Kootut teokset VI

KOOTUT TEOKSET VI

Eino Leino

Otava, Helsinki, 1931

SISÄLLYS:

VÄINÄMÖISEN KOSINTA. Karkelokuvaelma.
HIIDEN MIEKKA. 6 kuvaelmaa.
PENTTI PÄÄKKÖNEN. 3 näytöstä.
LYDIAN KUNINGAS. Tarina Herodotoksen mukaan. Kuvaelma.
MEIRAM. Itämainen fantasia. 3 kuvaelmaa.
MELANKOLIA. Vuoropuhelu.
LALLI. 4-näytöksinen.
NINIVEN LAPSET. Satunäytelmä.
MAUNU TAVAST. 4-näytöksinen legenda.
SIMO HURTTA. 5-näytöksinen historiallinen näytelmä.

VÄINÄMÖISEN KOSINTA

Karkelokuvaelma

(Naamioita I, 1905)

HENKILÖT:

VÄINÄMÖINEN.

AINO.

KOIVUTAR.

HAAVATAR.

PIHLAJATAR.

TUOMETAR.

Linnunlaululehto. Pieni aho. Sinipiikojen karkelo.

Sinipiikojen kesälaulu.

Päivä paistaa, lehti loistaa,
vaarat tanhun tahdin toistaa:
kesä tullut on.
Kukkii joka kummun multa,
sykkii joka sydän kulta:
kesä tullut on.

Lainehtivat niitut, laihot,
aukee aran rinnan kaihot:
kesä tullut on.
Metsä seisoo morsianna.
Tuuli pyytää: suukko annas
kesä tullut on.

Tuoksahtavat haavat, tuomet,
painuu päivän silmäluomet:
kesä tullut on.
Kelle lensi metsän muisku?
Kulki kautta lehdon kuisku:
kesä tullut on.

(Vierivät pois. Aino tulee allapäin.)

AINO (yksin):
Soi ennen sorea ääni
niinkuin lintu lehtipuussa,
kengänkanta keikahteli
niinkuin oksalla orava;
on nyt tullut toinen aika,
aika toinen ankarampi,
ajatukseni samoovat
aina polkuja samoja,
niinkuin talviset jänikset,
talven lunta tarpovaiset.

(Istuu kivelle ja itkee. Sinipiiat tulevat puiden lomasta.)

KOIVUTAR:

Mitä itket, impi rukka?

HAAVATAR:

Mitä vaivainen valitat?

PIHLAJATAR:

Kerro, suin sulin puhele!

AINO:

Oi, siskot, siniset piiat!
Jo on tullut tuskan hetki.

HAAVATAR:

Kerro, kauneko katosi?

PIHLAJATAR:

Kaasit maahan karjan maidon!

KOIVUTAR:

Pistikö havuinen piikki?

AINO:

Pahemmin, paljoa pahemmin. –
On ailut sydän-alassa.

SINIPIIAT (vavahtaen):
Ainoll' on suru sydämen.

(Koko metsä toistaa hiljaisesti humisten saman lauseen.)

AINO:

Veljeni minut lupasi
väkevälle Väinämölle. –
Tuota itken ja valitan.

KOIVUTAR:

Voi sinua, siskorukka!

HAAVATAR:

Etkö Väinöä rakasta?

AINO:

Hyi, mitä puhutkin! Enhän
tiedä ees, mitä on lempi.

HAAVATAR:

Sen sanon sinulle kohta:
lempi on lehti lentäväinen.

    (Pyörähtää kantapäillään.)

AINO:

Taivasta tavottelevi?

HAAVATAR (nauraen):
Sentään maahan muksahtavi.

KOIVUTAR:

Älä usko Haavatarta!
Hällä on keveä kieli.

PIHLAJATAR:

Jalka vieläkin keveempi, –
liikkuu sinne, liikkuu tänne:
niin ei lepata lempi.

AINO:

Sinua enemmän uskon. –
Lausuos, mikä on lempi!

PIHLAJATAR:

Lempi on kukka eikä lehti.

AINO:

Kukkivi kesän lyhyen?

PIHLAJATAR:

Mutta kantaa pitkän marjan.

(Soi simapillin ääni.)

KOIVUTAR:

Tellervon simainen pilli! –
Jo kyllin loruja, siskot.

HAAVATAR:

Se oli kutsu karkeloihin!

PIHLAJATAR:

Käytkö leikkihin keralla?

AINO:

En tiedä. – Mitä ma mietin? –
Luulen äsken itkeneeni. –
Toki tanhu on parempi.

(Sinipiiat vierivät pois vieden Ainon kerallaan. "Päivä paistaa,
lehto loistaa" j.n.e. – Väinämöinen tulee.)

VÄINÄMÖINEN (yksin):
Näillä on ahoilla ennen
vesalempi vieritellyt,
näiden ilmojen ilossa
sinisotka sorjistunut!
Usein katselin kisoissa
neien vartta notkuvata,
noin silloin ajattelin ma:
kun tulisit mulle, neiti,
mie sinua keinuttaisin
virren helkkyvän vivulla,
laulun laajan polven päällä.

    (Huomaa sukkanauhan maassa.)

Ainon nauha! Armas nauha! –
Tästä on kukka kulkenunna! –
Kivi on tässä kirkkahampi,
paasi kullan-paistavampi. –
Hoi, salon siniset piiat,
kussa astuu Aino neiti?

ÄÄNI (metsästä):
Täällä.

VÄINÄMÖINEN:

        Missä?

ÄÄNI (toisaalla):

               Täällä!

VÄINÄMÖINEN:

                       Missä?

ÄÄNI (toisaalta):
Täällä, täällä! Kah, kävele!

VÄINÄMÖINEN:

Kyllä, kunhan äänen kuulen.

(Harhailee puiden lomassa. Häviää hetkeksi. – Sinipiiat pelmahtavat
esille, Aino heidän kerallaan. Laulavat ja karkeloivat:)

Leikkilau1u.

Leikitäänkö? Leikitään.
Kisasilla kiistellään.
Ole sinä kissa, minä olen hiiri!
Täss' on tanhumme piiri.

Hupsis! Ohi hurahdit.
Kupsis! Kohti kurahdit.
Joko tuli hirmu, joko tuli surma?
Ei, vaan huulien hurma.

(Vierivät pois.)

VÄINÄMÖINEN (tulee):
Kummallista! Lien lumottu
keskellä jumalan päivän. –
Ajatukseni sekoovat
kuin polutkin kankahalla.
Kuljen yhtä ympyrätä.
– Ota, metsä, urhon uhri!

(Ottaa kultavitjoja vyöltään ja kaulastaan ja ripustelee puiden
oksiin. – Sinipiiat tulevat esiin hymyillen ja veikistellen.)

KOIVUTAR:

Kas, kuinka koreat käädyt!

VÄINÄMÖINEN:

Kaunihimmat kaulallasi.

TUOMETAR:

Kultavitjat!

VÄINÄMÖINEN:

             Tuomen kulta!

HAAVATAR:

Nääkö on minulle?

VÄINÄMÖINEN:

                  Sulle!

PIHLAJATAR:

Nää minulle!

VÄINÄMÖINEN:

             Kelles muulle?

PIHLAJATAR:

Kiitos, kiitos, kiltti urho! –
Mitä etsinet ereä?

TUOMETAR:

Pyytä, teertä, hirveäkö? –
Pyydä vaan, mitä halajat!

HAAVATAR (kevytmielisesti):
Eipä sentään aivan, sisko. –
Toki haastele halusi!

VÄINÄMÖINEN:

En ole pyytä pyytämässä,
tarvasta tavottamassa. –
Ajan nuorta Aino-neittä.

KOIVUTAR:

Kah, ota, tulevi tuossa! –
Kiitos kaunis lahjastasi.

(Vierivät pois. – Aino tulee hiljakseen ja hajamielisenä.
Väinämöinen
piiloutuu lehvien lomaan.)

AINO (itsekseen):
Lienkö kauankin kävellyt
polkuja salon sinisen? –
Päivä jo läntehen lipuvi. –
Miksi metsähän lähinkin? –
Ah, jo muistan! Ma meninhän
vastaksehen varvikosta.

    (Taittelee lehviä, hyräillen hiljaa:)

Taitan vastan taatolleni,
toisen taitan maamolleni,
kokoelen kolmannenki
verevälle veiolleni.
Kenpä taittavi minulle,
ojentaa vihannan oksan,
jolla peipponen peseime,
pulmonen puhasteleime,
näissä suurissa suruissa,
apeissa miel'aloissa?

VÄINÄMÖINEN (kuiskaten):
Aino!

AINO (säpsähtäen):

      Ken puhuvi?

VÄINÄMÖINEN (tullen esille):

                  Minä. –

Terve mielitiettyseni!

AINO:

Terve tervehyttäjälle.

VÄINÄMÖINEN:

Oletpa kuin tytär Tapion
sinimetsän siimeksessä. –
Ja noin kauniissa puvussa!
Käädyt kaulalla koreat,
tinaristi rinnan päällä! –
Suonet, katselen sinua.

AINO:

Silmä ei ottane osoa.

(Taittelee lehviä edelleen. – Vaitiolo.)

VÄINÄMÖINEN:

Muistatko sitä sa vielä,
kun sun viimeksi tapasin?
Tulit Väinölän tupahan,
toit minulle mansikoita –

AINO:

Toin ma ehdosta emoni.

VÄINÄMÖINEN (ei kuulevinaan):
Mie sinua siitä kiitin,
suulle suutelin sinua,
sull' oli juuri suussa marja,
joka särkyi suudellessa,
purskutti punaisen juovan
poskilleni, parralleni.
Sie sitä hyvinkin nauroit! –
Muistatko sitä sa vielä?

AINO:

En.

VÄINÄMÖINEN:

    Etkö? Lie sinulla

nytkin marja suumalossa? –
Sieltä pois se suudelkaamme!

(Yrittää lähestyä. Aino kääntyy selin.)

AINO:

Menneet on kesäiset marjat.

VÄINÄMÖINEN:

Toki toiset kypsynehet. –

    (Suoraan:)

Ihana olet sa, Aino,
noin kun nuorena näen sun,
puhtaana, punastuvana,
tinaristi rinnan päällä! –
Tahdotko minulle tulla?

AINO (hiljaisesti):
Olenhan sinulle myöty.

VÄINÄMÖINEN (ylevästi):
En sinua väkisin viene. –
Aino, annahan sanasi!

AINO:

Sanan saanet maamoltani.

VÄINÄMÖINEN:

Sulta yksin sen tahon ma. –
Huolitko minusta?

AINO:

                  Huolin

taikka lienen huolimatta!
Olen kaupattu kananen.

VÄINÄMÖINEN:

Se oli juoni Joukahaisen,
ei paula minun panema. –

    (Lämpimästi:)

Kuule, kun valalla vannon:
jos et sa minusta huoli,
menen pois kohin kotia,
en tavanne taattoasi.
Siis sano sana pätevä! –
Pidätkö pikkuisen minusta?

AINO (hätäisesti):
Pidänhän sinusta, pidän.

VÄINÄMÖINEN (riemastuen):
Siis omani!

AINO (käsiään väännellen):

            Voi, kun on vaiva! –

Toki en sulhoksi suvainne.

(Väinämöinen on tarttunut häntä kiini vyötäisistä. Aino on
irroittanut itsensä. Nyt pitkä vaitiolo. – Väinämöinen peittää
silmänsä kädellään.)

VÄINÄMÖINEN:

Jää hyvästi!

(Aikoo mennä.)

AINO (vienosti):

              Väinö!

VÄINÄMÖINEN (kääntyen):

                     Aino!

Puhuitko jotakin!

AINO (empien):

                  Puhuin.

Ethän suuttunut?

VÄINÄMÖINEN (lempeästi):

                 Sinulle!

En ikinä. Itken sua
niinkuin mennyttä suvea,
sadekaarta taivahalla. –
Jää hyvästi!

(Aikoo mennä jälleen.)

AINO (naivisti):

              Luulen, mulla

nyt on marja suumalossa.

VÄINÄMÖINEN (hurmautuen):
Aino! Aino! Armahani!

    (Sulkee hänet syliinsä.)

Ei, minä en sinusta luovu,
riippunen sinusta kiini
niinkuin matkamies Manalan
viimeisestä viitapuusta,
elämän rannalta eroten!

(Syleilee ja suutelee häntä. – Aino arasteleikse.)

AINO:

Sankari! Sinua säikyn.

VÄINÄMÖINEN:

Aukaisen sinulle auki
oman rinnan riemuholvit,
kuuletko, kuinka ne kajahtaa:
"Astu tänne, Aino-neiti!" –
Vien sinut taivahan laelle,
näytän sulle kaikki kansat,
kansat huutavat sinulle:
"Terve, nuori Aino-neiti!"

AINO (levottomana):
Lupasit lähteä kotihin. –
Sitten, sitten haastelkaamme!

VÄINÄMÖINEN (ei kuule häntä):
Vaan sinä et siitä huoli,
siinä oikeinkin osannet!

    (Vetää hänet polvelleen istumaan. Haltioituen:)

Suur' on hengen valtakunta,
sitäkö hallita haluat?
Tunnetko meressä, maassa,
Luojan valtimon tykinnän?
Tahdotko, sen auki isken,
tahdotko, jotta ma johatan
suuhusi punaisen suihkun
elämätä, aurinkoa? –
Aino, katsohan minuhun! –
Lähdemmekö? Lennämmekö?
Näytämmekö maailmalle
kaksi onnen ottolasta?

AINO (pyrkii irti):
Päästä! Päästä! – 'Oi emoni!

(Salamat iskevät, ukkonen jyrisee. – Väinämöinen polvillaan halaten
Ainoa.)

VÄINÄMÖINEN:

Tiedäthän, min' olen vanha,
näethän hapseni hopeiset,
ne harmeni kesäisnä yönä
kerran Hiiden kiukahalla,
kun tulin tuntemaan totuuden.
Tunnetko totuuden, tyttö? –
Se on tauti, talvi, kuolo.
Min' olen totuus, minä! –
Siks minä olenkin vanha! –
Siks minä olenkin ruma! –
Siks minä sinua lemmin! –
Sin' olet kauneus elämän!
Sin' olet kevät ja kukka!
Siks sinut raiskata tahonkin! –

AINO (irti tempautuen):
Auttakaa julkiset jumalat!

(Rientää pois. – Rajuilma hiljenee. Taustassa kaunis sateenkaari.)

VÄINÄMÖINEN:

Sinne se kana katosi! –
Houkkapa olin, kun etsin
elämältä haavettani,
pyytelin pyhäistä unta
käsin, kurja, kosketella!
Haave ilmahan hajosi,
utu nousi tuulen teille,
tässä seison syli avoinna,
hämilläni, häpilläni,
niinkuin lapsi
vesikaaren viettelemä.
Jää hyvästi, kaunis kaari!
Minä maan päälle palajan.

Esirippu

HIIDEN MIEKKA

6 kuvaelmaa

(Naamioita I, 1905)

HENKILÖT:

ÄIDIN KUOPUS.

KULTAHELKKA.

ÄITI.

SUKKAMIELI.

KIRKI.

NUKKU-MATTI.

UNIKEKO.

LYHTY-UKKO.

VUOREN VANHIN.

AJAN HIISI.

PÖYTÄ-HIISI.

OVI-HIISI

KUNINGAS.

HOVIHERRA.

TRUBADUURI.

Keijukaisia, Heinäsirkkoja, Päivänkukkia, Talkooväkeä, Paimentyttöjä,
Metsästäjiä, Virvatulia, Tonttuja, Hiiden impiä, Hoviväkeä, Kansaa.

ENSIMÄINEN KUVAELMA.

Pieni mökki, jonka ikkunasta tuli tuikkaa. Ikkunan ääressä näkyy Äiti
kehräämässä. Mökin edessä, joka on matalalla kummulla, muutamia suuria
puita. Niiden alla penkki, penkillä Äidin Kuopus ja Kultahelkka.
Kummun alla aho, sen ympärillä sankka metsä. Kuutamo. –
Äiti laulaa:

    Äidin surut.

    Kolme yötä peräkkäin
    suurta surun unta näin,
    siitä asti murhe mulla
    mielessä on tuiretulla.

    Näin ma unta miekasta,
    verisestä hiekasta.
    Kiesus, kaitse äidin lasta
    sotateille sortumasta!

    Näin ma maljan kuohuvan
    kuivaks saakka sakkahan.
    Totta, Herra, hekkumasta
    estät emon lempilasta!

    Nyrkin vielä viimeks näin,
    kohotetun taivoon päin.
    Huudahdin ja heräsin ma,
    hereilläkin vapisin ma.

    Ethän, Luoja, milloinkaan
    hänen salli horjahtaa
    itse-uhmaan ylpeähän,
    jumalaansa kieltämähän?

    Mieli nöyrä hälle suo!
    Tai jos tahtosi on tuo,
    tapa ennen taisteloihin,
    syökse synnin nautinnoihin!

    Hurja, mitä huusinkaan?
    Ethän kuullut kauheaa?
    Tee kuin tahdot, Ristus, aina!
    Lapseni on sulta laina.

ÄIDIN KUOPUS: Sydämeni käy aina niin surulliseksi, kun äiti laulaa.

KULTAHELKKA: Suru onkin suloisempaa kuin ilo. – Minäkin olen usein
surullinen, erittäinkin näin illoin.

ÄIDIN KUOPUS: Minä olen vain silloin surullinen, kun olen tehnyt
jotakin pahaa.

KULTAHELKKA: Mitä pahaa sinä olet nyt tehnyt?

ÄIDIN KUOPUS: En tiedä. – Usein voi ihminen tehdä pahaa ihan
tietämättään. Ja se paha on pahin kaikista, sillä sitä ei voi parantaa.

KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! – Kaikki voidaan parantaa.

ÄIDIN KUOPUS: Eipäs. – Jos minä lyön rikki tuon ikkunan, et sinä sitä
ikinä voi entiselleen saattaa.

KULTAHELKKA: Mutta lasimestari voi tehdä uuden.

ÄIDIN KUOPUS: Ehkä. – Mutta kuka voi laittaa minulle uuden sydämen?

KULTAHELKKA: Jumala.

ÄIDIN KUOPUS: Sinä tarkoitat sitä taivaallista lasimestaria?

KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! – Nyt sinä ihan varmaan pilkkaat
jumalaa.

ÄIDIN KUOPUS: Katsos, äitini antoi minulle kerran kultaisen sydämen
kuvan. Hän sanoi, että minun piti se visusti säilyttää. – Mutta nyt se
on rikki, näetkös!

KULTAHELKKA: Voi, voi, kuinka kaunis sydän! – Miten se tapahtui?

ÄIDIN KUOPUS: Se oli pudonnut lattialle ja minä polkasin sen päälle
vahingossa. – Sitä ei kukaan voi korjata. Onko ihme, jos olen
surullinen?

KULTAHELKKA: Minunkin äitini antoi minulle kultasydämen. – Sinä saat
sen. Tässä! – Älä ole enää pahoillasi!

ÄIDIN KUOPUS: Kuinka minä voin ottaa sinulta ainoasi?

KULTAHELKKA: Sinä annat minulle myös ainoasi.

ÄIDIN KUOPUS: Mutta minun on vain muruja. Enhän minä voi näitä
kenellekään tarjota.

KULTAHELKKA: Minä säilytän murut ja koetan liittää ne yhteen. – Kas,
noin! – Sinä ripustat tämän kaulaasi, mutta varokin, ettet sitä riko!
Sillä silloin ei minulla ole enää sinulle ehyttä antaa.

ÄIDIN KUOPUS: Hyvä, rakas, Kultahelkka! – Kuinka minä voin sinua kyllin
kiittää?

(Suutelee häntä. Keijukaisten hunnut heilahtelevat puiden välistä.
Äiti katsoo ikkunasta päätään nyykähyttäen. Sukkamieli näkyy ahon
toisella laidalla taikasauvaansa nojautuneena.)

SUKKAMIELI (saavansa kohottaen):

    Ihmislapset!
    Mitä te mietitte turhaa?
    Ei ole hyvää eikä pahaa.
    Vaakalaudat
    ei ole vapaita henkiä varten.
    Kaunis-polkuinen,
    kaino-poimuinen,
    ohut-huntuinen
    onnen on karkelo taivahan alla.
    Tulkaa! Tulkaa!
    Me odotamme.
    Kohta me tanhumme aloitamme.

ÄIDIN KUOPUS (kuiskaten): Kuulitko?

KULTAHELKKA: Mitä?

ÄIDIN KUOPUS: Kuulin kumman laulun. Se soi korvissani kuin unetarten
soitto. – Kuka lauloi?

KULTAHELKKA: Miksi niin minuun tuijotat? Omat unesi laulaneet lienevät.

ÄIDIN KUOPUS: Suojele sitten minua minun uniltani! Ne tietävät
turmiota. Kultahelkka!

KULTAHELKKA: Mitä sanot? – Mitkä unet?

ÄIDIN KUOPUS: Nuo, nuo ... etkö näe? Ne tanssivat minun edessäni.
Katso!

(Keijukaisten hunnut vilahtelevat puiden lomissa.)

KULTAHELKKA: Sinun silmälautasi painuvat kiini. – Uneksitko sinä?

ÄIDIN KUOPUS: Minä olen niin väsynyt.

KULTAHELKKA: Nuku! Hiljaa tahdon minä sinun hapsiasi hivellä.

ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet hyvä, Kultahelkka. – Ethän sinä koskaan jätä
minua?

KULTAHELKKA: En, en. – Nuku, nuku!

(Äidin Kuopus nukkuu, pää Kultahelkan polvella. Keijukaiset
karkeloivat. Sukkamieli kohottaa jälleen sauvansa.)

    Keijukaisten laulu.

    Keinuvi muodot maailman,
    notkuvi neitojen lanteet.
    Heitä, etsivä henki, oi,
    tuntosi turhat kanteet!
    Laukee kaaret taivahan,
    aukee vyöt ja vanteet.
    Sydän särkynyt tänne tuo!
    Saat sinä synnin anteet.

    Helppo syyttömän hengittää,
    koske ei jalka kukkaan.
    Kuuhut kylvävi hopeitaan
    hartioille ja tukkaan.
    Viisas mielensä kammitsoi
    kautokenkään ja sukkaan.

ÄIDIN KUOPUS (ponnahtaen): Kultahelkka! – Miksi jätit minut?

KULTAHELKKA: En ole jättänyt sinua. Istun vierelläsi.

ÄIDIN KUOPUS: Peninkulmien päässä olit. – Oi, minua!

KULTAHELKKA: Sinä olet sairas ja sinun hengityksesi polttaa kuin tuli.
– Menkäämme!

ÄIDIN KUOPUS: Minne?

KULTAHELKKA: Tupaan tietystikin. Äitikin varmaan odottaa meitä. –
Näetkö? Hän kutsuu.

(Äiti viittaa ikkunasta. Kultahelkka on noussut seisomaan.)

ÄIDIN KUOPUS (tarttuen häneen): Kasvinsiskoni kallis! – Kuka hän on?

KULTAHELKKA: Kasvinveljeni verevä! Onhan se äiti.

ÄIDIN KUOPUS: Taisi olla. – Hän näytti minusta vain niin oudolta. Ihan
kuin Tuonelassa käyneeltä.

KULTAHELKKA: Niin minunkin äitini näytti, kun hän lepäsi kuolleena
arkussaan. – Mutta hän oli kuitenkin minun oma äitini. (Peittää kasvonsa
esiliinallaan.)

ÄIDIN KUOPUS: Anna anteeksi, Kultahelkka! En muistanut, että äitisi oli
kuollut. – Mene tupaan, mene!

KULTAHELKKA: Entä sinä? Jäätkö sinä tänne?

ÄIDIN KUOPUS: Minä vielä illan ilmassa hetkisen henkeni polttoa
jäähdyttelen. – Mene!

KULTAHELKKA: Niinpä menenkin. Mutta älä viikkoa viivy! – Pian on aika
levolle käydä.

(Menee. Äidin Kuopus katsoo hänen jälkeensä ja painaa sitten päänsä
nyyhkyttäen puun runkoon.)

ÄIDIN KUOPUS: Hän on hyvä. – Minä olen niin paha, niin paha!

SUKKAMIELI (lähestyen häntä): Hyvä, että lähetit hänet pois. – En olisi
voinut tulla, niin kauan kuin hän luonasi oli.

ÄIDIN KUOPUS: Kuka olet sinä?

SUKKAMIELI: Keijukaisten keveäjalkainen valtiatar, metsän ja kuutamon
kuningatar, ja kaikkien kastehelmien, joita maassa ja puun-oksilla
päilyy. – Nämä ovat minun hovineitojani.

(Keijukaiset tulevat puiden lomista ja niijaavat koreasti.)

ÄIDIN KUOPUS: Mitä tahdot minusta?

SUKKAMIELI: Tahdon viedä sinut linnaani kirjavaisen kiven sisässä,
keskellä mesimarjaista ahoa. – Ei paista sinne päivä, ei kuu, vuodet
kuluvat kuin varjo eikä mittaa minuutteja muu kuin tuokio halusi
syntymisestä sen täyttymiseen. – Tahdotko tulla minun kerallani?

ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet kuningatar, minä vain köyhä mökin poika. –
Kuinka voisin minä seurata sinua?

SUKKAMIELI: Ole sinä minun kuninkaani, niin olet sinä minua
ylhäisempi! – Tuletko?

ÄIDIN KUOPUS: Tulen. – Mutta ensin täytyy minun jättää hyvästit äidille
ja Kultahelkalle.

SUKKAMIELI: Turhaa huolta! Voithan palata päivänkoitossa takaisin, jos
ei linnani miellytä sinua. – Ketään en väkivallalla pidätä.

ÄIDIN KUOPUS: Mutta he odottavat minua.

SUKKAMIELI: He luulevat sinun lähteneen käyskentelemään lämpöisessä
yössä. – Tule!

(Äidin Kuopus empii epätietoisena. Äiti asettaa kynttilän
ikkunaan.)

ÄIDIN KUOPUS: Näetkö, hän asettaa kynttilän ikkunaan!

SUKKAMIELI: Näetkö, että myöskin minun silmäni ovat kaksi kynttilää?

ÄIDIN KUOPUS: Kultahelkka kutsuu minua.

(Kuuluu selvään Kultahelkan ääni: "Tule! Mihinkä jäit?")

SUKKAMIELI: Ja minä suutelen sinua. – Kumpaa tahdot sinä kuulla?
(Suutelee häntä.)

ÄIDIN KUOPUS: Sinua tahdon minä seurata, kuutamon kalpea kuningatar! –
Menkäämme!

SUKKAMIELI: Neitoni! Laulaen ja tanssien näyttäkää minulle tietä
metsien hopeaisten halki! (Kohottaa sauvansa. Keijukaiset laulavat:)

    Sukkamielen sauva.

    Puiden takaa puiden taaksi
    metsän linnat liukuu.
    Sukkamielen sauvan pääss'
    on hopeainen tiuku.

    Kun se tiuku helisee,
    niin hämy maille lankee,
    riutuu rinta ihmisten
    ja miel' on ahdas, ankee.

    Puiden takaa puiden taaksi
    metsän linnat liukuu.
    Sukkamielen sauvan päässä
    kultainen on tiuku.

    Kun se tiuku helisee,
    niin herää hengen härmä,
    kuudan maita kulkevi
    ja säihkyy unen särmä.

    Puiden takaa puiden taaksi
    metsän linnat liukuu.
    Sukkamielen sauvan pääss'
    on timanttinen tiuku.

    Kun se tiuku helisee,
    on mieli miekan alla,
    astuu ilmi aurinko
    ja maailmass' on halla.

(Vierivät pois vieden Sukkamielen ja Äidin Kuopuksen kerallaan.)

Esirippu.

TOINEN KUVAELMA.

Sukkamielen linna kirjavaisessa kivessä. Kuuluu hiljaista soitantoa.
Äidin Kuopus lepää kultaisella vuoteella. Sukkamieli seisoo hänen
päänsä pohjissa. Kirki käy ympäri ja kaatelee maljoihin.

Keijukaisia, Heinäsirkkoja, Perhosia, Päivänkukkia y.m.

SUKKAMIELI: Oletko onnellinen?

ÄIDIN KUOPUS: En ole elämässäni ollut onnellisempi. – Tämä on kuin unta.

SUKKAMIELI: Unta autuaitten.

ÄIDIN KUOPUS: Kahden autuaan. – Mikä hetki päivästä lienee?

SUKKAMIELI: En tiedä. – Ei täällä ole tapana sellaisia kysellä.

ÄIDIN KUOPUS: Vai niin. Mutta minulla on niin hiivatin nälkä. – Ei taida
olla sekään tapana täällä?

SUKKAMIELI: Päivänkukat! Teidän kuninkaanne halajaa syödä! – Ruokkikaa
häntä!

(Päivänkukat rientävät tarjoamaan.)

ÄIDIN KUOPUS: Mitä tämä on?

PÄIVÄNKUKKA: Se on hunajaa.

ÄIDIN KUOPUS: Hyi!

SUKKAMIELI: Etkö pidä hunajasta?

ÄIDIN KUOPUS: Minä tahdon leipää, hyvää, rukiista leipää, enkä mitään
sormenpään kokoisia mesikakkuja. – Noh, annahan tänne! Talossa talon
tavalla.

SUKKAMIELI: Etkö enää rakasta minua?

ÄIDIN KUOPUS: Kyllä, kyllä tietystikin. Mutta minä en pidä sinun
kyökistäsi. – Onko teillä jotakin juotavaa?

SUKKAMIELI: Kirki! Etkö kuule? Kuninkaasi tahtoo juoda?

KIRKI: Saaman pitää. – Pyydän nöyrimmästi. (Kaataa maljaan ja ojentaa
sen.)

ÄIDIN KUOPUS (maistaen): Mitä tämä on?

KIRKI: Se on marjamehua.. Parasta mesimarjalikööriä, mitä on saatavissa
kolmen kuninkaan valtakunnasta.

ÄIDIN KUOPUS: Hyi, saakeli!

SUKKAMIELI: Mitä tahtoisit mieluummin juoda?

ÄIDIN KUOPUS: Tahtoisin pytyn viilipiimää.

SUKKAMIELI: Sitä ei meillä ole. – Eivät kuninkaat sellaista huoli.

ÄIDIN KUOPUS: Hiisi olkoon teidän kuninkaanne! – Olkoon menneeksi sitten
kulaus marjalikööriä! – Mutta milloin täällä on tapana mennä maata?

SUKKAMIELI: Me emme nuku milloinkaan. Me vain painamme joskus päämme
alas.

ÄIDIN KUOPUS: Ei se minulle riitä. Kyllä minun täytyy saada oikein
kuorsata. – Onko se sallittu?

SUKKAMIELI: Kyllä. – Kutsummeko tänne Nukku-Matin? Hän ymmärtää paremmin
sellaisia asioita.

ÄIDIN KUOPUS: Nukku-Matti on minun vanha tuttavani. – Kutsu vaan hänet
tänne! – Mutta jos hän vie minut Höyhensaarille?

SUKKAMIELI: Etkö tahtoisi pois täältä?

ÄIDIN KUOPUS: En, sillä itse asiassa on tämä hyvin mukava talo. –
Tuossahan Matti tulee!

NUKKU-MATTI: Hyvää iltaa!

ÄIDIN KUOPUS: Iltaa, iltaa. – Mistä kaukaa Matti tulee?

NUKKU-MATTI: Tulen yhdeksän meren takaa, eräästä pienestä töllistä,
jossa minulla oli hyvin paljon työtä.

ÄIDIN KUOPUS: Jahhah. Mitä työtä Matti tarkoittaa?

NUKKU-MATTI: Siellä asui eräs pieni tyttö, jota minun oli aivan
mahdoton saada nukkumaan. – Mikäs hänen nimensä taas olikaan...

ÄIDIN KUOPUS: Se ei mahtanut olla mikään hyvä tyttö.

NUKKU-MATTI: Kyllä, ei tytössä vikaa ollut, mutta eräs ystävä oli hänet
juuri pettänyt...

ÄIDIN KUOPUS: Pettänyt!

NUKKU-MATTI: Ja vienyt vielä hänen kultaisen sydämensä. – Kulta ...
kulta...

ÄIDIN KUOPUS: Kultahelkka. – Perhana, hänet olen minä aivan unohtanut!

NUKKU-MATTI: Niin juuri, Kultahelkka. Ja sen pojan nimi, joka oli hänet
pettänyt...

ÄIDIN KUOPUS: Oli Äidin Kuopus. – Kyllä minä tiedän sen asian paremmin
kuin sinä. – Voit mennä matkoihisi!

NUKKU-MATTI: Etkö sinäkään tahdo nukkua?

ÄIDIN KUOPUS: Kyllä. Mutta sinä tuot minulle niin ikäviä unia. – Mene,
mene!

NUKKU-MATTI: Merkillisiä nuo ihmiset ovat! He pelkäävät unia eivätkä
pelkää omia tekojaan. Kyllä mennään, hyvästi, hyvästi!

SUKKAMIELI: Paras olikin, että hän meni. Hän on niin viisas olevinaan.

ÄIDIN KUOPUS: Hän ei enää pidä minusta. Minä näin sen aivan selvästi
hänen silmistään. – Mutta eikö täällä ole ketään muuta unineuvosta?

SUKKAMIELI: Kyllä, Unikeko. – Tahdotko, että kutsumme hänet tänne?

ÄIDIN KUOPUS: Hm. Hiukan kiusallinen tuttavuus. – Mutta antaa tulla
vaan.

(Sukkamieli viittaa neidolleen. Unikeko tulee haukotellen.)

UNIKEKO: Päivää!

ÄIDIN KUOPUS: Päiväkö nyt onkin? Ja minä kun en vielä ole nähnyt edes
iltaakaan.

UNIKEKO (haukotellen): Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon...

ÄIDIN KUOPUS: ... hävittää! – Niin juuri, se näkyy sinun päältäsikin! –
Mutta voitko seuloa minulle kahmalollisen unijauhoja?

UNIKEKO: Saat unta kuinka paljon vaan haluat. – Mutta sitä ennen tulee
sinun seuloa tukkasi pörröiseksi niinkuin minun ja...

ÄIDIN KUOPUS: Se on pian tehty. Näinkö?

UNIKEKO: Käy laatuun. – Sitten tulee sinun vain seurata minun
esimerkkiäni.

ÄIDIN KUOPUS: Haukotella?

UNIKEKO: Tahdin mukaan. – Yks, kaks, kolme, nyt! Yks, kaks, kolme...

ÄIDIN KUOPUS: Yks kaks kolme... Tämähän käy vallan mainiosti.

    (Haukottelevat vastakkain.)

UNIKEKO: Näkyy, että sinulla on hyvät luonnonlahjat. – Yks kaks kolme...

ÄIDIN KUOPUS: En minä enää viitsi. – Eihän uni tulekaan?

UNIKEKO: Ei, ei. – Eikö tarkoituksesi ollutkin nukkua valveillasi?

ÄIDIN KUOPUS: Mene hiiteen! Sitä osaan minä kyllä ilmankin sinua. – Minä
tahdon nukkua oikein.

UNIKEKO: Mitä sitten kutsutat minua! (Menee.)

ÄIDIN KUOPUS: Ei taida tulla unesta mitään tässä talossa.

SUKKAMIELI: On meillä vielä yksi keino. – Mutta se on hiukan
vaarallinen.

ÄIDIN KUOPUS: Mikä keino se on?

SUKKAMIELI: Se on se niin kutsuttu unohduksen uni.

ÄIDIN KUOPUS: Mutta juuri sitähän minä tarvitsenkin. – Mikä vaara siinä
on?

SUKKAMIELI: Ei muu kuin että siitä on niin vaikea herääminen.

ÄIDIN KUOPUS: Olkoon miten vaikea tahansa! – Minä tahdon nukkua.

SUKKAMIELI: Hyvä. – Siispä käsken minä kaiken kansani sinulle
tanssimaan.

ÄIDIN KUOPUS: Mutta musiikkia meillä myös pitää olla.

SUKKAMIELI: Siitä pitävät heinäsirkat huolen. He ovat tämän valtakunnan
parhaat viuluniekat. – Alkakaa!

ÄIDIN KUOPUS: Istu sinä tähän vierelleni! – Minun on siten helpompi
unhoittaa.

SUKKAMIELI: Kirki! Äläpä unhoita sinä toimiasi! – Tarjoa kuninkaalle!

KIRKI: Kuten käsketään.

(Heinäsirkat soittavat, Päivänkukat karkeloivat, huojuen kuin heinä
tuulessa. Kirki matkii heitä ilvehtien.)

    Sydänkesätärten laulu.

    Seisahda, aika!
    Hillitse orhisi korskuvat,
    hetki! Sankari nukkuu,
    raukea ruhtinas valkean yön.
    Täytetyt halut,
    leyhytelkää lepoa hälle,
    kukkiva sydän,
    hiljaa, häiritsemättä lyö!
    Mennehet murheet,
    nukkukaa!
    Unelmat, toivehet,
    uinukaa!
    Lämmin, läikkyvä terhen
    hiljaa sankarin huolitelkoon,
    kangastukoon elon kaikkeus, niinkuin
    seijastuu sinitaivahan ranta,
    ruskopilvinen,
    ulapan vesiin,
    helmassa heleän, valkean yön!

(Äidin Kuopus nukkuu. Kirki lähestyy häntä ja pitää höyheniä hänen
suunsa edessä.)

KIRKI: Hän nukkuu.

SUKKAMIELI: Olepas kutkuttelematta häntä!

KIRKI: Totisesti: hän nukkuu.

SUKKAMIELI: Totisesti on sinun saatava koivurieskaa, jos maailmassa
jotakin oikeutta ja lakia on. – (Sauvansa kohottaen.) Mutta kyllin jo
iloa, siskot! Haihtukaa! Kaaret korkeat, kukkasilla koristetut,
haihtukaa! Unelmat utuiset, perhoset elämän kevään, haihtukaa! –
Herätköön sankari yössä, yksin, keskellä korven aution, kuulkoon
huuhkajain huutoa ja nähköön surujen nousevan hallaisista rämeistä!
Niin kuuluu Maaemon laki, äitimme yhteisen, jota me kaikki tottelemme
ja palvelemme, yössä, päivässä, ilossa ja murheessa. – Ja niin on aika
haihtua minunkin, lintuna lentää, kuplana kohota, urhon unelmana teoksi
muuttua. Hyvästi, sankari sorea! Herää työhön ja taisteloon!

(Näyttämö on pimennyt; kaikki katoaa, viimeiseksi Sukkamieli.
Siirtyminen seuraavaan kuvaelmaan tapahtuu esiripun ylhäällä ollessa.)

KOLMAS KUVAELMA.

Autio metsä. Huuhkajat huhuilevat. Äidin Kuopus nukkuu mättäällä.
Hämärä lankeaa.

ÄIDIN KUOPUS (heräten): Äiti, Kultahelkka! – Mitä? Missä olen? Kuinka
olen tänne tullut? – Kussa kultainen kotini? – Ketä tulee! – Halloo! Ohoi!

(Joukko talkooväkeä tulee, sirpit kädessään.)

    Talkooväen laulu.

    Viisas aitan täyden ahtaa,
    talven tyynnä elää mahtaa;
    tuhma pitää pitkän kesän,
    laiminlyöpi lieden, pesän.
    Koska talven tuulet ärjyy,
    tuhma tupateitä värjyy,
    viisas miettii vikkelämmin:
    ovi kiini, osto lämmin!

    (Menevät.)

ÄIDIN KUOPUS: Hoi! Hyvät ihmiset! Tulkaa! – Olen metsään eksynyt, en
enää tietä kotiin löydä. Yö joutuu, ottakaa minut mukaanne! Minun on
nälkä ja vilu. Armahtakaa! – Ei kukaan kuule minua. Tännekö on minun
korpeen kuoleminen?

(Kuuluu karjankellojen kilinää. Tulee joukko Paimentyttöjä.)

    Paimentyttöjen laulu.

    Lieku liekki, leiska lempi,
    pala nuorten miesten mieli!
    Toki toist' on herttaisempi
    oman kullan oven pieli.
    Lieka lempi lehtipuussa,
    kesäkuussa keiku jalka!
    Ota kulta onnen kuussa:
    elon tositoimet alkaa.

ÄIDIN KUOPUS: Halloo, tytöt! – Mihin menette? Mies yksinäinen salolle
eksynyt on. Saanko seuraanne tulla? – On minullakin sydän, kirkas,
kultainen! –

Hekin menevät. – Olenko minä siis niin ruma ja rupainen, että kaikki
minua kammoavat? – Sukkamieli! Tämäkö oli sinun suudelmasi?

(Paimentytöt ovat menneet. Kuuluu reippaita jahtitorven toitotuksia.
Joukko metsämiehiä tulee.)

    Metsämiesten laulu.

    Hyv' on maata metsämiehen
    alla taivaan tähtipeiton,
    parempi päällä petran taljan
    maata luona lieden oman.
    Tulee lapset tuvan tiehen,
    vaimo vaalii, keittää keiton,
    lasket naurun, lasket naljan,
    nukut viereen sievän, soman.

    (Menevät.)

ÄIDIN KUOPUS: Miehet! Miehet! Yösijaa vailla olen. – Antakaa minulle
ruokaa ja juomaa! Ottakaa minut tupanne nurkkaan nukkumaan! Teitä
pyydän ja rukoilen. –

Hekin menevät. – Jo tullut on tuhoni. Nukuin nuorella ijällä Sukkamielen
syliin, siinä onneni ja autuuteni menetin. – Kaikilla muilla on kotinsa,
ei minulla. Kaikilla kiire ja iloinen mieli... Miten minulla? – Paras on
itsensä uneen itkeä ja nukkua ijäksi. Siten parhaiten kostan
maailmalle.

(Istuu mättäälle, Painaa pään käsiinsä ja itkee. Näyttämö on yhä
enemmän hämärtynyt.)

    Suopursujen laulu.

    Korpi kolkko, matala manner,
    mieli melto, ajatus heikko,
    kaikki elämän kukkaniitut
    sadesäässä harmajassa.

    Rimpi pitkä, iloton ranta
    kahdenpuolen puroja mielen,
    vakaumusten vaivaiskoivut
    katseen kantamattomihin.

    Epätoivo, elämän tuska,
    inho synkän sydämen alla,
    inho olla inehmo, tuska
    päästä päivän tanhuvilta.

     – Syttyy suolla siniset lamput,
    paukkaa yössä punaiset pullot,
    kuningastuolit, kultapöydät
    heiluu hiitten kartanoilla,

    Sattuu seuraan inehmo, istuu,
    aukee sammal avara alla,
    vaipuu ijäksi vieras, virvat
    hyppii yössä ympärillä.

(Virvatulien tanssi. Lyhty-ukko tulee, pysähtyy nähdessään Äidin
Kuopuksen, lähestyy ja valaisee hänen kasvonsa lyhdyllään.)

LYHTY-UKKO: Mikä sinä olet miehiäsi, joka suotta sammalikkoa vetistät
ja minun pikku kynttilöitäni, kiiltomatoja, sammuttelet? – Häh? Mitä
teet sinä täällä metsässä?

ÄIDIN KUOPUS: Koditon, kurja, elämästä eksynyt olen. Tiedätkö tien,
niin näytä se minulle! – Kotiin kovin halajan.

LYHTY-UKKO: Sellaisia on tuiki paljon tähän maailman aikaan. – Ole
aloillasi! (Aikoo mennä. Äidin Kuopus pidättää häntä.)

ÄIDIN KUOPUS: Älä mene, älähän mene! – Vaikka mitä sinulle annan, jos
yösijan ja lämpimän neuvot. Kuuletko?

LYHTY-UKKO: Mitäpä voisit sinä antaa minulle?

ÄIDIN KUOPUS: Saat lakkini, koreatupsuisen! Kun sen sulkia päässäsi
heiluttelet, tunnet itsesi puolta nuoremmaksi. Katso!

LYHTY-UKKO: Pidä lakkisi! En tahdo sinua paljain päin korpeen jättää. –
Hyvästi!

ÄIDIN KUOPUS: Älähän mene! – On minulla puukkokin, helapää. Huolitko?

LYHTY-UKKO (päätään pudistaen): Pidä puukkosi!

ÄIDIN KUOPUS: Älä mene! – Niin, ja sitten minulla on ... sydän.

LYHTY-UKKO: Mitäh?

ÄIDIN KUOPUS: Kultainen sydän. – (Itsekseen.) Mitäpä minä enää sillä
teen, jos minun kuitenkin on korpeen kuoleminen? – (Ääneen.) Mitäs
sanot?

LYHTY-UKKO (tarkastellen sydäntä): Totta tosiaan! Poika ei valehtele. –
Oikeata kultaa! Ne ovat harvinaisia meidän päivinämme. – Minä onnittelen
sinua, miehen alku. Ole hyvässä turvassa! – Sinulle kukkuu vielä kunnian
käki.

ÄIDIN KUOPUS: Sinä lupaat siis viedä minut ihmisten ilmoille?

LYHTY-UKKO: Miksi en veisi! – jos en juuri ihmisten, niin ainakin
paikkaan, jossa sinun on sekä hyvä että lämmin. – Käy perässä!

ÄIDIN KUOPUS: Mitä paikkaa sinä tarkoitat? – Ethän vain helvettiä?

LYHTY-UKKO (hohottaen): Hohhoh! Kaikkiapa päähäsi pälkähtääkin! –
Keneksi minua luulet?

ÄIDIN KUOPUS: Tuskin tulen sinun kanssasi. – Luvalla sanoen, näytät sinä
minusta oikein suurkonnalta.

LYHTY-UKKO: Hehheh! Sinä miellytät minua. Onpa sangen kauan siitä kuin
olen viimeksi näin makeasti nauranut. – Tule!

ÄIDIN KUOPUS: Minne viet minut?

LYHTY-UKKO: Hiiteen, poikaseni, hiiteen. En siis edes helvetin
esikartanoon.

ÄIDIN KUOPUS: Hiiteenkö? – Mutta sehän on myös hyvin paha paikka.

LYHTY-UKKO: Paikka ei ole parhaita, täytyy tunnustaa, mutta ei myöskään
pahimpia. Kyllä siellä ristitty ihminen toimeen tulee.

ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan peijaa minua?

LYHTY-UKKO: Noh, kah, minä olen asunut siellä jo kohta kolmesataa
vuotta eikä vielä koskaan sillä ajalla ole siellä särpimen apu
loppunut. – Tuletko?

ÄIDIN KUOPUS: Mutta sittenhän sinä olet itse Hiisi? – Hyi!

LYHTY-UKKO: En minä Hiisi ole, vaikka henkeni piteiksi sen talon töitä
toimittelen. – Elin ennen metsässä, kalaa pyysin, lintua ammuin, mutta
kun rupesi riista näiltä mailta loppumaan, lähdin hiidestä avun hakuun.

ÄIDIN KUOPUS: Miksi et pyytänyt apua ihmisiltä?

LYHTY-UKKO: Ihmisiltä? Pyh! – Pyysitkö sinä heiltä?

ÄIDIN KUOPUS: Pyysin.

LYHTY-UKKO: Antoivatko?

ÄIDIN KUOPUS: Eivät.

LYHTY-UKKO: Noh, kah, siinä näet. – Hyvä talo on Hiitola. Minä lupaan
sinulle oikein ystävällisen vastaanoton.

ÄIDIN KUOPUS: Mennään sitten. – Mutta mitä sinä nyt toimit, kun noin
lyhty kädessä metsiä kävelet?

LYHTY-UKKO: Minä olen Hiiden virvatulien virittäjä, Lemmon
juhlavalaistuksen päätirehtööri. – Katso vaan tuonne suolle! Siellä näet
ilotulitukseni täydessä loistossaan.

(Virvatulia puiden lomassa.)

ÄIDIN KUOPUS: Hm, hiukan epäilyttävä virka! – Enpä lähtisi sinun
kanssasi, mutta hädässä ei ole ystävää karvoihin katsomista. – Astu
edellä!

LYHTY-UKKO: Mutta ensin me nuuskataan! – Olepas hyvä! (Tarjoaa
nuuskarasiaansa.)

ÄIDIN KUOPUS: Kuuluuko sekin komentoon?

LYHTY-UKKO: Ätshi!

ÄIDIN KUOPUS: Ätshi! – Mutta mitä varten sinä äsken sanoit minua miehen
aluksi?

LYHTY-UKKO: Siksi että sinusta vähitellen alkaa tulla mies. – Matkalla
voit sinä jutella minulle, kuka olet ja mistä, mikä nimesi ja miten
metsään jouduit. (Menevät.)

Esirippu.

NELJÄS KUVAELMA.

Hiiden vuori. Vuoren vanhin valtaistuimellaan. Hoviväkeä. Taustassa
Hiiden paja, jossa tontut takovat aseita. He tuovat niitä Vuoren
vanhimman tarkastettavaksi, joka vuoroin hyväksyy ne päätään
nyykähyttäen, vuoroin hylkää ne pään pudistuksella.

Toisella puolen näyttämöä Hiiden immet, jotka kehräävät lankaa omista
hiuksistaan. Keskellä katettu pöytä.

    Niiden impien laulu.

    Ilta pitkä vuoren yössä.
    Hiiden immet aina työssä.

    Sysimustat, sitkat langat.
    Saamme noista paulat, sangat.

    Teemme niistä tenhoansat,
    vangitsemme kaikki kansat.

    Verkko viekas, kiiltokarva.
    Läpi tuost' on mennyt harva.

    Himon silmät suuret, sievät,
    heiltä järjen lahjan vievät.

    Kiini käy he niinkuin lampaat,
    nauraa Hiiden neitten hampaat.

VUOREN VANHIN (nousten): Tonttuni totiset! Olen teihin tyytyväinen.
Samoin teihin, maahiset, menninkäiset, ja te, jotka siellä
seinävierellä värttinätä väännätte. Olette kalkki tehneet ahkerasti
työtä ja siitä myös lepohetken ansainneet. – Mikä aika on?

AJAN-HIISI: Hiiden harmaa haukka on jo kolme kertaa vuoren huipulla
kirkaissut. – On keski-yö.

VUOREN VANHIN: Siispä on jo aika alkaa Hiitolan pitojen. Lopettakaa
työ. – Miten on meidän illallisemme laita?

PÖYTÄ-HIISI: Kaikki on valmista, armollinen hallitsija. – Siinä sääsken
koipia, parhaassa voinsulassa paistettuja, siinä sirkan reisiä,
käristettyjä ja keitettyjä.

VUOREN VANHIN: Et liene sammakon sakarivarpaita unohtanut?

PÖYTÄ-HIISI: Ne olen asettanut erityisesti sinua varten. – Myöskin on
täällä peipon peräpakaroita, aivan erinomainen valikoima, ei
vähemmän...

VUOREN VANHIN: Riittää, riittää. – Mutta mitä aiot tarjota meille
jälkiruoaksi?

PÖYTÄ-HIISI: Aivan tuoreita maanmunia, kermassa ja sokerissa kelluvia.
– Ah, ne maistuu kuin koston mansikat!

VUOREN VANHIN: Hyvä, hyvä. – Jalot naiset ja herrat! Käykäämme
illastamaan! – Mutta kuka meistä lukee pöytärukouksen?

(Vuorentausta on sulkeutunut, Hiiden immet, samoin tontut
lopettaneet työnsä. Kaikki käyvät illalliselle.)

PÖYTÄ-HIISI: Ajan hiisi on meistä arvokkain.

VUOREN VANHIN: Siispä tehköön hän työtä käskettyä! – Mutta nopeasti! –
Lyhyt ja ponteva rukous on jumalalle otollisin.

AJAN-HIISI:

    Suuta korviin,
    mahaa polviin,
    Anna nyt hyvä jumala
    kaikille hyvä humala,
    Amen. –

        (Koputus ovelle.)

VUOREN VANHIN: Ruokarauha herroissakin! – Kuka näin myöhään on
kulkemassa?

OVI-HIISI: Lyhty-ukko siellä vain näkyy.

VUOREN VANHIN: Hän on uskollinen palvelija, vaikka jalkansa alkavatkin
jo hiukan kömpelöiksi käydä. – Tehkää tilaa hänelle!

OVI-HIISI: Mutta hänellä näkyy olevan joku toinen seurassaan.

VUOREN VANHIN: Kuka?

OVI-HIISI: Minusta on kuin hajahtaisi ristityn veri.

VUOREN VANHIN: Ilmankos kirkon kukot ovatkin koko tämän päivää niin
minun korvissani kirkuneet! – Olkaa varuillanne pojat! Aika on levoton
eikä tiedä, mikä mustakaapu sattuu olemaan alttarin asetustaikoja
tekemässä. – Kaikki aseisiin.

(Tontut tempaavat miekkansa ja keihäänsä. Kaikki ovat nousseet ylös
ja odottavat. Lyhty-ukko ja Äidin Kuopus tulevat.)

LYHTY-UKKO: Hyvää iltaa, kuomat, kaimat!

VUOREN VANHIN: Terve taloon, tien pitkän käynyt! – Mutta ketä tuot sinä
tuossa?

LYHTY-UKKO: Pojan metsässä tapasin, kankaalla yksin itki, – otin
mukaani.

VUOREN VANHIN: Mitä hänestä?

LYHTY-UKKO: Hänellä on sydän.

VUOREN VANHIN: Varmaankin vain joku tavallinen, ruostunut vaskisydän. –
Olen saanut niistä jo tarpeeni.

LYHTY-UKKO: Sydän puhdasta kultaa on hänellä, vannon, puhdasta kultaa.
– Näin itse omin silmin.

VUOREN VANHIN: Silmäsi vanhuuttaan jo hämärtävät. – Näytäppäs tänne!

LYHTY-UKKO: Näytä, poika, sydämesi! – Vanhin tahtoo sitä tarkastaa.

ÄIDIN KUOPUS: Lupaako hän yösijan?

LYHTY-UKKO: Sen ja vielä paljon muuta. – Mutta anna nyt sydämesi!

ÄIDIN KUOPUS: Annatkos sinä sen takaisin?

LYHTY-UKKO: Ole huoleti, ei täällä väkisin kenenkään omaa oteta! –
Tässä, armollinen herra.

(Äidin Kuopus antaa sydämensä. Lyhty-ukko ojentaa sen Vuoren
vanhimmalle, joka tarkastelee sitä toimessaan.)

VUOREN VANHIN: Tuokaapa tänne ne minun pähkinänkuoriset silmälasini. –
Ja näyttäkää tulta että paremmin erottaisin.

ÄIDIN KUOPUS (nykien Lyhty-ukkoa): Minun on nälkä.

VUOREN VANHIN: Totta tosiaan: puhdasta kultaa!

LYHTY-UKKO: Kuten sanoin. – Poika ilmoittaa, että hänellä on nälkä.

VUOREN VANHIN: Käy syömään, käy syömään, poikaseni! – Mutta en tiedä,
pidätkö meidän herkuistamme.

ÄIDIN KUOPUS: Tällä kertaa syön minä vaikka pieniä kiviä.

VUOREN VANHIN: Pieniä kiviä hänen ylhäisyydelleen, kultaisen sydämen
perintöprinssille, riehtilässä paistettuja. – Kuuletteko?

(Hiiden immet juoksuttavat nopeasti pyydetyn ruokalajin.)

ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se ei ollut juuri tarkoitukseni. – Mutta maassa maan
tavalla.

VUOREN VANHIN: Minua ilahduttaa, että näytät niin hiidellisiä
taipumuksia. – Sillä aikaa kuin syöt voivat tonttuni laulaa sinulle
Hiiden pöytälaulun. – Me puhelemme sitten lähemmin keskenämme.

(Tontut ovat asettaneet syrjään miekkansa ja laulavat nyt tanssien,
tassutellen:)

    Hiiden pöytälaulu.

    Hyvä nyt on kelliä,
    lellipojan lelliä,
    maha täynnä velliä,
    poskipussit mälliä,
    luun luona läskiä,
    lihan liki mäskiä,
  himpula, pimpula, himpum pila pila!

(Pyörivät, hyppivät ja jäävät hullunkurisiin asentoihin.)

VUOREN VANHIN: Mistä löysit hänet?

LYHTY-UKKO: Metsästä, Sukkamielen linnan lähistöltä. – Arvelen, että hän
on ollut siellä ikäänkuin pikku visiitillä.

VUOREN VANHIN: Ei epäilemistä: sydän on puhdasta kultaa. – Luuletko
hänen luopuvan siitä?

LYHTY-UKKO: Luulen hyvästikin. Hän ei vielä ymmärrä sen arvoa, näetkös.

VUOREN VANHIN: Täyden hinnan pitää hänen saaman siitä. – Noh, poikani,
joko olet syönyt kylläksesi?

ÄIDIN KUOPUS: Ei minulla enää nälkä ole, mutta kyllä minä vieläkin
söisin.

VUOREN VANHIN: Sitä en epäile. – Mutta nyt halajaisin kanssasi haastella
hieman. – Tulehan lähemmäksi!

ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan petä minua?

VUOREN VANHIN: Täällä ei petetä ketään: se vaiva jätetään kullekin
itselleen. – Sinulla on sydän.

ÄIDIN KUOPUS: On, kultainen sydän.

VUOREN VANHIN: Etköhän möisi sitä minulle?

ÄIDIN KUOPUS: Hm, se on oikeastaan lahjakalu. – Mutta mitä maksaisit
siitä?

VUOREN VANHIN: Saat parhaan miekan, mitä ikinä on hiisien pajassa
taottu. – Kas tässä, poikaseni!

(Vuoren vanhin viittaa, tontut tuovat hänelle jalokivillä
koristetun, kimaltelevan miekan.)

ÄIDIN KUOPUS: Miekkasi on korea kyllä, mutta mitäs minä oikeastaan
sillä teen? En halua ihmisiä surmata.

VUOREN VANHIN: Halu kyllä tulee miekan mukana. – Ota, poikani, ja
valloita maailma!

ÄIDIN KUOPUS: Maailmako? – Maailma on avara.

VUOREN VANHIN: Pian on se käyvä liian pieneksi sinulle. – Mutta voit
myöskin valita jotakin muuta: kultaisen juomasarven esimerkiksi taikka
meren ja maan kulkija-laivan. – Sinä näet, että minä en ole mikään
kitupiikki.

ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että sittenkin otan mieluimmin miekan. – Mutta
enhän minä jaksa sitä edes liikuttaa.

VUOREN VANHIN: Se asia on vähällä autettu. Pieni kulaus vain Hiiden
väkivettä ja se keikkuu kädessäsi kuin perhonen. – Tarjotkaa!

(Vuoren vanhin viittaa, Hiiden impi tarjoaa maljan Äidin
Kuopukselle, joka tyhjentää sen.)

ÄIDIN KUOPUS (irvistäen): Ähhäh! – Ketunmyrkkyä, perhana!

VUOREN VANHIN: Sen pitäisi vahvistaa. – Kun tätä miekkaa kannat, ei
kukaan voi sinua vastustaa.

ÄIDIN KUOPUS: Eikö kukaan?

VUOREN VANHIN: Ei kukaan äidistä syntynyt. – Siinä on taika sellainen.

ÄIDIN KUOPUS: Näytähän tänne! – (Hujauttelee ilmassa miekkaa.) Miekkasi
miellyttää minua?

VUOREN VANHIN: Senpä uskoisin. Siis: kauppa tehty?

ÄIDIN KUOPUS: Pitääkö se oikein verellä vahvistaa?

VUOREN VANHIN (nauraen): Hahhahhah! – Luuletko olevasi pirun kanssa
tekemisissä? – Sinä pidät miekan ja minä sydämen. Sillä hyvä.

ÄIDIN KUOPUS: Kuulepas, mitä teet sinä minun sydämelläni?

VUOREN VANHIN: Se on minun salaisuuteni.

ÄIDIN KUOPUS: Hm, taidat sinä sittenkin olla vähän pirun sukua. – Minä
jään siis aivan ilman sydäntä?

VUOREN VANHIN: Sittenhän sinusta juuri mies tuleekin. – Eikö
tarkoituksesi ollut valloittaa maailma?

ÄIDIN KUOPUS: Kyllä, mutta tahtoisin kuitenkin mielelläni tietää, mitä
etua sinulla voi olla tästä kaupasta.

VUOREN VANHIN: Ei juuri mitään. Minä olen vain sellainen sydämien
kokoilija. – Jos sinä aukaiset tuon kaapin, näet sinä siellä lippaan
lippaan lomassa. Ne ovat kaikki täynnä sydämiä.

ÄIDIN KUOPUS (aukaisee kaapin): Ohhoh, onpas niitä! Ja kaikki niin
hyvin lajiteltu. – Minäkin olen koonnut postimerkkejä.

VUOREN VANHIN: Se sopii sinun ijällesi. Minulle sopii paremmin sydämien
kokoileminen. – Katsoppas, sinun sydämesi panen minä tähän lippaaseen,
joka on siinä aivan kuin sitä varten. Ja nyt väännämme me kaapin oven
lukkoon. Noin! – Tahdotko nyt jäädä meille yöksi taikka lähteä heti
maailmaa valloittamaan?

ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että mieluummin lähden heti. – (Hujauttelee
miekkaansa ilmassa.) Sanotko, ettei kukaan äidistä syntynyt voi nyt
minua vastustaa?

VUOREN VANHIN: Ei kukaan.

ÄIDIN KUOPUS: Oletko sinä äidistä syntynyt?

VUOREN VANHIN: Äidistä kyllä, vaikka en ihmisvoimasta. Syöjätär oli
emoni. – Mutta mitä tarkoitat sinä sillä?

ÄIDIN KUOPUS: Hm, ajattelin vain heti miekkaani koetella. – (Pistää
häntä kylkeen. Vuoren vanhin vaipuu maahan parahtaen.) Hyvä miekka,
kaunis miekka! Kiitos lahjastasi, Hiiden herra! (Syöksyy ulos.)

VUOREN VANHIN: Auttakaa! Hän on tappanut minut! – Ah! (Rummunpäristystä,
aseiden kalsketta. Hirmuinen meteli.)

Esirippu.

VIIDES KUVAELMA.

Juhlasali kuninkaan hovissa. Äiti ja Kultahelkka tulevat.

ÄITI: Älä pelkää, lapseni, ollenkaan! Sinun pitää saaman oikeutta. – Kun
kuningas kuulee, minkälainen roisto minun poikani on, ei hän ikinä anna
hänelle tytärtään.

KULTAHELKKA: Äiti, minua niin pelottaa. Täällä on niin tyhjää ja
autiota.

ÄITI: Kaikki ihmiset ovat juosseet linnan pihalle nuorta paria
katsomaan. – Mutta varsinainen vihkiminen on tapahtuva täällä. Sen sanoi
minulle serkkuni kummin kaima, jonka pojan sisarpuoli on palveluksessa
ylitallimestarin luona. – Täällä tahdon minä puhutella kuningasta.

KULTAHELKKA: Mitä aiot sanoa hänelle?

ÄITI: Minäkö? – Että minun poikani on kunniaton maantien-ritari,
kelvoton kuleksija, liian huono lepäämään edes ryysyisen
mustalaistytön, saati sitten kuninkaan tyttären vierellä. – Onhan
sinulla hänen sydämensä tallella?

KULTAHELKKA: On, äiti. – Kannan sitä aina povellani.

ÄITI: Talleta se tarkasti! Me saamme kyllä oikeutta. – Kun ajattelen,
miten hän on meidät häpeällisesti jättänyt ja unohtanut, niin oikein
silmäni tärisevät suuttumuksesta! – Onkos kummempaa kuultu? Juosta pois
köyhän äitinsä ja uskollisen morsiamensa luota ja ilmestyä äkkiä
kuninkaan tytärtä kosimaan! – Se kunnoton! Kyllä minä hänet savustan!

KULTAHELKKA: Sanotaan hänen tehneen suuria palveluksia kuninkaalle ja
siitä nyt saavan kuninkaan tyttären ja puolen valtakuntaa palkakseen. –
Onko se totta, äiti?

ÄITI: Sen kyllä uskon. – Pahan valta on suuri maailmassa ja kun kerran
pahan kanssa liittoutuu, voi saada aivan tavattomia tekoja aikaan.
Mutta ole huoleti! On jotakin, joka on häntä voimakkaampi.

KULTAHELKKA: Mikä se on, äiti?

ÄITI: Äidin rukous. – Jos ei kuningaskaan meitä kuulisi, elää kuitenkin
Jumala taivaassa. Hän on meitä hyvästi armahtava.

KULTAHELKKA: Minä uskon, että kun poikasi vaan saa nähdä meidät ja oman
sydämensä, hän mielelläänkin tunnustaa erehdyksensä ja palajaa kotiin.
– Onhan hän pohjaltaan niin hyvä.

ÄITI: Sen mahdan minä parhaiten tietää. – Mutta tuollaisilla korkeilla
herroilla on omat käsityksensä hyvästä ja pahasta ja voi myöskin
tapahtua, että hän kohtelee meitä tylysti ja tunnottomasti. – Tulemmehan
me vaatimaan että hän luopuisi jumalattomasta loistostaan.

KULTAHELKKA: Sen hän varmaankin tekee. Sillä eihän voi elää ilman
sydäntä.

ÄITI: Älä ole niin varma siitä! – Monet ihmiset elävät siten paljon
keveämmin eivätkä he mitään pelkää niin kovasti kuin saada takaisin
sydämensä. – Nyt tulee sydän häntä itseään etsimään.

KULTAHELKKA: En tahtoisi, että hänelle tapahtuisi mitään pahaa.

ÄITI: En minäkään. Mutta oikeuden täytyy sinulle tapahtua, maksoi mitä
maksoi. – St! Joku tulee.

(Kuuluu ulkoa hurraahuutoja, torven toitahduksia ja ammuntaa. –
Huudetaan: "Morsianta!" "Morsianta!" "Sulhanen eläköön!" – Hoviherra
tulee.)

HOVIHERRA: Mitä väkeä te olette! Kuinka te olette tänne tulleet? – Pois!

ÄITI: Me tahdomme tavata kuningasta.

HOVIHERRA: Tänään ei kukaan saa häntä anomuskirjeillä lähestyä. – Ettekö
tiedä, että kuningas viettää tänään tyttärensä, kauniin ja sievän
Kunigundan häitä urhoollisen ja yleväsukuisen ritari Sotijalon kanssa,
jota myöskin Äidin Kuopukseksi kutsutaan? – juhlan johdosta kestitsee
maan isä koko valtakunnan rahvasta linnan pihalla, suurten jalavien
alla. Siellä on teidän paikkanne. – Mars!

KULTAHELKKA: Hyvä herra jalosukuinen! Antakaa meidän jäädä tänne! – Me
tahtoisimme niin mielellämme nähdä kuningasta.

HOVIHERRA: Mitkä silmät!... Mon Dieu! – ja mikä vartalo! Kauniimpaa ei
ole Espanjan kuuluisalla kuningattarella. Kuka olet?

KULTAHELKKA: Minä olen vain köyhä orpotyttö ja tuo tuossa on minun
kasvatus-äitini. – Suvaitsetteko ehkä vastaanottaa nämä mansikat, jotka
olen tuonut tervetuliaisina kuninkaalle? (Ojentaa hänelle
marjatuohisen.)

HOVIHERRA: Marjasi voit viedä kyökkiin. – Mutta joku palkinto pitää
sinun saaman kauniista silmistäsi? (Ripustaa kultakäädyt hänen
kaulaansa ja suutelee häntä poskelle. Kultahelkka niijaa
ujostuksissaan.)

KULTAHELKKA: Tämä on minulle liian suuri kunnia. – Mutta saammeko me nyt
nähdä kuninkaan?

HOVIHERRA: Saatte. – Piiloutukaa vaan tuon pylvään taakse, mutta
varokaa, ettei kukaan saa nähdä teitä. – Se olisi skandaali.

KULTAHELKKA: Skandaali? Mikä se on?

HOVIHERRA: Se on hirveintä, mitä kuninkaan linnassa voi tapahtua. Sota,
rutto, kalliit ajat ja nälkävuodet eivät ole mitään sen rinnalla. –
Pois! tullaan! – Me tapaamme.

(Häämarssi. Hovipoikia ja neitosia kukkia sirotellen. Hoviväkeä
parittain. Asettuvat paikoilleen ympäri huonetta. Sulho ja morsian.
Kuningas ja kuningatar. Airuet ilmottavat heidän tulonsa.
Pappeja, kuoripoikia. Kun kaikki ovat päässeet paikoilleen, alkaa
häätanssi, johon hovin nuoret ottavat osaa. Sen loputtua:)

KUNINGAS: Kauniit naiset ja jalosukuiset herrat! – Me olemme teidät
kutsuneet vieraiksemme tähän linnaan, koska vietämme tyttäreni,
kuuluisan Kunigundan ja uljaan ritari Sotijalon häitä. – Te tiedätte,
mitä palveluksia hän on minulle tehnyt ja miten hän on koko kansamme
kunnioituksen ansainnut. Hän on lyönyt minun viholliseni maalla ja
merellä, hän on laajentanut minun valtakuntani rajat auringon noususta
niin sen laskuun, eikä ole enää minun vertaistani maailman valtiaiden
seassa. – Eikö siis ole oikein, että sankarityö saa palkkansa, eikö ole
oikein, että hän saa tyttäreni ja puolen valtakuntaani ikuiseksi
perinnökseen?

HOVIVÄKI (soristen): On, on.

KUNINGAS: Laula, lauluniekka, ja kerro meille kuuluisan ritari
Sotijalon kohtaloista! – Saakoon sankari maineensa, että maa ihastuisi.

TRUBADUURI (laulaa):

    Tuli linnahan köyhä sotamies –
    Kunigunda, ah, Kunigunda –
    "Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?"
    "Minä maailman matkoja astun."

    "Ja jos olet suora sotamies –"
    Kunigunda, ah, Kunigunda –
    "niin tännekin päättyä voi sinun ties."
    "Sama mulle, mut palkan ma tahdon."

    "On oikein, palkkansa saa sotamies –"
    Kunigunda, ah, Kunigunda –
    "kuus riksiä vuodessa riittää kenties?"
    "Ei, herrani, enempi ma vaadin."

    "Mitä hulluja? Hallitse järkesi, mies –"
    Kunigunda, ah, Kunigunda –
    "mut varro, sa seitsemän saat, kukaties,
    jos miekkasi totta voi tehdä".

    "En myö minä miekkaani, hovimies –"
    Kunigunda, ah, Kunigunda –
    "riikin rikseihin, se on, jumal' ties,
    itse hiidessä kuuraeltu.

    Mut kuninkaan tyttären jos, kuka ties –"
    Kunigunda, ah Kunigunda –
    "saan palkaksein, olen kuninkaan mies."
    "Huuti, tolvana, matkaasi marssi!"

    Ja ryntäsi päälle vihamies –
    Kunigunda, ah, Kunigunda –
    löi joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
    Kas, silloinpa sankari saapui!

    Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies –
    Kunigunda, ah, Kunigunda –
    hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
    sota päättyi, maa oli vapaa.

    "Ja saanko ma palkkani nyt, kukaties –"
    Kunigunda, ah, Kunigunda –
    "olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies".
    Verijälkiä kannukset jätti.

    "On oikein, palkkansa saa sotamies –"
    Kunigunda, ah, Kunigunda –
    näin lausui kuningas, "mut, kukaties,
    jätät sitten sa maan ja minut?

    Siis myö mulle miekkasi, sotamies –"
    Kunigunda, ah, Kunigunda –
    Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies.
    Mut vastasi sankari suuri:

    "Ja vaikka ma vaan olen sotamies –"
    Kunigunda, ah, Kunigunda –
    "niin myö minä miekkaani en, jumal' ties,
    itse kuninkaan tyttärihinkään.

    Mun onneni olla on sotamies –"
    Kunigunda, ah, Kunigunda –
    "sama, luulenpa, tahto on miekkani myös,
    se on hiidessä kuuraeltu".

KUNINGAS: Hyvin laulettu, laulaja! Sinua ei tule kuninkaan käsi
unohtamaan. – Astu esiin, sankari Sotijalo, ja ota palkintosi! –
(Yhdistää Kunigundan ja Sotijalon kädet ja siunaa heidät.) Ja tässä on
sinulla myös valtakirja puoleen kuningaskuntaani, vahvistettu minun ja
neuvosherraini nimikirjoituksilla. Ota se, ja hallitse maita
lempeydellä niinkuin ennen olet niitä sodalla valloittanut! – Minä olen
puhunut.

ÄIDIN KUOPUS: Minä kiitän sinua lahjastasi, kuningas. Mitä tehnyt olen,
on vähäistä sen rinnalla, mitä annat minulle: annathan minulle kauniin
Kunigundan käden, jota Kuu ja Tähti turhaan ovat pojilleen kosineet.
Miekkani olen minä pyhittänyt sinulle, elämäni hänelle. – Myöskin minä
olen puhunut.

KUNINGAS: Siispä tee tehtäväsi, pappi! – Toimituksen päätyttyä kutsun
minä teitä kaikkia siniseen saliin, jossa hääpöytä on katettu, eikä
pidä kenenkään näkemän huomista eikä ylihuomista aurinkoa muuta kuin
minun linnani uutimien läpi. – Minä olen puhunut.

KULTAHELKKA (itkien): Äiti, äiti, mennään pois! Ei meillä ole täällä
enää mitään tekemistä.

(Morsian on polvistunut samettityynylle. Pappi on alkamaisillaan
toimituksen.)

ÄITI (syöksyen esiin): Ei, ei, vääryys ei saa tapahtua! – Kuule meitä
kuningas!

KUNINGAS: Mitä tämä on?

HOVIHERRA (pyörtyen): Skandaali!

KUNINGAS: Kuka uskaltaa häiritä pyhää toimitusta?

ÄITI: Minä olen hänen äitinsä ja tämä tässä on hänen morsiamensa, jolle
hän jo vuosia sitten on uskollisuutta vannonut. – Kysy vaan häneltä
itseltään.

KUNINGAS: Ritari Sotijalo! Tunnetko sinä noita naisia?

ÄIDIN KUOPUS (hetken kamppailun jälkeen): En.

ÄITI: Älä usko häntä, kuningas! Uhman ja ylpeyden henki puhuu hänen
suunsa kautta. – Kulta kuopukseni! Olethan sinä minun poikani? Anna
nöyrtyä sydämesi! – Minä tahdoin säästää sinulta tämän koettelemuksen,
mutta enhän voinut sitä Kultahelkan tähden, joka tässä vierelläni
vapisee. Tottahan tunnet meidät?

ÄIDIN KUOPUS: En.

ÄITI: Ah!

KUNINGAS: Mitä tulee minun ajatella? Kumpaa on minun uskominen?

ÄIDIN KUOPUS: Minua.

KUNINGAS: Sinä et siis ole hänen poikansa?

ÄIDIN KUOPUS: En.

KUNINGAS: Eikä tuo ole sinun lemmittysi?

ÄIDIN KUOPUS: Ei. – Minä en ole heitä ikinä nähnyt.

KULTAHELKKA: Älä paaduta sydäntäsi! Olethan sinä meidän. Emmehän tahdo
sinulle mitään pahaa. – Tulin vaan tuomaan sinulle sydäntäsi.

ÄIDIN KUOPUS: Tämä miekka on minun sydämeni.

KUNINGAS: Hyvä. – Saattakaa vaimot pois! – Pappi, jatka toimitustasi! –
Jälestäpäin on ankara tutkimus pidettävä, kuinka ja kenen luvalla he
ovat meidän valtasaliimme saapuneet. – Pois!

ÄITI (polvillaan): Jumala taivaassa! Kuule minua! – Älä salli vääryyden
tapahtua, älä salli poikani paatua pahassa! Kaikkien pyhien nimessä,
kaikkien kyynelten nimessä, joita olen hänen tähtensä itkenyt: puhu! –
Kuule äidin rukous!

(Näyttämö pimenee. Salama ja ukonjyrähdys. Kunigunda pyörtyy.
Hoviväki juoksee hajalleen.)

ÄITI: Jumala on puhunut. (Vaipuu maahan.)

KUNINGAS: Mitä olet sinä tehnyt, ritari Sotijalo? – Tästä päivästä asti
en minäkään enää kaipaa palvelustasi.

(Menee Kunigundan kanssa. Hoviväki pakenee. Kultahelkka hoitelee
Äitiä.)

ÄIDIN KUOPUS: Siispä pyhitän minä miekkani sotaan uskottomia vastaan!
Koska jumala ei salli minun maan kuninkaita palvella, palvelen minä
häntä itseään. – Mutta miekastani minä en luovu! – Hyvästi kuningas!
Hyvästi, ritari Sotijalo! (Rientää pois.)

Esirippu.

KUUDES KUVAELMA.

Pieni mökki. Kultahelkka, vanhana ja harmaahapsisena, kehrää ikkunan
ääressä. Kissa pankolla. – Ulkona myrsky.

    Kultahelkan laulu.

    On poissa kultainen sydämein.
    Oi, joudu, joudu jo povehein!
    Siell' on niin tyhjää ja ilta lankee.
    Mun mielein onpi niin ahdas, ankee.

    Ah, kuss' on kultainen sydämein?
    On kukat kuollehet poskiein,
    mut voi en astua alle mullan
    ma ennen kuin löydän sydänkullan.

    Ah, saavu, kultainen sydämein!
    En paha liene ma pienellein.
    En soimaa, en minä moiti sua,
    kun lupaat vaan, että muistat mua.

    Miks viivyt, kultainen sydämein?
    Yö joutuu, joudu jo povehein!
    Tai makaat ehkä jo maankin alla?
    Mut myrsky ulvovi ulkoisalla.

        (Koputusta ovelle.)

KULTAHELKKA (kuulostaen): Koputettiinko? Tuuli se vaan lienee ollut. –
Korvani jo vanhuuttaan valehtelevat. – Lienee jo aika illallista
ajatella.

(Siirtää rukkinsa ja asettaa pöydälle palasen leipää ja pankolta
vellikupin. – Koputetaan jälleen.)

ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Hoi! Avatkaa! Jumalan tähden.

KULTAHELKKA (menee ovelle): Ei se sittenkään ollut tuuli. – Kuka onneton
on jumalan ilmassa näin myöhään metsätiellä?

ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Avaa! – Onneton olenkin.

(Kultahelkka avaa oven. Äidin Kuopus hoippuu sisälle vanhana,
valkohapsisena, sauva kädessään. Vaipuu väsyneenä lavitsalle.)

KULTAHELKKA: Näen, että sinun on vilu ja nälkä. – Viritän sinulle
valkean liedelleni. Sillä aikaa voit haukata, mitä talo tarjoaa. Paljon
se ei ole.

ÄIDIN KUOPUS: Kiitos. – Nummella autiolla kuljin, kaukaa tulen tuikkavan
näin. – Sitä kohden kävin.

KULTAHELKKA: Olisit ehkä herraskartanon löytänyt, jos olisit tiet
tuntenut. Mutta voithan olla yötä tässäkin. – Kas noin! Nyt lieteni
korkealla leimuaa! Istu ja lämmittele!

ÄIDIN KUOPUS (hätäisesti): Ei, ei, minun täytyy taas matkaan! – Aina
vaeltaa, ei koskaan pysähtyä, ei yöpyä minnekään, eteenpäin, aina
eteenpäin, lakkaamatta, yöt päivät.

KULTAHELKKA: Mistä tulet?

ÄIDIN KUOPUS: Kaukaa tulen, vielä kauemmaksi menen, en saa levähtää,
ennenkuin olen löytänyt etsimäni. – Pois!

KULTAHELKKA: Tässä myrskyssä?

ÄIDIN KUOPUS: Kovemmat myrskyt olen rinnassani kokenut. – Tuuli ja
rakeet ovat hyväily minun kasvoilleni.

KULTAHELKKA: Varmaan on tärkeäkin matkasi määrä, koska et säiky säätä,
jota puutkin korvessa kavahtavat? – Mitä etsit?

ÄIDIN KUOPUS: Etsin itseäni, omaa kultaista sydäntäni. – Minulla ei ole
enää hetkeäkään kadotettavaa.

KULTAHELKKA: Minne kuljet?

ÄIDIN KUOPUS: Kuljen kukkivalle aholle, suurten puiden siimekseen,
jossa pirtti pienoinen kohoaa. Haen neittä punaposkea, jolle kerran
annoin kultaisen sydämeni.

KULTAHELKKA: Varmaan häneltä myös sydämen vastalahjaksi sait? Sitäkö
hänelle takaisin tuomaan ehätät?

ÄIDIN KUOPUS: Hänen sydämensä maailman turulle tuhlasin, ei minulla ole
mitään hänelle takaisin tuotavaa. – Omani nähdä tahtoisin ennen kuin
kuolen.

KULTAHELKKA: Kuinka? Sydämen tuhlasit neien nuoren? – Oh, minä ymmärrän!
Vaihdoit sen kultaan ja kalliisiin kiviin, joita nyt neitosi kaulalle
ripustamaan käyt?

ÄIDIN KUOPUS: Tyhjänä tulen hänen eteensä, ei muuta kädessäni kuin tämä
sauva, jonka pyhän kaupungin viidakosta taitoin. – Impeni nähdä tahdon,
nuoruuteni neien, jolle kerran sydämeni murut annoin. Hän lupasi ne
lujaksi liittää.

KULTAHELKKA: Hän sinut karkoittaa takaisin yöhön ja myrskyyn, vaivainen
vanhus, joka omien mielihaaveittesi houruna hoiput. – Kuinka voisi hän
ottaa ystävällisesti vastaan sinut, joka olet hänelle niin paljon pahaa
tehnyt?

ÄIDIN KUOPUS: Oi, sinä et tunne Kultahelkkaa! – Hän on kirkas ja kaunis,
lempeä ja hyvä. Hän on ottava minut avosylin vastaan, kun häntä
kuolevaisena lähestyn.

KULTAHELKKA: Kadutko siis?

ÄIDIN KUOPUS: En tiedä, mitä katumus on. Eihän tehtyä voi
tekemättömäksi ajatella. – Mutta minä tunnen murheen, myös tuskan minä
tunnen kourukynnen. Voisin siitä laulaa laulun sinulle, siten kiittää
ystävyydestäsi.

KULTAHELKKA: Mikä laulu se on?

ÄIDIN KUOPUS:

    Loihtu.

    Eessä yö, hämy takana, pilvi
    päällä pään, rutarapakko alla,
    mies mennyt muruiksi,
    jalka lyöty polvilumpioon.

    Nuorna näin, miten majakat sammui.
    Miesnä tein tulen merellä yössä,
    kun virrat vihisi, purret
    kaikki kiiti valkamiin.

    Tuska, et mua muserra.
    Tunnen syntys: on emos ikävä,
    siitti sun päivä pimeä, koska
    ystävittä yksin jäin.

    Suljen suun, puren ikenet kiini,
    teljet teen, sydänkamarit salpaan.
    Pois etkö pakene? – "Lankee
    maahan marras Luojan yön!"

    Tahko käy, suru jyrise, jyskä
    Ukko, lyö teräs jumalan! – Kirpoo
    piin kirjokipunat, syttyy
    järjen jäiset kynttilät.

KULTAHELKKA: Se ei ollut mikään kaunis laulu.

ÄIDIN KUOPUS: Se on sellainen kuin minun elämäni on ollut. – Hyvästi!

KULTAHELKKA: Varro vähän! – Sanoit neitisi nimen olevan Kultahelkka.
Kuinka sinua itseäsi kutsutaan?

ÄIDIN KUOPUS: Monet ovat nimeni niinkuin kohtaloni. – Kotona kutsuttiin
minua Äidin Kuopukseksi. Tuolla ulkona maailmassa oli nimeni kerran
ritari Sotijalo, jonka maine vieläkin maita kaiuttaa. Viimeksi ovat
minua sanoneet Pyhän Haudan pelastajaksi. – En ole mitätön mies, kuten
näytän. Sotaa käynyt olen, sotajoukkoja johdattanut, kuninkaita
palvellut, saraseeneja kukistanut. Ihastuva on impeni, ailahtava, kun
käyn hänelle kohtaloitani kertomaan.

KULTAHELKKA: Ihastuva äänestä, jota et itse tunne! Ailahtava maineesta,
jonka muut ovat sinulle antaneet! – Mitä olet sinä itse?

ÄIDIN KUOPUS: Sen juuri nähdä tahtoisin ennen kuolemaani. – En muista
sitä enää tarkoin ja se onkin suruni suurin. – Hän muistaa.

KULTAHELKKA: Kuinka hän sinua muistaisi? Olethan sinäkin niin kauan
hänet unohtanut?

ÄIDIN KUOPUS: En ole unohtanut häntä, muistan hänet, kultakiharaisen!
Kuin eilispäivän muistan hänet! – Hän tietää, kuka olen.

KULTAHELKKA: Sinäkin olet voinut muuksi muuttua. – Kuinka hän enää
tietäisi sitä?

ÄIDIN KUOPUS: Onhan hänellä minun sydämeni.

KULTAHELKKA: Mutta jos hän on sen kadottanut?

ÄIDIN KUOPUS: Silloin ei sitä tiedä kukaan ja minä olen haihtuva
jäljettömiin kuin kaste kedolla. – Mutta ei, ei! Hän muistaa minua, hän
on kyllä säilyttänyt sydämeni. Sinä vaan suotta pelottelet minua. – Kuka
olet sinä, joka minulle ensin ruoan ja lämpimän annat ja sitten kiusaat
minua sanoilla kylmemmillä kuin tuuli ja rakeet? – En tahdo kauemmin
viipyä majassasi. Pois!

(Tarttuu sauvaansa ja aikoo mennä. Kultahelkka pidättää häntä.)

KULTAHELKKA: Äidin Kuopus! – Etkö tunne minua.

ÄIDIN KUOPUS (hämmästyen): Äänesi tuntuu minusta tutulta. Mutta minä
olen vanha ja silmäteräni ovat tylsyneet. – Kuka olet?

KULTAHELKKA: Sinä kutsuit ennen minua Kultahelkaksesi.

ÄIDIN KUOPUS (päätään pudistaen): Mahdotonta. Miksi pilkkaat minua? –
Hän oli punaposkinen ja nuori, sinä vanha ja ryppyinen. Kukkiva aho oli
sen töllin edessä, missä mielitiettyni kasvoi. Tämän edessä on autio,
kohiseva nummi. – Korkeintaan voisit sinä olla minun äitini, mutta
hänkin on jo ammoin kuollut ja kuopattu.

KULTAHELKKA: Mieron veräjille, niin. – Sinä et tunne minua. Ehkä tunnet
oman sydämeni.

(Menee ja ottaa hyllyltä pienen lippaan. Ojentaa sen Äidin
Kuopukselle.)

ÄIDIN KUOPUS: Olisiko mahdollista?

KULTAHELKKA: Niin kauan kuin nuori olin, kannoin sitä aina kaulallani.
Nyt on se sinua lippaassa kauan odottanut. – Etkö tunne rasiaa? Itse sen
lapsena kerran vuolit minulle.

ÄIDIN KUOPUS: Minä tunnen kirjokuvat. – Sinä olisit siis Kultahelkka?

KULTAHELKKA: Niin. – Minä olen nyt vanha.

ÄIDIN KUOPUS: Hirmuisen vanha. – Mutta ei se mitään. Me voimme vieläkin
tulla onnellisiksi. – Minä olen nuori, minä.

KULTAHELKKA: Luuletko? (Ottaa peilin piirongilta ja pitää sitä hänen
edessään.)

ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se on aivan toinen mies. – Kuka olen minä?

KULTAHELKKA: Sen näet tuosta lippaasta. – Miksi et ennemmin tullut?

ÄIDIN KUOPUS: Minulla oli aina mielestäni niin paljon tärkeämpää
toimitettavaa. – Varsinkin sitten kuin olin miekkani pyhän asian
puolesta kohottanut.

KULTAHELKKA: Ja missä on nyt miekkasi?

ÄIDIN KUOPUS: Meren pohjassa, sata syltä syvässä, jonne sen kerran
eräänä tuskien yönä pudotin. – Silloin muistin sinut.

KULTAHELKKA: Minä olen muistanut sinua aina. Olen vain odottanut, että
tulisit sydäntäsi takaisin vaatimaan. – Nyt se on sinulla.

ÄIDIN KUOPUS: Mutta ... ehkä sinunkin tekisi mieli nähdä ... sydäntäsi?

KULTAHELKKA: Sanoithan hukanneesi sen. – Mitäpä minä sillä enää
tekisinkään?

ÄIDIN KUOPUS: Sinä et siis kaipaa itseäsi?

KULTAHELKKA: En. Muistan itseni parhaiten, kun muistan sinut. – Tuskinpa
minulla on muuta itseä koskaan ollutkaan.

