Me kaksi

ME KAKSI

Runoelma

Kirj.

AARO HELLAAKOSKI

Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1945.

SISÄLTÖ:

Tekijältä
Esittely

Ensimmäinen laulu:

  Taas kävi kuin joskus ennemmin

Toinen laulu:

  Meni veljeni maailmalle

Kolmas laulu:

  Yöks päivä ja Ilta jo vaihtui niin

Neljäs laulu:

  Kantaatti

Viides laulu:

  Oi paperikori, sua kateeksi käy

Kuudes laulu:

  Kuluu vuoden jälkeen vuosi

Seitsemäs laulu:

  Päämiehet
  Rajasuutari
  Paperlkausi
  Kalle kaupungista
  Käsi pieni

Kahdeksas laulu:

  Tasaajalla
  Lentävä Hollantilainen
  Työlamppu
  Arabialainen laulu
  Ritari Rankki
  Syys-ilta

Yhdeksäs laulu:

  Niin, veljeni, olet käynyt kierrokses

Kymmenes laulu:

  Päiv' päivältä mua ahdistat

Epilogi:

  Kuolemanlaulaja

TEKIJÄLTÄ

»Me kaksi» kolkutti aikanaan monen kirjapajan ovelle, löysi sattumalta
kustantajan ja ilmestyi syksyllä 1920. Sittemmin jotkut ovat kyselleet
uutta painosta. Tosiaan, neljännesvuosisadan takaisen runon äänessä
lienee yhä jotain tuoreutta ja voimaa, joten — — tässä tämä nyt on.

Näin vanhaa tekstiä ei tekijä tietenkään malta laskea käsistään aivan
muuttelematta. Nuorukaisen sananvalintaa ja säetekniikkaa on lievästi
autettu. Lisäksi runoelman keskiosa on laajennettu, siinä määrin,
että kahdeksasta »laulusta» näkyy paisuneen kymmenen. Kokonaisuuden
sävy ja johtolanka ei tällä sentään ole muuttunut. Lisäykset ovat
nimittäin melkein kaikki vanhaa perua ja kuuluvat samaan aihepiiriin,
ovatpa aikanaan osaksi olleet ehdolla tähän kokonaisuuteen, vaikka
karsiutuivat pois, lähinnä syystä, että runoelman eepillinen linja
olisi yksinkertaisempi ja selvempi. Nyt on »Elegiasta oodiin»
palauttanut kappaleita 7. ja 8. lauluun; »Maininki ja vaahtopää» toi
mukaan 4. laulun. Myöhempiä ovat vain puolisen tusinaa uutta säkeistöä
siellä täällä ja lopuksi epilogi, Joka on otettu »Jääpeilistä».

Tunnen elävästi, että runokin on jossain määrin ajan ja paikan
sanelema, enkä ole, kuten näkyy, mitään varsinaista uudestimuokkausta
rohjennut tehdä. Jätän lukijan ratkaistavaksi, onko kirja
yllämainituilla toisarvoisilla muutoksilla mataltunut tai syventynyt,
löyhtynyt vai lujittunut.

Tekijä ainakin aavistelee, että eräs nuoruus — jota ei kukaan kadehtine
— on nyt entistä oleellisemmin siirretty näitten kansien sisälle.

ESITTELY

    On rauhanvuodet aikaa eepoksen,
    mut aika melskeinen on runon äiti.

    Se laulu, joka äsken viel' oli arka
    ja omaan kuorehensa sulkeutui,
    se laulu nyt, kun tuskan aurat kyntää
    maanpinnan ristiin rastiin syvin viilloin,
    se singahtaa kuin kiuru taivahalle.

    Se voisi olla kevään, toivon kiuru,
    ja huhuta: On kesä eessäpäin;
    sen kesän tuloa jos silmät meidän
    ei nää — jos meidän osanamme vain
    on kipu, pimeys ja pettymys —;
    me toivomme: on jotain siemenessään!
    se kerran kasvakoon ja peittäköön
    maan haavat, vertavuotavat ja syvät,
    ja meidät peittäköön ja laulut meidän,
    ja tuokoon ajallansa heelmät hyvät.

    Mut kevään kiuru ei se ole, ei.
    Sen siivet mustat on, ja ääni sen
    ei viserrä, vaan kuivin kielin puhuu.
    Se syntyessään onhan nähdä saanut
    jo valheen syövän sanaa »ihmisyys»,
    ja petoksen, mi liittyy sanaan »elämä»;
    ja turhuutta se kasvoihin on saanut
    niin liki katsoa kuin ihmissilmä voi.

    Se laulu tilinsä on tiukan tehnyt,
    ja tähtein silmät on sen synnyn nähneet.
    Ei visertäin se laula valheen ylistystä.
    Se puhuu vain, jos ehkä kuivin kielin,
    niin ehkei silti kuivin sydämin.

    Se laulu, joka nyt suuvuoron saakoon,
    se nuor' on synnyltään ja lämmin vielä.
    Sen kuulin äsken entis-ystävältä,
    kun yksiss' istuin iltaa vietettiin.
    Oli käynyt, niinkuin aina käy, kun vuosiin
    ei toisiaan oo nähty eikä kuultu:
    niin ollaan vieraitakin vierahammat,
    näönvuoksi kerroskellaan jotakin;
    suu puhuu, mielessä on ikävyys.
    Kun toiste joskus kadull' kohdataan,
    kätt' lyödään: »Peijakas kuin kylmä ilma.»
    »Niin aivan. Kuin lie paljon pakkasta?»
    »Suo anteeks, mull' on kiire. Terve!» »Terve.»

    Me istuttiin siis yksiss' ensi-iltaa
    ja toivottiin — kun kuluis tunnit pian!
    Hän ennenpitkää suuttui mokomaan
    ja ajan kuluks kertoi juttusen.
    Sen itse vältti muilta kuullehensa,
    en muista keltä. Mutta eiköhän
    lie itsestänsä haastellutkin kuoma
    — niin monet merkit siinä viittaa häneen —
    tai sitten on se vapaa improvisatio,
    ja sitä varmemmasti häneen vertaan.
    En tiennyt ennen kuoman runolahjoist'!
    Hän loppuun asti tarinansa vei,
    ja katsoi kelloon, kätteli, ja läks.

ENSIMMÄINEN LAULU

TAAS KÄVI KUIN JOSKUS ENNEMMIN

    Taas kävi kuin joskus ennemmin.
    Sydän kapinassa on, taasenkin.
    — Mlntähden? — Sen taivas yksin tiennee.
    Kai liian täydeksi tullut lienee
    ja kuohuvan maljan lailla nyt
    yli laitain se siis oli läikkyillyt.

    Se ei tyytynyt kilttinä nukkumaan,
    ei tyytynyt holhotun asemaan.
    Kovin ahtaaksi tuntien vankilansa
    se raivona puisteli kahleitansa,
    niin ponnisteli ja elämöi
    kunis Irti pääs, oven auki löi.

    Minä riensin päin Sydän-ystävää
    ja koetin houkkaa tyynnyttää:
    — Hyvä ystävä, hiljemmln, pidättyvämmin!
    Veri sulla on liian vilkas ja lämmin.
    Sua vasten on tapa ja ymmärrys
    ja yhteiskuntajärjestys.

    Miks riehut, kun kiittää tulisi sun?
    Saat hyvän ja lempeän kohtelun,
    työn saat, puvun, kampauksen säännöllisen,
    saat ruuan kohtuullis-terveellisen.
    Ah, järjen valo sua valaisee!
    Ja kahleet ei nukkuen kiusaa tee. —

    Mut Sydän, se hullu poika, huus:
    »Mene hiiteen, Järki, sun holhoiluus
    olen kylläynyt. Sinä otat, et anna,
    mua ilman vaikka et silmua kanna.
    Ja järjen valo! — on tarpeeton
    kun kutsuni auringon alle on.»

    14

    — Sydän parka, sen puheesi hourinnaks
    pian huomaat, kun tuumit päivän ja kaks.
    Sinä syntynyt olet napapiirin alle,
    maan kylmän kylmälle kamaralle.
    Ulos katso! — Käy viima. On lumiset maat.
    Nuhan, influenssan varmasti saat. —

    Mut sydän ei tyytynyt sittenkään.
    Se halusi keskeen hangen ja jään.
    Kuin paljon järjen kultia ikään
    toin tarjoksi, eihän kelvannut mikään.
    Se lähti. Ja seurata täytyi mun.
    Käskynkkää läkslmme kulkuhun.

TOINEN LAULU

MENI VELJENI MAAILMALLE

    Meni veljeni maailmalle;
    ja hän taivalsi päivän sen
    ihan aamusta illan alle
    kuin leijona janoinen.

    Hän katseli ihmehissään
    sen suuren touhun vuoks
    — ei oisi hän koskaan, ei missään
    sitä arvannut aivan tuoks.

