Kootut teokset VIII

KOOTUT TEOKSET VIII

Eino Leino

Otava, Helsinki, 1927.

SISÄLLYS:

Shakkipeli. Kuvaelma karkelon ja pantomiimin kera
Kirkon vihollinen. 3-näytöksinen näytelmä
Maan parhaat. 4-näytöksinen huvinäytelmä
Ilotulitus. 3-näytöksinen näytelmä
Karjalan kuningas. 4-näytöksinen runonäytelmä

Päiväperhoja. Pieniä tarinoita

I.

  Noita
  Vanha markiisi
  Murhamies
  Erkki Persson
  Sipo Nevalainen
  Alkibiades
  Metsätorpassa

  II.
  Rakkaus
  Sielu
  Unelma
  Huoleton
  Itse
  Meri ja päivä
  Runoilija
  Kultapala
  Totuus ja valhe
  Järjestys
  Lemminkäisen huomen

  III.
  Tuhmuuden ylistys
  Professorin ruokalepo
  Peractum est
  Syksyinen ystäväni
  Junavaunussa
  Runottaren kosijat
  Halla (runo)
  Yleinen mielipide

  IV.
  Niniven lapsi
  Lemminkäinen ja Pohjan neiti
  Ikiliikkuja
  Laulu vuorilammella

Kaunosielu. Kuvaus.

SHAKKIPELI

Kuvaelma karkelon ja pantomiimin kera

(Naamioita V, 1909)

HENKILÖT:

NIILO OLAVINPOIKA, Särkilahden herra.
DOMINUS BARTHOLOMAEUS.
KUOLEMA.
KIRVES, asemies.

Näyttämö esittää keski-aikaista suomalaista ritaritupaa.
Aika: 1400-luku.

    Kynttilät ovat sytytetyt. Särkilahti istuu yksin shakkilaudan
    ääressä, katsoen välillä tuntilasiin. Kulkuset kilahtavat ulkona.
    Koira haukkuu. Pian astuu sisälle Dominus Bartholomaeus,
    hengellisen säädyn puvussa. Särkilahti rientää vastaan hänelle.

SÄRKILAHTI: Täsmällinen kuten aina, Dominus Bartholomaeus. Pääsin juuri
katsomasta tuntilasia.

BARTHOLOMAEUS kumartaa, hymyilee.

SÄRKILAHTI: Ettehän vaan liene vilustanut itseänne? Matka on pitkä
pappilasta ja taivas on pyryn jälkeen kylmäksi tähdittynyt. Pisara
viiniä, jos suvaitsette?

BARTHOLOMAEUS kohottaa juomasarven huulilleen ja laskee sen takaisin
pöydälle yhtä äänettömänä.

SÄRKILAHTI: Maljanne, ja tervetulemaan! – Kas niin, huomaan jo, että
silmänne palavat shakkipöytään. Kenties voimme heti alottaa. (Istuvat.)

BARTHOLOMAEUS viittaa häntä alkamaan.

SÄRKILAHTI: Aivan oikein, tänään on minun vuoroni alottaa. Teidän
muistonne on pettämätön. (Siirtää.) – Jaa, jaa, kuinkahan monta vuotta
me olemme näin joka lauantai-ilta tässä tuvassa toisiamme vastapäätä
istuneet? Pian neljäkymmentä, luulen minä.

BARTHOLOMAEUS nyykähyttää päätään.

SÄRKILAHTI: Ja niiden vuosien vieriessä on paljon tapahtunut. Monta
hallitsijaa on meillä ollut, monta ystävää on meiltä kuollut, piispat
ja valtaherrat ovat vaipuneet istuimiltaan, sotajoukot toisiaan vastaan
välähtäneet. Tällaista sekasortoa, mikä nykyään Suomenmaassa vallitsee,
emme me sentään vielä koskaan ole kokeneet. Mikä on teidän
mielipiteenne siitä, Dominus Bartholomaeus?

BARTHOLOMAEUS tekee ristinmerkin, siirtää.

SÄRKILAHTI: Tiedän teidän kannattavan Kristian Oldenburgilaista. Suokaa
anteeksi, siinä asiassa eroavat meidän mielipiteemme tykkänään. Minä en
todellakaan ymmärrä teitä. Kaarle Knuutinpoika Bonde on meidän oikea ja
laillinen hallitsijamme.

BARTHOLOMAEUS tekee epäävän liikkeen.

SÄRKILAHTI (kiivastuneena): Eikö? Niin minä tiedän, se on teidän
esimiehenne, piispa Konrad Bitzin ansiota. Hänen valtiolliset
vehkeilynsä ovat monta kirkasta päätä Suomen papiston keskuudessa
sekoittaneet. Mutta että tekin, Dominus Bartholomaeus!... Ahaa, te
tahdotte saada minut kiivastumaan, murhataksenne minulta tuossa yhden
talonpojan? (Pelaavat hetken aikaa äänettöminä.)

BARTHOLOMAEUS siirtää, hymyilee.

SÄRKILAHTI: Ei, minä vakuutan, te ette tule siinä onnistumaan. –
(Siirtää.) Kristian Oldenburgilaisen aika on ohitse. Vaikka Kaarle
Knuutinpoika ei enää ikinä Ruotsin valta-istuimelle pääsisikään, eivät
sen suurmiehet sentään tule Kristian Oldenburgilaista kuninkaaksi
tunnustamaan. Teidän piispanne olisi sen vuoksi parasta luopua turhista
juonistaan, jotka vaan ovat omiaan syöksemään koko isänmaamme varmaan
turmioon.

BARTHOLOMAEUS katsoo ylös korkeuteen.

SÄRKILAHTI: Näen, että te toivotte apua Jumalalta. Ja sitä onkin
tarvis, kautta Maarian, sillä olot eivät enää ole siedettävissä. Vai
mitä te arvelette? Kaarle Knuutinpoika asuu Raaseporissa ja nimittää
itseään Jumalan armosta Ruotsin, Norjan ja Göötainmaan kuninkaaksi.
Piispa Konrad Bitz asuu Kuusistossa ja pitää salaista yhteyttä Kristian
Oldenburgilaisen kanssa. Eerikki Akselinpoika Tott on valtionhoitajana
julki sodassa arkkipiispa Juho Pentinpoika Oxenstjernan kanssa, joka
äskettäin kuuluu Tanskaan paenneen.

BARTHOLOMAEUS ottaa talonpojan.

SÄRKILAHTI: Te saitte talonpojan, mutta minä vakuutan, että se voitto
on käyvä kalliiksi teille, ystäväni. – (Siirtää.) Voisin salaisuudessa
kuiskata teille jotakin: olen juuri saanut tärkeitä uutisia
Tukholmasta. Mutta sormi suulle, Dominus Bartholomaeus, sormi suulle...

BARTHOLOMAEUS tekee puustavillisesti liikkeen.

SÄRKILAHTI (kuiskaten): Tottien ja Kristian Oldenburgilaisen välillä on
puhjennut sota. Eerikki Akselinpojan on pakko nyt kallistua Niilo
Sturen ja hänen johtamansa talonpoikais-liikkeen puolelle. Ja
tiedättekö, mikä on siitä oleva seurauksena? Kaarle Knuutinpoika Bonde
astuu kolmannen kerran Ruotsin valta-istuimelle.

BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään, hymyilee.

SÄRKILAHTI: Te ette usko sitä? – Ahaa, te olette kuullut, että Ruotsin
kruunu on jo tarjottu jälleen Kaarle Knuutinpojalle, vaikka hän
erikoisista syistä ei ole suostunut sitä vielä vastaanottamaan? Uskokaa
minua, hän ottaa sen kyllä... Mitä? Te pudistatte jälleen päätänne? Te
hymyilette? Tekin olette kuullut siis?...

BARTHOLOMAEUS laskee sormen suulleen.

SÄRKILAHTI: Se on panettelua, minä vakuutan teille, sen täytyy olla
pelkkää panettelua?... Mitä, Kaarle Knuutinpoika, uljain, ritarillisin
Ruotsin ylimyksistä, ihastunut yksinkertaiseen linnankomentajan
tyttäreen? Kenenkä tyttäreen, sanotte te? Abrahamin, Raaseporin
linnanherran... Hän? Mahdotonta! Kuka? Kaarle Knuutinpoika Bonde? Hän,
jonka ensimmäinen puoliso oli Birgitta Tuurentytär Bjelke ja toinen
Kaarina Kaarlontytär Gumsehufvud?... Ja nyt? Kristiina,
Abrahamintytär! – (Nauraa.) Teidän täytyy myöntää, rakas ystäväni, että
tuo on tuiki mahdotonta! – Mitä? Rakkausko?...

BARTHOLOMAEUS osoittaa sydäntään.

SÄRKILAHTI (nauraa): Kaarle Knuutinpoika ei ole nuori enää. Hän tietää,
mitä hän on omalle arvolleen ja aateliskilvelleen velkapää. Mitä
sanoisi siitä Ruotsin aatelisto? Ja mitä Suomen? Nyt juuri, kun hän
kohta kruunataan kuninkaaksi? Sillä hän kruunataan, olkaa varma siitä!
Eerikki Akselinpoika Tott on jo kokoonkutsunut valtiopäivät
Tukholmaan...

BARTHOLOMAEUS kohottaa kaksi sormea taivasta kohti.

SÄRKILAHTI: Kaikki on Herran kädessä, tietystikin. Mutta niin totta
kuin minä aion voittaa tämän pelin ... katsokaa, nyt alotan minä
hyökkäykseni ja uhkaan heti kuningasta. Shak!

BARTHOLOMAEUS siirtää, hymyilee.

SÄRKILAHTI: Te ette usko sen onnistuvan?... Hyvä, minä ehdotan pientä
vedonlyöntiä teille. Te pelaatte mustilla, minä valkoisilla. Musta
kuningas olkoon Kristian Oldenburgilainen, valkea Kaarle Knuutinpoika.
Jos musta voittaa, lupaan minä heti yhtyä piispanne Konrad Bitzin kera
Kristian Oldenburgilaisen kuninkuutta kannattamaan. Samoin lupaatte te,
jos valkea voittaa, yhtyä minuun ja tervehtiä ilolla ... huomatkaa,
Dominus Bartholomaeus, oikealla, rehellisellä sydämen-ilolla, Kaarle
Knuutinpoika Bondea ainoaksi lailliseksi hallitsijaksenne, sekä olla
hänestä enää mitään kurjia kulkupuheita uskomatta. – Kuinka on?
Suostutteko?

BARTHOLOMAEUS nyykähyttää päätään.

SÄRKILAHTI: Hyvä. – Shak!

BARTHOLOMAEUS siirtää.

SÄRKILAHTI: Shak!

BARTHOLOMAEUS siirtää.

SÄRKILAHTI: Mitä te aiotte? Te uhraatte juoksijan? – No niin, minä otan
kyllä, niitä tarjotaan. (Ottaa juoksijan.) – Ah!

BARTHOLOMAEUS ottaa kuningattaren.

SÄRKILAHTI: Siinä menetin minä kuningattareni. – Mutta minä saan
uuden... Katsokaa: minun talonpoikani tuolla ovat jo pitkälle ehtineet.
(Pelaavat hetken aikaa äänettöminä. Kynttilät hämärtyvät. Kulkuset
kilahtavat pihalla jälleen. Koira haukkuu. Kuolema, viikatemiehen
haamussa, ilmestyy ovensuuhun.)

BARTHOLOMAEUS nousee.

SÄRKILAHTI (katsoo häneen kummastuneena): Kuinka? Voitteko pahoin?

BARTHOLOMAEUS viittaa ovelle päin.

SÄRKILAHTI: Mitä? Te aiotte lähteä? Mahdotonta! Kesken peliä? Tätä ei
ole vielä koskaan meidän shakkitoveruutemme aikana tapahtunut.

BARTHOLOMAEUS hymyilee surullisesti.

SÄRKILAHTI: Te voitte siis todellakin pahoin? Mutta eihän teidän
sentähden toki liene pakko yön selkään lähteä... (Hymyilee
leikillisesti.) Myöntäkää, että tuo minun viimeinen siirtoni oli omiaan
saattamaan vatsanväänteitä teille. Niin, niin, te pelkäätte Kristian
Oldenburgilaisen puolesta...

BARTHOLOMAEUS tekee avuttoman liikkeen.

SÄRKILAHTI: Että te voitte hiukan pahoin, sen voin minä ymmärtää. Mutta
että te voisitte niin pahoin, että me emme voisi jatkaa peliä, sitä
minun, suokaa anteeksi, Dominus Bartholomaeus, on luvalla sanoen vaikea
ymmärtää... Kuinka? Jättää kesken shakkipeli? Mitä te ajattelettekaan?
– Tiedättekö, rakas ystäväni, jos minä olisin teidän sijassanne,
nousisin minä vaikka kuolinvuoteeltani pelaamaan vielä viimeisen pelin
teidän kanssanne. (Kuoleman viikate kohoaa vitkalleen.)

BARTHOLOMAEUS astuu tuskallisena askeleen ovelle päin.

SÄRKILAHTI: Kuinka? Te aiotte todellakin lähteä? – (Tyytymättömänä.) Te
olette siis sairas? Mutta jos te olette niin sairas, teidän on paras
jäädä tänne yöksi.

BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään.

SÄRKILAHTI: Te ette tahdo? Sallikaa minun sanoa teille: teidän lähtönne
näyttää sangen merkilliseltä. – No niin, minä tahdon uskoa, että joku
äkillinen pahoinvointi on kohdannut teitä. Mutta jos te vielä olette
niin voimissanne, että te ylipäänsä jaksatte lähteä pappilaan, pyydän
teitä uhraamaan vielä edes viisi minuuttia minulle ja shakkipelillemme.

BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään, osoittaa tuntilasiin.

SÄRKILAHTI: Kolme minuuttia! Minä omasta puolestani lupaan siirtää
nopeasti.

BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään.

SÄRKILAHTI: Kaksi minuuttia!

BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään.

SÄRKILAHTI: No, minuutin te voitte ainakin myöntää minulle? Tahdon
todistaa olevani oikeassa.

BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään yhä hätäisempänä.

SÄRKILAHTI: Ettekö sitäkään? – (Yhä suuttuneempana.) Huomatkaa: minä
pyydän meidän vanhan shakkitoveruutemme nimessä. Ja minä sanon, että
ellette te, Dominus Bartholomaeus, nyt heti myönnä itseänne voitetuksi,
on tämä oleva viimeinen peli, mikä minulla on kunnia pelata teidän
kanssanne.

BARTHOLOMAEUS nyykähyttää päätään hänelle.

SÄRKILAHTI: Te myönnätte? (Ystävällisesti.) Niin, teidän asemanne oli
todellakin epätoivoinen. Katsokaa itse: siitä ei ole enää mitään
pelastusta.

BARTHOLOMAEUS kumartaa jäähyväisiksi.

SÄRKILAHTI (tarttuen hänen käteensä): Te ette siis tahdo jäädä yöksi
meille? – Mitä? Teidän kätenne on jääkylmä! Dominus Bartholomaeus... Ja
teidän silmänne sulkeutuvat! Te horjutte, te kaadutte ... sallikaa
minun tukea teitä.

BARTHOLOMAEUS nojaa häneen.

SÄRKILAHTI (kasvavalla kauhulla): Herra Jumala! Tehän olette kalman
kalpea kasvoiltanne. Jaksatteko puhua enää? Mitä? Ettekö? Teidän
huulenne sinestyvät... Te kuolette, te olette jo kuollut. Teidän
sydämenne ei lyö enää. Ah! Nyt vasta huomaan: ettehän ole koko aikana
puhunut sanaakaan!

(Kuoleman viikate välkähtää. Näyttämö pimenee. Dominus Bartholomaeus
ja Särkilahti katoavat. Kulkuset kilisevät ulkona. Koira haukkuu.
Sitten hetkisen syvä hiljaisuus.)

KARKELO JA PANTOMIIMI.

Juhlamarssi raikahtaa. Neljä asemiestä, soihdut peitsenkärjissä, astuu
sisälle ja asettuu kuhunkin huoneen neljään nurkkaan. Heidän jäljestään
neljä ritaria asettuen heidän vierelleen, niin että ovensuusta
näyttämö-partaasen kummallekin puolen huonetta kaksi riviä muodostuu.
Jälleen sisälle neljä airutta, jotka asettuvat ritarien vierelle.
Kaikista edellisistä on kaksi mustaa, kaksi valkeata. Mustat ovat
asettuneet oikealle, valkeat vasemmalle, asemiehet (tornit)
äärimmäisenä.

Airuet puhaltavat torviinsa, Valkea kuningas ja valkea kuningatar
tulevat ja asettuvat valkean rivin keskikohdalle, kaikkien ritarien
syvästi kumartaessa. Airuet puhaltavat jälleen. Musta kuningas ja musta
kuningatar tulevat ja asettuvat oikealle edellisiä vastapäätä.
Kuninkaat tervehtivät toisiaan miekoillaan.

Kuninkaiden jäljestä kahdeksan paria talonpoikaisrahvasta, poikia ja
neitoja, neljä mustissa, neljä vaaleissa puvuissa; asettuvat kahteen
riviin edellisten eteen. – Kansan karkelo.

Talonpoikais-parit hajaantuvat. Mustat ja valkeat asemiehet vaihtavat
paikkojaan. Airuet rientävät edes takaisin näyttämöllä saattaen sanoja
kuningasten ja ritarien välillä. Ritarit astuvat esiin. – Miekkatanssi.

Osa esiintyvistä on siirtynyt perälle. Rivit ovat harvenneet, jälelle
on jäänyt vain joku asemies, ritari ja rahvaan edustaja. Mustia seisoo
vaikeiden puolella ja valkeita mustien. Hetkisen näyttää täydellinen
hajaannus ja sekasorto vallitsevan. Kuninkaat ja kuningattaret astuvat
esiin. – Menuetti.

Valkea kuningatar pyörtyy. Hänen kruununsa putoaa. Ritarit ja asemiehet
rientävät häntä tukemaan, valkea kuningas näkee valkean
talonpoikaistytön mustien äärimmäisellä sivustalla oikealla, kruunaa
hänet entisen kuningattaren kruunulla ja jatkaa tanssia taukoamatta.
Kansa puhkeaa riemuhuutoihin. – Soihdut sammuvat, näyttämö pimenee.
Koira kuuluu ulkona haukkuvan harvakseen.

Näyttämö valkenee. Kynttilät palavat kuin kuvaelman alussa.
Särkilahden herra istuu shakkilautansa ääressä, pää kätten varaan
torkahtaneena. Kirves astuu sisälle kiireesti.

KIRVES: Herra Niilo! Herra Niilo! Herätkää! Tulen juuri pappilasta...

SÄRKILAHTI (herää huudahtaen): Dominus Bartholomaeus! – Missä hän on? –
Luulen hiukan uinahtaneeni.

KIRVES: Dominus Bartholomaeus on kuollut.

SÄRKILAHTI: Kuinka? Hän kuoli todellakin? Hän ei siis ehtinyt kotiin?

KIRVES (katsoo häneen): Minä en ymmärrä, mitä herra Niilo tarkoittaa.
Tietysti hän kuoli kotiin. Dominus Bartholomaeus ei ole ollenkaan
liikkunut tänä päivänä huoneestaan.

SÄRKILAHTI: Mitä te sanotte? Ei liikkunut! Mahdotonta! Hän oli täällä!
Hän pelasi minun kanssani.

KIRVES: Milloin?

SÄRKILAHTI: Nyt juuri. Mutta sitten kohtasi äkillinen pahoinvointi
häntä...

KIRVES (vakavasti): Te olette nähnyt näkyjä, herra Niilo. Dominus
Bartholomaeus ei pelaa koskaan enää. Hän on kuollut. Kuollut omassa
vuoteessaan.

SÄRKILAHTI: Kummallista! – Voitteko sanoa, millä hetkellä hän kuoli
siis?

KIRVES: Hän veti viimeisen henkäyksensä juuri lähtiessäni pappilasta.
Tulen suoraan sieltä. – Muuten on minulla tärkeitä uutisia kerrottavana
teille, herra Niilo.

SÄRKILAHTI (kuin itsekseen): Kummallista! Kuinka voi kuolla kesken
kerran alotetun shakkipelin? – (Kuin heräten.) Mutta kenen kanssa minä
pelasin sitten? Kuka istui tuossa minua vastapäätä? Kuka siirsi! Tehän
näette itse: peli on keskeneräinen.

KIRVES: Te olette pelannut yksin tahi hänen haamunsa kanssa, herra
Niilo. – Mutta minä en tuo teille terveisiä vain pappilasta, mutta myös
Turusta ja Tukholmasta. Poikani palasi tänä aamuna sieltä ja minä
riensin heti teidän kanssanne neuvottelemaan...

SÄRKILAHTI (häntä kuulematta): Hän nousi siis todellakin
kuolinvuoteeltaan! Hän tahtoi tulla vaikka haudan tuolta puolen,
täsmällisesti, täyttämään lupaustaan. Uskollinen Dominus
Bartholomaeus...

KIRVES: Herätkää, herra Niilo, herätkää! Te puhutte itseksenne, te
näette olemattomia. – Kuunnelkaa minua! Asia koskee koko Suomen aatelia.
Kaarle Knuutinpoika on lähtenyt Raaseporista...

SÄRKILAHTI (säpsähtäen): Mitä?

KIRVES: Hän on nyt juhlallisesti julistettu Ruotsin kuninkaaksi.
Eerikki Akselinpoika Tott on luopunut valtionhoitajan virasta ja saanut
koko Suomen läänityksekseen. Kristian Oldenburgilaisen pyyteet Ruotsin
kruunuun nähden ovat ijäksi rauenneet.

SÄRKILAHTI (kuiskaten): Ja tuo nainen?

KIRVES: Kuka?

SÄRKILAHTI: Kristiina Abrahamintytär?

KIRVES: On seurannut Kaarle Knuutinpoikaa Tukholmaan. Sanotaan hänellä
olevan hyvät toiveet valta-istuimelle.

SÄRKILAHTI: Niinkö? – (Kuin itsekseen.) Dominus Bartholomaeus! Siinä
tapauksessa lienee parasta, että julistamme remis'ksi tämän pelin.

    (Kaataa shakkipelin. Samassa retkahtaa hänen päänsä taaksepäin.
    Hän kuolee ja jää jäykistyneenä nojatuoliinsa istumaan.)

KIRVES (kumartuen hänen ylitsensä): Herra Niilo! Herra Niilo! – Kuollut.
Suuri shakkimestari tuolla ylhäällä on siirtänyt samalla aikaa laudan
ulkopuolelle vanhat vastapelaajat.

    (Ristii kätensä äänettömään rukoukseen. Katoolisen kuorolaulun
    sävel näyttämön ulkopuolelta täyttää ilman.)

Esirippu.

KIRKON VIHOLLINEN

3-näytöksinen näytelmä

(Naamioita VI, 1911)

HENKILÖT:

PONTUS MARTTILA, sotarovasti.
TYYNE, hänen tyttärensä.
ANTTI TERÄKSINEN, insinööri.
ELIAS, hänen isänsä.
JOHANNA, hänen äitinsä.

Aika: nykyinen. Paikka: pappilan torppa eräässä suomalaisessa
"keisarinpitäjässä".

Näyttämö esittää torpanpihaa. Vasemmalla asuinrakennus eteisineen,
johon ovi vasemmalta taka-alalta. Oikealla aittarakennus, talli y.m.
ulkohuoneita, kaikki jotenkin rapistuneita. Pirtin perälasin alla
vasemmalla etualalla suuri orjantappurapensas täydessä kukassaan, sen
varjossa pöytä, puutarhasohva ja pari tuolia. Perällä taketti-aita ja
portti, josta pääsy poikki taka-alan kulkevalle maantielle. Maantien,
toisella puolen pari viljeltyä peltosarkaa, perunamaa ja sen takana
pieni, sumuinen metsälampi, synkän korpikuusikon kaartamana.
Jättiläiskokoinen pihlaja taketin vieressä oikealla taka-alalla. Sen
alla penkki. Taketti ja asuinrakennus ovat joskus maailmassa olleet
maalatut punaisiksi.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

On juhannuslauantai. Aurinko paistaa vinoon lammen yli. Esiripun
noustessa istuu Johanna tuvan portailla ja kutoo sukkaa, vilkaisten
aina välillä maantielle. Hän on pieni, kyyryselkä eukko, silmät
kirkkaat, kasvoilla lempeä kajastus. Liikkuu hiukan vaivaloisesti,
mutta kuitenkin kapperasti.

Etäistä kirkonkellojen kaiuntaa. Johanna kuuntelee, panee pois
sukankutimensa, ristii kätensä ja vaipuu hetkeksi hiljaiseen
rukoukseen. Nousee, menee maantielle ja tähystelee oikealle.

Elias tulee pirtistä ja aikoo pihan poikki. Hän on jo haudan
partaalla oleva vanhus, tukka pitkä ja keritsemätön, päällään likainen,
rikkinäinen paita, jalassa hurstihousut ja virsut.

JOHANNA: Aiotko vielä pajaan?

ELIAS: Minnekäs minä! – (Aikoo jatkaa matkaansa.) Mitäs sinä siellä
maantiellä killistelet?

JOHANNA: Ilman minä vain! kun kuuluvat tulevan tänne pappilasta
juhannus-yötä valvomaan. Rovasti ja muut.

ELIAS: Vai tulevat. – Ryökkynäkö se lähetti sanan?

JOHANNA: Sehän se kävi tässä itse puolenpäivän korvissa. – Ja toi se
vähän tuomisiakin, niin että päästään tästä taas viikko pari
eteenpäin...

ELIAS: Vai toi. – (Hymyillen salaperäisesti.) Ei olisi tarvinnut enää
tuoda. Se on valmis näet.

JOHANNA: Mikä?

ELIAS (viitaten peukalollaan oikealle): Sepähän se... Tuo tuolla
pajassa...

JOHANNA: Ikiliikkuja! (Lyö kätensä lääpästyneenä yhteen.)

ELIAS (sanomattomalla ylpeydellä): Minun ikiliikkujani. – Taikka ei
oikeastaan aivan valmis...

JOHANNA: Vai ei vielä aivan valmis. (Hänen henkinen jännityksensä
laukeaa kokonaan.) Vai ei aivan!

ELIAS: Ei aivan, mutta melkein. Nyt ei siitä puutu enää muuta kuin yksi
pikkuruinen...

JOHANNA (huokaisten): Siitä on aina puuttunut joku pikkuruinen. Ei
taida tulla siitä valmista meidän ijällämme. (Aikoo pirttiin.)

ELIAS: Ei, elähän mene! – Se on jo valmis, kun sanon sinulle. Se on jo
niin valmis, että sen kehtaa kyllä näyttää herroille jos
narreillekin.

JOHANNA: Niin valmis se on tainnut monta kertaa olla.

ELIAS (kiivaasti): Ei näin valmis vielä milloinkaan! – (Tyytyväisenä.)
Nyt se käy kuin rasvattu. Ja nyt se saa olla minun kohdaltani.

JOHANNA: No, Luojan kiitos! Se on sitten valmis?

ELIAS: Valmis myötäväksi. Täytyy vain varoa, etteivät ota
polkuhinnasta. – (Hymyilee tyytyväisenä.) Nyt meistä tulee rikkaat,
eukko, rikkaat...

JOHANNA: Jospa tulisikin kerran ennen kuolemaansa! On tuota ollut tässä
köyhyyttäkin. (Huokaisten.) Toisten armoilla on eletty.

ELIAS: Nyt saavat toiset ruveta elämään meidän armoillamme. Sillä se on
sellainen koje, että se käyttää kaiken maailman tehtaat ja myllyt.

JOHANNA (hiljaisesti): Ei taideta sitten enää Jumalaa tarvitakaan.

ELIAS: Että häh?

JOHANNA: Ilman minä vain, kun se koko maailman pyörittänee... Mitäs
sinä sitten vielä sinne pajaan, kun se jo lie valmis?

ELIAS (melkein hellästi): Minä sitä vain vähän putsaan ja puleeraan. –
Ja huomen-aamulla minä lähden kaupunkiin.

JOHANNA: Sinä? Kaupunkiin?

ELIAS: Tietysti. Et suinkaan sinä usko, että herrat tulevat sitä täältä
jalansyten ostamaan. Eivätkä osaakaan tulla. Kyllä minun itseni täytyy
se viedä ja näyttää heille.

JOHANNA: Etköhän kuitenkin ensin näyttäisi rovastille?

ELIAS (ylenkatseellisesti): Ei rovasti ymmärrä tällaisia asioita.
Viisaammat miehet siinä olla pitää. – (Kuin itsekseen.) Antti kun
olisi...

JOHANNA: Antti on Amerikassa. Eikä taida sieltä tullakaan meidän
ijillämme. (Pyyhkäisee salaisen kyyneleen silmäkulmastaan.)

ELIAS: Antti tulee, tulee kyllä. – (Hiljaa.) Sitä varten hän on
Amerikaan mennytkin... Ja sitä varten hänet on kouluun lähetetty...

JOHANNA: Että mitä varten?

ELIAS: Että oppimaan... Että tulisi isän avuksi... Että osaisi panna
paikalleen sen pienen pikkuruisen, joka puuttuu siitä...

JOHANNA: Siitä puuttuu siis kuitenkin jotakin?

ELIAS (häntä kuulematta): Jos olisin nuorempi mies, laittaisin sen
itse. – Mutta on se hyvä näinkin, hyvä näinkin... (Hymyillen
salaperäisesti.) Kyllä minä ymmärsin, mitä varten Antti Amerikaan
lähti. Lähti tietoa tietämään.

JOHANNA: Kyllähän tuo tiedetään, mitä varten se sinne lähti. Kun
ilkesikin, mokoma, riitautua rovastin kanssa...

ELIAS: Niin, mutta miksi hän riitautui?

JOHANNA (alakuloisesti): Vielä kysyt, vaikka koko kyläkunta siitä
juorusi! – (Äkeästi.) Että ilkesikin, herja, ruveta hyväntekijänsä
tyttöä riijastelemaan!

ELIAS: Ne on vaan niitä kylän kulkupuheita. Mutta jos tulee siitä
kysymys, minkä vuoksi Antti rovastin kanssa riitautui, niin sen asian
minä kyllä tiedän paremmin kuin kylän akat.

JOHANNA: No minkä vuoksi?

ELIAS: Ei näet voinut sietää tuon miehen typeryyttä.

JOHANNA (lyö kahta kämmentään): Niin rovastin?

ELIAS: Juuripa rovastin. – (Nauraa hekottelee.) On siinäkin pökkelö
miehekseen. Herran palvelija on olevinaan eikä käsitä tuon taivaallista
ijäisyyden asioista.

JOHANNA (kokonaan ällistyneenä): Niin rovasti?

ELIAS: Ka, eikö sinulla ole korvia päässäsi, kun puhuu...! (Nauraa
hekottelee edelleen.) Minunkin on pitänyt monta kertaa suuttua sille
miehelle. (Viekkaasti.) Mutta minä en ole näyttänyt sitä.

JOHANNA: No, sen minä sanon! Sitä vielä olisi puuttunut! – Mihin me
olisimme joutuneet ilman rovastin väkeä, joka tässä on vuosikymmenet
hellinyt ja vaalinut meitä? Maantiellä me oltaisiin, vaivaishuoneella
me oltaisiin...

ELIAS (viekkaasti): Juuripa siksi. Täytyy olla viisas, viisas, eikä
nostaa nokkaansa, ennen kuin koivet kannattavat. – Enkähän minä
rovastista mitään pahaa sanokaan.

JOHANNA: Vai et! Kun toinen tuossa pelkkää hyvää tekee...

ELIAS: Hyvähän rovasti on ollut meille, hyvä. Ja välikappalehan hän on
Jumalan kädessä. On vainkin, vaikka hän ei Jumalasta paljoa tiedä.

JOHANNA: Aina yhtä paljon kuin sinäkin, jumalaton! Pitäisit pyhänä edes
hänen lepopäivänsä, kun kuuluivat jo soittavan juhannusta.

ELIAS: Ei jouda, eukkokulta, ei jouda. Enkähän minä ole joutanut niitä
vuosikymmeniin pitämään... Mutta huomenna levätään, huomenna.

JOHANNA (korjaa muutamia roskia pihalta): Ei taida se huomen koskaan
koittaa sinulle. – Samaa sinä olet joka lauantai-ilta sanonut.

ELIAS: Nyt se koittaa. Nyt se alkaa minun pitkä lepopäiväni. – (Kuin
itsekseen.) Minulla on omat aavistukseni.

JOHANNA: Panisit edes puhtaan paidan päällesi, kun vieraitakin tulee.
Ja on siellä löylyä saunassa, kun kylpeä tahtonet.

ELIAS: Työmies on työnsä näköinen. Kyllä kylvetään, kyllä puhtaisiinkin
pukeudutaan. Enkähän minä muuta kuin vähän käväisen pajassa. – Aih!
(Aikoo oikealle, pysähtyy äkkiä, kopaisee kädellä rintaansa ja vaipuu
hiljaa valittaen aitan portaille.)

JOHANNA: Ka, mikä sille nyt tuli? – (Rientää hänen luokseen.) Kuolee se
siihen paikkaan.

ELIAS (vaivaloisesti): Ei hätää, eukko, ei hätää. Rinnasta vain otti
niin kummasti. – Kyllä se menee ohi...

JOHANNA: No, kaikkiakin! – Olisi täällä vielä tippa sitä konjakkia,
jonka rovasti viime jouluna lähetti tänne.

ELIAS: Se on jo ohi. – (Nousee suurella ponnistuksella.) Ei se kuolema
kutsumatta tule. Kuolema tulee silloin kun kuoleman aika on.

    (Menee oikealle. – Johanna katsoo tuokion hänen jälkeensä, pudistaa
    päätään ja menee pirttiin. – Hetken perästä Tyyne ja Antti
    oikealta taka-alalta.

    Tyyne, ylioppilaslakki päässään, puettuna keveään kesäpukuun.
    Antti, jonka puku on englantilaisen matkailijan, on pitkä, reipas
    nuorukainen, sangen amerikalaistunut myös ulkomuodoltaan.

    Tulevat tietä pitkin vilkkaasti keskustellen. Tyyne pysähtyy,
    osoittaa lammelle ja nojaa häneen uneksien.)

TYYNE: Antti! Miksi puhuit sinä äsken minulle niin?

ANTTI: Kuinka?

TYYNE: Niin kylmästi ja sydämettömästi.

ANTTI: Mistä minä puhuin sitten?

TYYNE: Isänmaastasi. Olkoon se kurja ja köyhä, onhan se kuitenkin sinun
oma ihana syntymämaasi.

ANTTI: Epäilemättä. Mutta sinäkin puhuisit niin, jos olisit kerran
nähnyt maailman, oikean avaran maailman aukeavan alla silmiesi.

TYYNE (ylenkatseellisesti): "Suuren maailman!"

ANTTI: Juuri niin: suuren maailman! – (Tarttuu hänen käteensä
innokkaasti.) Tyyne! Sinä et tiedä, mitä on elämä siellä kaukana Lännen
maassa!

TYYNE (katsoo häneen): Onko se sitten niin ihanaa?

ANTTI: On, sillä se on elämää työssä ja toiminnassa. Siitä te ette
täällä kotona tiedä mitään. Te nukutte.

TYYNE: Myöskin täällä tehdään työtä.

ANTTI: Niin, mutta allapäin ja pahoilla mielin, kuten sinäkin nyt
olet. – Olethan surullinen? (Tahtoo kohottaa leuasta hänen päätään.
Tyyne painaa päänsä itsepintaisesti alas.)

TYYNE: Enpäs ole.

ANTTI: Oletpas. – (Hyväilee hänen kättään.) Teiltä puuttuu työn ilo,
tarkoitan: ainoa, mikä on suotu ihmiselle.

TYYNE (kohottaa silmäluomensa): Ainoako?

ANTTI: Anteeksi. En nyt lemmen iloja ajatellut.

TYYNE: Etkä suruja.

ANTTI: Ne ovat pilviä, jotka päivän ohi vaeltavat. Eikö totta? (Vie
hänen kätensä huulilleen.)

TYYNE (vetää kätensä pois): Tarkoitat: niille me emme mahda mitään?

ANTTI: Tarkoitan: niitä kumpiakin kylvää kohtalo meille ilman omaa
syytämme ja ansiotamme.

TYYNE: Näyttää siltä kuin tahtoisit siirtää rakkauden kokonaan pilvien
tuolle puolen.

ANTTI (hymyillen): Eikö totta: se kuuluu taivaan valtakuntaan? (Tahtoo
suudella häntä. Tyyne kääntää kasvonsa pois.)

TYYNE: Samoin kuin aiot siirtää itsesi meren tuolle puolen?

ANTTI: Sinne me matkustamme yhdessä. En ilman sinua. (Seisovat
portilla, katsovat silmiin toisiaan. Tyyne pudistaa päätään hitaasti,
Antti nyökkää hänelle lempeästi, mutta päättävästi.)

TYYNE: Täällä on niin hiljaista.

ANTTI (vienosti): On. Niin hiljaista. Kuulee sykkivän oman sydämensä.

TYYNE: Eikö sitä ... aina ... siellä suuressa maailmassa kuule?

ANTTI: Ei aina. Siellä jyskävät koneet, siellä kalkkavat vasarat.
Siellä pauhaa elämän arkipäivä. – Täällä sitävastoin...

TYYNE (painautuen häneen): Eikö totta: täällä on ikuinen sunnuntai?

ANTTI: Juhla juhannuksen. – (Tulevat pihalle.) Täällä minä siis olen
syntynyt, tuossa on minun kotitupani.

TYYNE: Tuossa kivet, joilla kiikuit.

ANTTI: Tuolla lehdot, joissa liikuin. – (Katselee ympärilleen.) Kaikki
tuttua. Kaikki paikallaan. – (Karskimmin.) Kaikki vanhaa ja
rappeutunutta. (Tulevat etualalle.)

TYYNE: Ja tuosta lähtee oijustie, jota sinä aina ennen kuljit
pappilaan.

ANTTI (leikillisesti): Kaunis oijustie, kun täytyi joka askeleella
pysähtyä mansikoita poimimaan...

TYYNE: Minä sinun mansikkasi! – (Lyö kädelle häntä. Istuvat
puutarha-sohvalle vasemmalla etualalla. Antti suutelee äkkiä häntä.)
Sinä olet hullu.

ANTTI: Yhtä hullu kuin silloin.

TYYNE: Milloin?

ANTTI: Silloin kun kuljin tuota oijustietä. – Ei se ollut mikään
tavallinen tie mielestäni. Taivaan tie se oli, joka johti suoraan sinun
sydämeesi.

TYYNE (nauraen): Ja se päättyikin vain pappilan aidan taakse!

ANTTI: Niin. Mutta sinne tuli joka ilta eräs kaunis, mutta paha, hyvin
paha tyttö minua kohtaamaan.

TYYNE: Hän teki siinä hyvin ymmärtämättömästi. – (Keimaillen.) Mutta
oliko hän todellakin niin paha mielestäsi?

ANTTI: Oli. Kyllä hän oli hyvin paha. Toisinaan hän oli suorastaan
kiusata minut kuoliaaksi.

TYYNE: Todella?

ANTTI: Aivan varmaan. Vuoroin hän itki, vuoroin nauroi, vuoroin hän oli
oikein vihainen ja polki jalkaa, toisin vuoroin taas hän suuteli...

TYYNE (nopeasti): En minä suudellut sinua.

ANTTI: Et koskaan aidan takana, vaan vasta turvallisemmilla tienoilla,
lähdettyäsi minua takaisin kotimatkalle saattamaan.

TYYNE: Ja sitten saatoit sinä minut takaisin pappilaan.

ANTTI: Ja sinä taas minut takaisin tuonne metsän rajaan. – (Molemmat
nauravat.) Niin aina uudestaan ja uudestaan.

TYYNE: Kuin kaksi ikiliikkujaa!

ANTTI (hilpeästi): ... jotka panevat liikkeelle toisiaan! – Ikävä kyllä,
isäni ei tiennyt siitä mitään. Hän olisi nähnyt siinä jo toteutuneena
tuon elämänsä ajatuksen. (Selvää pajankalketta oikealta.)

TYYNE: Etkö usko, että hän juuri tällä hetkellä sitä toteuttaa?

ANTTI: Isä! – (Molemmat kuuntelevat.) Mikä suloinen soitanto minun
korvilleni! – (Sulkee silmänsä. Vaitiolo.) Todellakin, hän takoo
elämänsä suurta ajatusta.

TYYNE: Yöt päivät, yöt päivät...

ANTTI: Aret ja sunnuntait. – Nuo sävelet ovat minua halki elämäni
seuranneet. – (Vasaranäänet lakkaavat.) Kuinka? Kuulin, että hän olisi
kaiken kevättä kovin sairastellut?

TYYNE: Sairas hän on vieläkin, mutta ei hän silti malta tauota
mielityöstään. – (Nousee.) Menemmekö häntä tervehtimään?

ANTTI (painaa hänet takaisin istumaan): Ei, emme vielä. Emme tohdi
häiritä häntä. – (Kuin itsekseen.) Hänen on kiire, hän tahtoo saada
työnsä valmiiksi...