ÄIDIN KUOPUS: Oli, oli, kultainen sydän! Minä muistan sen niin hyvin. –
Mutta omaani minä en muista. Olen välistä epäillyt, että sitä ei ole
koskaan ollutkaan.

KULTAHELKKA: Avaa siis lipas ja katso, kuka olet! – Nyt ei sinun
tarvitse epäillä enää.

(Äidin Kuopus avaa hiljaa lippaan. Kultahelkka näyttää tulta
hänelle. Vaitiolo. Tuuli vinkuu ja vonkuu.)

ÄIDIN KUOPUS (päätään nyykähyttäen): Se oli sittenkin puhdasta kultaa.

Esirippu.

PENTTI PÄÄKKÖNEN

3 näytöstä

(Naamioita I, 1905)

HENKILÖT:

PENTTI PÄÄKKÖNEN, kunnan esimies.
LYYLI, hänen vaimonsa.
PASTORI.
KÄRSÄMÄKI  |
KESTI      |  valitsijamiehiä.
MÄKÄRÄINEN, poliisikonstaapeli.
RIETU, vapaaksi päästetty vanki.
MARI, piika.

Aika: nykyinen. Paikka: eräs sisämaan pitäjä Suomessa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Virkahuone. Ovi perältä ja oikealta. Vasemmalla ikkuna, jonka ääressä
suuri kirjoituspöytä. Oikealla etualalla nahkasohva, pöytä ja tuoleja.
Perällä puusohva. Katosta lattiaan ulottuva kaappi. Seinäkello.
Kirjahylly. Seinällä maanviljelysseurojen palkkiokirjoja ja diploomeja.
Taulu: esittävä Porvoon valtiopäiviä. Lönnrotin ja Snellmanin kipsiset
rintakuvat.

Kirjoituspöydällä paljon papereita. Pentti istuu kynä kädessä
painautuneena yli tilikirjojensa.

Naputetaan ikkunaan. Pentti nousee, avaa ikkunan ja tervehtii
kohteliaasti.

PENTTI: Kas vaan, herra pastori! Näin varhain liikkeellä?

PASTORI (työntäen yläruumiinsa sisälle): Hyvää huomenta! En saanut
oikein hyvin unta ja lähdin kävelemään. Niin näin minä teidät tästä
maantielle ja ... aina työssä, herra esimies?

PENTTI: Minäkään en saanut oikein hyvin unta. – Nukun ylipäänsä sangen
huonosti.

PASTORI: Ai, ai, herra esimies! Täytyy säästää itseään. – Minä tiedän:
maa ja kansa vaatii teidän palveluksianne. Mutta me emme ole nuoria
enää. Ohhoh!

PENTTI: Kenties herra pastori suvaitsee käydä huoneeseen? – Luulen, että
saamme pian aamukahvin.

PASTORI: Tuhansia kiitoksia, herra esimies! Olen vaan hiukan
jaloittelemassa. – Toden sanoakseni, odottelen postia. Utelias vanhalla
ijällä, hehheh!

PENTTI: Sanomalehdet sisältävät nykyään paljon tärkeätä. – Sikarin
saanen ainakin luvan tarjota?

PASTORI: Enpä tiedä, näin aamutuimaan. – Mutta jos teillä on joku
paperossi, – kiitoksia!

PENTTI (tarjoten tulta): Pastori on hyvä!

PASTORI: Kiitoksia. – Totta sanoitte: sanomalehdet sisältävät enemmän
nykyään kuin meidän nuoruudessamme ... mitä puhunkaan, herra esimieshän
on vielä nuori mies.

PENTTI: Täysi viisikymmentä, herra pastori.

PASTORI: Jaa, jaa, aika kuluu, me myös. – Mitä sanotte minusta sitten,
joka jo olen sivu kuudenkymmenen viiden vierähtänyt?

PENTTI: Herra pastori näyttää vielä varsin virkeältä.

PASTORI: Ei ole kehumista. Maa vetää puoleensa meitä kaikkia. – Mutta
nämä ajat, nämä ajat...

PENTTI: Ankarat ajat todellakin.

PASTORI: Minunkin, vanhan miehen, mielen ne musertavat, saati sitten
nuoren. Tuskin enää yölläkään saan silmiäni ummistetuksi.

PENTTI: Ehkä pastori on juuri sen vuoksi valvonutkin?

PASTORI: Eipä ilman. – Valtiopäivämiesvaalit ja muut. – Mitähän posti
jälleen tienneekin!

PENTTI: Se on totta. Täällähän on myöskin tänään vaalit.

PASTORI: Niin on. Vanha Hiskias tuskin enää voi tulla kysymykseen.

PENTTI: Hän on kuitenkin tottunut edusmies.

PASTORI: Onhan hän. Mutta ikä painaa, ikä painaa. – Kuulin, että hän on
lopullisesti kieltäytynyt.

PENTTI: Niinkö?

PASTORI: Niinpä niinkin. Herra esimies saa olla varoillaan, hehheheh.

PENTTI: Herra pastori suvaitsee laskea leikkiä.

PASTORI: Enpä suinkaan. Se taitaa olla jo hyvinkin varma. – Mutta en
tiedä juuri, onko siitä onniteltava. Uusia huolia, uusia murheita.

PENTTI: Minä olen kovin oppimaton mies niin korkeaan asemaan.

PASTORI: Esimies on vaatimaton mies, vaan ei suinkaan oppimaton. – Mitä
tietää tuo kirjahylly, hehheh?

PENTTI: Olenhan minä silloin tällöin viljellyt kirjojakin. Täytyy
taitaa vanhana, mitä ei nuorena ole oppinut.

PASTORI: Herra esimies on oman onnensa seppä ja siten ansainnut yleisen
kunnioituksen. Pitkällä työllä, pitkällä työllä. – Nämäkin lienevät
kunnan papereita?

PENTTI: Muutamia tilejä vaan...

PASTORI: Mitä minä olen sanonut? Työssä aamusta varhain, iltaan
myöhään. Päivät pelloilla, yöt pöydän ääressä. – Parempaa vaalia ei
tuomiokunta ikinä voisi tehdä.

PENTTI: Herra pastori on liian ystävällinen.

PASTORI: Sellaiset maanviljelijät tuottavat kunniaa kansalle ja
isänmaalle. – Kauankos herra esimies jo onkaan asunut pitäjässämme?

PENTTI: Tulee täsmälleen viisitoista vuotta.

PASTORI: Niin, niin, se on totta, samana vuonna kuin se Korpelan hirveä
kaksoismurha tapahtui. – Se oli sinä suurena poutakesänä.

PENTTI: Niin.

PASTORI: Viisitoista vuotta, niin, niin. Pitkä aika. – Ei, mutta kyllä
minun nyt täytyy lähteä. Minusta on kuin kuulisin jo postin kellon.

PENTTI: Pastori taitaa erehtyä. Konstaapeli siellä vain ajaa
ratuuttaa. – Napit kiiltää.

PASTORI: Niinpä niinkin, konstaapeli, hehheh! Ennen mainittiin häntä
siltavoudiksi. Ei saanut sekään nimi pysyä paikoillaan. – Hyvästi,
hyvästi!

PENTTI: Pastori on hyvä ja käy piakkoin paremmin talossa.

PASTORI: Kiitoksia vaan! Kyllähän minä tästä aina ohikulkiessani. Mutta
esimiestä ei ole siellä puustellilla näkynyt kotvaan.

PENTTI: On ollut vähän kiireitä tässä.

PASTORI: Niinpä niinkin. Kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene,
hehheh! – Hyvästi, hyvästi.

(Pentti sulkee ikkunan, nousee, kävelee pari kertaa yli lattian ja
istahtaa jälleen. Lyyli tulee oikealta kahvitarjotin kädessään.)

LYYLI: Yksinkö sinä oletkin? Luulin että sinulla oli vieraita.

PENTTI: Haastelin tässä hiukan pastorin kanssa läpi lasin. – Laske
siihen sohvapöydälle!

LYYLI: Varmaan olet taas valvonut koko yön?

PENTTI: Suoraan sanoen, enpä juuri ole silmääni ummistanut. – Näkyykö
se?

LYYLI: Minä kyllä näen sen. – Pentti, sinun tulee todellakin ajatella
terveyttäsi.

PENTTI: Samaahan se pastorikin tässä juuri pääsi potuuttamasta. –
Terveyttäsi! Niinkuin ei vanhan maantieroiston terveys kestäisi!

LYYLI: Pentti, kuinka saatat niin puhua? Ethän sinä ole ollut
maantieroisto.

PENTTI: No, en juuri paljon parempikaan. – Kuinka lapsi voi?

(Päättää kirjoituksen, pyyhkii kynän huolellisesti ja nousee. Lyyli
on istunut sohvapöydän luo.)

LYYLI: Taitaa olla huonosti asiat.

PENTTI: Anna kun katson sinuun! – Sinäkään et ole nukkunut tänä yönä.

LYYLI: Eipä sitä ole tullut nukutuksi. – Kun täytyy joka tunti nousta
rohtoja antamaan ja se on sellaisessa tuskassa...

PENTTI: Eikö Mari voisi tuota tehdä?

LYYLI: Hänellehän minä nyt tohtisin sen uskoa! Silloin se nyt ainakin
kuolisi.

PENTTI: Mitäs lääkäri sanoi? Hän kävi eilen illalla, eikö niin?

LYYLI: Mitäs se lääkäri! Määrää aina uusia rohtoja. – Nyt pitäisi juuri
tapahtua käänne.

PENTTI: Parempaan?

LYYLI: Taikka huonompaan, ei ole tietoa. – Taitaa vaan mennä tämäkin
sinne, mihin muutkin lapset.

PENTTI: En suinkaan minä ole niitä tappanut!

LYYLI: Pentti, kuinka sinä saatat niin puhua! – Enhän minä sinua
syytäkään, mutta kyllä se vaan on kovaa, kun täytyy yksi toisensa
perästä viedä kirkkomaahan. Viisi kaunista lasta!

PENTTI: Ei auta menneitä murehtia.

LYYLI: Eihän se auta enkähän minä niin ääneen murehdikaan, mutta kun
nyt on huoli tästä kuudennestakin. – Niin se on kuumeessa raukka ja
punoittaa...

PENTTI: Usko pois, hän paranee kyllä.

LYYLI: Niin sinä olet aina sanonut. – Mutta kyllä tämä on vain kuin
Herran rangaistus meidän talollemme.

PENTTI: Herran! Ole hupsimatta! – Oletko tullut uskovaiseksi?

LYYLI: Eihän sitä tiedä, mihin tässä hädässään turvautuu.

PENTTI: Minuun.

LYYLI: Se on hyvä sanoa. Sinullakin on aina nuo tilikirjasi ja talon
huolet.

PENTTI: Täytyy pitää huolta talostaan, kun on kerran talo. Eikä niitä
voi kunnan asioitakaan laiminlyödä.

LYYLI: Enhän minä laiminlyömään käskekään. Enkähän minä sinua mistään
soimaakaan. Hyvähän sinä minulle olet.

PENTTI: Sentään valitat sinä.

LYYLI: Mitäs minä valitankaan, kun vaan nuo lapset eläisi. Kun edes
tämä yksi...

PENTTI: Eihän tuo vielä ole kuollut.

LYYLI: Se kuolee kyllä, ole varma siitä. Ja kyllä se vaan on totta,
mitä...

(Purskahtaa itkuun, Pentti on juonut kahvinsa, mennyt kirjoituspöydän
luo. Sytyttää sikarin.)

PENTTI: No? Mitä nyt?

LYYLI: Mitä ne sanovat pitäjällä...

PENTTI: Mitä ne sanovat? Häh?

LYYLI: Että eivät lapset menesty Pääkkölässä!

PENTTI: Kuka niin sanoo? Häh? Kuuletko sinä? Mitä ne tarkoittavat?

LYYLI: Pellot menestyvät, karja menestyy, raha ja tavara menestyy,
mutta lapset kuolevat.

PENTTI: Äh! Niin puhuvat ne, jotka meitä kadehtivat. – Pellot, karja,
tavara! Tietysti ne menestyvät, kun niitä hoidetaan. – Lapset! Keneltä
ei lapsia kuole? Hoitaisit paremmin, niin eläisivät.

LYYLI: Siinä tuo vika lienee.

PENTTI: Älä nyt jää siinä päätäsi riiputtamaan niinkuin minä olisin
sinulle minkä kuolemansynnin tehnyt. Tiedänhän minä, että sinä olet
hoitanut hyvin lapsesi. – Mutta minä en siedä tätä alituista
ruikuttamista.

LYYLI: Enhän minä aina ruikutakaan.

PENTTI: No noh! – Suuttuuhan sitä ihminen vähemmästäkin. – Lapset! Herran
rangaistus! – Äh! Ei ole mitään jumalaa.

LYYLI: Kun et sinä vielä puhuisi niin jumalattomasti!

PENTTI: Minä puhun niinkuin minä ajattelen. – Ei ole mitään jumalaa eikä
perkelettä. Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat. Papit enemmän kuin
kukaan. – Että sinäkin viitsit...

LYYLI: Tulin nyt sanoneeksi tuon.

PENTTI: Koulunkäynyt ihminen! Sitäkö sinulle siellä tyttökoulussa
opetettiin?

LYYLI: Olisi saanut olla käymättä sekin koulu, kun olisi tiennyt, että
siitä alituisesti muistutetaan. Ensin isä kotona ja sitten sinä...

PENTTI: En suinkaan minä ole siitä liian usein muistuttanut.

LYYLI: Etpä et. – Joko minä vien kahvikalut pois?

    (Nousee. Pentti on kävellyt kiivaasti edes takaisin.)

PENTTI: Jo. – Enkähän minä nyt silti mikään hirviö ole, vaikka minä en
usko teidän jumalaanne.

LYYLI: Ei tuo taida olla minun jumalani enempi kuin sinunkaan. – Mutta
sinä kiivastut aina niin, Pentti.

PENTTI: Minä? Kiivastunko minä? En milloinkaan. Minä olen itseni herra
enempi kuin moni muu. Voitko sanoa? Olenko koskaan tänä viitenätoista
vuotena kohottanut kättäni sinua vastaan?

LYYLI: Sitä olisi puuttunut vielä.

PENTTI: Vielä, sanoit sinä! Sitä ei puutu monessa muussa talossa. –
Olenko kertaakaan tullut humalassa kotiin? Häh?

LYYLI: Et, et.

PENTTI: Taikka menettänyt rahojani markkinoilla? Taikka jäänyt
pelaamaan korttia yökausiksi? – En. Sinulla on hyvä mies, sanon minä.

LYYLI: Niin, niin. Samaahan minäkin sanon.

PENTTI: Yleisesti kunnioitettu mies. Nyt minä olen kunnallislautakunnan
esimies. Tänään tulee minusta valtiopäivämies, saatpa nähdä.

LYYLI: Jumala varjelkoon!

PENTTI: Mitä nyt? Olisit edes turhaan lausumatta tuon jumalan nimeä,
kun et kuitenkaan todella usko siihen. – Mitä tahdoit sanoa?

LYYLI: Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan.

PENTTI: Nyt? Kunko minusta tulee valtiopäivämies? – Lyyli! Tahdotko
tehdä minut hulluksi?

LYYLI: Herra siunatkoon!

PENTTI: Mitä tarkoitat sinä noilla sanoillasi: "nyt kuolee meidän
lapsemme varmaan". Mitä yhteyttä on ja voi olla mielestäsi meidän
lapsillamme ja minun valtiopäivämiesvaalillani? – Kuuletko? Vastaa
minulle!

(Pudistaa häntä kyynärvarresta. Lyyli on lyhistynyt istumaan.)

LYYLI: Enhän minä sillä sen enempää tarkoittanut. Se sana vain pääsi
huuliltani.

PENTTI: Sinulta pääsee suustasi sanoja, jotka voisivat viedä hirteen
toisen miehen. "Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan!" – Onko mokomaa
kuultu? Äh!

LYYLI: Anna se anteeksi, Pentti.

PENTTI: Joku toinen vaimo iloitsisi, jos hänen miehensä nauttisi niin
suurta luottamusta, että hänet valitaan edustamaan synnyinmaataan. Sinä
sen sijaan myrkytät minulta jokaisen ilon. – Milloin ovat meidän
lapsemme ennen kuolleet siitä, että minun arvoni on ylentynyt?

LYYLI: Pentti! Kuulethan, että pyydän sinulta anteeksi!

PENTTI: Aika nyt enää, kun kerran olet kylvänyt minuun myrkky-oan. – No
niin, se on totta, Urho hukkui samana päivänä kuin minusta tuli kunnan
esimies. Ja Väinö Kalervo kaatoi päälleen palavan lampun samalla
viikolla kuin saatiin tieto, että minut oli valittu maanviljelysseuran
johtokuntaan. – Mutta väitätkö sinä, perkele, että nuo asiat ovat
toistensa yhteydessä?

LYYLI: Pentti! – Et vielä koskaan ole puhutellut minua noin.

PENTTI: Etkä sinäkään minua. Mutta sinä olet tuuminut kauan tuota. Nyt
puhkesivat hauteet esille. – Jos ne ovat yhteydessä, no niin, silloinhan
on jumala, silloinhan on helvetti, on kaikki tuo roska, ja
kolminaisuus, ja apostolit ja mikä niiden nimi on! Jos minun lapseni
ovat kuolleet sentähden, että minä olen ylentynyt yhteiskunnan jäsenenä
ja valistuneena kansalaisena, – no niin, mennään kirkkoon sitten,
mennään ripille, muijaseni! Mennään ripille, hahhah!

LYYLI: Pentti!

PENTTI: Taikka luuletko, että minä olen kentiesi tehnyt jonkun
rikoksen, jonkun pahan työn, kuten se kuuluu, josta Herra nyt muka
minua rankaisee? Kenties murhan kerrassaan? – Häh? Kenties olin se minä
mielestäsi, joka murhasin Korpelaiset?

LYYLI: Kuinka sinä saatat puhua, Pentti?

PENTTI: Jos se en ollut minä ja jos et usko, että se olin minä, niin
sano minulle, kuka se oli. Kuka?

LYYLI: Me tiedämme molemmat kyllä.

PENTTI: Kuka? Kentiesi et muista enää hänen nimeään?

LYYLI: Rietu Mäkinen.

PENTTI: Noh! Sinun entinen sulhaisesi se oli. Vähällä puuttui, ettet
joutunut murhamiehen morsiameksi. – No noh, ei siitä sen enempää. –
Kauhea teko! Murhata omat kasvinvanhempansa! – Nonoh!

LYYLI: Hän on kyllä myös saanut rangaistuksensa.

PENTTI: On, ja niin pitääkin olla. – Nahjus miehekseen muuten! – Kenties
tahdot sinä väittää, että se oli jumala, joka häntäkin rankaisi?

LYYLI: Itse lienee hän ollut sortajansa.

PENTTI: Eipäs, yhteiskunta se oli. Itse olisi hän tehnyt tekonsa
iltikseen ja kävelisi vieläkin vapaalla jalalla. Siksi on yhteiskunta
korkeinta, mitä on. Valtio ja yhteiskunta! Työ niiden hyväksi on työtä
jumalan hyväksi. – Paljon enemmän kuin virren veisuu.

LYYLI: Minusta tuntuu kuin olisi lapsi itkenyt.

PENTTI: Kenties se nyt jo kuolee minun sanoistani? – Perkele! – Eikö
tässä talossa tule milloinkaan puhdasta?

LYYLI: Kenties hän ei enää niin kauan itkekään.

PENTTI: Mene sitten! – Odota, minä tulen myös katsomaan. – Eikä sinun
sitä nyt tarvitse niin pahaksi ottaa. – Minä olen valvonut koko yön ja
minun hermoni ovat vähän ärtyneet. – Kuule? Onko sinulla kotona
konjakkia?

LYYLI: Lieneehän sitä.

PENTTI: Eikä sinun tarvitse noin katsoa minuun. Sillä tässä on mies,
joka ei milloinkaan juo itseään juovuksiin. – Se nukkuu? No, arvasinhan
minä sen.

(Lyyli on mennyt edellä oikealle. Pentti seuraa häntä. Huone on
hetken tyhjänä.

Kesti ja Kärsämäki tulevat perältä.)

KÄRSÄMÄKI: Ei taidakaan olla esimies kotona.

KESTI: Missäpähän olisi? Tuossa ovat tilikirjat pöydällä levällään. Ei
se olisi niitä siihen jättänyt, jos olisi taloa tuonnemmaksi poikennut.

KÄRSÄMÄKI: On se akuraati mies tämä Pentti.

KESTI: No, on siinä miestä kerrakseen. Ja talo kuin linna! Oikein matot
lattialla.

KÄRSÄMÄKI: Hirviääkö tässä istuakaan?

KESTI: Kyllä hirviää. Valitsijamies voi istua missä tahansa. Tiedä,
että me emme olekaan enään mitään tavallisia tunkionluojia!
Ylösotettuja niin herroilta kuin talonpojilta.

KÄRSÄMÄKI: Olemme sitä paitsi kirkon kuudennusmiehiä.

KESTI: Ja isiltä perityn yhteiskunnan jäseniä. – Muistatko sinä sitä
herraa, joka ihan Helsingistä pitäen kävi meillä? Oli sillä sanat
suussa.

KÄRSÄMÄKI: Mikä lie mielessä ollut.

KESTI: Tahtoi vähän niinkuin tunnustella, hihi! – Mutta me äänestämme
tätä Penttiä. Se, joka on osannut oman talonsa tähän kuntoon saada, se
se ruunun rustingitkin ymmärtää.

KÄRSÄMÄKI: Sillä tuolla lienee tavaraa herrain päivilläkin reissuta.

KESTI: On sillä. Ja sellainen puhelahja sitten! Kun sitä kuulee joskus
kunnantuvalla, niin ei pidä papit eikä piispatkaan.

KÄRSÄMÄKI: Lait ja asetukset tunteva mies. Mutta ei se ole huono puhuja
piispakaan.

KESTI: Eipä silti ja sen vuoksi. – Mutta ei anna perään Penttikään. –
Eikä se niin paljon kuulu puhelahjan päälle tulevankaan siellä
pääkylässä. Pitää vain jaksaa juoda herrojen kanssa.

KÄRSÄMÄKI: Pentti tuo jaksanee.

KESTI: Jaksaa se, eikä tule milloinkaan humalaan. – Kuuluvathan ne
sieltä ylämaasta ajattelevan sitä Härkösen nuorta maisteria, mutta me
lähetämme Pentin.

KÄRSÄMÄKI: Pentinpä Pentin. – Mikä se tuo on?

KESTI: Kah, se Lentruutin rintakuva eli pysti. Etkö muista? Onhan niitä
pappilassa.

KÄRSÄMÄKI: Mikä se oli se Lentruutti?

KESTI: Kah, se, joka virsikirjan teki. Etkö tuota nyt tiedä?

KÄRSÄMÄKI: Tämänkö uuden?

KESTI: Lie tehnyt uudenkin. – Ja tuo tuossa on Runeperki.

KÄRSÄMÄKI: Niin vai. Virsiä hänkin teki?

KESTI: Kukapa ne kaikki! – Pentti tuo tietäisi.

KÄRSÄMÄKI: Oli se Vihta-Paavokin virsiniekka.

KESTI: No sen minä sanon, ettei sitä sen parempaa ole ollutkaan! Kun se
vaan olisi ymmärtänyt ja vähän enempi hengellisiä kuin lihallisia
ajatellut. – Kuoli viinaan.

KÄRSÄMÄKI: Viinaan kuoli. – Kah, onhan sillä nappi seinässä!

KESTI: Sitä se painaa kun tahtoo eukkonsa eli piikatyttönsä tänne. Se
on sellainen sähkönappi. – Painetaanko?

KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! – Jos sattuu vaikka ukkosen johto olemaan.

KESTI: Kyllä minä näitä olen nähnyt. Siinä on sähkölangat niinkuin
tilifoonissakin.

KÄRSÄMÄKI: On sillä Pentillä konstit. – Soipiko se?

KESTI: Soipi tietystikin. – Nyt minä painan.

KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! – Eihän se soi.

KESTI: Ei se täällä soikaan. – Kuuletko? Jo tullaan.

(Ukot istuvat jälleen vakavina ja odottavina puusohvalla perällä.
Pentti tulee oikealta, puhuen taakseen.)

PENTTI: Ja lääkäriä on lähetettävä heti paikalla noutamaan. Sanokaa,
että minä pyysin. Tekö täällä?

KESTI: Minähän se tässä.

PENTTI: Terve taloon! – Käykääpäs tänne peremmälle!

KÄRSÄMÄKI: Kyllähän me tässäkin.

KESTI: Kah, käydään peremmälle, kun Pentti kerran tahtoo! – Hohhoh!

(Istuvat sohvaan. Pentti keinutuoliin. Tarjoaa sikareita.)

PENTTI: Kuuluukos sitä kummempia?

KESTI: Eipä kummempia. – Oli kerran asioita tännepäin ja kun ei tämä
naapuri ollut käynyt talossa milloinkaan, niin ajattelimme ohi
ajaessa...

KÄRSÄMÄKI: Tämä Kestihän se tahtoi. – Ihanko tässä sikaritupakit?

PENTTI: Mitäs ne aina paperirullatkaan?

KESTI: Hihi! – Nämä ovat vähän niinkuin näkyisämpiä, meinaa Pentti.

KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla hinta sen mukaan.

PENTTI: Onhan niillä pikkutalon hinta. – Hohoi, onko siellä joku? – Mari
saa tuoda tänne sen konjakkipullon. Ja kahvin kanssa!

KÄRSÄMÄKI: Ihanko tässä nyt herrasmalliin –?

KESTI: Kah, kun Pentti nyt kerran tahtoo. – Eikähän tässä turhan tautta
valitsijamiehiä olla.

(Pentti on noussut paikaltaan ja mennyt oikealle ovelle. Mari tuo
sisälle konjakkipullon ja kahvitarjottimen ja menee. Pentti kaataa
laseihin.)

PENTTI: Eipähän tässä kuivin suin istumaan. – Tuikku murheesen!

KESTI: Skool, skool!

KÄRSÄMÄKI: Jokohan tuo menee päähän vanhalle miehelle?

PENTTI: Vatsaan se menee.

    (Vaitiolo. Pentti täyttää jälleen lasit.)

KESTI: Jaa, jaa.

PENTTI: Tuikku murheesen!

KÄRSÄMÄKI: Jokohan tässä nyt oikein viinoittelemaan?

KESTI: Kah, kun Pentti nyt niin tahtoo. – Skool, skool!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Kesti ja Kärsämäki sohvassa. Pentti keinutuolissa,
kyynärpäät vasten pöytää.

Ukot ovat naukkineet. Naamat kiiltävät vahvasti.

PENTTI: Ja sen minä sanon, että kun minä valtiopäiville tulen, niin
toinen kurssi siinä pitää alkaa. Mikä se on esim. tuo meidän
lainkäyttömme? Pienet varkaat hirtetään, suuret vapaiksi päästetään.

KESTI: Eihän se koira koiran hännälle polkaise, hihihi!

PENTTI: Se on sen vuoksi, ettei kansa valvo oikeuksiaan. – Tietäkää se,
miehet, että tämä nykyinen laki on vain pöllöjä ja typeriä ihmisiä
varten. Viisaalle on siinä aina joku silmukka auki.

KÄRSÄMÄKI: Hm. Taitaa olla niinkuin tämä Pentti sanoo.

PENTTI: Miksei olisi? – Kuka siellä kompuroi?

(Konstaapeli Mäkäräinen on tullut sisälle edellisen aikana,
yskähdellyt oven suussa ja, kun se ei auta, ruvennut jalkojaan
kopistelemaan.)

MÄKÄRÄINEN: Minähän se täällä vain –

PENTTI: Kuka minä? – Jasoo, konstaapeli! Päivää! Konstaapeli painaa
puuta vaan. Tänne peremmälle. – Mari' hoi! – Konstaapeli painaa sitä
nappia!

    (Mari tulee oikealta.)

PENTTI: Mari tuo konstaapelille tähän lasin ja kupin. – Virkamatkoiltako
sitä?

MÄKÄRÄINEN: Onhan niitä ollut virkamatkojakin. Kaupungissa kävin
viimeksi tätä vallesmannia kyydissä. – Hönkä tyttö tämä Mari. Lihoo ja
pulskistuu.

MARI (on tullut takaisin kuppineen): Mikäs se on isossa talossa.

PENTTI: No, se oli sanottu niinkuin minun suustani! – Ei taitaisi tehdä
pahaa pieni lökäri.

MARI: Kiitti, kun annettiin. Vaikk' eihän se pieni suuren väärti ole.

PENTTI: Tästä juomalasista. – Minkäs teki?

MARI: Kun oli väärään kurkkuun mennä...

MÄKÄRÄINEN: Ei se ole ensi kertaa pappia kyydissä. – Hönkä tyttö!

PENTTI: Pönäkkä piika pönäkässä talossa. – Katkiaisi siltä ruununkin
kakku.

KESTI: Hihihi!

MÄKÄRÄINEN: Jokohan uskaltaisi? Taitaa olla monta Marillakin...

MARI: Ei ole kaunis, vaan ei ole kaupankaan.

(Menee oikealle. Mäkäräinen on saanut lasinsa. Kaikki ryyppäävät.)

KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla ylpeäluontoinen ihminen.

PENTTI: Se on vähän niinkuin minun malliani. – No, ruunun mies! Eikö
maistu?

MÄKÄRÄINEN: Maistuuhan se, miksei maistu, kaupunkikonjakkia. – Taitaa
olla esimiehen syntymäpäivä?

PENTTI: Sattui tässä kaukovieraita, niin piti vähän rintaa röyhistää. –
Ja onhan se päiväkin.

KÄRSÄMÄKI: Vaalipäivä.

KESTI: Me tässä olemme aikoneet äänestää Pentin herrainpäiville.

MÄKÄRÄINEN: Vai niin. Ne siellä ylämaassa kuuluvat tuumivan sitä
Härkösen maisteria.

PENTTI: Saakeli!

KESTI: Kyllä me se asia justeerataan. Vai miten, Kärsämäki?

KÄRSÄMÄKI: Akuraati asia.

PENTTI: Eikä siitä sen enempää. – Tyhjänäkö palasit vai oliko
kyydittäviä?

MÄKÄRÄINEN: Olihan se kyydittäväkin.

PENTTI: Hyväkin herra?

MÄKÄRÄINEN: Herrako tuo lie ollut! – Onhan se tämän puolen väkeä.

PENTTI: Minkä niminen?

MÄKÄRÄINEN: Ei tuolla taida poloisella olla paljon nimeä. – Rietu
Mäkiseksihän sitä ennen sanottiin.

PENTTI: Häh? Sekö se...

MÄKÄRÄINEN: Sepä se Korpelan murhamies.

PENTTI: Mitä? Eikö hän saanut elinkautista?

MÄKÄRÄINEN: Saipa sai, vaan kun se nyt on vapaaksi päästetty ja piti
laittaa kotipuoleensa, niin otin kärryilleni. – Eipähän se paljo
painanut.

KESTI: Taitaahan ne västingissä liiat lihat loheta.

MÄKÄRÄINEN: Kapeaksi on mies käynyt ja tuntuu minusta vähän kuin
nöyräpäiseltä. – Ei sen sanoista saa oikeata tolkkua.

PENTTI: Mihin jätit hänet?

MÄKÄRÄINEN: Tähänhän minä toin esimiehen luo.

PENTTI: Saksan saatana!

(Pentti on noussut ylös ja kävelee kiivaasti edes takaisin
lattialla.)

MÄKÄRÄINEN: Ajattelin, että esimies ehkä saattaisi neuvoa, mitä sille
olisi tehtävä, vaivaishoitoonko se on pantava vai mihin. Ja sitä
samaahan se sanoi vallesmannikin...

PENTTI: Minä annan pitkät perkeleet vallesmannille!

KESTI (kuiskaten): Konstaapeli ei taida tietääkään, että se on tämä
Rietu ollut ennenaikaan vähän niinkuin väleissä tämän Pentin emännän
kanssa.

MÄKÄRÄINEN: Yhyy!

PENTTI: En minä sentään rupea murhamiehiä kattoni alla holhomaan.

MÄKÄRÄINEN: Ka, viedään pois, vien mä hänet vaikka suoraan
vaivaishuoneelle.

PENTTI: Missä hän on?

MÄKÄRÄINEN: Tuolla on väen pirtissä. – Ei siitä ole pelkoa, että se
kenellekään pahaa tekee. Istuu ja itsekseen höpisee.

PENTTI: Oli, mitä oli. Piruko sinut pani hänet juuri meille tuomaan?

KESTI (kuiskaten): Siinä sen konstaapeli näkee. Ei olisi pitänyt tuoda.

MÄKÄRÄINEN (samoin): Ei olisi pitänyt. Mutta lempoko ne kaikki
viidentoista vuoden vanhat tyttöjutut muistaa?

KÄRSÄMÄKI: Se on arka arvostaan tämä Pentti.

KESTI: Ja vielä arempi eukostaan. – Se onkin koulunkäynyt ihminen.

    (Vaitiolo. Pentti seisoo ikkunan luona ja katselee ulos.)

KÄRSÄMÄKI: Hm.

KESTI: Niin vai, niin.

MÄKÄRÄINEN: Eiköhän ryypättäisi? (Vaitiolo.)

KÄRSÄMÄKI (nousten): Taitaa olla jo aika meillä lähteä sinne
kunnantuvalle.

KESTI: Taitaapa vaan olla.

MÄKÄRÄINEN: Jäi minultakin hevonen veräjään kiini. – Pysyneekö?

    (Kaikki nousevat. Pentti kääntyy.)

PENTTI: Joko nyt? Jahhah, teillä on ne vaalitoimitukset. Onnea matkaan,
terveinä takaisin!

KESTI: Ja saat sinä olla ihan varma, Pentti, että meidän äänemme sinä
ainakin saat.

KÄRSÄMÄKI: Saat muidenkin äänet.

PENTTI: Saapas näkee, saapas näkee. – Hyvästi vaan, miehet! – Mihinkä
sillä konstaapelilla on kiire?

    (Kesti ja Kärsämäki menevät perälle.)

MÄKÄRÄINEN: Eipähän tässä mitä kiirettäkään. – Pitäisi vain joutua sinne
kotimökille, kun siellä äitikin on ruvennut potemaan.

PENTTI: Kotiinsa on moni kuollut. – Tuikku murheesen!

MÄKÄRÄINEN: Kiitoksia!

PENTTI: Tuota noin, ehkäpä minä vielä koetan tuumia sitä Rietun
asiata...

MÄKÄRÄINEN: No, kyllä se olisi kovin hyvä, jos esimies...

PENTTI: Mutta sitä ennen minun pitää saada nähdä hänet.

MÄKÄRÄINEN: Lieneekö hänessä paljon näkemistä. Kun se on semmoisissa
rääsyissäkin, että täit tippuu...

PENTTI: Mitenkäs minä muuten tiedän määrätä hänet, mihin työhön hänessä
on miestä. – Konstaapeli tuo hänet tänne.

MÄKÄRÄINEN: No, sitä samaahan se sanoi vallesmannikin, että kyllä se
esimies... Nytkö heti?

PENTTI: Nyt. – Jos on työmiestä, niin kyllä hommataan.

MÄKÄRÄINEN: Kyllä kait siitä muuten olisi työmieheksikin, kun vain
oikean ruoan ääreen pääsisi. Mutta minä pelkään, että sen päävärkki...

PENTTI: Konstaapeli tuo hänet tänne kaikissa tapauksissa.

MÄKÄRÄINEN: Kyllä, kyllähän minä.

(Mäkäräinen menee perälle. Pentti kävelee edes takaisin. Lyyli
tulee oikealta.)

PENTTI: Siinä se nyt on!

LYYLI: Mikä?

PENTTI: Perkele! – Murhamies!

LYYLI: Mitä sanot?

PENTTI: Rietu Mäkinen. – Hän on päästetty vapaaksi.

LYYLI: Herra siunatkoon!

PENTTI: Kyllähän se siunaa! – Hän istuu väentuvassa.

LYYLI: Minä en tahdo nähdä häntä.

PENTTI: Eipä olisi isosti halua minullakaan, mutta täytyy, kun ei kuulu
poloisessa olevan enää ruokansa hankkijata. – Täytyyhän sitä katsoa,
ettei mies maantielle kuole.

LYYLI: Kuinka sinä olet hyvä, Pentti!

PENTTI: Kyllähän minä olen. – Miten lapsi voi?

LYYLI: Hän nukkuu.

PENTTI: Kauanpa se nukkuu.

LYYLI: Kun ei lienekin jo viimeistä unta!

PENTTI: Joko taas? – Kävikö lääkäri?

LYYLI: Eihän se vielä miten ole ehtinyt, kun vasta lähetettiin
noutamaan.

PENTTI: Saattaisi kerran tulla itsestäänkin. – Kyllä täällä maksetaan.

LYYLI: Eivät taida rahat auttaa tässä tapauksessa.

PENTTI: Eivät pahenna, jos eivät parannakaan. – Vai uskotko sinä vielä,
että tuo niin kutsuttu jumala ottaa sinulta pois lapsen sen takia, että
minusta tulee valtiopäivämies?

LYYLI: Tuleeko sinusta?

PENTTI: Taitaapa tulla, elleivät ylimaalaiset aivan hulluiksi rupea. –
Niin että siihen katsoen sinulla on hyvin vähän toivoa lapsestasi.

LYYLI: Älä tuota enää viitsi! En minä koskaan niin ajattele.

PENTTI: Noh! – Jos minä olisin murhamies, niinkuin esim. tämä Rietu,
niin silloin voisi todellakin ajatella yhtä ja toista. Mutta nyt...

LYYLI: Älä viitsi enää mainita häntäkään. Ei se niin hauskaa ole.

PENTTI: Eipä taida olla. Ja lienetkin sinä jo aikoinasi itkusi itkenyt
sen asian vuoksi. – Tulppa suuhun siis tästä asti. Et minulta kuule
ainakaan enempää.

LYYLI: Kiitos, Pentti! – Oli ne vaikeita aikoja.

PENTTI: Vaikeimmasta ollaan nyt ohi. – Ja kun minusta tulee
valtiopäivämies, lähdet sinäkin Helsinkiin. Eikö niin?

LYYLI: Minä? Mitä minä siellä?

PENTTI: Kah, itseäsi näyttämään niinkuin minäkin! Sinä edustat minua ja
minä maata. – Kaikki hyvä.

LYYLI: Kun ei tuo lapsi vaan olisi sairas...

PENTTI: Kuolee, mikä on kuollakseen. Etehen elävän mieli! – Eikö sieltä
lääkäri jo ajakin?

LYYLI: Taitaapa ajaa. Nythän tuon kuulee sitten, minnepäin se kääntyy.

PENTTI: Mene sinä vastaan häntä! Minulle taitaa tässä tulla omat
vieraani.

    (Lyyli menee oikealle. Mäkäräinen ja Rietu tulevat perältä.)

MÄKÄRÄINEN (lykäten Rietua edellään): Käy sisälle vaan, Rietu! Ei
esimies sinulle mitään pahaa tee.

PENTTI: Tuonko se on näköinen?

MÄKÄRÄINEN: Tämänhän tämä on näköinen. – Ota lakki päästäsi, Rietu, kun
esimies puhuttelee sinua.

RIETU: Jumala siunatkoon esimiestä ja tirehtööriä ja pastoria ja
kaikkia hyviä ihmisiä.

PENTTI: Mistä tirehtööristä hän puhuu?

MÄKÄRÄINEN: Taitaa muistella vankilatirehtööriä. – Kun se on vähän
nöyräpäinen... Herra tirehtööri sanoi –

RIETU: Herra sinun jumalas on kiivas jumala, joka kostaa isäin pahat
teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...

PENTTI: Häh? Minulleko sinä –?

RIETU: ... niille, jotka häntä rakastavat, mutta tekee laupeuden
monille tuhansille, jotka häntä vihaavat ja...

PENTTI: No, se kuuluu joltakin. – Istu!

MÄKÄRÄINEN: Kah, istu, Rietu, kun esimies käskee. Äläkä katsele
kenkiesi kärkiä ja vastaa suoraan, kun sinulta kysytään.

RIETU: Ja Herra sanoi Eevalle: "Sinun siemenestäsi pitää kaikki
sukukunnat siunatuiksi tuleman."

PENTTI: Mitäh?

RIETU: Ja sinä olet rikki polkeva käärmeen pään, mutta käärme on
pistävä sinua kantapäähän.

PENTTI: Käärme! – Hän on täysi hullu.

MÄKÄRÄINEN: Mitä minä sanoin? Ei taida olla enää henkensä elättäjää.

RIETU: Ei esivalta turhaan miekkaa kanna, vaan joka miekkaan tarttuu,
se miekkaan hukkuu.

PENTTI: Kuinka? – Hahhah!

MÄKÄRÄINEN: Hän sekoittaa sanat ja sakramentit.

PENTTI: On siinä vähän tolkkua hänen puheessaan. – Konstaapelilla taisi
olla kiire sinne kotimökilleen?

MÄKÄRÄINEN: Olihan se vähän, kun se äitikin rupesi potemaan...

PENTTI: Konstaapeli saa mennä vaan. – Tämä saa jäädä tähän tulevan yön
tienoiksi. – Sittenpähän tuumitaan.

MÄKÄRÄINEN: No, jopa se esimies nyt hyväksi rupesi. – Ka, kiitä Rietu,
kun esimies lupaa yösijan! – No niin, hyvästi vaan! – Vaivaishoitoon kait
se on pantava...?

PENTTI: Saapas näkee. Hyvästi, hyvästi.

    (Mäkäräinen menee. Pentti on istunut kirjoituspöytänsä taakse.
    Vaitiolo.)

PENTTI: Tule lähemmäksi!

RIETU tulee epävarmasti.

PENTTI: Istu!

RIETU istuu tuolin nurkalle pöydän toiselle puolen.

PENTTI: Me olemme nyt kahden kesken. Katso itse! Konstaapeli on mennyt
tiehensä.

RIETU: Niin, taitaa minunkin pitää...

PENTTI: Ei sinun silti tarvitse nousta. Ymmärrätkö? Sinä olet nyt
vapaa.

RIETU istuu jälleen.

PENTTI: Tunnetko minua?

RIETU: Tu-tu-tunnenhan minä tirehtöörin.

PENTTI: En minä mikä tirehtööri ole. – Kunnan esimies. – Sama kuin sinun
isäsi ennen kalikkamarkkinoita.

RIETU: Isä on taivaassa.

PENTTI: Taitaahan tuo olla sielläkin. Uskotko sinä jumalaan?

RIETU: Minä uskon pyhän hengen päälle ja yhden pyhän kristillisen
seurakunnan ja kaikkien ihmisten yhteyden...

PENTTI: Hm. – Sitäkö sinä olet oppinut siellä vankilassa? – Taisi olla
kova kurssi?

RIETU: Vaikka teidän syntinne veriruskeat olisi...

PENTTI: Ptruu! Eikö sinulta, helvetti, saa ihmisen sanaa? – Sinäkö se
murhasit ne Korpelaiset?

RIETU: Minä.

PENTTI: Sinä? – Taivahan talikynttilät! – Oletko tunnustanut itsesi
syylliseksi?

RIETU: Minä vaivainen syntinen ihminen...

PENTTI: Vaivainen tosin, mutta et syntinen.

RIETU: ... joka synnissä siinnyt ja syntynyt olen ja syntistä elämääni
viettänyt kaikkena elinaikanani...

PENTTI: Hm. Et sinä näinä viimeisenä viitenätoista vuonna ainakaan ole
ollut tilaisuudessa monta syntiä tekemään. – Ei ole syntiä, perkele!

RIETU: Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura...

PENTTI: Suu kiinni! – Kuka murhasi Korpelaiset?

RIETU: Minä.

PENTTI: Nyt on helvetti! – (Nousee ja kiertää lukkoon molemmat ovet,
avaa ne ja sulkee sitten taas. Tulee sitten Rietun eteen.) Minä sen
tein.

RIETU: Ei, ei, minä se olin.

PENTTI: Ne ovat typerryttäneet sinut siellä vankilassa! – Etkö nyt usko,
kun sanon sinulle: Minä murhasin Korpelaiset, sekä ukon että akan.

RIETU: Ei, ei, paha henki villitsi minut...

PENTTI: Tahdotko, että kuvaan sinulle koko tapauksen? – Minä tulin
mökkiin myöhään illalla. Sanottiin, että siellä oli rahoja. – Pyysin
yösijaa. – Kun kaikki olivat menneet maata, nousin minä, otin kirveen
penkin alta...

RIETU: Ei, ei, minä se otin.

PENTTI: Sinä olit käynyt mökissä vähää ennen. – He kertoivat sen
minulle. – Minä löin kirveellä ensin ukon kuoliaaksi. – Menin sitten
kamariin ja löin akan. – Ei ääntäkään. – Mursin auki kaapin oven ja otin
rahat. – Pimeä syys-yö. – Puut kohisi. – Sinä olit unohtanut sinne
nenäliinasi. – Sen ja verisen kirveen heitin minä saunan taa.

RIETU: Ei, ei, minä se...

PENTTI: Suu poikki! – Sinä kosiskelit silloin tätä Iso-Mattilan tyttöä.
– Sinulla ei ollut rahoja. – Tiedettiin, että olit käynyt Korpelassa
lainaamassa. – Et ollut saanut. – Niin vangittiin sinut. – Ja tuomittiin
syyttömänä, kuuletko, syyttömänä elinkautiseen.

RIETU katsoo häneen silmät selällään.

PENTTI: Minusta tuli rikas mies. – Ja minä nain sen tytön. – Hän on nyt
emäntänä tässä talossa. – Minä tarvitsin kumpiakin: rahaa ja kunniaa.
Iso-Mattila oli suuri suku. – Siksi otin minä kummatkin. – Yöt päivät
olen minä tehnyt työtä. – Nyt olen minä pitäjän rikkain mies. –
Perustanut kansakouluja, auttanut kansanopistoja, tilannut
sanomalehtiä. – Nyt tulee minusta valtiopäivämies. – Jos tahdot, voin
minä nyt tehdä jotakin sinun hyväksesi.

RIETU purskahtaa itkemään.

PENTTI: En minä sinua tahtonut vankilaan. Mutta se sattui. – Lieneekö
sitten ollut se sinun jumalasi, joka satutti? – Älä luule, että minä
kadun tekoani! – Ei ole syntiä. – Minä olen paljon parempi mies kuin
sinä. – Sinä olet huono mies, melto rauta! – Mutta et sinä silti mikään
paha mies ole. – Et sinä ikinä mitään murhaa ole tehnyt.

RIETU: Minä sen tein.

PENTTI: Ole ulvomatta! – Korpelaiset olivat vanhoja kitsureita, niin
ukko kuin akka. – Minä olin nuori mies, parhaissa voimissani. – Mutta
minulla ei ollut rahoja. – Siksi minä tapoin heidät. – Lyyli oli kaunis
tyttö, suurta sukua sitäpaitsi. – Siksi minä otin hänet. – Sinä teit
työtä vankilassa, minä kotona. Se oli kaikki niinkuin olla pitikin.

RIETU (nyyhkyttää): Noo, noo, ei saa.

PENTTI: Sillä sinä olit luotu vankilaan. – Sinä olit liian heikko,
tullaksesi toimeen omin voimin, tehdäksesi työtä vapaudessa. – Niitä
varten ovat vankilat olemassa. – Mutta se ei ollut oikein, että sinut
päästettiin vapaaksi. – Nyt näet sen itse: ilman vaivaishoitoa kuolet
sinä nälkään.

RIETU: Nälkä, niin.

PENTTI: Sinun on nytkin nälkä? – Sinun oli hyvä olla vankilassa. Sinulta
ei puuttunut mitään. – Minä kuulustelin sitä kaupungissa käydessäni. –
Aluksi surit sinä vähän, mutta pian totuit sinä. – Lopuksi pidit sinä
oikein Herran siunauksena, että olit joutunut niin hyvään paikkaan ja
että hän oli herättänyt sinun omantuntosi.

RIETU (itkeä kallottaen): Herra armahti minua vaivaista, syntistä
ihmistä.

PENTTI (raivostuen): Mene helvettiin! Ulos! Hetipaikalla! – Porukello! –
Pirtissä saat ruokaa! – Äh! – Nuijalla kolkattava.

(Rietu menee nopeasti perälle. Pentti kävelee kuohuksissaan edes
takaisin. Lyyli tulee itkien oikealta.)

LYYLI: Pentti!

PENTTI: Noh? Mikä hätänä? – Ulvooko koko maailma tänään? – Mitä?

LYYLI: Lapsi kuolee.

PENTTI: Häh?

LYYLI: Lääkäri on siellä ja sanoo –

PENTTI: Lapsi ei saa kuolla. – Mitä varten hän sitten on täällä? – Lakkaa
tuossa tuhertamasta. – Aikainen ihminen.

LYYLI: Eikö sinulla ole sydäntä, Pentti?

PENTTI: On, mutta se on miehen sydän. – Hyvä sydän! – Kirkas kuin rauta!
– Hyvin tahkottu. – Etkö usko? – Koeta! – Sillä voi tehdä vaikka
miesmurhia.

LYYLI: Miksi nyt vielä puhut niin hirveästi? Kun on ilmankin huolta...

PENTTI: Ilmankos minulla on murhamies talossani. – Tuolla väen puolella,
tarkoitan minä. – Hullu mies. – Tässä tulee viisaskin mielenvikaan.
Menikö tohtori?

LYYLI: Ei, hän on vielä siellä lapsen luona.

PENTTI: Ja hän saa jäädä sinne siksi kuin lapsi paranee! – Minä maksan.
– Mutta jos lapsi kuolee, minä hirtän hänet. – Sitäkös varten tässä on
sikiöitä maailmaan toimitettu!

LYYLI: Mitä varten lie toimitettu! – Mutta eivät ne vain elä.

PENTTI: Lapset eivät menesty Pääkkölässä, mitäh? – Pelto menestyy, karja
menestyy ... saatana! – Minusta tulee valtiopäivämies. – Se lapsi
haudataan kirkon lattian alle.

LYYLI: Eikö tuolla liene sijaa muiden vieressä?

PENTTI: Alttarin alle, saarnastuolin juureen, sanon minä. – Koska se
kerran on jumalan tahto. – Niin rikkaat rehkivät! – Ja minä olen rikas! –
Ja minä olen ylpeä! – Pentti Pääkkönen. – Ei ole tämä mies vielä ketään
kumartanut.

LYYLI: Pentti!

PENTTI: Eikä kumarra. – Tulkoon, vaikka itse isä jumala taivaasta
kaikkine enkeleineen! – Lakkipäässä! – Perkele, en kumarra! – Ota lapsi,
kun sen vaivainen lienet! – Ota vaimo, ota minut, ota kaikki! – Ota tuo
Rietu vielä tuolta pirtistä! – Enempi sinä olet murhannut kuin minä.

LYYLI: Pentti, Pentti.

PENTTI: Mene sinäkin sinne väentupaan! – Itkekää yhdessä! – Minä en
itke. – Jos minua lyödään, lyön minä takaisin. – Ei ole jumalaa, ei ole
syntiä! – Lapsi kuolee. – Helvetti!

    (Iskee nyrkkinsä pöytään. Lyyli on paennut oikealle.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Pentti seisoo yksin keskellä lattiaa, lakki päässä,
kädet housuntaskuissa.

PENTTI (yksin): Jumala kaikkivaltias! Jos sinä olet olemassa, niin
näytä nyt itsesi minulle! Jos minun lapseni pitää kuolla sentähden,
että minusta tulee valtiopäivämies, niin annan minä palttua
valtiopäiville. Jos se taas kuolee tuon murhan takia, minkä tein
viisitoista vuotta sitten, niin ota pois kaikki, mitä sain sen kautta,
talo, koti, kontu, vaimo ja yhteiskunnallinen kunnia! Minä voin vielä
kerran alkaa alusta! Eikä sinun myöskään tarvitse sen enempi auttaa
minua; koetetaan tulla toimeen omin voimin.

Jumala, jota hyväksi sanotaan. Anna nyt joku merkki minulle! Sillä minä
en voi uskoa muuta kuin mitä näen ja mitä itse olen omassa sydämessäni
kokenut. Katso, minä en voi katua niinkuin muut. Minä en voi käydä
allapäin, en itkeä, en rukouksia hymistä. Tämä on ainoa kerta
elämässäni, kun puhun sinulle, enkä nytkään tiedä, kenen kanssa puhun.
Mutta minä voin tehdä työtä, yöt päivät, aamusta iltaan, lakkaamatta,
levähtämättä. Ellei se riitä sinulle, niin ota sitten kaikki ja heitä
helvettiin!

Älä tee minua sairaaksi! Älä koeta minun kanssani samoja konsteja kuin
kuulut muiden kanssa käyttävän! Sillä silloin minä hirtän itseni.
Taikka kovennan itseni niin kovaksi ja kirkkaaksi, että sinun salamasi
kilpistyvät minusta niinkuin rauta teräksestä.

Tehdään suora kontrahti! Sano, mitä ehtoja asetat! Minä olen
ilmoittanut omani. Mutta jos sinä vaadit liikoja minulta, niin teen
minä kontrahdin sen toisen kanssa, jonka hyvin tiedät, jos kerran olet
olemassa, ja joka on olemassa, jos sinäkin olet. (Ottaa lakin
päästään.) Tee nyt, mitä tahdot minulle! Nyt tiedät, kuka minä olen, ja
siksi voin minä myös pääni sinulle paljastaa. Minä en tee sitä sokeasta
kunnioituksesta sinua, tuntematonta, kohtaan, vaan siksi että
kunnioitan omaa itseäni enkä tahdo palvella jumalaa, joka olisi minua
alhaisempi. Ja ellei sinua ole olemassa, niin teen minä sinut nyt, oman
kuvani mukaan, raa'an, kovakouraisen, säälimättömän, mutta lapsiaan
rakastavan jumalan, juuri sellaisen, jota Pentti Pääkkönen tällä
hetkellä tarvitsee.

Anna nyt merkki siitä, että elät! – Amen.

LYYLI (juoksee oikealta): Pentti! Pentti!

PENTTI: Mitä?

LYYLI: Kuume laskeutuu.

PENTTI: Ohoh! – Käykö se niin nopeasti?

LYYLI: Käänne on tapahtunut. Lääkäri sanoo, että vaara on nyt ohitse.

PENTTI: Missä hän on?

LYYLI: Hän ennätti jo lähteä. – Pentti, hän on pelastettu.

PENTTI: Hm. Oletko nyt aivan varma siitä, ettet erehdy?

LYYLI: Olen, olen. – Jumalalle olkoon kiitos.

PENTTI: Merkillinen juttu. – Mutta eihän ole mitään jumalaa.

LYYLI: Älä nyt suutu, hyvä Pentti! – En minä sillä mitään pahaa
tarkoittanut.

PENTTI: En minä suutukaan. – Lääkäri oli siis jo tuominnut lapsen
kuolemaan?

LYYLI: Oli. – Et usko kuinka hirveältä se tuntui.

PENTTI: Minä uskon. – Mutta mene nyt jälleen lapsen luo!

LYYLI: Minä menen. – Pentti, etkö sinäkin tahdo tulla häntä katsomaan?

PENTTI: Minä tulen.

LYYLI: Herra jumala, kuinka minä nyt olen iloinen!

    (Menee oikealle. Pentti seisoo hetken aikaa mietteissään.)

PENTTI (yksin): Hm. – Siis olet sinä olemassa. Sinä pelastat lapsen, kun
pyydän sitä sinulta. – Nyt en minä varmaan pääse valtiopäivämieheksi. –
Olkoon! Se oli välikirja, ei valittamista. – Merkillinen jumala sinä
olet. Minä tein sinut sekunti sitten ja nyt toimit sinä jo niinkuin
olisit ikäsi näitä asioita hoitanut. – Kunnon jumala! Niin olisin
minäkin tehnyt sinun sijassasi. – Siis saan minä nyt sanoa hyvästit
herrainpäiville. – Oli menneeksi!

    (Kesti ja Kärsämäki tulevat perältä.)

KESTI: Pentti.

KÄRSÄMÄKI: Kävihän se.

PENTTI: Mitenkäs kävi?

KESTI: Me voitimme.

KÄRSÄMÄKI: Kyllä se nuori Härkönen nyt saa nuolla näppiään.

PENTTI: Mitäh?

KESTI: Yksimielisesti.

KÄRSÄMÄKI: Olihan siinä aluksi vähän riitaa, vaan kun tämä Kesti
sydäntyi puhumaan...

KESTI: Ei siinä olisi auttanut, vaikka olisi taivaan vallat vastaköyttä
vetäneet. – Me voitimme!

PENTTI: Älkää valehdelko!

KÄRSÄMÄKI: Kah, kun ei usko.

KESTI: Ala nyt vain laittautua herrainpäiville! – Vai katumoiksiko
käypi?

KÄRSÄMÄKI: Myöhäistä sitä nyt on katua. – Se paukahti!

PENTTI: Perkele!

KESTI: Nyt sinusta tuli valtiopäivämies.

KÄRSÄMÄKI: Ei siinä ole katumistakaan. – Hyvä palkka.

KESTI: Ei meillä eikä sinulla. – Mutta näyttääpä siltä kuin Pentti
todenperään meinaisi jänistää?

KÄRSÄMÄKI: Antaapa se ajattelemista.

PENTTI: Minusta siis tuli edusmies?

KESTI: Tuli, tuli.

PENTTI: Nyt juuri?

KÄRSÄMÄKI: Kah, kussa ikää kunnan tuvalta kerkesimme. – Ei ollut aikaa
jäädä edes pastoria puhuttelemaan, vaikka näkyi sekin siitä sivu
astelevan.

PENTTI: Nyt tulee kummat!

KESTI: Ei se usko vieläkään.

KÄRSÄMÄKI: Kun ei usko, niin puskekoon! – Tottapahan saa tietää
aikanaan.

KESTI: Eiköhän edes ryyppyä tarjoa?

KÄRSÄMÄKI: Mitä tehnee! – Taisi ruveta housut lotajamaan.

PENTTI: Nyt en minä ymmärrä.

KÄRSÄMÄKI: Kah, ei tässä päiväksi seisomaan. – Mitä meinannee koko
Pentti!

KESTI: Ei tässä pidot parane.

PENTTI: Älkäähän menkö miehet! – Käykäähän saliin, tänne oikealle. –
Eihän teillä mitä kiirettä.

KESTI: Eihän meillä kiirettäkään.

PENTTI: Käykäähän sisälle miehet! Pitäähän meidän muistaa tätä päivää.
– Se on nyt parannut se meidän lapsi.

KÄRSÄMÄKI: Vai parani? – Poikako sinulla on vai tyttö?

PENTTI: Niin, niin, enhän minä ole tainnut kertoakaan. – Poika, perkele,
isänsä poika, josta tehdään herra! – Käykää sisälle miehet! – Eukko hoi,
tuleppas ottamaan vieraita vastaan! (Lykkää Kestin ja Kärsämäen
oikealle. Palajaa takaisin ja pysähtyy jälleen keskilattialle.) Ne
valehtelevat, saatanat! – Taikka ei sinua sittenkään ole olemassa.

PASTORI (tulee perältä): Herra valtiopäivämies!

PENTTI: Herra pastori! – Sepä hauskaa.

PASTORI: Kuulin juuri kunnantuvalla ... en malttanut olla pistäytymättä
onnittelemaan.

PENTTI: Pastori on hyvä ja painaa puuta. – Lieneekö tuossa
onnittelemista?

PASTORI: Ohhoh! – Kävelinpä tavallista kiireemmin. – Niin, niin, minä
ymmärrän edusmiehen epäilykset. – Talo jää nyt vähäksi aikaa.

PENTTI: Ei sillä ja sen vuoksi. – Kyllä tämä talo aina vähän aikaa ilman
isäntääkin kestää.

PASTORI: Pitäis kestää, hehheh, pitäis kestää. – Ei siis muuta kuin
kättä päälle! – Onneksi olkoon, isänmaa ennen kaikkea.

PENTTI: Amen.

PASTORI: Toisesta toiseen: onko herra edusmies lukenut viime
sanomalehdet?

PENTTI: Enpä ole tässä vielä ehtinyt. – Seisooko siinä jotakin?

PASTORI: Pistin tässä taskuuni yhden numeron, näytin sitä ukoille
tuolla maantielläkin. – Edusmies on hyvä ja katsoo tätä paikkaa.

PENTTI: Vai niin.

PASTORI: Näyttää siltä kuin rupeisi valkenemaan.

PENTTI: Siltä näyttää. – Lieneekö tuohon nyt luottamista?

PASTORI: Alku on hyvä.

PENTTI: Lopussa kiitos seisoo. – Niin, niin.

PASTORI: Mutta merkit ovat hyvät.

PENTTI: Jokohan tästä alkaisi uusi elämä?

PASTORI: Suomi on surrut jumalan mielen mukaan. – Nyt Herra ottaa pois
koettelemuksensa.

PENTTI: Niinkö pastori ajattelee?

PASTORI: Niin tulee uskovaisen ajatella. – Kansat tekevät syntiä ja
saavat rangaistuksensa. Mutta jos kansa ei paadu pahassa, vaan
nöyristää sydämensä ja mielensä kaikkivaltiaan istuimen edessä, antaa
Herra jälleen laupeutensa loistaa –

PENTTI: Niin pahoille kuin vanhurskaille?

PASTORI: Hm, tuota niin, se loistaa kaikille, kun se loistaa. – Mutta
mitä herra edusmies sillä tarkoittaa?

PENTTI: Ilman minä vaan.

PASTORI: Jaa, jaa. Tutkimattomat ovat Herran tiet.

    (Vaitiolo.)

PENTTI: Kuulkaas, herra pastori!

PASTORI: No niin?

PENTTI: Uskotteko te jumalaan?

PASTORI: Sepä kysymys!

PENTTI: Älkää pahastuko! Tiedänhän minä sen tosin, mutta minun tekisi
mieleni kuulla se nyt teidän omasta suustanne. Uskotteko te?

PASTORI: Uskon.

PENTTI: Kaikesta sydämestänne?

PASTORI: Kaikesta sielustani ja mielestäni.

PENTTI: Perkele! – Anteeksi, herra pastori, minä näen, että vasikat ovat
jälleen päässeet ryytimaahan.

PASTORI: Ai, ai. – Näkyypä siellä jo olevan ajajakin. – Lanttujako herra
edusmies on kylvänyt tuohon vai...

PENTTI: Lanttuja. – Tuota noin: minä olisin vielä kysynyt siitä samasta.

PASTORI: Mistä?

PENTTI: Jumalasta. – Ellei herra pastori pahastune...

PASTORI: En millään muotoa. – Herra edusmies tekee oikein astuessaan
maan ja kansan luottamustoimeen niin vakavilla ajatuksilla.

PENTTI: Taitaa ehkä tuntua lapselliselta. – Mutta minä olen todellakin
ajatellut näitä asioita hiukan viime aikoina.

PASTORI: Jaa, jaa, nämä ajat panevat monen miehen arvelemaan.

PENTTI: Uskooko herra pastori, että joku kansa, taikka ihminen, voi
saada syntinsä anteeksi noin vaan, ilman muuta?

PASTORI: Ilman katumusta?

PENTTI: Niin.

PASTORI: Ei milloinkaan. – Jaa, tietysti, ei jumalalle mikään ole
mahdotonta. Hän voi kaikkihyvyydessään tehdä ihmeitäkin. Mutta ei se
ainakaan ole tavallista, mikäli minä ymmärrän.

PENTTI: Vai niin. – Ei siitä tule hullua hurskaammaksi.

PASTORI: Sanoiko herra edusmies jotakin?

PENTTI: Ilman vaan itsekseni. – Omituinen juttu!

PASTORI: Mikä?

PENTTI: Voinhan minä sen sanoakin: minulle tapahtui tänään jotakin
kummallista. – Minun lapseni sairasti ja...

PASTORI: Niin, minä olen kuullut. Eihän liene suru tapahtunut?

PENTTI: Hän paranee. – Mutta tulin tässä äsken ikäänkuin muistaneeksi
jumalaa ... rukoilleeksi, miksi häntä sanoisin ... vaikka ei se tainnut
minun rukoukseni niin mallin mukaan olla...

PASTORI: Jumala katsoo sydämeen.

PENTTI: Tulin ikäänkuin asettaneeksi toistensa yhteyteen nämä kaksi
asiaa: lapsen ja tuon edusmiesvaalin. – Hahhah, sellaista voi mieleen
juolahtaa! – Pyysin, että lapsi paranisi, vaikkakin sillä ehdolla, että
minusta ei tulisi edusmiestä.

PASTORI: Hm.

PENTTI: Nyt sain minä molemmat: sekä lapsen että edusmies-arvon. – Mitä
herra pastori siitä arvelee?

PASTORI: Arvelen, että Herra on kaikkiviisaudessaan tahtonut
erityisellä tavalla palkita –

PENTTI: Palkita?

PASTORI: Palkita herra esimiestä. Jostakin hyvästä työstä esimerkiksi.

PENTTI: Perkele! – Tuota noin...

PASTORI: Vasikatko ne taas –?

PENTTI: Vasikat. – Mutta eikö Herra joskus voisi koota tulisia hiiliä
jonkun pään päälle? Mitä?

PASTORI: Hiiliä? Hehheh, ne eivät taida kuulua juuri hänen
valtakuntaansa.

PENTTI: Herra pastori siis arvelee, että se toinen –?

PASTORI: Kaikki on jumalan kädessä. – Usein on onni ihmiselle juuri
korkein koettelemus. – Jaa, jaa.

    (Pastori istuu keinutuolissa. Pentti ikkunan ääressä katselee
    ulos. Vaitiolo.)

LYYLI (oikealta): Pitääkö niille antaa ruokaa? – Kah, herra pastori!
Terve tulemaan.

PASTORI: Hyvää päivää. – Kuulin tässä juuri, että Herra on valmistanut
teille suuren ilon. – Lapsi paranee.

LYYLI: Taitaahan se nyt parata tällä kertaa.

PASTORI: Raskasta se on ollut nähdä syrjäisestäkin, mitä sitten äidin
sydämelle. – Jaa, jaa. – Herra koettelee meitä kaikkia.

LYYLI: Onhan sitä ollut suruakin.

PASTORI: Nyt saan minä sentään onnitella teitä edusmiehen puolisoksi. –
Varmaan te matkustatte mukana pääkaupunkiin?

LYYLI: Mitä Pentti arvellee? – Onhan siitä ollut vähän leikkipuhetta.

PASTORI: Toisakseen tulette te nyt olemaan enemmän erossa miehestänne
kuin ennen: maa ja kansa vaatii omansa.

LYYLI: Niin se lienee.

    (Vaitiolo.)

PENTTI: Kuuleppas Lyyli!

LYYLI: Mitä?

PENTTI: Minä arvelin tässä sitä Rietu Mäkisen asiata. – Pastori tietää,
sen Korpelaisten murhaajan, joka nyt on päästetty vapaaksi.

PASTORI: Minä kuulin siitä.

PENTTI: Niin, mitä sinä sanoisit, Lyyli, jos me sen nyt ottaisimme
meille –?

LYYLI: Meille?

PENTTI: Älä säikähdä! – Kun se poloinen ei taida enää juuri muutenkaan
voida leipäänsä ansaita. – Ainahan sille joku nurkka löytyisi. – Mitä
pastori ajattelee?

PASTORI: Epäilemättä olisi se jumalalle otollinen työ.

PENTTI: Siinä kuulet, Lyyli. – Älä nyt ymmärrä väärin minua! – Se vain
juolahti minun mieleeni tässä.

LYYLI: Pentti, kuinka sinä olet hyvä.

PENTTI: Perk –! – Tuota noin, siis päätetty: hän jää meille. – Oliko
sinulla jotakin muuta asiaa?

LYYLI: Tulin vaan kysymään, tarjotaanko niille ruokaa, niille
vieraille.

PENTTI: Tietysti. – Ehkäpä herra pastorikin tekee meille sen kunnian...

PASTORI: Jaa, ei taida sopia. – Odottavat sielläkin kotona.

PENTTI: Mitäs tyhjää! Kyllähän ne nyt tämän yhden kerran.

LYYLI: Pastori jää nyt vaan.

PENTTI: Eikähän sitä nyt aina tulla valtiopäivämieheksikään. Onhan tämä
niinkuin juhlapäivä.

PASTORI: Onpa niinkin, hehheh. Ehkäpä minä nyt sitten jään.

MARI (juoksee ulkoa): Herra siunaa!

PENTTI: Mikä on?

LYYLI: Mitenkä sillä lailla juokset?

MARI: Herra pastori ei nyt tykkää pahaa. – Mutta kyllä se on niin
kauheata!

LYYLI: Mikä?

PENTTI: Etkö sinä saa sanaa suustasi? Noh!

PASTORI: Onko jotakin tapahtunut?

MARI: Kun minä menin kanoja katsomaan ... voi, voi, voi, siunatkoon
sitä...

PENTTI: Kananpää! – Olisit siunannut itsesi ulkona. – Mikä hätänä?

MARI: Pastori ei nyt vain pahaa tykkää. – Mutta kun se hullu mies...

PENTTI: Rietu?

MARI: ... on hirttänyt itsensä! – Voi, voi, voi.

LYYLI: Hyvä jumala?

PENTTI: Hirttänyt?

MARI: Mitä minä jo sanoin konstaapelille, että älkää jättäkö tuota
mielenvikaista irralleen. Se kun kuuluu olleen vielä murhamies! – Voi,
voi, voi! – Ja nyt tällä lailla itsensä lopetti.

PENTTI: Helvetti! – Anteeksi, herra pastori.

MARI: No, kyllä se nyt ihan vissiin sinne joutuu. – Minä huusin
renki-Jussille, että "tuletko Jussi katsomaan!" – Niin vihlaisi pahasti
sydänalaa. – Ruumis oli jo ihan tönkkö. – Ja henki pois! Voi, voi, voi!

LYYLI: Ei taida olla toivoa enää virkoamisestakaan?

MARI: Eihän siitä miten, kuolleesta raadosta. – No, tämä oli tapaus!

PENTTI: Mene nyt!

MARI: Eipä sitä olisi vielä eilen uskonut. – Vaan se koira ulvahtelikin
viime yönä niin kummasti...

PENTTI: Mars, matkaan!

MARI: Mennään, mennään. – Onpa tässä nyt ihmettä! – Sekö se oli se
Mäkisen Rietu?

PENTTI: Se. – Ja nyt: tuossa on viisi hirttä poikki.

MARI: Ka, ka, kyllähän minä tässä vähemmälläkin kiireellä kerkiän. –
Voi, voi! Kun on ruumis talossa. (Menee oikealle. Vaitiolo.)

PASTORI: Kauhea tapaus!

LYYLI: On se hirveätä. – Murhata ensin muut ja sitten itsensä!

PASTORI: On täytynyt olla kova sydän sillä ihmisellä. – Jaa, jaa.

LYYLI: Ettei edes vankilassa heltynyt, vaikka sai istua viisitoista
vuotta. – Hyi, oikein puistattaa!

PASTORI: Viisitoista pitkää vuotta. – Ei ole aina apua niistä
vankiloistakaan. – Ja nyt juuri, kun hän olisi saanut teillä ikuisen
leivän...

LYYLI: Hän lienee, raukka, ollut mielenhämmingissä. – Sinä puhuttelit
häntä, Pentti?

PENTTI: Minäkö?

LYYLI: Niin. – Miltä hän tuntui sinusta? Oliko hän katunut?

PENTTI: Oli.

PASTORI: Siis hän oli mielen häiriössä.

LYYLI: Taisi olla onni onnettomalle.

PASTORI: Herra on laupias ja aivan hyvä. – Mutta tutkimattomat ovat
hänen tiensä.

PENTTI: Amen.

LYYLI: Kenties herra pastori nyt tahtoo käydä tänne toiselle puolen? –
Meillä olisi siellä ruoka valmis...

PASTORI: Kiitoksia. Käydäänpä vaan, heh, heh, valtiopäivämiesaterialle.

    (Lyyli ja Pastori menevät oikealle. Pentti jää ikkunasta
    ulos tuijottamaan.)

PENTTI: Hm. Maailma käy päivä päivältä yhä merkillisemmäksi.

Esirippu.

LYDIAN KUNINGAS

Tarina Herodotoksen mukaanKuvaelma

(Naamioita I, 1905)

HENKILÖT:

KANDAULES, Lydian kuningas.
GYGES, hänen sotapäällikkönsä.
ILIALI, hänen puolisonsa.

Paikka: Kuninkaan puutarha.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    Kandaules. Gyges.

KANDAULES:

Tiedätkö, Gyges, mik' on lempi?

GYGES:

                                Hiukan.

KANDAULES:

Sanoa voit siis lemmen olemuksen?

GYGES:

Niin tarkkaan tuot' en ole aatellut,
mut eiköhän sen olemus lie onni.

KANDAULES:

Oikein. Mut onnea on monenlaista:
miks lempiessäs olet onnellinen?

GYGES:

Siks että omaan, mitä halajan.

KANDAULES:

Ja muuta etkö onneltasi vaadi?

GYGES:

En, kuningas.

KANDAULES:

              Jos suli' on kallis koru,

ja kenkään tietäis ei sen kalleutta,
oisitko onnellinen?

GYGES:

                    Oisin kai,

jos vain se oisi oikein kallis.

KANDAULES:

                                Pah! –

Puhetta vaihtakaamme! – Sull' on vaimo?

GYGES:

On, herra.

KANDAULES:

           Kaunis?

GYGES:

                   Kyllin kaunis mulle.

KANDAULES:

Mun vaimoni on kauniimpi.

GYGES:

                          Sen uskon.

KANDAULES:

Hän nainen kaunehin on päällä maan.
Uskotko sen?

GYGES:

             Sen uskon mielelläni.

KANDAULES:

Mua etkö kadehdi?

GYGES:

                  Siit' taivas mua

vakaasti varjelkoon!

KANDAULES:

                     Siis tiedä tämä:

ma olen onnellisin ihmisistä.

GYGES:

Jumalat siunatkoon sun onneasi!

KANDAULES:

Ei, Gyges, väärin sanoin. Onnesta
minulta paljon puuttuu.

GYGES:

                        Ihmisen

on sydän sellainen: mit' enempi
sill' on, sit' enempää se ikävöi.

KANDAULES:

Erehdyt. Ikävöi en enempää.

GYGES:

Siis olet onnellinen.

KANDAULES:

                      Enpäs, siinä

on juuri juttu, jot' et ymmärrä.
Mitä ma halaisin? On mulla kyllin
mainetta, valtaa, maita, kansoja
ja rahaholvit kultaa kukkuralla.
Mun sotajoukkoni on voimallinen
merellä, maalla. Siitä sinä, Gyges,
oot huolta pitänyt.

GYGES

                    Sen tietävät

kuningasnaapurit ja kadehtivat,
kun kuulevat Kandauleen nimen vaan.

KANDAULES:

Mut se, mut se, mik' ompi onneni
syvin ja suurin, kirkkain, ihanaisin,
mun Ilialini, mun illan kuuni,
aamuni aurinko ja elämäni
täys päivä, hänestä ei tiedä kenkään.
Se mua murhettaa.

GYGES:

                  Yks olkoon pyhä

paeta paikka jokaisella, että
maailman melskeet unhoittais hän.

KANDAULES:

                                  Gyges!

Sun täytyy oppia mua kadehtimaan.

GYGES:

Sa sanan vaarallisen lausuit, herra.

KANDAULES:

Sun tulee nähdä vaimoni.

GYGES:

                         Kandaules!

Sua riivaa henget turmion.

KANDAULES:

                           Nyt heti.

Sen täytyy tapahtua. Kuuletko? –
Ma vaadin sen.

GYGES:

               Sun vaatimukses on

herjausta jumalten: ei maassa tässä
voi nainen itseänsä paljastaa
kuin yksin miehelleen.

KANDAULES:

                       Mua totteletko?

GYGES:

Mun henkeni on käsissäsi, herra. –
Mut vielä kerran sua pyydän: älä
tee sitä!

KANDAULES:

          Vait! Hän tänne saapuu. Häntä

juur' odotan. – Käy peittoon pensaiden
ja nähdä saat sa ihanimman näyn,
mit' olet nähnyt elinpäivinäsi
tai uniss' ajatella uskaltanut. –
Kiireesti! Pois! Hän tulee.

    (Gyges kätkeytyy. Kuuluu Ilialin laulu.)

TOINEN KOHTAUS.

    Kandaules. Iliali. Gyges, piiloutunut.

ILIALI (laulaa):

    Kell' onni on, se onnen kätkeköön!
    Kell' aarre on, se aarteen peittäköön.
    Ja olkoon onnellinen onnestaan
    ja rikas riemustansa yksin vaan.

    Ei onni kärsi katseit' ihmisten.
    Kell' onni on, se käyköön korpehen,
    ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
    ja hiljaa iloitkohon onnestaan!

        (Tulee näyttämölle.)

KANDAULES:

Mun sydän-kuutamoni!

ILIALI:

                     Lienemmehän

tääll' yksin?

KANDAULES:

              Muut ei meitä kuule, nää,

kuin lehdon puut ja yrtit yksinäiset.

ILIALI:

Siis kasvoni ma paljastan.

GYGES (itsekseen):

                           O, taivas!

KANDAULES:

Mun korallini!

ILIALI:

               Ei, sun simpukkasi

mi kuorens' yksin sulle aukaisee.

KANDAULES:

Raatsinko poimia sun helmeäsi?

ILIALI:

Sen sulle tarjoan.

KANDAULES:

                   Mut kivulla?

ILIALI:

Mun lempeni on iloa ja tuskaa,
ihanat kumpikin.

KANDAULES:

                 Kas, tähän istu! –
    (Itsekseen:)

Nähneekö Gyges vain nyt tarkalleen?

ILIALI:

Miks olet levoton, o armas? Lausu! –
Pelkäätkö jotakin?

KANDAULES:

                   En mitään. – Varmaan

sua tämä vaippa vaivannee?

ILIALI:

                           Jos sua

se vaivaa, mua myös se vaivaa. – Ota!

    (Kandaules riisuu häneltä vaipan. Iliali esiintyy
    keveässä harsopuvussa. Gyges näkyy pensaiden takaa.)

GYGES (itsekseen):
Sa kiusaat jumaloita, o Kandaules!

KANDAULES:

Minulle lausu, kuinka lemmit mua!

ILIALI:

Sua lemmin niinkuin illan kaste kukkaa,
vienosti viihdytellen helteen jälkeen!
Sua lemmin niinkuin laiva lempii merta
ja meri myrskyä, mi myllertääpi
sen olemuksen lähteet pohjaan saakka.
Sua lemmin...

    (Huomaa Gygeen, joka on yhä enemmän kurottautunut
    pensaikosta; pysähtyy ja jatkaa heti jälleen):

... lemmin niinkuin miekka verta.

KANDAULES:

Sun lempesi on ääretön kuin kuolo. –

    (Itsekseen:)

Kuulleeko Gyges vain nyt tarkalleen!

ILIALI:

Minulle kuolemasta muistuu mieleen:
on kukka mulla kammiossani,
punainen, suuri, jonka tuoksu on
huumaava, hulluttava aistimille.
Sen nimi kuolon kukka on. Mun tekis
nyt mieli tuoksua sen hengittää.

KANDAULES:

Sen sulle noudan. – Tänne jää! – Ma myös
nyt halaan hurmausta hullun juoda.

                           (Menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

    Iliali. Gyges.

ILIALI (itsekseen):
Saat juoda niin, ett'et sa koskaan janoo. –

    (Ääneen:)

Käy esiin piilostasi, varas! – Gyges,
sun pitää kuolemalla kuoleman.

GYGES (tulee esiin):
Suo anteeksi, oi kuningatar! Sen
tein tahdosta ma herrani Kandauleen.

ILIALI:

Valitse: tahdotko sa itse kuolla,
kun nähnyt oot, mit' ei sun nähdä pidä,
tai tappaa herrasi ja kuninkaasi,
mi käskenyt on sopimattomia.
Kummanko valitset?

GYGES:

                   O, armoa!

Sun ehtosi on julmat.

ILIALI:

                      Kostamatta

kuningatarten kauneutt' ei nähdä. –
Jos hänet surmaat, perit valtakunnan
ja minut. Valitse!

GYGES:

                   Siis kuolen itse.

ILIALI:

Olenko mielestäsi siis niin ruma?

GYGES:

Sa olet kaunein nainen päällä maan.
Sun tähtes satuloida sotaorhin
ja valloittaa maan piirit voisin. – Tätä
vain ällös pyydä!

ILIALI:

                  Mitä mietit äsken,

kun minut näit?

GYGES:

                Ma vapisin kuin lehti.

ILIALI:

Siis vapise nyt vielä enemmän,
kun minut saat. –

    (Suutelee häntä.)
                 Hän tulee. Kiireesti!

Tää ota tikari ja syökse se
kuninkaan selkähän, kun suutelee
kukkaista kuolon hän. Pois!

GYGES:

                            Tottelen

unissa kävijänä.

    (Piiloittuu jälleen pensaikkoon,)

NELJÄS KOHTAUS.

    Iliali. Kandaules. Sitten Gyges.

KANDAULES:

                 Täss' on kukka.

ILIALI:

Se eikö ole punainen ja suuri?

KANDAULES:

En nähnyt ole kukkaa kaunihimpaa.

ILIALI:

Tiedätkö, mitä siitä kerrotahan:
jos kaksi lempiväistä suutelee
sen terälehtiä yht'aikaa, heistä
se kuolee, jok' on toisen pettänyt.

KANDAULES:

Ja toinen?

ILIALI:

           Eloon jää. – Sa tahtoisitko

mun kanssain suudella näin kuolon kukkaa?

KANDAULES:

Tarina kumma tuo mua miellyttää.

ILIALI:

Mua myöskin. Suudelkaamme!

KANDAULES:

                           Suudelkaamme!

Mun tuntoni on puhdas sekä tyyni.

    (Suutelevat kukkaa. Gyges syöksee tikarin kuninkaan selkään.)

ILIALI:

Niin minunkin.

GYGES:

               Ah, mitä tein!

KANDAULES:

                              O, armas!

En koskaan, koskaan sua pettänyt.

ILIALI:

Sa petit mun.

KANDAULES:

              Ma petin itseni.

                      (Kuolee.)

VIIDES KOHTAUS

    Iliali. Gyges.

ILIALI:

Sa kuolit, siis sa olit petturi. –
Näin käyköön jokaiselle, joka ei
iloita itse osaa onnestansa,
vaan paljastaa sen kaiken kansan nähden.
– Sua kuninkaaksi tervehdin, o Gyges!

GYGES:

Mut kansa, kansa? Mitä sanoo kansa?

ILIALI:

Se tottelee, kun käskee kuningas.
Sa olet kuningas, siis käske! – Linnaan!

Esirippu.

MEIRAM

Itämainen fantasia
3 kuvaelmaa

(Naamioita I. 1905)

HENKILÖT:

KUNINGAS.

MEIRAM, orpotyttö.
PUUTARHURI, edellisen kasvatus-isä.
MIRJAM  |  hänen lapsiaan.
ATYS    |
YLIMMÄINEN PAPPI.
YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA.
SADANPÄÄMIES.

Temppelin pappeja, papittaria, sotilaita ja kansaa.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Puutarha. Lehtimaja. Meiram ja Mirjam sitovat seppeleitä. Kuutamo.

    Mirjamin laulu.
          N:o 1.

    Kukka liittyvi kukkahan,
    tukka liittyvi rukkahan.
    Mihinkä liityn mä, Mirjam rukka?
    Missä on Mirjamin kukka?

    Päivä painui jo vuorten taa,
    kuun on helmissä metsä, maa,
    helyjä välkkyvi heinät, oljet.
    Missä on Mirjamin soljet?

    Missä viivyt sa, sulhoni,
    kussa valkea orhisi?
    Joudu jo luokseni angervoisen!
    Vaiko jo löysit toisen?

MEIRAM (heittäen seppeleen):
En viitsi enää, Mirjam. Siinä kukkasi!

MIRJAM.

Ei, Meiram, tiedäthän, ett' aamuks täytyvi
tään valmis olla kukkavyön, kun haudataan
nuor' kuningatar.

MEIRAM:

                  Haudatkoot! Se liikuta

ei mua ensinkään. En häntä nähnyt
ees ma elämässä.

MIRJAM:

                 Kuninkaan on käsky niin.

MEIRAM:

Pyh, kuninkaan! – En tunne häntäkään.
Miks hälle kukkasia siis ma sitoisin?
Mä kukkani vain sille kuninkaalle suon,
ken minut saapuu kullaksensa kruunaamaan.

MIRJAM:

Ei kysy orjan onni orjan tahtoa,
se orjantappuroilla otsas seppelöi
ja käskee muille kukkasia kylvämään.
Jo lapsest' asti oon ma, tyttö tarhurin,
näin kuninkaille kukkavöitä solminut
hääjuhliin, uhripäiviin, voiton viettoihin,
vaikk' itse iloa en tuota nähnyt ees.
En sure sentään. Usein olen solminut
myös hautakukkiakin, surun kiehkuraa,
ja kuullut, kuinka linna täyttyi murehin
ja huokas maa. Mut surutonna silloin ma
kävelin puiston teitä, kuulin lintujain
ja puiden suurten alla orjan onnea
ylistin pientä. – Meiram kulta, samoin tee,
ja sido seppeltäs.

MEIRAM (ryhtyy huokaisten työhönsä):

                   Mut laula jotakin!

Kuu kaunis kuuntelee; työ laulain lyhenee.

MIRJAM:

Ma mistä laulaisin? On lyhyet lauluni.

MEIRAM:

Oi, kerro kohtalosta kuningattaren
juur' kuollehen!

MIRJAM:

                 En tiedä, muistanko. –

Mut luulen, laaksoissa näin siitä laulu käy.

                                     (Laulaa:)

    Irma-impi.
    (Mirjamin laulu N:o 2.)

    Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan,
    mut murhe oli rinnassa kuninkahan.
    Ja suuri on kuninkaiden murhe.

    "Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!"
    Näin kuningas se kesk'yöllä orjillensa huus.
    Se yö oli kaunis ja kalpee.

    Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan.
    Mut murhe istui vierellä kuninkahan
    ja suuri on kuninkaiden murhe.

    Kas, kaviot ne kapsaa ja liikkuvi maa!
    Mut Irma-impi rauhassa makas majassaan,
    se yö oli kaunis ja kalpee.

    "Oi, äiti, kuule, kuinka jyrisevi tie!
    Oi, äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!"
    Niin suuri on kuninkaiden murhe.

    "Voi, nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton!
    Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on."
    Se yö oli kaunis ja kalpee.

    "Oi, äiti, äiti, katso, kuinka välkkyvi tie!
    Oi, äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie!"
    Niin suuri on kuninkaiden murhe.

    "Voi, nuku, nuku rauhassa, lapseni mun!
    Jos sotajoukko on se, ei nousta sovi sun."
    Se yö oli kaunis ja kalpee.

    "Oi, äiti, äiti, nouse jo ikkunahan!
    Se valkea valjakko on kuninkahan."
    Niin suuri on kuninkaiden murhe.

    "Voi, peitä, peitä kasvosi, lapseni mun!
    Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun."
    Se yö oli kaunis ja kalpee.

    Mut kansa kun aamulla kävi katsomaan,
    niin tyhjä oli tölli ja äiti suruissaan.
    Oi, suuri on kuninkaiden murhe!

MEIRAM (päättävästi):
Ma tahdon nähdä kuninkaan.

MIRJAM:

                           Sa, kuninkaan!

Ja kuinka? Hänt' ei nää kuin valtaherrat vain.

MEIRAM:

Kas, Mirjam, mietin näin: kun linnahan
viet kukkaset, sun kansas käyn ja pylväikköön
ma piilen, varron, liityn juhlajoukkohon.

MIRJAM:

Sa, juhlahan? Ei sulla juhlahelmiä,
ei kultia.

MEIRAM:

           Niin olkohot, kun milloinkaan

et mulle mieliks tee!

    (Heittää kukat ja istuu nurmikolle.)

MIRJAM:

                       En silloin, siskoni,

kun mieles hourehissa hullun askaroi.

MEIRAM:

Kas, kastehelmeä!

    (Ottaa nurmelta kukan ja katselee sitä kädessään.)

MIRJAM:

                  Pois nouse, Meiram, yön

on kaste langennut: ei hyvä impyen
nyt nurmill' ole nukkua.

