotokuvan tilaa.

Tekaista se veitikka voi elävänkin kuvan." —
Tuota kuullen nähtiin monen rouvan punastuvan.

Mikä liekin oikein ollut mestarin sen työnä,
näyttänyt hän nukkuvan ei monenakaan yönä.

Eikä enää ruokakaan niin maistanut kuin ennen,
kahden verran kalpeni hän kesän lyhyen mennen.

Sanoi kerran Anja-rouva: "Kivesvaara vielä
käymättä on meillä. Ehkä tänään käymme siellä."

Lausui toinen leikillään: "Ah, rouva, ette varmaan
tunnekaan te tarinaa tuon Kivesvaaran harmaan.

Kivesvaara ole näät ei tavallinen vuori.
Vaara täynn' on saleja, vaikk' kaikki kätkee kuori.

Kivesvaaraa varokaatte! Siellä siki-unta
nukkuu tuhatvuotistansa jättein kansakunta.

Vaimot lapsi rinnoillaan ja miehet miekka vyöllä.
Vuoren ukko uinahda ei päivällä, ei yöllä.

Yksin vuoren huipulla hän tähtein teitä seuraa,
katsoo, kuinka maailmalla ajan myrskyt meuraa.

Hetki lyö. Ja vuoren kylkeen kolme kertaa ukko
kumahuttaa nuijallaan: jo aukee vuoren lukko,

astuu ulos urhokansa, tulee tuhat hiittä,
miehet syltä seitsentä ja vaimot vaaksan viittä,

Silloin aseet kalskavat, mäet kaikki mätkyy, kaikaa,
kääpiökansa kukistuu, taas alkaa jättien aika."

Anja-rouva ailakoi: "Mua säikytätte vainen.
Totta, toivon, hiisillekin pyhä lienee nainen."

Eikä mikään auttanut. Sen päähäns' oli saanut
Anja-rouva armas eikä kärttämästä laannut.

VIIDES LAULU.

Niinpä kerran lähdettiin. Soi nauru metsätieltä.
Mutta yhtä iloisina palattu ei sieltä.

Virsta vettä soudettiin ja toinen maata tultiin,
kolmannella kohottiin ja vuoren alla oltiin.

Nousi suosta suuri kulju niinkuin jättikirkko,
peninkulman juuret maassa, pilvein päällä nirkko.

Näkyi sinne maailmoita: erämaata sankkaa,
suota, suurta rimpeä ja havumetsää vankkaa.

Kivesjärvi piennä niinkuin lampi alla päilyi.
Päivä laski. Laaksomailla terhen hieno häilyi.

Hiljaist' oli kuin haudassa. Vain hengityksen kuuli.
Surissut ei sääsken siipi, tuntunut ei tuuli.

Asumaton avaruus kuin meri huokas alla.
Pelvon, vavistuksen henki kulki kukkulalla.

Anja-rouva nauraa koki: "Tutkikaamme, tokko
vielä ompi elossa tuo hiitten suku sokko."

Lausui, kolme kertaa löi hän vuorta kepakolla.
Toinen nauroi: "Hiidet nuo myös taitaa kuurot olla.

Täytyy heitä herättää." Oli jyrkänteellä paasi.
Alas vuorta vyörymään mies voimakas sen kaasi.

Vieri paasi pauhaten, jo Hiiden väki kuuli,
koko vaara kumisi, sen ukkoseksi luuli.

Kuului kalske kalpojen, nous jättein kansakunta.
Anja-rouvan poski oli valkeampi lunta.

"Menkäämme!" hän virkahti ja vienolla
liikkehellä tarttui käteen kumppalin. Se ään' oli arka, hellä.

Se ääni pyysi, rukoili: "Vie minut, nosta, kanna
kauvas metsän siimekseen, pois taakse taivaan rannan.

Ma unhoitusta halajan, sen yksin saan ma sulta."
Taideniekan sydämessä säihkyi tuhat tulta.

Seisoi miehet miekka vyöllä, vartoi Hiiden kansa.
Taideniekan rinta nous, hän nautti voimastansa.

Sana vaan! Ja sylissään oli maailma! Ken tuota
uskois? Mutta hiidet nuo ei liian kauvan uota.

Hetki lyhyt, lentävä! Taas kaikk' oli niinkuin ennen.
Äänetönnä kumpainenkin astui alas mennen.

KUUDES LAULU.

Hiiden kansa on sellainen, että ken sen herättääpi,
sille se ikiviholliseksi ja painajaiseksi jääpi.

Sen sydämessä aina aallot syksy-öiset pauhaa.
anna ei hiidet hänelle yön lepoa, päivän rauhaa.

Taideniekan mielehen oli tunkenut tuska kuuma.
Päivät, yöt hänen haaveissansa hautui sama tuuma:

valloittaa tuo valkokyyhky keinolla vaikka millä.
Vaan mikä kerran ol' menetetty, ei takaisin tullut sillä.

Anja-rouva kohteli häntä niinkuin kerjäläistä.
Vait'olo vallitsi pöydässä. Kaikk' kylmää oli ja jäistä.

Monet kerrat määrännyt hän oli jo lähtöpäivän,
sentään jääden. Toivoi toki häipyvän tuon häivän.

Saapui syksyn sade-ilmat, vesivirrat loiskui,
huoneissa oli hämärä, tiet likaa täynnä roiskui.

Anja-rouva päivät poltti puita uunissansa.
Ruukin herrat humaltuivat pikku puolellansa.

Siellä asui sihteerit: Karl Johan Argillander,
virkaheitto mittari, ja Nikodeemus Flander,

kamreeriksi kutsuttu ja sivistynyt "civis",
juridiikan juttuherra, tietoniekka tiivis.

Niku puhui latinaa ja lauloi monet gluntit.
Sillä aikaa mittar' ehti ottaa monet "klunkit".

Passarina Santer' Palo, kauppa-apulainen,
hiukan yksinkertainen, mut tuiki tarkkaavainen, —

katsomahan varsinkin, min verran lasit vetää.
Siin' ei ollut vertaistansa Santerilla ketään.

Sellainen oli seurakunta, jonk' oli rippi-isä
patruuna. Nyt tullut oli taideniekka lisää.

Hyvinpä hän "kansliassa" näytti viihtyvänkin,
naukun otti niinkuin muut ja kortit tunsi hänkin.

Tullut kanssa patruunan myös heist' oli hyvät tutut.
Taisi hän monet tarinat ja monet tyttöjutut,

joille nauroi kuollaksensa patruunamme parhain.
Yhdessä nyt nähtiin heidät myöhään sekä varhain.

Oli kerran istuttu näin jälleen päiväkausi.
Väsähti jo sihteerit ja seura hajottausi.

Patruuna kera mestarin yli pihan pimeän luikki.
Anja-rouvan kamarista yksin tuli tuikki.

Kuiskasi nyt patruuna: "Siell' onko ulkomailla
tapa mennä maata näin, kun viel' on yhtä vailla?"

Vieras katsoi kysyvästi. Nauraa hörähytti
patruuna ja ilkamoiden silmää räpäytti:

"Viinit parhaat tallella on meillä vielä täällä,
jotk' on nuorna juotavat ja juuri tällä päällä."

Sanoi vielä sanasen ja kuiskaamalla senki.
Syksy-yöhön synkeähän katos kumpainenki.

SEITSEMÄS LAULU.

Virkkoi viisas mylläri: "Tän' yönä maata parhain
taas sun, eukko, saunass' oisi eikä nousta varhain,"

"Missä sinä itse nukut?" — "Nukun vaikka missä,
tytöt nukkuu tuvassa ja Jaakko ylisissä."

"Vaan jos Jaakko heräjää?" — "Hän nukkuu niinkuin tukki,
jos hän joskus heräiskin, hän tuhma on kuin pukki."

"Etkö sentään usko, että on se synti suuri
nähdä, kuinka omat lapset on kuin portot juuri?"

"Hullutusta! Tytöt silti naiduks tulee kyllä."
Keskustelun mylläri päätti pikku hymyilyllä.

Tuli ilta. Kaikki nukkui. Kuului koputusta.
Tehtiin tuli tuvassa ja raoitettiin usta.

Pantiin kahvi tulelle ja vehnäleipää tuotiin.
Sillä välin monet suukot otettiin ja suotiin.

Juuri kuin näin tuvassa oli kestit ylimmillään,
janohonsa Jaakko-poika heräsi ylisillään.

Kompuroitsi alas, auki pirtin oven veti.
Lensi silmät selälleen ja jano haihtui heti.

Siinä istui ruukin herra Riika polvellansa.
Toinen julki juovuksissa makasi Mantan kanssa.

Hämmästyen Jaakko raappas korvallista kerran.
Hölmistyipä hetkeksi myös itse ruukin herra.

Toki kohta tointui, vieri sanat sorjat suusta:
"Jaakko, kah, sa putositko pilvistä vai puusta?

Kauan oon jo tuuminut sun ottaa ruukin pestiin.
Kaksisataa saat jo heti. Käytkö kera kestiin?"

Lausui, otti lompakosta punalaitaa kaksi.
Mutta Jaakon poski lens kuin lumi valkeaksi.

Kuului kumea karjahdus ja puukko kirkas kiilsi,
syvälle se ruukin herran rintaluihin viilsi.

Huuto, melske, meteli! Yön halki huudot raikaa,
tulet, lyhdyt tuikkivat ja hätäkello kaikaa.

Makasi maassa patruuna. Jo ruukin väki herää.
Jaakko katsoo äänetönnä puukon punaterää.

Seisoo vieras mestari kuin patsas paikallansa.
Syöksee sisään Anja-rouva pitsivaipassansa.

Jaakko ympäri käännähtää. Mit' on tää? Mistä verta?
Haa, mi haamu ovella? Sen on hän nähnyt kerta.

Impi virran vierellinen, kuohupaita kulta!
Jaakon silmät iskevät nyt verta sekä tulta.

Sylihinsä Anja-rouvan tempaa, ulos kantaa,
juoksee yöhön synkeähän, syöksee metsän rantaan.

Kauhu yössä kasvavi, käy huuto taloloissa:
"Patruuna on murhattu ja ruukin rouva poissa."

Vesi roiskuu, ryskää puut, kun Hullu-Jaakko astuu.
Mutta Anjan valkovaippa likaveessä kastuu.

Tulet yössä tuikkavat. Käy loimo puiden takaa.
Anja Jaakon povella kuin kuollut joutsen makaa.

"Mun on vilu", virkahtaa nyt Anja vienoin äänin,
katsoin ylös kantajaan, "ja pahoin riippuu pääni".

Sade suhuu taivahalta, märkä metsä huokaa
Jaakko seisahtaa kuin kivi, lausuu: "Anteeks suokaa!"

Huudot yössä kaikuvat: "Halloo! Täss' ovat jäljet.
Tännepäin! Nyt murhamiest' ei auta armot, eljet!"

Nukkumasta Anja-rouva löyttiin mättähältä,
Jaakon takki allansa. Kun kysyttihin hältä:

"Eikö rouva peljännyt?" hän vastasi näin ikään:
"Putoovani pelkäsin, mut muut' en muista mitään."

Mutta Hullu-Jaakkoa ei nähnyt, kuullut kukaan
Eikä häntä enempää sen jälkeen haettukaan.

KAHDEKSAS LAULU.

Astu aatos mullasta! Tiet lokaiset jo heitä!
Kylvä maille kukkia ja sido seppeleitä!

Soios laulu sorjemmin kuin koskaan ennen soit sa,
kertoa kun immen tarun lyhyen, vienon voit sa.

Lumikista laulan nyt ma keltasuortuvasta.
Taivaan lapsi oli hän, ei tästä maailmasta.

Silmät häll' oli siniset kuin ruispellon kukka,
iho ilmi kuultava ja kultainen oli tukka.

Niin sen ääni helisi kuin hopea ja tiuku,
niin sen kasvu kaunis oli kuin ryytimaassa riuku.

Poron pienen saanut oli hän lahjaksi taatoltansa.
Kuinka kaunis olikaan hän pienessä pulkassansa!

Lapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä,
näin hän hankia kiidätteli tuulessa, tuiskusäässä.

Kaunista kaks he olivat, ei huomisesta huolleet.
Ah, nyt ovat kumpainenkin kuopatut ja kuolleet!

Itku äänen sortavi ja suru rinnan raastaa.
Toki täytyy järjestään mun kaikki teille haastaa.

Tytär oli hän rovastin ja lapsilauman nuorin,
siksi jäi hän kotihin, kun kouluun toiset suori.

Isä kutsui kullaksensa, kylä mamseliksi,
vihdoin kutsui kumpainenkin häntä Lumikiksi.

Taaton hyvän polvella hän tiedon alkeet oppi.
Emon ammoin kätkenyt oli kirkkotarhan soppi.

Ollut ei iloa pojistaan juur' ollut rovastilla:
yksi oli maailman kululla ja kaksi tuomarilla,

juopporenttuja kumpikin. Nyt tahtoi tyttärestään
hän kaikki maailman karkeudet ja turmelukset estää.

Siksi hän pannut tytärtään ei kouluhunkaan koskaan.
Mitä on liika tietäminen kuin tomua ja roskaa?

Vähän luvunlaskua ja historiaa hiukka,
kristin-uskon kappaleet, — siin' oli kurssi niukka.

Vaan kun talvi-illoin tähdet taivahalta hohti,
silloin ukko tyttärensä usein ulos johti,

näytti monet tähtisarjat, valosumut summat,
kertoi Luojan luomistöistä monet kaskut kummat.

Tyttö hänen puhettansa kuuli silmin suurin.
Kului vuodet. Täyttänyt hän viisitoist' oli juuri.

Juhannuksena käynyt oli hän ripillä ensi kerran.
Kuinka kaunis olikaan hän armopöydässä Herran!

Yllään puku valkea ja kielokimppu vyöllä.
Päivän kaiken itki hän ja yhä itki yöllä.

Kuolevansa toivotteli. Viel' ei kuolo kuullut.
Ah, ken oisi totehen niin pian sen käyvän luullut?

Tuli syksy, jäätyi järvi, kimmelteli kiteet.
Virkkoi ukko-rovasti: "Nyt kiini kirjan niteet!

Käyneet Kivesjärvellä me emme ole pitkään.
Ei meit' auta estelyt, ei anteekspyynnöt mitkään.

Tänään lähtekäämme! Kauan tuuminut oon tuota.
Opettajan otamme me mukaan kirkon luota."

Sanottu. Oli valjahissa Lumikin poro pian.
Reessä ukko-rovastin sai opettaja sijan.

Jää oli kierä niinkuin peili, tuulen teitä tultiin,
kaviot ne kapsahteli, pian perillä oltiin.

YHDEKSÄS LAULU.

Patruuna jo parannut oli ammoin haavastansa.
Ruukin rouva yhä kulki mustassa puvussansa.

Kaunis oli katsoa hän, kauniimp' entistänsä,
suru suuri silmissään, mut nauru äänessänsä,

nauru kirkas, räiskyvä kuin öinen tulipalo,
joka uhkaa maailmaa ja valaiseepi salon.

Niku Flander lausui usein: "Piru tässä piinaa!
Rouva laskee leikkiä ja mestari juo viinaa.

Ruukin ruokasalissa he kahvia juuri joivat,
vaikenivat välistä ja taasen tarinoivat.

Hyvä loppu täst' ei tule. Timeo ridentes.
Siihen asti kuitenkin: Beati possidentes."

Taideniekka väitti: "Teill' on silmät oravaisen."
Anja-rouva naurun päästi kauvas kaikuvaisen.

"Kenpä tietää, hampahat myös oravan teill' lienee?"
Anja-rouva nauroi sekä vastas: "Herra tiennee!

Vaarallista varmahan ei oravan lie puru."
Taideniekka huokas: "Ah, se on kuin sydänsuru!

Oravainen hampahansa yhteen aina puree."
Anja nauroi: "Houkka on, ken oravan tähden suree."

"Ja jos nyt ma virkan teille, että teidän tähden
surrut olen kuut ja viikot enkä ennen lähde

kuin ma olen ampunut sen oravan oksapuulta,
puulta purevaisen sen ja suudellut sen huulta."

"Siispä toivon, että jäätte tänne ikuisesti."
Anja nauraa hekotteli aivan herttaisesti.

"Anja! Totta tarkoitan. En kestä enempääni.
Mun sydämeni sairas on. Vain teeskelyä on ääni.

Päälläni taivas pimeä ja allani musta multa.
Ma menen hukkaan ilman sua. Auta, Anja kulta!"

Taideniekka tarmotonna seisoi Anjan eessä.
Anja rukka nauraa hyrski aivan silmät veessä.

"En ole aivan huono niin kuin huonolta ma näytän.
Paljon voittaa vielä voin, jos voimani oikein käytän.

On mulla yksi ajatus, on ollut lapsest' asti.
Joulun' tahdoin tehdä ma. Se elon tieni rasti.

Joulun. Suomalaisen joulun. Kera kulkusien,
kera kuusten, kynttiläin ja tähtein tuikkivien.

Kankahalle kiinnittää tuon kaiken tahdoin, vielä
kasvot kauniit Marjatan. Hänt' etsin elon tiellä.

Kuvaa tuota aatellut olen päiväni ja yöni.
Siitä piti tulla minun suuri elintyöni.

Jää hyvästi Jouluni! Nyt huomaan sen ma vasta:
En ma löydä Marjattaani koskaan maailmasta."

Taideniekka vaikeni. Hän puhui silmät veessä.
Anja-rouva vaiti seisoi kädet kasvoin eessä.

Silloin, — ihme nähtihin! Yö poistui, päivä valkes,
kuului laulu enkeleiden, seinä harmaa halkes,

näkyi muoto Maarian. Hän palmun lehvää tarjoo.
Huikaistuna taideniekka silmiänsä varjoo.

Taikka, puhuaksemme taas tavallista kieltä, —
Lumikki se oli, joka päänsä pisti sieltä

(ei suinkaan seinän raosta, vaan oikein oven kautta).
Toki taian hälvetä ei tarvitse sen tautta:

Silmät paistoi siniset kuin ruispellon kukka,
posket nuoret punoitti ja kultainen oli tukka.

Lapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä.
Ken ei siitä syttynyt, sen sydän oli jäässä.

Ihastellen taideniekka kaunista katsoi lasta.
Hymyellen Anja-rouva vieraita kävi vastaan.

Hymyellen istui hän koko illan, säesteli
gluntteja, joita Flander kera rovastin lauleskeli.

Hymyellen kuuli hän, miten taideniekka anoi
Lumikkia mallikseen ja mairitellen sanoi:

"Luulen että teistä tehdä alttaritaulun voisin
parahimman, neitiseni, jos kirkkomaalari oisin."

Siihen heti vastaus oli valmis patruunalla:
"Taulun teiltä tilaan ma ja hinnalla korkealla."

Asia oli päätetty. Kuvan Paltamon kirkko saisi.
Vieraiden kera taideniekka jo tänään matkustaisi.

Hymyellen Anja-rouva puhetta tuota kuuli.
Eikö liene ymmärtänyt vai leikiksi vaan sen luuli.

Hymyeli hän vieläkin, kun taideniekka läksi.
Mutta heti sen jälkehen hän kääntyi kipeäksi.

Kauan kuolon, elämän hän väikkyi vaihtehella.
Parani vitkaan. Siit' on aika sitten kertoella.

KYMMENES LAULU.

Sakastista laitettu oli atelieeri aivan,
siinä se näki taideniekka monen viikon vaivan.

Onnelliset kuitenkin oli hälle nämä päivät,
kirkkaus täytti rintansa, oli haihtunehet häivät.

Hiidet tulla tohdi näet ei pyhän paikan piiriin,
nekin kuin ohi lentelevät, tarttuvat tuuliviiriin.

Alla kaarten korkeoiden aatos kohoaapi.
Hiljaisessa hämärässä muistot muodon saapi.

Astuu esiin siskot sekä äiti harmaahapsi.
Silloin usein taideniekka itkee niinkuin lapsi.

Enkelin kuva emolla oli kuolinvuoteen päällä.
On kuin valkosiivet sen nyt vielä leyhyis täällä.

Välistä sen äänikin ihan selvään helähtääpi.
Silloin usein taideniekka työssään hätkähtääpi,

näkee kasvot Lumikin ja jatkaa taasen työtään.
Mutta neiti Lumikilla kieli käypi myötään.

Hänell' on kyllin kertomista pienestä porostansa,
iloistaan ja suruistaan ja rakkaasta taatostansa.

Sitten vielä taitelee hän paljon tarinoita
tyttäristä kuninkaan ja peikkosatuja noita,

joista hiukset pystyyn käy ja karmii selkäpiitä.
Piennä hänen mummonsa oli paljon puhunut niitä.

Koskaan ollut Lumikilla ei kuulijaa näin hyvää,
joka sanoo aina "jaa" ja katselee niin syvään,

syvään syömen pohjahan, ett' aivan kaikki aukee
rinnan ukset arimmat ja neitilinnat raukee.

Huomaa sen hän itsekin ja äkkiä vaikeneepi
nähdessään, miten taideniekka hiljaa hymyileepi.

"Hyi, te minua pidätte yhä varmaan piennä lassa
vaikk' olen täysikasvanut ja käynyt kosimassa

on jo minua opettaja kylän kiertokoulun."
Silloin herää aatteistansa taideniekka joulun.

"En minä teille hymyile, vaan hymyilen ma muulle,
Luojan taivaalle, tähdille ja päivälle ja kuulle.

Kaikki, kaikki niin kaunihilta nyt silmähäni näyttää,
rintani riemu, hartaus sekä rukoukset täyttää."

Mutta Lumikin mieli yhä on epäilyksen vanki.
"Tekö rukoilette, te, joka kiellätte Jumalanki?"

"Kuka on sitä sanonut? Ei suinkaan isä?" —. "Ei, vaan
tytöt kauppamiehen, joilta tietoni kaikki veivaan."

"Jumalahan uskon ma, min äänen joka hetki
kuulen sydämessäni ja kuulen kuiskehetki.

Ja ma häntä rukoilen, hän että mun valistaisi,
että mun silmäni kauneuden kaiken nähdä saisi,

maassa, meressä, ilmassa ja ihmissydämissä,
saisin kaiken kuvaella väreissä välkkyvissä."

Taideniekka vaikeni. Lumikki hiljaa kuuli,
monta sanaa ymmärsi, mut monta myös vei tuuli,

tuuli, joka kirkon nurkissa tuprutteli lunta.
Mutta templin sisäpuolla luotiin suurta unta.

YHDESTOISTA LAULU.

Tuli joulu. Lapset hyppi, kuuset koristettiin,
kukkuvin kulkusin kyläteillä ajaa huristettiin.

Käytiin vielä kauppiaassa viime ostoksilla:
omenoita orehkoita iloksi lasten illan.

Pappilassa parhaillansa puuropata kiehui,
Lumikki esiliinoinensa emäntänä liehui.

Kattoi pöydän, käänsi paistit, kaasi kaljaa tuoppiin.
Hymy kiersi silmihin ja nauru poskikuoppiin.

Tapahtunut tuolla oli kirkon kaarten alla
äsken ihan ihmeellistä ja outoa hälle vallan.

Suudellut oli mestari häntä kaksi kertaa suulle.
Oi, miten paljon puhumista nyt hällä ois ollut kuulle!

Isä ei mitään tietänynnä. Isä, isä parka!
Kesken taloustoimiansa kamariin hän karkaa,

istuu isän polvelle ja silittää hänen hastaan,
taasen kyökkiin kiiruhtaapi. Kummaksuen lastaan

katsoo ukko rovasti ja hiljaa hymähtääpi.
jotakin hän arvaa, enin arvoitukseks jääpi.

Mutta miss' on taideniekka? Miksei täällä, jossa
päiviä, viikkoja elänyt on kuin kullan kukkarossa?

Hetken työnsä seurassa hän vielä viettää tahtoi.
Huomenna sitä kaikki kansa katsella jo mahtoi.

Valmis oli vaivan heelmä. Siunannut oli Herra
työtä, jota viimeistellä hän tahtoi vielä kerran.

"Porollani noudan sun", oli luvannut lähtiessään
Lumikki. Sitä ajatteli hän alati sydämessään.

Tähdet syttyy taivahalle, hämärä hiljaa lankee.
Taideniekan rinta on niin rauhaton ja ankee.

Kaksi lintua laulelee hänen sydämessään juuri.
Toinen laulaa: "Iloitse! On tehty työsi suuri.

Maalannut olet Marjatan. On omasi impi sorja.
Nouse Herraa kiittämään maan lapsi, tomun orja!"

Vaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi tälleen:
"On mennyt onni, alkavi taas tuskan aika jälleen.

Houkka! Lepoa luulottelet saavasi Lumikilta,
lepoa, jota sinulle ei antanut joulu-ilta.

Ken kerran Hiiden oma on, se Hiiden omaksi jääpi."
Niin raskahasti taideniekan sydän sylkähtääpi.

Pois te varjot kuoleman! Mun aurinkoni on pyhä.
Luvannut mulle hän säteillä on aina sekä yhä.

Kirkas on silmä Lumikin, ei samenna sitä häivä
Elämäni oleva on juhla ja pyhäpäivä.

Tehnyt olen Joulun ma, teen vielä Juhannuksen,
kuvaan ilon ihmisille ja kesän kukoistuksen.

Vaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi jälleen:
"Itseäsi pettää tahdot, taideniekka, tälleen.

Päiväsi on pimeä ja Joulusi on turha.
Tehnyt olet tihutyön ja aattehesi murhan.

Maalannut et Marjattaa, vaan naista lempimääsi.
Siksi niin sydämes sylkyttää ja pyörtymässä on pääsi.

Henkesi hiitten oma on, sen peittää Hiiden häivät.
Eivät ne koskaan koita sulle elon suuret juhlapäivät."

Joulukellot kaikuvat, ne soivat maalle rauhaa.
Taideniekan sydämessä syksyn aallot pauhaa.

Mitä tekee mestari? Oi, suurta kauhistusta!
Vetää yli taulun kaiken kaksi viivaa mustaa, —

vaipuu maahan niinkuin kivi. Silloin ovi aukee,
astuu sisään haamu tumma, lausuu ääni raukee:

"Tiesinhän: sinun ilojasi kaikki ymmärtääpi,
mutta sun suurille suruillesi tää sydän yksin jääpi."

Ylös karkaa mestari. Hän Anjan kasvot kohtaa,
näkee silmää kaksi, jotka sairaan tulta hohtaa.

"Tule! Orhi odottaa. Sen harja tulta tuiskii!"
Anja hänen korvahansa kiihkeästi kuiskii.

Tiellä poron tiuvut soi. Sen kumpainenkin kuulee. —
Käsitysten kiiruhtavat ulos talven tuuleen.

KAHDESTOISTA LAULU.

Ruukiss' oli joulujuhla. Patruuna oli poissa.
Tultiin ilman isäntääkin toimeen hyvin koissa.

Suureen ruokasalihin oli kuusi sytytetty,
ympärillä ylenmäärin kansaa kestitetty.

Niku Flander isäntänä ilomielin hyöri,
leikin laski vanhoille ja nuorten kanssa pyöri.

Mutta rouvan kammioss' oli ankeata aivan.
Levotonna taideniekka tähtiä katsoi taivaan.

"Näetkö kuinka ne tuikkivat? Näetkö kuinka ne kiiluu?
Kalevan kalpa taivahalla kuin pyövelin on piilu."

"Anna tuikkia tähtien, anna kiilua kirvehien!
Eivät ne meihin yletä, ei majahan miekkosien."

"Näetkö, taivas tummuvi, jo kaikki on tähdet poissa.
Kuuletko myrskyn ulvontata nurkissa, ullakoissa?"

"Anna ulvoa myrskytuulen, anna pilvien ajaa!
Eivät ne koskaan pimittäne onnellisten majaa!"

"Anja, Anja! Kuuletko poron pieniä kulkusia?
Herra nyt hyvästi siunatkohon meitä molempia!"

Anjan helmaan heittäyy hän suuressa hädässänsä. —
Anja hänelle kertovi tarun omasta itsestänsä.

Tänne häntä ajanut oli korpeen kaiho kuuma.
Hänestä oli lähtenytkin koko ruukin tuuma.

Käynyt Kivesjärvellä hän oli kerran lassa.
Ihastunut, itkenytkin yössä valoisassa.

Sitten taaton kuoltua, kun häntä omaks kosi
Oulun rikkain patruuna, tuli unelmasta tosi.

Kivesjärven rantamalle rautaruukki luotiin.
Taisi niihin aikoihin ne juuri tulla muotiin.

Mutta linna unelmain? Se oli mennyt, mennyt.
Onnen kulta kätkössä on metsän sinisen nyt.

Eikä sitä sieltä saa kuin lapsi yksi-öinen
yksi-öisellä varsalla jään ylitse yksi-öisen.

Näin ääni Anja-rouvan soi kuin kehtolaulu lauha.
Taideniekka rinnassansa syvän tunsi rauhan.

Rauhoittuu myös ruokasalissa riemuhuudot rahvaan.
Miksi kaikki verhouu kuin sumupilveen vahvaan?

Miksi tanssi taukoaa ja miksi laulu lakkaa?
Miksi maahan viinakannun Niku Flander nakkaa?

Seisoo ovella rovasti. Hän Anja-rouvaa kysyy.
Opettaja taempana porstuassa pysyy.

Hän viedään rouvan kamariin. Käy Anja hälle vastaan:
"Rauhan juhlaa, rovasti! Mut mikä oikeastaan

tuo meille tämän kunnian tähän merkilliseen aikaan?"
Niinkuin pitkän pilven päältä ääni ukon kaikaa:

"Kuollut on mun tyttärein. Tuoll' ulkona hän makaa."
Niinkuin lapsi äänehensä itki vanhus vakaa.

Parahtaen taideniekka rientää kartanolle.
Ympärillä kaikki kansa katsoo vaiti ollen.

Lepäsi puhdas pulkassansa käärittynä vuotiin. —
Mielipuolena kartanolta takaisin hän tuotiin.

Mielipuolena vietiin pois ja pantiin teljen taaksi.
Eläneekö enää hän vai muuttunut lie maaksi?

Kuink' oli kaikki tapahtunut? Kun kirkkoon Lumikki tuli
eikä ketään löytänyt, niin sydän hältä suli.

Itkien hän pulkkahansa istui, ajoi jäälle.
Kun ei kotiin kuulunut, niin tultiin tuskapäälle.

Ukko-rovasti kamarissaan huudon kimeän kuuli.
Ulos juostiin. Tähdet loisti, vinkui talvituuli.

Sulaan ajanut hän oli yössä sankeassa.
Siitä nyt suru on kylässä ja parku pappilassa.

Mutta salmen suuhun, johon Lumikin reki hukkui,
nousi kivi kirjava, min päällä lokit nukkui.

Kesä-illoin kauvas niiden valkosiivet päilyi.
Surma-saaren nimellä se saari sitten säilyi.

KOLMASTOISTA LAULU.

Oli niinkuin kirous ois painanut siitä saakka
Kivesjärven ruukkia; sen tuntui tumma taakka

kaikkialla: tuskin kului päivää ilman turmaa,
paheet kasvoi, kansa mätäni, riehui rikos, surma.

Hirtti ensin itsensä Karl Johan Argillander.
Iloa nyt yksin piti yllä Niku Flander.

Puukotettiin mylläri. Tytär lapsenmurhan teki,
toinen murtovarkauden, min äiti itse näki.

Konemestari murskaks meni hammasrattaan siipiin.
Kautta Kivesjärven kylän kauhu kalvas hiipii.

Minkä tytär raiskataan, min pirtin tuli tuhoo.
Onnetuutta, orpoutta Kives-ruukki uhoo.

Miehet karkaa metsiin. Täyttyy kirkkomaassa haudat.
Kaikkialla kalisevat kahlehet ja raudat.

Ryöväreitä ilmestyy ja rosvojoukkioita.
Nimismiehet, siltavoudit turhaan ajaa noita.

Päällikkönä — sanotaan — on heillä itse Häijy,
johon ei pysty lyijy, jota ei tuli, ei vesi väijy.

Päättänyt hän hävittää on koko Oulunläänin,
ettei kukko kieku siellä, ei kuulu ihmis-ääni.

Venehissä he vallitsevat Oulujärven vettä.
Tuskin tohtii kirkkomatkan tehdä asehetta

Tunkeutuvat taloihin ja juovat sekä syövät.
Kuka heitä vastustaa, sen kuoliaaksi lyövät.

Kajaaninkin kaduille jo öin he uskaltavat.
Viskaali on vimmoissaan: Mi aika? Mitkä tavat!

Nähdään merkit taivahalla ja monta uhkausta,
maailman loppua peljätään ja tuomion tulemusta.

Se oli niihin aikoihin kuin Penna sen unen näki,
jota sitten kaikkialla kertoi seudun väki.

Oli niinkuin ollut oisi suuri pätsi maassa,
suurempi kuin Immolan ukin tervahauta haassa.

Siitä tulenliekit nousi Suomen taivahalle,
äänet hurjat, huutavaiset kaikui kaikkialle:

"Paadam, paadam Paaranista! Jehova on suuri.
Jaoitettu on Jeriko ja pyhän linnan muuri."

Kysyi Penna, jonka opas oli itse vanha Aadam:
"Kuka on tuo hirmuhuutaja? Mitä on tuo: paadam, paadam!"

Vastasi Aadam hänelle: "Se on Juudaan jalopeura,
joka karjuu kahleissaan ja verta himoo teuraan.

Se on suurten sotien merkki." Vaikeni Aadam, kaikui
toinen ääni niin kovasti, että maa ja vuoret raikui.

"Kauhistus Karmelista! Täytetty on Gehenna."
Silloin hiukan tutisevan polvensa tunsi Penna.

Mutta Aadam selitti: "Se on se suuri Skorpioni,
jonka hampaat niskassansa on tunteva kohta moni.

Se on syntien syvien merkki." Ääni kolmas ärjyi,
niin että kaikki kuolevaiset taivaan alla värjyi.

"Mene tekel meille, teille! Uus tulossa on Upharsin!
Kauhistukoot kansakunnat, kun ma maata marssin."

Mutta Penna, mi peljästynyt ei aivan vähimmästä,
kysyi: "Mikä arvelu on Aatamilla tästä?"

Vastasi Aadam hänelle: "Se on se pöyhkä riikinkukko,
jota pitää kädessään se pimeän paikan ukko.

Ja nyt kavahda, katsele!" Pois Aadam hältä haipui.
Mutta niinkuin Ukon lyömä Penna maahan vaipui.

Pätsin liekkimerestä tulikukko esiin sousi,
astui kerran keikahutti ja aidan päälle nousi.

Siinä alkoi kiekkumaan. Maa järisi, tähdet putoi,
pilvi synkkä taivaankannen kaiken yöhön kutoi.

Ilman patsaat pamahteli, kukistui koko riikki. —
Samana yönä ryöstettihin Kivesjärven ruukki.

NELJÄSTOISTA LAULU.

Tapa on meidän patruunalla — jota hän yhä jatkaa —
kevättalvella kerran vuodessa tehdä pieni matka.

Karjalan kaiken hän ajelee ja Pietarin kautta palaa,
ostaa metsiä matkoillaan, mut hommansa muut hän salaa.

Karjala näet on kaunis maa: joka kylässä taloa sata,
joka talossa kymmenen tyttöä, kassan ruskean kantajata.

Emännillä on tsaijut hyvät ja isännillä viinat.
Patruunalla on muassaan musliinit ja silkkiliinat.

Lauluja urhot laulelee ja sananlaskuja lausii.
Viinan vierellä vierähtää voi helposti vuorokausii.

Karjalan mies on hyvä mies, ei kieltää voi hän mitään,
tarjoaa, mitä talossa on. "Kuda Ruodshin brihalle pitää?"

Paljon pitää patruunalle: karhuja kaattavia,
hirviä hiihdettäviä ja impiä ihania.

Hei, miten sukset sujuilee, kun Karjalan brihat luistaa!
Aamuhämärässä hongan alla he naukun ottaa muistaa.

Aunuksessa on aavat maat ja kirkas on hangen kanto.
Karjalan tytöillä vilkas silmä ja sukkela suun on anto.

Palannut juuri patruuna oli moiselta matkaltansa,
mutta jo kotihin tullessa kivun tunsi hän rinnassansa.

Vilustunut hän varmaan lie, on viikkoja monta maannut.
Sillä aikaa Anja-rouva ei tanssimasta laannut.

Mit' oli ennen hän menettänyt, siit' otti nyt hän koron.
Oli niinkuin nielaissut hän oisi tulisoron.

Yhtenään piti iloa ja herroille häiläköitsi,
suu oli sula hunaja ja katse kipenöitsi.

Monet katsoi kummeksuin. Hänen hulluksi tulleen luultiin.
Mutta kahvipöydässä jo kummia hänestä kuultiin.

Kohta ei koko Kajaanista eikä Paltamosta
löytty herraa, mi kehunut ei Anjan suosiosta.

Minkä herrat osotti tien, sen talonpojat karsi.
Kautta kaikkien hollitupien oli hän puheenparsi.

Mik' on meidän joutsenella? Ryvettyikö valkee?
Alla tuskan armottoman Anjan sydän halkee.

Kaikki on hälle pimeää ja pahaa maailmassa.
Ei hän vielä hullu ole, mut hulluksi tulemassa.

Tulet tuikki ruukilta, oli valaistu yläkerta.
Ulkona lumiset koivut yksin katseli valomerta.

Miehet hiljaiset hiihtelevät pitkin metsän rantaa.
Virkahtaapi se pisin mies, joka karhuntaljaa kantaa:

"Kontio korvennettava on pesähänsä omaan."
Ikenensä irvistyivät nauruun sanattomaan.

Ruukilta soitto, laulu soi, on juhlat juuri heillä.
Miehet hiljaiset hiihtelevät poluilla ja teillä.

Aitan ovi murretaan ja öljytynnyri tuodaan,
kumotaan kuistin rappujen alle ja risurovio luodaan.

Tuluksin tulta isketään. Hyvä Jumala! Liekit jo liehuu.
Kellarin kivilattialla öljy kuuma kiehuu.

Syttyy parrut, siltapuut. Hoi, missä on ruukin väki?
Lumiset koivut yksin yössä tuhotyön sen näki.

Hoi, koko kellari tulessa on! Pian permantopalkit pettää.
Saako näin tulla Tuonen sato ilman hiiskehettä?

Yläkerran salissa soitto soi. Pidot siellä on patrunessan.
Alakerrassa isäntä yksin voihkavi vuotehessaan.

Hänen rintansa on niin kipeä, hänen päätänsä suonet hakkaa.
"Anna anteeksi, Anja kulta, ja tanssimasta lakkaa!

Tanssin tahdit mun pääni päälle kuin rautapiikit putoo.
Kuolema ympäri kulmiani jo suruhuntuja kutoo.

Lakkaa, lakkaa, Anja kulta! Anna soiton seistä,
että mun silmäni sulkeuu elon pettävän harhateistä."

Kukaan häntä ei kuuntele. Yhä hurjemmin soitto soipi.
Anja-rouva, se ange-rinta, niin kauniisti karkeloipi.

Vaan mikä suhina ulkona? Mikä kajastus seinillä loistaa?
Kauhun vallassa tanssivieraat katsoo toinen toistaan.

Hetken on haudan hiljaisuus. Kukin kohta jo sanan löytää.
"Tuless' on ruukki, me palamme. Pois!" Luo ovien kaikki töytää.

Ovet on ulkoa teljetyt. Hyvä Jumala! Murhaa! Murhaa!
Mieletönnä he telkimiä rynkyttävät turhaan.

Kuolema selvä edessä on, ei kukaan kuulu apuun.
Silloin tikapuita myöten miesi ylös kapuu,

ikkunan irti ruhjaisee ja saliin astahtaapi.
Anja-rouvan ange-rinnan sylihinsä saapi,

karhuntaljaan käärivi, kuin pyssynluoti hävii.
Ei ole kenkään kertonunna, kuinka muiden kävi.

Mutta orhi valjahiss' oli tikapuiden alla,
katosi metsään huurtehiseen vauhdilla vaahtoisalla.

VIIDESTOISTA LAULU.

Järven jäätä he ajoivat ja aamuruskoa kohti
kaukana vaarojen rintehillä jo kullassa hanget hohti.

Lumihiutehet putoelevat Anjan silmäluomiin.
Hullu-Jaakko hevostansa hoputtaa ja suomii.

Päättänyt on hän ajaa sillä siks kuni päivä koittaa.
Järven jää hevon korskuvan alla soipi sekä soittaa.

Herää Anja tainnoksista karhuntaljallansa.
Tuntee hienot hiutehet ne silmäluomillansa,

kysyy: "Mikä mun silmilleni putoelee kuin lumi?"
"Nuku mun nuppuni kultainen! Se on unhoituksen uni."

Hepo korskuu, korja kiitää, järven kansi keinuu.
Anja Jaakon povella kuin orvonkukka uinuu.

Kysyy: "Mikä mun allani niin keinuu kumman lailla,
ajammeko me merellä vai autuasten mailla?"

Virkkaa Jaakko: "Ei se ole kuin yksi-öinen kohva,
Kivesjärvellä kiikkuvainen, mut alla jää on vahva."

Hepo juoksee, tiuvut soipi, kulkuset kilahtelee.
Kaukana rinteillä metsäisillä jo kiteet kimaltelee.

Anja silmänsä aukaisee. "Mikä loistaa mun silmäterään?
Miksi niin minun sielussani kultaiset kuvat herää?"

"Päivällä vaan on hopeat ja kullat vaan on kuilla.
Eihän se ole kuin aamun koitto mun orhini vemmelpuilla,

orhini yksi-öisen tään, jolla yhden yön ma ajan.
Siihen, missä se seisahtuupi, teen minä sinulle majan."

Silloin Anja silmät sulki, Anja ange-vöinen,
tuntui kuin hän ollut ois vaan lapsi yksi-öinen.

Poiss' oli tunteet tuskapäät ja sydän, mi pahaksi paatui.
Samalla hepo henkäsikin ja kuolleena maahan kaatui.

Päivä kohosi korkealle, paistoi suuriin mehtiin.
Alle kuusen kukkalatvan havumaja tehtiin.

KUUDESTOISTA LAULU.

Yhden yön he nukkuivat ja nukkuivatpa kaksi,
kolmantena Anjan mieli kävi jo ankeaksi.

Sellainen se ihmisluonto aina olla taitaa.
Tuli hänelle ikävä taas omia kotimaitaan.

Havuvuoteelta nousi hän ja ulos majasta hiipi.
Juoksi, joutui. Oksapuut hänen hapsiansa riipi.

Risut repi helmoja ja kannot kaasi jalkaa.
Tähtösiä avuksensa anella hän alkaa.

"Oi, sa Tähti, Luojan luoma, anna kengät mulle,
että ma ehjänä joutuisin kotimaalleni siunatulle."

Antoi Tähti kengät hälle. Keveämmin hän juoksi.
Kuolla oli nälkähän. Tuli hyvien ihmisten luoksi.

Koputti tupien oville: "Oi, ihmiset armahtakaa!
Aukaiskaa, hyvät ihmiset, mua kuolema ajaa takaa."

Aukaisi ihmiset ovensa ja antoivat hälle ruokaa.
Kysyivät, ken oli hän. "Oi ihmiset anteeks suokaa!

Ehdi en teille kertomaan, mun täytyy juosta, juosta,
siksi kuin näen ma kohoavan suuren vuoren suosta."

Kevät joutui, hanget suli, puihin puhkesi lehti,
Vihdoin alle Kivesvaaran Anja raukka ehti.

Nousi suosta suuri kulju Hiiden kirkon lailla.
Siinä vasta hän huomasi, ett' oli hän kotimailla.

Tapasi paimenpoikasen ja kysyi patruunata.
Poika häntä katseli kuin unissa kulkijata.

Tuli hän ruukin paikalle; oli poissa rakennus oiva:
pari sammalpaatta vain ja nurmi vihannoiva.

Lehmät kävi laitumella, missä ennen sipsi
silkkikenkä-mamselit ja helmat hienot hipsi.

Miss' oli ennen huvimaja, siinä nyt heinälato,
missä kukkia kasvoi, siitä nyt perunan saatiin sato.

Haihtunut kuin höyhen oli Kives-ruukin taru.
Kansa kulki körteissä ja maa oli kylmä, karu.

Anjan rintaa ahdisti. Hän tapasi ihmisiä.
Kaikk' oli outoja hänelle, ei yhtään ystäviä.

Kyseli paljon hän ruukista ja ruukin mylläristä,
taideniekasta suuresta ja pienestä Lumikista.

Kukaan hänt' ei ymmärtänyt. Yksi vanha muori
virkkoi: "Noista kerrottiin, kun minä olin nuori."

Katkerasti silloin itki armas Anja rukka.
Yksin jäänyt maailmahan onko orvonkukka?

Itkien hän astui alas virran vieremälle.
Rannan tyynen peili näytti vanhan vaimon hälle.

Hapsi oli harmennut ja poski käynyt ryppyyn.
Hältä, joka eilen vielä halunnut ois hyppyyn!

Silloin hiljaa hymyeli Anja-rouva ynnä
äkkäsi vasta, että oli onnen hän elänynnä.

Purot kaikki pulputtivat, tuoksui kuusten kerkät,
raikui linnun lauleloista rantalehdot herkät.

Tuhat-äänin lauloi luonto Luojan ylistystä,
kesän nuoren kukintaa ja lemmen täyttymystä.

HELKAVIRSIÄ

(I 1903, II 1916)

Helkavirsien I sarjan toiseen painokseen (1913) Eino Leino lisäsi
Kimmon kosto ja Luojan leipä nimiset runot, jotka aikaisemmin olivat
ilmestyneet kokoelmassa Kangastuksia. Koska mainitut runot on jo
edellä julkaistu (Kootut teokset, II), ei niitä tässä toisteta.

ENSIMMÄINEN SARJA.

IHALEMPI.

Tuo oli tytti Päivölässä
Ihalempi, maammon impi,
mansikka hyvien maiden,
Herran lehtojen hedelmä;
meni karjahan kesällä,
ei tullut takaisin tytti.

Läksi veikko vieremähän. —
Hiidet virvoja viritti. —
"Kunne sorruit kurja sisko?" —
Poika soille portahaksi.

Läksi taatto tietämähän. —
Hiidet virvoja viritti. —
"Kuhun kuljit tyhmä tyttö?" —
Taatto Kalman kartanoihin.

Läksi äiti etsimähän. —
Hiidet virvoja viritti. —
"Missä mielitiettyseni?" —
Äiti taivahan taloihin.

Saatteli sanan Ukolle:
"Haihtui tieltä tuiretuinen."

Läksi Luoja löytämähän. —
Hiidet virvoja viritti. —
"Kussa kuljet, Herran kulta?"
Sammui kaikki Hiiden virvat.

Istui impi maammon marja
hettehellä heiluvalla;
kysyi julkinen Jumala:
"Miksi poskesi palavat?"

Vastasi valio korven:
"Kulki pilvi taivon kantta,
päivä pilveä punasi,
siitä syttyi poskipääni."

Sanoi Taatto taivahainen:
"Miksi silmäsi vesissä?"

Virkkoi vieno metsän viemä:
"Lankesi kedolle kaste,
madot kiilto-kimmeltivät,
siitä silmäni kihosi."

Tutki Tuomari sydänten:
"Miks povesi polttelevi?"

Salon arka noin saneli:
"Tähti kultainen putosi
läikkyvähän lähtehesen,
siitä syömeni värähti."

Jo julisti hyvä Jumala:
"Kun lie pilvi kulkenunna,
olet tytti pilven tytti,
kun lie kaste langennunna,
olet siunattu kaponen,
kun lie pudonnut tähti,
olet tähden synnyttävä,
sankarin sotasukuisen,
miehen suuren, miekka-lemmen."