    Veli seurasi kaikkien teitä,
    meni kaikkien huoneisiin,
    ja, koska hän himosi heitä,
    hänt' aina siedettiin;

    kävi piirissä oppineitten,
    monet haastatti viisahat,
    pinot penkoi papereitten,
    imi kirjat paksuimmat,

    teki töitä, kyselemättä
    kuka tuosta palkan vei —
    kaks olihan tervettä kättä
    jos lihavaa niskaa ei;

    hän taiteet poikki ja pitkin
    tietysti kahlasi myös
    ja suuret mestaritkin
    sai nähdä itse työss',

    hän söi, hän joi, ihan julki
    hän lempi, ja lemmen sai,
    majat korkeat, matalat kulki,
    mut uupuiko? — mitä vai!

    Hän riemahti nauruun vahvaan
    kera iloisten veikkojen,
    kerall' itki itkevän rahvaan
    ihan pohjasta sydämen,

    sai suuhunsa sanoja, joilla
    maailmoja parannetaan
    ylipäätään, ja kapinoilla
    kukin aika kohdaltaan.

    Mihin kerinnyt hän ei oisi
    tuo veljeni, hullu mies,
    mitä maljaa hän ei joisi
    kun vain sen tavaksi ties!

    Ja ihastusta riitti
    koko päivän, ja illankin.
    Hän eli ja elämää kiitti,
    tuli kaikesta ihmeihin.

    Mut eiköpäs iltasella
    jo ollut allapäin!
    Oli alkanut — ajatella.
    Ja hän haasteli lopulta näin:

    »Join kaiketi elämän vettä
    ja sykkiä täytyi mun,
    mut sittenkin tuntuu, että
    tätä hiukkasen vieroksun.

    »En mahdu tänne. En jaksa
    ihan olla niinkuin muut.
    Ei lämmitä kauppasaksa,
    ei lorut, ei paperisuut.

    »Niin paljon viisautta
    ja muuta tärkeää.
    Se suuremmoista on, mutta
    se mitä hyödyttää?

    »Isot luudat ankarat vaan
    maan pinnan jos puhdistais,
    sen suuren tunkion latvaan
    jos ihminen nostettais:

    »tuli kunhan pantaisi alle!
    — mitä silloin häviäis?
    Hm. — Sauhu taivahalle!
    Kasa tuhkaa maahan jäis.

    »Sa etköhän luule, tuosta
    ei muuttuisi mitäkään.
    Yhä taitaisi tähdet juosta,
    kuin ennen, piirejään.

    »Mars-naapurin viisas vaari
    näkis kaukoputkellaan:
    Yhä entinen kuun on kaari,
    maa kiertää aurinkoaan.»

    — Kas niin! Olen voittanut pelin.
    Niin tuumasin itseksein.
    Slks hiukkasen pilkkaelin
    ja haastelin veljellein:

    — Veli kallis, jo joit pahan liemen,
    jossa basilli asustaa,
    se on »maailmantuskan» siemen
    ja monet se tartuttaa.

    Se tauti on soma siitä,
    se ei sokkona työtään tee,
    ei kehnoa miestä niitä,
    vaan parhaan valitsee;

    ja se hienosti opereeraa:
    hyvin vitkaan ja harkiten,
    solu solulta, analyseeraa
    se hajalle kudoksen. —

    »Vai niin», veli lausui, »estää
    en tautia tahdokkaan,
    mun vereni kai sen kestää
    ja ma siltä voiton saan».

KOLMAS LAULU

YÖKS PÄIVÄ JA ILTA JO VAIHTUI NIIN

    Yöks päivä ja ilta jo vaihtui niin.
    Valot sammui, ja portit suljettiin.
    Yhä katua kuljimme vierekkäin.
    Läpikohmettuneeksi jo veljeni näin.

    Katulyhdyn kohdalle tultihin.
    Sydän-veljeäni ma tarkastin.
    Hän vaikeni. Muuttunut oli hän;
    näin kasvoissa ilmeen synkeän.

    Ma hymähdin. — Veli, varroppas,
    jos sulattelisimme suonias;
    osas johtanut olet, nyt vuoro mun
    on käydä oppaaksi kulkuhun.

    Ma kutsuin ajurin lähimmän.
    — Hei, vanha veijari, nähnethän
    kuin vilu on meidän molempain.
    Vois auttaa ryyppy ja naikko vain.

    Ja ajuri vastasi: »Olkoon niin.
    Voin viedä paikkoihin parhaisiin.
    No, herrat on hyvät ja sitta nee!
    Nää, ruuna, mitä se vitkailee!»

    Ajo tyhjiä katuja pitkin vie.
    Hevon kaviot napsaa, ja narskuu tie.
    Kaks viluista sälliä sivuutetaan
    ja herra, kaulus korvillaan.

    »Ptruu, ptruu!» — Me jo ollaan perillä siis,
    ja avain porttiin! — no vieköön hiis.
    Pois reestä, ja piiriin pihamaan;
    ajomies jo koputti akkunaan.

    Sulo huone, mut naikko uninen on.
    Löin Eevalle kouraan kukkaron:
    — Lue lantit, ja edestä kaiken suo
    nyt lempeä, niin, sekä viinoja tuo.

    Tuli konjakit, viinit, whiskyt ja muut.
    Pian lämmittiin, pian laukesi suut.
    Ja ma katsoin Eevaa, ja huomasin sen
    ett' oli hän nuori ja suloinen.

    ja Eeva kuiskasi: »Rakkahin!»,
    mua suuteli huulin polttavin.
    Veri päähän nous, kohu korvissa soi —
    en mitään, en mitään muistaa voi.

    Kun heräsin tuosta ja aamun näin:
    pahus soikoon, nainen on vierelläin,
    hän pyyhkii tukkaansa tutisevaa
    ja surkeasti oksentaa.

    Mut oikeastaan — olen kuokkurimies.
    Mikä riivasi mun? Piru naiset ties!
    Näin lankesin loukkuun, jonka ma tein
    päänmenoksi Sydän-veljellein.

    Hänen istuvan, kirjoittelevan nään
    läjä tupakanpätkiä vierellään.
    Hän pikarin täyttää ja mulle tuo:
    »Noh, kohmeloryyppy. Ota ja juo!

    »Mitä tuumit, jos lähtisimme pois?
    Kai tuntuu kuin nälkä ja hiuka jo ois?
    Pue päällesi — please adjust your dress —
    pian, tai saat rypeä yksikses.»

    Hän käskee, ja minä tottelen.
    Olen niinkuin piiskattu poikanen,
    joka, nurkassa seisten, aprikoi,
    hänt' yksin miks kohtalo rusikoi.

    Osat vaihtui niin. Minä häpesin,
    kuperkeikan tehneeni huomasin.
    Sydän-veikko mun puolestani saa
    iät päivät vapaana vaeltaa.

    Mut hyvä, jos muistaa mun hiljalleen
    sitä paperikoria ylistäneen,
    joka tänään häneltä lahjan sai.
    Hänen on tämä vuodatus, tottakai:






    NELJÄS LAULU




    KANTAATTI


    Infernon poika

    Ne tahtovat käydä maailmaan,
    ne jo haastavat kapinasta,
    ja tuskin heidät hillityks saan
    läpi porttien painaumasta.
    Hyvä on — en pidätä heitä,
    — minä en ole vanginvahti —
    nyt käyköön Helvetin mahti
    sekin vapauden teitä.

    Tämä hullua järjestelmää on
    näin maalima kahtia panna:
    puol' toinen, ml käy alla auringon,
    elon vettä ei toiselle anna.
    He tuolla, he kirjainta seuraa ja sanaa,
    oman parhaansa tänne he manaa,
    jos vastaan panna se tohti
    tai loimusi taivasta kohti.

    Ylipäätään suoraa väkeä
    he siimana tänne valaa.
    Ei ihme, jos mieli äkeä
    Infernossa voittaa alaa,
    jos tuomitut oikeuttansa kysyy,
    moni kostoa hautoo povi.
    Se on selvä, ja selvänä pysyy:
    nyt auetkoon jo ovi.

    Te siellä, te asujat valkeuden,
    pian näätte nyt vierellänne
    epätoivonne, uhkanne, kaiken sen,
    jonka kätkitte itseltänne.
    Valon heimo, pelkosi heitä,
    oman itsesi meissä tapaat,
    voit silmiin katsoa meitä,
    ole vapaa kuin me oomme vapaat.


    Infernon marssi

    Infernon hetki on täyttynyt,
    sen portit on auki lyöty nyt,
    ulos joukot rynnäkkövalmiit käyvät,
    sinitaivaan alle järjestäyvät.
    Alust' aikain paossa piillehet,
    he nyt ovat esille tullehet,
    he maksavat velkaansa maailmalle
    ja he polkevat nyt sen jalkainsa alle.