MEIRAM

                         Ja miksi ei?

MIRJAM:

Ne helmet kuun on helmiä, niiss' salainen
on tenho.

MEIRAM:

          Tenho? Kuinka? Sano, kummoinen!

MIRJAM:

En tiedä, mut niin kertoi kerran äiti: Ken
yön päärlyn yhden juo, sen mieli taiottu
ol' ijäkseen, sen sydämessä helmet heläjää
ja sielussaan on hohto punasimpukkain.

MEIRAM:

Oi, ihanaa!

MIRJAM:

            Ei, kauhistusta, kuolemaa!

Oi, Meiram, nouse, nouse! Virvaa, valhetta,
kuun viekoitust' on helmet vaan ja purppurat
ja kullat kimmellystä kiiltomatojen.
Pois, heitä kukka, pois!

MEIRAM:

                         Ei, Mirjam, vaan sen juon.

MIRJAM:

Sa onneton!

MEIRAM:

            Juon kaksi, kolme, neljä, viis,

siks kunnes sielussain on ikikuutamo.

    (Riipii kukkia ympärillään ja vie ne huulilleen.)

MIRJAM:

Auttakaa, oi, auttakaa!

    (Vääntelee käsiään. Atys tulee kiireesti.)

ATYS:

                        Ken huutavi?

MIRJAM:

Hän juonut onneton on kastehesta yön.

MEIRAM (nousten):
Ja miks en joisi! Vaikka orpo oon,
ma tahdon kerran kuulla kullan helkkyvän
ja käydä purppuralla! – Olkoon valhetta,
kun vaan se kaunist' on!

ATYS:

                         Oi, Meiram-sisko, oi,

sa poisko mielit luota mun ja Mirjamin
ja jättää taaton hyvän?

MEIRAM:

                        Kaikki ollehet

olette hyvät mulle, mut en yksinäin
ma lähdekään: kas, teidät kanssani
vien kultaan, kunniaan.

MIRJAM:

                        Jo tenho vaikuttaa!

hän hourii, hourii!

MEIRAM:

                    Kussa Meiram kulkevi,

päät kumartaa ja kansat kaikk' on polvillaan;
mun tahtoni on laki maan, mun valtani
on niinkuin auringon: se maita valaisee
ja merta kyntää.

ATYS:

                 Sisko kurja, kuullos, oi! –

Ei kuule hän.

MEIRAM (tempaa kukkavyön):

              Ma kaunis oon. Mun jalkani

on keveä, mun poskeni on punainen,
poveni nuori, täys on. Minun kiitostain
puut huojuu, metsä laulaa, virrat kohisee,
maa, nurmi vihannoipi. – Mun on maailma!

    (Syöksyy pois köynnöstään heilauttaen.)

MIRJAM:

Oi, Meiram, oi.

ATYS:

                Hän kuule ei!

MIRJAM:

                              Hän poissa on!

Ja kukat, seppeleet! – Ah, voi!

PUUTARHURI (tulee):

                               No, tyttöset,

kuin kukkien on laita? Turhaan vartonut
ma teitä oon. Yö puoless' on ja kuninkaan
jo juhla alkavi.

MIRJAM:

                 Ah, isä! Meiram...

PUUTARHURI:

                                    Heh?

Niin, miss' on Meiram?

MIRJAM:

                       Voi, kuun helmiä hän joi –

ATYS:

Hän tuli tenhotuksi –

MIRJAM:

                     Karkas metsähän,

vei köynnökset –

PUUTARHURI:

                Vei köynnökset? No, lempo soi! –

Ma teidän tenhoistanne viis! Nyt aikako
on kuuta ajatella, päivää, tähtiä,
kun kukkia on tarvis? – Kaikki jälkehen!

Esirippu.

TOINEN KUVAELMA.

Temppeli. Hautakammio. Hautasaatto. Templin pappeja ja papittaria.
Kuningas. Sotilaita. Kansaa. Hoviväkeä, joiden joukossa Ylimmäinen
huoneenhaltia.

Ylimmäinen pappi johtaa juhlamenoja. – Yö. Savuavia tuohuksia. Kuu
paistaa avoimesta taustasta.

    Templin pappien laulu.

    Vuorten kun leijona
    laaksohon astuu,
    karjojen hurmeesta
    laitumet kastuu,
    sääli ei vanhaa,
    nuorta ei säästä,
    köyhän, ei rikkahan
    karitsaa päästä,
    iskevi karjahan
    kuninkahankin,
    iskevi laumasta
    ihanimmankin;
    suuri on vuorten
    leijonan valta,
    maasta se mylvii
    ja maankin alta.

(Kaikki järjestyvät paikoilleen.)

KUNINGAS:

Kun myrsky tulee, painuu hongan pää,
niin miehenkin, kun korkeet jumalat
suruilla häntä lyövät. Murhe kohdannut
on meitä kaikkia, mua enimmän.
Pois mennyt meilt' on armas äiti kansan, maan.
Siks tänne saapunehet saatoss' olemme
jumalten tahtoa nyt kunnioittamaan.
Kuningas käyköön eellä kansansa
suvussa niinkuin riemussa. Maan äiti, oi!
Kuin seppel kaartelit sa otsaa kuninkaan
elämän teillä ennen, kauas karkottain
murehet majesteetin. Siksi seppeleen
tään lasken arkullesi, huolimalle kuun.

    (Ojentaa kätensä ottaakseen seppeleen. Hämmästystä.)

1:NEN PAPPI:

Miss' seppel?

2:NEN PAPPI:

              Seppel!

KUNINGAS:

                      Noh?

YLIMMÄINEN PAPPI:

                           Suur' kuningas!

Ei löydy seppeltä.

KUNINGAS:

Mit' tää on?

YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA:

             Seppele

poiss' on ... puutarhuri...

KUNINGAS:

                            Hän tänne tuotakoon!

SADANPÄÄMIES:

Sun tahtos tapahtuu.

    (Viittaa parille sotilaalle, jotka lähtevät.)

KUNINGAS:

                     Ma toivon niin. –
    (Huoneenhaltialle:)

Sa vapaa olet virastas! –

    (Kansalle:)
                         Mut että ei

tään tähden rikkuis tapa maan, tuo ikuinen,
mi suurta turmaa tuoda vois ja kansassa
lain juuret järkyttää, tään otan sormuksen,
lempemme muiston, annan arkkuun vainajan.
Soi torvi, pauhaa pasuuna, kun äiti maan
maan povehen nyt lauluin, hypyin lasketaan.

    (Torvet torahtavat. Arkku lasketaan hautaan.
    Kuningas vaipuu itkien maahan.)

YLIMMÄINEN PAPPI:

Nyt hautahyppy pyhä hiljaa alkakoon!

(Temppelin papittaret alkavat hiljaisen tanssin, jota seuraava
laulu säestää:)

    Hautalaulu.

    Levoton on virta ja vierivä laine,
    meri yksin suuri ja meri ihanainen.
    Nuku virta helmassa meren!

    Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
    Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
    Nuku lehti helmassa laakson!

    Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
    Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
    Nuku tähti helmassa päivän!

(Eräs sotilas tulee laulun kestäessä ja kuiskuttelee
Sadanpäämiehen kanssa.)

SOTILAS:

Luo majesteetin tyttö muuan pyrkivi.

SADANPÄÄMIES:

Pois tyttö!

SOTILAS:

            Kaksi, kolme kertaa ajaneet

pois hänet olemme: hän palaa jällehen.

SADANPÄÄMIES:

Ma sanon: pois!

SOTILAS:

                Hän kaunis on.

SADANPÄÄMIES (hetken mietittyään):

                               Hän tulkohon!

(Sadanpäämies viittaa sotilaalle. Sotilas pois. – Hetken perästä tulee
Meiram sisälle tanssien kukkaköynnös kädessään.)

KUNINGAS:

Ken hän on?

YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA:

            Outo lie.

(Meiram tanssii ensin hitaammin, mutta sitten yhä kiihtyen. Kaikki
muut ovat tanssinsa lopettaneet. Kuninkaan katseet seuraavat häntä
herkeämättä.)

YLIMMÄINEN PAPPI (hädissään):

                      Tää hautahyppy ei.

    (Aikoo estää. Meiram syöksee polvilleen kuninkaan eteen.)

KUNINGAS:

Ken olet, keijunen?

MEIRAM:

                    En tiedä. Orja oon.

Ken orjan synnyn ties? Yö, päivä, tähti, kuu.

KUNINGAS:

Nimesi?

MEIRAM:

        Meiramiks mua lasna kutsuttiin.

KUNINGAS:

Pää nosta, neitonen! Se, jolle antaneet
on armoluojat lahjan kalleimman,
kauneuden jumal'lahjan, ei oo orjatar,
vaan vapaa synnyltään, on verta kuninkaan.
Sun kaiken kansan nähden vapaaks julistan.

MEIRAM:

Herrani, kuninkaani!

(Kuninkaan viittauksesta tuodaan huntu, samallainen kuin
hovineidoillakin, joka ripustetaan Meiramin ylle. Meiram suutelee
kuninkaan vaatteen lievettä.)

KUNINGAS:

                     Kuningattareni!

Sun olen orjas iki. –

    (Suutelee häntä. Kansalle:)
                     Kuule, kansani!

Näin taru käyköön kauas kauko-aikoihin:
kuningas murheess' oli; häntä lohduttaa
ei voineet kukkaset, ei uhrit, rukoukset,
ei neuvot tietäjäin. Niin tuli tyttönen, –
ken? mistä? tietty ei: yks joukost' tuhanten,
ja mit' ei voinut kansa kaikki, sen hän voi
kukilla poskien, liikkeiden laulullaan
ja sopusoinnulla äänensä helkkyvän. –
Tää eikö ihmettä?

KANSA:

                  Ihmettä, kuningas!

KUNINGAS:

Ma enkö ihmeeseen siis vastais ihmeellä?
Maan äiti kuollut on. Uus eloon nouskohon!
Nimensä ikikuulu, Meiram, kaikukoon!
Kuningatartasi, oi kansa, tervehdi!

KANSA:

Hän, Meiram kaunis, kauan, kauan eläköön!

YLIMMÄINEN PAPPI:

Ei niin, oi kuningas! Sun valta valita
uus kuningatar itselles on vasta kuin
on kukat kuihtunehet haudall' entisen.

KUNINGAS:

Haa, pappi röyhkeä! – Sa tiedätkö, mit' on
maan tapa? Kukkaköynnös, luotu kiertämään
kuninkaan puuta, suruja sen suistamaan,
iloja korottamaan, maljaa kaartamaan
ja kunnioittamaan sen kunniaa. Mut jos
maan tapa meitä, kuningasta, kahlitsee,
sen rikki revimme kuin tämän kukkavyön
ja maahan poljemme. Ken tääll' on kuningas?

(Repäisee köynnöksen, jonka Ylimmäinen pappi on yrittänyt ottaa
Meiramin kädestä ja asettaa haudalle. – Kaikki kansa polvillaan. –
Sotilaat tuovat sisälle Puutarhurin. Hänen jäljessään Mirjam ja
Atys.)

SADANPÄÄMIES:

Kas, tässä tarhuri!

PUUTARHURI:

                    O, armoa!

MEIRAM:

                              Hän on

mun kasvattajani.

KUNINGAS:

                  Hän? Vapaaks päästäkää!

PUUTARHURI (polvistuen):
Oi, kiitos, jalo neiti! – Suuri kuningas!

MIRJAM (nykien isäänsä):
Kas, isä, oi, se Meiram on.

ATYS:

                            On, totta vie!

MEIRAM:

Ma olen kuningatar nyt.

    (Mirjam ja Atys polvistuvat.)
                        Ei niin, ei niin, –

ah, kuningas!

KUNINGAS:

              Hän siskos onko?

MEIRAM:

On, ja hän on veljeni, niin hyvät kumpikin
ja lempeät.

KUNINGAS (häntä suudellen):

            Sen uskon, koska sinut nään. –

Sua siskos linnaan seuratkoon. Mut veljesi
täst' asti olkoon ylin huoneenhaltiain.
Isäsi jääköön toimehen, min muuten hän
ois varmaan kadottanut sekä henkensä.
Se sua tyydyttääkö, unikukkani?

MEIRAM:

Jos sua ma tyydytän, niin onnellinen oon
halk' elon, ikuisuuden.

KUNINGAS:

                        Aika rientää, kuu

on kauas ehtinyt. Jo ennen huomenta
ma kanssa Meiram-yrtin, yössä kukkivan,
häävuotehelle käyn. – Mua seuratkaa!

    Kansan kuoro.

    Soikohon riemu
    kansan ja maan!
    Kirkas on otsa
    kuninkahan.
    Kuuhut se hautoja
    umpehen huolii;
    kansalta kaunis
    kuningatar kuoli.

    Hää-ilon humuun
    huolet ne hukkuu,
    kuningas kultansa
    vierellä nukkuu.
    Soikohon riemu
    kansan ja maan!
    Mennyt on murhe
    ruhtinaan.

(Kaikki pois, paitsi Ylimm. pappi ja Ylimm. huoneenhaltia, jotka
jäävät etualalle. – Vaitiolo.)

YLIMMÄINEN PAPPI:

Noh, teiltä virka vietiin?

YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA:

                           Teiltä enemmän,

kun viran arvo myös.

YLIMMÄINEN PAPPI:

                     Ei järky taivas, jos

maa järkkyykin. Mut tahdommehan katsastaa
me hyppyjä tään pienen pantterin.

Esirippu.

KOLMAS KUVAELMA.

Naiskammio. Meiram lepää ruhtinaallisessa puvussa. Mirjam istuu
hänen jalkojensa juuressa.

    Mirjamin laulu.
         N:o 3.

    En itke huomenen huoliain,
    vaan itken entistä onneain,
    ma muistan raitojen rakkautta
    ja sinikellojen siskoutta,
    ja moni kyynel silmästäni vierii.

    Ma muistan muinoista aikoain,
    kun orjan lapsi ma olin vain,
    kun paioin karkehin, avokauloin
    ma taaton tarhassa leikin, lauloin,
    ja moni kyynel silmästäni vierii.

    Mun tunsi siellä puu jokainen,
    ma tunsin riemut ja surut sen,
    ma yössä ymmärsin tähtein mielen
    ja päivin pääskyn ja kiurun kielen,
    ja moni kyynel silmästäni vierii.

    Nyt enää ymmärrä niitä en,
    ma linnan korkean lapsonen,
    nyt siniverka on siskojani
    ja kullat, helmet mun heimoani,
    ja moni kyynel silmästäni vierii.

MEIRAM (nyyhkyttäen):
Oi, Mirjam!

MIRJAM (häntä kaulaten):

            Anteeks anna, suurta surua

jos sulle tuotin. – Kuningas!

    (Kuningas on tullut edellisen aikana.)

KUNINGAS:

                             Miks murheinen

mun punatulkkuni? Miks mieli rauhaton
mun rauhan öljypuuni? – Eikö linnassa
sun käskys enää käy kuin minun käskyni?
Ken loukkaaja?

    (Mirjam menee hänen viittauksestaan.)

MEIRAM:

               Ei kenkään, enhän surekaan.

KUNINGAS:

Ja sentään kyyneleissä silmäs kimmeltää. –
Mua epäiletkö? Enkö rakasta
sua niinkuin ennen? Enkö hyvä olekaan? –
Jotakin halajat?

MEIRAM:

                 En mitään. Hyv' on kuningas.

Ei halu sielussani ykskään herännyt,
jot' ei jo toivoissani täällä täytetty. –
Miks mulle hyvä niin on kuningas?

KUNINGAS:

                                  Ja miks

sa kuninkaallesi niin paha, että voit
näin ihmetellä hänen hyvyyttänsä? – Miks?
Oi, Meiram kulta, kuinka paljosta
sua sentään kiittää saan!

MEIRAM:

                          Se vasta ihmettä! –

En tuota ymmärrä, ma tyttö tarhurin.

KUNINGAS:

Niin, maassa, taivahassa, veessä, vuorissa
on paljon kaunista, jot' emme ymmärrä.

MEIRAM:

Mun vähän aikaa vasta tuntenut
kuningas on.

KUNINGAS:

             Kautt' taivaan, kerran vaan

unessa ees jos sinut nähnyt oisin ma,
yöt päivät pääksytellen, halki elämäin
sit' unta lauluin, huiluin oisin kiittänyt. –
Mit' olin ennen kuin sun näin? Maan orja, niin.
Mit' olen nyt? Maan herra, taivahan
perijä, metsän prinssi, linnunlaulun mies.
Siunattu, ylistetty!

    (Suutelee häntä. Atys tulee.)

ATYS:

                     Suuri kuningas!

Sua templin ylimmäinen pappi tervehtää
ja luokses tulla anoo.

KUNINGAS:

                       Pappi hornahan!

ATYS:

Hän sanoo, ett' on hällä viesti jumalan.

KUNINGAS (käsi Meiramin ympärillä):
Tääll' on mun templini, tääll' on mun jumalain,
ihana, ijäinen, ei kultaa, kiveä
kuin hänen kuolleet kuvansa, vaan elävä,
lihaa ja luuta, lämmin! Yks on ijäistä:
mun Meiramini suukko, kahden hämärän
välillä vieno.

    (Suutelee. – Ylimmäinen pappi on tullut edellisen aikana
    muiden huomaamatta sisälle.)

YLIMMÄINEN PAPPI:

               Jatka, jatka, kuningas!

Lyö maahan templit, murskaa jumal'-alttarit,
mut vartioitse valtakuntas, maas!

KUNINGAS:

Ken uskaltaa? – Haa, kapinaa? Miss' sotilaat?
– Hoi, ohoi!

    (Sadanpäämies ja joukko sotilaita tulee.)

YLIMMÄINEN PAPPI:

Ei täällä kapina, mut tuoll'
on turma!

SADANPÄÄMIES:

          Kuningas!

KUNINGAS:

                    Lyö maahan pappi!

SADANPÄÄMIES:

                                       Mun

sa salli ilmoittaa...

KUNINGAS:

                      Kuin? Miekkas hurmeinen,

tomussa itse, kasvos kauhun iskemät?
Mit' tapahtuu? Noh? Puhu! Haasta!

SADANPÄÄMIES:

                                  Kuningas!

On soihtu sytytetty, surmaa, kuolemaa
se levittää: maakunnat luopuu, kansa hillitön
kuin ukkospilvi vyöryy linnan kartanoon.
Sun valtakuntas horjuu, kuningas!

KUNINGAS:

                                  Mik' on

tään kansan, äsken rauhallisen? Nyt se miks
on tuleen syttynyt? Mit' tahtoo multa maa?

SADANPÄÄMIES:

En tiedä. Huhutaan, tää syy on kapinan:
Kuningas rikkonut on käskyt jumalain
ja templin lait, kun otti puolison
hän uuden, ennenkuin ol' kukat kuihtuneet
haudalla entisen...

KUNINGAS:

                    Haa, pappi kavala!

Tää sun on työtäs.

YLIMMÄINEN PAPPI:

                   Ei, vaan työtä jumalan,

sun pilkkaamasi!

SADANPÄÄMIES:

                 Kansa uhriks vaativi

nyt puolisosi.

MEIRAM (parkaisten):

               Ah!

KUNINGAS (vetäen miekkansa):

                   Sen sanan hengelläs

sa maksat, koira!

    (Ulkoa kuuluu melua ja aseiden kalsketta.)

KANSA (ulkoa):

                  Surma Meiramille! Pois

pyhyyden häväisijä!

SADANPÄÄMIES:

                    Kieltä totuuden

vain olen haastanut. Jos tuo on rikosta,
ma varmaan suurin rangaistava lien.

    (Kuningas aikoo jälleen syöksyä hänen kimppuunsa. Mirjam
    juoksee sisälle hengästyksissään.)

MIRJAM:

Oi, Meiram siskoni! Kaikk' kansa raivoten
sun huutaa nimeäs. Ne tulee tännepäin,
ne täällä on: – Käy eellä huoneenhaltia
viralta pantu. Pois!

    (Ovi reväistään auki. Kansa syöksee sisään, miekat, keihäät
    käsissä. Heitä johdattaa Ylimmäinen huoneenhaltia, joka myös
    lausuu kansan repliikit. Kansa säestää häntä.)

KANSA:

                      Miss' on hän? – Kuningas!

    (Kansa perääntyy epäröiden.)

KUNINGAS:

Takaisin, kautta taivaan, kansa julkea!

SADANPÄÄMIES:

Kuningas! Varoitan: on vaara suuri. Sun
ei enää henkes taattu. Voimaton
on vartio ja sotajoukko uskoton. –
Sa heitä kuuntele!

YLIMMÄINEN PAPPI:

                   Se myös mun neuvoni!

KUNINGAS (vihan vimmoissaan):
Ken kuninkaallisehen morsiuskammioon
aseissa astuu? Enkö kuningas
ma ole enää? Mitä multa tahtovi
tää kansa?

KANSA:

           Päätä Meiramin!

KUNINGAS:

                           Ei milloinkaan!

Tomuksi ennen menkööt valtakunnat, maat!

KANSA:

Sun päätäs myös, jos sit' et anna meille.

KUNINGAS:

                                          En! –

Kautt' taivaan, ennen sata päätä poikki lyön.

    (Kansa aikoo rynnätä. Kuningas seisoo Meiramin turvana,
    miekka kädessään. Sadanpäämies ynnä pari sotilasta, on
    asettunut hänen sivulleen. Ylimmäinen pappi vartoo tyynnä
    syrjässä, käsivarret ristissä rinnan yli.)

MEIRAM:

Ei, kuningas. Ei valtakuntas vaipua
saa turmaan minun tähteni, et sinäkään,
mun kuninkaani. Ennen käydä kuolohon
ma tahdon. – Katso, kansa, tässä uhrisi!

    (Astuu esiin. Ylimm. huoneenhaltia viittaa. Meiram sidotaan.)

KUNINGAS:

Kuin? Kuolla tahdotko?

MEIRAM:

                       Niin, kuolla ennemmin

kun elää veripurppurassa. – Lähtekää!
Sanani kuulette, sen kuulee pappi myös,
tuo synkkä-otsa. Hänpä varmaan taata voi
ett' ei jää täyttämättä kuolon tuomio.

YLIMMÄINEN PAPPI:

Ma takaan, että Meiram hautaan kannetaan
maan tavan mukaan, että tahto jumalain
näin täytetään ja rauha jälleen rakentuu.

KUNINGAS:

Mun tahtoani eikö kukaan kysy?

YLIMMÄINEN PAPPI:

                               Ei.

    (Viittaa. Kansa poistuu vähitellen. Temppelin papittaret
    tulevat vienon soiton helistessä. Heittävät Meiramin ylle
    valkean hunnun, sulkevat hänet piiriinsä ja vievät pois laulaen:
    "Levoton on virta ja vierivä laine". – Kuningas on peittänyt
    kasvonsa vaipallaan. Miriam ja Atys itkevät.)

Esirippu.

MELANKOLIA

Vuoropuhelu

(Naamioita II, 1907)

HENKILÖT:

MIES.

NAINEN.

YSTÄVÄ.

Paikka: huvila meren rannalla. Aika: nykyinen.

Näyttämö esittää kapeata parveketta, joka jatkuu kummallekin taholle
kulisseihin. Näkyy ainoastaan takaseinän kyynäränkorkuinen hirsikerta,
josta ylöspäin vankoista hongista veistetyt pylväät. Takaseinän
keskikohdalla suora kaiteen muotoinen pieni ulkoparveke, porrasta
ylempänä alanäyttämöä. Puiset lavitsat kiertävät koko takaseinää ja
ulkoparveketta. Taustana meri.

Mies istuu ulkoparvekkeella, pää kyynärpään varassa ja katsoo
vierelle. Ystävä seisoo hiukan taenapana oikealla. Meri heleä ja
kirkas. Iltapäivä-valaistus.

YSTÄVÄ: Kaunis kahden muistella mennehiä.

MIES: Ihanin sen, joka elää itsekseen.

YSTÄVÄ: Monet kohtalot on antanut elämä meille.

MIES: Olemme yhdessä monta kovaa kokeneet.

YSTÄVÄ: Mutta myöskin monta hetkeä hilpeää.

MIES: Niitä ihminen mieluimmin muisteleekin.

    (Vaitiolo.)

YSTÄVÄ: Menneet ovat iloiset poika-ajat.

MIES: Myös miehiltä hapset ohimoilla harmenneet.

YSTÄVÄ: Astuu ankarana eteemme elämän vakavuus.

MIES: Kiveä kovempana myös tuonen totisuus.

    (Vaitiolo. Mies nousee ja ojentaa kätensä ääneti ystävälleen.
    Etenee sitten alanäyttämön portaan kohdalle. Ystävä seuraa
    häntä, jääden taemmaksi.)

YSTÄVÄ: Vuorta viettävää polku alaspäin poimuttelee.

MIES: Polun päässä tupa harmaja haamoittaa.

YSTÄVÄ: Päivä painuu tuvan tuolle puolen.

MIES: Lankee ilta ijäinen ikkunalle.

YSTÄVÄ: Alla akkunan kuusi kohisee.

MIES: Mies yksinäinen kuusta kuuntelee.

YSTÄVÄ: Painaa polviin kyynärpäänsä.

MIES: Käsin kaksin kulmaluita puristaa.

YSTÄVÄ: Tuntee autioksi elämänsä.

MIES: Työnsä, toimintansa turhaakin turhemmaksi.

YSTÄVÄ: Turhan tautta hän on pyrkinyt, tavoitellut.

MIES: Turhan tautta rientänyt rikoksiin.

YSTÄVÄ: Nyt syyt sydäntä kiertelevät.

MIES: Ahdistuksesta povi paatunut pakahtuu.

YSTÄVÄ: Eikä lakkaa kuusi korkea kohisemasta.

MIES: Eikä ole hänellä yhtään ystävää.

    (Vaitiolo.)

YSTÄVÄ: Se oli kuolon kuorolaulu.

MIES: Elämän valkamasta virsi viritetty.

    (Molemmat jäävät totisina eteensä tuijottamaan.
    Nainen tulee vasemmalta, vitkaan ja väsyneesti.
    Vaitiolo.)

NAINEN: Mitä haastelitte keskenänne?

MIES: Sanoja haihtuvia.

NAINEN: Miksi nyt vaikenitte?

YSTÄVÄ: Muinaisia muistelimme.

NAINEN: Kerran kasvoitte kaunihisti?

MIES: Toisin silloin punersi pilvi.

NAINEN: Ennen ylenitte ystävinä?

YSTÄVÄ: Toisin silloin sinersi meri.

NAINEN: Elämä erotti teidät?

MIES: Kohotti kuohut korkeat välillemme.

NAINEN: Nyt olette kuitenkin yhtyneet?

YSTÄVÄ: Hetki kiitävä, kultahinen!

NAINEN: Käyvät tiet kahtahanne?

MIES: Kahtahanne myös työt ja ajatukset.

NAINEN: Ei ymmärrä ystävä ystäväänsä?

YSTÄVÄ: Tuskin enää tunnemme toisiamme.

NAINEN: Niin käy kaikkien kuolevaisten.

MIES: Niin vaatii vaskinen välttämättömyys.

    (Mies ylänäyttämöllä kääntyy jälleen merta katsomaan. Ystävä
    tulee alanäyttämölle oikealle. Molemmat ovat syvästi liikutettuja.
    Nainen on istunut vasemmalle. Pitkä vaitiolo.)

YSTÄVÄ (ottaen askeleen eteenpäin): Pelkään, että aika kiiruhtaa.

NAINEN: Oletko kytketty ajan akseliin?

YSTÄVÄ: Kuulen korskuvan ajan hevosien.

NAINEN: Aiotko kilpaella ajan orhien kanssa?

YSTÄVÄ: Aion istua ajan valjakkoon.

NAINEN: Etkö vieri siinä, kussa kulkenetkin?

YSTÄVÄ: Tunnen istuvani tien ohessa.

NAINEN: Etkö tunne kukkasia kaitsevasi?

YSTÄVÄ: Valtamaantiellä vaunut jyrisevät.

NAINEN: Anna niiden ajaa ohitsesi!

YSTÄVÄ: Hetket hiekkana päälle helisevät.

NAINEN: Tieltä poikkea, löydät metsäpolun.

YSTÄVÄ: Minne piilen mieleni levottomuutta.

NAINEN: Suotta syytät siis ajan rientämistä.

    (Vaitiolo.)

YSTÄVÄ: Myönnän: on syy kiireen itsessäni.

NAINEN: Mikä murhe mieltäsi kiiruhtaa?

YSTÄVÄ: Entä noutaisi ilo nopsajalka?

NAINEN: Harvoin kuolevaista riemu riennättää.

    (Nainen on noussut. Mies tuijottaa yhä edelleen merelle.
    Lyhyt vaitiolo.)

MIES (kääntymättä): Ilojansa ihmislapsi ajaa.

NAINEN: Siksi huolet häntä heittelevät.

YSTÄVÄ: Murtaa, sortaa kaikki kahleet tieltään.

NAINEN: Siksi häntä raastavat raivottaret.

MIES: Tavoittaa hän taivaan vempeleitä.

NAINEN: Korpilouhikkoihin kompastuu.

YSTÄVÄ: Nousee, rientää, joutuu, juoksee, ähkyy.

NAINEN: Putoo maahan niinkuin mykkä kivi.

MIES (kääntyen): Tuo on elon arpa.

NAINEN: Niin on säännyt sallima ihmis-osan.

    (Vaitiolo. Mies tulee alanäyttämölle ja pysähtyy sen
    keskikohdalle. Ystävä astuu askeleen eteenpäin ja ojentaa
    kätensä hänelle.)

YSTÄVÄ: Kuitenkin on minun nyt lähdettävä.

MIES: Etkö ole täällä onnellinen?

YSTÄVÄ: Halajan hurmausta suurimpaa.

MIES: Käyt kohti korkeampaa kärsimystä.

YSTÄVÄ: Ilo on surulla ostettava.

MIES: Mitä aiot uhrata onnellesi?

YSTÄVÄ: Kaikki uhraan.

    (Vaitiolo.)

MIES (terävästi): Et vähää anna.

YSTÄVÄ: Ei riitä vähempi.

MIES: Onko niin rikas riemusi?

YSTÄVÄ: On niin suuri surunikin.

MIES (päätään nyykähyttäen): Silloin on se kuolema.

YSTÄVÄ: On tie tuonen tietä ankarampi.

MIES. Koston kova polku siis?

YSTÄVÄ: Aion elää edestä suuren ajatuksen.

    (Katsovat toisiinsa. Mies kääntyy ja menee hitaasti vasemmalle.
    Nainen on kohonnut ulkoparvekkeelle ja seuraa jännitettynä
    keskustelua.)

NAINEN: Tahdot taistella järkkymättä?

YSTÄVÄ: Tahdon kaikki tieltäni musertaa.

NAINEN: Entä itse kaadut kalpeana?

YSTÄVÄ: Seisoo vakaumukseni vaskipatsas.

    (Vaitiolo.)

NAINEN (helähtävällä äänellä): On korkea kunniasi.

YSTÄVÄ: Mutta on se myös muiden murheella ostettava.

NAINEN: Muutko uhraat iloksi itsellesi?

YSTÄVÄ: Koska on kunniani kunnia tuhansien.

NAINEN: Entä eivät hullut huoli siitä?

YSTÄVÄ: Silloin saavat he sen vasten tahtoaan.

NAINEN: Mitä aiot antaa heille?

YSTÄVÄ: Kuvan miehestä, joka ei tinkinyt milloinkaan.

    (Vaitiolo. Ystävä seisoo oikealla etualalla, käsivarret ristissä
    rinnan yli, suu ylpeässä hymyssä. Nainen tulee hänen eteensä ja
    katsoo häntä rukoilevasti silmiin.)

NAINEN: Eikö isää sinulla harmajaa?

YSTÄVÄ: Manan maantietä taatto hoippukoon!

NAINEN: Eikö äitiä sinulla itkevää?

YSTÄVÄ: Kuolon lankoja äiti kehrätköön!

NAINEN: Eikö veljeä sinulla verevää?

YSTÄVÄ: Surman veräjille veikko vieriköön!

NAINEN: Eikö siskoa sinulla siveää?

YSTÄVÄ: Kalman sulhoja sisko kaulatkoon!

NAINEN: Entä, onko sinulla vaimo valio?

YSTÄVÄ (tuskallisesti): Lie lempeälle tupa tuonelassa.

    (Vaitiolo. Nainen katsoo häneen, horjahtaa taapäin ja päästää
    huudon, pitkän ja terävän kuin väkipuukko. Mies rientää esiin
    vasemmalta.)

MIES: Miksi kirkaiset kamalasti?

NAINEN: Siinä syypää! (Osoittaa ystävää sormellaan.)

MIES: Miksi ystävääni sanot syylliseksi?

YSTÄVÄ: Lienee hän säikähtänyt sanojani.

NAINEN: Hän on ansainnut kuolemanrangaistuksen!

MIES: Mitä on tapahtunut?

NAINEN: Katso, pattoinen kalpenee!

MIES: En tiedä, mistä syytät häntä.

YSTÄVÄ: Sallitko, että selitän sinulle asian?

NAINEN: Tuo mies ei koskaan voi olla sinun ystäväsi.

MIES: Kuitenkin on hän niistä parhain.

NAINEN: Hän kaikki surmaa!

MIES: Mitä hän surmaa?

YSTÄVÄ: Kohta tehdään minut murhamieheksi.

    (Poistuu kumartaen oikealle. Nainen vaipuu väsyneenä
    lavitsalle. Mies tukee häntä. Pitkä vaitiolo.)

NAINEN: Minä näin hänen sydämeensä.

MIES: Siellä ei ole muuta kuin hyvää.

NAINEN: Siellä on tyhjää ja autiota: ei mikään lintu laula siellä.

MIES: Siellä laulavat suuret ajatukset.

NAINEN: Hän on yö ääretön ja kolkko: ei mikään tähti tuiki siellä.

MIES: Siellä siintävät ikuiset ihanteet.

NAINEN: Hukka ulvoo hänen huuliltaan: jääkentät kimmeltävät hänen
sanoistansa.

MIES: Niin kimmeltävät sydämet sankarien.

NAINEN: Hän on haamu tuonelasta: hän ei voi itkeä eikä hymyillä.

MIES: Hän on tilinsä tehnyt.

NAINEN (väristen): Olen nähnyt kuoleman majesteetin.

MIES: Varmaan olet nähnyt suuren suvereenin.

NAINEN: Lienee hän ruhtinas rautakauden.

MIES: Hän on kruunupää elämän erämaassa.

    (Vaitiolo. Nainen on noussut ja tullut mietteissään vasemmalle
    etualalle. Mies taempana keskinäyttämöllä.)

NAINEN (äkkiä ja päättävästi): Hän ei ole ihminen.

MIES: Hänessä ei ole mitään heikkoa.

    (Lyhyt vaitiolo. Nainen kääntyy ja katsoo uhaten mieheensä.)

NAINEN: Sanotko sitä inhimilliseksi?

MIES: Se lienee sitä.

NAINEN: Mikä sitten on meissä jumalallista?

MIES: Hyve lienee sitä.

    (Nainen purskahtaa helisevään nauruun. Mies tyynenä ja
    hiljaisena paikallaan. Vaitiolo.)

NAINEN: Mitä sanot sinä hyveeksi?

MIES: Velvollisuutensa täyttämistä.

    (Katsoo naista lujasti silmiin. Nainen ei kestä hänen katsettaan.
    Lyhyt vaitiolo.)

NAINEN (vältellen): On paljon hyveitä.

MIES: On myös monta velvollisuutta.

NAINEN: Ken kaikki täyttää?

MIES: Ei kukaan enempää kuin yhden kerrallaan.

NAINEN: Entä jos kaksi kutsuu?

MIES: On korkeampi valittava.

NAINEN: Jos kolme? Neljä? Viisi?

MIES: On valittava kaikista korkein.

    (Lyhyt vaitiolo.)

NAINEN: Mistä tunnet korkeimman?

MIES: Siitä, mikä on vaikein.

NAINEN: Teetkö sen aina?

MIES: Hän tekee.

NAINEN: Omalta osaltaan?

MIES: Niin.

NAINEN: Kuka tekee sen sinun osaltasi?

MIES: Minä. Joskus.

NAINEN: Mutta usein?

MIES: Ei kukaan.

NAINEN: Mitä silloin tapahtuu?

MIES: Silloin se jää useasti tekemättä.

    (Nainen on mennyt oikealle, nojaa pylvääsen merelle tuijottaen.
    Mies vasemmalla katsoo suoraan eteensä. Vaitiolo.)

NAINEN (päätään nyykähyttäen): Se on inhimillistä.

MIES: Se on heikkoa.

    (Lyhyt vaitiolo.)

NAINEN: Nuo ovat ystäväsi ajatuksia.

MIES: Ne ovat kaikkien ihmisten ajatuksia.

NAINEN: Kuitenkaan et ole aina noin puhunut.

MIES: Ei ole aina ollut suuri ajatus talossani.

NAINEN. Eikö totta? Hän ahdistaa sinunkin sydäntäsi?

MIES: Hän vaatii aina vaikeimman.

NAINEN: Myös omalta itseltään?

MIES: Hän täyttää.

    (Nousee hitaasti ulkoparvekkeelle. Nainen tulee mietteissään
    vasemmalle ja kääntyy. Vaitiolo.)

NAINEN (äkisti): Mikä on korkein?

MIES (merelle tuijottaen): Mikä milloinkin.

NAINEN: Mutta tavallisesti?

MIES: Eiköhän kuolema.

NAINEN: Miksi niin päätät?

MIES: Koska se vaatii vaikeimman uhrauksen.

    (Vaitiolo.)

NAINEN: Mitä tulee sitten?

MIES: En tiedä.

    (Vaitiolo.)

NAINEN: Onko jumalia?

MIES: Niin sanotaan.

    (Vaitiolo.)

NAINEN: Mitä tekevät jumalat?

MIES: En tiedä.

    (Vaitiolo.)

NAINEN: Mitä tiedät siis?

MIES: En mitään.

    (Vaitiolo. Päivä laskee. Ulkoparvekkeen pylväät kimmeltävät sen
    säteissä. Alanäyttämö jää hämärämmäksi.)

NAINEN: Kaikki kaatuu, sortuu, särkyy, murtuu.

MIES (kääntyen): Pelkäätkö päivän laskemista?

NAINEN: Kehä hirmuinen pääsi ympärillä!

MIES: Se on kaikkien kuolevaisten sädekehä.

NAINEN: Nyt se sammui.

MIES: Niin sammuvat soihdut tietämisen.

NAINEN: Täytyy kaiketi sytyttää tulet?

MIES (harvakseen): Taikka täytyy tulla toimeen pimeässä.

    (Vaitiolo. Nainen kohoaa ulkoparvekkeelle. Mies kietoo hiljaa
    käsivartensa hänen ympärilleen.)

NAINEN: Näetkö?

MIES: Hänen purjeensa ulapalla pullistuvat.

YSTÄVÄN ÄÄNI (näyttämön takana): Hyvästi!

    (Vaitiolo. Mies viittaa jäähyväisiksi. Nainen ottaa
    nenäliinansa ja heiluttaa sitä. Molemmat näkyvät syrjäkuvina
    vasten hämärtyvää merta.)

NAINEN: Hämärä lankeaa.

MIES: Pois menee merehen päivä.

Esirippu.

LALLI

4-näytöksinen

(Naamioita II, 1907)

HENKILÖT:

HENRIK PYHÄ, Suomen apostoli.
LALLI, talonpoika.
KERTTU, hänen vaimonsa.
SINIKKA, hänen tyttärensä.
INKO, metsänkävijä.
TUURA, kylänvanhin.

Paikka: Lallin tupa. Aika: 1158 j.Kr.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Talvi-ilta. Päre palaa pihdissä, tuli takassa. Lalli oikealla pitkän
pöydän päässä tahkoaa kirvestä. Kerttu karsinanpuolella vääntää
värttinätä. Vaitiolo.

KERTTU: Lalli!

LALLI ei vastaa.

KERTTU (kovemmin): Tahtoisin kanssasi puhua, Lalli.

LALLI (kärsimättömästi): Puhu, puhu!

KERTTU (sysää värttinänsä syrjään, nousee, kävelee poikki näyttämön ja
istuu rahille pöydän toiselle puolen; painokkaasti): Tyttärestämme
haastaa halaisin.

LALLI: Mitä hänestä?

KERTTU: Hän viipyy kauan ulkona.

LALLI: Kah, metsä on mieluisa hänelle.

    (Vaitiolo.)

KERTTU: Minne luulet hänen menneen?

LALLI: Kuulit, kun sanoi: läksi hiihtelemään kuutamoisessa yössä.

KERTTU: Katsomaan jänislankojaan?

LALLI: Lie mennyt rihmojaan kokemaan.

    (Lyhyt vaitiolo.)

KERTTU (painokkaasti): Paras olisi kenties, että itse kokisit rihmasi,
Lalli.

LALLI: Sinikka tekee sen niin mielellään.

KERTTU: Sen kyllä uskon. Mutta oletko tuuminut tuota, miksi hänestä nyt
äkkiä on tullut niin innokas metsänkävijä?

LALLI: Kah, ihana on kulkea illan kuutamolla.

KERTTU: Luulet hänen erässä kulkevan? Kun ei itse sattuisi satimeen!

LALLI (hymyillen hiljaa): Isänsä tytär on Sinikka. Pitää herkät hiiren
korvat. Välttää erämiesten ansapuut.

KERTTU: Ansat kiertää, erämiestä ei kierrä.

LALLI (katsoo häneen): Tiedätkö jotakin?

KERTTU: Tiedänpä, mitä tiedän. Kaksi varjoa vierekkäin kuutamoisilla
hangilla hiihtelee.

LALLI (hymähtäen): Hiihtää tyttö kilpaa kuvajaisensa kanssa.

KERTTU: Inko metsämies on hänen kerallaan. Toistaan huhuilevat he
salojen siimeksessä.

LALLI: Inko? – (Hymähtäen.) Hyvä, kun huhuilevat.

KERTTU: Niin sanot sinä.

LALLI: Mitäpä itse virkat?

KERTTU: Inko? Mikä on Inko? Köyhä metsänkävijä, ilman peltoa, ilman
niittua, vailla edes vakinaista elosijaa maailmassa. Hänellekö tyttären
työntäisimme?

LALLI (piloillaan): Maasta ei kelpaa, taivaasta ei anneta.

KERTTU (arvokkaasti): Turun rikkaimmat kaupit Sinikan oikeat kosijat
ovat.

LALLI (kuten edellä): Mutta kun ne eivät tule.

KERTTU (alakuloisesti): Eivät. – (Lyhyt vaitiolo.) Eiväthän ne tule, kun
sinä et liiku missään. Kävisit kerran edes Kokemäellä tyttöinesi.

LALLI: Käythän sinä.

KERTTU: Ei se ole saman veroista. – (Huokaa.) Mistäpä ne kosijatkaan
meidät täältä korven keskeltä löytäisivät!

LALLI (huoaten piloillaan): Siinäpä se.

KERTTU: Siksi pitäisi sinun toki vähän liikkua oman talosi takamaita
ulompana. Elät kuin karhu pesässäsi.

LALLI: Kun on pesä, näetkös.

KERTTU: Onhan toisillakin, mutta käyvät ne sentään markkinoilla ja
muualla.

LALLI (vakavasti): Näiden neljän seinän sisällä on minun maailmani.

KERTTU: Maailmasi on käynyt ahtaaksi, Lalli.

LALLI (hymähtäen): Taikka kenties minä leveämmäksi.

    (Vaitiolo.)

KERTTU: Sinä olet käynyt niin harvapuheiseksi viime aikoina.

LALLI: Häh?

KERTTU: Ja niin synkkämieliseksi. Tuskinhan enää päiväkausiin suutasi
aukaiset.

LALLI: En ole ennenkään ollut mikään kielenpieksäjä luonnoltani.

KERTTU: Et. Mutta nyt näytät aivan mykistyneen.

LALLI: Soitat sinä suuta minunkin sijastani.

KERTTU: Lienenkö liiaksi suupaltti minäkään! – (Vaitiolo.) Kolkkona käyt
sinä kotona, synkkänä korvessa...

LALLI (jyrkästi): Entä sitten? Eivätkö ole omat askeleeni?

KERTTU: Ka, ka...

LALLI: Milloin loppuu lappamisesi?

KERTTU (loukkaantuneena): Saatan kaiketi minä sen lopettaa. –
(Vaitiolo.) Mutta Sinikankin vuoksi, ajattelin...

LALLI: Mikä hätä hänellä on?

KERTTU: Ei hätä, eipä mikään. Mutta on minusta paha nähdä, miten hän
pelkää ja kammoaa sinua.

LALLI: Sinikka?

KERTTU: Niin. Kohta hän ei tohdi liikahtaa edes sinun läsnäollessasi.

LALLI (kiivaasti): Se ei ole totta!

KERTTU: Mitäs minulle äyskit! – Milloin lienet viimeksi häntä
puhutellut?

LALLI ei vastaa.

KERTTU: Siinä näet itse. Niin vähän sinä välität hänestä, – Ja nyt
tahdot sinä naittaa hänet miehelle, joka...

LALLI: Sen asian Sinikka itse päättäköön.

KERTTU: Ja minä sanon, että vaikka hänet hukka perisi...

LALLI: Ei sovi sutta sisälle manata.

KERTTU: ... niin Inko häntä ei ikinä saa!

LALLI: St! Taitaa tulla tyttö!

SINIKKA tulee arkana, posket pakkasesta punertavina, katsoen
kummallekin kupeelleen; riisuu lakkinsa ja kintaansa, puhaltaa
sormiinsa, vilkaisee isäänsä, taas äitiinsä ja pujahtaa sitten nopeasti
värttinänsä ääreen karsinanpuolelle.

    (Vaitiolo.)

KERTTU: No, oliko käynyt rihmaan?

SINIKKA (säpsähtäen): Rihmat? – (Hämillään.) Äiti, minä aivan
unohdin ne.

KERTTU: Eipähän se liene ensi kertaa tapahtunut.

SINIKKA: Ilta oli niin ihana...

KERTTU: ... ja veri niin vetävä!

SINIKKA vaikenee ja painaa päänsä alas.

KERTTU: Kovinpa poskesi palavatkin. Lienet lujastikin hiihtänyt?

SINIKKA (hiljaa): Hiihdin.

KERTTU: Kilpaa kuvajaisesi kanssa?

SINIKKA: Kuva – –?

KERTTU: Niin sitä isäsi arvelikin tässä.

SINIKKA katsoo säpsähtäen isäänsä ja vaikenee.

KERTTU: Siitä taitavat silmäsikin sädehtiä?

SINIKKA (viattomasti): Niin, äiti, kuudan paistoi niin kauniisti...

KERTTU: ... ja varjo hiihti niin kovasti!

SINIKKA: Varjoko? (Hämmentyen.) Niin, se – hiihti!

KERTTU: Ja sai kiinni sinut?

SINIKKA: Saiko?

KERTTU: Ja kääppäsi kättä sinulle?

SINIKKA: Kättä?

KERTTU: Ja suikkasi suuta sinulle?

SINIKKA (vakaumuksella): Ei, äiti.

KERTTU (välinpitämättömästi): Suu ei kulu suudellessa. – (Vaitiolo.) Ei,
täytyy tästä lehmiläävässä käväistä. (Nousee.)

SINIKKA (arasti): Minä menen, äiti.

KERTTU: Kun vaan ei sattuisi varjo vastaan?

SINIKKA (naivisti): Eei.

KERTTU: Taitaa olla paras, kun itse menen. Ei tiedä, mikä yökyöpeli
sattuu kartanolla liikkumaan.

    (Menee. Vaitiolo. Sinikka istuu allapäin värttinänsä ääressä.
    Lalli nousee ja lähestyy tytärtään.)

LALLI: Onko totta, mitä äitisi sanoi minulle?

SINIKKA: Mitä?

LALLI (värähtävällä äänellä): Että sinä – pelkäät ja kammoat minua?

SINIKKA: Enhän minä pelkää sinua, isä.

LALLI: Ei olisi ihme, jos välistä vähän pelkäisitkin. (Hymyilee
väkinäisesti.) Taidan olla toisinaan sangen totinen ja kummallinen.

SINIKKA: Tiedänhän, isä, että sinulla on suruja.

LALLI: Minulla? – (Jyrkästi.) Kuka sitä sanoo?

SINIKKA (hämmentyen): Ei kukaan.

LALLI (päätään nyykähyttäen): Inko on sanonut sitä. – (Vaitiolo.)
Rakastatko Inkoa?

SINIKKA: Isä! (Kätkee kasvot käsiinsä.)

LALLI: Hyvä mies on Inko. – (Hymähtäen.) Mutta äitisi sanoo, että
hänellä ei ole taloa.

SINIKKA: Hän aikookin muuttaa pois, kauas täältä, salojen hämärään.

LALLI: Ja sinä tahdot seurata häntä?

SINIKKA (hiljaa): Niin.

LALLI (ikäänkuin itsekseen): Kauas ... korpeen ... pois pahoista
ihmisistä.

SINIKKA: Sanoitko jotakin, isä?

LALLI: En mitään. – Milloin tulee hän sinua pyytämään?

SINIKKA (arasti): Hän lupasi tulla tänään.

LALLI: Nyt? Heti?

SINIKKA: Niin. – (Hiljaa.) Surettaako se sinua, isä?

LALLI (kamppaillen liikutuksensa kera): Minua? Mitäs minusta! – Hän on
tervetullut minun kattoni alle.

    (Vaitiolo. Lalli palajaa entiselle paikalleen ja ryhtyy jälleen
    kirvestään tahkoamaan; unohtuu miettimään ja painaa pään käsiinsä.)

SINIKKA (lähestyen häntä): Itketkö, isä?

LALLI (kohottaen kasvonsa, joissa suurin tuska kuvastuu): Nyt katkesi
viimeinen vihanta heinä minun mielestäni!

KERTTU tulee takaisin ja istuu entiselle paikalleen karsinanpuolelle.

SINIKKA palajaa takaisin värttinänsä ääreen.

    (Vaitiolo.)

LALLI: Noh, näkyikö kyöpeleitä?

KERTTU (välinpitämättömästi): Inko tuolla vaan tuntui suksiaan
kolistelevan.

    (Vaitiolo.)

INKO (tulee, jousi ja nuolikontti selässään, lintu pari kädessään):
Rauha taloon.

LALLI: Terve tulijalle. – Saloilta matka käy?

INKO: Tulen Teljän kaupungista. Ammuin kuitenkin metsoparin tullessani.
tuomisiksi ehtoisan emännän.

KERTTU (ynseästi): Ei ole riistan puute tässä talossa.

INKO (hyvänsävyisesti): Kyllä tiedetään, että aitat ovat laajat
Lallolassa. Mutta lisänä rikka rokassa, sanoo sananlasku.

KERTTU: Ja rohkea rokan syö, arvelet sinä? (Sivukatseella Sinikkaan.)
Mutta luulenpa, että saat kuin saatkin siinä suhteessa nuolla näppiäsi.

INKO (heittää linnut ovensuuhun): Lahja on lahja köyhänkin miehen.

KERTTU: Siksi kiitänkin sinua – kihloistasi!

LALLI: Kissa kiitoksella elää. – (Iskien silmää Sinikalle.) Eikähän Inko
niillä asioilla liiku. Minä takaan hänet.

KERTTU (mutisten): Taitaa olla siinä Tuppurainen Tappuraisella
takausmiehenä. (Nousee ja korjaa linnut.)

LALLI: Saata kuitenkin haarikka käteen metsänkävijän. – Kah, mitä
taivastelet, eukko!

KERTTU (menee eteiseen, laskee olutta tynnyristä ja tarjoaa tuopin
ynseästi Ingolle): Juo, vaikka syömisen tarpeessa sinä enemmän lienet.

INKO (nauraen): Hyvä vasikka elää juomallakin. (Juo ja tarjoaa haarikan
takaisin.)

KERTTU: Kovin näytät kuitenkin nälänkuoliolta. Milloin lienet viimeksi
maistanut jumalan jyvää?

SINIKKA (hiljaa): Äiti!

INKO: Mistä sen päätät?

KERTTU: Suusta syöneen tuntee, ihosta ilman istuneen.

    (Vaitiolo. Kerttu palajaa takaisin karsinanpuolelle. Inko,
    jonka silmät etsivät Sinikkaa, jää epäröiden ovensuuhun seisomaan.)

LALLI: Paina puuta!

INKO: Enpä tiedä, – taitaisi pitää tästä kotimajalle.

LALLI: Kah, ethän tulta lainaamassa liene? – Istu!

INKO riisuu jousensa ja nuolikonttinsa sekä istuu rahille pöydän
toiselle puolen.

    (Vaitiolo.)

LALLI: Mitä Teljässä teit?

INKO: Kauppaa kävelin. Oli tullut sinne turkkisaksa Tallinnasta.

LALLI: Hyvässäkö oli hinnassa metsän vilja?

INKO: Sainhan kalua kaikenlaista. – (Vaitiolo.) Sinä kirvestä tahkoat?

LALLI: Pyhät kuluvat tähdet taivaalla. On aika mesikämmenen kaatoon
mennäkseni.

INKO: Eikö keihäs kättä pitempi liene?

LALLI: Varmempi on kirves vyössä. – (Vaitiolo.) Mitä muuta kuulit
matkaltasi?

INKO: Yhtä toista kaikenmoista. Oli sentään kumma suurin kumma.

LALLI: Mikä?

INKO: Kuului pyhä mies Turusta tulleen ja opettavan kansaa Kokemäen
Ylistarossa.

KERTTU (vilkkaasti): Lie ollut sama, joka kansan Kupittaalla kastoi?

INKO: Sama lie ollut. Heinrikiksi ne sitä nimittivät.

LALLI: Et käynyt kuulemassa miestä?

INKO: Mitäpä minä hänestä! – Ja olihan tuo luvannut täälläpäinkin
pistäytyä.

LALLI: Vai oli.

    (Vaitiolo.)

INKO: Ei se kenellekään kuulu pahaa tekevän, joka itsensä vain kastaa
antaa ja ne uudet luvut päänsä päällä lukea. Mutta muuten suuttuu ja
uhkaa Ristin soturit perästään lähettää.

LALLI: Vai uhkaa.

    (Vaitiolo.)

INKO: Sinua ei kastettu Kupittaalla?

LALLI: Ei.

INKO: Et tainnut olla koko tienoillakaan?

LALLI: En.

INKO: Vaikka kävi arpakapula?

LALLI (harvakseen): Minä olen rauhan mies. Elän parhaiten omalla
turpeellani.

    (Vaitiolo.)

INKO: Minä siellä olin.

LALLI: Missä?

INKO: Tasapäässä taistelossa. Toki pakoon pääsin.

LALLI (hymähtäen): Kiitä kinttujasi! (Ylenkatseellisesti.) Olihan
siellä eukkokin.

INKO: Mielitty?

LALLI (kuten edellä): Kerttu sen nimi nyt kuuluu olevan. Kävi näet
saamassa kylmän kylvyn.

INKO (nauraen): Oikeinko umpisukkilossa?

LALLI: Miten lie käytetty. Mutta Ristin mieheen se nyt sanoo uskovansa.

KERTTU: Ka, enhän minä tuohon nyt niin täytisesti uskokaan, mutta kun
tuli mennyksi niille Ukon juhlille...

LALLI: Mitäs menit!

KERTTU: Kävi aika pitkäksi korven keskellä. Ja joskushan tuon pitää
Sinikankin päästä nuorten kisoihin.

INKO: Missäs kukka, jos ei karkeloissa. (Nousee ja lähestyy Sinikkaa.)

LALLI: Taisipa siellä emäntäkin pyörähdellä.

KERTTU: Sinikka siellä enemmän pyöri. – (Tarkoituksella.) Ja olisi
kosijoita ollut vaikka kymmenen joka sormen päässä!

INKO (Sinikalle): Ei vienyt sinua vainolainen?

SINIKKA: Ei.

LALLI (hymähtäen): Eivät näet immestä huolineet. – Hunnullisen ennen
huolivat Ristin miehet.

KERTTU: Sinikka pääsi pakoon.

LALLI: Olisit kaiketi sieltä itsekin päässyt, jos olisi mieli mennä
ollut.

KERTTU: Oli hyvinkin mieli. Mutta kun seisoi siellä niin paljon
rautapukuisia ritareita ja niiden kypärät kiilsivät...

LALLI: Niin sinä niinkuin harakka sitä kohti!

KERTTU (haaveellisesti): Ja papit kulkivat pitkissä paidoissaan, joihin
oli monta kaunista koruommelta kirjaeltu... Ja veisattiin, ja
laulettiin, ja tuprusi suloinen savu sieraimiin, ja se pyhä mies
saarnasi niin kauniisti...

LALLI: Niin sinä töllöttämään niinkuin lehmä uutta konttia!

KERTTU: Ka, kun sen silmät tuikkivat niinkuin kaksi tähteä taivaalla ja
oudot sanat solisivat niinkuin hopeavirta hänen huuliltaan.
(Haaveellisesti.) Ja sen ääni helisi...

LALLI (matkien häntä): Ja sen kieli kilisi ja sen parta järisi!

KERTTU: Ja sitten ne valoivat kylmällä vedellä minut.

LALLI (jupisten): Mahtoivat paremmin valaa.

KERTTU: Ja kasteessa minä sain nimen Kerttu. – (Haaveellisesti.) Mutta
kyllä se oli ihanaa...

INKO (nauraen): Vesi on vanhin voitehista.

LALLI: Kauanko tuo sitten kannantavesi kaivossa pysynee. Mutta kyllä
tuo eukko on ollut siitä asti aivan kuin hassastunut. Eihän se enää
muusta puhuisikaan kuin siitä Ristin miehestä. Unissaankin se...

KERTTU: Ole hupsimatta!

LALLI: ... unissaankin se kääntelee ja vääntelee ja suhkaa ja sopottaa,
niin että luulisi sen tuhannen takkiaista kimpussa olevan. Tokko tuosta
enää kunnon ihmistä tulleekaan!

INKO (on aina välillä kuiskutellut Sinikan kanssa): Onpa siinä ihmistä
tarpeeksi.

LALLI: Eukkoa liiatenkin!

INKO (hymyillen): Näkyy kaivolta kotiin tämän talon emäntä.

KERTTU: Näkyy, kenelle näytetään.

LALLI: Mene sinne! Saat sieltä sanan sanasta ja kaksi paraasta.

KERTTU: Eipä istu nyt tuppisuuna tämänkään talon isäntä. Sanat jokena
juoksevat. Jos rahan jokaiselta saisin, niin enpä pieksäisi tässä
minäkään kieltä penningittä.

LALLI: Pennit sinusta on maksettu ja kalliit lunnaat lunastettu, mutta
niin tuntuvat menneen kuin kankkusen kaivoon nekin rahat.

INKO (nauraen): Vai menivät hukkaan hyvät humalat!

KERTTU: Ainahan reikiä rahalla on. Ja kuka käski sikaa säkissä
ostamaan?

LALLI: Sitä minä olen tässä tuuminutkin, että taitaa pitää käydä
hakemassa uusi kulta sieltä Hämeen puolesta, kun ei tästä entisestä
enää kalua tulle. Vai mitä arvelet, Inko?

KERTTU: Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!

INKO: Tee parannus, jos katumoiksi käypi! – (Nauraa.) Sitähän se kuuluu
selittävän sekin Ristin mies.

KERTTU: Mitäs Lallille Ristin miehestä puhut?

Kun ei kärsi muita miehiä koko tienoillaan...

LALLI: Häh?

KERTTU: Niin näet on mustasukkainen minusta.

LALLI (jurosti): Ne sukat ovat sinun kutomasi.

KERTTU: Pane ne jalkaasi silloin, kun vasta valheen kengillä kävelet!

INKO (nauraen): Onpa kuin kiskoisit kivestä tuohta, Lalli. Huomaatko
joutuneesi kera naisen naljasille?

LALLI: Kokenut tuonkin tietää.

KERTTU: Vaivainen kaikki kokee! Ota opiksi, Inko!

    (Vaitiolo. Inko kuiskuttelee Sinikan kanssa.)

INKO (astuen keskilattialle): Pelottelitte niin pahasti, ettei taida
tohtia tässä nuori mies enää asiaansa ilmoitellakaan.

LALLI: Puhu suusi puhtaaksi vaan!

INKO: Kaikkea kuuluu mies katuvan, vaan ei nuorna naimistansa...

KERTTU: Ethän vain kosioretkillä kulje?

INKO: Ne olisi asiat.

KERTTU: Turhan matkan teit. Sama kuin et olisi tullutkaan.

INKO (loukkaantuneena): Niinkö –?

LALLI: Eukko se on aina niin kiukka kieleltään. Arvellaanhan asiata.

INKO: Aika kuluu arvellessa. – (Lyö pöytään kourallisen koruja, vitjoja,
helmiä ja sormuksia.) Kelpaako kihlat?

LALLI: Miksi eivät kelpaisi? – Hyväthän on lemmen lunnaat Ingolla. Siinä
kullat. Siinä helmet. Katsohan, eukko!

KERTTU: Eivät ne katsomisesta parane. Saat mennä sitä tietä kuin
tulitkin!

INKO: Kyllä mennään. Hyvästi!

LALLI: Ka, ka, eihän sinulla niin kiire liene, ettet lähteä ennätä, Ei
ole hoppu hyväksi.

KERTTU: Ala vaan laputtaa! Monet ovat täältä komeammatkin kosijat
nurpolla nokin lähteneet.

INKO (Painaa lakin päähänsä): Rukkaset sai siis metsämies?

KERTTU: Niissä hän talvella tarkeneekin!

INKO: Kestää kylmän tämä poika.

KERTTU: Saatpa nyt kuitenkin paikata mökönturkin itsellesi.

SINIKKA kuiskaa jotakin hätäisesti äidilleen.

INKO (tulistuneena): En seiso tässä naisten soppityrskynä.

KERTTU: Mieluummin vahinkona loukossa vaaninet?

INKO: Pääsen pihallekin.

KERTTU: Ei kynnys käyden kulune.

INKO (uhaten): Minä menen, mutta minä tulen takaisin.

KERTTU: Vara on vierasta varten, kun mielin kielin tullet.

INKO: Näet kumpaisetkin, kun ryöstän tyttäresi!

SINIKKA: Inko! (Pidättää häntä menemästä.)

KERTTU: Eivät suuret sanat suuta halkaise.

LALLI: Ka, ka, suotta hyvän miehen suututat. Ei tarvis tästä toralla
erota.

KERTTU: Olisit sinä rauhan rakentanut!

LALLI: Ehtikös siinä edes päätään sammuttamaan, jos olisi tuleen
syttynyt.

KERTTU (mutisten): Välipä tuosta jos paloikin – harakanpesä!

    (Vaitiolo. Kerttu tuiskeana karsinanpuolella. Inko seisoo
    synkkänä ovipielessä. Sinikka riippuu hänen käsivarressaan.
    Lalli_ neuvottomana keskilattialla.)

TUURA (on tullut edellisen aikana): Rauha alle kuulun kurkihirren!

LALLI: Terve tervehyttäjälle!

KERTTU tarjoaa haarikan tulijalle.

TUURA (juo): Tahtoisin tavata Lallia kahden kesken.

LALLI: Menkää te toiseen tupaan. – (Kertulle.) Ja sinä tee sula sovinto
sulhon kanssa.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Lalli istuu lautsalla pöydän päässä. Tuura häntä vastapäätä
rahilla. Kumpikin katsovat kyräten alta kulmiensa toisiaan, tietämättä
oikein, mistä alottaa. Vaitiolo.

LALLI: Kusta käyvät jalon vieraan askeleet?

TUURA: Tulen Kokemäen Ylistarosta.

    (Vaitiolo.)

LALLI: Siellähän se kuuluu saarnaavan se Ristin mies?

TUURA: Jo on lähtenyt sieltä.

LALLI: Turkuunko takaisin lähti?

TUURA: Tätä kohti sanoi tulevansa. – Tahtoi tavata Lallia.

LALLI: Vai niin. (Jurosti.) Mitähän tuo minusta?

TUURA: Kertoi kuulleensa, että yksin korven keskellä elät etkä vielä
ole antanut kastaa itseäsi.

LALLI: Annoitko sinä?

TUURA: Ka, mikäpä siinä auttoi! – ja pääseehän tuosta lähteessä
peseytymällä.

LALLI: Saattaa päästä.

    (Vaitiolo.)

TUURA: Sinun vaimosi on kastettu?

LALLI: On.

TUURA: Taitaa tulla jo sinunkin vuoroni?

LALLI (naurahtaen väkinäisesti): Jospa tullee! Lienet sinä lähtenyt
ristimään?

TUURA: En. Toiset ovat asiani. – (Vaitiolo.) Näin nuoren miehen ovesi
pielessä. Kuka hän oli?

LALLI: Inko, metsänkävijä. (Hymyillen.) Kosii näet tytärtäni.

TUURA: Aiotko antaa omasi?

LALLI: Mikäpä siinä lienee edessä muu kuin antaminen. Kun nuoret kerran
yhtä köyttä vetävät, näetsen.

    (Vaitiolo.)

TUURA: Itse sinä et metsästä enää?

LALLI: En. Tyhjän työtä on metsän käveleminen.

TUURA: Mikä sinusta miehen työtä siis?

LALLI: Kasken kaato, kumppani, pellon raato ja aatran hatasarvisen
perässä asteleminen. Siitä talo kostuu ja isäntä ävärtyy. Siitä
pilkkeet emännällekin pirahtelevat.

TUURA: Mutta jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa. Muista se, Lalli!

LALLI (puoli-ääneen): Sitä tuo mahtanee napsaa sinunkin suusi.

TUURA: Sanoitko jotakin?

LALLI: En mitään. (Hymyillen.) Sanoin vaan, että kesällä ei kerkeä,
talvella ei tarkene.

TUURA: Kuitenkin oli ennen metsänkäyminen sinun suurimpia ilojasi!

LALLI (synkistyen): Ennen. Ehkä.

TUURA: Mutta ei enää? Miksi ei?

LALLI: Saatan sen sanoakin sinulle: riista on vähennyt näiltä mailta.

TUURA (viekkaasti): Ja miksi se on vähennyt?

LALLI (kuivasti): Sen mahdat itse parhaiten tietää.

TUURA: Tiedän, tiedän: rupesi naapureita ympärillesi ilmestymään.

LALLI (kolkosti): Niin.

TUURA (kuin ohimennen): Sinä vihaat naapureitasi?

LALLI: En heitä rakasta.

    (Vaitiolo. Lalli nousee ja menee poikki lattian karsinanpuolelle.
    Avaa ikkunaluukun ja jää ulos tuijottamaan; kuun valo lankeaa
    hänen kasvoilleen. Tuura seuraa häntä ja laskee kätensä hänen
    olalleen.)

TUURA: Tiedän senkin, mikä mieltäsi kalvaa ja kaivertaa. Sinulla on
murhe siitä, ettet saa olla enää kyllin itseksesi. Ihmiset vaivaavat
sinua. Jokainen uusi savu, jonka näet taivaan rannalta nousevaksi,
tuottaa sinulle uutta huolta ja mieliharmia.

LALLI (harvakseen): Suru on aina. Murhe tekee majansa siihen, mihin
mies talonsa rakentaa. Siitä naapurista emme pääse, vaikka minne
muuttaisimme. (Kääntyy takaisin ulos tuijottamaan. Vaitiolo.)

TUURA (varovasti): Muutit, muutit yhä koskemattomampaan korpeen...

LALLI (raskaasti): Tässä luulin vihdoinkin leposijan löytäneeni.

TUURA: Niin kuulit kerran metsälle mennessäsi vieraan hallin viidakosta
haukahtavan...

LALLI: Korvani valehdelleet lienevät. Ei siellä ollut ketään.

TUURA: Siellä oli joku. – Sitten tuli niitä useampia.

LALLI (synkästi): Saattoi tulla.

    (Sulkee ikkunaluukun ja menee hitaasti ovelle päin; kohentaa
    koneellisesti tulta lakassa ja jää liekkeihin tuijottamaan.
    Tuura etualalla vasemmalla. Vaitiolo.)

TUURA: Mutta sen kerran perästä ei Lalli enää metsästänyt.

LALLI: Enkö? – (Hymyilee vaivaloisesti.) Kenenkä tuo lie noutama tuokin
turkki? (Osoittaa karhunnahkaa ovipielessä.)

TUURA: Kontion kolkkaat sinä vielä joskus, kun omien peltojesi perille
eksyy. Mutta et etempänä käy.

LALLI: Ei ole tarvis mennä kalaan merta etemmäksi.

TUURA (varovasti): Et siellä samoa, missä luulet liikoja liikkuviksi?

LALLI: En.

    (Vaitiolo.)

TUURA (lähestyen häntä): Tunnusta pois, kuoma: jos olisi sinulla valta
niinkuin on mieli, kolkkaisit kyllä mielelläsi jokaisen, joka tulee
peninkulmasi kuuluville.

LALLI (naurahtaen väkinäisesti): En minä mikään murhamies ole.

    (Vaitiolo.)

TUURA: Täältäkin sinun tekisi mieli muuttaa yhä kolkompaan korpeen ja
yhä synkempään sydänmaahan, ellet arvelisi heidän sinnekin löytävän
tiensä sinun perästäsi. – Sinä pelkäät ihmisiä, Lalli.

LALLI (kiivaasti): Pelkää? kuka pelkää?

TUURA: Sinä itse teet sitä, ystäväni.

LALLI: En!

TUURA: Taikka sitten sinä vihaat heitä.

LALLI (harvakseen): Siksi minä olen kodin korpeen rakentanut, että
asuisin siinä ja olisin onnellinen. Miksi minä muka vihaan ihmisiä?
Siksi että rakastan itseäni, ymmärrätkö?

TUURA: Tuoko on sinun suurin rakkautesi?

LALLI (hymyillen hiljaa): Muuta ei ole rakkaus muidenkaan.

    (Vaitiolo. Lalli tuijottaa synkkänä tuleen.
    Tuura on istunut pöydän luo.)

TUURA: Merkillinen mies sinä olet, Lalli. Et tajua ajan nykyisen
merkkejä.

LALLI (ylenkatseellisesti): Mitkä ne ovat?

TUURA: Että ihmisten tulee yhtyä, käsi kädessä käydä. Ei elää erillään,
kuten pedot metsässä, vaan toimittaa yhdessä yhteiset tuumansa ja
asiansa.

LALLI: Elän niinkuin isätkin elivät.

TUURA: Siinäpä se. Aika on vierähtänyt sinun ohitsesi.

LALLI (harvakseen): Minä arvaan oman tilani, annan arvon toisellekin.

TUURA: Sen jokainen tietää. – (Vaitiolo.) Et sinä käy heimon käräjissä,
et kihlakunnan yleisissä kokouksissa. (Varovasti.) Turhaan tänne
tuonaan, kun Ristin soturit maahan tulivat, arpakapulankin kansan
päämiehet lähettivät.

LALLI (kärsimättömästi): No, tuosta minä olen saanut kuulla –
arpakapulasta!

TUURA (puoli-ääneen): Saatpa kuulla siitä vielä enemmän. – (Varovasti.)
Et noussut sotaan silloin, kun koko heimo nousi...

LALLI (ylpeästi): Siksipä minua ei voitettukaan heimon keralla.

TUURA: Mutta siitä kantavat nyt kaunaa sinulle kylän miehet...

LALLI: Kantakoot! – Kapuloikoot!

TUURA: Ja siksi sinun elosi tästä lähtien on tuleva yhä
yksinäisemmäksi.

LALLI: Minä en ole heidän vaivaisensa.

    (Etenee keskilattialle. Vaitiolo.)

TUURA (itseään osoittaen): Yksi ystävä sinulla vielä on...

LALLI: Niin. Tietäjä Kaikkivalta Lapinkorvessa.

TUURA (hetken vaitiolon jälkeen): Mutta onko hänkään enää sinun oikea
ystäväsi?

LALLI (käännähtäen): Mistä niin päätät?

TUURA: Yhä harvemmin kuulut enää käyvän häntäkin katsomassa.

LALLI: Ei ole hyvä häiritä tietomiestä.

TUURA: Tokkohan tuo nyt lienee oikea syy? Ethän kuulu kunnioittavan
enää hänen taikojaan.

LALLI: Enkö? – (Painavasti.) Täällä kuuluu niin paljon.

TUURA: Vaimosi on sitä kertonut meillä käydessään. – Et uhraa jumalille,
et esivanhempien menoja pyhinä pidä. Suvun suurissa lyylijuhlissa et
ennenkään käynyt, mutta annoit toki antisi maahisille ja lauloit laulun
metsälle mennessäsi.

LALLI (piloillaan): Entäpä minäkin olisin ottanut uuden jumalan, kuoma?

TUURA: Tuota voit sinä puhua tuhmemmille. – Vanhoihin jumaliin sinä et
usko enää, uusia sinä olet liian ylpeä lähestymään.

LALLI (uhmaten): Tulkoot he minun luokseni! Yhtä pitkä on heiltä meille
matka.

TUURA: Entäpä tulevatkin kerran?

LALLI: Ketkä? – (Naurahtaen.) Jumalatko!

TUURA: Tulevat talvi-iltana tupaasi, kolkuttavat kovasti ovellesi.

LALLI (ilmeisesti kauhistuneena): Tulevat –? Kolkuttavat –?

TUURA: Sellaista on tapahtunut. Ihmismuodossa kuuluu kulkevan Ristin
Kiesus.

LALLI: Sepä olisi –!

    (Vaipuu syviin ajatuksiin. Vaitiolo. Tuura nousee ja lähestyy
    häntä.)

TUURA (painavasti): Johonkin täytyy näet ihmisen uskoa, Lalli.

LALLI: Näkyypä tuota aika mies tulevan toimeen omin neuvoinensakin.

TUURA: Nyt sinä pilkkaat jo jumalia!

LALLI: Tottapa sinä heitä kiität minunkin puolestani.

TUURA: Julkiset ovat minulla jumalat.

LALLI (ivallisesti): Uudet ja vanhat!

TUURA: Entä sitten? – Ei vara venettä kaada.

LALLI (kuten edellä): Molempi parempi, sanoo Pihkovan mies!

TUURA: Mutta sinulla ei ole mitään. Maa ja taivas ovat tuiki tyhjät
sinulle, meri synkkä kuin oma sydämesi.

LALLI: Mutta meren keskellä mies.

TUURA: Kolkko mies olet, Lalli, kova kuin kivi ja kylmä kuin rauta
pakkasessa. – Mekin olimme ystävät ennen.

LALLI (kylmästi): Kävithän silloin tällöin talossani.

TUURA: Nyt tuskin tunnet enää minua.

LALLI: Ajat muuttuvat, sanoit sinäkin äsken. Nyt olen tyytyväinen, jos
itseni tunnen.

TUURA (ikäänkuin itsekseen): Mikä lienet miehiäsi.

LALLI (ylpeästi): Minä olen minä.

TUURA (välinpitämättömästi): En ymmärrä minä niitä viisauksia.

LALLI: Ne ovatkin lauluja Lapinkorvesta.

TUURA: Niitä lienevät. – (Vaitiolo.) Suuri on tietäjä Kaikkivalta.

LALLI (hymyillen salaperäisesti): Olen itsekin velho omiksi
tarpeikseni.

TUURA: Mitä sanot? – (Mielenkiinnolla.) Oletko oppinut sanat salaiset,
varaväkevät?

LALLI: Tiedän, mikä on elämä.

TUURA (uteliaasti): Siis tiedät syvimmän synnyn?

LALLI: Tiedän, mikä ihmispoven raudasta rakentaa.

TUURA: Etteivät pysty väkivasamat?

LALLI (harvakseen): Että kestää hän kuormat kohtalonsa.

TUURA: Älähän! – (Anelevasti.) Etkö sanoisi minulle sitä?

LALLI: Sanoisin, et ymmärtäisi. – Ne loitsut neuvoo vain Lapinkorpi.

TUURA: Sen äärellä asut. – (Huokaisten.) Mutta ei ole minusta tietäjiin.

    (Vaitiolo. Lalli on edellisen aikana siirtynyt vasemmalle
    etualalle. Tuura taempana oikealla.)

LALLI (kuin itsekseen): Puut puhuvat siellä. Vaarat kaikki vastaan
kumahtelevat.

TUURA: Kunko kulkee Kaikkivalta?

LALLI: Koska ihminen yksin vaeltaa.

TUURA (epäröiden): Ja hän ymmärtää – mitä puut puhuvat?

LALLI: Hän oppii omansa muiden omasta erottamaan.

TUURA: Niinkö? – (Miettii.) Mitä hyötyä hänellä siitä voi olla?

LALLI (kääntyy ja luo häneen läpitunkevan silmäyksen): Se, että hän
tulee toimeen omillaan.

TUURA: Niinkö? (Miettii.) En tule tuosta hullua hurskaammaksi.

LALLI (hymyillen hiljaa): Hullut ne juuri ovatkin hurskaat.

TUURA (naurahtaen): Niitä ei kynnetä, ei kylvetä...

LALLI (kaksimielisesti): Ei. Ne kasvavat omasta itsestään.

    (Vaitiolo.)

TUURA: Nuoko neuvoi sinulle Kotavuoren ukko?

LALLI: Elämä takoi, Kotavuori karkaisi teräksen.

TUURA: En ole käynyt Kotavuorella. Sanotaan, että sen alla on kuilu
mittaamaton.

LALLI: Sen partaalla seisonut olen.

TUURA: Eikö huimaissut päätäni? Etkö syöksynyt syvyyteen?

LALLI (hymyillen kaksimielisesti): Se on kaikkien meidän osamme kerran.

    (Vaitiolo.)

TUURA (huokaisten): Jumalat ja ihmiset sinä olet vihoittanut. Nyt on
elämä iloton sinun edessäsi.

LALLI (ylpeästi): Itse kannan oman elämäni.

TUURA: Kannat, siksi kuin katkeat.

LALLI: Kuka ei kestä, se katketkoon!

TUURA: Raskaana painaa sinua taakka taivahisten.

LALLI: Maallisista lie minulla enempi huoli.

TUURA: Siksipä maata kohti selkäsi köyristyykin.

LALLI: Vielä en alakärsänä kävele. Vielä seison suorana oman orren
alla.

TUURA: Seisot, – kuinka kauan? Tuli voi polttaa tupasi...

LALLI (vavahtavalla äänellä):

    "Enkä sinne suohon sorru,
    kunne kannan kahta kättä,
    viittä sormea viritän,
    kynttä kymmentä ylennän."

    (Jää katsomaan kohti korkeutta. Vaitiolo.)

TUURA: Tuo on taika, jonka opit taatoltasi.

LALLI (lujasti): Se on sukuni tieto.

TUURA: Tokko auttanee?

LALLI: Auttoi silloin, kun vihamies päälle ryntäsi tai karhu karjan
repi. Eikö auttane ajan nykyisenkin vastuksista?

TUURA: Ajalliset sovittaa saatat. Millä ijäiset miellyttänet?

LALLI: Olen varannut omat tietoni heitä varten.

TUURA: Et uhreilla lepyttää aio?

LALLI (harvakseen): Jotka suoloitta suuttuvat, ne jauhoitta leppyvät.
Pane se mieleesi, Tuura!

    (Vaitiolo.)

TUURA: Paras olisi kuitenkin, ettet puhuisi niin pilkaten heistä.

LALLI: Kenestä? – (Naurahtaen.) Jumalista? He eivät näe, eivät kuule. He
eivät istu eivätkä astu.

TUURA: Oletko niin aivan varma siitä?

LALLI: Kuinka voi tyhjä kulkea? Kuinka voi varjo kävellä? – Ja sinä
sanot...

    (Lalli seisoo keskilattialla. Tuura on siirtynyt vasemmalle
    etualalle. – Kolkutus ovelle; kuuluu kolme lyöntiä selvään ja
    harvakseen.)

TUURA: Kuuletko?

LALLI: Häh? Mitäh? (Väistyy oikealle etualalle. Vaitiolo.)

TUURA: Etkö kuule? Kolkutetaan.

LALLI: Kuka se voi olla?

TUURA: Se on hän.

LALLI: Kuka?

TUURA: Ristin Kiesus. – (Uusi kolkutus.) Miksi et avaa?

LALLI (vavahtavalla äänellä): Ovi – on – auki.

TUURA: Siispä sano se hänelle! – (Uusi kolkutus.) Hän tahtoo tupaan.

KERTTU (tulee): Outo mies on täällä eteisessä. Tahtoo tavata isäntää.

LALLI: Kuka hän on?

KERTTU: Mikä lienee mieronkierto.

LALLI: Mitä hän tahtoo minusta?

KERTTU: Sanoo olevansa vaivainen syntinen ihminen ja lähestyvänsä sinua
almua anelevaisena.

LALLI: Häh? (Naurahtaa.) Kerjäläinen! – Käske toiseen tupaan.

KERTTU menee.

LALLI: Taisin hiukan hämmästyä äsken.

TUURA: Kah, hämmästyyhän sitä ihminen vähemmästäkin. – (Vaitiolo.) Niin,
taitaa olla tästä aika kotimatkaa ajatella.

LALLI: Sitä ennen tahtonet kuitenkin asiasi toimittaa? (Viittaa vieraan
istumaan. Istuu itse pöydän päähän. Tuura rahille pöydän toiselle
puolen. Vaitiolo.)

TUURA: Se olisi asia sellainen, että kun sinä et totellut sitä
arpakapulaa...

LALLI (kiivaasti): Minä en ollut sitä lähettänyt.

TUURA: Et. Mutta näetkös, se oli nyt sittenkin yhteinen asia...

LALLI: Häh? Enkö minä ole oma mieheni? Enkö istu oman orren alla?

TUURA: Istut, istut. – Mutta kyllähän se kylän ja kihlakunnan käräjissä
niin päätettiin.

LALLI: Käräjöikööt!

TUURA: Tietysti, tietysti. – Mutta täytyyhän sinun sentään myöntää,
että...

LALLI: Minä annan rauhan muille, kun vaan muut minulle antavat.
Ymmärrätkö?

TUURA: Ka, ka, tietysti. Kuinka en ymmärtäisi? – Mutta kun koko heimo,
näetkös...

LALLI (jonka sappi jo alkaa kuohua): En ole tarvinnut minä vielä heimon
apua! Siksi en myöskään heimon käskystä ota murha-asetta.

TUURA: Etpä et. Mutta...

LALLI: Miksi minun ei anneta olla rauhassa? (Vavahtavalla äänellä.)
Minä en tee pahaa kenellekään.

TUURA: Sitä ei kukaan voi sanoa. – Mutta ne muut –

LALLI (laskee pöytään kämmenensä): Minä olen tämän korven ensimmäinen
asukas. Minä otin nämä maat omikseni ensimmäisen tulijan oikeudella.
Nyt niitä täällä joka nurkassa vilisee! Jos milloin metsälle menet,
heti on siinä outo suksenlatu edessäsi.

TUURA: Niin on asia kuin sanot. Mutta...

LALLI (nousten): Mutta minä en siedä sitä, ymmärrätkö? Minun taloni ei
saa olla mikään markkinapaikka. Minä en tahdo kuluttaa kyynärpäitäni
vieraiden ihmisten tungoksessa.

TUURA (nousten): Et, et.

LALLI (jyrähtävällä äänellä): Minä en tahdo olla kylän jaloissa! Minä
en tahdo olla heimon orja! Miksi eivät ihmiset anna minun olla
rauhassa? – Mitä ne hakevat täältä nuokin Ristin miehet!

TUURA: Kah, sitä mitä muualtakin! Veron vaativat ja omat jumalansa
ylimmäisiksi julistavat.

LALLI: Minä en ole mennyt heidän maahansa. Minä en ole heitä verottanut
enkä heille omia jumaliani tyrkyttänyt. Kuka käskee heidän tulla tänne?
Millä oikeudella he tulevat tänne?

TUURA: Tulevat miekan oikeudella.

LALLI (kolkosti): Niin.

SINIKKA (tulee): Isä!

LALLI (jyrkästi): Mikä on?

SINIKKA: Se outo mies...

LALLI: No niin, mitä hänestä?

SINIKKA: Hänen on nälkä ja jano. Päiväkauden saloa käynyt on. Hänen
jalkansa ovat väsyneet ja hänen jäsenensä jäykät pakkasesta.

LALLI (kovasti): Mitäs tuli! Miksi ei pysynyt kotonaan?

SINIKKA (arasti): Hän sanoo, että hänellä ei ole kotia.

LALLI: Joku asuinsija on jokaisella. Linnulla on pesänsä, pedoilla
luolansa.

SINIKKA: Hän sanoo, että hänellä ei ole paikkaa, kuhun päänsä
kallistaa.

LALLI: Menköön vaan mistä on tullutkin. Ei suvaita outoja tässä
talossa.

SINIKKA (rukoilevasti): Et sentään yön selkään ajane?

LALLI: Kah, onhan siinä liesi lämmitelläkseen.

SINIKKA menee.

    (Vaitiolo.)

TUURA: Niin, se nyt on sillä tavalla, että kun et sinä totellut sitä
sotakutsua...

LALLI: Niin mitä?

TUURA: ... niin ne kylän miehet ovat – (Naurahtaa väkinäisesti.)
päättäneet vähän niinkuin potuutella sinua siitä asiasta.

LALLI: Vai ovat.

TUURA: Ja siksi ne ovat lähettäneet minut näetkös ikäänkuin – (Naurahtaa
väkinäisesti.) haastamaan sinua Kokemäen Ylistaroon, missä saat kuulla
tuomiosi.

LALLI (katsoo häneen): Niinkö? – (Vaipuu mietteisiinsä. Vaitiolo.)

TUURA (lähestyy häntä): Ei sinun silti tarvitse sitä niin raskaasti
ottaa. Se nyt on tietysti noin vaan muodon vuoksi.

LALLI: Hyvä on.

TUURA: Aivan varmaan, vain muodon vuoksi. – Ja ainahan voi ilmestyä
lieventäviä asianhaaroja.

LALLI (katsoen häneen): Mutta ellei ilmesty?

TUURA (hämmentyen): Niin noh; tiedät itse, mikä on tapa...

LALLI kääntyy pois ja vaipuu syviin ajatuksiin.

TUURA: Saatathan sakoillakin päästä. – (Vaitiolo.) Kaikissa tapauksissa
tiedät, että tapahtui mitä tapahtuikin, minä olen aina sinun vanha
ystäväsi.

LALLI ei vastaa.

TUURA: Aina ystäväsi. Ja minkä voin tuomiotilaisuudessakin, sen teen
sinun puolestasi.

LALLI: Tuossa on ovi!

TUURA (hämmästyen): Mennään, kyllä mennään.

LALLI (kovemmin): Siinä on viisi hirttä poikki!

TUURA: Niin noh, ei sitten muuta kuin hyvästi! – (Itsekseen.) Mies
parka! (Menee.)

LALLI (katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä): Nyt Lapinkorpeen! –
(Menee mietteissään yli näyttämön.) Verkko kiertyy, kiertyy, apaja
vedetään yhä lujempaan minun ympärilleni. (Tarttuu molemmin käsin
päähänsä, on kuin vasta tajuaisi koko onnettomuutensa ja syöksähtää
ovelle.) Vaimo! Tulehan tänne, vaimo!

KERTTU (tulee): Huusitko minua? Mitä tahdot?

LALLI (katsoo häneen): En mitään. – (Vaitiolo. Etsii jotakin
ovipielestä.) Mihin lienen kintaani pannut?

KERTTU: Sinnehän nuo ovensuu-lautsan alle viskasit. Etkö muista?

LALLI (jupisten): Kun on se yksi pää kesänsä talvensa... Missä?

KERTTU: Siellä, siellä.

LALLI: ... tervata tuo pitänee. – Kaitse kotia sillä aikaa!

KERTTU: Lähdetkö mihin?

LALLI: Lapinkorpeen lähden.

KERTTU: Nyt? Yötä vasten?

LALLI: Ei minua metsä pelota.

KERTTU: Luuletko, että on kotona Kaikkivalta?

LALLI: Lie liha kotona, jos onkin henki liikkumassa. – Hyvästi!

KERTTU: Milloin takaisin tullet?

LALLI: Tulen, jahka joudun. Kuitenkin ennen aamun koittamista. (Menee.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Henrik Pyhä, pitkässä munkkiviitassa ja sauva kädessä, lämmittelee
lieden ääressä Kerttu karsinanpuolella, Inko ja Sinikka oikealla
taka-alalla.