Sanoi, nosti noutamansa
ylimmäiselle sijalle,
ylimmäisen pilven päälle.

TUURI.

Noin ne lauloivat jumalat,
juorottivat jouhiparrat
rannalla Aluen järven,
Tuurin uudessa tuvassa:
"Autuas elämän arpa,
kun on onni ottamassa,
taito kättä käyttämässä.
Ei elot eläen puutu,
taarit tarjoten vähene."

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
kaatoi kannuhun olutta,
lausui tuolla lausehella:
"On eloa, on iloa,
oisi kyllin kystä meillä,
yksi on suru sydämen:
Tuoni ankara tulevi,
Kuolo kaikki korjannevi."

Senp' on sai sanoneheksi,
kuului tiuvut talvitieltä,
kulkuset kujan periltä;
kuunteli isäntä itse,
vaikenivat valta-luojat.
Tungeikse tupahan vieras
hyyssä turkki, jäässä parta,
kulmakarvat kuuralliset;
pimeni tuvassa tuohus,
Tuurin kasvot kalpenivat.

Sanoi Kuolo kutsumaton:
"Kun ei kuulu tervehdystä,
itse tervehdin tuloni,"

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi jäätyvän verensä,
sydämensä seisahtavan
tuskasta sanattomasta;
toki lausui laatuisasti:
"Istunet ilon tekohon,
tuoppi oltta tarjotahan."

Virkahti viluinen vieras:
"Tullut en ilon tekohon,
otan itse olvituopin."

Astui luokse arvollisten,
kannun vaahtisen kumosi,
lausui tuolla lausehella:

"Ei kysytä kuulumia,
kysyn itse kuulumani:
tie on tehty miehen mennä,
reki sankarin samota."

Lysmyi polvet ponnettoman,
syöksyi jalkoihin jumalten,
huuti suulla surkealla:
"En jaksa erota vielä
kodistani, konnustani,
luota vaimoni valion.
Pyydän yhden päivän armon,
yhden viikon, yhden vuoden."

Nyykähtivät päät pyhäiset.

Kuolo kummasti hymyili:
"Ei miestä väkisin viedä,
saati veikkoa jumalten:
On aika odotellani."

Astui jo tuvasta Tuoni,
painoi kiinni pirtin uksen;
hengähti isäntä itse,
hengähtivät vierahatkin.

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi päihtyvän verensä,
sydämensä suurentuvan
riemusta remahtavasta;
kaatoi kannuhun olutta,
lausui tuolla lausehella:
"On eloa, on iloa,
pöydät pantuna parasta,
yks on riemu miehen riemu:
tulla Tuonelta takaisin,
nähdä Kalman karkkoavan."

Jatkui juhla, täyttyi tuopit,
täyttyi, tyhjeni samassa. —
Juopui Tuuri taidollinen.

Heräsi tyhjässä tuvassa,
kuuli pakkasen kurikan,
ulos katsoi akkunasta:
oli orhi uksen eessä,
hepo vartoi valjastettu,
mies rehevä reen perässä,
korkealla turkinkaulus.

Kalpenivat aamutähdet,
päivä talvinen sarasti.
Muisti eilistä iloa,
sanan lausui leikillänsä:
"Talo työlle, vieras tielle.
Hoi, on jo herätä aika!"

Ei ääntä väheäkänä.

Tuluksilla tulta iski.
Katsoi pirtin, katsoi sintsin,
jo nousi ylistupahan,
missä nukkui nuorikkonsa;
lausui päästä portahien:
"On aika herätä, armas,
kalpenevat aamutähdet."

Vastausta ei vähintä.

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi oudoksi olonsa,
verensä väriseväksi;
päätyi pirttihin takaisin,
luokse lieden luontelihe;
kivi on kylmä kiukahassa.

Pilkisti pihalle tuosta:
hepo seisoi niinkuin seinä,
mies körötti niinkuin köngäs.

Muisti eilistä muretta,
hyrähti hymyhyn huuli:
"Hyv' on olla onnen myyrä,
kuoma julkisten jumalten."
Haukotteli haikeasti,
tuosta lautsalle laseikse,
päätti päivän nukkuvansa;
käänti päätä, siirti kättä,
koetti kumpaakin sivua,
ei unonen tullutkana.

Kimposi koholle Tuuri,
sanan kirkkahan kirosi:
"Ei tästä pidot parane,
ellei vierahat vähene."

Sanoi kylmä kyytimiesi:
"Niinpä tielle työntelemme."

Tunsi Tuuri vierahansa,
sydän rinnassa sävähti.
"Sain ma vuoden armon aian."

Hyyrrepartainen hymähti:
"Liet saanut satakin vuotta,
etkö jo erota jaksa!"

Ei muista elänehensä
Tuuri eilistä enemmän
"Oli mulla poika pieni."

Haastoi Tuoni hallavainen.
"On jo kuollut, kuopattukin,
miespolven Manalla maannut."

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
jo tunsi jumalten lahjat,
lausui, synkästi saneli:
"Älköhöt sinä ikänä,
älköhöt juhliko jumalat
kera kansan kuolevaisen!
Jumalill' on juhlat pitkät,
ikä kerkeä inehmon,
nopsa niinkuin pyörän kehrä.
Päivät kultaiset kuluvi,
aika armas lankeavi,
köyrtyvi urohon selkä
noissa pitkissä pidoissa,
jumalaisten juomingeissa."

Istui Kuolon korjasehen,
kuului kulkusten helinä
hämärässä talvi-aamun;
kuului vielä viittatieltä,
jäälle järvien hävisi.

MANTSIN LAULU.

"Urhot urhoja sanovi,
naiset naisten nauruloita,
sulhaiset sydänsuruja,
neiet neitihuoliansa.
Mitä sanon ma mies poloinen?
Sanon yhtä neittä nuorta.

Hukkako sorean sorti?
Karhuko kaunihin kadotti?
Kotkako korean koppoi?
Kyykö pisti kantapäähän?

Tuota en suuresti surisi,
suren huolta suurempata,
koska koppoi neien nuoren
Simo Hurtta, huono miesi,
itketti ihalat silmät
hukan-hurja-silmillänsä,
puikutti punaiset posket
karhun-karva-poskillansa,
sorteli soreat hapset
kotkan-kouru-kynsillänsä,
riudutti ripeät rinnat
kyyn on kylmällä povella.

Tuota en suuresti surisi,
suren huolta suurempata,
kun ei oo minussa miestä,
nuolen viejeä vaolle,
kirvehen kohottajata,
sotakeihon kelvollista;
ikä sorti kuulun kunnon,
vaivat voimani vähenti,
murhe murti viimeisetkin.

Tuota en suuresti surisi,
suren huolta suurempata,
kun ei miestä Karjalassa,
koko suuressa suvussa,
joka kostaisi korean,
kaataisi katalan urhon,
nuolella tai terällä
taikka kirvespohjallakin.

Sotako sorti suuret sulhot?
Ruttoko väkevät tahtoi?
Merikö nieli meidän miehet?
Maako mahtavat kadotti?

Tuota en suuresti surisi,
suren huolta suurempata,
kun ovat elossa urhot,
tupa täynnä miekkamiestä,
lautsat täällä täyttä miestä,
kynnykset kypärällistä,
polvellista portahatkin;
ei kohoa koston keihäs,
satu taivahan salama.

Pois on mennyt Mantsin riemu,
Ilomantsi mailta poissa,
pimeät on pirtit meillä,
pimeämmät miesten mielet,
kun ei kuuhutta kujilla,
päivänpaistetta pihoilla;
kaikki kynnykset kysyvät
kukallista kulkijaansa,
kaikki lautsat laulelevat
heinällistä heilujaansa,
itkevät ahot ihanat
kesällistä keikkujaansa..."

Vieri virsi vanhan Mantsin
pirtissä helisevässä,
itku voitti miehen mielen,
painui pää varahan polven;
itki poiat, itki piiat,
itki sankarit väkevät,
impyet enemmän itki,
tytöt tyrski Karjalassa;
helkähtivät miesten miekat,
vainovalkeat välähti.

ORJAN POIKA.

Puhui Pirkka puuhkalakki:
"Hoi miehet, ylös urohot,
satanut on uutta lunta,
läkkäme Lapin kylihin,
Lapin lasta velkomahan!"

Läksivät Lapin kävijät,
veristivät uutta lunta,
miehet miekoin surmasivat,
naurattivat naiset kaikki;
Lappi laajalti savusi,
kylät jäivät kylmillensä,
poikaset porossa itki,
koirat vuorilla vaelti.

Toip' on Pirkka orjapiian.

Vieri aikoa vähäisen,
lauloi orja lapsellensa:
"Heleä emosi heimo,
heleämpi nurmen heimo;
suku suuri tuntureilla,
suku suurempi Manalla;
eivät pistä Pirkan piikit,
yllä tapparat yröjen."

Ärjyi ilkeä isäntä:
"Lyhyestä virsi kaunis!"

Miekan seinältä sivalti,
tappoi naisen nauramansa. —
Se oli Pirkka puuhkalakki.

Kasvoi kaunis orjan poika.

Lähtö Lappihin läheni,
urhot tuota tuumimahan.
"Oisko orjasta apua
retkellä re'ellisellä?"

Otetahan orjan poika.

Ajetahan ahkiossa,
päivä suuren järven päitä,
toinen hallaista rämettä,
kolmas vuorta korkeata;
oli outo orjan mieli,
sydän rinnassa sykytti.

Tultiin tunturin laelle;
tulet tuikki laaksoloista,
valkeat Lapin kylistä.

Puhui Pirkka puuhkalakki:
"En usko penihin orjan,
sen on silmässä välähdys
revontulta tuikeampi;
paras kun jälelle jääpi."

Poika puuhun kytketähän.

Palasivat pirkkalaiset,
pulkat täynnä turkiksia,
vempelet verohelyjä.

Muisti Pirkka puuhkalakki:
"Tais jäädä jälelle poika,
kuka kurjan päästäntähän?"

Sujahtivat suksillensa
heimon sulhot.

                Heinäkenkä

nukkui puuhun kytkettynä
hangella hopehisella.

Näki unta maammon maista.

Puikoivat punaiset pulkat
punaisilla kukkuloilla,
siukoivat siniset petrat
sinisillä virran-suilla,
jolui joutsenet hopeiset,
käet kukkui kultahiset,
käet kukkui, linnut lauloi,
vihannoivat viidat kaikki
Lapin suuressa suvessa,
yössä päivän paistamassa.

Hyrähti hymyhyn huuli:
"Luoja kaitse maammon maita!"

Jousen jäntehet helähti,
suhahtivat sulkanuolet,
kuoleman kantele kajahti
polven päällä kaikkivallan.

KALEVA.

Kaleva kuuluisa kuningas
käkesi kosihin käydä
Vuoren mointa morsianta.
Hiiden neiti hiilihapsi
kutoi verkon kutristansa,
silmän-iskuista yliset,
luomen-laskuista aliset,
pani paulat poikki tiestä,
urhon vangitsi valion.

Valitteli valtakunta:
"Kauan on Kaleva poissa."
Etsitähän, kaivatahan. —
Tuop' on kiekui kirkon kukko:
"Kauan on Kaleva maannut
Hiiden vuoren vuotehella,
verkoissa veren väkevän;
pääse ei sieltä päästämättä."

Pyhä Pietari käveli
Herran Kiesuksen keralla,
kukon kuuli kiekuvaksi,
sanoi Herralle hyvälle:
"Viikon on Kaleva vierryt,
auta miestä mielipuolta."

Kolahutti sauvallansa
Herra Hiiden kalliota,
heräsi kuuluisa kuningas.
"Kuulinko. kotimäeltä
karjankellon kaikuvaksi?"

Vuoren viekas noin saneli:
"Kuulit taattoni kujilta
hirnuvaksi Hiiden orhin."

Kolahutti toisen kerran
Herra Hiiden kalliota,
kysyi kuuluisa kuningas:
"Kuulinko luostarin aholta
aamukellon kaikuvaksi?"

Nimesi Metelin neiti:
"Kuulit maammoni pihoilta
haukkuvaksi Hiiden hallin."

Kolahutti kolmannesti
Herra Hiiden kalliota,
nousi kuuluisa kuningas,
sanoi: "Jää hyvästi, neiti,
kuulen mailta, kukkuloilta
kaikuvaksi Herran kellon."

Sanoi hälle Herra Kiesus:
"Milläpä syntisi sovitat?"

Pannahinen mies pakisi:
"Matkannen pyhälle maalle,
joella Joortanin peseime."

Kaleva kuuluisa kuningas
otti ristin rintahansa,
matkasi pyhälle maalle,
pyhän virran pyörtehille;
orhit kuopi, maa tömisi,
töyhdöt heilui, kuu sädehti.

SININEN RISTI.

Katrinainen kaunis neiti
kesät karjassa käveli,
näki outoja näkyjä;
katsoi taivahan sinehen,
kuuli kuinka puut puheli.

Niin päivänä moniahana
pilvet piirtyi torniloiksi,
nousi templit terheniset,
kirkot kultaiset kajasti
ruskossa kesäisen illan,
häilyvissä hattaroissa.

Kertoi muillekin näkynsä.
Kuuntelivat kummastellen,
käskivät käymähän ripillä,
tekemähän ristinmerkin;
pitivät impyen unena.

Näyn kätki neiti nuori. —
Niin päivänä moniahana
haastoi kuuset kukkulalla:
"Ei sakene savu pyhäinen
Karjalan sydänsaloilla,
ei kilise kirkonkellot,
vesi ei vihitty pirsku;
vainovalkeat näkyvi,
purskuvi veri punainen,
sotakirves soittelevi
virroilla vihisevillä,
mailla kastamattomilla."

Sanat kätki neiti nuori. —
Rukoili, kävi ripillä,
kumarteli aamut, illat
juuressa jumalankuvan;
ei sammu povessa poltto.

Niin päivänä moniahana
tunsi mielensä vetävän,
läksi maita vieremähän;
kulki, kulki korpitietä,
puut piteni, koti eteni,
pyhät kasvoi pylvähistöt,
kaartui kappelit hämärät,
kuului kaunis kuorolaulu,
kellot kultaiset kilisi
Katrinaisen kulkiessa,
hyvän marjan matkatessa.

Kulki kohti kuulumia,
nouti silmänsä näkyjä,
meni minne mieli käski;
tuli rannalle merosen,
veden suuren suistamolle.

Kohosi merestä saari,
saaresta sataiset kirkot,
katot kulta kuumottivat;
rannalla venonen valmis,
tuuli myötäinen merellä.

Nuo munkit monasterissa
näkivät neitosen tulevan,
viittoivat nenästä niemen:
"Ken olet naisten tyttäristä,
saavut saarelle pyhälle?"

Toi tuuli mereltä. tiedon:
"Olen Herran heilimöity,
saavun saarelle jumalan."

Pyhät rannalta pakosi,
kiinni portit paiskattihin,
kahlekoirat päästettihin;
mykistyi meressä saari
kaupungiksi kuollehien.

Neitonen mereltä nousi,
kaikki kaikui saaren kellot;
kolkutti portille pyhälle,
rautavitjat ratkesivat;
tuli luostarin pihalle,
koirat kättä nuolemahan;
astui Herran huonehesen,
kuvat kultaiset kumarsi.

Hämmästyi pyhäiset miehet:
"Mittyinen tämä on neito,
koirat ei hänehen koske,
kaikki kaikuu saaren kellot!"

Tutki Pää-pyhä tytöltä:
"Mistä tiesit tänne tulla?"

"Tuosta tunsin tänne tulla:
päivä pilkat puihin veisti,
kuuhut rastia rakensi."

Pää-pyhä enemmän tutki:
"Lienetkö lihoa syönyt?"

"Muistin Kiesuksen kipua,
kuuntelin puhetta puiden,
siitä virkosi väkeni."

Kyllin Pää-pyhä kyseli:
"Liet kenen majoissa maannut?"

"Itkin kastamattomia,
katsoin taivahan sinehen,
silloin sieluni lepäsi."

Kohotti Pää-pyhä kätensä:
"Mene Herran heilimöity,
kanna kaunis päivän kukka,
siemen siunattu sirota!"

Käännytettihin takaisin,
annettihin turvaksensa
maallikko monasterista;
läksit tietä tuntemahan
perille pimitetyille.

Salot sakeni, kosket kiihtyi,
virrat vuoltui, maat yleni,
jylhistyivät jyrkät vaarat,
kolkostuivat korpilaaksot,
kontiot kovin möräsi;
tulivat niemyen nenähän,
missä läikkyi tyynet järvet.

Turva turmaksi rupesi,
käsin kauloi kassapäätä,
pyyteli pyhäistä neittä;
neitsyt huuti huikeasti:
"Herra, suuret on suruni,
suuremmat sinun tekosi,
älä muistele minua,
muista kastamattomia!"

Kuuli Herra heljän huudon,
antoi merkin, muutti immen
siniseksi ristinpuuksi
korpehen kohisevahan,
veden kahden kaltahalle,
miehen syyllisen syleillä,
katuvaisen kaulaella.

Aika vieri, vuodet vaihtui,
muuttui maailman menokin.
Jo sakeni savu pyhäinen,
jo kilisi kirkonkellot,
pirskui jo vesi vihitty
perillä pimitetyillä,
Karjalan sydänsaloilla.

Toki kauan kertoi kansa
synnystä sinisen ristin
kalmistossa kaikuvassa,
korvessa kohisevassa
veden kahden kaltahalla.
Kaikui kauemmas sitäkin
muisto miehestä pyhästä,
joka kappelin rakenti
juurelle jumalan merkin,
kastoi kansaa ja opetti.
Kauimmaiseksi kajasti
se itse sininen risti
salmen suussa, sillan päässä,
kylän kappelin kohalla,
kun kilisi kirkon kellot,
kun lepäsi tyynet järvet,
kun meni majoille päivä.

Kun vaelti matkamiesi.

YLERMI.

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi temppelin ovesta,
lausui kirkon laivan alta:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
kadu ei tehtyä tekoa
eikä taivasta tavota."

Paasi seinässä pakisi,
puhui Neitsyt puusta tehty:
"Äsken sie sitä katunet,
kun on tuhkana tupasi."

Ylermi ylpeä isäntä
kilahutti kilpehensä,
karahutti kankahalle;
näki tuhkana tupansa,
lausui hirsihiilokselta:
"Tupa uusi tehtänehe,
tupa entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi keskikäytävälle,
keskiristiltä kirosi:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei ole porossa polvin,
surustansa suurentuvi."

Paasi seinässä pakisi,
sai sanat kivinen Kiesus:
"Äsken oot porossa polvin,
kun on vaimos valkeana."

Ylermi ylpeä isäntä
murti ruoskan mursunluisen,
karahutti kankahalle;
näki vaimon valkeana,
lausui luota lautsallisen:
"Vaimo toinen tuotanehe,
vaimo entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi orhin alttarille,
herjasi veralta Herran:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei murehi mennehiä,
riensi myrskynä ratansa."

Paasi seinässä pakisi,
kuva haastoi kirjokulta:
"Äsken sie sitä murehit,
kun on poikas mielipuoli."

Ylermi ylpeä isäntä
iski peitsen permantohon,
karahutti kankahalle;
näki pojan mielipuolen,
vyöltä tapparan tapasi,
isä poikansa omansa
löi tasaksi tanterehen.
Huuti suulla huikealla:
"Poika toinen tehtänehe
poika entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi orhin akkunasta
messurahvahan rakohon;
tulta tuiski orhin turpa,
valoi silmät valkeata,
enemmän ylpeän isännän,
satulassa seisovaisen.

"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei anele armahdusta,
itse raudalla rakasti."

Ääni pilvistä jyrähti:
"Äsken sie sitä anelet,
kun sa tullet Tuonen maille."

Ylermi ylpeä isäntä
tunsi lattian lahovan,
näki lieskan leimahtavan,
veti miekkansa verisen,
heitti kintahan kivehen
käden kanssa poikki lyödyn,
virkkoi vielä vierressänsä:
"Ennen kirkko kaatunevi
kuin kinnas kivestä irki!
Ennen muurit murtunevi,
kuin sormi seinästä murene!
Ennen aika tulkohonkin,
aika toinen, ankarampi,
joka ei kuololle kumarra,
ei matele Manalle mennen."

Kannusti oritta, liekit
löi yli kultaisen kypärän. —
Vielä on kivessä kinnas.

RÄIKKÖ RÄÄHKÄ.

Tuo turilas, Räikkö räähkä,
neuvoi tien viholliselle,
kahden kallion lomasta,
syksy-yönä hiljaisena;
teki sen henkensä hädässä.

Polttivat kylän poroksi,
surmasivat suuren kansan.
Yks on pirtti polttamatta,
se on pirtti Räikön räähkän.

Tuli toisen päivän ilta. —
Palasi paennehetkin
yksi sieltä, toinen täältä,
kurkistellen, kuuristellen,
puita, pensaita pälyen
ruumiille veristetyille,
raunioille rakkahille.

Räikkö pirttinsä ovella.
katselevi, kuuntelevi.
"Mitä etsit vanha vaimo?"

"Etsin kullaista kotia,
löysin suitsevat kypenet."

Räikkö pirttinsä ovella
kalpeana, kelmeänä.
"Mitä katsot kuoma kulta?"

"Katselen veristä veistä,
liekö veikon, liekö langon."

Räikön poika portahalla
itkeä vetistelevi.
"Mitä itket poika parka?"

"Itken orhia iloista,
löysin tiuvun tien ohesta."

Piili Räikkö pirttihinsä,
elkes ukset, sulki salvat,
istui pankkonsa perälle.
"Mitä tyttöni murehit?"

"Miestä kaunoista murehin,
syytä syntymättömäni."

Kuului jo salainen kuiske,
sisiliskona sihisi,
viikon vierren kyynä kulki,
kuun mennen karhuna mörisi:
"Yks oli pirtti polttamatta,
miksi pirtti Räikön räähkän?"

Räikön vaimo valkeuinen
se sanan sanovi julki:
"Näytti tien viholliselle,
neuvoi Räikkö piilopirtit."

Räikkö röyhkeä ärähti:
"Sen varsin valehtelitkin!
Vai onko näkijä ollut?"

Vaimo valkea todisti:
"On ollut näkijät vankat,
tähdet katsoi, kuuhut kuuli."

Ei evännyt enempi Räikkö,
hartiat alas jysähti,
tunsi ilmi tullehensa;
otti köyden orren päältä,
poikki permannon käveli,
astui raskaasti tuvasta
siltapalkin painuessa.

Kääntyi hän ovessa kerran:
"Vaimo, anna anteheksi,
kun sen tein, sinua muistin."

"Luoja armon antakohon."

Painoi kiinni pirtin uksen. —
Seisahti etehisessä,
siitä siirsihe pihalle,
pihalta veräjän suulle,
veräjältä kaivotielle;
kaivotieltä korpitielle;
silmässänsä yö ikuinen,
mielessänsä murhe mykkä.

Kääntyi mies rajassa metsän. —
Näki hän kullaisen kotinsa,
kuuli hän kesäiset äänet,
savun saunasta sinisen,
karjankellojen kilinän,
kaivonvintin vingahduksen,
tuvan uksen aukeavan,
emon aittahan menevän.

Sydän kiertyi synkän miehen,
elo kaunis kangastihe,
askar autuas inehmon
maan kovalla kannikalla;
seisoi hetken, katsoi kaksi,
metsän korpehen katosi.

TYYRIN TYTTI.

Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti,
vähä paimen pappilassa,
meni messuhun kesällä,
pisti piiat pilkkojansa:
"Tuossa Tyhjätär tulevi
vailla kirkkovaattehia."

Tuli itkien kotihin. —
Yksin yöhyet kutovi,
ometassa ompelevi,
joka neulan pistämältä
suli pistos sydänalasta;
sai hamonen valmihiksi,
meni Herran huonehesen.

Kyseli kyläinen kansa:
"Kuka Tuhkimo tulevi
vailla Herran helmilöitä?"

Tuli itkien kotihin. —
Kesän helmiä keräsi
karjan kaahlamo-sijoilta,
joka helmeltä hyvältä
kuivui kyynel poskipäältä;
päärlyt rihmahan pujotti,
meni Herran huonehesen.

Seisoi sulhot tien ohessa
kullakin kädessä kukka,
kukin kultansa varalta;
minkä otti neiti nuori,
se oli kiltti kirkkotielle,
mitä katseli kädessä,
se oli kaunis karkeloihin,
minkä piilotti povelle,
se oli kaupattu kananen.

Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti
kulki Herran huonehesen
ilman kukkaa. —

               Impi rukka

istui itkien aholla.

Kulki Luoja karjatietä
muodossa maallisen urohon.
"Mitä itket impi sukka?"

"Tuota vaivainen valitan,
kun olen tyhjä Tyyrin tytti,
vähä paimen pappilassa."

"Miksi et mene kisahan?"

"Kuinkapa minä kisahan,
kun ei mulla kumppalia."

Kukan antoi armo-Luoja:
"Sulho on sinulla suuri."

Karkeli kyläinen kansa
kummulla välillä vetten,
auringon alimenossa;
siellä Tyyrin tyhjä tytti
suuren sulhonsa keralla.

Riensi riemuiten kotihin. —
Kukan kätki lippahasen,
pani alle päänalaisen,
kun heräsi, avasi arkun:
oli kukka kultalehti.

Tuosta tunsi suuren sulhon,
jonk' oli kanssa karkeloinut
kummulla välillä vetten;
eikä itkenyt enempi.

OTERMA JA KATERMA.

Oli kerran mies Oterma,
Otermalla veli Katerma,
kummallakin nainen nuori.

Ajoivat aamulla varahin
hämäräisen metsän halki;
lauloi puussa Lemmon lintu:
"Ontuva on mies Oterma,
kaunoinen on mies Katerma,
hyv' on syödä Hiiden linnun
veljen maksoa veristä."

Veli vanhempi kirosi:
"Mitä laulat Hiiden lintu!"

Sanan saattoi nuorempainen:
"Raikui matkamme ratoksi."

Veljet huhdalta palasi
pimetessä talvipäivän;
paha hongasta pakisi:
"Verevä Oterman onni,
kapea Katerman nainen,
hyv' on syödä Hiiden linnun
naisen nuoren rintapäitä."

Katerma karahkan otti,
heitti Lemmon lentiäistä.
"Mitä herja hellittelet!"

Veli vanhempi murahti:
"Lauloi mieltä miehen päähän."

Vieri aikoa vähäisen,
hanget hohti, pyyt pyrisi,
kukertivat kukkoteeret;
virkkoi kaunoinen Katerma:
"Sinä sinne päin erästä,
minä tänne työnteleime."

Näki ontuva Oterma
edestänsä pyyn putoovan,
kohtasi salossa veljen.
"Etpäs sie eronnutkana!"

Sanoi kaunoinen Katerma:
"Taisin kierteä keheä."

Erosi erähän veljet,
kuuli kaunoinen Katerma
suhahtavan sulkanuolen.
"Miksi sie minua ammuit?"

Sanoi ontuva Oterma:
"Lienen liipaissut pahasti."

Vieri aikoa vähäisen,
päivä paistoi, pälvet nousi,
hanget suuretkin sulivat;
ei sula sydänten routa
pimeässä veljespirtin.

Astui veljet atrialle;
puhui nuorikko Oterman
Katermalle kaunihille:
"Sinä veljesi tapakin,
saamme toinen toisihimme!"

Virkkoi kaunoinen Katerma:
"Vuota, kun kylyhyn käymme!"

Kävivät kylyhyn veljet;
kuiskasi Katerman nainen
Otermalle ontuvalle:
"Sinä veljesi tapakin,
sulta naista naurattavi!"

Sanoi ontuva Oterma:
"Vuota, käymme vuotehelle!"

Vieri veljet vuotehelle;
nousi kaunoinen Katerma,
kysyi vaimo vierellänsä:
"Kunne kultani käkeät?"

Virkkoi kaunoinen Katerma:
"Annan orhille apetta."

Kuuli uksen ulvahtavan,
nousi nuorikko Oterman;
kysyi miesi kyljessänsä:
"Minne mielit lintuseni?"

Vaimo vastasi verevä:
"Lehmiläävässä käväisen."

Pihalla neuvoa pitivät,
puhui kaunoinen Katerma:
"En veristä veljeäni,
avo on järvi rannan alla.
vedän purjehen punaisen,
maille muille vierikäämme!"

Kuuli tuon Katerman nainen
halki harvan sintsin seinän,
kiirehti tupahan tuosta:
"Joudu jo Oterma, juokse,
pursi aaltoja ajavi,
veli viepi veljen vaimon!"

Ilkkui ontuva Oterma:
"Menköhön, mikä menevi,
pohja on puhki purtosesta."

Toki nousi nostamatta,
orhin tallista talutti,
raikahutti rantatielle;
säikkyi vaimo vietäessä:
"Oi Katerma, kaunoiseni!
Nousevi punainen pilvi
kotoisilta kukkuloilta."

Hymyi kaunoinen Katerma:
"Älä kultani kujerra!
Pilvi tuopi pitkän tuulen."

Puhui nainen purjepuulta:
"Oi Katerma, kaunoiseni!
Aurinko alas ajavi
kotoisilta kukkuloilta."

Hymyi kaunoinen Katerma:
"Älä itke armahani!
Karit päivä katselevi."

Kuuli kapsavan kavion,
pahoin nuorikko parahti:
"Oi Katerma, kaunoiseni!
Veli välkkyen tulevi,
vyöllänsä vihainen viini."

Sanoi kaunoinen Katerma:
"Nyt taisi tuhomme tulla."

Souti vaimo, vieri venho,
meloi kaunoinen Katerma,
tunki tulva purtosehen,
huuti mies hädässä hengen:
"Veli kuule velloasi!
Pelastanet naisen nuoren,
mie itse merehen mennen."

Sortui venho veen varahan,
joutui sormet soutimiksi,
ehti ontuva Oterma
rannalle someriselle;
nuolen vinkuvan lähetti
jälkehen urohon uivan,
halki veljen hartioista,
puhki naisensa povesta,
huuti vielä, huikahutti:
"Mik' on verta veljessäni,
painu paatena merehen,
mikä nuorta naisessani,
nouse siipenä kajavan,
ett'eivät toistansa tavanne,
eivät syyllistä syliä,
eivät täällä eikä tuolla
eivät maassa, maan sisässä
eikä Luojan taivahassa!"

KOUTA.

Lapin Kouta, kolkko miesi
tuo oli suurin tietäjistä
Turjan tunturin takana.

Kyyt viherti katsehesta,
suusta lenti yölepakot,
jalan alta ahmat nousi,
käden päällä kärpät juoksi,
korppi koikkui päälaella,
haaskalinnut hartioilla.

Kaikki tiesi, min inehmot,
kaikki taisi, min jumalat;
ei sitoa sinistä tulta,
aarnihautoja avata.

Läksi tuota tuntemahan
Mannun mahtia syvintä.
Kulki teitä tiettömiä,
matkoja mitattomia,
jäänä järvet, hyynä hyrskyt,
tunturit ukonjylynä;
parahti Lapissa lapset,
kovin koirat vingahteli,
meni viima usta myöten,
hiilos himmeni kodassa.

Maahinen majassa nukkui,
kuuli kulkevan kovasti,
haukotteli, hangotteli,
leukapielensä levitti:
päin putosi suuret hongat
suuhun purnun pohjattoman;
eipä Kouta, kolkko miesi.

Nousi maasta Maan-venyjä:
"Ken olet kempi kulkemassa,
maan valta vaeltamassa,
kun et suuhuni solahda?"

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Olen Kouta kulkemassa,
Lappi maata laulamassa,
tullut en tänne syötäväksi,
tulin tietojen hakuhun."

Umpisilmäinen urahti:
"Annoitko oman veresi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Tein sen poika-polvenani,
sain sanan varaväkevän:
veri verta vahvistavi."

Homeparta paukahutti:
"Murhasitko muut ilosi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Tein sen miesnä nuorempana,
sain sanan varaväkevän:
rauta raudan rohkaisevi."

Saven-harmaja saneli:
"Kirositko kantajasi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Tein sen kuolon kynnyksellä,
sain sanan varaväkevän:
kylmä kylmän karkaisevi."

Sanoi Maahinen sanansa:
"Olet Kouta kolmi-lukko."

Kouta kolkosti hymyili:
"Kaikki tiedän, min inehmot,
kaikki taidan, min jumalat,
en sitoa sinistä tulta,
manata mennyttä takaisin."

Virkkoi maasta Mannun vanhin:
"Rotkohon Rutimon mennös,
missä ankara Ajatar
liehtoo liekkiä sinistä
pyhän päällä aarnihaudan.
Saat sa mahdin maan ikuisen,
tulet Kouta kaikkitieto."

Vavahti kovakin Kouta:
"Entä en palanne tieltä?"

Pilkkasi Peri-isäntä:
"Tahdot tulla kaikkitieto,
et antaa elämätäsi!"

Läksi Kouta kulkemahan,
Lapin-linna liikkumahan,
Rutjan-koski kuohumahan,
Turjan-yö tohisemahan;
tähdet tippui taivähilta,
maan alla vainajat vapisi,
oli tuska Tuonelassa,
pelko pirteissä jumalten.

Sanoi ankara Ajatar:
"Terve Kouta tultuasi!
Viikon varroin jo sinua."

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Monet on askaret inehmon,
monianne miehen aatos.
Lienet vartonut minua,
en lie ennen ennättänyt."

Sanoi ankara Ajatar,
kuului ääni kuolon yöstä,
puun alta, petäjän alta,
korven louhien lomasta:
"Elon huoli huomisesta,
Mana mennyttä manaapi."

Tuo oli Kouta, kolkko miesi
tunsi kaikki tietävänsä,
astui rotkohon Rutimon,
kulki kuolon porraspuita
niinkuin pitkän pilven lonka
niinkuin jäisen kosken kopru
ei hän taakse katsahtanut,
katsoi kohden Kalman usta,
ei hän kilvan kiirehtänyt,
astui askel askeleelta,
kun oli tuima Tuonen kulku
elo kuoloa kovempi.

MERENKYLPIJÄ-NEIDOT.

Mikä on hanhien havina
Vienan virran kainalossa?

Ne on kolme Hiiden neittä,
riisuit sulkansa kivelle,
menit merta kylpemähän;
illan ruskossa tulevat,
aamun koitossa katoovat.

Tuo oli Lippo linnustaja
kiven kirjavan takana,
katsoi siivet kaunehimmat.

Pilvet päivä jo punasi.

Nousivat merestä neiet,
löyti kaksi lentimensä;
kolmas etsi, ei tavannut.

Impi itkuhun hyrähti.

Lausui Lippo, liukas sulho:
"Saanet sulkasi takaisin,
antanet minulle suuta."

Virkahti vilun-ihana:
"Silloin sulle suuta annan,
koska silmäs sammunevi."

Ilkkui veitikka verevä:
"Silloin silmä sammukohon,
kun sa kutsut kullaksesi."

Päivä vuoret jo punasi.

"Silloin kutsun kullakseni,
koska mieles muuttunevi."

"Silloin mieli muuttukohon,
kun likistät linnuksesi."

"Silloin linnuksi likistän,
koska hyytyvi hymysi."

"Silloin hyytyköön hymyni,
kun me kättä kääpätähän."

Päivä hongat jo punasi,
tuli tuska impyelle:
"Suo mulle sulkani takaisin,
tahi taattoni toruvi!"

"Milloin oot minun oman?"

"Koska päivä koittanevi."

Päivä päätänsä kohotti.
Sai pukunsa peilikylki,
antoi suuta sulhoselle
linnunluisella nokalla,
veen suulla verettömällä:
hymy hyytyi, silmä sammui,
pois kulki kultainen elämä,
muuttui mieli miehen nuoren.
Neito lentohon lehahti
noustessa kesäisen päivän.

IMPI JA PAJARIN POIKA.

Istui impi lähtehellä,
vieritti suruista virttä
päivän mennessä majoille,
kesähiilun himmetessä,
syttyessä syksyn lampun,
pohjan tähden tuikkehessa.

Huone honkainen humahti,
kangas kultainen kumahti,
syöksähti sylistä illan
tuo kaunis pajarin poika
välkkyvällä varsallansa;
hetteessä hepoa juotti,
naljaeli neitoselle:
"Milloin sie minun omani?"

Saneli ihala impi:
"Silloin mie sinun omasi,
kun sammuu sydänsuruni."

Tuo kaunis pajarin poika
suki orhin sulkkukarvan,
naljaeli neitoselle:
"Milloin sammuvi surusi?"

Virkahteli vieno virpi:
"Silloin sammuvi suruni,
kun minä sininen risti."

Tuo kaunis pajarin poika
riisui ristin rinnaltansa,
naljaeli neitoselle:
"Muistatko minua milloin?"

Heinä himmeä helisi:
"Muistelen minä sinua,
muistatko sinä minua?"

Tuo kaunis pajarin poika
kävi neitosen kätehen,
ristin kaulahan ripusti.
"Silloin mie sinut unohdan,
kun minä punainen nurmi."

Singahti satulahansa,
kultanuolena katosi,
jäi impi imehtimähän
pohjan tähden tuikkehesen.

Tuo kaunis pajarin poika
kulki suurihin sotihin,
tasapäihin tappeloihin;
tuo impi ihalan illan
kulki kaihoten kotihin,
kultaristi rinnallansa.

Tuo kaunis pajarin poika
vihdoin miekkansa veristi
oman veljensä veressä;
tuli portille pyhälle,
munkiksi monasterihin.

Tuo impi ihalan illan
kauan kaipasi urosta,
kesän-mennyttä murehti;
meni miehelle hyvälle,
vaikk'ei varsin mieluisalle.

Tuo kaunis pajarin poika
viallista verta vitsoi
kopin kolkoilla kivillä;
tuo impi ihalan illan
se suki suruista päätä
miehen vieraan vuotehella.

Tuo kaunis pajarin poika
huuti suuressa hädässä,
anoi Herran armahdusta;
tuo impi ihalan illan
oudon liettä liikutteli,
oudon lasta laulatteli,
oudon karjoja huhuili,
oudon väänti värttinätä,
oudon kanssa illat istui,
oudon kanssa aamut astui,
oudolle tilan tekevi,
oudon ääntä kuuntelevi.

PYHÄ YRJÄNÄ.

Pyhä Yrjänä ylinkä
kuuli immen kiljahtavan
Turjan tunturin takana;
karahutti katsomahan.

Kuikutti kukat kanervan:
"Viety on tästä neiti nuori
pulkassa porottomassa,
reessä tarvahattomassa,
vemmel piukki, tie vikisi,
impi itki, kallotteli."

Seisoi usma niinkuin seinä
Turjan tunturin takana,
pakkanen pahemmin seisoi
kera pilkkoisen pimeän,
uhkasit urosta syödä;
korskui orhi kultakenkä.

Pyhä Yrjänä ylinkä
miekalla utua iski,
valahutti valkeata:
"Kautta lempeni pyhäisen,
kirkastu ikuinen ilta!"

Aukesi räme etehen,
mätäs-märkä, räähkä-mänty,
purskui rimmet pohjattomat,
katsoi suo-silmät sumeat,
uhkasit urosta niellä;
pärskyi orhi pää-hopea.

Pyhä Yrjänä ylinkä
iski suota suitsillansa,
helähytti helmivyöllä:
"Kautta mun sydänsuruni,
karkaistu vesi vetelä!"

Rauta rahkasta helähti,
nousi suosta suuret miekat,
käsivarret koukistetut
alla tähtien ikuisten,
uhkasit urosta kaata;
orhi vaahtinen vapisi.

Pyhä Yrjänä ylinkä
satulassansa yleni,
sanoi alta silmäraudan:
"Kautta julkisen Jumalan;
pelastan ma naisen nuoren."

Kannusti uvetta urho,
ajoi tapparan teriä,
tuli Ruijan rantamalle,
missä hyrskyi aalto hyinen,
meri selkeä sinerti.

Syöjätär valio vaimo
se virui vesikivellä
Lapin päivän paistehessa;
kauas kuulti kultasuomut,
loitos loisti heljät hapset,
heijastui sepel sininen,
päällä paaden vaahtiparskun,
iljanteella jään ikuisen.

Heittihe hepo sivulle,
karkasi kahdelle jalalle.

Pyhä Yrjänä ylinkä
ruoskin orhia opetti,
lausui tuolla lausehella:
"Miss' on impi meiltä viety,
kussa kastettu kaponen?"

Sihisi sininen lisko:
"On kapehet kaunihimmat,
ihanammat itsellämme,
kääntynetkin nyt takaisin
taikka turmasi tulevi!"

Sylki Syöjätär vesille,
meri koskena kohisi,
hyökyi hyrskyt rantamalle;
Pyhä Yrjänä ylinkä
ajoi orhin aallokkohon,
miekan välkkyvän kohotti
pään päälle kähyjen vaimon:
"Neuvonet minulle neien,
oman säästät herjan hengen."

Vaimo kyyn-viha vikisi:
"Tuoll' on tytti teiltä viety
Vesi-Hiiden vuotehella;
etsit impeä suruista,
löydät naisen nauravaisen."

Kalpeni satulassansa
Pyhä Yrjänä ylinkä.
"Sen varsin valehteletkin."

Pilkkasi pahaniminen:
"Rakastitko naista nuorta?"

Mietti hetken hervahtuen
Pyhä Yrjänä ylinkä,
korkeni satulassansa,
lausui äänellä lujalla:
"Rakastin ma naista nuorta
niinkuin sankarin satua,
viatonta vainottua,
kaunista kadotettua;
tähteni pyhä aleni,
yljän lempeni yleni."

Iski miekalla matoa,
lisko liukahti kivehen,
tuli tuiski kalvan tiestä,
kallio kaheksi lenti;
paaden alla porraspolku,
kuja kaita, kammottava.

Hyppäsi hevon selästä
Pyhä Yrjänä ylinkä,
heitti ohjat orhillensa.
"Saata maalleni sanoma,
jos mun kuulet kuolleheksi."

Hirnahti hepo suruinen:
"Saatan Luojalle sanoman,
jos sun kuulen kuolleheksi.".

Kulki polkua kivistä
Pyhä Yrjänä ylinkä,
löysi naisen nauravaisen
Vesi-Hiiden vuotehelta;
silmät sankarin pimeni,
ääni kurkussa korahti:
"Kautta ristin rinnallani,
Luoja lapsesi lunasta!"

Tappoi naisen naurusuisen
miekalla tuliterällä
Pyhä Yrjänä ylinkä,
kukka kaiken ristikunnan.

TUMMA.

Tuo oli tumma maammon marja
syntymässä säikähtänyt,
näki kauhut kaikkialla,
haltiat pahat havaitsi,
ei hyviä ensinkänä.

Pani äiti paimenehen. —
Paimen metsästä palasi,
tuli outona tupahan,
haasteli haralla hapsin:

"Oi emoni, älä minua
pane karjan paimenehen!
Lempo seisoi suon selällä,
Hiidet hirnui kankahalla,
juuttahat jälestä juoksi,
maasta Maahinen kohosi."

Ei pojasta paimeneksi. —
Pantihin kalan kutuhun.

Palasi mereltä poika,
tuli valjuna tupahan,
kertoi kynnet kylmillänsä:
"Kauhea saloilla kansa,
meren kansa kauheampi!
Näin minä Tursahan tulevan,
meren kahtia menevän,
Kalpea karilla istui,
Tyhjä alla ammotteli."

Ei pojasta merelle miestä. —
Pantihin palon tekohon.

Palasi palolta poika,
tuli vauhkona tupahan,
sanoi silmin seisovaisin:
"Hirveät meriset hirmut,
tulen hirmut hirveämmät!
Sylki kyyt kyventä, liskot
puhui liekkiä punaista,
Syöjätär porossa keitti,
Kehno käänti kattilata."

Suku jo surmata saneli:
"Mitä työstä tyhjän mieheni"

Ennätti emo etehen,
kyyditti kylän kisoille.

Palasi kylästä poika,
ei tohi tupahan tulla,
kujilla kuvahtelevi,
piilee peltojen perillä;
löysi äiti seisomasta
takaiselta tanhualta.

Poika kaulahan kavahti:
"Oi emoni, kantajani!
Paras on minun paeta,
paras mennä näiltä mailta,
mennä Kalman karsikkohon,
piillä Tuonelan pihoille!
Kolkkoja kotona näin ma,
kamalampia kylässä!
Veräjällä Vento seisoi,
Vennon poika portahalla,
loukossa Vahinko vaani,
Kouko kohtasi ovella."

Tunsi äiti tummaisensa,
tunsi jo tuhon-alaisen
syntymässä säikkyneeksi;
itki, itki, ei evännyt,
virkkoi, vienosti saneli:
"Niin menekin, poloinen poika,
mene kuolon kuusikkohon,
vainajien varvikkohon,
tuvan taakse taaton saaman,
lempeän lepotiloille,
missä seisoo puut pyhäiset,
hongat himmeät puhuvat
ollehista, mennehistä,
murehessa yön ikuisen."

Taatto haudassa havasi.
"Mitä itket, heimon helmi?"

"Tuota itken, oi isoni,
ei minuhun metsä mielly."

"Lehto laululla lepytä,
niin teki isätkin ennen."

"Tuota itken, oi isoni,
ei minusta merelle miestä."

"Ahti uhreilla aseta,
niin teki isätkin ennen."

"Tuota itken, oi isoni,
ei tuli minulle tuttu."

"Tuli kytke kahlehisin,
niin teki isätkin ennen."

Yhä itki heimon helmi.
"Mitä itket, oi iloni?"

Tuska ilmoille ajoihe:
"Oi isoni, ota minutkin
kera Kalman kartanoihin,
kun olen maammon tumma
syntymässä säikähtänyt,
näen kauhut kaikkialla,
enin ihmisten elossa."

Nousi ääni nurmen alta,
sana Tuonelta samosi:
"Säikkyivät isätkin ennen,
toki aikansa elivät.
Autio elämän aamu,
Manan ilta autiompi.
Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit,
kuu ei loista, päiv' ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa."

Poika Tuonelta palasi,
tuli miesnä hiljaisena,
istui tuttuhun tupahan;
kohenti takassa tulta,
talon töitä toimitteli,
hymysuin hyreksi joskus
sinipiioista saloilla,
vellamoista veen selällä:
meni merelle, metsähänkin,
vei verkon, asetti ansan,
niin eli ikänsä kaiken,
ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat;
päällimmäiseksi paremmat.

TOINEN SARJA.

ÄIJÖN VIRSI.

Tuop' oli Äijö yksin-synty,
yksin-alku, yksin-kuolo,
istui pilven paltehella,
katsoi maailman menoa,
lauloi laulun kaikki-öisen
sisimmästä sielustansa,
eikä peittänyt mitänä
tulevaisen polven tulla:

"Uskoin kerran ihmisihin,
en nyt uskone enempi,
ihmiset on ilvesheimo,
paha, karsas, kahlehdittu;
jos joku kohoopi heistä,
sen he iskevät ijäksi,
riemuitsevat rinnassansa:
ollut meitä ei parempi!

"Uskoin ennen ihmisihin,
en nyt itke, en iloitse,
ohi käyvät onnet heidän,
onnettomuudetkin ohitse,
tiedän kyllä kylmyyteni,
en sitä sure, en kadu,
se on voitto taisteloiden,
tulos tappion tuhannen.

"Tein ma kerran ihmisiä
kaavahan oman kuvani,
ottivat minun vikani,
herjasivat herkintäni,
tahdon tehdä toisen heimon,
hiljaisen, varaväkevän,
käyvän maata, merta pitkin
kuin on kärsiväin hymyily.