    Pois tieltä. Turha on vastustaa.
    Hei, kaukana tuolla jo ratsastaa
    Infernon poika nuorin,
    hän, iskussa sukkelin, suorin,
    hän, loistava, syntynyt hävittäjäks,
    Infernon edelläkävijäks,
    hänen eessään ei suorana seistä
    voi ykskään teistä ei meistä.

    Hän tullut on tulella kurittamaan.
    On vapaus hänellä ratsunaan,
    on ohjina oikeus silkka
    ja ruoskana kirkas pilkka.
    Hänen katseensa teidät puhki syö,
    hänen ruoskansa kasvoihinne lyö,
    hän Uskonne joukot jakaa
    ja Toivon hän kiertää takaa.

    Hei, katsokaa, hänen jäljissään
    käy mustia pilviä vyörymään,
    se on meidän, Helvetin uho,
    ja sen helmassa piilee tuho.
    Se on omaanne, katkua pistävää.
    Joko itkettää? joko yskittää?
    Oman tuskanne saitteko maistaa,
    epätoivonne katkua haistaa?

    On turhaa maan sekä Taivaan työ,
    nyt on voittava kipu ja kauhun yö,
    Ja sen turvissa Inferno niittää
    Ja laihoa riittää, riittää.
    Hei, kuulkaa huutoa enkelten,
    kun usvassa lentävät valittaen
    ne, Itkien kauhua allaan,
    Ja yskien tukehtumallaan.


    Enkelten laulu

    Lyötynä on hyvä.
    Hetki viivästyvä
    uhkaa viime voimat masentaa.
    Kaikk' on rikki, jolla
    äsken vielä olla
    saattoi arvovaltaa oikeaa.

    Usko lyötiin lakoon,
    Toivo karkas pakoon,
    pahan näköä jo säikähtäin.
    Järkkyy taivaan pielet,
    Joukot rienakielet
    riehuu, pyhätöitä hävittäin.

    Vielä koittakaamme.
    Avuks kutsukaamme
    ahdistettuin turva, Rakkaus.
    Rakkauden mahti,
    anna uusi tahti,
    uusi toivo, uusi uskallus.

    Kokoon kaikki hyvä:
    hetki viivästyvä
    saattaa kaiken, kaiken hajottaa.
    Rakkauden henki,
    auta taistellenki,
    auta joukkoamme hukkuvaa.


    Voittaja

    Infernon nuorin poika, hän pääsi voittajaks
    ja käskyt rauhan, lempeyden jätti miehillensä.
    Hän saapuneensa tiesi kuin kauhun kantajaks,
    ties oikeuden armotonta työtä tehnehensä,
    ties tuskan auran maata nyt syvään kyntäneen
    ja miekan tiesi lyöneen ja ruoskan sattuneen.
    On taivas lannistettu, maan käyty oikeus,
    nyt jatkakoot he itse — on heillä vapaus.

    Hän nousi kumpareelle ja, päänsä paljastain,
    loi katsehensa tyyntyneille taistotanterille.
    Siin' on hän uljas nähdä, kuin aikain sammuvain
    ois kuolonvahti hän, ja alku tuleville.
    Infernon öitten muistot jos polttaa rinnassaan,
    niin hymynä ne hohtaa vain hänen huulillaan,
    ja viime säde päivän, pois kuolleen, hajonneen,
    vain uuden aamun hohteen luo hänen otsalleen.

    Niin näyttää voi, mut toisin hän itse aavistaa,
    kun hävityksen viestit hänen silmiänsä kohtaa.
    Inferno, kauvan vangittu, nyt verta janoaa,
    Ja loimut murhapolttoin yhä vielä hohtaa.
    On kaikki siellä sekaisin, lyö veli veljeään,
    ja kuuluu hätähuudot, käy parku yhtenään.
    On turhaa järjen manaus ja lohdutuksen työ
    — ken siihen ryhtyy, kiroten he maahan hänet lyö.

    Infernon poika, voittaja, hän, taiston kärkimies,
    hän rinnassansa tuntee tuskan aallon lyövän
    ja syyllisyyden hampaan kipeästi syövän.
    Hän kantaa tästä vastuun, sen hän selkeästi ties.
    Pois sotisopa päältä, pois kilvet, miekkavyöt,
    nyt alkaa päivät kuumimmat ja raskahimmat työt,
    nyt käyvä on hän joukkoon kuin veli veljen luoksi,
    on käyvä työhön nöyryyden hän — voittonsa vuoksi.


    Profeetta

    Turhaa, turhaa kaikki on,
    auttaa heit' on mahdoton,
    tehoa ei tunto, järki;
    kostaen he kaiken särki.

    Sen he siis on oppineet!
    hulluuteensa hukkuneet,
    heist' ei kokonaista luoda.
    Karvas on se kalkki juoda.

    Mun on yksin kaikki syy.
    Kalkki, kaikki myrkyttyy,
    johon kosken käsilläni,
    toivoin hyvää tekeväni.

    Puutuin ehkä jotakin,
    jok' on kalkkein tärkein,
    jossa juuret ihmiselon
    viihtyy, tuntumatta pelon.

    Outo puutos, esihin
    astu teoin elävin,
    joudu, astu tilalleni,
    korjaa huono luomiseni.


    Rakkaus

    Ken mua kutsui?
    Tullakko saan?
    Kauan jo varroin
    kutsua maan,
    vaikk' olin syrjitty,
    toivoin salaa:
    kerran mun luokseni
    maailma palaa,
    muu kun on pettänyt, mua tarvitaan.

    Turhaan kolkutin
    päivin, öin,
    sydänten ovia
    turhaan löin.
    Nimeni he ottivat
    Itsellensä,
    peittivät sillä
    tyhjyytensä
    solvaten sisintäni kylmin töin.

    Nytkö on tullut
    hetkeni mun?
    Ei, jos on kutsu
    taisteluhun.
    Maa vain kutsuu
    vaivaansa omaan,
    enkelit taistoon
    toivottomaan.
    — Kutsuu Inferno! — On hetkeni mun.

    Muut avuks tahtovat
    Itselleen,
    yks toki itsensä
    puutteeseen.
    Kutsuu Inferno,
    häntä en kiellä,
    hän onhan ainoa
    nöyrällä miellä,
    ottaen syyn kaiken itselleen.

    Kutsut Inferno!
    Viestisi sain!
    Muille en kuulu,
    sulle vain.
    Uljas, ma olen sun
    palvelijasi,
    tahdon ma käydä
    rinnallasi
    lävitse kaikkien maalimain.






    VIIDES LAULU




    OI PAPERIKORI. SUA KATEEKSI KÄY


    Oi paperikori, sua kateeksi käy.
    Et koskaan tyhjäksi jäävän näy
    niin kauan kuin ideat leimahteli.
    Oi paperikorini, vaiti, vaiti
    Mun kynästäni kurjempaakin sait
    kuin sinulle uhrasi mennyt veli.

    Niin, niin, tämä aika, se jakaa voi
    sen, jonka luojamme yhdeks loi. —
    Sydän-veljeni olkoon onnellisin.
    Kuin ilman lintu hän olkoon vapaa.
    Mut varron, ma varron sittenkin,
    ja jos luokse käy, oven auki hän tapaa.

    Mua puolet hän matkassansa vei;
    ja se parempi jäljelle jäänyt ei.
    Kuin tyhjiksi tuokiot jäivät.
    On taistelut, tuskat mennehet.
    Jäi kuoleman kylmät kirjaimet,
    jäi pitkät ja autiot päivät.

    Veli tulleeko koskaan? — Taivas ties!
    Ikipälvlksi näyttää menneen mies.
    Ei näy, ei kuulu. Jo katumamiellä
    kysyn muilta. — Muutama naurahtaa:
    On nähty täällä, on kuultu siellä;
    lie pojassa hiukkasen profeettaa.

    Koen kulkea jälkiä miekkoisen.
    Näköpiiriin koskaan saa häntä en,
    — häll' on etumatka, ja sen hän pitää.
    Nään jalkaln jäljet, mut miestä en nää.
    Sen kylvön nään, joka jäljissä itää,
    joka veljeltä huomaamatta jää.

    Mitä on se; — Katkerayrttiä nään;
    vihan käärme myös on nostanut pään;
    sähy käy jo ilkeän kielen.
    Ei paljo. Mut kyllin siinäkin on.
    Niit' vastaan vaikk' olis tunnoton
    ne myrkyttää voi mielen.

    Niin olkoon. Hän kylvönsä kylväköön,
    sadon kerran karvaan niittäköön.
    En voi, ja en tahdo estää.
    Hän kerskasi kai: hänen verensä kestää.
    Sen näyttäköön! Ilonpäiväni ois,
    jaloks veljeni mielen jos todeta vois.