HENRIK PYHÄ: Onko tämän talon nimi Lallola?

KERTTU: Taidatpa tuon tietää kysymättäsikin.

HENRIK PYHÄ: Vastaa, kun sinulta kysytään, vaimo: tämä on Lallin talo?

KERTTU: Kun tiesit, mitäs kysyit.

HENRIK PYHÄ (ristien kätensä): Jumalan kiitos, siis olen tullut
oikeaan. – (Vaitiolo.) Eikö isäntä itse ole kotona?

KERTTU: Ei.

HENRIK PYHÄ: Missä hän on?

KERTTU: Mitäpä sinä sillä tiedolla tekisit?

HENRIK PYHÄ (lujasti): Minä tarvitsen sitä.(Ikäänkuin Ingon puoleen
kääntyen.) Luulin Lallin lujaksi mieheksi. Nytpä huomaan, että hän ei
jaksa suistaa edes vaimoaan.

INKO: Luja onkin mies Lalli, vaikka hidas vihaan.

KERTTU: Suistaisi sinutkin, mustakaapu. – Ja saatanpa tuon juuri
sanoakin: Lalli on Lapinkorvessa, tietäjän Kaikkivallan pateille
siunaaman hetki sitten lähti.

HENRIK PYHÄ (ankarasti): Ei ole muuta Kaikkivaltaa kuin Jumala.

KERTTU: Onpa toinen täällä Lapinkorvessa.

HENRIK PYHÄ: Hänen valtansa on loppunut.

KERTTU: Varo, ettei hän ammu noidannuolta sydämeesi!

HENRIK PYHÄ: Herra on minun kilpeni ja miekkani. Mutta sinä olet
epäuskoinen ja heikko.

KERTTU: Mistäpä ne minulle loitsuvoimat!

    (Vaitiolo.)

HENRIK PYHÄ (astuen askeleen eteenpäin): Kuulin Lallin vaimon
kristityksi.

KERTTU (vilkkaasti): Ka, kastoihan minut pyhä mies Kupittaalla. Mutta
mistä sinä sen tiedät?

HENRIK PYHÄ: Niin kerrottiin minulle Teljän kaupungissa.

KERTTU: No, kaikkia se kylä hotisee...

HENRIK PYHÄ: Mutta nyt näen, että sinun sielusi on vielä pimeä ja sinun
sydämesi monen pahan aivoituksen pauloittama. Noituus ja kaikkinaiset
pakanalliset menot...

KERTTU (kielevästi): Enkä minä taas aivan pakana ole! Sen saattaa kuka
tahansa täällä todistaa.

    (Lyhyt vaitiolo.)

HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Milloin miehesi palajaa?

KERTTU: Tulee, jahka joutuu.

HENRIK PYHÄ (kiivastuneena): Vaimo, vastaa minulle!

KERTTU: Ohoh, kylläpä nyt äänesi korotat, kun kuulet isännän poissa
olevan!

HENRIK PYHÄ: Vastaa! (Lähestyy Kerttua.)

KERTTU (hämmästyy vieraan ryhtiä): Millä oikeudella sinä käsket täällä?

HENRIK PYHÄ: Minäkö?

KERTTU: Niin, kuka olet? Lienet palvelija jonkun valtaherran?

HENRIK PYHÄ (heittää viittansa, joka tähän saakka on verhonnut häntä
kiireestä kantapäähän, esiintyy nyt loistavassa piispanpuvussa, hiippa
päässä ja kultaristi rinnallaan): Olen Jumalan palvelija. Käsken Pyhän
isän Roomassa minulle antamalla oikeudella.

KERTTU (lyykistyen): Ristin Kiesus!

HENRIK PYHÄ: Outona ja tuntemattomana minä olen tullut, köyhänä ja
alhaisena kolkuttanut sinun ovellesi. Minä olen jättänyt papillisen
saattoni ja sotajoukkoni Turkuun, sillä minä en tahtonut enää
väkivallalla pakottaa ketään. Yksin tulin minä Teljän kaupunkiin,
autioiden erämaiden halki, yksin tahdoin minä myös Lallin taloa
lähestyä, vaikka tiesin hänet pääpakanaksi. Miksi minä sen tein? Siksi
ettei saisi kukaan sanoa Suomen apostolista hänen säikkyneen henkeään
taikka peljänneen käydä yksin pakanoitten maassa. Kuulin Lallin vaimon
myös kristityksi ja uskoin hänen avullaan tuon miehen kivikovan sydämen
taivuttavani. Ja mitä kohtaan minä sen sijaan täällä? Röyhkeyttä ja
kovakorvaisuutta....

KERTTU: Armahda meitä, pyhä mies! Älä loihdi päällemme turmaa ja
onnettomuutta!

HENRIK PYHÄ (kasvavalla suuttumuksella): Minä olen tullut nyt rauhan
miehenä, mutta minä voin tulla myöskin miehenä sodan. Niinkuin suloinen
suvi-ilma minä olen teitä nyt lempeänä lähestynyt, mutta minä voin
tulla myös myrskyssä; ukkosen ja rautaisten rakeitten kera. Sillä siksi
on Jumala kaikkivaltias esivallalle miekan antanut ja pyhän katoolisen
kirkon kansojen pääksi asettanut, että se vankalla käsivarrellaan
pilkkaajansa kostaisi ja musertaisi! (Ristien kätensä.) Totisesti
toivoin minä, Jesus Kristus, ettei minun enää tarvitsisi sinun suloista
sanomaasi verellä saastuttaa. Mutta minä huomaan – ja olen huomannut jo
monta kertaa matkallani – että tätä kansaa ei rakkaudella käännytetä
eikä hyvällä saada hylkäämään pakanallisia jumaliaan. Siksi on se
pakotettava siihen pahalla, tulella ja miekalla se on Ristin juureen
polvistettava, sillä tämä kansa on öykkäri ja uppiniskainen kansa,
jonka pää on poljettava niinkuin, käärmeen pää!

INKO: Pyhä mies on haltioitunut!

SINIKKA (hätäisesti): Nyt taikoo hän taudit koko maakuntaan!

MOLEMMAT (polvillaan): Armahda meitä, pyhä mies!

HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Oletteko kastetut?

KERTTU (nousten): Ei, mitäs ne nyt tuommoiset olisi...

HENRIK PYHÄ: Kaniikkini on kastava teidät yhdessä tämän seudun kansan
kera. – (Leppeämmin.) Te olette mies ja vaimo?

INKO: Hän on minun morsiameni.

KERTTU: Ei, ei se niin ole.

INKO: Kah, tuossa ovat lunnaat vielä pöydällä. Ja Sinikka voi kyllä
todistaa, että hänen isänsä on hänet luvannut minulle.

KERTTU: Ei, ei. –

HENRIK PYHÄ: Neitsyt, onko totta, mitä tämä nuori mies sanoo?

SINIKKA (arasti): O-on.

HENRIK PYHÄ: Siispä olet kihlattu hänelle maan tavan mukaan ja
kristillinen kirkko on teidän liittonne vahvistava. (Kohottaa kätensä
siunaukseen.)

INKO: Kasta meidät pian, pyhä mies!

HENRIK PYHÄ (lempeästi): Te halajatte siis niin hartaasti Herran pyhän
seurakunnan yhteyteen? Te tahdotte siis heti tulla kasteen siunauksesta
osallisiksi?

SINIKKA: Me tahdomme.

KERTTU: Mitäs tahtoa hänellä nyt olisi! – (Päättävästi.) Eikä siitä nyt
kuitenkaan mitään tule.

HENRIK PYHÄ: Kuinka?

KERTTU: Ei tässä nyt ketään kasteta isännän poissaollessa. Kovin
suuttuisi Lalli siitä.

HENRIK PYHÄ: Vaimo! Tulee enemmän peljätä Jumalaa kuin ihmisiä.

KERTTU: Kyllä, kyllähän pelkäänkin sinua, aivan sydämeni seisahtui
äsken, kun niin kovat kirot luit. – (Nykii nuorikot ylös ja asettuu
heidän eteensä.) Mutta tämä liitto on turha. Siitä ei tule mitään.
Siinä on vielä puussa pohjat, petäjässä liisteet. – (Ingolle.) Menetkö
siitä! (Tarttuu Sinikan käsipuoleen ja irrottaa hänet Ingosta.)

HENRIK PYHÄ: Erotatko minkä minä olen yhdistänyt?

KERTTU: Ka, älähän suutu taas, pyhä mies! Ja pysy sinä niissä pyhissä
asioissa äläkä sekaannu näihin meidän keskeisiin! Se on näetkös sillä
tavalla, että Inko on köyhä mies...

HENRIK PYHÄ: Vaimo! Sinä koettelet kärsivällisyyttäni –

KERTTU (selittäen vilkkaasti): Näät jos sinä nyt vielä yhteiset luvut
heille luet ja ne uudet jumalat heitä liittämään loihdit, niin silloin
heistä väkisinkin tulee mies ja vaimo...

HENRIK PYHÄ: Vaiti! – Kovimman kostoni uhalla käsken sinut Nousiaisiin,
missä sinun on kärsittävä sopiva kirkkorangaistus julkeasta
käytöksestäsi.

KERTTU (nakaten niskojaan): Entäpä minä en tule?

HENRIK PYHÄ: Silloin on esivallan käsi sinut saavuttava. – Ja mitä
mieheesi Lalliin tulee, joka noitia palvelee, kiviä ja pyhiä puita
kumartaa...

KERTTU (lyöden kätensä yhteen): Lalli? – Joka ei kumarra kuutakaan!

HENRIK PYHÄ: Tuon todistakoon hän kasteen ottamalla. – Ja nyt on minun
toimeni täällä päättynyt. Nyt pyydän minä vain talosta hevosen sekä
itselleni kohtuullisen kestityksen.

KERTTU (ynseästi): Kovasti on Lalli kieltänyt minun oudoille mitään
antamasta.

HENRIK PYHÄ: Siispä otan omin luvin ja maksan maan rahan mukaan. –
(Ingolle.) Taidatko kyyditä minut toiseen taloon?

INKO: Tottahan toki.

HENRIK PYHÄ: Ota sitten hevonen tallista ja heiniä hevoselle. – Minä
itse tyydyn leipäpalaseen.

INKO (epäröiden): Taitaa isäntä suuttua...

HENRIK PYHÄ: Tee, kuten käskin. Näethän, että kaikista korvaus
suoritetaan. (Laskee rahan pöydän nurkalle.)

KERTTU (pyyhkäisten rahat lattialle): Minäpä en huoli teidän
rahoistanne!

HENRIK PYHÄ: Vaimo, vaimo! Herra yhdessä ankaran kirkkokurin kanssa on
sinun kovan sydämesi pehmittävä. – (Ingolle.) Kuten käskin, tehtäköön.

INKO (jupisten): Menköön sitten sinun vastuullasi. (Ottaa leivän
tangosta.)

KERTTU: Väkivaltaa!

HENRIK PYHÄ: Ei, vaimo. Oman käden oikeutta vaan. (Ingolle.) Tule!

INKO: Etkö illasta siis?

HENRIK PYHÄ: Ennen aterioin taivas-alla kuin kieron naisen huonehessa.
– Menemme.

    (Heittää viitan hartioilleen ja poistuu.)

INKO: Hyvästi, Sinikka, soreahius!

KERTTU: Kuuma tina kurkkuhusi!

SINIKKA: Milloin takaisin tulet?

KERTTU: Etkö lähde siitä, sudenruoka?

INKO: Aamulla tulen. Silloin on minullakin uusi jumala!

    (Menee. Sinikka seuraa häntä eteiseen. Palajaa hetken perästä
    takaisin ja yrittää lähestyä äitiään. Kerttu istuu rahilla
    pöydän ääressä, kädet hervottomina sylissään ja huojutellen
    ruumistaan edes takaisin ikäänkuin topertuneena siitä, mitä on
    tapahtunut.)

SINIKKA (arasti): Äiti!

KERTTU ei vastaa.

SINIKKA (menee hitaasti karsinanpuolelle, vilkaisee vielä äitiinsä ja
ryhtyy koneellisesti värttinää vääntämään; pysähtyy työstään ja painaa
sydäntään): Äiti! Minulla on niin paha aavistus sydänalassa.

KERTTU ei vastaa.

    (Vaitiolo. Kulkuset helähtävät pihalla.)

SINIKKA (rientäen ikkunaan): Äiti! Nyt ne menevät!

KERTTU ei vastaa.

SINIKKA (aukaisee ikkunaluukun ja katsoo lähtijöiden jälkeen niin kauan
kuin kuuluu kulkusten kilinää, joka heikkenee vähitellen; kuun valo
lankeaa hänen kasvoilleen): Äiti! Minä pelkään.

KERTTU (soinnuttomasti): Mitä, lapseni?

SINIKKA: Että Inko ei palaja.

KERTTU tuijottaa tylsästi eteensä.

SINIKKA (sulkee hitaasti ikkunaluukun, palajaa takaisin värttinänsä
ääreen, kehrää hetkisen ja hyräilee):

    Sinikan laulu.

    Kantoi tuuli purtta kahta
    tuolle puolen Lemmenlahta;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Tuonen pursi tuima pursi
    korkeana kuohut mursi;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Unten haaksi hauras haaksi
    horjuu, vaappuu, jää jo taaksi;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Iloinnenko taikka surren
    nään ma Tuonen tuiman purren;
    pilvi kuun yli kulkee.

    Milloin heikon haavehahden?
    Istuessa illoin kahden;
    pilvi kuun yli kulkee.

(Painaa pään käsiinsä ja puhkeaa hiljaiseen nyyhkytykseen. Päre
pihdissä sammuu. Pitkä vaitiolo.)

LALLI (tulee mykkänä, synkkänä ja otsa rypyssä, istuu raskaasti rahille
lieden ääreen): Pimeässäkö täällä istutaankin?

KERTTU (nousee väsyneesti ja sytyttää päreen): Pianpa palasit.

LALLI: Palasin. – Mitä Sinikka itkee?

KERTTU: Mitä itkenee. Taitaa olla omat huolensa hänelläkin. –
(Vaitiolo.) Tapasitko tietäjän?

LALLI: Kotavuorella kohtasin hänet.

KERTTU: Tekikö taikojaan?

LALLI: Teki.

KERTTU: Mitä arvat osoittivat?

LALLI: Ei mitään hyvää hänen mielestään.

    (Vaitiolo. Koko edellinen keskustelu on tapahtunut
    vitkaan ja väsyneesti.)

KERTTU: Lienee tästä aika maata mennä.

    (Puuhaa rankisten luona oikealla oviseinällä. Lalli tuijottaa
    synkkänä tuleen. Sinikka pyyhkii karsinanpuolella.)

LALLI: Mitä Sinikka itkee? – (Katsoo ympärilleen.) Täällä on jotakin
tapahtunut. (Kukaan ei vastaa.) Joku on käynyt täällä?

SINIKKA: Pyhä mies meillä kävi.

KERTTU: Olihan tässä ruotsi ruoalla.

LALLI: Vai oli.

    (Vaitiolo.)

KERTTU: Se ei ollutkaan näet mikään tavallinen kerjäläinen.

LALLI: Vai ei ollut kerjäläinen.

SINIKKA: Piispa se oli. Inko sanoi sen minulle.

KERTTU: Sama se oli, joka minutkin Kupittaalla kastoi. Se Henrikki.

LALLI (katkerasti): Lie sitten mieluvieras ollut!

KERTTU: Mikä lie ollut. – En toivoisi toisti tulevansa. (Vaitiolo.)
Minua kirkkokurilla uhkasi. Pitäisi muka sen vuoksi tehdä matka
Nousiaisiin.

LALLI: Vai pitäisi.

    (Vaitiolo.)

KERTTU: Kovat oli vieraalla sanat sinullekin. Kasteelle käski ja kielsi
noitien kanssa seuraa pitämästä.

LALLI: Vai kielsi.

    (Vaitiolo.)

KERTTU: Tyttäresikin väkisin kastaa tahtoi...

LALLI (säpsähtäen): Sinikan? – (Valittavalla äänellä.) Miksi he eivät
anna minun olla rauhassa? Kuin metsänpetoa minua ajetaan ja
ärsytetään. – (Vaitiolo.) Missä oli Inko?

KERTTU: Ingon se vasta kastanut olisikin ja nuoret yhteen liittänyt. –
(Vaitiolo.) Sitten kiroten lähti ja omin luvin tangosta leivän otti...

LALLI: Häh?

SINIKKA: Eihän pyhä mies ilmaiseksi mitään ottanut. Kaikesta maksun
jätti.

KERTTU: Mitä lie jättänyt! – Tallista hevosen vei...

LALLI (nousten): Hevosen! – (Vavahtavalla äänellä.) Karhuja on ennenkin
kaadettu...

KERTTU: Ja Ingon kyytimieheksi käski. – (Synkkä vaitiolo.) Tekee kait se
mitä tahansa, kun kuuluu sillä Ristin miekkamiehet takanaan olevan.

LALLI seisoo käsi nyrkissä ja vihasta vapisevana.

KERTTU: Ne lupasi tännekin lähettää.

LALLI: Pettääkö permanto? Kaatuuko katto pääni päällä? Enkö ole isäntä
enää? Eikö tämä ole minun kotini enää? – (Äkkiä hiljeten.) Ei. Tämä ei
ole minun tupani. Vieras käsi on käynyt täällä. Vieras isäntä istuu
pöydän päässä. – (Peittää kasvonsa.) Pois! Meillä ei ole täällä enää
mitään tekemistä. – (Vaitiolo.) Mies mierolle! Vaimo ja lapsi
kerjäämään! – Nyt menee tuhkaksi minun maailmani. – (Tahtoo hurjistuneena
temmata kekäleen liedestä. Kerttu ja Sinikka estävät häntä. Nojaa
raueten lieden patsaaseen.) Kovasti koettelee kohtalo minua. Poikani
sotaan sortuivat. Kolme kaunista poikaa kaasi karjalainen. –. Minä olen
väistynyt ja väistynyt. Minä en tarvinnut enää paljon tilaa itselleni.
Minä tahdoin elää rauhassa ihmisten kanssa, sillä minä taistelin kera
taivahisten. Pienentyi elämän piiri minun ympärilläni. Humisi raskaasti
korpi kaikkialta. Oli yksi tuike kultainen talviyössä: minun kotini. –
(Säpsähtäen.) Nyt ne tulevat tännekin. Ne tulevat suoraan minun
pesälleni. Mutta minä en väisty enää. Minä taistelen. Minä taistelen
vielä tuonen tuolta puolen. – (Hoippuen seinää vasten.) Kirves! Missä on
minun kirveeni? Verta! Verta! Maksa maalle! Minä halajan katsoa, mitä
he ovat syöneet minun pöydältäni.

SINIKKA: Isä! Mehän täällä vaan olemme.

LALLI: Olet oikeassa. – Nyt nähdään, tokko potkee miehen suksi. (Syöksee
ulos kirves kädessään.)

KERTTU: Et enää saavuta heitä.

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Päre on sammunut. Himmeä tuike hiilustasta valaisee huoneen. Kerttu
istuu rahilla lieden ääressä huojutellen ruumistaan ikäänkuin suurten
surujen rasittamana. Sinikan pää näkyy rankisista. – Myrsky ulkona.

KERTTU (hyräilee):

    Oi, Ukko ylijumala,
    rikas-armo Ristin Kiesus,
    tule tänne tarvittaissa,
    käy tänne kutsuttaessa –

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Äiti! Minua niin pelottaa.

KERTTU: Mikä?

SINIKKA: Etkö kuule, kuinka vinkuu ja vonkuu?

KERTTU: Niin. Nyt kaikki noidan henget liikkeellä ovat.

SINIKKA (arasti): Nekö ne – ulko-ovea ravistelevat?

KERTTU: Nepä taitavat. Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Saattavatko – noidanhenget – sisälle tulla?

KERTTU: Tulevat tupaankin joskus.

SINIKKA vetää pelästyneenä päänsä takaisin rankisiinsa.

KERTTU (hyräilee):

    Neitsyt Maaria emonen,
    lavekämmen karjan eukko –

SINIKKA (pistäen päänsä jälleen esille): Äiti!

KERTTU: Niin, lapseni?

SINIKKA: Miksi noidanhenget aina myrskyllä liikkuvat?

KERTTU: Nehän ne juuri myrskyn synnyttävät. – (Vaitiolo. Alkaa itsestään
kertoilemaan.) Kolme on solmua tietäjällä. Kun ukko ensimmäisen
solmunsa avaa, niin siitä jo tuima tuuli on tullakseen. Kun toisen,
niin lumi pilvenä pyryää, tiet ja talot hankiin hautautuvat. Mutta kun
iso mies kolmannen solmun irroittaa, silloin on myrsky maailmankaato,
puut poikki ruskavat ja kaikki pedot metsässä vapisevat. Sillä silloin
Lappi liikkuu.

SINIKKA: Ja isä kun läksi!

KERTTU (hymähtäen): Ei Lapin ilma Lallille pahaa tee. – Tietäjän tuttava
on isäsi. Kyllä Kaikkivalta omansa varjelee.

    (Vaitiolo.)

SINIKKA (varovasti): Luuletko. että – hän lähti matkamiehiä takaa
ajamaan?

KERTTU: Lähti kontiota kolkkaamaan. Etkö kuullut?

    (Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Minua niin pelottaa.

KERTTU: Mikä?

SINIKKA: Ettei isä vain Ingolle pahaa tekisi.

KERTTU: Isäsikö? – (Hymähtäen.) Jos saavuttaa, saattaapa vähän
kovistellakin oman käden käyttäjiä.

SINIKKA (säikähtäen): Äiti!

KERTTU: Leikkiähän minä laskin, lapsi kulta, leikkiä. – Eihän isä heille
mitään pahaa aio. Muuten lylyn lumelle lykkäsi.

SINIKKA: Mutta miksi otti hän kirveen mukaansa?

KERTTU: Ka, eihän sulin käsin painiin mesikämmenen kanssa mennä.

SINIKKA (itsepintaisesti): Mutta miksi huusit sinä hänen jälkeensä: "et
enää saavuta heitä".

KERTTU: Ettei hän tosiaankaan turhan tautta matkamiehiä ajaisi. – Eikä
ajakaan. Karhun kaatoonhan isäsi on koko viikon aikonut. Siksi
kirveenkin tahkosi.

    (Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Niin, lapseni?

SINIKKA: Minä pelkään, että isä tappaa heidät!

KERTTU (tyynesti): Ei isäsi miesmurhaa tee.

SINIKKA: Hän oli niin hirveä hahmoltaan, kun hän läksi. En ole isää
vielä ikinä nähnyt sellaisena.

KERTTU: Hiljainen mies on isäsi, ei tahdo pahaa kenellekään. Mutta
ihmiset eivät anna hänen olla rauhassa. Siksi hän joskus vihastuu.

SINIKKA: Vihoissaan vielä tuhotöitä tekee.

KERTTU: Ei ole tehnyt ennenkään. – Pian iloisena miehenä metsältä
palajaa. Silloin täällä hilpeät peijaat pidetään, karhu tupaan
kannetaan.

SINIKKA: Eihän isä ole ennenkään karhun peijaita pitänyt?

KERTTU: Pitää vielä, pitää. Kaikki kylän miehet kestiin käsketään,
virret viritetään, kisat päiväkautiset karkeloidaan. Siinä kihlat
vaihdetaan...

SINIKKA: Äiti! Minä en huoli muista kuin Ingosta.

KERTTU (loruillen kuin lapselle): Huolit, lapseni, huolit. Tulevat
Turusta kosijat, toiset Kokemäeltä vierähtävät...

    (Kova tuulenpuuska. On kuin ulko-ovea rynkytettäisi.)

SINIKKA (parkaisten): Nyt ne tulevat!

KERTTU: Ketkä?

SINIKKA: Noidanhenget! Huone huojuu, kattotorvi tohisee...

KERTTU: Tuntuu nyt tietäjä kolmannen solmunsa aukaisseen. – (Sytyttelee
pärettä ja saa sen jo tuleen leimahtamaan. Silloin kova ryske
eteisessä, ovet lentävät auki, päre sammuu, kylmä viima puhaltaa läpi
huoneen.) Taatto taivahinen.

SINIKKA: Äiti! (Pakenee karsinanpuolelle.)

KERTTU (sytytellen pärettä): Mene ja telkeä eteisen ovi!

SINIKKA: Äiti! Minä en tohdi!

KERTTU: Kuulitko? Särkee tuuli oven. – (Saa päreen syttymään, tuuli
sammuttaa sen taas.) Näetsen! Porot silmille tulevat! (Selvitellen
silmiään.) Sulje ovi!

SINIKKA (on sutiputi pukeutunut): Ka, eiväthän nuo purematta nielle. –
(Menee eteiseen ja sulkee ulko-oven, kompastuu, kirkaisee ja palajaa
takaisin kauhistuneena, väristen kuin haavanlehti.) Äiti! Äiti!

KERTTU (on saanut päreen palaamaan): Noh? Kah? Susiko siellä oli? – Kun
päänsä puhki seinään lentää...

SINIKKA (vavisten): Siellä...

KERTTU: Mikä hätänä? Mikä siellä oli?

SINIKKA: Siellä – on – kuollut mies – eteisessä.

KERTTU: Häh? Uneksitko sinä seisaallasi? – Missä?

SINIKKA: Siellä. – (Seuraa pelokkaasti äitiään kynnykselle.) Äiti! Se on
Inko!

KERTTU (valaisten miestä päreellään): Eihän se kuollut ole. Eläähän
tuo. Etkö näe? Käsi liikkuu...

SINIKKA: Inko! Inko! (Syöksyy hänen luokseen.) Mutta miksi hän ei nouse
ylös?

KERTTU (kopistaen Inkoa kenkänsä kärellä): Nousetko pois siitä! Kah!
Tokko pääset!

SINIKKA: Elätkö?

INKO (uikuttaen): I-ihmiset, hyvät ihmiset!

KERTTU: Oletko ulisematta siinä! – Tuosta nyt koko vastuksen jätti! –
Tuletko tupaan vai jäätkö kartanolle? Ei tässä sinun tähtesi ruveta
lämmintä harakoille laskemaan.

SINIKKA: Äiti, näethän, että hän on sairas.

KERTTU: Mikä hänellä on? Terve kuin pukki. Siinä vain suotta
kuvattelee. – Kah, nousetko! Eikö ole sanasta apua?

INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset –

    (Pääsee Sinikan saattamana tupaan. Kerttu sulkee oven
    vihaisesti heidän perästään. Inko vaipuu väsyneenä lautsalle
    ovensuuhun. Vaitiolo.)

SINIKKA (sulatellen hänen sormiaan): Elätkö vielä, armas? – Äiti, näetkö
hänen kätensä ovat aivan jäätyneet.

KERTTU: Välipä tuosta, jos olisi jäänytkin hangelle. Äläs eto kalu! –
Ja missä sinulla on hevonen? Häh?

INKO (uikuttaen): Oivoivoivoi –

KERTTU: Lienet avantoon ajanut? Silloin on sinulla kiukka lähtö tästä
talosta.

SINIKKA: Kunne kyyditsit pyhän miehen?

INKO (kalistaen hampaitaan): Kuolemaa kyydinnyt olen, Manan matkamiestä
opastanut –

KERTTU: Lienee missä päänsä täyteen juonut. Huulet tyhjää höpisevät,
silmät päässä pyörivät kelvottomalla.

SINIKKA: Äiti, etkö näe, että hän on henkitoreissaan?

KERTTU: Hän! Ei hänestä henki niin hevillä lähde. – (Ärjäisten.) Minne
hevosen jätit, hirtehinen!

SINIKKA: Inko, armas Inkoseni, voitko puhua?

INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset, jos tietäisitte...

KERTTU (säpsähtäen): Onko jotakin tapahtunut?

SINIKKA: Kohtasiko taatto teidät?

KERTTU: Etkö sinä saa suutasi auki? Puhu!

INKO: Hirveitä tapahtunut on. Tuoni tiellä vastaan tuli, kirves kiiluva
kädessä talvitietä hiihti...

SINIKKA: Isä se oli.

KERTTU: On voinut joku muukin olla.

INKO: Ei ollut ihmisen näköinen se. Pää pilviä piteli, taivas myrskynä
perässä tuli.

KERTTU: Lie ollut Lappi hiihtämässä.

SINIKKA: Varmaan oli korven Kaikkivalta kulkemassa.

INKO: Kuolema se oli. Vihurina vastaan vihelsi. – (Lokattavin leuvoin.)
Näin minä kirveen välkähtävän...

SINIKKA: Äiti! Äiti!

KERTTU: Kerro!

INKO: Henkeni hädässä huusin. Kuulin selvään, kuinka hän pyörähti
kannaksille. Minä hevosta hoputin, Köyliön järven jäällä se kuoliaaksi
kaatui.

KERTTU: Hevonen? Ristus ja Maaria! Siitä ei Lalli sinulle hyvää laula.

INKO: Siinä vasta tohdin jälelleni katsahtaa...

KERTTU: Noh?

SINIKKA: Hyvä, että hengissä pääsit.

INKO (vavisten): Silloin näin kuollutta miestä kyydinneeni.

KERTTU: Kuinka?

INKO: Siinä körötti reen perässä pyhä mies, kaapuunsa käärittynä, kuten
oli lähtiessä tuohon istahtanut. – (Jälleen kauhun vallassa.) Mutta
hänellä ei ollut päätä!

KERTTU: Häh?

SINIKKA: Ei päätä?

INKO: Sen oli kuolema ottanut häneltä. – (Peittää kasvonsa.) Jo oli
vainaja varsin jähmettynyt...

    (Vaitiolo.)

KERTTU: Kumma on kuulijankin. – Et tuota uneksinut liene?

INKO: Näin sen näillä silmilläni. – Siellä hän vieläkin värjöttänee,
autiolla järvenselällä, purku yöllinen ympärillä.

SINIKKA: Ihme, että itse pelastuit!

INKO: Minä tiepuoleen poikkesin, juoksin kuin huutavan hukan edessä,
lankesin, nousin, lankesin, jouduin aina samoille jälilleni. Niin
vihdoin talon aukean laidasta häämöttävän näin... Tuohon tuuperruin!

    (Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Mitä?

SINIKKA: Isä on tappanut hänet!

INKO: Kuolema sen teki. – (Vaitiolo.) Eikö Lalli ole kotona?

KERTTU: Ei.

INKO: Metsällekö meni? Voi poloista miestä!

KERTTU: Polompi itse lienet.

INKO: Voi poloista miestä, sanon, joka tässä jumalan ilmassa ulkoisalla
on. Siellä taivas kaikki noidannuolia suhisee... Tokko tästä tohtinen
kotimajallekaan?

SINIKKA: Voithan meille jäädä.

INKO: Lieneekö minulle tilaa tässä talossa?

KERTTU (avaten ikkunaluukun): Johan nyt joutavoit! Myrsky on tauonnut,
tuisku lakannut. Aamutähdet jo kalpenevat. Pian paistaa päivä
heleästi. – (Äkkiä kuiskaten.) St! Hiljaa!

SINIKKA: Mitä, äiti?

KERTTU: Varjele vakainen luoja! (Vaipuu lääpästyksissään rahille.)

SINIKKA: Äiti! Voitko pahoin?

KERTTU: St! – Hän seisoo siellä.

SINIKKA: Kuka?

KERTTU: Isäsi. Lalli. – (Kohoaa jälleen ikkunaan.) Keskellä pihaa,
huurteisessa hämärässä. Liikkumattomana kuin lumipatsas. Kirves
kädessään.

INKO: Miksi hän ei tule tupaan?

SINIKKA (pelokkaasti): Käynkö – minä – ja käsken hänet – sisälle?

KERTTU (kuiskaten): Ei. Hän tulee kyllä itse. – (Väristen.) Hän on
kasvanut ja hänen päänsä on kyynäränpituinen... Nyt hän liikahtaa, hän
tarttuu päähänsä, hän repii ja raastaa sitä ... nyt katsoo hän
tännepäin. (Lyö äkkiä kiinni ikkunaluukun.) Ei se ole Lalli! (Peittää
kasvonsa käsillään.)

SINIKKA: Eikö? – Kuka se on?

KERTTU: Ei se ole mikään ihminen. Kuolleen kasvot ne olivat. Kylmät ja
vääristyneet.

INKO: Kuolema se on. – (Parahtaen.) Nyt hän tulee minut korjaamaan.

    (Pakenee etualalle. Tuvan ovi avautuu, Lalli näkyy kynnyksellä,
    piispan lakki päässään, kirves kädessään. Vaitiolo.)

KERTTU (hitaasti): Miksi – et tule sisälle?

LALLI etenee mykkänä ovensuuhun.

KERTTU: Isä!

LALLI: Terve taloon.

INKO: Hän tappaa!

LALLI (laskien kirveen kädestään): En minä – tapa ketään. (Puhuu
jäykästi, harvakseen, kasvot liikkumattomina. Hänen äänensä on
soinnuton ja kumea, hänen katseensa harhailee ikäänkuin hän ei tuntisi
tupaa eikä läsnäolijoita.)

KERTTU: Lalli! Mitä olet tehnyt?

LALLI pudistaa päätään hitaasti.

KERTTU: Kaadoitko karhun?

LALLI: Tapoin jalon tenavan.

SINIKKA (lähestyen arasti häntä): Isä!

LALLI (päätään nyykähyttäen): Sinikka! – (Äkisti.) Ei, ei, minun täytyy
pois! Ennen kuin hän tulee.

KERTTU: Kuka?

LALLI: Hän – etkö kuule?

INKO (rohkaistuen toisen hädästä): Ajaako – sinuakin – joku takaa?

LALLI (kuuntelee): Ei. Hän ei vielä löytänyt minua. Hän ei nähnyt
jälkiäni. Hän ajaa ohitse. – (Hengähtää, hänen jännityksensä herpautuu;
valittavalla äänellä.) Missä olen? Miksi ei kukaan anna minulle juoda?

KERTTU tarjoaa haarikan hänelle.

LALLI juo ahnaasti.

KERTTU: Mistä tulet? Missä olet ollut?

LALLI (tarjoten haarikan hänelle) En tiedä. Metsä otti minut.

KERTTU: Metsä?

LALLI: Kotavuori käski, Lapinkorpi tuli kohisten takanani.

KERTTU: Sinä edellä menit? Minne?

LALLI: Tuhannet tähdet silmissäni sinkoilivat. – Oli niinkuin olisi
maailma loppunut ... ja minä seisonut yksin pitkän pilven päällä ... ja
huutanut korvaani ääni yöstä, ympäriltä, korkeuksista, syvyyksistä:
"Kaikkivalta! Kaikkivalta!"

KERTTU: Kuka huusi?

LALLI: Minä. – Oma ääneni se oli. – Minä olin yksin. – (Väristen.)
Kaikki jumalat olivat kuolleet eikä ihmisiä ollut enää. Ja minä huusin,
huusin niin paljon kuin jaksoin: "Kaikkivalta! Kaikkivalta!"

KERTTU: Lappi oli lumonnut sinut.

LALLI (väristen): Taivaat nauroivat, meret autiot vastaan myrähtelivät.
Silloin minä tunsin, että elämä pakeni minusta ja sen sijaan tuli
jotakin outoa, jota minä en tiedä vielä, mitä se on. – (Tarttuu
päähänsä.) Se on täällä. Se on suuri kuin yö ja korkea kuin Kotavuori.
Mutta miksi eivät mitkään tähdet tuiki siellä?

    (Kohottaa kätensä taivasta kohden. Vaitiolo.
    Kerttu peittää kasvonsa.)

SINIKKA: Isä! Mistä olet saanut tuon lakin?

LALLI (säpsähtäen): Lakinko?

SINIKKA: Miksi pidät sitä päässäsi? Anna, minä otan sen pois.

LALLI: Ei, ei.

SINIKKA: Se on niin ruma. Etkö anna minun ottaa sitä?

LALLI: Se ei lähde. Se on kasvanut kiinni päähän.

SINIKKA: Kiinni?

LALLI: Olen koettanut ottaa sitä pois. – (Kauhulla.) Tukka ja päänahka
mukana tulevat.

SINIKKA: Hyytynyttä verta se on. Minä sulatan sen. – (Pyyhkii Lallin
ohimoita ja ottaa lakin hänen päästään.) Kas niin, nythän taas olet
isäni entinen.

LALLI vaipuu väsyneenä rahille.

    (Vaitiolo.)

INKO: Oletko tappanut pyhän miehen?

LALLI (raukeasti): En muista. Korvani koskena humisevat. – (Tarttuu
päähänsä, on näkevinään veripisaroita kädellään.) Verikoskena!
Verikoskena!

KERTTU (kyyneliensä välistä): Miksi ne eivät antaneet hänen olla
rauhassa? Nyt ne ovat tehneet hänet murhamieheksi!

LALLI: Lapinkorpi sen teki, Kaikkivalta kohotti kirveheni – Siellä istuu
nyt pyhä mies, ajelee yksin huurteisessa aamuhämärässä. – (Kauhulla.)
Hän etsii päätään. – Kuuletteko? Kulkusia! Hän tulee tännepäin.

SINIKKA purskahtaa itkuun ja kätkee päänsä Ingon olkaa vasten.

KERTTU: Jumalani! Jumalani!

LALLI (kuuntelee): Hän pysähtyy. – Nyt hän on kartanolla. Nyt hän
tarttuu eteisen oveen. – (Suurimmalla kauhulla.) Hän tulee tupaan! Hän
tahtoo ottaa oman pääni minulta!

    (Kohottaa toisen käsivarren ikäänkuin suojakseen.
    Tuvan ovi aukenee äänettömästi.)

LALLI (nyykähyttäen päätään ovelle päin): Minä tulen.

SINIKKA: Isä! Eihän siellä ole ketään.

LALLI: Kas, hiiret! (Osoittaa permannolle.) Niin paljon hiiriä. Yksi,
kaksi, kolme, kaikkipa nuo näkyvät olevankin. – (Väistyen.) Ne jyrsivät
minun varpaitani!

SINIKKA: Isä! Isä!

KERTTU: Herra on hänen järkensä valon sammuttanut.

LALLI: Ne tulevat tännekin. Ne kiipeävät pitkin kylkiluitani.
(Väistyen.) Pois! Näettekö! Niitä on tuhansia. Tuo, valkea, tuo
punainen, tuo harmaa ... kiskiskis... Kunne kätkeydyn heiltä?

INKO (itsekseen): Kurja mies!

LALLI: Kotavuorelle! Kotavuorelle! (Juoksee ulos.)

Esirippu.

NINIVEN LAPSET

Satunäytelmä

(Naamioita II, 1907)

HENKILÖT:

NINUS I, Niniven kuningas.
ZENOBE, hänen tyttärensä.
INDRA, Intian prinssi.
JONA, profeetta.
VANHA TIETÄJÄ.
AIRUT.
ERAKKO.
VAINAJA.
KOLME PALVELIJAA.
Kansaa, bajadeereja y.m.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kuninkaan puutarha. Oikealla palatsi pilaristoineen. Taustassa
puutarhan portti ja muuri, jonka ylitse näkyy palanen Niniven kaupunkia
loivalla vuorenrinteellä. Vasemmalla taustassa temppelin pääty.

Yö. Palatsi on valaistu juhlaa varten. Esiripun noustessa ukonjyrinää
ja salamoita.

Kansan vanhimmat tulevat saatossa palatsista ja menevät poikki
näyttämön temppeliin.

    Kansan vanhimpain kuoro.

    Aution maan
    antoi Herra meille,
    me teimme sen viinitarhoiksi.

    Myrskyisän meren
    antoi Herra meille,
    me aallot laivoin lannistimme.

    Hehkuvat himot
    antoi Herra meille,
    me valjastimme ne valon varsoiksi.

    Kuoleman kauhun
    antoi Herra meille,
    me voitimme sen mielen viisaudella.

    Maailman tyhjän
    antoi Herra meille,
    me täytimme sen ihmisneron voimalla.

(Ukonjyrähdys. Salamoita. Profeetta Jona ja vanha Tietäjä tulevat
puutarhan portin kautta perältä.)

TIETÄJÄ: Tähän asti sinut saattaa voin, en etemmäksi.

JONA: Jätätkö minut? Juuri nyt kaipaisin minä johdatusta.
(Rukoilevasti.) Isä, täytyykö minun tuonne sisälle?

TIETÄJÄ: Se on Herran tahto. Hän suusi kautta tuomionsa julistaa. Sillä
totisesti sanoo Herra: "Vielä on neljäkymmentä päivää armon aikaa.
Sitten Ninive hukkuu!"

JONA: Tiedän. Tuon sanoi hän unessa minulle. Siksi olen minä jättänyt
yksinäisen majani korvessa, siksi tätä suurta ja kaunista kaupunkia
lähestynyt. – Mutta minun sieluni on syvästi murheellinen.

TIETÄJÄ: Miksi suret?

JONA: Säälin tätä kaupunkia, itken näitä ihania yrttitarhoja, murehdin
korkeita kaaria ja pylväitä, jotka niin uljaasti taivaalle kohoavat ja
Jumalan kunniata kuuluttavat.

TIETÄJÄ: Itselleen on ihminen ne rakentanut. Omaa kunniaansa hän niiden
kautta kuuluttaa. Siksi on Herra päättänyt ne hukuttaa, sillä niiden
synty on pahasta.

JONA: Isä! Jos paha on voinut näin suurta luoda, miksi on Herra
sallinut pahan kasvaa näin suureksi?

TIETÄJÄ: Pitkämielinen on Herra ja aivan hyvä. Hän sallii kasvaa
elonaikaan asti niin nisujen kuin ohdakkeiden. Mutta nyt on tälle
kaupungille elojuhla tullut.

JONA: Enin kuitenkin suren näitä raukkoja ihmisiä, jotka eivät tiedä,
mitä he tekevät, ja joiden siitä huolimatta pitää kuolemalla kuoleman.
Etkö näe, isä, niinkuin lapset he ovat, vielä rikkoessaankin viattomat
ja armaat; tuskin osaavat he oikeata kättä vasemmasta erottaa. Kuinka
voi siis vaatia korven jumala, että he taitaisivat tehdä eron hyvän ja
pahan välillä?

TIETÄJÄ: Juuri siksi on Herra sinulle unessa ilmestynyt. Siksi on hän
sinun kupeesi sonnustanut ja sinut tähän suureen kaupunkiin lähettänyt.
Sillä sinun tulee heille saarnata ja opettaa, että he syntinsä tuntoon
tulisivat.

JONA: Enkö liene liian nuori tähän tärkeään toimeen?

TIETÄJÄ: Nuoret ovat kansan omatunto. Nuorten kautta Jumala tahtonsa
julistaa.

JONA: En tiedä, tokko osaan puhua heille. Minä olen kokematon ja
heikko. Korvessa olen minä kasvanut, kedolla paimenien kanssa
keskustellut, enin kuitenkin korven puiden kanssa ja niiden ikuisten
tähtien, jotka kuluvat yössä majani yllä. Minun puheeni on kova kuin
korven tuuli ja minun sanani karkeat kuin hiekka aavikolla. Kenties en
osaa oikein käyttäytyä vallan saleissa enkä sopivasti heidän sydämiään
satuttaa? Kenties tulevat he nauramaan minun kömpelölle käytökselleni
ja ilvehtimään minun yksinkertaiselle puheelleni. Silloin minä tulen
pilkaksi ja sananlaskuksi kansojen seassa.

TIETÄJÄ: Ihmiset nauravat aina sille, mitä he eivät käsitä, ja
pilkkaavat sitä, mitä he eivät ole ennen kuulleet. Mutta heidän
naurunsa on kuihtuva heidän huulillaan ja heidän pilkkansa on lakastuva
niinkuin heinä, joka tuleen heitetään. Mene rohkeasti! Totisesti on
Herra antanut sinulle voimansa ja väkensä käydä turvallisena vaikka
jalopeurain kesken.

    (Ovat tulleet vasemmalle etualalle. Naidut naiset tulevat
    saatossa palatsista ja menevät temppeliin.)

    Naitujen naisten kuoro.

    Kaunis on ihminen,
    koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla.
    Kauniimpi ihminen on,
    koska koti aidattu on linnun-Iaulupuilla.

    Kaunis on ihminen,
    koska hän haudan unta, unhoitusta halaa.
    Kauniimpi ihminen on,
    koska elon tulikukka poskipäillä palaa.

    Kaunis on ihminen,
    koska mielen maltista hän matkasauvan vuolee.
    Kauniimpi ihminen on,
    koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.

(Ukonjyrähdys. Salamoita.)

JONA: Isä! He laulavat: ihminen on kaunis.

TIETÄJÄ: He juhlivat ja pitävät pitoja itselleen. He uhraavat
alttareilla ja tekevät temppeleitä itselleen, sillä he eivät tiedä,
että Jumala yksin on kaunis.

JONA: Kuinka voi ihminen omaa itseään jumaloida?

TIETÄJÄ: He ovat unhottaneet, että he ovat vain Jumalan kuvat, eivätkä
tiedä mitään itseään korkeampaa. He katsovat maailmasta vain omia
kasvojaan kuin peilistä eivätkä näe ikuisen kauneuden kasvoja, jotka
kaiken luomakunnan valistavat. Siksi he ovat rumat ja saastaiset sinun
Herrasi Jumalasi edessä ja siksi hän on päättänyt heidät kaikki
kadottaa.

JONA: Niin se on. Ei ole mitään kauniimpaa kuin Jumala. Kuitenkin
tuntuu minusta kuin hän olisi kaunis vaan tuolla korvessa: täällä on
ihminen asettanut oman ihanuutensa hänen sijalleen. Hämärä huntu
laskeutuu minun silmilleni: minä en seiso enää Herran kasvojen edessä.

TIETÄJÄ: Seisot oman elämäntyösi edessä, siksi monet ajatukset mieltäsi
myllertävät. On koittanut sinulle korkein hetki, mikä ihmisellä on, se,
jolloin Jumala puhuu hänen suunsa kautta ja kaikki voimat hänessä
huutavat: nyt taikka ei milloinkaan!

JONA: Nyt on se tapahtuva. Hyvästi! Kiitän seurastasi, vanhus. Sinun
sanasi ovat minua ihmeellisesti vahvistaneet.

TIETÄJÄ: Hyvästi!

JONA: Mutta ennen kuin eroamme: virka minulle kuka olet.

TIETÄJÄ: Muukalainen, jonka kaupungin portilla tapasit ja joka opasti
sinua, koska kysyit kuninkaan palatsia. Tuossa se on! Tässä eroavat
askeleemme.

JONA: Enkö koskaan elämässä enää näe sinua?

TIETÄJÄ: Kenties joskus, kun kaipaat saattajaa kautta elämän
sokkeloiden. Nyt tiedät tiesi itse. (Viittaa palatsiin ja menee
hitaasti vasemmalle. Kääntyy ja kohottaa kätensä siunaukseen. Jona
jää miettivänä hänen jälkeensä katsomaan.)

JONA (yksin): Merkillinen vanhus! Iankaikkinen rauha säteili hänen
silmistään.

    (Parvi nuoria poikia ja neitosia huiskahtaa esille palatsista.
    Yhtyvät sen edessä kiihkeään karkeloon.)

    Nuorten kuoro.

    Syksy on tullut ja syysviljat huojuu,
    raskaina rypäleistä puun oksat nuojuu.
    Aik' on syödä, juoda! aik' on naida, huolla!
    Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla!

    Kuumat on suudelmat auringon huulten,
    Kuumempi sylin-anti aron itätuulten.
    Pala, pala, heinä! vieri, vieri, virta!
    Pyhä, pyhä elämän on heiskyvä pirta!

JONA: Seis! Onnettomat! Hetki on lyönyt, koittanut Herran vihan aika.
Pukeutukaa säkkiin, te Niniven tyttäret, ja te, Niniven pojat,
siroittakaa tuhkaa päänne päälle! Sillä totisesti sanoo Herra: "Taivaat
tulevat tiukkumaan ylhäältä ja pilvet satamaan vanhurskautta –"

NUORET nauravat ja menevät käsi kädessä ilakoiden palatsiin.

JONA (yksin): He eivät kuule minua. Minä en osaa haastaa heille. Minun
sanani humisevat kuin tuuli heidän ohitsensa. – Kuinka he näyttivät
nuorilta ja iloisilta! Täytyykö heidän todellakin kuolla? Onko kaikki
hukkuva? – Sanoiko Herra tosiaankin: kaikki?

    (Piilee puun varjoon ja peittää kasvonsa vaipallaan. Rajuilma on
    lakannut, kuu kohoaa yli muurin ja paistaa puutarhaan. Indra ja
    Zenobe ilmestyvät palatsin portaille.)

INDRA: Vihdoinkin saan siis kuulla kohtaloni?

ZENOBE: Pelkään, että se riippuu metsän puiden lehvillä. Hae se sieltä!

INDRA: Metsän puut puhuvat vain sinusta, kaikki lehvät riippuvat vain
sinun riemuksesi. Mitä olisi minulla sieltä hakemista, jos sinä lupaat
aina seisoa vierelläni?

ZENOBE: Pelkään, että lupani kimmeltää kastehelminä kedoilla. Nouda se
sieltä!

INDRA: Kastehelmet heijastavat vain sinua ja kedot kaikki kukkivat vain
sinun kauneuttasi. Mitä olisi minulla sieltä noutamista, jos vastaat,
että olet omani?

ZENOBE: Pelkään, että vastaukseni vierii kuun säteissä ilman kujilla.
Niiltä kysele!

INDRA: Ilmat ilakoivat vain sinua ja kuun säteet kutovat Intian kruunun
sinun pääsi päälle. Oletko minun?

ZENOBE: Pelkään –

INDRA: Miksi pelkäät?

ZENOBE: Pelkään, että kadotan kauneuteni ja minun nuoruuteni nukahtaa
kuin kukka Intian jokien luona. Minä olen täällä onnellinen.

INDRA: Olet täällä kuin tuuli kosteikossa. Etkö tahdo pitkin aavikoita
puhaltaa? Valkea norsuni on kauas kantava sinut. Kun uuvut, näemme unta
laaksoista autuaitten.

ZENOBE: Olen täällä kuin palmu puutarhassa. Joskus tuuli tulee ja
ravistaa sen suortuvia. Mutta silloin se pelkää ja vapisee.

INDRA: Suo, että minä olen se tuuli ja taivutan sinun vartesi
taaksepäin. Etkä ole vapiseva silloin, vaan tunteva turvan ikuisen
povellani.

ZENOBE: Täällä ovat minun linnani ja palatsini, täällä isäini temppelit
ja pyhät puut. Kuinka saattaisin minä erota niistä?

INDRA: Siellä välkkyvät valkeat kirkot tummien lehvien välistä ja
kuunvaloiset virrat marmoriportaita huuhtelevat. Kuinka et sinä sinne
ikävöisi?

ZENOBE: Täällä ovat minun toverini ja leikkikumppanini, täällä tuntee
joka nurmenheinä minut. Kuinka voisin jättää heidät suremaan?

INDRA: Siellä kutsuvat kaikki kummut sinua ja kaikki linnut livertävät
häitä onnellisten.

ZENOBE: Täällä on minun isäni ja äitini, täällä heimoni heleä ihalan
ilman alla.

INDRA: Siellä on ilma kuin yrttitarha ja taivas niinkuin teltta pääsi
päällä. Siellä suuri kansa vartoo kuningatartaan.

ZENOBE: Täällä ovat minun muistoni ja toiveeni, täällä lapsuuteni unet
ja ajatukset.

INDRA: Siellä on ihmis-ajatus ijäinen ja unelma ainainen niinkuin
maailman yö ja päivä. Sillä siellä asuu rakkaus.

ZENOBE: Minä en tiedä, mikä rakkaus on.

INDRA: Kuitenkin ympäröi se sinua niinkuin tuoksu kukkaa. Se sädehtii
sinun silmistäsi, se sinun huuliltasi humisee. Sinä olet omani?

ZENOBE: En tiedä, salli minun miettiä vielä viikko kaksi sitä. Sitten
olet saapa varman vastauksen.

INDRA: Toivoin, että olisin saanut sen nyt.

    (Menee alakuloisena palatsiin. Zenobe nojaa uneksien pylvääseen.
    Jona on peittänyt kasvonsa vaipallaan.)

TIETÄJÄN ÄÄNI (puiden lomasta): Jona, miksi olet piillyt puun varjoon?

JONA: Herra, minä pelkään ja vapisen. Ankara hetki ahdistaa minua.

ÄÄNI: Sinä olet epäuskoinen ja heikko. Enkö antanut sinulle elämän
ajatusta?

JONA: Minun eloni ajatus on samentunut niinkuin kaivo ja minun
varmuuteni mennyt niinkuin pilvi menee. Puun lehvät varjoavat minun
häpeääni.

ÄÄNI: Yön tähdet ovat sinulle tiesi viitanneet. Tunnet Jumalan
kaikkivaltiaan.

JONA: Tahdon oppia oman itseni synnyt.

ÄÄNI: Mikä olet sinä itse? Tomu, ellei Henki puhu sinun suusi kautta.

JONA: Siksi säälittävät tomun lapset minua.

ÄÄNI: Puhalla siis elävä Henki heihin.

JONA: Tomu nousee minua vastaan ja oma henkeni puhuu minun suuni
kautta. Minä olen hukassa!

ÄÄNI: Syvyys on lankeava sinun päällesi ja kaislikko peittävä sinun
päälakesi. Niniven kaupunki on nielevä sinut. Synnin uni on sinut
yllättävä.

JONA: Eikö armahdusta? (Kohottaa käsivartensa kohti taivasta.
Vaitiolo.)

    Zenoben laulu.

    Aika: vierivä kehräpuu.
    Maailma: soiluva salmensuu.

    Rakkaus: aurinko taivahalla.
    Kuolema: pilvi päivän alla.

    Hetki: ihmisen ijäisyys.
    Jumala: sykkivä sydämettyys.

(Jona lähestyy hitaasti palatsia. Zenobe huomaa hänet säpsähtäen.)

ZENOBE: Kuka olet?

JONA: Minä olen murheellinen mies, jota suuri ajatus ahdistaa. Siksi
täytyy minun tuonne sisälle.

ZENOBE (itsekseen): Varmaan joku vaeltava runoniekka. – (Ääneen.)
Myöhään tulet. Kuningas saattoineen menee kohta temppeliin.

JONA: Kenelle on tuo kirkko pyhitetty?

ZENOBE: Se ihannoi ihmisyyttä. Etkö sitä tiedä?

JONA: Mitä on ihmisyys? Sano se minulle, jos voit, Niniven tytär!

ZENOBE: Turhaan tekeydyt niin tuikitietämättömäksi minun edessäni.

JONA: Minä tiedän vaan, mikä on jumaluus. Tahdotko tulla sitä
tuntemaan?

ZENOBE: Tahdot solmita minut sanoissa vaan. Voit kysyä sitä kansani
vanhimmista.

JONA: Minulla ei ole mitään heiltä oppimista.

ZENOBE: Kas niin, nytpä tunnustit kuitenkin olevasi enemmän kuin miltä
näytät, mies. Oletko runoniekka?

JONA: Väkevät aatteet uinuvat kuin ukon vaajat minun povessani. Mutta
minä en löydä niille sanoja.

ZENOBE: Kuinka?

JONA: En sanoja, joita ihmiset ymmärtäisivät. Siksi näet murheen leiman
minun otsallani.

    (Kuningas, Indra y.m. hoviväkeä tulee palatsista.)

ZENOBE: Isä, isä, minä olen löytänyt löytökäisen! Runoniekan, jolla ei
ole sanoja.

KUNINGAS (nauraen): Siispä on hän onnellinen poikkeus vertaistensa
seassa. Sillä useampia olen minä tavannut, joilla ei ollut yhtään
ainoaa ajatusta.

ZENOBE: Hänellä on monta ihanaa ajatusta. Mutta hän ei saa esille
niitä.

KUNINGAS: Olkoon hän siis vieraamme ja oppikoon sanansa sirosti
asettamaan. Kenties sitten tahdomme kuulla häntä. – Mutta nyt on meidän
aika mennä temppeliin. Kansa odottaa meitä.

ZENOBE (Jonalle): Tuletko?

JONA ei vastaa.

KUNINGAS: Hän näyttää todellakin korven kontiolta. Mitä arvelet,
prinssi Intian?

INDRA: Sivistymättömien paimenten seura kedoilta ei miellytä minua.

    (Menevät temppeliin.)

    Kansan kuoro (temppelistä).

    Kuninkahalle
    veisatkaamme,
    iloisalle
    isälle maamme!
    Hältä leivän,
    viinin saamme.
    Kuninkahalle
    keikkukaamme!

    Lait hän laatii,
    ohjaa maamme.
    Ruhtinaalle
    riemuitkaamme!
    Hänen on huoli,
    ilon me jaamme.
    Valtiaalle
    veisatkaamme!

(Jona on jäänyt yksin ja epäröiden keskinäyttämölle sekä peittänyt
kasvonsa vaipallaan. Laulun loppuessa hän säpsähtää, aikoo rientää
pois, pysähtyy ja nousee sitten hitaasti ylös temppelin portaita.)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Huone kuninkaan linnassa. Oikealla taustassa leveä pilari-aukko, jonka
takaa näkyy taivas ja palanen Niniven kaupunkia. Aukko voidaan sulkea
väliverholla. Vasemmalta taustassa vie pilarikäytävä palatsin muihin
huoneisiin. Keskellä näyttämöä alttari. Vasemmalla etualalla leposohva.

Jona tulee perältä rikkaassa itämaisessa puvussa, tukka kammattuna,
parta hyvin hoidettuna ja kauniisti palmikoituna. Koko hänen olentonsa
on hienon hovimiehen. Lukee papyruslehteä kädessään.

JONA (yksin): Maailma, joka ennen oli minulle niin yksinkertainen, käy
nyt päivä päivältä yhä monimutkaisemmaksi minun mielestäni. Mistä se
johtunee?

    (Pysähtyy, panee sormensa nenälleen ja miettii. Puhuu väärällä
    paatoksella ja tekee yleensä sangen koomillisen vaikutuksen.)

Minä tutkin itseäni enemmän kuin milloinkaan ja kuitenkin tuntuu
minusta, ikäänkuin en koskaan olisi ollut oudompi itselleni. Se on
hyvin merkillistä.

    (Laskee kädet ristiin rinnalleen ja miettii. Naurahtaa.)

Ja minä, joka tahdoin yhdellä kädenkäänteellä maailman parantaa!
Hassutusta! Syöksyä korvesta kuin luolakarhu ja möyrytä viattomille
ihmisille! Ihmekö, jos he nauroivat minulle.

    (Peilailee jälleen itseään. Rypistää otsaansa ja koettaa
    näyttää kovin arvokkaalta.)

Nyt ne eivät naura enää. Nyt annan minä ihmisten olla niinkuin he ovat
enkä tyrkytä ajatuksiani kenellekään. Nyt kuuntelee itse kuningas minua
suurella kunnioituksella. Minä väittelen viisaiden miesten kanssa ja
tulen itse päivä päivältä yhä viisaammaksi. (Huokaa.) Mutta minä
huomaan, että minulta puuttuu paljon. Minun tulee vielä paljon tutkia
ja opiskella.

    (Heittäytyy leposohvalle mukavaan asentoon ja lukee hetkisen.
    Käännähtää äkkiä ja puhuu suoraan katsomoon.)

Luonnollisesti minä en ole luopunut johtavasta ajatuksestani. Minä vain
sorvaan ja sovittelen sitä. Minun täytyy sanalla sanoen tehdä se
tarkoituksenmukaisemmaksi. Sillä mitä auttaa, vaikka minä profeteeraan
maailman loppuun saakka, jos ei kukaan ihminen ymmärrä, mitä minä
profeteeraan.

    (Heittäytyy jälleen lukemaan. Kohoaa istumaan ja puhuu taas
    suoraan katsomoon.)

Kuitenkin minä olen profeetta. Minä en ole hetkeksikään unohtanut
suurta ja korkeata kutsumustani. Ninive on sangen turmeltunut
kaupunki, joka käy kohti varmaa perikatoaan. Mutta se on samalla myös
sangen sivistynyt kaupunki, josta profeetallakin voi olla paljon
oppimista. Täytyy koettaa saarnata heille sivistyneen ihmisen tavalla;
se on ainoa tie heidän sydämiinsä. (Huokaa.) Mutta sitä varten täytyy
minun vielä paljon viisastua, viljellä järkeäni ja sydäntäni ja
varsinkin perehtyä perinpohjin eri kansojen ynnä aikakausien
käsityskantoihin hyvästä ja pahasta. Tärkein kaikista on kuitenkin
oppia puhetaidon alkuperusteet.

    (Nousee, ottaa esille peilinsä, tekee liikkeitä ja kasvojeneleitä.)

Asia ja aate sellaisenaan ei vielä merkitse mitään. Kaikki riippuu
siitä, kuinka se esitetään. Sitäpaitsi ovat ihmiset otettavat
yksilöinä, kukin erikseen, eikä joukoissa, kuten niin monet tuhannet
profeetat tähän saakka ovat tehneet. Mutta se vaatii ihmistuntemusta.
Sitä varten tulee minun lähestyä heitä, veljestyä heidän kanssaan ja
olla heidän vertaisensa. Siten opin minä puhumaan kullekin heistä
heidän omalla kielellään ja käyttämään saarnoissani niitä puheenparsia,
joita he parhaiten ymmärtävät. Luonnollisesti en siten ehdi saada monta
pelastetuksi, mutta ne käännän sitä perusteellisemmin. Ja kuka tietää,
vähitellen, vähitellen yhä useampia...

Pääasia, etten noin suoraan ja oikopäätä tuomitse ketään. Jos mieli
profeetan onnistua meidän aikoinamme, tulee hänen ennen kaikkea olla
täysin suvaitsevainen. Hänen tulee olla lempeä ja hyvä, ottaa osaa
ihmisten iloihin ja suruihin, saavuttaa heidän luottamuksensa ja
kenties, jos suuri asia niin vaatii, myös tehdä pikkusen syntiä heidän
kanssaan, tietysti noin vaan näön vuoksi. Sitä paremmin saavuttaa hän
heidän luottamuksensa. Synnin ja hilpeän leikin lomassa voi myöskin
silloin tällöin viskata heidän sydämiinsä jyvän, joka kantaa kultaisia
tähkäpäitä.

Oikeastaan ei pitäisi vaatia mitään keneltäkään, ainoastaan ymmärtää.
Sehän se juuri lieneekin sivistystä.

    (Istuu takaisin sohvalle ja selailee papyruslehtiään.)

Hm, kaikkea nyt ei tietysti voi ymmärtää eikä anteeksi antaa, kuten
esim. suoranaista siveettömyyttä. Sellaista on tuomittava, ja
tuomittava ankarasti, ellei satu nimittäin aivan lieventäviä
asianhaaroja ilmestymään.

    (Haukottelee. Heittäytyy lepäävään asemaan.)

Sivistyneenä ihmisenä voi profeettakin tulla varsin hyvin toimeen
maailmassa. Siten saattaa hän vaikuttaa myös oikeuden ja totuuden,
tapojen puhtauden ja kaikkinaisen hyvän edistämiseksi, kenties vielä
paljon enemmän kuin pysymällä raakana yltiöpäänä.

    (Haukottelee.)

Fanatismi on hyvin rumaa.

    (Haukottelee. Koettaa vielä lukea papyruslehteä.)

Luulen, että on ukkosta ilmassa. Minua väsyttää. Enempi ajatteleminen
olisi itsensä kiduttamista; ja siitä on sivistyneen ihmisen enemmän
kuin mistään itsensä varjeltava.

    (Yhä uneliaammin.)

Ninive on kaunis kaupunki. Olisi sääli, jos Herra hävittäisi sen. Mitkä
kirjastot! Mitkä taidekokoelmat! Tulisi ikuinen vahinko koko maailman
kulttuurille, jos ne hukkaan joutuisivat.

    (Korjaa asentoaan.)

Ihmiset ovat käännyteltävät yksitellen. – Tuon nuoren kuninkaantyttären
käännyttäisin minä hyvin mielelläni.

    (Nukkuu. Kuningas ja Zenobe tulevat perältä.)

KUNINGAS: Prinssi Indra kysyy joka päivä minulta, onko hän saapa sinut
omakseen. Minkä vastauksen annat hänelle?

ZENOBE: Isä! Minun tekee mieli leikkiä vielä.

KUNINGAS: Lienet liioin leikkinyt jo?

ZENOBE: Vuoden kaksi tahdon vielä karkeloida.

KUNINGAS: Pelkään, ettet aina valitse ilojasi. – Mikä on esim. tuo
raakalainen, jonka olet tuonut palatsiini?

ZENOBE: Hän on minun prinssini erämaasta, taatto kulta. Eikö hän
miellytä sinua?

KUNINGAS: Hän on hirveä mies. Onko hän runoniekka?

ZENOBE: Hän! – (Nauraa.) Hänessä ei ole runoilijaa niinpaljon kuin minun
kengänkannassani.

KUNINGAS: Kuitenkin sanoo kansa häntä profeetaksi.

ZENOBE: Sitten hän on väärä profeetta. Minä kierrän hänet pikkutillini
ympärille.

KUNINGAS: Varo valkeata sormeasi! Sillä hän tuntuu minusta todellakin
sangen sivistymättömältä.

ZENOBE: Minä olen kyllä hänet kesyttävä.

KUNINGAS: St! Siinä mies, josta puhumme.

ZENOBE: Hän nukkuu. – Heitänkö huntuni hänen ylitsensä?

KUNINGAS: Anna hänen olla! Raakalaiset ovat nukkuessaan onnellisimmat.

ZENOBE: Mitä pidät hänen ulkomuodostaan?

KUNINGAS: Kaunis hän ei ole, jumala paratkoon. Kuitenkin on hänen
kasvoissaan jotakin miellyttävää. Minä luulen, että hän on hyvä mies.
Kuulin jonkun sanovan, että hänen pyhyytensä maine on suuri
Mesopotamian heimojen seassa.

ZENOBE: Näetkö, että hän on vaihtanut pukuaan? Hän on myös ruvennut
kampaamaan tukkaansa ja palmikoimaan partaansa niinkuin hienoin
hoviherra. (Nauraen.) Hyi! Hän lemuaa jo tänne saakka hajuvesille!

KUNINGAS: Ennen tuoksui hän vuohipukilta. – Katso, hänellä on
papyruslehti kädessään! Lukeeko hän?

ZENOBE: Hän harrastaa uskonnonfilosofiaa ja tutkii meidän vanhoja
jumaluustarujamme. Saatpa nähdä, että hänestä vielä tulee hyvin oppinut
mies. Silloin on oleva suuri kunnia meidän huoneellemme, että hän on
asunut täällä.

KUNINGAS: Kiitän kunniasta. – Mutta mitä vastaan minä Intian
ruhtinaalle?

ZENOBE: Hän voi odottaa huomiseen.

KUNINGAS: Miksi? Etkö voi sanoa sitä tänään?

ZENOBE (nauraen): Enhän tiedä, mikä mieleni huomenna on.

    (Menevät oikealle. Tietäjä tulee esille erään verhon takaa,
    lähestyy Jonaa ja kohottaa kätensä hänen ylitseen. Jona
    ääntelee unissaan.)

TIETÄJÄ: Nuo neljäkymmentä päivää ovat nyt kuluneet. Missä on minun
kunniani, kysyy Herra.

JONA (unissaan): Mitä – pitää minun – tekemän?

TIETÄJÄ: Nouse! Vielä on aika. Mutta mitäs teet, se tee pian! Sillä
tänä päivänä Ninive hukkuu.

JONA: Se – oisko loppu?

TIETÄJÄ: Etkö kuule, kuinka rajuilma lähestyy? Jo pilvet jylisevät
Herran tuomiota. Nouse! Julki huuda siis, mitä tunnet rinnassasi!

JONA: Herra! – Elleivät he kuule?

TIETÄJÄ: Niin syy ei sinun. Olet tehnyt tehtäväsi.

JONA: Kenties – lempeydellä – voisin heidät käännyttää?

TIETÄJÄ: Seisot kukkulalla, he laaksossa. He nouskoot, sinä ällös astu
alemmaksi!

JONA: Mutta – jos he – hukkuvat?

TIETÄJÄ: Miksi epäröit enää? Nouse! Ken suurta aikoo, ei sovi sen surra
kaupunkien kuolemaa.

JONA (tuskallisesti): Minä – en voi.

TIETÄJÄ: Kuinka?

JONA: Minä olen ihminen ihmisten seassa. Kuinka voisin minä heille
tuomiota julistaa?

TIETÄJÄ: Sokaistu mies! Kuitenkin olit sinä syntynyt profeetaksi. Nyt
on Herra ottava pois sinulta sinun pyhän kutsumuksesi eikä sinulla ole
yhtään elämän ajatusta enää.

    (Poistuu. Jona heräjää huudahtaen. Zenobe tulee oikealta. – Koko
    edellisen vuoropuhelun aikana on kuulunut etäistä ukonjyrinää. Nyt
    alkaa ilma pimetä.)

ZENOBE: Sinä huusit, profeetta!

JONA: Pois! Pois!

ZENOBE: Minne?

JONA: Korpeen! Pakoon kuolemaa!

ZENOBE: Sinun muotosi on muuttunut ja sinun suusi puhuu sekavia sanoja.
Mitä on tapahtunut?

JONA: Pois! Pelasta itsesi ja pakene! Sillä tänä päivänä Ninive hukkuu!

ZENOBE: Sinä olet mieletön. – Lähdetkö todellakin takaisin erämaahan?

JONA: Seuraa minua!

ZENOBE: Sinua? Minne?

JONA: Kauas täältä! Pois alta tulevaisen vihan!

ZENOBE: Mikä ajatus!

JONA: Zenobe, Niniven tytär! Tahdotko pelastua? (Tarttuu kiihkeästi
hänen käteensä.)

ZENOBE (nauraen): Profeetta, älä unohda kutsumustasi!

    (Irroittaa itsensä hänestä. Jona katsoo häneen jähmettyneenä.)

JONA: Hän nauroi! Hän nauroi! – (Katkerasti.) "Profeetta, älä unohda
kutsumustasi!" – (Peittää kasvonsa vaipallaan.) Sinäpä sen sanoit.

ZENOBE: Menetkö?

JONA: Nyt tiedän, mikä on tekoni.

    (Syöksyy oikealle. Ilma hämärtyy yhä enemmän.)

ZENOBE (itsekseen): Mikä metsäkarju! – Mutta kuinka täällä on niin
pimeätä?

KUNINGAS (tulee kiireesti): Tyttäreni! Sulje uudin nopeasti. (Vetää
verhon pilari-aukon eteen.) Sytyttäkää tulet! Rajuilma on noussut
korvesta ja lähestyy kaupunkia. Tulinen hiekka täyttää kadut ja ilman.
– Joutuin! Nopeasti! Minä tukehdun! – Soittoa! Karkeloa!

    (Palvelijoita juoksentelee edestakaisin.)

1:NEN PALVELIJA: Kaikki soihdut sammuvat linnassa eikä mikään huilu
helise enää. Tanssijattarien huntu käy lyijynraskaaksi heidän
hartioillaan. He eivät jaksa jalkaa maasta kohottaa.

KUNINGAS: Lähettäkää sana nopeasti erakoille kedoilla ja ketojen
luolissa. Tiedustakaa heiltä, mitä tämä pilvi merkitsee.

2:NEN PALVELIJA: Kaikki erakot kedoilta ovat paenneet ja tulevat
tännepäin. Kauhu on vallannut paimenet karjoineen. Kaikki syöksyvät
sikin sokin kohti kaupunkia.

KUNINGAS: Temppeliin! Temppeliin!

3:S PALVELIJA: Temppelien ovet ovat sulkeutuneet jyrinällä eikä kukaan
saa auki niitä. Kansa luulee, että se on maailman loppu!

KUNINGAS: Sytyttäkää tuli kodin alttarille! Kotiliesi on meitä
suojeleva.

    (Palvelijat tekevät tulen alttarille. Liekki leimahtaa, näyttämö
    valkenee. Erakot saapuvat laulaen yksitoikkoista säveltä.)

    Erakkojen kuoro.

    Kaupin on ahnahan
    tarina: kuultu:
    harhaili maita
    ja meriä myöten,
    suistamot sukelsi,
    helmiä etsi,
    aartehen löysi,
    onnea ei.

    Sanaarin ylvään
    on laulettu satu:
    karkasi orhin
    korskuvan selässä,
    löi vihamiestä,
    ystäviäkin,
    valtikan löysi,
    onnea ei.

    Neien on virman
    virketty arpa:
    huulin hän hehkuvin
    kisahan kiiti,
    heimoa nosti,
    huntua heitti,
    lempeä löysi,
    onnea ei.

    Laulujen miehen
    on kivessä kirja:
    valvoi yöt,
    päivät unta näki,
    matkasi ihalat
    ilman rannat,
    mainehen löysi,
    onnea ei.

    Tietäjän viisaan
    on elämä tuttu:
    vuodesta vuoteen
    korvessa istui,
    jäykkeni jänner,
    otsa uurtui,
    aattehen löysi,
    onnea ei.

ZENOBE (väristen): Isäni, keitä nuo ovat?

KUNINGAS: Ne ovat tietäjiä erämaasta, jotka pakenevat Jumalan tuulen
tieltä. Varmaan on tämä maailman loppu.

    (Äidit tulevat kantaen olkapäillään hedelmä- ja kukkakoreja.
    Heidän jälestään kansaa kaikenlaista.)

    Äitien kuoro.

    Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi!
    Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle,
    köyhälle loistat,
    lohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan.
    Painavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään,
    murhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa;
    syntyen sinulta
    saamme me katsehen kirkkaan;
    elämän teillä
    oot kova kallio keskellä kuohuja, merta;
    kuoleman aution tullen
    liekutat meille viimeisen, vaikean viestin
    rannoilta viidan
    vihertäviltä.
    Korkea, oi kotilies! pala siunattu liekki!

(Uhraavat. Liekki alttarilla hämärtyy.)

    Erakkojen kuoronjohtaja.

    Hiilos himmenee,
    vilkkuvat sini-salaperäiset virvat,
    nousevat kangastuksina kaukaa
    suvun alku-äitien ammoiset tarinat;
    olentosi lähteet
    aukeaa,
    yksilön rajat raukeaa,
    onkalot perittyjen ominaisuuksien,
    kuilut kuolleiden
    kouristaa,
    aivojen outojen, villien luomat kummitus-ihmeet,
    näyt näkemättömät,
    sadut sanomattomat;
    pauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro.

(Alttarin keskeltä kohoaa Vainaja, jota näkymätön, mumiseva kuoro
säestää. Näyttämö on hämärtynyt. Kansa polvistuu kauhuissaan.)

ZENOBE: Isä! Katso!

KUNINGAS: Vainajat ovat lähteneet haudoistaan. Totisesti on tämä
Jumalan päivä.

    Vainajien kuoronjohtaja.

    Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi,
    valhetta vanhempain koti kultainen, kallis,
    taruja työ, hyve, totuus,
    juttuja jumalten lait, runon raikuva kangas.
    Sua syytämme
    tuli turmion!
    Sua kiroomme
    lieska helvetin!
    Sulle uhrasimme
    unemme, vaivamme,
    sulle kannoimme
    hikemme, heelmämme,
    heijastit höyhensaaria, untuvapatjoja,
    antoi elämä
    paatisen penkin,
    kuolema multaisen mättään.
    Kirottu, oi kotilies! säen pettävä, sammu!

(Tuli sammuu kodin alttarilla. Näkyy vain sininen, kaamea kajastus,
joka tulee kuin tuonen onkaloista.)

    Erakkojen kuoronjohtaja.

    Tukkani nousee,
    kauhu selkäpiitäni karmii,
    on kuin siirtyisi seinät ja katto,
    kuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta.

    Vainajien kuoro (näkymättömänä).

     Suuri on
     urhojen yön ympäripiiri,
     pieni on
     auringon, kuun kultainen tanner,
     autio on avaruus, tosi talvi on yksin,
     kaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä tyhjyys,
     josta me tulimme,
     jonne me menimme,
     missä me enimmän aikamme elimme.

     Erakkojen kuoronjohtaja.

     Aukaisen uksen,
     syöksyn tuiskuhun, tuuleen.

(Erakot pakenevat kauhistuneina perälle. Vainaja häviää. Jona,
alkuperäisessä profeetan puvussaan, sauva kädessä, saapuu oikealta.
Vetäisee pois verhon, joka peittää pilariaukon. Taivas on veren
punainen. Kaikki kansa parahtaa polvillaan.)

JONA: Kuulkaat, kaikki kansat, sinä maa ja kaikki kuin siinä on, sillä,
katso, Herra lähtee sijastansa ja polkee korkeuksia.

Ja vuorten pitää sulaman hänen allansa ja laaksojen halkeeman hänen
äänestänsä. Sillä näin puhuu Herra:

"Minä olen tekevä Niniven kiviraunioksi kedolla, joka pannaan viinamäen
ympärille. Ja minä vieritän sen muurit laaksoon ja särjen perustuksiin
asti maahan."

Kansa, sinun on pakko valittaa ja parkua, sinun tulee riisuttuna ja
alasti käydä; sinä olet valittava niinkuin louhikäärmeet ja murehtiva
niinkuin nälkäkurki.

Lankea tomuun, sinä kauniin kaupungin tytär, häpiällä paljastettu,
sillä hyvät ovat maasta kadonneet.

Valjastakaa ratasten eteen liukkaat hevoset, te Niniven miehet.
Kuitenkaan te ette vältä Herran tuomiota; sillä tämä kaupunki pitää
kynnettämän niinkuin pelto.

Kuningas, tee pääsi paljaaksi ja keritse sinus sinun kauniiden lastesi
tähden; sillä tänä päivänä Ninive hukkuu.

KUNINGAS: Armahda minua, Herra! Suuret ja pienevät puhuvat minun suuni
kautta. Me kadumme!

KANSA (voihkien ja valittaen): Me kadumme!

JONA: Ei armahdusta enää. Hukkukaa! Jo pilarit horjuvat, jo palatsit
pohjiltaan vapisevat. Hukkukaa!

    (Kohottaa sauvansa. Kansa lepää maassa otsallaan. Kuningas
    ja Zenobe polvillaan vasemmalla etualalla. Heidän vieressään,
    äärimmäisenä vasemmalla, Indra, seisoo pää pystyssä, käsivarret
    ylpeästi ristissä rinnan yli.)

ZENOBE: Etkö polvistu, prinssi Intian?

INDRA: En.

ZENOBE: Etkö edessä kuoleman Herrankaan?

INDRA: En.

ZENOBE: Luulin, että rakastit minua.

INDRA: Niin teen.

ZENOBE: Lankea siis maahan ja rukoile, ettet hukkuisi ja me kaikki
sinun kerallasi!

INDRA: En voi itseäni alentaa.

ZENOBE: Etkö usko, että tämä on maailman loppu?

INDRA: Uskon, mitä näen: että rajuilma on ohitse.

    (Taivas valkenee. Linnut visertävät puutarhassa. Lempeä
    päivänpaiste virtaa huoneeseen. Kansa puhkeaa riemuhuutoihin.)

KANSA: Aurinko! Aurinko! Herra on meitä hyvästi armahtanut.

JONA (vaipuen kokoon): Ah!

KUNINGAS: On uhrattava kaikilla alttareilla ja kiitosvirret taivaalle
viritettävät. Sillä Herra on kuullut meidän rukouksemme. Temppeliin!
Temppeliin!

    (Menee. Kaikki, paitsi Zenobe, seuraavat häntä. Jona
    oikealla taustassa on peittänyt kasvonsa vaipallaan.)

ZENOBE (häntä lähestyen): Profeetta! Siunaa minua!

JONA (tuskallisesti): Minä olen väärä profeetta.

ZENOBE: Sinä olet profeetta. Sinun sanasi leimusivat niinkuin lieska
ja sinun ajatuksesi virtasivat niinkuin veri minun sydämeeni. Nyt olet
sinä oikea runoniekka.

JONA: Mutta minun ennustukseni ei käynyt toteen.

ZENOBE: Kuitenkin uskoi kaikki kansa sinuun kun sinä puhuit. Eikö se
riitä sinulle?

JONA: Luuletko, että he todellakin käsittivät minut?

ZENOBE: Sinä näit sen heidän silmistään. Profeetta, salli että suutelen
sinun lievettäsi!

JONA: Mikä olen minä? Tuuli korvesta, joka on eksynyt kaupunkiin.

ZENOBE: Minä olen kaivo Niniven kaupungin kadulla. Etkö tahdo katsoa
minussa kuvaasi?

JONA: Minä halajan takaisin sinne, missä päivä paahtaa ja yön tähdet
valvovat ylitseni.

ZENOBE: Yö ja päivä kimmeltävät minun helmassani. Etkö tahdo ottaa
minua kerallasi? (Suutelee häntä.)

JONA: Tahdon syöksyä sinun syvyyteesi. Meri, peitä minut!

ZENOBE: Päivä on pudonnut mereen. Kaikki aallot palavat purppurassa.
(Heittää huntunsa hänen ylitseen.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Erämaa. Oikealla etualalla kallioita ja louhia. Hiukan taempana
vasemmalla yksinäinen palmu. Taustassa hiekka-aavikko, joka yhtyy
taivaanrantaan.

Jona ja Zenobe tulevat taustasta oikealta.

ZENOBE: Minä olen väsynyt. Minä en jaksa enää.

JONA: Tähän emme voi yöpyä. Meidän täytyy eteenpäin. Mutta pelkään,
että luolani on vielä kaukana. Meidän täytyy kiirehtiä.

ZENOBE: Minun on nälkä ja jano.

JONA: Minunkin kitalakeni on polttava kuin tuli. Mutta meidän täytyy
jaksaa. Jos tähän jäämme, joudumme jalopeurain saaliiksi.

ZENOBE: Minun matkani pää on tässä. Minä en jaksa.

JONA: Jos rakastat minua, niin tule!

ZENOBE: Sinua rakastan, mutta jos tää on rakkautta, on se minua
voimakkaampi. Se painaa, maahan murtaa minut.

JONA: Tämä on elämää päivänpaahtavata. Minun elämääni.

ZENOBE: Ah! – (Vaipua maahan.) En kestä elämääsi.

JONA: Yksin kestin, mitä nyt en kaksin kestä. Toinko sinut korpeen
kuolemaan?

ZENOBE: Salli minun uinahtaa sinun povellesi. Niin uneksin minä siksi
kuin yö tulee.

    (Jona polvillaan hoitelee häntä. Zenobe sulkee silmänsä
    väsyneenä.)

JONA (epätoivoissaan): Vinoon paistaa jo päivä. Kuitenkin on kuin sen
säteet tulta tupruttaisivat. Zenobe, miksi seurasit minua erämaahan?

ZENOBE: Minä rakastan sinua.

JONA: Nyt kuolet tähden rakkautesi.

ZENOBE: Se minulle suurin hekkuma on.

JONA: Etkö kadu että jätit isäsi linnat ja yrttitarhat, joissa
suihkulähteet sinulle viileyttä leyhyttivät?

ZENOBE: Sinun kasvosi ovat minun yrttitarhani ja sinun sanasi minun
suihkulähteeni, jotka minua virvoittavat.

JONA (epätoivoissaan, kädet kohti taivasta ojennettuina): Mutta minua
ei lohduta mikään. Mistä hoivaa juon suuriin suruihini? Näinkö
voimatonna tulee nähdä minun sortuvan ainoan, joka maan päällä rakasti
minua? Ei ole totta, kuten sanotaan, että suru jakaen sulaa. Se kasvaa,
karttuu, kumpikin puoli on kaksi vertaa raskaampi kuin koko.

ZENOBE: Puhu! Sinun äänesi helisee kuin huilu minun korvissani. Puhu
enempi! Kerro luolastasi, jota kohden saatat minua. Onko kaunis
luolasi?

JONA: On, jos on sen asukkaan mieli kaunis.

ZENOBE: Tuikkivatko tähdet siellä?

JONA: Tuhannet, ja jokainen niistä on Herran silmä.

ZENOBE: Laulavatko linnut siellä?

JONA: Linnut? – En ole koskaan kuullut niitä.

ZENOBE: Miksi et?

JONA: Muut virret ovat minun korvissani kohisseet, yön laulut,
jalopeurain äänet ja kähinä käärmeiden myrkyllisten. Ne ovat minua
nuorna uneen tuudittaneet.

ZENOBE: Mutta päivällä? Ei liene aina yö luolassasi?

JONA: Päivät katsoin minä maan ja ilman ääriin. Sieltä tulivat ijäiset
ajatukset.

ZENOBE: Eivätkö tulleet pyörretuulet?

JONA: Minun huoneeni oli Herra.

ZENOBE: Suojasiko hän myös päivän paahteelta sinut?

JONA: Hän kasvatti puun lehvät ylitseni. – Suljetko silmäsi, armas?

ZENOBE: Hyvää yötä. Minua nukuttaa. (Painaa päänsä hänen povelleen.
Jona katselee häntä kauhuissaan.)

JONA: Hänen unensa on unta kuoleman. – Herra, koska sallit päättyä
koettelemuksen ajan? Minä en enää ymmärrä sinua. Tosi on, että olen
tehnyt paljon pahaa enkä ansaitse sinun suurta armoasi. Mutta hän
uskoi! Hän katui! Hän otti päälleen ankaran aatokseni niinkuin olisi se
ollut keveä höyhen vaan. Miksi häntä rankaiset siis minun kerallani? –
Mitä näen minä? Palmu! Rikas ja ruhtinaallinen!

ZENOBE: Miksi herätät minut? Jo vaelsin laaksoissa autuaitten.

JONA: Näetkö? Herra on meille puun erämaahan kasvattanut. Nouse! –
(Johtaa Zenoben puun juurelle.) ja sen alla lähde läikkyväinen!
Ylistetty olkoon Hänen nimensä.

ZENOBE: Anna minun juoda!

JONA: Juotan sinua omasta kädestäni. – (Kumartuu. Lähde juoksee kuiviin
hänen edestään.) Mitä? Kuinka? Lähde juoksee pois ja minun sormeni
harovat polttavaa hiekkaa.

ZENOBE: Anna minulle hedelmä syödäkseni!

JONA: Sen saat. Pudistan puuta ja se on sinun syliisi vierähtävä. –
(Pudistaa puuta. Hedelmä putoaa.) Katso! Laupias on Herra ja aivan
hyvä. Ei hän hylkää eksyväistä, vaan johdattaa hänet niinkuin paimenet
kedolla kaitsevat karjojaan.

ZENOBE (puraisten hedelmää): Sinun hedelmäsi on karvas.

JONA (pudistaa puuta; kuivanut lehti putoaa hänen eteensä): Jumala
vanhurskas! Pilkkaatko minua? Puu on kuivanut ja mätä! Ensimmäinen
tuuli on sen oksat tyhjiksi karistava.

    (Repäisee vaatteensa ja siroittaa epätoivoisena hiekkaa
     hiuksiinsa.)

Kirottu olkoon päivä, jona synnyin, ja kirottu hetki, joka sai minut
jumaliin uskomaan! Kautta pitkien päivämatkojen he inehmon johdattavat
ja syöksevät hänet surmaan, silloin kun hän on päämääräänsä pääsemässä.
He antavat meille suuret ajatukset, mutta vaan, että me niiden kautta
itseämme vaivaisimme ja häpeään tulisimme. Liekit lempeät he syttävät
sydämissämme, mutta vaan että kuolisi kaikki, mitä me ennen rakastimme,
ja me itse palaisimme niinkuin ruoho kedolla. Kunnian korkeudet he
meidän silmiimme heijastavat, mutta vaan, että me jättäisimme kotimme
ja syntymäsijamme ja rientäisimme kuiluihin, jotka niiden alla ovat.
Autuas se, joka eli niinkuin eläin eikä tiennyt muuta kuin nälkänsä ja
janonsa. (Pitkä vaitiolo. Nousee ylös ja katselee Zenobea, joka on
nukahtanut palmun juurelle.)

Hän on kuollut.

Pian päivä painuu. Yö yllättää.

    (Ristii kätensä.)

Koska on tahtosi, Herra, että tähän kaadun, niin kuule siis, mikä on
viimeinen sanani sinulle: minä olin onnellinen, niin kauan kuin en
tuntenut sinua. Mutta siitä asti kuin sinä tulit minun tyköni ja
herätit minussa minun hehkuvan ajatukseni, on minun elämäni ollut kuin
myrsky ja pyörrehiekka, jota tuulet ajelevat.

TIETÄJÄN ÄÄNI (kallioiden välistä): Jona! Jona!