"Lienkö itse vanha liian,
tullut lapseksi takaisin,
en nyt siedä entistäni,
joskin ymmärrän yhäti;
lauloin hetken heijastusta,
soin huvia, loin kuvia,
haaveksin haluja mielen:
kaikki tuo on multa mennyt.

"On paennut, ei palaja
usko uutten ihmisien,
toivo voittavan totuuden,
rakkaus rajattomimman,
ihmiset on ilvesheimo,
minkä teinkin, sen tuhoan,
luon ma uuden luomakunnan
uuden itseni iloksi.

"Suljen siitä pois inehmot,
kutsun kestivierahiksi
mahdit maasta, vallat veestä,
itseni ikuiset veljet,
kutsun Kimmon kiukahasta,
Kammon kuolon porstuasta.
voimat vangitut vapautan,
alan uuden aikakauden."

MARJATAN POIKA.

Juhlivat jumalat Suomen
vaskiharjun hartioilla,
kummulla kuparilinnan.

Tuop' on yksin Poika tuumi:
"Noin on mieli miekkoisien,
kuinkapa kurjien ajatus
laaksoissa inehmonlasten?"

Tunsi tuntonsa palavan
tuo pyhä Jumalan Poika
rajatonta rakkautta,
mitatonta myötämieltä
luonnon kuolevan keralla;
läksi tuota tutkimahan
heimoa matalan Mannun.

Kulki tietä kuusipuista
tuo pyhä Jumalan Poika,
lauloi koidon kohtaloa,
luontoa kova-osaista,
kun on tyhjästä kuvattu,
tehty, kurja, maan tomusta,
pantu päivän kukkimahan,
toisena katoamahan,
tuhat vuotta nukkumahan,
yhtenä ylenemähän.

Huokasi salolla honka:
"Mitä sie minusta tiedät?"

Paasi vahva paukahteli:
"Itse painu paatoseksi!"

Tiuskutti tiainen puusta:
"Lie hyvä sivulta surra!"

Käärme kankaalta kähisi:
"Ota itse orjan muoto!"

Ja hän otti orjan muodon
tuo pyhä Jumalan Poika,
itse painui paatoseksi,
ilman lintuna liversi,
meni pois meren kalana,
vaahtopallona palasi,
puutui puuksi, maatui maaksi,
kasvoi kukkana kedolla,
toukkana kukan kuvussa,
perhosena päivän alla.

Paistoi marjana mäellä.

Koppoi marjan kourahansa
Marjatta, korea impi,
synnytti Pojan pätöisen.

Tuo urahti Suomen Ukko,
ärjähti ikuinen Äijö:
"Mik' on tähti taivahalla,
tuike maailman merellä,
kuuta kummempi näöltä,
aurinkoa ankarampi?"

Tutkivat jumalat Suomen
kummulta kuparilinnan
tuota ihmettä isoista,
tuota kaukaisen tuloa,
tuota pitkäisen paloa
ulapoilla ilman aavan.

Taatto taivahan jyrähti,
sinkosi sanan salaman:
"Outo on tulija tiellä;
tokko tullevi talohon?"

Jumalat jumahtelivat:
"Kohti korkea tulevi,
päin vieras parempi meitä."

Pyhä paistoi pyrstötähti,
taivas kummasti helotti,
kupu taivahan kumotti,
loimotti sininen sähkö,
hirnuivat hevot tulijan
niinkuin Turjan pyörretuuli,
orhit oivat korskahteli
niinkuin paisuva Imatra,
naukuivat navat ratasten
niinkuin yössä jäitten jyske,
tuop' on vankui vaununtanko
niinkuin vuorien jylinä,
ilmat irjui, kaaret karjui,
kirposi kipinämyrsky
tullessa tulijan uuden,
saaden ankaran sanoman
Tuntemattoman majoilta,
Kaikkivallan kartanoista.

Jumalat jumahtelivat:
"Liekö loppu luomakunnan
vai alku elämän uuden?"

Lauloi kaikki luonto laaja:
"On riemu elämän uuden
vertaisesta veljestämme,
kuolottoman kunniasta."

Ja hän tunsi ihmistuskat
tuo pyhä Jumalan Poika,
ja hän matkas maailmalle,
laaksoihin inehmonlasten:
pistihe joka pihalle,
joka katsoi kartanolle,
souteli solut sydänten,
luonnon tiehyet tuhannet,
itki kanssa itkeväisten,
nauroi kanssa nauravaisten,
lempi lempiväin keralla,
kuoli kuolevain keralla,
harjoitti hyvehet kaikki,
maistoi maljat karvahatkin,
ammatit eri-alaiset,
ijät, säädyt ihmiskunnan.

Ja hän mietti ihmismielen,
mietti myös eläinten mielen,
jätti kaikkehen jälelle
omaan sähkönsä säkenen,
kuolemattoman kipinän
Kaikkivallan kartanoista.

KUUN LAPSET.

Kuu jo kylmeni.

                Näkivät

tähden talvisen eläjät
edessänsä Maan ihanan,
kuuma-rinnan, riemu-täyden.

Nurkui kansa nuorempainen:
"Sinne siirrymme ijäksi
alle auringon paremman,
luokse luonnon lempeämmän;
armas on asua siellä,
lämmin maata Maan povella."

Kansan vanhin noin nimesi:
"Kuun olen heimoa, elänen
taikka kuollen, tänne jäänen."

Siirtyi sieltä kansa kaikki.

Viime venhon vieriessä
ilman aavoille selille
noinp' on virkki nuorempaiset:
"Ethän jääne jäätymähän
tänne, kuuluisa kuningas,
tykö tyhjän luomakunnan,
saarehen sanattomahan,
pakkasehen paukkuvahan,
äyrähälle yön ikuisen?"

Tuop' on Kuun ukko urahti:
"Tänne jäänen, tänne kuollen,
tääll' on syntyni syvimmät."

Potkas purren lainehille,
istui paadelle pyhälle,
katsoi menneiden menoa,
hymähti hyvästit oudot:
"Voi, te miehet mielettömät,
lapset Kuuttaren latomat,
tytöt tyhjien halujen,
poiat unten ponnetonten!
Tääll' oli elämä teillä,
siellä vain vale-elämä,
tääll' oli ihanne teillä,
siellä itku vain ihanan,
täällä täyttymys parahan,
siellä vain parahan paine,
ikikaiho kauneuden,
onnen ollehen ikävä."

Vieri vuossadat.

                 Samosi

Kuu ja Maakin kulkuansa,
Maassa mahtavat eläjät,
luonnon kanssa kamppaellen.

Kuun ukko kumara yksin
jäätyi jääksi paikallensa.
Vain sydän sykehti hällä,
lauloi laulua ijäistä
elämästä entisestä,
talvettomasta kesästä,
kussa kukki Kuun ylängöt,
alangot enemmän kukki,
tuoksui metsät lakkalatvat,
meret selkeät sinerti
autuutta alinomaista,
laupeutta luonnon laajan.

Tuota ei Maan lapset tajua.

Mutta jos sävelen kuuli
Kuun lapsi, elämän orpo,
syttyi syömehen kipinä,
sinkoi silmä taivahille,
muisti hän entisen elonsa,
tunsi polttavan povensa,
koko sielun sairastuvan
kodin korkean surusta,
kauniista kadotetusta.
Soi hälle jumalten virsi,
kuoro taivon tähti-täyden:
"Onko nyt parempi olla,
liekö armaampi asua
viidakoissa vierahissa,
uppo oudoilla ovilla,
kuin oli olla Kuun povella,
Kuun on kummuilla levätä
luona talven tuttavamman,
syksyn kylmänkin sylissä,
sydän-yössä ystävässä,
onnessa oman elämän?"

Kuulevi lakean laulun
Kuun lapsi kumea-rinta,
päänsä painavi poloinen
parmahille Maa-emosen;
ei tajua taatto häntä,
maammo outo ei opasta.

PIMEÄN PEIKKO.

Tuo tuima Pimeän peikko
tunsi auringon tulevan
Lapin tunturin laelle
keralla kevähän uuden.

Mietti murha mielessänsä:
"Minä auringon tapankin,
surmannen valonkin suuren
yön pyhän nimessä yhden,
sydän-yöni synkeimmän."

Peikot päivyttä vihaavat.

Tuli tunturin laelle
revontulten roihutessa,
näki taivahan palavan,
hyrähti hymyhyn huuli:
"On iloni isommat, onpa
riemuni remahtavammat
kuin juhlat valon jumalten,
pidot, laulut päivän lasten."

Yö oli aava ympärillä.

Kimmelsi kitehet yössä
kuin kirot sydämen synkän,
meri vankui valkeana
niinkuin paatunut ajatus,
kohosi luminen korpi
maasta kuolon-mahtavasta
kuin uhma urohon hyisen,
viha välkkyvän teräksen.

Tuo nauroi Pimeän peikko:
"Päivä, päätäsi kohota,
saat täältä sataisen surman,
turman tutkaimet tuhannet!"

Näkyi kaukainen kajastus.

Seijastuivat selvemmiksi
taivon rannat, korven kannat,
heijastuivat heljemmiksi
synkeät sydänsopukat,
suihkivat tuliset nuolet
päivän päästä nousevasta,
sattui vastahan vasamat
yöstä mielen valkenevan;
sini koitti päivän koitto
kuni peikon sielun koitto,
sini soi kevähän kannel
kuni peikon hengen kannel,
yhtyi toinen toisihinsa,
säihkyi yhtehen sätehet,
sointui yhtehen sävelet,
nousi kohti korkeutta,
puhki taivahan yheksän,
yli kaaren kymmenennen,
kunnes saapuikin kotihin,
korkeimman Isän ilohon,
Elon lempeimmän lepohon,
Rakkauden rajattomimman.

Kuului kuoro yön povesta,
riemu päivän rintaluista:
"Pahin on parahan synty,
rumin kauneimman kajastus,
alin vain ylimmän aste."

Mutta ihmiset sanoivat:
"Tuo on peikko mielipuoli,
vanki valkeuden ijäisen,
itse poikia pimeyden,
päivän virttä vierittävi!"

Heille taivahat hymyili.

Eikä hän ikinä saanut
enää jäistä järkeänsä,
kuoli pois keralla talven,
syöksyi veljenä vihurin
sydämehen päivän pätsin,
leimuhun Jumalan lemmen.
Tuo tunsi Pimeän peikko
sydämensä sylkähtävän,
tarttui päähänsä rajusti:
"Minne mieleni pakenet?"

UKRI.

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
herttua väkevän heimon,
Aasian iki-aroilla,
rannoilla rajattomilla.

Liian suureksi sukesi,
ylen kasvoi ylpeäksi,
voimasta oman väkensä,
oman tietonsa tajusta,
oman taikansa tehosta,
oman hengen hekkumasta.

Lausui kansan kaiken kuulla,
lyylijuhlassa julisti:
"Ensi uhri maan on uhri,
toinen uhri taivon uhri,
kolmas itseni ikuisen,
herran heitä korkeamman!"

Kuuli kansa kauhistuen.

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
kaasi maahan maitotilkan,
maito muuttihe vereksi,
purskutti punaisen suihkun.
Heitti tilkan taivahille,
taivahat tulena tuiski,
poltti maakunnat poroksi,
arot kaikki autioiksi.

Kansa yhtehen keräysi:
"Pahoin teit sa, Ukri ukko,
hylkäsit hyvät jumalat!"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
viisti vettä siivellänsä,
toisella pihoja taivon,
virkkoi kaiken kansan kuulla:
"Jos jätin jumalat vanhat,
etsin uudet ja paremmat!"

Tunkihe väki kokohon
kuin hevot susien tullen:
"Näytä meille ne jumalat,
parahia palvokaamme!"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
puki päälle vainopaidan,
vainon välkytti terästä:
"Näytän ne jumalat teille,
veren jumalan, tulen jumalan
ja jumalat sinisen raudan,
saakatte sotisopihin,
nyt on Ukrin uhrijuhla!"

Sai kansa sotisopihin,
juoksi lehtohon jumalten
niinkuin hirvi hiihtäjäänsä
tai petraa perin edellä:
"Oi Taatto, opeta meille
huurut hurmehen jumalan!"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
iski verta suonestansa,
sillä kulmansa sivusi:
"Verta vaativi jumala,
lepän-luoja leppymätön!"

Kansa kasvonsa veristi,
tiedusteli tietäjältä:
"Kuinka on tulen jumala,
Panu suuri palveltava?"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
iski tulta kynnestänsä,
karkaisi sydämen kohdan:
"Panua palvotaan tulella,
jylinällä Pauannetta!"

Karkeni myös kansa kaikki,
kyseli kuninkahalta:
"Kuinka on kumarrettava
raudan rohkean väkeä?"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
iski tapparan tulisen
maksahan lähimmän miehen:
"Teräs kuulevi terästä,
rauta miestä rohkeata!"

Kumahutti kuulun kilven,
syöksyi aavalle arolle
hulmuten hevosen harjan,
tulta tupruten kavion,
kansa pilvenä perässä,
Ukrin heimo ukkosena.

Minkä matkas maita pitkin,
sen sytti sotasavuja,
minkä virtoja vilisti,
sen veristi virran vettä,
syöksyi kansojen merehen,
kansat kaatui kahdenpuolen,
kosto kostajan tapasi:
aallot yhtyi päänsä päällä.

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
näki jo turmansa tulevan,
käski jo kokohon kansan
alle taivon tähtikirjan.

Käden korkean kohotti,
huusi kaiken kansan kuulla:
"Yks oli uhri Ukrin uhri,
se oli sankari-unien,
toinen uhri heimon uhri,
se oli sankaritekojen,
kolmas uhri kuolon uhri,
se on maine maailmalla!"

Kaatui itse kalpahansa,
paloi roihuten rovion,
varjojen vaeltaessa
aavoja aron pimeän.

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
vain tuhkan jälelle jätti,
tuop' oli tuima Ukrin heimo,
kaatui viime kantahansa,
kertoi kansan kohtalosta
vain tuuli lumisen tundran,
lauloi Ukrin yöstä yksin
Salliman ikuiset immet.

SYVÄRIN IMPI.

Tuo ihala Syvärin impi
poimi kukkia pivosen
kesäisestä pihlapuusta,
puhui pihlaja hänelle:
"Mitä sie minusta tahdot?"

Tytti taiten vastaeli:
"Kesän riemuja keräilen."

Tuo potra Kaparin poika
näki neien kartanolla,
sydän rinnassa sykähti:
"Liet minulle mielitietty?"

Neiti lintuna liversi:
"Lienet armas liiatenkin,
annan toivoa vähäisen."

Peuran lailla pois pakeni,
meni pitkin metsätietä,
häipyi helmenä salolle,
kaunehena kankahalle,
helmassa kukat koreat,
ympärillä yö heleä.

Poika pyytä pyytämähän.

Nousi nopsa neien jalka,
nopsempi kosijan jalka,
siro siukoi hirven nilkka,
kinner kiireempi ajajan,
tahtoi jo tavata kaunon,
kiinni kirkkahan kopata;
putosi polulle kukka
rinnoilta ripeän immen.

Poika tuota poimimahan.

Taas oli paossa peura
yhdeksännen suon selällä.

Kovin kiiti kautokenkä,
huiskin hunnuton samosi,
sinisukka suota pitkin,
punapaula puunsolia,
hulmuten heleän helman,
tukan tuulehen hajoten,
kuuli jo läheltä huudon
riemahtavan, raikahtavan:
"Armas, päätä jo pakosi,
taikka suulle suutelenkin!"

Heitti impi helmastansa
tertun tuoksuvan polulle.

Poika tuota tuntemahan.

Tytti huusi, huikahutti
kymmenennen vaaran päältä:
"Tuntenet kukan korean,
vaan et tunne neittä nuorta."

Tuo potra Kaparin poika
kukan heitti kuusikkohon,
puhki ilmojen puheli:
"Tuntenen sinutkin kerran,
sie kuulu Syvärin kukka,
ennen aamun alkamista,
Koi-Luojan korenemista!"

Ilkkui impi kukkulalta:
"Ajat aamun auteretta,
sie tuuli suvisen illan!"

Läksi poika piukomahan,
kylän sulho suikomahan,
kylän-joutsi joikumahan,
sankari samoamahan,
kulki kuin kulo mäellä,
tuulispää salon saralla,
kivet kirpoi kantapäistä,
tuli silmistä sirisi.

Sai jo kiinni neien nuoren
mättäällä salon sinisen
ennen aamun alkamista,
Koi-Luojan korenemista.

Riistihe sylistä riista,
virkkoi vielä vierressänsä,
kotitielle tietessänsä,
poiketen kotipolulle:
"Voip' on miestä mieletöntä,
sulhoa sudenhalujen!
Toivon terttuja tavotit,
muiston kukkia keräsit,
keräätkin ikäsi kaiken,
polun poimit kahden puolen,
elontiesi toivottoman,
taipaleesi tarmottoman
onnen. ollehen muruja,
et iloja, et suruja,
poimit rinnan riutumusta,
tahdon nuoren talttumusta,
unelmaisi uupumusta,
polttoa ilon-ikävän,
aikehia, aattehia
ammoin jo ajateltuja,
tuntehia, tunnelmia
tuttuja tuhannet kerrat,
tuokioita mennehiä,
kausia kadonnehia,
yön hämyjä hälvenneitä,
ruskoja rusottaneita,
elon entisen menoa,
Tuonen tyhjyyden tuloa."

Jop' on koitti Koi-Jumala.

Poika polkua palasi,
kesä-aamun auetessa,
seisahti joka aholle,
joka katsoi kankahalle,
kukan poimi kuusikosta,
muisti mustakulmaistansa,
toisen jo lehosta löyti,
tunsi tuskan rintaluissa,
astui miesnä miettiväisnä,
ukkona uneksivaisna,
hiljeten jalan hitahan,
silmän vettä vierittäissä.

HERRAMME VAPAHTAJAMME.

Herramme Vapahtajamme
kerran kangasta käveli
keltaisella syyskesällä.

Samosi salossa ukko,
Tieto, tuolta tietämähän:
"Taitanet polun talohon,
ei jaksa enempi jalka?"

Ukko vastahan urahti:
"Kun ei kestä, katketkohon!"

Herramme Vapahtajamme
tuli suurehen tupahan,
anoi jo kamanan alta:
"Saisiko sijoa yöksi?"

Virui akka vuotehella,
tuop' on vastahan tuhahti:
"Painu tielle, mieronkierto!"

Herramme Vapahtajamme
istui riihen kynnyksellä,
kylän rahvaalta kyseli:
"Lie lupa jyvänen syödä?"

Piika pilkkasuu sihahti:
"Kukko sulle kumppaniksi!"

Herramme Vapahtajamme
kuuli vihtojen vitinän,
koputti ovelle koito:
"Totta sauna sallitahan?"

Ääni lempeä lemahti:
"Kuka lietkin, käy sisälle!"

Herramme Vapahtajamme
heitti kiulun kiukahalle,
siunasi kylyn simaisen:
"Kansa, puhtaaksi peseite
alle kasvon Kaikkivallan!"

Väki lausui lautehilta:
"Mittyinen tämä on löyly,
tuoksuvat kukat tuhannet,
kuuluvat kuin kirkonkellot?"

Herramme Vapahtajamme
veden vihki sammiossa,
sitä joukolle jakeli:
"Kansa kaikki terveheksi
juhlahan Jumalan päivän!"

Hämmästyi kyläinen kansa:
"Mittyinen tämä on miesi,
saa sokea näkönsä, kuuro
täällä kuulonsa takaisin?"

Herramme Vapahtajamme
kirkasti ruhat ja rammat,
paidat valkeat valitsi:
"Ruumis Hengen temppeliksi,
Henki taivahan taloksi!"

Kuiski toinen toisellensa:
"Mittyinen tämä on templi,
kiuas on kirkoksi nokinen,
peräpenkki alttariksi?"

Herramme Vapahtajamme
kädet risti rinnallansa,
seinät siirtyi, katto kaartui,
taivas telttana kohosi,
välkkyivät valot väkevät,
liekuttivat Luojan lamput
pään päällä Inehmon Poian,
valitun tuojaksi vapauden.

Soi laulu liki lakea:
"Missä lyö hyvät sydämet,
siell' on Luojan lyylilehto."

Jop' on tunsi toivottunsa
tuo tuhma Kalevan kansa,
jop' on katsoi kaivattunsa
tuo Suomen surujen heimo,
tunsi ukko, tunsi akka,
tunsi piikakin piloinen,
polvin maata ponnistellen,
käsi onneton ojolla,
huusivat hädässä hengen,
kansan eessä noin katuen:
"Tylyn teimme työn hänelle,
Karjalan kuninkahalle!"

Kertoivat kukin tarunsa.

Kuuli kansa kauhistuen:
"Tästä turmio tulevi,
vihan vaaja valkahtavi!"

Kansan vanhimmat kokousi:
"Uhratkaamme uskottomat
lempeän lepyttimeksi,
juhlaksi Jumalan Poian!"

Tunsi maassa martahina
tuomionsa maan katalat
Äänen korkean korotti
Herramme Vapahtajamme:
"Menkätte, peseykätte,
pukeukatte puhtosihin,
niin sinä siveä piika,
kuin sinä valio vaimo,
kuin sa ukko uurastava,
tuosta tulkatte takaisin
Armo-Luojan atrialle!

Kuuli kansa kummastuen:
"Etkö rankaise pahinta,
palkitse parasta meissä?"

Hymyili hyvällä suulla
Herramme Vapahtajamme:
"Pahimmasta teen parahan."

Ja hän kastoi kansan kaiken,
ei vedellä, vaan tulella,
Pyhän Henkensä palolla,
hehkulla väkevän tahdon.

ARJA JA SELINÄ.

Paistoi kerran kuu ja päivä
autuaammille ahoille
kuin on kummut kuolevaisten.

Kaksi nousi puuta nuorta
saman luontonsa luvalla,
saalaina saman elämän.

Kasvoi kaksi lemmen lasta
alla auringon ikuisen,
kohinassa aarnikorven.

Mik' oli luotu miehen alku,
se oli Arjaksi sanottu,
mikä miehen kainalohon,
sen oli nimi Selinä.

Tuntenut ei toinen toista.

Toki yhdessä asuivat
puun alla lakea-latvan,
yhdessä tulen tekivät,
vierähtivät vuotehelle,
yhdessä näkivät unta
ijäisestä itsestänsä,
otsalla unelma onnen,
huulillansa huomensuukko.

Se Selinä neiti nuori
näki kerran keski-yöllä
silmät kuin tuliset tähdet
singahtavan päänsä päällä,
ja ne paistoi täydet tähdet,
paistoi paljaalle povelle,
poskille punehtuville,
varren valkolumpehille.

Uskoi aamulla unensa:
"Liekö liikoja tulossa,
taikoja tapahtumassa?"

Ystävä hyvä hymyili:
"Ihailin ihanintani."

Tuop' on Arja aimo sulho
kuuli toisna keski-yönä
äänen kuin Ukon vihurin
viuhahtavan päänsä päällä,
ja se huusi ääni hurja,
huusi kuin verenvihoja,
haastoi kuin sydänhaluja
miehen mielihautehia.

Kertoi kullan-kumppanille:
"Lienkö muuksi muuttumassa,
uudeksi urostumassa?"

Naljaeli neiti nuori:
"Näit unta unelmastasi."

Valvoivat he vuotehella
keski-yönä kolmantena,
silmät suitsevan näkivät,
kuulivat puhetta puusta:
"Tulla voitte kuin Jumala
kaikkiviisas, kaikkivalta!"

Syli toisensa tapasi.

Silloin yön virsi virisi
syvältä sydämestänsä:
"Olin ennen onnellinen
luonnon orjana eläen,
oonko nyt otollisempi
kuninkaana luomakunnan?
Tieto on viluinen vieras,
kamalampi kaiken tieto,
tieto tyhjyyden kamalin.
Tullen lapseksi takaisin,
saanen auvon, saanen armon."

Toinen työn virsi tohisi
aivoista avartuneista:

"Putoovat elämän puusta
hedelmät hyvän ja pahan,
meill' on valta vain valita.
Ei kysytty minulta, miksi
tänne synnyin, täältä lähden,
siksi en kysy sinulta,
mitä mietin, suuri Luoja.
Teen työtä, erehdyn, etsin
oikein, väärin, mielinmäärin!"

Kasvoi heistä kaunis heimo,
veressä väkevä loihtu,
silmässä tulenvälähdys
Tuntemattoman Jumalan,
kansa kirkas, kaukomieli,
rotu rohkea inehmon,
joka tietoa janosi,
taivon kaaria tapasi,
rajat ratkoi luomakunnan,
ilmoitti elon-ilonsa.

Sitten syöksyi syöverihin.

HALLA.

Halla harmaja emäntä,
Pallan eukko, Äijän akka,
pahoin hoiti poiiansa,
laulatteli lapsiansa.

Josp' on joutui katsomahan,
äänen viuhutti vihaisen,
tuutusessa tuutimahan,
kova kuin kivestä kätkyt,
minkä neuvoi, neulapuisen
otti kankaalta karahkan,
minkä lämmitti, lähetti
paitasilla pakkasehen.

Kasvoi tuosta kansa kumma,
vääräsäärinen sukesi,
suku lynkkä, heimo länkkä,
kiero-silmä, kitku-sielu,
pahan-suopa suuremmille,
pilkan-suopa pienemmille,
kansa naapurikateinen,
rampa, raaka, synkkä synty,
ilman ihmisten iloa,
vailla auringon valoa,
tytöt tynnyrin pituiset,
poiat nahturin näköiset,
kaikki kuin katajapehkot,
äyskiväiset, räyskiväiset.

Minkä helkkyi heimon kannel,
sen helkkyi suruja heimon,
minkä kynti kansan aatra,
kynti käärmehen-kähyjä,
minkä kaikui naisten nauru,
senp' on soi sopen himoja,
min iski urosten miekka,
sen teki salatihuja.

Murahtivat muukalaiset,
kansat outojen ovien:
"Herja on heimo tuntureilla,
suku kehno suonperillä!
Orjaksi omansa, kellä
mieltä ei vapahan miehen!"

Löivät maahan maan-katalan.

Saivat orjan saamattoman,
viekkahan, salavihaisen,
väkänuolta vääntäväisen.

Tuop' oli yksi kansan kukka,
miesten lempi, naisten hempi,
Suomen honkien humina,
Sotavalta, sorja poika.
Ja oli yksi pieni piika,
lemmen lehti, tammen terhi,
syntynyt sydänkesällä,
kesäpuussa keinuteltu.

Ja se virkkoi Suomen suurin:
"Maille muille lähtekäämme
luota äidin äksymielen,
isän ilkeän tyköä;
tääll' ei konsa kaunis kartu,
vartu ei vapaus mielen,
synny aateluus sydämen,
pään ei täyty päiväntähti!"

Vastasi kave Kalevan:
"Mennen, mennen mieluhummin
maille muille muuraimeksi
kuin jäänen kotipolulle,
kotimaalle maatumahan,
kotisoille sortumahan,
kotikaunat kantamahan,
kotijuorut juoksemahan!"

Vetivät purjehen punaisen,
matkasivat maille muille,
armahammille ahoille,
päivänrinteille rikasten.

Ja se Suomen sulho suuri
ja kave Kalevan kaunis
liittivät käden kätehen
veräjillä vierahilla,
suetaksensa sukua,
isompata itseänsä,
rohkeampata rotua,
heimoa heleämpätä.

Ja he maistoit maljat kaikki
tuskan, itkun ja ilojen,
ja he jouduit toisistansa
kaiken turhuuden turulle,
ja he painuit portahiksi
aarnihautaisten halujen,
rakkauden rahanalaisen,
elonhehkun hengettömän.

Halla harmaja emäntä
sai viestit vihurin teitä
Lapin tunturin laelle:
"Jop' on sortui sorjimmatkin
kaunehimmatkin katosi
sinun, herja, heimostasi,
tulenlautta, lapsistasi!"

Ärjän akka noin ärisi:
"Kaotkohot jos kahesti
pettäjät oman pesänsä!"

Vain ääni värähti äidin.

Halla harmaja emäntä
kuuli linnun laulavaksi,
Pohjan kurjilla kylillä:
"Tulevat lapsesi takaisin
mailta päivänpaistamilta,
tyttö silkissä sihisten,
poika kullassa kulisten!"

Pallan eukko noin pakisi:
"Pois portto pihalta tältä,
porton sulho poikemmaksi!"

Kuitenkin sydän sävähti.

Halla harmaja emäntä
tunsi tähtien puhuvan
kaivotietä käydessänsä:
"Kuollehet on kumpainenkin,
molemmat mennehet manalle,
maammoansa muistamatta,
kotimaille koitumatta!"

Pään kätki käsihin maammo,
lysmyi lynkkäpolvillensa,
itki päivän, itki toisen,
kolmanna kädet kohotti,
katsoi kohti korkeutta
kuin suuri, sininen silmä,
tutki tahtoa jumalten
kuin sydän punan-palava,
poljettu viattomasti,
synnytelty syyttömästi.

Vieritti suruisen virren
itsestänsä, itkustansa,
kansasta perillä Pohjan,
Turjan tuulisen suvusta,
kuulla yössä yksinäisten,
tähtien tähyäväisten,
korven korkean, lumisen,
korvan niitä korkeamman:

"Mi minussa unohtamista,
sen muistan alati heitä,
kurjassa kiroamista,
senp' on siunannen ijäti!

"Lienen kaltoin kasvatellut
lajiani, lapsiani,
ollutkin emona outo,
vieras äänelle vereni,
tyly liian tyttärille,
pahantuuli poijilleni,
kaunoisilleni katala,
kunnoton koko suvulle.

"Vaan oli kotikin köyhä,
missä lasta laulatella,
karu kasvatus emonkin
turvatonta tuuitella,
kolkkoa koko elämä
sydänlämmön läikähellä.

"Lumet kasvoi kantapäillä,
kinokset tupahan tunki,
hanki peitti pirtinharjat,
iljanko takan iloisen.

"Minne katsoin, kaikkialta
näin kasvot nälän ja kylmän,
kunne kuuntelin ulomma,
hukat kuulin huutaviksi.

"Tuolla tunturit jylisi
jäissä jäämerisen myrskyn,
täällä paadet paukahteli
pakkasessa yön ikuisen,
kaiken päällä taivonkansi
kuin luja, kivinen lukko.

"Armoton oli elämä
minun herjan heimolleni,
kuolema sitä kovempi
tulenlautan lapsilleni.

"Oisi ollut onni mulla,
oisin onnea jakanut,
ollut mulla lieden lämpö,
oisin lämpöä uhonnut,
ripeämmät rinnat mulla,
oisi suurempi sukuni,
kohtaloni korkeampi,
korkeampi nyt kotini.

"Hyvin teitte kuopus-kullat,
kun menitte pois minulta,
pahoin teitte kuopus-kullat,
kun jäitte kotihin kauan,
minun raukan rinnoilleni,
polville minun poloisen,
näille nälkäparmahille,
tälle kylmälle kylelle."

Vieri ääni äidin virren,
kyynelet enemmän vieri,
läikkyi lämpö äidin lemmen,
tahto taivaisten enemmän:
lumet läksi, suot sulivat,
nurmet nousivat nukalle,
kiuru kimposi sinehen,
lehti puuhun lempeähän,
joka kattoi maammon kummun,
missä lintunen levähti,
kukahti käkösen kulta,
huomentuulonen humahti.

MENNYT MANNER.

Tuo oli tarina maasta
mainitusta, kukkivasta
keskellä meren sinisen,
alla täyden päiväntähden.

Päivä päältä hellitteli,
alla aaltoset vipasi,
viidat kasvoi, kansa nousi,
kansalle hyvät hedelmät,
luonto tyyni, turvallinen,
rauhan, rakkauden elämä.

Niinkuin ulpukka ulapan
keinui se kevähän saari,
uinui Luojansa suvessa,
luonnon laajan parmahilla.
Mutta alla musta piili,
ammotti alat pimeät.

Kertoivat tarinat kansan:
Tullessa heleän heimon
tälle maalle, manterelle,
saarelle suven suloisen,
pedot ilkeät elivät
vielä saaren viidakoissa,
peikot ahmatit asuivat
rotkoissa, lomissa louhten,
tahtoivat tapella, purra,
kaiken raadella rajusti.

Kyllä neuvoi kansan vanhin,
oikein valtias opetti:
"Pedot on kesytettävät,
peikot kiinni kytkettävät,
pedot kahleilla hyvyyden,
peikot lemmen liitoksilla,
ei menesty manner muuten,
rotu rohkea ylene."

Tuota ei totellut kansa,
ajoi ahmatit pakohon
luolihin salon sakean,
tienohisin tiettömihin;
siitä turmio tulikin.

Vuossadat vaelsi, nousi,
vaipui sankarit sukujen,
kuolivat kuninkahatkin,
pojat valtikan perivät,
oli aika onnen aika,
kausi kauniiden tekojen,
hyvyyden hymyileväisen,
päivän lasten laulavaisten.

Mutta korpien kohussa,
syys-öissä sydänpimeyden,
mylvivät keralla myrskyn
saaren ammoiset asujat,
vaativat vapauttansa
niinkuin turma pohjatuuli.

Kansan vanhimmat varoitti:
"Tuolta se tulevi turma,
loppu heimonkin heleän."

Rotu rohkea hymyili:
"Teemme templin auringolle,
palvelemme Päivätärtä,
siinä on tuki ja turva
vasten valtoja pimeyden."

Templin päivälle tekivät
liepeelle kuningaslinnan,
kuulsi kullat, päilyi päärlyt,
alttarit alinomaiset,
kaikui kaunis kuorolaulu,
papit saatoissa samosi,
jalat nousi neitten nuorten,
kaikki kunniaa Jumalan,
rakkauden rajattomuutta.

Mutta rotkoista kumisi
kuoro toinen, korpi-rinta:
"Yö oli alussa, yöhön
kaikki kerran me palaamme,
aavan aukean sylihin,
synkimpähän, sankimpahan;
tääll' on vanhin saaren valta,
täällä valtikka pimeyden."

Kuuli kumman kuorolaulun
poika jo kuninkahankin,
tuota tutki taatoltansa:
"Mik' oli virsi viime-öinen,
jonka kuulin kuin unessa?"

Taatto murheinen murahti:
"Tuot' älä kuuntele enempi
kuoroa petojen kansan!"

Tuop' on kuuli toisna yönä
poika taas taruja korven:
"Tääll' on alku, tääll' on loppu,
täällä onnesi sinunkin
aarnihaudoissa halujen,
päällä lieto virvaliekki;
elon etsit arvoitusta,
olen arvoitus elosi."

Aamulla ani varahin
tutki poika taatoltansa:
"Mitä on salassa metsän,
saaren lempeän sisässä?"

Katsoi taatto kauhistuen:
"Ei sinne menoa meillä,
siell' ei laaksot päivän lasten!"

Yönä kolmanna kohisi
taas korpi tarua uutta:
"Tule kerran keski-yöllä
kahden kallion lomahan,
metsän synkimmän sylihin,
suon rajalle rannattoman,
löydät rimmen, löydät immen,
rintasi sinisen liekin."

Ei kysynyt enempi poika,
nousi kerran keski-yöllä,
liikahutti linnan uksen,
korven kammoihin katosi;
tuli tytti vastahansa,
soinnahti sorea ääni:
"Tullos taattoni kotihin,
korven kansan karkeloihin!"

Katsoi poika kauno-hiusta,
hius kuni palava hiili,
silmä etsi silmän toisen,
sielu kuin sininen liekki,
huuli painui huulosehen,
huuli kuin veri vetävä,
povi toisensa tapasi,
kaikki uppos unholahan.

Kuoro korpien kumisi:
"Jo meni merehen päivä,
päättyi auringon tarina,
päivä yötä suutelevi,
valo lempivi pimeyttä,
nyt on vuoro meidän vuoro,
kuoro kostonkin kovimman."

Ja se nousi korven kansa
niinkuin syysmyrsky merellä,
ja se voitti korven voima
niinkuin pilkkoinen pimeys,
nousivat sotahan peikot,
kaikki kaatui päivän lapset,
sortui kauneuden jumalat,
kuoli vallat valkeuden.

Ja ne ulvoi irti ilmat,
syysmyrskyt enemmän mylvi,
ja ne karjui auki aavat,
pärskyivät himojen pätsit,
ja se painui päivän manner
kostohon kova-osaisen,
alle aaltojen syvien,
vihan vinhan pyörtehisin.

Eik' ole enempi noussut
yöstä päivä, työstä riemu,
ilo kaunis ihmiskunnan,
Päivätär heleän heimon.
Jäi yksin tarina, tuosta
opin toiset ottanevat,
lapset aikojen etäisten,
kansat aamun kangastuvan;
näkevät näyn he oudon,
kuvan kumman taivahalla,
neiti korkea näyssä,
sulho kahta korkeampi,
kulkevat käsi kädessä
kaarta taivahan sinisen,
poika niinkuin päivän nousu,
impi kuin suvinen auer,
taluttavat toisiansa
kohti taivahan kupua,
sopusoinnun suuren maita,
yön ja päivän yhteyttä;
aina astuvat ylemmä,
häipyvät valohämyhyn.

UKON LINTU JA VIRVALIEKKI.

Aarnikotka ilman alla
liiteleikse, laateleikse,
etsivi elosijoa
Lapin tuiman tuntureilta.

Virvaliekki yksin yössä
vilkehtivi, välkehtivi,
singoten sinisen soihdun
matkamiesten pään menoksi.

Ukon lintu linnastansa
tulen allansa näkevi,
sama itsellä salama
rinnassansa rohkeassa.

Hiiden liekki yksin yössä
läikehtivi, väikehtivi,
kutsuvi kumartajaansa,
ottajata onnenkullan.

Kotka pitkän pilven päältä
sanan ankaran sanovi:
"Ken on, kehno, uskaltanut
sieluni sisimmän viedä?"

Aarreliekki aarnihaudan
haastavi sulalla suulla:
"Yhtä ylpeät olemme,
yhtä laajat lentimemme."

Iski tulta kynnestänsä
ilman aavojen kuningas,
valkahutti valkeata:
"Tiedän syntyni, sikesin
päässä hongan lakkalatvan,
sinitaivasta lähellä,
vaan mikäpä sinun on synty,
silmä rimpisuon sumean?"

Virisi ylemmä virva,
nousi niinkuin neiti nuori
vyöhön saakka sammaleesta:

"Tiedän syntyni, sikesin
suon mudasta, maan madosta,
sammakon salakudusta,
kuitenkin sua rakastan,
sulhoni sinisen ilman."

Tuop' on muuksi muuntelihe
lintu pitkien pihojen,
seisovi edessä immen
niinkuin sulho seppelpäinen:
"Sallinet, sinut kohotan
sinipilvi-siivilleni?"

Tuop' on muuksi muuntelevi
rahkan impi, rimmen kukka,
on kuin ulpukan unelma
tai tyynten vesien joutsen:
"Sallinet, sinut opastan
lipaskulta-linnalleni?"

Tuop' on muuksi muuntelevi
jumal-sulho sulkapäinen,
on kuin myrsky metsikössä,
laine lammella syvällä:
"Sallinet, opetan sulle
itsesi iki-ihanan?"

Tuop' on muuksi muuntelevi
lummekukka, lammenlintu,
on kuni sudenkorento
taikka keijun kehrävarsi:
"Sallinet, sinut lumoan
lukinlanka-paulahani?"

Tuop' on muuksi muuntelevi
myrsky pitkän pilven päältä,
syttyvi säkene sähkön
taikka taivahan salama:
"Liekki, tullos liekkihini,
tuli, tultasi halajan!"

Kiertyivät he toisihinsa
niinkuin käärmehet siniset,
toistuivat he toisissansa
kuin kahdet elämänlangat,
hehkuivat he toisistansa
niinkuin hiili hiiltä vasten,
toivat kuolon toisillensa
kuin myrkky verihin mennyt.

Katoi liekki kankahalta,
lintu taivahan sinestä,
vaan ei juhlista jumalten
Tuonen virran tuolla puolen.

AURINGON HYVÄSTIJÄTTÖ.

Liioin, Maa, sinua lemmin,
luontoasi, lapsiasi,
vaan on aikani erota,
heittää jo ikihyvästit.

Kuulin kutsun kummallisen
seitsentähtisen selältä,
sain viestin salaperäisen
kahvoilta Kalevan miekan:
"Jätä huoli huomisesta,
pääset illalla ilohon
taakse taivahan yheksän,
ylle kaaren kymmenennen!"

Tuop' on sytti onnen oudon,
viritti minussa mielen
mennä haaveeni hakuhun,
tulla tuntemattomihin;
voima uusi mua vetävi,
tähti vieras viettelevi,
valta vankempi minua,
mahti Maata korkeampi.

Jätän nyt hyvästi järvet,
niitut, metsät, merten rannat,
heitän hellästi ijäksi
valkamat, venot ja verkot;
olen tehnyt orjan työtä,
kainnut karjoja elämän,
kruunupääksi nyt palajan,
iloiseksi itsekseni.

Terve, taivainen Vapaus,
Rakkaus rajattomuuden,
avaruuksien Ajatus,
äärettyyden Henki heljä!
Sytyit sa sydämessäni
ammoin jo Ajan alussa,
välkytit väkevät liekit,
sähkön säihkytit kipinät,
vartuin muita vaikeampi,
kartuin muita muhkeampi,
muita vahvempi valolta,
lemmeltäni, lämmöltäni,
mutta myös tulen-tuholta,
palannalta, poltannalta.

Liioin, Maa, sinua lemmin,
kumpujasi, kutrejasi,
vaan on pakko nyt paeta,
meidän mennä toisistamme.

Illan viimeisen ilotan
varjoja vaellus-elon,
kerran viimeisen valotan
laaksoja inehmonlasten,
heitän heille hellettäni,
paistan päivänpaahdettani
talven vastaisen varalle,
valkeaksi yön ikuisen.
Etkö usko, Maa, minua?
Eikö mahdu mielehesi,
että en tule takaisin,
poistun nyt palajamatta?

Näit minun menevän aina,
aina kääntyvän takaisin
ilman pitkiltä pihoilta,
silloilta sinertäviltä;
saman silloin kutsun kuulin,
tunsin jo tuhannet kerrat
saman mahdin määräyksen
syvällä sydämessäni,
teki mieleni totella,
vaan en voinut voimaltani,
olin altis astumahan,
vaan en jaksanut jalalta,
koska kuulin kutsun toisen,
viestin vienomman tajusin
niinkuin kanteleen helinän
kankailta hämärtyviltä.

Ja ne lauloi laaksot, vuoret:
"Ohoh, tuhma Päiväntähti,
heität Maa-elon ihanan,
täyden, herkän, heilimöivän,
tähden Tyhjyyden ilojen,
mitatonten mielten vuoksi;
Ajan vaihdat armas-helman,
Hetken kiitävän, heleän,
ijäisyyksien sylihin,
vuodetonten vuotehesen!
Tiedä, tiedä, tähti tuhma,
sylit on jäiset Järjetärten,
kyljet kylmemmät sitäkin
Älytärten äänetönten
täydellisten tien tuvilla,
asunnoilla autuaitten!
Huudat Maata, armastasi,
kuollut ei sinua kuule,
itket kukkakumpujasi,
kuki eivät uudellensa
myrjaadien vuotten mennen,
tuhantisten toisten tullen."

Muistin silloin, Maa, sinua,
rintojasi, ripsejäsi,
riensin myrskynä takaisin,
liekkinä poveni polton.

Pilkkasivat ilman immet:
"Tuoko sankarin tapoja?"

Ärjyivät jumalten äänet:
"Siispä katko kahlehesi!"
Taivas korkea kohisi:
"Suistu jo radalta, raukka!"

Valon itki valtakunta:
"Meiltä ylhäisin aleni."

Tuop' on tuima Pohjantähti
se sanan sanovi täyden:
"Ohoh, urosta onnetonta,
leimua petetyn lemmen!
Jo on kultasi levännyt
kupehella Kuu-jumalan,
onpa outo nauratellut
naista Päivyen pätöisen,
joka ilta jo iloinnut,
joka aamu armastellut,
suikannut suloista suuta,
kaulannut Kavetta mointa
poistuessa sun poloisen
avaruuden askareille!"

Kaaret vahvuuden kajahti:
"Puhui totta Pohjantähti!"

Kaikki Kaaos järkähteli:
"Auta armias Jumala!"

Jylisi vihani jylhä:
"Poltan ma poroksi kurjat!"

Henget julmuuden julisti:
"Tapa heidät hekkumalla!"

Ja ma hehkuin hekkumata
teidän kummankin kupuhun,
ja ma painoin palkehia
teidän kummankin palohon,
ja ma lietsoin liekkiänne
teidän kummankin tuhoksi,
ja minä rakastin teidät
rappiolle, turmiolle.

Lien myöskin palanut itse,
paras mennyt pois minulta,
jäi kyllin jälelle vielä,
kyven kuuma liiatenkin.
Siit' on vierryt vuotta monta;
tässä vierimme yhäti,
sinä raukka Maa-emonen,
minä parka Päiväntähti,
kolmas kuollut Kuu-Jumala,
mennyt meistä ensimmäisnä.
Synkkä meill' on saattoseura,
liemme synkemmät sitäkin,
kurjemmat kuin kuolo itse.

Kun ma muistan muinaistasi,
silloin, Maa, sinua säälin,
silloin itken itseäni,
taivon pilvihin pimenen,
muistan muotosi tulisen,
ainehesi alkuhehkun,
henkesi valon väkevän,
sielusi siniset liekit;
kasvoi niistä kaunis vilja,
nousi korttehet koreat,
sanajalkojen jalous,
aarnipuiden aatelisto,
kaikki itsesi ilosta,
lämmöstä povesi päivän.

Siit' on vierryt vuotta monta,
olet jääksi jäätymässä,
onnehesi tyytymässä.

Kuoli kerran Kuu-Jumala,
olet kohta itse kuollut.
Etkö konsana heräjä?

Pahoin tein ma, Maa, sinulle,
pahoin teit sa, Maa, minulle.
Etkö sa lepy ikinä?

Katsot, katsot liikkumatta.

Kuulen huultesi huminan:
"Ellös, Aurinko, eroa,
mene pois minulta Päivä,
ainoa, jota rakastan
koko aavan ilman alla!
Vaikka vanhatkin olemme,
saamme toinen toisihimme,
vaikka kurjatkin olemme,
teemme riemun toisistamme,
ajan tullen armahamman,
aikakauden kaunihimman,
sydänhuolen huokeamman,
helpomman elämän hetken."

Uskoin muinen, Maa, sinua,
en nyt uskone enempi,
vaikka sammuisin samalla,
kuolisin kuin itse kuolet.

Poistun nyt palajamatta.

SIMO HURTTA

Runosikermä Isonvihan ajoilta

(I 1904, II 1919)

ENSIMMÄINEN SARJA.

HÄÄT HOVILASSA.

Simo Hurtta, hurja miesi,
ajoi orhin pappilahan;
pappilassa lämmin liesi
katsoi kammon kulkijahan;
hilpeästi räiskyi kuusi,
liekkui lämmin ortten alla.
Istunut ei Hurtta, huusi
äänellänsä karhealla:

"Ja jos nyt et tytärtäsi
mulle pappi parka anna,
et sä enää ikänäsi
kirkon kymmenystä kanna!
Kuuluttaako tahdot? Tässä
kaikuu kellot kalvan tiestä,
myös on sotakirves lässä
jos on tarpeen puhemiestä."

Antoi tyttärensä pappi,
mieheen vihattuhun vihki,
vapis valkoparta appi,
nääntymäss' on nainen nihki;
Simo Hurtta koppoi korjan,
hevon neuvoi helmivyöllä,
toi kuin oisi tuonut orjan
Hoviin vaimon keski-yöllä.