TYYNE: Kun kävin keväällä täällä, hän sanoi, että se olisi valmis
niinkuin täksi juhannukseksi.

ANTTI (kuten edellä): Kuoleman juhannukseksi, elämän suureksi
sunnuntaiksi. – (Hellästi.) Isä parka! Hän elää jo puoleksi
iankaikkisuudessa.

TYYNE: Hän minua melkein pelottaa. – (Vakuuttavasti.) Usko minua, Antti:
se mies tietää, mitä me muut emme tiedä.

ANTTI: Tietäjä oli hänen isänsä, tietäjä myös hänen isänsä isä. Ei
olisi ihme, jos hän näkisikin yhtä ja toista, mitä me muut emme näe.

TYYNE (leikillisesti): Siispä olet sinäkin tietäjän sukua, Antti!

ANTTI: Tiedän, mitä taidan, siinä kaikki. – (Synkistyen.) Käytännön
miehenä on minulle kuitenkin kiusallista ajatella, että niin paljon
henkistä tarmoa ja ruumiillista työkykyä on hänessä mennyt hukkaan...

TYYNE: Hukkaan? Oletko aivan varma siitä?

ANTTI: Tietysti hukkaan! Eihän voi keksiä ikiliikkujaa.

TYYNE (itsepintaisesti): Mutta entäpä sen voisi keksiä?

ANTTI: Hullutusta, kuten sen itsekin hyvin tiedät. Onhan nykyaikainen
tiede sen mahdottomuuden jo aikoja sitten sitovasti todistanut.

TYYNE: Sinä uskot siis niin sokeasti nykyaikaiseen tieteeseen?

ANTTI: En voi muuta, koska olen järkiolento. – (Tarttuu hänen käsiinsä.
Hilpeästi.) Siksi en elämässäni tulekaan keksimään muuta ikiliikkujaa
kuin sen, joka aikoinaan juoksi kesäiset yöt pappilan ja tämän torpan
väliä. – Mutta en tiedä, missä määrin isäsi mahtoi pitää tuosta uudesta
keksinnöstä.

TYYNE (nauraa): Ehkä hän ei pitänyt silloin. Nyt hän harrastaa kaikkea
edistystä.

ANTTI: Hänkö? – Eikö hän ole hirveän vanhoillinen?

TYYNE: Mikä erehdys! Ei meillä täällä Suomessa ole ketään vanhoillista.

ANTTI: Eikö? Eikö todellakaan? Ja minä kun luulin, ettei täällä muita
olisikaan! – Mihin he sitten ovat hävinneet?

TYYNE: Ketkä? Vanhoillisetko? – (Ylemmyydellä.) Suurlakko lakaisi heidät
kaikki pois.

ANTTI (koomillisella hämmästyksellä): Mihin? Mereen? Maan rakoon?

TYYNE: Heistä on kaikista tullut edistysmielisiä.

ANTTI: Ai, se minun olisi pitänyt arvatakin! – Ja sinun isäsi? Hän on
nyt myös edistysmielinen?

TYYNE: Epäilemättä. Oikeastaan hän on aina ollut sitä syvimmässä
sydämessään.

ANTTI (katsoo häneen): Niinkö? Siitä voi nyt olla eri mielipiteitä. –
(Kuin itsekseen.) Mutta hänhän on voinut muuttua, on ehkä
muuttunutkin...

TYYNE: Luonnollisesti hän on muuttunut, kuten kaikki täällä. Muuttunut
parempaan, tarkoitan.

ANTTI: Muuttanut pukuaan, tarkoitat. Onko hän vielä pappi?

TYYNE: Sekin kysymys! – Tietysti hän on.

ANTTI: Siispä hän ei ole muuttunut ollenkaan. (Pilkallisesti.) Sillä
onhan hän aina ollut edistysmielinen syvimmässä sydämessään. – Etkö
sanonut niin?

TYYNE: Kyllä. Mutta hän on nyt enempi oma itsensä. On itseään kohtaan
rehellisempi, tarkoitan.

ANTTI: Tarkoitatko, että hän ennen ei ollut sitä? Että hän vilpisteli
itsensä edessä, toisin sanoen?

TYYNE (hermostuneena): Äh, onpa sinusta siellä ulkomailla tullut oikein
sietämätön rikkiviisas! – Isä on hyvä. Joka suhteessa hyvä. Ettäs sen
tiedät nyt! (Kääntyy selin häneen.)

ANTTI: Hän on hyvä, senvuoksi että hän on sinun isäsi? Niinhän
tarkoitat?

TYYNE: Olkoon nyt sitten vaikka niin! – (Nousee nyreänä.) Minä en jaksa
riidellä sinun kanssasi. – (Menee yli näyttämön.) Enkä varsinkaan
isästä. (Pysähtyy pihlajan luo selin katsomoon. Vaitiolo. Antti nousee
ja seuraa häntä.)

ANTTI: Tyyne!

TYYNE (käännähtäen): Sillä onhan isä hyvä? Ethän sinä voi kieltää
sitä?

ANTTI: Epäilemättä hän on...

TYYNE: Siinäpä se! Nyt olit oikein kiltti.

ANTTI: ... hyvä tavallaan, tarkoitan. Kuten kaikki ihmiset. – Mutta ei
hyvä minulle.

TYYNE (hermostuneena): Joko sinä alat taas! – "Hyvä tavallaan!" – "Ei
hyvä minulle." – Mitä se on?

ANTTI: Hän on ollut aina musta pilvi minun taivaallani. – (Katsoo häntä
suoraan silmiin.) Sinä ymmärrät sen kyllä, jos tahdot ymmärtää.

TYYNE: Minä ymmärrän. (Hiljaisesti.) Sinä ajattelet vielä noita
entisiä.

ANTTI (päätään nyykäyttäen): Niin. (Istuu. Vaitiolo.)

TYYNE: Se on turhaa. Ei sinun ole tarvis enää niistä huolehtia.

ANTTI (hajamielisesti): Eikö?

TYYNE: Ei, ei, minä vakuutan sinulle. Hän on muuttunut.

ANTTI: Myöskin minä ... olen voinut hiukan muuttua ... tällä välin.

TYYNE (säpsähtäen): Mitä tarkoitat? – (Terävästi.) Kenties en enää
minäkään ole kyllin hyvä sinulle?

ANTTI: Tyyne! – (Vakavasti.) Kumpaa sinä rakastat enemmän meistä?
Minua vai isääsi?

TYYNE: Kuinka sinä olet hassunkurinen! – (Nauraa.) Oletko
mustasukkainen? Isälle?!

ANTTI (vakavasti): Saamme nähdä. Kenties minulla voi olla syytä siihen.

TYYNE: Aina hassumpaa! Onko minun ehkä teidän kahden välillä valittava?

ANTTI: Minä pelkään, että sinun on valittava.

TYYNE (hilpeästi): Milloin? Nyt heti?

ANTTI: Arvattavasti tänä iltana jo. – (Synkästi, kuin itsekseen.) Minä
puolestani en odota mitään hyvää tästä tapaamisesta.

TYYNE: Ja minä sanon, että minun sydämessäni on kyllä tilaa teille
molemmille.

ANTTI: Mutta jos nyt olosuhteet kuitenkin pakottaisivat sinut
valitsemaan?

TYYNE (säteilevästi): Silloin valitsisin minä... (Aikoo kietoa hänet
riemuiten käsivarsillaan, pysähtyy, miettii silmänräpäyksen ja
virkahtaa;) Ei, minä en valitse, minä en tahdo valita.

ANTTI: Siinäpä se. Sinä et tahdo.

TYYNE: Eikä minun ole tarviskaan. Sillä ettehän te ole vihollisia.
Ettehän te tahdo tappaa toisianne.

ANTTI: Kuka tietää. On ihmisiä, jotka pelkällä olemassa-olollaan
uhkaavat toisen olemassaoloa ... jotka eivät tule toimeen saman maan
kamaralla, tarkoitan.

TYYNE (hiljaa): Mitä silloin tapahtuu?

ANTTI: Silloin on toisen tai toisen heistä väistyttävä.

TYYNE: Sen, joka on liikaa?

ANTTI: Sen, joka on heikompi. Ja minä en voi olla heikompi. Minä en
voi tunnustaa itseäni heikommaksi milloinkaan.

TYYNE (katsoo syrjäkarein häneen): Aiot ottaa siis omasi voiman
oikeudella?

ANTTI: Tietysti, sikäli kuin minä olen voimakkaampi sinun sydämessäsi.
Mutta juuri sitä saatoit sinä minut äsken epäilemään.

TYYNE: Huomaan, että minun asiani on tehdä teidät kaksi ystäviksi. –
(Iloisesti.) Minä valitsen teidät molemmat. Ensin yhden, sitten
toisen... (Levittää käsivartensa.)

ANTTI: Tyyne!

TYYNE: Taikka molemmat yht'aikaa, miten vain katsot paremmaksi.

ANTTI: Tyyne: nyt meidän täytyy todellakin puhua kerran vakavasti
keskenämme. – (Tarttuu hänen käteensä ja johdattaa pihlajan varjoon
hänet.) Äiti!

    (Johanna ilmestyy tuvan portaille, päässään vanhanaikaiset
    sangattomat silmälasit, avattu postilla käsissään. Tähystää
    maantielle, istuu sitten portaille lukemaan.)

TYYNE (lämpimästi): Sinun äitisi, Antti!

ANTTI: Luuletko, että hän jo on huomannut meidät?

TYYNE: Tuskin. Hänen silmänsä hämärtävät jo vanhuuttaan.

ANTTI: Kuitenkin hän lukee jotakin?

TYYNE: On lukevinaan. Lasien avulla näet.

ANTTI: Jotakin hengellistä?

TYYNE: Jotakin, jonka hän mahtaa osata jo aikoja sitten ulkoa.

ANTTI (ankarassa sisällisessä liikutuksessa): Tuo kirja on kyllä tuttu
minulle. – Hän on harras uskovainen?

TYYNE: On. Hänen ainoa surunsa on, että hän ei jaksa enää kyllin usein
kirkkoon eikä Herran ehtoolliselle.

ANTTI (kuin itsekseen): Maammo parka! Kuinka hän on käynyt käppyrään! –
(Kääntyy pois salaten kyyneleitään). Minä en tiennyt...

TYYNE: Mitä et sinä tiennyt, Antti?

ANTTI: ... että hän oli niin vanhentunut. – (Hilliten liikutuksensa.)
Ei, ei kyyneleitä. – (Kuin itsekseen.) Suomen ilma tarttuu, se
tarttuu... (Hymyillen.) Anteeksi, Tyyne...

TYYNE: Antti! Etkö tiedä, että juuri tuollaisena enimmän rakastan
sinua?

ANTTI (miltei raivokkaasti): Mutta minä en tahdo itkeä, minä en tahdo!
– (Jälleen heltyneesti.) Ja kuitenkin, kun näen tuon harmaan pään, joka
niin usein on kehtoni yli kallistunut...

TYYNE: Niin: silloin, kun sinä olit pieni, Antti. – (Puristaa hiljaa
hänen kättään. Vaitiolo.) Huudanko hänelle?

ANTTI: Ei, älä vielä! Varro vähän! (Ottaa lakin päästään ja ristii
kätensä kuin rukoukseen. Tyyne katsoo kummastuneena häneen.)

TYYNE: Mitä nyt teet?

ANTTI: Luen hänelle äänettömän iltarukoukseni. – (Painaa lakin jälleen
päähänsä.) Nyt voit mennä ja puhutella häntä.

TYYNE (vienosti): Sinä muistat sen vielä?

ANTTI: Minkä?

TYYNE: Äitisi opettaman iltarukouksen?

ANTTI (hitaasti päätään pudistaen): En.

TYYNE: Kuinka? Kuitenkin sanoit sitä lukevasi.

ANTTI: Toisen, suuremman, korkeamman luin minä hänelle äsken.

TYYNE: Mikä voi olla äidin iltarukousta ihanampi?

ANTTI: Se, jonka elämä, ankara elämä itse on minulle opettanut. – Puhu
hänelle!

TYYNE (hymyillen): Pelkäätkö?

ANTTI: Eipä ilman. On kuin seisoisin temppelin esikartanossa.

TYYNE: Todella? Olethan aivan kalpea kasvoiltasi?

ANTTI: Poveni pakahtuu. Tämä hetki saa sydämeni oudosta hartaudesta
seisahtumaan. – Mene! (Lykkää hänet hiljaa äitiä kohden. Jää itse
pihlajan varjoon. Tyyne lähestyy Johannaa.)

TYYNE: Hyvää iltaa, Johanna. Terveisiä pappilasta.

JOHANNA: Ka, siinähän se ryökkynä... (Sulkee postillan, nousee horjuvin
polvin, niijailee.) Tervetulemaan. – Ja entäs pappa? (Kättelevät.)

TYYNE: Pappa jäi vielä vähän postia odottamaan. Mutta kyllä hän on
aivan kohta täällä.

JOHANNA: Niin aivan. – (Antti tulee esille pihlajan takaa.) Kukas se
onkaan tämä nuori herra?

TYYNE: Johanna ei tunne häntä todellakaan?

JOHANNA (tähystelee oudoksuen): E-en. Mitäpä minä. Lie pappilan
kesävieraita. – (Ilahtuen.) Vai jos lie hyvinkin se rovastin uusi
apulainen, jota minä en ole vielä nähnytkään?

TYYNE: Ei ole. – Johanna koettaa nyt muistella kuitenkin...

JOHANNA: En muista. Pitää antaa vanhalle anteeksi ... jos lienen
hyvinkin nähnyt jossakin. – Ei erota.

ANTTI (puoli-ääneen): Äiti!

JOHANNA: Jesus Kristus! – (Pudottaa postillansa hätääntyneenä, kyyristyy
ylös ottamaan, pyyhkii sitä koneellisesti kädellään, ja hätääntyy vielä
enemmän. Ojentaa vihdoin kätensä vavisten ja turvattomalla liikkeellä
tulijalle.) Onko se Antti?

ANTTI: Äiti! Äiti. (Sulkee hänet syliinsä. Tyyne kääntyy pois
liikutettuna. Vaitiolo.)

JOHANNA: Herra Jumala! Herra Jumala! Että minun vielä piti elää tämä
päivä!

    (Peittää kasvonsa esiliinallaan ja puhkeaa itkuun. Kääntyy takaisin
    tupaan menemään, Tyyne saattaa hänet sinne. Antti seuraa ovelle
    asti heitä.)

Esirippu

TOINEN NÄYTÖS.

    Antti taustassa nojaa portin pieleen katsoen iltaruskoista
    maisemaa, joka näytöksen kestäessä himmenee vitkalleen. Tyyne
    tulee tuvasta ja hiipii hänen vierelleen.

ANTTI: Kuinka äiti voi?

TYYNE: Hän istuu vain lautsan päässä ja itkee. Etkö tahtoisi mennä
häntä viihdyttämään?

ANTTI: Ilon kyyneleet eivät kaipaa lohduttamista. – (Tarttuu hänen
käteensä.) Mutta me kaksi! Meillä kahdella olisi mielestäni niin
sanomattoman paljon puhuttavaa.

TYYNE (vienosti): Pidätkö siis todellakin vielä vähän minusta?

ANTTI: Aina ja iankaikkisesti. – (Hymyillen.) Siinä suhteessa minä olen
todellakin patavanhoillinen. Mutta kaikissa muissa suhteissa...

TYYNE: Hyi, nyt sinä varmaan jälleen ajattelit isääni! Etkä kauniisti,
sen näin sinun silmistäsi.

ANTTI: Niistä näkyy vain rakkaus. – (Saattaa hänet pihlajan alle
istumaan.) Mutta mielestäni sinä nyt voisit kertoa minulle, millaiseksi
olet meidän, isäsi ja minun, tulevan kohtaamisemme tarkoittanut.

TYYNE (toimeliaasti): Kyllä. Kun sinä aamulla lähetit majatalosta
minulle tiedon, että olit saapunut kotiin...

ANTTI: Niin, mitä silloin ajattelit?

TYYNE: Ajattelin: nyt täytyy minun toimia nopeasti ja neuvokkaasti.
Sillä kaikesta päättäen hän ei aio tulla pappilaan.

ANTTI: Oikein arvattu: en ennen kuin olisin tavannut sinut. Sillä
täytyihän minun tietää, oliko minulla ylimalkaan mitään tekemistä
siellä.

TYYNE (pyörittäen sormeaan): Etkö häpeä, Antti?! – Mutta siksi minä en
virkkanut isälle mitään sinun tulostasi...

ANTTI: Hän ei siitä vieläkään tiedä mitään?

TYYNE: Ei. Kuitenkin täytyi teidän kahden tavata toisenne. – (Hyväillen
hänen kättään.) Siksi ajattelin, että olisi parasta, jos tapaisitte
täällä toisenne.

ANTTI: Siinä teit hienotunteisesti.

TYYNE: Näin minä ajattelin: täällä seisot sinä kotikamaralla, täällä
voit sinä kohdata ketä hyvänsä pystypäin.

ANTTI: Niin. Sillä vaikka tämä torppa onkin pappilan maalla...

TYYNE: Jumalan kirkkaan taivaan alla täällä seisot.

ANTTI: Senkin ovat papit ja piispat meiltä tuhrineet! – Mutta olkoon
menneeksi! Kiitän sinua, että näin heti johdatit yhteen meidät.

TYYNE: Eikö totta, täytyihän kaiken kuitenkin tulla selväksi teidän
välillänne?

ANTTI: Juuri niin. Tuossa, kruunun maantiellä, voin ainakin vapaana
miehenä kohdata hänet.

TYYNE: Miksi maantiellä?

ANTTI: Siksi, että se on kaikkien oma. Siksi, että seisomme siinä
puolueettomalla alueella.

TYYNE: Antti!

ANTTI (jyrkästi): Me kaksi. Isäsi ja minä. Sotarovasti Pontus Marttila
ja konerakentaja Antti Teräksinen.

TYYNE: Tuohan kuulostaa melkein taisteluunvaatimukselta. Et suinkaan
aio heti rakentaa riitaa hänen kanssaan?

ANTTI: En. Minä en vaadi häneltä mitään muuta kuin sinua. – (Kiertää
hänet käsivarrellaan.) Tänne ei siis tule ketään muita kuin isäsi?

TYYNE: Ei. Ei täällä ole enää moneen vuoteen ollut muita ketään.

ANTTI: Mutta pitäjän nuoriso? Missä se piileksii?

TYYNE (surumielisesti): Ei täällä ole enää mitään nuorisoa. Vanhat
herraskartanot ovat autioituneet, uusien tulokasten kanssa ei isä
viitsi seurustella.

ANTTI: Hän on ylpeä. Hän on ylimys viimeiseen hengenvetoonsa asti. –
Mutta kenen kanssa hän sitten seurustelee?

TYYNE: Ei juuri kenenkään. Hän on mieluummin yksin. Yksin
kirjastossaan. Hän sanoo, että hän ei kuulu tähän aikakauteen.

ANTTI: Sanooko hän niin? Hyvä, että hän huomaa sen. Sillä
kirkkoruhtinas hän on, jollaiset ovat mahdollisia ainoastaan niin kauan
kuin on kirkon orjia olemassa.

TYYNE (hiljaisesti): En tiedä. Minusta hän on suurin ja ihanin mies,
minkä olen nähnyt ... tietysti lähinnä sinua, Antti.

ANTTI: Hyvä, että lisäsit sen. – (Vaitiolo.) Muistatko, kuinka te,
pitäjän vallasväki, tulitte ennen joka juhannus tänne eväinenne?

TYYNE: Ja kuinka sinä menit piiloon etkä tahtonut tulla edes
tervehtimään! Miksi et?

ANTTI: Siksi, että häpesin, sillä olin jo silloin rakastunut sinuun. –
Ja siksi, että minä jo silloin vihasin teitä...

TYYNE: Meitä? Minuakin?

ANTTI (lennokkaasti): En sinua, sillä sinä olit minulle ilmestys
taivaan korkeudesta. – (Hillityllä äänellä.) Mutta noita muita,
päiväperhoja...

TYYNE: Päiväperhoja?

ANTTI: Kaikkia, joilla oli paremmat vaatteet kuin minulla,
lois-eläimiä, jotka söivät parempaa ruokaa kuin minä,
vahinkohyönteisiä...

TYYNE: Lois-eläimiä? Vahinkohyönteisiä? – Kenestä puhut?

ANTTI (pidätetyllä raivolla): Puhun herrasväestä. – Ja heidän
lapsistaan! – (Hampaittensa välistä.) Niitä minä enin vihasinkin.

TYYNE: Mutta miksi?

ANTTI: Siksi, että heillä oli hienompi hipiä kuin minulla, ja keveämpi
käytös, ja sirommat kasvonpiirteet. Siksi, että he olivat kuin kukkaset
kedolla, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää...

TYYNE: Mutta Antti!

ANTTI (kuten edellä): Minä sain tehdä työtä aamusta iltaan! Minä
sain ansaita leipäni jo koulupoikana! – Mutta nuo prinssit isiensä ja
äitiensä armosta...

TYYNE: Antti!

ANTTI: ... nuo prinsessat kaikkivaltiaan rahan voimasta...

TYYNE: ... olivathan he viattomia. Eiväthän he olleet itse määränneet
vanhempiaan.

ANTTI (jyrkästi): En minäkään ollut itse määrännyt omia vanhempiani.

TYYNE: No niin?

ANTTI: Kuitenkin minä sain tuntea katkerasti olevani vain torpan poika.
(Vaitiolo.)

TYYNE: Ne ovat kohtalon salaisuuksia. Ne ovat luojan töitä. – Miksi
syyttää niistä ihmisiä?

ANTTI (kiivaasti): Luoja ei ole luonut herroja ja talonpoikia! Luoja on
luonut vain ihmisiä. Ja sitäpaitsi: jos vihaan heitä ja heidän
lapsiaan, en tee muuta kuin mitä käskee heidän jumalansa.

TYYNE (hämmästyneenä): Mikä jumala?

ANTTI: Juutalaisten jumala, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten
päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...

TYYNE: Jätä siis kosto hänelle!

ANTTI: Hän on sanonut myös: silmä silmästä ja hammas hampaasta. – Ja
vielä hän on sanonut: millä mitalla te mittaatte, sillä pitää myös
teille mitattaman!

TYYNE: Antti! Eihän sinusta vain ole tullut ateisti?

ANTTI: Miksi sitä kysyt?

TYYNE (huolestuneesti): Isä ei kärsi ateisteja. Vaikka hän näet onkin
edistysmielinen mies, hän on kuitenkin pappi...

ANTTI: "Edistysmielinen pappi!" – (Päätään pudistaen.) Se kuuluu niin
kummalliselta.

TYYNE: Kuinka niin?

ANTTI: Sama kuin sanoisit: kylmä tuli tai kuuma jää. – Ne kaksi ovat
toistensa vastakohtia.

TYYNE (innokkaasti): Eipä suinkaan. Siitä näkyy, kuinka vähän sinä itse
asiassa ymmärrät olojamme. – (Toimekkaasti.) Meillä on paljon
edistysmielisiä pappeja täällä Suomessa...

ANTTI: Niitä on kautta maailman nykyaikaan. Mutta juuri he ovat meidän
pahimmat vihollisemme.

TYYNE: Kenen viholliset?

ANTTI: Meidän. Sinun ja minun. Kaikkien todella vapaiden henkien,
kaikkien todella perinjuuristen yhteiskunta-parantajien.

TYYNE (ihmetellen): Vanhoillinen pappi olisi siis parempi sinusta?

ANTTI: Hän on parempi, siksi että hän on pahempi. – Pahempi omalle
asialleen, tarkoitan. Vanhoillinen pappi voi sitäpaitsi jossakin
tapauksessa olla rehellinen mies...

TYYNE: Antti, minä pyydän!

ANTTI: Edistysmielinen pappi ei ikinä. Jos hän todella on
edistysmielinen, hän ei voi olla pappi enää. Jos hän on pappi,
hän ei voi olla edistysmielinen.

TYYNE (tuskallisesti): Antti! Sinä unohdat: myöskin minä olen
edistysmielisen papin tytär. (Kääntää kasvonsa pois. Vaitiolo.)

ANTTI: Anteeksi: minä unohdin sen. – (Vaitiolo.) Sellainen minä olen.
Minä en osaa koskaan lopettaa kerran vauhtiin päästyäni.

TYYNE: Et.

ANTTI: Sellainen minä olin jo lapsena. Jos joskus yhdyin leikkiin
muiden ikäisteni kanssa, innostuin aina liiaksi ja tein tuhotöitä.

TYYNE (hymyillen kyyneltensä halki): Sinä nyt olet sellainen.

ANTTI: Minun ei pitäisi koskaan innostua.

TYYNE: Päinvastoin, Antti!

ANTTI: Ei. – Muut ihmiset voivat innostua, näetkös, menemättä liian
pitkälle. Minulla sitävastoin vaanii se vaara aina lähellä.

TYYNE: Kyllä. Olisi synti kieltää sitä.

ANTTI: Niin. – Ja silloin teen minä aina pahaa niille, joita rakastan
enin, minä...

TYYNE (lämpimästi): ... sinä, joka olet niin hellä ja hyvä ... joka et
tahtoisi tehdä pahaa kärpäsellekään! (Ojentaa molemmat kätensä
hänelle.)

ANTTI: Eikö totta, Tyyne: minä nyt olen sellainen kuin olen.

TYYNE: Niin. Ei kannata olla vihainen sinulle.

ANTTI: Kyllä kannattaa. – Minä olen mahdoton ihminen.

TYYNE: Juuri siksi niin pidänkin sinusta. (Suutelee rajusti häntä.)

ANTTI: Tyyne!

TYYNE (veitikkamaisesti): Sano minulle yksi asia! – Mistä johtuu, että
voit minua rakastaa, vaikka jo lapsena niin vihasit pitäjän muuta
herrasväkeä?

ANTTI: Siitä, että himoitsin sinua...

TYYNE: Hyi!

ANTTI (matalalla äänellä): Siitä, että tahdoin sinut omakseni.
Parhaimman joukosta tahdoin, kauneimman kassapäistä!

    (Suutelevat jälleen. Irtautuvat, katsovat säteilevin silmin
    toisiaan. – Sotarovasti Marttila on tullut edellisen aikana
    esiin oikealta taka-alalta, pysähtynyt, huomannut heidät, ja
    tarkkaa nyt heitä kiinteästi alta kulmiensa.

    Hän on reipas, vankkaraajainen ukko, kasvot luisevat, ryhti
    jäykkä ja taipumaton. Päässä harmaa silinteri, samanvärinen
    hieno ja moitteeton pitkä takki yllään, tukeva, hopeanuppinen
    keppi kädessä ja sadevaippa käsivarrella. Hansikkaat. Liikkuu
    keveästi, miltei nuorekkaasti.)

TYYNE: Isä! (Peittää kasvonsa käsillään.)

ANTTI: Rovasti Marttila! (Ottaa vaistomaisesti lakin päästään ja tekee
epäröivän liikkeen mennäkseen tulijaa tervehtimään. Rovasti ei ole sitä
huomaavinaan. Antti painaa lakin jälleen lujasti päähänsä ja jää
uhmaavaan asentoon. Tyyne ottaa kiinni hänen kädestään ja tahtoo vetää
häntä kohti isäänsä.)

TYYNE (hiljaa): Isä: siunaa meitä!

ROVASTI: Kuka hän on? (Osoittaa Anttia keppinsä kärjellä.)

TYYNE (päättävästi): Saanko luvan esittää: sulhaseni, insinööri
Teräksinen...

ROVASTI: Ah, tekö se olette? – (Tervehtii kohteliaasti, mutta kättä
antamatta.) Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. – (Jäätävällä
silmäyksellä tyttärelleen.) Mene!

TYYNE (rukoilevasti): Isä! (Poistuu isänsä katseen vaientamana
vasemmalle taka-alalle. Rovasti tulee keskinäyttämölle.)

ROVASTI: Vai niin, te olette palannut siis? – (Hymyillen hurmaavalla
kohteliaisuudella.) Anteeksi, että tyttäreni on niin vapaapuheinen...

ANTTI: Mielestäni ei siinä ole mitään anteeksi pyydettävää.

ROVASTI (myrkyllisellä silmäyksellä): Niinkö? Niinkö te arvelette,
herra insinööri? – Epäilemättä ei siinä ole mitään pahaa, mutta se
todistaa huonoa kasvatusta.

ANTTI: Minun ei tarvitse kysyä, kuka on hänet kasvattanut

ROVASTI: Ei. Ei todellakaan. – (Painokkaasti.) Mutta kenties minun käy
pian tarpeelliseksi kysyä, missä te, herra insinööri, olette saanut
kasvatuksenne.

ANTTI (uhmaten): En missään.

ROVASTI: Hyvin arvattavaa.

ANTTI: Minä en ole saanut kasvatusta ollenkaan. Minä olen itse itseni
kasvattanut.

ROVASTI (hiukan kumartaen): Näkyy, että puhutte totta. – (Jälleen
hovimiehen kohteliaisuudella.) Mutta emmekö istu? Matka ei tosin ole
aivan pitkä tänne pappilasta, mutta minua väsyttää. (Istuu penkille
tuvan seinämällä. Viittaa Anttia istumaan vierelleen.)

ANTTI: Voin seisoakin.

ROVASTI: Kuten tahdotte. – (Vaitiolo.) Milloin te olette palannut
Amerikasta?

ANTTI: Tänä aamuna.

ROVASTI: Ja aiotte nyt jäädä kotimaahan?

ANTTI: Saa nähdä. Se riippuu siitä, mitä kotimaa minulle tarjoaa.

ROVASTI (päätään nyykähyttäen): Niin. Te tarkoitatte tietysti, mitä
työn-ansiota?

ANTTI: En.

ROVASTI: Millä te sitten aiotte elää täällä?

ANTTI (huolettomasti): Minkä milläkin! – (Katsoo merkitsevästi häneen.)
Olen pääasiallisesti aikonut ruveta elämään koroillani.

ROVASTI: Te olette rikas?

ANTTI: En ole puilla paljailla. Mutta olen vielä enemmän aikonut
rikastua.

ROVASTI: Täällä? Täällä Suomessa?

ANTTI: Toistaiseksi täällä. Enkä pelkää väärin laskevani.

ROVASTI (päätään pudistaen): Mahdotonta. Olosuhteet ovat niin kovin
pienet. – Täytyy olla pääomaa, paljon pääomaa sillä, joka aikoo täällä
rikastua.

ANTTI: Minä tiedän kyllä, millä Suomessa rikastutaan.

ROVASTI: Millä siis?

ANTTI: Samalla, millä tekin, herra rovasti: laiskuudella.

ROVASTI: Mitäh? – (Kimpoaa ylös. Antti kohtaa leimuavin silmin hänen
katseensa.) Anteeksi, minä en muistanut, tehän olettekin itse itsenne
kasvattanut. (Hillitsee vaivoin itsensä.)

ANTTI: Pienestä pojasta saakka, herra rovasti. Mitä olen, olen omalla
enkä muiden työllä.

ROVASTI (nyt jo aivan tyynenä): Te ette – kelpaa muiden työtä
arvostelemaan. – Te teette työtä käsillänne...

ANTTI: Myöskin käsilläni. Työ missään muodossa ei ole minua vielä
pelottanut.

ROVASTI: ... kenties myös jonkun verran aivoillanne, mutta kaikissa
tapauksissa koneellista, ulkopuolista työtä, joka jättää teidän
sisimmän itsenne koskettamatta. Minä ja monet muut täällä Suomessa...

ANTTI (vääjäämättömästi): Mitä työtä te teette, 'herra rovasti?

ROVASTI: Siitä olisi minun naurettavaa ruveta teille tiliä tekemään.

ANTTI: Sitten tein pahasti, että keskeytin teidät. Sillä minusta tuntui
kuin juuri olisitte aikonut ruveta sitä minulle selittämään. –
(Vaitiolo.) Millä te elätte? Mitä työn-ansiota teillä on?

ROVASTI: Nuori mies! Te esittelette muutenkin kyllin selvästi itsenne,
tarvitsematta enää turvautua karkeuksiin.

ANTTI (kuten edellä): En tiedä, ovatko ne karkeuksia. Mutta minusta
tuntui kuin te itse äsken olisitte itsenne minulle samoilla
kysymyksillä esitellyt.

ROVASTI: Minulla on oikeus kysyä teiltä paljon, mitä ei teidän
minulta.

ANTTI: Tarkoitatte: oikeus olla karkeampi? – Kuka on antanut teille sen
oikeuden? En minä.

ROVASTI (ivallisesti): Ette, sillä huomaan sen kaikissa tapauksissa
jäävän teidän puolellenne. (Siirtyy vasemmalle etualalle.)

ANTTI: Hyvä, että huomaatte sen. Teidän on siis turha koettaa niillä
aseilla minua kukistaa. (Jää paikalleen oikealle keskinäyttämölle.
Vaitiolo.)

ROVASTI: Mihin te tahdotte päästä tuolla puheellanne?

ANTTI: Tahdoin ainoastaan osoittaa teille, että metsä vastaa niinkuin
siihen huudetaan. Te ette ole siihen tottunut, herra rovasti?

ROVASTI (ylpeästi): En.

ANTTI: Siispä saatte luvan tottua siihen. Oppia ikänsä kaiken, sanoo
vanha suomalainen sananlasku.

ROVASTI: Nuori mies! Minä olen liian vanha mitään teiltä oppimaan.

ANTTI: Sen pahempi teille. Sillä minä opin joka silmänräpäys teidän
seurastanne.

ROVASTI (Pilkallisesti): Todellakin? Se ilahduttaa minua, yhtä
paljon kuin se minua ihmetyttää, sillä en pitänyt teitä niin
kehityskelpoisena. – No, ja mitä te opitte minulta?

ANTTI: Suomalaista hävyttömyyttä. Taikka oikeammin: suomalaisen
yläluokan hävyttömyyttä.

ROVASTI: Se tuskin voi kilpailla amerikalaisen kanssa. Varsinkin jos
amerikalaisuus, kuten tässä tapauksessa, yhtyy suomalaisen alaluokan
hävyttömyyteen.

ANTTI: Tarkoitatte amerikalaista tasa-arvoisuutta? – Se vallitsee
siellä. Siksi ei kukaan ole siellä hävytön toista kohtaan, sillä hän
tietää hänelle samalla mitalla maksettavan.

ROVASTI: Te katsotte olevanne tasa-arvoinen minun kanssani?

ANTTI (päänsä kohottaen): En.

ROVASTI: Se ilahduttaa minua...

ANTTI: Ymmärsitte väärin sanani. Katson olevani niin paljon ylempi
teitä. (Vaitiolo. Rovasti katsoo häneen, ottaa esille sikarin
kotelostaan ja sytyttää sen huolellisesti.)

ROVASTI: Suvaitsetteko?

ANTTI: Kiitos, minä en polta.

    (Vaitiolo. Rovasti polttelee, nojaten mukavassa asennossa
    puutarha-pöytää vasten. Antti seisoo entisellä paikallaan oikealla
    keskinäyttämöllä. – Tyyne tulee vasemmalta taka-alalta).

TYYNE (hiljaa): Isä!

ROVASTI: Niin, ehkä tahdot olla hyvä ja lähettää tänne iltalasini. –
(Tyyni menee tupaan. Vaitiolo.) No niin, herra insinööri, suvainnette
siis, että kaikessa alammaisuudessa puhuttelen teitä. – Te kositte
tytärtäni?

ANTTI: En suinkaan. Minä ainoastaan rakastan häntä.

ROVASTI (sarkastisesti): Jahhah, te ainoastaan rakastatte häntä? – Te
katsotte luonnollisesti, että tuo asia ei kuulu minulle ollenkaan?

ANTTI: Niin, en ymmärrä, mitä se teitä liikuttaisi. Sillä ettehän te
aio hänen kanssaan naimisiin.

ROVASTI: Todellakin? Se ei liikuta minua ollenkaan? – Minulla ei siis
ole mitään oikeutta ottaa selvää, millaisen vävyn olen saapa sukuuni?

ANTTI: Epäilemättä on teillä sama oikeus kuin minulla ottaa selvää,
millaisen apen olen itse saapa. – Myönnättekö sen minulle?

ROVASTI (keveästi kumartaen): Mielestäni teidän jo pitäisi olla
selvillä siitä.

ANTTI: Samoin kuin teidän tulevasta vävystänne.

ROVASTI: Joksi te ette ikinä tule.

ANTTI (tyynesti): Se asia ei riipu teistä, vaan hänestä: Hän
päättäköön!

ROVASTI: Hän päättää, mitä minä päätän.

ANTTI: Te olette aivan liian viisas sitä uskoaksenne. Mutta tyydyn
kaikissa tapauksissa hänen tuomioonsa.

ROVASTI: Olette siis niin varma hänestä?

ANTTI: Tahdon ainoastaan varman vastauksen.

    (Rovasti nyykäyttää päätään miettiväisesti. – Tyyne tulee tuvasta
    kantaen konjakkitarjotinta, jolle on kaksi lasia asetettu. Kattaa
    pöydän, vilkaisee arasti isäänsä ja Anttiin. Aikoo palata jälleen
    tupaan.)

ROVASTI: Sinä voit jäädä. – (Tyyne jää epävarmana hänen sivulleen
seisomaan. Rovasti istuu, pudottaa pari sokeripalaa lasiinsa ja luo
sitten kysyvän silmäyksen Anttiin päin.) Pyydän, herra insinööri.

ANTTI: Kiitos, minä en maista.

ROVASTI: Kuten suvaitsette. (Hämmentelee tyytyväisenä lasiaan, jonka
Tyyne on kuumalla vedellä täyttänyt.) Mutta teetä te ainakin juotte?

ANTTI: Kiitos, kyllä.

ROVASTI: Teille molemmille teetä siis. – (Hänen jälkeensä.) Myöskin
talonväen voit pyytää tänne. (Tyyne menee tupaan. – Rovasti kaataa
konjakkia lasiinsa, maistelee, ja kaataa uudelleen. Vilkaisee välillä
Anttiin.) Te ette tahdo istua vieläkään?

ANNI: Seison mieluummin, jos suvaitsette.

ROVASTI: Teillä on hyvät jalat, herra insinööri. – (Ottaa sanomalehden
taskustaan. Vaitiolo. – Johanna ja Tyyne tulevat tuvasta, edellinen
kantaen teetarjotinta, jälkimmäinen leipäkoria.) Hyvää iltaa, Johanna.
No, teillä on ollut ilon päivä tänään, kun olette saanut poikanne
kotiin?

JOHANNA: On, arvon rovasti, on. Enkä tahdo sitä uskoa todeksi
vieläkään. Kun toista niinkuin kuollutta suree...

ROVASTI: Tulee mies meren takainen. – Istukaa, olkaa hyvä. – (Tyyne ja
Johanna istuvat.) Entä Elias? Missä hän on?

JOHANNA: Kyllä hän on, synti sanoa arvon rovasti, pajassa. Mutta minä
kyllä menen ja käsken hänet... (Aikoo mennä.)

ROVASTI: Antaa hänen olla. Tottapahan tulee jos on tullakseen. – (Tyyne
ja Johanna ottavat teetä. Antti lähestyy, ottaa teelasinsa, mutta juo
sitä seisoallaan, jonkun matkan päässä muista.) Eikö totta, herra
insinööri? Siinä on jotakin kaunista tuossa hänen ikuisessa
takomisessaan?

ANTTI: Minusta siinä on jotakin surullista.

ROVASTI: Niinkö teidän mielestänne? Mutta sittenkin! Siinä on jotakin
niin suomalaista tuossa härkämäisessä itsepäisyydessä...

ANTTI: Kyllä, mutta juuri siksi se on niin surullista. Sama
itsepäisyys, käytettynä johonkin hedelmälliseen ja järjelliseen
tarkoitukseen, voisi todellakin luoda uudesta Suomen. Mutta tässä
muodossaan... Minä en ihaile sitä.

ROVASTI (peitetyllä ivalla): Te ette ihaile mitään järjetöntä? –
Mielestäni, jos meillä olisi kauttaaltaan tuollainen vanha Suomi, me
emme tarvitsisi minkään uuden synnyttämistä.

ANTTI: Te tarkoitatte: jos kansan tarmo ja työkyky kauttaaltaan olisi
käytetty yhtä järjettömien päämäärien saavuttamiseksi?

ROVASTI: Yhtä ikuisien. – Sillä eihän ihminen elä ainoastaan leivästä,
herra insinööri. Ja juuri tuo Suomen kansan mietiskelevä piirre, tuo
sen taipumus ijäisyyden asioita ajattelemaan, todistaa mielestäni siinä
eräänlaista synnynnäistä ihanteellisuutta...

ANTTI: Minä sanoisin: kehittymättömyyttä. – Te sanotte, että ihminen ei
elä ainoastaan leivästä. Mahdollista kyllä, mutta ilman leipää se ei
elä ainakaan.

ROVASTI (kuten edellä): Te tarkoitatte: Suomen kansa on liian köyhä
kustantaakseen itselleen mitään korkeampia henkisiä tarkoitusperiä?

ANTTI: Nekin nousevat vain aineellisten elinehtojen perustalta. Kun
kansa on saavuttanut erään määrätyn hyvinvointi-asteen, se rupeaa
kaipaamaan tiedettä, taidetta y.m. sivistävää ajanvietettä.