    Veli on jo julkisen elämän mies;
    sen sanomalehdet kertoa ties.
    Niist' joskus luen hänen artikkeleitaan
    ja toisia, joiss' häntä suomitaan.
    Se on kuuma ottelu — laakereitaan
    vellvelkkonen leikkoo miekallaan.

    Mut aamuna muuanna lehdet näin
    Jo tietävät tuhmasta veljestäin:
    on rötöksen tehnyt, on pistetty putkaan
    Ja tuomiotansa vartoo nyt.
    — Joku riita — ei rakkaus piisannutkaan,
    vaan puukkopa häll' oli välkkyillyt.

    Luo veljeni vankilakopplln käyn.
    Näen hiukkasen oudostuttavan näyn.
    Jalopeuran, luulin, ma nähdä saisin,
    mut ei, näen miehen hiljaisen;
    hän istuu seinään tuijottaen
    ja leimu ei silmissä laisin.

    — Veli kallis, ei raskaasti ottaa saa
    näin turhanpäiväistä asiaa.
    Tuon miehen lurjukseks moni tiesi;
    ei liikaa, vaikka hän naarmun sai.
    Pian toipuu hän. — Saat sakkoa kai,
    vähän linnaa, ja taas olet vapaa mlesi. —

    »Vai niin. Vai huonosti minä lyön?
    Vai tein taas puolinaisen työn?
    Se saakelin raukka, se kuolla saisi.
    En Iskenyt silloin vuoksi turhan,
    ma halusin tehdä selvän murhan;
    se yksin mun mieltäni helpottaisi.

    »Ja sun lohdutuksines vieköön hiis.
    Ma sakosta, sellistä veisaan viis.
    Ja luulenpa, viihdyn täällä.
    Tätä vapautt' ihan paljoksun,
    sitä viljemmin on kuin luonasi sun,
    sen puolesta kyll' olen oivalla päällä.

    »Tämän yhteiskunnan parjaajat
    kovin mustaksi kaiken maalaavat,
    mut eikös tosi ole siltä:
    hyvin rauhan rikkojat suojellaan
    ja, hellästi hoivaten, piiloitetaan
    pahan maailman ylettyviltä.

    »Teit murhan, varastit, väärensit
    tai totuuden puolesta kiivailit,
    pian, heh — olet suojattu ukko.
    Mikäs täällä! — Rauhassa torkkua saa,
    luja kalteri kiertää akkunaa,
    oven päällä on kirskuva lukko.»

    — Kas vain, uus ääni jo kellossa soi!
    Noin hassusti ihmistä heittää voi
    kun mieli on matkasta jäänyt.
    Tuon pilkan alta ma kuitenkin
    epätoivon painavan luulisin,
    joka sokkona temmeltää nyt.

    »Epätoivo! — no niin — hyvin arvasit sen,
    hyvin myös, että entinen liene en.
    Mut muutako et, veli, keksi?
    Niin, outoa sulle se ehdoton
    ja totinen taistelun pakko on,
    jota kutsuvat totuudeksi.

    »Et liene tuota sa huomannut:
    home kaunis meidät on kattanut;
    ei ihmistä näy sen alta.
    ja tittelipöllöt ne orsiltaan
    lait lausuvat »syvän» ja »arvokkaan»,
    ja heillä on »arvovalta».

    »On tissutus, tassutus herttainen
    kuin valtakunnassa hiirien,
    mut siistiä kaikki on, rehtiä silkkaa;
    kun toiset röyhtäisee »hohhoi»,
    nuo toiset laulavat »ah» ja »voi»,
    nuo toiset tiukuja kilkkaa.

    »Idyllin turvissa loiset elää.
    Sanat tyhjät tunkassa ilmassa helää
    Ja valhe kasvaa Ja voittaa.
    — Et kipein mielin nähnyt lie
    miten tyhmyys viirinsä voittoon vie,
    ensviulua vääryys soittaa.

    »Tosin viisasta olisi nauraa vain,
    selin kääntyä, kuorsata tuntoa vailla.
    Mut tiedä et kuinka mun rinnassain
    syö poltto sen vietävän lailla.
    Sitä vuoroin viha ja kaipaus ajaa
    kai tuollepuolen harkinnan rajaa.

    »Nyt nuuskaa tulista tarvittais,
    Joka aivastuttais ja kuohuun sais
    sopet siistien nukkekotain;
    katupoikia vaikkapa julkeita vain,
    joill' ois ilo uhmata muotoja lain —
    ois siinäkin tyyliä jotain.

    »Mut enemmän, jos ois miehinen mies,
    vihoviimeisin anarkisti,
    joka taidon sen hyvin tunsi ja ties,
    miten tulta nurkkiin pisti.
    Kun järkkyy joukko ja kaatuu kaava,
    on ihminen hengittää edes saava.

    »Käy esiin, Ihminen, kuorestas,
    ota tulevaisuutesi huostahas
    — oli täysi se tai oli vajaa —,
    Ime rintaas paiste auringon,
    ui huuruja yön! Sun kutsusi on
    yli kuilujen kaipuusi ratsulla ajaa.»

    — Ei niin, veli, laukata totuuteen,
    niin lyö vain seinään päänsä,
    vihanvlrtaan hukkuu tunkkaiseen,
    omin ehdoin synnyttämäänsä.
    Olet halvalla päässyt marttyyriks.
    Kai tajuat, miksi? mlks?

    Älä herätä ihmistä horroksista!
    On totuus väärää ja vaarallista;
    se siittää kuoloa, ruumistoukkaa.
    Vain uni ja valhe on oikeaa,
    ja niitä on oikeus puolustaa,
    jos niitä julkeat loukkaa.

    On profeetta suurin rikollinen.
    Hän hävittää valheen tavallisen
    vuoks valheen vaarallisimman:
    vuoks sokean parannusvimman.
    Kai myöntänet: varmuudenpuuttees vain
    sinut vienyt on touhuun profeettain?

    »Sepä juuri ja mun käyköön niin tai näin
    kun kiintein, kirkkain määränpäin
    vain varmuus mieleen jäisi.
    Mut on kuin aavikko aukeneis,
    tuul' polttava luotani kaiken veis;
    kuin rinnassa nyyhkyttäisi.

    »Niin muu kuin väistyy ja väistyykään,
    vain yhden luokseni jäävän nään.
    Ma katsoin. Ken on tuo ainokainen?
    — Oman varjoni vierellä kuljin vainen!
    Minä näin. Ja ma huusin tuskassain.
    — Oman ääneni kaiku vastasi vain.»






    KUUDES LAULU




    KULUU VUODEN JÄLKEEN VUOSI


    Kuluu vuoden jälkeen vuosi
    päivin yksitoikkoisin.
    Sama kaikkien on kuosi:
    kalkki vievät jotakin.

    Kaikki jotain murentavat
    olennosta ihmisen,
    niinkuin joet, kaivertavat,
    vievät pois, pois merehen.

    Ainoana seuralaisna
    yksinäisyys todistaa:
    silmän loiste sammuvaisna,
    muisti kirkas katoaa.

    Huonot hermot; huono maha
    — mitäs heistä puhuukaan —
    luissa reumatismi paha;
    tahto yksin ennallaan.

    Vielä riittää aherrusta
    vaikka mielin turtunein
    vaikka heittyy varjo musta
    yli parhaan aatoksein.

    Vastaan ikuisuuden yötä
    Joka pisar taltehen!
    hävitystä vastaan: työtä,
    työ työn vuoks, ei ihmisen.

    Veljenperintönä pieni
    kipinä jäi leimumaan:
    eespäin, vlel' on määrä tieni
    vaikka läpi tyhjän maan.

    Autiomaa! — Se on ja pysyy.
    Ruohonkortt' ei ainoaa.
    Turhaan enempätä kysyy
    — nollan palkaksensa saa.

    Siin' on palkkaa viedä hautaan
    seppeleenä otsallas,
    seppel pulska lyödä lautaan
    kerran taivaspassinas!

    Auringolla jos ois mieltä,
    nauraa haljetakseen sais,
    kivi, jos ois sillä kieltä,
    tottavieköön, kiroais.

    Ihmistyö on ainoastaan
    todeta se, mikä on,
    kylmin mielin ottaa vastaan
    kylmä anti kohtalon.

    Mikä on? — hm, eihän riitä
    siihen ihmismielen tie —,
    mitä ei oo, hiukan siitä
    ehkä aavistusta lie.

    Olkoon. Turhat mlelenvimmat;
    niist' ei muutu anti tuo.
    Kirjat kertoo: viisahimmat
    tyynnä karvasmaljan juo.

    Sattui, kerran, hämärissä
    sain ma oudon vierahan.
    Kättä lyö! Ma pllrtehissä
    vanhan tutun aavistan.