Viikko häitä hankittihin,
pantiin olvet, leivät lestiin,
saatiin salit köynnöksihin,
pirtit sekä portaat pestiin;
maksoi viinat vilja-auman,
tuotiin toista mailta muilta,
ryydit kautta Juutinrauman,
viinit Saksan salmein suilta.

Vieri pitoviestit julki,
häihin rikkaat, köyhät vaati,
vallat kuomureessä kulki,
Kajaanista kaikki raati;
juhlittihin, juotiin kovin,
karkeloitiin vuorokausi,
eellimmäisnä voudit Hovin,
Arnkil, Björn ja Jessenhausi.

Kestit oli pihan puolla
rahvahalle rakennettu,
höyryi lihaliemet tuolla,
murtui vehnä eikä pettu;
vaan ei kaiu kanteloiset,
vait on kansa, synkkä, vakaa;
karkeloita suurten toiset
katsoo ikkunoiden takaa.

"Läkkän, armas, kartanolle
katsomaan, kuin juhlii kansa",
lausui Hurtta nuorikolle
parhaimmalla tuulellansa.
"Vieraat, Hurtan malja juokaa!
Nähdä ihmeen tuon ma halaan,
talonpoian täynnä ruokaa.
Hetki, pyydän, kohta palaan."

Poistui. Raikui riemukesti
kurkihirren kuulun alta,
kohta päättyi verisesti:
palas Hurtta ulkoisalta,
hurme ohimosta juoksi;
vieraskansa säikähtäynyt
rientää pyörtyväisen luoksi:
"Mitä? Kuka? Kuink' on käynyt?"

Pimeässä jousen tiehen
oli kirkas puukko pantu,
osotettu otsaan miehen;
siitä Hurtan päässä rantu.
Kuiskutellen vieraat läksi:
"Häät on huonot, Hurtta parka!"
Itse kääntyi kipeäksi,
vaali häntä vaimo arka.

ERKKI PEHRSSON.

Ärjyy Ämmä talvi-yössä,
karkaa varsat vahtopäiset,
välkkyy kuudan virran vyössä,
helkkää hiljaa hileet jäiset;
kuuntelevi korpi sankka,
kaupunki ja linnan muuri,
varus Kainuun uusi, vankka,
valmihiksi saatu juuri.

Kuutamossa kuohut ryntää,
utu täyttää taivahalle,
pauhu paatta jäistä kyntää,
hyytyy jälleen hyhmän alle;
kosken päällä kohvakirkko,
siinä tornit, siinä pylväät,
kimmeltävi jäinen nirkko —
taasen kaatuu kaaret ylväät.

Mutta Pöllyvaaran peikot
lyövät yössä kättä kahta,
vastaa tervehdykseen veikot
tuolta puolen Turjan lahta,
humahtavat kuuset Kuhmon,
Paltatörmän hongat kuiskaa,
mutta Kivesvaaran ruhmon
päällä Hiiden neiet huiskaa.

Kosken rannalla on talo,
tulet tuikkaa virran vyöhön,
vilkkuu kapakasta valo,
kaikuu telme talvi-yöhön.
Siellä Erkki Pehrsson peuhaa,
sihteeri ja tullivouti,
ja hän räyhää ja hän reuhaa;
hyvin juoda Erkki jouti.

Virkana ei hällä muuta,
sulkea vain tulliportit,
kapakassa soittaa suuta,
hoitaa pullot, pelikortit.
"Hei, vai etkö velkaa anna,
siispä päältä housut, paita!
Eukko, tuoppi täysi kanna,
juokaa, veikot, harjakkaita!"

Erkki Pehrsson iloissansa
iskee pöytään tinakannun:
"Kuka myöpi kunniansa,
kuka panttaa maan ja mannun,
kuka lahjat laulun, viisun,
kuka tunnon hyvän tuhlaa;
minä vainen vaatteet riisun —
eikös juoda Erkin juhlaa?"

Täss' on poika, Erkki Pehrsson,
kaupungin ma portit suljen,
täss' on herra, Erkki Pehrsson,
koska tahdon, itse kuljen.
Pukuani moittii moni,
mulla vastaus on ainut:
kunniassaan Salomoni
paremmin ei vaatehtainut."

Hoilaa Pehrsson pöydän päällä. —
Koputetaan, viesti tuodaan:
"Hoi, on matkustaja täällä!" —
"Veikot, hälle malja juodaan!" —
"Hoi, hän portin eessä pauhaa!" —
"Viekää hälle viinatilkka,
totta, toivon, saa hän rauhaa!" —
"Erkki, jätä pois jo pilkka!

Maaherran on airut tiellä." —
"Olkoon vaikka itse pirun,
saa hän siksi olla siellä
kuin ma viinan päästä virun.
Hoi, on veikot virka vakaa:
kun on torninkello kuusi,
portti kiini! Miesi makaa,
virka valvoo. — Korjaa luusi!"

Punaisena koitti huomen,
kohta kaikui joka kotaan:
"Rikottu on rauha Suomen,
viedään jälleen miehet sotaan."
Tullut oli airut, tuoden
sanan synkän, ilottoman.
Mutta ennen päätä vuoden
sai jo Pehrsson virkaloman.

SIPO NEVALAINEN.

Talonpoika kelpo asui
Nurmeksessa, Nevalainen.
Pelto antoi, karja kasui,
hyvin hyötyi mantu mainen;
säästi häntä hallan tuho,
itse karhut kauas suisti,
poika hällä ainut, Juho,
vaimoltansa viime muisti.

Esivallan alammainen
oli Sipo varsin nöyrä,
kuninkaalle kuuliainen,
vaan ei valtain eessä köyrä;
päivällensä verot maksoi,
sitten kirstut kiini sulki,
viikon raatoi, minkä jaksoi,
sunnuntaisin kirkkoon kulki.

Kuuli kansan nurkuvaksi:
"Auta Herra vainon alta!
Käynyt liian raskahaksi
tääll' on Hurtan huono valta.
Piiat raiskaa, poiat ryöstää,
viepi sotaan viimeisetki,
tiloiltansa toiset syöstää;
eikä koita koston hetki."

Nevalainen kuokki, kaatoi
niinkuin ennen kaskeansa;
kauan rauhallisna raatoi,
tuumi: "Turhaan nurkuu kansa.
Käypä laatuun elää täällä,
onpa herra herrallaki:
vaikk' on voudit vallan päällä,
luja meill' on Ruotsin laki,"

Katso, kasvaa kansan nurku:
"Emme enää kestä tätä.
Tavarast' ol' ennen surku,
nyt on tullut hengen hätä,
sata saanut Hurtta miestä,
alottanut hurjan huvin,
syödä, juoda, ryöstää, piestä —
kaikki vievät omin luvin."

Nevalainen tuumi tuota:
"Hädästä ei päästä parku.
Joka Jumalaan ei luota,
häll' on eessä hätä, karku."
Pennillensä verot maksoi,
sitten kirstut kiini sulki,
viikon raatoi, minkä jaksoi,
sunnuntaisin kirkkoon kulki.

Päättyy kansan pitkämieli:
"Jo nyt Herra heitti maamme.
Kallellaan on vallan pieli,
poissa Kaarle kuninkaamme.
Oikeutta itse teemme,
kirvein Hurtan huovit lyömme,
taasen kuivuu kyyneleemme,
taas on rauhalliset yömme."

Nevalainen kuokki, kaatoi
niinkuin ennen kaskeansa;
kauan rauhallisna raatoi,
vaan kun vaikene ei kansa,
käypi miesi miettiväksi;
valjahisin varsan suori,
papin pakinoille läksi;
jäi vaan kotiin poika nuori.

PAPIN PAKINOILTA.

Palas pappilasta. Pellot,
niitut, nurmet vihannoivat,
keinui kilpaa kissankellot,
terhen leikki, sirkat soivat,
ajoi tuulen aallot viljaa,
keskikesän sydän sykki;
vitkaan astui varsa, hiljaa
ukko ohjaksista nykki.

Mietti Nevalainen. Kummat
ajatukset mielen täytti.
Alat aavat, oudot, tummat
kirkkoherra hälle näytti;
aukas ajantiedot, joista
näkyi, ettei vaiva lopu,
ellei tule taisteloista
Venään kanssa pitkä sopu.

"Uus on merkki idän alla" —
opettanut oli pappi —
"tunnustähti taivahalla,
säihkyvä kuin päivän sappi;
nyt se viistoon vielä loistaa,
kohta paistaa päämme päältä,
sodan, sorron maasta poistaa,
karkkoo Hurtan kauhut täältä."

Näinpä suusta sulavasta
oli pappi tarinoinut,
puhunut myös kapinasta:
hyvää tuost' ei tulla voinut,
ellei vaihtuis esivalta
maassa kaikkiansa kerta;
päästäis Hurtan ikeen alta
vuotamasta liioin verta.

"Sunnuntaisin kirkkoon tule,
siellä enemmän ma puhun,
siihen asti suusi sule,
kuulla Hurtta voisi huhun.
Miehet varmat vaan on myötä;
saa ei kotiin jäädä kukaan.
Hiljaa tehdään suurta työtä.
Hyvästi, ja Luoja mukaan."

Saattoi portahille saakka. —
Ukko ohjaksista nykki;
raskas painoi mieltä taakka,
sydän kuuluvasti sykki.
Vitkallensa varsa astui,
vitkaan miehen aatos vieri;
kasteesta jo niitut kastui,
kun hän kotitielle kieri.

Juoksi Juho vastaan ukon:
"Kävi Hurtan huovit meillä,
rikkoi aitan uuden lukon,
oli pitkät piilut heillä,
veivät lehmän ometasta,
karsinasta hiehon hyvän;
huusin, kielsin ottamasta,
sain ma otsaan naarmun syvän."

Kieri kärryt kotipihaan. —
Vastauksen ukko säästi;
suuttunut ei ilmi vihaan.
Varsan valjahista päästi,
äänetönnä hakaan johti;
tullessansa aitan sulki,
seisoi, siirtyi tupaa kohti,
niska kumarassa kulki.

Seuras poika myrskymiellä. —
Tuumi ukko, astui tupaan,
liikkui niinkuin outo siellä,
luottamatta omaan lupaan.
Vihdoin vuotehelle vääntyi;
näki tyhjän pyssyvaarnan,
kysyvästi poikaan kääntyi,
toki säästi nuhdesaarnan.

Huomenelta varhain nousi,
poikaa punastuvaa tutki.
"Petoja on varten jousi,
vihollista tuliputki.
Pyssy paikallensa nosta!
Vaikk' on esivalta väärä,
pahalla en pahaa kosta;
Jumalassa juoksun määrä.

Käymme kynnökselle." — Läksi,
läksi myöskin poika myötä.
Saatiin pelto pehmeäksi,
tehtiin iltaan asti työtä.
Astuu ukko aurallansa,
kyntää vaot suorat, harvat;
muu ei muutos muodossansa,
rypyssä vain kulmakarvat.

HURTTA MATKUSTAA.

Aamu kirkas Karjalassa,
tuores kesäheinän tuoksu,
päivän kehrä nousemassa,
vilisevä virran juoksu;
purret virran vettä viiltää,
hopeaiset hunnut huljuu,
kastehiset lehdot kiiltää,
suvannolla joutsen suljuu.

Palaa Hurtta matkaltansa
Repolasta rikkahasta,
saattajana salon kansa;
palaa rajan katsonnasta.
Seuraa immet Kuudanlahden,
poiat Porajärven takaa
täyteiseltä purren kahden;
kolmannessa Hurtta makaa.

Vaikka valtakunnat taistaa,
Karjalassa, kahden puolen
rajaa, rauhan päivä paistaa;
tuo on heelmä pappein huolen
Käräjill' on kansan nähden
rauhan kirja rakennettu,
luotu alla Luojan tähden,
valamiehin vahvistettu.

Mukavasti Hurtta loikoo,
taskumatistansa maistaa,
jäsenensä jäykät oikoo;
syvyys päilyy, päivä paistaa.
Viime yö, ei lämmin liian,
nukuttihin nuotiolla,
noustiin lauluun sinipiian;
nyt on Hurtan hyvä olla.

Pajariksi parhaimmaksi
häntä rajakansa sanoi,
löysi vallan laatuisaksi,
viipymähän vieraan anoi;
kunne tuli, oli tuttu,
kussa istui, piiraat tuotiin,
kannel kaikui, kiersi juttu,
koashat syötiin, voashat juotiin.

Noita muistelee nyt Hurtta,
hymyyn partahuuli kiertyy.
Hei, jo koski nielee purtta,
mäkiseksi virta viertyy,
vaahto varppehille loiskaa,
pärske yli päänkin hipuu,
lehdot huiskaa, rannat roiskaa —
taasen tyyneen purret lipuu.

Rallatellaan rattoisasti,
kiertää juttu ynnä kasku,
kuuluu kumu kyliin asti,
nähdään Hurtan koskenlasku;
seisoo neiet rantamalla,
poiat hiekkaa pitkin piukoo,
törmälläpä, talon alla,
hieho yksinäinen siukoo.

Tarinoidaan venehissä,
hyvin kertoo karjalainen:
"Tuoss' on sotasaari, missä
yönsä nukkui Laurikainen. —
Tuoss' on piilopirtin tähteet,
tuolla metsäkitkun seinä. —
Tässä läikkyi hurmelähteet;
tulisijat peittää heinä."

Tarinoidaan taisteloita.
Vanhain posket puuntelevat;
muista eivät nuoret noita,
kummastellen kuuntelevat.
Valitellaan vainon öitä,
muistellahan vanhaa aikaa,
muinahisten miesten töitä;
vihdoin Vornan virsi kaikaa:

VORNAN VIRSI.

Aunuksessa kauas, julki
kuului Vorna voimallinen.
Monet Suomen retket kulki,
työnä ryöstö, tappaminen.
Varhain oli Kainuun kauhu;
pahemmaksi vielä paatui,
missä matkas, syttyi sauhu,
missä iski, miesi kaatui.

Ryösti vihdoin nuoren naisen.
Vienot lempiviikot vietti.
Heimo neien karjalaisen
kauan kostomatkaa mietti:
"Hirtettävä oisi Horna!"
Sulhot sotatielle suori.
Tultiin kylään, nukkui Vorna;
liitoss' oli nainen nuori.

Nukkuessa vangiks sitoi
vaimo viekas miehen moisen,
orteen nuoran toisen nitoi
pankon patsahasen toisen;
köytti kiini vankat ranteet,
pani paulat pitkin vyötä,
sitoi solmut, väänsi vanteet;
katsoi kuuhut naisen työtä.

Köytettäissä Vorna heräs.
"Mitä liikut, vaimo kulta?"
"Sitä liikun, silmäteräs,
pudonnut on peitto sulta."
Heräs Vorna toisen kerran:
"Miks et nuku, Luojan nuppu?"
"Siks en nuku, nuppu Herran,
siirtyi päältäs sääskenhuppu."

Heräs Vorna kolmannesti:
"Jäseneni jäykät ovat."
Virkkoi vaimo kiirehesti:
"Allasi on oljet kovat,
varro, tasoitan ma tilan."
Päätti työnsä nainen nurja.
Huomas Vorna huonon pilan:
"Mitä mulle teit sa kurja?"

"Jo nyt olet urho köytty,
kytketty on Vornan voima,
olet turman lintu löytty,
naisen nuoren kammitsoima;
jo on tullut tuomiosi,
sotatiellä heimo sorja,
miekoin Vorna naista kosi,
on nyt itse naisen orja!"

Potkas Vorna vuoteellansa,
orret murtui, köydet aukes,
ponnistihe voimassansa,
pankon paadet maahan raukes,
seisoi eessä naisen nuoren
niinkuin synkkä aarnihonka,
niinkuin myrsky päällä vuoren
taikka pitkän pilven lonka.

"Olin silloin urho köytty,
kun ma äänes heljän kuulin,
olin silloin lintu löytty,
kun ma kullaksein sun luulin,
olin silloin vaimon vanki,
kun sa lattialla liikuit,
olin tiellä Tuonelanki,
kun sa polven päällä kiikuit."

Koppoi keihään, miekan, syöksi
ulos iltaan synkeähän.
Päätyi nainen nuori yöksi
lautsan päähän itkemähän.
Saapui suku aamun tullen:
"Jo nyt kuivu silmäkulma!
Jo nyt kosto koitti sullen,
surmattu on Vorna julma."

Huusi vastaan hurja vaimo.
"Todeksi en tuota usko,
vielä elää urho aimo,
punertaa kuin päivän rusko!"
Näytetähän Vornan miekka:
"Totta tunnet tapporaudan?
Ruskottavi rannan hiekka,
miss' on sorja saanut haudan."

Kylpi nainen kyyneleissä:
"Viel' en todeks usko tuota,
varmaan vuorten jyrkänteissä
kirpoi miekka miehen luota."
Näytetähän keihäs hälle:
"Liekö tuttu tumma veri?
Vieri maalle vehreälle,
missä suuri surman peri."

Nyyhki vaimo voivuksissa:
"Viel' en menoon usko miehen,
varmaan soissa soiluvissa
tarttui ruoste raudan tiehen.
Vielä elää kuulu kulta,
vihertää kuin latva virven.
Itketätte ilmi multa,
kunne johti jäljet hirven."

Näytetähän Vornan vyöhyt
kera puukon helapäisen.
"Kussa paistoi kuudan-yöhyt
poikki virran vieriväisen,
siinä kaatui kaunis vuona
Tuonen virven vihannoiden,
kuolon kukkiessa luona,
Manan lasten laulun soiden."

"Ja jos Manan lapset lauloi,
laulakohot maahan munki,
ja jos kuolo kullan kauloi,
löydän sulhon surmatunki,
tulen, tunnen metsät sankat,
kussa kukkii kuolon niini,
väännän sieltä vaulat vankat,
nidon niillä kullan kiini."

HURTAN KOSKENLASKU.

Kuuluu jälleen kosken pauhu,
kierretähän lehtosaari,
näkyy niemen takaa sauhu,
kohoo kaunis taivaan kaari.
Hurtta nauraa höröttelee —
kosken nielu purtta kiistää —
niinkuin kirkkoon köröttelee;
silloin rantaan venhot viistää.

Selittävi saattoväki:
"Nouse, mahti, maihin tässä!
Kov' on eessä koprumäki,
siinä Lempo leikkimässä.
Purren poikki niemen viemme,
niin myös veivät taatot ennen,
taas on väljä väylätiemme
meidän Lieksan vettä mennen."

Hurtta alla hurstiteltan
taskumatistansa maistaa,
heittää taakse kypärheltan,
silmät hurjat päässä paistaa,
partaan pullon kaula peittyy;
katsahtavi matkan menoon,
maiskahuttaa huulta, heittyy
ylpeästi selkäkenoon:

"Kun lie koski Lemmon luoma.
Lemmon lentoneuvot saamme,
kun lie laskematta uoma,
ensi kerran laskekaamme!
Tulkoon, mikä tulkohonkin,
tähän juutun niinkuin jurtta;
akkoja jos urhot onkin,
paikaltaan ei liiku Hurtta."

Seisoo, miettii miesi parat,
aatkeloivat ankarasti.
Eivät oisi urhot arat,
vaan on liian kallis lasti:
"Hukkuis meiltä saatettava,
sota tuosta tulla voisi,
eessä meillä mestuulava
taikka hirttonuora oisi."

Mutta Hurtan muoto muuttuu,
kaartuu kulmat synkät vakoon,
ja hän ärjyy ja hän suuttuu:
"Kun ma käsken, toteltakoon!
Ensi kerran elämässä
pakko munko myötä antaa?
Nähdään, ken on herra tässä,
kuka meistä kontin kantaa!"

Kuiskuttavi miesten kuulla
Mikko huovi, Hurtan seura.
Hurtta itse tuhtopuulla
puuskuttaa kuin jalopeura.
Hetki vakava on varsin.
Vaan jo hymyy karjalaiset,
vastaa vanhat puheenparsin,
naureksivat nuorempaiset.

Tuokio! Ja metsä liikkuu,
aukee kuvat oudot, somat,
immet kuusten alla kiikkuu,
niinkuin luonto, alastomat;
luonteleivat luokse venhon,
varpaat valkohiekkaan piirtyy;
niinkuin nostamalla tenhon
teloillansa pursi siirtyy.

Vait on Hurtta hurmiossa.
Onko taikaa, onko unta?
Vai tää lie se lehto, jossa
leikkii lemmen valtakunta?
Lähtenytkö metsän kansa
panemaan on urhon paulat,
vaiko astui aalloistansa
vellamoiset vaahtikaulat?

Väikkyy hurman, turman kuvat:
veikistäikse vöitten vanteet,
käsivarret pingoittuvat,
nousee, notkuu nuoret lanteet;
paistaa auringossa iho,
välähtelee koivun kuori,
puiden takaa kosken kiho
sekä vihryt rantavuori.

Tunne hurja Hurtan täyttää,
hartaus ja mielihaave,
kohottavan kättä näyttää,
tuijottaa kuin metsä-aave,
tanssii soihdut silmän eessä. —
Silloin lehtoon immet lymyy.
Taas on venho virran veessä;
Mikko hyvillänsä hymyy.

ISÄ JA POIKA.

Hyvin pappi liekin liehtoi,
kulon kulkemahan laski,
pauloihinsa parhaat kiehtoi,
kaatui tuosta kaunis kaski;
liehtoi myöskin Hurtta julma,
sekä kansan sorto, hätä;
näinpä kohta kulon huima
kulki pitkin pitäjätä.

Ensin Yrjö Sormu yhtyy
rovastihin rohkeahan,
toimen, tarmon miesi, ryhtyy
samaa tulta liehtomahan;
syttyy Tuomas Turuinenki,
Sykkö, Tikka, Viklo, Jukko,
voittaa tulen tuiman henki,
yhtyy tuumaan Mantsin ukko.

Mutta seisoo niinkuin vuori
Nevalainen virtaa vastaan,
tyyn' on, kylmä miehen kuori,
sydän sykkää ainoastaan.
Kohoo kesken liekkilammen
niinkuin honka suuri suolla,
seisoo lailla rautatammen
esivallan vanhan puolla.

Mutta ukko suree. Huolta
hälle suurta poika tuopi:
saa ei enää sanaa tuolta,
tuskin vastauksen suopi.
Päivät yrmy, yöt on poissa,
viipyy aamunkoittoon asti,
toimittaa hän työnsä koissa,
nekin varsin vaikeasti.

Sattuu joskus huomenella,
tapaavat he toinen toisen
kotipellon pientarella,
auetessa aurinkoisen.
Kimmahda ei kielten lukko;
kauan syrjään katsotahan.
"Mistä tulet?" kysyy ukko.
Vastaa poika: "Tulenpahan."

Taikka saapuu viesti saloon:
"Taas on Hurtta tehnyt pillan."
Tulee Nevalankin taloon.
Huokaa ukko suussa illan:
"Milloin saa hän tuomionsa?
Milloin ajat parannevat?
Eipä taida ennen, konsa
kuivuu tämän talon nevat."

Välkähtävät silmät Juhon:
"Ei se oikeus aina voita,
eikä jälkeen turman, tuhon
aina onnen päivä koita!
Yöhön tarpeen yön on rotu,
viekas, synkkä, tuima tähän.
Mies on mennyt, ken ei totu
pimeässä näkemähän."

Kuulee ukko kummastellen:
Outoa on pojan kieli.
Mistä sanat saakin? Kellen
haastaa? Vai lie puolimieli?
Tyyntyy vihdoin tuosta, töitä
Hurtan hiljaksensa suree.
Mutta yksin, pitkin öitä
Juho hammastansa puree.

Niinpä ukko Nevalainen
naapurihin kerran läksi.
Naapurissa nuori nainen
kävi varsin kieleväksi.
Haastelevi niitä, näitä,
sattuu vihdoin sanomahan:
"Noh, kai kohta Juhon häitä
Nevalassa hankitahan?"

Ukko epäluuloisesti
kysyjähän katseen viskaa.
Nainen silmän karsaan kesti
keinutellen nuorta niskaa.
"Vai ei vielä aivan? Taitaa
olla juttu juoksemassa.
Tuon ma tiedän, papin paitaa
kudotahan Sormulassa."

Ukko nousi, läksi. Tiesi
nyt hän, kusta kulki uho,
mistä sanat otti miesi,
millä teillä juoksi Juho,
Koskee isään poian hukka.
Mykkyys korpitaloon koituu.
Mutta Nevalaisen tukka
hiljallensa hopeoituu.

IRJA.

Istuu impi kangaspuissa,
käämi kääntyy, pirta piukoo,
vaan on immen mieli muissa,
aatos kaukomailla siukoo.
Kutooko hän maalle rauhaa
vaiko sotaa, viel' ei tiedä,
mutta onnea ei lauhaa
Sormun sorja tyttö siedä.

Ylpeä on Sormun Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu;
silmät tutkivat ja syvät,
varsi suora niinkuin salko,
huulet niinkuin marjat hyvät,
suu kuin hiirenherneen palko.

Saapuu maiden, merten takaa
sulhot suuret orhin, laivoin,
tyttö rukkasia jakaa;
ottaa jonkun kihlat vaivoin,
viikon pitää, sitten hylkää.
Tuost' on huoli äidin oman:
"Saa et koskaan kunnon ylkää."
"Niinpä saanen kunnottoman."

Neittä Neva nuori lempii,
Sipon poika, siisti, rehti.
Mutta tyttö torjuu, empii,
lepattaa kuin haavanlehti:
tänään hälle hymyilevi,
luokse luontuu, suuta antaa,
huomenna jo lymyilevi,
päänsä korkealla kantaa.

Mielellänsä immen isä
tahtois tytön suostumahan:
saadaan uusi, oiva lisä
kansan pyhään asiahan.
Nevalaisten neuvon kieltä
kuulee koko korven kansa,
vaan jos poik' on meidän mieltä,
tuo hän muutkin muassansa.

Istuu impi kangaspuissa,
käämi kääntyy, pirta piukoo,
vaan on immen mieli muissa,
aatos kaukomailla siukoo.
Kutooko hän maalle rauhaa
vaiko sotaa, viel' ei tiedä,
mutta veri nuori pauhaa
eikä tyttö tyyntä siedä.

Seisoivat he kesä-yössä
kerran aitan portahalla;
uivat laaksot utuvyössä,
välkkyi järvet vaarain alla;
pohjan taivas puna-kelta
veti juovat vienot vesiin,
toisen taivaan rantehelta
kulki kuuhut valju esiin.

Tuli henki keskikesän
niinkuin tuoksu kypsän marjan,
paahde muurahaisten pesän,
taikka savunsiinto karjan,
astui ahon päivälaitaa,
kylpi päällä poimulehden,
nousi pitkin pellon aitaa,
siinä kuperkeikan tehden.

Haihtui, kun nuoret näki,
karkeloitsi kartanolla.
Metsän puussa mykkä käki
malttanut ei vaiti olla,
kukahti jo kerran, kaksi,
niinkuin ollut oisi kevät,
kohta varttui varmemmaksi,
kullat, helmet helisevät.

Mutta Juho vaiti pysyi
kädessänsä neien käsi.
Vihdoin hiljaa aivan kysyi:
"Olenhan sun ystäväsi?"
Kuiski impi: "Sun ma olen."
Antoi suuta sulhaselle.
Tarjos sulho rintasolen:
"Milloin häitä impyelle?"

Mutta Irja katseen heitti
kauas laakson vienon vesiin;
taivaan valkopilvet peitti,
kulki kuuhut valju esiin.
Vartoi sulho vastausta,
vartoi metsä, vartoi tuuli,
näytti kuuhut kummastusta;
mykäksi jäi immen huuli.

ELJAS IOCHMAN.

Eljas Iochman oli miesi,
papin sälli, teini Turun,
varhain tuskan valjun tiesi,
tunsi suuren sydänsurun:
kadotti hän Annan vienon,
Hovin rouvan, Hurtan kyyhkyn,
helkanurmen heinän hienon,
yksinäisen rinnan nyyhkyn.

Eleli nyt taaton koissa,
kappalaisen valkohapsen.
Oli kodin onni poissa,
painoi isää murhe lapsen.
Taatto tointaan hoiti, yksin
Eljas hoivaa etsi vaivaan,
kera metsän ystävyksin
sekä yön ja tähtitaivaan.

Niin he tyyntä eli täällä.
Ohi vyöryi ajan virta,
jyrissyt ei päiden päällä
elon myrsky-neitten pirta;
kutoi kaihon kalvas tytti,
helkki hiljaa huolten niidet,
joskus vaiva värähytti,
soivat surun kielet viidet.

Antoi vihdoin aika armon.
Versoi alta murheen mullan
terälehdet toimen, tarmon,
virpi kauniin viljakullan.
Elpyi Eljas eloon taasen:
mikä mennyt on, ei palaa.
Taaton toimeen laupiaaseen
miehen nuoren mieli halaa.

Korpimaiden kuokkijaksi
Eljaksen on tahto vankka,
viljelyksen vartiaksi
siinä, miss' on salo sankka,
ettei voittais hengen halla,
haipuis valon viime vana,
sammuis pohjantähden alla
tiedon alku, Herran sana.

Paennut on piispa, poissa
Turun koulut, konsistorit,
vaan ei Eljaan tutkinnoissa
tarpehen nyt professorit.
On nyt aika Herran pelon,
tutkija nyt taivaan Luoja,
kova eessä koulu elon,
vaiva valtakirjan suoja.

Eljas hiljaa ahkeroipi,
unhoittaa jo murheen maisen.
Onnen virpi vihannoipi
jälleen koissa kappalaisen.
Pysähtyy jo huolen pirta,
vaikenee jo surun vaski.
Mutta vyöryy ajan virta,
roihuu kapinainen kaski.

Syöksyy ukon-jyminällä,
raastaa esiin rauhaisetki:
"Eljas, nouse, elämällä
vain on yksi suuri hetki!
Päälles papinkaulus pue —
jo nyt kosto koitti kerran —
astu saarnastuoliin, lue
valankaava kirkkoherran!"

Kalpenevi poian poski:
"Esivallan uuden kaava!"
Kuohahtavi suonten koski,
vuotaa verta vanha haava,
herää viha, herää vaino:
"Rangaistaan nyt Hurtta raaka,
poistuu maasta miekan paino,
juurtuu lain ja Luojan vaaka."

Luki Eljas valankaavan,
vannoi kaavan mukaan kansa,
uskoi ajan uuden saavan,
rikkoi vanhan vannomansa,
otti esivallan uuden
kesken sotaa palavata,
mennen Ruotsin mahtavuuden,
ennen Kaarlen kuolemata.

Mutta, kertoo kansan taru,
koska ilta tyyni tuli,
huoahteli korpi karu,
Eljas kyyneleihin suli,
kauan yössä kulki, sitten
astui alle taaton katon,
haastoi halki kyynelitten,
vieri virsi valapaton:

"Sydän-yön ma lapsi lienen,
liekuttama surun summan,
tuskan tuiman myötä vienen
käyden teitä elon kumman.
Kunne käännyn, eksyn tieltä,
minne mennen, joudun harhaan;
milloin saanen miehen mieltä,
miehen murheet sain jo vanhaan.

Minkä parahinta koitan,
pyhintäni pyydän tässä,
sen ma onnettuutta voitan,
orpoutta elämässä;
nyt en tiedä, mennä minne,
kun on kauhu kaikkialla,
eessä jyrkkä vaaran rinne,
korpi kolkko vaaran alla."

Itki isä harmaahapsi,
murti häntä murhe sama:
"Sydän-yön sa lienet lapsi,
Ajatarten armastama,
synnytetty sydänkuussa,
vaahtokuussa vöihin väätty,
tuuditettu tuskan puussa,
itkun puusta kätky käätty.

En nyt tunne huoles hoivaa,
sull' on kauhu kaikkialla,
enkä tiedä tietä loivaa
sulle tämän taivaan alla.
Mitä teetkin, teet sa pillan,
minne mennet, murhe herää;
näit sa aamun, näit sa illan,
milloinkaan et päivän terää."

HOVILAN PIRTTI.

Palaa päre pankon puussa,
rengit iltaruokaa haukkaa;
ilta myöhä marraskuussa,
ulkoisalla myrsky paukkaa.
Yö kuin sysi, maa kuin noki,
alastonna metsä, manner,
riittehessä järvi, joki,
kaljamalla kaikki tanner.

Hovilassa lämmin takka,
pirtti pitkä, lautsat laajat,
pinoo leipää Pirkko akka,
röyhtäisevät ruoan saajat;
piiat värttinätä vääntää,
kyhnii uunin päällä ukko,
koira pöydän alla ääntää,
nukkuu orrellansa kukko.

Mutta pirtin peräpuolla,
karsinassa, lasin alla,
suutarin on pöytä tuolla;
syltä sijaa mahtavalla.
Hällä oma kynttilänsä;
mestarmies on pitkä Jyrkö,
rokon-arpi, nokka känsä,
irstas, yksisilmä yrkö.

Muiden puheista ei piittaa,
hoitaa Jyrki oman homman,
väliin naskalilla viittaa,
paiskaa pahasuisen komman,
tuikkaa piian pakarahan;
kirkaisevi tyttö kovin,
tuosta rengit nauramahan,
torumahan Pirkko tovin.

Lepyttääkseen naisten mieltä
kertoo Jyrki tarinansa
immestä, min saunatieltä
koppoi Hurtta korjahansa,
jäätyi kassa järven jäällä,
kiini korjan perään hyytyi,
mutta Hurtan huovan päällä
tyttö kohtaloonsa tyytyi.

"Hyi!" jo piikain kielet kilkkaa,
"tarinaa ei taida Jyrki,
taikka taas hän herja pilkkaa:
poishan tyttö parka pyrki,
kauan huuti talvi-yössä:
huurtehessa kutri kiilsi,
puukko kirkas Hurtan vyössä,
kassan kauniin poikki viilsi.

— Huomenelta sulho tuli,
korjan kartanolta löysi,
kassa kyyneleistä suli,
tuli tuosta tuima köysi,
saip' on sulhon jousen jänne;
löip' on koston hetki kerta.
Hiipi sulho häihin tänne,
vuodatti hän Hurtan verta."

Haastellahan Hurtan töistä,
Hovin herrain hoilannasta,
riettahista rikos-öistä,
vaimosta myös valkeasta;
jää jo piian kehrävarsi,
nousee rengit pöydän takaa,
päre sammuu, putoo karsi;
kohta koko pirtti makaa.

Mutta päällä lieden himmen
Panu poika, punahuuli,
istuu luona hiilen immen,
kuulee, kuinka laulaa tuuli,
ja hän kullallensa kuiskaa:
"Kera etkö tahdo tulla?
Missä ilman lapset huiskaa,
siell' on salit, linnat mulla."

Huokaseiksi hiilen impi:
"Sinä valkee, minä musta,
on mun piillä kaunihimpi
liki pirtin öisen usta;
jos ma taattos saliin saisin,
pimentäisin pihtipielen,
lautsat uudet nokeaisin,
vihoittaisin taaton mielen."

Sammuu hiljaa viime hiilu.
Näy ei enää pimeästä
muu kuin kissan silmän kiilu;
lähtee lieden lämpimästä,
haukottelee, köyristäikse,
oikoo selkää, oikoo jalkaa,
sotisopaan pöyristäikse;
kohta taisto tuima alkaa.

VOUDIT.

Mutta viel' ei uinu talo.
Pirkko pihan poikki kulkee,
liekkuu yössä lyhdyn valo;
lukot tutkii, aitat sulkee.
Eikä pikkupuoli nuku,
siirtyneet on voudit sinne,
kooss' on koko kolmiluku:
Arnkil, Jessenhaus, Björn Finne.

Isäntä on itse poissa,
siks on hiiret pöydän päällä,
vaahtoo viini haarikoissa,
voudit valtikoi nyt täällä;
rehevöipi retoriikka,
sanat sinkoo sokin sikin;
puheena on politiikka,
paikallinen tietystikin.

Punoittaa jo Björnin naama,
totta tekee viini Ranskan:
"Pula tää on aikaansaama
Jessenhausin, 'Jästihanskan'.
Hänpä kirkoss' oli, milloin
tehtiin tämä Lemmon retos.
Miks ei ylös noussut silloin?
Päättynyt ois valtapetos."

Jessenhausin muoto muuttuu
ja hän syrjään sysää kannut.
"Björnin puhe mieltä puuttuu!
Miks en muka vastaan pannut?
Kansa tempun täyden ahtoi,
kiilsi kirveet vöitten alta.
Minkäs siviil'miesi mahtoi,
missä vaani miekan valta!"

Arnkil, aina kylmä järki,
lausuntonsa laatii siitä:
"Turhaan Björn nyt seuran särki,
vaikk' en 'Jästihanskaa' kiitä.
Ehkä toisin tehnyt oisin,
sentään synninpäästön suon ma,
Björniilekin saman soisin;
kumppanuuden maljan juon ma.

Pulma tää on hiidenmoinen,
joka miettimistä antaa:
esivalta tääll' on toinen,
toinen kruununverot kantaa.
Maa on Ryssän, voudit Ruotsin,
kirkko itse pirun, — luon ma
yöhön yhden lujan luotsin:
kuninkaan' nyt maljan juon ma.

Vaikka pappi meidät petti,
pettää piru pappi pahan,
vaikka Hurtta kansan ketti,
ketämme me Hurtan nahan;
käyköön, kuinka käykin, laihdu
eivät voudit, tiedän tuon ma,
eikä veronkanto vaihdu:
esivallan maljan juon ma."

Juodaan malja. Jessenhausi
yhä yksin motkottavi:
"Arnkil aivan oikein lausi;
kenpä tässä kotkottavi,
senpä syykin olla suittaa:
juovuksissa verot kantaa,
puolet kurkkuhunsa kuittaa,
toiset puolet anteeks antaa."

Kimpoaa Björn paikaltansa:
"Kuka leikkaa kunniaani?
Vieras mulle ei tää kansa
eikä outo oma maani.
Saanut en ma Hurtan mieltä,
toisen sain ma syntymässä.
Vaan jos Suomi eksyy tieltä,
Ruotsin herrain syy on tässä.

Iljettää jo alkaa mua
tämä ryöstö orvon, lesken,
nähdä maata rosvottua,
käydä nälkäkyläin kesken.
Siksi juon ma kanssa rahvaan,
koska rahvaan osaa huollan.
Tartun kerran kalvan kahvaan,
verin synnyinmaata puollan!"

Horjuu Björn, jo pettää kunto,
vuoteelle hän väsähtäypi.
Arnkil hymyy: "Björnin tunto
herää, kun hän maata käypi."
Kallistaa hän kannun, juodaan
vielä joku hetki jouto;
silloin riemu päättyy, tuodaan
Hovilahan viesti outo:

"Jo nyt viuhka jousen jänne,
nouse telme kalvan teillä,
rientää talonpoiat tänne,
johtajana Sormu heillä;
päättäneet he ryöstää ovat
tänä yönä kruunun talon,
lyödä koston-iskut kovat,
tehdä tuiman tulipalon."

HYÖKKÄYS.

Syntyy Hovilassa häly,
aseet kalskaa, soihdut hohtaa,
herätetään rengit, äly
Arnkilin nyt kaikki johtaa,
järjestää hän puolustuksen:
tänne miesi, tuonne pari,
aitan solaan, taakse uksen;
varrotahan hetki vari.

Niin jo joukko raivo ryntää,
paukkaa pyssyt myrsky-yössä,
luodit puuta, luuta kyntää,
heiluu kirveet, keihäät työssä;
leimahtaa jo tuolta palo.
Ennen aikaa aamunkoiton
vallattu on Hurtan talo,
saaneet talonpojat voiton.

Ja ne raivoo ja ne riehuu
Vierii viinitynnyreitä,
kohta padat täydet kiehuu;
saapuu kansaa pitkin teitä.
Kukin omaa kättä käyttää,
ottaa lehmän, ottaa lampaan,
tavaralla taskut täyttää,
saalihilla Hurtan hampaan.

Auta ei nyt Pirkon vihat,
ämmä ärisee ja noituu:
sai hän piiloon petran lihat,
kohta hukka toinen koituu:
penkkiin härjän parhaan lyövät.
Kahvelit ja veitset kilkkuu,
herroiksi nyt moukat syövät;
piiat virnistää ja vilkkuu.

Saapuu aamun suussa pappi,
arvon herra, Herran miesi,
Haerkepaeus, Hurtan appi;
hänpä sodan säännöt tiesi.
Varjelee hän jyvälaarin,
lausuu suulla mahtiponnen:
"Vilja tavaraa on Tsaarin,
tuottaa meille suuren onnen."

Sinne korpit, kussa raato;
höyryävi hyvä keitto.
Saapuu sinne viinankaato
luutnanttikin virkaheitto,
Alholm, aina juovuksissa.
Talonpoikain eessä teikkaa
täysissä hän asehissa;
ja hän vannoo ja hän veikkaa:

"Johtajaksi luotu lienen,
taistella kuin Lempo taidan,
jos ma teidät tuleen vienen,
saakin Hurtta hurmepaidan.
Lapset! Mull' on mielenlaatu
teitä kohtaan varsin hellä.
Siksi kuin on voitto saatu
voimme vähän ryypiskellä."

Mutta läätin pahnain päällä
istuu verovoudit vangit,
murheiset on muodot täällä,
oven eessä paksut kangit;
vait on Arnkil, synkkä, survaa
usta, eipä murru muuri,
saatanaan Björn Finne turvaa,
jumalaansa 'Jessenjuuri'.

SYKÖN VIRSI.

Voipuneena haavoistansa
Sykkö yössä yksin makaa;
ympärillä räyhää kansa,
kuuluu pauhu seinän takaa.
On nyt Sykön mieli synkkä,
into oisi iloon muiden,
vaan on jalka lysmy, lynkkä,
reikä alla rintaluiden.

Ei oo sulho Suomen maasta,
on hän tullut mailta muilta,
Aunuksesta autuaasta,
saanut Vienan virransuilta,
hirven hiihtokankahilta;
Repolan on miesi reima.
On nyt läsnä urhon ilta,
otsallansa Tuonen leima.

Virittää hän vienon virren
yössä maaten, matalalta,
luota synkän seinähirren,
sysimustan orren alta,
syöden miestä surun summan,
välkkyessä Kalman peisten,
tuimellessa tuskan tumman,
lautsan päässä Kuolon seisten.

"Miksi vierin vieno peura
Repolasta rikkahasta?
Oli tuolla tuttu seura,
maanitteli maammo lasta.
Miksi heitin heimon kannat,
vierin maalle vierahalle,
heitin heljät heinärannat,
punapurret rannan alle?

Outo tääll' on urhon olla,
korpi kolkko, kansa karu,
kaihi eessä auringolla,
soi ei kannel eikä taru,
eipä kaiu hemme helske
rantamilla rahkasoiden,
kaikuu täällä miekan melske,
tanhujuoksut tapparoiden.

Oli mulla kontu pieni,
senkin ryösti Hurtta julma;
on nyt musta murhetieni,
asuntoni korven kulma,
mätäs märkä vuoteheni,
hongan oksat pääni harjaa,
särkyi silloin sydämeni;
kohta kaitsen Tuonen karjaa.

Oli nainen nuori mulla,
tarpoi lunta talvisäissä,
on nyt tupa tuiretulla,
nääntyi tielle synnyttäissä,
puhui jäinen pohjatuuli,
kylmät siinti tähdet taivaan,
taaton kirot korpi kuuli;
kohta astun kuolon laivaan.

Jää nyt multa pikku piltti.
Ukko, auta orjan lasta,
nosta polves päälle kiltti,
korjaa koito maailmasta,
kapaloissa kauas kanna,
hyvin kätke hallan-arkaa,
isää ällös ilmi anna;
kohta kynnän Kalman sarkaa.

Älä suutu, suuri Luoja,
vihan ärjy ääntä mullen,
anna armo ynnä suoja
minun Tuonen tupaan tullen!
Osoittaos lämmin soppi
oven suussa, lieden luona;
oli kylmä elon oppi,
synkkä syödä mieron muona.

Vaan jos ärjyt ääntä vihan,
koska vuodan veljesverta,
näin ma sulle vastaan ihan:
"Tehtiin oikeutta kerta."
Ei se aina voita hyvyys,
pilven alta päivä loista,
eikä elon vetten syvyys
aina taivaan kaarta toista.

Tule, Tuonen tumma pursi,
satamahan miestä saata,
miestä, jonka matka mursi;
kaipaan kangastuksen maata:
pääskyn virttä viiripuussa,
kotikummun kultasantaa,
laituria lahden suussa,
heleätä heinärantaa."

Lauloi Sykkö vienon virren
yössä maaten, matalalta,
luota synkän seinähirren,
sysimustan orren alta.
Kädet rinnallensa risti;
nousi Tuonen tuima rauta,
nukkui urho kaunihisti,
painui kiini silmälauta.

HURTAN KOSTO.

Päivää kolme juhlat kesti.
Saapui Hurtta saaliin jakoon;
poistui pappi kiirehesti,
pötki myöskin Alholm pakoon.
Alkoi tuosta taisto tuima,
moni poika kuolon peri,
moni kaatui huovi huima,
huppeloitsi kansan veri.

Päättyi punavirran vuoto,
voitti huovit, kansa parkas,
oli synkkä Hurtan muoto,
kun hän kartanolle karkas;
pikkupuolen hiiloksessa
kyti vielä mustat parret,
seisoi Hurtta hurmehessa,
kaaloi verta saapasvarret.

Ja hän vangituille huusi:
"Roistot! Vielä vuoden mennen
tässä nousee linna uusi,
jonk' ei moista nähty ennen.
Tuomio on teille suora:
kaksinverroin veronkanto,
johtajille hirttonuora,
muille muuten anteeks-anto,"

Kuuluu Yrjö Sormun ääni:
"Johtaja lien tässä minä,
mun siis yksin menköön pääni;
seuraat jäljestäni sinä.
Tullaan tuomiolle kerran."
Hymähtävi Hurtan huuli:
"Kaikki mennään tietä Herran,
hyvä, että kutsun kuuli."

Jo on miehen surma lässä.
Nousee silloin nuorukainen:
"Johtaja lien minä tässä,
nimeni on Nevalainen.
Mun siis menköön herja henki,
Yrjö Sormu olkoon vapaa!
Maksat, Hurtta, hurmeen senki;
kohta kosto sunkin tapaa."

Väittää Yrjö Sormu: "Ethän
poikaa usko raivokasta!
Johtajaksi älynnethän
miehen täyden etkä lasta.
Päällikön hän käskyt täytti,
mua kuuli kansan kuoro,
hän vain sodan kättä käytti;
vuoden päästä sun on vuoro."

Kuiskaa hälle nuorukainen:
"Sull' on vaimo ynnä lapsi,
mulla morsian on vainen,
tyttäresi tummahapsi,
älä kahden turvaa katko!"
Virkkaa Yrjö Sormu vakaa:
"Pojasta on polven jatko,
koska marras maassa makaa."

Päättää Hurtta jalon kiistan:
"Kun ja kosk' ei riita lopu,
siispä siten jaan ma riistan,
että tulee täysi sopu:
pää ken oli kansan uhman,
hänpä päänsä pudottakoon,
käsi kenpä tuuman tuhman,
kätensä myös kadottakoon."

Parahtavat vaimot, kansa
kaikki polvillansa pyytää.
Vait on Hurtta voimassansa,
kekäleitä silmä syytää.
Kääntyy, viipyy vielä tovin,
jakaa käskyjänsä muita.
Mutta kohta maalla Hovin
pystytetään teilapuita.

TOINEN SARJA.

KOHTALON KELLOT.