ROVASTI: Tiede ja taide ovat mielestänne vain ajanvietettä?

ANTTI: Epäilemättä ovat. Sillä ihmisen ensimmäinen vietti on elää.
Ilman tiedettä ja taidetta hän voi olla...

ROVASTI: Kuin eläin!

ANTTI: Eläimellinenkin elämä on parempi kuin ei mikään elämä. – Ihanteet
tulevat sitten kyllä itsestään. Jos kaikki tuo työnmäärä, minkä
isäpoloinen on turhaan kuluttanut pajassaan, olisi käytetty esim.
noiden peltosarkojen ojitukseen...

ROVASTI: ... niin ne kasvaisivat paremmin epäilemättä. Mutta mitä te
luulette että sillä olisi voitettu? Luuletteko, että teidän isänne
sielun-elämä olisi siitä paljon kaunistunut?

ANTTI: Minä luulen niin, sillä silloin ei hänen eikä äidin olisi
tarvinnut elää teidän armopaloistanne.

TYYNE (nuhtelevasti): Antti! Onhan isä hyvässä tarkoituksessa...

ANTTI: Minä tiedän ja kiitän häntä siitä. – (Laskee teelasinsa
pöydälle.) Kuitenkin loukkaa minua ajatus, että minun isääni on täällä
elätetty pappilan puolesta kuin jotakin rotuporsasta...

TYYNE: Antti! Minä oikein suutun sinulle.

ANTTI: Juuri niin, karjakartanon harvinaisuutta, jolla tahdotaan
ansaita diploomeja maanviljelysnäyttelyissä. – Minä tiedän kyllä, miksi
se on tapahtunut. Kuuluu niin komealta sanoa vierailleen: "Meillä on
täällä eräs ukko, joka tekee ikiliikkujaa. Suvaitsetteko, että
pistäydymme päivällisen päälle häntä katsomaan?"

JOHANNA (hiljaa): Antti! Antti!

ROVASTI: Onko herra insinööri nyt lopettanut?

ANTTI: Kyllä, tästä asiasta. Pyydän ainoastaan lisätä, että nyttemmin
minä vastaan vanhempieni toimeentulosta.

ROVASTI: Aivan kuten haluatte. – Te kuulette, Johanna. Teidän poikanne
on rikas, teillä on syytä olla ylpeä hänestä.

JOHANNA (surumielisesti): Voi olla. Kun ei rovasti vain pahaksi
panisi...

ROVASTI: Mitä Johanna tarkoittaa?

JOHANNA: Ajattelin vain ... enkä minä sitä osaa selittää. – Vaan mitä se
auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja kuitenkin saisi
vahingon sielulleen.

ROVASTI: Amen. – Ja mitäs te siihen sanotte, herra insinööri?

ANTTI: Siihen minä vastaan mieluimmin äidin poissaollessa. – Nyt sanon
ainoastaan: Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä niin kauan kuin
heitä on olemassa (osoittaa äitiään), on teillä aina maan päällä
taivaan valtakunta! (Osoittaa rovastia. Hämmästys.)

ROVASTI (kimpoaa kohoksi): Nuori mies! Ellette minua kunnioitakaan,
kunnioittakaa ainakin isäänne ja äitiänne...

ANTTI: "Kunnioita poikaasi ja tytärtäsi, että menestyisit ja kauan
eläisit maan päällä." – Niin sen käskyn kuulua pitäisi.. Ja niin se on
kaikuva vielä kautta maailman, niin totta kuin minun valtakuntani
kerran maan päällä lähestyy.

ROVASTI: Mikä valtakunta se on?

ANTTI: Se on työn, totuuden ja oikeuden valtakunta: ihmisten
valtakunta, herra rovasti. Mutta sitä ette ole näkevä te eivätkä teidän
kaltaisenne.

    (Kaikki ovat nousseet. Johanna ja Tyyne katsovat Anttiin
    kauhistuneena. – Elias tulee oikealta luhdinsolasta ja aikoo
    yli näyttämön tupaan.)

ROVASTI (Eliasta osoittaen): Sanokaa se siis hänelle, jonka näette
tulevan tuolta mustana ja nokisena tästä kauniista juhannusjuhlasta
huolimatta. Hän palvelee Jumalaa omalla tavallaan. Sanokaa hänelle,
että hänen poikansa on viisaampi kuin hän itse, väittäessään, ettei
ijäisyyden ajatus, vaan kaikkivaltias raha tekee ihmisen onnelliseksi!

ANTTI: Olen sen vielä sanova hänelle, vaikka en usko, että hän minua
ymmärtää. – Isä! Älähän mene! – Rovasti tahtoo puhutella sinua.

ROVASTI: Poikasi tahtoo puhutella sinua. – Sinä näet: hän on palannut
Amerikasta, hän, joka on täyttävä sinun suurtekosi, ikiliikkujan.

ELIAS (hymyyn hyrähtäen): Ikiliikkujan? – (On pysähtynyt porrasten eteen
ja vilkuu sieltä uteliailla silmillä ryhmään etualalla.) Se on jo
valmis...

ANTTI: Valmis?

ELIAS: ... valmis minun kohdaltani.

ANTTI: Niinkö? – (Menee hänen luokseen.) Hyvää iltaa, isä. Etkö ole
enemmän hämmästynyt kotiintulostani?

ELIAS: Häh? Hämmästynyt? – (Hymyillen salaperäisesti.) Tiesinhän, että
tulisit. – (Osoittaen oikealle.) Minulla onkin siellä sinulle nyt
jotakin näytettävää.

ROVASTI: Emmekö me muut saa nähdä sitä?

ELIAS: Sitten, sitten myöhemmin. – Nyt minun täytyy ensin mennä saunaan
... kylpemään ... peseytymään pajanoesta. (Kompuroi sisälle.)

JOHANNA (joka jo pitemmän aikaa on näyttänyt levottomalta Eliaksen
esiintymisen johdosta): Odota, että annan ensin edes puhtaan paidan
kainaloosi, ettei tarvitse tässä hävetä sinun tähtesi koko maailman
silmien edessä. – (Kääntyen rovastin ja Tyynen puoleen.) Ei pidä
herrasväen luulla, että syy on minussa, mutta kun sitä kelvotonta ei
tahdo saada milloinkaan puhdasta päälleen panemaan...

ROVASTI: Ei tarvitse olla Johannan huolissaan. – (Johanna menee tupaan.)
Ja nyt me kolme! Meillä lienee jotakin toisillemme sanottavaa.

TYYNE (hiljaa): Niin, isä.

ANTTI: Minä puolestani luulen jo teille sanoneeni oman sanottavani.

ROVASTI (rypistäen silmäkulmiaan): Kyllä. Tunnen jo tarpeeksi teidät,
etten voi onnitella tytärtäni valinnastaan, jos hän todellakin on
valinnut teidät.

TYYNE: Kyllä, isä. Eikä hän aina ole tuollainen mörökölli.

ROVASTI (kuivakiskoisesti): Epäilemättä ei ... sinun mielestäsi. –
(Antille.) Olen liian viisas todellakin ruvetakseni vastustamaan kahden
täyskasvuisen ihmisen rakkautta, jos he kerran tahtovat yhteen...

TYYNE: Isä! Sinä suostut siis?

ROVASTI: ... sillä ehdolla, ettei minun ole enempi tarvis nähdä häntä.
– Minä panen teidät jo huomenna kuulutuksiin.

ANTTI: Kuinka?

ROVASTI: Kuten sanoin, ja vihin teidät kolmen viikon perästä.
Saatte sitten mennä niin pitkälle kuin tietä piisaa. – Oletteko nyt
tyytyväiset?

TYYNE: Tietysti, isä, tietysti...

ANTTI (jäykästi): En.

ROVASTI: Mitä insinööri tarkoittaa?

ANTTI: Häät? Kuulutukset? – En minä ole mitään sellaista tarkoittanut.

ROVASTI: Ettekö? – Mielestäni te kuitenkin kositte tytärtäni.

ANTTI: Minä en ole milloinkaan aikonut mennä hänen kanssaan
kirkolliseen avioliittoon.

TYYNE (hämmästyneenä): Mutta mihin siis?

ROVASTI: Tietysti sivili...!

ANTTI: Juuri niin: sivili-avioliittoon, joka on ainoa kahden
itsenäisen, vapaasti ajattelevan ihmisen arvoinen avioliitto.

TYYNE: Sitä ei ole sallittu Suomen lain mukaan.

ANTTI (taipumattomasti): Amerikassa se ainakin on sallittu!

ROVASTI: Mutta ei minun suostumuksellani.

ANTTI: Ja kirkolliseen avioliittoon minä en ikinä mene.

TYYNE: Antti! – (Hyväilevästi.) Mutta onhan se pelkkä muodollisuus...

ANTTI: Minun kannaltani se ei ole muodollisuus. Minun kannaltani se
sotii vasten minun pyhintä, vasten minun syvintä vakaumustani...

ROVASTI: Ja minun mielestäni sivili-avioliitto ei ole mikään
avioliitto. – Siis lyhyesti: te saatte tyttäreni, mutta ehdolla, että
kaikki tapahtuu ilman julkista häväistystä. Suostutteko?

ANTTI: Se, mikä on teistä kunnia, on minusta häpeä, mikä teistä
siveellistä, minusta suurinta epäsiveellisyyttä. Näin joka asiassa. –
(Kiivaasti.) Ei, minä en suostu!

TYYNE: Mutta Antti! Älä nyt ole niin hirveän itsepäinen...

ANTTI (päänsä kohottaen): Et suinkaan voi vaatia, että alkaisin meidän
aviollisen yhdyselämämme toimimalla vasten vakaumustani?

TYYNE: En, enhän minä sitä vaadi! (Purskahtaa itkuun.)

ROVASTI: Asia ei näytä olevan sovittu teidän kahden välillä. – Hyvä,
annan teille aikaa siihen.

TYYNE: Isä! Älä jätä minua!

ROVASTI (irroittaen itsensä lempeästi hänestä): Minun täytyy nyt saada
olla tuokio itsekseni. – (Anttia osoittaen.) Hän tuolla on koetellut
liiaksi hermojani. (Menee taustaan. Johanna on edellisen aikana
tullut tuvan portaille.)

JOHANNA: Ei suinkaan rovasti vielä lähde? – Minä olisin tuonut lisää
lämmintä vettä.

ROVASTI: Kiitos, ei tarvita. Käväisen vain vähän täällä koivikossa.
Lystiniemellä. Vanhoja paikkoja katsomassa.

JOHANNA: Niinpä vainenkin, Lystiniemellä. Kyllä siellä on kaikki paikat
paikoillaan ... ei ole vastaksia tehty ... on varjeltu kuin
silmäteräänsä. Kuka heittiö vain lie kiskonut tuohta parin koivun
kylestä!

ANTTI (huolimattomasti): Hän varmaan tarvitsi sitä.

ROVASTI: Tietysti: eihän saa olla hyödyttömiä puita olemassa teidän
mielestänne.

ANTTI: Eikä ihmisiä.

ROVASTI: Eikä lystiniemiä. Eikä juhannuskokkoja. Eikä ylimalkaan
mitään, joka tekee elämän kauniiksi ja elämisen arvoiseksi. – (Hymyillen
ivallisesti.) Te olette suuremmoinen, herra insinööri. Mahtaisitte
tehdä maailman hyvin hupaiseksi, jos saisitte sen mielenne mukaan
järjestää.

ANTTI: Kuinka hupainen siitä tulisi, sitä en tiedä. Mutta ainakin siitä
tulisi oikeudenmukaisempi.

    (Rovasti menee olkapäitään nykäyttäen taka-alalta vasemmalle.
    Tyyne nyyhkii tuvan seinämällä. Johanna tulee etu-alalle,
    vilkaisee ohikulkiessaan arasti häneen, sitten Anttiin, joka
    jäykkänä ja synkkäsilmäisenä pysyttelee oikealla keskinäyttämöllä.)

JOHANNA (hiljaa päätään pudistaen): Lapset, lapset...

TYYNE: Johanna! – (Juoksee äkkiä häntä syleilemään.) Minä olen niin
onneton, niin onneton! (Irtautuu yhtä äkkiä hänestä ja poistuu
taka-alalta vasemmalle.)

ANTTI: Tyyne!

    (Aikoo hänen jälkeensä, pysähtyy ja jää surumielisenä
    maantielle tuijottamaan. Johanna korjailee teepöytää,
    pyyhkäisten välillä kyyneleen silmäkulmastaan.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

    Antti, oikealla, istuu aitan portailla, Pää käsiinsä vaipuneena.
    Johanna puuhailee edelleen pöydän ääressä, vilkaisten välillä
    salavihkaa häneen. – Menee vihdoin hänen luokseen ja koskettaa
    häntä hiljaa kädellään.

JOHANNA: Poikani! Mikä vaivaa sinua?

ANTTI: Elämän murhe, äiti. – (Kasvonsa paljastaen.) Äiti! Istuhan
vierelleni! Enhän ole sinua vielä nähnyt edes. – (Vetää hänet
vierelleen, istuen itse alemmalle portaalle ja pitäen hänen kättään
kädessään.) Minun äitini! Siunaa minua!

JOHANNA: Jumala sinun kaikki edesottamisesi siunatkoon. (Vaitiolo.)

ANTTI: Äiti! Sinulla on nyt vain yksi poika enää.

JOHANNA: Niin. Heikki on kuollut. – (Kuivaten silmiään.) Että minun piti
vielä elää tämä päivä!

ANTTI (värähtävällä äänellä): Kuinka ... kuoli hän?

JOHANNA: Kyllä hän kuoli uskossa Herraansa Vapahtajaansa. (Ristii
kirkkain silmin kätensä.)

ANTTI: Heikki? (Säpsähtää, katsoo tiukasti ja tutkivasti äitiinsä.
Johanna juttelee edelleen suu autuaassa hymyssä, hiljaa ruumistaan
huojutellen.)

JOHANNA: Niin. Niin sanoi rovastikin, joka – Jumala häntä siitä hyvästi
siunatkoon – itse vaivautui tänne hänelle viimeistä lohdutusta antamaan,
ettei hän koko pappeutensa aikana ollut usein nähnyt niin autuasta
hengenlähtöä. – Näet painui kuin lapsi äitinsä syliin.

ANTTI: Heikki? – (Koettaen pysytellä tyynenä.) Minä en oikeastaan
tarkoittanut sitä. Tahdoin kysyä vain, mihin tautiin kuoli hän. –
Tarkoitan: mitä lääkäri Heikin taudista sanoi?

JOHANNA: Eihän sille mitä lääkäriä ehditty hommaamaan... Eikä se
vainaja sitä itsekään tainnut muistaa.

ANTTI (katsoo tiukasti häneen): Mutta papin te muistitte ja ehditte
hommata?

JOHANNA: Niin, Luojan kiitos. Saatoin itse sunnuntai-iltana sanan
pappilaan. Ja kun se rovasti niin hyväksi rupesi...

ANTTI (katkerasti): On harjoitettu hyväntekeväisyyttä. – (Ponnahtaen
ylös.) Eikä maailma kuitenkaan tarvitse sitä, vaan oikeutta, yksinomaan
oikeutta! – Eikö niin, äiti? – Silloin ei heillä olisi tarvis
harjoittaa enää hyväntekeväisyyttä eikä meillä sitä vastaan ottaa.

JOHANNA: Enhän minä ymmärrä niitä suuren maailman asioita. Sanon vain,
että huonosti taitaisi käydä meille kaikille, jos meille oikeuden
mukaan tapahtuisi.

ANTTI: Minkä mukaan meille siis tulisi tapahtua?

JOHANNA: Rakkauden. Sen minä ymmärrän.

ANTTI (kiivaasti): Rakkauden! Senkö luulet maailmassa vallitsevan?

JOHANNA: Jumala on rakkaus. Enhän minä muuta tiedä. Ja kaikki me
kaipaamme hänen laupeuttaan.

ANTTI: En minä.

JOHANNA: Poikani, poikani...

ANTTI (ylenkatseellisesti): Heikki voi kaivata sitä, jos hän joskus
astuu Herransa jumalansa eteen.

JOHANNA: Älä vainajia syytä...

ANTTI (katkerasti): En. Ja hänhän kuoli autuaalla kuolemalla! – Sehän
täällä on pääasia. – (Mittailee kiivain askelin pihamaata.) Saatana, kun
minua kaikki täällä harmittaa...!

JOHANNA: Poikani! Älä kiroa!

ANTTI: Tuokin portinpylväs: miksi se on kallellaan?

JOHANNA (nöyrästi): Eihän ne ole kaikki paikat köyhän kotona niinkuin
rikkaiden kartanossa.

ANTTI: Minä en tarkoita rikkautta, äiti, vaan tavallista hyvää
järjestyksen pitoa. – Kovin näyttää ränsistyneeltä tuonne maantielle
myös tuo läävärakennus. Voisi sen katon paikata edes.

JOHANNA: Saattaisi voida.

ANTTI: ... jos olisi tekijää. – Vanha se on jo isäkin ja väsynyt, mutta
kyllä hän aina senverran jaksaisi, ellei hän kuluttaisi voimiaan tuohon
tuiki naurettavaan ja hyödyttömään...

JOHANNA (kärsivällä katseella): Naurettavaan? Hyödyttömään?

ANTTI: Juuri niin, äiti. Sillä sehän on mahdoton, eihän ihmeitä
tapahdu. – (Tyyne tulee hitaasti vasemmalta taka-alalta.) Tule nyt
sinäkin ja todista äidille, että on mahdotonta keksiä ikiliikkujaa!

TYYNE: Siitäkö te puhutte täällä?

ANTTI: Siitä. Onhan se samaa kuin jos joku koettaisi ratkaista itse
elämän ja kuoleman arvoitusta.

TYYNE: Isä sanoo, että kunkin ihmisen on se ratkaistava omalla
tavallaan.

JOHANNA: Ja eiköhän se arvoitus kerran astu kunkin ihmisen eteen? Ja
eiköhän se liekin se ainoa kallis asia, joka häneltä vaatimalla vaatii
selitystä?

ANTTI: Te olette mahdottomia. Huomaan joutuneen kahden tulen väliin. –
(Käy Tyyneä kohti.) Mutta ethän sinä toki voi väittää, että isäni
ikiliikkujallaan ...

TYYNE (hiljaisesti): Ehkä se on juuri hänen tapansa ratkaista tuo
kysymys.

ANTTI: Sitä tietä se ei ainakaan ole hänelle ikinä selviävä.

TYYNE: Mutta sinä tiedät, että isäsi on perinyt isältään tuon tarpeen
tutkistella ijäisyyden ongelmia, ja tämä jälleen isältään...

ANTTI: Minun poikani ei ole ainakaan sitä minulta perivä.

TYYNE: Oletko niin aivan varma siitä, Antti?

ANTTI (lujasti): Olen. Omasta puolestani tunnen vain tarpeen ilmoittaa
isälleni sen.

TYYNE: Älä tee sitä, Antti! Tuo työ on isällesi suoranainen
elämän-ehto. Hän on ikänsä uskonut sen mahdollisuuteen...

ANTTI: Siispä särjen minä hänen uskonsa! – Sekin on jätteitä vain
pappien hullutuksista, joilla he ovat tämän kansan terveen järjen
sekoittaneet.

TYYNE (vakavasti): Älä tee sitä, Antti! – Sinä et ehkä tiedä, kuinka
sairas isäsi on. Jos se usko häneltä järkähtäisi, luulen, että samalla
katkeisi hänen elonsa lanka.

ANTTI: Mikä ei kestä, se katketkoon! – (Miltei rukoilevasti.) Tyyne:
tiedäthän, etten minä voi uskoa siihen. (Keskustelevat portin luona
hillityllä äänellä, vilkaisten aina välillä Johannaan, joka istuu
murhemielisenä aitan portailla, pää käden varassa eteensä tuijottaen.)

TYYNE: Silti ei sinulla ole oikeutta mennä toisen uskoa särkemään.

ANTTI: Eikö missään tapauksessa? – Kun minä tiedän, että se on väärä,
kun minä tiedän, että se on sulaa hassutusta! Eikö minulla siinäkään
tapauksessa ole oikeutta koettaa saada ihmistä järkiinsä, jos minä
näen, että hän on hullu tai hulluksi tulemassa?

TYYNE (surumielisesti): Ei ainakaan tässä tapauksessa. – Anna kunkin
tulla onnelliseksi tai mennä perikatoon omalla tavallaan. Sillä ethän
voi olla varma siitä, että juuri sinä aina tiedät, mikä on parasta
heille.

ANTTI: Ainoastaan se, mikä on totta, voi olla hyvää, ainoastaan se,
mikä on järjellistä, voi olla onni ihmiselle. Ja ainakin tässä
tapauksessa minä tiedän varmasti, mikä on totuus.

TYYNE (väsyneesti): Niinpä pidä se itsellesi, niin kauan kuin ei kukaan
pakottamalla pakota sinua sitä mainitsemaan!

ANTTI: Senkö neuvon annat minulle? – (Katkerasti.) Sinä, Tyyne?

TYYNE: Sen. Luulen, että täällä on monta, jotka eivät kestäisi sinun
totuuttasi.

ANTTI (itsensä unohtaen): Totuus ylinnä kaiken, kaikesta huolimatta! –
Jokainen, joka ei kestä totuutta, murtukoon! Hän on mätä, madonsyömä.
Elämän, itse suuren, armaan elämän, terveys on minulle kalliimpi kuin
heikkojen ja vaivaisten perikato!

JOHANNA (nousee horjuen): Ja mitä ... mitä sanot sinä sitten ... minun
terveydestäni? (Antti rientää hänen luokseen.)

ANTTI: Anna anteeksi, äiti! Minä en tarkoittanut sinua.

JOHANNA: Mitäpä siinä on anteeksi antamista! – (Painaa sydäntään.) Sinun
äänesi kajahti vain niin jyrkältä ja armottomalta.

ANTTI: Totuus on jyrkkä ja armoton, äiti.

JOHANNA (huokaisten): Siispä se ei ole meille heikoille ja vaivaisille.

ANTTI: Äiti! – (Johanna menee vasemmalle etualalle, korjaa
teetarjottimen ja aikoo tupaan.) Äiti! Ethän sinäkään tahdo valheen
varassa elää?

JOHANNA (pysähtyen): Minulla on oma totuuteni. Ehkä se on heikko ja
vaivainen kuin minä itse lienen sinun rinnallasi... (Poistuu tupaan,
tuskin voiden hillitä itkuaan enää.)

ANTTI: Äiti! Äiti! (Kääntyy Tyynen puoleen.) Miksi puhuu hän minulle
noin?

TYYNE: Lienet loukannut häntä.

ANTTI: Ja nyt olet sinäkin minulle loukkautunut? – (Miltei
epätoivoisesti.) No niin, minä koetan olla sanomatta totuutta
kaikille ja joka paikassa.

TYYNE (ojentaa kätensä hänelle): Tiesinhän että tulisit hyväksi
jälleen.

ANTTI: On niin helppo olla hyvä, kun lakkaa olemasta tosi.

TYYNE: On kaunistakin totuutta. Kuka käskee sinua aina rumaa
julistamaan? (Vetää hymyillen hänet pihlajan alle istumaan.)

ANTTI (synkästi): Minä puolestani olen aina kuullut vain kauniista
valheesta puhuttavan. – (Vaitiolo.) Äiti minua kuitenkin vielä
ihmetyttää. Eikö hänellä siis ole mitään iloa minusta?

TYYNE: Kuinka niin voit kysyä? Etkö nähnyt, miten suuresti hän iloitsi
kotiintulostasi?

ANTTI: Kuitenkin tuntuu minusta kuin hän iloitsisi melkein enemmän
Heikki-veljeni autuaasta hengenlähdöstä. – (Vaitiolo.) Enhän minäkään
mikään mallikelpoinen poika ole ollut. Mutta olenhan minä sentään
lähettänyt hänelle silloin tällöin hiukan rahaa ja lupaanhan minä pitää
huolta hänen toimeentulostaan.

TYYNE: Äidin sydän ei katso sellaiseen. – Hänen toimeentulonsa olisi
ollut taattu ilman sinua...

ANTTI: Kuka sen olisi taannut?

TYYNE: Isä ja minä. – Lähettämäsi rahat taas ovat menneet ukko Eliaksen
ikiliikkujaostoksiin.

ANTTI (katkerasti): Sen arvasinkin. – Mihin katsoo äidin sydän siis?
Mitä te naiset vaaditte mieheltä ollaksenne häneen tyytyväiset ja
kietoaksenne hänen myrskyisän mielensä kirkkaalla, kummallisella
lempeydellänne?

TYYNE: Rakkautta. Että hän meitä rakastaa.

ANTTI: Mutta täytyykö sitten välttämättä olla heittiö, hullu,
tyhjäntoimittaja, ansaitakseen teidän rakkauttanne? – Miksi ei kunnon
mies sitä ansaitse? Ettekö voi voimakasta, järkevää, tietään
moitteettomasti ja täsmällisesti taivaltavaa miestä rakastaa?

TYYNE: Kyllä, joskus. Mutta me tahdomme olla tarpeellisia. Ja sellainen
mies tarvitsee niin harvoin meitä.

ANTTI: Mutta jos hän tarvitsee? – (Miltei huvitettuna.) Otaksutaan,
että hän kompastuu?

TYYNE: Silloin me riennämme ilolla häntä auttamaan.

ANTTI: Ilolla? – Siinäpä se! Täytyy ensin tulla heikoksi, syntiseksi tai
saamattomaksi, jos mieli oikein ansaita rakkauttanne.

TYYNE: Suuri rakkaus antaa anteeksi kaikki. Mutta sitä et sinä vielä
ymmärrä, Antti. (Antti nousee hitaasti, tulee keskinäyttämölle ja
katsoo häneen.)

ANTTI: Nyt näen sinussakin kirkon hapatusta.

TYYNE (vaivautuneesti): Sinä nyt näet kohta joka paikassa sitä.

ANTTI: Tyyne! – (Tarttuu päähänsä kauhistuneena.) Kuka olet? On kuin
vasta näkisin ensi kerran sinut.

TYYNE: Olen sellainen kuin olen. Lienet vain itsesi minussa ennen
nähnyt.

ANTTI (hitaasti): Vanhan maailman tytär olet. – (Äkkiä kiihkeästi.) Ei,
ei! Minä en tahdo nähdä mitään. Minä en tahdo kuulla mitään. Minä
tahdon sinua vain ijät kaiket ihailla ja rakastaa. (Syöksyy maahan
hänen jalkainsa juureen ja painaa päänsä hänen syliinsä. Pitkä
vaitiolo. Tyyne katsoo häneen hellästi ja surumielisesti.)

TYYNE: Antti parka! Elämä ei tule koskaan olemaan helppo sinulle.

ANTTI (päänsä kohottaen): Miksi ei? – Sano minulle se! Olenko minä
vaihdokas vai syntynyt onnettomana?

TYYNE: Olet syntynyt liian ihanteellisena. Asetat liian korkeita
vaatimuksia elämälle, toisin sanoen.

ANTTI: Onko se ... niin suuri synti siis?

TYYNE: Synti? Sitä en tiedä? Mutta onnettomuus se varmaan on. Sillä se
sortaa, se maahan murtaa sinut.

ANTTI (hellästi): Ja tekee onnettomiksi kaikki minun ympärilläni. –
(Nousee, nostaa hänetkin ylös.) Tyyne! Matkustakaamme pois täältä! Pois
tästä painostavasta ilmakehästä, pois tästä valheen ja mädätyksen
pesästä, uutta, parempaa ja terveellisempää elämää etsimään!

TYYNE: Amerikaan?

ANTTI: Siellä merkitsee mies jotakin. Siellä imettää elämä meitä
rautaisilla nisillä, siellä tunnemme sen teräksiset käsivarret
kaulallamme.

TYYNE (hymyillen vasten tahtoaan): Puhut niinkuin – konerakentaja!

ANTTI: Puhun niinkuin minun on puhuttava, jos minun mieli olla
uskollinen itselleni ja elinkeinolleni. Sillä minä rakastan niitä
kumpaakin enkä tiedä mitään suurempaa iloa kuin rakentaa ihmisille
rautaisia palvelijoita.

TYYNE (kuten edellä): Jos voisit, rakentaisit kai raudasta omat
ajatuksesikin.

ANTTI: Ja teille muille lujemmat ja karskimmat maailmankatsomukset.

TYYNE: Etpä vähää aio. – (Kallistuen hänen puoleensa.) Lienkö liian
heikko sinulle?

ANTTI: Lienet liian hyvä minulle, onnen löytökäinen. – Mutta sinun
täytyy oppia olemaan myös tosi.

TYYNE: Sepänkoura sinä olet, ihmis-seppä!

ANTTI: Kovin kourin on minut ihmiskohtalo sepittänyt. – Eikö totta,
Tyyne: on helpompi olla noin vain puoli tosi, puhua vain puolta totta
ja täyttää vain puolta totuutta elämässään?

TYYNE (luo katseensa alas): Nyt tarkoitat sinä jälleen tuota ...
siviliavioliittoa.

ANTTI: Niin. Sillä ethän sinä usko kirkon jumalaan, olethan sinä itse
yhtä epäkirkollinen kuin minäkin. Sanoithan itse äsken, että ne ovat
muodollisuuksia?

TYYNE: Tietysti. Kaikki valistuneet ihmiset täällä ajattelevat niin.

ANTTI: Hyvä! – Miksi sinä tahdot siis, että meidän pitäisi mennä
kirkolliseen avioliittoon?

TYYNE (hämillään): Enhän minä tahdo. Isähän tahtoo sitä...

ANTTI: Ja sinä olet valmis kaikessa hänen tahtoaan seuraamaan? – Mutta
sinun oma tahtosi, Tyyne? Mitä se sanoo?

TYYNE: Se on tottunut taipumaan muiden tahdon alle. – (Rukoilevasti.)
Sinä et sitä ymmärrä, Antti. Sillä sinun vanhempasi eivät ole sinulta
vaatineet mitään, mikä olisi ollut vasten tahtoasi.

ANTTI (hiljaisesti): Vanhemmat vaativat aina ... jotakin sellaista,
missä me emme voi ottaa heitä huomioon. – Sillä onhan meillä myös oma
elämämme elettävänä.

TYYNE: Se on niin vaikeata...

ANTTI: Sano tässä tapauksessa vain: epämukavaa.

TYYNE: No niin! epämukavaa. – Ja kun maailma nyt kerran on sellainen...

ANTTI: Se muuttuu, jos vain kyllin monet toteuttavat oman sisällisen
totuutensa. – (Hellästi ja hiljaisesti.) Tyyne! Eihän isäsi voi vaatia
sinua valehtelemaan omalle itsellesi? (Painaa istumaan hänet.)

TYYNE (surumielisesti): Hänellä on näistä asioista oma mielipiteensä.
Ja se on taipumaton, mikäli luulen häntä tuntevani.

ANTTI: Mutta jos isäsi olisi vaatinut sinua minun poissa-ollessani
menemään jollekin toiselle miehelle, jota et olisi rakastanut...?

TYYNE (vakaumuksella): Sellaista ei isä olisi koskaan voinut vaatia
minulta.

ANTTI: Kuitenkin ovat tuhannet vanhemmat vaatineet sitä lapsiltaan. –
Mitä silloin olisit tehnyt?

TYYNE: Luonnollisesti minä en olisi totellut häntä.

ANTTI: Mutta tässä asiassa sinä tottelet häntä? – Tietysti siksi, että
se on sinulle vain muodollisuus?

TYYNE: Juuri niin.

ANTTI (vakavasti): Minulle se on elämänkysymys. – Vastaa minulle siis:
kumman meistä kahdesta on annettava perään tässä asiassa, senkö,
jolle se on vain muodollisuus, vai senkö, jolle se on elämänkysymys?
(Pitkä vaitiolo. Tyyne katsoo häneen, painaa päänsä alas. Antti nousee
ja tulee hitaasti vasemmalle etualalle. Taittaa ajatuksissaan kukan
orjantappura-pensaasta ja pitelee sitä käsissään. – Rovasti tulee
vasemmalta taka-alalta. Pysähtyy portille, katsoo heihin
kumpaiseenkin.)

ROVASTI: No, herra ritari, ettekö aio tarjota ruusua armaallenne?

ANTTI: Kenties tekisin sen, jos se olisi ruusu. (Näyttää kukkaa
kädessään.) Orjantappura se on. Torpan kukka!

ROVASTI (huomattavasti paremmalla tuulella): Tehkää se kuitenkin!
Minusta se näyttäisi kauniilta tässä kirkkaassa juhannus-yössä.

ANTTI: En viitsi. Sen piikit pistävät. (Heittää kukan kädestään.)

ROVASTI: Silloin se mahtaa olla kuin meidän kansan luonteemme. – (Poimii
kukan ja katselee sitä kädestään.) Ilo putoo siitä pian, kauan kestävät
viha ja katkeruus.

ANTTI: Sitäkö herra rovasti on siellä Lystiniemellä ajatellut?

ROVASTI (merkitsevällä silmäyksellä häneen): Olen ajatellut etupäässä
teitä, hra insinööri. – (Ojentaa kukan Tyynelle.) Sallitko?

TYYNE: Kiitos, isä. (Kiinnittää sen rintapieleensä.)

ROVASTI (istuu hänen vierelleen): Niin, tyttäreni, siellä ovat
todellakin kaikki paikat paikoillaan, kuten Johanna sanoi: lehtimajat,
sammaltuneet keinulaudat ja muut. Yksi ainoa puuttui sieltä: nuorten
ilo, tai oikeammin sanoen, rakastavaisten romantiikka.

TYYNE (syrjäsilmäyksellä Anttiin): Se taitaa puuttua kaikkialta
nykyaikaan.

ROVASTI: Voit olla oikeassa. – Te nykyaikaiset nuoret ette osaa iloita
enää. Te harjoitatte politiikkaa, te harrastatte elämänkysymyksiä, te
vaikutatte kansanvalistuksen hyväksi.

ANTTI: Onko se teidän mielestänne moitittavaa, herra rovasti?

ROVASTI: Pah! Antaisitte niiden olla kerrankin. Kyllä ne kaikki tulevat
aikoinaan. – Te otatte liian synkästi elämän. Te otatte sen liian
totisesti.

ANTTI: Meillä on syytä ottaa se totisesti, sillä meidän tehtäväksemme
on jäänyt korjata kaikki edellisen polven laiminlyönnit.

ROVASTI (estävällä kädenliikkeellä): Jaa, jaa, jaa. Minä tiedän.
Maailma on tietysti muutettava yhtenä päivänä ja eihän sitä ehdi, ellei
ala heti aamuvartiolta. – Mutta milloin te sitten aiotte nauttia
nuoruuttanne?

ANTTI: Me nautimme vain työstä, herra rovasti. Ja me teemme työtä vain
sitä varten, että sillä nuorisolla, joka meidän jälkeemme tulee,
jälleen olisi vähän enemmän aikaa nauraa ja huvitella.

ROVASTI (hienolla ivalla): Se oli kauniisti sanottu, herra insinööri. –
Mutta sentään minä kehoittaisin teitä joskus tekemään pienen kierroksen
tuolla samalla Lystiniemellä, jota te tunnutte niin kammoavan. Uskokaa
pois, se voisi vaikuttaa edullisesti teihin.

ANTTI: Minua ei haluta.

ROVASTI: Mutta jos tytärtäni haluttaisi? – (Tyyne pudistaa päätään.)
Eikö? Eikö sinuakaan? – Olette te omituista väkeä. – Ja kuitenkin te
sanotte rakastavanne toisianne!

ANTTI: Rakkaus ei irroita meitä elämästä, vaan liittää päinvastoin
lujemmin siihen.

ROVASTI (humoristisesti): Niinkö?

ANTTI: Niin. Ja juuri siinä me nykyajan nuoret olemme edellä teistä
vanhemman polven väestä.

ROVASTI (kuten edellä): Niinkö? – Meille antoi rakkaus suorastaan siivet
kantapäihin. Olisittepas nähnyt, kuinka minä teidän ijällä
tanssahtelin!

TYYNE: Onko isä tanssinut?

ROVASTI: Tottahan toki! – Ja olisittepas nähnyt, kuinka tälläkin pihalla
seisoi joskus juhannus-öinä kymmenen paria vastakkain. Lukkari soitti
viulua ja minä johdin katrillia.

TYYNE (aina huvitetumpana): Onko isä johtanut katrillia?

ROVASTI: Luonnollisesti. Olinhan minä pitäjän komein kavaljeeri. Siellä
niemellä seisoo minun nimeni vielä monen koivun kylessä eikä yksin
milloinkaan. – Niin, niin. Täällä minä myös tutustuin äitivainajaasi.

TYYNE: Nyt ymmärrän, miksi tämä torppa aina on ollut niin rakas
sinulle.

ROVASTI: Myöskin torpan väestä olen pitänyt, kaikista muista,
tarkoitan, paitsi en tuosta turilaasta. (Osoittaa Anttia
humoristisesti.) – Niiltä ajoiltahan täällä on vielä nämä penkit, pöydät
ja tuolit. Ja siihen aikaanhan minä yhtenä yönä maalautin tuon
tuparakennuksen punaiseksi.

TYYNE (nauraen): Ja ukko Elias astui aamulla ulos eikä tahtonut tuntea
omaa taloaan. – Se oli hupainen juttu. Kuulin jo pienenä siitä
kerrottavan.

ROVASTI: Minä olin leikkisä mies siihen aikaan. – Mutta niin olivat
kaikki muutkin. Itse ruununvouti-vainaja, joka kuitenkin oli jo yli
seitsemänkymmenen, tanssi kerran harakkaa tämän pihan päästä päähän. –
(Tyyne nauraa Antin puoleen kääntyen.) Muistaako hän ne ajat nuori
herra?

TYYNE: Tottahan Antti ne ajat muistaa, kun minäkin muistan. Eihän siitä
ole kuin seitsemän vuotta, kun täällä viimeksi oikein joukolla
juhannus-yötä valvottiin.

ROVASTI (päätään nyykähyttäen): Koko pitäjän herrasväen keralla, niin.

ANTTI: Koko pitäjän paremman kansan keralla, te tarkoitatte?

ROVASTI: No, mutta ihminen, eikö tuo nousukaspiirre koskaan karise
teistä? – Olkoon, että te olette torpan poika, olkoon, että te olette
oman onnenne seppä...

TYYNE: Eikö totta, isä: onhan se juuri hänen kunniansa.

ANTTI (välipitämättömästi): Se on vain siellä, Atlantin tuolla
puolen. – Täällä sitävastoin...

ROVASTI: Täällä te katsotte velvollisuudeksenne käydä kaikkialla ja
joka hetki tuo mainetodistus taskussanne.

ANTTI: Mahdollisesti kyllä. Mutta ainakaan sitä todistusta ei ole
missään papinkansliassa allekirjoitettu!

TYYNE (rukoilevasti): Antti!

ROVASTI: Hiljaa. – Kuka sen on allekirjoittanut, jos saan luvan kysyä?

ANTTI: Minä itse.

ROVASTI: Hyvä herra "minä itse": nyt minun täytyy muistuttaa teille
erästä hetkeä, jolloin te kerran nuorena ylioppilaana seisoitte minun
edessäni. Muistatteko?

ANTTI: Kyllä. Sen ainoan kerran minä en ollut rehellinen itseäni
kohtaan.

ROVASTI: Hyvä, että myönnätte sen, silloin voin minäkin kukaties
myöntää jotakin. – Te pyysitte minua takaukseen...

ANTTI: Ettekä te ruvennut siihen...

ROVASTI: Aivan oikein, minä, joka muuten takasin kenelle tahansa
keltanokalle. Tiedättekö, mistä se johtui, herra insinööri?

ANTTI: Kyllä. Te tiesitte minun salassa hakkailevan teidän tytärtänne.

ROVASTI: Niin. Mutta miksi te ette mielestänne ollut sillä hetkellä
itsellenne uskollinen?

ANTTI: Siksi että minun sitä vähemmän olisi pitänyt pyytää teitä
takaukseen, minun, joka siihen saakka olin läpi koulun tullut toimeen
omillani. – Mutta te luulitte tietysti minun kosivan tytärtänne teidän
rahojenne tähden!

ROVASTI: En. Niin halpamaista minä en ole teistä koskaan ajatellut. –
Minä ajattelin: hän tahtoo lainan avulla tulla pikemmin valmiiksi ja
sitten kosia tytärtäni.

ANTTI: Niin. Ja muistatteko, mitä te silloin vastasitte minulle? – Te
sanoitte: "Luulen, että teidän on paras käytännölliselle alalle
antautua."

ROVASTI: Kyllä. Eikö se ollut aina ollut myös teidän oma aikomuksenne?

ANTTI: Epäilemättä, mutta tietysti minä olin juuri sitävarten tahtonut
mennä Polyteknilliseen opistoon.

ROVASTI: Te sanoitte sen minulle.

ANTTI (hampaittensa välistä): Niin, ja te vastasitte: "Teidän on paras
mennä konepajaan." – Tiedättekö, mitä ne sanat minulle silloin
merkitsivät?

ROVASTI: Kyllä. Te ette velkaantunut, vaan ansaitsitte ainakin ruoan ja
vaatteen itsellenne. – Nuori mies, kenties minä juuri sillä hetkellä
ajattelin teidän parastanne.