JONA: Haastoitko jotakin, Herra? Kenties olet sinä pitkämielinen ja
aivan hyvä. Mutta minä en ymmärrä sinua. Miksi teit minut vääräksi
profeetaksi? Miksi lähetit minut Niniven kaupunkiin, vaikka minun
sieluni kauhistui niin suurta kadotusta? Miksi säälit heitä, silloin
kun minä en säälinyt heitä? Miksi et säälinyt, silloin kun minä säälin?

TIETÄJÄ (näkyy): Tokkohan nyt oikein vihastut, Jona?

JONA: Isäni! – Katso: tuossa näet kukkani kuihtuneena.

TIETÄJÄ: Hän nukkuu. Etkö näe, että hänen povensa nousee ja laskee kuin
lapsen? Syvä uni on häntä virkistävä.

JONA: Kuitenkin on meidän erämaahan kuoleminen. Jos tiedät tien
luolalleni, niin neuvo! Siellä eläisimme onnellisina.

TIETÄJÄ: Oman luolasi ovella seisot. Etkö tunne näitä kallioita?

JONA: Kasvoi palmu korkea majani edessä. Miksi on Herra minun puuni
kuivattanut?

TIETÄJÄ: Se kuivui silloin, kun oma voimasi väheni ja sinä yhdyit
Niniven lasten ystäväksi.

JONA: Läikkyi lähde kultainen alla palmupuuni. Miksi on Herra sen
maahan hylkyttänyt?

TIETÄJÄ: Se juoksi hietaan silloin, kun sinun pyhä järkesi sameni ja
sinä suutelit Niniven tyttäriä.

JONA: Yksi oli palmu poloisella, yksi lähde läikkyvä onnettomalla:
Zenobe. Miksi tahtoo Herra hänet korpeen hukuttaa?

TIETÄJÄ: Sinä säälit häntä siis niin suuresti?

JONA: Säälin, isä.

TIETÄJÄ: Oletko antanut elämän hänelle?

JONA: En.

TIETÄJÄ: Oletko hänet ruokkinut taikka vaatehtinut?

JONA: En.

TIETÄJÄ: Mutta tuon poskien punerruksen lienet kuitenkin antanut
hänelle?

JONA: En.

TIETÄJÄ: Et silmäripsien yötäkään? Et suortuvien suurta kaunistusta?

JONA: En mitään.

TIETÄJÄ: Hän oli vielä äsken aivan vieras sinulle?

JONA: Oli.

TIETÄJÄ: Katso: kuitenkin soimaat sinä Herraa siitä, että hän on
säälinyt niin suurta kaupunkia, jossa asuu monta tuhatta ijäistä
ihmistainta. Puun yhden surmaa suret ja herjaat Herraa Jumalaasi siitä,
että hän on niin monta pyhää puuta armahtanut: tuhat ja taasen tuhat
katuvaa ihmislasta, joista hän on jokaisen ruokkinut ja vaatehtinut.

    (Airut tulee. Orjat hänen jälestään kantavat raskaita
    säkkejä ja lippaita.)

AIRUT: Tervehdin teitä, pyhäiset miehet. Suutelen maata, jota on
koskenut Jumalan valittujen kantapää. (Lankeaa maahan polvilleen ja
koskettaa maata otsallaan.)

TIETÄJÄ: Mitä tahdot?

AIRUT: Etsin Jonaa, jota Niniven profeetaksi kutsutaan.

JONA: Tekeekö hän pilkkaa minusta? Pois!

AIRUT: Jumala varjelkoon, jos syystä, jota en tiedä, mielesi
vihoittanut olen. Anteeksi anna se minulle! Taitamattomuudesta se on
tapahtunut, ei pahasta tahdosta. Mutta salli minun kysyä sinulta:
oletko Jona, Niniven profeetta?

JONA: Pitääkö minun vielä ennen kuolemaani konnain suusta tuomioni
kuuleman! – Se olen, jota etsit.

AIRUT: Kolmasti kumarran minä maahan sinun edessäsi, o suuri profeetta.
Käännä kasvosi armollisesti minun puoleeni, että päivä paistaisi päälle
tomun orjan.

JONA: Kuka olet?

AIRUT: Olen vähäisin sen Herran palvelijoista, jonka kuulutat kunniaa.
Mutta ne ovat minua ylhäisemmät jotka ovat minut lähettäneet.

JONA: Nouse! Puhu!

AIRUT (nousee): Airut olen Niniven kuninkaan. Hän haastaa minun suuni
kautta: "Syntiin syvälle lankesin. Jo oli tulossa tuomioni. Silloin
Herra johdatti miehen siunatun minun palatsiini, joka osoitti oikean
tieni minulle." – Nää lippaat hän sinulle lähettää.

JONA: Kuinka?

AIRUT: "Vähäinen vähäisen lahja on", hän sanoo, "mutta sitä ällös
halveksu, o suuri profeetta!" – Myös kansa, jonka päästit synnin ikeen
alta, siunaa sinua. He sinulle nämä hedelmäkorit lahjoittavat.

ORJAT kantavat esiin lahjoja.

JONA: Mitä on minulla tekemistä Niniven lasten kanssa?

AIRUT: Olet oikeassa, suuri profeetta! Sinä olet niin paljon ylempänä
heistä kuin taivas on maasta erotettu. Mutta Niniven lapset ovat
säkkiin pukeutuneet ja Niniven kaupunki on tuhkahuoneeksi muuttunut. He
katuvat. Ja he kaikki kunnioittavat sinua jumalanaan.

JONA: Mitä sanot?

AIRUT: "Jumalat ovat astuneet alas maan päälle ja tulleet ihmisten
lasten vertaisiksi." – Niin he sanovat. He toivovat takaisin sinua
Niniveen.

JONA: Ninive ei hukkunut!

AIRUT: Siksi että sinä armahdit sitä. – Saavu, o suuri profeetta, tule
kautta kaikuvien kunniaporttien! Me tahdomme kaikki sinua palvella ja
kumartaa.

JONA: Minä olen väärä profeetta.

AIRUT: Olet oikea profeetta: ankara sanoissa, mutta lempeä töissä.

JONA: Isäni! Kuuletko, mitä hän sanoo?

TIETÄJÄ: Elämä koettelee sinua, ennen kuin eroat siitä.

JONA: Ah, kuinka armaat ovat väsyneelle elämän koetuskivet! – (Sulkee
silmänsä ja nauttii hetken hurmausta. Sitten kiivaasti.) Mene! Mene!
Milloinkaan minä en enää näe Niniven kaupunkia.

AIRUT: Myöskin Indran, Intian prinssin, lähettiläs olen. Hänen
karavaaninsa seisoo tuolla aavikolla. Hän puhuu: "Zenobea etsin,
tytärtä Niniven kuninkaan. Koska kerrotaan hänen kanssasi korpeen
paenneen, niin osoita tie minulle hänen tykönsä, että voisin viedä
hänet kotiini pyhien virtojen pyörtehille."

JONA (kiihkeästi): En! En!

TIETÄJÄ: Kerran viimeisen koettelee elämä sinua.

ZENOBE (ääntelee unissaan): Indra, Intian prinssi. – Jo tulen, jo
tulenkin. –

JONA (sisällisen kamppailun jälkeen): Hän lepää tuossa.

AIRUT: Kiitän sinua, o suuri profeetta!

    (Orjat kantavat hänen viittauksestaan pois Zenoben.
    Airut menee.)

TIETÄJÄ: Ole siunattu Herran nimeen! Nyt katkesivat tomun kahleet
sinulta.

JONA: Olenko profeetta?

TIETÄJÄ: Olet se, miksi sydämesi sinut todistaa.

JONA: Olen ihminen niinkuin hekin.

TIETÄJÄ: Nyt olet Jumala.

JONA: Kiusaatko sinäkin minua?

TIETÄJÄ: Olet yhtä kuin Hän. Suuri Totuus on teidät veljestänyt.

JONA: Mutta miksi teki hän minut vääräksi profeetaksi?

TIETÄJÄ: Olitko itse hänelle oikea profeetta?

JONA: Miksi armahti hän Niniven kaupunkia?

TIETÄJÄ: Koska kansa katui.

JONA: Isä! Myöskin minä olen katunut.

TIETÄJÄ: Siksi on Herra myös sinua armahtanut.

JONA: Tarkoitatko kuolemaa?

TIETÄJÄ: Kuolema on armo onnettomalle.

JONA: Minä olen valmis.

TIETÄJÄ: Mene siis majaasi ja kuole, koska kaikki tähdet taivaalla
syttyvät ja aukeavat eteesi uudet aurinkokunnat. Olet kypsä
maailmankaikkeuteen.

    (Päivä laskee. Karavaani kulkee ohitse. Kuuluu riemuitseva
    itämainen marssisävel.)

    Karavaanikuoro.

    Kukka on kasvanut erämaan sannassa,
    punaraakku auennut aavikon rannassa.
    Erälaivat soutaa,
    ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.

    Tulikuumat niinkuin askelet allamme,
    huulet heljät hiiluvat saatettavallamme,
    varsi kuin palmu,
    silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.

    Mies-ääni:
    Arvaatko armas, mikä mieli on matkamme?
    Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?

    Nais-ääni:
    Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.
    Kuinka siis tietäisin matkamme määrää?

    Mies-ääni:
    Entä jos eksymme elon tiellä, kukkani?
    Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?

    Nais-ääni:
    Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa.
    Tiemme suru sydämen ja verenhehku suuntaa.

    Kuoro:

    Kaunis on yön tähti Gangesvirran pinnalla.
    Katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla,
    iho eebenpuusta,
    hampahat valkean, pyhän norsun luusta.

JONA: Kuule! Kuule!

TIETÄJÄ: Karavaani katoaa. Nyt lausui elämä sinulle jäähyväisensä.

JONA: Karvas on elämän hyvästijättö.

TIETÄJÄ: Kadehditko heitä?

JONA: Minä murehdin. Siinä menivät minun viimeiset vertaiseni.

TIETÄJÄ: Ei kukaan ole sen vertainen, joka käy tietä tuonelaan. Hän on
yksin.

JONA: Kuitenkin olemme saman äidin kantamia.

TIETÄJÄ: Maa on äiti yhteinen ihmislasten. Mutta harvat tuntevat sen,
joka on siittänyt heidät: Henki.

JONA: Enkö ole tomu?

TIETÄJÄ: Seisot auringossa.

JONA: Se menee mailleen.

TIETÄJÄ: Se on viepä sinut mukanaan.

JONA: Onko tämä kuolema?

TIETÄJÄ: On. Sillä nyt on Henki kokonaan täyttänyt sinut.

JONA: Silmäni seijastuvat. Nyt tunnen sinut. Olet korven jumala. Salli
minun langeta maahan sinun jalkoihisi! Siunaa minua!

TIETÄJÄ väistyy.

JONA: Siunaa minua taikka taistelen sinulta siunauksesi! (Kohottaa
sauvansa.) Katso! Päivä pimenee. Tuomitkoon se ennen kuin lepoon käy,
ken meistä oli oikeassa. Tule korven tuuli! Puolusta eloni ajatusta!
(Huitoo ilmaa.)

TIETÄJÄ häviää kallioiden lomaan.

    (Päivä on painunut. Näyttämö hämärtyy nopeasti. Tähdet syttyvät
    taivaalle. Kuuluu etäistä soitantoa. Jona pudottaa sauvansa ja
    jää viehättyneenä kuuntelemaan.)

JONA (yksin): Mitkä äänet yössä? Mitkä näyt silmissäni? – Tämä on
kuolema. Koko erämaa on kuin suuri kuvasarja minun edessäni. (Vaipuu
luolassa suulle. Hunnut hopeaiset häilähtävät erämaassa. _Bajadeerien
tanssi, joiden johtaja on Zenobe.)

    Bajadeerien kuoro

    Päivä pitkä paahtava urhoille suotiin,
    yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin.
    Lennä, lennä, lintu! hämyn perho häily!
    Virvatuli sydämissä, syty, älä säily!

    Kyllin on kruunuja karkelijalla,
    valtakunnat uinuvat vöittemme alla.
    Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee,
    kun ma soljen päästän, sotajouset laukee.

(Vierivät pois. Zenobe pudottaa ohi karkeloiden pienen kukkasen
Jonan eteen.)

JONA (poimien kukan): Onko – tämä – elämän tarkoitus?

Esirippu.

MAUNU TAVAST

4-näytöksinen legenda

(Naamioita III, 1908)

HENKILÖT:

MAUNU TAVAST, Suomen piispa.
ANNA, Lepaan neiti, nunna Wadstenan luostarista.
OLAVI TAVAST, maisteri Parisin yliopistosta.
PIETARI KARPALAINEN, Kuusiston linnan vouti.
ELINA, hänen tyttärensä.
RANKONEN, asemies.
MARTTI, kaniikki.

Tapahtuu kauniina kesä-yönä Kuusiston linnassa v. 1437.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kirjastohuone Kuusiston linnassa. Ovi perältä ja oikealta taka-alalta.
Ikkuna vasemmalla. Pöytä, karmituoleja. Maunu Tavast lukee. Kirkas
kesä-illan valaistus.

Ovi oikealta avautuu hiljaa. Martti kaniikki tulee saattaen sisälle
Annan, viittaa lukevaan vanhukseen ja poistuu äänetönnä. Anna jää
ovensuuhun seisomaan.

MAUNU TAVAST (lukee): "Mutta vielä muuta tapahtui minulle, vielä
merkillisempää; itse minun rakkauteni muuttui hulluudeksi, niin että se
luopui siitä, mitä se yksin halasi, luopui toivosta koskaan enää sitä
saavuttaa. Tämä tapahtui silloin, kun minä kuuliaisena sinun tahdollesi
koetin muuttaa sydämeni yhdessä pukuni kanssa osoittaakseni sinulle,
että sinä yksin olit herra minun ruumiini niinkuin sielunikin. Mitään
muuta en minä sinulta etsinyt, jumala sen tietää, kuin sinua itseäsi –"

ANNA: Jumala sen tietää: "Sinua yksin minä halasin, en sitä, mikä sinun
omaasi oli. En avioliittoa, en huomenlahjaa minä odottanut –"

MAUNU TAVAST (ylös ponnahtaen): Mitä kuulen?

ANNA (jatkaen): "En omaa himoani enkä tahtoani koettanut tyydyttää,
vaan sinun, sen kyllä tiedät. Kaikukoon sinulle nimi puoliso pyhemmältä
ja kunniallisemmalta, minulle soi sentään soreammalta olla sinun
lemmittysi tai – älä lue sitä viaksi minulle – sinun porttosi ja sinun
rakastajattaresi."

MAUNU TAVAST: Kuka olet, outo nainen, joka astut kammiooni näin myöhään
ja jatkat lukuani siitä, mihin minä lopetan? Puhu!

ANNA (syösten hänen jalkoihinsa): Köyhä nunna olen Wadstenan
luostarista, joka on tullut tuon pitkän matkan langetakseen sinun
jalkoihisi ja saadakseen sinulta lohdutusta, Suomen suuri piispa,
sydämensä ankarassa tuskassa ja ahdistuksensa.

MAUNU TAVAST: Ah, minä muistan. Martti kaniikki mainitsi minulle äsken
sinusta. – Kuka olet? Varmaan on sinulla joku suosituskirja minulle
abbedissaltasi?

ANNA: Salli minun ensin suudella sitä kättä, jota tuhannet uskovaiset
siunaavat Suomen erämaissa!

MAUNU TAVAST (kohottaen hänet ylös): Nouse! – (Saattaa hänet
nojatuoliin.) Istu! – Sinä tunnet kirjan, jota luin äsken?

ANNA: Olen joskus selaillut sitä.

MAUNU TAVAST: Minua ilahduttaa, etteivät Wadstenan luostarin nunnat
hartaushetkiensä tähden lyö laimin kauniin ja hyvän kirjallisuuden
viljelystä. Sinä luet latinaa?

ANNA: Vain vähäisen.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Jos kerran osaat muistostasi Abaelardin ja
Heloisen kirjeenvaihdon, ei latinantaitosi niin aivan puutteellinen
liene. Iloitsen siitä, sisar.

ANNA: Minä olen vain nainen oppimaton. Mutta minäkin poimin mielelläni
niistä muruista, jotka tiedon ruhtinaitten pöydältä putoavat.

MAUNU TAVAST: Jospa kaikki hiippakuntani papit olisivat edes yhtä
oppineita! – (Kuin itsekseen.) No niin, he edistyvät, he ahkeroivat,
vähitellen, vähitellen. – Sinulla oli varmaan joku erikoinen asia
minulle?

ANNA: On.

MAUNU TAVAST: Abbedissasi tahtoo arvattavasti tiedustella, kuinka on
sen uuden naisluostarin laita, jota täällä par'aikaa paljolla työllä ja
suurilla uhrauksilla rakennutan Raision pitäjään?

ANNA: Jumalan ja Pyhän Annan kunniaksi?

MAUNU TAVAST: Niin. Olen ollut siitä pitkässä kirjevaihdossa
abbedissasi kanssa. Hän on osoittanut suurta suopeutta aikeilleni ja
antanut minulle monta hyvää neuvoa, joista täten jo nyt pyydän hänen
lähettiläälleen esiinkantaa sulimmat kiitokseni. (Kumartaa keveästi.)

ANNA vastaa vaieten kumarrukseen.

MAUNU TAVAST: Työ edistyy tosin hitaasti, sillä tiedä, sisar, Suomen
kirkko on köyhä ja meillä on juuri nyt ollut paljon kustannuksia noiden
monien tulipalojen tautta, jotka ovat sekä Koroisten piispankartanon
että Turun Vanhan tuomiokirkon hävittäneet. Mutta maat olen minä jo
aikoja sitten ostanut luostaria varten asemies Juhana Inkoselta ja
toivon, että kaikki on oleva valmista ensi herrainpäiville, jotka
varmaan tulevat antamaan sille asianmukaisen vahvistuksensa. –
Abbedissasi toivoo epäilemättä edelleenkin, että siitä muodostuisi
birgittalaisluostari?

ANNA (hiljaa): Minä en tiedä.

MAUNU TAVAST: Kuinka? – Niin, Jumala varjelkoon minua Pyhän Birgitan
elämäntyötä millään muotoa halventamasta. Hänen ajatuksensa oli kaunis,
hyvin kaunis: kaksi sukupuolta saman katon alla, tukien toisiaan
pyhässä pyrkimyksessä Jumalan yhteyteen. Mutta suo anteeksi, sisar,
minä en luota siihen.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: minä en ole tullut puhumaan sinun kanssasi
Raisioon rakennettavasta naisluostarista.

MAUNU TAVAST: Etkö? – Sallinet kuitenkin, että esitän sinulle
mielipiteeni, sillä tämä asia on jo kauan ollut rakkain askar
yksinäisille ajatuksilleni. Birgittalaisluostari? Niin, se voi käydä
päinsä teillä siellä Ruotsissa, missä hienot, ylhäiset naiset ja jalot
ritarit maailmaan väsyttyään kenties voivat lihan himoista vapautuneina
olla opettavaksi ja ylösrakentavaksi esimerkiksi myös raa'an rahvaan
tapojen puhtaudelle. Mutta täällä Suomen erämaissa... Ei, sisar, minä
en usko, että abbedissasi on oikein miettinyt asiaa.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: mikään abbedissa ei ole minua lähettänyt.

MAUNU TAVAST: Ei abbedissa? Kuka siis?

ANNA: Sanoin jo sinulle: oman sydämeni ahdistus ja tuska on pakottanut
minut Suomen rantoja lähestymään.

MAUNU TAVAST: Niinkö? – (Lempeästi.) Etkö löytänyt sille lohdutusta
omalta maaltasi?

ANNA: En.

MAUNU TAVAST: Minä ymmärrän: sielun tuska ajaa meitä kaikkialle. (Kuin
itsekseen.) Turhaan tein minä toivioretken Pyhälle maalle
jäähdyttääkseni poveni polttoa jäytävätä.

ANNA: Turhaan?

MAUNU TAVAST: Mitä sanoin? – Tietysti ei se ollut turha.

ANNA: Sinä sait rauhan, Maunu Tavast?

MAUNU TAVAST (vitkaan): Minä olen saanut sieluni kirjavat kipinät
sammumaan. – (Kuin karkoittaen ajatuksensa.) Nyt olet tullut varmaankin
Turkuun Pyhän Henrikin haudalla rukoilemaan?

ANNA: Olen tullut Suomen piispan luokse Kuusistoon. Hän yksin voi antaa
levon sielulleni.

MAUNU TAVAST: Minä olen vaivainen syntinen ihminen, joka en voi antaa
muuta kuin mitä Jumala itse minulle kaikkihyvyydessään lahjoittaa.
Mutta kenties voisin antaa sinulle voimaa kärsimään.

ANNA: Minä en kestä kärsiä enää. Jumala kaikkivaltias on minun voimani
ja väkeni maahan musertanut.

MAUNU TAVAST: Ihmisen kyky kärsiä on mittaamaton. (Vaitiolo.) Sinä
tahdot itsesi minulle ripittää?

ANNA: Niin. (Hiljaa.) Minä en ole voinut tehdä sitä muille kenellekään.

MAUNU TAVAST: Polvistu siis ja tunnusta syntisi minulle niinkuin Herran
Jumalan palvelijalle. Varmaan on katuvainen sydän kaunein lahja, minkä
me maan tomusta voimme Hänelle tuolla ylhäällä ojentaa.

ANNA (polvistuen): Minun syntini ovat suuret.

MAUNU TAVAST: Olen tottunut ihmis-erheitä kuulemaan. – Tahdotko ripittää
itsesi tuntemattomana?

ANNA: Jos sinä sen sallit, isä.

MAUNU TAVAST: Puhu siis Jumalan kaikkivaltiaan kasvojen edessä!
(Peittäen silmänsä kädellään.) Hän näkee, mitä me emme näe. Hän on
kuuleva sydämesi äänen salaisimman. (Vaitiolo.)

ANNA: Minä olin nuori. Minä rakastin.

MAUNU TAVAST: Niin.

ANNA: Minä rakastin miestä, joka oli kaikilla inhimillisillä hyveillä
varustettu. Ylhäinen suvultaan, etevä opiltaan, ritari ryhdiltään ja
käytökseltään.

MAUNU TAVAST: Niin. Ja tuo mies?

ANNA: Oli pappi. Suuri tulevaisuus odotti häntä kirkon palveluksessa.
Mutta hänen kunnianhimonsa tähtäsi korkeammalle. Europan kuuluisimmat
yliopistot tahtoi hän haastaa kilpasille kuulemaan korkeata oppiaan ja
väkevää väittelytaitoaan.

MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kuinka? – (Pidättää itsensä.) Sinä lankesit
ja hän sinun kerallasi?

ANNA: Niin. Ei ruumiin siveys, vaan sielujen pyhä yksinkertaisuus
yhdisti meidät.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä tiedän: te kuvittelitte toisenne
täydellisiksi.

ANNA: Hän oli täydellinen. Sitä en minä yksin sanonut, koko maailma
kertoi sitä minun kerallani. Sillä ei ollut hänen kaltaistaan Suomen
pappien seassa...

MAUNU TAVAST: Suomen?

ANNA: Niin, ja hänen hurskautensa maine oli jo silloin suuri kautta
kaikkien pohjoismaiden.

MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kenestä puhut minulle?

ANNA (hiljaa): Miehestä, jota minä rakastin. (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (päätään pudistaen): Ei ole elänyt sellaista miestä Turun
hiippakunnassa.

ANNA: Ei muita kuin yksi. – Hän oli minun herrani tai pikemmin minun
isäni, minun puolisoni tai pikemmin minun veljeni, minun rakastajani
tai pikemmin minun rakas opettajani...

    (Vaikenee, suutelee suuren liikutuksen vallassa vanhuksen kättä ja
    kostuttaa sitä kuumilla kyyneleillään. Maunu Tavast sallii sen
    liikkumattomana tapahtuvan. Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (tuskin kuuluvasti): Sitten?

ANNA: Minä synnytin hänelle pojan.

MAUNU TAVAST: Pojan? (Katsoo kauhistuneena häneen.)

ANNA: Niin. Mutta meidän täytyi salata hänen syntymisensä.

MAUNU TAVAST: Tuo mies – ei vienyt – vihille sinua?

ANNA: Hän oli pappi.

MAUNU TAVAST: Sitten?

ANNA: Sitten menin minä luostariin, sillä hän kehoitti minua siihen.
Kuitenkin minä olisin mieluummin jäänyt hänen jalkavaimokseen.

MAUNU TAVAST (kamppaillen kera liikutuksensa): Hän – ei – sallinut sitä?

ANNA: Ei. Ja minä pelkäsin enemmän loukata häntä kuin Jumalaa
kaikkivaltiasta.

MAUNU TAVAST: Oma sisällinen kutsumuksesi ei sinua luostariin
kehoittanut?

ANNA: Ei. Kuitenkin tein minä sen, sillä minä ajattelin enemmän häntä
kuin iankaikkista autuuttani.

MAUNU TAVAST: Kadutko nyt?

ANNA: Kadun, että menin luostariin.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Etkö kadu nuoruutesi hairahdusta?

ANNA: Isä: minä en voi.

MAUNU TAVAST (yhä hiljemmin): Miksi tulet siis minun tyköni?

ANNA: Teen sen henkeni hädässä, isä. Neuvo minua, opeta minua, että
saisin rauhan iankaikkiselle sielulleni! (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (tyyntyneemmin): Nunna puku ei ole peittänyt sinun
haavojasi?

ANNA: Ei.

MAUNU TAVAST: Ei paasto eikä rukous ole haihduttanut hänen kuvaansa
sinun sielustasi?

ANNA: Ei. Minä en voi rukoilla, isä. Minun kieleni sammaltaa ja minun
järkeni on kadottanut kyvyn ajatella.

MAUNU TAVAST: Etkö ole pyhimyksiä huutanut avuksesi?

ANNA: Isä! Hän on tehnyt kaiken jumalanpalveluksen minulle
mahdottomaksi. (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (nousten): Anna, Lepaan neiti: mitä tahdot minulta?

ANNA (paljastaen kasvonsa): Piispa Maunu Tavast, sinä tunnet minut?
Sinä et ole minua vielä unohtanut?

MAUNU TAVAST: En minä koskaan unohda sinua, kesäisen yöni morsian
Lepaan lempeässä, valkeassa hämärässä. Mutta miksi tulet sinä minun
tyköni nyt, kun päivä menee jo mailleen meille kummallekin?

ANNA (hiljaa): Minä tahdoin nähdä hänet.

MAUNU TAVAST: Kenet?

ANNA: Olavin, minun poikani, meidän poikamme, Maunu Tavast, josta on
tuleva yhtä suuri kuin sinä, mutta meitä molempia onnellisempi. Minä en
voinut enää jäädä luostarin muurien sisälle. Minun täytyi matkustaa.

MAUNU TAVAST: Sitten on matkasi ollut turha, Anna Lepaa. Etkö tiennyt,
että hän ei ole täällä? (Isän ylpeydellä.) Olavi on edelleen
Parisissa. – Hän on tosin kirjoittanut saapuvansa kotiin syksymmällä.

ANNA: Hän on jo täällä, hän on Turussa.

MAUNU TAVAST: Kuinka?

ANNA: Minä tiedän. Minä olen seurannut häntä tänne Tukholmasta.

MAUNU TAVAST: Mitä sanot? Samalla laivalla?

ANNA: Niin. Minä kuulin Ruotsissa hänen tulostaan. Hänen tietonsa maine
on jo levinnyt luostarimuurienkin sisälle. Kaikki puhuivat hänestä
niinkuin tulevasta, loistavasta opinvalosta, joka on kaikki muut pohjan
taivaalla himmentävä.

MAUNU TAVAST: Niinkö? – (Vilkkaasti.) Ja sinä olet nähnyt hänet? Sinä
olet puhutellut häntä?

ANNA: En. Minä olen seisonut huomaamattomana syrjässä, katsonut ja
tuntenut silmäni hämärtyvän kyyneliin. Piispa Maunu Tavast: sinun on
syytä ylpeillä pojastasi.

MAUNU TAVAST: Hän on komea, eikö totta?

ANNA: Hän on häikäisevä – Kuinka hän liikkuu ja kuinka hän puhuu! Mikä
varmuus kaikissa hänen sanoissaan ja mikä ritarillinen
rakastettavaisuus jokaisessa hänen päänsä ylimyksellisimmässäkin
nyykähdyksessä!

MAUNU TAVAST Tosiaan: se on Olavi.

ANNA: Ja kuinka häntä kohdeltiin laivalla ja kuinka hän kohosi kaikkien
muiden yli päätä pitempänä! Eikä hänen itseoikeutetussa ylemmyydessään
ollut kuitenkaan mitään painostavaa tahi muita halventavaa. Päinvastoin
nosti hän muita pelkällä läsnäolollaan, päinvastoin hengittivät kaikki
keveämmin hänen seurassaan.

MAUNU TAVAST (säteilevin silmin): Niin, sillä hän toi mukanaan
henkäyksen suuresta maailmasta.

ANNA: Siellä oli laivalla. Bitzejä, Frillejä, Flemingejä ynnä muuta
muukalaista aatelistoa, niin, itse Klaus Kurki, Laukon herra, oli
siellä. Kuinka he kaikki himmenivät hänen rinnallaan kuin kynttilät
päivän kirkkaan koittaessa! – Ja olisitpas nähnyt Turun laiturilla!
Kuinka kaikki kokoutuivat hänen ympärilleen, kuinka he kaikki tahtoivat
puristaa hänen kättään ja saada häneltä edes sanan, hymyn tahi katseen!
"Tavast!" "Tavast!" kaikui jokaisen huulilta.

MAUNU TAVAST: Se on Olavi. (Liikutettuna.) Jumala siunatkoon ja
varjelkoon häntä, että hän kestäisi kunniansa eikä menisi turmioon
suurten kykyjensä kuorman alla!

ANNA: Ne eivät ollenkaan paina häntä. – Minä seisoin syrjässä ja
ajattelin: Totisesti on hän luotu päitä ja sydämiä hallitsemaan.

MAUNU TAVAST: Herran käsi on ollut runsas hänen sielulleen ja
ruumiilleen. Mutta jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan.
Jospa hän aina voisi hyvin ja hurskaasti käyttää leiviskänsä!

ANNA: Hän käyttää ne Jumalan kunniaksi, isänmaalle iloksi ja meille
molemmille ikuiseksi autuudeksi. – Niin, ajattelin minä syrjässä
seisoessani: tuskin oli Maunu Tavast noin korkea kerran Lepaan
kartanolle astuessaan..

MAUNU TAVAST (synkistyen): Minä en hoitanut yhtä hyvin leiviskääni.

ANNA: Sinä olet hoitanut sen! Sillä tiedä, Maunu Tavast, minä olen
seurannut kaukaa sinun toimiasi täällä Suomen erämaissa ja minä olen
hämmästynyt. Mitä kaikkea sinä olet saanut aikaan täällä! Ja sinä
sanot, että sinä olet huonosti hoitanut ne lahjat, jotka sait
Jumalalta?

MAUNU TAVAST: Minustakin olisi voinut kerran tulla ... Olavi.

ANNA (hymyillen): Katsopas, nyt jo kadehdit sinä häntä. Etkö häpeä
ollenkaan, Maunu Tavast? Nyt olet sinä kiittämätön taivaan laupeudelle.
Olisiko mielesi parempi, jos poikasi saapuisi kotiin rumana, köyhänä,
oppimattomana? Ei! Juuri sinulta on hän perinyt ne lahjat, jotka hänen
nuorta miehuuttaan kaunistavat ja joilla hän kerran on hurmaava
maailman mahtavimmat.

MAUNU TAVAST: Kenties on hän perinyt minulta jotakin. Mutta silloin on
hän perinyt minulta myös synnin.

ANNA (päätään pudistaen): Minä en ole milloinkaan voinut sitä synniksi
ymmärtää.

MAUNU TAVAST: Se oli lankeemus, Anna Lepaa, harha-askel meidän
molempien.

ANNA: Pyhä lankeemus, autuaallinen erehdys, aurinko, jonka säteet
vieläkin valaisevat minun riutuvaa vanhuuttani. Mitä olisi ollut minun
eloni ilman sitä? Harmaa kangas ilman yhtään kultaista kudetta pitkien
arkipäivien lomassa.

MAUNU TAVAST (vakavasti): Anna Lepaa: on synti noin synnistä puhua.

ANNA: Oli synti, että minä menin luostariin. Se oli minun suuri
kuolemansyntini, joka on minun eloni päivät pimentänyt.

MAUNU TAVAST: Toinen oli vaiva minun vaelluksessani. Minä en ymmärrä,
minä en käsitä, kuinka minä voin, kuinka minä saatoin tehdä sen, ja
vielä vähemmän voin minä käsittää, kuinka en olisi tehnyt sitä. Niin
eriskummallisesti, niin puutteellisesti on ihminen rakennettu, ettei
hän edes muista vanhuudessaan, millainen hän itse oli silloin, kun
synti myllersi hänen sydämessään. – (Surumielisesti.) Hän muistaa vaan
tuon toisen, Anna Lepaa.

ANNA: Ja tuo toinen on sen ijäti säilyttänyt. Tahdotko kuulla kuvasi,
Maunu Tavast? – (Tempaa kirjan pöydältä ja lukee siitä.)

"Hänen oppinsa ja puhtautensa maine oli suurempi kuin kenenkään. Kun
hän julki liikkui, riennettiin kaikissa kaupungeissa häntä katsomaan.
Kun hän katosi näkyvistä, ojentuivat kaikki kaulat ja tuijottivat
kaikki silmät saadakseen vielä vilauksen hänen pyhästä liepeestään.
Eikö jokainen vaimo, jokainen tyttö hehkunut hänelle, kun hän läsnä
oli? Eikö huoannut häntä jokainen aatelisnainen kammiossaan, kun hän
poissa oli? –"

MAUNU TAVAST: Niin, se oli Abaelard ... ennen syntiinlankeemusta. –
(Ottaa kirjan häneltä ja lukee liikutettuna.)

"Vaikka keisari, maailman herra, olisi katsonut minut aviovuoteensa
arvoiseksi ja sallinut minun käskeä koko maailmaa, suloisempana ja
arvokkaampana olisin minä pitänyt olla sinun lemmittysi kuin hänen
keisarinnansa." –

ANNA: Niin, se oli Heloise ... ennen hedelmällisyyttä.

MAUNU TAVAST: Ja nyt?

ANNA: Hän ajattelee sinun poikaasi. Maunu Tavast, sinä olet kyllin
suuri sen kuulemaan: on onnellista olla äiti sinun pojallesi.

MAUNU TAVAST: Onneton! Mitä tarkoitat sinä minun suuruudellani?

ANNA: Maunu Tavast! Suuri olit sinä jo silloin, kun sinä rakastit
minua, niin suuri, että vaivoin koskin sinun olkapäähäsi. Nyt seisot
sinä pilvien tasalla. Suru on tehnyt sinusta jättiläisen.

MAUNU TAVAST: Ja sinusta, Anna Lepaa?

ANNA (hiljaa): Minä en ole koskaan lakannut sinua rakastamasta.

MAUNU TAVAST: Kuitenkin sanoit sinä olevasi siitä onnellinen.

ANNA: Minä olisin onnellinen, jos voisin olla vertaamatta nykyistä
elämääni siihen, mitä elin sinun kerallasi. Mutta oliko se elämää maan
päällä? Ei liene lupa kuolevaisen olla niin onnellinen.

MAUNU TAVAST (soinnuttomasti): Ei.

ANNA: Ken kerran on kesä-yön valkean onnen elänyt, hänestä tuntuu
kaikki sen jälkeen turhalta ja tyhjänpäiväiseltä.

MAUNU TAVAST (kuten edellä): Niin. – (Vaitiolo.) Mutta jos kuka on
kerran ollut niin onnellinen, silloin on hän ottanut myös osansa
ajallisesta autuudesta.

ANNA: Pahoin pelkään: myös iankaikkisesta.

MAUNU TAVAST: Kuinka? – (Vakaumuksella.) Ei, Anna Lepaa, ei! Ano
anteeksi Jumalalta! Hän ei ole hylkäävä sinun rukoustasi.

ANNA: Kuinka voisin anoa anteeksi Jumalaita sitä, josta minä en lakkaa
hänelle kiitosvirsiä virittämästä? Kuinka voisin katua sitä, että
minulle suotiin autuus rakastaa aikakauden suurinta miestä ja tuntea
edes tuokio iankaikkisen elämän henkäys kasvoillani?

MAUNU TAVAST (vakavasti): Se tuokio on minulle antanut syvän tunteen
kaiken katoavaisuudesta. Muistellen omaa hairahdustani olen minä,
joka ennen olin ankara kuin kuluttava tuli, tullut lempeäksi ja
anteeksi-antavaiseksi muiden rikoksille. (Hiljaa.) Niin, usein tuntuu
minusta siltä kuin minä ainoastaan sen kautta olisin oppinut
rakastamaan ihmisiä.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: nyt annoit sinä meidän rakkaudellemme
pyhimmän vihkimyksen.

MAUNU TAVAST. Niin, minä en tiedä ... elämä on niin lyhyt ja
kuoleman-ajatus niin kammottava. – Minä en voi tuomita ihmisiä niinkuin
ennen. Sikäli kuin silmäni hämärtyvät, osaan minä yhä vähemmän tehdä
eroa heidän välillään. – Minä rakastan kaikkia ihmisiä, Anna Lepaa,
sillä me olemme onnettomuustovereita.

ANNA (ihaillen): Sinä suuri, suuri mies! Mikä olen minä, että uskallan
tulla sinun eteesi ja sinulle minun omaa pientä rakkauttani
muistuttaa? – Mutta älä luule, että näen taikka olen vuosikymmenien
vieriessä nähnyt sinussa vain entisen rakastajan! Minä olen kuullut
puhuttavan sinun valtiotoimistasi ja minä olen ihmetellyt! Minä olen
salasta katsonut myös täällä Turussa sinun lujan ja laupiaan kätesi
aloja ja minä olen painanut pääni alas. Nyt en minä voi estää enää
kyyneleitäni, sillä minä olen nähnyt sen suuren ja laajan sydämen,
josta kaikki nämä hyvättyöt ovat kultaisena virtana kummunneet.

    (Vaipua nojatuoliin, käsi Maunu Tavastin kädessä. Maunu Tavast
    katsoo vakavana suoraan eteensä. Mailleen menevän auringon lempeä
    hohde heittää sädekehänsä heidän ylitseen.)

MAUNU TAVAST: Vähän olen minä tehnyt, enempi tahtonut. Olen jatkanut
vaan voimien mukaan sitä työtä, mitä pyhät miehet ennen minua ovat
Suomen kirkon hyväksi tehneet ja toimittaneet.

ANNA: Ja työ on tuottanut sinulle tyydytyksen?

MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä olen pitkospuu suossa. Toinen onnellisempi
on käyvä minun ylitseni.

ANNA: Kuka?

MAUNU TAVAST: Olavi Maununpoika Tavast on hänen nimensä.

ANNA puristaa hänen kättään liikutettuna.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Samat asemat kuin edellisen näytöksen loppuessa.
Martti tulee kiireesti oikealta.

MARTTI: Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne...

MAUNU TAVAST: Puhu!

MARTTI: Asemies Rankonen on ollut Turussa ja palannut juuri sieltä.
Hän sanoo, että maisteri Olavi on nähty kaupungissa...

MAUNU TAVAST (kuin heräten): Niin, niin, tietysti, minä tiedän. Hän voi
olla missä silmänräpäyksessä hyvänsä täällä. Hänet on vastaan otettava
kaikella sillä kunnialla, mikä tulee hänen opilleen ja säädylleen.

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Nähkääs, rakas ystäväni: Olavi on nyt hyvin oppinut mies.
Hän on sekä baccalaureus että magister regens Parisin yliopistossa.
Ymmärrättekö, herra kaniikki, mitä se merkitsee?

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Hän tuottaa kunniaa nyt koko maalle ja Turun
hiippakunnalle. – Linnanvouti Pietari Karpalainen olkoon itse portilla
häntä vastaan ottamassa.

MARTTI: Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne.

MAUNU TAVAST: Kuin kuningasta on häntä tervehdittävä Kuusistoon. – Herra
kaniikki: minun sauvani ja minun piispanhiippani. – (Martti tuo
hänelle arvonmerkit.) Niin, niin, rakas ystäväni: Olavi on nyt
oppineempi mies kuin me molemmat yhteensä. – Joutukaa! Annettakoon
käskyt koko linnanväelle. Älköön saako maisteri Olavi luulla meistä,
ettei Suomen erämaassa tehdä kunniaa tieteen kruunupäille.

MARTTI: Kaikki on oleva heti valmista, teidän korkea-arvoisuutenne.
(Menee.)

ANNA (nousten): Tahdot varmaan kohdata poikasi kahden kesken, Maunu
Tavast?

MAUNU TAVAST: Sinä voit kyllä jäädä. – Se on totta! Meidän äskeinen
kanssapuheemme jäi kesken. Minä en vielä saanut tietää sinun matkasi
lopullista tarkoitusta.

ANNA: Minä tahdoin nähdä hänet ennen kuolemaani.

MAUNU TAVAST: Ja nyt kun olet nähnyt hänet? Mitä nyt ajattelet?

ANNA: Nyt on minun vielä vaikeampi olla enää koskaan häntä näkemättä.

MAUNU TAVAST: Koskaan?

ANNA: Niin. Hän matkustaa tietysti takaisin Parisiin ja minä...

MAUNU TAVAST: Anna Lepaa: etkö arvaa, ketä varten minä olen tuota
naisluostaria Raisioon rakennuttanut?

ANNA: En.

MAUNU TAVAST: Sinusta on tuleva sen ensimmäinen abbedissa.

ANNA: Minusta? – Piispa Maunu Tavast: minä en ole niin korkeaan toimeen
kelvollinen.

MAUNU TAVAST: Se on ollut minun mieli-ajatukseni. Minä en ole kuullut
enkä tiedustellut sinusta mitään, mutta minun sydämeni on sanonut
minulle: Anna Lepaan neiti, on oleva se nainen, jonka käsiin voin
luottamuksella uskoa hurskaan unelmani.

ANNA: Pelkään, että hurskas unelmasi on sinut harhaan johdattanut. –
Mutta jos minä jäisinkin tänne, minä en kuitenkaan saisi enää
milloinkaan nähdä häntä.

MAUNU TAVAST: Kuinka niin?

ANNA: Minun eloni päivät ovat luetut eikä Olavi varmaan ole niin pian
toistava käyntiään.

MAUNU TAVAST: Hän? – Hän jää tänne.

ANNA: Turkuun?

MAUNU TAVAST: Minun luokseni. – Kuten olet kuullut ehkä, nimitin hänet
viime käynnillään täällä arkkiteiniksi. Virkaa ei kuitenkaan voi enää
hoitaa sijaisen avulla. Hänen täytyy nyt jättää tieteensä laakerit ja
antautua niihin arkitoimiin, jotka ovat välttämättömät, jos hänen mieli
koskaan kohota tuomiorovastiksi ja sitten kenties kerran sille
piispan-istuimelle, jolle minä olen hänen tiensä viitoittanut.

ANNA: Ja sinä luulet, että Olavi on oleva halukas seuraamaan sinun
viittaustasi?

MAUNU TAVAST (kummastuen): Minä olen varma siitä. Mitä hän muuta
voisikaan? Hän on nyt kyllin oppinut. Hänen on aika astua kirkon
palvelukseen.

ANNA: Kirkon palvelukseen luulen minä hänen mielellään astuvan. Mutta
tuskin Suomen kirkon.

MAUNU TAVAST: Isänmaa tarvitsee häntä. – Kuinka? Eikö Suomen kirkon?
(Hymyillen.) Mitä hulluja mieleesi lennähtääkin, Anna Lepaa? –
(Miettien.) Hm, Suomen kirkko on tosin pieni ja syrjäinen, mutta
piispan-istuin on kuitenkin aina piispan-istuin...

ANNA: Etkö usko hänen kunnianhimonsa tähtäävän korkeammalle?

MAUNU TAVAST: Korkeammalle? Hänen kunnianhimonsa? (Levottomana.) Minä
en ole tullut sitä ajatelleeksi. Olavi ei tahtoisi jäädä tänne? –
(Haihduttaen ikävät ajatukset.) Ei, se ei voi olla mahdollista. Hän on
mielellään jättävä kaikki liiat pilvilinnat ja uhraava miehuutensa
voimat sille maalle, jonka lapsi hän on ja joka on hänet niin korkeaksi
kasvattanut.

ANNA (hiljaa): Olitko itse niin valmis niistä luopumaan, Maunu Tavast?
Olitko itse niin altis uhraamaan nuoruutesi korkealentoiset unelmat
pyhän ja ankaran työsi alttarille?

MAUNU TAVAST: Minäkö? (Synkistyen.) Minä olin hourupää siihen aikaan.
(Hymyillen surumielisesti.) Niin, mitä kaikkea minä itsestäni
kuvittelinkaan! Oli kuin olisin seisonut korkealla vuorella ja nähnyt
allani kaiken maailman ihanuuden.

ANNA: Etkö luule nyt Olavin seisovan sillä? Etkö luule nyt hänenkin
silmissään kauniimpien ja eteläisempien maiden kangastavan?

MAUNU TAVAST: Oikeaan aikaan sattui Jumalan käsi raskaana minun
päälleni ja musersi minun itserakkaan ylpeyteni niinkuin saviastian.
(Kuin itsekseen.) Se oli tarina Maunu Tavastin unelmien. – Mutta Olavin?
Ei koskaan. Hän on jo alunpitäen ollut viisaampi, ollut järkevämpi
minua. Sinä erehdyt, Anna Lepaa, saatpa nähdä, että sinä erehdyt.

ANNA: Mikään ei olisi minulle sen mieluisempi. – (Vaitiolo.) Ja hänen
sukuperänsä? Hän ei vieläkään tiedä siitä mitään?

MAUNU TAVAST: Ei. Hän luulee, kuten kaikki muutkin, että hän on veljeni
Niilon poika, jonka opillisen kasvatuksen minä olen ottanut huolekseni.
Me olemme veljeni kanssa sen niin sopineet.

ANNA (varovasti): Eikö olisi syytä sanoa sitä hänelle? Hän voi sen
mahdollisesti saada tietää joltakin asiaankuulumattomalta.

MAUNU TAVAST: Tuskin. – Kenties olisi syytä sanoa hänelle. Minä olen
joskus miettinyt sitä. Mutta hän on ollut niin nuori ja iloinen ja niin
ylpeä, että minun on ollut sääli häiritä hänen aamunsa
päivänpaisteisuutta.

ANNA: Luuletko – että se tulisi – häneen kovasti koskemaan?

MAUNU TAVAST: Niin, minä luulen. Millä ylpeydellä hän joskus on puhunut
sukuperästään, meidän suvustamme, Tavastien tahraamattomasta
vaakunasta, jonka teräksinen käsivarsi on hänen mielestään ollut luotu
kansakuntien kohtaloita ohjaamaan! Ja jos hän nyt saisi kuulla äkkiä,
että hän onkin vain avioton lapsi...

ANNA: Mutta onhan hän Tavast kaikissa tapauksissa! Ja vielä enemmän
Tavast, kun hänen isänsä olet sinä, sukusi suurin, Suomen kunnia ja
siunaus Turun hiippakunnan.

MAUNU TAVAST: Maailma ei olisi sitä katsova niin. – Minä tunnen Olavin
rehellisen ja vilpittömän luonteen. Hän ei tahdo lainasulilla
kaunistautua. Hän ei sen jälkeen tahtoisi enää käydä päivääkään veljeni
Niilon pojasta.

ANNA: Tunnusta hänet siis pojaksesi, Maunu Tavast! Mielestäni voivat
isä ja poika tässä tapauksessa olla ylpeät toisistaan.

MAUNU TAVAST: Se voisi vahingoittaa hänen menestymistään kirkon
palveluksessa. – Ei, ei, paras ettei hän tiedä mitään eikä saa tietää
mitään. Sitten, kenties sitten ... ennen kuolemaani.

ANNA (värähtävällä äänellä): Etkö luule hänen äitiään halveksuvan?

MAUNU TAVAST: Anna!

ANNA: Niin, minä ajattelin ... jos hän kuulee, että hänen äitinsä ei
olekaan siveä ja jalosukuinen rouva Ingeborg Jägerhorn, vaan langennut,
onneton Anna Lepaa, jonka sydämen tuskaa nunnanpuku turhaan verhoaa...

MAUNU TAVAST: Lepaan kirkas aateliskilpi keltaruskeine leijonineen on
kyllin vankka kestääkseen nuoruutesi erehdyksen. (Vaitiolo.) Katso,
päivä on jo painunut lahden tuolle puolen. Me seisomme nyt jälleen
Suomen kesä-yön hämärässä.

ANNA: Niin. Lyhyt, utuinen unelma on elämä keskellä kahden ruskon
kajastamista.

    (Vaitiolo. Torvet torahtavat kartanolla. Riemuhuutoja, kannusten
    kilinää. Ovi taustassa temmaistaan auki, sisälle astuvat
    Karpalainen, ja Rankonen asettuen kumpaankin pihtipieleen.)

KARPALAINEN: Hänen jalosukuisuutensa maisteri Olavi Tavast.

    (Olavi tulee nopein askelin perältä, hienona, häikäisevänä,
    maisterin baretti päässään, kasvot itsetietoista älykkäisyyttä
    ja energiaa todistaen.)

OLAVI: Setä! (Syöksyy Maunu Tavastin syliin.)

MAUNU TAVAST: Poikani, rakas poikani! – Sinä olet siis jälleen kotona.

OLAVI: Niin, rakkahin setäkulta! Voitko ajatella mitään niin
naurettavaa? Koti-ikävä, yksinkertainen suomalainen koti-ikävä
keskeytti kaikki puuhani siellä aikaisemmin kuin olin odottanutkaan.
(Huomaa Annan.) – Anteeksi, minä en tiedä, onko minulla kunnia...?

MAUNU TAVAST (esittäen): Hurskas nunna Wadstenan luostarista...

OLAVI (tervehtien kohteliaasti): Teidän luostarinne maine heittää
heijastuksensa jokaisen ylle, joka kantaa tuota pukua. – Äiti, suokaa
minulle siunauksenne!

ANNA: Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua kaikessa sinun
vaelluksessasi ja olkoon hänen oikea kätensä aina kevyt sinun pääsi
suortuvilla. (Kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.)

OLAVI: Kas niin, nyt olen minä jälleen kotona tässä vanhassa, rakkaassa
Kuusistossa! Sinä et usko, setä, miten hauska matka minulla on ollut!
Ensin laivalla ja sitten täällä Turussa... Niin, tehän olitte myöskin
laivalla, hurskas äiti?

ANNA: Minä olen juuri tullut Tukholmasta.

OLAVI: Niin, minä muistan: te olitte aina syventynyt rukouksiinne. –
Setä, minulla on sinulle terveisiä... Ei, ei, kaikki terveiset
tuonnemmaksi. Niitä on liian paljon, Tukholmasta, Köpenhaminasta,
Pragista...

MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Pragista? Oletko siellä ollut?

OLAVI: Minä poikkesin sinne matkallani. Siellä olet sinä hyvässä
muistossa, setä. (Leikillisesti.) Niin, niin, kuulinpa minä siellä yhtä
ja toista sinusta, jota sinä itse et ole koskaan kertonut minulle.

MAUNU TAVAST: Kuinka? He muistavat –?

OLAVI: Kyllä, tietysti vain vanha polvi. He puhuivat mielellään
suomalaisesta harhaoppisesta maisterista, nimeltä Maunu Tavast, joka
oli kuunnellut siellä m.m. Juhana Hus'in luentoja. – (Humoristisesti.)
Kuinka on, setä? Olitko sinä harhaoppinen?

MAUNU TAVAST (hymyillen): Mahdollista kyllä. Meillä nuorilla oli siihen
aikaan kaikenlaisia kerettiläisiä harrastuksia.

OLAVI: Hyvä kyllä, että ne nyt ovat haihtuneet. – (Vakavasti.) Myöskin
tässä ajassa liikkuu virtauksia, joiden suhteen oikea-uskoisen
katoolisen kirkon on oltava varoillaan. Minä voisin kertoa sinulle
paljon synkkiä tarinoita, setä. Maailmassa käy salainen kuiske
ihmishengen vapaudesta.

MAUNU TAVAST: Sinä et ole noille äänille korvaasi kallistanut?

OLAVI: En. Sillä ihminen on vapaa vain Jumalassa. Niin, kuuleepa siellä
täällä Europan etevimmissä yliopistoissa jo suorastaan vastustettavan
paavin maallista auktoriteettia ja sanottavan, että raamattua olisi
kansan kielellä kirkoissa opetettava.

MAUNU TAVAST: No, se nyt on ehkä liika vaatimus. Pienen alun siihen
suuntaan olemme me täällä Suomessa kuitenkin tehneet luettamalla
isämeitää, Neitsyt Maarian rukousta ja uskontunnustusta myös
äidinkielellä.

OLAVI: Setä! Ei vähintäkään myönnytystä ajan vapaamielisille
aatevirtauksille. (Ankarasti.) Mitä minä kuulen? Isämeitää
äidinkielellä? Ja Ave-Mariaa ja uskontunnustusta? – Setä! Setä! Tästä
meidän täytyy vielä toisti pitemmin ja perusteellisemmin keskustella.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinä palat väittelyhalusta? – Niin, niin,
pelkään vaan, että sinulle on oleva liian helppo todistaa kumoon minut
vanhoine, ruostuneine argumentteineni ja palauttaa oikea-uskoisen
kirkon helmaan tämä vanha, valkopää lapsi, jota ei lähes
neljäänkymmeneen vuoteen ole muut kuin elämä opettaneet. – Sinun aseesi
taas ovat hijotut ajan etevimmissä oppisaleissa.

OLAVI: Sinä lasket leikkiä, setä? – Minä puolestani puhun tätä aivan
vakavasti. Juuri tämä asia on erikoisesti kallis minulle, se on minun
aivojeni unelma, minun sydämeni syvin mahtiponsi. – Sinä sanot, että
minun aseeni ovat hijotut, setä. Totisesti minä en ole säästänyt työtä
enkä vaivaa niitä hijoessani, mutta tiedätkö, setä, minkä asian
palvelukseen minä olen päättänyt ne pyhittää? Juuri samojen
harhaoppisten suuntien kukistamiseen. – Niin, minä tunnen todellakin
itseni siihen kutsutuksi. Minä uskallan sanoa sinulle, setä, että minä
näen siinä elämäntehtäväni, suuren, ihanan elämäntehtäväni. – Monin
joukoin ja eri tahoilta lähestyvät nyt katoolisen kirkon viholliset.
Pakanalliset roomalaiset ja kreikkalaiset kirjailijat, jotka Jumalan
nimen kiroukseksi ovat jälleen herätetyt haudoistaan, hurmaavat
lumoavalla muodollaan ihmismieliä kautta sivistyneen maailman ja ovat
saaneet jo monen hurskaan ja oppineen miehen oikean uskon poluilta
hairahtumaan. – Toisaalta on kansoissa huomattavana itsekäs pyrkimys
omintakeiseen toimintaan, riippumattomuuteen Rooman hengellisestä ja
maallisesta yliherruudesta, sanalla sanoen: riihattomuuteen. – Ja mihin
ovat vieneet nämä niin sanotut ihmishengen vapauden vaatimukset? Ne
ovat vieneet ihmishengen orjuuteen, lihan ja aineen ylivaltaan...
Anteeksi, minähän unohdan aivan, että kunnon Karpalainen odottaa
minulta kiitosta suuremmoisesta vastaanotostaan. (Menee ja kättelee
häntä.)

KARPALAINEN: Ei kestä kiittää, herra maisteri. – Minä seison kyllä
mielelläni ja kuuntelen niin kauan kuin dominus magister vain puhuu.
– Rankonen, sinä muistat, mitä minä aina olen sanonut sinulle.
"Rankonen", olen minä sanonut, "maisteri Olavi on syntynyt
piispanhiippaa kantamaan. Kun hän haastaa, on kuin tuliset kielet
lähtisivät hänen päälaeltaan."

OLAVI: No, noh, ei puhuta syntiä, Karpalainen. – Päivää, Rankonen.
(Kättelee häntä.) Tokko enää tunnet minua ollenkaan?

RANKONEN: Tottahan toki, herra maisteri.

OLAVI: Kuinka nyt ketut jaksavat? – Niin, niin, tunnustapas vaan, että
sinulla on jälleen monta surmansilmukkaa heille Kuusiston takamailla.

RANKONEN: Ketut? (Hyrähtää nauruun hyvillä mielin.) Kaikkia herra
maisteri suvaitsee muistaakin. – Eei, eihän niitä näin kesäaikaan...

OLAVI: Niin, tiedäpäs, setä, tämä Rankonen on ollut minun suuri
opettajani metsästyksen jalossa taidossa. – Nyt olen minä siis jälleen
kotona!... (Menee ikkunan luo.) Ja tämä tähdetön yö, tämä auringoton
päivä, missä valkeus tulvehtii yli tienoon näkymättömästä lähteestä
kuin Jumalan kaikkivalta kautta ihmistekojen ja ihmiskohtaloiden! –
Totisesti tuntuvat täällä ijäisyyden siipeiniskut. (Sulkee silmänsä
uneksien. Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (Annalle): Ja sinä sanot, että hän ei tahdo jäädä tänne? –
Hänen sielunsa halajaa rauhaa.

ANNA: Ihmisrauha on sodalla ostettava. – Sinä kuulit, mitä hän äsken
sanoi...

MAUNU TAVAST: Pyhän innon tuli palaa hänessä, kiivastelu kirkon asian
puolesta. Hän kaipaa vain työtä ja toimialaa.

ANNA: Juuri siksi halajaa hän avaraan maailmaan. Hän ei ole vielä
löytänyt sille alaa omasta sydämestään.

    (Elina tulee oikealta viinitarjottimineen. Pysähtyy hämillään
    ja katsoo isäänsä apua pyytävänä.)

KARPALAINEN: Elina tahtoo tarjota tervetuliais-maljan.

OLAVI (käännähtäen äkkiä): Elina? – Ah, se on totta! – (Lähestyy neitoa.)
Oletko sinä Elina? Kuinka olet kasvanut suureksi ja kauniiksi siitä
kuin viimeksi kotona kävin! Muistatko? (Hymyillen.) Sinä istuit vielä
silloin minun polvellani.

ELINA: Minä muistan.

OLAVI: Ja kuinka kaunis ruusu sinun suortuvissasi ruskottaa! Sallitko?
(Ottaa ruusun.) Et varmaan tahdo kieltää minulta tätä lahjaa
tarhastasi?

ELINA painaa päänsä alas ujostuen.

KARPALAINEN: Hän tahtoi tulla jo portille ja tarjota sen herra
maisterille. Mutta hän oli liian ujo, hän ei uskaltanut.

OLAVI: Kuinka? Olemmehan me vanhoja leikkitovereita. – Hyi, Elina! Onko
totta, mitä isäsi sanoo? – Sylintäydet olisin minä sinun sijassasi
tarjonnut ruusuja sinulle.

ELINA: Minun ruusuni eivät ole vielä puhjenneet. Se on vasta nuppu.

OLAVI: Niinkö? – (Kukan tuoksua hengittäen.) Se tuoksuu kuitenkin jo
kesältä ja aamunauringolta. – Katso, siinä on vielä kastehelmi. Sinä
olet juuri taittanut sen?

ELINA: Niin. Se oli kevään ensimmäinen.

OLAVI (tarttuen pikariin): Siispä juon minä kevään ensimmäisten kukkien
maljan Kuusistossa. – Rakas setäni! Olkoon valkea hämärä, missä kukat
puhkeevat, onnellinen sinun valkealle vanhuudellesi.

MAUNU TAVAST: Niin myös sinun punaiselle nuoruudellesi, Olavi Tavast.

    (Tervehtivät toisiaan. Elina vie pois viinitarjottimen. Olavi
    katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä, pyyhkäisee otsaansa ja
    kääntyy sitten linnanvoudin puoleen.)

OLAVI: Ja nyt täytyy minun saada tietää, mihin olette minut
majoittanut? Toivottavasti entiseen huoneeseeni puutarhan puolella
teidän asuntonne yllä?

KARPALAINEN: Niin, herra maisteri. Kaikki on siellä vielä entisessä
kunnossaan. Mitään ei ole liikutettu, ei yhtään kirjaa eikä paperia...

OLAVI: Hyvä, hyvä. Nyt täytyy minun vain pyytää Rankosta auttamaan
teitä matkakapineitteni kantamisessa sinne.

RANKONEN: Kyllä minä...

OLAVI: Niin, nähkääs, se arkku on hiukan raskas.

KARPALAINEN (katsoen leveitä kämmeniään): Eiköhän tuo saatane sinne.

OLAVI: Ei sitten tällä kertaa muuta kuin: kiitokset edeltäpäin. –
(Karpalainen ja Rankonen menevät.) Niin, arvaapas, setä, miksi se
on raskas! Siellä on vähän tuomisia sinullekin.

MAUNU TAVAST: Mitä? Ethän jälleen liene tuhlannut vähiä varojasi
kirjalahjoiksi minulle?

OLAVI: Olenpa niinkin. Vieläpä pari harvinaisuutta, niiden joukossa
eräs hopeakoristeinen epistola.

MAUNU TAVAST (ilahtuneena): Olavi! Minun täytyy todellakin torua sinua.

OLAVI: Eikö tuomiseni kenties miellytä sinua? Voithan lahjoittaa
sen Turun tuomiokirkolle, kuten olet monet muut entisistä
kirjalähetyksistäni lahjoittanut. – (Uhaten sormellaan.) Ai, ai, setä!
Sinäpä vasta suurin tuhlari meistä kahdesta olet.

MAUNU TAVAST: Kirjat ovat harvinaisia täällä erämaassa. Luettuani ne
panen ne mielelläni paikkaan, missä muutkin voivat niiden sisällöllä
sieluaan virvoittaa.

OLAVI: Ja mitä luet sinä nykyään, setä? – (Ottaa kirjan pöydältä ja
selailee sitä.) Abaelardin ja Heloisen kirjeenvaihto...

MAUNU TAVAST: Kuten tiedät, kuuluu se minun mielilukemiseeni.

OLAVI: Minä tiedän. – Abaelard! Mikä mies! Mikä nero! Mikä säkenöivä
säilä pyhän kirkon palveluksessa! – Enkä minä kuitenkaan voi nautinnolla
lukea juuri tätä kirjaa.

MAUNU TAVAST: Etkö? Minulle tarjoaa se syvän silmäyksen kahteen suureen
ja palavaan ihmissydämeen.

OLAVI: Niinkö? – Minun mielestäni on se mitä surullisin, mitä
kirkaisevin todistuskappale kahden sydämen synnistä ja
viheliäisyydestä. – Heloise! Hänen suhteensa minä en sitä niin
ihmettele. Hän oli nainen ja sellaisena luotu heikkouteen. – Mutta
Abaelard! Tämä sankari, tämä hengen jättiläinen...! Minä en todellakaan
voi ymmärtää enkä anteeksi antaa hänelle sitä.

MAUNU TAVAST: Etkö? – (Hiljaa.) Ihmissydän on tehty maan tomusta. Olkoon
se kuinka kirkas tahansa, tahtoo siihen aina jäädä joku hiukkanen sen
alhaista alkuperää muistuttamaan.

OLAVI: Mutta ihmishenki on ijäinen ja Jumalasta. Missä se pyhänä palaa,
siellä se polttaa aineen kuuliaiseksi astinlaudakseen. – Epäilemättä
paloi se pyhänä Abaelardin sydämessä. Mutta juuri siksi minä en
ymmärrä, kuinka voi langeta niin syvälle, kun on kerran katsonut niin
korkealle Herran taivaan ihanuuteen.

MAUNU TAVAST: Sinä et sitä ymmärrä, poikani?

OLAVI (kiivaasti): En. Minä en voi, minä en tahdo ymmärtää sitä. Minä
tuomitsen, tuomitsen ankarasti Abaelardin synnin, sitä ankarammin, mitä
suurempi hänen sielunsa oli ja mitä laajempi hänen lujan ajatuksensa
kantavuus.

MAUNU TAVAST: Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

OLAVI: Setä: tuo raamatunlause ei ole tässä paikallaan. Täytyy tuomita
syntiä, ellei mieli tulla itse tuomituksi. Täytyy olla ankara pahalle,
ellei mieli itse vajota siihen. – Ja minä tuomitsen Abaelardin! Ja minä
tuomitsen Heloisen kaikkine lieventävine heikkouksineen! Tuo nainen,
joka sanoo itsestään portto, on totisesti portto...

ANNA (heikosti): Ah!

MAUNU TAVAST: Olavi!

OLAVI: Anteeksi! – Voitteko pahoin, äiti?

ANNA: En. – Kiitos. (Painaa sydäntään.) Kiitos. Se menee ohitse. Se
menee kyllä ohitse. – (Koettaa hymyillä.) Te näette, että myöskin minä
olen nainen. Minun täytyy todellakin pyytää teiltä anteeksi
heikkouttani.

OLAVI: Kenties olette väsynyt? Pitkä matka Tukholmasta on teidät
uuvuttanut?

MAUNU TAVAST: Todellakin: minä olen aivan unohtanut isännän
velvollisuudet. On jo myöhäistä. Lepo on väsyneen virkistävä.

ANNA: Ei, ei. (Nousee.) Minä menen. Minä en saisi unta kuitenkaan. Minä
teen vain pienen kierroksen linnan puistossa.

OLAVI: Tulenko minä teitä saattamaan, äiti?

ANNA: Ei, ei. Ei se ole tarpeellista. Menen mieluummin yksin. – Se on
ohitse, se on jo ohitse. – Mutta jos sallitte, palajan vielä kuulemaan
teidän oppinutta keskusteluanne, hyvät herrat.

MAUNU TAVAST: Olet tervetullut. – (Epäröiden.) Nimittäin, ellei Olavilla
kenties ole jotakin kahdenkeskeistä...?

OLAVI: Eipä suinkaan, rakas setä, eipä suinkaan. Jatkan mielelläni
keskustelua, äiti, juuri teidän hurskaassa seurassanne.

ANNA: Kiitoksia, kiitoksia nöyrimmästi. Minulla, nähkääs, ei ole siihen
aina tilaisuutta, ei aina... Ellen häiritse siis, olen pian takaisin
täällä. (Menee oikealle.)

OLAVI (katsoen hänen jälkeensä): Nunna parka! Hän on jo vanha ja
sairas...

MAUNU TAVAST: Hänen sydämensä on sairas.

OLAVI: Myöskin minun sydämeni, setä! – (Lankeaa äkkiä hänen
jalkoihinsa.) Minä en puhunut totta, kun sanoin, ettei minulla olisi
sinulle mitään kahdenkeskeistä. Minulla on salaisuus sinulle. Minä
tahdon itseni ripittää.

MAUNU TAVAST: Kuinka? Sinä, Olavi? Joku salainen synti painaa
sydäntäsi?

OLAVI: Niin. Taikka oikeammin: minä en tiedä vielä, onko se synti. –
(Sulkien silmänsä.) Mutta se on suloinen kuin synti ja se on riuduttava
hekkuma minun hengelleni.

MAUNU TAVAST: Mikä synti se olisi?

OLAVI (hiljaa): Rakkaus.

MAUNU TAVAST: Kuinka?

OLAVI: Niin, mutta pyhä, taivaallinen, puhdas rakkaus, joka elää vain
minun mielikuvituksessani. – Minä en ole koskaan nähnyt häntä.

MAUNU TAVAST: Ketä?

OLAVI: Häntä, jota minä rakastan, sydämeni valittua, sieluni ihanaa
hallitsijatarta.

MAUNU TAVAST: Hänen nimensä?

OLAVI: Johanna d'Arc! – Niin, Domremyn tyttö sotisopa, neitsyt
Orleansin pantsarpaita, Ranskan pelastaja, kukka ylpein kristikunnan.

MAUNU TAVAST: Orleansin neitsyt on kuollut.

OLAVI (haaveellisesti): Seitsemän vuotta sitten kärsi hän
marttyyrikuoleman polttoroviolla. – Yöt päivät uneksin hänestä. Auringon
säteissä astuu hän eteeni kiitävällä orhilla ratsastaen, kilpi
kullan-paistavana, liljalippu hulmuten Herran taivahilla. Kuun säteissä
kulkee hän vierelläni puettuna yksinkertaiseen talonpoikais-pukuun
huulilla hurskas rukous, silmät suurina kaukaisista, jumalallisista
kangastuksista.

MAUNU TAVAST: Tämä oli lempi, jonka tahdoit tunnustaa minulle?

OLAVI: Muuta lempeä en tunne. Muu ei ole minusta mahdollinen miehelle,
joka on päättänyt pyhittää voimansa Jumalan valkeudelle.

MAUNU TAVAST: Poikani! Minun suuri poikani! – (Siunaten häntä hiljaa.)
Pysyös aina uskollisena niille kauniille mielikuville, joita sielusi
silmien eteen Jumalan taivas ja nuori sydämesi nostattavat.

OLAVI: Nyt ja aina ja iankaikkisesta.

ANNA (näkyen ovella): Amen!

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Asemat edelliset. Olavi nousee liikutettuna. Anna
tulee sisälle ja istuu syrjään äänetönnä. Ottaa kirjan käteensä ja
selailee sitä. Vaitiolo.

OLAVI: Sinä et kysy, setä, kuinka minä olen johtunut juuri tuon immen
kuvaa mielessäni pyhänä pitämään? Tiedäpäs, se on eloni ihanin muisto
ja samalla suurin kunnia, minkä Ranskanmaa on minulle vielä
valmistanut.

MAUNU TAVAST: Kerro!

OLAVI: Kenties muistat, että myös Parisin ylipiston professorit
tuomitsivat aikoinaan Orleansin neitseen kuolemaan. Niin suuri oli
silloin englantilaisten valta ja vaikutus siellä, niin pieni itse
totuuden julistajien itsetunto ja tieto omasta arvostaan. Mutta vuosi
sitten avasi Parisin kaupunki porttinsa Ranskan kuninkaan Kaarle VII:n
sotaväelle.

MAUNU TAVAST: Minä tiedän. Sinä olet siitä kirjoittanut minulle.

OLAVI: Myös yliopisto vietti tätä tapausta juhlakululla pyhän Katarinan
luo Kouluteinien laaksossa. Samalla tuli kysymys lähetystöstä kuninkaan
luo, jonka piti koettaa selittää hänelle entistä erehdystä ja pyytää
hänen suosiotaan yliopistolle. Kukin kansakunta valitsi vain yhden
edustajan tähän korkeaan toimeen ja englantilainen kansakunta valitsi
minut.

MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Kuinka? Ja sinä olit kuninkaan luona? Ja
sinä puhuit kuninkaalle?

OLAVI: Niin. Mitä minä puhuin, minä en muista enää, mutta minun puheeni
oli vain hymni Orleansin neitsyelle. Siellä täällä koetin taitavasti
kutoa sanojeni lomaan viittauksia ja selityksiä itse tapahtuneesen
tosiasiaan, jota yliopisto meidän kauttamme anoi anteeksi kuninkaalta.
Mutta lopuksi jätin minä nämä järkeilyt kokonaan, minä innostuin, minä
hehkuin, minä puhuin Ranskalle kuin toiselle isänmaalleni ja kuvailin
tuon taivaallisen neitseen ilmestystä kuin ihmiskunnan parasta unelmaa.
Kaikki silmät vettyivät, kaikki sydämet aukenivat... Ah! Se oli suurin
hetki minun elämässäni.

MAUNU TAVAST: Ja kuningas? Mitä hän sanoi? Ottiko hän suosiollisesti
vastaan sanasi?

OLAVI: Hän tuli itse liikutettuna minua kädestä kiittämään. – Ja hän
vahvisti samana päivänä kaikki yliopiston vanhat edut ja oikeudet. – Ja
kaikki, jotka olivat läsnä tuossa juhlallisessa vastaanotossa,
sanoivat, että se oli etupäässä juuri minun ansioni!

MAUNU TAVAST: Sinun, Olavi? – Kuuletko, sisar, hänen ansionsa, Olavi
Tavastin ansio! Hän on puhunut kuninkaalle, hän on pelastanut Parisin
yliopiston.

ANNA: Minä kuulen.

MAUNU TAVAST: Ja nyt sinun tulee kertoa meille myös paljon muuta
yliopisto-ajoistasi! – Mitä olet tehnyt ja mitä toimittanut? – Minä
tiedän, että sinä et ole ollut laiska siellä...

OLAVI (hymyillen): Tuskin. – Sanotaan tosin, että moni nuori mies lähtee
Parisiin seitsemää taidetta hakemaan, mutta löytääkin sieltä kuoleman
syntiä seitsemän.

MAUNU TAVAST: Minä tiedän, että sinä et kuulu niiden joukkoon. – Mutta
kuinka englantilainen kansakunta tuli valinneeksi juuri sinut tähän
tärkeään ja kunniakkaasen toimeen? – Ah, se on totta, kerroithan jo
viime käynnilläsi olleesi kansakunnan rahanvartija...

OLAVI: Niin, ja kansakunnan prokuraattori, ja yliopiston rehtori, ja...

MAUNU TAVAST: Mitä? Rehtori? (Nousee ylös.)

OLAVI: Niin, setä, sillä tiedätkö oikeastaan, ketä sinun on kunnia
tässä Kuusiston vanhassa, tomuisessa kirjastohuoneessa puhutella? –
Minä, Olavi Tavast, en ole ainoastaan taiteiden tiedekunnan
bakkalaario, lisensiaatti ja magister regens, minä olen myös
jumaluus-opin bakkalaario...

MAUNU TAVAST: Kuinka? – Siitä et sinä ole minulle mitään kirjoittanut.

OLAVI: Ajattelin, että saisit sen kyllä tietää aikoinaan. – Sitäpaitsi
minä olen Parisin yliopiston lector ethicarum ja pedagogista, pidän
luentoja bakkalaarioille ja johdan yliopistoon pyrkivien nuorukaisten
opintoja...

MAUNU TAVAST: Kuuletko, sisar? – Rehtori! Prokuraattori! Jumaluusopin
bakkalaario! Etiikan opettaja!

ANNA: Minä kuulen.

MAUNU TAVAST: Olavi! – Tule, että saan syleillä sinua! – (Sulkee syliinsä
hänet.) Totisesti on tämä ilon ilta minulle. – (Ristii kätensä.) Nyt,
Herra, lasket sinä palvelijasi rauhaan, sillä Suomen hiippa siirtyy
toiselle minua arvokkaammalle.

OLAVI (tyrmistyneenä): Suomen hiippa?

MARTTI (oikealta): Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, että
huolimatta myöhäisestä hetkestä uskallan häiritä teitä...

OLAVI: Kas, dominus canonicus! – Me emme ole vielä nähneet toisiamme.
– Terve!

MARTTI: Tervetullut Kuusistoon, jalosukuinen dominus magister.

MAUNU TAVAST: Älkää sanoko häntä enää maisteriksi! Hän on rehtori, hän
on prokuraattori, hän on jumaluusopin bakkalaario!... Mitä minä sanoin
äsken teille, Martti? Hän on oppineempi kuin me molemmat yhteensä. Hän
on oppinein mies, minkä meidän syrjäinen maamme vielä koskaan on
kasvattanut.

MARTTI (nöyrästi): Anteeksi, minä en tiennyt, dominus rector...

OLAVI: Martti sanoo vain edelleenkin maisteriksi. – Mutta teillä oli
jotakin asiaa hänen korkea-arvoisuudelleen. Minä en tahdo estää teitä
tehtäväänne suorittamasta.

MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne: siellä on eräs mies, David
nimeltään, sama, jonka on kuultu yllyttävän kansaa Satakunnassa...

MAUNU TAVAST: David? Täällä Kuusistossa?

MARTTI: Niin. – Hän on odottanut jo kauan, vaikka minä en ole tahtonut
häiritä teidän korkea-arvoisuuttanne. Mutta nyt hän suorastaan vaatii
pääsyä teidän puheillenne ja sanoo, että ellei veronhuojennusta
tapahdu, Satakunnassa nousee kapina...

MAUNU TAVAST: Veronhuojennusta? Heidän veronsa huojennettiin viime
vuonna. – David? Minä muistan hänen nimensä. Tahdon heti puhutella
häntä.

OLAVI (voimatta enää pidättää itseään): Kapina? Kapinallinen
talonpoika, joka pyrkii yöllä hänen korkea-arvoisuutensa Suomen piispan
puheille? – Ajakaa ulos hänet! Hetipaikalla. Taikka paremmin: hänet on
vangittava ja heitettävä tyrmään miettimään rikollisia aikeitaan.

MAUNU TAVAST: Olavi! (Hymyillen.) Sinä unohdat, ettet ole vielä Turun
piispa.

OLAVI: Ja ellen minä minkään muun vuoksi tahtoisi tulla Turun
piispan-istuimelle, tahtoisin minä sen vuoksi, että saisin tilaisuuden
opettaa tälle kansalle, kuinka Jumalaa ja pyhän kirkon päämiestä on
toteltava.. – Setä! Sinä et muista nähtävästi, mitä merkitsevät nuo
sanat: kansan kapina. Se ei ole mikään yksityinen ilmiö, mistä tuo mies
tuolla ulkona tahtoo ilmoittaa sinulle. Se on yhteydessä koko ajan
hengen kanssa. – Kaikkialla Europassa, Englannissa, Saksassa, Ranskassa
se jo tunnetaan. Minä en tiennyt vain vielä, että sama myrkky oli näin
kauas pohjoiseen, tänne, Turun hiippakuntaan saakka tunkeutunut.

MAUNU TAVAST (leikkisästi): Sinä näet, että me emme eläkään täällä niin
syrjässä kuin luullaan, vaan suuren ja sivistyneen maailman
yhteydessä. – Martti kaniikki! Ilmoittakaa tuolle miehelle, että hän
odottakoon esihuoneessa. Tahdon heti tulla ja tiedustella häneltä, mikä
on syynä Satakunnan miesten tyytymättömyyteen.

MARTTI: Hän on esihuoneessa, teidän korkea-arvoisuutenne.

OLAVI (kiivaasti): Setä! Tämä on periaatteellinen kysymys, joka voi
näyttää pieneltä, mutta jonka kantavuus voi olla kautta aikojen
mittaamaton. – Muista Wat Tylerin talonpoikaiskapinaa Englannissa! Eikö
se puhjennut esiin heti, kun Wiklef oli alkanut harhaoppisen
toimintansa ja lollardit ruvenneet järkyttämään kirkon rakennusta?
Muista la Jacquerie-kapinaa Ranskassa, taborilaisia ja kalikstineja
Böömissä, adamilaisia Määrissä ja näitä hirveitä hussilaissotia, jotka
nyt toki Jumalan kunniaksi ovat päättyneet! Eikö niiden kaikkien alku
ja lähtökohta ole siinä, että ihminen asettaa oman järkensä Jumalan
järkeä korkeammalle, jonka näkyväinen ilmestysmuoto on kirkko, on
papisto, on Pyhän Pietarin istuin Roomassa? Jumalan järki tuottaa
järjestystä maille ja valtakunnille, ihmisjärki harhaa ja
epäjärjestystä. – Siinä nyt on seuraus, setä, sinun vaarallisista
yrityksistäsi ruveta kansankieltä kirkoissa viljelemään. Martti
canonicus: eikö täälläkin Satakunnassa ole luettu suomeksi isämeitää
ja uskontunnustusta?

MARTTI: On, onpa saarnattukin vielä, herra maisteri. – Anteeksi, että
nimitän teitä edelleenkin niin...

OLAVI: Saarnattu suomeksi! – Setä, olethan pahempi harhaoppinen kuin
olen luullutkaan. Millä aiot nyt kohdata lähestyvää myrskyä?

MAUNU TAVAST (hymyillen): Minä olen kuullut, että päivänpaiste on
joskus myrskyä voimakkaampi.

OLAVI: Ei, setä, suo anteeksi, että uskallan olla kanssasi eri mieltä
tästä: kapinanhenki kansasta on heti alkuunsa miekalla ja tulella
tukahdutettava. – Me emme tarvitse siihen maallisen vallan apua. Meidän
ei ole tarvis kysyä siihen lupaa Turun linnan isännältä. – Kaksi miekkaa
on annettu pyhälle Pietarille, hengellinen ja maallinen; toista niistä
voi käyttää ainoastaan kirkko ja toista voidaan käyttää ainoastaan
kirkon hyväksi. – Me voimme tällä kertaa käyttää molempia. – Ilokseni
näin, että olet poissaollessani varustanut Kuusiston linnan niin
lujaksi, että se voi kestää kovimpiakin hyökkäyksiä. Meidän
ratsuväkemme yksin riittää kapinan kukistamiseen. Sallitko, että minä
itse lähden heidän kerallaan Satakuntaan? – Mutta sitä ennen on tuo mies
vangittava, häntä on kidutettava ja saatava hänet tunnustamaan koko
tämän kerettiläisen kansanliikkeen synty kaikessa laajuudessaan...
Sehän on totta, setä, minä unohdan, ettei teillä täällä Suomessa ole
edes mitään kunnollista inkvisitsionia.

MAUNU TAVAST (vakavasti): Ei, Jumalan kiitos, eikä tule olemaan niin
kauan kuin minä istun Turun piispan-istuimella. – Jätän sinut nyt
jäähdyttämään sotaista intoasi Martti kaniikin kanssa. Hänen seuransa
on siinä suhteessa arvellakseni paras mahdollinen. (Poistuu oikealle.)

MARTTI (hetken vaitiolon jälkeen): Maisteri Olavi aikoo nyt jäädä
kotimaahan?

OLAVI: Minäkö? Kuka sitä sanoo?

MARTTI: Minä luulin ymmärtäväni sen teidän sanoistanne. – Sitäpaitsi on
herra piispa puhunut siitä.

OLAVI: En suinkaan, enpä suinkaan. Minä aion pian taas Parisiin. – Vai
niin, hänen korkea-arvoisuutensa on puhunut... Mitä hän on maininnut
teille?

MARTTI: Hän on sanonut, että herra maisterin opintoaika on nyt
päättynyt ja että te ensi syksystä saakka aiotte itse ottaa
suorittaaksenne ne arkkiteinin tehtävät, joita minä nyt hoidan.

OLAVI: Hoitakaa te vaan, hoitakaa te vain niitä edelleenkin, Martti
canonicus!... (Kuin itsekseen.) Mitä? Onko hän sanonut todellakin? –
Ja kuinka kauaksi aikaa hän on sanonut minun jäävän Kuusistoon?

MARTTI: Epäilemättä elinajaksenne, herra maisteri. Minä en ole ainakaan
voinut muuta ymmärtää...

OLAVI: Elinajakseni? – Mutta sehän on mahdotonta! Se on mahdotonta! – Hän
ei voi toki tarkoittaa, että minä jättäisin Parisin juuri nyt, jolloin
minä olen työskennellyt itselleni siellä tieteellisen tulevaisuuden?

MARTTI (hiljaisesti): Niin, minä toistan vaan, mitä hänen
korkea-arvoisuutensa on sanonut minulle.

    (Vaitiolo. Olavi on istunut karmituoliin ja painaa pään käsiinsä.
    Martti katsoo vielä hetkisen häneen ikäänkuin puhekumppania
    odottaen ja poistuu äänettömänä oikealle. Anna, joka sillä välin
    on lukenut ikkunan ääressä, nousee ja lähestyy Olavia.)

ANNA: Poikani! Joku suru painaa sinua.

OLAVI (säpsähtäen): Äiti! Te olette vielä täällä? – (Kiivaasti.) Siis te
olette kuullut, mitä me olemme keskustelleet? Siis te tiedätte, mitä
Martti kaniikki on minulle ilmoittanut?

ANNA: Minä tiedän.

OLAVI: Hän vaatii minua nyt jäämään kotiin elinajakseni. – Mutta sehän
on mahdottomuus, sehän on sula mahdottomuus! – Minä en tule toimeen
näiden muurien sisällä. Minä tukahtuisin raittiin ilman puutteesta koko
tämän maan rajojen sisällä. – Minun täytyisi jäädä tänne hoitamaan
arkkiteinin pahanpäiväisiä tehtäviä, jotka sitäpaitsi Martti kaniikki
täyttää paljoa paremmin? Minä saisin jättää ikuiset jäähyvästit
tieteelleni, tutkimuksilleni? – Sehän on mahdotonta, eikö totta, äiti? –
Enkä minä enää koskaan pääsisi Parisiin. (Painaa pään käsiinsä.)

ANNA: Kentiespä hänen korkea-arvoisuutensa vielä muuttaa päätöksensä.

OLAVI: Ei, sitä hän ei tee. – Minä tunnen hänen lujan luonteensa, joka
asuu tuon lempeän ja hyväntahtoisen hahmon alla. Jos hän on sanonut
kerran jotakin, seisoo se niinkuin seinä. – (Tuskin noiden enää
kyyneleitään pidättää.) Mutta hän ei tiedä, mitä hän vaatii minulta! Te
ette käsitä, äiti, mitä on elämä tuolla ulkona suuressa maailmassa!
Siellä sielu laajenee, siellä hengitys kevenee, järki salamoi
sattuessaan yhteen toisten vertaistensa kanssa. Elämä saa arvon, toisin
sanoen. Täällä sitä vastoin...

ANNA: Minä kuulin, että sinulla kuitenkin oli ollut koti-ikävä.

OLAVI: Se on toista, se on jotakin aivan toista! – Sinä et ymmärrä sitä,
äiti. Voi seisoen vuorella kaivata takaisin laaksoon, josta on lähtenyt
nousemaan. Voi keskellä onnea ja päivänpaistetta ikävöidä takaisin
pimentoon, mistä juuri on pyrkinyt ja taistellut itsensä valkeuteen. –
Mutta jäädä ijäksi laaksoon? Vaipua varjoon elinpäiväkseen? – Vanhana,
valkeapäänä voi sen tehdä, sen minä käsitän. – Mutta nuorena? Juuri kun
elämä kukkii, kun jokainen suoni suihkii verta punaisinta? – Ei, se on
liian julmaa. Minusta on kuin olisi minut äkkiä köytetty käsistä ja
jaloista sekä heitetty kosteaan, pimeään kellariin. – Teljetty ijäksi
auringosta, ainiaaksi heleän ihmishengen ihanuudesta! – Jäädä tähän
erämaahan! – Minä en voi sitä, minä en voi! – Ainoastaan vanhus valkeapää
voi tahtoa sellaista.

ANNA (hiljaa): Kenties hänkin on kerran ollut nuori...

OLAVI: Hän? (Katkerasti.) Ei milloinkaan! Jos hän olisi ollut, hän ei
voisi vaatia minulta sitä, hänellä ei olisi sydäntä vaatia sitä. – Sinä
et ymmärrä sitä, äiti. – Te ette ymmärrä kukaan meitä nuoria, te
vanhat! – Mahdollisesti on hän kerran ollut nuori hänkin. Mutta hänessä
ei ole koskaan sammunut mitään, hänessä ei ole murtunut mitään. Hän on
ollut aina yhtä eheä, kirkas, tyyni ja onnellinen. – Siksi hän ei
ymmärrä niitä, joissa pyhän intohimon liekit leimuavat. Siksi voi hän
vaatia minulta sellaista, mikä olisi surma minun hengelleni, kuolema
kaikille kauniille aatteille ja unelmilleni. – Vain kylmä jääpatsas voi
sen tehdä! Jos hän olisi ollut koskaan tulenpatsas, ei hän pyytäisi
minua puolitiehen pysähtymään.

ANNA: Poikani: etköhän nyt tee vääryyttä hänelle? Kenties on hänessäkin
mennyt muruiksi jotakin, ennen kuin hän jälleen on noin eheäksi
muodostunut. Kenties ei hänkään ole aina ollut noin kirkas, tyyni ja
onnellinen. Kenties on hänkin kerran ollut tulta-syöksevän innon
patsas, vaikka elämän kylmyys on pakottanut riehuvan rinnan liekit nyt
niin lempeinä ja lämmittävinä loimuamaan. Jääksi hän, Jumalan kiitos,
ei ole koskaan jähmettynyt. Luo vain silmäsi siihen, mitä hän täällä
Suomen kolkassa on tehnyt ja toimittanut. Nurmi nousee siinä, missä
hän on kulkenut, vilja vihertää, missä hän on kättä kääntänyt. Kylmä
sydän ei olisi koskaan voinut saada aikaan mitään sellaista. Hän
on lämmittänyt kokonaista maata, kokonaista omaa maailmaansa.
Aurinko-sydän on hän ollut tässä ajassa, vaikka hänen päivänsä nyt
painuu laskulleen. Valkean hämärän on hän jättävä jälkeensä, joka vain
vartoo toisen autuaamman aamun koittamista.