Istui Irja yksin koissa,
kuuli sanat kauhun, turman;
istui impi unelmoissa,
itki, tunsi hurjan hurman;
ylleen puvun parhaan puki,
jalkaan kautokengät pauloi,
suortuvansa pitkät suki,
sukiessa hiljaa lauloi:

"Hyvästi nyt onni lauha,
peipot pienet lehtipuissa,
jää nyt kesä-illan rauha,
virit vienot salmensuissa;
terve, myrsky, terve, sota,
terve, elon ukkoshetki,
terve, tuskan tuima ota
sekä riemut, rikoksetki!"

Hiljaa Hovin tietä kulki;
sai hän Hurtan kartanollen,
vitkaan portin suuren sulki,
hetken vartoi vaiti ollen.
Vaelsi jo poikki pihan,
sydän sykki kuuluvasti,
rinta ratketa ol' ihan;
saapui Hurtan eteen asti.

Ylpeä on Sormun Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu;
ei hän pyydä, ei hän palvo,
patsahaksi häntä luulet,
kostea on silmän kalvo,
puoli-auki punahuulet.

Hurtta katsoo, katsoo. Terät
silmäin pienentyy ja suurtuu,
tuikkii eessä tulikerät,
himmeäksi huone huurtuu.
"Mitä tahdot?" Hurtta puhuu;
vierii hiljaa hetki, kaksi,
vihdoin ääni vieno huhuu:
"Tahdon taaton vapahaksi."

Nyökkää päätään Hurtta. Soluu
hetket niinkuin virran juoksu,
jossa illan joutsen joluu,
tuntuu tuores lehden tuoksu.
"Mitä varrot?" Hurtta sanoo.
Vierii hetki, kaksi, mutta
kohta ääni armas anoo:
"Varron sulhon vapautta."

Nyökkää päätään Hurtta. Suljuu
aika niinkuin suvi-yöhyt,
missä huomenruskot huljuu,
vaikk' on mailla varjovyöhyt;
lentää, liitää suuret perhot,
syttyy helaatulten palot,
punertuvat pilvein verhot,
kangastuvat taivaan talot.

Virkkaa tyttö viimein: "Lähden." —
Käypi Hurtta käteen hälle,
lausuu: "Tyttärensä tähden
taaton annoin elämälle,
sulhon morsionsa vuoksi;
itseäs en enää anna,
jääös, hyvä, Hurtan luoksi,
Hurtan huolet, riemut kanna!"

Katsoo kaunis impi kauan:
"Jään ma hyvän Hurtan luoksi,
joka jättää surmarauan
minun heikon, vienon vuoksi;
joka kanssa Jumalansa
tekee tunnonrauhan syvän,
jota kerran siunaa kansa
vuoksi hallituksen hyvän."

Nyökkää päätään Hurtta. Kaikuu
niinkuin kauko-kirkonkellot,
vaiko Manan vasket raikuu,
kumahtavat kuolon pellot?
Seestyy seinät Hurtan majan,
liittyy käsi käteen varmaan;
kesken suuren, synkän ajan
syttyy auvo kahden armaan.

Astuu sisään Arnkil. Kysyy
Hurtta: "Miksi kellot soivat?"
Arnkil hetken vaiti pysyy,
vastaa: "Kellot kunnioivat
kansan kuolintuomioita,
jotka täyttyneet on äsken;
vaan jos siedä et sa noita,
vaientaa ne kohta käsken."

Simo Hurtan otsa uurtuu:
"Toimit joskus liian hyvin." —
Arnkil selin nöyrin kuurtuu,
poistuu kumarruksin syvin.
Huokaa Hurtta: "Tyttökulta!
oot nyt orpo, yksin sinä,
poiss' on isä, sulho sulta,
niiden murhamies nyt minä."

Virkkaa itkusilmin impi:
"Kadotin ma taaton harmaan,
löysin, mik' on kallihimpi:
unelmaini urhon armaan.
Suistui multa sulhaseni,
häipyi taakse Tuonen häivän,
oli laulu lapsuuteni,
sinä laulu täyden päivän."

Katsoo Hurtta kummastellen:
"Etkö sitten kiroo mua?"
Vastaa tyttö tyrskähdellen:
"En ma koskaan kiroo sua,
siunaan elon kaiken kautta
niinkuin Taivahisten tulta,
jotka tämän lemmen kautta
riisti taaton, sulhon multa."

Huokaa Hurtta murtuvana:
"Siis on tullut turmioni!"
Vastaa tyttö valkeana:
"Koitti kerran kohtaloni;
vaikeasta vaikeampaan
kanssas käydä tahdon iki,
haikeasta haikeampaan,
kussa kuolo liikkuu liki."

Painaa Hurtta päänsä, kuiskaa:
"Siispä vihki meidät Surma!
Tuonen tässä hunnut huiskaa
eikä hetken helppo hurraa.
Tunnen, että eilisestä
on kuin pituus pilvenrannan,
sinisilta, jok' ei kestä
verta Hurtan kannuskannan."

Helkkää ääni neien nuoren:
"Jos ei sinisillat kestä
kuormaa sydänsyittes vuoren,
teemme toisen teräksestä,
joka tulla tuskan kantaa,
lemmen, kuolon virttä soivan,
pitkin punapilven rantaa
sulhon hurme-huppeloivan."

Vonkui, vankui kirkon vaski,
vaikeni kuin noidan loihtu.
Vereen talvipäivä laski,
punoitti kuin suuri soihtu.
Vait on Hurtta niinkuin hauta,
vait on impi niinkuin vainaa;
Sallimuksen seppelrauta
kumpaisenkin päätä painaa.

KUNINKAIHIN.

Kodin hirsi-hiiloksella
seisoo Sipo Nevalainen
talvisella tanterella;
puhuu tuuli purevainen.
Hämärtää jo pakkas-ilta,
kolkko huokaa korpi, salo,
takaisilta taivahilta
nousee kuun jo valju valo.

Miettii Sipo Nevalainen:
Mistä apu, armo tässä?
Kuninkaalle kuuliainen
olen ollut elämässä,
vaan on Kaarle kauan poissa,
mässää herrat, moukat täällä;
kun ei kissa, näätsen, koissa,
hyppii hiiret pöydän päällä.

Saapuu Hovilasta sana:
"Jo nyt Sipon onni koitti!
Simo Hurtta mahtavana
kansan kaiken kaali, voitti.
Pahalla hän kostaa pahan,
hyvyydenpä hyvyydellä;
sinut kutsuu Hovilahan,
on hän sulle aivan hellä."

Kohta kansliassa Hovin
seisoo Sipo Nevalainen.
Hurtta häntä katsoo tovin,
tuumii: Tuossa alamainen,
jok' ei tieltä oikealta
eksy, väisty eikä horju,
vaikka horjuu esivalta,
maan ei vainolaista torju.

Virkkaa: "Tääll' oot ollut, luulen,
esivallan vanhan suoja
kauankin ja — niinkuin kuulen —
kapinasta tiedon tuoja
tuona turman yönä, konsa
puhtaaks pantihin tää talo;
tajuatko: palkintonsa
ansaitsevi työsi jalo."

Sipo vastaa vakavasti:
"Sain jo aimo palkan tuosta,
tuntui sydänveriin asti;
täytyi talvi-yöhön juosta,
koska kostomielin multa
talonpoiat poltti talon;
takaa korpikuusten tulta
katsoin, tuumin syytä palon."

Järkähtää jo Hurtan mieli:
"Minuako syytät siitä?"
Sipo vastaa verkka-kieli:
"Syytökset ei tässä riitä,
täytyy tuomionkin tulla." —
Kysyy Hurtta: "Siispä kelle?" —
"Jos on syytä jollakulla..."
Sipo tuumii — "jokaiselle!"

Katsovat he toinen toistaan:
Sipo, niinkuin Suomen honka,
Hurtta, niinkuin salamoistaan
tutaan pitkä pilvenlonka;
eipä kumpaisenkaan siirry
silmät eikä kasvot käänny,
myös ei pilkka niihin piirry,
suu ei suutu, ään' ei äänny.

Virkkaa vihdoin Hurtta: "Olet
mulle hyvää tehnyt, miesi;
polkuja jos mieron polet,
sull' on Hovilassa liesi.
Vaan jos mikä painaa mieltäs,
puhu, pyydä! Mik' on minun
vallassa, sen täytän. Kieltäs
kirvoita, on vuoro sinun!"

Ja hän kärkevästi viittaa. —
Sipo tuumii tosissansa,
toisen kiirehest' ei piittaa,
pyörittää vain lakkiansa.
Miettii, mik' ois onnekkaisin
kansakunnalle ja maalle,
virkkaa viimein: "Jos ma saisin
lupakirjan kuninkaalle!"

Hurtta huimat kulmat nostaa:
"Sinä kuninkaihin? Miksi?
Mulleko vai muille kostaa
aiot mieles leppymiksi?
Et nyt etsimääsi kohtaa,
poiss' on kuulu kuninkaamme,
neuvosherrat yksin johtaa
Ruotsin sekä meidän maamme."

Vastaa Sipo vakain mielin:
"Tiedän, kuningas on poissa,
vaan en silti mielinkielin
heilu herrain porstuoissa.
Luokse Kaarle kuninkaani
pyydän, vaadin pääsyn vapaan,
vuoksi armaan synnyinmaani;
hänet kyllä etsin, tapaan."

Hymähtävi Hurtta: "Mitä
sanoisit, jos tapaisitki?"
Sipo vitkaan vastaa: "Sitä,
että kyllin kansa itki,
kärsi teistä, Hovin herrat,
ynnä muutkin muukalaiset;
verot veitte kymmenkerrat,
löitte miehet, naitte naiset!"

Jopa Hurtan muoto muuttuu,
painuu kulmat synkät vakoon,
jalkaa polkee hän ja suuttuu;
talonpoik' ei lähde pakoon,
seisoo varsin vakavana
oven suussa oudon tuvan,
kysyy, kun on hällä sana:
"Saanko kuninkaihin luvan?"

Hulluks Hurtta luulee miehen.
"Arnkil! Lupa hälle laita
juosta vaikka Hornan tiehen,
tulla, mennä merta, maita,
Lemmon leikkiin, Hiiden pisaan,
missä Turkin kuuhut hohtaa,
turkitarten kilpakisaan —
kunnes kuninkaan hän kohtaa!"

Arnkil lupakirjan laittaa.
Vartoo Sipo varsin vakaa;
saa hän kirjan, taskuun taittaa,
kirja matkaturvan takaa.
Hurtta hänen hommiansa
seuraa, silmiss' sääli, huoli,
muistuu jotain muistostansa
ja hän virkkaa: "Poikas kuoli?" —

Lausui, poistui niinkuin paasi.
Hurtta jälkeen tahtoo juosta:
"Arnkil! Sun jos tää ois maasi,
etkö ylpee oisi tuosta?
Riennä jälkeen miehen moisen,
hälle muiston annan armaan,
näistä pistooleista toisen,
takomista taaton harmaan!"

Arnkil käy ja palaa. — Astuu
Hurtta askeleen ja kaksi,
tuntee, kuinka silmä kastuu,
virkkaa: "Suomen jumalaksi
nimittäisin tuon vanhurskaan;
vaan mik' oisin silloin minä,
joka kaikki kaadan, murskaan?
Arnkil! Siihen vastaa sinä!"

Arnkil aatkeloi: Ken tietää
majurimme mietteet syvät?
Saa sen päähänpistot sietää
pienet, suuret, huonot, hyvät.
Siedän, kestän, minkä jaksan,
toki kerran kohlut kostan,
kerran koron kanssa maksan,
kun ma vapaan pääni nostan.

Nousee Sipon selkä: "Kuoli,
kuolla jouti, kavaltaja,
ellei ollut mielipuoli,
järjenjuoksu hällä vaja.
Turha häntä surra. Lastaan
tunnustako älköön kukaan,
jos hän esivaltaa vastaan
nousee, tempaa muutkin mukaan!"

Vaan hän ääneen vastaa: "Oisi
Affleck silloin Suomen piru,
silloin täällä valtikoisi
virkamies, mi suott' ei viro.
Vaan on moinen ihmisrotu:
huolii Jumalasta viisi
eikä saatanaankaan totu —
itse oisin Suomen hiisi!"

Hurtta synkin kulmakarvoin
katsoo voutiansa kauan,
joka sanan virkkaa harvoin,
silloin raa'an niinkuin rauan.
Miettii miestä, miettii maata,
missä kestää kauhun kausi,
vihdoin päätään nyökkää: "Saata
sisään Björn ja Jessenhausi!"

KOTIKURIA.

Saapuu Jessenhaus kuin käänne,
ketunnahka-turkki yllä,
kaulassansa näätäpäärme;
talven tarkenee hän kyllä.
Vaan on toinen Björnin laatu:
niinkuin kannunpohja paistaa
naama, Jumalalta saatu,
joskin myös hän hieman — maistaa.

Katsoo heitä Hurtta hetken,
virkkaa: "Eipä jaksa päästä
päähän elämänsä retken,
ken ei itseänsä säästä.
Jessenhausin terveys horjuu,
vaatii varman virkaloman;
vaivoin Tuonen työtä torjuu
henki äijän hervottoman."

Jessenhausi kauhumielin
kuulee sanat Hurtan julman,
selin nöyrin sekä mielin
selvittää hän kokee pulman.
Keskeyttää Hurtta ukon:
"Kajaaniin nyt kaikoatte,
lujetessa linnanlukon
appelaan tien asetatte.

Olen kuullut, että appi,
tulliherra Hoffrén, siellä
teitä kauan kaipaa, pappi,
porvaritkin murhemiellä.
Mutta enin — niinkuin kuulin —
vartoo vainio kaunis, nuori.
Ritariks, hyi, teidät luulin,
niinhän pettää ulkokuori!"

Jessenhausi Hurtan pilkkaan
puutu ei, jos tajuaakin,
joskin pilkka pistää nilkkaan,
pistää, sattua se saakin!
Häll' on huoli toinen: "Saanko
palkkani ees pienen kantaa?"
Hurtta hymyy: "Eestä maanko? —
Voihan appi muonan antaa."

Jessenhausi huokaisevi,
henkäisevi hetken, kaksi,
sitten, kurja, kuiskailevi:
"Totta sentään vierahaksi
meille tulee majurimme
niinkuin ennen, niinkuin muinen:
tuota toivoo Hoffréninume,
vaimonikin valkeuinen."

Viittaa Affleck armoisasti;
Jessenhausi, 'Jessenjuuri',
kumartavi maahan asti,
mielessään jo toivo suuri.
Björniin Hurtan silmä siirtyy,
lehahtaa jo leppeämmin:
"Teidän kasvoillenne piirtyy,
mihin teill' on mieli lämmin

Armeijaan te astumista
ootte usein aatellehet,
vaikk' on noista aikehista
toimet tärkit estänehet.
Nyt ei niistä estett' enää:
virastanne ootte vapaa! —
Vaikenette? Teette tenää?
Onko tuo nyt urhon tapaa?"

Viiksiään Björn Finne kiertää:
"Liian nopeaan kentiesi
meitä onnen oikut viertää;
olen sentään sotamiesi.
Armeijaan ma astun, ajan
ryssän, saarran saarroksihin,
taakse vanhan Ruotsin rajan,
vaikka itse helvettihin!

Toki toivon, ettei lähin
aika viel' ois lähdön aika,
saisi viikot vierrä vähin,
saapuis kevättalven taika,
suurtuis tähdet, taittuis hanki,
kuuset, hongat hopeoituis,
ei ois ihminenkään vanki,
hirven, karhun hiihto koituis."

Mutta Affleck ankarana
katsoo keväthaaveilijaan:
"Etelästä soi jo sana,
tuli taisto tanssin sijaan;
isänmaa ei enää vailla
saata olla miekan miestä,
joka lupaa teidän lailla
täältä ryssät kaikki piestä.

Kreivi Nieroht teitä uottaa,
Kaarle kuningas ja kansa,
ja ne uskoo ja ne luottaa:
urho tutaan sanoistansa.
Hyvästi siis hirvet, maisto
maljan, naisten naurut, soitto,
terve, sota, terve, taisto,
terve, kuolo taikka voitto!

Luutnantti! Tää askar rauhan
teitä veltostuttaa varmaan;
joskus teille tenhon lauhan
vei ne myöskin miehen harmaan.
Aikaa kolme päivää saatte:
ensin lähtömaljat juotte,
sitten lähtösuukot jaatte,
sitten lähtölaulut luotte."

Mutisee Björn Finne: "Tokko
täss' ois sentään kiire parhain?"
Hurtta hymyilee: "Mies sokko!
Sankarkuolo liian varhain
kellekään ei koita koskaan."
Ja hän viittaa kädellänsä. —
Vaikenee Björn Finne, joskaan
tuost' ei tuiki mielissänsä.

Affleck lausuu: "Arnkil! Teistä
pitänyt jo olen kauan,
teiss' on taiston tulta, peistä,
kylmyyttä myös kylkirauan.
Teidän olkoon tästä saakka
lähin valta Hovilassa,
vallan vastuu myös ja taakka,
kun en itse kantamassa."

Arnkil kumartaa. — Jo päivä
mailleen painuu joulukuinen,
punoittavi pilven häivä,
huokaa metsä honkapuinen.
Vaan ei vielä majurilta
huomisesta huolet lopu,
lausuu: "Ennen kuin on ilta,
meill' on kirkon kanssa sopu.

Valjastakaa varsa paras!
Papin pakinoille lähden,
ett' ois kiini suurin varas
ennen aikaa aamutähden.
'Pienet hirtetään', he puhuu.
Katsokaamme!" — Hurtta ajaa.
Ympär' yössä korpi huhuu,
katsoo kuuhut kauhistajaa.

PIETARI HAERKEPAEUS.

Istuu illan suussa pappi,
arvon herra, Herran miesi,
Haerkepaeus, Hurtan appi,
eessään liekkavainen liesi;
ei hän yksin istu, tällä
kertaa ompi seuranansa
kanttori Porccander hällä,
josta paljon pitää kansa.

Juuri juossut heillä juttu
päästännäst' on kansan pulman.
Uusi juttu, vanha tuttu:
nurinaa vain ajan julman,
vaikerrusta vainon uuden,
pettymystä kansan koston,
olotilaa onnettuuden,
taakkaa viime veronnoston.

Nousee Haerkepaeus: "Mahti
vaikk' on Hurtan maassa tässä,
oon ma karitsaini vahti,
heit' en heitä elämässä.
Muu jos auta ei, ma liehdon
liekkiin toisen turman palon,
liittoon siihen ryssät kiehdon,
saamme tsaarin suuren, jalon."

Peljästyy Porccander: "Tänne
ryntäisikö ryssät huimat?
Eikö katkeis kansan jänne,
päätyis päivät yhtä tuimat?
Ehkä paras oisi uottaa,
kunne kääntyy pyörä ajan,
Luojaan uskaltaa ja luottaa,
armoon kaiken armahtajan?"

Pappi pitkill' askelilla
astuu pirtin lattiata,
avaroilla aatoksilla,
mittaa, miss' on ajan rata;
tuntee aikakirjat Suomen,
uskoo hän myös taivaan Isään,
kihoo kyynel alta luomen —
työntyy silloin Hurtta sisään.

Sanoo susiturkistansa:
"Luojan rauha, rakas appi!
Näen, astuu aatteissansa
siinä seurakunnan pappi —
ah, ja lukkarikin myötä!
Varmaan tuumat tääll' on vakaat
tehdään tyyntä Herran työtä:
heräjä sa, joka makaat!"

Lieden ääreen leveästi
istuu itse käskemättä,
pistää pilaa keveästi,
lämmittelee jalkaa, kättä;
leikkii niinkuin hiirillänsä
kissa, hetkeksikään päästä
heitä ei hän silmistänsä;
saalistaan ei Hurtta säästä.

Rovasti nyt rohkeasti
keskeyttää kenstin pilan.
lausuu varsin vakavasti:
"Arvaan itse oman tilan,
annan arvon vierahalle.
Siksi kysyn: mik' on tuonut
teidät näitten ortten alle,
meille kunnian tään suonut?"

Iskee Hurtan silmä tulta:
"Tulin käyntiin vastaamahan,
jonka teitte, appikulta,
kansan kanssa Hovilahan.
Tietäkää, on mulla muisti
pitkä niinkuin kruunun koura,
joka kansan eljet suisti,
jäi vaan uskon haave, houra.

Siksi valan vannotatte
jälleen Ruotsin kuninkaalle,
esivallan asetatte
vanhan kansalle ja maalle,
varoitatte vastaisista
erheistä ja kapinoista,
seurakunnan paimenista,
vääristä myös profeetoista."

Miettii, vihdoin virkkaa pappi:
"Entä, ellen tehne sitä?"
Pahoin paisuu Hurtan sappi:
"Entä? Ellen tehne? Mitä?
Tuomionne Tukholmasta
saatte neuvosherrain suulla,
syynne kansan kapinasta
sovitatte hirsipuulla."

Tuumii tuota pappi, sanoo:
"Vaikk' on ange vaiva ajan,
ain on sille, joka anoo,
sentään armo Vapahtajan.
Häneen turvaan, luotan! Mutta
kuink' on käypä kansan kurjan?
Säälinette sortunutta
teille taistokauden nurjan?"

Haastaa Hurtta: "Säälin, säästän,
rikostaan jos katuu kansa,
kovan koston alta päästän,
en, jos paatuu pahassansa.
Tehkää mitä mielinette!
Veitte kansan teille pahan,
sitä itse sääli ette,
ellette nyt — oikeahan."

Miettii Haerkepaeus. Kuiskii
kanttori: "Se luvatkaatte!
Hurtan silmä tulta tuiskii,
kohta salaman te saatte.
Teeskennelkää ystävyyttä!
Tutkikaatte tuntoanne:
turha myrskyyn mennä syyttä,
maa voi käyttää kuntoanne."

Sanoo pappi: "Suostun!" — Päänsä
painaa, herpoo hengen jänne.
Lausuu Affleck, jättäin jäänsä:
"Saitte voiton itsestänne.
Onnittelen! Olkaa tyyni,
unohdamme vanhan vihan;
tiedän itse omat syyni,
niinkuin omanne te ihan."

Ja hän papin kättä puistaa
parahalla tuulellansa,
sitten jotain muuta muistaa,
kuiskaa, katsoo appeansa:
"Tulkaa kerran kestiin Hovin!
Nähdä tytärtänne varmaan
tahtonutte ootte kovin,
tulkaa, näätte Annan armaan!"

Kumahtaa, kuin kuolon multa
kirstun kanteen, äijän ääni:
"Tyttäreni ryöstit multa,
riistit puolen elämääni.
Hovia ma kammon, kulen
kaukaa, kierrän Kalman usta,
vaan jos sinne kerran tulen,
tuon ma turmaa, kadotusta."

Hätkähtävi Hurtta, tuiman
tuntee tuskan rinnassansa:
Tulkitseeko äijän huiman
ääni, mitä miettii kansa?
Onko mahdoton siis sopu
kanssa näiden härkäpäiden?
Eikö koskaan vaino lopu,
taukoo tanhu Tuonen häiden?

Vaan hän mielenliikutuksen
pilkkaan karkeaan nyt peittää,
päästää kirkkaan kirouksen,
sanat sarvipäiset heittää:
"Vaikk' ei tapa muuten mulla
tallustella kirkkoteitä,
sunnuntaina kirkkoon tulla
aion kuulemaan ma teitä.

Saarnatkaatte, messutkaatte
niinkuin leipäpappi parhain,
työstänne jo palkan saatte
tälläpuolla tähtitarhain!
Varmaan kunnon kanttorimme
veisaa kiitosvirren tuosta,
ettei arvon rovastimme
heti tarvis taivoon juosta."

Menee nauraa hohottaen.
Vait on lukkari ja pappi.
Mutta kädet kohottaen
kohta Hurtan hurskas appi
anoo avukseen nyt Luojaa
ahdingoissa ajan pahan,
pyytää Suomenmaalle suojaa,
rajarauhaa Karjalahan.

VALJU VAIMO.

Elää hiljaa Hurtan luona
Irja Sormu Hovilassa,
on kuin vieno valkovuona
ukkokarhun karsinassa.
Vaan on Hurtta hälle hyvä,
silittelee silkkipäätä,
neien silmänluonti syvä
tyyntää miehen myrskysäätä.

Asuu alakerrassansa;
suuret ovat suojat Hovin,
niistä paljon kertoo kansa:
siellä kummittelee kovin,
liikkuu vaimo valju, kulkee
kuvat synkät, haamusaatto,
sieltä astuu, aitat sulkee
vanha vainaa, Hurtan taatto.

Siellä usein Hurtta valvoo,
tekee siellä temput salat,
varmaan paholaista palvoo,
vannoo pirun kanssa valat;
luja heillä liitto lie nyt,
niinkuin vainajalla ammoin,
jot' ei rymä yksi vienyt,
kun hän kuoloon kulki kammoin.

Mutta Irja kangaspuita
päivät pitkät helskyttävi,
miettii mielen haaveiluita,
väliin totta välskyttävi,
uneks usein kaiken luulee;
taas hän herää hymyellen,
kun hän Hurtan äänen kuulee.
käypi vastaan kynnyksellen.

Yks on hälle ihmepaikka,
kutojalle kumma elki:
kangas yöllä jatkuu, vaikka
oven pääll' on vahva telki;
mutta mihin neitoselta
päivän päättyy punaraita,
siinä nähdään huomenelta
murherantu musta, kaita.

Ihmettelee Irja tuota,
tutkii seikkaa sieltä, täältä,
ja kun piikoihin ei luota,
Pirkolta myös ijäkkäältä.
Pirkko taiten vastaa: "Kuka
täällä öisin kutois kumman?" —
Irja hourinut on muka,
itse tehnyt raidan tumman.

Päättää Irja itseksensä:
Lie, ken liekin! Turha tuosta
synkistää on sydämensä,
suotta naapuriinkin juosta.
Arvata jo sentään voin ma,
ett' on piikain työtä tämä,
ja jos oikein aatkeloin ma,
kauniit myös on raidat nämä.

Kerran keski-yöllä havaa:
näkee liekin liikkuvaksi.
haamu sala-uksen avaa,
astuu askeleen ja kaksi,
istuu kangaspuille, alkaa
kutomaan kuin varjo, vainaa;
tuskin kättä käyttää, jalkaa,
polkusinta tuskin painaa.

Kohoo Irja vuoteessansa,
katsoo suurin silmin naista:
kumpi heist' on valveillansa,
kumpi haamu kuolon maista?
Liekin Tuonen tytti, tullut
kutomahan kuolemaani,
että päättyis haaveet hullut,
saisin sadun onnelaani?

Kuiskaa hiljaa: "Kuka olet?
Miksi istut kangaspuille?
Miksi polkusinta polet?
Kudot mulle vaiko muille?"
Nainen kangaspuissa kääntyy,
katsoo häntä kynttilällä,
vihdoin hiljaa huulet ääntyy,
vaan on kuolleen ääni hällä:

"Olen Hurtan valju vaimo.
Miks et, nurmilintu, nuku?
Oli mulla mieskin aimo,
koti kuulu, suuri suku,
vaan nyt nukun nurmen alla,
luona Manan herran jäisen;
pirtti pieni Tuonelalla,
yökin pitkä yksinäisen."

Katsoo Irja kauhun lyömä,
kysyy: "Mitä kudot? Kelle?"
Vastaa vaimo surun syömä:
"Vaippaa vainaan sydämelle;
nidon niidet huolistani
kesä-öisin kehrätyistä,
loimet muista murheistani,
kuteet elon kurjan syistä.

Istuin kerran illan suussa
luona lammen päilypinnan,
käkö kukkui rannan puussa
riemut, kaihot nuoren rinnan,
mieli muita mietti, kutoi,
aalto paistoi aurinkoinen —
kohahtipa korpi, putoi
multa kultakuontaloinen!

Katoi syviin sydänvesiin;
mennessään vei mieleniki,
sielt' ei enää nouse esiin
mulle elämässä iki.
Ohi korskui Hurtan hepo,
pärskyi surman päitset päässä,
meni lapsen lauha lepo
niinkuin lehti myrskysäässä!"

Herää Irja huutohonsa,
huomaa ennallansa huoneen;
vaan kun tuota muistaa konsa,
halu häll' on mennä Tuoneen,
missä tytti tuiretuinen
kutoo kuolinhuntujansa,
kehrää vaimo valkeuinen
kesä-yössä huoliansa.

PIRKKO.

Nähnyt paljon maailmassa
on jo vanha Pirkko-muori,
emännöi jo Hovilassa
ammoin, ollessansa nuori,
koska notkui varsi suora,
silmät päässä leimahteli,
palmikko kuin paksu nuora
hartehilla heilahteli.

Nyt on vanha, kuuta, köyrä.
silti hoitaa hommat Hovin,
isännälle yksin nöyrä,
muille koppavakin kovin;
piiat ohjaa, suuta soittaa,
soimaa renkein ruokalomaa;
sentään Irjaa kunnioittaa,
neuvoo niinkuin lasta omaa.

Usein, kun on Hurtta poissa,
kaksin istuvat he illoin
muinaisissa muisteloissa;
Pirkko paljon haastaa silloin
ajoist' entisistä, jolloin
toisin täällä juhlittihin,
toisin talonpoika-kolloin
maat ja mannut tuhlittihin.

Katsoo häntä Irja. Muorin
silmät sädehtii ja palaa,
kuin ois talon piika nuorin,
joka tanhujuoksuun halaa;
huoahtaa hän hetken mennen,
jälleen vaikenee kuin hauta:
ei oo ajat niinkuin ennen
eikä kesämarjat auta.

Hiilos himmenee. Mut kuvat
kulkee liekeiss' sinisissä,
monet armaat tuulentuvat,
jotka särkyy sydämissä;
toinen vanha, toinen nuori,
nuorellai jo sydänsuru,
kummallai sen päällä kuori,
kuoren alla auvon muru.

Kuiskaa Irja: "Milloin, miten
tulit kerran taloon tähän?"
Haastaa hiljaa Pirkko: "Siten,
että läksin kerjäämähän;
isä kuoli, äiti kuoli,
jäin ma tielle niinkuin telkkä,
mielessäni murhe, huoli,
huomisesta pelko pelkkä."

Kysyy Irja: "Silloin eli
vielä Hurtan taatto täällä?"
Vastaa Pirkko: "Remahteli
täällä riemu vallanpäällä!
Oli vanha inspehtori
miesi iloinen ja raju,
niinkuin vuoden vanha ori,
jonk' ei vielä taltu taju."

Irja tuumii, tutkii: "Miksi
majuri ei naura enää?"
Vastaa Pirkko: "Varmaan siksi,
että vaiva tekee tenää." —
"Vaiva? Mistä?" Irja kysyy.
"On hän mies nyt onnen, kunnon!" —
Pirkko hetken vaiti pysyy,
vastaa: "Vaiva omantunnon."

Miettii Irja itseksensä:
Oisko Pirkko oikeassa?
Peittää Hurtta sydämensä,
viihdy ei hän Hovilassa.
Virkkaa vihdoin: "Eikö lemmi
enää hän kuin ennen mua?"
Vastaust' ei Pirkko emmi:
"Kärsii hän, siis lempii sua!"

Painaa nojaan seinähirren
Irja päänsä kaunokaisen,
kuulee Tuonen toukan virren,
virkkaa suulla surevaisen:
"Ah, on täällä Hovilassa
kaikki hämärää ja kummaa,
niinkuin tarun maailmassa
asteleisi tietä tummaa!

Nytkin, kun ma painan pääni
tähän vanhaan seinähirteen,
on kuin vastais kauko-ääni
sydämeni vienoon virteen,
riksuttaisi rinnankielet
ihmisien entisien,
riemunkielet, murhemielet
ammoin maassa maannehien."

Pirkko silmäkulmastansa
kirkkaan vesihelmen pyyhkii:
"Pitää Kalma pitojansa,
vanha aika siellä nyyhkii,
riksuttavat rinnan tunnut,
itkee onnen, lemmen hulmat,
ohi huiskaa häät ja hunnut,
punaposket, mustat kulmat."

Katsoo Irja häneen kauan,
kaikk' on hälle niinkuin unta:
"Näin ma taaton, sulhon hauan;
tuiskutteli tuuli lunta.
Ja ma mietin: Noinko kerran
katoaa myös kauneuteni?
Kukin, kuihdun hetken verran,
menen, minne muutkin meni?"

Tääkö pyöreys povenkummun,
tääkö kauneus käsivarren
kerran kuihtuis lailla ummun,
katoaisi lailla karren?
Pirkko! Noin et puhuis, joskaan
mua ymmärtäis et sinä,
jos sa ollut oisit koskaan
nuori, kaunis, niinkuin minä!"

Haastaa hiljaa Pirkko-muori:
"Lintu laulaa äänellänsä;
ihmislapsi, kun on nuori,
ylpeä on itsestänsä.
Lienkö kaunis ollut? Tuosta
kerro ei nää kasvonrypyt.
Muistan vain: ma tahdoin juosta
kylän kaikki tanssit, hypyt.

Toisin touko kasvoi silloin,
kun ma kasvoin, heljä heinä,
toisin keikkui kenkä illoin,
ilo säihkyi säveleinä,
heilui paksu palmikkoni,
notkui varsi nuori, norja;
kaunihiks mua kehui moni —
enin Simon taatto sorja."

Nyökkää päätään Pirkko. — Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu,
tempaa kätehensä peilin,
suihkaa suulla tyytyväisen:
"Heleämmän näitkö heilin,
kaunihimman kassapäisen?

Katsoo Irja, käypi käteen:
"Olet Hurtan maammo kurja." —
Heittää Pirkon silmä säteen:
"Siihen päättyi nuoruus hurja." —
Tummuu takka. Sammuu sana.
Katsoo silmät kahdet yöhön.
Liikkuu Hovin mailla Mana,
kätkee kaikki varjovyöhön.

JUMALAN MYRSKY.

Mutta yössä ulkoisalla
ratsastaapi Hurtta hurja,
kaatuu hongat pauhinalla.
Mitä miettii miesi kurja?
Hälle Suomen korpi haastaa,
puhuu suulla suuren tuulen,
järjen jäätää, rinnan raastaa,
pakastaapi partahuulen.

Kautta erämaiden karkaa
Kajaanista, Sotkamosta,
Hurtta niinkuin kuolon sarkaa;
karkaa tunnon tuomiosta,
peittäin viallista päätä,
vitsoin varsaa vaahtosuista,
säikkyin yötä, myrskysäätä,
nähden unta hirsipuista.

Kovin korpi kaikki ryskää,
tuiki tuiskii kaikki Kainuu,
järvet vankuu, vaarat jyskää,
hankiin hevon harja painuu;
päästänyt on Turjan-Lappi
myrskysolmun kolmannenki,
auk' on Tulitaivon tappi,
vaarassa on Hurtan henki.

Ja hän huutaa armahdusta
mailta, soilta, metsän puilta:
"Tulit, Tuonen lintu musta,
mistä lienet, mailta muilta,
puutuit puulle sydämeni,
loihdit loitsut mielipuolen;
silloin multa rauha meni,
taipui tarmo alle huolen.

Lauloit laulut, laadit pesän,
viheltäissä tuulen vinhan,
luulin saapuvaksi kesän,
tuli tuiskut talven inhan;
saip' on Hurtta tuomionsa,
voittajansa Hurtan voima.
Etkö enää eroo konsa,
eikö lakkaa laulus soima?"

Eipä armahdusta anna
korpi Suomen, lintu Tuonen.
Mylvii myrsky: "Vaivas kanna!
Lietson sulle tulta suonen.
Sydämeesi synkän majan
teki lemmen tenho hurja;
tekee tuska päähäs pajan,
takoo, sikskuin kuolet, kurja!"

Kuulee Hurtta äänet korven
niinkuin laulut Luojan koston,
niinkuin tuomionsa torven
taikka uuden kansan-noston:
kohta korpi liikkuu, helkkää
puiden alta miekat, peitset,
sinkoo silmät vihaa pelkkää,
kohoo kourat, välkkää veitset.

Ja hän mylvii myrskyn lailla:
"Eikö koskaan koita sopu,
sula mielet Suomen mailla,
koskaan täältä kosto lopu?
Eikö koskaan anteeks suone
Suomen heimo sortajalle,
päälle unhon lunta luone,
jos hän menee maankin alle?"

Huutaa maalle, taivahalle!
Eipä mielly mielen lepo.
Vastaa kaiku: "Maankin alle!" —
Rientää Hurtan hurja hepo
rintaa vaaran pilvipäisen
niinkuin tuima pohjatuuli;
hyyssä hapset urhon jäisen
pakkasessa partahuuli.

Tulta orhin turpa tuiskaa,
säkeniä säärivarret,
turpa tuiskaa, harja kuiskaa;
ryskää, paukkaa puut ja parret;
kohta Pisanvuoren päältä
piirtyy talven taivaankanteen
mies, mi mennä aikoo täältä,
saada synneillensä anteen.

Alla syvyys synkkä aivan,
ympärillä yö ja kauhu,
virkkaa vanki suuren vaivan:
"Sini älköön kasken sauhu
nousko näiltä rintehiltä,
kuni katoo Hurtan muisto,
kauna Kainuun ihmisiltä —
Pisan seiskoon pitkä puisto!"

Kannustaa jo orhiansa,
aikoo syvyyteen jo syöstä,
kuulee, haastaa Jumalansa
niinkuin korven kolkon yöstä:
"Ootko varma, ett' on mailla
Manan unho mennehien,
ettei ihmislasten lailla
vihaa varjot vainajien?"

Hurtta säpsähtää ja säikkyy. —
Tauonnut on myrskytuuli.
Taivaan tähtitarhat väikkyy;
hyinen hymyy Hurtan huuli:
"Liian liekin jyrkkä rinne,
ranta raisu Tuonen tiehen.
Tiedän paikan toisen, minne
viallisen mennä miehen."

Ja hän orhin kääntää, suistaa,
palaa alas aatteissansa.
Vanhan velhovaimon muistaa,
jota pelkää korven kansa,
joka tuntee Tuonen pulmat,
ehdot elon, kuolon vallan;
hymyy Hurtan huulet julmat,
ja hän kuiskaa: "Luokse Mallan!" —

MALLA.

Elää erämaassa yksin
piilopirtissänsä Malla
kanssa karhuin ystävyksin;
harvoin nähtiin maailmalla.
Työläs tulla, mennä tuonne,
huppuroida yltäpäältä,
täytyi olla Hurtan luonne,
joka velhon etsi täältä.

Kaaloo hepo kaulaan asti
aukaisevi viime ummen;
eipä pienin pilkka rasti
talvitietä Mallan nummen.
Haukahda ei koira eikä
uksi ulvo, liiku havu,
ihmisistä kertoo reikä
hangen vaan ja sinisavu.

Hurtta orhin puuhun köyttää,
kiertää majaa matalata,
seinää sieltä täältä täyttää,
etsii oven kamanata.
Hämärtää jo talvipäivä,
vielä viime ruskon heittää;
kohta kaikki kattaa häivä,
kohta korpi kaikki peittää.

Karmii Hurtan selkäpiitä:
Heittäisikö herjan pelin? —
Vihdoin oven löytää, siitä
sisään työntyy köyryselin,
toivottaa jo hyvän illan;
kaikki yhtä hiljaa pysyy,
narahda ei palkki sillan;
vihdoin viekas ääni kysyy:

"Onko Tauti hiihtämässä,
Surma itse talvitiellä,
vai on Simo Hurtta lässä,
aikoo velhon vanhan niellä?
Tervetullut Mallan majaan!
Kohta joutuu iltainenki:
saat vain kuolleen sormen vajaan,
kanssa Kalman mullan senki."

Huomaa Hurtta luona takan
kuurullansa kumman jonkin,
äkkää silmäpuolen akan:
siinä etsimänsä onkin!
Roikkuu päällä paidan risa,
riippuu rinnat häijyt hällä,
konkelona koivun visa
niinkuin lentoon lähtijällä.

Kiroo Hurtta kolminkerroin:
"Tuoss' on laukku, siinä naukku!
Ensin syödään, juodaan herroin,
sitten vielä viime paukku.
Mutta sitten virkat, milloin
levon löytää matkamiesi,
pimentynyt synkin pilloin,
miss' on koidon kotiliesi."

Tempaa pullon ahnahasti
velho suuhun hampaattomaan,
tyhjentää sen pohjaan asti,
irvistäen lausuu lomaan:
"Hyvä juoma Hurtan juoma,
käheä kuin käärmeen viha,
heleä kuin Herran tuoma,
syntinen kuin nuori liha!"

Lieteen risukimpun heittää,
liekit räiskähtää ja palaa;
sitten oman liemen keittää,
Simo Hurtta katsoo salaa,
eukko hämmentää ja häärii,
tekee työtä tärkeätä,
maustehiaan mittaa, määrii,
tilkan tuota, toisen tätä.

Jop' on valmis velhon juoma,
velli outo sulhon suuhun:
"Saa'os tästä, Luojan luoma,
tuntuu ytimeen ja luuhun!
Tuijottelet tulta sitten,
kerrot, mitä näät sa sieltä,
päästän pulmat ihmehitten,
miellyttelen Hurtan mieltä."

Hurtta maljan kumman kumoo;
velloo verta keitto kuuma,
aivot loihtii, aistit lumoo,
täyttää Hurtan outo huuma;
kirjavissa kiehkuroissa
savun päällä kulkee kuvat
sielun taikapeilin, joissa
sydänsynnyt kangastuvat

— "Näen ensin niinkuin käärmeen — "
"Se on nainen lempimäsi."
"Sitten niinkuin näädän päärmeen — "
"Hän on ylin ystäväni."
"Hälle käärme hiipii hihaan — "
"Syttyy nainen toiseen teistä."
"Nää en, lempeen vaiko vihaan — "
"Katso kaunon kyyneleistä!"

— "Nyt ma nään kuin punapirran
pilvilöissä puikovaksi,
sitten niinkuin sinivirran
louhten lomi siukovaksi — "
"Punapirta tietää verta,
kadotusta, kuolon työtä,
mutta sinivirta merta
kyyneleiden, kansan yötä..."

— "Näen nyt kuin töllin pienen,
missä nainen nuori makaa,
itse lautsan luona lienen,
kourassani kalpa vakaa ...
ah, nyt pistän puhki poven
nuoren, vielä nukkuvaisen!
Katsoo kuuhut kautta oven
kuolemata kaunokaisen."

Kilkattavi velhon kieli:
"Jo nyt tiedän, tunnen, milloin
levon löytää Hurtan mieli,
pienentynyt synkin pilloin:
eipä ennen, konsa surmaa
Hurtan naisen Hurtan rauta,
konsa kesken koston hurmaa
hälle mieluisin on hauta."

Parahtaapi urho aimo,
putoo permantoon kuin kivi;
kun hän herää, velhovaimo
häntä vielä lääkehtivi.
Viskaa lääkkehistä rahan,
hoippuu Hurtta yöhön mustaan;
tuntee painavaksi pahan,
turhaan anoo armahdustaan.

TURUNKORVA.

Kaksi pitkää vuotta vierii.
Simo Hurtta harmentuvi.
Vitkaan kuut ja viikot kierii,
haihtuu talvi, vaihtuu suvi.
Vaan ei vaihdu aika vainon,
kuulu kuningas on poissa,
alla sodan, sorron painon
huokaa korven kansa koissa.

Yhä kestää Irjan lempi,
mutta Simo Hurtta muuttuu,
entistään on hiljaisempi,
harvoin enää ärjyy, suuttuu,
sotii kanssa Jumalansa;
hymyn joskus kumman hymyy,
arvaa Irja ei, ei kansa,
mitä mieless' urhon lymyy.

Hiljenee myös suojat Hovin;
Arnkil varpaisilla astuu,
vait on, tekee työtä kovin;
usein Pirkon silmä kastuu.
Hiljaa piiat, rengit kulkee,
supattelee karsinassa,
kylä kertoa jo julkee:
"On kuin ruumis Hovilassa."

Mutta Irja iloitsevi:
Hyväksi on Hurtta tullut!
Vaikka vielä vaikenevi,
haihtuu haavehensa hullut;
koittaa aamut armahammat,
laupiaammat päivänlaskut,
illat vieläi ihanammat,
juttu juoksee, kaikuu kaskut.

Lausuu leikillänsä: "Vietkö
joskus Tukholmaan sa minut?"
Hymyy Hurtta: "Kiltti lietkö?
Vien ma Turunkorvaan sinut,
siell' on sadun, rauhan maasi."
Virkkaa Irja: "Vieös, kunne
tahdot, omaan onnelaasi;
vaan en Turunkorvaa tunne."

Sanoo silmät terhenessä
Simo Hurtta: "Tunnet hyvin!
Kullakin on sydämessä
aina Turunkorva syvin:
joku paikka, jonne eivät
elon myrskytuulet kanna,
vaikka kaiken, kalliin veivät,
jot' ei kukaan ilmi anna...

Joku muisto, armas, hyvä,
joku lehti lemmen kirjan,
joku katse kyyneltyvä,
niinkuin nään nyt silmät Irjan;
joku ilme, sointu, sana,
joka vuotten takaa sulle
suurtuu, kahta kauniimpana —
tuot' on Turunkorva mulle.

Se on Sotkamossa talo,
missä lapsuuspäivät vietin,
jota saartaa sinisalo;
siellä leikin, lemmin, mietin.
Sinne kuulun, sinne halaan
kuuraisien kuusten alle,
sinne takaisin ma palaan
taaton, maammon tanhualle.

Siell' ei pistä piikit pahan,
siell' on onni oksapuilla,
tulee kuuhut akkunahan
niinkuin päivä mailla muilla,
kimmeltävät jäiset kukat;
siellä sirkan laulu soipi,
elon elpyy ruusurukat,
rauhan viidat vihannoipi.

Vaan jos talvistaivahalla
syttyy revontulten soihtu,
silloin siellä sotii Halla,
Lapin taika, Turjan loihtu,
silloin koko korpi pelkää;
putoo pikkulinnut puista,
yksin jäistä järvenselkää
kiirii kilju sutten suista.

Silloin pien' on ihmissuku,
suuri luonnon kaikkivalta,
laaja kuin sen lasten luku,
yhtä kaunis kaikkialta;
hyv' on pillojansa piillä
silloin yksin yössä Turjan,
miss' ei tuska, vaiva viillä,
himot hiiltä mielen hurjan."

Kaulaa käsin kaksin, vienoin
häntä Irja hämärtyvä,
virkkaa: "Täällä haihtuu hienoin,
siell' on lämmin, siell' on hyvä!
Sinne tahdon kylätieltä,
luota kyläkansan pahan,
miettimähän Hurtan mieltä,
Hurtan tunnut tuntemahan.

Kaikki Nurmeksessa täällä
mua katsoo karsahasti,
juoksee juorut Pielisjäällä,
kiitää kirkkohonkin asti,
kaikki soimaa Sormun lasta,
jok' ei muista huollut, huoli
taaton, sulhon surmaajasta,
jotka kansan eestä kuoli.

Turunkorvaan tahdon. Siellä
sininen ois mulle salo,
laulaa voisin lapsenmiellä,
leimuaisi pohjanpalo.
Turunkorvaan vieös minut!
Sinne mennään sydämitse;
siellä vasta saisin sinut
omaksein, kuin oot sa itse."

Noin he unelmoivat illat
ikuisesta onnelasta,
miss' ois puhtaat lautsat, sillat,
kuuset katsois akkunasta;
jättää päättävät he Hovin,
pitää pienet läksijäiset,
ettei muistot jäisi kovin
tänne heistä kolkot, jäiset.

HENKIHERRA ARNKIL.

Hyvän Hurtta lähdön laittaa:
lieventää hän veronkannon,
ruokkii, kelle rokka maittaa,
myöntää muille anteeks-annon;
hoivatahan Hovilassa
mieron miestä, naista, lasta,
Irja itse hoitamassa:
tuop' on hälle riemu vasta!