    — Veljeni! — No eipä muuta! —
    Vielä elät sinäkin!
    Pistä piippuun. Paina puuta.
    Tuttu huone, luulisin.

    Ilonpäivän minkämoisen
    vielä silmä nähdä sai!
    Viivyt päivän? — ehkä toisen?
    ja'at atriani kai?

    Niin. On hiukan muuttunutta
    sitten viimelähtemäs,
    hiukan köyhtynyttä, mutta
    viel' on vanhaa veljeäs

    tämän nahkan alle jäänyt
    piiloon, puolinukuksiin;
    muistot vanhat heräjää nyt
    kulskain: tervetulemiin.

    »Kuinka? — vapisethan veikko,
    horjut, aivan kalpenet!»

    — Eihän vaaraa — hiukan heikko —
    voimat ei lie entiset.

    »Niin», hän virkkoi. Koivistansa
    kiskoi märjät saappahat.
    Etsi turhaan tuoliansa.
    Lausui sanat moittivat:

    »Yksi tuoli, pöytä yksi,
    yhden sänkyrähjän nään.
    Tuntuu kuin ois hyljätyksi
    veli tullut veljeltään.

    »Eikä illoin liene muita
    käynyt vuosiin tykönäs;
    tomua ja avatuita
    kirjoja on pöydälläs.

    »Hukkatyötä. Onhan turha
    tuoden tuotu viisaus,
    jos on tulos henkes murha,
    sielullesi kadotus;

    »kirjat pian sen kuiviin juovat
    mitä herkkää omistat,
    suuhun tuhman fraasin tuovat,
    nenävarteen kakkulat.»

    Nauroi. Seinänvierustalle
    teki vuoteen takistaan,
    etsi kirjan päänsä alle,
    nukkui uneen makeaan.

    Toinen päivä. — Myttysensä
    toi jo asemalta pois,
    osti tuolin itsellensä
    niin kuin mieli jäädä ois.

    Vielä muuan ämmä tuotiin
    siivousta pitämään;
    ämmä huiski ämmä-muotiin:
    nyt en löydä mitäkään!

    Niinpä alkoi kahden-peli.
    Mua se hiukan pelottaa.
    Paha vieras outo veli.
    Jost' ei sanaa irti saa.

    Hiljainen ja vaatimaton
    suruisine silmineen.
    Piti itsellensä raton:
    nauroi joskus itsekseen.

    Mutta joskus alta kulman
    nousi niinkuin ukkonen.
    Saipa silmä säihkyn julman
    — hetken päästä kyynelen.

    Pöytälampun välillämme
    pihistessä iltaisin
    toisiamme tähystämme
    tutkivasti silmihin

    niinkuin villikissaa kaksi
    toisiansa kiertelee
    vartoin, milloin paljahaksi
    toisen kyljen havaitsee.

    Kerran, kahdenpuolen pöytää
    taasen vaiti istutaan;
    veli katseheni löytää,
    nyökkää, puhkee puhumaan:

    »Onhan helvettiä silkkaa
    laatu narripelin tään;
    luonto itseänsä pilkkaa,
    veli väijyy veljeään.

    »En ma tullut tänne vuoksi
    ylivalta-taistelun,
    tulin niinkuin veljen luoksi
    luottain kutsuhusi sun.

    »Puolestani vapahasti
    haastan tieni ympyrän
    viime näkemästä asti
    hamaan tulopäivähän.

    »Pääsi valppautta tuskin
    vuodet uuvuttanut lie.
    Toivon: sana, viittauskin
    viel' on sulle selvä tie.

    »Tee kuin ennen: karsi! Ohjaa
    sokko haltioitumus.
    Anna askeleelle pohjaa.
    Tledoks veistä aavistus.»

SEITSEMÄS LAULU

PÄÄMIEHET

    Päämiesten älä etsi seuraa!
    He on pieniä mieleltään.
    He eivät tunne enään
    edes omaa sisintään,

    vaan. Jos se kadulla heitä
    tulis joskus vastahan,
    ohi tervehtimättä he ajais
    kuin tuntemattoman.

    ja ei edes tahallansa!
    Noin, huomaamattaan, vain
    he tuntonsa äänestä luopui
    vuoks valheen jumalain.

    Päämiehet, suuria on he
    vain nimeltä, mieleltä ei;
    nimivalheen alttarille
    joka voittonsa he vei.

    Nyt heikoimmistakin etsii
    he jotakin itselleen,
    he etsivät elämäänsä,
    jonka tietävät kadonneen.

    Mut varo! Myös kelpaat heille
    sadesuojaksi, saappahaks;
    sa varo, he saattavat suohon
    sinut sotkea portahaks.




    RAJASUUTARI.

    joka Itse loi onnensa
    (Riimikronikka)


    Rajasuutari lestinsä lautaan lyö:
    »Jo on hemmetimmoinen palkka,
    kun ei maista ruoka, ei maista työ.
    Koko ammatti! — Ei, ei vaikka
    kuin pohtisin sinne ja tännepäin,
    en selvää saa minä järjelläin
    mitä tarkoitusta on tällä
    alituisella rehkinnällä.

    »Jos napsin nauloja nahkoihin,
    pikilangalla kättäni rääkkään,
    totisesti, en toimin sellaisin
    tämän elämän onnea nääkkään.
    Parahiksi syrjästä kurkata saan
    miten porvari nauttii onnestaan;
    syö herkkuja; lapset ja naiset
    kuin kukkaset tuoksuvaiset.

    »Mut meillä, kuin äärellä tunkion,
    vain haisee nahka ja kakka,
    ja korvalle kyllin riemua on
    kun pennut räyhää ja akka.
    ja kyhjötä pönttötuolillas.
    ja korjaa kenkiä sortajas,
    Jos selkää särkisi kuinka,
    jos miel' olis karvas kuinka.

    »Miks suutariksi mä synnyinkään,
    en herraksi, patruunaksi?
    Sain minäkin Luojalta pystyvän pään,
    kaks silmää ja korvaa kaksi;
    toki lahjoja mulla senverran ois
    että kaikki ne konstit oppia vois,
    jotka tekevät Ihmiseksi
    ja suureks ja onnelliseksi.

    »Ne kaikkihan syntyvät ihmiset
    sama Aatamin nahka päällä,
    mut toisill' on päivät kultaiset,
    elo toisten on varjossa täällä.
    Täm' on väärä ja ilkeä järjestys.
    Tästä täytyy paisua myllerrys.
    Me joukolla vannoimme ponnen:
    me itse, me ryöstämme onnen.»

    Niin haasteli viisas suutarimies,
    ja niin hän toimikin kerta.
    Hän »jyrkkäin» joukossa olla ties
    kun »laskettihin verta»
    — tosin oli vain piski pikkuinen,
    mut räyhäsi joukossa tiikerien.
    Nolo loppu — tiikerin virsi —
    lyhyt virsi ja pitkä hirsi.

    Ja, kertovat, edessä kiväärein
    oli suutari pehmeä piltti;
    hän armoa kerjäs, ja yksintein
    lupas vastedes olla kiltti.
    Nyt nahka ja kakka ja parkuna muu
    oli armaampi kuin on kuoleman suu.
    Se askel, se jyrkin, se kammottaahan:
    Tilis tee! Ypöyksinäs outoon maahan!




    PAPERIKAUSI


    Paholaisen työ on valmis.
    Hän on takonut hienot, kultaiset ketjut,
    vyöttänyt niillä maan
    ristiin rastiin.
    Ja vapaan, painetun sanan
    hän on ostanut orjaksensa.
    Hänen lähettinsä lentävät jokaiseen soppeen
    kahisevin siivin
    ja myrkyttävät puhtaimmankin mielen.

    Ei ole enään ihmisiä, ei kansoja, ei maita,
    ei ole tulta polttamaan valheen paljoutta,
    joka kasvaa kuin vedenpaisumus
    ja hautaa allensa kaiken.

    Ihmisen jälkeläiset ovat kuolonhädässä.
    He liittyvät joukoiksi ja laumoiksi
    ja hulluudessa tappavat toisiansa.
    He rakentavat fraaseista Noakin-arkkeja,
    joita tuulet kuljettavat sinne tänne,
    jotka törmäävät toisiansa vasten
    ja luhistuvat.




    KALLE KAUPUNGISTA


    Toivat Kallen kaupungista
    maalle, kukkaniityn luo:
    »Nauti luonnon antimista,
    kesän täysi malja juo!

    Tääll' on linnut laulusuulla,
    kukkia on täynnä maa.
    Karjat ammuu. Voitko kuulla?
    paimentyttö huhuaa.

    Totta silmiäsi viihtää
    pellot, täysin tähkäpäin,
    totta veriäsi kiihtää
    tuoksu laihoin kypsyväin!