OLAVI: Mitä? Yhdytkö sinäkin häneen? Liittoudutko sinäkin minua
vastaan, äiti? – (Ylös ponnahtaen.) Niin, minä tiedän hänen työnsä, minä
tunnen, mitä hän on ollut tälle maalle. – Oman hiippansa arvon on hän
kohottanut, niin että se nyt mainitaan kunnioituksella kaikissa
pohjoismaissa. Kuninkaat ja valtaherrat kuuntelevat mielellään hänen
syvää ja valoisaa viisauttaan. Suomen ristiin rastiin on hän vaeltanut
ja levittänyt kaikkialle siunausta niin papiston kuin yhteisen kansan
keskuuteen. Turun tuomiokirkon on hän uudesta-rakentanut ja koristanut
monella kauniilla kuorolla ja kappelilla. Luostareita on hän
perustanut, sairaaloita ja majataloja asettanut, leskiä ja orpoja
avittanut ja ollut isä kaikille Suomen asukkaille. – Mutta minä nauran
hänen elämäntyölleen, minä nauran! Se on kaikki niin vähäistä, niin
surkuteltavan pientä ja tyhjänpäiväistä. Hah hah! Mitä se merkitsee?
Mitä se on olevaisuudessa? Kannattaako sen vuoksi uhrata elämä? – Hah
hah hah haa! – Ei, äiti, ei! Se mies ei ole koskaan suurta uneksinut.

    (Anna on edellisen aikana poistunut äänettömästi. Olavi huomaa
    olevansa yksin, säpsähtää ja yrittää rientää hänen jälkensä.
    Elina tulee.)

ELINA: Herra maisteri!... Minä en tiennyt ... minä etsin isääni.

OLAVI: Kuinka? Valvotko sinäkin vielä? – Mikä on tämä yö, jossa ei nuku
kukaan, ja tämä maa, missä ihmiset vaeltavat kuin unessa! – Sinäkin
uneksit, Elina.

ELINA: Me nukumme niin vähän kesäiseen aikaan täällä. Herra piispa
valvoo usein puoli-yöhön. Kuitenkin hän on taas ylhäällä aamun
koittaessa. Sanottiin, että isäni olisi täällä...

OLAVI: Ei, mutta minä olen täällä. Elina, menetkö? – Oliko sinulla niin
tärkeää asiaa isällesi?

ELINA: Hän aikoi kalaan Rankosen kanssa ... että teille olisi eineeksi
tuores kalakeitto.

OLAVI: Tosiaankin! – Ne kunnon kuomat.

ELINA: Niin, ja minun piti laittaa vähän evästä heille... Mutta sitten
heitä ei enää näkynyt missään... Ja minä ajattelin...

OLAVI: Että he olisivat tulleet tänne pakisemaan minun kanssani? –
(Vetäen hänet ikkunan luo.) Ei, Elina! – He ovat lähteneet jo. Näetkö,
heidän veneensä viilettää jo tuolla salmen suussa. He eivät ole
välittäneet eväästä... Elina! Katso: aamun ensimmäiset ruskot häilyvät
jo vienojen vesien päällä.

ELINA: Ne eivät tähän aikaan lakkaa koskaan häilymästä. Kun iltarusko
sammuu, nousee aamurusko. Tuolla vuoren kukkulalla lyövät ne nytkin
kättä toisilleen.

OLAVI: Niinkö? – Sinne meidän täytyy soutaa, Elina. – (Kääntyy ja katsoo
häneen.) Mutta mitä näen? Myös sinun poskesi ovat punertuneet.

ELINA: Eihän... Niin, se on aamurusko, joka jo tunkee ruutujen lävitse.

OLAVI: Ja sinun silmäsi kimaltavat niin kummallisesti... Syytätkö
siitäkin nousevaa aurinkoa? Onko se aamukastetta, Elina?

ELINA (pyyhkäisten silmäkulmaansa): Ei se ole mitään.

OLAVI: Onpas. – Sinä olet itkenyt, Elina?

ELINA: Ei, ei.

OLAVI: Oletpas. Minä näen kyynelten jälkiä poskellasi. – Sinä itket
vieläkin? Elina! Nyt juuri herahti heleä karpalo alta silmäripsen.

ELINA: Maisteri Olavi!

OLAVI: Sinä suret? – (Vetää hänet luokseen.) Miksi? Nyt sinun täytyy
kertoa kaikki minulle. Elina, olemmehan me kasvinkumppaleita. Tahi
oikeastaan: minä olen sinun vanhempi veljesi ja opettajasi.

ELINA: Minulla ei ole ollut veljeä milloinkaan. – Minä olen niin yksin,
niin yksin.

OLAVI: Eikö sinulla ole ketään leikkitoveria? – Anteeksi, ethän sinä
leiki enää. Sinähän olet suuri tyttö. Kuinka vanha olet?

ELINA: Eilen oli minun syntymäpäiväni. Minä täytin seitsemäntoista
vuotta.

OLAVI: Niinkö? Sitten pitää minun sinua oikein kädestä onnitella. – Ja
nyt istumme me tähän ikkunakulmaan ja juttelemme kuin kaksi vanhaa
ystävää. – Olemmehan me ystävät, Elina:

ELINA: Maisteri Olavi on aina ollut hyvä minulle.

OLAVI: Sinä voit sanoa vain: Olavi. – Maisteri voin minä olla muille,
sinulle olen minä ... mitä olen minä sinulle, Elina?

ELINA: Minä en tiedä.

OLAVI: Ja sinä olet niin yksin? Mutta onhan isäsi täällä, ja Rankonen
on täällä...

ELINA (hymyillen): Rankonen.

OLAVI: Niin, eikö totta, Elina: hän rakastaa sinua. – Hän rakasti sinua
jo silloin, kun minä viimeksi kävin täällä, vaikka sinä olit vain
tuollainen pikkuinen sinipiika. – Kas niin, Elina, nyt sinun täytyy
kaikki minulle suoraan ja rehellisesti tunnustaa: hän rakastaa sinua?

ELINA: Rankonen! – Kyllä hän pitää paljon minusta.

OLAVI: Ja sinä?

ELINA: Minä pidän myös paljon hänestä, vaikka en sillä tavalla kuin hän
tahtoisi... (Hymyillen.) Hän on niin hupsu!

OLAVI: Todella? – Kenties on hän jo kosinut sinua?

ELINA: On. Isäni on puhunut minulle siitä. Mutta ei siitä mitään tule.
– (Veitikkamaisesti.) Rankonen saa rukkaset.

OLAVI: Niinkö? Mitä sinulla on oikeastaan häntä vastaan, Elina? Eikö
hän ole kelpo mies?'

ELINA: On, on tietysti. Ja isäni suosii kovasti häntä. – Mutta hän ei
ymmärrä minua ollenkaan.

OLAVI: Eikö?

ELINA: Ei. – (Surumielisesti.) Eikä kukaan ymmärrä minua. – Siksi minä
olen päättänytkin mennä luostariin.

OLAVI: Luostariin? Sinä, Elina?

ELINA: Niin. – Herra piispa rakennuttaa juuri naisluostaria Raisioon.
Heti kun se on tullut valmiiksi, olen minä aikonut sinne tarjoutua.

OLAVI: Ja peittää huntuun kultaiset suortuvasi? – Oletko tarkoin
miettinyt, mitä aiot tehdä, Elina? Kenties vielä kerran kadut
päätöstäsi?

ELINA: En. – Minulla ei ole mitään iloa elämästä. Eikä kukaan kaipaa
minua. – Minä olen niin tarpeeton kaikkialla.

OLAVI: Isäsi tarvitsee sinua kuitenkin, Elina?

ELINA: Hän tulee kyllä toimeen ilman minua, koska hän jo nyt tahtoisi
työntää minut Rankoselle. – (Tuskin voiden kyyneleitään pidättää.) Minä
olen niin yksin. Ja minä olen niin onneton, niin onneton!

OLAVI: Elina! – (Hellästi.) Enkö minä siis ole sinulle mitään? –
(Iloisesti.) Nyt sinun täytyy luvata minulle, Elina, ettet koskaan
minun täällä ollessani itke enää. Me lupaamme pitää oikein hauskaa
tämän kesän.

ELINA: Kesät aina keikkuen menevät. Mutta talvet ovat niin pitkät, niin
pitkät. – Ja syksy tulee niin pian. – Jo tänään löysin minä keltaisen
lehden tarhastani.

OLAVI: Kuinka? Vaikka ruusut eivät ole auenneet?

ELINA: Niin. Se oli pudonnut puusta viime yönä. Minä tulin heti silloin
niin surulliseksi. Ja minä ajattelin: kohta on taas kaikki pimeätä ja
toivotonta.

OLAVI (uneksien): Niin, se on Suomen kesä: tuskin ovat puut kaikki
juhlaan pukeutuneet, kun jo toiset alkavat riisua itseään alastomiksi.
– Tällaisessa yössä lyövät myös kevät ja syksy kättä toisilleen.
(Vaitiolo.)

ELINA (naivisti): Mekin istumme käsi kädessä.

OLAVI: Mutta meillä on kevät, eikö totta, Elina? (Innokkaasti.) Me emme
anna vielä talven vangita vapaata tahtoamme! Ja me voitamme talven ja
me pyrimme aurinkoon ja me riennämme päivän keralla kohti suven
suloisen maita...! (Elina painaa päänsä alas.) Anteeksi!... Minä en
muistanut ... eihän sinulla ole siipiä, Elina. – (Synkistyen.) Eikä
kohta enää minullakaan.

ELINA: Nyt tekin tulitte äkkiä surulliseksi. Tekään ette ole yhtä
iloinen kuin ennen. – (Hellästi.) Miksi, herra Olavi?

OLAVI: Ei se ole mitään, minä tulin vain ajatelleeksi... (Pyyhkäisten
pois raskaat ajatukset otsaltaan.) Siis on meillä vain tuokio, Elina.
Nyt on meillä kuitenkin kesä, eikö totta? Ja me tahdomme pitää oikein
hauskaa tänä kesänä. – Sanopas, mitä sinä nyt ajattelet.

ELINA (arasti): Minä ajattelen: herra Olavi lähtee pian pois.

OLAVI: Hm. (Kuin itsekseen.) Niin aivan pian ei se ehkä sentään
tapahtune. – Toivoisitko sinä minun jäävän tänne, Elina?

ELINA: Minun toivoni ei taida siihen asiaan paljoa vaikuttaa.

OLAVI: Ehkä. Ehkä kuitenkin. – Katso: nyt ovat sinun poskesi kokonaan
punertuneet.

ELINA (peittäen silmänsä käsivarrellaan): Niin, kun rusko on kohonnut
korkeammalle...

OLAVI: Mikä kaunis suu sinulla on, Elina! – Oletko syönyt mansikoita?
Luuletko, että löytäisimme niitä, jos lähtisimme auringon nousua
kukkulalta katsomaan?

ELINA: Minä en tiedä.

OLAVI: Ja jos minä jäisin tänne? Olisiko se sinulle mieleen, Elina?
Jäisin koko syksyksi, koko talveksi, kenties koko toiseksi kesäksikin.
Mitä siitä sanoisit? Olisitko sinä iloinen siitä?

ELINA: Olisin. (Hiljaa.) Olisin siihen saakka kuin toinen syksy tulee.

OLAVI: Mutta – jos minä jäisin tänne – ijäksi?

ELINA (tuskin kuuluvasti): Silloin olisin minä ijäti onnellinen. –
(Vaitiolo.) Nyt päivä nousee.

OLAVI: Ja nyt minä suutelen sinua, Elina.

ELINA (kaulaten häntä äkillisesti): Olavi! (Rientää pois.)

OLAVI (huumautuneena): Elina! Minä rakastan sinua. – (Yrittää rientää
hänen jälkeensä, pysähtyy, tarttuu päähänsä kauhistuneena.) Mitä olen
minä tehnyt! (Vaipuu kokoon.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Olavi nyyhkyttää ikkunakulmassa, kasvot käsiin
kätkettyinä. Maunu Tavast tulee oikealta. Huoneessa heleä aamurusko.

MAUNU TAVAST: Poikani! Oletko yksin?

OLAVI: Setä! Setä!

MAUNU TAVAST: Poikani! – Sinä itket? Sinä olet onneton? Mitä on
tapahtunut?

OLAVI: Minä olen rikkonut valani! Minä olen suudellut neittä
kuolevaista! Minä en ole mahdollinen enää sieluni ijäistä ihannetta
palvelemaan!

MAUNU TAVAST: Sinä, Olavi? – (Pitkä vaitiolo.) Ilta on aamua viisaampi,
sanotaan. Monet ovat sinun laillasi elämänsä aamussa erehtyneet.

OLAVI: Mutta minulla ei ollut lupa erehtyä niinkuin muilla! Minä olin
kuitenkin asettanut pyhän päämääräni niin korkealle! – Muut voivat
erehtyä heikkoudesta ja tietämättömyydestä, en minä, en minä, Olavi
Tavast!...

MAUNU TAVAST: Ihminen on aina heikko, Olavi. Hän on väkevä vain
silloin, kun Jumalan henki vyöttää hänet omalla väkevyydellään. – Maan
lapsia me olemme, Olavi. Meidän ainoa voimamme on, että me edes joskus
voimme kohottaa silmämme korkeuteen.

OLAVI: Minä olin väkevä! Minun katseeni eli korkeudessa. Minä tiesin,
mikä on korkein, ja tunsin sen jokahetkisen läsnäolon hengessäni. – Nyt
olen minä maata matalampi. Nyt olen minä syöksynyt niin syvälle, etten
minä enää koskaan voi katsoa silmiin Herran aurinkoa.

MAUNU TAVAST: Sinä nouset kyllä. Sinä katsot kyllä taas suoraan
päivänterään. Mutta jos kuolevainen silmäsi silloin huikeneisikin, niin
ettet näkisi kättäsi pitemmälle pimeydessä, muista kuitenkin, Olavi:
aurinko paistaa aina, vaikka pilvet voivat sen valon usein meiltä
piirittää.

OLAVI: Minulle ei se enää paista milloinkaan. – Enkä minä enää koskaan
voi ajatella häntä häpeästä punastumatta.

MAUNU TAVAST: Ketä?

OLAVI: Neittä Orleansin, valon taivaallisen valtiatarta minun poloisen
povessani. – (Epätoivoisesti.) Setä! Kuinka voi tehdä sellaisen
rikoksen? Kuinka saattaa ihminen olla niin kurja, että unohtaa
iankaikkisen kauneuden, silloin kun armas ajallinen häntä houkuttelee?

MAUNU TAVAST: Heleä huntu on ajallinen, heitetty ihanan ijäisen
salaperäisten kasvojen ylle. Miljoonat ovat sen vuoksi myös sielunsa
siveän autuuden unohtaneet.

OLAVI. Mutta ei kukaan niinkuin minä! Sillä minä tiesin, mitä maallisen
takana on. Siellä oli ikuisen ilon lähde minun sielulleni. Ja kuitenkin
saatoin minä sen samentaa, kuitenkin taisin minä tehdä kuvan maan
tomusta ja sitä kumartaen kunnioittaa!

MAUNU TAVAST (hiljaa): Myös minä olen sen kerran tehnyt, Olavi.

OLAVI: Kuinka? – Sinä lausut sen vain lohduttaaksesi minua. – Mutta minua
ei voi lohduttaa mikään. Enkä minä enää milloinkaan ole kelvollinen
kirkon palvelukseen astumaan.

MAUNU TAVAST: Tahdothan sinä sen tehdä, Olavi?

OLAVI: Vielä äsken olisin minä katsonut kardinaalinkin viittaa liian
vähäiseksi vapaan sieluni ikisäteilevälle valkeudelle. Nyt olen minä
mielestäni niin mustaksi muuttunut, että pienin papinpaikka Suomen
synkimmässä sydänmaassa on liian hyvä minulle. – Sano: onko elänyt
koskaan niin suurta rikollista?

MAUNU TAVAST. Minä. – Minä olin sinua paljon rikollisempi. Ja sano:
näytänkö minä mielestäsi nyt rikoksentekijältä?

OLAVI: Ikuinen kauneus säteilee sinun kasvoiltasi. – Mutta mitä
tarkoitat...?

MAUNU TAVAST: Minä olin nuori kuin sinä. Minä en ollut yhtä oppinut
kuin sinä, mutta myöskin minun tieni oli viitottu kauas siitä, mikä
sittemmin on sen suunnaksi muodostunut. Niin rakastin minä neittä
kuolevaista...

OLAVI: Sinä, setä –?

MAUNU TAVAST: Sallitko, että ripitän itseni sinulle niinkuin Herran
Jumalan palvelijalle?

OLAVI (hämmästyneenä): Minulle? – Minä en ole mahdollinen sinun rippiäsi
vastaan ottamaan.

MAUNU TAVAST: Kuitenkin teen minä sen, sillä juuri sinulta tahdon minä
elämäni ehtoolla kuulla päästön suuresta synnistäni. – Hetki on tullut.
Nyt on se tapahtuva.

OLAVI: Setä! – Sinä aiot...?

MAUNU TAVAST: Minä painan alas valkean pääni ja polvistun sinun eteesi,
Olavi Tavast, ja tunnustan, mikä kauan on ollut sydämeni ainiaan sytevä
salaisuus: sinä et ole sen poika, jota sanot isäksesi, vaan minun,
piispa Maunu Tavastin, jonka pyhyyden maine on suuri maailman silmien
edessä, mutta pieni Hänen edessään, joka kaikki näkee.

OLAVI (tuijottaa häneen hämmästyneenä): Sinun poikasi –?

MAUNU TAVAST: Niin. Sinä säikähdät? – Äitisi ei ole halpasukuinen, vaan
Suomen aatelia. Kuitenkin olet sinä syntynyt kaikkien aviollisten
siteiden ulkopuolella, vain kahden raukan sydämen rakkaudesta. – Olavi!
Voitko antaa sitä anteeksi minulle? Voitko antaa anteeksi isällesi,
että hän on sinulle sellaisen elämän lahjoittanut?

OLAVI: Isäni! – (Kohottaa ylös hänet.) Minun isäni! Nyt vasta saa tuo
sana arvon minulle. Minun suuri, korkea isäni, jonka kengännauhoja minä
en ole kelvollinen päästämään! Sinäkö pyydät minulta synnin-anetta? –
Minun on sinulta anteeksi anottava. Sinä et tiedä, mitä sanoja minun
herjainen suuni lausui äsken tuon nunnan kuullen...

MAUNU TAVAST: Nunnan?

OLAVI: Niin. Hän näytti siitä suuresti pahastuvan.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Hän on äitisi.

    (Vaitiolo. Olavi kääntyy pois liikutettuna. Anna tulee
    perältä; hänen takanaan Elina.)

ANNA: Tämän pienen siipirikon linnun löysin minä itkemästä tarhan
puiden takana. Hän sanoo haluavansa mennä luostariin.

MAUNU TAVAST: Elina Karpalainen?

ANNA: Niin. Hän sanoi sitä jo kauan toivoneensa. Ja kun hän kuuli, että
minusta tulisi tuon uuden luostarin abbedissa...

MAUNU TAVAST: Anna! Sinä suostut siis?

ANNA: Minä en voinut vastustaa enää kiusausta, kun kuljin tässä
kesäisessä yössä ja ajattelin, että minun pitäisi ijäksi jättää maa,
missä synnyin, ja taivas, joka on nähnyt kevääni kukkaan puhkeavan.
Minä suostun.

MAUNU TAVAST: Kiitos. (Puristaen hänen kättään.) Myöskin minulla on
sinulle samasta asiasta jotakin sanottavaa. – Ja sinä aiot luostariin,
Elina? Onko se sinun oma vapaa tahtosi todellakin?

ELINA: On, isä.

MAUNU TAVAST: Kukaan ei ole sinua siihen käskenyt eikä kehoittanut?

ELINA: Ei. Mutta minun sydämeni sanoo niin.

MAUNU TAVAST: Kuuletko, Anna? Hänelle ei nunnan huntu ole raskas
oleva. – (Osoittaen Olavia.) Eikä hänelle piispanlakki.

ANNA (surumielisesti): Ehkä ei. – Itse paavinpaita lie liian vähäinen
hänelle.

MAUNU TAVAST: Ei, Anna Lepaa, ei! – Hän tietää nyt, kuka hän on. Ja hän
tahtoo jäädä tänne elinpäiväkseen.

ANNA: Kuinka?

MAUNU TAVAST: Niin. Herra on tehnyt ihmeen tänä heleänä aamuhetkenä.
Isä ja poika ovat toisensa ihmisinä tavanneet. – Olavi, syleile äitiäsi!

OLAVI (lähestyen): Äiti! Voitko unohtaa, mitä hurja sinulle huusin
äsken?

ANNA: Poikani! – (Sulkee syliinsä hänet.) Sinä olet tullut! Sinä olet
palannut siis kotiin todellakin.

OLAVI: Minä en luullut tuhlaajapoikana tulevani. Tämä yö on muuttanut
minut sellaiseksi.

ANNA: Mitä olet sinä tuhlannut tänä yönä?

OLAVI: Erään pyhän pilvilinnan. Mutta minä olen ostanut sillä suuren
kokemuksen.

ANNA: Minkä?

OLAVI: Minä olen tullut tuntemaan kesä-yön kerkeän unelman sydämessäni.
Ja minä tiedän, että kaikki, mitä elämä vielä voisi tarjota minulle,
olisi vain sen hetken himmeätä heijastusta.

ANNA: Siis et sinä ole sitä liian kalliista ostanut. Sillä muista,
Olavi: ruusut puhkeavat vain kerran kesässä ja kerran elämässä kukkii
ihmis-onni ihanimmillaan.

OLAVI: Äiti! Minä olen nyt niin murheellinen.

ANNA: Murheesta tulevat toiset, mustat kukat sinulle silmunsa
aukaisemaan. Tiedätkö, mitä kukkia ne ovat, Olavi?

OLAVI: Orvonkukkia, äiti. Näen, että olet niillä itsesi tarhassa
kaunistanut.

ANNA: Ne ovat Elinan taimilavasta. Tahdotko? Sinä saat kaksi niistä.
Toisen voit sinä hänelle ojentaa.

OLAVI: Äiti! Sinun ääneni helkähtää kuin hopeakello. Sen tieltä
karkkoavat kaikki mustat ajatukset.

ANNA (Maunu Tavastille): Kuinka helppoa on toista lohduttaa! Kuinka
vaikeata tulla lohdutetuksi omassa murheessaan! (Haastelevat hiljaa
keskenään.)

OLAVI (lähestyen Elinaa): Keltainen lehti putosi sittenkin puusta,
Elina. Eikö sinulla ole enää mitään minulle sanottavaa?

ELINA: Ettepä tekään katsele minua enää samoilla silmillä, herra Olavi.

OLAVI: Enkö? – (Hymyillen surumielisesti.) Sitten lie vika minun
silmissäni. Sillä olethan sinä sama, Elina?

ELINA: Minä olin vain hetken hurma teille. Huomenna te ette minua enää
ajattele.

OLAVI: Kyllä, Elina. Sinä olet antanut minulle oudon opetuksen.

ELINA (hymyillen surumielisesti): Herra Olavi tahtoo oppia aina. Minä
pysyn mieluummin yksinkertaisena.

OLAVI: Pyhänä ja yksinkertaisena, Elina. (Ojentaa kukan hänelle.)

ELINA: Herra Olavi on liian hyvä minulle. (Kääntyy pois pyyhkiäkseen
kyyneleitään.)

MARTTI (tulee): Minä olen nyt laatinut kirjelmän teidän
korkea-arvoisuutenne käskyjen mukaisesti Satakunnan talonpojille.
Tuo mies on valmis heti lähtemään...

MAUNU TAVAST: Hyvä. – (Silmää läpi kirjeen.) Me huojennamme siis vielä
kerran veroja. – Olavi! Kentiespä tahdot tarkastaa kirjeen?

OLAVI (hymyillen): Ei, isä. Minä tiedän kyllä sinun ymmärtävän
parhaiten nuo asiat.

MAUNU TAVAST: Myöskin sinun on niitä kerran ymmärrettävä, Olavi. Siksi
tahtoisin mielelläni jo nyt tietää, miten aiot sinä kohdata niitä
vaikeuksia, joita kansan villitykset ja ajan harhaopit kenties kerran
sinunkin tieliesi valmistavat.

OLAVI: Isä! Monet uudet ajatukset tekevät terää minun sydämessäni.
Mutta älä vaadi minulta vielä sen tarkempaa selitystä! Ainoa, minkä jo
saatan sanoa sinulle, on että pelkään pian näkeväni vain harhaoppisia
kaikkialla.

MAUNU TAVAST: Oikein, Olavi. – Ja nyt voin minäkin sanoa sinulle oman
harhaoppisen uskontunnustukseni: suuret ajatussuunnat ovat vain teitä,
joita myöten me ihmiset eri tahoilta lähestymme Jumalaa. Ja siksi minä
en näe mitään muuta harhaoppia maailmassa kuin sen, joka tahtoo sulkea
yhdenkään näistä toisiaan risteilevistä metsäpoluista. Sillä kuka
tietää, eikö joku juuri sitä seuraten olisi päässyt päämääräänsä
lähemmäksi?

ANNA: Sanotko sinä niin, Maunu Tavast? (Hiljaa nuhdellen.) Ja kuitenkin
pakotit sinä minun menemään luostariin? Ja kuitenkin tahdoit sinä vielä
äsken puoliväkisin tehdä minusta abbedissan?

MAUNU TAVAST: Minä en tahdo sitä enää. Myöskin minä olen tänä yönä
oppinut jotakin. Myöskin minulle ovat tämän kerkeän kesä-yön ruskot
monta uutta totuutta neuvoneet. Ja ensimmäinen, kaikkein käytännöllisin
niistä, kuuluu: minä en rakennuta mitään uutta naisluostaria Raisioon.

ANNA: Kuinka? Sinä luovut tuumastasi?

MARTTI: Onko työ jätettävä kesken siis?

MAUNU TAVAST: On. – Keskustellessani äsken esihuoneessa tuon talonpojan
kanssa ja kuunnellessani hänen valituksiaan tulin minä totisesti
ajatelleeksi: hän on oikeassa. Minun työni voidaan lykätä tuonnemmaksi.
Mutta kansa ei voi lykätä tuonnemmaksi omia leipähuoliaan. Minun on
väistyttävä.

ANNA: Se oli kuitenkin sinun rakkain ajatuksesi, Maunu Tavast.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Oli. – (Korkealla äänellä.) Mutta mikään ajatus
ei saa olla niin rakas, että se estää meidät näkemästä sen takaa eläviä
ihmisiä, eikä mikään ihanne niin ylevä, että se sulkee meidän sydämemme
muiden kärsimyksiltä. Se oli minun toinen, tietoperäinen, totuuteni.

ELINA: Isä! Enkö minä siis pääsekään luostariin?

MAUNU TAVAST: Pääset, tyttäreni, pääset. Mutta sinä olet nuori ja voit
odottaa. Tällä kertaa me emme voi kansaa enemmän kymmenyksillä
rasittaa, ellei meidän mieli nähdä sen kaikkialla kiroavan työtä, joka
kuitenkin on aiottu sen siunaukseksi. Mutta koska me emme voi myöskään
jättää käyttämättä niitä varoja, joita hurskaat ihmiset ovat tähän
tarkoitukseen uhranneet, on Raision naisluostarin omaisuus talletettava
uutta birgittalaisluostaria varten, jonka paikka vasta on lähemmin
määrättävä.

ANNA: Kuinka? Birgittalais –? Sinä et enää katso sellaista
mahdottomaksi? Sinä suostut ajatukseen, minkä Wadstenan abbedissa on
esittänyt?

MAUNU TAVAST: Minä suostun. – Ja nyt tahdon minä ilmoittaa kolmannen ja
kenties kantavimman totuuteni, mikä tänä yönä on puhjennut kukkaan
minun vanhan mielessäni. Nähtyäni jälleen, miten heikko ja hauras esine
lujinkin ihmissydän on, silloin kun maan elämä siinä syvästi sylkähtää,
minä olen ajatellut: Pyhä Birgitta oli oikeassa. Näin ei saa aina olla.
Miksi tapaisivat mies ja nainen siis aina vain tomussa toisiaan? Miksi
ei kerran myös hengessä ja totuudessa?

ANNA: Maunu Tavast: noin et sinä koskaan ennen puhunut. Ensi kerran
elämässäsi tunnustat sinä minutkin tarpeelliseksi.

MAUNU TAVAST: Tukea me tarvitsemme, Anna Lepaa, tukea juuri siinä, mikä
meissä on jumalallista. Ja minä uskon ja tunnustan sinulle nyt tuon
nousevan auringon kautta, joka juuri valahtaa voitollisena yli kukkivan
luomakunnan, että sinä olet ollut tuki minulle, vaikka tietämättäni,
näinä monena pitkänä vuonna, joina minä olen taistellut rauhaa ja
selvyyttä sielulleni. Ja jos minä tahdon oikein rehellinen
olla, tunnustan minä sinulle nyt, Anna Lepaa, kaikkien niiden
linnunlaulu-lehtojen kautta, jotka juuri heräävät Luojaansa ylistämään,
että minä olen todella saanut rauhan vasta nyt, kun sinä olet tuonut
minulle takaisin muinaisen olentoni muiston, mutta oman kauniin sielusi
kirkastamana. Nyt ei minun ole tarvis enää tappaa mitään inhimillistä
povessani: ilomielin ja alttiisti on se alistuva jumalalliseen. Kiitos
siitä, Anna Lepaa, että tulit, ja kiitos, että tulit minun poikaani,
meidän poikaamme, suurta ja oppinutta Olavi Tavastia vastaan ottamaan.

MARTTI (kauhistuen): Hänen poikansa! Teidän korkea-arvoisuutenne...

OLAVI: Isä!

ANNA: Maunu Tavast: muista asemaasi, muista hänen tulevaa asemaansa
kirkon palveluksessa! Sinä voit vahingoittaa niitä molempia liialla
suoruudellasi. – (Kuiskien ja osoittaen Marttia.) Minä pelkään ja
epäilen tuota miestä. Hänen silmäteränsä välähtelevät välistä niin
vihamielisesti. Etkö luule, että hän voi kieliä maailmalle, mitä sinä
nyt sanot täällä hiljaisessa kammiossasi?

MAUNU TAVAST: Minä tiedän. – Martti canonicus! Tahdon sanoa teille
kaksi sanaa viran puolesta. Teille on tapahtunut kerran vääryys...

MARTTI (teeskennellen): Minulle, teidän korkea-arvoisuutenne?

MAUNU TAVAST: Niin, ja minä tiedän, että te ette ole sitä unohtanut.
Teistä olisi pitänyt tulla arkkiteini, teidän ansionne ja kokemuksenne
olisivat teidät siihen asemaan oikeuttaneet, ellei isänrakkauteni
Olavia kohtaan olisi minua harhauttanut häntä teidän edellenne
asettamaan.

MARTTI: Häntä? Minun edelleni? Mutta olihan se aivan luonnollista.
Päähäni ei ole koskaan voinut pälkähtää...

MAUNU TAVAST: Kyllä, se on pälkähtänyt usein teidän päähänne, vaikka te
olette nyt liian ylpeä sitä tunnustamaan. Minä tiedän, ettei mikään ole
niin omiaan ihmisen sydäntä kaventamaan ja kutistamaan kuin kärsitty
vääryys enkä minä tahdo, että te sen takia alentaisitte itsenne
johonkin tekoon, mikä ei olisi teidän sisällisen olemuksenne
arvollinen. – Siis kuulkaa! Minä tahdon korjata erehdykseni. Martti
kaniikki: te olette tuntenut itsenne täällä sorretuksi ja syrjäytetyksi
hänen häikäisevän kuvansa rinnalla, jota te minun nyt ensi kertaa
kuulette pojakseni nimittävän. Teidän ei ole tarvis tuntea enää niin.
Virka on teidän. Te hoidatte edelleenkin arkkiteinin tehtäviä, mutta
tästä lähtien vakinaisena.

MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en tiedä, kuinka voin
kylläksi kiittää teitä... (Kuiskien.) Ja mitä noihin äskeisiin sanoihin
tulee ... teidän korkea-arvoisuutenne voi olla aivan tyyni: ne eivät
tule menemään minua pitemmälle.

MAUNU TAVAST (korkealla äänellä): Minä olen tyyni, sillä minä aion itse
ne kauas kaiuttaa. – Olavi Tavast! Minä olen ollut heikko siinä, etten
jo ennemmin ole sinua pojakseni tunnustanut. Minä en ole tahtonut
vahingoittaa sinun suurta tulevaisuuttasi, kenties en myöskään
himmentää sitä pyhyyden sädekehää, joka tähän päivään saakka on päätäni
ympäröinyt. Nyt en minä tahdo enää omistaa mitään, mitä minä en
totuudella ja yksinomaan totuudella voi saavuttaa, ja siksi salli minun
sanoa sinulle: me olemme tästä päivästä saakka isä ja poika myös kaiken
maailman silmäin edessä.

OLAVI: Sinä tiedät, isä: minä en voi toivoa mitään sen korkeampaa.
Sillä myöskään minä en tahdo mitään valheella varastaa.

MAUNU TAVAST: Siis totuuden puolesta isä ja poika! (Ojentaa kätensä
hänelle.) Ja nyt lyömme me yhteen kaksi Tavastien teräksistä kättä ja
toivomme, että se vaakunakilpi, joka tähän saakka on säilynyt kirkkaana
ja tahraamattomana, ei ole myöskään meidän kädenlyönnistämme samentuva.

OLAVI: Kuitenkin tahtoisin minä omasta puolestani tehdä pienen
muutoksen siihen.

MAUNU TAVAST: Minkä?

OLAVI (näyttäen kukkaa, jonka hän aikaisemmin oli saanut Elinalta):
Teräksinen käsi on oleva myös minun merkkini elämän taistelussa. Mutta
käsi, joka kukkaa kannattaa.

MAUNU TAVAST: Ja se kukka on oleva kukka ihmisyyden. – Minä näen toisten
aikojen tulevan, jotka tuomitsevat toisin myöskin meitä ja meidän
ajatuksiamme. Mutta minä tiedän jotakin, joka kulkee kautta aikojen, ja
se on maan parhaiden miesten unelma kansansa ja kaiken ihmiskunnan
pyhien pyrkimysten yhteenkuuluvaisuudesta. Sinä tahdot sitä kukkaa
kannattaa?

OLAVI: Saakka kuolemaan, isä.

MAUNU TAVAST: Niin ei sinun elämäsi ole hukkaan liupeneva.

ANNA (hymyillen): Meille ei piispa Maunu Tavastilla ole mitään kautta
aikojen kannatettavaa.

MAUNU TAVAST: Kyllä. Paljon. – Kaksi henkistä suurvaltaa olen minä
elämässä kohdannut, kaksi niitä, jotka maailmoita muodostavat. Toinen
niistä oli miehen unelma. Sinä arvaat, mikä toinen oli: naisen rakkaus.

ANNA: Liian vähän jättää meille Maunu Tavast, kun hän sulkee meidät
itsemme luostariin ja epää meidät maan parhaita miehiä rakastamasta.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinäpä sen sanoit, Anna Lepaa: vain vähän
jätän minä teille maallisesta. Liian usein on mies tullut naisen luo
rakastajana, liian harvoin nainen miehen luo uneksijana. Mutta maan
parhaiksi naisiksi nimitän minä niitä, jotka meille kauniita ja
korkeita unelmia ihmiskunnan kunniasta lahjoittavat.

ANNA: Ja mitä uneksit sinä siitä itse, Maunu Tavast?

MAUNU TAVAST (hiljaa): Tuskin tohdin sanoa sitä sinulle, Anna Lepaa,
sillä aina kun katson siihen, huikenevat silmäni siitä, niinkuin tuohon
koittavaan aurinkoon katsoessa... Minäkin kuulen ilmassa ihmishengen
vapauden vaatimuksen, niinkuin Olavi on sen kuullut ja niinkuin sen on
kuullut jokainen, jonka korvia eivät ajan pintakohinat ole kokonaan
pimittäneet. Mutta minä en ole kuullut sitä uhkana enkä onnettomana
enteenä, jonka täyttymistä vastaan meidän olisi tulella ja miekalla
taisteltava, vaan siunauksena, aamutuulena, keväisenä kuiskeena
mailta, joita me emme näe vielä, vesiltä, jotka meille vasta kaukaa
kullan-välkkyvinä kangastavat... (Kuin itsekseen.) Kenties me emme
kauan tarvitse luostareita enää... Kenties me emme kauan tarvitse edes
kirkkoja, piispoja ja kardinaaleja enää...

OLAVI: Isä! Sinä sanot...?

MAUNU TAVAST: ... Kenties voivat Jumalan lapset kerran käydä käsitysten
totuudessa niinkuin maailman lapset nyt valheessa ja viettelyksessä...
Kenties on korkein totuus kerran oleva totuus itseään kohtaan, silloin
kun kaikki muut ovat ihmisen sydämessä voimansa kadottaneet... Kenties
tulevat ihmiset kerran seuraamaan sitä yhtä jyrkästi ja ehdottomasti
kuin he nyt näkymättömän sallimuksen salaisia lankoja noudattavat,
mutta vapaasti ja sisällisellä hartaudella, tietäen olevansa
tuntemattoman jumalan temppeleitä...

ANNA (polvistuen): Minun Mestarini ja minun rakas opettajani! Oman
uskontoni himmeät aavistukset kuulen nyt aurinkoisina sinun huuliltasi
humahtelevan.

    (Olavi ja Elina seuraavat hänen esimerkkiään. Maunu Tavast
    seisoo nyt kokonaan auringon valaisemana keskinäyttämöllä, käsi
    koholla kohti valkeutta, kuin tietäjä tuleviin aikoihin tuijottaen.
    Martti kaniikki epäröi oikealla; polvistuu vihdoin oman
    ristiinnaulitunkuvansa eteen.)

MAUNU TAVAST: Kenties... Mutta siihen täytyy paljon muuttua, paljon
murtua, särkyä monta utuista unelmaa ja mennä raunioiksi monta uljasta
pilvilinnaa, joiden tornit nyt taivaanrannalta muka jumalallisina
totuuksina kimmeltävät... Kenties on kerran kaikkisovittava kauneus
heittävä huntunsa niiden yli, jotka ovat tohtineet häntä totuudessa
lähestyä, ja kantava heidät maan tomusta sinne, missä päättyy hyvä ja
paha, rikos ja rangaistus... (Äkkiä säikähtäen omia unelmiaan.) Ei, ei,
mitä minä sanoin! Älkää kuunnelko minua, älkää kuunnelko! Minun silmäni
hämärtyvät, minun ajatukseni ovat jo hämmenneet. Minä olen katsonut
liian kauan koittavaan aurinkoon. (Hoippuu. Martti ja Olavi
rientävät häntä tukemaan. Kaikki nousevat hätääntyneinä.)

OLAVI: Isäni, sinä voit pahoin...?

MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne...

MAUNU TAVAST (saatetaan nojatuoliin): Ei se ole mitään. – Pian ohimenevä
pyörtymyskohtaus. Minun päätäni huimasi todellakin. – Kiitos. – Te
näette, että minä olen jo vanha. – Olavi, sinä näet, että Suomen kirkko
kaipaa jo toista kättä, joka on minua teräksisempi. – Mistä me
puhuimmekaan? Niin, se on totta, tuosta naisluostarista: me emme sitä
rakenna siis. Me rakennamme tuon toisen, toisen, joka on oleva
birgittalainen. – Siellä tahdon minäkin pian väsyneen pääni lepoon
kallistaa.

ANNA: Sinä, Maunu Tavast? Vielä seisot sinä suurena ja voimakkaana.

MAUNU TAVAST: Minun aikani on oleva pian ohitse. – Mutta sitä ennen
pitää Olavista tulla tuomiorovasti, niin, tuomiorovasti... Sinun oppisi
ja tietosi tulevat polkusi piispan-istuimelle tasoittamaan.

OLAVI: Etkö luule, että se on oleva ijäksi suljettu minulle, jos pyhä
kirkko saa tietää oikean syntyperäni?

MAUNU TAVAST: Tuskin. Minulla on suosijoita, mahtavia suosijoita paavin
läheisyydessä. – Niin, Martti: te kirjoititte kirjeen Satakunnan
talonpojille. Hyvä, hyvä. Toimittakaa se tuon miehen käteen...

OLAVI: Isä, enkö minä saa lähteä hänen kerallaan sitä perille
saattamaan?

MAUNU TAVAST: Tee se, poikani. Minä ymmärrän: sinä kaipaat nyt Suomen
siintävien erämaiden yksinäisyyttä. – Mutta älä viivy kauan poissa, älä
kauan! Minä tahdon sinun kanssasi vielä paljon puhua ja neuvotella.

OLAVI: Tulen takaisin pian.

MAUNU TAVAST: Ota kirje siis! – Anna Lepaa, tarjoa toinen kätesi
minulle. Ja Martti arkkiteini on tarjoava minulle toisen. – Kas niin,
nyt minä voin jo nousta. Saattakaa minut näin lepokammiooni. (Pois
perältä. Anna ja Martti taluttavat häntä. Vaitiolo.)

OLAVI (hiljaa): Elina!

ELINA (säpsähtäen): Päivä on jo kohonnut korkealle. Monet arkitoimet
odottavat minua. (Menee. Olavi jää seisomaan surumielisenä etualalle,
siirtyy siitä vähitellen pöydän ääreen ja ottaa koneellisesti kirjan
käteensä. Lukee hetkisen, painaa sitten pään käsiinsä.)

Esirippu.

SIMO HURTTA

5-näytöksinen historiallinen näytelmä

(Naamioita III, 1908)

HENKILÖT:

SIMO AFFLECK (Hurtta), majuri, Hovilan herra.
IRJA SORMUINEN, hänen lemmittynsä.
FREDRIK ARNKIL, henkikirjuri            | veronkantajia
BJÖRN FINNE, ent. luutnantti, nimismies | Hovilassa.
PIETARI JESSENHAUS, tulliherra.
PIETARI HAERKEPAEUS, Pielisten rovasti.
SIPO NEVALAINEN, talonpoika.
MANTSI, vanha mieronkierto.
SYKKÖ, kuoleva karjalainen.
PIRKKO, emäntäpiika.
KAUNIKKI, paimentyttö Hovilassa.
VALKEA VAIMO.
HUOVEJA, HOVILAN VÄKEÄ.

Paikka: 5 ensimmäistä kuvaelmaa Hovilan tilalla Nurmeksessa, 6:s
autiossa metsätöllissä, 7:s Turunkorvan tilalla Sotkamossa. –
Aika: Iso viha.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Hovilan voutitupa. Seinillä taljoja, hirvensarvia ja sota-aseita. Ovi
perällä; liesi vasemmassa ovinurkassa. Oikealla pitkä pöytä, jolla
viinitynnyri. Vasemmalla toinen pienempi pöytä; sen päässä karmituoli.

Myöhäinen marraskuun ilta v. 1710. Arnkil, pakka papereita edessään,
tekee laskujaan pöydän ääressä vasemmalla. Björn Finne rahilla toisen
pöydän päässä hijoo miekkaa, maistellen ahkerasti haarikastaan.

Tuli palaa haarakynttilässä vasemmalla pöydällä. – Vaitiolo.

BJÖRN: Kuulepas Arnkil! Minä tuumin tässä yhtä asiaa. Mitä sanoisit,
jos minun päähäni eräänä kauniina päivänä pistäisi jättää teidät?

ARNKIL: Kuinka monennen kerran?

BJÖRN: Tällä kertaa on se täyttä totta. Heti kun majuri palajaa
Sotkamosta, aion minä pyytää häneltä erokirjan.

ARNKIL: Ja mihin aiot sinä lähteä sitten?

BJÖRN: Armeijaan. Sotimaan eestä isänmaan ja Kaarle kuninkaan. Tämä
poika on näet ennenkin katsonut kuolemaa silmäterään. – Ah, kun
ajattelen, kuinka me ennen Pähkinälinnassa ryssiä hätyytettiin...

ARNKIL: Paha kyllä, hätyyttivät he teidät ulos sieltä.

BJÖRN: Ylivoima oli liian suuri. Sellaista voi sattua etevimmillekin
sotapäälliköille.

ARNKIL: Saati sitten Björn Finnelle.

BJÖRN (katsoo häneen): Hm, oikeastaan minun pitäisi suuttua sinuun.
Mutta minä en viitsi. Se ei kannata, hyvä veli, se ei kannata
tosiaankaan, sillä eihän oikeastaan ole sinun syysi, että sinulla on
niin paha sydän. Jumala on sinut luonut sellaiseksi.

ARNKIL: Taikka piru, tarkoitit sinä sanoa.

BJÖRN (nauraen leveästi ja hyväntuulisesti): Oikein! – Minä pidän
sinusta sinun terävän kielesi vuoksi. Mutta talonpojat vihaavat sinua,
He vihaavat sinua vielä enemmän kuin majuria, sanoen sinua hänen
pahaksi hengekseen.

ARNKIL: Sinua taas he suorastaan rakastavat.

BJÖRN: Noh, sitä en juuri tahtoisi sanoa. Mutta minä tulen toimeen
heidän kanssaan. Minä olenkin näet kansan mies enkä häpeä olla sitä,
kuten te, Ruotsin herrat!

ARNKIL: Kannatpa itsekin sentään palkan Ruotsin esivallalta.

BJÖRN: Ja mistä kantaa sen Ruotsin esivalta? Eikö tältä samalta Suomen
kansalta, johon minua niin monet ja lujat siteet yhdistävät? Minä otan
siis vain, niin sanoakseni, omani takaisin.

ARNKIL: Ryypiskelet jo nytkin liikaa ja tuhlaat kruunun omaisuutta
morsiuslahjoiksi kylän tyttärille. Sitäpaitsi annat sinä anteeksi
saatavia...

BJÖRN: Ethän vain aio kannella majurille?

ARNKIL: Minä en hylkää ystävääni hädässä. Mutta jos esimieheni kysyy
minulta, et arvattavasti vaadi, että sinun tähtesi vannoisin
kuolemattoman sieluni helvettiin?

BJÖRN (nyreästi): Puhu sitten, kielikello! – Minä en ole tullut armosta
tähän taloon ja osaan täältä tieni omin neuvoinenikin. (Vaitiolo.
Jessenhaus tulee ulkoa avainkimppu kädessään ja lyhty toisessa.
Lämmittelee lieden edessä.)

JESSENHAUS: Oletteko jälleen riidelleet?

ARNKIL: Emme koskaan. Björn tässä vain taas minulle sotaista tuultaan
puski.

JESSENHAUS: Varmaan olet jälleen hänet suututtanut? Eläkää sovinnossa,
rakkaat veljet, eläkää sovinnossa! Miksi aina riidellä, kun on syntiä
ja kurjuutta muutenkin tässä maailmassa?

BJÖRN (osoittaen Arnkilia): Ellei tuo laiha saatana vielä ennen
kuolemaansa riipu Paltamon pisimmän hongan latvassa, ei minun nimeni
ole Björn Finne. Muistakaa minun sanoneen!

ARNKIL: Hyvä, että se toki on tapahtuva ennen kuolemaani. Sillä olisi
todellakin sangen vastenmielistä minulle tulla kuolleena hirtetyksi.

BJÖRN: Hän on jo kuollut, elävältä kuollut, valkeaksi sivuttu hauta,
täynnä kuolleiden luita ja kaikkinaista raadollisuutta.

JESSENHAUS: No, no, Björn...

BJÖRN: Hänessä on kalmanhajua, niinkuin muuten sinussakin,
Jästihanska! – Hohhoi, jospa edes majuri olisi kotona!

JESSENHAUS (kattaen pöytää): Ei pidä nimitellä. Minun nimeni on
Jessenhaus, Pietari Jessenhaus. Se on perintö minun viipurilaisilta
vanhemmiltani. Jos tuhmat talonpojat kutsuvat minua Jästihanskaksi,
niin olkoon se heidän asiansa. Mutta sivistyneet ihmiset eivät
nimittele toisiaan. (Siunaa itsensä ja käy ruoalle. Arnkil seuraa
hänen esimerkkiään.)

ARNKIL: Jästihousu sinun nimesi pitäisi olla siitä saakka kuin sallit
maitoparran papinkisällin nenäsi edestä vannottaa puolen Karjalaa maan
viholliselle.

JESSENHAUS: Minkä voin minä, yksi aseeton, vastaan monta sataa
aseellista! – Olkoon, että kappalaisen poika Erkki Iochman, joka
valankaavan luki, oli vain maitoparta Turun teini. Mutta hän oli
kuitenkin sillä hetkellä Herran seurakunnan paimen ja pyhien ihmisten
yhteyden päämies...

ARNKIL: Konnien päämies hän oli! – Sitäpaitsi: olihan sinulla kaksi
vahvaa renkiä seurassasi. Miksi et noussut ylös ja julistanut koko
kirkonmenoa kapinalliseksi, kuten ehdoton velvollisuutesi kruunun
palvelijana ja Kaarle kuninkaan uskollisena alammaisena olisi ollut?

JESSENHAUS: Minä ajattelin sitä. Mutta Herran temppeli on pyhä paikka
ja saapuipa pian sinne itse rovasti Haerkepaeus, jonka niskaa ei majuri
kaikella voimallaan ole saanut nujerretuksi. – Ei pidä aina ottaa
raiskaa toisen silmästä, olisi joskus otettava malka myös omastaan...

BJÖRN (heitä kuulematta): Ikävä on, ikävä... Jospa edes majuri tulisi!
Päästäisi silloin metsästämään. Tehtäisiin retki taas Venäjän
Karjalaan... Silloin lumi pilvenä pyryää, orhit korskuvat, koirat
haukkuvat, kylät ja mökit säikkyvät kinoksissaan... (Ottaa kanteleen
seinältä ja näppäilee karjalaisen tanssin säveltä.) Ah! Ei ole maata
sen veroista kuin on maailma rajan tuolla puolen. Siellä lehto laulaa,
siellä sinipiiat karkeloivat. (Hyräilee.)

    "Kukahti kakösen kulta,
    hius impyen iloitsi." –

JESSENHAUS: Hähhäh! Ikämies ja vielä piioista pakisee.

BJÖRN: Kuulepas variksenpelätystä! – Miksi et asu akkasi luona?

JESSENHAUS: Ei kannata, näinä aikoina, ei kannata. Hän on sitäpaitsi
parhaassa turvassa appeni kotona.

BJÖRN: Turvassa! Niinkuin täällä vielä olisi vihollisesta tietoakaan. –
Mutta sinä olet saita mies, Jästihanska, visukinttu sinä olet, ja jos
minä olisin sinun appesi, tullinhoitaja Hoffrén Kajaanista... Kuka
lempo siellä ovensuussa töllistää? (Sipo Nevalainen on edellisen
aikana tullut sisälle kenenkään huomaamatta. Yleinen hämmästys.)

ARNKIL: Todellakin: hän ei ole Hovilan väkeä.

JESSENHAUS: Mikä nimesi, mies? Häh? – Ai, ai, hän näyttää mielestäni
varsin uhkaavalta.

BJÖRN: Älä pelkää, poikani, älä jänistä ollenkaan, Jästihanska! Minä
suojelen sinua. – (Tempaa miekan ja uhkaa sillä tulijaa.) Soh! Käypäs
peremmälle mies, että saamme hiukan tarkastella sinua. Kuka olet?

ARNKIL: Ja jos huonoilla asioilla liikut, niin muista, että on helpompi
tulla Hovilaan kuin päästä takaisin täältä. Puhu!

NEVALAINEN: Jumalan rauha Hovilaan. Tahtoisin tavata majuria.

ARNKIL: Tiedät kyllä, veijari, että hän on matkalla Sotkamossa. Mutta
tiedä sitten myös, että hän palajaa takaisin sieltä joko huomenna tahi
ylihuomenna sata hyvin asestettua ratsumiestä kerallaan ja on silloin
tekevä täällä lyhyen lopun konnien koukutteluista. – Nyt voit toimittaa
nopeasti asiasi.

NEVALAINEN: Olisin mieluummin sanonut sen itselleen majurille.

ARNKIL: Me olemme tässä hänen sijaisensa. Puhu!

NEVALAINEN: Siispä kuulkaa: kapinalliset ovat tänä yönä päättäneet
polttaa Hovilan ja lähestyvät par'aikaa eri tahoilta kartanoa.

ARNKIL: Polttaa Hovilan?

JESSENHAUS: Tänä yönä?

BJÖRN: Iskenkö mä?

ARNKIL: Anna miekkasi levätä, Björn, – Jatka!

NEVALAINEN: Yrjö Sormuinen ja Juho Nevalainen johdattavat heitä. He
aikovat ottaa omin luvin kruunun omaisuuden, vangita tahi surmata
veroherrat ja julistaa Hovilan tilan kuuluvaksi tsaari Pietarille.
Rovasti Haerkepaeus on heidän tuumansa hyväksynyt. Kaikki on aikoja
sitten huolellisesti ja visusti valmistettu. Heti kun Hovila on
valloitettu, lähtee sanansaattaja viemään tietoa asiasta venäläisten
ylipäällikölle.

ARNKIL: Helvetti!

JESSENHAUS: Kies'avita! Ollaanko siinä?

BJÖRN: Nyt saadaan tapella siis!

ARNKIL: Mutta kuka takaa meille, että puhut totta?

BJÖRN: Sano Suomen totuus!

NEVALAINEN: Minä olen jo sanonut sen. (Väistyy takaisin ovipieleen.
Voudit jäävät etualalle, muodostaen neuvottelevan kolmiryhmän.)

JESSENHAUS: Luuletteko, että hän valehtelee?

BJÖRN: Jos hän pitää pilkkanaan meitä, hakkaan minä häneltä pään poikki
kuin nauriin naatan.

ARNKIL: Jumala suokoon, että hän valehtelisi! Sillä jos hänen
puheessaan on totuuden tynkääkään, on meillä edessämme leikki, jonka
vertaista ei vielä ole leikitty Karjalan salomailla.

BJÖRN: Siinä nyt on seuraus sinun ijänikuisesta pelkuruudestasi,
Jästihanska. Jos sinä olisit ollut kovana kirkossa sen kerran...

JESSENHAUS: Miksi aina minua syytetään? – Eikähän ole ollenkaan sanottu,
että asianlaita on niin kuin mies puhuu. Hän näyttää mielestäni hyvin
epäluotettavalta.

ARNKIL: Paras lienee kaikissa tapauksissa, että hän jää meidän
panttivangiksemme. (Kääntyvät ympäri. Nevalainen on kadonnut
ovensuusta.)

BJÖRN: Perkele! Hän on poissa.

JESSENHAUS: Tipotiessään.

ARNKIL: Lintu on livahtanut meidän käsistämme.

BJÖRN: Herätämmekö rengit? Suksilla voisi kenties vielä saavuttaa
hänet.

JESSENHAUS: Siinä voi myöskin olla vipu viritetty.

ARNKIL: Jessenhaus on oikeassa. Hän saattoi myöskin olla vakooja.

BJÖRN: Taikka he ovat jo piirittäneet talon. Miksi eivät koirat
haukkuneet?

JESSENHAUS: Koirat on voitu houkutella pois. Mutta vahdit? Juuri äsken
tarkastin minä koko kartanon enkä huomannut mitään epäilyksen alaista.

ARNKIL: Myöskin vahdit saattavat olla jo surmatut. – Toverit! Minä
pelkään, että piru on irti.

BJÖRN: Montako miestä meillä on?

ARNKIL: Renkien kanssa tuskin kahtakymmentä. Ja heitä on varmaan yhtä
monta sataa.

JESSENHAUS: Antaudummeko?

BJÖRN: Emme elävinä. – Nyt otan minä komennon. Mars! Aseisiin! –
Tunnussana: edestä isänmaan ja Kaarle kuninkaan. (Asestautuvat.)

ARNKIL: Teemme arvattavasti ensin tarkastuksen kautta talon. –
(Kuuntelee.) St! Hiljaa!

BJÖRN: Mitä?

ARNKIL: Askeleita eteisessä.

JESSENHAUS: Aivan varmaan, askeleita. Siellä tissuttaa ja tassuttaa
joku.

BJÖRN: Kuka siellä? – (Menee päättävästi ovelle; ovi ei aukene.) Häh?
Nyt ollaan satimessa, pojat!

ARNKIL: Onneksi ovat rengit heränneet. Minä kuulen liikettä
väentuvasta.

BJÖRN: Se on teljetty ulkoapäin. – (Rynkyttää ovea epätoivoisena.)
Hohoi! Ohoi!

JESSENHAUS: Miekkojen helinää. He lähestyvät. (Rientää ikkunaluukulle.)
Lumi narskaa kartanolla. (Kimeä vihellys. Sitten jatkuvaa huutoa ja
meteli.)

ARNKIL: Se oli sovittu merkki.

JESSENHAUS: Jesus Kristus! (On avannut ikkunaluukun ja vaipuu
lääpästyneenä alas. Punainen loimo valaisee huoneen.)

ARNKIL: Ne saatanat ovat sytyttäneet pikkupuolen.

BJÖRN: He aikovat korventaa meidät elävältä. – Hohoi, ohoi!

ARNKIL: Apua! Apua!

JESSENHAUS: Jumala kaikkivaltias! Siunaa ja varjele meitä! (Rynnistävät
ovea, joka aukeaa räsähtäen. Syöksevät ulos. Ulkona meteliä, huutoja ja
aseiden kalsketta.)

Esirippu.

TOINEN KUVAELMA.

Sama näyttämö kuin edellisessä. Aamu-yö. Pirtti aluksi aivan pimeä.
Oikeanpuolisella ovensuu-lautsalla Sykkö, joka voihkii haavoissaan.

Karsinanpuolella köytettyinä Björn, Arnkil ja Jessenhaus;
kuorsaavat viattomuuden unta lattialla. Seinän takaa kuuluu silloin
tällöin iloisia ääniä, loilotusta ja naurun remakkaa.

Ovi aukeaa ja kynnyksellä näkyy rovasti Pietari Haerkepaeus; hänen
takanaan Pirkko_ kynttilä kädessään.

HAERKEPAEUS: Missä on ripitettävä? – Sanottiin, että hänellä on
luodinreikä sydänalassa.

PIRKKO (valaisten kynttilällä): Hän nukkuu.

HAERKEPAEUS: Taitaa kuoleman unta olla. – Kuinka? Hänellä on risti
kaulallaan?

PIRKKO: Näkyykin olevan kreikan-uskoisia.

HAERKEPAEUS: Tässä on siis minun toimeni turha. – (Kohottaen kätensä
siunatakseen.) Nuku rauhassa, väsynyt matkamies! Herramme Vapahtajamme
on sinut viimeisenä päivänä ylös herättävä.

PIRKKO: Kuinka lempeästi hänen huulensa hymyilevät! Ei uskoisi hänen
olleen tasapäässä taistelossa.

HAERKEPAEUS: Ajat ovat ankarat, Pirkko muori. Ei kukaan meistä jää nyt
kohtalon iskuista osattomaksi.

PIRKKO: Ja kannelta, poloinen, vielä vierellänsä puristaa! Lie sen
tuosta seinältä siepannut tuskissaan. (Seinän takana loilotusta ja
juopuneiden remakkaa. Haerkepaeus istuu pöydän taakse oikealla.)

HAERKEPAEUS: Kylläpä ne siellä metelöivät. – Laske kynttilä tähän
pöydänkulmalle. Hyvä, että pääsin hetkeksi heidän käsistään
huoahtamaan.

PIRKKO (hypistellen esiliinaansa): Olisin minä kysynyt yhtä asiaa
rovastilta.

HAERKEPAEUS: Sanoiko Pirkko jotakin?

PIRKKO: Tuota ... sitä minä vain, että onko se rovastin tahto
todellakin, että noita herjoja on kestittävä kruunun varoilla ja
kannettava heidän eteensä kaikki, mitä he vaan vaativat maan hedelmästä
ja ytimestä?

HAERKEPAEUS: Täytyy, Pirkko-muori, täytyy, jos mieli estää täydellistä
hävitystä ja ryöstöä. Pikainen voitto on kokonaan hurjistuttanut
heidät.

PIRKKO: He ryöstävät jo nytkin. Mikä vie lehmän, mikä lampaan. Ja äsken
näin minä nuoren Nevalaisen mittaavan ruista aitan ovella.

HAERKEPAEUS: Hän mittasi Venäjän kruunulle tulevaa viljaosuutta. – (Kuin
itsekseen.) Suokoon Jumala, että tämä kaikki päättyisi hyvin.

PIRKKO (jupisten): Tästä ei majuri heille hyvää laula.

HAERKEPAEUS (haukotellen): Omaansa he vain ottavat, vievät kotiinsa,
minkä Simo Hurtta on korjannut heiltä. – Hoh-hoijaa!

PIRKKO: Rovasti taitaa olla hyvin väsynyt?

HAERKEPAEUS: En ole pariin viime yöhön silmää ummistanut. – Ovat nämä
aikoja, Pirkko-muori, ovat merkillisiä aikoja...

PIRKKO: Tuonko minä rovastille päänalaisen?

HAERKEPAEUS: Ei, ei. Pirkko menee nyt vaan. – (Melua seinän takana.)
Minä luulen, että ne jo kaipaavat Pirkkoa. – Minä huokaan vain hetken,
ainoastaan hetken... (Torkahtaa pöytää vasten.)

PIRKKO: Rovasti rukka, kuinka hänen päänsä on käynyt harmajiin!
(Menee.)

ARNKIL (heräten): Elätkö vielä, Björn?

BJÖRN (haukotellen haikeasti): Kyllä. Mutta kurkkuani kuivaa niin
tulenperhanasti. – Miksi minä en pääse ylös?

ARNKIL: Köysissä, ystäväni, vanki niinkuin minäkin! – (Melua ja naurua
seinän takana.) Tuolla juodaan meidän peijaitamme.

BJÖRN: Häh? – (Yrittää istualleen.) Emmekö me tapelleet?

ARNKIL: Epäilemättä, mutta huonolla menestyksellä, kuten näet.
Talonpojat ovat nyt herroina Hovilassa.

BJÖRN (jo aivan valveillaan): Eikä sinua ole hirtetty vielä?
Mahdotonta.

ARNKIL: He tahtoivat hirttää meidät yhdessä, mutta kun sinun sielusi ei
ollut valmis vielä taivaan valtakuntaan sisälle astumaan, katsoivat he
paremmaksi odottaa aamun koittamista.

BJÖRN: Missä on Jästihanska?

ARNKIL: Nukkuu sinun vierelläsi. – Älä viitsi herättää häntä! Hän on
Jumalan kukkarossa.

BJÖRN: Judas Iskariotin kukkarossa hän on. – Sinä arvelet siis todella,
että meidät hirtetään?

ARNKIL: Pieni lintu on unessa laulanut minulle niin. Ja jos nyt on
aamu, kuten luulen, on se kaiken todennäköisyyden perustuksella sangen
pian tapahtuva.

BJÖRN: Perkele! – Eikö pelastusta?

ARNKIL: Ei. On sitäpaitsi jokseenkin samantekevä, hirttävätkö he meidät
tahi eivät, sillä kaikissa tapauksissa hirtättäisi meidät majuri
Sotkamosta palattuaan, siitä että olemme huonosti vartioineet hänen
taloaan.

BJÖRN: Minä puolestani pelkään enemmän majuria.

ARNKIL: Olet siinä aivan oikeassa. Kuolema majurin muodossa olisi tuiki
kammottava. Rovasti Haerkepaeus sitävastoin on tekevä meille sen
palveluksen lämpimällä kädellä ja pelkästä kristillisestä rakkaudesta.

BJÖRN: Hm. Mutta vaikka he aikoisivat nylkeä elävältä meidät, ei heidän
tarkoituksensa kuitenkaan liene tappaa meitä janoon. Hohoi! Ohoi! Onko
siellä kuka? Haarikka olutta!

SYKKÖ (voihkien): Vettä! Minua niin janottaa. Eikö täällä ole ketään,
joka toisi minulle vettä?

BJÖRN: Kuuletko? Siellä äänsi joku. Täällä on joku toinenkin, jonka
kieli kuivaa kitalakeen. Hän ei ole arvattavasti oikein hereillä vielä!
Hohoi! Ohoi! Kuoma kulta, sinä tarkoitat: olutta!

HAERKEPAEUS (karaten ylös): Vahdit ovat asetettavat! Majuri voi olla
millä hetkellä hyvänsä meidän kimpussamme. – (Herää täydellisesti.)
Missä olen?

ARNKIL: Hyvää huomenta, herra rovasti. Tervetuloa Hovilaan.

HAERKEPAEUS: Kuka puhuu? – Henkiherra Arnkil! – Ja luutnantti Björn
Finne. – Siis vankeina?

JESSENHAUS (joka sillä välin myös on herännyt): Ja myöskin minä,
tulliherra Pietari Jessenhaus. Toivotan terveyttä teille, arvon
rovasti.

HAERKEPAEUS: Hyvää huomenta, Hovilan herrat. Tässä huoneessa ovat siis
nukkuneet sekä ystävät että viholliset.

BJÖRN: Jumal' antakoon, jumal' antakoon, herra rovasti. Uni on ollut
hyvä ja vuode kelvollinen. Mutta nyt minua janottaa niin helvetill –
anteeksi! – tämä on helvetin esimakua.

HAERKEPAEUS: Näin teidän siis on käynyt. Kaikki terveinä, toivon minä?

ARNKIL: Kuin raavaat ennen teurastuspenkkiin astumista. Sitä samaa
luojanlahjaa toivotan myös herra rovastille.

HAERKEPAEUS: Jaa, jaa. Synnin palkka on kuolema. Herran käsi lepää nyt
raskaana teidän päänne päällä.

BJÖRN (vilkkaasti): Arvon rovasti luulee siis myöskin, että meidät
hirtetään?

HAERKEPAEUS: Tahdon puhua hyvän sanan teidän puolestanne.

JESSENHAUS: Kaksi, arvon rovasti, kaksi. Eikä taitaisi olla liikaa
tässä kolmekaan sanaa. Minulla on niin pahoja aavistuksia. (Melua
seinän takana.)

ARNKIL: Kuuleeko herra rovasti, mitä siellä huudetaan?

HAERKEPAEUS: Minä kuulen. He huutavat: "Eläköön tsaari Pietari, meidän
armollinen ja lempeä hallitsijamme!"

ARNKIL: Voiko herra rovasti myös vastata omantuntonsa edessä siitä,
mitä täällä on tapahtunut ja vast'edes ehkä vielä on tapahtuva? – Venäjä
on kuitenkin meidän perivihollisemme.

HAERKEPAEUS: Venäjä on nyt meidän laillinen esivaltamme. Me olemme
vannoneet valamme Venäjän tsaarille ja aiomme Jumalan avulla myös pitää
pyhänä sen.

ARNKIL: Pyhempänä kuin valan Kaarle kuninkaalle?

BJÖRN: Hyvä, hyvä, mutta ennen kuin syvennymme enempi valtio-opin
ongelmoihin, – eikö herra rovasti ojentaisi minulle oluthaarikkaa tuolta
pöydältä? Kuolevan pyyntö on pyhä, herra rovasti. Älkää hyljätkö sitä!

HAERKEPAEUS (ojentaa haarikan): Kuningas Kaarle, koska hän ei ole
osoittautunut voivansa suojata valtakuntaa ja erittäinkin tätä
poloista, poljettua Suomenmaata virkamiesten sorrolta ja vihollisten
hyökkäyksiltä, on kansan yksimielisen päätöksen mukaan lakannut täällä
hallitsemasta. Ellei herra henkikirjuri Arnkil...

BJÖRN: Kost' jumala, herra rovasti. Se oli kristillinen työ. (Ojentaa
haarikan takaisin.)

HAERKEPAEUS: ... Ellei herra henkikirjuri Arnkil sitä tiedä tai
jostakin syystä tahdo tietää sitä, on tässä herra Jessenhaus, joka sen
kyllä voi todeksi todistaa. Muistaakseni oli hän mukana siinä
ikimuistoisessa jumalanpalveluksessa...

JESSENHAUS: Minä? Miksi aina minuun vedotaan? – Niin, tietysti, arvon
rovasti, tietysti, minä olin mukana siinä, vaikka ei sinun silti,
Arnkil, tarvitse noin syödä minua silmilläsi. – (Valittaen.) Tein minä
niin taikka näin, aina minua syytetään.

ARNKIL: Minä tiedän asian. Tarkoitukseni ei oikeastaan ollut puuttua
tähän jumalanpalvelukseen, kuten herra rovasti suvaitsee sitä nimittää.
Minun yksityisen mielipiteeni mukaan se tosin oli valtiopetos ja
maankavallus...

BJÖRN (nyhjien kylkeen häntä): Älä hiidessä! Sinähän revit etkä
rakenna. Koettaisit mieluummin puhua meidät pois hirsipuusta.

ARNKIL: Tarkoitukseni ei ollut puuttua mihinkään hengellisiin asioihin
ylimalkaan, jotka kernaasti jätän herra rovastin valistuneen
arvostelukyvyn alaisiksi. Mutta tämä ryöstö? ja tappelu? ja
murhapoltto? Tapahtuvatko nekin esivallan käskystä, ja jos niin on,
minkä esivallan? Jumala ei ainakaan mahda käskeä miekkaan ryhtymään.

HAERKEPAEUS: Me emme ole ryhtyneet miekkaan omasta puolestamme, vaan
lastemme ja lastenlastemme puolesta ja koko sen armaan isänmaan, joka
pian on rajasta rajaan autio ja hävitetty. Sota, surma ja kaikkinainen
väkivalta on tosin kauhistus Herran kasvojen edessä, sillä hän on
rakkaus, mutta sodan haavat tulevat kasvamaan umpeen ja raunioista on
uusi rauhan virpi vihertävä.

JESSENHAUS (ristien kätensä): Amen. Rovasti puhuu kauniisti.

ARNKIL: Oman käden oikeudeksi sitä on ennen Ruotsin valtakunnan maissa
nimitetty.

HAERKEPAEUS: Tämä ei ole oman käden oikeutta. Tämä on jumalallista
oikeutta, jonka tuomiot ovat pyhät ja vanhurskaat ja jonka käskyt
käyvät kansojen päiden ylitse niinkuin tuli, joka idästä leimahtaa.
Liian kauan ovat Simo Hurtan huovien ratsut polkeneet tätä kaunista
Karjalan maata, liian monet kylät ovat jääneet täällä kylmilleen, liian
monet vaimot ja lapset valittaneet. Hyvät herrat! Tuomion hetki on
tullut. Koston päivä on koittanut veriruskeana... (Melua seinän
takana.)

PIRKKO (tulee kiireesti): Jospa rovasti olisi niin hyvä ja tulisi tänne
vähän.

HAERKEPAEUS: Mikä on?

PIRKKO: Minä en enää mitenkään tule toimeen noiden juopuneiden
täytisten kanssa. Toiset putittavat pakoon, toiset tahtovat heti pistää
tulen nurkan alle. Useimmat vaativat viinaa ja olutta. Nuori Nevalainen
ja kanttori Porcander koettavat turhaan hillitä heitä.

HAERKEPAEUS: Missä on pitäjänluutnantti Alholm? Hänellä on ylin
sotilaallinen käskyvalta joukon yli.

PIRKKO: Hän on hävinnyt heti, saatuaan kuulla majurin palanneen
Sotkamosta sadan ratsumiehen keralla. Kaikki huutavat ja puhuvat
yht'aikaa... Rovastin täytyy tulla.

HAERKEPAEUS: Kuinka? Onko majuri palannut? Kuka sitä sanoo?

PIRKKO: Yrjö Sormuinen, joka Turusen, Karjalaisen ja Tikan kanssa on
ollut vakoilemassa. He ovat hiihtäneet itsensä henkihieveriin ja
kertovat majurin olevan viiden virstan päässä.

ARNKIL: Noh? Miksi ette jatka, herra rovasti? Teidän saarnanne jäi
kesken luullakseni. – "Tuomion hetki on tullut." "Koston päivä on
koittanut veriruskeana." – Jatkakaa, herra rovasti, jatkakaa! Teidän
kaunis ja ylösrakentavainen tekstinne vaatii vielä ikäänkuin sopivaa
valaistusta.

HAERKEPAEUS: Minä tulen.

PIRKKO: No, jopa se oli siunattu asia. (Menee.)

SYKKÖ (voihkien): Vettä! Minä kuolen. Eikö kukaan anna minulle vettä?

HAERKEPAEUS: Hyvät herrat, olosuhteet ovat muuttuneet. Tahdon itse
irroittaa teidän siteenne ja lähettää teidät tarpeellisen suojajoukon
saattamana vastaan majuria, ilmoittamaan hänelle, mitä täällä on
tapahtunut, ja hänen arvoistansa aselepoa tarjoamaan.

ARNKIL: Majuri Affleck, sikäli kuin minä tunnen hänet, ei neuvottele
rauhasta kapinoitsijain kanssa.

HAERKEPAEUS: Kuitenkin on meidän koetettava sitä keinoa. Kenties
onnistuu meidän estää enempi verenvuodatus ja saattaa asia sovinnolla
otolliseen päätökseen.

BJÖRN: Hm. Minä arvaan tuon päätöksen. Mutta kaikissa tapauksissa on
tämä tuuma meille parempi kuin hirsipuu. – Minä hyväksyn sen.

HAERKEPAEUS: Seuratkaa minua!

JESSENHAUS: Mutta...

HAERKEPAEUS: Minä menen takuusen teidän turvallisuudestanne.

    (Menevät. Ulkona äänten sorinaa, ovien pauketta, aseiden helinä.
    Kaikki vaikenee vähitellen ja syntyy syvä hiljaisuus. Sykkö
    kohoaa voihkien vuoteeltaan.)

    Sykön virsi.

    Miksi vierin vieno peura
    Repolasta rikkahasta?
    Oli tuolla tuttu seura,
    maanitteli maammo lasta.
    Miksi heitin heimon kannat,
    vierin maalle vierahalle,
    heitin heljät heinärannat,
    punapurret rannan alle?

    Outo tääll' on urhon olla,
    korpi kolkko, kansa karu,
    kaihi eessä auringolta,
    soi ei kannel eikä taru.
    Eipä kaiu hemme helske
    rantamilla rahkasoiden,
    kaikuu täällä miekan melske,
    tanhujuoksut tapparoiden.

    Oli multa kontu pieni,
    senkin ryösti Hurtta julma,
    on nyt musta murhetieni,
    asuntoni korven kulma,
    mätäs märkä vuoteheni,
    hongan oksat pääni harjaa;
    särkyi silloin sydämeni,
    kohta kaitsen Tuonen karjaa.

    Oli nainen nuori mulla,
    tarpoi lunta talvisäissä,
    on nyt tupa tuiretulla:
    nääntyi tielle synnyttäissä.
    Puhui tuima pohjatuuli,
    kylmät kiilsi tähdet taivaan,
    taaton kirot korpi kuuli;
    kohta astun kuolon laivaan.

    Älä suutu, suuri Luoja,
    vihan ärjy ääntä mulle,
    anna armo ynnä suoja
    minun Tuonen tupaan tullen,
    osoittaos lämmin soppi
    oven suussa, lieden luona;
    oli kylmä elon oppi,
    synkkä syödä mieron muona.

    Vaan jos ärjyt ääntä vihan,
    koska vuodan veljesverta,
    näin ma sulle vastaan ihan:
    "Tehtiin oikeutta kerta.
    Ei se aina voita hyvyys,
    pilven alta päivä loista,
    eikä elon vetten syvyys
    aina taivaan kaarta toista."

    Tule Tuonen tumma pursi,
    satamahan miestä saata,
    miestä, jonka matka mursi;
    kaipaan kangastuksen maata:
    pääskyn virttä viiripuussa,
    kotikummun kultasantaa,
    laituria lahden suussa,
    heleätä heinärantaa.

(Kuolee. Kynttilä pöydällä on sammunut vähitellen. Talvisen aamun
kajastus tunkee ikkunaluukusta huoneesen. – Äkkiä ulkona
pistoolinlaukauksia. Huutoa, parkaa ja voivotusta. Taistelu lähenee.
Ovi temmataan auki, kaksi huovia asettuu ovipieleen, Simo Affleck
näkyy kynnyksellä, saappaat veressä, hahmo hirmuisena, jakaen käskyjä
oikeaan ja vasempaan.)

AFFLECK (karjuen): Ne roistot! Ne ryövärit! Ne murhapolttajat! Tappakaa
jokainen, joka tavataan ase kädessä! Ne maankavaltajat! Pieskää
vangituita, voidelkaa hyvin heitä ja viskatkaa heidät sitten sidottuina
Hovilan syvimpään kellariin, niin että luut ruskavat! Ne valapetturit!
Lähettäkää sana rovastille. Hänen on oltava Hovilassa ennen
puoltapäivää. – Etsikää kylä! Puhdistakaa se kapinallisista! Jos he
piiloutuvat, pistäkää tuleen talot ja riihet! Polttakaa! Ryöstäkää!
Hävittäkää! Liikkukaa kuin kuolon enkelit kädessä käyrät viikatteet!
Annan teille aikaa kaksi tuntia kapinan kukistamiseen. Kylän kauneimmat
kassapäät ovat palkintonne. – Mars! Toimeen! Ja toimikaa hyvin, niin
että he muistavat käyneensä vieraissa Simo Hurtan luona! – (Tulee
sisälle huoneesen.) Täällä on tehtävä selvää. Jokainen, joka on
syyllinen, rangaistaan. Kapinan henki on kerta kaikkiaan maasta
juuritettava.

Esirippu

TOINEN NÄYTÖS.

Kansliahuone Hovilassa. Kaksi ovea perältä, ovi vasemmalta. Oikealla
ikkuna, jonka ääressä suuri kirjoituspöytä. Ovien välissä perällä leveä
puusohva ja sen päällä Kaarle XII:n kuva sota-aseista muodostetun
koristeryhmän ympäröimänä; kuvan alla ristissä pari pitkää
ratsupistoolia. Oikealla takanurkassa katosta lattiaan ulottuva kaappi.
Vasemmalla etualalla toinen pienempi pöytä, nahkasohva ja keinutuoli,
kaikki karkeata ja jykevää tekoa. – Taustassa vasemmalla takka.

Kylmä ja kirkas aamupäivän valaistus. Arnkil kirjoittaa. Rovasti
Haerkepaeus, Björn Finne ja Pietari Jessenhaus seisovat vasemmalla.
Majuri Affleck saapuu nopein, täsmällisin askelin vasemmalta.
Tervehtii sivumennen kumartaen rovastia.

AFFLECK: Hyvää huomenta, herra rovasti. – (Arnkilille.) Kuolemantuomiot?

ARNKIL: Puuttuvat vain allekirjoitusta.

AFFLECK: Hyvä. – (Kirjoittaa.) Kuriiri Tukholmaan?

ARNKIL: Hänen hevosensa on valjastettu.

AFFLECK: Hyvä. – (Kirjoittaa.) Ja tuo talonpoika, joka ilmiantoi
kapinan? Onko löydetty hänet?

ARNKIL: Vartoo väentuvassa.

AFFLECK: Hyvä. Saattakaa hänet minun puheilleni! – Henkiherra Arnkil,
olen tyytyväinen teihin. Tästä päivästä saakka ovat Hovilan avaimet
teidän hallussanne.

ARNKIL: Esimieheni tyytyväisyys on jo kyllin suuri palkkio
vähäpätöisistä ansioistani. (Menee kumartaen vasemmanpuolisesta
takaovesta.)

JESSENHAUS (änkyttäen): Minä ... minä...

AFFLECK: Te olette vanha mies, herra Jessenhaus, ja kaipaatte
virkistystä rasittavan virkatoimenne lomaan. Te lähdette, tänään taikka
huomenna, kuinka teille vain paremmin soveltuu, appenne luokse
Kajaaniin, ja viivytte siellä, siksi kuin terveytenne on täysin
ennallaan.

JESSENHAUS: Ei – minua – mikään vaivaa.

AFFLECK: Epäilemättä. (Tuskin peittäen ivaansa enää.) Tehän olette
nytkin kalmankalpea ja tutisette aivan huomattavasti. Me kaipaamme
toisellaisia miehiä Hovilassa.

JESSENHAUS: Palkkani saanen kuitenkin nostaa?

AFFLECK: Vuoden ajaksi vapautan teidät myös siitä vaivastanne. Sitten:
saamme nähdä. (Jessenhaus tekee rakoilevan liikkeen.) Mars! Menkää!

JESSENHAUS (kuiskien): Minun vaimoni ... te tiedätte, herra majuri ...
hän on vielä nuori ja muistelee teitä niin usein... Mitä vastaan minä
hänelle, jos hän kysyy...?

AFFLECK: Tervehtikää vaimoanne minulta, herra Jessenhaus, ja sanokaa,
että toivon hänen olevan onnellisen saadessaan kotiin miehensä, jota
minä olen täällä kauan, liian kauan viivyttänyt. – (Hiukan leppeämmin.)
Jos matkani joskus pitää Kajaaniin, on minulle oleva kunnia viettää
yöni teidän kattonne alla.

JESSENHAUS (kumartaen miltei maahan saakka): Kunnia jää kokonaan
meidän puolellemme. (Menee kiemurrellen ja alituisesti kumartaen
oikeanpuolisesta takaovesta.)

AFFLECK: Luutnantti Björn Finne –!

BJÖRN (astuen askeleen eteenpäin): Minä, herra majuri.

AFFLECK: Te olette aina ikävöinyt takaisin armeijaan. Kas tässä on
teille suosituskirje Suomen kenraalikuvernöörin ja armeijan
ylipäällikön kreivi Nierothin luokse, joka varmaan ei ole kieltävä
teiltä paikkaa urhoollisen upseeristonsa keskuudessa.

BJÖRN (kuin ukkosen iskemänä): Me emme siis matkustakaan tänä talvena
Venäjän-Karjalaan?

AFFLECK: Emme. Rajarauha on rikottu ja meillä on oleva pian täysi työ
suojella maata maan viholliselta.

BJÖRN: Herra majuri, minä ajattelin kuitenkin...

AFFLECK: Te saatte nyt jättää toistaiseksi ne ajatukset, herra
luutnantti, ja unohtaa niin hyvin karhut kuin hirvet että muut
vähäpätöiset huvitukset, joihin rauhan askar ja veltostuttava elämä
täällä erämaassa on voinut joskus teitä ja minuakin houkutella. Isänmaa
ei voi olla enää vailla teidän sotaista kuntoanne. Se odottaa teiltä
voittoa taikka kuolemaa tappotantereella.

BJÖRN: Epäilemättä, herra majuri, epäilemättä. Tämä onni tulee minulle
vain niin nopeasti ja äkkiarvaamatta...

AFFLECK: Sankarkunnia ei voi tulla kenellekään liian aikaiseen. – Te
tarvitsette kaksi päivää pannaksenne kokoon tavaranne ja kolmannen
jättääksenne hellät jäähyväiset niille monille, jotka teitä tässä
kylässä niinkuin muuallakin tulevat kauan ja kaipauksella itkemään.
Neljännen päivän te nukutte ja viidentenä te matkustatte. – Teiltä ei
tule puuttumaan mitään. Minä olen varustava teidät tarpeellisella
matkakassalla ja Hovilan viinikellari on siihen saakka oleva kokonaan
teidän käytettävissänne. Hyvästi!

BJÖRN: Jumala varjelkoon herra majuria! (Menee tehden kunniaa
oikeanpuolisesta takaovesta.)

AFFLECK: Kas niin, rakas appeni, nyt olemme vihdoinkin kaksin. – Mutta
miksi te seisotte? Ettehän liene tullut tänne tulta lainaamaan, vaikka
– (Uhkaavasti ikkunaan osoittaen.) päättäen noista vielä suitsevista
raunioista sitä olisi kyllin viime yönä ollut täällä?!

HAERKEPAEUS: Niin, se oli hyvin ikävä tapaus, eikä suinkaan vastaava
minun alkuperäisiä tarkoituksiani.

AFFLECK: Epäilemättä ei. – Istukaa, olkaa hyvä, että saamme jutella
hiukan rauhassa niinkuin sopii rakkaiden sukulaisten. – Piippu,
sallitteko? Pieni henkäys Hollannin tupakkaa on omiaan suuresti
keventämään keskustelua.

HAERKEPAEUS: Kiitän.

    (Affleck istuttaa hänet sohvankulmaan, tarjoaa piipun, sytyttää
    sen, samoin toisen itselleen ja istuu sitten keinutuoliin; kaikki
    keveällä, ivallisella kohteliaisuudella. Haerkepaeus sallii sen
    epävarmana ja tahdottomasti.)

AFFLECK: Mitä arvelette tästä tupakkalajista? Se on oikeastaan minun
ystäväni Kajaanin linnan herra, joka on sitä minulle suositellut.

HAERKEPAEUS: Erinomaista. Hiukan kuivaa kukaties.

AFFLECK: Niin, nähkääs, tupakan laita voi joskus olla päinvastoin kuin
ruudin: se täytyy pitää vähän kosteana. – Eikö totta, rakas appi? Te
pidätte enemmän ruudinsavusta?

HAERKEPAEUS (nauraen väkinäisesti): Ainakaan minä en ole keksinyt sitä.

AFFLECK: Päinvastoin, herra rovasti, päinvastoin. Te leikitte sillä
niin taitavasti, että on mahdotonta muuta ajatella. – No niin, kuten
näette, on minulla ollut täällä tänään pieni pyykinpesu. Kokoutuu aina
poissaollessa kaikenlaista, joka täytyy sitten siivota pois, kuinka
sanoisinkaan, noin yhdellä rupeamalla.

HAERKEPAEUS: Te olette ehtinyt paljon tänään, herra majuri.

AFFLECK: Oh, se on vain vähäpätöistä sen rinnalla, mikä vielä jälellä
on. – Mutta te istutte niin epämukavasti. Tämä tyyny, sallitteko?

HAERKEPAEUS: Kiitän. Rakas vävyni on liian kohtelias.

AFFLECK: Me tapaamme niin harvoin, että tunnen päinvastoin tulleeni
täydelliseksi metsäläiseksi. – Niin, niin, älkää evätkö sitä, olettehan
te minun suuri opettajani seurustelun sirossa taidossa. Mutta te olette
viime vuosina käynyt niin harvoin Hovilassa. Oikeastaan tulisi minun
oikein olla siitä suuttunut teille.

HAERKEPAEUS: Minun aikani on tärkki, herra majuri, eivätkä nykyiset
olosuhteet muutenkaan ole mielestäni olleet sopivat siroon
seurusteluun, kuten te suvaitsette sanoa.

AFFLECK: Minä ymmärrän: huoli kansan ja isänmaan kohtalosta ... niin,
niin, te ajattelette niitä aina, minä tiedän sen. Vahinko, ett'ette ole
syntynyt valtiokansleriksi. Teidän suuret lahjanne siihen suuntaan
eivät saa, kuinka sanoisin, tarpeellista liikkumistilaa näissä meidän
ahtaissa oloissamme.

HAERKEPAEUS: Minun kunnianhimoni ei tähtää niin korkealle. Vaatimaton
tehtäväni on ollut vain olla todellinen paimen sille lammashuoneelle,
jonka Herra on minun heikon käteni alle asettanut.

AFFLECK: Oh, te arvaatte aivan liian vähäiseksi tehtävänne. – Tuo liitto
Venäjän kanssa esimerkiksi... Myöntäkää, rakas rovasti, että se
puolueettomalle syrjästäkatsojalle esiintyy niin nerokkaana
diplomaattisena ennätyksenä, ettei sellaista vielä tähän saakka ole
Suomen suuriruhtinaanmaassa suoritettu. Vai kuinka? Tehän tunnette
aikakirjat. Olisin oikeastaan hyvin huvitettu kuulemaan siitä teidän
oman etevän ja yleispätevän mielipiteenne.

HAERKEPAEUS: Minä tiedän, että te pidätte sitä suurena erehdyksenä,
herra majuri.

AFFLECK: Erehdyksenä? Enpä suinkaan, se on aivan liian lievä sana.
Varsinkin kun ajattelee sen takana piileviä salaisia johtolankoja...

HAERKEPAEUS: Mahdollisesti minä olenkin erehtynyt. Siitä päättää
historian genius, johon omasta puolestani tunnustan sokeasti uskovani.
On olemassa kaitselmus, herra majuri, Jumalan sormi kansakuntien
kohtalossa...