Ei nyt enää Arnkil tuota
kestä, etsii Hurtan kerran,
lähtee tilikirjain luota;
synkk' on hahmo henkiherran:
Hurtta hempukkansa tautta
armahtaa jo vaikka pirun,
uhraa kansan köyhän tautta
esivallan viime sirun!

Hurtan eteen Arnkil astuu
kumarruksin siroin, sievin:
"Vaikk'ei mulla edesvastuu,
ero lie sen palkka lievin,
joka näkee isäntänsä
syöksyväksi surman suuhun
eikä estä itseänsä
joutumasta hirsipuuhun."

Virkkaa Hurtta hämmästyvä:
"Jutun onpa outo juoksu,
vaan lie siinä mieli syvä,
on sen tuttu mulle tuoksu;
mikäli sain siitä selon,
menemäss' oon surmaan sulaan,
sun' on henkiherran pelon
syy — hän minut heittää pulaan?"

Lausuu Arnkil: "Pois ma lähden!
En ma enää kestä täällä."
Kysyy Affleck: "Minkätähden?"
Vastaa Arnkil: "Vallanpäällä
tääll' on rammat, tääll' on ruhat,
missä ennen miekankärki;
käskijätä tääll' on tuhat,
vaan ei enää miehen järki".

Hurjistuu jo Hurtta, uurtuu
kulmat kolkot: "Minä käsken!"
Arnkil kumaraksi kuurtuu,
sanan sinkoo: "Vielä äsken."
Katsoo Hurtta häneen kauan,
vihdoin kimmahtaa jo kieli:
"Kautta kylmän kylkirauan,
mik' on puheen moisen mieli?"

Lausuu Arnkil laatuisasti:
"Toden täyden saatte tietää.
Tääll' en viihdy siitä asti,
siit' en Hovilaa voi sietää,
kuin tuo nainen tänne tuli,
anoi, sai sen lemmen, armon,
jonka ahjoon teiltä suli
kaikki rauta tahdon, tarmon."

Ylös karkaa Affleck: "Mitä!
Parahintain parjataanko?
Täytyykö mun kuulla sitä?
Heleintäin herjataanko?
Mitä oisin häntä vailla?
Metsä vailla lauleloa,
mykkä meren kalain lailla,
taivas ilman aurinkoa!

Hän on luonut mulle lemmen
pyhän niinkuin päiväntähti,
suonut nuoruutensa hemmen,
kun mun nuoruutein jo lähti!
Hänen kauttaan elän, olen;
kaitselmust' en muuta keksi,
hänen tauttaan tietä polen,
mun mi tekee ihmiseksi.

Hänestä en koskaan luovu,
ennen kuin tää rinta raukee!
Enää julmuudest' en juovu,
mulle aika toinen aukee:
muita huonomp' ollut lienen,
tahdon paremp' olla muita,
vaikka hautaan myötä vienen
vain ma kasan Hurtan luita.

En ma usko taivaan Luojaan
enkä isään perkeleesen,
uskon yhteen auvon tuojaan,
yhteen iki-ihanteesen,
lempeen naisen nuoren, joka
antaa rinnan rauhan mulle,
kun on pesty saasta, loka,
tullut ilta tuiretulle!"

Vastaa ääni henkiherran
niinkuin pohja jäinen tuulee:
"Tuomiolle tullaan kerran;
kukin siihen kutsun kuulee.
Vaan on yksi elonsääntö:
ken on paha ollut alun,
käy ei hälle kättenvääntö
eikä itku hyveen halun.

Kuka tahtoo maailmassa
seista, muita murtakohon!
Kuka olla onnelassa,
tuntehensa turtakohon.
Vaan jos Hurtan harmaahapsen
Hurtan töist' on sielunhätä,
on hän itse lainen lapsen,
ei hän kestä elämätä.

Siksi poistun. Sulle surman
tahtoneet on Taivaan vallat,
tuoda lemmen, lämmön turman,
kun ei voineet hyyt ja hallat.
Hyvyyteesi sorrut, sokko!
Kaikki tuhlaat kansan tähden
etkä ees sa tutki, tokko
kukaan siitä kiittää. Lähden." —

Menee paras palvelija;
haaveihinsa Hurtta haipuu,
näkee unta uneksija,
kuinka kaikki katoo, vaipuu,
yksinäistyy ympärillä;
ymmärrä ei häntä kansa,
huolt' on monta ihmisillä,
Hurtall' yksin sielustansa.

HURTAN LÄKSIJÄISET.

Tulet tuikkaa Hovilasta,
palaa kruunut kynttiläiset,
siell' on kiire, touhu vasta:
onhan Hurtan läksijäiset.
Puikkaa ees ja taaksi piiat,
kovin pieksää Pirkko kieltä,
uksest' ulos ohjaa liiat,
toiset työlle, toiset tieltä.

Hurtta suuriss' suojissansa
astuu virkatakki yllä,
tuumii: hiukan viipyy kansa,
kohta kaikki saapuu kyllä.
Kutsutut on Hurtan kestiin
herrat ynnä talonpojat,
siksi sillat, lautsat pestiin
sekä tuolit, selkänojat.

Viel' ei ketään kuulu. Siirtyy
silloin muudan seinäverho,
siihen Irjan hahmo piirtyy
kaunis niinkuin kultaperho,
jok' ei kehrää, tee ei työtä; —
kysyy: "Oonko kyllin soma?
Jos en, sanon hyvää yötä!" —
Hymyy Hurtta: "Oothan oma."

Vaan ei ketään kuulu. — Soivat
silloin tiuvut heljät tieltä,
on kuin korskuis orhit oivat:
varmaan saapuu vallat sieltä!
Rientää Hurtta porstuahan;
työntyy sieltä sisään pappi,
ilkilintu ilman pahan,
Haerkepaeus, Hurtan appi.

Mutta vieraan vilkkahasti
Hurtta, vaipumatta huoliin,
saattaa salin perään asti,
istuttavi keinutuoliin.
Haerkepaeus kiikkuu, kiikkuu,
katsoo upeutta Hovin;
mitä mielessänsä liikkuu,
vasta virkkaa päästä tovin:

"Kuullut kummat Hovilasta
olen äsken kansan suusta,
sairahien hoidannasta
ynnä lempeydestä muusta;
vaikk' en todeks uskois tuota,
toki kaaloin katsomahan,
kuinka, ken ei Luojaan luota,
parhaaksi voi kääntää pahan."

Hymyy Hurtta: "Uskon seikat
heittäkäämme, appikulta!
Monet tehdään kuperkeikat
taivastieltä tarvotulta.
Yksi vaan on varma: hyvää
kylvän, minne ennen pahaa,
siroita en sielun jyvää,
hiukan ruokaa vain ja rahaa."

Haastaa Haerkepaeus: "Totta
siispä mulle kertoi kansa.
Hyvä jää ei palkinnotta
eikä paha aikanansa.
Saat sa vapaan pääsyn siksi
Hovilasta yönä tänä,
jos sa mennet myötyriksi,
elät kansan ystävänä."

Hurtta silmiänsä hieroo,
korviaan ei enää usko:
"Tiedän, mua kansa vieroo;
mutta vienyt Sallimusko
noin on järjenjuoksun hältä,
joka kotonain mua uhkaa;
lien jo kuollut elämältä —
tulta oon, en vielä tuhkaa!"

Vieraalleen hän oven näyttää.
Mutta nousee Herran miesi,
ääntä korkeampaa käyttää:
"Sinun siell' on kotiliesi
tähti-yössä, mieron tiellä!
Mutta kaihda korvenrantaa:
välkkää miestä, peistä siellä,
sulle surman ryssät antaa."

Jop' on paisuu Hurtan sappi:
"Tänne ootko ryssät tuonut?"
Vastaa hälle armas appi:
"Lienen liekin uuden luonut,
joka Ruotsin maasta ajaa,
Ruotsin herrain armottuuden,
kansan kahtapuolta rajaa
liittää uskoon rauhan uuden.

Niin! Ma olen kaksi vuotta
valmistanut yötä tätä,
kaikunut ei mulle suotta
ole kansan kaiken hätä.
Turusta ma juuri tulin
luota Ryssän ruhtinoiden,
kautta kaiken maan ma kulin,
kyläin kylmäin, autioiden.

Mitä näin ma matkallani,
tuskin uskoo ihmismieli,
mitä tunsin rinnassani,
kertoa ei saata kieli:
hävitetty kaikk' on Häme,
Turunmaa ja Pohjanpuoli,
kolkko uhkaa korpi, räme,
viljelys jo kaikki kuoli.

Lienet haastanut sa mulle
joskus metsän huminasta,
jot' et siedä, jok' on sulle
niinkuin tuntu Tuonelasta;
myös on metsä ollut aina
kuin tään heimon vainolainen,
leipä vain kuin Luojan laina
taikka korko kotimainen.

Tiedä: täällä väistyi vitkaan
ihmistieltä korven kolot,
suli suo-maan rimmet sitkaan,
saatiin tänne ihmis-olot;
vaan nyt voittaa jälleen pedot,
koht' on valta kontioilla,
viita peittää pellot, kedot,
hukat huutaa kartanoilla.

Siell' on kauhun päälle kauhu!
Matkasin kuin tietä Manan,
siell' ei nouse saunan sauhu,
soi ei kello Herran sanan,
siell' ei kukko kieku, hauku
peninkuulumill' ei peni,
kirves parsikossa pauku:
Suomi erämaaksi meni.

Kansa kaikk' on viety sotaan,
jätettiin vain harmaahapset,
miehet sortuu miekan otaan,
tappaa tauti vaimot, lapset,
koht' on Suomen heimo kuollut;
kohta kurki yksin suolla
kertoo, miss' on surrut, huollut
suku outo pohjanpuolla."

Rientää Hurtta ikkunahan:
koko taivaanranta palaa!
Vastaa papin pakinahan:
"Enempää en kuulla halaa.
Tuli paistaa pappilasta,
tulikukko kirkon päältä!
Luulen, sinne joutumasta
mikään teit' ei estä täältä."

Maahan polvillensa painuu
Haerkepaeus, Herran miesi:
"Sitten palaa kaikki Kainuu,
sammuu Suomen viime liesi!
Pettäneet mun ryssät ovat,
ethän, Luoja suuri Sinä?
Nyt on eessä päivät kovat,
niihin syypää yksin minä."

Huutaa Hurtta: "Satuloikaa
kaikki orhit! Kaikki pakoon!
Armas appi, hyvin voikaa,
jäädä saatte saaliinjakoon."
Koht' on talo kaikki työssä,
kohta alkaa tuima ajo,
syöksyy orhit talvi-yössä,
tietä näyttää liekinkajo.

IRJAN KUOLO.

Ryösti, poltti ryssät Hovin,
myöskään säästäneet ei muita,
murhas miestä, naista kovin,
pisti piikein piimäsuita;
toiset kohti Kajaania
kaikoo, toiset Hurttaa ajaa,
kaikki kokoo saalihia,
raivoo, riistää pitkin rajaa.

Mutta Hurtan ratsu rientää
niinkuin erämaassa myrsky,
vauhti miehen mieltä lientää,
vaan on vaivan, tuskan tyrsky:
lepää urhon rintaa vasten,
luo ei auki silmäterää
Irja, lailla autuasten,
taikka niiden, jotk' ei herää.

Tarttunut lie ruttotauti,
häneen Hovin sairahista,
ei hän ruokaa, juomaa nauti,
puhuu rinnan pistoksista,
hiljakseen vain vaikeroipi;
hulluksi on Hurtta tulla,
hälle Tuonen kellot soipi,
miss' on tupa tuiretulla.

Takanansa ryssät ryskää,
eessään erämaan on mahti,
ympärillä jylhä jyskää
pakkas-yö kuin kuolon vahti.
Hymyänsä Hurtta hyistä
hymyy: "On tää outo karku!
Vaan ei auta sydänsyistä
miestä itku eikä parku."

Miettii, muistaa pirtin pienen
erämaassa yksin aivan,
tuumii: "Sinne sairaan vienen,
sinne hankihaudan kaivan
alle hongan pilvipäisen,
alle kuusen kuurakaton,
panen päälle ristin jäisen,
ristit kahden henkipaton."

Löytää töllin tyhjän. Raivaa
tiensä halki hankivuoren,
uksenkin jo ilmi kaivaa,
kantaa sisään naisen nuoren,
laskee perälautsan päähän;
ikkuna on iljankona,
lies on kylmä käynyt jäähän,
lumipeite permantona.

Etsii tulta, tuluksia;
silloin Irja sairas herää,
kuulee armaan askelia,
raottaa jo silmäterää,
haastaa hiljaa: "Missä liemme?
Liekö Turunkorva tämä?"
Vastaa Hurtta: "Sinne tiemme
johti, sen on seinät nämä."

Hymyy Irja itseksensä:
"Tääll' on lämmin, tääll' on hyvä!"
Kuivaa Hurtta kyynelensä,
puhkee huokaus vain syvä.
Silloin kuuluu kopse tieltä,
hoippuu sisään Hovin renki,
huutaa: "Ryssät ryntää sieltä,
vaarassa on Hurtan henki!"

Miettii Hurtta hetken, mitä
tehdä tilanteessa tässä.
Taistellako? Voishan sitä,
ellei oisi sairas lässä,
lautsall' lepäis nainen norja,
joka voittajille jäisi,
oisi vainolaisen orja,
ryssän miestä miellyttäisi.

Hurtan hurjat silmät suurtuu,
mutta sydän itkee, suree,
urat poskipäihin uurtuu,
kun hän hammastansa puree:
kiljahti hän kerran, sitten
kylkirauan kylmän pisti
puhki rintain ripeitten;
siihen jäi se niinkuin risti.

Tappoi Hurtta kalleimpansa,
karjuin talvi-yöhön karkas;
mutta kauan kertoi kansa,
kuinka korpi kaikki parkas
tuota surmaa naisen nuoren
erämaassa autiossa,
alla kolkon Kotavuoren,
kuolon valjun kuutamossa.

KAINUUN HÄVITYS.

Punaisessa pakkasessa,
jota uhmaa Ämmän pauhut,
kohoo aamun auteressa
pystysuorat pyhäinsauhut,
kertoo elost' ihmisien,
jotka tuntee tuskan, hallan,
illan itkut, päivän hien,
enin kuolon kaikkivallan.

Lämpiävät liedet, talot;
Kajaanissa noustaan varhain,
sytytetään pärevalot,
yksin porvaristo parhain
vielä vetää siki-unta;
toiset porttejaan jo aukoo,
tarinoidaan, luodaan lunta —
silloin uni, toimi taukoo.

Herää toiset vuoteissansa:
"Miksi hätäkello kaikuu?" —
Toiset rientää huoneistansa:
"Mistä melske, huudot raikuu?" —
Kohta kertoo liekinhulmat
idän, lännen taivahalta:
"Kaupungiss' on ryssät julmat,
raivoo raakalaisten valta!"

Koht' on kaikki liekkimerta;
kuka ehtii, pyrkii linnaan,
kalvat kalskaa, vuotaa verta;
päivä koittaa kirkkahinnaan.
Mutta hätäkello kaikaa!
Kovin ryssät kummeksuvat:
"Kellä tääll' on siihen aikaa,
vaikka palaa aitat, tuvat?"

Kenpä muistaa Erkki-herran,
virkaheiton, viinanjuojan?
Sulki tulliportin kerran
eestä kruunun sanantuojan,
meni virka, arvo hältä;
sai hän linnan kellarissa
opin oivan elämältä,
oivemman kuin juovuksissa.

Päivänvaloon sieltä pääsi,
oli Erkki Luojan vanki,
sentään porvaristo sääsi:
"Itse työllä leipäs hanki!"
Tutkittihin, huomattihin
hulluks aivan rauhaisaksi,
niinpä kirkon tapulihin
pantiin kellonsoittajaksi.

Hoiti tointaan vuotta monta
Erkki-herra hartahasti,
virkavuotta moitteetonta,
aina tähän päivään asti;
kuuli kumun, huomas humun,
tulenlieskat taivahilla,
kaikki niinkuin halki sumun,
jok' ol' Erkin aatoksilla.

"Maailman on tullut loppu!"
tuumi Erkki hätään tähän,
"siispä myöskin mull' on hoppu
viranhoitoon vireähän.
Saattais arkkienkel-kansa
itse kirkkotielle tulla,
eik' ois ketään vastassansa —
oisi eropassit mulla"

Kiipeää hän tapulihin,
kohta vankuu kirkon vaski
heräävähän kaupunkihin,
missä roihuu ryssän kaski;
moni erämiesi salon
kuulee kummat äänet, älyy,
mist' on suitsu suuren palon;
kotiin hiihtää, taakseen pälyy.

Saapuu sana Paltamohon,
alkaa kiire, touhu tuolla:
"Miss' ois paras paikka, johon
mennä, piillä taikka kuolla?"
Kautta Kainuun korpimaita
vierii viesti kirkonkellon:
"Salasaunaan itses laita,
rahapennit päähän pellon!"

Mutta Erkki Pehrsson soittaa
keskell' liekin, kauhun merta,
parastansa panna koittaa
virass' ylhäisessä kerta;
soittaa Herran tuomiota
tälle maalle, maailmalle,
jost' ei ennen pääty sota
kuin on menty mullan alle.

Erkki soittaa, soittaa. Tarttuu
tuli kaikkeen Kajaanihin,
tulikielet kasvaa, karttuu,
kiipee kirkkoon, tapulihin,
viriää kuin veisuu virren;
kuuluu sitten kumma jyske,
parsku parren, hilske hirren,
palavien puiden ryske.

Putoo kello kumein äänin,
mykistyy sen myrskysoitto;
mutta autioitun läänin
näkee toisen aamun koitto.
Kaikkialle kauhun kantaa,
palaa pappilat ja talot,
puuntaa pitkin taivaanrantaa
suuret, synkät tulipalot.

RAUHA.

Sanotaan jo, ett' on rauha;
tuot' ei kukaan todeks usko.
Kuinka alkais aika lauha,
koittais uuden aamun rusko?
Sotaa kestänyt on kauan,
sukupolven suuren ajan
raikunut vain valta rauan.
Ken ois sille pannut rajan?

Niinkuin kysyi ennen lapset
vanhemmilta: "Mik' on sota?" —
haastelee nyt liinahapset:
"Mik' on rauha? Jotain, jota
syödä voiko taikka juoda?"
Vastaa vaimot kyyneltyvät:
"Saattaa rauha senkin tuoda,
jos te ootte oikein hyvät."

Mutta rauha saapuu. Vitkaan
niitut, nurmet vihannoivat,
aatrat painuu ahoon sitkaan,
jälleen karjankellot soivat;
vilja nousee, tekee terää,
helpehissä heinä kastuu,
koko korven kansa herää,
rauhan askareille astuu.

Monelta on maammo kuollut,
veli viety, sisko poissa,
monen taatto nurmen nuollut
tasapäiss' on taisteloissa,
vaan on joku jäänyt aina
tekemähän ensi tulta,
liekki naapurilta laina,
peninkulmin pengotulta.

Jäip' on vielä viime siemen
siittämähän köyhän lasta,
eip' on suku Suomenniemen
vielä kuollut maailmasta;
kohoo kirkot, koulut, palaa
Turun teinit, professorit.
Kotimaahan tulla halaa
korkeat myös konsistorit.

Seisoo ruskoss' uuden aamun
Hurtta niinkuin suolla honka,
niinkuin varjo haudanhaamun
taikka pitkä pilvenlonka;
ymmärrä ei elämätä
enää uutta, alkavaista,
häipynyt on sielunhätä,
sure ei hän nuorta naista.

On jo niinkuin nöyräpäinen;
ryösti ryssät kaiken hältä,
hymy hyytyi hältä jäinen,
murtui mieli miettijältä.
Jäi vaan Turunkorva. Siellä
kaksin kanssa Pirkon asuu,
kuulee tiuvut talvitiellä;
tukka kasvaa, parta kasuu.

Kovan myös on saanut koston
Haerkepaeus, Hurtan appi,
syypää koko kansan-noston:
saip' on silmin nähdä pappi,
kuinka vietiin Venäjälle
Hovin valju vaimorukka
kanssa lasten pienten; hälle
jäi vaan musta muiston kukka.

Niinp' on jälleen kerran kevät,
ruoho puussa, rauha maassa,
linnunlaulut helisevät,
kilkkaa karjankellot haassa.
Pajassansa Hurtta takoo
niinkuin itse Ilmarinen,
säen säihkyy, sauhu sakoo,
kauas kuuluu kalkkaminen.

Tuo on Hurtan työ nyt ainoo;
on hän oiva pyssyseppä,
vaan kun maa ei toista vainoo,
virtaa enää miesten leppä,
turhaan raukka seppo raataa:
pohjan poika keihäskoura
hirven hiihtää, karhun kaataa;
siks on sota Hurtan houra.

Painuu silloin ukko pajaan,
outo ei, vaan vanha tuttu,
urho univormun vajaan,
yllään repaleinen nuttu,
kasvot harmaat niinkuin savi,
silmät, joist' ei päivä paista;
ja hän vitkaan virkahtavi:
"Terveisiä kuninkaista."

Nousee rautiolle rauan
kaukomuisto Nevalaisen,
miehen, muuall' olleen kauan,
kuninkaalle kuuliaisen;
katsoo häneen, kättä hälle
tarjoo, lausuu laatuisasti:
"Terve tervehyttäjälle!
Minne matka? Mistä asti?"

Virkkaa Nevalainen: "Tulen
Norjan tuntureilta noilta,
ympär' Pohjanlahden kulen
kuninkaani pakinoilta."
Suurtuu silmät kysyjältä:
"Kohtasit siis valtiaamme?
Sanan minkä saatat hältä,
sodanko vai rauhan saamme?"

Nevalainen päänsä nostaa:
"Kohtasin ma korkeuden,
joka voudit väärät kostaa,
tuntee Suomen surkeuden.
Täss' on suojakirja sula
hältä Suomen rahvahalle,
josta päättyy kansan pula;
puumerkkinsä piirsi alle."

Ja hän nutun riekaleista
suojakirjan kalliin kaivaa,
jonka vuoks on saanut seista,
juosta, nähdä nälkää, vaivaa.
Tuskin tuohon katsoo toinen:
Rex Carolus seisoo alla.
Aatos uusi, aurinkoinen
paistaa Hurtan taivahalla.

"Siispä sodan saamme!" sanoo,
"taasen virtaa miesten lepät;
talonpoika rauhaa anoo,
toista pyytää pyssysepät.
Taistoon kuninkaamme tautta!
Eespäin eestä Ruotsin rauan!
Jälleen maan ja kansan kautta
soi: Vivat Carolus kauan!"

Mutta virkkaa vanhus vakaa:
"On nyt kuollut kuninkaamme,
sentään sanallaan hän takaa
talonpoiat meidän maamme."
Painuu Hurtan pää: "Jos kuoli
Kaarle kuulu, kaikki kaatui,
vallitsee vain leipähuoli,
voitto, maine maaksi maatui."

Nostaa Sipo hattuansa,
kuninkaalle kuuliainen.
Mutta virkoo uudestansa
Hurtan usko uupuvainen:
"Kuningas jos kuoli; voipi
hyvin Armfelt, armeijamme,
vielä sotalaulut soipi,
liput voiton liehutamme!"

Virkkaa vanhus kuolon-vakaa:
"Saavun armeijasta juuri,
joka hangen alla makaa;
sortui sotajoukko suuri
myrskyyn joulu-yönä kerran,
tuiski tuntur-tuuli lunta;
sikskuin kuuluu kutsu Herran,
siellä nukkuu siki-unta."

Vait on Hurtta. Hartiansa
vain kuin alas jumahtavat,
veret kaikoo kasvoiltansa,
partahuulet humahtavat:
"Vai jo nukkuu sankar-suku!"
Kiertyi kylmään hymyyn suunsa,
päättyi Hurtan päiväin luku,
ampui puhki kulmaluunsa.

BELLEROPHON

Runotarina

(1919.)

PEGASOS.

Uron uljahan nimi oli Bellerophon.
Hän mies oli muuten moitteheton,
mut joutunut vihoihin jumalien
jo aikoina armahan lapsuuden:
näki aina hän eessänsä tuulentuvat,
vain kuolematonten ihannekuvat,
hän kuuli, mitä ei kuullut kukaan,
ei sopinut siksi hän muiden mukaan,
oli kuin jokin aina ois ollut poissa;
ei viihtynyt siks isän, äidin koissa,
ei tyytynyt maan hän tyttäriin,
hänen tahtonsa paloi taivaisiin,
näin harhaili yössä ja päivässä yksin
hän vain kera orhinsa ystävyksin.

Pegasos oli orhinsa oivallinen:
hepo siivekäs, saalas Medusan sen,
min kaamein joukossa Kauhutarten
oli katse ihmisen vaivaa varten;
kun Perseus hakkasi häneltä pään,
Pegasos sai syntynsä verestä tään,
oli varsa vauhko se pelon ja kauhun,
oli sälkö säihkyvä tulen ja sauhun,
kuin kiro hän kiisi, kuin leimaus lens,
yli kuoleman kuin elon kuilujen ens,
oli ratsuna rajaton, riihaton —
hänet hillitä tais toki Bellerophon.

Oli sattunut näin, kävi kansassa kuiske:
Pegasos tuli tiellä kuin tuulen tuiske,
sen pilvissä hulmusi harja, tulta
sen turpa tuiski, löi kavion kulta;
toki peljästynyt ei Bellerophon,
vaan huus: "Kuka kuuluisa herras on?
Ja mistä on matka ja minne vie?
Sun ostan, jos liika ei hintas lie."

Hepo hirnahti: "Kuultu ei kummempaa!
Olen sen, joka voi mua ratsastaa.
Mun kotini tuulessa, tähdissä on,
mut hintani murhe on mittaamaton."

Hymys Bellerophon: "Siis oot oma mun!
Olen syntynyt siellä, miss' on koti sun.
Siis oot sinä oikea sankarin hepo,
min hinnaksi liika ei mieleni lepo."

Hepo hirnahti: "Kavahda, onneton!"
Hänen hyppäsi selkäänsä Bellerophon;
hepo sivulle heittihe, suoraan sen
hän ohjasi, ohjitta suistaen;
hepo karkasi taivaan korkeuksiin,
uros laikahti lietoihin laulelmiin,
hepo syöksyi kuoleman kuiluihin,
mies miestyi viisauden miettehin;
näin kiertäen, kaartaen ylös ja alas,
maan vihreän pinnalle vihdoin he palas.

"Pegasos, olet orhini oivallisin!"
sana samosi ilmojen sankarin,
"jos olet mun orhini nyt ja ain,
kirot ankarat kilpistyy jumalain,
olen onnen mies, olen miekkoinen mies,
mua paina ei kohtalon kolkon ies,
ei houkuta elämän riemut turhat,
ei synkistä syyt, ei rikokset, murhat,
kuin viaton vierin, kuin kuningas kulen,
käyn halki tunnonkin tuskain tulen,
Tuon lauluista ilon ma itselleni,
saan soitosta lohdun ma sydämelleni,
näin uhmaten unhoa Sallimusta,
kun kuolen, kolkutan jumalten usta."

Hepo hiljaa hirnahti: "Tunnehan
toki ensin turmiot Salliman!"

HELIKONIN IMMET.

Oli aamun hetki. Ja Eos nousi
punasormin aalloista aavan veen,
jo joutui, ampui Apollon jousi
maan, metsän, pilvien pimeyteen,
ja niinkuin valkea niitynvilla
tai liljat hempeät Heben vyön
kävi keijut kummuilla kasteisilla,
pois käsin käärien usmat yön.

Loi loitos silmän hän toisahanne:
nous siellä siintävä Helikon,
ja niinkuin Pallahan kultavanne
sen palteill' yhdeksän neittä on;
ne toinen toistansa hiljaa kaulaa,
ne katsoo äärihin kaukaisiin,
ne laulun kirkkahan hälle laulaa,
kuink' kohoo ihminen jumaliin.

"Ah, nuorukainen, on tuumas turhat,
et eloa vältä, et kuolemaa,
sull' eessäs synkät on syyt ja murhat
sun kosto Salliman saavuttaa;
mut kärsimyksistä nousten, noudat
Olympon korkeimman seppeleen;
kuin joutsen joikuen kuolet, soudat
pois unten laaksohon ijäiseen.

Oot oma meidän. Sun nähdä suomme
me elon synkimmät syvyydet,
sen kultakukkulat etees tuomme,
sen heelmätarhat ja hyvyydet,
saat maistaa maailman kaiken onnen
ja onnettuuden, ah ihmislaps:
me vasta murramme henkes ponnen,
kun olet poikana harmaahaps!

Saat kyllin leimuta lemmen tulta,
saat kyllin riemuita rikostöin,
mut kymmenkertaisen tuskan sulta
me tuimin vaadimme tunnon öin;
sun teemme suureksi vaivaa varten,
voit olla vertainen valtojen,
sun suomme saaliiksi Raivotarten,
ja sitten — särjemme sydämen.

Runon ruhtinaaksi sun suomme tulla,
mut kerjäläisenä kerran käyt,
on murhe, orpous omaa sulla,
ja mieron liesillä lämmittäyt:
maanpakolaisena harhaellen
sa antaut outojen armoihin,
käyt kynnykseltä sa kynnyksellen
ja kysyt leipääsi kyynelin.

Mut laulun lahjan me sulle suomme
kuin kuolevalle ei konsanaan,
myös kirkkaan kärsimyskruunun luomme,
mi loitos loistavi maailmaan;
jos vihdoin viemmekin järkes valon,
sun vieläi virtesi suurna soi,
et pääse hehkuista henkes palon,
mi ikiluojia ihannoi."

Tuon kuulee kummana nuorukainen,
tuon kuulee myös koko Helikon,
hänet tempaa hurmio taivahainen:
kuin laulun, miehenkin mieli on!
Hän tahtoo seista jo seppel päässä,
hän oivaa orhia kannustaa,
kuin liekki sinkoo hän myrskysäässä,
jo allaan häipyvi ahdas maa.

Mut tuskin pilviin hän päästä ehti,
näön hältä päivä jo huikaisee,
ja niinkuin lentävä syksyn lehti
hän alas ratsulta raukenee;
toki ehtii Pegasos häntä ennen,
hänet ottaa sirkuille siivilleen
ja saattaa sankarin maahan mennen
luo vilppaan, läikkyvän lähdeveen.

HIPPOKRENE.

Hän herää illassa lauhkeassa.
"Miss' oon?" hän kysyy.
Hän on kuin oudossa maailmassa,
mi vaiti pysyy.
Vain hepo hiljaisesti hirnahtaa:
"Oot siellä, missä mieli rauhan saa."

Hän jälleen silmänsä kiinni painaa;
hänen hyvä on olla,
hän vaikk' on valkea niinkuin vainaa;
kodin kartanolla
kera siskoin, veljien hän karkeloi,
hänen korvissansa lapsuuslaulut soi.

Ja jälleen silmänsä suuret aukee:
"Miten tänne tulin?
Miks sielu, ruumis mulla niin on raukee?
Minä kaukaa kuun,
mut miks en mitään muista matkaltain?"
Hepo hirnahtaa: "Oot unhoss' unelmain."

Punertaa aurinko puiden takaa;
se silmäteriin
käy unten urhon, mi maassa makaa,
käy sydänveriin;
ne pulpahtaa, ja poskin kuumeisin
hän kuiskii, hourii töistä sankarin:

"Mies enkö suurimman ollut onnen?
Miten pienempähän
ma tyydyin, mahtaja mahtiponnen,
elon piiriin tähän?
Mun eikö ollut taivahille tie?
Nyt mulla eessä Manan ilta lie."

Pään painaa, katsovi illanruskoon,
mi hiljaa riittyy.
Hän itkee, uppoo jo epäuskoon,
mihin murhe liittyy
sydämen linnun, varhain vaienneen;
niin sanat soivat solinasta veen:

"Ei viel' oo päivies mitta pantu,
ei määrä elon;
tuo tietää taivahan kultarantu:
ei syytä pelon,
sa pääsit pilviin, vaikk' et taivohon,
viel' eessäs monen aamun rusko on.

Sa riensit riemuin, myös mennös murhein!
Ei ikuisinta
uros aina saavuta uhmin urhein,
ei ihmisrinta
ain ihannettaan ensi päivin, öin,
vaan vasta elon pitkin päivätöin.

Mut koska huomaan sun sankariksi,
mi tahtoo taivoon,
sun nähdä suon ikitähdet siksi,
jos katsot kaivoon,
mun iski kenkä orhis kavion
kun äsken läksit taivaslentohon."

Tuon urho kuulevi äänen kumman.
"Ken oot?" hän kysyy.
Hän näkee vain vedenpinnan tumman,
mi vaiti pysyy;
mut huulillaan kuin maljan kultaisen
hän tuntee, nauttii nektarista sen.

NAJAADI

Jopa sielu sankarin avautuu,
uros havautuu:
min kultamaljaksi luuli,
se olikin impyen ihanan suu,
jonk' äänen hän äsken kuuli;
kuin lummekukka
laineiden
sen keinuu tukka
keltainen,
ja niinkuin rusko pilvyen
sen palaa punahuuli.

Mut silmänsä suuren, himmeän
kun avaa hän,
se sankarin silmään vaipuu
kuin syytös syyttömän, kärsivän,
kuin rukous ja kaunis kaipuu,
kuin pyytäis hiljaa,
ettei veen
hän taittais liljaa
huvikseen,
vaan virittäisi vitkalleen
kuin jousen, joka taipuu.

Sanat humahtelee hänen huuliltaan:
"Polo poika maan!
Kuin lähde lietona läikyn,
minä pelkään vilppiä, vihaa vaan,
minä maantien tomua säikyn;
oon impi laulun,
soittelon,
myös taltan, taulun
voittelon,
miss' ikään kiista kaunis on,
ma siellä välkyn, väikyn.

Siks' jos oma olla tahdot mun,
kuin oon ma sun,
pidä puhtaana laulus siipi:
monen povehen taiturin tahratun
hämähäkki jo häijy hiipi;
käy tietäs yksin
ennemmin
kuin ystävyksin
ylhäisin,
he sua parjaa kuitenkin
tai pettää, kadehtiipi.

Pegasos vain ystävän oikea on,
vaka, pelvoton,
joka ei sua koskaan heitä,
vie toteen kuin leikkiin ja karkelohon,
käy tulen kuin tuulien teitä;
mut koska turtuu
tuntehes
tai synkkä murtuu
sydämes,
mun luoksein saavu murheines
ja helmahain ne peitä!

Sua tahdon ma tuutia tunnelmin
ikituorehin
unen aalloilla armahilla,
sua juotan ma huulin punaisin
ilon paisuvan parmahilla:
jos lienet köyrä,
suortunet,
jos vanha, nöyrä,
nuortunet,
ja vannon, täältä lähde et
hapsilla harmahilla!"

Käsivartensa viileät, valkeat
ylös ojentuvat
kuin kaaret, kuin joutsenkaulat,
hänen kuiskii huulensa hurmoisat:
"Sinut vapauttaa nämä vaulat!
Sun nostan taasen
satulaas,
vien autuaasen
maailmaas,
oot unelmaisi urho taas
ja laveammin laulat."

Alas aaltohon sankari tenhoutuin
nyt syöksee kuin
rajupilvestä ukkosen vaaja,
veti vellamo luo, sitoi silmin ja suin,
oli verkkonsa vetreä, taaja; —
kun sieltä sousi
ilmi hän,
laill' lapsen nousi
leikkivän
näki tähdet taivaan hilpeän,
ol' eessään elo laaja.

JUMALTEN KIROT.

Läks sankari elämänretkelleen,
sous laulun kaikki laineet,
läpi myrskysi ilman ja tulen ja veen,
tuta tahtoi hän alku-aineet,
myös tunki hän sydänten syvyyksiin,
elon ongelmat oppia tahtoi niin,
tuli tuttaviin, suli suudelmiin,
näki maailman kunniat, maineet.

Ei tyytynyt hän tomun maailmaan,
haki kuvaa hän kuolottomuuden,
oli kuullut sen piilevän kuoressaan,
yhä murskasi muodon hän uuden,
pian häll' oli rinnassa rikosten yö;
hän vitsalla orhia virkkua lyö,
hänen mieltänsä murhe synkkä syö
ja etsintä ikuisuuden.

Hepo vihdoin hirnahti: "Houkkako liet?
Ei paeten erkane vaiva!
Se samoo sankarin kaikki tiet,
on nopsempi kuin hepo, laiva;
ja vaikka sun kanssasi pilvihin
ma nousisin laulun lentimin,
ois kaukana onni se kuitenkin,
jota ontoks ei kaihosi kaiva."

Uros vitkaan vastasi: "Tiedän sen,
myös että en ikuisuutta
ma löytäne juhlista jumalien,
siks koitan nyt tapaa uutta:
ma tunnustan haavehet haavehiks,
ma aion nyt iloita ihmisiks,
siell' yhtyä kesti-ystäviks,
missä mielen ei rauhattomuutta."

Luo läksi hän Tirynsin valtiaan;
sai vastaan-oton hän hyvän,
isännältä sai sanan iloisan,
emännältä katsehen syvän.
Mut kohta huomasi koito mies,
miten täälläkin painoi jumalten ies,
ei lepoa leimunnut linnan lies,
hän tännekin toi torajyvän.

Kun vastata valtiattaren
ei voinut hän hurjaan huumaan,
tää joutui raivohon rakkauden,
tää syttyi vihaan kuumaan,
hänet lähetti viestinä Lykiaan,
luo taattonsa, Lykian kuninkaan,
mut pyys sanantuojan tuhoamaan,
isän vihkien häijyyn tuumaan.

Mut mies oli muhkea Bellerophon,
oli saanut hän suuren sulon:
kun astui hän kuningaskartanohon,
ois kulkevan luullut kulon,
niin syttyivät sydämet impien,
enin kuninkahan toki tyttären,
näki kaikki hän kuin läpi terhenen,
tuns tuskan ja lemmen tulon.

Hän riensi rinnoille taaton nyt:
"Ken tuo oli kosija korja?
Monet sulhot suuret on hyljännyt
sun Sophrosynesi sorja.
Jo tunnen: nyt oikea tullut on!
Jos hänestä miehen ja puolison
ma saan, olen nuorikko nuhteeton,
olen hälle ma vaimo ja orja."

Kovin kuuli valtias kummissaan
sanat tyttären, muuten tyynen;
ei ollut hän nähnyt milloinkaan
noin riehuvan Sophrosynen.
Hän kutsutti luokseen airuen,
luki kirjehen, mietti vaieten,
jo keksi keinon ja julisti sen:
"Kiven kallihin kalliista myynen.

Hyvä on! Jos lie uros oiva tää,
Khimairan. hän varmaan voittaa,
tuon häijyn, mi maatani hävittää,
kylät kylmille autioittaa.
Pedon tuon jos surmaa sankari,
saa Sophrosynen hän palkaksi,
ja puolet valtakuntaani —
hänen kelpaa ainakin koittaa!"

Tytär kuninkahan huus huolissaan:
"Hänet lähetät suoraan surmaan!"
Sydän järkkymätön oli valtiaan:
"Tien osoitan onneen ja hurmaan."
Sai tiedon seikasta Bellerophon;
hän koht' oli valmis voittelohon,
vuoks lemmen ei, vaan taistelon,
tuo vaikka veisikin turmaan.

SOPHROSYNE.

Kuin leyhkä läntisen lempeän,
niin sylke on sydämen lämpimän.

Kuin on suven suuren kukoistus,
niin naisen nuoren on rakkaus.

Kuin ujous on puron ulpukan,
niin punerrus posken on puhtahan.

Niin lemmen tuntehin, tuskineen
kävi neitonen viertä nyt virran veen.

Hän tavata tahtovi armastaan,
joka joella juottavi orhiaan.

Hänen mielensä laaja ja lämmin ois,
jos onnensa uneen hän uskoa vois.

Mut ah! Khimairan hän tuntee tuon,
jok' asuu alhossa Hornan suon.

Niin monen on surma jo sulhaisen
tuo miesten päänmeno hirmuinen.

Näki Sophrosyne, kun läksi nää,
ei puuntunut, kalvennut poskipää.

Meni monta urhoa kuuluisaa;
tään yhden hän tahtois pelastaa.

Tään ainoan, jota hän armastaa!
Ei, raukka, hän rinnan rauhaa saa.

Hätä hällä on hengestä sankarin,
siit' uhrais hän lemmen ja onnenkin.

Läpi kaislikon hiljaa hän hiipii kuin
säde kuuhuen, varjojen tummentuin.

Hän hiipii ja kuulevi kummakseen,
hepo kuinka haastavi herralleen:

"Mitä mietit? Miks olet murheinen?
Sua varmaan miellytä enää en.

Mua silitä et, mua puhuta et,
en tiedä, surret vai iloinnet.

Sun arvaa en sydän-aikeitas.
Toki muistahan kunnon kumppanias!

Myös muista tuo, mikä eessäs lie,
yli estehien sinut siipeni vie.

Ja jos sua painavi tomu ja maa,
voit kanssani taivahat tavoittaa."

Tuo vastasi vitkaan sankari:
"Minä muistelen eilistä untani.

Se oli niin kaunis ja kaamea,
kuin on tulivuoren purppura.

Se oli niin seijas ja hirmuinen
kuin leimaus ukkosen läheisen.

Mitä merkinnee? Toki kertoa
sen tahdon, jos tahdot kuunnella."

Hän vaikeni. Solina virran veen
soi tähti-yössä vain yksikseen.

Ja kaislojen vieno kahahdus,
kuin kuiskaus, kuin rakkaus.

SANKARIN UNI.

Olin niinkuin linnassa
valkeassa,
min joskus nähnyt
jo olin ma lassa.

Mut nähnyt kaukaa
kuin sateenkaaren
tai Hesperiidien
hedelmäsaaren.

Se seisoi keskellä
sypressilehtoin,
sitä aurinko kultasi
aamuin ja ehtoin.

Ja marmoriportaat
vei virralle siitä,
mut koskaan kukaan
ei kulkenut niitä.

Nyt siellä olin,
en tiedä, miten,
en miettinyt: usein
käy unessa siten.

Joku vaatinut lie,
joku vartoi varmaan ...
olin siellä kuin kutsusta
kullan armaan.

Sisäsuojasta jostain
tuon lumotun linnan
kuin soittoa kuulin,
kuin tarua rinnan.

Joku kärsi siellä,
joku siellä suri,
niin nyyhke mun poveni
puhki puri.

Kuin leimaus lensin
ma ääntä kohti!
Kuu kylmä permannon
paasiin hohti.

Ylt' ympäri aukeni
autiot huoneet;
oli kuin ois vainajat
varjoja luoneet.

Kuin kuoleman mahtien
maassa kulin ...
niin vihdoin ma salihin
tummaan tulin.

Pysähdyin, seisoin:
sen kynnyksellä
soi ääni, kuin kannel
se helisi hellä:

"En outo ma lie
olen ihanimpasi,
kuva kuoloton omasta
sielustasi!

Miks viivyt, mies?
Sua kyllin jo varroin,
sua murhein muistin
ja haavehin harroin.

Minut vapahda vallasta
hirviön, joka
mun muotoni tahraa
kuin saasta ja loka!"

Ma kuuntelin, katsoin,
ma käänsin pääni,
nyt huomasin, mistä
se humisi ääni.

Salin toisella puolla
oli alttaani avoin,
kuunpaisteinen, hohtava
hopean tavoin.

Nojas pylvästä vasten
siell' impi norja,
mut kahlehdittu,
kuin ois hän orja.

Ma huusin: "Varro!
Sun vapahdan varmaan."
Niin kaulassa tunsin
kuin kädet ma armaan.

Ne irroitin, astuin
jo askelen, kaksi —
jalan johonkin tunsin
ma takertuvaksi.

Ma katsoin: mun polvia
halasi jokin
naisrinnoin, mut linnun
kynsin ja nokin.

Vedin miekkani. Silloin
hän huus kuin hurja:
"Kas, naisen tappaa
tuo urho kurja!"

Ma suutuin, ma tartuin
nyt hänehen kourin.
Hän kuiski: "Sua ijäti
halaan ja hourin."

Löin maahan hänet,
ylös kimpos hän jälleen —
kai aamuun asti
me painimme tälleen.

Mut vieläkin rintansa
untuvaiset
kun muistan, ma unhotan
kaikki naiset.

Hänet vihdoin voitin!
Hän kirkuen läksi.
Mut itsekin käynyt
olin kelmeäksi.

Ma horjuin, ma hoipuin
ma vuosin verta —
mua sydämen kohtaan
hän satutti kerta.

Ma katsahdin silloin
sen toisen puoleen,
min hukkuneheksi
jo luulin huoleen.

Mut hän, min vuoksi
sodan sodin ma ylvään,
mua katseli lailla
vain marmoripylvään.

Ei säälinyt, hellinyt
äänin helein,
ei kiittänyt ilmehin
eikä elein.

Vaan riisui kahlehet
kaulaltansa
ja haastoi ja hymyi:
"Se vain oli ansa!"

NEIEN SURMA.

Ei Sophrosyne nyt enempää
voi itseänsä pidättää,
hän kaislain kätköstä syöksähtää,
on hulluksi tulla aivan;
hän tarttuvi kätehen sulhaisen,
tätä silmihin katsoo rukoillen,
näin virkkavi halki kyynelten
nyt vankina surun ja vaivan:

"Äl' lähde Khimairan kiistahan,
sua vaikka, raukka, ma rakastan
se tahto on taaton ankaran,
ei koskaan, koskaan minun!
Jos hirviön voittais voimasi,
se oisi suurin onneni,
mut murhe mulla ois suurempi,
jos surma kohtais sinun."

Ja syvään huokaa synkkä mies,
jota paatinen painaa jumalten ies,
mut rinnassa liekki lemmen lies
vain taruja, taistoja varten:
"Pois luotani, immyt puhtoinen,
sua että erheessä surmais en,
en syöksyisi syyhyn uutehen
ja valtahan Raivotarten!"

Tuo vastaa neitsyt valkea,
kuin kuoleman kukka kalpea,
kuin vainaja syytön, soutava
päin ijäisyyden rantaa:
"Mun onneni moinen kuolo ois,
en siks sun luotasi lähde pois,
mut ettet multa sa kuolla vois,
voit mulle sa surman antaa."

Mies katsovi häntä miettien:
tuo lie siis liekkiä rakkauden,
sen kaikuja kultakantelen,
mi kätkevi kuolottomuuden?
Sävelsoiton tuon jos särkisin,
salat ehkä ilmi ma saisinkin
joit' etsin haavehin hehkuvin
ma äyräiltä ikuisuuden.

Hän vastaa: "Ah, kaunis kassapää!
Khimairako noin sua säikyttää?
Tyyn' ollos! Hän tantereelle jää,
hänen hurmeensa pilviin purskaa.
Mut muista, kun saapuvaks mun näät,
sull' eessä on itsellä Hymen ja häät,
on lemmen leimut ja myrskysäät,
jotk' onnesi lauhan murskaa!"

Tuo helkähti itku impyen
kuin joiku kuolevan joutsenen,
kuin sointu särkyvän soittimen
tai kilven, mi saanut on vamman:
"Äl' lähde Khimairan kiistahan!
Sua liioin, raukka, ma rakastan,
saat ruumiini kainon, kukkivan
ja sieluni kukkivamman."

Jo pilvehen peittyy kalvas kuu,
hääruusut poskien ruskottuu,
käsi kättä kohtaa ja suuta suu,
pyhä hetki on Hymenin taian!
Niin kuolematonten kuoro soi:
"Se lempi, min Salliman tahto loi
vain tähtien heimona heiliä voi,
ei lie se liljoja Gaian."