    Kaikki omain kätten työtä.
    Oma tahtos muokkaa maat.
    Palkka työn on valmis myötä:
    minkä tahdot, sen sa saat.

    Maa, tuo äiti ikihyvä,
    on sun työsi siunannut:
    moninkerroin kasvaa jyvä,
    jonk' oot sille uskonut;

    ei se koskaan hylji lastaan,
    joka siihen uskaltaa,
    vastalahjaks antamastaan
    kunhan rakkautta saa. —

    Maamies osakseen sai suurta
    tehdä, työtä tärkeää:
    ruokkii sivistyksen juurta,
    kaupungitkin elättää,

    Itse pillien maalimalta,
    tottuin vähään tyytymään,
    löytäin onnen matalalta:
    liki maata, äitiään!»

         *   *   *

    Näki nurmet. Metsän näki.
    Lintuin laulun kuuli hän.
    Katsoi kuinka peltoväki
    teki työnsä tärkeän.

    Noitui. Astui asemalle,
    osti lipun kaupunkiin
    asfaltille paahtuvalle,
    katukujiin ahtaisiin,

    työntyi vuokraluolahansa,
    veti verhot akkunaan,
    pisti piipun leukahansa,
    väänsi sähkön palamaan.

    Iltatunnit kahvilassa
    sauhupilviss' tupakan,
    porinassa, kalinassa,
    soiton käyden vinkuvan.

    Siin' on synkkää viihdytystä,
    vaiti ollen, tarkastain,
    outoin kasvoin väreilystä
    rintain äänet aavistain,

    vaistoten kuin suonet ajan
    syvimmällä tykyttää,
    kuullen oudon kolkuttajan
    kutsumusta väkevää.

    Lehdet Kööpenhaminasta,
    Berliinistä Pariisiin,
    kaikki nuo, ne täällä vasta
    huokuu kotoisalta niin.

    Muistiss' alkaa sykkäin soida
    säkeet vieraskieliset,
    oudoin äänin tarinoida
    tutut mielimurtehet.




    KÄSI PIENI


    Käsi pieni, yli pöydän
    on kädessäin.
    Kaks silmää pakeneepi
    mun sllmiäin
    ja seinää katsoo
    ja lattiaa.
    Mut posket punertuvat
    ja rinta kohoaa.

    Yhä musikantit jossain
    ne soittaa jotakin,
    ensviulu yli muitten
    on kiihkein.
    Puhe pöydiss' ympärillä
    käy sorinaks.
    Me yhä vaiti ollaan,
    me kaks.

    Meilt' kananpoika jäähtyy
    ja hyytyy kasti sen.
    Sa väistät katsettani.
    Kuin peljäten! Kuin syyttäen!
    Näen kyynelen.

    Käsi pieni, käteheni
    se unohtuu
    ja sormihini sormet
    soukat puristuu.






    KAHDEKSAS LAULU




    TASAAJALLA


    Alla kuuman auringon
    meri nukkuu, aalto nukkuu,
    meren aalto vaiti on;
    päivä paahtaa korkealta
    hehkuvalta taivahalta.

    Siellä täällä seisovat
    suuret laivat valkopurjein,
    niinkuin linnut sairahat,
    ikityvenessä veessä,
    yksinänsä kuolon eessä.

    Meren hirmut heräjää.
    Louhikäärmeet merta uivat
    huutain yhä lähempää.
    Kajuutassa kirousta,
    kuumetaudin hourausta.

    Aamust' alkain iltahan
    tulen hehku yllä, alla;
    myrkkyhöyryt Tasaajan.
    Yöllä, fosforvälkkehissä,
    meren hirmut näkyvissä.

    Tulkoon, mit' on tullakseen.
    Merenvirta laivan vieköön
    taakse kauhunvyöhykkeen.
    Uudet maailmat on siellä,
    uudet kuohut keulan tiellä.




    LENTÄVÄ HOLLANTILAINEN


    Yö syksyinen raskaine pilvineen.
    Meri kuohuu rantaan luotoiseen
    Ja ärjyvät aallot merta peittää,
    ylös rannoille suolaista pärskettä heittää.

    Mut vasten pilvien harmajaa
    käy vitkaan jotakin tummempaa.
    Se lähenee ihan hetki siltään —
    kovin pilveksi outona piirtehiltään.

    Kuin kerjäläisen takki se on,
    niin reikäinen, täplikäs, muodoton.
    Nyt ratsastajaa se muistuttaapi.
    Nyt taasen se uuden muodon saapi:

    Kuin fokkamasto ja kliivarit. —
    Kaks mastoa! — Laivaksi luulisit,
    mut ei käy laivojen reitit tästä:
    karit kuohuvat lännestä, etelästä.

    Ja, tottavieköön, se sittenkin
    se priki on, täysin purjehin,
    styyrpuurin halsseilla, vastahankaan.
    Sepä ei näy väylistä piittaavankaan.

    Mut loista ei lyhtyä yhtäkään!
    Se käy ohi kivisen niemenpään,
    karit kiertäen, kääntyy ulapalle
    syysmyrskyn aalloissa kuohuavalle.

    Voi keulasta kuulla loiskehen
    ja kitinän skuutien, prässien.
    Mut ei ole miestä ruotelissa.
    Ei ihmisääntä. Kuin nukuksissa

    koko laiva on. — Kuin unikulkija ois!
    Unikulkijaan, totta, sen verrata vois,
    ken, kattojen räystäitä käyden, ei tiedä:
    yks harha-askel voi kuoloon viedä.

    Se on aavelaiva. Sen tuntevat
    ne, jotka meriä seilaavat.
    Ja tarinat kummanmoiset
    silt' yhdet on sekä toiset.

    Se Lentävä Hollantilainen on,
    se, laiva, kirooma kohtalon,
    iät kaiket myrskyssä lennättää se
    Ja satamaan se ei koskaan pääse.

    Nyt, jos ei kannella miehiä näy,
    on kajuutassa, jos sinne käy,
    täys miehistö, pöydässä, tuopit käässä,
    ja harmaja kapteeni pöydän päässä.

    Ne on yrmyjä miehiä kaikki nuo.
    Merivettä ne tuopeistansa juo,
    käs'seljällä partaa pyyhkäisevät,
    tovin vanhaa laulua hyräilevät.

    ja kapteeni katsoo joukkoaan,
    lyö pöytään tyhjällä tuopillaan:
    »Jos köyhä ja suolainen oli kalja,
    oli Lentävän Hollantilaisen se malja!

    No niin. Taas vuosipäivämme lie. —
    Yhä meitäkö entinen mielemme vie?
    Viel' eikö ole taipunut ykskään mieli,
    ei armonpyyntöön kääntynyt kieli?

    Kakssataa vuotta, se muistakaa,
    on kynnetty merta aukeaa,
    kiro ankara yllämme, taivaan panna,
    joka ei levon lohtua meille anna.

    Teist' eikö jo mieluisampaa ois
    tästä helvetinlennosta päästä pois,
    taas astua antura kovaan maahan,
    joku ihminen nähdä! — se viekottaahan.

    Te vielä muistatte Hollannin,
    sen satamat laivoin sataisin:
    käy räiske ja loilotus; krouvin oven
    pian löytää, ja tyttösen korkeapoven.

    Maan muistatte tuulimyllyineen,
    sen laitumet pulskine karjoineen.
    Ja kanavat! — niissäpä kerran saivat
    kai seilata poikien leikkilaivat.

    Jos liekkin tuttavat kuolleet pois,
    ilo suurempi siitä kuin murhe ois.
    Ja, ken uupunut lie tältä seilailultaan,
    myös päästä vois maan siunatun multaan.

    Tuo kaikki! — teistä se riippuu vain.
    Edes kuiskatkaa tähän korvahain:
    »me nöyrrymme». — Silloin, kautt' partani
    vannon,
    me saamme sen armaan anteeksannon.

    Vai »ei»? — Tekö jäykästi kiellätte: ei!
    Te niskurit! Peijakas teidät vei. —
    Mut näen: sama mieli on teillä ja mulla.
    Siis saakoot taas sata vuotta tulla.

    Kaks miestä käyköön ja katsokohon
    ett' purjeet kaikki täpötäytenä on
    fokast', mesaanist' ylös puuvemprammiin.
    Mut ykskään ei koskeko ruorin kammiin!

    Yhä ohjaushomman me sallimme kai
    sen taivaan työks, joka naurumme sai.
    Sen enkelit meillä on leikissä myötä.
    Nyt kiitos, veljet, ja hyvää yötä.»




    TYÖLAMPPU


    Työlamppu, yöhön himmeään
    sa paista valo vakaa,

    sa muille jos et siinnäkkään,
    näön mulle leimus takaa.