ANTTI: Se on kääntynyt minun parhaakseni, kiitos olkoon oman tarmoni
ja työkykyni. Mutta se oli kova leikki minulle.

ROVASTI: Ei liian kova, koska olette kestänyt sen.

ANTTI (leimahtaen.): Minä olen sen kestänyt...

ROVASTI: ... koska olette luottanut itseenne ja koska olette rakastanut
tytärtäni...

ANTTI: ... ja koska olen vihannut teitä, tuota korkeata herra rovastia,
joka sillä hetkellä istui niin mukavasti siinä nojatuolissaan
kolmenkymmenen tuhannen markan vuosituloilla, kuuletteko,
kolmenkymmenen tuhannen, joiden edestä te ette tehnyt mitään, joiden
edestä te ette ole koskaan tehnyt mitään, vaan aina hoidattanut
virkaanne apulaisillanne...

TYYNE: Antti! – Onhan turhaa enää tuosta asiasta riidellä. Olihan
kysymys vain rahoista... (Nousee ja menee maantielle päin.)

ANTTI: Oli kysymys kaikesta, sinusta, minusta, meidän onnestamme, minun
luvuistani ja rakkaimmasta elämän-unelmastani. – Sitäpaitsi: rahoja voi
halveksia vain se, jolla on aina ollut niitä! (Kääntyy pois koettaen
hillitä mielenkuohuaan. Vaitiolo. Rovasti nousee, lähestyy häntä ja
laskee kätensä hänen olalleen.)

ROVASTI: Myöskin minun on täytynyt luopua rakkaimmasta
elämän-unelmastani.

ANTTI: Teidän, herra rovasti? – Mikä se on ollut?

ROVASTI (hiljaisesti): Tulla tiedemieheksi. Vanhempaini tahto määräsi
minut papin uralle. Minä uhrauduin.

ANTTI: Teidän ei olisi pitänyt uhrautua. Kunnon mies tottelee enemmän
itseään kuin vanhempiaan.

ROVASTI: Me käsitimme sen niin siihen aikaan. Kenties te nykyään
käsitätte toisin. – (Hymyillen kummallisesti.) Mutta kenties teillä
silti voisi olla syytä ottaa kädet housuntaskuistanne, kun minä puhun
teille.

ANTTI: Mielelläni. Minua haluttaisi kuitenkin kysyä, millä oikeudella
te sitä vaaditte?

ROVASTI: Harmaiden hapsieni oikeudella. Ja ellei se riitä teille...

ANTTI (päätään pudistaen): Ei riitä.

ROVASTI: ... oppineemman, sivistyneemmän ja elämääkokeneemman miehen
oikeudella...

ANTTI: Ei riitä. Sillä se ei ole totta.

ROVASTI: No niin: teidän vaimonne isän oikeudella, sillä hän on ja
olkoon tästä hetkestä saakka teidän vaimonne, tahtonette sitten
vahvistaa liittonne kirkollisten tai yhteiskunnallisten viranomaisten
edessä.

ANTTI (päänsä paljastaen): Se riittää. Minä en vain ymmärrä tätä
äkillistä mielenmuutosta...

ROVASTI: Olen mennyt itseeni. Se olisi myös teidän kerran tehtävä,
herra insinööri.

ANTTI: Koetan parastani. Mutta suvaitkaa sananne lähemmin selittää.

ROVASTI: Olen isänmaallinen mies. Kansan asia on kallis minulle...

ANTTI: Sitä en epäile.

ROVASTI: Ajattelen näin: papisto on kirkkoa, kirkko on kansaa varten.
Mutta jos kansa itse nousee kirkkoa vastaan.

ANTTI: Se nousee...

ROVASTI: Silloin en minäkään tahdo enää kirkon puolta pitää.

ANTTI (riemuiten): Mutta silloinhan te olette meidän miehiänne, herra
rovasti.

ROVASTI: Te ette ole vielä kansa, te. – (Ojentaa kätensä hänelle.) No
niin, minä olen aina pitänyt teistä. Te olette luotu hyvästä
tarvispuusta, mutta teissä on oksia, jotka soisin pois karsivanne.

ANTTI: Jos mikään, on tämä heti omiaan minut oksattomaksi tekemään.
(Puristaa hänen kättään sydämellisesti. Tyyne palajaa.)

TYYNE (hämmästyneenä): Antti seisoo isän edessä paljain päin!

ANTTI: Hän suostuu. Hän suostuu siviliavioliittoon. – Nyt ei mikään
erota meitä enää toisistamme.

TYYNE: Isä! Sinä yhä kasvat silmissäni. (Rientää häntä syleilemään.)

ANTTI: Ellei hän olisi pappi, tahtoisin minäkin syleillä ja suudella
hänet kuoliaaksi. – (Johanna tulee tuvasta vitkalleen.) Äiti! Saanko
luvan esitellä morsiameni? – Ja isä...

JOHANNA: Isäsi taitaa olla kuollut.

ROVASTI: Kuinka?

ANTTI: Kuollut?

JOHANNA: Sinne se näkyy saunatielleen kuupertuneen. Kylvetyksi oli
saanut ja puhtaan paidan päälleen pukenut ... niin siinä olivat voimat
väsähtäneet.

ROVASTI: Rauha raatajalle. – (Päänsä paljastaen.) Nyt liikkuu hänen
ikiliikkujansa.

ANTTI (kuin itsekseen): Siinä yksi, jolle pääsin täyttä totuutta
sanomasta. – Mutta onko hän kuollut todellakin? Kenties hän on elossa
vielä?

JOHANNA: Sitävartenhan minä olisin pyytänyt rovastia tulemaan ja
katsomaan ... enhän minä sitä niin taiten tiedä ... jos hyvinkin vielä
henki kulkisi...

ROVASTI: Minä tulen.

JOHANNA: Kuolleen näköinen se minusta on. (Rovasti ja Johanna menevät
taka-alalta vasemmalle. Antti ja Tyyne jäävät keskinäyttämölle. Pitkä
vaitiolo.)

TYYNE: Aiotko vielä Amerikaan?

ANTTI: En pitemmäksi aikaa. Aion kamppailla täällä, kotikamaralla. –
Tämä pieni voitto ei riitä vielä. Mutta en kiellä, että se on ollut
omiaan minua toisiin, suurempiin, kannustamaan.

TYYNE (arasti): Mitä vastaan aiot taistella sitten?

ANTTI: Elämän valhetta, joka näyttää kaikki olot ja ajatukset täällä
sydänjuuriin saakka myrkyttäneen. – Minä tiedän, että meitä on useampia.
Eikä meidän taistelumme ole toivoton, jos monet sinun kaltaisesi naiset
auttavat meitä.

ROVASTI (palajaa): Hän on kuollut. Kuollut hymy huulillaan, kasvot
kohti uuden aamun kajastamista.

ANTTI: Totuuden aamuksi sen mielessäni toivottelen. Ja se on koittava,
jos kukin täällä takoo ajallista totuuttaan yhtä uskollisesti kuin hän
ijäistä mielihaavettaan.

ROVASTI: Niin. Ja kaikki ajallinen on kappale ijankaikkisuutta.
(Johanna näkyy vasemmalla taka-alalla. Tyyne nojaa Antin olkaa vasten.
Rovasti on pysähtynyt perälle. Aamurusko, joka edellisen aikana on
valjennut vitkalleen, kultaa taustan maiseman. – Ensimmäinen aamulintu
herää virttään visertämään.)

Esirippu.

MAAN PARHAAT

4-näytöksinen huvinäytelmä

(Naamioita VI, 1911)

HENKILÖT:

KARL NAPOLEON PUNTARPÄÄ, kanslianeuvos.
ISABELLA, hänen puolisonsa.
RENNE, eläinlääkäri  |  heidän poikansa.
TOMMI, ylioppilas    |
TUULIKKI, heidän ottotyttärensä.
JANNE HEIMONHEIMO, varatuomari.
TIILA AKKOLA, kirjailijatar.
JOHANNES KOINTÄHTI, yleisnero.
EFRAIM KOPPELO, vankilansaarnaaja.
HELLÄ SINISALO, koulunjohtajatar.
HILJA VADELMA, "Valkonauhan" jäsen.
MATTI TUOMASKUONA, sanomalehtimies.
PROFESSORI HYYPIÖ,     |
SENAATTORI SALKKUNEN,  |   puoluehallinnon jäseniä.
PAROONI ELOHIIRI,      |
SUSANNA, palvelijatar.

Tapahtuu nykyisenä aikana Suomen pääkaupungissa.

Näyttämö kuvaa salia kanslianeuvos Puntarpään talossa. Ovi oikealta,
kaksi ovea vasemmalta, kaksi ovea taustaan käytävästä, viimemainitut
aina auki ja vain verhoilla katetut. Vasemmalla etualalla pöytä,
keinutuoli ja sohva, oikealla pieni kukkaisryhmä ja sen varjossa matala
leposohva. Ovien välillä taustassa piano, sen yläpuolella seinällä
kannel ja tuohitorvi ynnä niiden välillä tuohikontti ja virsut, kaikki
koristeelliseksi ryhmäksi järjestettynä. Muilla seinillä peilejä,
ryijyjä, joku taulu ja "kansallisten" taideteosten kopioita (kuten
Edelfeltin "Porilaisten marssi", Gallén-Kallelan "Aino" j.n.e.).
Takanurkissa Snellmanin ja Yrjö-Koskisen laakerinlehdillä seppelöidyt
rintakuvat.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

    Katettu kahvipöytä vasemmalla etualalla. Renne keinutuolissa
    lukee sanomalehteä. Ovikello soi, hetken perästä astuu sisälle
    oikeanpuolisesta takaovesta Matti Tuomaskuona.

MATTI: Terve! Kuinkas täällä on asiat?

RENNE: Huonosti, hyvä veli. (Viittaa hänet istumaan.) Äiti on lähtenyt
ulos jo varhain aamulla, isä ei ole vielä astunut huoneestaan.

MATTI: Ja Tuulikki?

RENNE: Hän on itkenyt koko yön kamarissaan.

MATTI: Se on siis totta?

RENNE: Kuten kerroin jo eilen Seurahuoneella sinulle. Hän on purkanut
kihlauksensa.

MATTI (huolestuneena): Poloinen Janne Heimonheimo! Kuinka saattaakin
olla niin huono onni ihmisellä?

RENNE: Sano mieluummin: poloinen Tuulikki! Miksi pitääkin nostaa melu
niin pienestä ja turhanpäiväisestä asiasta?

MATTI: Hiuskarvasta!

RENNE: Vaaleasta hiuskarvasta, kun hänen oma tukkansa sattuu olemaan
tumma! Niinkuin ei sellaista voisi parhaissakin perheissä tapahtua.

MATTI (varovasti): Tuo hius kuuluu olleen pitkä?

RENNE: Epäilemättä se oli pitkänpuoleinen. Mutta sattuuhan sellaista.
Täytyy vain harjata hyvin takkinsa, siinä kaikki.

MATTI: Hän löysi tuon vaalean hiuksen sulhasensa takinliepeestä?

RENNE: Aivan rintapieluksista, joka kuuluu olevan kovin raskauttava
asianhaara.

MATTI: Janne on ollut kevytmielinen, sitä ei käy kieltäminen. Jos
kerran aikoo naimisiin arvossapidetyn perheen tyttären kanssa...

RENNE (välinpitämättömästi): Ottotytär tosin, mutta kuitenkin kovin
ihastuttava olento. Vahinko, että hän näin joutuu koko kaupungin
hampaisiin.

MATTI: Syy on Jannen, kokonaan Jannen tässä tapauksessa. Ja mikäli voin
aavistaa, onkin yleinen mielipide vahvasti häntä vastaan asettuva.

RENNE: Siitä tiedetään jo?

MATTI: Huhu on käynyt kuin kulovalkea läpi kaupungin. –
(Tuttavallisesti.) Onhan tämä, näin meidän kesken sanoen,
häväistysjuttu...

RENNE: Täydellinen. – Tahdotko kupin? (Kaataa kahvia hänelle.)

MATTI: Kiitos. – Ja Tommi? Missä hän on?

RENNE: Maalla, kansanjuhlissa muka, joihin hän sanoi lupautuneensa
puhujaksi. Mutta minä epäilen...

MATTI: Missä hän on voinut viettää yönsä?

RENNE: Jumala sen tietää. Tommikin on niin hirveän kevytmielinen.

MATTI: Tuomitset ehkä liian ankarasti Tommia. Hänellä on kuitenkin
oikeat periaatteet.

RENNE: Sehän voi olla lieventävä asianhaara. Mutta jos miehessä ei ole
luonteen lujuutta...

MATTI: ... niin on hän tavallisesti ulospäin sitä aatteellisempi. – Hm,
ja sanotaanhan, ettei velikään Dresdenissä niin aivan munkkina elänyt.

RENNE (nopeasti): Se on vallan toista. Ulkomailla on kaikki sallittua.

MATTI: Kaikkiko?

RENNE: Paljon, mikä on kielletty kotimaassa. Siellä me olemme
yksilöitä, ihmisiä, joilla ei ole mitään edesvastuuta.

MATTI: Täällä sitävastoin?

RENNE: Täällä täytyy meidän näyttää kansalle hyvää esimerkkiä, kuten
isä sanoo.

MATTI: Kaikki kansan vuoksi, luonnollisesti. Mutta tunnustapa sentään,
että sinulla täälläkin kotimaassa on ollut yksi ja toinen seikkailu,
jota et yksinomaan isänmaallisista syistä suorittanut.

RENNE (arvokkaasti): Sehän voi olla mahdollista. Minään hyveen
esikuvana en nyt, yhtä vähän kuin ennenkään, ole tahtonut esiintyä.

MATTI: Etpä et.

RENNE: Mielestäni on kuitenkin suuri periaatteellinen ero, tekeekö
jotakin kiellettyä salassa tai julkisuudessa.

MATTI: Epäilemättä, hyvä veli, epäilemättä.

RENNE: Jos tekee salassa jotakin, se todistaa, että ymmärtää hävetä ja
tietää huutia jälestäpäin. Julkisuus sitävastoin todistaa paatunutta
luonnonlaatua.

MATTI: Mutta eihän Tommikaan toki mahtane julkisesti kevytmielisyyttään
harjoittaa?

RENNE (kiivaasti): Ei, mutta hän pitää suoranaisena kunnianaan
seurustella vain sivistyneiden naisten kera. Voitko ajatella?

MATTI: Älä hemmetissä!

RENNE: Olen kuullut sen hänen omasta suustaan. Ja juuri siinä piilee
pohjaton häpeämättömyys.

MATTI: Aivan varmaan! Sillä täytyyhän olla joku ero pyhän ja alhaisen
rakkauden välillä.

RENNE: Ja kunniallisten ja kunniattomien naisten välillä. – Edelliset
ovat pyhinä pidettävät. Jälkimmäisten kanssa sitävastoin ... hm, voi
hyvällä omallatunnolla hairahtua.

MATTI (vakaumuksella): Hehän ovat sitä varten olemassa. – Mutta asia,
jonka vuoksi olen täällä, on oikeastaan se, että lehteemme on tullut
nimetön peruutus tuosta kihlauksesta.

RENNE: Peruutus? Onko se sinulla täällä? Mukanasi?

MATTI: Kyllä. – (Hakee taskuistaan.) En viitsinyt näyttää sitä vielä
kenellekään siellä toimistossa...

RENNE: Niin, niin.

MATTI: ... ennen kuin saisin täältä asianomaisen sensuuriluvan, että se
todella on painatettava. (Ojentaa paperin hänelle. Kanslianeuvos
Puntarpää on tullut edellisen aikana vasemmanpuolisesta takaovesta.)

KANSLIANEUVOS: Mike on painatetta? (Matti nousee kunnioittavasti
tervehtimään, Renne jättää hänelle paikkansa keinutuolissa siirtyen
itse sohvaan.)

RENNE: Hyvää huomenta, isä.

KANSLIANEUVOS: Hyve hoomen. – (Tervehtii päännyykäyksellä poikaansa ja
ojentaa kätensä Matille.) Peive, peive, hära toimittaja. Mite uusi?

MATTI: Ei mitään erikoista, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Se onkin paras. Uusi on aina vanhan vihollinen ja siite
hyötty vain vappameelisyys.

MATTI: Mikä syvä ja uusi totuus, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Pyyden, äi uusi! – Mutta teelle oli kysymys painatta
jotakin?

RENNE (ojentaa hänelle paperin): Isä voi itse päättää siitä. –
Nähtävästi Tuulikin käsialaa.

KANSLIANEUVOS: Vai nin! Vai nin todellakin! Ollan siis jo nin
pitkelle? – (Lukee paperin, vilkaisee Mattiin.) Tekö toi teme?

MATTI: Kyllä. Katsoin velvollisuudekseni tässä tapauksessa
neuvotella...

KANSLIANEUVOS (häntä olalle taputtaen): Kiittos. Te ole aina ollut
hyvin ystevellinen. – Painatta? Tjah, ellei me painatta, teke joku
vikingilekti sen.

MATTI: Asiaa on siis pidettävä päätettynä?

KANSLIANEUVOS: Mine en tiette. Kaikki tappahtu minu selke takana. –
(Ojentaa paperin Matille.) Piteke se! Ellei ennen ilta tule pärutus
pärutuksen, painattaka se!

MATTI: Kuten suvaitsette, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS (ystävällisesti): Istuka, olkka hyve. Teitte neke niin
harvoin teelle. Paljon työtte? Tieden, tieden. – (Äkkiarvaamatta.) Keykö
te kapakassa?

MATTI: Hm, tuota ... mitä herra kanslianeuvos tarkoittaa?

KANSLIANEUVOS: Kysyn: keykö te kapakassa? Liikkuko te sielle teelle,
restauranteissa, tillikoissa, varieteissa?

MATTI (syrjäsilmäyksellä Renneen): Hyvin harvoin, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Vahinkko! Suuri vahinkko! Joka toimitutta sanomalekti,
pite istu ulkkona, paljo ulkkona. Kuule uutisia, neke ihmisie...

MATTI: Se on totta. Tuota seikkaa en ole tullut ajatelleeksi.

KANSLIANEUVOS: Pite ajatella. Ei autta kammarin reeklatua. Pite laitta
lekti pikantti, ratto, spirituelli...

MATTI: Herra kanslianeuvos on oikeassa. Meidän sanomalehtemme ovat
todellakin käyneet viime aikoina ehkä liian vakaviksi.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Pite olla vaka, pite myös piffa ylös
yleisö. – Siihen aikkan kun mine toimitutin sanomalekti, mine istu aina
Societeettihoonela.

MATTI (jo vapaammin): Se olikin lehden kunniakkain aika, herra
kanslianeuvos. Mutta siihen aikaan oli myös toisenlaisia kyniä
käytettävissä.

KANSLIANEUVOS: On kynie, on tolppoja, pite vain istu kapakassa. Ja
siitte pite maksa jurnalistile. – Hen kuule, kenelle kärrotan; ken pane
paperile...

RENNE: Isällä tuntuu olevan sangen hauska käsitys
sanomalehtimiestoimesta.

KANSLIANEUVOS: Oikke kesitys. Hyve sanomalekti märkitte paljo. Hyve
sanomalekti hoitta maa ja kansa.

MATTI: Uskallan olla tässä asiassa kokonaan yhtä mieltä herra
kanslianeuvoksen kanssa.

KANSLIANEUVOS: Se todista, ette te pane peemeere korkkealle. Mutta
ottaka oppi, hära toimittaja: keyke kapakassa, paljo kapakassa. . .

MATTI: Koetan seurata neuvoanne, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS (tyytyväisenä): Se oikke. Mine ole vanha niggeri, vanha
veterani. – (Rennelle.) Voit kaatta myös minulle kuppi kuuma.

RENNE: En tiedä, kuinka kuumaa tämä mahtaa olla...

KANSLIANEUVOS: Kaatta vain, ei teke mitte. – (Hämmentelee kuppiaan.
Vaitiolo.) Nin, hära toimittaja. Te neke tesse pärhe, joka ei ole mike
pärhe ene.

MATTI: Herra kanslianeuvos tarkoittaa...?

KANSLIANEUVOS (synkistyneenä): Te neke: ei mike ruokka-aikka, ei mike
yktelinen kahvi-aikka ene. Vaimo ulkkona, tyter kammarissa, mine itte
shlafrokissa...

MATTI: Minä ymmärrän.

KANSLIANEUVOS: Ajan hurjistus ei seeste ketten. Temenkin rauhallisen
kurkihirren alle se on tunkketunut. – Talonmees on sosialisti, piikka
pelastusarmeijalainen...

SUSANNA (laulaa keittiössä):

    Valkoisen puvun ma kannan
    ja heilutan palmua taivaassa vaan...

KANSLIANEUVOS: Kuulkka, kuulkka, eikkö hen alota taas? – (Menee äkäisenä
oikeantuolisesta takaovesta. Laulu lakkaa. Kanslianeuvos palajaa.) Mike
puheenaine minulla oli?

MATTI: Puhuitte perhettänne kohdanneesta onnettomuudesta, joka on meitä
kaikkia syvästi järkyttänyt.

KANSLIANEUVOS: Mine en ole koko yö silme ummistanut. (Osoittaa
otsaansa.) Minu pee on aivan toissellakymmenelle.

RENNE: Isän pitäisi kuitenkin koettaa ottaa tyynemmin asia. Purettu
kihlaus ... eihän se nyt vielä koko maailma ole.

KANSLIANEUVOS: Koko mailma? – äi. Minu mailma, – on. Minu mailma äi ole
mikke skandalimailma. Ja teme on skandali!

RENNE: En tahdo kieltää sitä. Mutta kuitenkin...

KANSLIANEUVOS (kiivaasti): Mutta kuitenkin se ole naula minu
ruumiskirstu. – Niin, anttaka anteksi, hära toimittaja, mutta toivon,
että te ole teelle kuin lapsi kotona.

MATTI: Olen teille tuosta sanastanne ikuisesti kiitollinen, herra
kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Ei keste. Meitten äi siis tarve peitte teilte
pärhehooliamme. Ja tete pärhettä on kohdannut heppe.

MATTI: Häpeä? Herra kanslianeuvos ehkä sittenkin liioittelee asian
kantavuutta.

KANSLIANEUVOS: Heppe, sanon, ikuinen heppe!

MATTI: Toista olisi, jos kysymyksessä olisi ollut avioero.

KANSLIANEUVOS (laskien kätensä lujasti pöytään): Päriaattessa se on
sama. Ja päriaate on tesse ratkaiseva. Kihlaus on julistettu,
kuulututtaminen on tappahtunut...

RENNE: Isä on oikeassa. Periaatteellisesti se on sama kuin avioliitto.

KANSLIANEUVOS: Heepeive oli määrätty jo. Mite sano nyt katu ja tori?
Mite sano julkkinen opinioni?

MATTI (juhlallisesti): Voin vakuuttaa, herra kanslianeuvos, että se
tässä asiassa on oleva kokonaan teidän puolellanne.

KANSLIANEUVOS: Mite se autta! Asja on kuittenkin minu pärhesse
tappahtunut.

RENNE: Tosin kyllä, mutta eihän kukaan voi vaatia, että isä...

KANSLIANEUVOS: Pärhen ise vasta kaikki. Pärhen ise pite neke kaikki,
ennusta kaikki.

RENNE: Kuka olisi sellaista voinut aavistaa?

MATTI: Tuomari Heimonheimolla on varmaan ollut mitä parhaat ja
vakavimmat tarkoitusperät.

KANSLIANEUVOS (tiukasti): Mine en epeile niitte. Enke mine hente syyte.
Mine kantta ainoastaan ja yksinomaisesti minu itte peele.

RENNE: Tuulikki tässä luonnollisesti lähin syyllinen on. Mutta voihan
olla, että on olemassa eräitä lieventäviä asianhaaroja.

KANSLIANEUVOS: Niitte on aina, jos äi aseta idealiteetit korkkealle.
Mine en ole oikken kasvattanut minu tyter, siine se on.

RENNE: Mutta isä!

KANSLIANEUVOS: Ele katkase! – Mite ihminen kylve, site hen niitte. Mine
en ole painanut jo lapsudesta henen meelen oikkeita päriaatteita.

MATTI (välittävästi): Niiden tiedetään kuitenkin aina tässä talossa
vallinneen.

KANSLIANEUVOS: Jumala kiittos! – Pärhe on yhteiskunnan pärustus. Jos se
jerkky, kaattu koko valttio ja yhteiskunta.

MATTI: Epäilemättä, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Tene aikkana, jolloin kaikki hajoittavat voimat teke
työtte seke sala ette julkkisudessa, teytty meiten ennen kaikke juuri
pärhen kunnia pyhityttä.

MATTI: Arvokkaat ja vakavaraiset perheet ovat myöskin oikeamielisen
sanomalehdistön paras tuki ja turva.

KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Eikkö tosi, hära toimittaja?
Ja meitten, maan parhaiden, tule keyde hyvelle esimärkille.

MATTI: Juuri niin, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Vappameelisisse pärheisse voi temenkaltainen tappahtua.
Vakameelisisse – äi ikine!

MATTI: Mikäli minä vapaamielisiä perheitä tunnen, kuuluvatkin ne siellä
päiväjärjestykseen.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Sielle äi ole mike siveys, äi mike
idealisuus.

MATTI: Eikä mitään uhrautuvaisuutta kansan asialle.

KANSLIANEUVOS: Oikken. – Me ole maan suola. Mutta jos suola kadotta
maku, milles silloin suolatan?

RENNE (varmasti): Isä on oikeassa. Maan onni riippuu kokonaan juuri
meidän puolueemme menestyksestä.

MATTI: Taikka oikeammin: niiden periaatteiden menestyksestä, jotka
ammoisista ajoista saakka ovat puoluettamme elähyttäneet.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Päriaatte on kuittenkin päriaatte. Ja
päriaatte olisi tesse tappauksessa vaattinut, ette nuori pari olisi
yleisen hyven etten uhratunut.

MATTI (varovasti): Kenties tekevätkin he sen vielä, kun he saavat aikaa
miettiä asiaa.

KANSLIANEUVOS: Silloin voisin mine laske peeni rauhallisesti leppon.
Sille mine tiettesin, ette issenmaan pelastus on viele makdolinen.
(Ovikello soi. Hetken perästä sisälle Susanna oikeanpuolisesta
takaovesta.)

SUSANNA: Rouva Akkola pyytää puhutella herra kanslianeuvosta.

KANSLIANEUVOS (nousten): Antteksi, mine teytty jerjeste toaletti. –
(Susannalle.) Keske hen tenne! Ja tarjo lemmin kahvi henelle. (Pois
vasemmanpuolisesta takaovesta. Susanna ottaa kahvitarjottimen pöydältä
ja menee. Matti on myös noussut. Renne sohvalla polttelee rauhallisesti
sikariaan.)

MATTI: Rouva Akkola! Nyt minä pelastaudun.

RENNE: Liian myöhäistä. Hän on jo eteisessä.

MATTI: Toivottavasti hän on edes yksin?

RENNE: Ei koskaan. Hänellä on aina joku nuori toivo, keltanokka tai
taiteileva tyhjäntoimittaja seurassaan.

MATTI: Suoraan sanoen, minulla ei olisi mitään halua tavata häntä, yhtä
vähän kuin hänen suosikkejaan.

RENNE (nousten): Ei minullakaan. Voisimme oikeastaan pistäytyä minun
huoneeseeni. – (Tiila Akkola ja Johannes Kointähti tulevat
oikeanpuolisesta takaovesta.) Ai, perhana!

RVA AKKOLA: Hyvä herra Puntarpää! (Ottaa häntä kädestä kiinni ja katsoo
kallellapäin, surumielisesti silmiin häntä. Matti hymyilee salavihkaa,
Renne näyttää jotakuinkin nololla. Kointähti pysyttelee kainosti
taempana.)

RENNE: Niin, rouva Akkola?

RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää sanoko mitään! Tiedän olevani suruhuoneessa
täällä. Siksi olen minäkin mustiin pukeutunut.

RENNE (kumartaen): Rouva on tehnyt siinä kovin ystävällisesti.

RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää sanoko mitään! Sallikaa minun vain puristaa
teidän kättänne ja katsoa kauan silmiin teitä. (Pitkä vaitiolo. Rouva
Akkolan silmät kyyneltyvät, Renne koettaa turhaan välttää hänen
katsettaan.)

RENNE: Hyvä rouva...

RVA AKKOLA: Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. (Päästää hänen
kätensä, vielä kerran surumielisesti hänelle päätään nyykäyttäen.)
Hyvää päivää, herra toimittaja! (Sama pitkä kättely.)

MATTI: Siitä on kauvan kuin meillä on ollut kunnia nähdä rouvaa
toimistossamme.

RVA AKKOLA: Minä olen ollut matkoilla. Ah, matkoilla! – Mutta ihanan
isänmaani kuva päilyi koko ajan sieluni silmien edessä.

MATTI: Se onkin paras tapa matkustaa ja saada uusia vaikutuksia.

RVA AKKOLA: Suomen metsä kuiski minulle, Suomen multa tuoksui koko ajan
sieraimissani...

MATTI: Onko se mahdollista?

RVA AKKOLA (haikeasti): Kyllä, sillä minä olin ottanut sitä mukaani
pienen rasiallisen, jota kannoin aina povellani.

MATTI: Nytkin?

RVA AKKOLA: Aina. – (Ottaa poveltaan pienen rasian ja ojentaa sen
Matille.) Tuntekaa, kuinka se tuoksuu!

MATTI (haistellen varovasti): Ihanalta. – (Salavihkaa Rennelle.) Aivan
nurkantakuiselta.

RVA AKKOLA: Enemmän, enemmän. Ottakaa sitä käteenne, hierokaa sitä
hyppystenne välissä! – (Pakottaa Matin niin tekemään.) Eikö totta? Vasta
silloin tuntee olevansa todella suomalainen.

MATTI: Perisuomalainen. Mutta mistä rouva on saanut tuota ainetta?

RVA AKKOLA: Arvatkaa!

MATTI: Minä en uskalla todellakaan...

RVA AKKOLA (voitollisesti): Maalta, kaukaa, oman kotipeltoni
pientareelta.

MATTI: Pellosta se oli otettu. Sen minäkin heti huomasin. (Pyyhkii
salassa sormiaan.)

RVA AKKOLA: Te huomasitte? Te huomasitte heti todellakin? – (Tarttuu
hänen käteensä ihastuneena.) Te saatte sitä. Te saatte sitä kuinka
paljon tahansa...

MATTI (hätääntyneenä): Hyvä rouva...

RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää kieltäkö! Minä näen, että te tahdotte sitä.
Minä näen, että teidän sydämenne palaa siihen.

MATTI: Rakastan liian paljon sitä, että tahtoisin teiltä ryöstää
hiukkastakaan.

RVA AKKOLA: Mitä vielä! Minulla on kotona koko kirstullinen. (Rennelle,
joka edellisen aikana on uteliaana lähestynyt.) Tekin tahdotte?

RENNE (peräytyen): Minä? En Herran nimessä...

RVA AKKOLA: Kyllä. Te tahdotte, te saatte sitä. Silloin vasta tunnette
tekin olevanne todellinen kansanmielinen.

RENNE: Kansan vuoksi en tietysti tahdo kieltäytyä...

RVA AKKOLA. Juuri kansan vuoksi on se mielestäni aivan välttämätöntä. –
(Surumielisesti.) Kansa raukka! Se on vielä kokonaan epäkansallinen.

RENNE: Sen pahempi on, hyvä rouva. Suomen kansa käyttää multaa aivan
toisiin ja runottomampiin tarkoitusperiin.

RVA AKKOLA (päätään nyykähyttäen): Aineellisiin. – (Suutelee rasiaansa
ja kätkee sen povelleen.) Tämä rasia! Joka aamu minä hengitän sen
tuoksua, joka ilta pistän sen päänalaiseni alle.

RENNE: Niin pitäisi jokaisen tehdä.

RVA AKKOLA (haaveellisesti): Niin teki Chopin, jolla kaikkialla oli
pivollinen Puolan multaa mukanaan. Ja kuitenkin: mitä on Puolan multa
Suomen multaan verrattuna?

RENNE: Epäilemättä vain heikko varjo siitä. Mutta kuitenkin...

MATTI: Kuitenkin on sitäkin Suomen veri kostuttanut.

RVA AKKOLA: Te tarkoitatte...?

MATTI (pateettisesti): Muistan kansallisrunoilijamme sanat: "min verta
joi jo Puolan, Lutzin, Leipzigin ja Narvan multa".

RVA AKKOLA: Ah! Te muistitte ne! Kiitos! (Ojentaa liikutettuna kätensä
hänelle.) Tuota en tule matkakirjeissäni unohtamaan.

MATTI (pelästyneenä): Te aiotte...?

RVA AKKOLA: ... kuvata lehdessänne, mitä tunsin tuolla kaukana
kotomaasta.

MATTI: Tunsitte niin paljon epäilemättä, että käy ehkä hiukan
vaikeaksi...

RVA AKKOLA: Oh, te ette tunne minua! – Minä en pelkää mitään vaikeuksia.
Teen sen tunnollisesti...

MATTI (nopeasti): Sitä en epäile.

RVA AKKOLA: ... laajasti ja seikkaperäisesti. Uhraan koko intoni,
käytän koko aikani siihen.

MATTI: Kovin hauskaa. – (Kuiskaten Rennelle.) Onnellinen lehti!

RVA AKKOLA: Katson olevani siihen velkapää kansalleni. – Myöskin te
rakastatte kansaa, herra toimittaja?

MATTI: Olen itse kansan lapsi, hyvä rouva.

RVA AKKOLA (kyyneltyvin silmin): Niin. Me kaksi ymmärrämme toisemme
täydellisesti. – (Päästää hänen kätensä, hillitsee liikutuksensa.)
Johannes, tule että saan esitellä sinut. Vai kenties te tunnette jo
toisenne?

MATTI: Minulla ei ole kunnia.

RVA AKKOLA: Hänkin on kansan lapsi, hyvät herrat. – Hän on Johannes,
Johannes Kointähti, meidän suuri Johanneksemme.

MATTI: Hauskaa tutustua.

RVA AKKOLA (liittäen heidän kätensä): Te kaksi! Teidän täytyy tulla
hyviksi ystäviksi. – (Johdattaa Johanneksen Rennen luo.) Ja myöskin
teidän kahden. Sallikaa, että liitän kätenne, katsokaa kauan silmiin
toisianne.

RENNE: Suuri kunnia minulle.

RVA AKKOLA: Ei mitään turhia muodollisuuksia. Hänen nimensä on
Johannes, teidän nimenne...

RENNE: Renne, hyvä rouva.

MATTI (kumartaen): Matti.

RVA AKKOLA: Kuinka ihanaa! – (Pakotettu vaitiolo. Vienolla, riutuvalla
äänellä.) Eikö ole toista veljestyä näin hiljaisuuden soidessa ja
sydänten sykkiessä kuin viinan vierellä tupakansavuisessa
kapakkahuoneessa?

MATTI: Epäilemättä, hyvä rouva. Hiukan outoa se tosin on...

RVA AKKOLA (suurin silmin): Kuinka? Mitä tarkoitatte?

MATTI: Anteeksi, tarkoitan ainoastaan, että outo onnellisuuden tunne
täyttää tällä hetkellä koko olentoni.

RVA AKKOLA: Niin. Johannes, sinä voit alussa sanoa sediksi heitä. –
(Taputtaa poskelle häntä.) Hän on niin kaino vielä. Katsokaa, hän
punastuu kuin nuori tyttö.

RENNE: Se on virhe, joka kyllä menee ijän mukana.

RVA AKKOLA (hellästi): Eikö totta? Ja hän on vielä niin tunteellinen ja
turmeltumaton. Ja kuinka hänen kiharansa pukevat häntä!

RENNE: Myöskin hänen kravattinsa on hyvin kaunis.

RVA AKKOLA: Niin. Ja kuinka ruusu hänen napinlävessään lemuaa
suloiselta. – (Hengittää sen tuoksua, korjaa hänen kiharoitaan.) Se
sopii runoilijalle.

MATTI: Hän on runoilija?

RVA AKKOLA (juhlallisesti): Suuri runoilija, suurin, minkä Suomi vielä
on synnyttänyt! – Ja kuinka hän rakastaa kansaa! Ja kuinka kansa kerran
tulee häntä rakastamaan!

MATTI: Johannes Kointähti? – (Kuin etsien muistostaan.) Onko hän
julkaissut jotakin?

RVA AKKOLA: Ei, ei vielä. Onhan hän niin nuori, juuri tullut
ylioppilaaksi. Ei, hän ei ole vielä julkaissut mitään.

MATTI (kumartaen): Jaa, siinä tapauksessa minä uskon mitä parasta
hänestä.

RVA AKKOLA: Hän ei ole tahtonut banaliseerata tunteitaan, hän ei ole
voinut riisua itseään suuren yleisön edessä alastomaksi.

RENNE: Mutta teidän edessänne?

RVA AKKOLA (haaveellisesti): Minulle hän on lukenut runojaan.

RENNE: Siitä ei hänen luonnollinen kainoutensa ole estänyt häntä?

RVA AKKOLA: Ei. Hän ei peitä minulta mitään, hän avaa, hän paljastaa
salaisimmat kalleutensa minulle. – Mutta luonnollisesti vain kahden
kesken.

RENNE: Luonnollisesti. – Mutta eikö rouva istuisi?

RVA AKKOLA: Kiitos. Jos sallitte, istun tänne teidän ihanaan
lehtimajaanne, kukkasien suojaan...

RENNE: Olkaa niin, hyvä.

RVA AKKOLA: Ne muistuttavat minulle kesää. Ah! – (Ojentuu sohvalle
kukkaisryhmän luona oikealla ja sulkee silmänsä uneksien.) Johannes,
sinä voit myöskin tulla tänne.

MATTI (Rennelle): Emmeköhän me nyt jättäisi heitä?

RVA AKKOLA: Johannes, Johannes Kointähti! Ojenna kätesi minulle, tunne
kuinka, kuinka poveni sykähtelee! (Johannes ujostuneena tekee työtä
käskettyä.) Me olemme kesässä, Suomen metsien hämärässä...

MATTI: Hyvä rouva, minun täytyy nyt sanoa jäähyväiseni.

RVA AKKOLA: Menkää te vaan! – (Ojentaa kätensä Rennelle.) Tekin tahdotte
mennä? Huomaan, että aiotte saattaa ystäväänne.

RENNE: Niin, minulla on todellakin hiukan asiaa kaupungille. Mutta minä
toivon, että isäni tulee heti.

RVA AKKOLA: Älkää ollenkaan antako häiritä itseänne! – (Ojentaa kätensä.
Matti ja Renne menevät oikeanpuolisesta takaovesta. Vaitiolo.)
Kuuletko, kuinka käki kukkuu? Tunnetko, kuinka Suomen lehdot
lemuavat...? – Ah, sen voi tuntea vain hieno sielu! (Sulkee silmänsä
uneksien. – Susanna tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta kantaen
kahvitarjotinta ja hyräillen pelastus-armeijalaista voitonvirttä. Rva
Akkola karkaa ylös kauhistuneena.)

SUSANNA (laulaa):

    Ma taisteluita lemmin
    riveissä armeijan,
    ja ottelu vaikk' kestää,
    en väisty milloinkaan.
    Kun taiston päättyessä
    ma heitän miekkani...

RVA AKKOLA (pidellen korviaan): Kuka te olette? Miksi te loilotatte?
Kenen luvalla te häiritsette meitä? (Susanna laskee kahvitarjottimen
pöydälle, panee kädet puuskaan ja luo musertavan silmäyksen häneen.)

SUSANNA: Minä olen Pelastus-armeijan lauluprikaatin jefreitteri!

    (Purjehtii ulos loukatussa ylpeydessään.)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

    Rva Akkola ja Johannes Kointähti etualalla oikealla.
    Kanslianeuvos Puntarpää, nyt täysin puettuna, tulee
    vasemmanpuolisesta takaovesta. Rva Akkola rientää häntä
    vastaan.

RVA AKKOLA: Herra kanslianeuvos! (Tarttuu molemmin käsin hänen
käteensä, horjuu, lankeaa hänen jalkoihinsa. Kanslianeuvos koettaa
väkivoimalla häntä ylös kohottaa.)

KANSLIANEUVOS: Hyve rouva Akkola! Koettaka suista liikutuksenne.

RVA AKKOLA: Te olette sankari! Te olette Leonidas! Te kamppailette
kalpeessa eikä kukaan näe teidän taistojanne!

KANSLIANEUVOS: No, mite hullu, mite hullu... (Saa hänet vihdoin
nousemaan.)

RVA AKKOLA (suurella pateettisella kädenliikkeellä): Johannes, Johannes
Kointähti! Katso häntä! Tee runo hänestä! Vala vaskeen, veistä
marmoriin hänet! – Näet edessäsi stoalaisen filosofin.

KANSLIANEUVOS (katsoo ympärilleen): Kointekti? Kuka se on?

RVA AKKOLA: Ah, enkö ole vielä häntä teille esittänyt. – (Johdattaa
Johanneksen kanslianeuvoksen luo.) Tässä hän on. Kansan toivo, Suomen
Johannes, hän, joka on päättänyt uhrata nuoren elämänsä meidän
suomalaiselle viljelyksellemme!