AFFLECK: Ja se oikeuttaa teitä pistämään niihin oman pikkusormenne? –
Mutta minä en tarkoittanut nyt mitään taivaallista johdatusta. Siitä
viisaat turhaan kiistelevät. Tarkoitin niitä salaisia syntyjä syviä,
jotka ohjaavat meidän kuolevaisten tekoja ja toimintaa. Ja niiden
suhteen pitää paikkansa eräs toinen lause pikkusormesta, jota minun
kenties on turha teille tässä yhteydessä mieleen palauttaa.

HAERKEPAEUS: Minä en ymmärrä, herra majuri...

AFFLECK: Tarkoitan: joka antaa pikkutillinsä pirulle...

HAERKEPAEUS: Minä vakuutan toimineeni täysin puhtaista
tarkoitusperistä.

AFFLECK: Tietysti, herra rovasti, tietysti. Kuinka voitte uskoa minun
muuta otaksuvankaan? – Mutta piru on viisas, väitetään. Hän voi lähestyä
ihmistä valkeuden enkelin haamussa ja kirkon miehiä kuuluu hän
erityisesti juuri siten etsiskelevän. – Kas niin, miksi teeskennellä,
rakas appeni? Todelliset valtioviisaat käyttävät aina keskenään suoraa
kieltä ja mielestäni voimme varsinkin me kaksi puhua aivan
avomielisesti... Myöntäkää, että koko tämä kapina ja maankavallus
perimmäiseltä pohjukaltaan johtuu siitä, että kansakuntien Herra
sattumalta on asettanut teidät minun apekseni.

HAERKEPAEUS: Vahinko kyllä, hän ei samalla valistanut himmeätä
järjenjuoksuani ymmärtämään täydellisesti rakkaan vävyni syvämielisiä
viittauksia. Pyytäisin hiukan seikkaperäisempää selontekoa niistä
ikuisen salliman langoista, joita te näette näiden veristen ja
valitettavien tapahtumien sarjan takana.

AFFLECK: Hyvä. Myöskin minä pidän selvästä ja täsmällisestä
puhetavasta. Ja silloin tahdon minä sanoa: ellen minä, majuri Simo
Affleck, jota myös Hurtaksi kutsutaan, eräänä myrskyisenä yönä olisi
ratsastanut Pielisten pappilaan ja pakottanut rovasti Pietari
Haerkepaeusta seuraamaan minua kirkkoon ja vihkimään minua samana yönä
nuorimman tyttärensä Annan aviopuolisoksi, niin, sanon minä, ellei
kaikki tämä kerran kymmenen vuotta sitten olisi tapahtunut, ei meillä
täällä sisällä nyt olisi ketään valtiopetturia eikä tuolla ulkona
samalla hetkellä pystytettäisi hirsipuita.

HAERKEPAEUS (ylös kavahtaen): Kuinka? Minä luulin kuitenkin, että
tuomiot alistettaisiin –?

AFFLECK: Simo Hurtan tuomiot pannaan ensin täytäntöön: sitten vasta
voidaan vedota niistä. – Mutta istukaa, jos suvaitsette, herra rovasti!
Myöskin teidän piippunne on sammunut ... sallitteko, että sytytän sen?
– Olkaa aivan levollinen, ei teitä hirtetä, rakas appi. Se kunnia
kuuluu roskaväelle tahi, jos se nimi enemmän teitä miellyttää, vapauden
sankareille.

HAERKEPAEUS: Siinä tapauksessa tunnustan minäkin kaikesta sydämestäni
ja mielestäni kuuluvani noihin onnettomiin tuolla ulkona...

AFFLECK: Te? – (Nauraa.) Ette suinkaan. Teissä ei ole sankaria niin
hituistakaan ja vielä vähemmän roskaväkeä, sillä siinä tapauksessa te
ette tuumisi, te toimisitte. Uskokaa pois, marttyyrikruunu sopisi hyvin
huonosti teidän harmaille hapsillenne.

HAERKEPAEUS: Kaiken pyhän nimessä, herra majuri, lakatkaa
sydämettömästä pilkastanne! Ettekö kuule noiden kuolemaantuomittujen
kirouksia ja huokauksia?

AFFLECK: En. Minä en kuule mitään. Teillä on paremmat korvat kuin
minulla. Mahdollisesti on teidän kuulonne tällä hetkellä myös
erikoisesti teroittunut. – Sitäpaitsi he eivät huuda ollenkaan. Heitä ei
ole hirtetty vielä. Ja kun he kerran ovat hirtetyt, he ovat mykät kuin
hiiret, olkaa siitä vakuutettu. – Mielestäni voimme me istua tässä aivan
tyyninä, päät vastatusten, kuin kaksi sakinpelaajaa. Eikö totta, tehän
pelaatte sakkia, herra rovasti? Niin, minä muistan... No niin, te
tiedätte siis, että sakkipelissä talonpojat uhrataan ensiksi, jos joku
korkeampi diplomaattinen tarkoitus vaatii sitä.

HAERKEPAEUS: Jos minä olisin voinut aavistaa...

AFFLECK: Epäilemättä te ette ole voinut aavistaa. Teillä on ollut mitä
ylevimmät diplomaattiset tarkoitusperät, mutta roskaväki ei ole oikein
käsittänyt niitä. Te olette tahtonut vain leikkiä sotaa, mutta
roskaväki on ottanut sen todeksi. He luulivat asian koskevan
kuningasta, valtakuntaa, isänmaata, ja jumalaties mitä pyhiä ja
korkeita käsitteitä, silloin kun oli kysymys aivan yksinkertaisesti
pienestä perheriidasta, jonka me sivumennen sanoen olisimme voineet
ratkaista kaikessa rauhassa ja rakkaudessa.

HAERKEPAEUS: Minä vannon, ettei pieninkään ajatus onnettoman tyttäreni
kohtalosta ole sekaantunut siihen isänmaalliseen suunnitelmaan...

AFFLECK: Älkää vannoko, herra rovasti, älkää vannoko! Te voisitte
vannoa väärin yhtä helposti kuin te päästitte tämän kansan valastaan
lailliselle esivallalle. – Onhan se sitäpaitsi aivan luonnollista. Te
rakastatte tytärtänne ja vihaatte minua, minä en tiedä miksi...

HAERKEPAEUS: Ja teillä on sydäntä kysyä vielä! Kuinka häntä on kohdeltu
tässä talossa! Kuinka häntä on pidetty vankina ja pidetään vieläkin
lukkojen ja salpojen takana milloin niilläkin teidän monista
maatiloistanne...!

AFFLECK: Rakas appeni, te tiedätte, että tyttärenne järki, joka ei
koskaan ole aivan lujaa tekoa ollut, on näistä ajan sekavista
olosuhteista kokonaan hämmentynyt. Olisi vaarallista hänelle itselleen
sallia hänen kulkea vapaana. Se että hänen olopaikkaansa muutellaan,
todistaa vain, että hän kaipaa vaihtelua ja pidetään huolta hänestä. –
Toisesta toiseen: te luulitte varmaan löytävänne hänet Hovilasta?

HAERKEPAEUS: Niin. Mutta hän oli poissa.

AFFLECK: Hän oli Hovilassa ja on vieläkin, vakuutan minä. Hovilassa on
kammioita, joita ei tunne kukaan, ja käytäviä, jotka aukeavat vain
salaisten koskettimien tuntijalle. – Rakas appeni, jos te vasta aiotte
tehdä täällä kotitarkastuksen, on parasta, että ilmoitatte minulle
edeltäkäsin aikomuksestanne. Muuten: te ette löydä mitään.

HAERKEPAEUS: Anna parka! Hän on ollut siis täällä ja kuullut kaikki,
taistelun melskeen ja yöllisen tulipalon... Kuinka hän on mahtanut
vavista ja peljätä piilopaikassaan!

AFFLECK: Hänen kohtalonsa on laulu, oikea kansanlaulu, herra rovasti,
eikä ihme, että kansa pitää kuolleena häntä. – Kuitenkaan ei se
mielestäni oikeuta teitä kiihoittamaan sitä kapinaan ja saattamaan,
kuten näette, hirsipuuhun.

HAERKEPAEUS: Mitä tahdotte minusta? Miksi kiusaatte minua? Miksi
korventaa hiljaisella tulella miestä, jonka povessa pätsi leimuaa?
Miksi ette mieluummin lähetä minua heti vangittuna Tukholmaan tahi
aseta minua Turun tuomiokapitulin eteen vastaamaan teoistani?

AFFLECK: En. Minä en tee sitä. Te voisitte siellä ilmiantaa minut
yhdestä ja toisesta, jota en mielelläni tahtoisi korkean esivallan
kuuluviin. Näen kernaammin, että jäätte tänne. Yhtä vähän aion
ollenkaan vetää teitä edesvastuusen valtiopetoksesta, sillä tiedän,
että mestauspölkky olisi teille tällä hetkellä tervetullein
päänalainen. Aion päinvastoin ehdottaa teille sulaa sovintoa. Eikö
teidänkin mielestänne? Tämä riita läheisten sukulaisten välillä on jo
liian kauan heikontanut esivallan auktoriteettia tällä paikkakunnalla.

HAERKEPAEUS: Te tarkoitatte –?

AFFLECK (tuttavallisesti): Mielestäni olisi koko tämä juttu, mikäli
se teitä koskee, painettava alas. Ei lähetetä mitään raporttia
Tukholmaan. Kuriiri ei ole lähtenyt vielä. Taikka jos joskus
sellainen toimitettaisiinkin, puhuttaisiin noin vaan ylimalkaan
talonpoikais-levottomuuksista. Ei mainittaisi herra rovastia
halaistulla sanallakaan. – Kas niin, olkaa nyt järkevä, rakas appeni!
Te lakkaatte kansaa yllyttämästä ja minä ... niin, minä voin miettiä
keinoja kuinka lievittää teidän onnettoman tyttärenne kohtaloa.

HAERKEPAEUS: Te ette ole ihminen, herra majuri. Saatana itse ei
asettaisi isälle ja seurakunnan paimenelle sellaisia rauhan-ehtoja.

AFFLECK: Jättäkää seurakunta! Nyt puhumme vain me kaksi. Sen sijaan
että me, esivallan edustajat ja Ruotsin virkamiehet, nousemme toisiamme
vastaan, olisi meidän tuettava toisiamme tässä ankarassa ajassa ja
jaettava sen tuoma hyvä ja paha kristillisesti keskenämme.

HAERKEPAEUS: Korpin ei olisi puhkaistava korpin silmää, tarkoittaa
herra majuri?

AFFLECK: Tjah, kuinka sen vaan tahtoo sanoa. – Ei voi herättää muuta
kuin pahennusta...

HAERKEPAEUS: Jos nousee pahennusta vastaan?

AFFLECK: Riippuu siitä, mikä on pahennus. – Mitä arvelette? Miettikää
tarkoin, ennen kuin teette päätöksenne. – Tai kenties tahdotte sitä
ennen tavata tytärtänne...

HAERKEPAEUS: Väisty, paha henki! Herra vahvista minua minun suuressa
koettelemuksessani.

AFFLECK: Te hylkäätte tarjouksen?

HAERKEPAEUS (nousten): Niin, minä hylkään sen. Liitto teidän kanssanne
olisi liitto susien kanssa. (Ristien kätensä.) Minä olen pantu tämän
kansan paimeneksi. Herra ei ole minua tähän edesvastuulliseen virkaan
asettanut sitä varten, että käyttäisin sitä kansan sortamiseksi teidän
avullanne ja teidän kerallanne, Hovilan herrat, vaan sitä varten, että
koettaisin kykyni mukaan suojella sitä ja varjella sitä ja katsoa,
ettei sanan, tiedon ja hyvien tapojen kipuna kokonaan sammuisi Suomen
erämaista. – Siinä vastaukseni.

AFFLECK: Hyvä. Emme puhu siis asiasta sen enempää. – (Nousee.) Se oli
vain tuollainen mielijohde. Ajattelin etupäässä teidän tytärtänne...

HAERKEPAEUS: Minun tyttäreni yllä valvoo Herra, niinkuin tämän
poloisen, onnettoman kansan yllä. Tapahtukoon Hänen tahtonsa niin
maassa kuin taivahissa.

AFFLECK: Se onkin heti tapahtuva. – (Menee kirjoituspöydän luo, ottaa
sieltä erään paperin ja ojentaa sen rovastille.) Tässä on julistus,
jonka te teette kansalle tiettäväksi kirkossa ensi sunnuntaina. –
Lukekaa se!

HAERKEPAEUS: Minä arvaan sen sisällyksen.

AFFLECK: Se on tiedon-anto esivallan toimenpiteistä kapinan
kukistamiseksi. Luettuanne sen pidätte te saarnan, jossa te julistatte
koko tuon valtiokaappauksen surulliseksi erehdykseksi – niinkuin se
olikin sitäpaitsi – ja vannotatte kansan jälleen ikuiseen uskollisuuteen
Ruotsin valtakunnalle ja Kaarle kuninkaalle.

HAERKEPAEUS: Ja ellen minä tee sitä –?

AFFLECK: Silloin te olette todellakin härkäpää ja minun täytyy, niin
epämieluista kuin se minulle olisikin, julistaa teidät vangikseni. Jos
luulette sillä lievittävänne tämän kansan kohtaloita, erehdytte. Minä
olen menettelevä niinkuin valloitetussa maassa. Valitkaa!

HAERKEPAEUS: Ennen kuin voin vastata mitään lopullista, on minun
neuvoteltava asiasta laillisen esivaltani kanssa rajan tuolla puolen.

AFFLECK (laskien kätensä pöytään): Teidän laillinen esivaltanne olen
nyt minä ja kavahtakaa, herra rovasti, ellette noudata ehdotonta
kuuliaisuutta.

HAERKEPAEUS: Herra majuri, teidän tulee muistaa kuitenkin, että minä
tällä hetkellä ja tässä huoneessa edustan tsaari Pietari I:stä,
kaikkien venäläisten itsevaltiasta. Minun kanssani voidaan neuvotella,
mutta ei uhata minua.

AFFLECK: Ja muistakaa te, herra rovasti, että minä Simo Affleck,
nostoväen majuri, rajakapteeni ja kaikkien kruununverojen vuokraaja
Kajaanin vapaaherrakunnassa, edustan tällä hetkellä Hänen
Kuninkaallista Majesteettiansa Rex Carolus'ta, joka on minulle miekan
antanut ja jolle minä olen vastuunalainen tämän Suomen kotkan
suojelemisesta maan viholliselta. Ja minä edustan häntä paremmin kuin
te Moskovan tsaaria, sillä minulla on tuolla ulkona sata aseellista
ratsumiestä, jotka tottelevat minun pienintäkin viittaustani. –
Huomatkaa: jousi on jännitetty. Te voitte vielä estää sen laukeamasta.

HAERKEPAEUS: Ja ellen minä suostu sittenkään –?

AFFLECK: Silloin istun minä noiden samojen ratsumiesten eturiviin ja
karahutan ristiin rastiin kautta maan, ja liekin pitää loimuaman ja
kylien kypenissä suitsuaman sillä tiellä, jota Simo Hurtta on
ratsastanut. – Suostutteko?

HAERKEPAEUS: Minä suostun.

AFFLECK: Hyvä. – (Jälleen hymyilevänä ja kohteliaana.) On oikein hauska
jutella teidän kanssanne. Silloin tietää aina puhuvansa sivistyneen ja
ymmärtäväisen miehen kanssa. – Kenties tahdotte syödä päivällistä
kerallani? Minä vakuutan, että Pirkko-muori on paneva parastaan, kun
hän saa näin harvinaisia vieraita. – (Nauraen.) Anteeksi, minähän
unohdan aivan, että te viime yönä olitte vieraani, vaikka kutsumaton. –
Jäättekö?

HAERKEPAEUS: Kiitän. Aterioitsen mieluummin oman orteni alla.

AFFLECK: Kuinka vaan tahdotte, kuinka vaan kernaimmin suvaitsette,
rakas appi. – Odottakaa! Minulla on vielä eräs toimi teille. Sitä ennen
on minun kuitenkin päästävä tuosta talonpojasta.

    (Arnkil ohjaa sisälle Sipo Nevalaisen vasemmanpuolisesta
    takaovesta ja istuu sitten itse kirjoituspöydän ääreen.
    Haerkepaeus vasemmalla etualalla. Affleck mittailee pitkin
    askelin permantoa luoden välillä Nevalaiseen tutkivia katsetta
    alta kulmiensa. Pysähtyy vihdoin hänen eteensä. Vaitiolo.)

AFFLECK: Nimesi?

NEVALAINEN: Sipo Nevalainen.

AFFLECK: Talonpoika Nurmeksesta?

NEVALAINEN: Niin.

AFFLECK: Miksi ilmiannoit kapinan?

NEVALAINEN: Koska kunnioitan laillista esivaltaa.

AFFLECK: Hyvä. – Te kuulette, herra rovasti. Suomen kansa ei ole vielä
kokonaan teidän harhaoppinne saastuttama. Tahdotteko jatkaa kyselyä?
Tehän olette tottunut lukukinkereihin.

HAERKEPAEUS: Kysykää te majuri. Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan

AFFLECK: Se oli kamala sana, herra rovasti. Metsä on aina ollut minun
viholliseni. – (Jälleen Nevalaisen puoleen kääntyen.) Mies, minä pidän
sinusta sinun rehellisen ja jyrkän ulkomuotosi takia. Olisin samalla
huvitettu kuulemaan, kuka on sinuun niin suuren kunnioituksen laillista
esivaltaa kohtaan istuttanut.

NEVALAINEN: Isäni, joka oli kreivi Pietari Brahen pertuskoita.

AFFLECK (kuin itsekseen): Aina tuo sama nimi! Hänen muistonsa kohtaa
minua täällä joka askeleella. Niinkuin painajainen ikään. – Arnkil! Eikö
koskaan voi saada tuota nimeä tämän kansan mielestä pois juurrutetuksi?

ARNKIL: Kreivi Brahe on kuollut, herra majuri. Te elätte.

AFFLECK: Mutta hän hallitsee vielä kuoltuaankin. – Millä kunnioituksella
ja ylpeydellä tuo mies mainitsi hänet! Aivan kuin olisi ollut kysymys
kuninkaallisesta henkilöstä.

ARNKIL: Kuolleet hallitsevat vain heikkoja. Se, jolla voima on, astuu
heidän ylitsensä.

AFFLECK: Minä tiedän. – On omituista kuitenkin, että ihminen voi tulla
myöskin hyvien töittensä tähden niin kauan muistetuksi.

ARNKIL: Sellaista saattaa joskus tapahtua. Mutta silloin täytyy olla
rauha ympärillä ja rauha sen ihmisen omassa sydämessä.

AFFLECK: Ja ellei ole rauha?

ARNKIL: Silloin vievät hyvät työt hirsipuuhun.

AFFLECK (miltei ihaillen): Henkiherra Arnkil, te olette tehty
teräksestä.

ARNKIL: Aina teidän palvelukseksenne, herra majuri.

AFFLECK: Tunnen toisen itseni teissä. Toisen, lujemman minuuteni, jota
ei metsä pelota. Mutta voinko luottaa teihin? Mitä jos teidän päähänne
kerran pälkähtäisi pettää minut?

ARNKIL: Ei koskaan ... ellette te, herra majuri, itse petä toista
itseänne.

AFFLECK: Mutta jos minä tekisin sen –?

ARNKIL: Silloin toimin minä asianhaarojen mukaisesti.

AFFLECK: Hyvä. Me tunnemme toisemme. Meidän välillämme ei ole koskaan
syntyvä mitään väärinymmärrystä. – (Ojentaa kätensä hänelle. Arnkil
puristaa sitä kunnioittavasti. Jatkaa kävelyään ja pysähtyy jälleen
Sipo Nevalaisen eteen.) Miksi kunnioitat sinä laillista esivaltaa?

NEVALAINEN: Koska se on Jumalalta, vaikka se olisikin julma ja
väärämielinen esivalta.

AFFLECK: Hm. – Tiesitkö, että poikasi oli kapinanjohtajia?

NEVALAINEN: Tiesin.

AFFLECK: Etkö ano armoa hänelle?

NEVALAINEN: En. – Onhan hän kapinoitsija.

AFFLECK: Mutta jos minä nyt kuitenkin, hänen vanhan kelpo isänsä takia,
päästäisin vapaaksi hänet –? Etkö kiittäisi minua siitä?

NEVALAINEN: Omasta puolestani, kyllä. En kuninkaan ja Ruotsin esivallan
puolesta.

AFFLECK: Henkiherra Arnkil! Mitä arvelette tästä miehestä?

ARNKIL: Hän puhuu kuin Suomen jumala.

AFFLECK: Suomen jumala näkyy olevan teidän mielipidettänne. Hän on
kiivas ja vanhurskas.

ARNKIL: Kuin vanha testamentti.

AFFLECK: Mitä arvelette, herra rovasti? Etsiskeleekö hänkin isäin teot
lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen niille, jotka vihaavat
häntä? Siinä tapauksessa en tahtoisi olla teidän sijassanne
suvunjatkajana.

HAERKEPAEUS: Hän on sen kirjan puustavi, jonka henki juuri on minut
kapinaan vasten laillista esivaltaani herättänyt.

AFFLECK: Hm, te ette puolusta itseänne huonosti, herra rovasti. –
(Jatkaa kävelyään ja pysähtyy jälleen Nevalaisen eteen.) Sinun
ilmiantosi tuli niin myöhään, että se ei voinut estää enää ryöstöä eikä
verenvuodatusta. Mutta se todistaa kuitenkin niin oikeaa käsitystä
alammaisen velvollisuuksista, että olen taipuvainen sinua siitä
jollakin tavoin palkitsemaan. Pyydä jotakin!

NEVALAINEN: Herra majuri: minä en ole tehnyt sitä palkan tähden.

AFFLECK: Hyvä. – Te olette aina kehunut ymmärtävänne kansaa, herra
rovasti. No niin, tässä on teillä edessänne eräs Suomen uskollisen
kansan edustaja. Kuinka miellyttää teitä tämä mies?

HAERKEPAEUS: Nähdäkseni voisi hänestä olla oppimista myös monella
esivallan uskollisella palvelijalla.

AFFLECK: Eikä vähemmän: monella uskottomalla. – (Jälleen Nevalaisen
puoleen kääntyen.) Minä en siis voi tehdä mitään sinun hyväksesi?

NEVALAINEN: Kyllä.

AFFLECK: Puhu! Sinä näet, että olen sinulle suosiollinen.

NEVALAINEN: Pyytäisin herra majurilta siinä tapauksessa suosituskirjaa
kuninkaalle.

AFFLECK: Kuinka? – Kuningas on kaukana, hyvä mies, ja Jumala korkealla.
Sääsken ääni ei kuulu taivaasen, ystäväni.

NEVALAINEN: Pyytäisin kuitenkin sellaista suosituskirjaa.

AFFLECK (rovastille): Mikä haerkepaeus! Teidän todellinen
hengenheimolaisenne. – (Nevalaiselle.) Tiedätkö edes, missä kuningas
asuu tätä nykyä?

NEVALAINEN: En. Mutta minä olen varma siitä, että löytäisin hänet. –
Saanko suosituskirjan?

AFFLECK: Hän on poissa, kaukana, maiden ja merien takana. – Ja mitä
tahtoisit sinä sanoa kuninkaalle? Onko sinulla joku erikoinen asia
hänelle?

NEVALAINEN: On. Tahtoisin kysyä, onko se kuninkaan käskyn mukaista,
että talonpojalta ryöstetään viimeinen siemenvilja kruunun saatavista.
Ja sitten tahtoisin minä kysyä näistä uusista sotaveroista...

AFFLECK: Se ei auta mitään, minä vakuutan, se ei auta mitään. Kuningas
ja valtakunta tarvitsevat nykyään kaikkien lainkuuliaisten kansalaisten
viimeisenkin hien ja veren. – Sinä et tahtone olla muita huonompi, Sipo
Nevalainen. Sama rasitus painaa koko paikkakuntaa.

NEVALAINEN: Juuri siksi tahtoisin minä kysyä kuninkaalta...

AFFLECK (hermostuneena): Mies on mahdoton! – Henkiherra Arnkil,
kirjoittakaa hänelle suosituskirja, osotettu kuninkaalliselle
kollegiolle Tukholmassa. Te ymmärrätte: kelpo mies, kunnon talonpoika,
tehnyt esivallalle palveluksia, saapuu kunniallisissa asioissa...

ARNKIL: Kuten käskette, herra majuri.

AFFLECK: Odottakaa! – Voitte lisätä, että mies on ... kuinka sanoisimme
... hiukan omituinen ... suomalaista itsepintaisuutta .. te ymmärrätte.

ARNKIL: Tulee tapahtumaan, herra majuri. (Kirjoittaa.)

AFFLECK (jatkaa kävelyään): Te näette, herra rovasti: kansan usko
kuninkaasen on järkkymätön. – Minun käy todellakin sääliksi tuota
miestä. Ei hän ikinä pääse kuninkaan puheille.

HAERKEPAEUS: Ei, sillä kansan ja kuninkaan välillä olette te, Ruotsin
herrat.

AFFLECK: Se onkin välttämätöntä, ellei mieli meidän palata takaisin
siihen patriarkaaliseen yhteiskunta-järjestykseen, jossa alammainen
lähestyi hallitsijaansa niinkuin lapsi isäänsä. – Te ihailette
itsevaltiutta?

HAERKEPAEUS: Kuinka niin?

AFFLECK: Koska te tahdotte saattaa tämän yksinkertaisen ja uskollisen
kansan Venäjän orjuuteen.

HAERKEPAEUS: Kansa ei ole niin yksinkertainen kuin te luulette, herra
majuri. Sen oma terve järki...

AFFLECK: Saamme kuulla heti, mitä se sanoo. – (Nevalaisen puoleen
kääntyen.) Olitko kirkossa silloin, kun vala vannottiin uudelle
esivallalle?

NEVALAINEN: Olin.

AFFLECK (kulmiansa rypistäen): Ja sinä vannoit muiden mukana?

NEVALAINEN: En. Minä lähdin pois kesken kirkonmenoa. Sillä minä en
tahtonut tehdä itseäni syypääksi maankavallukseen.

AFFLECK: Hyvä. – (Riemuiten rovastin puoleen kääntyen.) Te kuulette?
Mahdollisesti voisi Venäjän esivalta valmistaa tälle kansalle tyynemmän
ja turvallisemman toimeentulon. Mutta kansa ei ajattele pelkkää
aineellista hyvinvointiaan. Sitäkin voivat välistä elähyttää eräät
korkeammat siveelliset tarkoitusperät.

HAERKEPAEUS: Kansa ajattelee rauhaa. – Minä muistan rovasti Kajanuksen
ikikauniit sanat: "Kuninkahat kuningasten kanssa taistelkoot,
valtakunnat valtakuntien kanssa, miksi me, syrjäisten metsäseutujen
asukkaat, rupeisimme heidän tähtensä täällä toisiamme tappamaan?" Ne
tulkitsivat silloin, mitä syvintä Suomen kansan sydämessä liikkui, ja
pitävät paikkansa vielä tänäkin päivänä, niin valapattoisilta kuin ne
teistä mahdollisesti voivat kuulostaakin.

AFFLECK: Minä tunnen ne sanat. Ne lausuttiin silloin, kun Kajaanin
vapaaherrakunnan asukkaat omin päinsä tekivät rajarauhan eräiden
venäjänpuolisten pitäjien kanssa, joka rauhakirja sittemmin Sotkamon
käräjillä juhlallisesti vahvistettiin.

HAERKEPAEUS: Te näette, herra majuri, valtiopetoksella, kuten te sitä
nimitätte, ovat pitkät juuret täällä.

AFFLECK: On ero rajarauhalla ja valtiopetoksella.

HAERKEPAEUS: Eipä niinkään suuri tässä tapauksessa. Yllämainittu
rauhansopimus tehtiin keskellä kahden valtakunnan palavaa sotaa, vaikka
Ruotsin esivalta sittemmin antoi tapahtuneelle tosiasialle
siunauksensa. Siinä suhteessa on Suomen kansan henki aina ollut
sisimmältä olemukseltaan valtiopetollinen.

AFFLECK: Mitä se todistaa? Ei muuta kuin että nämä rajaseudut, paha
kyllä, ovat jo kauan muodostaneet ikäänkuin oman valtionsa valtiossa.
Mutta juuri siitä asioiden tilasta meidän on päästävä, herra rovasti,
ellei mieli meidän vajota takaisin täydelliseen metsäläistilaan...

HAERKEPAEUS: Me elämme metsäläistilassa, herra majuri. Vai onko teidän
mielestänne järjestettyä yhteiskuntaelämää se tila, mikä nykyään Suomen
salomailla vallitsee?

AFFLECK: Meillä on nyt sota. Mutta sittenkin pyydän minä palauttaa
teidän mieleenne niitä heimotaisteloiden surullisia kokemuksia, jotka
ammoisista ajoista saakka ovat näiden maakuntien väestöä rajan kahden
puolen kuohuttaneet. Ja silloin pyydän minä kysyä teiltä: onko teidän
mielestänne parempi, että yksityiset pitäjät ja rajaseudut omien
tilapäisten etujensa tähden tekevät rauhoja ja julistavat sotia
kuninkaan ja tsaarin keskinäisistä sopimuksista vähääkään välittämättä,
vai että ne alistavat yksityiset etunsa valtakuntien yleisten etujen
alle? Kumpi takaa teidän mielestänne lopullisesti paremmin myöskin
yksityisten alammaisten turvallisuuden, nekö päätökset ja asiakirjat,
jotka vahvistetaan Sotkamon käräjillä, vai ne, joiden takana seisovat
kahden mahtavan valtakunnan hallitukset, neuvosherrat ja sotajoukot? – 
(Vaitiolo.) Katsokaa, te ette voi vastata minulle. Teidän kantanne on
sittenkin alempi kuin minun, sillä se on yksityisten pitäjien ja
maakuntien kanta asetettuna vastaan kuninkaan ja valtakunnan yleistä
asiaa.

HAERKEPAEUS: Minä tunnen ja tunnustan teidän dialektisen
asianajo-kykynne, herra majuri, jolla te sekä Sotkamon että Pielisten
käräjillä olette saattanut niin monta kunnon talonpoikaa kodittomiksi
ja leivättömiksi, täysin laillisia ja luvallisia keinoja noudattaen.
Mutta on olemassa eräs korkeampi oikeus, joka on yhtä paljon
yläpuolella teidän puutteellisia lakikirjojanne kuin taivas on maasta
erotettu. Se on ihmisen oikeus elämään, valoon, Jumalaan. Ja se oikeus
on meidän puolellamme, herra majuri, tässä kansan kapinassa, joka ei
tule päättymään tähän, vaan jatkumaan, siksi kuin kunkin yksityisen
kansalaisen oikeus elää rauhassa omilla pelloillaan on Suomenmaassa ja
maailmassa loukkaamattomaksi laiksi tunnustettu.

AFFLECK: Te olette haaveksija, herra rovasti. Rauha on haudassa, maan
päällä kamppaelu iankaikkisesti.

ARNKIL (nousten): Kirje on valmis.

AFFLECK: Hyvä. – (Nevalaisen puoleen kääntyen.) Enkö ole nähnyt jossakin
ennen sinua? Missä?

NEVALAINEN: Olen kerran ennen käynyt majurin puheilla.

AFFLECK: Armoa pyytämässä?

NEVALAINEN: En, oikeutta.

AFFLECK: Et ollut tietysti maksanut verojasi?

NEVALAINEN: Olin, kaikki vakinaiset. Mutta viime kesäistä ylimääräistä
veroa en suostunut maksamaan, kun en saanut nähdä kuninkaallista
käskykirjettä.

AFFLECK: Ne eivät ole tarkoitetut oppimattomien talonpoikien
luettaviksi. – Sitten ryöstettiin sinulta vero?

NEVALAINEN: Niin. – (Arnkilia osoittaen.) Hän ryösti.

AFFLECK: Sinä et tehnyt vastarintaa?

NEVALAINEN: En. – Minä en ollut kotona.

AFFLECK: Mutta jos sinä olisit ollut kotona – Mitä olisit sinä silloin
tehnyt?

NEVALAINEN: Silloin olisi kirves puhunut minun puolestani.

AFFLECK: Hyvä. – Sinun suhteesi on menetelty niinkuin laki vaati.
Kuitenkin olen minä taipuvainen suorittamaan sinulle takaisin ryöstetyn
verorästin, samoin kuin vapauttamaan sinut kaikista vastaisista
lisäveroista.

NEVALAINEN: Herra majuri! Minun pirttini ovat kapinalliset tänä aamuna
polttaneet kostoksi ilmiannostani ja minun vaimoni kuoli niistä
haavoista, jotka hän sai suojatessaan taloni omaisuutta teidän
huoveiltanne. Minulla ei ole myös muita jälkeentulevaisia kuin poikani
Juho, joka pian hirtetään. Minulta ei voida ottaa eikä antaa enää
minulle mitään. Mitä tekisin minä verovapaudella?

AFFLECK: Ja kuitenkaan sinä et aio yhtyä kapinallisiin?

NEVALAINEN: En. Minun laillinen esivaltani on kuningas Kaarle. Hänelle
olen minä vannonut valani ja aion myös Jumalan avulla pitää sen.

AFFLECK (tehden kunniaa): Se oli kuninkaallinen sana. – Ja nyt aiot sinä
marssia tuon pitkän matkan Tukholmaan anoaksesi verohuojennusta niille,
jotka ovat pirttisi polttaneet? Miksi teet sen?

NEVALAINEN: Teen sen siksi, ettei vast'edes olisi kenenkään talonpojan
Suomenmaassa tarvis ilmiantaa vertaisiaan kapinasta laillista
kuningastaan ja esivaltaa vastaan.

AFFLECK: Hm. Saat mennä. – Odota! Jonkun muiston tahdon kuitenkin antaa
sinulle ennen kuin eroat täältä. – (Ottaa pistoolin peräseinältä ja
ojentaa sen Nevalaiselle.) Tämän on isäni takonut. Sen lukko ei ole
pettänyt vielä milloinkaan. Ota se! Voit kenties tarvita sitä
matkallasi.

NEVALAINEN: Tuon sen takaisin, kun olen lakannut tarvitsemasta sitä.
Hyvästi!

AFFLECK: Hyvästi! – Ja muista, että niin kauan kuin minä elän on sinulla
aina leipä ja vuode Hovilassa. – (Nevalainen menee vasemmanpuolisesta
takaovesta. Pitkä vaitiolo. Affleck tulee mietteissään oikealle
etualalle. Kuin itsekseen.) Vaarallinen mies! Metsä humisi hänen
sanoistaan.

ARNKIL: Sanoiko majuri jotakin?

AFFLECK: Henkiherra Arnkil! Mitä arvelette tuosta miehestä? Eikö hän
ollut esimerkki siitä Suomen kansasta, joka seisoo, kärsii...

ARNKIL: Herra majuri –?

AFFLECK: Ja kuolee paikalleen. – (Arnkil tekee epäävän liikkeen.)
Niin, niin, saamme tuumia vast'edes kuinka lievittää sen kärsimyksiä.
(Vaipua ajatuksiinsa.)

HAERKEPAEUS: Herra majuri, te sanoitte, että minulla olisi täällä vielä
joku toimi...

AFFLECK (kuin heräten): Se on totta. Kuolemaan-tuomitut talonpojat
haluavat saada teiltä viimeisen lohdutuksen. Tehkää se, mutta pian!
Kaikki täytyy olla ohitse tunnin kuluessa. (Rovasti menee
oikeanpuolisesta takaovesta.) Henkiherra Arnkil! Katsokaa, että kaikki
käy nopeasti, häiritsemättä. – Minä olen väsynyt... (Kuin itsekseen.)
niin väsynyt. (Heittäytyy matalalle leposohvalle oikealla ja sulkee
silmänsä hetkiseksi. Arnkil poistuu varpaillaan vasemmanpuolisesta
takaovesta. – Tuokion perästä aukeaa sama ovi rajusti ja sisään syöksee
Irja Sormuinen tukka hajallaan ja käsivarret levällään.)

IRJA: Armoa, herra majuri, armoa! He tahtovat hirttää minun isäni ja
sulhaseni.

AFFLECK (ylös kavahtaen): Mitäh? Kuka uskaltaa –? (Irja on äkkiä
pysähtynyt ja tuijottaa sanaa sanomatta häneen. Pitkä vaitiolo.
Affleck lähestyy hitaasti häntä ja ottaa hänen päänsä kättensä
väliin. Sitten toisella, muuttuneella äänellä, josta syvä lempeys
soinnahtaa.) Mitä tahdot?

IRJA: Tahdon vapaaksi taattoni Yrjö Sormuisen.

AFFLECK (koneellisesti): Tahtosi tapahtukoon. (Vaitiolo, jonka aikana
heidän silmäteränsä eivät siirry toisistaan.) Tahdotko jotakin muuta
vielä?

IRJA: Tahdon vapaaksi sulhoni Juho Nevalaisen.

AFFLECK (kuin edellä): Tahtosi tapahtukoon. – (Vaitiolo.) Kuka olet?

IRJA: Yrjö Sormuisen tytär olen, isäni ilo, sulhoni päivänpaiste.

AFFLECK: Päivä paistaa sinun silmistäsi. – (Vaitiolo.) Mistä tulet?

IRJA: Tulen tuvasta autiosta. Istuin koko viime yön ja katsoin, kuinka
kuudan siirtyi yli siltapalkin.

AFFLECK: Kuudan loistaa sinun kulmiltasi. – (Vaitiolo.) Etkö mitään
itsellesi pyydä?

IRJA (painaen päänsä alas): Pyydän, ettei majuri Affleck minua noin
katselisi.

AFFLECK: Huone himmentyy, kun peität sielusi taa pitkän silmäripsen. –
Pelkäätkö minua? Kuinka ollenkaan tohdit minua lähestyä?

IRJA: Pelkään enemmän yksinäisyyttä.

AFFLECK: Sinäkin pelkäät sitä? – Ihme sinä olet minulle, tytär
Sormuisen. Mistä johtuu, etten ennen ole tiennyt sinua olevaksi?

IRJA: Majuri Affleck on ollut matkoilla paljon. Hänen elonsa on
vierinyt kuin virranjuoksu. Ei ole hän ehtinyt minusta vähäisestä
välittämään.

AFFLECK: Sinä olet tyyni metsälampi. – Mitä kaunista nyt kangastelet?

IRJA: Moni kirkas tähti tuikkii minun sydämeeni. – (Kohottaen kasvonsa
jälleen.) Oletko sinä Simo Hurtta?

AFFLECK: Niin minua nimitetään. Miltä näytän mielestäsi?

IRJA: Olen kuullut kauan sinusta. Näin sinun kerran läpi taattoni
kaskivalkean karahuttavan.

AFFLECK: Milloin tuo tapahtui?

IRJA: Kerran kesällä poutaisella. Metsä kohahti. Tulesta tulit, tuleen
menit, jäljessäsi välkkyvä ratsuparvi.

AFFLECK: Mitä silloin ajattelit?

IRJA: Uneksin usein aitassani: kukaan ei ole sukua hänelle. Ei ole maan
aution avaruudessa mitään, johon voisin verrata häntä, eikä yön
pimeydessä ketään yhtä yksinäistä.

AFFLECK: Osasit oikein, tytär Sormuisen. – Mitä muuta mietit vielä?

IRJA: Haaveilin käsi poskella paimenessa: kukaan ei ymmärrä häntä. Vain
minä voisin hänen vaivansa lievittää.

AFFLECK: Osasit oikein, tytär Sormuisen. – Miksi et tullut minun tyköni?

IRJA: Veet väljät välillä oli. Eikä ole impyen hyvä Hovilaa lähestyä.

AFFLECK: Sentään olen minäkin kerran nähnyt sinut.

IRJA: Missä?

AFFLECK: Rannalla merellisellä. Minä hevosta juotin, sinä saavuit
uimahan salmen taakse.

IRJA (punehtuen): Minä en nähnyt sinua.

AFFLECK: Et. – Riisuit paitasi pajulle kuin nuori metsän-neiti ja astuit
veden viileän kuvastimeen kuin olisit tahtonut kuuluttaa minulle salmen
tuolla puolen: tässä minä olen, kokonaan, kerrassaan, sellaisena kuin
Jumala loi minut, yksin, ylpeä niinkuin sinä, vailla vertaista tämän
taivaankannen alla.

IRJA: En minä mitään sellaista ajatellut.

AFFLECK: Minä ajattelin. – Menit mereen kirjavan kiven selästä, nousit
taas paadelle kullanpaistavalle. Kuohun korkea tytär sinä olit,
tukkakostea kuollut tyttö, tullut tuonelasta, aaltojen utuisten anti,
elämän salaperäinen kukka kädessäsi.

IRJA: Lie lumme valkea ollut...

AFFLECK: Olit itse valkea kuin vaahti lainehilla. – Hepo hirnahti, lehvä
liikahti. Katosit kuin peura päähän metsäpolun. – Kysyin sittemmin
sinua. Sanottiin siellä olevan Sormun tyttären kylpyrannan. – (Käyden
käteen hänelle.) Haave haihtuva, nytkö vihdoin takaisin tulit?

IRJA (vetäen hiljaa kätensä pois): Minä olen ollut täällä jo kauan.

AFFLECK: Tuokio sitten tulit, kuitenkin on siitä kulunut iankaikkisuus.
Kaikki on muuttunut minussa äskeisestä. Minussa ei ole mitään, mikä
minussa ennen oli, ja se, mikä minussa nyt on, on syntynyt tämän hetken
keralla. Kun sinä tulit, taukosi taisto minun sisälläni. Kun sinä
katsoit, putosi keskipäivä kuin kohtisuora koski minun sydämeeni. Vielä
silmänräpäys sitten olin minä yön poika, teräsharmaa teiden hahmo. Nyt
olen minä päivän poika, vaikka minun valkeuteni nousi punertaen yli
hirsipuiden. – Kuitenkin pelkään minä enempi kuin ennen milloinkaan,
sillä minusta on sinun silmiisi katsoessa kuin kumahtelisivat tuomion
kuparikellot minun poloisen, rikoksista raskaan pääni päällä.

    (Harvaa, voimakasta kirkonkellojen kaiuntaa, jatkuu näytöksen
    loppuun saakka. Arnkil tulee nopeasti.)

ARNKIL: Herra majuri...

AFFLECK: Minä olen muuttanut päätöksen. Yrjö Sormuinen ja Juho
Nevalainen ovat päästettävät vapaiksi. Tuomiot ovat alistettavat
yli-oikeuteen.

ARNKIL: Liian myöhäistä. – (Osoittaen ikkunaan.) Tuomiot ovat
täyttyneet. Merkki on annettu tapuliin. Nuo kellot kuuluttavat heidän
kuolemaansa.

IRJA (rientäen ikkunaan): Ah! (Vaipuu alas.)

AFFLECK: Kuinka? Minä sanoin kuitenkin: tunnin...

ARNKIL: Te käskitte minun kiirehtimään, herra majuri, ja katsomaan,
että kaikki käy mahdollisimman nopeasti ja täsmällisesti.

AFFLECK: Te toimitte välistä liian nopeasti, herra henkikirjuri.
Menkää! – (Arnkil pois kumartaen. Pitkä vaitiolo. Affleck nostaa
ylös itkevän Irjan ja katsoo kauan silmiin häntä.) Nyt olet sinäkin
orpo.

IRJA (vakavasti): Nyt olemme me yhtä yksinäiset.

AFFLECK: Miksi et kiroa minua? Isäsi surmaaja olen, sulhosi murhamies
hurme-huppeloiva.

IRJA: Isäni kadottanut olen, isää kalliimman tapasin täällä. – (Päätään
surumielisesti pudistaen.) En minä koskaan kiroa sinua, Simo Hurtta.

AFFLECK: Etkö myös sulhoasi enää ajattele? – Hän oli kenties nuori,
soreahius. Minun miehuuteni on jo harmaa hapsiltaan.

IRJA (silmät kyynelistä kimaltavina): Hän oli sulho minun nuoruuteni,
niinkuin minä olin aamun autuaan morsian hänelle. Mutta päivä koitti
pauhinalla, salama veti pitkän viivan entisen eloni poikki. Nyt olen
minäkin vanha. Tuttu taakse jäi, outo edessä odottaa, kuilu ääretön
välillä niiden.

AFFLECK: Kuinka pääset kuilun yli? Voitko koskaan elosi utuista aamua
unhottaa?

IRJA: On sininen silta, jota myöten kuljen, ja punainen pursi, jolla
soudan yli syvyyksien. Tulin huutamaan Simo Hurttaa sieluni ankarassa
ahdistuksessa ja kuulinkin äänen lempeän huhuilevan, joka kutsui minua
meren tuolle puolen. – (Laskien kätensä hänen käteensä.) Nyt seuraan
sitä sokeasti, ehdottomasti, kuin totellaan kuolemaa kaikkivaltiasta
tahi Jumalan silmänräpäystä, silloin kun hän kulmiaan rypistää.

AFFLECK: Kuolema on meidän kätemme yhdistänyt. (Vaitiolo.)

IRJA: Kuuletko? Salliman kellot kaikuvat meidän päämme päällä.

AFFLECK: Tulitko minulle turmiota tuottamaan...? (Väristen.) Ainakin
asuu minussa nyt varmuus, että minä olen menevä pian perikatoon.

IRJA (helisevällä äänellä): En luule, että tulin tuomaan helppoja
hetkiä sinulle, vaan viemään vaikeasta aina vaikeampaan, siksi kuin
seisot niin korkealla, että pyörtyvän pääsi ainoa ajatus on syöksyä
syvyyteen. Samoin en usko, että sinäkään astuit kauniiden päivien ja
iloisten iltojen kuninkaana minun sydämeeni, vaan murtavana valttina
sinä tulit, kannukset verestä valuvina, säilä surmaava sivullasi.

AFFLECK: Kuin kaksi kuoleman vihkimää me olemme, meidän ympärillämme ei
ketään, meidän yllämme iankaikkinen kohtalo, jota emme tunne, mutta
jonka siunaus on yhtä musertava kuin sen kirous. Se painaa nyt
rautaseppeleensä meidän kulmillemme. (Seisovat käsi kädessä keskellä
näyttämöä, kasvot suoraan katsomoon. Kellot kaikuvat.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Naisten tupa. Karsinanpuoli kauniisti matoilla ja ryijyillä koristettu.
Ovi perältä. Oikealla etualalla kangaspuut. Vasemmalla pieni pöytä,
jolla kynttilä palaa. Synkkä syys-ilta. Ulkona tuulta, myrskyä ja
sateen ropinaa. – Lähes vuosi edellisestä vierähtänyt.

Irja. karsinanpuolella, koruommel polvellaan, tuijottaa eteensä
liikkumattomana. Pirkko pankon päässä karttaa villoja. Kaunikki ja
pari muuta piikaa ovensuulautsalla oikealla, vääntävät värttinätä.
Heidän työtään valaisee päre- ja takkavalkea.

IRJA: Pirkko? Kuinka kauan sinä olet ollut Hovilassa?

PIRKKO: Tulin tähän taloon jo majurin isän eläessä. Muuta en muista.

IRJA (soinnuttomasti): Minä en tahtoisi tulla niin vanhaksi.

PIRKKO: Jumala antaa ijän ihmiselle ja ottaa. Se on ollut sallittu
minulle niin. (Vaitiolo.)

IRJA: Pirkko! Muistatko sinä majurin isää?

PIRKKO: Miks'en muistaisi vanhaa inspehtoria. Kuin eilisen päivän
muistan hänet.

IRJA: Kansa kertoo, että hän oli liitossa paholaisen kanssa.

PIRKKO: Kansa kertoo niin paljon. – Vanha inspehtori oli tarkka ja
toimelias mies ja kokosi rahaa enemmän kuin ihmiset tavallisesti. –
(Huokaisten.) Nyt hän on kuollut ja kuopattu.

IRJA: Sanotaan, että hän oli vielä mustanpuhuvampi muodoltaan kuin
majuri on. Mistä se johtui?

PIRKKO: Se on heidän suvussaan. Sitäpaitsi hän oli salpietaritehtaiden
ylitarkastaja ja kuuluu polttaneen kerran kasvonsa ruutiräjähdyksessä.

IRJA: Hän taisi olla hirveä mies.

PIRKKO: Liekö tuo ollut sen hirveämpi kuin ihmiset yleensä ovat. Mutta
musta hän kyllä oli, hyvin musta. – Ei ole niin aivan valkea majurikaan.

IRJA: Sanotaan, että hänellä oli suuret, valkeat hampaat, ja kun hän
nauroi, kajahteli koko talo. Onko se totta, Pirkko?

PIRKKO: Kyllä vanha inspehtori oli usein hyvin leikkisä puheiltaan.

IRJA: Simo Hurtta ei naura koskaan.

PIRKKO: Ei nyt enää. Nauroi hänkin nuorempana.

IRJA (kuin itsekseen): Nyt hän on niin vakava, miltei surumielinen. –
Miksi? Ymmärrätkö sinä sitä, Pirkko?

PIRKKO: Ihminen vakastuu, kun hän vanhenee. – Ei pitäisi emännän sanoa
häntä Simo Hurtaksi...

IRJA: Hän käyttää itsekin sitä usein. Ja hän on ylpeä siitä nimestä.
Sillä onhan hän Simo Hurtta.

PIRKKO: Vaikka. Mutta kyllä se kuitenkin koskee kovasti häneen.
(Arasti.) Jos sattuisi vielä kuulemaan...

IRJA (hymyillen): Luuletko, että pelkään häntä? – Hän on minun oma,
oikea Simo Hurttani.

PIRKKO: Majuria pelkäävät kaikki ... kaikki, jotka tuntevat hänet.

IRJA: Tahdotko sillä sanoa, että minä muka en tuntisi häntä? En ketään
muuta ihmistä tunne minä niin hyvin kuin hänet.

PIRKKO: Ihmisessä on päivänpuoli ja yönpuoli. (Huokaisten hiljaa.) Kun
yhden tuntee, luulee kummatkin tuntevansa.

IRJA (nousten, leikkisästi): Tätä asiaa täytyy minun kysyä häneltä
itseltään.

PIRKKO (kauhistuen): Jumala varjelkoon...

IRJA: Täytyypä suottakin kysyä. – Minä, joka tunnen hänet kuin viisi
sormeani! – Missä hän on? Minä menen hetipaikalla häntä kohtaamaan.
(Kietaisee huivin hartioilleen ja aikoo rientää ulos.)

PIRKKO: Majuri on jo kaksi tuntia sitten lähtenyt ratsastamaan.

IRJA: Kuinka? Yön selkään? Tässä tuulessa ja sateessa?

PIRKKO (hiljaa): Eivät ole syysmyrskyt ennenkään estäneet Hovilan
herraa ratsastamasta.

IRJA (aukaisee oven ajatuksissaan ja sulkee sen heti): Huu! Eihän
siellä näe eteensä kättä pitemmälle.

PIRKKO: Hän näkee kyllä.

IRJA: Kuka? – (Oudosti.) Jumalako?

PIRKKO: Majuria minä tarkoitin.

IRJA (seisoo kalpeana keskilattialla): Tämä on hyvin kummallista.
Kuinka hän ei ole maininnut siitä minulle mitään? – Pirkko! Mitä
arvelet? Miksi hän on lähtenyt ratsastamaan?

PIRKKO: Se on ihmisen yöpuoli, hyvä emäntä.

IRJA: Ensi kerran on tämä meidän yhdessäolomme aikana tapahtunut. –
(Tulee mietteissään etualalle.) Mutta minä olen kyllä ollut jo kauan
huomaavinani hänessä erään muutoksen. – Mistä se johtunee?

PIRKKO: Sanoiko emäntä jotakin?

IRJA (miettien): Häneen on tullut jotakin outoa, joka ei kärsi katsoa
silmiin ketään. Mitä se on? – Ja sitten on aivan kuin hän jostakin
syystä kaihtaisi ja kammoaisi minuakin. Etupäässä juuri minua. –
(Käännähtää ja rientää Pirkon luokse.) Pirkko, sinä, joka olet niin
viisas, sano minulle: miksi ei hän ottanut minua kerallaan?

PIRKKO: Tuska tekee ihmisen yksinäiseksi. Miehen on vaikea myrsky-yössä
kera naisen nuoren ratsastaa.

IRJA (halaten hänen polviaan): Hän kärsii? Sinäkin näet sen! Mutta
miksi? – Eikö hän enää rakasta minua?

PIRKKO: Kyllä, minä luulen niin. (Hivellen hiljaa hänen kutrejaan.)
Muuten ei hän kärsisi niin kovasti.

IRJA: Kärsiikö mies aina, kun hän rakastaa?

PIRKKO: En tiedä. He sanovat niin. – Sinäkin kärsit jo.

IRJA: Mutta miksi ei hän voi kertoa minulle mitään? Miksi hän minua
kavahtaa? – (Innokkaasti.) Kenties siksi, että isäni hirtettiin hänen
käskystään?

PIRKKO: Majuri on hirtättänyt niin monta. Eivät ole ennen hänelle
vainajat tunnon vaivaa tuottaneet.

IRJA: Taikka rakastaa hän jotakin toista? (Salaman-nopeasti.) Ketä?
Kaunikkia? Hän on nuorempi minua ja hänen poskensa ovat
lepänpunertavat...

PIRKKO: Majuri on rakastanut niin monta. Ei hän ennen arastellut
mielialojaan.

IRJA: Miksi hän sitten on käynyt niin araksi juuri nyt? –
(Rukoilevasti.) Pirkko! Sinun pitää sanoa se minulle.

PIRKKO: En tiedä. – Hän ei ole nuori enää.

IRJA (hiljaa): Tuleeko ihminen vanhana siis ikäänkuin ... aremmaksi?

PIRKKO: Vanhalle on kuolema läheisempi. – (Pyyhkäisten silmäkulmaansa.)
Silloin ei ole enää niin ylpeä itsestään.

IRJA: Niinkö? – Sinäkin olet ollut kaunis, Pirkko?

PIRKKO: En muista. – (Hiljaa.) Vanha inspehtori sanoi niin.

IRJA: Niinkö? – (Nousee hitaasti ja katsoo suurin silmin häntä.
Painokkaasti.) Sinä olet hänen äitinsä?

PIRKKO (tuskin kuuluvasti): Niin. (Ryhtyy työhönsä äänetönnä.)

IRJA: Hänen äitinsä. – (Katsoo vielä kauan häntä ja siirtyy sitten
hitaasti karsinanpuoleen. Istuu lautsalle ajatuksissaan, sulkee
silmänsä ja nojaa päänsä taaksepäin. Uneksien:) Outoa ja hämärää on
kaikki täällä Hovilassa. Kun painan pääni tähän seinähirteen, on kuin
kuulisin sen sisällä menneiden, etäisten aikojen riksuttavan.

PIRKKO: Hovila on jo vanha talo. Seinämadot siellä vain pitävät pitkiä
ilojaan.

IRJA: Ja ihminen joutuu kerran matojen ruoaksi hänkin. – (Herää
vavahtaen ajatuksistaan.) Kaunikki! Tule tänne! – (Kaunikki lähestyy
arkana ja pelokkaan.) Kuinka vanha olet?

KAUNIKKI: Täytin viime keväänä kuusitoista.

IRJA: Miten tulit Hovilaan?

KAUNIKKI: Minua pyydettiin tänne paimentytöksi.

IRJA: Kuka pyysi?

KAUNIKKI: Pirkko ... emäntäpiika.

IRJA: Missä sitä ennen olit?

KAUNIKKI (painaa päänsä alas): En missään.

IRJA: Mieron tiellä siis?

KAUNIKKI: Kuljin äitini keralla. (Kokee turhaan pidättää kyyneleitään.)

IRJA: Missä äitisi nyt on?

KAUNIKKI: Kirkkomullassa.

IRJA: Entä isäsi? Elääkö hän vielä?

KAUNIKKI: Ei.

IRJA: Sinäkin olet siis ypö yksin maailmassa?

KAUNIKKI: Olen.

IRJA: Mutta veljiä ja sisaria sinulla kuitenkin lienee. Missä he ovat?

KAUNIKKI (niellen nyyhkytyksiään): Veljeni väkisin sotaan vietiin ...
siskoni orjana Venäjällä ovat... Minä yksin pelastuin kera kantajani.

IRJA: Sinä et ole näiltä mailta? Mistä?

KAUNIKKI: Linnan Viipurin liepehiltä.

IRJA: Pitkä matka käydä piian pikkaraisen. – Odota! Ota tämä helminauha
muistoksesi! – Saat. (Kaunikki menee syvästi niijaten takaisin
ovensuuhun, josta pian hilpeätä kuisketta tyttöjen kesken. Irja
nousee ja tulee surumielisissä ajatuksissaan oikealle etualalle. Äkkiä
käännähtäen:) Pirkko! Minä näin niin merkillistä unta viime yönä.

PIRKKO: Mitä emäntä näki?

IRJA: Nukuin yksin tuolla yliskamarissa. Kuulin Affleckin askeleet
vielä yli puoli-yön täältä alhaalta kansliahuoneesta. – Silloin oli
minusta kuin olisi auennut ovi äkkiä jostakin, missä en ennen tiennyt
mitään ovea olevaksi, ja astunut sieltä sisälle nainen kynttilä
kädessä, puettu valkoisiin kiireestä kantapäähän. Hän istui minun
vuoteeni laidalle ja hiveli hiljaa minun suortuviani... Mitä hän mahtoi
tahtoa minusta?

PIRKKO: Unet ovat unia. Emäntä ei ollut varmaan oikein siunannut
itseään ennen maatamenoaan.

IRJA: Minäkin luulin ensin uneksineeni. Mutta minä en uneksinut.
Makasin aivan valveilla silmät selällään. Kuitenkaan minä en uskaltanut
liikahtaa enkä kysyä mitään, sillä minä pelkäsin säikyttäväni hänet
pois... Hän näytti niin surulliselta. – Kuka hän oli?

PIRKKO: Lie yökyöpeli ollut. Sellaiset eivät saa lepoa haudassakaan.
Eikä emännän pidä sellaisia katsella. Eikä varsinkaan kertoa majurille,
mitä sattuu yöllä yksin sielun silmien eteen valahtamaan.

IRJA: Suuttuisiko hän siitä?

PIRKKO: Saattaisi suuttuakin. – Majuri ei kärsi kummituksia.

IRJA (jatkaen sisällistä näkyään): ... Hänen silmäluomensa olivat aivan
kiinni kuin kuolleella. Kuitenkin näytti hän osaavan huoneessa ilman
kynttilääkin. – (Vavahtaa, istuu kangaspuiden ääreen ja antaa sukkulan
kerran pari suikahtaa. Äkkiä:) Pirkko! Jälleen on kangas jatkunut viime
yönä.

PIRKKO: Lie joku tytöistä jatkanut. Ne aina pyrkivät joka paikkaan omin
lupinsa.

IRJA: Ja jälleen on kudottu musta rantu siihen, mihin minä punaisen
panen. – Tytöt! Onko joku teistä kutonut tätä kangasta?

KAUNIKKI: Ei. – (Kuiskaten.) Valkea vaimo sen on tehnyt.

IRJA: Kuka?

KAUNIKKI: Minä en uskalla...

IRJA: Miksi et?

KAUNIKKI: Pirkko piiskaa.

IRJA: Tule lähemmäksi! – Onko Pirkko ennen lyönyt sinua?

KAUNIKKI: On. Hän on hyvin ilkeä, jos hän kuulee puhuttavan valkeasta
vaimosta. Kerrankin kun vanha Mantsi...

IRJA: Mantsi? Hän, joka tuli höperöksi siitä, että majuri ryösti hänen
tyttärensä? Missä hän nyt on?

KAUNIKKI: Kah, kerjuusauva kädessä talosta taloon kävelee. – On hän
täälläkin ollut.

IRJA: Onko?

KAUNIKKI: On. Väentuvassa. – (Toimekkaasti.) Vanha Mantsi on viisas. Hän
taitaa niin paljon kauniita lauluja ja tosia tarinoita. – Senkin tarinan
tytöstä, joka saunatieltä siepattiin, apposen alastomana rekeen
riistettiin...

IRJA: Kerro se minulle!

KAUNIKKI: Mutta kun tultiin Hovilan kartanolle, olikin tytön kostea
tukka jäätynyt kiinni korjan selkänojaan. Miekalla oli se pitänyt siitä
irti leikata. Pitkä, kaunis kassa.

IRJA (koneellisesti): Miekalla, sanoit –?

KAUNIKKI: Niin kertoi vanha Mantsi. Mutta varhain aamulla, ennen
talvisen päivän valkenemista, oli tytön sulhanen hiipinyt Hovilan
pihalle, sulattanut suortuvat kuumilla huulillaan, kyynelillä vielä
kuumemmilla. Punonut sulho niistä jousenjänteen itselleen, kerran
väkijoukossa puukon jousen uraan pannut, se siitä Simo Hurtan ohimoon
singahtanut. Arpi ainainen nyt Nurmeksen nuorikosta muistuttaa.

    (Affleck on edellisen aikana ilmestynyt ovensuuhun, synkkänä,
    sateesta valuvana, ratsupiiska kädessään. Vaitiolo.)

AFFLECK: Jatka! – (Kaunikki kirkaisee ja pakenee oikeanpuoliseen
peränurkkaan. Kaikki nousevat säikähtyneinä.) Miksi et jatka?

KAUNIKKI (änkyttäen): Taru on – lopussa.

AFFLECK: Samoin sinun tarinasi tässä talossa. – (Osoittaen ovea
ratsupiiskallaan.) Mene!

KAUNIKKI: Ijäksikö?

AFFLECK: Ijäksi.

IRJA: Mutta Simo –! (Yrittää rientää vastaan hänelle.)

AFFLECK (kohottaen piiskansa): Hiljaa! Korpi kohisee. – Emännän paikka
on karsinanpuolella. – (Irja tottelee ehdottomasti. Kaunikki kokoaa
hiljaa nyyhkyttäen vähät tavaransa nyyttiin, ojentaa kullekin kättä
erikseen ja vihdoin Irjalle, jolle hän samalla liikuttavan näköisenä
tarjoaa takaisin äsken saamansa helmirihman. Irja pudistaa päätänsä
surumielisesti. Kaunikki kättelee vielä Pirkon, pysähtyy epäröiden
majurin eteen, häviää sitten hiljaisena pimeään yöhön, pyyhkien vielä
porstuassa kyyneleitään. Tytöt ovensuussa itkevät äänekkäästi.)
Hiljaa! – (Tytöt vaikenevat heti.) Missä on tallirenki?

PIRKKO: Tahtooko majuri puhutella häntä?

AFFLECK: En. – Saat sanoa hänelle, että hevonen on lopetettava. Ei siitä
kuitenkaan enää kunnon eläjää tule. (Istuu raskaasti rahille lieden
ääreen. Pirkko menee. Tytöt seuraavat häntä hiljaisina ja
pelokkaina. Vaitiolo.)

IRJA: Simo! Mikä sinun on? Eikö sinulla ole enää minulle sanaakaan
sanomista?

AFFLECK (kuin heräten): Korpi kohisee, suuret hongat kaatuvat
ryskinällä. Etkö kuule? – Nyt haastaa Suomen jumala. Hah hah! (Painaa
pään käsiinsä.)

IRJA: Mitä olet tehnyt metsässä?

AFFLECK: Runon. Mutta siinä ei ole muuta kuin kaksi säettä. Tahdotko
kuulla? (Hyräilee.)

    "Myrsky on lähtenyt Laatokan päältä,
    Herra armias auta!" –

Hah hah! Minä tulen hulluksi tänä yönä.

IRJA (lähestyen häntä): Sinä olet sairas, Simo.

AFFLECK: Ja kuka ei tulisi sairaaksi tämän ikuisen erämaan huminassa!
Etkö kuule? Se soittaa, soittaa yhtä ja samaa säveltä, aina samaa
iankaikkista kaihomieltä. Ah! – (Kimpoaa kohoksi.) Minä voisin tehdä
miesmurhia päästäkseni sitä edes hetkeksi kuulemasta.

IRJA (painokkaasti): Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Muista se,
Simo!

AFFLECK (kauhistuksella): Sinäkin sanot sen? Rovasti sanoo sen, itse
vanha kerjäläinen tuolla tiellä sanoi minulle sen. Oletteko te siis
kaikki liittoutuneet minua syyttämään? – Mitä olen minä tehnyt sitten?
Olenko minä huutanut tämän metsän täyteen ijäistä ikävöimistä jostakin,
jota ei saa, jota ei ole, jota ei voi olla olemassa? Jos minä huudan ja
olen huutanut siihen rikoksia, miksi se ei vastaa rikoksilla, jos
murhatöitä, vastatkoon murhatöillä! – Mutta tämä sanaton suru ... tämä
määrätön murhemieli... Mitä se on? Mikä on se rajaton, himmeä, huokaava
ajatus, jota ei korpi koko voimallaan saa ilmi lausutuksi? (Vaipuu
takaisin rahille. Vaitiolo.)

IRJA: Rovasti sanoisi varmaan, että se on elämä itse, joka metsän
huminassa itkee murtuneita toiveitaan, maan henki itse, joka huolehtii
hulluja unelmiaan päästä päivään, valkeuteen, viljelykseen ja
onnellisempiin olotiloihin... Minä en osaa puhua niin kauniisti. Mutta
minäkin tiedän, että kansa kaipaa pois sodan ja sorron jaloista kohti
rauhaa, kohti helpompia elinehtoja. Iloisempia iltoja, laupiaampia
päivänlaskuja... (Hivellen hiljaa hänen kutrejaan.) Minä luulen, että
sinäkin kaipaat sitä, Simo.

AFFLECK: Mitä? Sovitusta? – En milloinkaan.

IRJA: Sovintoa kansan kera. Metsä vastaa, mitä ihmiset sinun
ympärilläsi ovat huutaneet siihen: oman äärettömän, jäytävän,
jokapäiväisen kärsimyksensä.

AFFLECK (väristen): Minä tiedän. Minä kuulen kaikkialta, joka taholta,
mailta ja kyliltä, tämän kansan lauluista ja kanteleista, heidän
puheenparrestaan, jopa heidän alakuloisesta hyvänpäivän
tervehdyksestään kirkkomäellä... Ei koskaan mitään reipasta, uljasta,
miehekästä! Aina samaa velttoa alistumista kohtaloonsa, aina samaa
talttumista, tyytymistä ja täytymistä... (Ärjäisten.) Onko se kansa,
jota minä voisin kunnioittaa, jonka kanssa minä voisin tehdä edes
mitään kunniallista sovintoa? – Ei!... Entä heidän ilonsa sitten? Minä
tiedän, minä olen ollut heidän häissään ja juhlissaan. Epätoivon iloa
se on, elämän äärettömän ikävän kirkaisevaa hätähuutoa... Hah hah!

IRJA: Niinkuin on oma naurusikin, Simo. Jos todella ymmärtäisit, mitä
metsä huokaa sinulle, olisit nähnyt saman sanattoman murhemielen äsken
myös tuon onnettoman tytön silmäkulmasta välkähtävän. – (Rukoilevasti.)
Ei hän ole vielä kauas ehtinyt? Käskenkö jonkun hänet takaisin
käännyttämään.

AFFLECK (ponnahtaen): Ei! Minä en salli sitä. Hän menköön menojaan. –
(Tulee etualalle.) Minä huomaan, mihin sinä tahdot viedä minut: tehdä
minusta kenties toisen Pietari Brahen tälle vapaaherrakunnalle, jalon
ja vanhurskaan ... hah hah haa!

IRJA: Simo! Miksi pilkkaat minua? Tiedät hyvin, että minä en tahdo
viedä sinua mihinkään, mitä ei oma sielusi ikävöi. Ja se ikävöi samaa
kuin kansa kaikki sinun ympärilläsi: rauhaa.

AFFLECK (hiljaa): Niin. Minä tajuan, miksi kansa kapinoi. – (Äkkiä
purskahtaen.) Mutta ei rauhaa! Ei valkeutta! Ei viljelystä! Minä olen
Simo Hurtta. Minä tahdon olla Simo Hurtta. – (Särkyvin äänin.) Miksi
tämän kansan pitäisi olla onnellisempi kuin sen isäntä on? (Hoippuu
vasten pankonpatsasta.)

IRJA: Sinä olet parempi kuin sinun nimesi on. Älä sitä unhota, Simo!

AFFLECK: Niin ovat kaikki ihmiset. – Minultakin on murtunut toiveita,
minultakin on mennyt hukkaan monta utuista unelmaa... Nekin riippuvat
puiden oksilla metsässä, nekin kulkevat myrskyn kohinassa... Linnut
laulavat niitä, kesäiset aallot keinuttavat niitä... Irja! Irja! Voitko
antaa takaisin minulle minun nuoruuteni?

IRJA: En. Mutta sinun miehuutesi minä voin tehdä valoisaksi ja
päivänpaisteiseksi.

AFFLECK: Sinä tarkoitat: minun on sitä ennen tehtävä sovinto metsän
kanssa?

IRJA: Niin. – (Hyväillen häntä.) Etkö itse ole sitä ennemmin ajatellut?

AFFLECK: Olen. Olen joskus. Ja silloin on minun aina täytynyt ajatella
Turunkorvaa. – Tiedätkö, mikä on Turunkorva? Se on minun syntymäkotini
kaukana Sotkamossa, vielä etempänä erämaiden takana... Siellä tulee
metsä ihan ikkunaan. Mutta se ei ole paha siellä. Se laulaa kauniisti,
niin kauniisti... (Sulkee silmänsä ja painaa päänsä Irjan syliin.)

IRJA: Ja samoin on se laulava aina sinulle, milloin kodin korkeat
kuuset mielessäsi humisevat.

ARNKIL (tulee): Sanansaattaja kreivi Nierothilta.

AFFLECK (hypähtäen ylös): Kuinka? – Käske hänet heti puheilleni.

ARNKIL: Mies oli niin nihki väsynyt, että hän nukkui heti päästyään
katon alle. Mutta hän ehti jättää tämän kirjeen.

AFFLECK (silmäten kirjettä): Hän tahtoo takaisin minun sata
ratsumiestäni. – Mutta sehän on mahdotonta! – Hän tarvitsee niitä muka
sotarinnassa. – Niinkuin ei täällä olisi sotarinta! – Hän tahtoo ne nyt
heti. – Mitä hän ajatteleekaan?

IRJA: Lähetä ne hänelle! Juuri nuo sata ratsumiestä ovat syvin syy
kansan tyytymättömyyteen täällä. Jos lähetät heidät pois, julistat
samalla ajan toisen ja paremman alkaneeksi. He seisovat sinun ja kansan
välillä. Kun he ovat poissa, saatpa nähdä, että kaikki tulee hyväksi
jälleen...

AFFLECK: Saatat olla oikeassa. Sitäpaitsi on se ylipäällikön käsky,
jota on toteltava. – Henkiherra Arnkil! Antakaa määräys miehistölle.
Heidän on oltava valmiit lähtöön aamun koittaessa.

ARNKIL: Herra majuri: sallikaa minun varoittaa teitä. Nämä sata
ratsumiestä ovat maan ainoa turva tällä rajalla vastaan vihollista ja
samalla teidän oma turvanne vastaan kansan kapinaa. Jos lähetätte ne
pois, riisutte samalla kaikki aseet käsistänne ja julistatte itsenne
voitetuksi.

AFFLECK: Mutta tämä on suoranainen käsky. Voinko minä ottaa päälleni
edesvastuun –?

ARNKIL: Voitte, herra majuri. Pääasia on voittaa aikaa. Me laadimme
kirjelmän kreivi Nierothille, selitämme, pyydämme lisäselityksiä ja
jäämme odottamaan hänen arvoisaa vastaustaan. Kun se on saapunut, on
aika ajatella, miten on silloin paras menetellä.

AFFLECK: Hän voi olla oikeassa, Irja. – Niin tehtäköön.

IRJA: Ei! Juuri se tapa on sinut ja sinun talosi hävittävä.
Viivyttämällä huovien lähtöä niin kauan kuin mahdollista ärsytät kansan
äärimmilleen – sinä tiedät, kuinka he ovat alkaneet elämöidä! – ja sitten
täytyy sinun kuitenkin lähettää pois heidät. Onko se parempi? Onko
parempi, että he vielä kuukauden tahi kaksi saavat kylvää tuulta
täällä? Silloin niität sinä ainakin myrskyn, Simo.

AFFLECK: Hm. Mitä arvelette, henkiherra Arnkil?

ARNKIL: Herra majuri: myrsky on jo nyt oven edessä. Mikäli minun
tietooni on tullut, ei rovasti Haerkepaeus ole levännyt hetkeäkään
siitä saakka kuin viimeinen kapinanliike kukistettiin.

AFFLECK: Luuletteko todellakin –?

ARNKIL: Minulla on ollut kunnia useita kertoja huomauttaa siitä herra
majurille. Olisi ollut paras lähettää hänet vangittuna Tukholmaan. – Ja
nyt on minulla tarkat tiedot siitä, että hän on keskusteluissa
venäläisten ylipäällikön kanssa ja odottaa vain sopivaa hetkeä
kutsuakseen heidät avukseen.

AFFLECK: Se maankavaltaja! – Mielestänne on meidän siis nyt mahdoton
totella kreivin määräystä?

ARNKIL: Nyt mahdottomampi kuin milloinkaan. Se on minun vilpitön
vakaumukseni, jonka pyytämällä pyydän sulkea herra majurin
suosiolliseen huomioon.

IRJA: Kuinka lyhytnäköisesti terävimmätkin päät voivat joskus pohtia
tulevia asioita! Juuri se, että rovasti Haerkepaeus vielä neuvottelee
venäläisten ylipäällikön kanssa, todistaa, ettei hän vielä ole valmis.
Kuukauden tahi parin kuluttua hän on oleva valmis, eivätkä sinun sata
ratsumiestäsi kuitenkaan voi yksin torjua vaaraa, varsinkin jos sinulle
vihamielinen väestö jälleen yhtyy rovastia kannattamaan. Se hyökylaine
on lakaiseva sinut ja sinun ratsumiehesi keveästi kuin höyhenen, Simo.
Toista on, jos lähetät nyt heti pois huovit, taivutat kansan puolellesi
ja seisot ennen pitkää sinulle uskollisen maakunnan etupäässä. Silloin
voit sinä torjua minkä vaaran tahansa. Silloin on lähtevä mies talosta
ja sinä olet suoriutuva voittajana niin rovastista kuin maan
vihollisesta.

AFFLECK: Mutta kuinka voin minä taivuttaa kansan puolelleni? Kuinka
pyyhkiä pois kaikki entinen? Kuinka saada heidät unohtamaan ja
ymmärtämään, että meillä on yhteinen vihollinen?

IRJA: Hyvyydellä. – (Hellästi.) Sinun on tehtävä sovinto metsän kanssa.
Sinun on tehtävä sovinto kansan kanssa, itsesi kanssa ja Jumalan
kanssa. Muuten ei koita päivä koskaan Hovilan himmeän harjan yli eikä
meidän rakkautemme ole koskaan turvattu äkkiarvaamattomilta turmioilta.
Kuuntele minua nyt tämän kerran, Simo. – Sinä puhuit Turunkorvasta?
Lähtekäämme Turunkorvaan, jättäkäämme Hovila, eläkäämme vain me kaksin
Luojan lempeän lehvän alla.

AFFLECK (hiljaa uneksien): Kaksin ... sinun kanssasi...

IRJA: Mutta sitä ennen me pidämme juhlan Hovilassa, ymmärrätkö:
sovintojuhlan. Käskemme kaikki pitoihin kautta koko maakunnan, köyhät
ja rikkaat, herrasväet ja talonpojat, niin, itse Kajaanin linnanherran
pyydämme niihin... (Kuiskien.) Sinä olet aina tahtonut nähdä minua
juhlien kuningattarena. Tämän juhlan kuningatar tahdon minä olla ...
sinun rinnallasi, Simo ... iloinen, ystävällinen kansa ympärillä...

AFFLECK: Henkiherra Arnkil! Antakaa käsky, että huovien on oltava heti
valmiit lähtemään. Ylipäällikön tahtoa on noudatettava.

ARNKIL: Nyt? Heti? – Herra majuri, yön selkään –?

AFFLECK: Minä olen ratsastanut tässä yössä. Minun sotilaani halkaisevat
tuulen ja pimeyden yhtä hyvin. – Odottakaa! Tahdon itse antaa heille
viimeisen määräykseni. (Menee. Vaitiolo.)

ARNKIL (vakavasti): Tuo ei ollut teiltä oikein, neiti Sormuinen.

IRJA: Sen saamme nähdä.

ARNKIL: Älkää ymmärtäkö väärin minua, jos sanon: teillä ei ole mikään
hyvä vaikutus herra majuriin.

IRJA: Tiedän, että te aina olette vihannut minua. Mutta minä en
ymmärrä, mikä syy teillä on erikoisesti huolehtia majurin kohtalosta.

ARNKIL: Hän on minun esimieheni, jonka seisomisesta tahi kaatumisesta
myöskin minun oma kohtaloni on tavallaan riippuvainen.

IRJA: Se oli suora vastaus. Enempi!

ARNKIL: Tahdon olla vielä suorempi: minä en ole koskaan vihannut teitä.
Mutta minä en voi enää toimettomana katsoa syrjästä, kuinka te
syöksette hänet perikatoon.

IRJA (uhmaten): Siispä toimikaa! Annan vapaat kädet teille. Tehkää,
mitä ikinä haluatte!

ARNKIL: Minun tekoni on pian suoritettu. Me kaksi emme mahdu Hovilaan,
hyvä neiti. Jommankumman meistä on väistyttävä.

IRJA (nakaten niskojaan): Siis kumman?

ARNKIL: Majurin itsensä tähden toivoisin, että te sen tekisitte, neiti
Sormuinen. – Majuri ei ole koskaan ollut mikään luja luonne. Mutta
teidän käsissänne käy hän suorastaan heikoksi ja kelpaamattomaksi.

IRJA: Varokaa! Te puhutte esimiehestänne, herra henkikirjuri.

ARNKIL: Niin, minä uskallan todellakin puhua hänestä. Ja minä tohdin ja
tahdon puhua hänestä juuri teille, joka häntä rakastatte ja jota hän
rakastaa. Te tulette olemaan hänen turmionsa, neiti Sormuinen.

IRJA: Minä? Joka juuri neuvon häntä hyvään ja lempeään?

ARNKIL: Siinäpä se. Kansa käsittää hänen hyvyytensä heikkoudeksi. –
Arvattavasti on meidän kiittäminen juuri teidän vaikutustanne siitä,
että majuri viime aikoina on ruvennut antamaan anteeksi ryöstettäviä
verorästejä?

IRJA: Niin. Minä olen sen vaikuttanut.

ARNKIL: Tiedättekö, mikä seuraus siitä on ollut? Nyt jättävät useimmat
veronsa maksamatta. – Ei, neiti Sormuinen. Teillä on väärä
menettelytapa. Jos se jatkuu, olemme me pian keppikerjäläiset.

IRJA: Mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja
kuitenkin saisi vahingon kuolemattomalle sielulleen?

ARNKIL (kuivasti): Epäilemättä ei mitään ... haudan tuolla puolen.
Tällä puolen sen sijaan: paljon. – Sitäpaitsi vahingoitatte te täten
myöskin hänen sieluaan.

IRJA: Todistakaa se!

ARNKIL: Te tahdotte tehdä hänet toiseksi kuin hän on. Se on asia aivan
yksinkertaisesti.

IRJA (ivallisesti): Te tarkoitatte toisin sanoen: kun on kerran alkanut
olla Simo Hurtta, niin täytyy olla loppuun saakka Hurtta, mistään
säälin ja ihmisyyden hetkellisistä mielialoista välittämättä?

ARNKIL: Juuri niin minä tarkoitan. Täytyy olla mitä on. Ja Hurtta –
anteeksi: majuri Affleck, on julma, ankara ja synkkä sisälliseltä
olemukseltaan. Kaikissa tapauksissa on kansa oppinut hänet tuntemaan
niin ja sellaisena myös häntä pelkäämään ja kunnioittamaan.

IRJA: Se on oppiva rakastamaan häntä kirkkaana ja valoisana.

ARNKIL: Ei, hyvä neiti. Juuri tuo lempeyden sädekehä, jonka te tahdotte
kutoa hänen päänsä ympärille, tulee olemaan se orjantappura-kruunu,
joka hänet maahan musertaa. – Minä en sano tätä siksi, että itse olisin
niin äärettömän julma ja verenhimoinen luonteeltani, vaan siksi, että
minä tunnen kansan mielen ja tiedän, että pieninkin epäjohdonmukaisuus
meidän puoleltamme on omiaan järkyttämään kansan kunnioitusta esivallan
toimenpiteitä kohtaan. Meidän asemamme on vaarallinen, mutta ei
epätoivoinen. Me voimme voittaa, mutta ainoastaan seisomalla lujasti
omilla jaloillamme.

IRJA: Ja kuinka te, herra henkikirjuri, katsoisitte majurin voivan
parhaiten torjua uhkaavan ukkosmyrskyn?

ARNKIL: Ankaruudella. Ainoastaan ankaruudella. Ei ole lupa olla lempeä,
kun on kerran alkanut olemalla kova. Ei ole lupa hellittää ohjaksia,
kun on kerran ne niin tiukalle kiristänyt. Pieninkin poikkeus,
pieninkin harha-askel koetelluista menettelytavoista synnyttää
sekasortoa ja syöksee ratsastajan itsensä satulasta.

IRJA: Majurin olisi siis teidän mielestänne paaduttava pahassa, jos
hänen mieli säilyttää virkansa ja valta-asemansa täällä Kajaanin
vapaaherrakunnassa?

ARNKIL: Epäilemättä. Näen, että te olette ymmärtäväinen nainen, neiti
Sormuinen. – Ja hän on paatuva pahassa, jos hän vain on uskollinen
sisimmälle olemukselleen. Minä olen ottanut kaikki mahdollisuudet
lukuun. Hänellä voi olla hyvät hetkensä, mutta ne ovat ohimeneviä.
Hänellä voi olla myös, kuten kaikilla intohimoisilla luonteilla, heikot
ja kaihomieliset hetkensä, jolloin hän kaipaa rauhaa, lepoa, sovitusta
ja puhuu kaikellaista kaunista lapsuudestaan, syntymäkodistaan,
Turunkorvasta ja niin edespäin... (Irja katsoo häneen kauhistuneena.)
Eikö totta, hän on puhunut teillekin sellaista? – Ne hetket ovat
kuitenkin vielä ohimenevämpiä. Hänen perusluonteensa on synkkä,
väkivaltainen intohimo... Minä tunnen hänet kuin viisi sormeani.

IRJA (iskevästi): Ja nyt tunnen minäkin teidät, henkikirjuri Arnkil. Ei
ole turhaan sanottu minulle, että juuri te olette majurin paha henki.
(Osoittaen ovelle.) Menkää! Yö on pimeä, mutta teidän sielunne on vielä
pilkkopimeämpi.

ARNKIL: Kuinka? Te ajatte minut pois tästä talosta?

IRJA: En, tästä tuvasta vaan. Minä tiedän, että majuri ei vielä
toistaiseksi voi tulla toimeen ilman teitä. Mutta Jumalan avulla olen
minä hänet teidän turmiollisesta vallastanne vapauttava.

ARNKIL: Siis on meidän kahden välillä sota vallitseva? – Miettikää
tarkoin, neiti Sormuinen! Myöskin minulla ovat hampaat purra.

IRJA: Niin, sota sielusta Simo Hurtan. Ja minä vakuutan teille jo
edeltäpäin: te olette joutuva tappiolle.

ARNKIL: Silloin on hän sortuva minun kerallani. (Poistuu kumartaen.
Irja kävelee kiihoittuneena edestakaisin tuvassa. Tuokion perästä
Affleck tulee.)

AFFLECK: Kas niin, nyt se on suoritettu.

IRJA: Simo! (Rientää kaulaan hänelle.)

AFFLECK: ja sanalla täytyy minun sanoa sinulle: hyvää yötä. – (Irja
yrittää pidättää häntä.) Minun täytyy nyt saada olla yksin. Minun
täytyy paljon miettiä, paljon tehdä tiliä itseni kanssa. Huomenna,
toivon minä, on kaikki oleva selkeätä minun sydämessäni.

IRJA: Huomenna olet sinä uusi ihminen. Eikö totta, Simo? (Vetää hänet
istumaan karsinan puolelle.)

AFFLECK (väsyneesti): Minä en tiedä. Kaikki humisee ja surisee minun
korvissani. – (Pitkä vaitiolo. Ulkona torventoitotuksia. Sitten
kavioiden kapsetta, joka etääntyy vähitellen. Affleck kuuntelee
surumielisenä sitä ja virkahtaa:) Siinä lähtee minun viimeinen
vartioni.

IRJA: Kaipaatko sinä heitä?

AFFLECK: En. Kuitenkin olin minä ikäänkuin kasvanut kiinni heihin. On
kuin osa sydämestäni seuraisi heidän mukanaan.

IRJA (hiljaa): He olivat sinulle – hyvin uskolliset?

AFFLECK: He olivat minun kilpeni ja miekkani elämän taistelussa. –
(Sulkee silmänsä, kärsimys kuvastuu hänen kasvoillaan.) Nyt olen minä
aivan aseeton.

IRJA: Siksi on maailma oleva myöskin sinun suhteesi miekkaa
käyttämättä. Nyt olet sinä saapa rauhan, Simo.

AFFLECK (raukeasti): Rauhan. – (Äkkiä levottomasti.) Ei, ei, minä en saa
rauhaa koskaan täällä Hovilassa. Pihtipielet puhuvat, joka orsi taitaa
taruja täällä. (Kauhulla.) Tuokin ovi... (Osoittaa oikealle seinälle.)

IRJA: Mikä? Eihän siinä ole mitään ovea.

AFFLECK (äkisti itsensä pidättäen): Ei. – Hyvää yötä. – (Kuin itsekseen.)
Minun täytyy paljon miettiä, paljon seuloa selväksi hämärää ja
pimeää... Hyvää yötä.

IRJA: Hyvää yötä sitten, Simo. – (Affleck suutelee häntä otsalle ja
hoippuu ulos. Irja jää yksin hämmästyneenä vasemmalle etualalle
seisomaan.) Mikä häneen meni? Mitä hän aikoo? – (Pirkko tulee.)
Pirkko! Sinä ymmärrät hänet. Miksi hän ei tahdo nukkua minun kanssani
tänä yönä?

PIRKKO: Tällaisina öinä ei ennen Hovilassa moni silmää ummistanut.

IRJA (koneellisesti): Niinkö? – Hän lähti juuri pois täältä. Mihin
luulet menneen hänen?

PIRKKO: Kuka tietää. Ennen teki hän aina silloin jotakin hirveätä tahi
käski koko talonväen tanssimaan. Nyt en tiedä, mikä liikkuu hänen
mielessään.

IRJA: Pirkko! Minä en tohdi nukkua yksin tuolla yliskamarissa. Saat
tehdä vuoteen minulle tänne karsinanpuolelle.

PIRKKO (laittaen vuodetta): Kenties lähtee hän jälleen ratsastamaan.
(Kuuntelee.) Mitä minä sanoin? Hepo hirnahtaa, kaviot kopisevat. Hän on
jo tiellä.

IRJA: Sateessa? Tuulessa?

PIRKKO: Pilkkopimeässä. – (Lähestyy häntä hiljaa ja kohottaa sormensa
varoittavasti.) Tulee peljätä häntä...

IRJA: Tulee rakastaa häntä. (Päätään nyykähyttäen, kuin itsekseen.)
Niin se on. (Pirkko menee äänettömänä. Irja rupeaa hiljakseen
riisuutumaan. Hyräilee, miettii, hyräilee jälleen ja jää taas
koneellisesti eteensä tuijottamaan.)

    Ballaadi.

    Simo Affleck, ankara mies,
    hän hevosensa tallista nouti.
    Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
    Simo Hurtta, Karjalan vouti!"

    Simo Hurtta, huikea mies,
    suki hevosensa harjan ja tukan.
    "Vasta voivota, kun satulassa
    tuon kotihin ma Karjalan kukan!"

    Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
    Ilomantsi on Karjalan kukka
    ja Mantsit on sukua suurta,
    Ilomantsi on Affleckin hukka."