    Sun lämmölläsi syleilen
    maan synkkää kirjavuutta,

    sun kauttas vanhaa lähenen,
    sun kauttas luon ma uutta,

    sun hehkus hengen puhallan
    ma kiveen, tomuun, tuhkaan,

    yön umpiseinään kolkutan
    ja autiutta uhkaan.




    ARABIALAINEN LAULU


    Karavaani on mennyt. Taas yksin ma Jäin
    aavikko polttava ympärilläin.

    Monet niin on tulleet, ja mennehet,
    yhdetkään vielä ei jäänehet.

    Vettä he juoneet on kaivostani mun,
    taatelit he on saaneet palmustani mun.

    Ihme! — vesi kaivoni ei vähentynyt:
    täydempi entistään onhan se nyt;

    syvyyden virta voimallinen
    onko puhjennut pohjalle sen?

    Ihme! — ei palmuni käy köyhemmäks:
    heelmin näen paisuvin sen lisääntyväks.

    Aivanhan näyttää kuin autiomaa
    kohdallani keitaaksi puhkeaa,

    palmustolehdoksi laajentuu,
    heelmiä täpötäynnä jokainoa puu.

    Kaivoni yli äyräitten tulvinut on
    puroseksi jatkuen hietikkohon,

    pulputen, paisuen virran vuoks,
    joka yli paahtuvan aavikon juoks

    pehmein nurmikkoäyrähin,
    kukkasin suurin ja tuoksuvin;

    kalvossa virran kalat vilkkahat
    välkkää kuin hopeasukkulat,

    gasellit vettä polskuttaa,
    janoinen leijona juoda saa.

RITARI RANKKI

    Ja linna ritari Rankin
    on tehty louhikkoon.
    Se linnoista on vankin,
    se on pohjattu kallioon.
    Se on rannalla syrjäisellä,
    kuin erakko, yksikseen.
    Se on niemellä viimeisellä,
    se on äärillä maan ja veen.

    Ei valtateit' ole sinne;
    vain polku Johtaa luo,
    Ja Jyrkkä on vuorenrinne,
    Jota kulkee polku tuo.
    Sen linnan muureja saartaa
    meren ylpeä ikuisuus,
    sen yllä välkkyen kaartaa
    meren taivaan kuulakkuus.

    Ja torniin ritari Rankki
    hän nousee tummin öin
    kun taivas tähtiin hankki,
    meri kiilsi kuutamovöin. —
    Kun taivaankanteen piirtyi
    sanat yön, tuliklrjaimin,
    hän tähtien aikaan siirtyi
    yli kylmän eetterin.

    Ja hiljaisuuden täyttäln
    soi pauhu planeettain,
    ajan portit aukeni, näyttäin
    tarut kuolleitten maalimain.
    Yön helmasta astuivat ne
    kuin nuoret jumalat
    ja tuskin aavistivat ne
    kuin varhain sammuivat.

    Jok'ainoa pinnallansa
    oli elämän kantanut,
    joka riemulla, murheellansa
    oli multaa ruokkinut.
    — Vuoks Jumalan? työn?
               tai maineen?
    tai vuoksi turhuuden? —
    Ei, vuoks vain itsensä aineen,
    verenjuojan janoisen.

    Sitä nielua vältä emme.
    Se on laulu katoavain:
    verin lämpöisin ravitsemme
    tylyn kaaoksen vatsaa vain.
    — Niin turhaa kaikkiko työmme?
    niin tympeä loppuineen? —
    Ei, ei, me merkkimme lyömme
    yön kylmän sydämeen.

    Ei aine käsiksi pääse
    polon rintamme kalleimpaan:
    viel' kärsimys jälkeen jää se,
    se ei katoa milloinkaan,
    se on kruununa otsallamme
    kun astumme unholaan,
    se on työmme, ainoamme,
    se ei katoa milloinkaan.

    Se jäävä on avaruuteen
    ja eetterin aaltoiluun,
    se on syttyvä eloon uuteen
    joka rintaan kiusattuun.
    Se ei ole mistään laina.
    Se on itse itseään.
    Se on ainetta ruoskiva aina,
    se on kuoleman peitseltä taittava pään.

    Jo himmeni tähtien liesi,
    idän taivas ruskettui.
    Sitä tiennyt ei tornissa miesi.
    Hän vasta havahtui,
    kylän kaukaisen akkunoissa
    kun kimmelsi aamun koi
    ja jossain, kaukana poissa,
    kukon laulu kun heikkona soi.

    Hän tahtoi kätensä nostaa
    ja siunata aamua maan.
    Mut tähdet, tähdet ne kostaa
    — hän ei sitä voinutkaan.
    Käsi, puoliks nostettu, vaipui
    kuin lyijyä ollut se ois,
    pää rintaa vasten taipui.
    Ja ritari tornista hiipi pois.




    SYYS-ILTA


    Syksyn lehdet, kaduilta ne kootaan
    sateen räiskyessä, rattahitten
    rautapyöräin kiviin jyristessä.
    Syksyn lehdet, katuojista ne kootaan,
    repaleiset äijät niitä nostaa
    likaisihin kuormarattaisiin.

    Kuormat poistuu. Luutaäijät poistuu.
    Kivikatu kiiltää kosteana,
    puhtahana, niinkuin vasta pesty ruumis,
    joka, suljettuna vajaan hämärään,
    laudallasa liikkumatta lepää.

    Sade taukoo. Pilviverhot yltä kattojen
    verkkaan haihtuu, jotta paljastuupi
    taivaankansi, syksyn musta taivas,
    liikkumattomin ja kylmin tähdin.

    Kylmä, kylmä on. Ja taivahalla
    välkkyy tähdet lukemattomat,
    avaruuden mykät jättiläiset.

YHDEKSÄS LAULU

NIIN, VELJENI, OLET KÄYNYT KIERROKSES

    — Niin, veljeni, olet käynyt kierrokses.
    Miss' on nyt liekkimieles, varmuutes?
    Millainen tuomislahja sull' on?
    Toit oljenkorren, toitpa kyynelpullon.
    Tuo toinen ei sua kanna minnekkään.
    Tuo toinen lunasta ei mistäkään.
    Olet yhtä avuton kuin lähtiessäs,
    olet yhtä sokea kuin syntyessäs,
    ja uhkasi on hätähuuto vain
    kuin syksyn lehtein, yöhön hukkuvain.

    Ja veljes ei voi avuksesi tulla:
    on rinta tyhjä, käsi voimaton.
    On sulla jotain! — Mitään ei lie mulla;
    pian veisin senkin, mitä sulla on.
    On aivan sääli lamppuas
    ja taateleitas, kaivoas
    ja linnaas äärell' ikuisuuden meren.
    Ne houreita on kapinoivan veren.
    Ne kestä ei. Jos niihin puhallan,
    kuin usva haihtuvat ne ilmahan.

           *   *   *

    — Tuo soukka kultarengas sormessasi!
    lie kelpo tarinansa silläkin.
    Se kai on mennehistä muistonasi,
    se jonkun valan tuntee, luulisin.
    Vuoks pelkän komeuden ethän mahda
    tuollaista kantaa. Noin vain ethän ahda
    sa sormiis koruja kuin soittajat
    tai mitkä liikemiehet nousevat.
    Tuo merkki! jotakin on sillä mieltä.
    Se jostain kohtalosta muistuttaa,
    kenties se saattaa rakkauden kieltä
    naisäänin korvillesi sopertaa?

    »Niin kyllä. Tietänee se rakkautta,
    se kiinnittää mun päiviin ihaniin.
    Voit hymytä, voit pilkkaella, mutta
    et naista kuittaa silti aivan niin.
    Tällaist' ei maistanut lie kylmä pintas
    — pääs liian saita on ja kuiva rintas —
    tällaiset korut sulle kuulu ei.
    Sun aatoksesi muita teitä kulki,
    kenties sun omaan onnehesi vei,
    mut päivän lämmöstä sun ijäks sulki.
    Sa tunnet materian kylmät lait.
    Jääkukkaset sa palkaksesi sait.
    — Mut onhan sullakin sun armahasi:
    kai rakastaa voit kirjakaapplasi?

    »Mun kirjani on harvat, mutta niistä
    ei mitkään kohtalot mua irti riistä.
    Luen niitä uudestaan ja uudestaan,
    ain' uutta rikkautta niistä saan
    ja kesken ympäristön tympeän
    ma niitten kautta elän, hengitän.

    »Mut yks on tunne, johon tuskin vainen
    voi nekään vihkiä tai opettaa;
    sen vihkimyksen antaa kypsä nainen,
    hän, rakastettu, joka rakastaa.

    »Se olkoon hulluutta ja typeryyttä,
    mielkuvituksen eläimellisyyttä
    — voit nimitellä miten haluat —
    mut jos se hulluutta on, hulluus hyvää
    ja oikeaa on, rikasta ja syvää
    ja enemmän kuin kaikki viisahat.