KANSLIANEUVOS: Niinkkö? – (Ojentaa kätensä ystävällisesti
Johannekselle.) Te rakasta kansa? Te pite pyhene soomenmeeli?

RVA AKKOLA: Josko hän rakastaa! Josko hän pitää pyhänä sitä! – Ah, te
ette tunne häntä, herra kanslianeuvos. Hän suorastaan jumaloi kansaa.
Ja hän tahtoo laskea nuoren, hehkuvan sydämensä kansallisen asian
alttarille.

KANSLIANEUVOS (aina ystävällisemmin): Se ilakdutta minu. Te luke
yliopistossa?

RVA AKKOLA: Tietysti hän lukee. Mutta te ymmärrätte: tutkinnot ovat
hänelle vain sivuasia. Kotka kaipaa ilmaa, Kointähti taivaan korkeutta.

KANSLIANEUVOS: Mine ymmerte. Henelle on joku varma, viittiloitu
elementekteve? Sielle siselle? (Osoittaa sydäntään.)

RVA AKKOLA: Oh, kuinka hyvin te ymmärrätte hänet, herra kanslianeuvos!
– Mitä minä sanoin sinulle, Johannes? Kanslianeuvos Puntarpää on lukeva
sielusi sisimmät ajatukset.

KANSLIANEUVOS: Kiiten hyveste luottamisesta, hyve rouva. – Mille alalle
hen aikko graadi jelkken andadua?

RVA AKKOLA: Kaikki alat ovat hänelle avoinna, herra kanslianeuvos. Hän
on kuin tarun jättiläinen.

KANSLIANEUVOS: Tarun jetti –?

RVA AKKOLA (lennokkaasti): Niin. Hän vain koskettaa isänmaataan, ja
tuhatkertaiset voimat kasvavat hänelle. Hän vain polkaisee Suomen
multaa, ja legionat nousevat maasta hänelle.

KANSLIANEUVOS: Soome multta? – Niin, oikken, oikken. Mine pite
klassillisista värttauksista. – Hen aikko maanviljelije?

RVA AKKOLA: Suomen henkinen maanviljelijä on hänestä tuleva.

KANSLIANEUVOS: Hänkkinen? – Te puhu Soomen multta?

RVA AKKOLA: Minä tarkoitin kuvaannollisesti. – Mitä olisi Suomi ilman
Johannes Kointähteä? Kolkko korpi, raivaamaton erämaa...

KANSLIANEUVOS: On ollut, hyve rouva, on ollut. Ja olisi vielekin ehken
ilman noitta kansallisen härätyksen suuria kynttömeehiä. – (Osoittaa
Snellmanin ja Yrjö-Koskisen rintakuvia.) Ynnä heiden vehepetöisiä
palvelijoittan. (Osoittaa vaatimattomasti itseään.)

RVA AKKOLA (hartaudella): Niin. He suuret, he suuret. – (Katsoo hetkisen
haaveellisesti rintakuviin. Kääntyen kanslianeuvoksen puoleen.) Ja te
suuri! Sallikaa minun suudella sitä kättä, joka on piirtänyt niin monta
kaunista lehteä kansamme kultuurihistoriaan.

KANSLIANEUVOS: No, mite turha, hyve rouva, mite turha! (Sallii sen
kuitenkin tapahtua.)

RVA AKKOLA: Johannes! Tule lähemmäksi! – Herra kanslianeuvos! Sallikaa
lasten tulla teidän tykönne. Sallikaa hänen suudella teidän toista
kättänne, sillä hänkin on teidän innokkaimpia ihailijoitanne.

KANSLIANEUVOS: Tulkka, hyve noori mies, tulkka! Lasten ja imeveisten
suusta pite meille totuus kuulutettaman.

RVA AKKOLA: Kuinka kauniisti, kuinka ihanteellisesti sanottu! – Tule,
Johannes! Älä yhtään ujostele! Näethän, että herra kanslianeuvos on
sinulle hyvin suosiollinen.

KANSLIANEUVOS: Teme on liikka, hyve rouva, teme on liikka. (Kääntyy
pois liikutettuna. Johannes Kointähti itkee ääneensä, Rva Akkola kastaa
kanslianeuvoksen kättä hiljaisilla kyyneleillään. Pitkä vaitiolo.)

RVA AKKOLA (vienosti): Eikö totta? Tämä on suuri hetki, herra
kanslianeuvos. Kun kosketan teidän kättänne, on kuin tuntisin historian
valtimon tykytyksen. – (Vaitiolo.) Siunatkaa häntä, herra kanslianeuvos!

KANSLIANEUVOS: Jumala sinu hyve poikkueni siunatkon!

RVA AKKOLA: Poikani! Kuuletko, Johannes, hän sanoo: poikani! – Ottakaa
hänet omaksi pojaksenne, herra kanslianeuvos, ottakaa!

KANSLIANEUVOS (irroittautuen): Kuinkka? Ottopoikka!

RVA AKKOLA: Te saatte hänet. Minä luovutan hänet teille. Minä uhraudun.

KANSLIANEUVOS: Hyve rouva...

RVA AKKOLA: Ei, te ette voi estää minua uhrautumasta, niin katkeraa,
niin sydäntäviiltävää kuin minulle onkin kadottaa hänet. – Ottakaa
hänet! Kasvattakaa hänet kansalle ja isänmaalle!

KANSLIANEUVOS (hiukan hämillään): Hyve rouva, minulla on kaksi
poikka jo.

RVA AKKOLA: Ottakaa hänet siis teidän henkiseksi opetuslapseksenne! Te
näette, kuinka hän jo nyt teitä kunnioittaa ja rakastaa.

KANSLIANEUVOS: Hänkkiseksi? Se voisi keyde peinse. – Mutta nein ekki?
Mine en tiette viele, onkko hen kala vai linttu.

RVA AKKOLA: Tarun prinssi hän on, voitteko sitä epäillä? Ettekö näe,
kuinka korkeiden jumalien diadeemi loistaa hänen kulmiltaan?

KANSLIANEUVOS (levottomana): Mine en nekke. Mine en nekke mike
diadeemi. Mine en nekke mitte. – Sitepaitti minu vaimo ei ole kottona...

RVA AKKOLA: Isabella! Oh, hän on kyllä mielihyvällä antava
suostumuksensa tähän teidän perheenne yhtä odottamattomaan kuin
kallisarvoiseen lisäykseen.

KANSLIANEUVOS: Hen äi suostu. Hen äi takdo lisete mike pärhe ene. Hen
sano, henelle tuotta kylle murhe jo ottotyter.

RVA AKKOLA: Juuri hänestä minä tahdoin puhua teille. – Hänen
kihlauksensa on siis todella purkautunut?

KANSLIANEUVOS: On, sitte pahempi. Ja se ole heppe koko pärhele. Suokka
anteksi, hyve rouva: mine en takdo mike ottolapsi ene!

RVA AKKOLA: Jumala itse on lähettänyt minut teidän tykönne. – Missä
hän on?

KANSLIANEUVOS: Kuka?

RVA AKKOLA: Tuulikki, teidän tyttärenne?

KANSLIANEUVOS (osoittaen vasemmalle): Hen itke toolla. Lohduttaka, jos
voitte hente. Mutta mine en takdo mike ottopoika. – Ottaka itte, hyve
rouva!

RVA AKKOLA: Minä? Mitä te ajattelette, herra kanslianeuvos? Onhan hän
vain ystävä, vain nuorempi veli minulle...

KANSLIANEUVOS: Te voissi olla eitti henelle.

RVA AKKOLA (luoden silmänsä alas): Herra kanslianeuvos! Minulla ei ole
lasta. Minä en osaisi olla äiti hänelle.

KANSLIANEUVOS: Mees teille kuittenkin on. Teille piteisi olla lapsi.
Miksi te ette hankki lapsi, hyve rouva?

RVA AKKOLA (aivan ujostuneena): Herra kanslianeuvos! Minä olen kokonaan
uhrautunut kansan asialle.

KANSLIANEUVOS: Hyve. Oikken hyve. Mutta teitten piteisi myöskin uhratua
meehellene. – pärhe on yhteiskunnan pärustus. Ja lapseton pärhe-eleme äi
ole mikke pärhe-eleme!

RVA AKKOLA: Sen onnen on taivas evännyt minulta. Mutta se on antanut
minulle toisen, suuremman onnen: synnyttää kuolemattomia lapsia
maailmaan.

KANSLIANEUVOS: Koolematto –? Ah, te tarkoitta hängelisesti...

RVA AKKOLA (painaen sydäntään): Niin juuri, kirjoja, minun henkisiä
lapsiani, jotka polttavat täällä poveni alla. Herra kanslianeuvos! Tämä
äitiys estää minua muiden naisten suloista kohtaloa kadehtimasta.

KANSLIANEUVOS: Ja myöskin pitemeste ottolapsi?

RVA AKKOLA: Myöskin siitä, herra kanslianeuvos. Te ymmärrätte: minun on
täytynyt kokonaan elämäntehtävälleni uhrautua.

KANSLIANEUVOS: Mine ymmerte. Mutta myösken mine en takdo mike
ottolapsi. Äikke minu vaimo takdo. Äi hängelinen äikke ruumilinen.

RVA AKKOLA (ratkaisevalla äänellä): Ottakaa siis vävy!

KANSLIANEUVOS: Vevy? Mine otta vevy, mutta vevy äi tule. Te tiette, he
purkka naimiskauppa.

RVA AKKOLA: Se oli kenties kaitselmuksen viittaus teille. Kuka puhuu
enää teidän entisestä vävystänne? Kuka puhuu enää teidän ottotyttärenne
puretusta kihlauksesta?

KANSLIANEUVOS: Mine luule, koko mailma puhu siitte. – Mutta miste
vevyste, miste kihlauksesta te, hyve rouva, puhu sitten?

RVA AKKOLA (voitonvarmasti): Uudesta. Onnellisemmasta.

KANSLIANEUVOS: Hängelisestä? – Te keytte aina kuvakeeli.

RVA AKKOLA: Tällä kertaa minä puhun teidän todellisesta, tulevasta
vävystänne.

KANSLIANEUVOS: Mike se on? Minulla äi ole miken uusi vevy.

RVA AKKOLA: On, teillä on, herra kanslianeuvos. Taivas on teille hänet
tässä raskaassa koettelemuksessanne lähettänyt.

KANSLIANEUVOS: Taivas? Mine en, heppe kylle, ole pyytenyt sen appu
temen asjan peele.

RVA AKKOLA: Se on kuitenkin kuullut teidän sydämenne salaisen
toivotuksen. – Olkaa hyvässä turvassa, herra kanslianeuvos! Teillä on
vävy, suuri vävy, joka kunnian kuninkaana on astuva teidän perheesenne.

KANSLIANEUVOS: Kunnian kuninkahana? – Kuka hen on? Misse hen on? Ja mike
henen nimi on, tuon onnenlöyttökeisen?

RVA AKKOLA (majesteetillisesti): Hän on tässä. Ja hänen nimensä on
Johannes Kointähti.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka? Hen? Hära Kointekti? – (Hämmästyneenä.) Esken
lapsi, nyt vevy talon.

RVA AKKOLA: Lapsi tai vävy, sehän ei muuttane asiaa. Katsokaa, kuinka
hän punastuu! Katsokaa, kuinka kaino ja turmeltumaton hän on!

KANSLIANEUVOS: Mine katto. Ja hen rakasta Tuulikki?

RVA AKKOLA: Voitteko epäillä sitä? Hän on ihannoiva, hän on ikuistava,
hän on henkensä korkeuksiin kohottava hänet, – niin, tietysti, sitten
kuin hän ensin saa nähdä tyttärenne.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka? He äivät ole vielä tappanut toissian?

RVA AKKOLA (innokkaasti): Tavanneet? Mitä te ajattelette? Ilman teidän
suostumustanne? – Mutta hän palaa halusta tutustua...

KANSLIANEUVOS: Jaa, tuttustuka, tuttustuka! – (Kätensä ojentaen.) Mine
teytty nyt menne. Mine en voi oikken hyvin. Mine en ole vielä tehnyt
minu aamupromenadi.

RVA AKKOLA: Tehkää se, herra kanslianeuvos, tehkää! Älkää suinkaan
antako meidän häiritä itseänne. Teidän kallis terveytenne...

KANSLIANEUVOS: Nin, minu tärveys ei salli mike meelenliikutus nein
aamupeive. Leekkeri on keeltenyt sen. Ja nyt mine ole valvonut kokko
yö!

RVA AKKOLA: Mitä te ajattelette? Koko yön? – Johannes, sinä kuulet. Hän
on sankari. Hän on taistellut taistelunsa.

KANSLIANEUVOS (hermostuneena): Nekkemin, hyve rouva, nekkemin. Toivon,
että vaimoni on pian oleva kottona.

RVA AKKOLA: Näkemiin, herra kanslianeuvos. – (Pitää kädestä, katsoo
silmiin häntä.) Eikö totta? Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti.

KANSLIANEUVOS: Paljo makdolista, hyve rouva. – Hyvesti myös teille, hära
Kointekti. Toivon nekkeveni teitte teelle takaisin tullessani.

RVA AKKOLA: Hän kiittää ja kumartaa.

KANSLIANEUVOS (taputtaa olalle häntä): Hen äi puhu paljon. Se on hyve
märkki meelen syvydeste. – (Nyykäyttäen päätään rva Akkolalle.) Te puhu
henen poolestansa. (Menee oikeanpuolisesta takaovesta. Rva Akkola
rientää Kointähteä syleilemään.)

RVA AKKOLA: Kuulitko, kuinka ystävällinen hän oli minulle? Ja
huomasitko, miten hellästi ja isällisesti hän jo sinua kohtelee? – Nyt
minä kutsun tänne Tuulikin. Saatpa nähdä, kuinka te tulette toisistanne
pitämään.

    (Menee ovelle vasemmalla ja koputtaa. Kointähti aina yhtä
    passiivisena etualalla oikealla.)

TUULIKKI (sisältä): Sisään!

RVA AKKOLA: Se olen minä, rouva Akkola. Pyytäisin Tuulikkia,
kaunotukkaa, tulemaan hetkeksi tänne. – (Tuulikki tulee itkenein
silmin.) Rakas Tuulikki! (Karkaa hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee
häntä.)

TUULIKKI: Rakas täti!

RVA AKKOLA (itkien): Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. –
(Pitkä, nyyhkyttävä vaitiolo.) Minä tiedän, tiedän kaikki. Sinun ei
tarvitse selittää mitään. Tuo kurja mies...

TUULIKKI: Niin. Hän on pettänyt minut.

RVA AKKOLA: Hän ei ansainnut sinua. – Armas Tuulikki! Kaikki on siis
lopussa teidän kahden välillä?

TUULIKKI: Kaikki. Hän on kyllä pyrkinyt puheilleni...

RVA AKKOLA (ankarasti): Se irstailija! Hän uskaltaa! – Sinä et tietysti
ole ottanut vastaan häntä?

TUULIKKI: En. Mitä täti minusta ajattelee? – Hän kävi jo eilen illalla
kerran ja tänä aamuna hän on käynyt kahdesti.

RVA AKKOLA: Mikä häpeämättömyys!

TUULIKKI: Susanna on minun määräyksestäni hänet jo ovelta takaisin
käännyttänyt. – Hän on myöskin koettanut kirjeellisesti minua lähestyä.

RVA AKKOLA: Se kiusaaja! Hän tahtoo vietellä, hän tahtoo houkutella
sinut.

TUULIKKI (arvokkaasti): Minä olen aukaisemattomana hänen kirjeensä
takaisin lähettänyt.

RVA AKKOLA: Se oli sinun velvollisuutesi. – Sinä olet sankarillinen
luonne. En tule unohtamaan sinua uudessa romaanissani.

TUULIKKI: Kiitos, täti. – Tunnen, että minun pitäisi olla urhoollinen.
Ja kuitenkin... (Painaa päänsä itkien hänen olkaansa vastaan.)

RVA AKKOLA: Ja kuitenkin? Mitä, Tuulikki? Sinä voit sanoa kaikki
minulle. Suoraan ja peittelemättä kuin omalle äidillesi.

TUULIKKI: Hänelle minä en voi puhua näistä asioista mitään. – Kuitenkin,
jos hän nyt tulisi...

RVA AKKOLA: Nyt? Hän? – Tuulikki! Mitä tahdot sinä sanoa minulle?

TUULIKKI (häpeilevästi): En tiedä. Ehkä kuitenkin ottaisin vastaan
hänet. – (Ovikello soi.) Herra jumala! Siinä hän on! (Peittää kasvonsa
käsillään. Tahtoo karata takaisin kamariinsa. Rva Akkola pidättää
häntä.)

RVA AKKOLA:' Älä pelkää! Salli minun toimia sinun puolestasi.

SUSANNA (tulee oikeanpuolisesta takaovesta): Tuomari Heimonheimo tahtoo
tavata neitiä.

RVA AKKOLA: Ei, hän ei ota vastaan ketään. Hän on sairas.

SUSANNA: Minä olen sanonut sen hänelle. Mutta hän tahtoo kuitenkin
tulla.

RVA AKKOLA (kädet puuskassa): Koettakoon hän vain!

TUULIKKI: Täti!

SUSANNA: Hän pyytää päästä sisälle vain pariksi minuutiksi. Mitä minä
siis saan sanoa hänelle?

RVA AKKOLA: Että hän älköön enään koskaan rohjetko avata tämän talon
ovea! – (Polkee jalkaansa.) Hänen pitää nyt mennä heti, heti!

SUSANNA: Herra siunatkoon! Menee kait se siitä vähemmälläkin. (Poistuu.
Hetken perästä kiivaita ääniä eteisestä.)

RVA AKKOLA: Se hirviö! Hän tahtoo tunkeutua väkivallalla tänne.
(Rientää eteiseen.)

TUULIKKI: Täti! Täti! (Koettaa pidättää häntä. Heittäytyy itkien
sohvankulmaan. Hetken perästä rva Akkola takaisin hengästyneenä.)

RVA AKKOLA: Hän on poissa. Minä kiskasin oven kiinni hänen nenänsä
edestä. – (Istuu sohvalle Tuulikin viereen.) Rakas Tuulikki! Minä
ymmärrän, että sinun sydämesi vuotaa verta...

TUULIKKI (häntä kaulaten): Täti! Sinä olet niin hyvä. Ja hän on niin
paha, niin paha. – Ja sentään minä olisin ehkä myöntänyt nuo pari
minuuttia hänelle.

RVA AKKOLA: Me olemme heikkoja, me naiset. Mutta juuri siksi meidän
tulee tukea toisiamme. – Tuulikki! Nyt tulee sinun avata sydämesi
kokonaan minulle.

TUULIKKI (pyyhkien): Minulla ei ole ketään muuta ystävää. – Mitä tahdot
sinä tietää, täti?

RVA AKKOLA: Kuinka se tapahtui? Milloin se tapahtui? Mitä sinä sanoit?
Ja mitä hän sanoi sinulle?

TUULIKKI: Hän? Hän ei ehtinyt sanoa mitään.

RVA AKKOLA: Ei mitään?

TUULIKKI: Hänellä ei ollut aikaa siihen. – Me istuimme sohvalla, hänen
kotonaan, eilen iltapäivällä. Aivan kuin täti ja minä nyt tässä.

RVA AKKOLA: Missä sinä istuit? Missä hän istui? – Älä nyt vain unohda
mitään!

TUULIKKI: En. Me istuimme ja juttelimme näin. Silloin, aivan
sattumalta, loin minä silmäni hänen takkinsa rintapieleen ja näin
pitkän, vaalean hiuksen siinä...

RVA AKKOLA (kauhistuneena): Taivaan vallat! – Kerro nyt vain kaikki
tarkasti ja seikkaperäisesti.

TUULIKKI: Kyllä. – Minä vaikenin äkkiä, hän vaikeni ja katsoi kysyvästi
minuun.

RVA AKKOLA: Ja sinä?

TUULIKKI: Minä katsoin häneen ja pidin tuota todistuskappaletta hänen
silmiensä edessä.

RVA AKKOLA: Ja hän?

TUULIKKI: Hän hämmästyi. Hän hymyili...

RVA AKKOLA: Hymyili? Hän julkesi hymyillä?

TUULIKKI: Huomasin heti, että hänellä oli paha omatunto. Silloin
purskahdin minä itkuun ja juoksin pois. Hän koetti estää...

RVA AKKOLA: Estää? Hän koetti estää? Hän tahtoi tehdä väkivaltaa
naiselle?

TUULIKKI: Hän sanoi tahtovansa selittää minulle asian. Mutta minä en
tahtonut kuulla hänen selityksiään.

RVA AKKOLA: Siinä teit aivan oikein. Sillä hän olisi turmellut sielusi
viattomuuden.

TUULIKKI: Hän seurasi porraskäytävään saakka minua. – Heti kotiin
tultuani kerroin minä kaikki vanhemmilleni ja lähetin takaisin hänen
kihlansa ja kirjeensä hänelle...

RVA AKKOLA (suudellen häntä): Se oli uhri, jonka olit velkapää
siveydellesi ja naisellisuudellesi. – Ja sitten tuntui sinusta jo paljon
helpommalta, eikö totta?

TUULIKKI: Ei. Ei se helpottanut. Minä melkein kaduin, että olin tehnyt
niin.

RVA AKKOLA: Kaduit? Kuinka se on ymmärrettävä?

TUULIKKI: Olisihan minun pitänyt kuulla, mitä hänellä oli
puolustuksekseen sanottavaa. Mutta kun jälleen ajattelin, että hän
seisoisi tuossa edessäni ja valehtelisi minulle...

RVA AKKOLA: Ole varma siitä, että hän olisi valehdellut. Miehillä on
aina tuontapaisissa asioissa tuhat selitystä.

TUULIKKI (pidättäen itkuaan): Niin päätin minä jälleen olla
taipumaton. – Ja nyt se on lopussa, auttamattomasti lopussa! Eikä tämä
haava enää koskaan mene umpeen minun sydämessäni! (Painaa päänsä itkien
hänen olkaansa vasten.)

RVA AKKOLA: Aika on sen parantava. Uusi rakkaus on jälleen ensimmäisen
murheesi kummun kukkasilla kaunistava. – (Nousten.) Johannes! Tule
tänne! Istu hänen vierelleen!

TUULIKKI (säpsähtäen): Johannes? Kuka hän on? (Kointähti on edellisen
aikana istunut kasviryhmän varjossa, selaillut pöydällä olevia
albumeja, vilaissut aina välillä salavihkaa Tuulikkiin ja painanut
vihdoin pään kätensä varaan uneksien. Nousee nyt neuvottomana.)

RVA AKKOLA: Ah, enkö ole vielä häntä sinulle esitellyt? – Johannes,
Johannes Kointähti, sinun suuri, sinun armas ihailijasi.

TUULIKKI: Hän? Ja hän on istunut koko ajan siellä? Ja hän on kuullut
kaikki? – Täti! Näin sinun ei olisi pitänyt minua kohtaan menetellä.
(Kääntyy pois, on jälleen itkuun purskahtamaisillaan.)

RVA AKKOLA (rauhoittaen): Oh, ei hän ole kuullut mitään. Hän on
uneksinut. – Rakas Tuulikki, sinä et vielä tunne häntä. Hän elää vain
omissa kauneusmaailmoissaan.

TUULIKKI: Voi olla. Mutta kuitenkin...

RVA AKKOLA: Hän runoilee. Hän tekee sonetteja. – Sinähän pidät niin
paljon runoista, Tuulikki?

TUULIKKI: Kyllä.

RVA AKKOLA: Sinä kuulet, Johannes. Hän pitää jo nyt paljon sinusta. –
Ojentakaa kätenne toisillenne. Teidän pitää tulla ystäviksi, hyviksi
ystäviksi...

TUULIKKI (kainosti): Täti! (Ojentaa kätensä punehtuen.)

RVA AKKOLA: Ikuisiksi ystäviksi. – Kas niin! Katsokaa toisianne syvälle
silmiin, pitäkää kauan kädestä kiinni toisianne. – (Kyyneltyvin silmin.)
Te nuoret! Te kevät-esikot!

TUULIKKI: Minä pidän paljon hyvistä runoista. Mutta itse harrastan minä
enempi kuvaamataiteita.

RVA AKKOLA: Hänkin harrastaa niitä. Hän piirtää. Hän maalaa. Hän
pakottaa kupariin.

TUULIKKI (mielenkiinnolla): Niinkö? Minä puolestani harjoitan
nahkaplastiikkaa.

RVA AKKOLA: Ah! Juuri se on jo kauan ollut hänenkin salainen
intohimonsa. – Kuuletko, Johannes? Hän harjoittaa nahkaplastiikkaa!

TUULIKKI: Niin. Mutta enimmän minä kuitenkin pidän musiikista.

RVA AKKOLA (innostuksella): Musiikista? – Kuuletko, Johannes? Tuulikki
pitää musiikista! Mikä onni! Kuinka te kaksi sovitte hyvin toisillenne!

TUULIKKI: Pitääkö herra Kointähti myös musiikista?

RVA AKKOLA: Se on hänen sielunsa, se on hänen elämänsä! Hän soittaa,
hän laulaa, hän säveltää.

TUULIKKI: Säveltääkö hän? – Täti sanoi äsken, että hän oli runoilija.

RVA AKKOLA: Hän on kaikkea. Mikään inhimillinen ei ole vieras hänelle.
– Ja hänestä tulee Suomen suurmies! Mutta hän kaipaa pehmeää, valkoista
naiskättä, joka voi ohjata ja taluttaa hänet kunnian kukkuloille.

TUULIKKI (viitaten sohvapöydän ääreen): Ettekö istuisi?

RVA AKKOLA: Johannes! Kuuletko? Hän pyytää istumaan sinua vierelleen. –
(Istuttaa heidät molemmat sohvaan.) Ja minä kaadan kahvia teille. – Kas
noin! Nyt te istutte kuin omassa kodissanne.

TUULIKKI: Eikö täti istuisi tänne? (Aikoo jättää paikkansa hänelle.)

RVA AKKOLA: Sinne? Ei, ei. – Tänne matolle minä voin istua. Katsoa
kaukaa ja ihailla teidän iloista seurusteluanne. (Istuu matolle
kukkaisryhmän luo. Vaitiolo.)

TUULIKKI: Herra Kointähti tahtoo ehkä lisää leipää? (Tarjoaa
kahvileipää hänelle.)

RVA AKKOLA (uneksien): Teitä kahta! Kahta harhailevaa sielua elämän
erämaassa, jotka olette toisenne löytäneet. – (Vaitiolo.) Johannes,
ojenna kannel minulle! Tahdon soittaa sydämeni laulun teille.

TUULIKKI: Täti on liian hyvä. (Kointähti tekee työtä käskettyä.)

RVA AKKOLA: Kiitos. – (Ojentaa kätensä hänelle, katsoo häntä silmiin
kauan ja merkitsevästi.) Mene hänen luokseen! Sydämesi morsian istuu
ikävässä ja odottaa sinua. – (Kointähti menee entiselle paikalleen
Tuulikin viereen.) Tuulikki, anna kätesi hänelle...

TUULIKKI (arasti): En tiedä, onko se oikein sopivaa.

RVA AKKOLA: Kyllä, kun tätisi sallii sen. – Kas niin! – (Vaitiolo.)
Sulkekaa silmänne! Suomen multa tuoksuu, Suomen soitto helisee.
(Soittaa. Tuulikki ja Kointähti istuvat käsikkäin, mutta muuten sangen
kaukana toisistaan, kumpikin kovin vaivautuneina ja ujostuneina. –
Isabella tulee oikeanpuolisesta takaovesta.)

ISABELLA: Mitä tämä merkitsee?

TUULIKKI (vetää kätensä pois): Äiti!

RVA AKKOLA: Isabella, älä häiritse heitä! He rakastavat toisiaan, he
ovat kihloissa.

ISABELLA: Kihloissa! Oletko tullut hulluksi, Tiila? – (Menee ja pudistaa
häntä.) Nouse hetipaikalla ylös! Minä vaadin selitystä tästä
kohtauksesta.

RVA AKKOLA: Ystäväni, sinä käytät aina niin karkeata puhetapaa. – (Panee
pois kanteleen ja nousee.) Etkö voi vähemmällä ymmärtää? – Me olimme
niin kaukana todellisuudesta.

ISABELLA: Sen ymmärrän. Mutta se ei ole mikään selitys. – (Rva Akkola
aikoo puhua.) Eikä minulla sitäpaitsi ole aikaa kuunnella sinun
selityksiäsi. Naisliiton johtokunta kokoontuu täällä tuossa
tuokiossa...

RVA AKKOLA: Naisliiton? – Minäkin kuulun siihen. Mutta minä en ole
saanut mitään tietoa kokouksesta.

ISABELLA: Tulen juuri kotoasi, johon olen jättänyt sanan siitä. – Liiton
puheenjohtajana tahdon lojaalisesti kuulustaa teidän mielipidettänne,
ennen kuin teen lopullisen päätöksen Tuulikin kihlauksesta.

TUULIKKI: Kuinka? Päätetäänkö täällä minun kihlauksestani?

ISABELLA (ankarasti): Luonnollisesti. Ethän toki uskone, että sinä
yksin voisit solmia ja purkaa sydämesi asioita? – Asia koskee koko
naissukukuntaa.

RVA AKKOLA: Mutta hänhän on jo kihloissa. Enkö sanonut sinulle?
Johannes, Johannes Kointähti on oleva hänen autuutensa.

TUULIKKI: Täti!

ISABELLA (ylenkatseellisesti): Tuoko? – Kukin asia on kerrallaan
ratkaistava, ja minä puhun hänen oikeasta kihlauksestaan,
kihlauksesta tuomari Heimonheimon kanssa.

TUULIKKI: Se asia on selvillä jo. Se on purettu.

ISABELLA: Hiljaa! Sinä et tiedä mitään. Etkä ymmärrä mitään. – Mene
huoneeseesi!

TUULIKKI (nuhtelevasti): Äiti!

ISABELLA: Kiitä jumalaasi, että sinulla on äiti, joka sekä voi että
tahtoo toimia sinun puolestasi. Mene! – (Tuulikki menee.) Ja tuota
nuorta herraa me emme myöskään tarvitse täällä.

RVA AKKOLA: Oh, anna hänen olla! Näethän, että loukkaat häntä. Eihän
hän ole mikään herra, hän on lapsi, hän on melkein kuin nainen vielä.

ISABELLA (uhkaavasti): Mutta hänestä voi vielä tulla mies.

RVA AKKOLA: Mitä vielä! Ei hänestä koskaan miestä tule – sellaista
miestä tarkoitan, jota sinä pelkäät. Hän on niin hieno, hän on niin
tunteellinen...

ISABELLA: Suoraan sanoen: puolimiehetkin, kaikki, joissa on vain
murto-osakin miestä, ovat mielestäni enemmän tai vähemmän vihattavia.

RVA AKKOLA: Hänen suhteensa sinä erehdyt kokonaan. Hän on melkein kuin
minun oma mieheni...

ISABELLA (hymyillen): Hänet sinä olet todellakin mallikelpoisesti
kesyttänyt. – (Tullen taas vakavaksi.) Palvelukset, joita omalla
olennollasi olet tehnyt Suomen naisasialle, ovat suuret, hyvin suuret.

RVA AKKOLA: Kuinka olen kiitollinen tuosta tunnustuksestasi! – (Syöksyy
hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee häntä.) Me kaksi ymmärrämme
täydellisesti toisemme.

ISABELLA: Me kaksi kyllä. Mutta tuo kolmas...

RVA AKKOLA: Hän on niin kiltti. Luota minuun! Hän ei ole häiritsevä
meidän kokoustamme.

ISABELLA (vilkaisten vielä kerran Kointähteen): Olkoon menneeksi! Hän
näyttää todellakin sangen vaarattomalta. – Mutta ennen kokouksen alkua
tahdon näyttää sinulle uuden housuhameeni...

RVA AKKOLA: Housuhameen! – (Haaveellisesti.) Johannes, kuuletko, hänellä
on housuhame!

ISABELLA: Olen päättänyt siinä tänäpäivänä teille ensi kerran esiintyä.

RVA AKKOLA (innostuneena): Kuinka ihanaa!

ISABELLA: Menkäämme! – Luonnollisesti se on vain pikkuseikka
naisvapautuksen vaivaloisella polulla, mutta sen vertauskuvallinen
merkitys voi kuitenkin olla arvaamaton.

RVA AKKOLA: Tietysti, rakas Isabella, tietysti. – Tule, Johannes! Me
saamme nähdä hänen housuhameensa!

    (Kaikki pois oikealle.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

    Kanslianeuvos Puntarpää tulee oikeanpuolisesta takaovesta.
    Hänen jäljessään Professori Hyypiö, Senaattori Salkkunen ja
    Parooni Elohiiri.

KANSLIANEUVOS: Hyve, ette tappasin teidet, rakkat ysteveni. Te tiette
jo, mitä omituista minu ortten alla on tappahtunut.

ELOHIIRI: Sen pahempi, rakas veli. Me tiedämme sen.

KANSLIANEUVOS: Nyt tahdo mine kysy teilte: mite sano poolue, mite sano
yliopisto ja korkkea hallitus siite?

HYYPIÖ (huolestuneena): Asia on todellakin vakava, hyvä veli. Ja voin
vakuuttaa, että se akateemisissa piireissä, jo veljen virka-arvonkin
takia, on herättänyt mitä kiusallisinta huomiota.

KANSLIANEUVOS: Voin ymmärtte, voin ymmärtte. Ottotyttereni tosin äi ole
ylioppilas, vaan kuittenkin se todista huono hänkki nuorisossa. – Ja
esivaltta?

SALKKUNEN: Mitä Hänen Majesteettinsa neuvon-antajiin tulee, oli asia
meillä virkaveljien kesken kyseenalaisena juuri tänään aamupäivällä, ja
me tulimme siihen yksimieliseen päätökseen, että veljen olisi maan edun
ja yhteisen hyvän takia otettava harkitakseen, missä määrin olisi syytä
ryhtyä toimenpiteisiin...

KANSLIANEUVOS: Mine harkitte. Minu on syyte. Mutta mine en voi rykdy
toimenpiteisiin. Mine en ole miken auktoriteetti naimiskaupan alalla. –
Ja poolue?

ELOHIIRI (vilkkaasti): Puolueen kannalta asia on aivan selvä. Skandaali
on vältettävä, kihlaus jälleen solmittava. Snellman sanoo...

KANSLIANEUVOS: Kaikki kunnia hänen valttioviisalle toiminnalleen, mutta
emmekö voisi nyt tesse jette henet. Mikä on veljen oma meelipitemys?

ELOHIIRI: Se on nopeasti selitetty. Ellei nuori pari sovi hyvällä, on
heidät pakotettava siihen pahalla. Tertium non datur: ei ole mitään
kolmatta mahdollisuutta olemassa.

KANSLIANEUVOS: Hyve veli hakka aina miekan kanssa gordilainen solmu. –
(Ovikello soi.) Mutta meite heiriten teelle. Menemme minu hoonesen.
(Ovat seisoneet keskilattialla, aikovat mennä vasemmanpuolisesta
takaovesta. Samalla tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta Hilja
Vadelma, Susannan ohjaamana.)

SUSANNA: Rouva on huoneessaan. (Menee.)

VADELMA: Anteeksi, hyvät herrat. – (Yleinen tervehtiminen.) Anteeksi,
herra kanslianeuvos! Nimeni on Vadelma, neiti, Hilja Vadelma. Tulen
Valkonauhan puolesta...

KANSLIANEUVOS: "Valkkonauha"? Se ole joku raittiuden liitto?

VADELMA: Eipä suinkaan, herra kanslianeuvos, vaan siveyden liitto
langenneita naisia varten.

KANSLIANEUVOS (hiukan peräytyen): Te kuulu siihen? Te myös langetutettu
nainen?

VADELMA: Minä toimin langenneiden naisten hyväksi. Minä vaikutan
kansan keskuudessa.

KANSLIANEUVOS: Te rakasta kansa? Te uhratu? Mine ymmertte. – (Ojentaa
kätensä hänelle.) Se ole kaunis asja, näitti Valimo.

VADELMA: Vadelma, pyydän.

KANSLIANEUVOS: Antteksi. Mille mine voin olla alammainen teille?

VADELMA: Kysymys on teidän tyttärestänne, oikeammin teidän
ottotyttärestänne...

KANSLIANEUVOS: Nin, mitä heneste?

VADELMA: Tietoomme on tullut, että hän viime aikoina olisi joutunut
ikäänkuin harhateille. Onhan se totta, herra kanslianeuvos?

KANSLIANEUVOS: Tjah, tavallan, se on hyvinkin totta. Hen äi rakasta
kanssa. Hen ei uhratu, hen äi vaikutta langetettujen naisten etten.
(Ovikello soi. Tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta Hellä
Sinisalo, Susannan ohjaamana, jääden oikealle taka-alalle. Kukaan ei
huomaa häntä.)

SUSANNA: Rouva on huoneessaan. (Menee.)

VADELMA (juhlallisesti): Hän on itse langennut nainen, herra
kanslianeuvos.

SINISALO: Anteeksi...

KANSLIANEUVOS: Tavallaan, epeilemette. Riippu siitte, kuinkka
korkkealle asetta ihanne.

VADELMA: Ihanne on asetettava Jumalan valta-istuimen läheisyyteen. Ja
juuri siksi me tulemme tarjoomaan hänelle rauhallista tyyssijaa, lujan,
lempeän ja jumalaapelkääväisen katsannon alla.

KANSLIANEUVOS (hämmästyneenä): Tyyssija? Henelle?

VADELMA: Me ymmärrämme varsin hyvin, ettei herra kanslianeuvos jo
perheensä kunniankaan vuoksi voi pitää häntä kauemmin kattonsa alla.

KANSLIANEUVOS: Enkkö? – Te tarkoitta?

VADELMA: Tarkoitan ainoastaan hänen parastaan. – Ja siksi, ettei hän
joutuisi kadulle ja lankeaisi kukaties vielä suurempaan kurjuuteen...

KANSLIANEUVOS: Hen on kadulta, hen on kurjudesta, se on totta. Mutta
nyt henelle on katto, hyve näitti Sudelma...

SINISALO (aina yhtä arasti): Anteeksi...

VADELMA: Vadelma, pyydän. – Teidän on myös muistettava, herra
kanslianeuvos, että olette suuressa edesvastuussa hänestä ja hänen
kuolemattomasta sielustaan.

KANSLIANEUVOS: Mine muista. Mine vasta henet. Mite te takdo? – Henen
sjeelu Härra hoittakon!

VADELMA: Tahdon ainoastaan, että herra kanslianeuvos ottaisi huomioon
eräitä näkökohtia...

KANSLIANEUVOS (nyt jo aivan tulistuneena): Mite pärkkele mine otta
hoomion, jos äi nekökokta! – Henen kasvattaminen saatta olla
laiminlyötty...

VADELMA: Siinäpä se, herra kanslianeuvos. Teillä ei ole aikaa siihen,
eikä se myöskään sovi teille. Me sitävastoin...

KANSLIANEUVOS: Sovi? Te puhu soppivaisus? Mine sano, te tule tuikki
soppimattoman äkdotuksen kanssa...

SINISALO: Anteeksi...

VADELMA: Herra kanslianeuvos! Teemme sen parhaassa tarkoituksessa.

KANSLIANEUVOS (polkien jalkaansa): Mine antta palttu, mine antta
potkupallo teiden tarkkoitus! – Kuinkka? Te takdo sulkke minu tyter
pinhuusi...?

VADELMA: Herra kanslianeuvos...

KANSLIANEUVOS: Te ole heppemetön ihminen! Te blameera minu pärhe, te
skandaliseera kokko minu sukukuntta.

VADELMA: Pyydän herra kanslianeuvosta muistamaan...

KANSLIANEUVOS: Mine muista. Mine muista kaikki, mite mine takdo! Mine
en ole veele mike vanhuden höpperö.

VADELMA (loukkautuneena): Jos te ymmärrätte näin väärin minut, herra
kanslianeuvos...

KANSLIANEUVOS: Mine ymmertte oikken! Luuleko te hullu minu? – Kuka te
ole? Kuinkka te uskalta? Mite te teke teelle, näitti Sulitelma?

VADELMA: Vadelma, pyydän. – Siinä tapauksessa minulla todellakaan ei ole
täällä mitään tekemistä.

KANSLIANEUVOS (jyrkästi): Ai! Menkke pois! Menkke sinne, misse pippuri
ja inkiveeri kasva.

VADELMA: Minä menen. Mutta minä tulen takaisin, niin totta kuin Jumala
on teidän kovan sydämenne pehmittävä.

KANSLIANEUVOS: Menkke! Elkke tulko! – Te kiihoitta, te tulistutta
minu... (Tahtoo omin korkein käsin ohjata hänet ulos. Hyypiö, Salkkunen
ja Elohiiri, jotka sillä aikaa ovat seisoneet vasemmalla, osaksi
jutellen keskenään, osaksi seuraten edellistä kohtausta, pidättävät
häntä.)

VADELMA: Ah! (Horjahtaa. Ovikello on soinut, Efraim Koppelo Susannan
saattamana ovelle ilmestynyt. Hellä Sinisalo edelleenkin arkana ja
pelokkaan toisessa ovipielessä.)