    Simo Affleck, ankara mies,
    vei hevosensa kaivolle juomaan.
    "Ilomantsi on Affleckin armas,
    muu jääkähön Herramme huomaan."

    Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
    koko Karjala allasi huokaa,
    joka pirtissä piilut jo välkkää,
    joka korpilla kohta on ruokaa.

    Simo Hurtta, huikea mies,
    pani orhille ohjakset vakaat.
    "Vasta voivota, kun verisellä
    sotakentällä kanssani makaat!"

    Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
    et sorru sa suurehen sotaan,
    oman mielesi murhe sun murtaa,
    oma kourasi kaataa sun kotaan."

    Simo Affleck, ankara mies,
    löi virkkua vitsalla kerran.
    Hepo hirnui, soi kavioista
    hääkanteleet Karjalan herran.

(Istuu vielä hetkisen vuoteensa laidalla ja puhaltaa kynttilän
sammuksiin. Pirtti on pari tuokiota aivan pimeä. Sitten avautuu salaovi
oikealla ja sisään astuu Valkea vaimo, palava kynttilä kädessään,
silmäluomet kiinni kuin unissakävijällä. Asettaa kynttilän pankon
paadelle ja istuu kangaspuihin. Irja, joka on kohonnut puoleksi
vuoteestaan, katsoo suurin silmin häntä.)

IRJA: Kuka olet?

VALKEA VAIMO: Affleckin valkea vaimo olen. Nuku nurmilintu, nuku! Miksi
kera kuolleiden unessa keskustelet?

IRJA: Mistä tulet?

VALKEA VAIMO: Tulen tuonelasta. Yö on niin pitkä valvoa yksinäisen.
Nuku! En tahdo sinua haudan elämään herättää.

IRJA: Mitä kudot?

VALKEA VAIMO: Kudon huntua huolieni. Nidon niidet apeista mielialoista,
loimet langoista sydänsuruni. Ne kehräsin kesällä kerran, mutta
silloin, ah, minun ajatukseni hämmentyi enkä minä enää koskaan löydä
kullan kuontaloa.

IRJA: Onko kuontalo hukkunut sinulta?

VALKEA VAIMO: Värttinä kädestä vääntyi, järki syviin sydänvesiin
putosi, jäin yksin rannalle sinisen lammen veden viileän pohjatuutta
itkemään. Nyt kuolon sukkula kädessäni suikkaa, salliman pirrat
helkkyvät pääni päällä.

IRJA: Kudotko kuolemaa minulle?

VALKEA VAIMO: Kudon kaunista nukkumista... Valkeana lautsalla lepäät,
punahuulet puoliavoimina hymyilevät. Talvi liinat lumivalkeat käärii,
halla arkun kinos-kimmeltävän huolii, säilä sininen puhki sydämesi
paikkaa murheellista muistuttaa...

IRJA: Ah! (Kirkaisee kamalasti. Kynttilä sammuu, näyttämö pimenee.
Valkea vaimo häviää.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS. ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Juhlasali Hovilassa. Ovi oikealta ja vasemmalta. Tausta aukeaa leveäksi
poikkikäytäväksi, joka on valaistu kynttilöillä. Käytävän peräseinällä
iso ikkuna. Katossa kimmeltävä kynttiläkruunu. Kaikki on valmista
vieraita vastaan ottamaan.

Perällä pöytä, täynnä viiniä, herkkuja ja makeisia. Sisustus upea, jopa
ylellinen. Kudotut seinäverhot esittävät metsästyskohtauksia y.m.
Pitkin seiniä matalia sohvia ilman selkänojaa. Oikeanpuolisella
seinällä suuri karhuntalja; sen alla isännän ja emännän kunniapaikat. –
Affleck parhaimmassa majurin-univormussaan kävelee yksin edestakaisin
salissa. Irja tulee vasemmalta häikäisevässä juhlapuvussa. Affleck
rientää vastaan hänelle.

IRJA: Olenko kaunis?

AFFLECK: Kuin aurinko. – (Suutelee häntä ja saattaa hänet kunniapaikalle
istumaan.) Meidän vieraamme näkyvät antavan hiukan odottaa itseään.

IRJA: Oletko nyt onnellinen?

AFFLECK: Olen. Minä en ole koskaan tiennyt, että maailmassa olisi
mitään näin korkeata.

IRJA: Hetken huimaavan kukkulalla seisot. Tokko enää ollenkaan yletyn
sinuun?

AFFLECK: Sinäpä juuri olet minut nostanut sinne. Viihdy vierelläni! –
(Suutelee jälleen häntä.) Minun mieleni on kuin tämä valaistu
juhlasali. Katso! Sitä ei ole aukaistu sitten kuin... (Vaikenee äkkiä
synkistyen.)

IRJA: ... sitten kuin sinun häissäsi, Affleck. Sinä voit aivan hyvin
puhua siitä minulle. Onhan nyt kaikki taas kirkasta ja valoisaa. Anna
on isänsä luona, rovasti on leppynyt saatuaan takaisin tyttärensä,
tämän järki valkenee vähitellen...

AFFLECK: Irja! Miksi tahdot tuota juuri nyt minun mieleeni muistuttaa?

IRJA: Miksi et sallisi minun siitä puhuvan? Onhan sinulla nyt rauha.

AFFLECK: Kyllä. Mutta musta pilvi lankeaa yhä vieläkin yli aivojeni,
kun rovastia ajattelen. Onko hän leppynyt todellakin?

IRJA: Voitko enää epäillä sitä? – Ei ole ihme, jos hän on ollutkin
vihainen sinulle, tuo herttainen herra rovasti, kaiken sen jälkeen,
mitä teidän välillänne on tapahtunut. Kun ajattelee, että tässä
samassa salissa kerran tanssittiin sinun ja hänen tyttärensä
tupaantulijaisia...

AFFLECK: Sitäkään ei minun tee mieleni juuri nyt muistella. –
(Osoittaen otsaansa.) Se ilta loppui, kuten ehkä olet kuullut,
sangen surullisesti.

IRJA: Ah! Tuo arpi! – (Suutelee sitä.) Ei se aukene enää. Ei se ikinä
enää tule sinulle tuskaa tuottamaan.

AFFLECK: Vanhat haavat vuotavat aina verta, niin pian kun ne mieleen
juolahtavat. Unho on ainoa lääke niille.

IRJA: Verta? – (Nauraen.) Minä en näe siinä niin verentilkkaakaan. –
(Tullen äkkiä vakavaksi ja surumieliseksi.) Niin, niin, puhutaan
myöskin sisällisestä verenvuodosta... (Hiljaa.) Sinä olet kärsinyt
paljon, liian paljon, Simo.

AFFLECK (vaikeasti): Olen. (Vaitiolo.)

IRJA (jälleen iloisena): Siksi juuri voimme me puhua jälleen tuosta
sinun arvestasi. – Tiedätkö, että haava paranee, kun puhutaan siihen?
Minä olen oppinut sen pienempänä. Jos minä lankesin tai muuten sain
jonkun kuhmun ohimooni – ja minä sain niitä usein, sillä tiedäpäs, että
olin oikea rasavilli pikkutyttönä! – niin puhalsi mummoni siihen vain ja
sanoi: "lujempi tulee". – Kas nyt minä puhallan siihen. Nyt se on
poissa.

AFFLECK: Se on siinä. Minä tunnen kuitenkin sen ainaisen läsnäolon.

IRJA: Ei se rumenna sinua. Kerropas itse kerran, kuinka saitkaan
sen?... Sinä menit pihan poikki, pihalla oli paljon väkeä...

AFFLECK: Niin. Minä olin menossa pirttiin pitämään huolta kansan
kestityksestä... Sitä oli saapunutkin satalukuisin... Kansa seisoi
kinoksissa tuolla ulkona ja katsoi ikkunoista sisälle meidän iloamme
... nälistyneitä, ryysyisiä haamuja, silmät lasittuneita pitkästä
tuijotuksesta omaan kurjuuteensa ja epätoivoonsa... (Vavahtaen.) Minä
en ollut koskaan tiennyt, että maailmassa oli niin paljon köyhyyttä ja
viheliäisyyttä.

IRJA: Ja sinä säälit heitä? Ja sinä tahdoit kestitä heitä? – Katsopas,
Simo, sinä olet sittenkin ollut parempi kuin luulet. Sinä olet vain
hävennyt hyvyyttäsi.

AFFLECK: Minä tahdoin, että he söisivät itsensä kerrankin kylläisiksi.
– Silloin pihan poikki mennessäni viuhahti jousenjänne väkijoukosta...
(Tuskallisesti.) Ei, minä en tahdo kertoa enempää. Minä en tahdo!

IRJA: Koskeeko se sinuun niin kovasti?

AFFLECK: Kyllä. Ja tiedätkö miksi? Siksi että minä sillä hetkellä
tosiaankin säälin heitä. – Se laukaus sattui minun arimpaani. Ymmärrätkö
sitä, Irja?

IRJA (surumielisesti): Minä ymmärrän. Sinä tunsit itsesi loukatuksi,
väärin käsitetyksi siinä sisimmässä, jossa pieninkin paha kosketus
tekee kipeätä.

AFFLECK: Niin. – Mutta voitko sanoa minulle, Irja, miksi kaikki paha
ulkoapäin sattuu ihmiseen juuri hänen hyvällä hetkellään? Miksi ei se
iske otsaan silloin, kun sen takana mustat ajatukset myllertävät? Mikä
suuntaa salliman vasamat aina juuri ihmisen valkeaan mielialaan?

IRJA: Muuten eivät ne arvattavasti häneen sattuisikaan. Ne
kilpistyisivät pois hänestä kuin höyhenet eikä mikään mahti maailmassa
voisi häntä musertaa.

AFFLECK: Mutta miksi pitää ihmisen tulla murretuksi juuri hänen
parhaassaan? Miksi aina juuri puhtaimmissa ja jaloimmissa
tarkoitusperissään, olkoot ne sitten kuinka hetkellisiä ja haihtuvaisia
tahansa? Miksi me ihmiset emme murru yöpuoleltamme? Miksi aina
päiväpuolelta?

IRJA (hiljaa): Sepä se yksin lieneekin meissä murtuvaista. – Ihmisen
yösydän on niin kova ja synkkä, ettei mikään pysty siihen. Pyhän,
salaman täytyy sattua päiväsydämeen.

AFFLECK: Niin se lienee. – (Harmaana ja toivottomana eteensä
tuijottaen.) Se silmänräpäys mursi paljon parasta minussa. Minä näin
kuin tuomiopäivän tulenkajastuksessa, kuka minä olin, kuinka yksin minä
olin ja kuinka mahdoton minun oli löytää mitään ymmärrystä tuosta
väkijoukosta, jonka karsaat ja salakavalat katseet välkkyivät
kuuraisten silmäkulmien alta puukonterää pistävämpinä.

IRJA: Ja kuitenkin ovat he sinut nyt ymmärtäneet. Kuitenkin ovat he nyt
käsittäneet hyvyytesi eivätkä ajattele enää kapinaa ja salamurhaa...
Katsopas! Enkö ollut oikeassa, kun neuvoin sinua lähettämään pois nuo
huovit huonotapaiset? Ne juuri olisivat vielä tänäkin iltana estäneet
heitä näkemästä mielenmuutoksesi syvää todellisuutta.

AFFLECK (synkästi): Kuka sen tietää. – (Nousten.) Mutta tulkoon minun
välini muuten tämän kansan kera kuinka hyväksi ja sydämelliseksi
tahansa, niin sitä kertaa minä en anna heille anteeksi milloinkaan, en
milloinkaan! Ei ole lupa iskeä ihmiseen silloin, kun hän on kaikkein
aseettomin, eikä pistää puukolla siihen, missä ei ole mitään
rautapaitaa. Jos jumalat taivahissa ovat sen luvan itselleen ottaneet,
niin olkoon se heidän asiansa, mutta ihminen ei saa sitä tehdä, niin
totta kuin minä seison tässä, sillä ihmisen tulee olla kohtalon sokeita
valtoja korkeampi...

IRJA: Simo! (Tahtoo vetää hänet takaisin istumaan.)

AFFLECK: Ei! Älä keskeytä minua. Minä en nyt istu. Minä tahdon sanoa
seisaaltani nyt sen, mitä minä mietin tuona myrskyisenä yönä, kun
kuulin sinun valkeita kummituksia nähtyäsi paenneen pappilaan, eikä
minulla ollut ketään, jolta kysyä tahi jolle vastata sieluni
väkivaltaisessa kamppaelussa. Jos minä olisin ollut niinkuin ennen
olin, en minä ikinä olisi tullut enää sinua pappilasta noutamaan. Sillä
tiedä, tytär Yrjö Sormuisen, joka minun käskystäni hirtettiin, Simo
Affleck voi muuttua miksi tahansa, mutta hän ei voi koskaan kadottaa
ylpeyttään, jonka hän on saanut Jumalalta, eikä tietoa siitä, mitä hän
on velkapää itselleen ja omalle arvolleen. Ja kuitenkin minä tulin,
kuitenkin painoin minä alas silloin tämän ylpeyteni, sillä minä
ajattelin: ellen minä nyt mene, särkyy hänessä hienoin, murtuu hänessä
se, minkä elämä on minulta murtanut, eikä hän koskaan enää tule ehyttä
päivää näkemään. Ja minä tunsin, että minä sillä kertaa olin kohtaloa
korkeampi, olin jalompi jumalia, sillä sinua vastaan minä en ollut
rikkonut mitään eikä sinulla ollut mitään oikeutta käydä tuomiolle
minun menneisyyteni kanssa, joka on minun, minun yksin ja minun
ainoastaan.

IRJA: Minä en silloin käynyt tuomiolle sinun kanssasi. Minä en silloin
ajatellut sinun entisyyttäsi. Minä en syyttänyt sinua mistään. Vain
yksi ajatus paloi silloin minun sydämessäni. Minä ajattelin: Simo
Affleck ei koskaan tule onnelliseksi, ellei hän tee rauhaa kera
entisyytensä. – Niin minä ajattelin. Siksi minä ratsastin rovastin luo.
Mutta minä en tuominnut sinua.

AFFLECK: Sinä menit minun viholliseni taloon ja minä tunsin, että hän
samalla sai tilaisuuden iskeä minuun ikäänkuin selästäpäin... Se on
hyvin ilkeä tunne, tytär Sormuisen, sillä jos mieli miehen kestää ja
seisoa kannallaan, täytyy hänen tietää, mihin hän nojaa, ja tietää,
ettei hänen toista turvatessaan tuo toinen johdata veistä vihollista
takaapäin hänen sydämeensä.

IRJA: Simo! Nyt puhut sinä minulle kuin viholliselle.

AFFLECK: Anteeksi. – (Pyyhkäisee otsaansa.) Niin, niin, sinä näet, että
vanhat haavat vuotavat sittenkin verta. – Niin, niin, ethän sinä ole
sitä minulle tehnyt. Onhan nyt kaikki hyvin, kaikki hyvin.

IRJA: Etkö istuisi? – Me istuimme äsken niin hyvin tässä.

AFFLECK: Ojenna minulle viinipikari! – (Juo.) Kiitos. Sinä näet, että
meidän on vaarallista puhua menneisyydestä. Sieltä nousee esiin
hahmoja, joita me emme hallitse, ja muistoja, jotka ovat meitä
voimakkaammat. – Suo anteeksi: minä todellakin unohdin itseni.

IRJA: Ja nyt me emme puhu enää entisyydestä mitään, vaan käännämme
silmämme päivänpaisteiseen vastaisuuteen. – Tämä juhla on oleva
tarpeellinen ulkonainen merkki ajan paremman alkamisesta. Sitten me
matkustamme Turunkorvaan taikka elämme täällä kaksin, aivan hiljaa.
Rovasti käy meillä ja me käymme rovastin luona. Pistäydyt talonpoikien
pirteissä, he saapuvat sinun luoksesi kuin isän ja hyväntekijän,
vaimosi tervehtyy vähitellen ja minä...

AFFLECK: Ja sinä, Irja?

IRJA: ... Minä häviän kuin härmä maahan, kuin varjo kuutamossa hangille
hopehisille. – (Voi tuskin enää pidättää kyyneleitään.) Sinä olet minut
pian unohtava.

AFFLECK (pudistaen päätään surumielisesti): En koskaan unhota minä
sinua, Irja Sormuinen, vaan ijät kaiket kannan minä sinun kuvaasi
sydämessäni niinkuin kantaa meri kirkas aurinkoa tahi taloni kurkihirsi
visertävää pääskynpesää. – (Suutelee häntä hiljaa.) Minä en tahdo
tulevaisuuttani ilman sinua ajatella.

IRJA (painaa päänsä hänen povelleen): Niinpä emme ajattele enää
sitäkään, vaan pysymme nykyisessä, pidämme kiinni tästä päivästä ja
tästä tuokiosta, antaen menneen mennä, tulevan tulla, hetkien
vesivirtana vilistä, iankaikkisuuden ympärillämme merenä yöllisenä
kaareutua. (Sulkien silmänsä.) Arvat kohtalon, nyt langetkaa! Tähdet
kultaiset taivahilta, nyt pudotkaa! Helmani heleä on nyt valmis teitä
vastaan ottamaan, sillä minun sydämeni syvin toivo on toteutunut.
(Vaitiolo. Arnkil, myös virkapuvussa, tulee taustasta vasemmalta.)

ARNKIL: Anteeksi, taidan häiritä...

AFFLECK: Ette suinkaan, herra henkikirjuri, ette suinkaan. Me odotamme
juuri vieraita tässä. – Istukaa, olkaa hyvä! Kenties tahdotte juoda
pikarin viiniä kerallamme?

ARNKIL: Kiitän. – Olisin oikeastaan kernaimmin tahtonut tavata herra
majuria kahden kesken...

AFFLECK: Siis virka-asioita? Te voitte puhua aivan vapaasti. – (Arnkil
pudistaa päätään.) Eikö? Siis mitä? – (Leikillisesti.) Muistakaa: kaikki
ikävät asiat huomiseksi.

IRJA: Minä menen. Arvaan, että henkikirjuri Arnkil ilmoittaa
ikävyytensä vapaammin minun poissa-ollessani.

ARNKIL: Te erehdytte, hyvä neiti. Tämä ei tule olemaan teille mikään
ikävä asia. Yhtä vähän kuin teillekään luultavasti, herra majuri,
vaikka se kenties on hiukan odottamaton. – Minä pyydän eroa virastani.

AFFLECK (karaten ylös): Kuinka? – Niin, sinun täytyy todellakin jättää
meidät nyt tuokioksi, Irja. Meidän täytyy keskustella tästä hiukan...

IRJA: Kyllä, kyllä. – (Kuiskaten.) Anna hänelle ero! – Teillä on aikaa
kaksi minuuttia, herra henkikirjuri Arnkil. (Menee niijaten syvään
vasemmalle. Arnkil seisoo edelleenkin kunnioittavassa kumarruksessa
perällä. Affleck kävelee edes takaisin otsa rypyssä. Vaitiolo.)

AFFLECK: Te pyydätte eroanne? Miksi?

ARNKIL: Te tiedätte, herra majuri, että minä jo jonkun aikaa olen
toivonut sitä. – (Huolettomasti.) Jos herra majuri vain suvaitsee
vastaan ottaa tilikirjat, olen minä valmis nyt heti jättämään Hovilan
hoidon jollekin toiselle ja, kuten toivon, siihen sopivammalle
henkilölle.

AFFLECK: Häh? Mitä roskapuhetta tuo on? Te tiedätte itse hyvin kyllä,
että koko Kajaanin vapaaherrakunnassa ei ole ketään siihen toimeen
sopivampaa. Te olette täällä yksinkertaisesti välttämätön. Minä en tule
aikaan ilman teitä.

ARNKIL: Te tulette kyllä. Kukaan ei ole välttämätön, herra majuri. Minä
olen kyllin vanha mies jo tuon totuuden syvästi tunteakseni. – Tietysti
voi se olla hiukan outoa alussa...

AFFLECK: Se on oleva yhtä outoa lopussakin. – Minä olen ollut teihin
hyvin tyytyväinen, herra henkikirjuri. Jos kenties on kysymys
palkkasuhteista...?

ARNKIL: Ei. Ei ole kysymys niistä, herra majuri. Minun palkkani on
täysin riittävä minulle eikä esimieheni hyvyys muutenkaan ole jättänyt
minulle tilaa mihinkään enempiin toivomuksiin.

AFFLECK: Olenko sitten jollakin tavoin ehkä loukannut teitä? Tunnetteko
te itsenne täällä jollakin tavoin syrjäytetyksi? – (Vaitiolo.) Te
vaikenette? Minä vakuutan, jos sellaista on tapahtunut, on se
tapahtunut kokonaan vasten tahtoani. Minulla on pikavihainen luonne,
minä tiedän, että silloin saattaa ... että tulee sanoneeksi sellaista,
jota jälestäpäin ei muista, mutta katuu vilpittömästi, jos mieleen
muistutetaan. Kas niin, karjalainen sanoo: synnit anteheksi!

ARNKIL: Herra majurilla ei ole minun suhteeni mitään anteeksi
pyydettävää.

AFFLECK: Ainakin on minun tarkoitukseni aina ollut kohdella teitä
ystävänä. – (Ojentaen kätensä hänelle.) Sillä olettehan te sitä minulle,
herra henkikirjuri? Voimmehan jutella niinkuin kaksi ystävää?

ARNKIL: Epäilemättä. Mikään ei ole minulle sen mieluisempaa. – Muuten
pyydän ohimennen huomauttaa...

AFFLECK: Oh, jättäkää tuo! – Muistakaa, herra henkikirjuri: me puhumme
nyt ystävien kesken.

ARNKIL: Kuten suvaitsette. Vaatimaton tarkoitukseni oli vain
huomauttaa, että meidän suhteemme nyt, kuten aina, on kokonaan herra
majurin määrättävissä.

AFFLECK: Onko teidän siis aivan mahdoton jättää noita lauseparsianne? –
(Johdattaa hänet vasemmalle etualalle.) Kas niin, nyt te istutte tuohon
ja minä tähän teitä vastapäätä. Ja nyt pyydän minä kysyä teiltä suoraan
ja ystävänä: miksi te eroatte?

ARNKIL: Te tiedätte, herra majuri, minun terveyteni on heikontunut
ja...

AFFLECK (nauraen): Kuin Jessenhausin? – Ei, herra Arnkil, teidän ei ole
tarvis matkustaa sitä varten Kajaaniin. Te olette teräksestä. Kas niin:
minä pyydän teitä myöskin vastaamaan ystävänä.

ARNKIL: Minä en voi antaa mitään muuta vastausta.

AFFLECK: Te voitte kyllä, jos te vain tahdotte, herra henkikirjuri. –
Sallikaa minun sanoa teille: teidän eronpyyntönne tulee minulle
todellakin odottamatta. Minä en ole siihen valmistunut. Se on tuottava
minulle ikävyyksiä, paljon ikävyyksiä.

ARNKIL: Herra majuri suvaitsee hyväntahtoisesti suurentaa minun
vähäistä merkitystäni tässä talossa...

AFFLECK: En. Minä en tee sitä niin hituistakaan. Te olette Hovilan tuki
ja turva. Te olette minun oikea käteni koko maakunnan hallinnossa.
Enemmän kuin oikea käsi, molemmat kädet. – Sanalla sanoen ... te jätätte
minut pulaan, hyvin suureen pulaan, herra henkikirjuri.

ARNKIL: Kuitenkin on minun pakko pysyä päätöksessäni. Minä en voi enää
jäädä tänne.

AFFLECK: Te tahdotte erota? Mutta ei suinkaan nyt heti? Milloin? Vuoden
päästä? Parin vuoden? Sitten kun olemme saaneet tuumia ja sovitella...
Kentiespä te siihen mennessä vielä muutatte mieltänne, herra
henkikirjuri?

ARNKIL: Minä en luule sitä.

AFFLECK: Olkaa vakuutettu: te jäätte. Minä olen aivan varma siitä. –
Mihin te lähtisitte?

ARNKIL: Olen aikonut ensin matkustaa Ouluun. Sitten kenties ensi
avovedellä Tukholmaan...

AFFLECK: Tukholmaan? Todellakin? – Ja mitä hyvää te siellä tekisitte?
Huvittelisitte? Eläisitte koroillanne?... Niin, niin, minä tiedän,
herra henkikirjuri; te olette säästäväinen mies ja teillä on jo nyt oma
pieni sievä pääomanne.

ARNKIL: Hyvin pieni, herra majuri, mutta kuitenkin kyllin suuri
turvatakseen minulle, vaatimattomasti eläen, huolettoman ja tyynen
toimeentulon vanhoilla päivilläni.

AFFLECK: Te puhutte vanhoista päivistä? Te! – Te ette aio hakea mitään
virkaa Tukholmassa?

ARNKIL: En. – Hm, voihan se olla mahdollista ... joku pieni
vähävaivainen toimi jossakin kansliassa ... saa riippua kokonaan
asianhaaroista.

AFFLECK: Juuri niin. Ja samoin jätämme tämän teidän eronne niistä
riippuvaksi.

ARNKIL: Ei, herra majuri. Minä en voi jäädä. Minä en voi jäädä
parhaalla tahdollanikaan.

AFFLECK (rypistäen kulmiaan): Te ette voi? – Milloin te sitten
välttämättä tahtoisitte matkustaa?

ARNKIL: Mieluimmin jo tänä iltana.

AFFLECK: Tänä iltana? – (Hypähtää ylös. Myöskin Arnkil nousee.) Tänä
iltana? Nyt juuri kun me odotamme vieraita? – Myöntäkää, herra
henkikirjuri, että tuo teidän päätöksenne kuulostaa omituiselta, hyvin
omituiselta. – (Loukkaantuneena.) No niin, minä en voi väkivallalla
pidättää ketään...

ARNKIL: Pyydän, että te ette ymmärtäisi minua väärin, herra majuri.
Minä tahtoisin mielelläni jäädä tänne. Mutta minä en voi. – Se ei
kuitenkaan tule millään tavoin teidän juhlailoanne häiritsemään.
Tarkoitukseni on hävitä aivan hiljaa, huomaamatta.

AFFLECK (terävästi): Sitten teillä on joku aivan erityinen syy
poistumiseenne? – Istukaa, olkaa hyvä. Nyt tahdon minä kuulla koko
totuuden.

ARNKIL: Niin, minulla on syyni.

AFFLECK: Mikä?

ARNKIL: Hm, minä voin sanoa sen teille. Mutta muistakaa, herra majuri:
te pyysitte minua puhumaan ystävänä.

AFFLECK: Niin, minä pyysin.

ARNKIL: Te muistatte kenties myöskin, mitä minulla eräässä toisessa
yhteydessä kerran oli kunnia sanoa teille: minä olen uskollinen teille,
mutta ainoastaan niin kauan kuin te itse olette uskollinen itsellenne.

AFFLECK: Minä muistan.

ARNKIL (matalalla äänellä): Nyt tunnen minä, että jos minä jään
Hovilaan, minä en enää voisi palvella teitä uskollisesti.

AFFLECK: Ahaa, minä ymmärrän. Jatkakaa!

ARNKIL: Niin. – Minusta tuntuu, luvalla sanoen, ja on jo kauan tuntunut
viime aikoina, että tässä talossa on eräs valta ... kuinka sanoisinkaan
... vaikutus...

AFFLECK: Ymmärrän. – Mutta minä itse? Enkö minä itse ole sama kuin
ennen? Ettekö te voi edelleenkin palvella minua kaikista
syrjävaikutuksista vähääkään välittämättä?

ARNKIL: En. Te ette ole sama kuin ennen. – (Matalalla äänellä.) Hän,
nainen, hallitsee teitä.

AFFLECK (katsoen häneen): Se ei ole totta.

ARNKIL: Kyllä. Eikä hän hallitse ainoastaan teidän sydäntänne, vaan
myöskin teidän päätänne ja aivojanne, joka on vielä paljon
vaarallisempaa. Teitä palvelen minä aina mielelläni. Häntä, en koskaan.

AFFLECK: Jatkakaa!

ARNKIL: Meidän mielipiteemme, hänen ja minun nimittäin, käyvät
jokaisessa asiassa vastakkain. – Tämä juhla esimerkiksi. Minä en voi
nähdä mitään sen järjettömämpää.

AFFLECK (kärkevästi): Kuinka niin?

ARNKIL: Aivan yksinkertaisesti. Siksi että tänne ei tule kukaan. – Te
näette itse: me kaksi olemme ainoat vieraat täällä. Juuri niin,
vieraat, sillä tämä on hänen juhlansa eikä teidän, herra majuri. Te
itse ette ole voinut koskaan tahtoa sitä.

AFFLECK: Miksi en?

ARNKIL: Siksi että se on hassutusta. Ei tule kukaan. – Herra majuri:
minä voin mennä turmioon teidän kerallanne. Mutta minä en voi enkä
tahdo tehdä itseäni teidän tähtenne naurettavaksi.

AFFLECK (kuohahtaen): Henkikirjuri Arnkil!

ARNKIL: Anteeksi, te pyysitte minua olemaan suora.

AFFLECK: Jatkakaa!

ARNKIL: Minulla oli kunnia jo aikaisemmin varoittaa herra majuria tämän
juhlan johdosta. Te ette uskonut minua... Ettekä te usko minua vielä
nytkään, jos sanon: me jäämme ainoiksi juhlavieraiksi.

AFFLECK (ylpeästi): Ja te uskotte todellakin, että kukaan kutsuvieras
uskaltaisi jäädä pois juhlasta, jonka minä, majuri Affleck, olen
valmistanut? – Minä en nyt puhu kutsumattomista, kansasta toisin sanoen,
vaikka minä olen kirkossa kuuluttanut, että jokainen, kuka tahansa, on
tänä iltana tervetullut Hovilaan. Minä puhun pitäjän ja läänin
vallasväestä.

ARNKIL: Miksi he tulisivat? Ei mikään pakota heitä siihen.

AFFLECK: Pelko.

ARNKIL: He eivät pelkää teitä enää, sen jälkeen kun te itse olette
antanut aseet pois käsistänne. Ennen: he olisivat tulleet joka sorkka.
Nyt: he kohauttavat olkapäitään.

AFFLECK: Luuletteko? – He katsovat, toisin sanoen, minun tulleen
höperöksi vanhoilla päivilläni?

ARNKIL: Luvalla sanoen, niin. Sillä onhan se sulaa hulluutta tämä –
sovintojuhla!

AFFLECK: Luuletteko? – Mutta onhan heidän täytynyt nähdä minun
vilpittömät tarkoitusperäni. Onhan raa'immankin rahvaan täytynyt
huomata, että minä pyrin sovintoon sekä Jumalan että ihmisten kanssa.

ARNKIL (varovasti): Olisi ollut parempi sopia vain Jumalan kanssa.

AFFLECK: Te tarkoitatte –?

ARNKIL: Jumalat voivat antaa anteeksi, herra majuri. Ihmiset, eivät
milloinkaan.

AFFLECK (synkästi): Se voi olla totta.

ARNKIL: Se on totta, herra majuri. – Oletteko itse antanut anteeksi
heille? Minä en tiedä mitään. Minä vain kysyn...

AFFLECK: Te kysytte taitavasti, herra henkikirjuri. – No niin, te ette
usko siis, että mikään sovinto minun ja muiden ihmisten välillä enää on
mahdollinen?

ARNKIL: Ei, minä en usko sitä. Ainoa luonnollinen pohja, jolle herra
majurin suhde maakuntaan voi perustua, oli pelko. Nyt ei sitä ole
olemassa enää. Siksi ei ole enää mitään suhdettakaan.

AFFLECK: Herra henkikirjuri! Te sanotte julki sen, mitä minä oman
sydämeni syvyydessä olen joskus tuntenut ja aavistanut. – (Äkkiä.) Kenen
on peljättävä?

ARNKIL: Heidän. – (Matalalla äänellä.) Heidän on meitä peljättävä
kaikessa ja oltava meille alimmaiset.

AFFLECK (kuin itsekseen): Niin ... elleivät he opi meitä rakastamaan ja
kunnioittamaan.

ARNKIL: Herra majuri, te olette jo vanha mies ja tiedätte yhtä hyvin
kuin minäkin: me voimme muuttua, maailma meidän ympärillämme ei
milloinkaan.

AFFLECK: Ja millainen on maailma minun ympärilläni?

ARNKIL: Paha, herra majuri. Mutta se on oppinut pelkäämään teitä. Se ei
tahdo oppia enää mitään uutta tunnetta, vaikka te sille enkelien
kielellä haastaisitte. Te olette hävittänyt sen heissä monella hyvää
tarkoittavalla, mutta epäkäytännöllisellä toimenpiteellä. Nyt heillä ei
ole enää mitään tunnetta teitä kohtaan.

AFFLECK: Paitsi viha? Niinkö tarkoitatte, herra henkikirjuri?

ARNKIL: Minä vältin sanoa sitä. Mutta asianlaita on todellakin niin.
Yksinomaan ja ainoastaan viha, milloin siihen ei nimittäin liity
välinpitämättömyys tahi ... ylenkatse.

AFFLECK: Te käytätte kieltä, herra henkikirjuri –! (Pidättäen itsensä.)
Ja millä toimenpiteillä te etenkin katsotte minun saaneen aikaan tämän
muutoksen ympäristöni ajatustavassa?

ARNKIL: Kaikilla, siitä saakka kun te lähetitte pois nuo sata
ratsumiestä.

IRJA (pistäen päänsä sisälle vasemmalta): Herra henkikirjuri! Nuo kaksi
minuuttia ovat aikoja sitten kuluneet.

AFFLECK: Vielä hetkinen! Me olemme heti valmiit. – (Irja pois.) Te
väitätte siis, herra henkikirjuri, että minun sovintoni maailman kanssa
jää ... kuinka sanoisin ... hiukan yksipuoliseksi?

ARNKIL: Niin.

AFFLECK: Ja että minun asemani päinvastoin nyt on vaarallisempi kuin
milloinkaan?

ARNKIL: Juuri niin, herra majuri.

AFFLECK: Siispä sanokaa: mitä te tekisitte nyt minun sijassani?

ARNKIL: Te kysytte sitä? Hyvä. – (Matalalla äänellä.) Minä lähettäisin
pois tuon naisen, herra majuri.

AFFLECK: Kenen?

ARNKIL: Neiti Sormuisen.

AFFLECK: Hän jää.

ARNKIL: Uskallan siinä tapauksessa uudistaa eronpyyntini. (Molemmat
nousevat.)

AFFLECK: Niinkö? – Joko laiva uppoo, joko rotat kiirehtivät jättämään
sen? – No noh, ei hätää, herra henkikirjuri, ei hätää.

ARNKIL: Sen parempi.

AFFLECK: Te tarkoitatte: minä olen perikadon partaalla eikä mikään
mahti maailmassa enää voi pelastaa minua?

ARNKIL: Suoraan sanoen: niin.

AFFLECK: Ohoh! – Ei hätää. – Minäkö lähettäisin pois hänet? Hänet, joka
on antanut rauhan minulle...?

ARNKIL (matalalla äänellä): Teillä oli rauha, herra majuri.

AFFLECK: Sanoinko rauhan? – Elämän on hän antanut minulle. Ennen oli
kaikki mykkää ja autiota minun ympärilläni. Nyt puu vihertää minulle,
taivas sinertää, kesän kasvot hymyilevät, talven valkeat kellot
kilisevät. – Minä olen ihminen, en Hurtta enää. – Mieluummin annan minä
repiä sydämen rinnastani kuin luovun yhdestäkään ainoasta hänen päänsä
suortuvasta.

ARNKIL: Siis on ero meidän välillämme välttämätön.

AFFLECK: Niin, se on välttämätön. – Mitä te ajattelettekaan, herra
henkikirjuri...?

ARNKIL: Paljon.

AFFLECK: Sallikaa minunkin ajatella jotakin teistä, herra Arnkil: –
(Terävästi.) Te sanotte että minä olen perikadon partaalla. Miksi te
juuri silloin kiirehditte jättämään minut?

ARNKIL: Koska minä en kuitenkaan näe mitään mahdollisuutta teitä
pelastaa.

AFFLECK: Niin, niin, hädässä ystävä tutaan... Menkää! Te saatte eronne.
Te saatte lähteä. Te saatte lähteä heti. Minä en ole enkä tahdo olla
pienimmälläkään tavalla teistä riippuvainen.

ARNKIL: Jumala varjelkoon! – Pyydän sitten vain jättää majurille
tilikirjat.

AFFLECK (hajamielisesti): Niin, tehkää se! – Saattepa nähdä, te
erehdytte. – Soisin, että jäisitte tänne voidakseni näyttää toteen, että
erehdytte. – Vieraita tulee. – Sovinto tehdään. – Kaikki hyvin, kaikki
hyvin, herra henkikirjuri. (Kävelee ympäri huonetta, Pysähtyy Arnkilin
eteen.) Hyvästi!

ARNKIL: Näkemiin saakka, (Menee kumartaen. Affleck harhailee
huoneessa ajatuksinensa.)

AFFLECK (yksin): Hän sanoi, ettei tule kukaan ... ettei tule!

IRJA (vasemmalta): Onko hän poissa?

AFFLECK: On.

IRJA: Sepä hyvä. Hän on sietämätön ihminen, eikö totta? – Saiko hän
eron?

AFFLECK: Sai.

IRJA: Mainiota! – Minä en ole voinut koskaan kärsiä häntä. On aivan kuin
jotakin sammuisi minussa heti, kun hän lähestyy.

AFFLECK: Hän oli kuitenkin minun uskollisin palvelijani.

IRJA: Uskollisin pahassa, niin. – Hän oli vielä viimeinen varjo, joka
kaihti onneamme. Nyt on meidän juhlataivaamme pelkästään
päivänpaistehinen.

AFFLECK: Hän sanoi, ettei tule ketään.

IRJA: Kuinka? Ei tule? (Nauraa.) Eihän vielä ole aikakaan. Me vain
olemme niin hätäisiä. Kuin pienet lapset ikään. (Arnkil tulee, tuo
tilikirjat, laskee ne pöydän nurkalle ja poistuu jälleen yhtä
hiljaisena ja täsmällisenä. Vaitiolo. Koira haukahtaa kartanolla.)
Kuuletko? Eikö tule? Koko maailma tulee. – Riennänkö minä heitä vastaan
ottamaan?

AFFLECK: Tee se, armaani. – (Irja menee.) Hän sanoi: perikadon?...
Miksi sanoo samaa eräs ääni omasta sydämestäni?

IRJA (tulee nolona takaisin): Ei se ollut kuin vanha Mantsi.

AFFLECK: Kuka? Kerjäläinen? – (Katkeralta raivolla.) Hah hah! Käske
sisälle! Käske kerjäläinen sisälle. Hah hah! Ovathan nyt Simo Hurtan
sovintokestit.

IRJA: Tännekö? Saliin? – Onko se sinun tahtoni todellakin, Simo?

AFFLECK: On. Miksi epäröit? Eikö hän kenties ole kyllin hyvä tänne? –
(Salaperäisellä äänellä.) Mantsi on kuningas. Mantsi on Karjalan
kuningas. Mantsi elää sovussa metsän kanssa...

IRJA: Hän elää sovussa koko maailman kanssa, paitsi Jumalan, joka on
hänen järkensä valon sammuttanut.

AFFLECK: Järki vangiksi! Sehän on suun sovinto se. Mitä muuta sovintoa
voi ihminen ylimalkaan tehdä kera kuolemattomien? – Käske sisälle, käske
sisälle! – Ja käske hänen ottaa kannel kainaloonsa, sillä hän taitaa
paljon kauniita kansanlauluja ... Simo Hurtasta esimerkiksi. Hah hah!

IRJA: Simo! Tuo ei ole oikeaa iloa. Mikä on sinut muuttanut niin
äkisti? Sinä olet toinen myös minua kohtaan.

AFFLECK: Ole iloinen, ole iloinen vaan! – Nyt ovat Simo Hurtan juhlat. –
Vieraita ei tule, mutta ei ole tarviskaan. – Eihän neiti liene vierasten
tähden pukeutunut?

IRJA: Olet paha.

AFFLECK: Paha hamasta syntymästäni, Hurtta äitini kohdusta saakka. –
Käske sisälle vanha Mantsi! Me tahdomme pitää hauskaa. – Odota! Tahdon
itse saattaa kunnian kuninkaan sisälle. – (Menee ja palajaa hetken
perästä taluttaen Mantsia.) Istu! Kas niin, ja nyt me otamme ryypyn.
Kippis! – Miltä maistuu? (Tarjoo viiniä hänelle.)

MANTSI (irvistäen): Milloinkas se on hyvä pahalle maistunut. – Majuri on
höyli, hyvin höyli ... hehheh! Mantsi tuntee kyllä Hovilan majurin.

AFFLECK: Niin! Me kaksi olemme kyllä vanhoja tuttavia. – Kippis!
Toiselle jalalle.

IRJA (ylenkatseellisesti): Juottaa hullua kerjäläistä, joka muutenkin
on viinaan menevä, on sekin huvitus.

AFFLECK: Hurtalla ovat Hurtan huvit. – Syö! – (Tarjoo herkkuja.) Eikö
niin, Mantsi? Sinähän tunnet Simo Hurtan?

MANTSI: Tokko tunnen ... kyllä tunnen... Hurtta hyvä isäntä, huono
vieras... Minä parempi vieras ... en vie väkisin mitään... Otan, kun
annetaan.

AFFLECK: Etkö toivo mitään? Pyydä! – Sinä saat, saat kaikki, Hovilan
saat, Turunkorvan saat...

IRJA: Mitä tuo tuollainen pila on?

AFFLECK: Saat hänetkin, tuon ihanan istuvaisen!... Vaihdammeko? Sinä
saat tämän majurin-takin, minä kanteleen ja kerjuusauvan.

MANTSI: Saat sauvan, kannelta en anna. – Tuossa!... Hurtta hyvä isäntä
... Mantsi viluinen vieras ... saa ruokaa, saa juomaa ... ei pyydä
mitään ... ei kaipaa mitään ... kaikki Luojan tahdon mukaan tapahtuu.

AFFLECK: Kruunu! Missä on kruunu? Hän tietää, mikä on elämän
salaisuus. – (Kruunaa hänet makeistötteröllä.) Tehkää portit
avaroiksi... (Saattaa hänet kunniapaikalle, itse kerjuusauva
kädessään.) Laula! Minä istun tänne ovipieleen...

IRJA: Simo! Tahdotko välttämättä tehdä tämän illan markkina-iloksi?

AFFLECK: Maailman iloksi, maailman iloksi! – Laula! Minä tahdon kuulla
kunnian kanteleen kaikuvaksi.

MANTSI: Mitä laulaisin sinulle?

AFFLECK: Laula Simo Hurtan hurjuudesta! – Tuo, tiedäthän: "Urhot urhoja
sanovi", jonka teit tyttäresi kohtalosta.

MANTSI (hymyillen hyvillä mielin): Se on kaunein kaikista...

AFFLECK: Laula! – Mutta miksi meillä on täällä niin vähän kuulijoita?
Missä ovat rengit? Missä piiat? Pirkko! Hohoi! Ohoi! – (Pirkko tulee.)
Käske tänne kaikki talonväki. Minä tahdon. Heti! Joutuin! Mantsi
laulaa. Simo Hurtta tahtoo kuulla kunniansa. (Pirkko pois.)

IRJA: Simo! Sinä olet poissa suunniltasi!

AFFLECK: Ei. Nyt tunnen minä taas henkeni läsnäolon. – (Hovilan väkeä
rupeaa tulemaan.) Tervetulemaan, jalot vieraat! Tervetulemaan! Istukaa,
olkaa hyvä! Peremmälle, peremmälle. Mantsi laulaa. – Pirkko tarjoaa.
Viiniä? Hedelmiä? Sämpylöitä? – Nyt vasta ovat oikeat Hurtan häät.
Ettekö näe, nuorikko seisoo tuolla. – Morsianta! Morsianta! (Istuu
kerjuusauva kädessään ovipieleen. Hovilan väki ympäri seiniä
hämillään ja äänettöminä. Pirkko tarjoilee. Irja synkkänä
vasemmalla etualalla. Mantsi näppäilee kanneltaan.)

    "Urhot urhoja sai
    naiset naisten nauruloita,
    sulhaiset sydänsuruja,
    neiet neitihuoliansa.
    Mitä sanon ma, mies poloinen?
    Sanon yhtä neittä nuorta.

    Hukkako sorean soi
    Karhuko kaunihin kadotti?
    Kotkako korean koppi
    Kyykö pisti kaivotiellä?

    Tuota en suuresti surisi,
    suren huolta suurempata,
    koska koppoi neien nuoren,
    Simo Hurtta, huono miesi – –"

AFFLECK: Kuuletteko? "Simo Hurtta, huon miesi!" – Hah, hah! – Uudestaan
se paikka.

    (Mantsi laulaa:)

    – – "koska koppoi neien nuoren,
    Simo Hurtta, huono miesi,
    itketti ihalat silmät
    hukanhurja-silmillänsä,
    puikutti punaiset posket
    karhunkarva-poskillansa,
    sorteli soreat hapset
    kotkankouru-kynsillänsä,
    riudutti ripeät rinnat
    kyyn on kylmällä povella."

AFFLECK: "Kyyn on kylmällä povella." – Kuuletteko? Hah hah!

    (Mantsi laulaa:)

    – – "Tuota en suuresti surisi,
    suren huolta suurempata,
    kun ei oo minussa miestä,
    nuolen viejeä vaolle,
    kirvehen kohottajata,
    sotakeihon kelvollista;
    suru sorti suuren kunnon,
    vaiva voimani vähenti,
    murhe murti viimeisetkin.

    Tuota en suuresti surisi,
    suren huolta suurempata,
    kun ei miestä Karjalassa,
    koko suuressa suvussa,
    joka kostaisi korean,
    kaataisi sen maan katalan,
    nuolella tahi terällä
    taikka kirvespohjallakin."

AFFLECK: "Maan katalan!" – Mainiota, mainiota! Kuulkaa tarkkaan: "Taikka
kirvespohjallakin!" Hah hah! Jatka! Jatka!

    (Mantsi laulaa:)

    – – "Surmako soreat sorti?
    Tautiko väkevät tappoi?
    Merikö nieli meidän miehet?
    Maako mahtavat kadotti?

    Tuota en suuresti surisi,
    suren huolta suurempata,
    kun ovat elossa urhot,
    tupa täynnä täyttä miestä,
    kynnykset kypärällistä,
    polvellista portahatkin,
    ei kohoa koston keihäs,
    satu taivahan salama.

    Pois on mennyt Mantsin riemu,
    Ilomantsi mailta poissa,
    pimeät on pirtit meillä,
    pimeämmät miesten mielet,
    kun ei kuuhutta kujilla,
    päivänpaistetta kylillä.
    Kaikki kynnykset kysyvät
    kukallista kulkijaansa,
    kaikki lautsat laulelevat
    heinällistä heilujaansa,
    itkevät ahot ihanat
    kesällistä keikkujaansas – –

(Sävel särkyy, paperikruunu putoaa hänen päästään ja hän vaipuu
polviensa varaan, muistaen mennyttä murhettaan. Affleck tuijottaa
tajuttomana eteensä. Moni Hovilan väestä pyyhkii myöskin silmäkulmiaan.
Irja paikallaan jähmettyneenä syvässä, sanattomassa kärsimyksessään.
Vaitiolo. Koira haukahtaa ulkona.)

IRJA (rientäen ikkunaan): Vieraita!

AFFLECK (kavahtaen ylös): Vieraita! Niin tietysti! Onhan nyt
juhlailta. – (Katsoo kuin lumouksesta herännyt ympärilleen.) Mitä
roskaväkeä täällä on? Ulos! Mars! Kenen luvalla te olette tänne
tulleet? Pois. – Kuka on tuo ukko? Viekää pois hänet! viekää pois! –
Kaikki valmiiksi vieraita vastaan ottamaan. (Väki häviää nopeasti.
Irja taluttaa vanhan Mantsin pois. Affleck korjaa ryhtiään, ottaa
asennon ja siirtyy isännän paikalle. Jännitetty odotus. – Haerkepaeus
tulee perältä.)

HAERKEPAEUS: Jumalan rauha Hovilaan.

AFFLECK: Te? Herra rovasti! (Aikoo rientää vastaan hänelle.)

HAERKEPAEUS: Pysykää paikallanne, majuri Affleck! Minä en ole tullut
nyt pitämään kauniita kanssapuheita. – Te saatte vapaan lähdön täältä.
Mutta teidän on lähdettävä pian. Sillä nyt on sota, herra majuri.

AFFLECK: Kuitenkin toivotatte te Jumalan rauhaa minulle?

HAERKEPAEUS: Sen teen, koska toivon teidän sielunne saavan sovitusta. –
Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon teille, majuri Affleck. Te näette tuon
metsänrannan. Se on täynnä venäläistä sotaväkeä.

AFFLECK: Kuinka? – (Vihan vimmassa.) Te olette uskaltanut! Te olette
tehnyt sen. (Polkien jalkaansa.) Te valapatto! Siksi teistä ei siis ole
kuulunut niin pitkään aikaan mitään? – Häh? Te olette pyytänyt apua
venäläisten ylipäälliköltä?

HAERKEPAEUS: Niin, minä olen itse käynyt hänen puheillaan. – Ja se, mitä
minä matkallani olen nähnyt, on ollut omiaan vain vahvistamaan sydämeni
suurta vakaumusta. – Te puhuitte minulle kerran metsästä ja
metsäläistilasta, herra majuri. Minä olen miettinyt kauan niitä sanoja
ja nyt saatan minä sanoa teille: mitä te tiedätte metsäläistilasta, te,
joka ette ole tämän kansan lapsi, joka olette palkkasotilaan poika
Skotlannin tuntureilta! – Me, jotka tulemme metsästä, me tiedämme, mikä
on metsä. Se on aina ollut Suomen kansan suuri vihollinen. Askel
askeleelta on se pakotettu väistymään. – Nyt se tulee takaisin, nyt se
peittää jälleen pellot ja niityt. Sudet tulevat tupiin, pedot pesivät
karjakartanoihin. – Suomi on nyt suuri erämaa, herra majuri. Minä olen
matkustanut kymmenien peninkulmien taipaleita: ei savu nouse siellä, ei
kukko kieku siellä. Kylät ja kirkot ovat kylmillään, vaimot synnyttävät
kinoksissa, miestä ei näe muuta kuin puolikasvanutta poikaa ja
ikäkulua. Kaikki muut ovat viedyt sotaan. – Kaikki sortuu, kaikki
pakenee, esivaltaa ei ole enää missään, ei pappeja, ei kirjoja, ei
lukutaitoa. Kuolleita ei haudata, syntyviä ei kasteta. Kukaan ei tee
työtä enää, kukaan ei kylvä eikä kynnä enää. – Se on metsäläistilaa,
herra majuri. – Kokonaiset kyläkunnat ovat kuolleet nälkään. Ja kaiken
lopuksi on alkanut rutto raivota –

AFFLECK: Lakatkaa! Rutto ja kuolema puhuu teidän huuliltanne.

HAERKEPAEUS: Nyt puhuu niiltä metsä. Nyt korpi kohisee, Simo Affleck,
ja varokaa nyt myrskyyn astumasta. – Sanoinko, että siellä on vain
venäläistä sotaväkeä? Kurjaa, raadollista, sairasta rahvasta siellä on,
meidän liepeisiimme matkan varrella tarttunutta. He tahtovat kaikki
hyökätä Hovilaan. Kuin nälkäiset sudet he ovat ja koirat, jotka
kalistavat kahleitaan. – Minä sain heidät hillityksi, ainoastaan
sanomalla, että tulin tänne vakoilemaan.

AFFLECK: Te ette itsekään hillitse heitä enää. Katsokaa! Kylä palaa! –
Te olette vetänyt turmion ja tulipalon oman kansanne kotien yli.

    (Etäinen tulipalo punertaa ikkunasta.)

HAERKEPAEUS: Jumala kaikkivaltias! – Paetkaa, majuri Affleck, paetkaa! –
Minä riennän sinne. – Ottakaa paras hevonen tallista ja paetkaa! He
tulevat. Minä en voi taata enää teidän henkeänne. (Pois.)

AFFLECK: Minä en pakene. Minä taistelen. Minä asestan rengit. Minä
tunnen kymmenen miehen voimat käpälissäni. – (Irja tulee kiireesti ja
kalpeana.) Noh? Mitä nyt?

IRJA: Vanha Mantsi on kuolemaisillaan. Ja väki sanoo, että hän on
sairastunut ruttoon...

AFFLECK: Ruttoon? Hah hah! Siinä Hurtan vieras, hyvä vieras.

IRJA: Kaikki piiat ovat ominpäin paenneet. Kaikki rengit seuraavat
heidän esimerkkiään. Me olemme yksin, Simo! Koko talossa ei ole ketään
muita enää kuin Pirkko-muori ja henkiherra Arnkil, joka on juuri rekeen
astumassa. Hän sanoo, että venäläinen on tulossa...

AFFLECK: Arnkil! – Nyt rekeen! Nyt Turunkorvaan! Mutta joutuin! Sudet
tulevat. Metsä nousee. – Nyt saa piru kyyditä meidät omilla orheillaan.
(Rientää ulos Irjan kanssa.)

Esirippu.

TOINEN KUVAELMA.

Autio tölli erämaassa. Ovi oikealla, ikkuna-aukko vasemmalla,
pahanpäiväinen kiuas oikeassa takanurkassa. Lunta on satanut sisälle,
ovi on rempallaan, katto puoleksi sisään pudonnut, kiukaalla valkea
kinos. Keskellä taustaa lautsa, jolla Irja lepää sairaana ja
liikkumattomana. Affleck polvillaan pitäen Irjan kättä kädessään.
Arnkil hänen takanaan. – Kylmä, sinertävä kuutamovalaistus. Vinha
pohjatuuli.

ARNKIL: Pois! Meidän täytyy eteenpäin! Te ette voi jäädä tähän. He
tulevat.

AFFLECK: Irja kuolee. Minä en voi jättää häntä.

ARNKIL: Jos hän kuolee, ei mikään enempi vaara voi kohdata häntä. – Hän
on jo kuollut.

AFFLECK: Ei, hän elää vielä. Katsokaa! – Hän aukaisee silmänsä. Hän
tuntee minut. Irja! Kuinka voit?

IRJA (heikolla äänellä): Minä kuolen. Jätä minut! Pakene, pakene, ennen
kuin he sinut saavuttavat. (Sulkee jälleen silmänsä.)

ARNKIL: Te kuulette? Hän antaa itse saman neuvon teille. Seuratkaa
sitä! Paetkaa! Jättäkää hänet!

AFFLECK: En ikinä! – Hän paranee, hän on jo nyt parempi. Katsokaa! Hänen
huulensa hymyilevät.

ARNKIL: Nyt hän ei hengitä enää ollenkaan. Hän on kuollut. Kehen kerran
rutto on iskenyt... Tulkaa, herra majuri! Te saatte itse taudin
hänestä.

AFFLECK: Hiljaa. – (Kumartuu kuolevan ylitse.) Olisiko se mahdollista?
Kuollut? Eihän ihminen voi niin kuolla. Äsken elävä ja lämmin, nyt
jääksi jähmettynyt.

IRJA (aukaisten jälleen silmänsä): Pakene! – Minä rakastan sinua, Simo
Affleck.

ARNKIL: He tulevat.

AFFLECK: Meidän täytyy pois. – Irja, minä kannan sinut takaisin rekeen.

IRJA: Ei, minä en jaksa enää. Nietokset ovat liian korkeat minulle.
Minä kärsin.

ARNKIL: He tulevat. (Huutoja etäältä.) Kuuletteko? He lähestyvät.
Huutoja metsätieltä. Minä kuulen: "Hohoi! Ohoi! Jälkiä! Tännepäin!" –
Herra majuri: tuletteko?

AFFLECK: En elämässä.

ARNKIL: Siis kohtaamme tuonen tuolla puolen. (Aikoen mennä.) Ei, he
ovat jo liian lähellä. Meidän täytyy jättää hevonen tähän. Onneksi on
meillä kahdet suksiparit reenpohjalla. Joutuin! Me voimme vielä ehtiä
pujahtamaan puiden väliin.

IRJA: Älä jätä minua heidän käsiinsä elävänä! – Ota miekka, syökse
sydämeeni! – Simo, tee se, jos rakastat minua!

AFFLECK: Kuinka? Surmata sinut, jota enin rakastin elämässä? En
milloinkaan.

IRJA: Tee se, Simo! – Sinä taistelet, sinä kaadut. Minä jään heidän
kidutettavakseen. – Minä niin pelkään.

ARNKIL: Pois!

AFFLECK: Sairasta he kuitenkin säälinevät.

IRJA: Jumala säälii, ihmiset eivät sääli. – Pistä miekallasi! – He
tulevat minun ruumiini raiskaamaan...

AFFLECK: Ah! (Tempaa miekan ja syöksee sen hänen sydämeensä.)

IRJA: ... minun sieluni jää aina sinulle. (Kuolee.)

AFFLECK: Mitä olen minä tehnyt?

ARNKIL: Herra majuri...

AFFLECK: Hän kuoli. Minun käteni kautta! – Henkiherra Arnkil! Pitääkö
ihmisen siis aina murhata maan päällä kalleimpansa?

ARNKIL: Pitää, jos hänen ei mieli jäädä paikalleen. – Nyt suksille
hengen edestä!

AFFLECK: Nyt minulla ei ole enää mitään kadotettavaa.

ARNKIL: Paljon, herra majuri, paljon: elämä. – Jos joku takaa-ajajista
aikoo saavuttaa meidät, me ammumme. – Heitä ei voi olla vielä niin monta
siellä. – Pois!

AFFLECK (nousten): Nyt taistellaan. – Minä tunnen jo lämpimän
hurmeenhajun sieraimissani. – Silmä silmästä, hammas hampaasta! – Missä
on minun karhunkeihääni?

ARNKIL: Reessä, herra majuri. – Hyvä, nyt minä jälleen tunnen teidät.

AFFLECK: Nyt taistellaan alla korpikuusten. Mars! (Menevät. Miekka,
joka on mennyt puhki Irjan poven, jää sinertämään kuin risti
kuutamossa.)

Esirippu.

VIIDES NÄYTÖS.

Tupa Turunkorvassa. Ovi perältä ja oikealta taka-alalta. Kaikki
puhdasta, siistiä, mutta köyhää ja puutteellista. Lattialla katajia,
ikkunaluukusta pistää sisälle kukkiva pihlajan-oksa. On kesäinen
lauantai-ilta. Avoimesta ovesta näkyy kappale vihertävää viljavainiota,
sen takana taivasta ja sinistä vettä. Lämmin, lempeä iltapäivän
valaistus. Etäisten kirkonkellojen kaiut kertovat lepopäivän
alkaneeksi.

Arnkil, hienossa matkavaipassaan, seisoo kynnyksellä. Pirkko,
nöyränä ja niijaten, oikean puoleisen oven edessä.

ARNKIL: Eikö majuri Affleck ole kotona?

PIRKKO: Kyllä, kyllä. Missäpä hän muualla olisi...! Taitaa olla pajassa
par'aikaa. – Jos herra henkikirjuri vain tahtoo istua, niin minä käyn ja
käsken hänet. Hän on siunaaman hetken perästä täällä.

ARNKIL: Kuinka? Te tunnette minut? – Anteeksi, sehän on Pirkko-muori.
Päivää, päivää, terveisiä Tukholmasta. – Kuinka täällä siis oikeastaan
jaksetaan?

PIRKKO: Kiitoksia kysymästä. Kyllähän se on vähän huonoa tämä minun
jaksamiseni ... ei tahdo jalka nousta enää niinkuin ennen...

ARNKIL: Pirkko näyttää päinvastoin hyvin kapperalta.

PIRKKO: Herra henkikirjuri laskee leikkiä. – Olisihan se vielä jonakin
mennyt tässä, kun ei olisi noita sivuja ruvennut taas kolottamaan. Ne
ovat nähkääs aina olleet vähän vialla siitä asti kuin ryssät sen
Hovilan ryöstivät ... henkikirjuri muistaa...

ARNKIL: Kyllä muistetaan. Siitä on nyt jo kaksitoista pitkää vuotta
vierähtänyt.

PIRKKO: Ja sanotaan, että meillä nyt on rauha. Onko se totta, herra
henkikirjuri?

ARNKIL: On.

PIRKKO: No, jopa se oli Jumalan onni! – Onhan ne kertoneet sitä
täälläkin, vaikka ei ole tullut tuota niin perustelluksi. Ei siitä
sodasta enää luullut loppua tulevankaan...

ARNKIL: Ei luullut. – Mutta missä Pirkko piili, silloin kun me muut
Hovilasta pakenimme? Minä en todellakaan muista nähneeni silloin
Pirkkoa.

PIRKKO: Ka, täytyihän minun korjata vähän kätköön talon hopea-astioita
... ja siinä ne vietävät, en paremmin sano, samassa olivatkin. Hengen
kait ne olisivat minulta nitistäneet, jos ei rovasti olisi ehtinyt
väliin... Liekö hänkin kuollut jo, kun ei ole kuulunut mitään?

ARNKIL: Ei, rovasti Haerkepaeus elää. Mutta hän on itsekin tullut
kyllin rangaistuksi maanpetoksestaan... Paitsi että hänen tyttärensä,
majurin valju vaimo, edelleenkin on vankina Venäjällä...

PIRKKO: Niin, johan se oli surullinen tapaus. Veivät vangiksi, vaikka
olivat rovastin puolta pitävinään.

ARNKIL: Vihollinen pitää vain omaa puoltaan. Kypenissä sai rovasti
nähdä kotikylänsä... (Vaitiolo.) Ja majuri on terve, toivon minä?

PIRKKO: Ka, niin terve kuin ihminen voi olla hänen asemassaan. – Kyllä
se piti sattua surullisesti hänenkin kohdalleen. Kun kaikki vietiin,
talot ja tavarat...

ARNKIL: Ne taisivat joutua vihollisen saaliiksi?

PIRKKO: Kaikki mitä maanpäällistä oli. – Ja sitten käräjänkäynnit ja
sitten virka-ero ja sitten köyhyys ja sitten... (Pyyhkii silmiänsä.)
Ohhoh, onpa siinä ollut yhden osaksi...

ARNKIL: On tainnut olla kahdenkin, muorikulta. – Millä te nyt elätte
täällä, jos kysyä tohtii?

PIRKKO: Kyllä kait sitä tohtii kysyä ja kyllä tuon juuri hentoo
sanoakin. Tyhjällä täällä eletään. Minkä kipeneen saa joskus
pajatöillään ansainneeksi, se on heti puuronsilmään pistettävä...

ARNKIL: Hän takoo pyssyjä talonpojille?

PIRKKO: Niitähän se on takovinaan, ja pistooleja, ja uuttera se kyllä
on, päivät pitkät pajassa seisoo, mutta eihän niitä nyt kuka osta, kun
on rauha, eikä taida olla niin taikaa niistä hänen takomisistaan...
Moittivat ne niitä...

ARNKIL: Kuinka? Pitäisihän hänen olla hyvä pyssyseppä? Sitähän se
isäkin jo oli, vanha inspehtori nimittäin, jonka Pirkko hyvin
muistaa...

PIRKKO: Kyllä muistan, kyllä muistan vanhan inspehtorin. – Takoohan se
pyssyjä tämäkin, mutta eivät kuulu aina laukeavan. Lukko pettää ...
mikä noissa vika lienee... Ja siitähän se on käynyt niin
synkkämieliseksi.

ARNKIL: Taitaa muitakin syitä olla.

PIRKKO: Onhan sillä syitä ... kun ei käy vieraita koskaan ja ovat
ruvenneet sitä niin kaihtamaan ja karttamaan... Mutta kyllä se kovasti
koskee tämäkin, kun ne moittivat hänen aseitaan...

ARNKIL: Käyvätkö ostajat täällä itse moittimassa?

PIRKKO: Käyvät. Pajan ovelle tulevat ja siitä säkövät... Eivätkä ne
enää majuriksi sanokaan, vaan suoraan Simo Hurtaksi...

ARNKIL (kuin itsekseen): Se yksin on siis jäänyt hänelle kaikista hänen
entisistä arvonimistään.

PIRKKO: Kyllä se vaan on surullista, kun on suuri herra ollut ja sitten
pitää ruveta omin käsin leipäänsä ansaitsemaan ... omin nokisin
käsin... Juhla on nytkin tulossa, vaikka ei suinkaan ole tietoa
huomisesta...

ARNKIL: Jos ei Pirkko pahaksi ottaisi... (Antaa rahaa hänelle.) Vanhan
ystävyyden vuoksi, nähkääs... Ei ole tarvis sanoa siitä mitään
majurille.

PIRKKO: Kiitoksia, kiitoksia, no jopa se henkiherra hyväksi rupesi...
(Niijailee.) Enhän minä toki mitään majurille. – Kyllä hän nyt mahtaa
ilahtua, kun saa vieraan ja vielä oikein mielivieraan.

ARNKIL: Niin, saamme nähdä.

PIRKKO: Pitäisi hänen jo tullakin sieltä... On hän toki muuten aina
lepopäivää pyhittänyt... (Kellojen kaiut ovat lakanneet.) Ja minä kun
en muista käskeä henkikirjuria edes istumaan... Seison tässä vain ja
puhun, mitä sylki suuhun tuo... Tehkää niin hyvin!... Minä käyn heti ja
käsken hänet. (Kaksi pistoolinlaukausta ulkona, toinen ensin, toinen
parin tuokion perästä.)

ARNKIL (hypähtäen): Mitä? Mitä se on?

PIRKKO: Hän vain huvikseen ... hän vain koettelee kiväärejään. Ei se
ole mitään. Se on hänellä vain tapa sellainen. Ei henkiherran pidä
siitä säikähtää. – Hän tekee niin aina, kun hän on lopettanut työnsä tai
saanut valmiiksi jotain... Tuoltapa hän jo näkyy tulevankin. (Vaitiolo.
Affleck tulee, kaksi vielä savuavaa pistoolia kädessään, yllään
majurin vanha virkatakki. Hän on vanhentunut kovasti, mutta samalla
ikäänkuin levennyt hartioistaan. Kädet nokiset, tukka ja parta
siivoomattomat. Vaikuttaa nyt todelliselta metsäkarhulta. Puhuu
itsekseen.)

AFFLECK: Se ei lauennut ... se ei lauennut taaskaan yht'aikaa... Se
petti... Se pettää aina, aina...

PIRKKO: Herra majuri, täällä olisi vieras teille.

AFFLECK: Vieras? Kuka? – Ah, herra henkikirjuri! Tervetulemaan. –
(Nyykähyttää päätään kättä ojentamatta ja mitään hämmästystä
osoittamatta.) Istukaa, olkaa hyvä! Te näette nämä kaksi pistoolia.
Toinen niistä on isäni takoma. Se ei petä koskaan... Toinen on minun
takomani ... minä en saa sitä koskaan täsmälleen laukeamaan... Voitteko
ymmärtää sitä?

ARNKIL: Siinä on varmaan joku vika, herra majuri.

AFFLECK: Niin, siinä on vika. Mutta minä en löydä sitä. Äh! (Heittää
pois oman takomansa pistoolin ja ripustaa toisen seinälle.) Kuitenkin
näitä pitäisi olla kaksi. Niitä oli kaksi. Toisen niistä annoin minä
pois Sipo Nevalaiselle.

ARNKIL: Majuri muistaa vielä...

AFFLECK: Tokko muistan? Kaikki muistan... Hän lupasi tuoda sen
takaisin, kun hän on lakannut tarvitsemasta sitä. Hän ei ole tuonut.
Miksi ei? – Siinä näette, herra henkikirjuri, kuinka vähän on
suomalaisen sanaan uskomista.

ARNKIL: Kentiespä tuokin hän sen vielä, jos hän elää.

AFFLECK: Hänkö? Hän on kuollut ja kuopattu. Kuningas on kuollut, Suomen
jumala on kuollut...

ARNKIL: Niin, siksihän majuri suvaitsi kerran leikillään sanoa häntä.

AFFLECK: Leikillään? Minä tarkoitin täyttä totta. – Jessenhaus on
kuollut, Björn Finne on kuollut... Kuinka te elätte, herra
henkikirjuri?

ARNKIL: Niin, Jumala kaikkiviisaudessaan on todellakin katsonut hyväksi
säilyttää minut eheänä läpi kovien koettelemusten. Minä elän.

AFFLECK: Ja eikö totta, elätte sangen hyvin vielä? – (Terävästi.) Te
ette menettänyt mitään vihollisen maahan hyökätessä? – Niin, niin, te
olitte ehtinyt jo kaikki rahaksi muuttamaan... (Synkistyen.) Minä sitä
vastoin...

ARNKIL: Herra majuri –!

AFFLECK: ... olen keppikerjäläinen. – Nonoh, ei hätää. – Vielä on tämä
tupa minulla. – Te ehditte ottaa myös hyvissä ajoin virkaeron.

ARNKIL: Niin, herra majuri antoi sen minulle todellakin
hyväntahtoisesti.

AFFLECK: Minä? Piru itse sen antoi teille. Teillä on hyvät tuntosarvet,
herra henkikirjuri. Te tiedätte, milloin on erottava. – Minä sitä
vastoin...

ARNKIL: Niin, minä olen kuullut, että majurilla on ollut ikävyyksiä.

AFFLECK: Minä menetin virkani. Menetin, niin että paukkui... Nonoh, ei
hätää! Asia on vielä yli-oikeudessa.

ARNKIL: Surullista kyllä on minun velvollisuuteni ilmoittaa, että asia
on ratkaistu myöskin yli-oikeudessa.

AFFLECK: Ratkaistu? Minun edukseni?

ARNKIL: Ei, herra majuri... Kuninkaallinen kollegio on, tarkoin
jutun vaiheita tutkittuaan, katsonut kohtuulliseksi vahvistaa
kihlakunnan-oikeuden päätöksen asiassa, mikäli se nimittäin teitä
koskee.

AFFLECK: Häh?

ARNKIL: Mutta myöskin rovasti Pietari Haerkepaeus on tuomittu virkansa
menettämään.

AFFLECK: Mitä! Ähäh, sepä erinomaista... (Kävelee käsiä hykerrellen
pitkin permantoa.) No, rakas appeni, mitäs te nyt sanotte?

ARNKIL: Minä tapasin hänet ohimennen Kajaanissa. Hän näytti murtuneelta
mieheltä, jolla ei ole paljoa enää teille eikä muille sanomista.

AFFLECK: Te olette tavannut hänet? Todellakin? Mainiota!... Miksi ette
ottanut mukaanne häntä?

ARNKIL: Hän aikoi todellakin tännepäin. Mutta näytti siltä kuin hän ei
olisi oikein välittänyt matkaseurasta. – Minä luulen, että hänellä on
teille jotakin tärkeää puhumista, jonka hän tahtoo suorittaa mieluummin
ilman todistajia.

AFFLECK: Te luulette?... Hän tahtoo tavata minua? – Erinomaista! – Missä
hän viipyy sitten? Miksi hän ei ole jo täällä?

ARNKIL: Hän jättäytyi jälkeen tahallaan. Mutta ellen aivan erehdy, on
hän oleva vielä tänä iltana täällä.

AFFLECK: Tänä iltana? Ukko rovasti? – Tervetullut vaan, rakas appi,
tervetullut minun majaani matalaan! – Te ehätitte ennen häntä? Teillä
oli kiire?

ARNKIL: Niin. Minun täytyy taas heti poistua täältä.

AFFLECK: Minne?

ARNKIL: Ensin Pielisiin, sitten takaisin Kajaaniin... Tärkeät asiat,
herra majuri, asiat...

AFFLECK: Mitkä asiat?

ARNKIL: Niin, minä voin sen todellakin sanoa teille: virka-asiat.

AFFLECK: Kuinka? – Eikö teillä ole virkaero? Ettekö te nyt juuri tule
Tukholmasta?

ARNKIL: Kyllä, minä tulen sieltä, mutta minä en aio enää palata sinne.
Kuninkaallinen kollegio on nimittäin katsonut hyväksi ... hm, samalla
kun se on teidät lopullisesti erottanut ... katsonut hyväksi ... kuinka
sanoisin...

AFFLECK: Noh?

ARNKIL: ... määrätä minut kaikkien kruununverojen kantajaksi Kajaanin
lääniin ja Ylä-Karjalaan.

AFFLECK: Niinkö? – (Katsoo suurin silmin häntä.) Te peritte siis nyt
minun virkani ja asemani? Teistä tulee nyt Hovilan isäntä? – Vai niin,
toivotan onnea, toivotan onnea, herra henkikirjuri...

ARNKIL: Ei kestä. – Samalla on minun tehtäväkseni jäänyt eräs toimi ...
hm, eräs ikävyys...

AFFLECK: Suu puhtaaksi vain, herra henkikirjuri! Minä näen, että teillä
on jotakin erikoista sanottavaa.

ARNKIL: Hm, ei oikeastaan mitään niin erikoista... Asianlaita on
vain se, että korkea esivalta määrätessään minut tähän virkaan,
on samalla jättänyt minun käskyvaltani alle kaikki sitä seuraavat
kruununpuustellit ... muiden muassa Turunkorvan...

AFFLECK: Turunkorvan? Häh?

ARNKIL: Teidän ei ollenkaan tarvitse siitä säikähtää, herra majuri. Te
jäätte luonnollisesti asumaan tänne, kuten ennenkin... Vuokrasta ei
teidän tarvitse välittää...

AFFLECK: Vuokrasta?

ARNKIL: ... ei välittää, kuten sanoin. Kaikki on jääpä ennalleen ...
hm, ainakin toistaiseksi. Sillä ettehän te tarvitse koko taloa...

AFFLECK: Suu puhtaaksi!

ARNKIL: Niin ... voisihan tapahtua ... ei vielä tietysti, ei vielä,
mutta vastaisuudessa että minun olisi pakko sijoittaa tänne joku
veronkantaja, kenties kaksikin... He eivät tule teitä millään tavoin
häiritsemään... Te jäätte tänne, kuten ennenkin, taotte ... niin, tehän
taotte mielellänne...?

AFFLECK: Minä tulisin siis asumaan ikäänkuin teidän armoillanne?

ARNKIL: Ei suinkaan, herra majuri, ei suinkaan ... teillä ei ole
vähintäkään syytä sitä niin käsittää... Me voimme heitä varten panna
jälleen kuntoon tuon vanhan pirtin, joka on aivan erillään
päärakennuksesta... Hm, taikka ... se on lähempänä pajaa ja olisi
muutenkin sopiva teille... Kenties te tahtoisitte muuttaa siihen, herra
majuri?

AFFLECK: Minä? Herra henkikirjuri!... Nonoh, ei hätää, ei hätää. – Minä
voin asua pajassa, pajassa. Sen olen minä itse rakentanut ja se on
toisella puolen tietä. Se ei kuulu kruunulle... Minä suostun, minä
suostun kaikkeen... Te kuulette, herra henkikirjuri. Minä olen aivan
myöntyväinen.

ARNKIL: Se ilahduttaa minua, herra majuri. Olin suoraan sanoen
peljännyt hiukan, että ottaisitte kovin pahaksi tämän... Hm, ja vielä
eräs muodollisuus. Te tiedätte, minun täytyy tehdä tili kruunulle
kruunun omaisuudesta... Olisi sitä varten tarpeen panna toimeen täällä
pieni revideeraus ... hm, kuinka sanoisinkaan ... kotitarkastus ... jo
veronkantajainkin vuoksi, joihin luvalla sanoen, hah hah, ei koskaan
ole luottamista.

AFFLECK: Minä ymmärrän. Kaikki on tarkastettava, kaikki on
tilitettävä... (Jälleen kuohahtaen.) Herra henkikirjuri!... (Pidättäen
itsensä.) Nonoh, ei hätää. Hyvä on, hyvä on. – Milloin nuo veronkantajat
tulevat sitten?

ARNKIL: Hm, se ei nyt vielä ole tarkoin päätetty. – Tietysti, niin pian
kun herra majuri vain katsoo voivansa luovuttaa talon... Viikon,
kenties parin päästä ... kenties myös yhtä monen päivän... Milloin
majuri luulee tulevansa valmiiksi?

AFFLECK: Minä olen kyllä valmis. Milloin tahansa. Nyt heti... Tässä
silmänräpäyksessä?

ARNKIL: Niin pian ei sen ole tarvis tapahtua. Mutta kenties jo
maanantaina... Majurilla ei tule olemaan mitään vaivaa tästä... Minä
olen jo pitänyt huolta vieraista-miehistäkin...

AFFLECK: Mitä? Tuleeko tänne vieraita-miehiä?

ARNKIL: Niin, tiedättehän, että kaikki tapahtuisi laillisesti ja
muotojen mukaan... Minä olen aikonut jäädä tänne siksi aikaa... He
odottavat tuolla naapurissa ... kenties he voisivat olla yötä
täällä...?

AFFLECK: Ei, minä en salli sitä.

ARNKIL: Ettekö? – Siellä on hiukan ahdasta, nähkääs, ja minä
ajattelin... Otin toisin sanoen heidät jo mukaani. He ovat tuolla
ulkona. Kenties majuri on jo tullessaan nähnyt heidät?... Teidän
luvallanne ... käskenkö heidät katon alle?

AFFLECK: Ei, minä en salli sitä, minä en salli! Tämän yön tahdon
minä vielä maata rauhassa. Tänä iltana tahdon minä vielä olla
herra Turunkorvassa. – Henkikirjuri Arnkil! Menkää, ilmoittakaa
vieraille-miehille ... ilmoittakaa mitä tahansa ... sanalla sanoen:
nyt poistukaa!

ARNKIL: Niinkö? – Siinä tapauksessa, suokaa anteeksi, herra majuri,
minun on ilmoitettava teille: te ette ole enää herra Turunkorvassa. Nyt
minä käsken täällä. Ja nyt pyydän minä sisälle vieraat-miehet, sillä
toimitus on heti alotettava. – Minulla ei ole aikaa viipyä täällä.

AFFLECK (jonka hartiat ovat kokoon lysähtäneet): Ohoh! – Niin, niin, ei
hätää, ei hätää. – Alottakaa te vaan, alottakaa vaan! – Minä poistun.
Minä voin heti muuttaa pajaan. Minä menen ... minä menen jo... Olkaa
vain kuin kotonanne, herra henkikirjuri...

PIRKKO (on pistäytynyt sillä välin kyökkiin ja tullut takaisin): Eikö
herra majuri tahtoisi peseytyä? Sauna on lämmitetty...

AFFLECK: Kyllä, Pirkko-muori, kyllä. Minä kylven... Meidät ajetaan nyt
pois... Niin, niin, Pirkko-muori, pois... Ei hätää... Henkikirjuri
Arnkil on nyt isäntä Turunkorvassa.

PIRKKO (syösten Arnkilin eteen): Pois! – Herra henkikirjuri: emmekö me
enää saa asua täällä?

ARNKIL: Tietysti, Pirkko-muori, tietysti. Herra majuri suvaitsee
laskea leikkiä. Tässä on kysymys vain pienestä pesänselvityksestä. –
(Rovasti ja Sipo Nevalainen näkyvät ovella.) Tuossa ovat minun
vieraat-mieheni.

AFFLECK: Kuinka? Rovasti? Ja Sipo Nevalainen? – Mitä? Nousevatko
kuolleet haudoistaan?

ARNKIL: Niin, ne nousevat, ja jos te odotatte, herra majuri, te olette
näkevä vielä enemmän vainajia. Sillä tietäkää, majuri Affleck! Tässä ei
ole kysymyksessä nyt mikään kurja kalunkirjoitus. Tässä tehdään tiliä
alla kasvon Kaikkivallan. – Tulkaa vaan sisälle, herra rovasti. Astu
vaan lähemmäksi, Sipo Nevalainen! Hän on tässä, jota sinä olet etsinyt,
Simo Hurtta, majuri Affleck, jolle sinulla on terveisiä Ruotsin
kuninkaalta.

AFFLECK: Keneltä?

ARNKIL: Ei tältä, joka nyt hallitsee. Häneltä, vainajalta, Kaarle
XII:lta. Sillä tiedättekö, herra majuri, mistä tämä talonpoika tulee?
Hän tulee Norjan tuntureilta.

AFFLECK: Mahdotonta. Kuningas Kaarle on kuollut.

ARNKIL: Hän on tavannut kuninkaan vallihaudassa. – Hän on sen jälkeen
ollut sairaana, vankina, haavoitettuna. Nyt tulee hän takaisin,
viidentoista vuoden perästä, kävellen ympäri Pohjanlahden. Puhu,
Nevalainen! Haasta, Suomen jumala! – Mitä sanoi sinulle sankarikuningas?

NEVALAINEN (hattuaan kohottaen): Hän käski minun sanomaan herra
majurille, että ihmisen tavara on kallis, mutta henki vielä kalliimpi
hänelle. Ja tämä kansa maksaa veronsa hengellään. (Ojentaa kirjeen
hänelle.)

AFFLECK: Niinkö? – Todellakin. Sen alla seisoo: Rex Carolus. – Mitä
mahtoi hän sillä tarkoittaa?

NEVALAINEN: Omasta puolestani tahtoisin vain jättää takaisin tämän.
(Ojentaa pistoolin hänelle.)

AFFLECK: Häh? Pistooli? – Se on sinulla vielä. Minä tunnen. Se on isäni
tekoa. Sen lukko ei petä koskaan. – Hennotko luopua siitä?

NEVALAINEN: Kullekin omansa. Minä olen lakannut sitä tarvitsemasta.

AFFLECK: Kiitos. – (Yrittää ojentaa kätensä hänelle. Nevalainen vetää
kätensä pois.) Kuinka, vihaatko sinäkin minua?

NEVALAINEN: Minä olen aina vihannut sinua, Simo Hurtta, vaikka minä en
ole tahtonut sinuun kättäni satuttaa, koska olit laillisen esivallan
palvelija. Ja nyt minä suorastaan ylenkatson sinua, sillä sinä olet
huono mies, Simo Hurtta, et kuollut kunnialla, vaan päästit viholliset
maata hävittämään. Kuitenkin sinä olit rajakapteeni, kuitenkin oli
kuningas jättänyt sinun toimeksesi katsoa, ettei raja siirtyisi sinun
kohdaltasi. Sinun sijassasi minä en eläisi enää päivääkään, vaan
ampuisin itseni tuolla samalla aseella, jonka isäsi on takonut ja jolla
minä nyt olisin ampunut sinut, ellei henkiherra Arnkil olisi saanut
minua tuumastani luopumaan.

ARNKIL: Amen. Suomen jumala on puhunut. – Nyt on teidän vuoronne, herra
rovasti. Tehkää tilinne entisen majuri Affleckin kanssa.

AFFLECK: Ettekö tekään tarjoa sovinnon kättä minulle? – (Kätensä
ojentaen.) Me olemme nyt molemmat yhtä entiset. Me olemme molemmat yhtä
onnettomat.

HAERKEPAEUS (tarjottuun käteen tarttumatta): Minä olen aina vihannut
sinua, Simo Hurtta, siitä että olit susi minun seurakunnassani, jo
ennen kuin ryöstit minun oman valkean karitsani. Nyt en minä enää vihaa
sinua, vaan säälin ja surkuttelen sinua, sillä minä en tiedä ketään
niin viheliäistä kuin sinä enkä tunne ketään niin mahdotonta maasta
nousemaan kuin sinä olet. Kuitenkaan minä en voi koskaan tehdä sinun
kanssasi sovintoa, sillä sinun kätesi ovat viattomien verellä tahratut
ja sinun saappaasi korot tiukkuvat orpojen ja leskien kyyneleistä.
Mene, ja sovi Jumalan kanssa, Simo Affleck, sillä ihmisten kesken sinä
olet kirottu eikä sinulla ole enää mitään tekemistä tämän maan
kamaralla.

ARNKIL: Amen. Suomen kirkko on puhunut. – Nyt on minun vuoroni.

AFFLECK: Hän ainakaan ei voine syyttää minua mistään. Sillä me olimme
rikostoverit.

ARNKIL: Minä olen vihannut sinua aina, Simo Hurtta, ja tulen vihaamaan
sinua haudan tuolle puolen. Sillä sinä olit vain puoli-hurtta, silloin
kun sinun olisi pitänyt olla koko-hurtta, ja minä vihaan tuota toista
puolta sinussa kuin mätäpaisetta, joka jo nyt on kokonaan sinun veresi
saastuttanut. Sinulla oli voimaa ryöstää ja tappaa tätä kansaa, mutta
sinulla ei ollut voimaa kuulla metsän huminassa heidän huokauksiaan.
Sinulla oli voimaa ryöstää Anna Haerkepaeus, mutta sinulla ei ollut
voimaa vastustaa hänen isäänsä ja lähettää häntä vangittuna Tukholmaan.
Sinulla oli voimaa hirtättää Yrjö Sormuinen, mutta sinulla ei ollut
voimaa torjua luotasi hänen tyttärensä rukouksia ja kyyneleitä. Sinulla
oli voimaa hirtättää Juho Nevalainen, mutta sinulla ei ollut voimaa
kestää hänen morsiamensa punaisia huulia ja hurmaavaa silmäparia.
Sinulla oli voimaa iskeä kuoliaaksi tämä sama Irja Sormuinen, silloin
kun sinun vihollisesi seisoivat kuin seinä sinun takanasi, mutta
sinulla ei ollut voimaa surmata hänen sieluaan, joka jäi sinun
sydämeesi ja joka on tehnyt sinut nyt noin nöyräksi ja hiljaiseksi.

HAERKEPAEUS: Armahtakaa häntä, herra henkikirjuri! Ettekö näe, että
hän on kukistettu? Lakatkaa! Jumala on jauhanut muruiksi hänen
harmaakivisen sydämensä.

ARNKIL: Ei sääliä, ei armahdusta, sillä nyt puhuu Suomen saatana. Minä
en voi antaa koskaan anteeksi sinulle, Simo Hurtta, että sinä muutit
yksinäisen ja ylpeän olentosi tullen näin tuhansien kaltaiseksi. Siksi
minä olen sinulle tämän kohtauksen valmistanut ja kutsunut sinua
syyttämään kaikki ne, joiden sanojen tutkaimet nyt tunkevat sinun
pehmentyneesen päähäsi ja sydämeesi. Sinä et ole nähnyt vielä heitä
kaikkia, mutta minä olen nähnyt hänet, Anna Haerkepaeuksen, jota minä
kerran rakastin, ja jonka minä olen omilla varoillani lunastanut
Venäjän orjuudesta saattaakseni hänet sinun eteesi sellaisena, miksi
sinä olet hänet tehnyt ja miksi vihollisen rauta ja ruoska ovat hänet
rutistaneet. Heidät kaikki sijoitan minä tähän taloon. Kuole, Simo
Hurtta, kuole pois elävitten keskuudesta, sillä sinä olet jo nyt
elävältä haudattu ja elävät vainajat vaeltavat sinua kohtaamaan.
(Valkea vaimo näkyy ovella, sokeana, raajarikkona, sauvan varassa,
lumivalkeat hapset harteille valuvina. Affleck peittää kasvonsa
kauhistuen.)

AFFLECK: Totisesti on tämä tuomion päivä. Haudat aukeevat, kääriliinat
katkeavat. – Nyt taikka ei milloinkaan! (Kohottaa pistoolin kohti
ohimoaan.)

PIRKKO: Simo! Simo! (Syöksyy syliksi häneen.)

AFFLECK: Äiti! (Itkee ääneen hänen povellaan.)

ARNKIL: Niin, itke äitisi povella, jolle sinä et ole koskaan yhtään
kaunista sanaa sanonut, vaan joka elämänsä ijän on saanut peljätä ja
vavista sinun edessäsi! Nyyhki nyt sen povella, jonka sinä unohdit
Huvilaan, silloin kun vihollisten voima vyöryi sinun ylitsesi –!

AFFLECK: Äiti! Et sinä siitä minulle vihaa kanna?

PIRKKO (itkien): Poikani! Rakas poikani! En minä osaa vihata sinua,
vaikka muut kaikki sinua vihaisivat ja sinulle kuolemaa korvaan
huutaisivat. Mutta jos sinä nyt aiot ampua itsesi, niin älä tee sitä
täällä, älä täällä! Pirtti puhdas pilautuisi... (Hellästi.) Etkö ensin
kylpisi, Simo?

AFFLECK (kuin heräten): Niin, niin, ei täällä... Ensin saunaan, ensin
puhdas paita päälle... Sitten, sitten... Olet oikeassa, äiti. Ensin
pois pajatomu! Sitten voi majuri Affleck astua Herran tuomiolle.

Esirippu.