    »En kiitä kiihkoa, en hekkumaa
    — sen lahjan kyllä portoltakin saa.
    Mut katso tyhjyyttä sun edessäsi
    Ja alhaisuuden lokaa vierelläsi;
    sa etkö kiittää kohtaloas voi,
    se jos sun osaksesi soi
    — ei aurinkoa tosin eikä kuuta,
    ei taivaan tähtiä tai moista muuta —
    mut jotain silti, muiston elävän,
    kuin pienen lyhdyn ääreen tummain teitten.
    Ei, enemmän! Se onhan enemmän
    kun verten, syleilyssä yhtyneitten,
    on henkäys ytimiisi syövyttäynyt.
    Kautt' suontes ourujen on loihtu käynyt,
    on juossut tuska kahden ihmisen
    kuin sula malmi, räiskyin, kipunoiden
    ja parhaan valinmuottls täyttäen
    on valmistunut kelloks vaskiseksi;
    sa kuuletko? — se rinnassani soiden
    on kypsä kiitokseni soittimeksi.

    »Voi nainen pettää! — Ei se kuulu tähän;
    ja niissä sanoissa on mieltä vähän.
    — Hän miestä pettää! — pettäköhön hei!
    vain omaa tunnettaan kun petä ei.
    Ma sitä kysyn, tunnetta ma kysyn.
    Ja puolestani tunteessani pysyn.»

    — No jossain lienee muisto muunkinlainen,
    noin, näkyvämpi, kuinka tuon nyt sanon,
    pien' kuva, medaljonki tai hiuskiehkurainen.
    Suo nähdä! Vailla vilppiä ma anon.

    »Sellaiset muistot on vain varten niitä,
    jotk' ovat aikonehet unohtaa.
    Kell' mlel' on tylsä eikä tunto riitä,
    hän kuvaan kuolleeseenkin kurkistaa.
    Viel' kukkii muistoni ja tekee terää,
    yön tullen iltarukouksen lukee
    ja päivännousuun virkeänä herää
    ja silmät pesee, puhtaan puvun pukee,
    ja kutsuani vartoo maltitonna.
    Enskerran kun sen tuhrusilmin nään
    ja kiittämättömyyden tahrat käsissään,
    pois häädän sen, ja otsaan piirrän: konna.»

    — Senjälkeen kuin —?

    »Senjälkeen kuinka? — Seis!
    Se aatos lilan pitkälle Jo veis.
    Se juttu olkoon toisen päivän juttu.»

    — Jos toinen nainen, suhde yhtä tuttu?

    »No, silloin kaksi muistoa on mulla!»

    — Jos luku nousee kolmeen, neljään, viiteen?
    Ma pelkään, veikko, juoksee juttu hiiteen
    ja ymmälle voit lopuks hiukan tulla.

    »Kies varjelkoon! Ma suutun. Liian suoraan
    käyt päälle. Vertaat miestä —.»

KYMMENES LAULU

PÄIV' PÄIVÄLTÄ MUA AHDISTAT

    »Päiv' päivältä mua ahdistat.
    Syöt köyhältä ainoat lampahat
    suden lailla, ryövärin lailla.
    Sinä ryöstät mun putipuhtahaks.
    Sinä riisut mun ihan paljahaks;
    pian paitaakin olen vailla.

    Sen, jonka ma pitkiltä vuosittain
    niin kallein hinnoin ostaa sain,
    näen kurjasti luhistumassa.
    Mut olkoon niin. Olet oikeassa.
    Sumu, silmien pettäjä, poistukoon.
    Syys kirkas tulkoon. Valmis oon.

    Olet erehtynyt. Sinä auttaa voit!

    Mun rintaani sinä rauhan toit;
    ja ihme, mun ilo valtaa melkein.
    Me kaksi, me saatamme yhdeks tulla.
    Ja varmuus on ilontuojana mulla:
    nyt pimeyteen näen silmin selkein.

    Mun rauhani ei ole uupuneen.
    Minä haluan lepoon ikuiseen.
    Joss' ei ole kuoloa, syntymystä.
    Tuo ainoa on mun eessäni pulma:
    iät jatkuva liike, moottori julma,
    joka pilkkaa kylmintä tyytymystä.

    On jotakin tehneet ne jäykkäpäiset,
    jotk' itse painoi vasamat jäiset
    oman rintansa uhkaan väräjävään,
    mut pieniä oli ne suuressa työssä:
    yhä Hollantilainen lentää yössä.
    Meno yhden ei tunnu minnekkään.

    Mitä rauha on, mitä rauhattomuus?
    Mitä oleminen, olemattomuus?
    Vain ihmishouretta, hullun työtä;
    ne kuolevat viimeisen ihmisen myötä;
    se jäljelle jää, jota käsitä emme,
    johon uupuu järkemme, sydämemme.

    Näen eessäni näyn, jota aavistin
    jo ennen; nyt se on klrkkahin,
    se on eessäni, jos menen minne.
    Se on maailma kaunis ja liikkumaton.
    Se mun vertani on. Se sun vertasi on.
    Kätes anna, vien sinut sinne!

    Sen porttina meille olla saa
    vaikk' maa, tämä läheisin maailmoita.
    Vain tuttu maa, tämä pyöreä maa
    nyt katseesi voimalla nähdä koita,
    sen valtakunnat Ja ihmiset,
    tutut asiat muut, ne tavalliset.

    Muu vanhaa tuttua. Yks on uus:
    soma tyytyväisyys ja hiljaisuus.
    — Sun siintääkö katseisiisi
    ihan ilmetty paratiisi? —
    Maa saanut on hyvän vlerahan,
    mut kasvot sen ovat kuoleman.

    Jok'ainoa elävä olento maan
    ikl-unta on äitynyt nukkumaan
    kuin mykkä muumiokansa.
    Maa kuollut on, vesi, ilma muu.
    Ei mätäne ruumis. Ei lahoa puu.
    Ja kukkaset kuivuvat paikallansa.

    Ei yhdenkään kukon laulu soi
    maan aamussa, terveiksi auringolle,
    ei tehtaan pillit kutsua voi
    yht' ihmistä kadulle autiolle.
    Vain kellot käy; viel' varro hetki:
    veto loppuu, ja niittenkin päättyy retki.

    Ajanpyörän liike on tauonnut:
    joka-ainoa sormi on hervonnut
    sen tuntien kulkua mittaamasta.
    Vain tuulet käy, sadekuurot lyövät,
    joet virtaavat, meret rantoja syövät,
    ja murentuu elämä, sykkinyt vasta.

    Mitä? Kuolemaksikko kutsuin sen?
    Ei! Niin vain hourii Ihminen.
    Se on rauha, joka ollut on ennen meitä,
    joka jälkeen jää, kun poissa me liemme.
    Näyn täyttymys tuo yli pallomme heitä!
    elon-kuoleman valheen me kanssamme viemme.

    Kuin Hollantilainen sun eessäsi ois.
    Merimiehet vain ovat menneet pois.
    Joku heist' oli syntynyt Vapahtajaksi,
    oli syntynyt toisia viisaammaksi.
    Ja olemattomuuden-ristin hän
    veti ylitse Laivan Lentävän.

    Miss' on se mies, Joka täyttää saa
    näyn tuon, joka eessämme kangastaa?
    Hän, ruhtinas Tiedon ja Rakkauden,
    hän, ampuja pommin viimeisen,
    vait' olkoon, Ja kylmästi käyköön työhön.
    Me, siunaten häntä, astumme yöhön.»

EPILOGI

Kuolemanlaulaja

    Yhä sieluni kuolemanlaulajan
    näen tekevän lujaa työtä.
    Mitä teit, sen allekirjoitan.
    Mitä aiot, siin' olen myötä.

    Sinä ylistit ikuista kuolemaa
    ja turhuutta maailmoitten
    ja taistoa vielä turhempaa
    elon, ihmiskohtaloinen.

    Sun silmilläs näyn nähdä sain
    jota en möis tuhansin hinnoin:
    maapallo tähtenä tuikuttain
    kuin juveeli, lumisin pinnoin;

    se kiersihe kylkensä verkalleen
    yön varjosta valoa kohti.
    Ja edessä katseeni hulenneen
    sen maisemat tuttuina hohti,

    niin tuttuina, ikimykkinä niin
    etten sen lumosta pääse,
    vaan kaikkiin, kaikkiin aatoksiin
    yhä pohjimmalle jää se.

    Olet, kuolemanlaulaja, päivien
    ja öitteni pahahenki.
    Sinä tahtia lyöt, jos leikitsen
    tai muita kuuntelenki.

    Mut en vois kuulua elämään
    sua vailla, piinaajani.
    Jos vaikenet, silloin yksin jään
    ja sekoan tahdistani.