KOPPELO: Hyvä neiti! – (Susannalle.) Vettä! (Tukee Vadelmaa, joka kaatuu
taagäin hänen syliinsä. Hellä Sinisalo ottaa säikähtyneenä askeleen
eteenpäin.)

KANSLIANEUVOS (Koppeloa osoittaen): No, nyt tule tukthuusi!

SINISALO: Anteeksi, herra kanslianeuvos...

KANSLIANEUVOS (tuimasti): No, kuka te ole? Mite te takdo? – Ah,
anteeksi, onhan se näitti Sinisalo! (Tervehtii kohteliaasti.)

SINISALO: Tahdoin ainoastaan pyytää, etteivät herrat antaisi häiritä
itseään...

KANSLIANEUVOS: Emme suinkkan, emme suinkkan. – Te etsi Isabella?

SINISALO: Olen juuri menossa hänen huoneesensa. – Anteeksi... (Pujahtaa
ujostuneena oikealle.)

KANSLIANEUVOS (katsoo hänen jälkeensä): Kovin blyygi fruntimmeri. –
(Kääntyen Vadelmaan päin, jonka Koppelo sillä aikaa on saattanut
istumaan.) Ja tuo toinen tuikki frekki! – No, kuoleko hen?

KOPPELO: Hän aukaisee juuri silmänsä, – (Susanna on tuonut vettä
hänelle.) Voitteko paremmin?

VADELMA: Kiitos, pastori. – (Tarttuu innokkaasti hänen käteensä.)
Pelastajani! – (Osoittaa kanslianeuvosta.) Mutta sanokaa tuolle
miehelle, joka tahtoi tappaa minut...

KANSLIANEUVOS: Kuulkka, kuulkka peelle! Nyt hen syytte minua hängen
rikoksesta.

VADELMA (nousten): Sanokaa hänelle, että minä en kuitenkaan poistu
hänen talostaan, ennen kuin olen kuullut hänen vaimonsa mielipiteen
asiasta.

KANSLIANEUVOS: Mike nainen!

VADELMA: Pyydän, herra pastori, ojentakaa käsivartenne minulle ja
saattakaa minut rouvan huoneesen. Sillä siellä tämän talon ohjat ovat.

KANSLIANEUVOS (kääntyen herrojen puoleen): Mike temperamentti! –
(Vadelmalle.) Menkke siis sinne! Te teke minu rosenrasande, näitti
Vatupassi.

VADELMA: Vadelma, pyydän. – Sulkeudun suosioonne, hyvät herrat. (Poistuu
Koppelon saattamana oikealle. Kanslianeuvos vaipua istumaan
lääpästyneenä.)

KANSLIANEUVOS: Te neke, hyvät härat. Äi mike järjestys, äi mike
auktoriteetti ene. – (Pitäen päästään.) Maailma on mullin mallin,
Europpa ylesalaisin.

HYYPIÖ: Ymmärrän täydellisesti veljen prekäärin situatsionin.

KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Eikkö totta? Minu situatsioni
on kärrassan kamala. – (Ojentaa toisen kätensä Elohiirelle.) Hyvet
ystevet! Koettaka ymmertte...

ELOHIIRI: Juuri murheessa ja vastoinkäymisessä tunnetaan miehen
karaktääri. Snellman sanoo...

KANSLIANEUVOS: Nin. nin, hyve, ette hen sano. – (Salkkuselle.) Ja sine?
Sine et sano mitten, velikultta?

SALKKUNEN (syvämietteisenä): Ajattelen juuri, olisiko ehkä syytä ottaa
harkitakseen, missä määrin olisi tarpeenvaatimaa...

KANSLIANEUVOS: Hyve, hyve. Mutta etkö voissi temen ankkaran
asioittentilan edesse kärrän jette tuo kuriaalikeeli?

SALKKUNEN: ... missä määrin olisi tarpeen vaatimaa, sanon, kun ja koska
meitä täällä alituisesti hairitään, asettaa keskustelun alaiseksi
siirtyminen veljen huoneesen.

KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Oikken! – Mine mene vain ensin
ja antta kesky palkkapiiale, etten otta vastan nin kerpesteken. – (Menee
taustaan, törmää yhteen pastori Koppelon kanssa, joka syöksyy
päistikkaa oikealta.) Ai, antteksi!

KOPPELO: Herra kanslianeuvos!

KANSLIANEUVOS: Jaa, hyve peive, hyve peive, hära pastori. Emmehen ole
veele edes oikken tervehtänyt toinen toissen. (Puristaa hänen kättään
sydämellisesti.)

KOPPELO: Hyvää päivää...

KANSLIANEUVOS: Te neke: teelle on hiukan levotontta. Mutta mille mine
voi palvella hära pastori?

KOPPELO: Tulen oikeastaan sen suuren onnettomuuden johdosta...

KANSLIANEUVOS (raapaisten korvallistaan): Nin, hen purkka kihlaus. Mine
arvan. Te takdo korrektsionianstaltti henet?

KOPPELO: Tarkoitukseni oli kääntää tämä onnettomuus teidän ja teidän
kanssa-ihmistenne siunaukseksi. – (Osoittaa oikealle.) Mutta sen
jälkeen, mitä olen nähnyt tuolla toisessa huoneessa, tohtinen tuskin
toivoa...

KANSLIANEUVOS: Nin? Mite sielle tappahtu?

KOPPELO: Herra kanslianeuvos! Minä luulin tulevani kristilliseen
kotiin, mutta minä huomaan joutuneeni paikkaan, missä ... taikka toisin
sanoen, jossa...

KANSLIANEUVOS: Puhukka! Puhukka aivan pelvotta, hära pastori!

KOPPELO (rykäisten): Siis teidän luvallanne, herra kanslianeuvos! –
Hyvät herrat! Rakkaat sanankuulijani! Te tiedätte, että minä jo
varhaisesta nuoruudestani, kansan parasta harrastaen, sen kansan, jota
tulee vasta oikein tuntemaan vankilan hiljaisissa komeroissa, olen
viime vuosina erikoisesti uhrautunut...

KANSLIANEUVOS: Mine tiette. Te rakasta kansa, te uhratu. Mutta mine en
kesite, mike logikallinen ykteys...

KOPPELO: ... olen viime vuosina erikoisesti uhrautunut "Kristillisen
työväen" asialle. Mutta tänä aikana, jolloin ruumiit lähtevät
haudoistaan ja epäsiveellinen kirjallisuus katkaisee kääriliinansa,
tänä aikana, sanon, jolloin tiede näyttää häpynsä ja taide
alastomuutensa...

KANSLIANEUVOS: Sht! Sht! – (Osoittaa oikealle.) Sielle on vaimoveki.

KOPPELO (antamatta häiritä itseään): ... tänä aikana, sanon, jolloin
ihmis-intohimot riehuvat hurjemmin kuin on Rooman ja Greekin
pakanallisen mädätyksen ajoilta asti tapahtunut, jolloin Antikristus
nousee ja Baabelin portto istuu kunnian kukkulalla...

KANSLIANEUVOS: Kaikki, mite te sano, on totinen totuus. Mutta eikkö
hära pastori voissi puhu hiljempi eeni?

KOPPELO: ... tänä aikana, sanon, jolloin Herran temppelit seisovat
tyhjinä, mutta Perkeleen temppelit, teatterit, konsertit ja
kaikkinaiset varieteet, kihisevät täynnä hänen laulavia, tanssivia ja
mässääviä palvelijoitaan, jolloin maa ei riitä enää ihmisten synneille,
vaan he astuvat ilmalaivoihin ja aeronautteihin...

KANSLIANEUVOS: Oikken, aivan oikken, hära pastori. Mine poolestani ole
myös automobillien ankkara vastustaja, jo niiden kiirellisyden tekden,
sille se sotti vasten koko Soomen kanssan peräsynttyinen luonnonlaattu.

KOPPELO (jylisevällä äänellä): ... tänä aikana on luonnollista, että
keksitään myös se kauhistus Jumalalle ja iljetys ihmisille, jota
housuhameeksi sanotaan. Hyvät herrat! Sillä mitä on housuhame? Eikö
se ole epäsikiö miehestä ja naisesta, sukurutsa Herran hengestä ja
Saatanan salavuoteudesta...?

KANSLIANEUVOS: Hilja, hilja, hyve pastori! Mine pelkke, te härättä
kuollet haudoistan.

KOPPELO: Herra kanslianeuvos! Sen kauhistuksen minä olen nähnyt teidän
talossanne, tässä talossa, jossa olisin sen kaikkein viimeksi uskonut
näkeväni.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka? Olissiko minu vaimo, Issabella...?

KOPPELO (musertavalla äänellä): Myöskin kuningas Ahabilla oli vaimo,
mutta koirat repelivät hänet kuoliaaksi. – Herra kanslianeuvos!
Nähdessäni teidän vihityn vaimonne kantavan tuota vaatekappaletta,
jonka nimeäkin jo kristityn kieli säikkyy lausumasta, minä en
ihmetellyt enää ajan hurjuutta ja tapojen turmelusta: minä surkuttelin.
Minä surkuttelin teitä, herra kanslianeuvos...

KANSLIANEUVOS: Hära Jumala! Hära Jumala! Te puhu nin kaunisti, ette
minunkin paatutettu syden ailakta. (Pyyhkii kyyneleitään.)

KOPPELO: Minä surkuttelin häntä, jonka pääksi Jumala on teidät
asettanut, minä surkuttelin heitä, jotka seisoivat tuon tuskallisen ja
ennenkuulumattoman tapauksen todistajina. Myöskin teitä minä
surkuttelin, hyvät herrat, jotka itse olette kristillisen aviosäädyn
jäseniä ja joita sama onnettomuus voi kohdata kuin varas yöllä tai
pitkäisen tuli, joka idästä leimahtaa. – (Myöskin Hyypiö, Salkkunen ja
Elohiiri näyttävät varsin vakavilta ja liikutetuilta.) Mutta enin
surkuttelin minä niitä äitejä, jotka vielä siveydessä synnyttävät, ja
viattomia lapsia, jotka Jumalan tahdosta ovat pakotetut tämän murheen,
piinan ja kadotuksen laakson läpi vaeltamaan.

KANSLIANEUVOS: Te puhu nektar ja ambrosia. Kullankukkanen istu teiden
huulen peelle. – Sallika minu syleille teitte!

KOPPELO (itsekin liikutettuna): Herra kanslianeuvos! (Syleilevät.
Myöskin muut herrat kiittävät Koppeloa. Oikealta taka-alalta laulua ja
soitonrämpytystä.)

SUSANNA (laulaa):

    Kyll' vanha vainojamme
    on julma, voimakas,
    vaan juoniansa pelkää
    ei ristin sotilas,
    kas, veren, tulen kautta
    maailma voitetaan...

KOPPELO: Mitä se on? Joku vähämielinen?

KANSLIANEUVOS: Antteksi. Hen on hyve piikka, mutta henen valtakuntta äi
ole teste mailmasta. – (Menee taustaan ja palajaa heti. Laulu lakkaa.)
Istuka, hära pastori, istuka! Ettehän seisso nyt saarnastoolissa.

KOPPELO: Kiitän, mutta minulla ei ole aikaa.

KANSLIANEUVOS: Nin, se ole totta, teille oli jokku asja.

KOPPELO (jälleen saarnanuotilla): Herra kanslianeuvos! Ajattelin, että
tämä kova koettelemus, jonka Herra kaikkihyvyydessään on teille
lähettänyt...

KANSLIANEUVOS: Housuhame?

KOPPELO: Tarkoitan tyttärenne onnettomuutta ... olisi kenties voinut
olla omiaan muokkaamaan teidän sydämessänne sopivan maaperän...

KANSLIANEUVOS (kuivasti): Jaa, kiitos, hära pastori, kiitos. Te muokka
maapere, te kyntte Häran peltto. – (Ojentaa kätensä hänelle.) Olikko
jotakin muutta?

KOPPELO: Kyllä. Eräs lista. (Kaivaa sen taskustaan ja ojentaa
kanslianeuvokselle.)

KANSLIANEUVOS (kulmakarvojaan kohottaen): Lista?

KOPPELO: Erästä puolueemme hyväätekeväistä tarkoitusta varten, taikka
tarkemmin sanoen, avustuksesta erään turvakodin hyväksi, jonka
hoitajatar on neiti Hilja Vadelma...

KANSLIANEUVOS: Hen? Näitti Hattelma? – (Ojentaa listan takaisin.) Mine
äi märkitte.

KOPPELO: Kuinka?

KANSLIANEUVOS: Hen on kiihoittanut minu pulssi nein aamupeivelle. Hen
on tehnyt ikivamma minulle. – (Päättäväisesti.) Äi, mine äi kirjotta...

KOPPELO: Herra kanslianeuvos! Minä toivoin kuitenkin...

KANSLIANEUVOS (kiinteästi): Äi! Mine seisso kuin muuripessi siine. – Hen
on heppemetön, hen on hirmullinen fruntimmeri...

KOPPELO: Pyydän huomauttaa herra kanslianeuvokselle, että herra
kanslianeuvos puhuu tulevasta puolisostani...

KANSLIANEUVOS (ponnahtaen): Äi! Onkko se makdolinen?

KOPPELO: Kyllä. Asia on tosin vielä salainen, mutta katsoin kuitenkin
velvollisuudekseni...

KANSLIANEUVOS: Jaa, luonnollisesti, jaa, luonnollisesti. – (Voiden
tuskin tointua hämmästyksestään.) Velvoitus ennen kaikki. – (Ikäänkuin
ei olisi vieläkään oikein omiin korviinsa uskonut.) Te rakasta, te
kaksi? Te aikko naimiaissin?

KOPPELO (säteillen tyytyväisyydestä): Hän on tänä aamuna tunnustanut
minulle rakkautensa.

KANSLIANEUVOS: Onnittelen. Onnittelen kaikkesta sjeelustani ja
meelesteni. – (Puristaa hänen kättään.) Jaa, pata vakkansa ... äi, mine
tarkoitta: pata kattilata... Antteksi, hära pastori, mine kadotta aina
konsepti, kun mine takdo keytte soomen laskusana!

KOPPELO: Vakka kantensa hakee, tahtoo herra kanslianeuvos sanoa
arvattavasti?

KANSLIANEUVOS (ilahtuneena): Nin, juuri nin. Elkke panko kynttile vakan
alle! – Veele kerran: Gratulor kaikkesta sydemesteni.

KOPPELO: Kiitän. – (Muut herrat seuraavat kanslianeuvoksen esimerkkiä.)
Kiitän. – (Jälleen kanslianeuvoksen puoleen kääntyen.) Toivon, ettei
herra kanslianeuvos tässä tapauksessa ole kieltäytyvä merkitsemästä
pientä ropoa meidän turvakotimme, uskallan sanoa, meidän yhteisen
turvakotimme hyväksi...

KANSLIANEUVOS: Äi! Anttaka lista! mine pane likoon pooli
omaisuudestani. – (Kirjoittaa, ojentaa listan takaisin Koppelolle.)
Sillä mees joka osoittaa sellainen kooleman ylönkatsominen, hen
ansaitte, ette myllyn kivitys henen kaulan ripustetan...

KOPPELO (hämmästyneenä): Myllyn kivi?

KANSLIANEUVOS: Antteksi, mine sekoitta aina. Mine keytte myös raamattu
kuin sika kaurapussi. – Voitton kruunun hen tiettysti ansaitte.

KOPPELO: Kiitän. – (Tarjoten listaa.) Ja te, herra parooni?

ELOHIIRI: Mielelläni. (Kirjoittaa.)

KOPPELO: Kiitän. – Ja te, herra professori?

HYYPIÖ: Mielelläni. (Kirjoittaa.)

KOPPELO: Kiitän. – Ja te, herra senaattori? Tekään ette epäilemättä ole
kieltävä kannatustanne kodilta, joka on rakentuva samoille
iankaikkisille kulmakiville kuin kirkko ja valta-istuin?

SALKKUNEN (vaivautuneena): Minä olisin kenties voinut toivoa, ettei
minun olisi ollut pakko syventyä niihin asianhaaroihin, jotka eräissä
tapauksissa voivat tehdä välttämättömäksi harkitsemisen, olisiko minun
ehkä kuitenkin annettava välikysellä itseäni tästä ehdotuksesta...

KOPPELO: Mutta...

SALKKUNEN (painokkaasti): Mutta jos minua siihen suorastaan pakotetaan,
en katso voivani kieltäytyä lausumasta, että kristillinen työväenliike,
siinä määrin kuin se palvelee kansaa, saattanee epäilemättä olla valmis
kansan kannatuksesta, mutta siinä määrin kuin se ei palvele kansaa,
joka tässä tapauksessa on sama kuin sen kansallismielinen ajatussuunta
... (Jatkavat keskustelua. Koppelo tekee kiivaita vastaväitteitä. –
Sisälle purjehtivat oikealta Isabella, rva Akkola, Hilja Vadelma, Hellä
Sinisalo ynnä heidän vanavedessään Johannes Kointähti. Isabellan
housuhame herättää yleistä, mutta kätkettyä hämmästystä ja
uteliaisuutta.)

ISABELLA: Tervetulemaan, hyvät herrat. – (Juhlallisesti.) Pyydän teitä
läsnäolemaan sen päätöksen julkilukemisessa, jonka Naisliiton
johtokunta juuri on antanut eräässä asiassa, mikä meitä kaikkia on
tänäpäivänä niin syvästi kuohuttanut.

KANSLIANEUVOS: Jaa, kiitos. Tuikki armollista. – (Isabellalle,
kuiskaten, osoittaen hänen housuhamettaan.) Isabella! Sine teke
skandali!

ISABELLA (musertavalla silmäyksellä): Ja sinun ei tarvitse edes tehdä
sitä.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka?

ISABELLA: Sillä Jumala on tehnyt sen jo sinun puolestasi syntymässä. –
(Kanslianeuvos etääntyy kauhistuneena.) Ennen kuin kuitenkaan ryhdymme
siihen, on minun ehkä muutamin sanoin selvitettävä ne johtavat
periaatteet, jotka tässä niinkuin muissakin asioissa ovat ohjanneet
liittomme toimintaa. – Pyydän, istukaa, hyvät naiset ja herrat. (Herrat
istuvat vasemmalle, rva Akkola ja Kointähti oikealle. Muut sijoittuvat,
mikä minnekin, Isabella itse pöydän päähän. Kanslianeuvos pysyttelee
epävarmana loitolla hänestä. Koppelo ja Hilja Vadelma vierekkäin
taka-alalla.)

ELOHIIRI: Uskallan kuitenkin huomauttaa ennen kokouksen alkamista, että
asia toistaiseksi on tullut hiukan yksipuolisen käsittelyn alaiseksi.
Snellman sanoo...

ISABELLA (ylenkatseellisesti): ... kaikki, mitä hänellä sanotetaan. –
Pyydän, istukaa, herra parooni!

ELOHIIRI: Mielestäni kuitenkin puolueen hallinto...

ISABELLA (kuten edellä): ... vahvistaa kaikki, mitä me olemme
päättäneet. – (Elohiiri istuu tuhkien tyytymättömänä sieramiinsa.) Hyvät
naiset ja herrat! Jo Ibsenin Noora aikoinaan...

KANSLIANEUVOS: Se ole kovin vanha juttu. Pittekö nyt aina alkka
synninpaisumuksen ajoilta asti?

ISABELLA: Vaadin hiljaisuutta. – Jo Ibsenin Noora aikoinaan tuli siihen
vakaumukseen, että hän oli ensi sijassa ihminen, toisessa sijassa vasta
nainen, vaimo ja äiti. Sama vakaumus on syvälle juurtunut myös kaikkien
Suomen naisten sydämiin.

KANSLIANEUVOS (tehden epätoivoisen liikkeen): Raukka issenmaa!

ISABELLA: Niinkuin me jo nyt puhumme äidinkielestä, samoin tulee nimi
"isänmaa" pian "äidinmaaksi" muuttumaan.

SINISALO: Anteeksi, että keskeytän: meidän kouluissamme on jo nyt tapa
rukoilla vuoroin "isä meidän" ja "äiti meidän".

ISABELLA (armollisesti hänelle päätään nyykähyttäen): Kuten kuulette,
hyvät herrat. – Se onkin aivan luonnollista katsoen siihen
kieltämättömään tosiseikkaan, että nainen on perheen oikea pää ja
perusta. – (Hämmästyksen ja tyytymättömyyden merkkejä miespuolisesssa
kuulijakunnassa.) Huomaan, etteivät kaikki täällä vielä täysin tajua
sitä. Asia on pian valaistu esimerkillä. Poistakaa nainen perheestä, ja
mitä jää jälelle siitä?

KANSLIANEUVOS: Mees ja lapsi.

ISABELLA: Siis sanalla sanoen: ei mitään. – Mutta poistakaa mies
perheestä! Muuttuuko mitään? Ei.

KANSLIANEUVOS (epätoivoisesti): Mutta kuinkka Häran nimesse sine
pärusta pärhe, jos ei sinulla ole mees ollenkan?

ISABELLA: Sen ovat tuhannet naiset käytännössä osoittaneet. – Siksi
pitäisikin kaikki lapset oikeastaan äidin mukaan nimitettämän, kuten
kuuluukin jo olevan tapana eräillä villikansoilla.

KANSLIANEUVOS (kuten edellä): Pärhe on kuittenkin yhteiskunnan
pärustus. Emmeke me ole miken kerikansa Akka teelle.

ISABELLA: Ellemme ole, tulemme siksi.

KANSLIANEUVOS: Me ole kristityt ihmiset, ja mine sano aina uudestan ja
uudestan: tie Soomen suuruten key vain sen lasten uhravaisuden lepi.

KOPPELO (rykäisten): Pyydän täydellisesti yhtyä edellisen puhujan
mielipiteesen.

ISABELLA: Pyydän naisena ja puolisona hiljaisuutta. – Uhrautuvaisuus voi
olla hyvä, mutta se on miesten asia. Nainen kantaa kalliimman uhrin
isänmaalleen, jos hän ylimalkaan ottaa miehen...

VADELMA: Ah! (Kallistuu kohti Koppeloa.)

ISABELLA: ... ja luopuu kansansa hyväksi alkuperäisestä
viattomuudestaan.

KANSLIANEUVOS: Mutta rakkas Issabella! Minke muun hyveksi mees sitten
luoppu siite?

ISABELLA: Hän tekee sen yksityisestä pyyteestä ja sydämensä pahasta
aivoituksesta, jos hän ylimalkaan on koskaan ollut viaton, mikä
viattomuus ei missään tapauksessa voi olla naisen viattomuuteen
verrattava.

KANSLIANEUVOS (itsepintaisesti): Pärisyntti on kuittenkin pärisyntti...

KOPPELO: Pyydän täydellisesti yhtyä edellisen puhujan mielipiteesen.

ISABELLA (äänensä korottaen): Pyydän ritarillisempaa käytöstapaa
kokouksen miespuolisten jäsenten taholta. – (Uhkaavasti.) Onko
tarkoituksenne loukata heikompaa sukupuolta?

KANSLIANEUVOS: Äi, Häran nimesse! (Etääntyy peljästyneenä. – Ovikello
soi. Janne Heimonheimo ryntää sisälle oikeanpuolisesta takaovesta,
Susannan tarmokkaista estelyistä välittämättä. Tommi kurkistelee
heidän takanaan. Kaikki nousevat hämmästyneinä.)

HEIMONHEIMO: Jumalan kiitos! Vihdoinkin! – Anteeksi, hyvä herrasväki.
Tällä kertaa minä en enää kysynyt lupaa.

ISABELLA (jääkylmästi): Ette. Se on juuri miesten tapaista. – Pyydän,
poistukaa!

HEIMONHEIMO: Rouva kanslianeuvoksetar! Täytyyhän minun toki saada
selittää...

KANSLIANEUVOS: Rakas hära duumari! Te kuule, te neke situatsioni.
Makdolista kylle, te ole viaton...

ISABELLA (ankarasti): Kuinka? Sinä puolustat tuota miesriiviötä?

HEIMONHEIMO: Minä vannon.

KANSLIANEUVOS (taputtaa olalle häntä): Elkke vannoko! Sattuuhan
sellaista. Eikke se nin koko mailma nein meesten kesken. Mutta
vaimoveki pite hyvin pahana sen.

ISABELLA: Karl Napoleon! Perheesi kunnian vuoksi toivon, että osoitat
ovelle tuon herran.

HEIMONHEIMO (rukoilevasti): Rouva kanslianeuvoksetar!

ISABELLA: Tuleeko siitä mitään? – Ellet sinä tee sitä, teen sen minä.

KANSLIANEUVOS: Rakkas Issabella! Ele nyt aina teke skandali!

HEIMONHEIMO (epätoivoisesti): Yksi sekunti!

ISABELLA: Susanna! Kutsu talonmies tänne!

KANSLIANEUVOS: Hen on anarkisti. Hen amppu browninkirevolin kanssa. –
(Välittävästi.) Hära duumari...!

HEIMONHEIMO: Saanko minä puheenvuoron?

ISABELLA: Taikka poliisi!

HEIMONHEIMO (tempaa tuohitorven seinältä): On kuoleman oma jokainen,
joka koskee minuun.

SUSANNA: Jesus siunatkoon!

KANSLIANEUVOS: Pärkkele! Te teke hullu minu!

ISABELLA: Poliis! Poliis!

HEIMONHEIMO: Jos tarvitaan, kutsun itse hänet tänne. (Puhaltaa
tuohitorveen. Naiset kirkaisevat kauhistuneina.)

TUULIKKI (syösten vasemmalta): Janne! Minä olen kuullut sinun äänesi.
Minä en tahdo uskoa mitään pahaa sinusta...

HEIMONHEIMO: Armas Tuulikki! (Sulkee syliinsä hänet.)

ISABELLA: Hyvät naiset! – (Ylenkatseellisesti.) Täällä ei ole meidän
paikkamme.

KANSLIANEUVOS: Eikke meiden. Rakkaus on suurin kaikista...

KOPPELO: Amen. (Isabella, rva Akkola, Sinisalo ja Kointähti menevät
oikealle, kanslianeuvos, Hyypiö, Salkkunen ja Elohiiri vasemmalle
taka-alalle. Koppelo ja Vadelma oikeanpuolisesta taka-ovesta. Myöskin
Tommi on hävinnyt.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

    Kaikki muut ovat poistuneet näyttämöllä. Tuulikki ja Janne
    Heimonheimo istuvat oikealla kasviryhmän takana vilkkaasti
    keskustellen.

TUULIKKI: Sinä väität, että se ei ollut sinun takkisi siis?

HEIMONHEIMO: Kuten sanoin, Tommin takki se oli. – Muuten seisoo hän
tuolla eteisessä...

TUULIKKI: Tommi? Miksi hän ei tule sisälle siis?

HEIMONHEIMO: Hän pelkää.

TUULIKKI: Sinun puolestasi?

HEIMONHEIMO: Ei, vaan omastaan, sillä sanoin hänelle, ettei asia muuten
selviä kuin kertomalla juurtajaksain koko hänen osansa siinä.

TUULIKKI (epäilevästi): Ja te vaihdoitte muka takkejanne eilen
puolipäivän aikaan?

HEIMONHEIMO: Kyllä. Hänen piti mennä illalla Ruotsalaiseen teatteriin
henttunsa kanssa, tiedäthän tuon taiteilijattaren...

TUULIKKI: Kuinka? Hän ei ollutkaan kansan juhlassa siis?

HEIMONHEIMO: Mitä vielä! Teatterissa hän oli eikä hän voinut siellä
pitkässä takissa esiintyä.

TUULIKKI (kuten edellä): Miksi ei?

HEIMONHEIMO: Gentlemanni käyttää sellaista vain aamupäivällä. – Hän sai
siis minun lyhyen teatteritakkini, joka sopi kuin valettu hänelle...

TUULIKKI (kuten edellä): Ja sinä hänen pitkän takkinsa?

HEIMONHEIMO: Se jäi minun päälleni, kun leikillä koettelin sitä. Sekin
sopi kuin valettu minulle...

TUULIKKI: Janne, katso nyt suoraan silmiin minua: eikö tuo ole
sotajuoni, jonka te kaksi yhdessä, Tommi ja sinä, olette sepittäneet?

HEIMONHEIMO (loukkautuneena): Tuulikki! Etkö usko minuun? Luuletko,
että istun tässä ja syötän hätävalheita sinulle?

TUULIKKI: En tiedä, asia tuntuu minusta kovin epäilyttävältä. Sinä ja
Tommi, lyhyt takki ja pitkä takki...

HEIMONHEIMO: Se on vielä minun päälläni, näethän sen.

TUULIKKI (hitaasti): Näen tosin, että se on sama, joka sinulla oli
eilen ylläsi...

HEIMONHEIMO: No niin! Ja se on Tommin! – (Hymyilee, tahtoo vetää
syliinsä hänet.) Tottahan nyt on kaikki selvillä meidän välillämme.

TUULIKKI (torjuen): Ei! Ei vielä!

HEIMONHEIMO: Eikö?

TUULIKKI: Kaikki herrojen takit ovat yhdennäköisiä. Kuka takaa minulle,
että se on juuri sama?

HEIMONHEIMO: Minä. Ja ellet minua usko, Tommi.

TUULIKKI: Hänkin voi valehdella. – (Itkuun purskahtaen.) Hyvä jumala!
Minä en koskaan elämässäni saa enää selvyyttä tähän asiaan.

HEIMONHEIMO: Mutta Tuulikki! Sano minulle, mitä minun tulee tehdä
saadakseni sinut vakuutetuksi!

TUULIKKI (tempautuen irti hänestä): En tiedä. Se tulee sinun itsesi
keksiä. – Minä olen niin onneton, niin onneton.

    (Poistuu itkien vasemmalle. Ovi sulkeutuu neuvottoman Janne
    Heimonheimon nenän edessä. – Tommi pilkistää varovasti
    oikeanpuolisesta takaovesta.)

TOMMI: Janne – Janne, kuulehan!

HEIMONHEIMO (rientää häntä vastaan): Perhanan poika! – Asia ei näytä
olevan enää autettavissa.

TOMMI: Sinun asiasi?

HEIMONHEIMO: Minun, luonnollisesti. Kuka puhuu sinusta? – Tuulikki ei
enää usko minuun, äitisi on osoittanut ovelle minut...

TOMMI: Kuule! Eiköhän meidän olisi paras nyt livistää?

HEIMONHEIMO (pitäen kiinni häntä): Ei, munsööri. Meidän on saatava
keinolla millä hyvänsä tämä asia selvitetyksi.

TOMMI: Epäilemättä se olisi parasta meille molemmille. Mutta täytyykö
sen juuri nyt tapahtua?

HEIMONHEIMO: Milloin siis?

TOMMI: Pieni päivällinen voisi kenties virkistää meidän neropattejamme.

HEIMONHEIMO (häntä pidättäen): Verkasen poika! – Tahtoisit jättää yksin
minut? Ja kuitenkin on syy sinun, kokonaan sinun!

TOMMI: Onhan tässä syytä meillä molemmilla. Mutta mennään pois nyt.
Tullaan takaisin huomenna tai ylihuomenna.

HEIMONHEIMO: Silloin voi kaikki olla myöhäistä jo. – Ja tämän
onnettomuuden takin minä tahdon heti riisua hartioiltani. Soh, takki
pois!

TOMMI: Älähän nyt tässä! Joku voi tulla.

HEIMONHEIMO (raivoisasti): Minä tahdon oman takkini, kuuletko sinä! –
(Vetää väkisin takin hänen päältään, kiskaisee takin omilta
hartioiltaan ja aikoo toiseen pukeutua. Pysähtyy äkkiä ja kirkaisee
ilosta.) Hip, hip, hip hurraa!

TOMMI: Häh? Mitä? Mikä sinulle nyt tuli?

HEIMONHEIMO: Hurraa! Hurraa! Hurraa! (Hyppii ja tanssii keskellä
lattiata paitahihasillaan Tommilta saamaansa takkia kädessä kieputtaen.
Susanna tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta.)

SUSANNA (lyöden kätensä yhteen): Jesus, minun vapahtajani! Tuomari on
tullut hulluksi!

HEIMONHEIMO: Hurraa! Minä olen niin onnellinen! Minä olen pelastettu!
Tram, tram, taratram, tatram... "Fru Susanna, Fru Susanna, alla hjärtan
vann." (Tarttuu häneen ja pyörittää ympäri häntä. Susanna taistelee
kauhistuneena itsensä irti hänestä.)

SUSANNA: Auttakaa! Hän on pirulta riivattu! Hän tappaa, hän tappaa
minut! (Pois oikeanpuolisesta takaovesta.)

TOMMI: Janne! Selitähän toki!

HEIMONHEIMO: Etkö näe? Vaalea hiuskarva, samanlainen, joka on koko
turmion aikaan saanut!

TOMMI (hämillään): Peijakas! Voisi uskoa, että tuolla
taiteilijattarella on tekotukka. (Ojentaa kätensä ottaakseen pois
hiuksen. Heimonheimo torjuu kiivaasti hänen yrityksensä.)

HEIMONHEIMO: Olethan oikea Turmiolan Tommi! – Etkö ymmärrä, että juuri
se on meidät pelastava?

TOMMI: Sinut, tarkoitat?

HEIMONHEIMO: Luonnollisesti, minut. – (Ottaa hiuksen hyppystensä
väliin.) Tässä se on! Tässä se on! Tästä riippuu koko onneni ja
autuuteni!

TOMMI: Ja minun?

HEIMONHEIMO: Sinun täytyy sanoa olevasi kihloissa hänen kanssaan. –
(Pukee takin päälleen.) Hurraa! Hurraa! – Ja nyt Tuulikin luo!

TOMMI: Hm.

HEIMONHEIMO: Joutuin! Joutuin! – Mitä viivyttelet?

TOMMI (syvämietteisenä): Kihloihin minä juuri ja juuri saattaisin mennä
hänen kanssaan. Mutta naimisiin? Prr, pelkkä ajatuskin kammottaa minua.

HEIMONHEIMO: Saatpa luvan vaan. En näe mitään muuta keinoa. – Mutta
joutuin! Tuulikki ei saa itkeä turhaan enää kyyneltäkään. (Vetää häntä
kohti Tuulikin kamaria.)

TOMMI (tuomien): Isä voi tehdä minut perinnöttömäksi...

HEIMONHEIMO: Ja äitisi! – (Koomillisella juhlallisuudella.) Muista,
mihin kaikkeen hän voi olla kykenevä, jos hän kuulee, että olet ollut
kevytmielinen heikomman sukupuolen suhteen!

TOMMI (pelästyneenä): Sht! Ei sanaakaan! – Minä olen jo kihloissa! Minä
olen jo naimisissa!

HEIMONHEIMO: Se käy nopeasti, näen minä.

TOMMI: Mennään. – Ma kuljen kohti kuolemaa... (Menevät vasemmalle.
Susanna on edellisen aikana tullut oikeanpuolisesta takaovesta
soittimineen ja virittänyt pelastusarmeijalaisten taistovirren.)

SUSANNA (laulaa):

    "Laukaise, laukaise riviin vihollisen,
    luotisi syökse sinä joukkohon sen.
    Siten eespäin käy vain voitto-kulkuess' ain.
    Juonet turhat ne on saatanan. Halleluja!"

(Rva Akkola ryntää oikealta. Hänen takanaan Johannes Kointähti,
joka edelleen uskollisesti seuraa häntä.)

RVA AKKOLA (poissa suunniltaan): Musiikkia! Minä en kärsi mitään
musiikkia! –

SUSANNA (laulaa):

    "Viel' taivaan päärlyportit
    on sulle avoinna..."

RVA AKKOLA: Onneton ihminen! Minä kuvaan sinut uudessa kirjassani.

    (Kanslianeuvos, Hyypiö, Salkkunen ja Elohiiri tulevat
    vasemmanpuolisesta takaovesta, Isabella ja Sinisalo samaan
    aikaan oikealta.)

KANSLIANEUVOS: Mite teelle tappahtu?

RVA AKKOLA (lääpästyksissään): Hän! Tuo hurmahenki! – Johannes, anna
kätesi minulle.

ISABELLA: Eikö Susanna muista, että minä olen kieltänyt Susannaa
soittamasta muualla kuin keittiössä?

SUSANNA: Jesus! Rouva käy housuissa! (Rupeaa jälleen täyttä kurkkua
loilottamaan.)

ISABELLA: Susanna!

SUSANNA: (laulaa):

    "Urhokkaasti sotahan
    vasten valtaa saatanan
    joukko armeijan
    käy voittamaan..."

ISABELLA: Ellet olisi nainen, saisit nyt korvillesi. – Pois! (Ohjaa
hänet eteiseen.)

KANSLIANEUVOS (kuuntelee Tuulikin ovella): Mine luule, ette kaikki key
hyvin siellä. – (Hykertelee tyytyväisenä käsiään.) He uhratu.

ELOHIIRI: Luuleeko veli todellakin niin?

HYYPIÖ: He näyttävät siinä hyvän esimerkin kansallemme.

KANSLIANEUVOS: Ja kuittenkin minun tule seeli heite. – (Pyyhkii silmiään
liikutettuna.) Mite heiste veele voissi tulla, jos he eivät uhratuisi?

ELOHIIRI: Veli tarkoittaa...?

KANSLIANEUVOS: Ajattelen Soomen tulevaisuus. Kaikki kansalliset
laitokset meille on saattu aikkan yksityisten uhravaisuuden kautta:
koulut, pankit, teatterit, liikeyritykset...

ELOHIIRI: Veli voisi lisätä vielä: suomalaiset sukunimet, jotka meiltä
ovat vaatineet niin paljon sisällistä taistelua ja itsekieltäymystä.

KANSLIANEUVOS: Nin. Koko soomalaisuden liikke on vain uhravaisuden
liikke. Mutta mine en voi este itteni ajatella myös yksilöt.

ELOHIIRI (pontevasti): Yksilöt kuolkoot, kansa eläköön! Snellman
sanoo...

KANSLIANEUVOS: Mine ajattele kaikki ne ihmisraukkat, jotka nein on
kanttanut issenmaalle elemense mehun ja yttimen. Mite kaikki he olissi
voinut olla, jos he olissi vain oman parhan peelle ajatellut?

ELOHIIRI: Tjah! Siinä kysymys.

HYYPIÖ (vetäen otsansa syviin kurttuihin): Tuotapa en minäkään, häpeä
sanoa, ole tullut tuumineeksi.

KANSLIANEUVOS: Mine ajattele: Mike voissi nyt Snellman olla, ellei hen
olisi Kuoppion hauttatunut ja sielte henen härätyshuutto kautta maan
kohottanut?

ELOHIIRI: Varmaan Ruotsin suurin filosofi.

KANSLIANEUVOS: Oikkein. – Mine ajattele: Mite voissi nyt olla Yrjö-
Koskinen, ellei hen olisi jettenyt ajantiedolliset tutkimukset ja
mennyt senattin?

ELOHIIRI: Suomen suurin historianprofessori, ole siitä vakuutettu!

KANSLIANEUVOS (innokkaasti): Oikken. – Mine ajattele: Mite voissi nyt
olla Kansallispankin ja Kansallistiatterin ja Kansallisen
Panttilainausliikkeen pärustajat, ellei he olisi uhranut omat
yksityisset pyyttensä issenmaalliselle elementektevelle?

HYYPIÖ: Ne ovat vaarallisia ajatuksia, hyvä veli. Sillä mikäli näin
päätäpahkaa ja ilman kirjallisia apulähteitä voin päättää, vivahtavat
ne yksilölliseen maailmankatsomukseen.

KANSLIANEUVOS: Mine tiette, mine tiette. Mutta mine en saatta kuitenkan
karkoitta ajatus mike voisi tulla minu tyter ja duumari Heimonheimo,
ellei he nyt uhratuisi toinen toissellen ja armaan issenman alttarille.

HYYPIÖ: Ja me itse? Mitä eikö olisi myös meistä voinut tulla? (Pyyhkii
liikutettuna silmiään.)

ELOHIIRI: Tiedän, että minusta olisi voinut tulla suuri taiteilija.

KANSLIANEUVOS: Oikkein. – Taitteilija, hen ei uhratu. Hen on itsekes.
Kirjailija, hen ei myösken uhratu. Hen ajattele aina vain oma pieni
itte.

HYYPIÖ (inholla): Minä puolestani en ole vielä koskaan alentunut niin
syvälle, että olisin omaa itseäni ajatellut.

KANSLIANEUVOS: Ykte vehen kuin kukan meiste, hyve veli. – Mutta siksi me
äi tarvis taitte ja kirjallisus. Me tarvis vain issenmallinen tiette,
liikke-eleme ja ennen muuta politikka, joka ole ihmiskunnan ylevin
tekteve maan peelle.

HYYPIÖ: Myöskin taidelaitoksia me tarvitsemme. Mutta emme yksityisiä
taiteilijoita.

ELOHIIRI: Suurempi totuus ei ole vielä koskaan kaikunut yliopiston
kateederista. Sillä laitos, hyvät herrat, se on jotakin pysyvätä,
ijäistä ja muuttumatonta. Yksityinen taiteilija taasen kovin
epävakainen, tilapäinen ja vähäpätöinen olento.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se. Hen syntty sattumalta. Laitos, virkkakunta,
issenmallinen liikkeyritys sen sijan äi koskan syntty sattumalta.