Ja tahdosta valtojen taivaisten
nyt rannalle neien rakkauden
nous virpi korkea viisauden
ja kauneuden hyveen kainon;
ken siitä oksan otti hän
löys keinot kestää elämän,
löys lohdut sydämen kärsivän
sai sielulleen tasapainon.

KHIMAIRA.

Sill' aikaa sankari karkaa pois,
kuin jäljissä ois
koko kauhujen kansa vankka,
hän ratsuin vaahtisin ratsastaa,
vaka vaappuvi maa,
tult' iskevi ilma sankka,
ja vaikka hän piukoo pilvihin,
lyö kuitenkin
hänt' tuntonsa raippa rankka.

Jo eessänsä aukee Hornan suu,
hepo kauhistuu:
"Nyt, ystävä, mielesi malta!
Ketä kerran tuimivi tunnon syy,
hän synkistyy,
niin säännyt on Salliman valta;
vaikk' koituisit Tuonelan tuomarin luo,
ei rauhaa suo
tää rankaisun ankaran alta."

Mut hurjana huutaa Bellerophon:
"Kenen kohtalo on
näin kytkenyt kiinni Khimairaan,
jos hän sitä välttää, hän väärään käy,
polun päätä ei näy,
hän hoippuvi harhaan ja hairaan,
mut jos pedon voittaa, hän toipua voi
taas toiseksi, oi,
saa terveeksi sielunsa sairaan."

Hän syöksevi Hornan kuiluhun,
pedon kohtaa, kun
tää nälkäänsä ärjyen yöhön
on lähdössä saalista samoamaan
yli metsän ja maan,
joka-yöllisehen tuhotyöhön;
hänen katseensa kiiluu, kuin hämmästynyt
hepomieheen nyt
se ampautuu asevyöhön.

Kuin leijona kohta hän karjahtaa:
"Hyvä saalis, haa!
Tulit kanssani kamppaelulle.
Väkivaltaani nousitko vastahan?
Sua varoitan!
Olen turmion tuoja ma sulle.
Kai tiesit, kun saavuit sa taistelohon:
väkevämmän on
ens isku, se kuuluu mulle!"

Käpälänsä hän nostaa jo hirmuisen,
toki eelle sen
uron ehtivi raikuva rauta,
tuli tutkaimesta sen leimuaa,
pedon tavoittaa,
ei enää voima sen auta,
alas kuiluun jo vierii sen pärskyvä pää;
näin päättyvi tää,
oli Horna hirviön hauta.

Ah, ei! Pian hahmossa huikean
pukin puskevan
se sankarin kimppuun täyttää,
on leveä, luiseva otsa sen
kuin tuhmuuden,
kaikk' iskut se kestävän näyttää,
se sokkona eespäin ryntää kuin
yhä voimistuin,
se sarvea kymmentä käyttää.

Päin häntä on voimaton Bellerophon:
hepo pelvoton
toki tuohonkin keinon tiesi:
hän taapäin kääntyy ja potkaisee,
peto parkaisee —
hän sai, mitä pukki siesi!
"Hyvin potkaistu!" huutaa Bellerophon,
"sun kunnia on;
hepo taisi, mit' tainnut ei miesi".

Mut muodossa käärmeen kähisevän
pedon kuulee hän
jo purskuvan kuoloa, turmaa,
kuin kaikki henget nyt häijyyden
ois suussa sen,
kuin kaikki ne suitsuis surmaa;
toki peljästy tuosta ei Bellerophon,
hän voitokas on,
hänet taistelon touhu jo hurmaa.

Hän laulavi: "Viihtynyt milloinkaan
en päällä maan
niin hyvin kuin keskellä vimman;
kun näin minä vastaani kiiltävän
vihan viiltävän,
tulet tuikkivat kiron ja kimman,
taas sain minä sieluni nuoruuden,
sydänsuoruuden
ja urhouden uhmaavimman."

Ja poikki hän hakkaa käärmeen pään;
mut myrkkyään
kyy ehti jo kyllin valaa:
uron eessä nyt nainen on suloinen,
uros huomaa sen,
hän naista jo lempii salaa,
hänet hurmaa jo muhkeat muodot nuo,
joit' tarjoo tuo —
sydän hällä ja pää jo palaa.

KIUSAUS.

Ja nainen virkkavi naurusuin:
"Minun nimeni soipa on Phryne.
Kuten huomaat silmin sa huikaistuin,
olen sorjempi Sophrosyne;
olen aistien hurma ja armaus.
elon pimeän valtoja vastaan,
kun painavi päivien harmaus,
yö, kuolema liioin lastaan.

Olen vaistojen virta ja välke veen,
olen viettien vienous hellä;
mitä haavoitti taisto, sen terveeks teen
ma hetkien hempeydellä.
Olen tuokio kiitävän tunnelman,
kisan kultaisen kirjava perho,
kuin morsiushuntu ma huiskahdan,
olen ijäisen ilmiöverho.

Mua lemmit, jo lapsesta lempinyt liet,
olet herjannut, hävennyt mua,
minä eelläsi tanhusin elosi tiet,
minä kutsuin ja kiehdoin sua;
sinä peitit mun syömesi syvyyteen,
minä kuplana kultaisna nousin,
sinä heitit mun huolehen ijäiseen,
elonriemuna esiin ma sousin.

Mua turhaan sa väistelet, välttelet,
olen, kaunis, ma kaikkialla,
mut sentään sa konsana saavuta et
mua varsalla vaahtoavalla;
olen vilkahdus, olen välkähdys,
kuva kulkeva elämänpiiris,
jumal-hetken juhla ja helkähdys,
läpi ilmojen välkkyvä Iris.

Joka syksyn ruusu, mi ruskottaa,
joka illan pilvi, mi palaa,
mun lempeyttäni leimuaa,
mun helmaani sammua halaa,
joka meri, mi taivasta heijastelee,
joka manner, mi silmääs kohtaa,
mun vaippani solkea somistelee,
mun hopeavyötäni hohtaa.

Sa luulet mahtavas maailman,
kun tunnet sa tahdon ja taiston:
nyt tunne — niin sua armastan —
myös vallat vietin ja vaiston!
Naiskauneuden, naisrakkauden
rajutuulet sun tuntea annan,
kunis armoille Moirain ylhäisten
sinun sielusi kartena kannan."

Hän laulaa, hän virkkaa, hän vierii jo pois
kuin aalloilla valkea vahto,
mut oli kuin myötä sen vierinyt ois
myös sankarin tarmo ja tahto
hänen ruumiinsa rautainen raukeaa,
saa sairaus hiipivä sieluun —
hän ratsua raisua kannustaa
ja syöksyvi Hornan nieluun.

HORNAN HOVI.

Luo viedään hän Hornan valtiaan,
tää tytärtänsä kiittää:
"Jo tuonut mont' olet lasta maan,
mi täällä nyt sukua siittää,
mut tuonut sa konsana tämän et moista,
niin uljasta, armasta, aurinkoista.

Vähän meitä hän vielä kuin vierastaa:
lie outoa hälle lika!
Mut viikon kun täällä hän viettää saa,
pian sielultaan hän on sika;
hänet syötämme; heitämme sikojen seuraan,
hyvän hänestä juotamme juhlateuraan.

Kai ensin hälle sa karkeloit,
jos armaakses hänet aiot,
hänet sitten hulluksi haltioit,
alakärsäksi käännät ja taiot,
ja varmaan hän röhkivä meille on monta
häävirttä ja kuoroa kuolematonta.

Mut orhinsa korskuvan, ylpeän
panen lantakuormien vetoon,
siks kuin on vanha ja vaivainen hän
ja kepertyy Manan ketoon,
näin heistä kun hyötyä, huvia saamme,
alamaisia olkoot he mainion maamme."

Hän viittaa sankarin lähestymään;
tään katse ympäri kiitää,
Khimairan on vain sulot silmissään,
mi permannon palkkeja liitää
kuin liehuva liekki, kuin lempivä liha,
kuin alaston, armoton, viiltävä viha...

Hänen lanteensa läikkyy ja lainehtii,
hänen rintansa nousee ja vaipuu,
hänen varpaansa väijyy ja vaaneksii,
hänen vartensa kaarena taipuu,
kuin korsi se keinuu, kuin korvessa palmu,
sen latvassa huultensa hehkuva valmu.

Uros enää ei paikkaa, sen kansaa nää,
hän näkee yksin Khimairan,
mi Phrynen hahmossa viehättää
hänet teille nyt tenhon ja hairan,
mut juuri kun silmänsä tulena tuiskii,
hän kuulee, kuink' korvaansa kuningas kuiskii:

"Mitä arvelet? Eiköhän kannattais
tuo kauneus laulua uutta,
joka varjohon virtemme vanhat sais,
sois aistien kuolottomuutta,
ja, kiittäen auvoa kiitävän hetken,
ihannois ikirientoa ihmisen retken?"

Uros päätänsä nyökkää. Hän kitaran saa,
sen koskee kielihin soipiin,
sävel outo Hornassa ouruaa,
käy miesten mieliin ja koipiin,
soi naisten naurussa, kantapäissä;
pian kaikki he hyppii Khimairan häissä.

Hänet saavansa jos ivasaaliikseen
oli luullut Hornan väki,
heti huomas he herransa erehtyneen:
runoniekan he hänessä näki,
mi soittanut, laulanut lailla ei sian,
vaan kasvoi ja korkeni keskeltä lian.

Hän lauloi, kuink' elon armaus
kuin virta vierivä haipuu,
jää jälkeen vaan kukan kuihtumus
ja murhe ja muisto ja kaipuu,
mut sentään on elänyt, laulanut iki,
ketä kerran Khimaira on liikkunut liki.

Hän lauloi, kuink' ilot ihmisten
ovat laatua, muotoa monta,
yks niistä on yksin taivainen,
sukukuntaa kuolematonta,
on lempi, mi sankarin loihtii ja liehtoo,
kun häntä Khimairan kauneus kiehtoo.

Hän lauloi, kuink' ovat onnelliset,
jotk' onnensa omaksi saavat,
ei sentään hukkahan huoannehet,
joille lemmestä jää vain haavat;
kas, ruusuja poimii, jos vuotaakin verta,
kenen kättä Khimaira on koskenut kerta.

Hän lauloi — laulusta kiihtyen
Khimairan kimma nyt laukee,
hän heittää huntunsa viimeisen,
hänen sylinsä sykkivä aukee,
ja kuumemman kuin aron polttava tuuli,
saa suudelman hältä nyt sankarin huuli.

Huus huohottaen nyt valtias:
"On syntynyt Orpheus uusi!
Jos tahdot mun tappaa laulullas,
tuki suusi ja korjaa luusi!
Mut jos sävelsurmalta säästänet minut,
hovirunoilijakseni nimitän sinut."

Tuo tuumi sankari tuokion, kaks,
hänen silmänsä siirtyi Khimairaan:
"Ma Hornan jään hovirunoilijaks,
teen terveeksi sieluni sairaan,
elon entisen toivot ja muistotkin epään,
Khimairan kun lempeän vierellä lepään!"

POLYHYMNIA.

Kakskymmentä vuotta
jo ollut on
Khimairan kahleissa
Bellerophon,
hän tuskin tuntevi
itseään,
ei muista entistä
elämätään.

Mut lupaustansa
ei Runottaret
ole unohtaneet,
ei pettänehet:
kuin muinen, mahti
on harmaapään,
säen outo on
hänen silmissään.

Siks uskoo hän itse
vieläkin,
ett' on hän heimoa
sankarin,
ett' istuu hän täällä
vain iltikseen,
kuin Herakles orjana
Omphaleen.

Eik' enää hän huomaa,
ett' aistien
hän vanki on vallassa
vaistojen,
jota itse Khimaira
jo halveksii,
hovi Hornan riemulla
tervehtii.

Ties, kuinka ois
hänen käynytkään,
tarun tähän jo päättyä
täytynyt tään,
jos säälinyt häntä
ei Helikon ois,
Polyhymnia vieno
ei viitannut pois.

Tuli kerran keskelle
juhlien
tää hahmossa Hornan
neitosen,
hänet hurmasi silmin
hän syntisin,
mut kanssansa tahtoi
taivaihin.

Näin lausui: "Lapsesta
asti lien
ain halannut kukkia
taivas-tien,
vain sille mun lempeni
leimuta voi,
ken niistä kiehkuran
päähäni toi.

Ja lapsesta saakka
jo sankarin
näin unessa haavehin
hehkuvin,
mi vieläi sen seppelen
tuoda vois,
hän ellei himmennyt,
hävinnyt ois."

Tuon kummana kuulee
Bellerophon,
se soi kuin kuiluista
kohtalon,
hän neittä katsoo
ja kauhistuu:
Polyhymnia onhan
se siveä-suu!

Miten keskelle Hornan hovia on
tuo joutunut joutsen kuolematon?
Hän untako näkee
nyt valveillaan?
Kuink' astunut taivas
on alle maan?

Hän muistavi, kuinka
jo vanhastaan
oli kiintynyt hän
Polyhymniaan,
miten rakkain neidoista
runouden
tuo' hälle ol' immyt ijäinen.

Siks, kuin meren saartavi
myrsky-yö,
nyt häntä tuska
ja häpeä lyö,
ja kuin yölongat
ukkosen,
urat kaartuvat urhon
kulmien.

Ja salama pilvestä singahtaa:
"Ken arvokas on,
hän seppelen saa!
Mut miksi et tullut
sa ennemmin,
kun taistelin, eksyin
ja epäilin?

Nyt vain olen uupunut,
vanha mies,
jota paatinen painaa
jumalten ies,
jo jäähtynyt henkeni
hehku on,
lien outo jo uhmaan
ja taistelohon.

Mut kun sinut näen
taas silmissäin,
kun soi sun äänesi
helkähtäin,
ma nousen taas,
sun tahtos teen,
tuon sulle taistoni
seppeleen."

Ja niinkuin vuori,
kuin harmaa paas,
hän kasvoi mittaansa
täyteen taas
kuin lukinlangat
haurahat
Khimairan kahlehet
kirpoavat.

Hovi Hornan huutaa:
"Hän hullu on!"
Päälakensa koskee
jo laipiohon.
Polyhymnian käteen
hän hiljaa käy,
salin poikki samoo,
hänt' enää ei näy.

Kohos korkeuteen
Polyhymnia,
ei viipynyt sankari
Hornassa,
hän orhinsa oivan
viheltää,
pois rientää kuin tuli,
kuin tuulispää.

TAHTI-YÖ.

Vilu kiihtyy. Valta on pakkasen.
Alla palavien
ikitähtien
hepo seisoo ja mies nyt huurteinen
Runotarten katsoen kaivoon.

He siinä vaieten seisovat
kuin vainajat,
kuin patsahat,
monet muistaen muistot suloisat,
monet toivot, noussehet taivoon.

Ja sankarin tippuu kyyneleet:
"On vaienneet
kesän kaikki veet,
myös Lähtehettäret mykistyneet
ja karkelot kauneustaikain.
Vain tahto tieni nyt ohjatkoon!
Ma valmis oon
käyn taisteloon,
en enää kuin voittoon vaan tappioon
vuoks armasten nuoruus-aikain."

Mut kylmyys kyynelet jäätävi,
surut häätävi,
hänet säätävi
vain haaveensa hyisimmän urhoksi,
jolle outo on onni ja kaipuu.
Hän vaipuvi vaivaansa miettimään,
hepo vierellään
luo tunkee pään,
kuin hyytäis hänenkin elämätään,
joka hyödyttä tyhjiin haipuu,

Tuo virkkavi vihdoin Bellerophon:
"Miten laita on
runon Pegason?
Hänet kerran tunsin, hän pelvoton
oli kumppani vaaran tiellä.
Mut lie jo rampa ja raihnas hän;
hän hämärtyvän
näki elämän,
veti kuormia Hornan hirveän,
lie voimansa voipunut siellä."

Hepo hiljaisesti hirnahtaa:
"En ratsastajaa
ma toista saa,
en rohkeampaa, en raisumpaa,
kuin Bellerophon oli ennen.
Mut häntä painoi jumalten ies,
hän paljon sies,
lie mennyt mies,
lie kuollutkin jo kukaties
hän vuosien pitkien mennen."

Tult' iskevi silmä sankarin:
"Liet sinäkin
kuin minäkin,
mut kerran sun tavata tahtoisin
taas taivaalla, auringon alla.
Ne, luulevat, ett' emme jaksane,
pilapuhett' on se:
me jaksamme!
me pilkalla pilkan maksamme
tai kuolemme kunnialla."

Hepo hirnahtaa: "Uros uhmaava!
Mitä käsket sa,
sen täytän ma,
jos tunnenkin, ett' on se kuolema —
toki tautihin ei, ei vaivaan.
Se olkohon kuolema vaivaisien!
Sun päähän vien
ma taivas-tien,
niin totta kuin untesi orhi lien
ja tahdot sa nähdä taivaan!"

Yö kylmä on. Kiihtyvi pakkanen.
Käy viiltäen
läpi jäsenien
kuin jäinen henkäys ijäisen,
kuin halla, mi surmaa haaveet.
He kumpikin lähtehen veestä juo;
on kylmä vuo,
värisyttää tuo,
he virralle viimeisen katseen luo —
ja lähtevät niinkuin aaveet.

TAIVASRATSASTUS.

Mik' on ilmassa jyske?
Mi pilvissä ryske?
Mi taivaankannella kauhu?
Mies orhilla kiitää,
kuin lintu hän liitää,
ylt'ympäri liekki ja sauhu.
Hän Kuusta jo jatkaa,
Mars-tähtehen matkaa,
hän tähdestä tähtehen karkaa,
on kuin valovyössä
hän vyöryisi yössä,
ei muistaisi Maaemo-parkaa.

Hän rientää, hän ryntää,
kuin aura hän kyntää,
kuin Kointähti itse hän koittaa,
hepo henkivi tulta,
uros kiiltää kuin kulta —
ah, kuulkaa, hän tähdissä soittaa!
Hän laulaa: "En onnen
mies ollut, vaan ponnen,
en voiton, vaan taiston ja tarmon,
jumal-liekkien hulmat
myös tunsin ma julmat,
en valtoja säälin, en armon!"

Soi taivaalla kumu,
käy huiske ja humu,
valot suuret ja pienet jo suuttuu:
"Ken on hepomiesi?
Lie hullu kentiesi?"
He itsekin hulluiksi muuttuu.
He hyörii, he pyörii,
he jäljestä vyörii,
hevon harjasta kiinni he rippuu;
hepo korskuen karkaa
kuin kuoleman sarkaa,
taas vainoojat tielle jo tippuu.

Ja sankarin soitto
soi lieto ja loitto:
"Pian, Juppiter, valtasi vaipuu!
Olet ihmisten turma,
titaanien surma
pian taivahat tahtooni taipuu.
Ma heimon nostan,
Prometheun kostan,
ja valtasi vaipuvan tuhkaan
ma pystytän toisen,
mun mieleni moisen —
sua pilkkaan ja uhmaan ja uhkaan!

Minä Hornasta tulen,
kuin tuomio kulen,
kuin rankaisuraippa ma laulan!
Minut hellänä näki
vain hellyyden väki,
mut muilta ma katkaisen kaulan.
Väkivaltaiset murskaan,
mut säästän vanhurskaan,
teen kullekin oikeuden mukaan:
olen sellainen, miksi
kukin uskoo mun, siksi
mun voimaani vältä ei kukaan."

Hän laulaa, hän soittaa,
hän syöksee, hän voittaa,
jo Helikon hempeä säikkyy;
Runotarten jo rukkain
väri poskien kukkain
kuin kalma jo kalpeena väikkyy;
kuin kuolon on kuilun
ään' Euterpen huilun:
"Menet meistä jo loitolle liian!"
Eraton sydän sykkää
vain murhetta mykkää,
kädet tuskasta vääntyy Thalian.

Mut kuin elon pirtain,
kuin kultaisten virtain,
Polyhymnian soi sävelhyrsky
yli yön valosaarten,
ali taivahan kaarten,
ei kuin kivun, kyynelten tyrsky,
vaan kuin elon vaikeus,
kuin haaveiden haikeus,
kuin kauneus sankarin murheen,
tai kuin suru neion,
mi sulhon ja veion
isänmaalle on uhrannut urheen.

SANKARILAULU.

Polyhymnia urhouden
uskoa laulaa:
"Ei maan päällä kahletta,
pilvissä paulaa,
mitä katkoa voisi
ei kauneuden kaipuu,
kuin Okeanos, joka
nousee ja vaipuu;
kuin ylpeä, purppura-
purjeinen laiva,
niin aaltoja kyntävi
sankarin vaiva,
veet valtavat, lyijyiset
lyö emäpuuta,
karit karttaa hän, seuraten
päivää ja kuuta,
ja vaikk' yli kannenkin
karkaa jo vahto,
on valkama varma
kuin ruorissa tahto.

Ja kuin vähä tähti,
mi välkkyvi yössä,
on yksilö maailman
tuskassa, työssä,
hän rientää, hän ryntää,
hän sammuu, hän haihtuu,
ei Henki, mi maailman
mahdiksi vaihtuu,
ei parhain, mi etsijän
askelet johti,
pyhin ei, jota astui
ja pyrki hän kohti,
vaan kuin valojuova
käy kannella taivaan,
niin jälkensä jää iki
ihmisten vaivaan,
jumaloit' yhä juhlien,
suuruutta siittäin,
viel' uhmassa taivahan
valtoja kiittäin.

Näin urhon, mi miekkaa
ja kannelta kantain
kuin aurinko nous yli
maailmanrantain,
mi lens yli paikan
ja piirin ja rajan,
kuin lempi, kuin leimaus,
ahtahan ajan,
hän, ääretön, rientäjä
riemua vailla,
hän, määrätön, uhmaaja
ukkosen lailla,
joka näytti, min ihminen
maan päällä mahtoi,
maan alla ja taivaalla,
koska hän tahtoi:
hän suur' oli erheissä,
sankari töissä,
nyt tähtenä kiitää
hän kaikkeuden öissä.

Ma seppeltä hältä,
maan lapselta, anoin —
Se tähtien tarhoista
poimi! ma sanoin;
hänet nähdä mä tahdoin
taivaalla kerta,
niin totta kuin hän oli
sankarin verta,
niin totta kuin häntä
ma rakastin, raukka;
minut säikytti äsken
jo orhinsa laukka,
ei enää, hän vaikk' ijät
kiitäisi tälleen,
ei konsana koituisi
maan päälle jälleen,
hän on mun, hän on mun,
minun lempeni vuoksi
hän läksi, hän poistui,
ei palaa mun luoksi!"

Polyhymnia urhouden
uskoa laulaa;
hänt' itkien, säälien
siskonsa kaulaa,
sanan lohtua montai
on Melpomenella,
vain tanhunsa tenho
on Terpsikhorella,
sen hurmalla siskon
hän huolta nyt lientää;
mut laulu, mi taivahan
rantoja rientää,
vie tähtihin outoihin
viestiä uutta,
miten kaipasi kuoleva
kuolottomuutta,
kuink' kuolottomalle
hän lempensä antoi
ja kuink' iki-immyt
kaihonsa kantoi.

MOIRAT.

    Mut päältä pilvein

Olympon vallat jo katsoo miestä,

    mi uhmin, ilvein

näin välttää tahtovi taivaan iestä;

    Zeus kulmakarvoin

jo yhteen uurtuvin uhkaa turmaa,

    ja turhaa harvoin

Apollon jousi jo joikuu surmaa.

    Hän katsoo, kysyy:

"Tuon maahan ammunko uskalikon?"

    Zeus vaiti pysyy.

Hän nähnyt on monen haaksirikon.

    Mut tää on uutta:

ei koskaan etsinyt lapsi ajan

    noin ikuisuutta.

Mi miel' on ratsun ja ratsastajan?

    Mut korvissansa

nyt Moirain synkkien laulun kuulee

    Olympon kansa;

sen ensin kuoroksi kuolon luulee.

    Se on niin loitto,

niin himmee kuin Manan manner ankee,

    miss' aamunkoitto

ei koskaan nouse, ei ilta lankee.

    Vaan virsi varttuu,

se soi kuin värttinä suuri vääntyis,

    se kasvaa, karttuu,

kuin langat harmajat laulain ääntyis;

    jo hyytää harmaus

Olympon kukkivan onnen kummut,

    maan tummuu armaus,

inehmoin kuolevat unten ummut.

    Näin Moirat: "Meidän

on valta, voima ja voitto täällä

    yli kaikkein teidän

maailman lasten, maan alla, päällä,

    niin ihmisien,

vaikk' olkoot tahtonsa kuinka ylväät,

    kuin jumalien:

Olympon kerran myös kaatuu pylväät.

    Ei kestä mikään.

On loppu sillä, mill' alkuhetki;

    käy ijäst' ikään

maailmain kiitävä kiertoretki.

    Sukukunnat kulkee,

taivaiset seuraavat Sallimustaan,

    kunis kaikki sulkee

yö, unho, kuolema kuiluun mustaan.

    Mut mahti meill' on

tuo kautta kuolonkin kuiluin iki:

    ken elonteill' on

ijäistä pyrkinyt, päässyt liki,

    hän saa, mit' tahtoi,

saa ijäisyyksien ihanuutta,

    mink' ottaa mahtoi

hän hetkein kullasta kuolottuutta.

    Me sääli emme:

tuon urhon, ken ikitähtiin lähti,

    me tuomitsemme

ikuiseen kiertoon, kuin ois hän tähti,

    ei enää vaivaan,

vaan tunteen järjenkin tuollepuolen,

    valomerkiks taivaan,

yl' ihmisriemun ja ihmishuolen.

    Sinis orhiansa

siell' ohjatkoon, kunis kuulu elää

    Olympon kansa

ja ihmisheimojen harput helää;

    sinis nähkööt sieltä

hänet oudot maat, suvut myöhäis-ajan,

    kunis ihmismieltä

tiet tenhoo taivahan-ratsastajan.

    Hän kiitäköhön

kuin kylmyys siellä, kuin talven taika:

    hän liitäköhön

ain eemmäs, että ei paikka, aika

    hänt' enää estä

tajusta viisauden taivahaisen:

    ei kukaan kestä

ken hylkää Maan-elon kukkivaisen."

    Soi laulu Moirain,

kuin Tuoni tuima, kuin hauta harmaa,

    kuin Hadeen koirain

sois haukku, saalista vartoin varmaa;

    sen kautta saavat

salat julmat julki, sen kauhuin kuulee

    avaruudet aavat;

vilu viima Kosmoksen yöstä tuulee.

JUHANA HERTTUAN JA CATHARINA JAGELLONICAN LAULUJA

INVOCATIO.

Taas karjuu Kaos ikivanha. Kauhu
titaanit valtaa, yltyy alku-yö,
syvyydet kuohuu, korkeudess' on pauhu,
Prometheun taas maksaa kotka syö,
maanpiirin saartaa luomismyrskyn sauhu;
nyt pient' on ihminen ja ihmistyö,
mut sentään sydämissä kansain, maiden
kuin ennen kukkii ahot autuaiden.

Kuin muinen siellä kuolottuuden kaipuu
käy rinnan kanssa hetken hurmion,
ja valtakunnat nousee, toiset vaipuu,
mut taide seisoo, voittaa Tartaron,
se taide, joka taivaan tulkiks taipuu
ja valtain korkeampain viesti on,
mi suulla suurempien, haastain, uutta
luo joka hetki hetken ikuisuutta.

Kas, kirkkahat kuin aikain aamunkoissa
totuuden pylväät pyhät heijastau,
ja tuoreina kuin Tauriin ruusut, noissa
ikuiset kauneus-innot seijastau,
kuin muinen, taiteen esikartanoissa
jalouden juhlaan kansat kaunistau:
miss' ihmissilmä lempeydestä kastuu,
Iphigeneia alttarille astuu.

Ja niinkuin ennen aikaan Atreun lasten,
Oresteen huuto tunkee taivaisiin,
lyö raivottaret Spartan valtiasten
kuin muinen ihmisheimon herkimpiin,
soi laulut kirottuin, ei autuasten,
kuin päätään puistais Tantalos taas niin,
ett' yöstä kuiluin kuuluu ääni kumma
kuin ihmisyyden syiden tunto tumma.

Ja niinkuin ennen ihmisrintaa raastaa
raakuuden valta, vaikka voimaton,
kun hälle heleämmät henget haastaa,
soi kielet kaunihimman kantelon,
hän suurtuu, kasvaa keskell' yötä, saastaa,
hän tulee ylvään itsetuntohon:
barbaari pelkää, koska järkkyy Kaos,
ei Agamemnon eikä Menelaos.

Siks soios soitto armahampain aikain,
uponnut kello ihmis-unelmain,
sydänten syvyyksistä ilmi kaikain
ihanteet hengen, runon ruhtinain;
ei sinis kuollut mahti taiteen taikain,
ei kunto maasta kuolemattomain,
kuin kautta taivaan vauhtiansa virmaa
Phoibos Apollon tuliorhit kirmaa.

Helise lyyra, helkä harppu parhaan,
mit ihmisheimo tietää päällä maan,
min tutki, tuomitsi tai iski harhaan,
se täällä toisin vaaoin tuomitaan;
opasta kaikki siihen onnen tarhaan,
miss' ihmiskuntaan kukin kuulutaan,
ja missä vaalii mieli miehen, naisen
vapautta kauneuden kansalaisen.

URSUS FINLANDICUS.

Miks katsot tähtiä vain öisen taivaan?
Pian aamu koittaa, tähdet kalpenee.
Oot astunut nyt Suomen karhun laivaan —
miks, Catharina, rintas huokaisee?
Kadutko, että vaivuit iloon, vaivaan
sa miehen, jota murhe murtelee,
mut joka hymyy, laulut liedot laulain,
kun on hän orja onnen, lemmen paulain.

Tuo luuttu tänne, hovipoika! Malja
myös käteen, että virsi viriää!
Kuin sinkoo kipinöitä sepon palja,
niin neron välkkehiä neste tää.
Kaikk' karkeloimaan! Soikoon nauru, nalja!
Meill' eessä viittoo elon määränpää,
ja tuolla tietkööt porvaritkin Turun:
nyt saapuu riemun saatto eikä surun.

— "Hääretkeltään nyt palaa herttuamme,
tuo rakas, hyvä, vaikka vallaton.
Me hälle hurraamme ja huiskutamme —
Jagellon neiti hällä myötä on.
Me huiskutamme ja me kuiskutamme
hyveitä kuuluisia morsion:
hän kuink' on kaunis ja hän kuink' on soma
ja sentään alhainen, kuin meidän oma."

Miks, Catharina, minuun katsot? Etkö
ihastu säveliini iloisiin,
vai niiden ennustusta epäiletkö?
Äl' epäile! Se kaikk' on käypä niin.
Minulle suutut? Suotta! Sydämetkö
jo synkenneet, vaikk' äsken lemmittiin?
Oh, mahdotonta! — Kuinka? Maljan riistät
mun kädestäin ja multa riemun kiistät!

Siis ota luuttukin! Kah, miks et ota?
Ne kaksi kuuluneet on yhtehen
niin kauan kuin on soinut lemmen sota
tai riita käynyt ritar-kalpojen,
niit' ilman tyhjä ois maailma, jota
en kärsi, siedä, niinkuin siedä en...
Ei, ei! En suutukaan, vaan kiitän Sua,
kun muistutit Sa mullan lasta mua.

Tuon tempun mulle jos ois tehnyt toinen —
ei, sit' ei tohtinut ois kukaan muu!
Sen täytyi olla nainen nuori, moinen
kuin Sinä, sielussa min heijastuu
kaikk' kaunis, hellä, herkkä, haaveiloinen,
pyhäinen, kukkiva kuin pihlapuu,
mut sentään kiinteä kuin kirkas rauta,
jonk' eessä eivät leikinlyönnit auta.

Ah, Catharina, Suomen karhu olen,
kuin on tää laiva, joka meitä vie,
oon korven mies, ma polut korven polen,
ja ryskäin siitä silloin aukee tie;
mut tieltäin kalliin näin jos rintasolen
ma löydän, lahja Laupiaan se lie,
sen hiljaa painan sydämellein silloin
ja itken, rukoellen aamuin, illoin:

"Madonna suuri! Ällös minuun suutu,
vaikk' olet valtiatar taivahan,
ma vaikk' en koskaan tästä muuksi muutu,
jään lapseks aina toisen maailman:
Sun juures eivät tähän maahan juutu,
mun eivät juuret maihin Jumalan,
joist' olet tullut tänne, tähti ylpein,
mi koskaan kirpos seeste-merta kylpein."

Sinulle tahdon toisen laulun laulaa,
enemmän ehkä mieles mukaisen,
en kiittää lemmen pyhän pyyteen paulaa,
en jumaluutta maisten muotojen,
en silmäripsiäs, en joutsenkaulaa,
en öistä kauneutta katsehen,
vaan tahdon luutuin, lauluin tuoda julki,
min sydän kauan sisimpäänsä sulki.

CONFESSIO CORDIS.

Et tiedä, laiva, mitä kallehinta
nyt kannat, eikä tiedä tähti-yö,
yön tuuli ei, ei meren aavan pinta,
ei aallot, jotka laivan laitaan lyö,
sen tietää yksin tämä ihmisrinta,
ijäinen jota itku lemmen syö,
ja jok' on kärsinyt niin paljon, että
ei armastaan voi nähdä kyynelettä.

Ah, Catharina, yössä tässä tahdon
Sinulle seikat kaikki selvittää:
lien vaikka kaltainen ma merten vahdon,
Sua lemmin niinkuin maata vehreää,
tai lien ma kaltaisempi aallon Ahdon,
jok' ajaa vellamoista vierivää,
min milloin olkapää tai jalka vilkkuu,
taas yllä aallon yhdeksännen ilkkuu.

Sinussa, Catharina kaunotukka,
ajelen utuisinta unelmaa,
min tunsi koskaan trubaduuri rukka:
ei suotu tähtiä mun rakastaa,
vain itkeä, kuin itkee rannan kukka
kesäisen iltapilven purppuraa,
tai niinkuin huokaa metsä honkapuinen,
kun hopeoi sen kuudan toukokuinen.

Tai niinkuin valkeassa yössä Suomen
yörastas yksin laulaa kullalleen,
niin laulan Sulle, kunnes koittaa huomen,
ma haaveen haikeutta sydämeen,
Sun vaikk' ei kyynel vieri alta luomen,
ei mulla taikaa Ahdin kanteleen;
heit' olen kurjempi: heit' armas kuulee,
mun ympäri yön tuulet yksin tuulee.

Sa sanot: kuulut kokonaan Sa mulle —
Ah, Catharina, mit' on kokonaan,
kun jäävät aattees salaisimmat Sulle,
miel'alas, joit' en arvaa milloinkaan,
kaikk' outo tuo, mi mulle tuiretulle
tuo ikituskaa pelkäll' olollaan,
syvyydet sielus, joit' en kestä, siedä,
yöpuoles tumma, jost' et itse tiedä!

Olemme vieraat toisillemme, vennot,
niin että usein Sua pelkään, oi,
kun kuulen äänes, tunnen sormes hennot,
nään armautes, min Aphrodite loi,
tai silmäis syvän taivaan tähtilennot,
nuo ukonvaajat, jotka vasamoi
minulle rangaistusta uhkaavinta
tai elon arpaa, jonk' on kuolo hinta.

Ah, Catharina, vastakohdat liemme,
Sua ymmärtämään sentään pyrkinen,
niin vaatii yhtynehet valtatiemme,
mut vahvemmin tää tuska sydämen:
jos jatkuu näin, me hautahamme viemme
tuon tunnon raskaan, synkän, syyllisen,
ett' oudon kanssa oli meillä olo,
meilt' että särkyi siihen sydän polo.

Ylemmä siis jos pääse en, Sa astu
alemma, että Sinuun yltäisin,
Sa linnun-laulupuu, ma virran lastu,
Sa Pohjantähti, maan mamatalin!
Sun eikö koskaan sitten silmäs kastu,
et tunne koskaan ihmistuntehin,
ma vaikka eessäs menehtyisin huoleen —
et, katsot kaltaistes vain tähtein puoleen.

Ah, Catharina, katso taivaanrantaa,
maa siellä siintää, päivä koittaa uus,
mun maani, minne laiva meitä kantaa,
Sun maasi myös ja meidän vastaisuus;
se meille murheen vaiko onnen antaa,
vain tietää Hän ja taivaan avaruus,
min eessä nyt ma alla aamuntähden
Sun kanssas kaitsemaan sen valtaa lähden.

Nyt yllän Sinuun. Maassa tuoss' on taikaa,
sen puut ja lähteet loitsulauluin soi,
sen heimon hengen onkaloista kaikaa
ijäisyys-äänet, jotka ilkamoi
kovuutta kohtalon; myös itse aikaa,
ne varmaan suuri sielun vaiva loi:
siell' on mun murheen, laulun, hengen maani,
mi utuisinta vastaa unelmaani!

Sanani äskeiset siis anteeks anna
kuin ois et koskaan niitä kuullutkaan,
taas suurna seiso taivaan morsianna
kuin herttuattarena hengen maan,
min Sulle suon, min otsalehti kanna
päin pystyin, niinkuin kruunut kannetaan,
mut muistain, että on se kruunu murheen,
tuo valtamerkki sielun vahvan, urheen.

ARTE & MARTE.

Sun arvoises jos Turun linna oisi,
se kuultais kultaa nyt ja purppuraa,
sen päällä Päivätärten soitto soisi,
sun juhlis kauneuttas kaikki maa,
kuin jumaluutta, jonka juureen toisi
mit' ijäisintään koskaan aavistaa
tää korpi kolkko ja sen kansa karu,
min kannel kyynelöi ja huokaa taru.

Ja arvoises jos oisi Suomen herrat,
he valtakuntas rajat laajentais,
he kantais kansan verot kymmenkerrat
ja ritariston rivit taajentais,
näin asejoukot, idän, lännen verrat,
he herttuansa johtoon asettais,
ja Sinun väreissäsi välkähtäen
he voittais Venäjän kuin Ruotsin väen.

Ja jos ma itse oisin arvoisesi,
ma Sulle toiset laulut laulaisin,
niin siniset kuin kukat silkkiesi,
niin punaiset kuin päärlys puuntavin,
niin tähti-täydet kuin yö huntujesi,
niin raudan-raskaat kuin on raskahin
Sun huokaukses kotimaasi puoleen,
min kaipuu Sun ja mun jo saattaa huoleen.

Ei ole arvoisesi täällä kukaan,
en minä eikä Suomen herratkaan,
tää maa on tehty toisten mittain mukaan,
me erämaita täällä hallitaan,
eik' koskaan täällä ole hallittukaan,
me ollaan ensi ruhtinaita maan,
meit' ennen sudet, karhut vallanpäällä
vain peninkulmin kuninkoitsi täällä.

Meist' alkaa valtasuku Suomen uuden,
me perustamme, mitä perii muut,
ja vaikk' on verho eessä vastaisuuden,
nää mulle virkkaneet on viikot, kuut:
me ihmistämme korven ihanuuden,
me teemme puistikoiksi korven puut,
myös pian täällä huojuu pyökit, tammet,
on taidelammikkoina metsälammet.

Ja tuonne lehtoon kilpakentän luomme,
miss' urhot jalot taittaa peitsiään
vuoks impiensä ihanain, ja tuomme
näin muiden maiden tavat maahan jään,
myös trubaduureille me suojan suomme,
jotk' omaa kieltä rahvaan raa'an tään
voi taivutella siroin taiderunoin,
näin sankartöille seppeleitä punoin.

Mut suotta solmia on voiton vöitä,
kun miestä ei, ken niillä vyötettäis,
tääll' ensin tehtävä on sankartöitä,
jos mieli, että harput heläjäis,
siks tuumin pitkin päivää, pitkin öitä,
ikuisin mistä meille maine jäis,
ens iskun Moskovako ansaitseisi,
vai Tukholmaanko meri meidät veisi.

Ah, Catharina, runon, kalvan impi,
Sa määrää, kunne meidät kuljetat,
kump' on Sun mielestäsi kaunihimpi:
haemme haaveet, joita halajat.
Ei Sulle riitä Suomen korpi, rimpi,
ei Venään veet, ei Ruotsin rantamat,
vain maailman jos jalkais juureen toisin,
ma ehkä arvoisesi olla voisin.

ULTIMA THULE.

Mun mihin maahan olet vienyt, julma,
min kansan keskeen synkän, karkean?
Sen aina kiiluu karsas silmäkulma,
kun riemuin metsälle ma ratsastan.
Ma nään, on outo sille onnen huima,
se tuntee tuskan, kaunan katkeran
ja vihan, roudan saakka sielunjuuriin —
ei lempeä, mi lietsoo töihin suuriin.

Ihailla itseään he ehkä taitaa,
ei muuta: heill' on sydämessä jää.
He päivää pelkää, itsens' ahtaiks aitaa,
ett' ei vois jalous heitä lämmittää.
Kas, kääpiöt on sukukuntaa saitaa,
itara heill' on into, sydän, pää.
He kuolis auringossa! Riemuns' ainoo
on riemu vahingon, mi toista vainoo.

Tää kerikansa! Yhtä outo sille
on ilo, onni, kuin on ihmisyys,
tuo kuolematon, jonka kuoleville
soi Taivaan Rakkauden äärettyys.
Mitä he tahtoo? Miks he elää? Mille?
Jäämeren tuuli heiltä tunteet hyys.
Ken koskaan hehku, sammu ei, on hyhmää,
ja siksi ikuista, kun on se — tyhmää!

Nää raakalaiset! Joudun raivoon, joskaan
niin pitäis ei Jagellon tyttären,
mut kun ma aattelen, he ettei koskaan
tajua tulta hengen korkeuden,
ma säälin, että tähän roisto-roskaan
sun täytyi valtiaaksi vaivaisten,
jotk' eivät tiedä ees, ken olet sinä,
keit' oomme me ja kuka olen minä!

Tää Turjan heimo! Niin ei varmaa mikään,
kuin ettei koskaan kuuna päivänään
se täällä nää, vaikk' eläis ijäst' ikään
vertaista näiden kahden kruunupään,
ja vaikka ei se iki eläisikään,
siks elää se, ett' tulee näkemään,
kuin käy sen heimon, joka herttuansa
vain tarun lukee aikakirjoistansa.

Nää pohjanperäläiset! Jos he tietäis,
mink' armon teemme heitä halliten,
he eivät halpuuttansa enää sietäis,
vaan hankkisivat valta-istuimen,
me jolle lauluin, harpuin, huiluin vietäis,
min vartioisi miekka vapauden,
ja nähtäis, kuinka kesken jäätä, lunta
on pohjolassa uusi valtakunta.

Juhana, tiedän moista miettiväsi,
mun siitä salli sua varoittaa.
Sa muista: täytyy olla pää ja käsi,
jos tavoitella tahtoo valtikkaa;
pää oomme me, ja uskot mielelläsi,
ett' on sun kätes suuri Suomenmaa,
siks aiot kapinaan sa kansan nostaa
ja siten vehkeet Eerik-veljes kostaa.

Ah, Juhana! He sua rakastavat,
niin luulet, luotat, että pety et,
mut heillä rakastaa on toiset tavat
kuin meillä: sutten, jotk' on nälkäiset.
Jos voitat, laativat he juhlalavat,
jos et, niin mestauslavat, kirvehet,
ja sun he kieltää veljes tuiman tullen,
suo purppuraksi punapaidan sullen.

Ei, Juhana! Ei meille jäänyt muuta
kuin lemmen laaja valtakunta tää.
Jos kuulla tahdot linnun-laulupuuta,
kuin mua kutsut, jätä tuumat nää!
Siks syleilkäämme, antakaamme suuta,
ja ohi olkoon tämä myrskysää:
ma koen kolkkoutta maasi kestää,
jos lupaat haavehesi hullut estää.

LUNA MENDAX.

Kuu kylmä autiolla taivahalla!
Ah, nainen lempimäni, noinko liet?
Kun paistat, silmistäsi paistaa halla,
valaiset sentään elon aavan tiet,
joit' astun, mietin mieliä ankealla;
et anna onnea, mut pelon viet,
ja korpikuuset polun kahtapuolta
ne kummeksii, kun kuljen ilman huolta.

Sa saavuit kutsumatta: nousit kuni
lait luonnon nousee eteen uhmaajan,
et tullut niinkuin kauan-kaivattuni,
vaan niinkuin tulee tieto Jumalan,
et niinkuin kaunis haave, armas uni,
vaan niinkuin varmuus tutkimattoman,
kuin selviö, jot' epäile ei kukaan,
vain kaikki järjestyy sen järjen mukaan.

Et mitään vaatinut, vaan paljon annoit,
siks oon Sun suhtees aina velkainen,
et suonut kaikkeas, vaan kaiken kannoit,
mi liioin painoi mieltä murheisen,
et suulla vannonut, ja sentään vannoit
ain olla ylin ystäväin; ma en
lähetä voi, en loitota: mun täytyy
siks vartoa kuin selvä selvittäytyy.

Ja sentään on kuin palais syksynpuistot,
puutarhat kummat tuoksuis tulvanaan,
ja vieris virrat oudot, virransuistot,
kaupungit nostais kaukotornejaan,
kun syttyy sydämessäin jälleen muistot
nuo armaat kaksin-olon autuaan,
ja on mun kera nainen musta, muudan,
mi paista ei kuin syksyn kylmä kuudan.

Ei, hän on armas, nuori, hellä, uhkee,
kuin punapilvi lämmin leimuaa,
hän sulkee silmänsä, ja ruusut puhkee,
ne aukaisee, ja pilvet aukeaa,
hän rakastaa kuin luonto toinen, muhkee,
kuin taivas etelän, kuin aamun maa,
ja päänsä päällä rakkautensa rusko
on niinkuin elämän ja onnen usko.

Kuu kylmä autiolla taivahalla!
En tiedä, ehkä nähnyt unta lien,
vain yksin vaeltanut maailmalla,
kuin käyn nyt kujaa tämän korpitien
ma haaveksien miellä hallaisalla;
mut sentään hautahain tuon tunnon vien:
ei ollut olentos kuin syksyn kuudan,
vaan olit kuin tuo musta kukka muudan.

CARMEN RUSTICUM.

Ma kuljin kerran erämaassa, kuulin
sen korpihonkain kieltä korkeaa,
ne kuinka lauloi tuimin pohjatuulin
tään kansan virttä vavahduttavaa,
tuon ensin ääniksi vain metsän luulin,
mut kuulin sitten: kaikui kaikki maa,
sen kivet, kannot, viidat virttä samaa,
tään kansan kieltä, kansain unohtamaa.

Tuo sävel sydämeeni tunki tumma,
kuin ois se ollut sieltä kotoisin,
tuo multa mielen kiehtoi laulu kumma,
kuin käynyt oisin kuoroon kappelin,
soi soitto, tuoksui pyhäsauhu summa,
ma outoon hiljaisuuteen himmenin,
ja hartahasti niinkuin lasna liitin
ma kädet ynnä Kaikkivaltaa kiitin.

Ma kuulin niinkuin kehtolaulun armaan
ajoilta, joita aavista ma en,
ma elin niinkuin esikauden harmaan
inehmo kanssa luonnon ihmeiden,
mun vaistoni lie olleet poissa varmaan,
ma elin maailmoissa muistojen
etäisten, kummallisten, lapsellisten,
kuin sinipiikain silkkihapsellisten.

Ja kas, ne astui kaikkialta esiin
ilmasta, puista maan tään haltiat,
ne nousi aalloille, ne vaipui vesiin,
kiveltä kivelle ne kiikkuivat,
ne kutsui kauas kaunihimpiin kesiin,
kun kypsyi toiset toivot, unelmat,
kun toinen, ammoin kuollut, ihmiskunta
uneksi täällä onnellisten unta.