HYYPIÖ (filosofisesti): Eikä sitä tee myöskään kukaan kunnon tiedemies.

KANSLIANEUVOS: Äi. Äikke koko henen työ ole miken sattumuksen työ.
Tiettemees, hen teke systemattinen työ. Taitteilija, hen keksi, henen
pelekte peehen – tosin kylle, myös tiettemees keksi, myös henelle
pelekte peehen jottakin, mutta se tappahtu kovin harvoin, kovin
harvoin, hyvet härat ... (Jatkavat keskustelua. Senaattori Salkkunen,
joka on joutunut syrjään siitä, katselee taustan taideteoksia. Rva
Akkola menee ja lähestyy häntä. Kointähti ja Sinisalo, joita hän tällä
välin on koettanut, toisiinsa tutustuttaa, jäävät ujostuneina kahden
kasviryhmän taa.)

RVA AKKOLA (mielistelevällä kohteliaisuudella): Herra senaattori!
Suvaitkaa ojentaa kätenne minulle.

SALKKUNEN: Mielelläni.

RVA AKKOLA; Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. – (Katsoo kauan
liikutettuna silmiin häntä.) Tarkoitukseni oli tällä kertaa oikeastaan
suositella teille erästä minulle hyvin rakasta ja läheistä henkilöä.

SALKKUNEN: Teidän miestänne?

RVA AKKOLA: Oh, mitä te ajattelette! On olemassa siteitä rakkaampia ja
läheisempiä kuin ne, jotka yhteiskunta solmii...

SALKKUNEN (alentaa ääntään): Epäilemättä, hyvä rouva. Luottakaa
kokonaan vaiteliaisuuteeni.

RVA AKKOLA: Sanoinhan, että ymmärtäisimme toisemme. – Nuori mies, kovin
kyvykäs, nero suorastaan, olisi pelastettava nerojen tavallisesta
kohtalosta kuolla nälkään ja kylmyyteen..

SALKKUNEN: Aivan oikein, hyvä rouva. Te puhutte miehelle, joka osaa
oikein arvostaa tunteitanne.

RVA AKKOLA (liikutettuna): Herra senaattori!

SALKKUNEN: Hyvä rouva! – (Puristavat jälleen toistensa kättä ja katsovat
kauan silmiin toisiaan.) No, ja millä alalla hänen neroutensa ilmenee?

RVA AKKOLA: Kaikilla. Taikka toisin sanoen: se riippuu kokonaan siitä
paikasta tai virka-asemasta, jonka voimme taata hänelle.

SALKKUNEN: Kenelle Jumala antaa viran, hän antaa myös kyvyn. Se on
myöskin minun vähäpätöinen mielipiteeni.

RVA AKKOLA: Mitä arvelisitte, jos tekisimme Kansallisteatterin johtajan
hänestä?

SALKKUNEN (kuin itsekseen): Hm. Se ei olisi ehkä mahdotonta, sillä
siihenhän ei vaadita mitään edellytyksiä. – Onko hän teatteri-ihminen?

RVA AKKOLA: Oi, kyllä! Hän ei rakasta mitään niinkuin teatteria. –
Näytellyt hän on toistaiseksi vain minulle, mutta hän on kirjallinen,
hän on taiteellinen mies...

SALKKUNEN: Hän kirjoittaa? Hän julkaisee teoksia?

RVA AKKOLA (lennokkaasti): Hänen koottujen teostensa painos kypsyy
par'aikaa hänen sydämessään.

SALKKUNEN: Valtion kirjallisesta palkinnosta hän voi siis ainakin olla
varma, samoin toivoakseni myös Kirjallisuuden Seuran palkinnosta, jolle
otan ystäväni kanslianeuvoksen kautta häntä suositellakseni.

RVA AKKOLA: Oi, kiitos, herra senaattori, kiitos! Mutta se ei riitä
hänelle. Hän aikoo pian naimisiin...

SALKKUNEN: Ah, hän nai...?

RVA AKKOLA: Tietysti, herra senaattori, tietysti. Hän tarvitsee kodin,
hän kaipaa naisen lempeää kättä...

SALKKUNEN (merkitsevästi): Luulin, että hänellä oli jo sellainen. Te
naitatte hänet?

RVA AKKOLA: Hänen oman sydämensä vapaan vaalin mukaan. Mutta hänellä
täytyy olla joku virka, joku viheriä oksa, jolta hän visertää.

SALKKUNEN: Sen ymmärrän. Epäselväksi jää minullee ainoastaan...

RVA AKKOLA: Mikä? – Herra senaattori! Voimmehan me puhua suoraan.
Ettehän te ole mikään tavallinen kylmä ja tunteeton virkakone.

SALKKUNEN (kumartaen): Toivon, ettei minua pidetä sellaisena. – Minä en
vain ymmärrä sitä mielenkiintoa, mikä teillä, hyvä rouva, voi enää olla
mieheen...

RVA AKKOLA: Te ette ymmärrä?

SALKKUNEN: ... mieheen, joka menee naimisiin, joka on ollut teidän
rakastajanne...

RVA AKKOLA (kauhistuneena): Minun rakastajani!

SALKKUNEN: Taikka mielitiettynne, kuinka nyt mieluimmin tahdotte sitä
nimittää. – Mitkä ovat teidän omat tulevaisuudensuunnitelmanne? Aiotteko
jatkaa suhdettanne häneen?

RVA AKKOLA: Suhdettani!

SALKKUNEN (tuttavallisesta): Niin. Hallituksen jäsenenä täytyy minun
tietää kaikki. – (Aina tuttavallisemmin.) Älkää ollenkaan ujostuko! Olen
koettava ansaita teidän luottamuksenne.

RVA AKKOLA: Ah! – Herra senaattori! Olen kokonaan erehtynyt teidän
suhteenne. Te ette ole ihminen. Te olette...

SALKKUNEN: Aina teidän altis ja uskollinen ihailijanne.

RVA AKKOLA (leimuavin silmin): Tshinovnikka! (Isabella tulee
oikeanpuolisesta takaovesta.)

ISABELLA: Mahdotonta saada mitään selkoa tuon vähälahjaisen
palvelijattaren puheesta. Hän sanoo, että tuomari Heimonheimo on tullut
hulluksi... (Heimonheimo ja Tuulikki tulevat käsi kädessä
vasemmalta, Tommi pelokkaana heidän perästään.)

HEIMONHEIMO: En vielä, rouva kanslianeuvoksetar. Mutta minä olen ollut
hulluksi tulemassa. Nyt on kuitenkin kaikki selvitetty meidän
välillämme.

KANSLIANEUVOS: No, Jumala kiittos! Te uhratu? (Tervehtii sydämellisesti
heitä. Herrat yhtyvät tyytyväisinä hänen onnitteluihinsa.)

ISABELLA: Mutta se ei ole selvitetty vielä meidän välillämme. Jos
tyttäreni onkin unohtanut naisellisen arvonsa ja kunniansa siihen
määrään...

TUULIKKI (hymyillen): Hän on kokonaan unohtanut sen. Ja on onnellinen,
ettei hänen enää tarvitse epäillä viatonta.

ISABELLA: Viatonta? Tuo vaalea hius...

HEIMONHEIMO: On tässä, rouva kanslianeuvoksetar. (Näyttää sitä
kädessään.)

ISABELLA: Ja syyllinen?

HEIMONHEIMO (osoittaa Tommia): Tuossa. – Hänkin on kihloissa näet.
Hänkin aikoo naimisiin. (Juttelee kanslianeuvoksettaren kanssa.)

SALKKUNEN: Hän siis!

KANSLIANEUVOS: Hen? Naimiaisin? Mike uusi pillomus teme on?

SALKKUNEN (syrjäsilmäyksellä rva Akkolaan): Minä tiedän. Rouva Akkola
on minulle juuri puhunut hänestä. (Keskustelevat.)

RVA AKKOLA: Johannes, Johannes Kointähti! Minä en hylkää sinua, vaikka
kaikki muut sen tekisivätkin. – (Kääntyen läsnäolijain puoleen.) Tämä
sovinto tulee liian myöhään. Tuulikki on jo kihloissa toisen kanssa.

KOINTÄHTI (kaikuvalla äänellä): Minäkin uhraudun.

KAIKKI (hämmästyneinä): Kointähti on puhunut!

RVA AKKOLA: Hän on oleva sinun palkintosi. (Saattaa Sinisalon hänen
luokseen.)

ELOHIIRI: Snellman sanoo...

SUSANNA (laulaa keittiössä):

    Nyt riemuin kiiruhdamme
    me maille Kaanahan
    laivassa evankeliumin
    nyt maille Kaanahan.

Esirippu.

ILOTULITUS

3-näytöksinen näytelmä

(Naamioita VI, 1911)

HENKILÖT:

REINO PETÄJÄ, taiteilija.
SALME, hänen lemmittynsä.
LUCIFER.
IIVARI, tarjoilija.
PUNAINEN MIES.
MUSTIA MIEHIÄ.

Aika: nykyinen. Paikka: suomalainen matkailijahotelli erään
luonnon-ihanan vesiputouksen läheisyydessä.

Näyttämö: hotellin tarjoiluhuone, johon ovi taustasta vasemmalta
ja vasemmanpuoliselta etualalta. Oikealla kaksi suurta ikkunaa ja
lasiovet niiden välillä verannalle. Taemman ikkunan alla sohvapöytä
lepotuoleineen. Etualalla oikealla toinen pienempi pöytä ja pari
tuolia, samoin pöytä, jolla joku sanomalehti vasemmalla
keskinäyttämöllä. Perällä uuni. Seinillä karttoja, aikatauluja, eräs
koskimaisema ynnä kello. Sähkövalaistus. Sähkönappuloita seinissä
palvelusväen kutsumista varten.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

    Sähkö on sammutettu. Voimakas kuunvalo oikealta tunkee huoneeseen.
    Reino Petäjä ja Salme istuvat sohvapöydän ääressä, edellinen
    poltellen sikariaan, jälkimmäinen nojaten pään käteensä uneksien,
    kummallakin kahvikuppi edessään. Lasiovet oikealle ovat auki,
    kuuluu hiljainen koskenhumina.

SALME (vienosti): Kuuletko?

PETÄJÄ: Mitä?

SALME: Kuinka koski humisee. – Milloin kovemmin, milloin hiljemmin.

PETÄJÄ: Kyllä.

SALME: Se nousee ja laskee. Se huokaa ja hengittää. Kuin elävä olento.
– (Värähtäen.) Etkö usko, että se odottaa uhrejaan?

PETÄJÄ: Voi olla. Joka vuosi syöksyy sinne monta elämään väsynyttä.

SALME (katsoo häneen): Etkö ollenkaan sääli heitä?

PETÄJÄ: En, sillä minä en ole väsynyt elämään. – (Vetää pitkän sauhun
sikaristaan.) Eikö totta: ne ovat hulluja, jotka eivät osaa nauttia
elämän koreudesta.

SALME: En tiedä. Toisinaan tunnen ymmärtäväni liiankin hyvin heidät.

PETÄJÄ (tarkkaavaisena): Sinä, Salme?

SALME: Suo anteeksi, se oli vain hetken mielijohde. (Hymyillen
raukeasti.) Tuollainen kupla kuutamossa, joita virran aallot
tuhansittain joka hetki ohi kiidättävät. (Vaitiolo.)

PETÄJÄ: Olen koskenlaskijan poika, koski on laulanut minun kehdollani.
Siksi sen humina ei tee murheelliseksi minua, vaan päinvastoin kahta
tarmokkaammaksi ja työkykyisemmäksi.

SALME (hiljaa): Minua se miltei pelottaa.

PETÄJÄ: Olet tyynen rannan sorsa. – (Aikoo nousta.) Ehkä tahdot, että
suljemme ovet?

SALME: Ei, ei. Näin on hyvä. – (Painautuu kiinni häneen.) On niin
kaunista. Nyt vasta tunnen olevani oikein sinun lähelläsi.

PETÄJÄ (kiertäen hänet käsivarrellaan): Me kaksi, Salme. Tässä
kevätkuutamossa.

SALME: Tässä autiossa hotellissa, jossa ei ole ketään muita kuin me. –
Oli onni, että tulimme tänne.

PETÄJÄ: Ja varsinkin onni, että tulimme näin varhain keväällä tänne.
Vielä pari viikkoa, ja me olisimme joutuneet matkailijatulvan
jalkoihin.

SALME (hymyillen): Se oli minun ansioni. En viihtynyt etelässä.

PETÄJÄ: Et, vahinko kyllä. Venetsia oli sinusta ikävä, Sveitsi
sietämätön. – (Oikaisten käsivartensa.) Minä taas viihdyn kaikkialla,
missä minun työni sujuu.

SALME: Ja se sujuu kaikkialla, missä minä en häiritse sinua.

PETÄJÄ: Kuinka niin voit sanoa? Tiedäthän, että se ei sujuisi ollenkaan
sinua ilman.

SALME (raukeasti): Niin, niin. Minun on vain niin vaikea aina uskoa
sitä. – (Irtautuu hänestä, tulee verannan ovelle.) Ja nyt me olemme
Suomessa siis!

PETÄJÄ: Niin. Tokko tunnet isänmaasi?

SALME: Tämä on Suomi. Puut puhkeevat, täysikuu paistaa välkkyvien
vesien poikki. Luonto nukkuu kuin nuori eläin.

PETÄJÄ (nousee, tulee hänen luokseen): Todellakin: mikä hopeapiirros!

SALME: Mutta koski uhkaa. Ymmärrätkö, mitä se uhkaa?

PETÄJÄ: Koski sanoo vain, mitä meidän mielemme sanovat. – (Koettaa
katsoa hänen silmiinsä.) Jos se uhkaa, painaa sittenkin joku paha
enne sinua.

SALME (hiljaa): Jos pelkään jotakin, pelkään ainoastaan meidän
rakkautemme vuoksi.

PETÄJÄ: Kuinka? – Onhan se ijäinen? Seisoohan se järkkymättä?

SALME: Toistaiseksi. (Kääntää kasvonsa pois.)

PETÄJÄ (tuskallisesti): Salme! Sinä et tarkoita, mitä sanot. – Mitä
olisin minä ilman sinua ja sinun rakkauttasi!

SALME: Sinä voit olla voimakas yksinäisenäkin.

PETÄJÄ: Etkö sinä voi sitä sitten?

SALME: En. En ole mitään itsessäni. Kaikki, mitä olen, olen vain sinun
kauttasi, sinun avullasi.

PETÄJÄ (vakavasti): Salme! Et saa puhua noin. Onhan se arvotonta
vapaalle, itsenäiselle yksilölle.

SALME: Olkoon, mutta se on totta. – En ole yksilö, en ole mikään vapaa,
itsenäinen olento. Olen kuin köynnöskasvi...

PETÄJÄ: Etkö tunne, että nyt loukkaat omaa ihmisarvoasi?

SALME (miltei kiivaasti): Mitä minä siitä välitän! – Tiedän, että
pysyn pystyssä vain niin kauan kuin sinä tuet minua.

PETÄJÄ: Niinpä tuen minä sinua aina.

SALME (katsoo häneen): Kuten olet tehnyt tähänkin saakka. Mutta oletko
varma, että tahdon aina tulla tuetuksi?

PETÄJÄ: Mitä tahdot siis?

SALME: Entäpä minun mieleni tekisikin syöksyä syvyyteen?

PETÄJÄ: Syvyyteen?

SALME: Niin. Sinne, alas, josta olen tullut, jonne kuulun, jonne tunnen
kuuluvani!

    (On lausunut viimeiset sanat vavahtelevin huulin, syvässä
    sisällisessä uhmassa ja epätoivossa. Horjuu, on kaatua,
    Petäjä tukee häntä.)

PETÄJÄ: Hermostosi on epäkunnossa.

SALME: Ei. – (Hänestä irtautuen.) Katsot kuin potilasta minua?

PETÄJÄ: Olethan sairas.

SALME: Lienen siinä tapauksessa ollut sairas syntymästä.

PETÄJÄ: Sallit ehkä kuitenkin, että johdatan sinut jälleen istumaan.
(Salme sallii tahdottomana sen tapahtua.)

SALME: Kiitos.

PETÄJÄ: Ja nämä ovet me suljemme. Yöilma ei tee hyvää sinulle. (Sulkee
verannan ovet.)

SALME: Voit olla oikeassa siinä.

PETÄJÄ: Kenties tahdot, että menemme ylös huoneeseemme? Saakin riittää
jo tälle päivälle tätä luonnon-ihailua.

SALME (raukeasti): Älä suutu! En minä niin heikko ole. – Sitäpaitsi minä
en saisi unta kuitenkaan.

PETÄJÄ: Juuri se on kovin huolestuttavaa.

SALME: Älä siitä välitä! Onhan sinulla muutakin, tärkeämpääkin,
tekemistä.

PETÄJÄ (levottomana): Mutta sentään! Ehkä olisi parasta, että
soittaisin kunnanlääkärille?

SALME: Turhia! Levähdän vain tässä hetkisen. Menemme sitten ylös.
(Lucifer tulee taustasta, viitta yllä, sulka hatussa, punainen
naamari silmillään. Etsii soittokelloa, vääntää sähkön palamaan. Petäjä
hypähtää ylös, Salme tuijottaa häneen kauhistuneena.)

PETÄJÄ: Mitä karnevaalia tämä on?

LUCIFER: Anteeksi, minä en huomannut, että täällä oli vieraita.

PETÄJÄ (kiivaasti): Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Miksi käytätte
tuota naamiota?

LUCIFER: Oh, se on ainoastaan pientä pilaa. Ja jos se häiritsee
teitä... (Riisuu naamarinsa.)

PETÄJÄ: Mitä tahdotte?

LUCIFER: Tahdoin ainoastaan kutsua edeskäyvän tänne.

PETÄJÄ (kylmästi): Olkaa niin hyvä. – (Istuu jälleen. Salmelle.)
Omituinen vieras! Luulisi olevansa jälleen Italiassa.

LUCIFER: Teidän luvallanne siis? – (Painaa sähkönappulaa.) Toivon, etten
kauan ole esteeksenne.

PETÄJÄ: Sama on meidänkin toivomuksemme.

LUCIFER (melkein raa'asti): Ja sitäpaitsi: voinhan minä jälleen
sammuttaa sähkön, jos herrasväki mieluummin tahtoo kuhertaa kuutamossa.

PETÄJÄ: Tuiki tarpeetonta. – (Salmelle.) Menemmekö?

SALME (häntä kuulematta): Tuo mies, tuo mies...

PETÄJÄ: Kuinka? Tunnetko hänet?

IIVARI (vasemmalta): Herrasväki haluaa...?

LUCIFER: Minä haluan. (Puhuu matalalla äänellä hänelle.)

SALME (peittää kasvonsa käsillään): Hän se on!

PETÄJÄ: Kuka?

SALME: Hän, hän, josta olen puhunut sinulle. – Paetkaamme! (Nousee,
tahtoo rientää pois, vetää kädestä häntä.)

PETÄJÄ (hänet pysäyttäen): Miksi? – Et sinä ole puhunut minulle
kenestäkään.

SALME: Pois! Pois tästä talosta! Pois koko tältä paikkakunnalta!

PETÄJÄ: Tuonko miehen takia? – Kuka hän on siis? Olethan aivan
suunniltasi.

SALME (hillityllä voimalla): Tule!

PETÄJÄ: Mielelläni. Mutta minä vaadin selitystä.

SALME: Sitten! Jälkeenpäin!

PETÄJÄ: Milloin? – Kuka hän on?

SALME: Sht! Hiljaa! Etkö näe, kuinka hän koko ajan katsoo meihin?

PETÄJÄ: Entä sitten?

SALME (peittää kasvonsa): Ah! Minä en kestä hänen katsettaan. (Vaipuu
takaisin sohvankulmaan. Petäjä koettaa turhaan häntä rauhoittaa. Iivari
pois vasemmalle syvään kumartaen. Lucifer ottaa askeleen eteenpäin ja
tervehtii ivallisella kohteliaisuudella.)

LUCIFER: Anteeksi, rouva taisi säikähtää...

PETÄJÄ (kääntyy kiivaasti hänen puoleensa): Kuka te olette? Mitä
tahdotte? Miksi minun vaimoni säikkyy teitä?

LUCIFER: Teette liian monta kysymystä yhtaikaa.

PETÄJÄ: Tunnetteko toisenne?

LUCIFER (kaivaa esille käyntikorttinsa): Ensin: saanko luvan esitellä
itseni? – (Ojentaa sen Petäjälle.) Lucifer...

PETÄJÄ: – Lucifer?

LUCIFER: Director Lucifer, pyroteknikko. Kokonaan teidän
palvelukseksenne.

PETÄJÄ (hermostuneesti): Lucifer? Eihän se ole mikään nimi!

LUCIFER: Kyllä. Se on minun taiteilijanimeni.

PETÄJÄ: Taiteilija –? Ah, se on totta, pyroteknikko... (Ojentaa kortin
Salmelle.) Tunnetko sinä hänet?

LUCIFER: Suomeksi ilotulittaja. – (Merkitsevällä silmäyksellä Salmeen.)
Pyromaaneista on herra taiteilija varmaan kuullut puhuttavan?

PETÄJÄ: Kyllä. Se on eräs tauti.

LUCIFER (kuten edellä): Sangen vaarallinen tauti, herra taiteilija.
Pyromaani pistää tulen minkä nurkan alle tahansa.

PETÄJÄ: Voi olla.

LUCIFER (kuten edellä): Vaikka oman kotinsa multahirteen. Siksi ei
sellaisten pitäisi saada liikkua ollenkaan vapaalla jalalla.

PETÄJÄ: Ehkä ei. Mitä minulla on heidän kanssaan tekemistä? –
(Hermostuneesti.) Ja mistä tiedätte, että olen taiteilija? Ettehän te
tunne minua?

LUCIFER (kumartaen): Tunnettu taiteilija ei voi piillä missään eikä
milloinkaan.

PETÄJÄ: Todella?

LUCIFER: Olen tiennyt jo aamunkoitosta alkaen teidän saapuneen
paikkakunnalle.

PETÄJÄ: Sepä imartelevaa! – Kuka te olette siis? Vakooja? Salapoliisi?

LUCIFER: Vähän kutakin, mutta pääasiallisesti pyroteknikko.

PETÄJÄ: Kiertävä?

LUCIFER: Toimitan ilotulituksia, milloin siellä milloin täällä, tänä
yönä tuolla joen toisella puolen.

PETÄJÄ (mielenkiinnolla): Tuolla, missä näkyvät nuo tehdasrakennukset?

LUCIFER: Siellä, missä tehtaan herrat juhlivat tänä yönä.

PETÄJÄ: On joku merkkipäivä siis?

LUCIFER: Te ette tiedäkään siitä mitään? On saapunut pankkiireja
Pietarista, Lontoosta, Parisista...

PETÄJÄ: Joku uusi liikeyritys?

LUCIFER: On kysymys tehtaan ja koko kosken myömisestä eräälle
ulkomaiselle osakeyhtiölle.

PETÄJÄ: Niinkö? – Ja te olette tilattu tänne heille ilotulitusta
toimittamaan?

LUCIFER: Illallisten jälkeen, sampanjapullojen paukkuessa. – Kenties
voin pyytää herrasväkeä katsomaan ja arvostelemaan mestarinäytettäni?

PETÄJÄ (viehättyneenä): Kiitoksia paljon. Siitä tulee siis
mestarinäyte?

LUCIFER: Olkaa vakuutettu. Liekkilaivat tulevat ilmassa purjehtimaan,
tähtisateet yli seudun lankeamaan. Koko koski valaistaan.

PETÄJÄ: Eri värejä?

LUCIFER; Sinistä tulta, punaista tulta, kaikenkarvaista tulta...

PETÄJÄ (innostuneena): Näky jumalille!

LUCIFER: Näky ennen kaikkea juuri taiteilijalle! – Juuri te olette
mies antamaan siitä pätevimmän ja asiantuntevimman arvostelun.

PETÄJÄ (keveästi kumartaen): Minä maalaan vain kankaalle, te taivaalle,
minä väreillä, te tulella...

LUCIFER: Oh!

PETÄJÄ: Mutta jos sallitte, otan mielelläni vastaan virkatoverillisen
tarjouksenne. (Ojentaa kätensä hänelle.)

LUCIFER: Kiitos.

PETÄJÄ: Milloin alkaa ilotulitus?

LUCIFER (katsoo kelloaan): Täytyy olla pimein aika vuorokaudesta, jos
mieli onnistua minun mestarityöni.

PETÄJÄ: Sen ymmärrän. Ja mistä on sopivin katsoa sitä?

LUCIFER: Tästä. Te voitte tästä nähdä kaikki. Teidän ei ole tarvis
sitävarten liikkua paikaltanne.

PETÄJÄ: Erinomaista. – Mutta Salme? Sinähän et sano mitään? Mitä
arvelet: eikö olisi ollut vahinko, jos olisimme äsken menneet levolle?

LUCIFER (hymyillen): Minun keinotekoinen ukkos-ilmani olisi herrasväen
kyllä herättänyt.

PETÄJÄ: Salme! Sanohan toki jotakin...

LUCIFER: Armollinen rouva on kenties vielä vähän säikähdyksissään
äkillisestä tulostani.

PETÄJÄ: Hän on ollut hiukan hermostunut viime aikoina. – Salme! Sinä
tunnet tämän herran?

LUCIFER (nopeasti): Me olemme toisemme joskus tavanneet.

PETÄJÄ: Kuten arvasinkin.

LUCIFER: Aivan ohimennen muuten. – (Iivari tulee sisälle
whiskytarjottimineen.) Tuonne toiselle pöydälle. (Osoittaa vasemmalle.)

PETÄJÄ (kohteliaasti): Kuinka? Emmekö mahdu saman pöydän ääreen?

LUCIFER: Mielelläni, jos armollinen rouva vain suvaitsee. Mutta siinä
tapauksessa minä pyydän tarjota teille.

PETÄJÄ: Te tarjoatte jo taiteenne, sallikaa minun pitää huoli enemmästä
kestityksestä. – (Iivarille.) Amecan sec!

LUCIFER: Ja toinen jäihin minua varten. – (Iivari menee.) Täytyyhän
meilläkin olla jotakin iloa myös tällä puolen.

PETÄJÄ: Niinpä kylläkin. Teidän täytyy siis ennen pitkää sinne?

LUCIFER: Ei ollenkaan.

PETÄJÄ: Kuinka?

LUCIFER (hymyillen viekkaasti): Minulla on erinomaiset apulaiset. He
pitävät huolta kaikesta, kunhan minä vain täältä annan alkumerkin
heille.

IIVARI (vasemmalta): Herra tirehtööriä pyydetään puhelimeen.

LUCIFER: Anteeksi. (Menee nopeasti vasemmalle, Iivari seuraa häntä.
Salme, joka on tähän saakka istunut jäykkänä sohvankulmassa,
käyntikortti yhä kädessään, nousee äkkiä ylös. Repäisee kortin ja
polkee sen kiivaasti kantansa alle. Petäjä katsoo häneen
kummastuneena.)

SALME: Nyt minä olen kerrankin oikein vihainen sinulle!

PETÄJÄ: Miksi?

SALME: Että sinä viitsit tutustua tuon miehen kanssa! Sinä – hänen,
hahhah! (Nauraa katkerasti.)

PETÄJÄ (painokkaasti): Minusta tuntui kuin sinä ennemmin olisit
häneen tutustunut.

SALME: Minä en mahtanut sille mitään. Hän suorastaan juoksi tielleni.

PETÄJÄ: Aivan sama on minun laitani. En minäkään ole etsinyt häntä.

SALME: Mutta että sinä viitsit sallia hänen tulla meidän pöytäämme.
Ja viitsit välittää hänen mestarinäytteistään!

PETÄJÄ (tyynesti): Ilotulituksesta, niin. – Sinä et välitä siitä?

SALME: Ilotulituksesta? – Hahhah!

PETÄJÄ: Voihan siinä olla jotakin katsottavaa. Mutta ellei se huvita
sinua...

SALME: Kyllä, kyllä!

PETÄJÄ: Tahdoin ainoastaan sanoa, että voimme jättää sen katsomattakin.
Aivan kuin sinua miellyttää.

SALME: Minäkö tahtoisin riistää sinun ilosi, sinun taiteellisen
ilosi? – Hahhah, enpä suinkaan!

PETÄJÄ: Minusta vain tuntui niin.

SALME (katkeralla ivalla): Hän maalaa tulella, kuuletko, sinä vain
väreillä, hän taivaalle, sinä kurjille kangaspalasille! – Etkö itse
äsken sanonut niin? (Liikkuu levottomasti huoneessa. Petäjä tyynenä
paikallaan, seuraten tarkkaavasti hänen kasvonilmeitään.)

PETÄJÄ: Kyllä. Minä sanoin niin. Mutta mitä merkillistä siinä oli?

SALME: Siinä! Sinä et näe siinä mitään merkillistä? – (Käy kiivaasti
häntä kohden.) Etkö huomaa, miten tuollaisella puheella alennat itsesi?

PETÄJÄ (hämmästyneenä): Minä?

SALME: Juuri sinä! Kohotat hänet pilviin, asetat itsesi maata
matalammaksi!

PETÄJÄ: Tokkohan?

SALME (liikkuu huoneessa): "Virkatoverillisen tarjouksenne!" Hah, hah!
– Reino, mitä sinä ajattelet?

PETÄJÄ: Kenties minulla olisi enemmän syytä kysyä sinulta sitä.

SALME (tyyntyy äkkiä): Minulta? – En mitään erikoista.

PETÄJÄ: Sinä olet tänä iltana niin kovin kummallinen.

SALME: Minä? Mistä sen päätät?

PETÄJÄ: Käytöksestäsi, joka ei ole normaalin ihmisen.

SALME: Minun? Sinä kuvittelet!

PETÄJÄ: Et itse huomaa sitä. Sinä heilut sinne ja heilut tänne kuin
magneettineula, joka on joutunut raudan läheisyyteen.

SALME (väkinäisesti): Raudan? Minkä raudan? (Osoittaa vasemmalle.) Et
suinkaan tarkoita häntä, häntä, hahhah? (Nauraa kimakasti.)

PETÄJÄ: Enpä suinkaan, vaikka eihän sekään niin aivan mahdotonta olisi.

SALME: Eikö? Hahhah! – Sinä olet suuremmoinen tänä iltana.

PETÄJÄ: Niin. Olettehan te kaksi toisenne ennen tunteneet.

SALME: Entä sitten? Siinä ei toki mitään pahaa liene?

PETÄJÄ: Kuka on puhunut pahasta? Koetan selittää ainoastaan sinun
salaperäistä mielenliikutustasi.

SALME (katsoo suurin silmin häneen): Salaperäistä? Mielenliikutusta?

PETÄJÄ: Niin, äsken hänen sisälle astuessaan. – Olithan liikutettu?

SALME: Reino, sinä tähtäilet johonkin, sinä epäilet jotakin, jota et
tahdo sanoa minulle. – Mitä se on? Etkö voi sitä uskoa minulle?

PETÄJÄ: Vaikea sanoa, mitä ei tiedä. Mutta olisihan voinut sattua
jotakin teidän kahden välillä.

SALME: Meidän? Hänen ja minun? – (Nauraa väkinäisesti.) Oletko hullu?

PETÄJÄ: En vielä.

SALME: Mutta ajattelehan toki! Mitä minulla voisi olla yhteistä tuon
miehen kanssa?

PETÄJÄ (tyynesti): Minä en tiedä. Ehkä joku tilapäinen lemmentarina.

SALME: Reino! Nyt loukkaat sinä minua.

PETÄJÄ: Tarkoitukseni ei ollut loukata sinua. – Ei luonnollisesti mitään
vakavampaa. Joku katse, joku kädenpuristus, kenties suutelo...

SALME: Hyi!

PETÄJÄ: Armaani! Tiedäthän että minä en pane mitään arvoa sellaiselle.

SALME (ivallisesti): Tiedän, tiedän liiaksikin.

PETÄJÄ: Minkä?

SALME: Että sinä seisot kaiken sellaisen yläpuolella.

PETÄJÄ: Sellaisen? – Nyt mahdoit jälleen sanani väärin selittää.

SALME: Sellaisen alhaisen, niin korkealla kuin taivas on maasta
kohotettu! – (Etääntyy hänestä.) Mutta kuinka sinä voit ajatella sitten,
että minä...?

PETÄJÄ: Hyvä ystävä!

SALME: Enkö minä ole yhtä ylväs? Enkö minä ole yhtä korkealla
mielestäsi?

PETÄJÄ: Paljon korkeammalla, jos niin tahdot. – Mutta minä vakuutan
sinulle: et sinä ollenkaan astuisi alemma siltä kunniasijaltasi, vaikka
myöntäisitkin.

SALME: Myöntäisin? Mitä?

PETÄJÄ (hymyillen): Että olisit suudellut muitakin miehiä kuin minua.

SALME: Niinkö? – (Ylenkatseellisesti.) Kenties minun olisi pitänyt
heille vielä antautua?

PETÄJÄ: Mahdollisesti olet heille myös antautunut. – (Ojentaa kätensä.)
Eihän se mitään...

SALME (katsoo häneen): Eikö se mitään?

PETÄJÄ: Ei ainakaan mitään, jonka tuomariksi minun sopisi asettua.
Sillä enhän minäkään mikään pyhimys ole ollut.

SALME: Varmaan et!

PETÄJÄ (leikillisesti): Ei sinun silti ole tarvis syödä minua
silmilläsi. Maailma on nyt kerran sellainen.

SALME: Ja tuolla luulottelet sinä houkuttelevasi minut samallaiseen
itsetunnustukseen?

PETÄJÄ: En. Mutta olisin iloinen, jos voisit olla minulle yhtä
avomielinen kuin omalle itsellesi.

SALME (salaperäisellä ilmeellä): Luuletko sitten, että aina ollaan niin
avomieliset omalle itselleen?

PETÄJÄ (vakavasti): Minä toivon niin. – Ihminen, joka pettää itseään, on
liian onneton, enkä ymmärrä, kuinka hän ollenkaan jaksaa elää tässä
maailmassa.

SALME: Kenties hän ei kauan eläkään. (Menee verannan ovelle.)

PETÄJÄ: Mitä tarkoitat?

SALME: Luulen, että useimmat itsemurhaajat ovat juuri heidän joukostaan
etsittävät.

PETÄJÄ: Henkisen itsemurhan he ovat jo sitä ennen tehneet. Siksi ei
maailma mitään kadota heissä.

SALME (päätään nyykähyttäen): Antaa menevän mennä, toisin sanoen.

PETÄJÄ: Juuri niin. Mutta miksi heistä puhumme? (Hymyillen.) Eihän
meistä kumpikaan toki mieti itsemurhaa.

SALME: Oletko niin varma siitä?

PETÄJÄ (jyrkästi): Olen. – (Nousee, tulee hänen luokseen.) Salme, et saa
leikilläsikään sanoa sellaista.

SALME: Kuka estää minua siitä?

PETÄJÄ: Minä. – (Hellästi.) Ei saa leikkiä tulen kanssa.

SALME (säpsähtäen): Tulen?

PETÄJÄ: Tarkoitan: sellaiset ajatukset ovat kuin tuli, niitä ei ole
päästettävä sydämen syvimpään pesiytymään.

SALME: Miksi ei?

PETÄJÄ: Siksi että ne kytevät kauan salassa, kunnes ne äkkiarvaamatta,
oman luontonsa sokeasta välttämättömyydestä, ilmiliekkiin leimahtavat.

SALME (tuijottaen häneen): Ja silloin?

PETÄJÄ: Silloin ne levittävät ympärilleen hävitystä ja kuolemaa. – Miksi
katsot minuun noin? Enhän mitään mieletöntä sano.

SALME: Et, sinä et sano koskaan mitään mieletöntä. (Äkkiä purskahtaen.)
Mutta etkö sitten näe, kuka tuo mies on?

PETÄJÄ: Hän?

SALME: Niin. Miksi tahdot seurustella hänen kanssaan? Miksi et aja ulos
häntä? Miksi et häädä häntä koko tajunnastasi?

PETÄJÄ: Olemme julkisessa hotellissa. Hän voi liikkua täällä yhtä
vapaasti kuin mekin.

SALME (kiihkeästi): Miksi hän ei esiinny sitten julkisesti? Miksi hän
käyttää naamiota? – Kuuleehan jo hänen äänestään, että hän ei ole mikään
rehellinen mies!

PETÄJÄ: Tosi on, että hän ensi hetkessä vaikutti minuun sangen
vastenmielisesti...

SALME: Eikö totta? Ensimmäinen vaikutus ei petä koskaan.

PETÄJÄ: Päinvastoin, se pettää sangen usein, ellemme aina ja joka hetki
ole valmiita sitä tarkistamaan.

SALME (epätoivoisesti): Sokea!

PETÄJÄ: Sitäpaitsi: sinun ensimmäinen vaikutuksesi se oli.

SALME: Minun? – Miksi et siis uskonut siihen? Miksi et voi vieläkään
siihen uskoa?

PETÄJÄ: Salme! Olethan suunniltasi.

SALME: Reino! Vie minut pois täältä! Älä jätä minua tänne! Reino, minä
pyydän, minä rukoilen sinua...

PETÄJÄ (tutkivasti): Puhut aivan kuin joku vaara uhkaisi sinua.

SALME: Kenties uhkaa minua joku vaara...

PETÄJÄ: Mikä?

SALME: Minä en tiedä. – (Maanitellen.) Eikö totta, me matkustamme nyt
heti täältä? Tänä yönä jo.

PETÄJÄ: Mutta miksi? Vielä äsken viihdyit sinä niin hyvin täällä.

SALME (kärsimättömästi): Äsken, äsken, olenhan minä voinut muuttaa
mieltäni! – (Hätäisesti.) Yöjuna lähtee muutaman minuutin perästä. Me
voimme siihen saada kaikki valmiiksi...

PETÄJÄ: Emmekä me kuitenkaan ehtisi enää asemalle. – Mutta mikä sinua
vaivaa, Salme? Pelkäätkö siihen määrään tuota miestä?

SALME: Minä? Kuka on sanonut, että pelkään häntä?

PETÄJÄ (tyynesti): Näenhän sen koko olennostasi. – Mitä hän on siis
tehnyt sinulle? Mitä teidän välillänne on voinut niin hirveätä
tapahtua?

SALME: Älä kysy! Älä kysy!

PETÄJÄ: Täytyyhän minun saada tietää se voidakseni estää vaaran, jos
sellainen todella uhkaa sinua.

SALME: Älä kysy!

PETÄJÄ: Miksi et luota minuun? Sitävartenhan minä olen olemassa.

SALME: Niin, niin.

PETÄJÄ (lämpimästi): Eikö totta sinunkin on helpompi olla sitten. Ja
minä vannon, vaikka se olisi mitä tahansa... (Askeleita vasemmalta.)
Hiljaa! Hän tulee. Me puhumme sitten, kahden kesken, tästä.

SALME: Minä ainakaan en tahdo kohdata häntä. (Pakenee verannalle.
Petäjä, joka myös on jo jonkun verran kiihoittunui, menee vasemmalle
taka-alalle. Lucifer tulee.)

LUCIFER: Anteeksi, että viivyin niin kauan. – (Katsoo ympärilleen.)
Teidän naisenne on mennyt?

PETÄJÄ (hiukan hermostuneesti): Hän on siellä, verannalla.

LUCIFER: Ah, pelkäsin, että hän jo oli mennyt nukkumaan.

PETÄJÄ: Te pelkäsitte?

LUCIFER: Ainoastaan, että hän jäisi vaille tarjoamaani taidenautintoa.
– Kas niin, nyt on se asia sitä myöten valmis...

PETÄJÄ: Te olette antanut määräyksenne?

LUCIFER: Pienimpiä yksityisseikkoja myöten. – (Iivari tulee kantaen
sampanjatarjotinta.) Ja nyt, herra taiteilija! Emmekö istu? (Viittaa
sohvapöytään.)

PETÄJÄ (epävarmasti): Luulen, että meidän sittenkin täytyy kieltäytyä
huvista.

LUCIFER: Kuinka?

PETÄJÄ: On ehkä parasta, että menemme levolle. – Me olemme päättäneet
matkustaa huomen-aamulla varhain...

LUCIFER: Turhia, te ette matkusta minnekään.

PETÄJÄ: Kyllä.

LUCIFER (hyväntahtoisella itsepintaisuudella): Ja minä vakuutan teille:
te jäätte kuin jäättekin koreasti tänne. – (Iivarille, joka on
vetäytynyt ovensuuhun.) Odotatko jotakin?

IIVARI: Pyytäisin vain kysyä, tarvitseeko herrasväki vielä mitään?

LUCIFER: Emme. – Se on totta: joku kynttilä. Minua varten. (Iivari
pois.)

PETÄJÄ: Mitä sillä aiotte?

LUCIFER: Eihän voi tietää koskaan... Täytyy olla aina varustettu. –
(Iivari tuo kynttilän. Lucifer pistää sen povitaskuunsa, kuiskaa
jotakin ja antaa rahaa hänelle, Iivari pois syvästi kumartaen.) Kas
niin, herra taiteilija: maljanne!