Ne lauloi: "Mik' on meidän herttualla?
Hän erämaita yksin ratsastaa.
Hän jättää karkelot, vaikk' ulkoisalla
tuul' ulvoo, huokaa synkkä metsä, maa.
Yön, myrskyn halki, rakeen rankan alla,
hän samoo eikä rinnan rauhaa saa.
Hän Liivin linnojaanko miettii, vaiko
jo hänet raivottaret saaliiks saiko?

Ei, naista nuorta miettii hän,
mi taivu ei miehen tahtoon, joskin miehelään,
mi mielellään ei sulhon syliin vaivu,
on niinkuin kukka alla hangen, jään,
ei liikaa uneksi, ei haavein haivu,
vaan oman pitää pystyn, korskan pään,
ja siten hengen viepi herttualta,
tuo linnan valtiatar neitivalta.

Ei tiennyt hän, ett' yhtä ylvään naisi
kuin on hän itse: nyt hän havahtui.
Jos mieltä murheisen tuo lohduttaisi,
mit' tässä maassa kerran tapahtui,
joelta Tuonen tarun toisen saisi
hän kuulla, missä kumma joutsen ui,
ja kunne kerran keskeen virran jäisen
upotti lempi liedon Lemminkäisen.

Hän lempi Kyllikkiä, saaren kukkaa,
tää vannoi, ettei kiitäis kisoihin,
mut vaati vannomaan myös sulho-rukkaa,
tää että hylkäis taistot hyvätkin,
ja kisat kiehtoi yhä kirjosukkaa,
ja miekkaan paloi mieli sankarin;
kalassa Kauko viipyi, Kylli hiljaa
kuin kuudan hiipi pitkin pellon viljaa.

Hän kisaan kulki. Suuttui sulho nuori,
hän murti suuta, mustaa haventaan,
hän miekan vyötti, sotatielle suori
ja tuli vihdoin tummaan Tuonelaan;
ois siellä vieläi, ellei äiti-muori
ois hoivaellut hänen haavojaan;
tuost' uros uljastui, mies miestyi sorja,
mut ollut enää ei hän naisen orja."

Mun mielein tenhos tarun taika kuuma,
ma vannoin maahan, kansaan kuuluvain,
jonk' oli oksapuilla moinen huuma,
ahoilla leikki lemmen haltiain;
siit' asti ollut mun on mielituuma
Turusta tehdä linna valtiain,
min hovikiel' ois Lemminkäisen kieli
ja hovimiel' ois Suomen honkain mieli.

AD MANES.

Kun myrsky käy, kun valtakunnat kaatuu,
maan muodot taipuu tahtoon Jumalan,
kun moni armas haave maaksi maatuu,
tie verta tiukkuu uuden maailman,
kun sydän jähmettyy, kun tunto paatuu
edessä kauhun aina kasvavan,
niin kaunis kulkea kuin kuutamolla
on silloin kuollehien kalmistolla.

Ne nukkuu hiljaa, miehet mielen, voiman,
ja vaimot, kotiliettä vaalineet,
urohot aatran, hengen aateloiman,
tai taiston jäyhän miekkaa mitelleet,
työn jättiläiset, tuollapuolen soiman
ja kiitoksen, on turhat kyyneleet:
kuin menee merten taakse iltatähti,
kointähtenä taas noustakseen, he lähti.

On heitä mennyt monen monta tuonne
ylintä ystävää ja tuttavaa,
min muistuu mieleen joka kasvonjuonne,
min piirteet tuntee kaikki kansa, maa,
niin monta, jonka kunto, kirkas luonne
viel' elonpäiviämme kirkastaa,
myös niitä, jotka kuolo vaati varhain,
mut joista riemu nyt on tähtitarhain.

Nuo taatot harmaat, jotka hauta nieli,
nuo maammot armaat, tulleet Tuonelaan,
jos kuulis, että kumpuin näiden mieli
ois kerran noussut kukkaan, kunniaan,
ett' elpyin, viljeltynä viidan kieli
sois Lapinmaasta saakka Laatokkaan,
he tuntis, itkein tuvat tulvillensa,
jo katkeavan kuolon-kahlettensa.

Mit' on tää? Taikaa vaiko unta? Säen
taivaasta sinkoo keskeen kuolon yön,
ma kuoron kuulen, valon oudon näen,
mi tulee tuoltapuolen tähtivyön,
se nousee, laji laaja nurmen-väen,
se saapuu, sankar-suku tyynen työn,
ja niinkuin Manan koski paasipaltain
se virttä veisaa korkeampain valtain:

"Oi, pyhä vapaus synnyinmaan, mi loisti
tään kansan parhaimpien sydämiin,
kuin varma tie, mi pelon, vaaran poisti,
kuin totuus, joka juuttui jumaliin,
kuin elämä, min vaatimusta toisti
he vielä kuolinvuoteellansa niin,
se että säilyy sydämissä nuorten,
kuin hehkuu uhriliekit helkavuorten!

Eik' enää sammu koskaan Suomenmaasta
se tuli, tulkoon mikä tuulispää,
kuin kuohukoonkin pohjamutain saasta,
kuin heilukootkin hetken huiput nää;
on paikka, miss' ei päivän kielet haasta,
pyhäkkö, kunne soi ei myrskyn sää,
tuo templi muiston, kerran toivon kehto,
ja voiton, maineen, laulun laaker'-lehto."

Ja minä, laulut lehtoin toisten taitain,
tuon tunnen niinkuin oma kutsuis maa,
soi helke hillebardein, rautapaitain,
ritarit rientää, liput leimuaa,
ne yli ryntää elon, kuolon aitain,
ne pois kuin rautamyrsky ratsastaa,
ne nousee, mennen merta, maata pitkin,
Tavastit, Kurjet, Hornit, Flemingitkin.

Ah, Catharina! Enää en ma kestä,
lupauksen rikon, jonka Sulle tein.
Mua ällös epää, enää ällös estä!
Riveihin syöksyn Suomen ritarein,
lyö liekki outo Suomen sydämestä,
se valtaa, tenhoo, syttää sydämein,
käyn kalpaan eestä maan ja eestä Sinun!
Nyt arpa lyödään Eerikin ja minun.

NIL NISI MORS.

Yö on niin pitkä, kolkko vangin koppi,
mun hyvät henget kaikk' on hyljänneet.
Siis tuta täytyikö mun tääkin soppi,
nää nähdä kammon jylhät jyrkänteet,
ett' oppisin, mit' orjanmieli oppi,
ett' tunnon tuskan kuumat kyyneleet
mun kastais katuvaisen poskipäitä,
jok' äsken vielä vietin omien häitä?

Ei koskaan, koskaan! Surustain ma suurrun
kuin tarun jätti, jonk' ol' äiti Maa.
Jos murheen multaan lyöty lien, ma juurrun
sen helmaan, juon sen voimaa voittoisaa.
Tään alle ankaran jos kuorman kuurrun,
ansaitse armoa en korkeaa,
ma että synnyin kruunupääksi, että
en elää voi ma elon ylpeydettä.

Isomman itseään he kammitsoivat,
siks keltään, koskaan pyydä anteeks en!
He viedä vallan merkit multa voivat,
mut henkeni on herttuallinen;
he minut paikkaan tähän pahaan toivat,
ma pidän aarteheni ainoon sen,
min perin taatoltani uljahalta,
min mulle antoi Taivaan kaikkivalta.

Ma pystypäänä käydä tahdon kautta
eloni tarun, kuoloon kruunatun.
Jo tiedän, mua vainotaan sen tautta —
ah, Eerik, Eerik, hyvin tunnen sun!
Mua valmis vartoo vainajain jo lautta,
mut vaikka Kharon kohta korjaa mun
ajaen airoin alhon tumman tiehen,
minusta saa hän purren kokkamiehen.

Ja nainen nuori, vierelläin mi makaa,
myös viime matkallani vierelläin
on seisova kuin Pallaan patsas vakaa
Manankin mahteja näin viehättäin,
sen muotonsa tuo marmor-tyyni takaa
ja poven päiväkummut kukkapäin;
ma niitä suutelen ja hiljaa kuulen,
hän kuinka herää humistessa huulen:

"Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä,
meill' yks on tuska lemmen, yksi tie,
me käymme yhdess' yön ja päivän teitä
mik' eessä elon armolahja lie,
se suokoon kukkia tai kyyneleitä,
meit' autuaita sama arpa vie
ain autuudesta autuuteen, kuin kantaa
hääpurtta yö päin punapilven rantaa.

Ja tiedätkö, on pilvein tuolla puolla
mun valtakuntani, on onnen maa,
miss' osataan myös armaan eestä kuolla,
ei yksin huoata ja armastaa,
sun suuteloihis kuolla tahdon tuolla,
jos tääll' en heidän vainoltaan ma saa,
tai tahdot ennemmin, sua että lemmin
vain sydämessäin vielä ijäisemmin.

Ne houkat! Niinkuin Fatum itse kulkee
yl' ihmisriemun, ihmistuskankin,
niin kulkee Lemmen kaikkivalta, sulkee
syliinsä kaikki suonin sykkivin,
ja mulle haastamaan he tulla julkee,
sun että heljän, hyvän hylkäisin,
min luona myrskyisen on olla lauha,
min luona rauhattoman mull' on rauha."

Jagellon tytär, suljen suudelmiini
sulosi, sikskuin koittaa päivän koi!
Ma Sinuun miellyin, Sinuun kierryin kiini,
en Sua ilman elää, kuolla voi.
Punainen huuliltasi purskuu viini,
ma kuulen, maasi satakielet soi,
ja suurta suudellen Jagellon lasta
ma olen vapaa joka vankilasta.

CHORUS MYSTICUS.

On tuskan tuttu jalo Vaasan suku,
tuo suuri hyveissään kuin paheissaan,
myös laaja Sforzain rikosten on luku,
Jagellot julmat maissa mainitaan,
Jumalan armost' teill' on päällä puku,
min hurmevirrat vihki purppuraan,
siis kuulkaa, kaunokaista lasta kaksi,
se kuink' on huuhdottava valkeaksi.

Vain rakastakaa toisiannel Lempi
on lahja teille taivaan ylimmän,
myös suotu teille hekkuman on hempi
ja hellyys, tähkä onnen täyttyvän,
maa että oisi teille etäisempi,
lähempi taivas, kussa kutsuu Hän
luo milloin luotujaan kuin myrsky, milloin
kuin lounatuulen kuiske kuudan-illoin.

Vain rakastakaa toisianne! Vihan
tuo lempi tullessaan, se tuntekaa!
Syvyydet nähkää sydämen ja lihan,
maat, joita aatos yksin aavistaa,
jumalten kaltaisia olkaa ihan,
mit' teille onni suo, se ottakaa!
Näin hetken hurmioita kunnioittaen
te käytte eespäin ijäisyyttä voittain.

Te älkää luulko: ijäisyys on täällä
tai siellä! Ijäisyyttä kaikki on.
Ei aikaa ole. Niinkuin myrskysäällä
on lehden lento, niin on inehmon,
mi pyyteen varsall' ajaa vauhkopäällä
tai orhill' onnetarten tuokion:
hän paikan tietää, mistä tielle lähti,
ei, kunne kulun ohjaa kiertotähti.

Kuin lempi muinen tarumailla Hellaan
Helena Parista, niin lempikää!
Hävitti kaupungin he kauneudellaan,
mut raunioille rakkaus, laulu jää.
Akhilleus, Briseis maita mainehellaan,
Aeneas, Dido lemmell' itkettää;
ihana sortui Ilion, mut nousten
sen yöstä soi taas suihke sotajousten.

Tai kirja kun Paolon nuoren pauloi
Francescan kaunokutrin kahleisiin,
Beatricen sulho suuri siitä lauloi,
sen kaiku että kantoi jumaliin:
hän itse kultaa kuolotonta kauloi,
ihaili lemmen ijäisyyttä niin,
ett' astui kautta kuolon kauhun, vimman
hän Tulitaivoon auvon korkeimman.

Tai taikamaljaa kun Isolde-impi
ja Tristan koito oli maistaneet,
upotti heidät unten viepä rimpi,
erotti heidät maat ja väljät veet;
eik' kannel kaikunut lie kaunihimpi
kuin kerran kaikui kansan kanteleet,
min kesken nous kuin kukkaköynnös-pylväät
Ginevran, Lancelotin laulut ylväät.

Ja monta muuta, jotka hauta nieli,
joit' ilman maa tää toki tyhjä ois,
ei taipuis taivahisin ihmismieli,
ei kaunehintaan kansat ihannois,
tääll' yksin haastais rahvaan raaka kieli,
vain patarummut, sotatorvet sois,
ei koskaan lyyrat lempeyden, ei sulon,
vain ähky-äänet työn ja toimeentulon.

Siks rakastakaa toisianne! Suorin
tie on se taivohon, ei tasaisin.
Mut vaikka pilviin piirtyis vastavuorin,
se käykää, nouskaa liekin leimuvin
jumalten tupiin, tulkaa tänne nuorin
jäsenin, ruumiin, sieluin, unelmin
kointähti-korkein, syvyys-täysin sylin,
teiss' että aukeis alhaisin ja ylin.

VOX INTIMA.

Ma tulen niinkuin erämaasta tuuli,
mut saavun kera keitaan tuoksujen;
kun myrskyt mylvii, mun on mykkä huuli,
mut päättyessä päivän melskeisen,
ma ijäinen, min kuolleheks jo luuli
inehmon heimo, hiivin vaieten
kuin varjo korven taikka kuusten kuiske,
kun luona liikkuu keijun hunnun huiske.

Mua älkää karkoittako! Kerron teille
ma itsestänne ihanimmasta.
En mitään pyydä. Tehköön kerjureille,
mit' aikoo mulle lahjaa antava.
Vain vaadin korvaa lasten kyyneleille
povenne maininkien pohjassa,
jotk' Eedeninsä katoomista itkee,
kun kalma heiltä kukat heljät kitkee.

Ne leikki siellä sievin päivänperhoin,
ne kirmas yli niittuin kirjavain.
Yön hunnut yksin heidät huoli verhoin,
Koi-Luojan rusko heidät riisui vain.
Suristen lailla kimalaisten kerhoin
he tanhus aattein, tuntein autuain;
Maa, suuri maammonsa, ol' heille hyvä
ja Taivas taatto korkea ja syvä.

Se oli heidän koko maailmansa,
ei ollut heille tuttu piiri muu.
He siihen uskoo, pyrkii uudestansa,
he haaveissansa siihen sijoittuu,
ja jälleen taivas tarjoo armoansa,
maa kukkii, paistaa onnen päivä, kuu,
mut kaikki niinkuin halki kuolon härmän
tai kautta särkyneiden unten särmän.

Tuon tarun, tuodun päältä päivänkukkain,
ma kuiskin kuolevaisten sydämiin,
kun vait on intohimot ihmisrukkain,
miel' altis ijäisyyden aatoksiin,
ja katso: laulu lasten kaunotukkain
se seestyy, lautuu, sädehtii jo niin,
heill' että haaveissaan on yllä kaaret
kuin taivon korkean tai höyhensaaret.

Ah, kuinka kultaisena tuolla paistoi
elämän onni joka oksapuin,
mut onneton, ken niiden heelmää maistoi,
hän riutui, riutui rinnan haaveiluin,
hän näkymättömiä vain nyt vaistoi,
hän kuuli helkkeet harppuin salattuin:
laill' Ekhon toinen niiden ääntä toisti,
mut toinen kuin Narkissos nuori loisti.

Tapahtui: iski tulta ilmanrannat,
maa tummui, peittyi pilvein pimeyteen,
vihisi virrat, liikkui linnat, sannat,
vapisi vahvuus päällä maan ja veen,
puut pitkät murtui, kaatui vuorten kannat,
maailma syöksyi yöhön ikuiseen,
kuin sortuu pyyteen pyörremyrskyn alla
pyhinkin lapsenhuudoll' haikealla.

Ja niin ne huus, ne hyvää lasta kaksi,
kuin kannelkielet, jotka katkeaa!
Min Luoja loihti heille onnelaksi,
se meni, niinkuin menee taivas, maa;
he juoksi, joutui aina kauemmaksi,
huus turhaan toisiaan ja jumalaa;
lie heidät niellyt peto korven, taikka
all' ilman oudon heill' on hautapaikka.

Mut kerrotaan: kun hirmumyrskyn kuulee
he vieläi viidakoissa kulkevan
tai ihmis-intohimon tuulet tuulee
kuin hehku aron, päivän polttaman,
niin yhä huutaa he, ett' outo luulee
heit' ääniks omantunnon tuskaisan,
mi vaatii vastausta, kunne heiltä
katosi Eeden elon lyhyen teiltä.

He ovat jälleen hyvää lasta kaksi,
jotk' ovat onnelansa löytäneet,
kaikk' karkkoo halpa heistä kauemmaksi,
etäälle elon tuskat, kyyneleet,
käy heille maa ja taivas kirkkahaksi,
vihertyy viita, hopeoituu veet,
he näkee unta, kuinka leikki kerran
he ahoill' autuailla lemmen Herran.

Mut taru lisää: heistä toinen toisen
jos pettää, kumpikin he heräjää,
voi toinen anteeks suoda angervoisen
tuon toisen syyn, mi syynsä selittää,
elämä vieläi heille aurinkoisen
voi illan antaa, mutta murhe jää,
kuin katsois toistaan kautta kuolon härmän
he taikka särkyneiden unten särmän.

CARMEN BOREALE.

Jagellon lapsi, jälleen luuttus lainaa
iloksi illan yhä tummuvan.
Sun päähäs tahdoin Suomen kruunun painaa,
mut painoin tuskan orjantappuran.
Lien mennyt mies, jo hautaan valmis vaihaa,
vain tiedän, että Sua rakastan,
Sun kauttas vaan, kun sulat suudelmiini,
ma vielä riipun elämästä kiini.

Näin siis on käynyt, rakas lapsirukka!
Takana vangin rautaristikkoin
nyt nääntyy kristikunnan kaunein kukka
vain vuoksi sulhon polon suuteloin,
tuon lemmen, nuoren niinkuin poskes nukka,
tään hurman, jonka huuliltas ma join;
kuin puron poikki puiden latvat taipuu,
niin meidät liitti rakkaus ja kaipuu.

On talvi tullut, koht' on jäässä meri,
yö saartaa, sammuu toivo viimeinen,
mun talttuu tahtoni, mun viihtyy veri,
jää jäljelle vain nöyryys sydämen,
ja sentään mull' on luonto, mieli eri
kuin ihmisillä maan tään hallaisen:
heill' lemmetön kuin Lapin laajin salo,
mun niinkuin korven päällä pohjanpalo.

Jos kerran katto siirtyis, päivä koittais,
Sun puhtaan kauneutes se purppurois,
ja Juhana jos veljen julman voittais,
me mentäis täältä kaukomaille pois,
Sun maahas, missä satakielet soittais
tai missä Böhmin viidat vihannois,
ain tuonnemmaksi, Alppein tuolle puolen,
taa veljesvainon sekä huomen-huolen.

Siell' alla puiden toisten, toisen taivaan
Sua kaikesta ma kiittää tahtoisin,
kun suostuit kerran Suomen karhun laivaan,
eloni aavan astuit myrskyihin,
mun vangitunkin murheeseen ja vaivaan,
Sa ihmisistä armain, ihanin,
min silmiss' on kuin siinto tähtein toisten,
tai terhen aamun rantain aurinkoisten.

Ma uskon tähtiin, tähtitarhain valtaan
ylitse kansakuntain, yksilöin,
se meitä seuraa ääreen kuolonkaltaan,
se meille puhuu sielun keski-öin,
kipuja vielä Kiirasvuoren paltaan
se verhoo Taivas-armon auervöin
ja Toivon, jok' on ikuisuutta itse,
siks parhain paistaa ihmissydämitse.

Jagellon lapsi, jalo lilja, käyös
siis kanssain kärsimyksen kirkkauteen,
kuin tähti yön mun tielläin ylennäyös,
mut vieös viitaan iankaikkiseen;
mink' yöhön eksyn, yöstä välkähtäyös,
mink' etsin päivää, päily sydämeen,
ma että erottaisin hyvän, pahan,
en paatuis veljeäni vihaamahan.

DE PROFUNDIS.

Rakastaa tahdon! Kuulun rakkaudelle
kuin kukka auringolle aamunmaan.
Mitä ma olen pahaa tehnyt, kelle,
mua näin ett' ylenmäärin kiusataan?
Jumala, armos anna vaivaiselle,
suo minun mennä tummaan Tuonelaan!
En enää elämää ma kestä. Rauhaan
ma tahdon Manatarten maahan lauhaan.

Miss' olenkin, ma olen tiellä muiden,
siks salli päättää minun päivät nää,
suo soutaa rantaan Tuonen raitapuiden,
päin käydä tupaa pientä, himmeää,
ja vierren viikkoin, vierren vuotten, kuiden,
katua kauhistavaa elämää,
johon ma synnyin, itse syytä vailla,
vaan josta vastuu mull' on muiden lailla.

En kestä enää tässä vankilassa!
ma tunnen, että täällä turmellun,
tai ammoin turmelluin jo maailmassa,
mut siellä kohtaloin ol' yksin mun:
kaks meitä tääll' on ilmass' saastaisassa,
mi myrkyttää myös, Catharina, Sun,
Sun poskes kelmenee, Sun sulos haihtuu,
Sun sydänkesäs sydänsyksyyn vaihtuu.

Oh, usein yössä rukoellut yksin
ma oon, ett' täällä yksin oisinkin,
et kärsimyksiäni kärsimyksin
lisäisi, kahden kurjan tuntemin!
On onni hyvä jakaa ystävyksin,
mut murhe yksin kantaa kaunoisin;
kun tummut, tummuu tuska sydämeni,
kun valkenet, ei palaa valkeuteni.

Ma kiittämätön? Tuota tuskaa puuttuis!
Sit' ilman kyllin suur' on kurjuutein.
Mua koeta ymmärtää, Sa ettet suuttuis:
Sun suruas vain säälii sydämein.
Sa uskot, toivot, että kaikki muuttuis...
ei muutu mikään. Tänne ijäksein
ma jään, sen näen, holvein näiden huomaan,
tään tuskan maljaa sakkaan saakka juomaan.

Ah, Catharina, lähde kaukomaille,
unohda minut, miehes onneton!
Sun suurta sieluas jos jäänkin vaille,
jää mulle riemu riemuin muistelon.
Isäisi maille matkaa autuaille,
jumalten lapsi, juurta auringon,
ja siks äl' itseäsi kiinnä minuun,
ma että, kurja, kerran kiinnyin Sinuun.

Mitä ma lausuin, Catharina? Poisko,
Sa, ainoo aarteheni päällä maan?
Nää holvit järkeni jo vieneet oisko,
kun haastan, mit' en mieti milloinkaan?
Sinäkö pois? Tuo vastaukses voisko
unohtua, tuo sana valtiaan,
mi meitä seuraa ilon, tuskan teitä:
"Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä."

Mua ethän kuule, Catharina? — Poistu!
Ei, jää! — Pois, pois! — En Sua kestää voi.
Sa seesty, kirkastu, Sa auringoistu,
mun, pimeän, jo sielukellot soi.
Kun niitä kuulen, tiedän: koskaan toistu
ei taru onnen, jonka lempes loi...
Jää, armas, jää! Mua ethän kurjaa kuule,
tosiksi hourehia houkon luule!

CONSOLATIO.

Juhana! Juhana! Miks kiusaat mua
ja itseäsi sanoin kirpein noin?
Noin ruoskii raivottaret rangaistua,
noin iskee nuolet ihmiskohtaloin.
Sa tiedät, että rakastan ma sua,
sun tähtes kaikki kestää, kantaa voin,
mut jos sa horjut, epätoivoon lankeet,
on mullai eessä päivät pitkät, ankeet.

Sua usko en ma kiittämättömäksi,
mua sentään murheutat sanoillas,
kun hulluus, äsken huuliltas mi läksi,
vain muistuttaa sun omaa murhettas,
kun soisin sorjemmin sun kärsiväksi,
jalommin jaksavaksi vaivassas,
mut sentään, kuinka jaksat, kärsinetkin,
oot mulle kallis elon kaiken retkin.

Lien ollut liian kylmä rakkaudessa,
ma vaikka rakkauteeni raukean,
mull' oli tunto lemmen leimutessa,
ett' ovat lainaa lahjat Salliman;
siks yhtä tyynnä onnen kukkiessa
kuin kuihtuessa näit mun kulkevan,
mun uskoit patsahaks, mi tuskin eli;
sen sydän vaikka tulta sykähteli.

Havaitsin usein: pitänyt et siitä —
äl' epää — ei, sun hyvin ymmärrän,
näät rakkaudessa liikakaan ei riitä:
ken paljon saa, jo vaatii enemmän.
Ei Eros kerran annetusta kiitä,
vaan toivotusta iloitsee jo hän
kuin laps, mi kysyy joka loppiaissa,
taas eikö pian olla joulun maissa.

Oon ollut sentään hyvä seura sulle
ja uskollinen sielun sisimpään,
myös olet ollut mies sa muhkein mulle,
et pieni koskaan: kannoit korskan pään!
Jos sallimus siis sulle, sorretulle,
toi turmion, sit' yhdess' itketään,
ja vaikka tuska monet tunteet turtaa,
se saa ei meitä masentaa, ei murtaa.

Luo monet seikat lohdutusta meille:
kuin kurjat oommekin, on jumala,
on Taivas, miss' on armo kyyneleille,
ja pyhimysten sääli palava,
säteileväinen elon eksyneille;
ja Juhana, on meillä muistoja,
on menneisyyden kuvakirja, jota
ei meiltä mikään onnenvaihe ota.

Kas, tässä kirja! Kesken armon aikaa
ma siihen aatokseni siirtelin,
nuo lentäväiset, koska lemmen taikaa
ma taivaankanteen saakka piirtelin,
säkeistä näistä ehkä kaukaa kaikaa,
syvintä silloin mitä mietinkin,
kun elo seijastui kuin tähtiseule
ja kuulsi maailma kuin kultaneule.

Se ota, joskus sitä illoin lue,
kun paistaa kammioomme kalvas kuu,
sa sillä mieltäs turtuvaista tue,
kun öisin aavehin se ahdistuu,
parempiin sointuihin sen puutteet pue,
salasta keksi, mit' ei virka suu,
ja muista tuo: on rakastettu sua
kuin ketään maailmassa — paitsi mua.

Sa näet, sun' on tilaa vielä: kaksi
tai kolme lehteä, ne tyhjät on.
Tää mulle kävis kahta kalliimmaksi,
jos niihin tuhlaisit sa tuokion.
On tuska luotu meille lunnahaksi
runouden, taiteen, taivaan auringon,
ja kun ei täällä leikareita muita,
me leikkikäämme lemmen haaveiluita.

RIME.

SERENATA.

Armaani nukkuu! Ah, en herättää
ma häntä tohdi, hiljaa laulan aivan.
Nyt tuollapuolen valon tuskan, vaivan
hän kulkee kummun tietä himmeää.

  Hän minne päätyy? Miss' on määränpää?

Hän vierii valkamahan haavelaivan,
mi lähtee kohti merta myrskyisää,
mut vaikka muistoistani kuinka kaivan,
en muista, minne päätyy pursi tää.

  Ylintä muistelen vain ystävää.

Armaani nukkuu! Ah, en herättää
voi henkeäsi, siksi eessäs emmin:
se itsestänsä herää iloisemmin;
vain yölle virteni voin virittää.

  Mun yksin tähdet täysin ymmärtää.

Siis, kivi kallis, lippaaseesi jää!
Kun kuulet, kuinka Sua laulan, lemmin,
Sun kirjokantes aukee kiirehemmin
kuin ikkunaasi lentää laulu tää.

  Sun hohtos silloin päivän pimittää.

BALLATA.

En onnekses ma tullut elämääsi,
en olotilaa tuskatonta tuomaan,
ma tulin sulle surut suuret luomaan,
mun tuntos tuomariksi Luoja sääsi.

Nään sinut selvään kaikin virheinesi,
mut lempimästä laata
en sua voi, en tahdo, tohdi lainkaan.
Rakastan, raukka, kaikin erheinesi
sua enkä muuta saata —
ma onneton, mink' osan kurjan sainkaan!
Ma tuota vaikerranko? Oh, en vainkaan,
ihanin ihmisistä oot sa, armain,
tien viitta mulle, vahti suuntain varmain,
vereni vaikka velloo tuulispääsi.

Visersi mulle pääskyt räystähältä:
"Te käytte tuhoon, turmaan,
jos liitytte te toinen toisihinne."
"Voi olla", vastasin, "saan kuulla häitä,
hän kunne kulkee, hurmaan
vai hulluuteen, ma häntä seuraan sinne.
Siis virka, rakas, suuri sulho, minne
sa menet, että menisin sen mukaan
kuin pursi myrskyn kanssa myötäsukaan.
Ma valmis olen. Milloin vietät hääsi?"

Ja puiston vanhan puut ne varoitteli:
"Äl' ole, neiti nuori,
niin valmis lempeen, rakkauteen niin raju!
Se rakkaus vain elon halki eli,
min kauan kattoi kuori,
min kukkimista vaali valpas taju.
Jos taivut helposti, jos niinkuin paju
kädessä kierryt miehen miekallisen,
hän unhottaa sun arvos antamisen,
siks liekkis peitä alle järjen jääsi!"

Ma vastaan huokasin: "Ah, tiedän hyvin,
ujompi olla pitäis,
uneksivampi suurten sulhoin eessä,
mut rakkaus on olemuksein syvin;
sen ihanuus ett' itäis,
ma sitä hellin, hoidan silmät veessä.
Mut tunnen naurussa kuin kyyneleessä:
salata liekkiäin en voi, se hiiluu
mun lävitsein, se poskipäiltä kiiluu,
silmistä sinkoo, etsii kipinääsi."

BARCAROLA.

Kas, kuinka kuudan virran veessä häilyy,
jää jälkehemme vana hopeinen,
niin muistossain tuo ilta muudan säilyy,
kun kuulin lyönnit rintas rakkauden,
Sua uskon, armas mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin syvyydestä tähdet päilyy
tai siimes suree rannan raitojen.

Sa mulle virkoit vienoin äänin silloin:
"Ah, Catharina, olen onneton,
mua lemmit, luulen, mutta virka, milloin
voin kotiin viedä moisen morsion!"
Sua uskon, armas mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin tuoksuu kukat kuudan-illoin,
tai kielet helää kaukokantelon.

Ja vielä virkoit: "Täältä tahdoin noutaa
ma sielulleni rauhan rakkahan,
tuo toivo turha oli, mennä joutaa,
juon surun maljan saakka sakkahan."
Sua uskon, armas mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin säde ilmain merta soutaa
tai tuli syttyy kodin takkahan.

Ja vielä lausuit: "Rakas lapsirukka,
on mullai mielessäni kuolottuus,
mut vain sun kauttas, kristikunnan kukka,
ma Luojaa kuuntelen, kun haastaa suus,"
Sua uskon, armas mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin kastein kylpee nurmen nukka
tai tuntureilta tulee aamu uus.

Syleile, suutele mua, armas miesi,
min otsall' onnen kruunu kimmeltää!
Mihinkä mennet, kunne käynee tiesi,
sua seuraa, sulle sykkää sydän tää.
Sua uskon, unten mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin lämpöänsä liekkaa liesi
tai perho kiitää kohti kynttilää.

Mun surmaa suutelos, ma tahdon palaa,
sun silmistäsi liekki outo lyö,
mun sieluin, ruumiini sua yksin halaa,
sydäntäin kaipuu, sulo tuska syö.
Sua uskon, unten mies,
sua rakastan kenties,
mut niinkuin kuudan lempii kultakalaa
tai kaiken kattaa tähtiteltta-yö.

NOTTURNO.

Ah yöhyt hellä, joka lempeydellä
maan huolit huntuus iankaikkiseen,
näin maata suo maailman sydämellä
sa lapses, unelmiinsa uupuneen,
kuin sallit, ett' on tupa tähtösellä
ja laineell' liikkuvalla linna veen,
myös piha pitkä ilman pilvyellä
tai talo nousta taivaan autereen;
tyyssija heillä tyyni on, — mut kellä
on rauha riutuvalla rakkauteen?

Ah, armas, kuule, kuink' yön sykkehellä
on niinkuin kaiku kaukokanteleen,
kuink' alkaa hiljaksensa helkähdellä
kuin jää yks-öinen ääneen hopeiseen!
Syyskylmät saapuu, suo mun lämmitellä,
en muuten kestä uuteen keväimeen,
suo sydänlämpöäs mun lähennellä,
mun tuta riemu rinnan syttyneen,
kun kaikki sammuu, katoaa, — mut kellä
on helkatulta arkeen ainaiseen?

RONDO.

Oli itkun ilta,
maan tanhuvilta
yön kuudan-silta
pois kutsui vain;
sen muistan iki
kuin tuskaniki,
kun kuiskit liki:
"Sua lemmin ain!"

Oli haave-hetki,
oli aave-retki,
soi kulkusetki
kuin kuolleiden:
"Sua lemmin aina,
ah, Luojan laina,
nyt taakat paina
ei taivaisten!"

Oli onnen hyrsky,
oli tuskan tyrsky,
oli tunteen myrsky
ja järjen jää,
mua kutsui hääni,
mun murtui jääni,
mun sortui ääni
ja pyörtyi pää.

Oli kuusten kuiske
kuin huntuin huiske,
kävi tuulten tuiske
kuin viuhka yön,
yli maiden, soiden
me mentiin noiden,
pois karkeloiden
taa tähtivyön.

Oli laulu loitto,
soi sfäärein soitto
kuin aamunkoitto
maill' autuuden
lie kirkkahilla,
yökasteisilla,
tai kuolevilla
hymy viimeinen.

Oli kukkain suku
kuin Floran puku,
oli karjain luku
kuin Artemiin,
nous kumpuin pinnat
kuin Cereen rinnat
tai taikalinnat
lie Eleusiin.

Oli hetket huvat
kuin tuulten tuvat,
kävi mielikuvat
kuin vyöryt veen,
kaikk' kahleet laukes,
maan kammot raukes,
rajat yöhön aukes
ja rakkauteen.

Oli huokaus huolen,
ma luulin, kuolen,
jään tuollepuolen
ma Tuonen vuon,
mut sentään palaan:
niin luokses halaan,
jos sen ma salaan
tai julki tuon!

CAPRICCIO.

Yön pitkän vaikka viihdyin vierelläs,
en ollut, onneton, sun mielessäs,
sa muita tuumit, mietit mietteitäs,
et mua, suuri, tuhma sulhokulta!
Kai muistit muinaisia? Lempeäs
tät' uskotonta taikka uutta tulta,
min kipinät jo kiehtoo sydäntäs,
näin riistäin kaksin-olon onnen multa?
Vain varmaa on: et ikipäivinäs
saa rauhaa rakkauteni haaveilulta!

Ken on hän? Tiedän muita lempinees
mua ennen, enkä tiedä empinees,
jos etees sattui silmä, otsa sees,
punainen poski, maire marjahuuli.
Äl' epää! Uskoton, et myönnä ees?
Sun lujaks ehkä luonteheksi luuli
naisraukka, joka luotti rakkautees,
niin huimaan, haihtuvaan kuin pohjatuuli!
Kah, kerro! Kenen myönnät pettänees?
Jo sydän tää sun salaisuutes kuuli.

Mua petät! Mutta jos sa myönnät sen,
niin, kautta rakkautemme Irattoisen,
sinusta tekee henkipattoisen
jokainen leikamoiva lemmenhovi:
soi sulle ään' ei sulokuiskehen,
ei armas aukee salpa, sala-ovi,
käyt mierolaisna maassa miekkoisten,
sun kiroo joka kauniin naisen povi,
näin kesken parhaiden oot pannainen,
ja muiden kanssa ei sun elää sovi.

CANZONE.

Soi, laulu, kerro maasta Gruusian,
min miehet uljaat on ja naiset norjat,
mut kaikki Sukkamielen suuren orjat
ja ylpeät kuin tähdet taivahan.

   — "Ah, armas, liian kauan sun
  jäi silmäs päivänlaskuhun,
  ei noussut päivään nousevaan!"
  Näin Gruusiassa lauletaan.

Soi, laulu, kerro ruhtinattaresta,
min silmät lemmen, leikin tulta lyö,
mut joka synkkenee kuin synkin yö,
kun kuulee kuiskittavan vertaisesta.

   — "Ah, armas, liian kauan sun
  jäi silmäs päivänlaskuhun,
  ei kohti käynyt korkeaan!"
  Näin Gruusiassa lauletaan.

Myös oli ruhtinas, mut runon vain,
hän kuumin verin vallatarta lempi,
mut kerran erhettyi, ei tuhoisempi
lie ollut lemmen erhe näillä main.

   — "Ah, armas, liian kauan sun
  jäi silmäs päivänlaskuhun,
  siksi kuljit, koito, kuolemaan!"
  Näin Gruusiassa lauletaan.

Istuivat illan suussa kukkulalla,
katsoivat kaksin päivää painuvaa,
mi päärly-päärmehellä, purppuralla
punaili tarun, taiston Gruusiaa.

   — "Ah, armas, liian kauan sun
  jäi silmäs päivänlaskuhun,
  sa luontoako lemmit vaan?"
  Näin Gruusiassa lauletaan.

Puristuu nyrkkiin käsi hieno, hento,
rypistyy otsa, silmä tulta lyö,
välähtää tikari kuin tähdenlento,
ja runon ruhtinaan jo saartaa yö.

   — "Ah, armas, liian kauan sun
  jäi silmäs päivänlaskuhun,
  siks hyvin jouti sammumaan!"
  Näin Gruusiassa lauletaan.

SONETTO.

Ehk' enemmän sua kiehtois lempi tää,
jos oisi mulla naljat naisten muiden,
jos lämmetessäs jäähtyisin kuin jää,
jos huikennellen säänä huhtikuiden
ma voisin viihtää, kiihtää, kimmeltää —
ma vieron tapaa tuota virnasuiden;
ma otan syleilys kuin lämmin sää
ja aurinkos kuin kukat heelmäpuiden.

Ma hyvää sulle tahdon ainoastaan,
sua varten kaikki kukat, heelmät kannan,
en vartoa voi sinun antaa ees:
vaan niinkuin takaa kesän taivaanrannan
käy aamu iltaa puolitiehen vastaan,
niin punastun — ja syöksyn sydämees.

PASTORALE.

Heleä painui päivä laskulleen,
sen säteet säilyi,
sen kullat niinkuin keltahunnut häilyi,
ne kaiken taivaan kaarsi keltaiseen,
myös metsän, maan ja veen
ja niitun kukkineen
ja puistolammen, joka tyynnä päilyi.

Sen partahalla paimentyttönen
tuo keltatukka,
tuo kautokenkä, punapaula-sukka,
ritarin eessä seisoi vaieten,
mi vaati vastauksen
runoista rakkauden,
jotk' oli juuri huoannut hän rukka.

Veen kaivoon kesän kauneus heijastui
niin helakasti
kuin aikois elää elon syksyyn asti;
maailma toinen siellä seijastui:
kuin täällä, ulpu ui,
puun-oksat ojentui,
aurinko paistoi iki-armahasti.

Niin erhettyikin keltasirkku tuo,
lens lehtipuusta
päin kuvapäivyttä, päin kuvakuusta,
yritti unten ystävänsä luo,
erotti totuus nuo,
ei toisillensa suo,
siks soi nyt laulu keltasirkun suusta:

"On pakko pantu, säätty lause lain,
ken tahtoo kuulla:
pyhällä pysy lemmen laulupuulla
ja tyynnä tyydy onneen unelmain;
näät kylmän kylvyn vain
saa keltasirkku ain,
jos tosiks alkaa haaveitansa luulla."

Ritari kuuli mielin murheisin
ja virkkoi julki:
"Tuo laulu multa ovet onnen sulki."
Mut kun hän kääntyi puoleen kumppanin,
hän yksin olikin,
pois hitain askelin
jo puistontietä paimentyttö kulki.

ALBA.

Herätkää! Hehkuu koitto auringon!
Päin linnaa rientää ratsu puolison.
Herätkää hurmastanne!
Pois houreet houkkion!
Tuon viestin turmastanne:
hän asestettu on!
Hän teidät surmaa, nauttii surmastanne.
Herätkää hulluudesta haaveilon
tai kohta käytte hurmekuolohon!

— "Jos lemmen tään me eitämme,
niin parhaimpamme peitämme,
elomme helmen heitämme —
päin pystyin käymme teitämme!
Ei, suloineen ja suukkoineen
tää lempi kuuluu korkeuteen,
koinhetkeen toiseen, kolmanteen,
ehk' aamuun iankaikkiseen!"

Ei hullutusta moista kuullakaan!
On turmionne turma kansan, maan.
Voi, herjaa, häpeäänne,
jos vaimo valtiaan —
sep' oisi kauhun käänne! —
näin täällä tavataan.
Pian kalman karkeloihin häipyis häänne.
Oh, onnettuutta, näin jos parhaat maan
vain aattelevat omaa onneaan!

"Vaikk' kaatuis valtakunnat, maat,
me oomme yhtä autuaat!
Sen viestin täältä viedä saat:
näin lempii lemmen ruhtinaat.
Ja ratsumiesi, muista sie:
ei aina auvoon lempi vie;
se meille kuolon polku lie,
mut milloinkaan ei harhatie!"

LETRA.

Tahtoisin kiittää Sua kerran niin,
tuo kiitos että tunkis sydämiin,
sieluihin ihmisien ijäisiin,
ne tehden toisillensa hellemmiksi;
Sua siitä kiittää tahtois sydän tää,
kun sitä suuri päivä lämmittää,
kun murtunut sen murehelt' on jää,
sen liikkeet käyneet inhimillisiksi.

Ja siitä Sua kiittää tahtoisin,
kun kohtasin ma naisen, toverin,
mi minuun katsoi silmin syyttävin,
mut sentään anteeks-antavaisin, lempein.
En muista enää, mitä tunsinkaan,
vain että itkin kauan katkeraan
ma kukkeutta, kuihtumusta maan,
jonk' olet itse olomuoto hempein.

Ah, virpi vieno, tähkä tähden muun,
kuin tohdit, kumma, tänne vierailuun
Sa alle ankeen, polon päivän, kuun,
miss' ei Sua ymmärrä, ei kuule kukaan?
Yks ehkä ymmärtäjäs ollut ois,
mut hänen täytyy kohta mennä pois,
hän ehkä vieläi ymmärtää Sun vois,
ellei hän oisi mennyt muiden mukaan.

Hän tuhlas kaunehensa kalleimman,
min hälle antoi armo taivahan,
tuon itseytensä lahjan ihanan,
mi suodaan kurjimmalle, köyhimmälle;
siks hänet nyt on Herra hyljännyt,
siks on hän maailmassa orpo nyt,
siks häntä vaivaa päivät päätetyt,
ja ilta varhainen jo vaipuu hälle.

Sua sentään siitä kiittää tahtoisin,
kun sai hän nähdä hyvän enkelin,
mi häntä katsoi silmin tähtisin
täält' ennen eroomista hautaan mustaan;
ja kaikki kaunis, johon uskoi hän
viel' ensi koittehessa elämän,
tuon silloin saarsi kaiken-kieltäjän
ja vaati hänen varmaa rangaistustaan.

Ja tapahtukoon, mikä oikein on!
Sain silloin kuolemani tuomion,
kun näin, ett' yks on lapsi auringon,
min kaltainen ma olla oisin voinut.
Ma menen sinne, kuhun kuulunen,
alhaalle, yöhön yksinäisehen,
mut unhota ees mailla Tuonen en,
ett' ääni Taivaan korvahain on soinut.

Ah, armas laps, on kuolla vaikeaa,
näin nähdä eessään Luojan ryytimaa,
sen kukkaa kaunehinta rakastaa
ja sentään mennä pois kuin merten tuuli;
mut mua jos Sa joskus muistanet,
mun varmaan erheitäni muista et,
vain harppuniekan orvot haavehet:
ken niitä kuuli, ijäisintäin kuuli.

Anelen anteeks ajallistani;
et rakastanut rajallistani,
mi niin Sua usein syvään loukkasi:
rakastit rajattuutta hengen polon.
Koht' ollaan rajattomat kumpikin:
ma uppoon mielipuolen unihin,
Sa kohoot Taivas-lemmen lentimin
kotihin kaiken lemmen läsnäolon.

Mut yöni kuiluistakin kiitän Sun,
kun saatoit miehen, tuskaan tuomitun,
saleihin seeste-korkeoihin, kun
näin sydänpäärlyt, jotka peittää syvyys:
on suurta olla suuri valtias,
enempi hengen, runon ruhtinas,
mut suurempi kuin suurin kuningas
on kruunun kilvoitellut ihmishyvyys.

CATENA.

Kuin rautakahle meidät yhteen liittää,
ei syy, vaan yksinäisyys sydämen,
mi koskaan, koskaan
ei katkee, joskaan
Sua, onnen haave, omaks saisi en,
sais koskaan kanssas kauneutt' en niittää
tääll' elon kumpuin tuhatkukkaisten.

Sua unten tähdistä siis suo mun kiittää;
on meillä kahle toinen, kultainen,
mi koskaan, koskaan
ei katkee, joskaan
en Sua löytäis joukost' ihmisten:
on meillä mielikuvat, jotka riittää,
kun tulee tunto kaiken-tyhjyyden.

ANGELUS.

Soi, kello, kutsu kokoon kaikki kansa,
jo yöhyt saapuu, ilta hämärtyy.
Jokainen, joll' on huoli sielustansa,
min rintaa ruoskii rikos, rutsa, syy,
nyt tulkoon, tuokoon juureen Jumalansa
sen tulen, mit' ei turra halla, hyy,
mi ihmislasten sydämissä palaa,
kun herkintänsä haave heidän halaa.

Ma olen tehnyt paljon, paljon pahaa,
vähemmän tieten, tietämättäni
enemmän, siksi sydäntäin mun sahaa
kuin ruumiskirstun seppä sahaisi;
oon itse herkkä, olen muille vahaa,
tuon tiedän: monen monta sortuvi
vain kohtalonsa kovuuteen tai siksi,
heit' ettei täällä tietty ihmisiksi.

Jumala taivaan! Meille armos lainaa,
sit' ilman emme pääse eteenpäin,
me orjat oomme, meitä kahle painaa
halujen, jotka mielen myrskysäin
heräävät haudoistansa niinkuin vainaa
hetkellä Herran, torvein-jylinäin,
eik' auta meitä usko, voima vaja,
jos synny silloin meiss' ei Vapahtaja.

Ei hurskautehen tietä muuta meillä
kuin nöyryys, tieto voiman puuttuvan,
ja hartaus, mi elon harhateillä
voi ohjaella lailla oppahan.
Ei tunnon rauhaa tehdä temppeleillä,
ei mahtitöillä maisen kunnian,
se vaatii poikkeemahan valtatieltä,
se kysyy elon erämaista mieltä.

Ah, Catharina! Tähän saakka tiemme
on Luojan luokse rinnan kulkeneet,
täst' eteenpäinkin ystävät me liemme,
meill' yhteiset on kaihot, kyyneleet
ja haaveet, jotka myötä hautaan viemme;
meit' erottaa vain sielun syvänteet,
Sun kukkivaiset niinkuin niitut taivaan,
mun kuihtuvaiset tunnon tuskaan, vaivaan.

Soi, kello! Jospa jalkais juureen voisin
tään tuoda sydämeni syyllisen,
Sun eessäs jospa vähä lapsi oisin
kuin aikaan armaan ensi rakkauden!
Jumalan äiti! Katso aurinkoisin
minua silmin, miestä murehen,
ma etten vaipuis tähän vankilaani,
en hukkais kultaisinta kudelmaani!