PETÄJÄ: Lasin voin juoda kanssanne. – (Kilistävät ja maistavat
seisoaltaan.)

LUCIFER: Naisen malja! Teidän naisenne! – Pyydän julkilausua syvimmän
kunnioitukseni ja ihailuni häntä kohtaan.

PETÄJÄ: Pyydän kiittää hänen puolestaan.

LUCIFER: Eikö hän itse voisi sitä tehdä? – Kutsukaa hänet tänne!

PETÄJÄ (vastenmielisesti): Minä koetan. – (Menee verannalle ja palajaa
heti takaisin.) Hän ei ole siellä enää.

LUCIFER: Missä hän on?

PETÄJÄ: Hän on nähtävästi pistäytynyt puutarhaan kävelemään. – Te
näette, minun täytyy jättää teidät.

LUCIFER: Miksi? Hänen tähtenä? – Antakaa te hänen kävellä vaan. Se tekee
hyvää hänelle.

PETÄJÄ (terävästi): Mistä sen tiedätte?

LUCIFER: Täytyy ymmärtää nuoria naisia. Ja luvalla sanoen, herra
taiteilija: te ette ymmärrä omaa naistanne niin hituistakaan.

PETÄJÄ: Te ymmärrätte?

LUCIFER: En häntä erikoisesti, mutta ylimalkaan. Eikä ole mitään
erikoisia naisia olemassa. On vain nainen, naaras, sukupuoli-olento.

PETÄJÄ (kylmästi): Niin miellyttävää kuin olisikin kuulla teidän
mielipiteitänne tästä asiasta, täytyy minun nyt päättää tämä
keskustelu.

LUCIFER: Te menette? Minne?

PETÄJÄ: Puutarhaan. – (Ivahymyllä.) Erikoista naista etsimään.

SALME (on tullut verannan ovelle): Ei ole tarpeellista. Tässä minä
olen.

LUCIFER: Katsokaa, herra taiteilija! – Mitä minä sanoin? Turhaa te
hänestä huolehditte.

PETÄJÄ (Salmelle): Eikö totta: sinä olet väsynyt, menemme levolle?

SALME: Minä voin hyvin kyllä tännekin jäädä.

LUCIFER: Katsokaa! Hän tahtoo jäädä.

PETÄJÄ: Ei.

LUCIFER: Kyllä. Mutta te tahdotte ajaa pois hänet. Hyi, ettekö häpeä,
herra taiteilija?

PETÄJÄ (vie syrjään Salmen): Olet oikeassa tuon miehen suhteen. Hän on
todellakin sietämätön. – Emmekö poistu?

SALME: Minä puolestani en näe mitään syytä siihen.

PETÄJÄ: Kuinka? Sanoithan itse äsken...?

SALME (hermostuneesti): Äsken, äsken! Aina sinä elät äskeisessä. –
(Katsoo suoraan silmiin häntä.) Minä tahdon jäädä.

PETÄJÄ: Sinä tahdot? – Mutta meidänhän piti huomen-aamulla matkustaa...

SALME: Tänä iltana meidän piti matkustaa.

PETÄJÄ: Me emme olisi enää ehtineet junalle.

SALME: Kyllä, jos vain olisimme oikein kiirehtäneet. – Sinä et tahtonut
matkustaa, no niin, me jäämme.

PETÄJÄ (miltei nöyrästi): Jos jäämmekin, eihän meidän silti ole tarvis
jäädä tänne, hänen seuraansa.

SALME: Äsken en minä tahtonut seurustella hänen kanssaan, sinä tahdoit.
Nyt minä tahdon, sinä et tahdo.

PETÄJÄ: En.

SALME (pingoitetulla hymyllä): Suo anteeksi, armaani: olet aina
moittinut minua oikulliseksi. Mutta kuinka onkaan itsesi laita?

PETÄJÄ: Miksi tahdot siis nyt välttämättömästi jäädä hänen seuraansa?

SALME: Luulin sillä sinulle mieliksi tekeväni.

PETÄJÄ: Päinvastoin, minä vakuutan, että harva ihminen on vaikuttanut
minuun niin vastenmielisesti.

SALME (ilkkuen): Ensimmäinen vaikutus voi pettää, voi pettää!

PETÄJÄ: Ei. Nyt olen varma siitä.

SALME: Ja eihän ketään saa tutkimatta tuomita? Onhan se vasten sinun
omia periaatteitasi!

PETÄJÄ: Salme, minä rukoilen, älä puhu minulle noin!

SALME: Kuinka minun pitäisi puhua sinulle? Koetanhan seurata vain
jokaista oikkuasi ja päähänpistoasi.

PETÄJÄ: Salme, sinä et tahdo ymmärtää minua. – Olisitpa kuullut hänen
raa'an äänenpainonsa äsken, kun hän naisista puhui...

SALME (kuten edellä): Hän tuntee, näetkös, naiset, hän tuntee! – Mutta
miksi me tässä seisomme? Emmekö istu? Istu ja iloitse? (Lähestyy
sohvapöytää, jonka laitaan Lucifer on huolettomasti nojautunut,
seuraten tarkkaavaisena ryhmää etualalla.)

LUCIFER: Eikö totta, me otamme lasin?

SALME: Tietysti. Odottaahan meitä suuremmoinen taidenautinto. Pitihän
meidän katsoa ilotulitusta!

    (Kilistävät. Lucifer viittaa Salmen istumaan. Petäjä
    tyytymättömänä vasemmalla etualalla.)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

    Salme ja Lucifer nauravat ja ilakoivat sohva pöydän
    ääressä. Petäjä lähestyy synkkänä heitä, tarttuu lasiinsa
    ja juo sen pohjaan sanaakaan sanomatta. Kumpikin katsovat
    häneen kummastuneina.

PETÄJÄ: Salme! Sinä olet sairas.

SALME: Minä? – (Nauraa vallattomasti.) En ole koskaan vielä tuntenut
terveemmäksi itseäni.

PETÄJÄ: Sinä olet sairas. Sen kuulee sinun äänestäsi, sen näkee sinun
silmistäsi. – (Tarttuu hänen käteensä.) Sinähän vapiset aivan.

SALME: Mitä vielä! Vapisen vain sisällisestä jännityksestä odottaessani
tuota tulikoetta.

PETÄJÄ: Ja sinun sormesi ovat jääkylmät. – Salme, minä pyydän: mene
nukkumaan!

SALME (vetäen kätensä pois): Ethän sinä ole mikään sairaanhoitaja. –
(Kohottaa lasinsa Luciferille.) Te kuulette: hän tahtoo ajaa minut
pois.

LUCIFER: Minä kuulen. Mutta me annamme anteeksi hänelle. (Kilistävät.)
Eikö totta, herra taiteilija? Ettehän te tahdo ryöstää meiltä tätä
iloa?

PETÄJÄ: Kyllä, minä tahdon. – Salme: minä käsken, että menet
nukkumaan.

SALME (katsoo häneen): Sinä käsket?

PETÄJÄ: Niin, minä teen sen, ellet ymmärrä sitä itsestäsi.

SALME: Ja ellen tottele sinua?

PETÄJÄ: Tottelet ainakin lääkäriä. Sillä nyt minä soitan hänelle. Hänen
täytyy heti tulla tänne. (Menee nopeasti vasemmalle. Vaitiolo.)

SALME (arasti): Mahtaako hän tehdä sen todellakin?

LUCIFER: Luulen, että se on helpommin sanottu kuin tehty. – Elleivät
minun laskuni aivan petä...

SALME: Kuinka niin? Tuo kuulostaa kovin salaperäiseltä.

LUCIFER: Ehkä minulla onkin syytä olla salaperäinen. Maljanne! (Katsoo
merkitsevästi häneen. Vaitiolo. Petäjä palajaa vasemmalta.)

PETÄJÄ: Puhelinjohto lienee rikki. Minä en saa mitään vastausta
keskusasemalta. – (Painaa sähkökellon nappulaa.) Viinuri voi mennä...

LUCIFER: Anteeksi, lähetin hänet juuri eräälle asialle.

PETÄJÄ (kärsimättömästi): Tottahan täällä lienee muuta palvelusväkeä. –
Taikka: minä menen itse...

SALME: Sinä menet?

PETÄJÄ: Lääkäri asuu vain muutaman kivenheiton päässä tästä.

LUCIFER: On jo myöhäistä.

PETÄJÄ (häntä kuulematta): Minä tunnen hänet, hän nousee kyllä ylös,
jos hän jo olisi ehtinyt mennä nukkumaankin. – (Aikoo perälle, palajaa.)
Salme: vielä viimeisen kerran...

SALME: Jätä rauhaan minut!

PETÄJÄ: Kuten tahdot. (Pois nopeasti perälle. Vaitiolo. Lucifer nousee,
istuu Salmen vierelle ja ottaa hänen kätensä. Salme välttää hänen
katsettaan.)

LUCIFER: Katso minuun! – (Salme tottelee ehdottomasti.) Eihän sinua
mikään vaivaa?

SALME: Ei.

LUCIFER: Hyvä. – (Kiertää hänet käsivarrellaan.) Siitä on kauan kuin me
kaksi olemme näin tuttavallisesti jutelleet.

SALME (soinnuttomasti): On.

LUCIFER: Muistatko niitä aikoja vielä?

SALME: Muistan.

LUCIFER: Muistatko, kuinka poltit isäsi verstaan, eikä kenelläkään
muulla kuin minulla ollut vihiä siitä?

SALME: Niin. Minä poltin.

LUCIFER: Oletko senjälkeen murhapolttanut mitään?

SALME (päätään pudistaen): En.

LUCIFER: Eikö sinun ole tehnyt mielikään?

SALME: Kyllä. Joskus.

LUCIFER: Hän ei tiedä mitään sinun salaisesta intohimostasi?

SALME: Hän?

LUCIFER: Tuo toinen, tarkoitan. – Sinä et ole puhunut siitä hänelle
mitään? Hän ei ole arvannut sitä?

SALME (hitaasti): Ei.

LUCIFER: Siis hän ei tunne sinua ollenkaan? Hän pitää sinua aivan
tavallisena, arkipäiväisenä ihmisenä?

SALME: Minä luulen niin.

LUCIFER (ylenkatseellisesti): Ja hän luulee muka olevansa taiteilija! –
Valtiatar sinä olet, hävittävän ja kuluttavan tulen ikuinen jumaluus...

SALME: Niin.

LUCIFER: Luotu kypeniä kylvämään, veripunaisia liekkejä puhaltamaan...

SALME (vilkkaasti): Niin, niin.

LUCIFER: Ja hän tahtoo tehdä takkavalkean sinusta! – Mikä typeryys!

SALME: Takkavalkean?

LUCIFER: Hän tahtoo sinut vain kotiliedellä himmeästi helottamaan. –
Onhan se rikos! Onhan se synti!

SALME (yksinkertaisesti): Hän sanoo, että on synti hävittää.

LUCIFER: Se poroporvari! – Niinkuin ei juuri tuhlaus, turmeleminen,
hävittäminen olisi ihmisen suurin ilo!

SALME: Minulle se on ilo.

LUCIFER: Myöskin minulle. – Luonto hävittää joka hetki kokonaisia
maailmoita. Miksi emme me ihmiset sitten?

SALME: Hän sanoo, että ihmisten tehtävä ei ole repiä, vaan rakentaa.

LUCIFER: Niinkuin voisi luoda hävittämättä, niinkuin voisi repiä
rakentamatta! – Se arkiaivoinen, se sunnuntai-siveellinen pässinpää!

SALME (hiukan levottomasti): Hän on kuitenkin sangen hyvä minulle.

LUCIFER: Hahhah, ja hän luulee sillä sinut itseensä kiinnittävänsä! –
(Äkkiä, tullen totiseksi.) Ja sinä: oletko sinäkin hyvä hänelle?

SALME: En. En kyllin hyvä.

LUCIFER: Siinäpä se! Olet oikein paha hänelle. Kiusaat häntä, teet
hänen elämänsä sietämättömäksi.

SALME (katsoo hämmästyneenä häneen): Luuletko? Onko hän sanonut sinulle
jotakin?

LUCIFER: Ei. Ja kuitenkin on asia niin.

SALME: Voi olla.

LUCIFER: Katsopas! – Ja kuitenkin minä tiedän, kuinka hyvä sinä, ja
juuri sinä yksin voit olla.

SALME: Hyvä sinulle, niin.

LUCIFER: Vaikka minä en ole koskaan sinulle mitään erikoista hyvyyttä
osoittanut! Eikö se ole kovin ihmeellistä?

SALME (koruttomasti): En minä puolestani ole nähnyt mitään ihmeellistä
siinä.

LUCIFER: Et, yhtä vähän kuin siinäkään, että olet paha hänelle.
Tiedätkö, mitä se todistaa?

SALME: En tiedä, olenko paha hänelle. Minulla on vain aina hänen
suhteensa paha omatunto.

LUCIFER: Häh? Paha omatunto? – Se todistaa vielä selvemmin kuin kaikki
muu pahuutesi häntä kohtaan, ettet rakasta häntä.

SALME: Niinkö?

LUCIFER: Oikeilla rakastavaisilla on aina hyvä omatunto. – Sinä katsot
minuun? Sinä et usko sitä?

SALME (eteensä tuijottaen): Minulla on lapsuudesta saakka ollut paha
omatunto.

LUCIFER: Siksi, että sinä aina olet tahtonut peittää jotakin. Siksi,
että sinä aina olet tahtonut esiintyä jonakin muuna.

SALME: Voi olla niin.

LUCIFER: Nyt sinulla ei ole paha omatunto?

SALME: Ei.

LUCIFER: Eikä ole ollut milloinkaan minun seurassani?

SALME (painaen päänsä hänen povelleen): Ei. Sinä olet ainoa, jonka
luona minulla aina on ollut tyyntä ja turvallista.

LUCIFER: Tiedätkö, mistä se johtuu? Siitä, että minä olen ainoa, joka
ymmärrän sinua, joka otan sinut sellaisena kuin olet, kaikkine,
alastomimpinekin ominaisuuksinesi.

SALME (keimaillen): Millainen olen siis mielestäsi?

LUCIFER: Suloinen, hurmaava, päätä-pyörryttävä olento, joka voit tehdä
tuokiosta ijäisyyden. – (Suutelee otsalle häntä.) Mutta sinun täytyy
saada hävittää, paljon hävittää...

SALME: Niin, niin.

LUCIFER: Polttaa kokonaisia maailmoita. – Elämä on sairas,
parantumattomasti sairas, Salme. On turhaa sitä paikata ja tohtoroida.

SALME: Eikö totta?

LUCIFER (nousee juhlallisesti): Minun tunnuslauseeni on: mitä ei lääke
paranna, rauta parantaa, mitä ei rauta paranna, tuli parantaa.

SALME: Mikä suuri, mikä ihana tunnuslause! (Taputtaa käsiään.)

LUCIFER: Hyvä. Siispä tiedä, että aion sitä kohta toteuttaa, tuolla,
joen toisella puolen.

SALME: Siellähän piti pian alkaa sinun ilotulituksesi.

LUCIFER (ylenkatseellisesti): Ilotulituksen? Kuka puhuu
ilotulituksesta? – (Voimakkaasti.) Lakko alkaa siellä, suurlakko,
vallankumous...

SALME: Vallankumous? Mitä kumotaan?

LUCIFER: Vanha maailma! Hänen maailmansa, jota Iisakin ja Jaakopin
jumalaksi sanotaan. – Jo tällä hetkellä kiertävät sähköiset sanat kautta
maan, salaiset kokoukset istuvat kaikkialla...

SALME: Kuinka jännittävää!

LUCIFER: Huomenna on suurlakko valmis. – Tiedätkö, mitä se merkitsee?
Junaliike pysähtyy, laivaliike pysähtyy, sähkö sammuu...

SALME (huudahtaen): Se sammuu jo! Näetkö? Näetkö? (Sähkölamput
himmenevät huoneessa ja sammuvat vihdoin kokonaan.)

LUCIFER: Liian varhain! Tämä voi tärvellä koko suunnitelman. – (Yrittää
rientää vasemmalle, pysähtyy.) Unohdin, että puhelinjohdot ovat jo
monesta kohden katkaistut.

SALME: Me jäämme pimeään! (Aikoo rientää perälle.)

LUCIFER: Kuunvalo riittää meille. – (Häntä pidättäen.) Sinä näet
kädessäni tämän kynttilän. Se on sovittu merkki.

SALME: Kuinka?

LUCIFER (sytyttää kynttilän): Katso! – (Heiluttaa hitaasti kolmeen
kertaan suuressa ympyrässä sitä.) Se on merkki siitä, että kaikki on
hyvin ja ilotulitus voi alkaa...

SALME: Anna, anna siis merkki heille!

LUCIFER (hymyillen salaperäisesti): Minä en itse tee mitään. Minulla
täytyy olla aina palvelijoita: käsiä, joita käytän, jalkoja, joita
juoksutan.

SALME: Tahdot, että minä tekisin sen?

LUCIFER: Juuri niin, minun oikea, minun suuri, minun viisas tyttäreni!
– (Kuiskien.) Samalla hetkellä leimahtaa tehtaan varastohuone tuleen...

SALME (katsoo jäykästi häneen): Entäpä minä en tottele sinua?

LUCIFER: Et tottele silloin omaa tahtoasi. – (Tarjoo kynttilää hänelle.)
Ota kynttilä! Astu kynnykselle! Tuollainen pieni taikatemppu vaan...

PUNAINEN MIES: Kirje herra tirehtöörille. (Outo mies, punainen naamari
kasvoillaan ilmestyy eteisen ovelle.)

LUCIFER: Odota! (Kiinnittää kynttilän pullon kaulaan ja vilkaisee
nopeasti kirjeeseen.)

SALME: Jotakin tärkeää?

LUCIFER: Lue! (Ojentaa kirjeen hänelle.)

SALME: En ymmärrä. Se on salakirjoitusta.

LUCIFER: Ah! se on totta! – Me käytämme sitä keskenämme.

SALME: Ketkä me?

LUCIFER: Me punaiset. – (Repäisee lehden muistikirjastaan ja ojentaa sen
sanansaattajalle.) Vie!

PUNAINEN MIES: Minne?

LUCIFER: Sille, jolta sait kirjeen. – Hyvästi. (Punainen mies poistuu
syvään kumartaen.)

SALME: Kuka hän oli?

LUCIFER: Minun käskyläisiäni.

SALME: Mitä seisoi kirjeessä?

LUCIFER (lukee): "Me olemme ilmiannetut. Sotaväkeä marssii tänne. Mitä
on tehtävä?"

SALME: Ja sinä vastasit? – (Ylenkatseellisesti.) Sinä vastasit tietysti,
että kaikki on toistaiseksi jätettävä?

LUCIFER (viekkaasti): Ja sinä? Miten olisit sinä menetellyt minun
sijassani?

SALME: Minä olisin antanut kapinan leimahtaa! Minä olisin vastannut,
että sotaväki marssikoon! Minä olisin...

LUCIFER: No niin: minä olen vastannut valtiattareni mielen mukaan.
(Laskee kätensä ivallisella kohteliaisuudella sydämelleen.)

SALME (vilpittömällä ihailulla): Minun herrani ja mestarini!

LUCIFER: Oletko nyt tyytyväinen minuun?

SALME: Suuri sinä olet, suuri pahassa, tarkoitan.

LUCIFER: Mikä on hyvä ja mikä on paha? Eikö ole parempi asettua niiden
kummankin ulkopuolelle?

SALME: Alapuolelle, tarkoitat sinä? – (Nojaa raukeasti häneen.) Voit
olla oikeassa. Jos ei kerran voi nousta niiden yläpuolelle...

LUCIFER: Vain jumalilla on voimaa siihen.

SALME (kuin unessa): ... silloin on paras painua pohjavesiin.

LUCIFER: Niin. Ei kukaan tahdo jäädä ijäkseen aaltojen ajeltavaksi.

SALME: Ei. – (Aukaisee äkkiä silmänsä, irtautuu hänestä ja katsoo
terävästi häneen.) Nyt menen minä ja ilmiannan sinut.

LUCIFER: Kenelle? Mistä?

SALME: Työväelle: siitä, että olet pettänyt heidät. Sitten sotaväelle,
jonka sinä myös olet pettänyt.

LUCIFER (nyökäyytäen olkapäitään): Sinä olet hullu!

SALME: En, vaan viisaampi kuin luuletkaan. (Tuijottaa eteensä. Kuin
itsekseen.) He ovat hulluja. Niin, nyt näen päivänselvästi sen... Nehän
kaksi kuuluvat yhteen.

LUCIFER: Ketkä kaksi?

SALME: Työväki ja sotaväki. Sinä yksin erotat heidät. Sinä yksin estät
heitä yhtymästä.

LUCIFER (välinpitämättömästi): Paras, että he toisensa tuhoavat.

SALME: Miksi tekevät he sen? – (Kääntää hitaasti silmänsä Luciferiin.)
Siksi, että sinä yllytät heitä!

LUCIFER: He itse tahtovat niin.

SALME: Mutta sehän on mielipuolisuutta. – Miksi he tahtovat? Miksi he
eivät tee liittoa keskenään ja nouse sinua vastaan?

LUCIFER (hymyillen): Juuri siksi on paras pitää heidät erillään.

SALME: Mutta jos he yhtyisivät? Mitä silloin tapahtuisi?

LUCIFER: Silloin alkaisi maan päällä tuhatvuotinen valtakunta.

SALME (päätään nyykähyttäen): Ja siksi petät sinä heitä molempia. –
(Jälleen itseensä vajoten.) Sen minä ymmärrän. Mutta että he antavat
pettää itsensä...

LUCIFER: Jätä jo tuo!

SALME: Sinä ajattelet: Jos kapina onnistuu, asetun minä työväen
puolelle. Jos se taas epäonnistuu...

LUCIFER (viekkaasti): Tämä kapina ainakin oli jo ennen syntymäänsä
epäonnistunut.

SALME: ... silloin olet sinä jälleen esivallan uskollisin alammainen. –
(Kääntää katseensa hitaasti häneen.) Tiedän, kuka olet. Olet molempien
palveluksessa, kuulut kumpaankin järjestöön.

LUCIFER: Kenen palveluksessa? Mihin järjestöön? – Sinä hourit.

SALME (katsoo kiinteästi häneen): Sekä heihin, jotka toimeenpanevat
salaliittoja, että heihin, joiden asia on tukahduttaa ja ilmiantaa
niitä.

LUCIFER: Pah! Ponnistat suotta aivojasi. (Tekee torjuvan liikkeen
kädellään.)

SALME: Tunnusta, että puhun totta. Tunnusta...

LUCIFER: Ei ole aikaa enää. – (Katsoo kelloaan.) Sekunnit rientävät,
meidän on nyt merkki annettava.

SALME (hitaasti): Voin antaa merkin, jos sanot ensin täyden totuuden
minulle. – Sinä ilmiannoit heidät?

LUCIFER: Esivalta on koko ajan tiennyt heidän hankkeistaan.

SALME: Sinun kauttasi?

LUCIFER (hymyillen): Kuulun vallankumouksellisten pääkomiteaan.

SALME: Mutta sinä olet myös valtiollisen salapoliisin palveluksessa?

LUCIFER: Teen palveluksia jokaiselle, joka vaan pyytää apuani.

SALME (päätään nyykähyttäen): Sen ymmärrän. – Mitä nyt aiot?

LUCIFER: Odotan asioiden kehittymistä.

SALME: Siellä vuotaa verta tänä yönä?

LUCIFER: Mikään ei ole sen uskottavampaa.

SALME: Itse et aio ottaa osaa taisteluun?

LUCIFER (hymyillen): En. Täytyy olla myös syrjästä-katsojia.

SALME: Vaikka olet asian alkuunpanija?

LUCIFER: Sota ei yhtä kaipaa. Ja sodassa kuulun minä aina
pääesikuntaan.

SALME (päätään nyykähyttäen): Senkin ymmärrän. – Olet sangen avomielinen
minua kohtaan.

LUCIFER: Koska vaadit sitä. – (Katsoo kelloaan.) Mutta nyt on sinun
merkki annettava.

SALME: Teen sen, koska en voi jättää sitä tekemättä. (Menee verannan
ovelle. Kello seinällä lyö kaksitoista. Salme piirtää koneellisesti
kolme ympyrää ilmassa kynttilällä. Joukko outoja miehiä, mustat
naamarit silmillään, on ilmestynyt eteisen ovelle. Lucifer menee,
vaihtaa pari sanaa kuiskaten heidän kanssaan ja osoittaa Salmea.)

LUCIFER: Siinä rikollinen! (Mustat miehet nyykäyttävät päätään
hyväksyvästi.)

SALME (käännähtäen): En! (Pudottaa kynttilän kädestään, Pakenee
oikealle etualalle, ilotulitus syttyy oikealla.)

LUCIFER: Hän on meidän!

SALME: Ei, ei!

MUSTAT MIEHET (hyväksyvästi mutisten): Meidän.

LUCIFER: Meitä tarvitaan nyt toisaalla. Tulemme ennen aamunkoittoa ja
otamme sinut.

SALME (kirkaisten): Ah! (Vaipuu maahan.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

    Salme sohvalla lepää taintuneena. Petäjä istuu tuolilla hänen
    pääpuolessaan ja koettaa virvoitella eloon häntä. Punaiset liekit
    oikealta valaisevat näyttämöä.

SALME (ponnahtaen istualleen): Missä olen?

PETÄJÄ: Olet hyvässä turvassa. Minä se olen.

SALME: Reino! Miksi jätit minut?

PETÄJÄ: Muistanet, että menin lääkäriä etsimään.

SALME: Niin, niin.

PETÄJÄ: Hän oli sairasmatkalla. Juttelin vain hetken hänen vaimonsa
kanssa. Tulen takaisin, löydän sinut lattialta taintuneena.

SALME (katsoen ympärilleen): Onko ... hän ... poissa?

PETÄJÄ: Kuka?

SALME: Hän ... tuo toinen.

PETÄJÄ: Ilotulittaja?

SALME (vavisten): Pimeyden ruhtinas hän on.

PETÄJÄ: Varmaan on hänessä jotakin salaperäistä. – Kuulin tohtorilassa,
että hän on jonkun aikaa maleksinut näillä tienoin. Eikä kukaan tiedä,
mitä hänellä on oikein mielessään.

SALME: Minä tiedän. – (Kuumeentapaisesti.) Hän toimeenpanee
salaliittoja...

PETÄJÄ: Niinkö?

SALME: ... ja ilmiantaa ne. Hän hävittää, mitä muut rakentavat. Hänen
tunnuslauseensa on...

PETÄJÄ (rauhoittaen): Etköhän nyt väsytä itseäsi puhumalla?

SALME: En ollenkaan. Olen aivan terve. – (Peittää silmänsä.) Eikö tämä
ilotulitus lopu milloinkaan?

PETÄJÄ: En tiedä, teenkö oikein sen sinulle sanoessani. On tapahtunut
hirveä onnettomuus.

SALME (katsoo kauhistuneena häneen): Onnettomuus?

PETÄJÄ: Tehdas palaa. Sotaväkeä on saapunut läheiseltä leiripaikalta
sitä sammuttamaan.

SALME: Minä sen poltin! (Putoaa nopeasti päänalaiselleen.)

PETÄJÄ: Sinä! Ethän ole liikkunut tästä hotellista. – Epäilemättä on
sattunut joku tapaturma ilotulituksen yhteydessä.

SALME (epätoivoisesti): Turmio on tapahtunut! Murhapoltto on
tapahtunut!

PETÄJÄ: Miksi aina pahinta ajatella? – Tosin kuuluu tehtaan työväki
olleen jo jonkun aikaa sangen kiihdyksissä...

SALME: Siinäpä se! Hän on kiihoittanut heitä.

PETÄJÄ (kuin itsekseen): ... joten voisi olla kysymyksessä myös
murhapoltto. – (Haihduttaen pois ne ajatuksensa.) Mutta tuo toinen
selitys on luonnollisempi. On tarvittu vain joku satunnaisuus, joku
tilapäinen huolimattomuus...

SALME: Minä tiedän, kuinka asia on, minä tiedän.

PETÄJÄ: Kuinka sen voisit tietää? Jos asiassa on jotakin epäilyttävää,
kuten arvelet, on pikainen poliisitutkinto sen kyllä selvittävä.

SALME (kohoten kyynärpäänsä varaan): Poliisitutkinto? – Onko vangittu
ketään?

PETÄJÄ: Enhän minä ole ollut siellä? Mutta jos asia kiinnittää siinä
määrin sinun mieltäsi...

SALME (väsyneesti): Ei, ei. Tulin vain sellaista ajatelleeksi. –
(Äkkiä.) Eihän päivä koita vielä? (Kohoaa istumaan.)

PETÄJÄ (katsoo kelloaan): Lie vielä hyvä puolituntinen aamun
valkenemiseen. Mutta miksi sitä kysyt?

SALME: Ilman vain. Minulla on siis vielä hiukan aikaa levähtää.
(Kallistuu takaisin sohvalle.)

PETÄJÄ: Tietysti sinulla on. Sinä olet vain väsynyt etkä muuta. –
(Peitellen häntä.) Tahdotko, että tuon lisää päänalaista sinulle?

SALME: Kiitos, minun on hyvä näin. Jospa vain voisit verhota tuon
ikkunan!

PETÄJÄ (laskee verhot alas): Ei, se ei auta mitään. Tulenkajastus
tunkee läpi verhojenkin.

SALME: On jo parempi. – (Ojentaa kätensä hänelle.) Ja olethan sinä
täällä. Minä voin nyt uinahtaa turvallisesti.

PETÄJÄ: Nuku, nuku! (Pitää jonkun aikaa kätensä hänen otsallaan.
Etääntyy hänestä, tulee keskinäyttämölle. Iivari juoksee kiireesti
sisälle vasemmalta.)

IIVARI: Tulipalo! Tulipalo!

PETÄJÄ: Sht! Hiljaa! Täällä on sairas.

ILARI: Tulipalo! Tehdas palaa! (Aikoo juosta perälle.)

PETÄJÄ (tarttuen hänen kaulukseensa): Idiootti! Eihän se tänne tule! –
Missä olet ollut muuten? Olen turhaan soittanut sinua.

IIVARI: Minä menin makuulle.

PETÄJÄ (ankarasti): Kenen luvalla?

IIVARI: Hän, tirehtööri, lupasi. Ja hän antoi myös hyvät juomarahat
minulle.

PETÄJÄ: Se ei kuulu minulle. – Eikö täällä ole muuta palvelusväkeä? Mikä
lemmon paikka tämä on oikeastaan?

IIVARI: Kaikki ovat tehtaalla, illallistarjoilua hoitamassa. – Onko
herrasväki tarvinnut jotakin?

PETÄJÄ: Me? Me olemme kaiken aikaa tarvinneet jotakin. – (Hieroo
otsaansa.) Mutta mitä? Minun pääni on kuin poissa paikoiltaan...

IIVARI (nokkelasti): Vähän pulveria apteekista. Minä juoksen kyllä
noutamaan.

PETÄJÄ: Se voisi tehdä hyvää.

IIVARI: Herrat kysyvät sellaista aina aamupuhteella. – Mitä minä otan
sitten?

PETÄJÄ: Minä kirjoitan. – (Repäisee lehden muistikirjastaan, kirjoittaa
ja ojentaa sen hänelle.) Se on totta. Sinulle pitää olla vähän
pikkurahaa...

IIVARI: Ei tarvitse. Minulla on kyllä itselläni. (Heläyttää rahoja
taskussaan.)

PETÄJÄ: Hyvä, hyvä. Mitä odotat siis?

IIVARI (varovasti): Minä olisin vain kysynyt, olisiko niillä
pulvereilla kiire?

PETÄJÄ: Kuinka niin?

IIVARI: Olisin samalla pistäytynyt tuolla joen toisella puolen.

PETÄJÄ: Tehtaalla? Tulipaloa katsomassa?

IIVARI: Niin. Minä en tiedä, mikä siinä on, mutta tulipalo on aina
vaikuttanut niin kovin mahtavasti minuun. Se ihan vetää, se ihan kiskoo
sinne...

PETÄJÄ (hymyillen): Pane jalat allesi sitten! (Iivari pois eteisen
ovesta. Petäjä tulee mietteissään etualalle. Iivari palajaa takaisin ja
viittoo vilkkaasti eteisen kynnykseltä.)

IIVARI (kuiskien): Herra, herra!

PETÄJÄ: Mikä on?

IIVARI: Minä en uskalla mennä. Siellä on joku.

PETÄJÄ: Kuka? Missä?

IIVARI (kalisevin hampain): Siellä portilla. Naamioitu mies. Hän
näyttää niin kamalalta tulenkajastuksessa.

PETÄJÄ: Mitä hulluja!

IIVARI: Hän näkyy kyllä tännekin. Herra katsoo vain. – (Vetää hänet
eteiseen.) Ei, hän on hävinnyt.

PETÄJÄ: Arvasinhan sen. Sinä olet nähnyt näkyjä.

IIVARI (päätään pudistaen): Kuitenkin näin minä niin selvästi hänet.
Hänellä oli musta naamio silmillään...

PETÄJÄ: Olethan niin peloissasi, että pysyt pystyssä tuskin. Hyi, etkö
häpeä? Iso mies!

IIVARI: En minä arka ole. Luonnollisissa asioissa minä en pelkää
piruakaan.

PETÄJÄ: Ylenluonnollisistako luulet tässä sitten olevan kysymyksen?

IIVARI: Minä en tiedä. – Mutta jos herra seisoo tässä siksi kuin olen
päässyt portista...

PETÄJÄ: Minä seison. – Ja voithan huutaa, jos jotakin ylenluonnollista
sinulle tapahtuu. (Iivari pois. – Salme herää säpsähtäen.)

SALME: Olenko kauan nukkunut?

PETÄJÄ: Vain hetkisen, armaani. Kuinka voit?

SALME (kohoten istumaan): Tunnen nukkuneeni iankaikkisuuden. – Kenen
kanssa sinä puhuit täällä?

PETÄJÄ: Tarjoilijan, jonka lähetin apteekkien. – Nousetko ylös?

SALME: Miksi en nousisi? Eihän minua mikään vaivaa. (Tulee
keskinäyttämölle. Petäjä rientää hänen vastaansa.)

PETÄJÄ: Sepä erinomaista! – (Arastuen hänen omituista katsettaan.)
Kuitenkin sinä näytät niin kummalliselta.

SALME: Minulla olisi vain niin paljon puhumista sinulle. Mutta en
tiedä, ehtinenkö.

PETÄJÄ (tarttuen hänen käteensä): Miksi et ehtisi? Myöskin minä
tahtoisin sanoa sinulle jotakin. – (Salme vetää kätensä pois.) Niin,
tietysti, voimmehan me jättää sen myös toistaiseksi.

SALME: Mitä tahdoit sinä sanoa minulle?

PETÄJÄ: Kenties kuitenkin vielä levähtäisit? Sallitko, että saatan
sinut huoneesemme?

SALME (väsyneesti): Niin paljon esipuheita! – Ajattelet liiaksi minua.
Eihän se sinulle sovi.

PETÄJÄ: Armaani! Ketä minä sitten ajattelisin, ellen sinua.

SALME: Itseäsi. Ja omaa työtäsi. Minä menen sinne minne minun on pakko
mennä...

PETÄJÄ: Minne? – Minne sinun olisi pakko mennä, jonne minä ja minun
työni eivät voisi seurata sinua?

SALME (välttäen hänen katsettaan): Eihän tiedä koskaan... Ihmisessä voi
olla kuiluja, joita ei arvaa kukaan...

PETÄJÄ: Eivät heidän läheisimpänsäkään?

SALME: Eivät aina... Voivat elää vuosikausia vierekkäin eivätkä sentään
tunne toisiaan.

PETÄJÄ (värähtävällä äänellä): Olemmeko me ehkä mielestäsi kaksi
sellaista ihmistä, Salme?

SALME: Älä suutu, enhän meistä puhu! Puhun ihmisistä ylimalkaan.

PETÄJÄ (katsoo kiinteästi häneen): Ihmisistä, jotka toisiaan
rakastavat?

SALME: He ovat niin kummallisia. Koettavat pakottaa toistensa
kaltaisiksi toisiaan ja ovat kuitenkin kuin eri tähtiä, eri maailmoita.

PETÄJÄ: Rakkaus on niin kummallinen, tarkoitat sinä?

SALME (surumielisesti): Minä en tiedä?

PETÄJÄ: Et tiedä? Et enää rakasta minua?

SALME: Tunnen niin vähän itseäni. – (Liikkuu huoneessa.) Mutta eihän
meidän pitänyt tästä puhua. Mitä aioit sanoa minulle äsken?

PETÄJÄ: Meistä kahdesta tahdoin minä puhua. Niin, ja sitten tuosta
kolmannesta.

SALME: Kenestä? Hänestä? (Säpsähtää, katsoo arasti häneen. Petäjä
vetää lempeällä väkivallalla hänet istumaan.)

PETÄJÄ: Ilotulittajasta. – Sillä ethän tahdo kieltää, Salme, että teidän
välillänne on jotakin, on tapahtunut jotakin.

SALME: Tapahtunut?

PETÄJÄ: Tapahtunut nyt ja tapahtunut myös ennen. – Mitä se on? Etkö
tahdo sitä sanoa minulle?

SALME (katsoo suoraan hänen silmiinsä): Voin sanoa sen: Meidän
välillämme on todella jotakin.

PETÄJÄ: Mitä siis?

SALME: Rikos. (Levottomasti.) Älä kysele enempää! En kuitenkaan voisi
enkä ehtisi sitä sinulle lähemmin selittää.

PETÄJÄ: Olet rakastanut tuota miestä?

SALME: En... Eikä se ole siinä... Siinä on jotakin muuta.

PETÄJÄ (kiinteästi): Jotakin, jota sinä et voi ilmaista minulle?

SALME (aina levottomampana): En. Se on niin hirveätä. Se on niin
salaista. Sillä on niin pitkät juuret.

PETÄJÄ: Juuret, jotka kiinnittävät sinut häneen?

SALME: Kuin pakko, kuin välttämättömyys. Se johtuu hamasta minun
lapsuudestani. – Ei, minä en voi sanoa sitä sinulle.

PETÄJÄ: Et usko, että ymmärtäisin sitä?

SALME: Et, et, sinä pelkäisit, sinä pakenisit maailman ääriin minua...
(Tahtoo nousta.)

PETÄJÄ (häntä pidättäen): Hän ei pelkää? Hän ei pakene siis?

SALME: Ei. Ja juuri sehän meitä kahta toisiimme yhdistääkin.

PETÄJÄ: Te olette rikostovereita?

SALME (tuskallisesti): Se on niin hirveätä! Se on niin pahaa! Ei, sinä
et voi, sinä et saa sitä ymmärtää!

PETÄJÄ: Ehkä en. (Päästää hänen kätensä. Nousee ylös ja tulee
vitkalleen oikealle keskinäyttämölle. Punainen loimo ulkona on
vaalennut vitkalleen. – Salme lähestyy surumielisenä häntä.)

SALME: Minun täytyy nyt mennä.

PETÄJÄ: Tuota miestä tapaamaan?

SALME: Niin.

PETÄJÄ (tuskallisesti): Sinä rakastat vieläkin häntä?

SALME: En. Minä en ole koskaan häntä rakastanut.

PETÄJÄ: Kuitenkin menet häntä tapaamaan?

SALME: En voi muuta. Olen hänen vallassaan.

PETÄJÄ: Sinä! – (Voi tuskin hillitä liikutustaan enää.) Hän kiinnittää
siis ... niin väkevästi sinua?

SALME: Kyllä. Hän vetää kuin syvyyden koura minut mukanaan.

PETÄJÄ: Minne?

SALME (tyynesti): Minä en tiedä.

PETÄJÄ: Kohti suurta tuntematonta siis? – Mutta sehän on hulluutta,
sehän on mielenvikaisuutta...

SALME: Minä en tiedä. Tunnen vain, että minun on häntä seurattava. –
(Vaitiolo.) Hyvästi! (Ojentaa avuttomana kätensä hänelle. Petäjä
kääntyy pois itkien äänensä ja menee vitkalleen verannan ovesta ulos.
Salme jää hänen jälkeensä murhemielisenä tuijottamaan. Käännähtää
äkkiä: Lucifer, musta naamio silmillään, seisoo liikkumattomana
eteisen kynnyksellä.)

LUCIFER: Aamu hämärtää.

SALME: Minne viet minua?

LUCIFER: Sinne, minne mielesi on.

SALME (astahtaen askeleen häntä kohden): Mitä tarjoat minulle?

LUCIFER: Tarjoan hävityksen hekkuman sinulle. Suuremman kuin on
koskaan saanut kuolevainen.

SALME: Ja mikä on loppu oleva? (Astahtaa jälleen askeleen häntä
kohden.)

LUCIFER: Saada vihdoin itse hävitä olemattomiin.

SALME: Sinun kerallasi?

LUCIFER: Seuraan kuin liekki sinua.

SALME: Poltat? Kulutat minut?

LUCIFER: Ja suuret maailmat sinun avullasi. – Tule!

SALME (nyykäyttää päätään hänelle): Minä tulen. (Ojentaa kätensä
hänelle. Menevät. Näyttämö on hetken aikaa tyhjä. – Petäjä ryntää
sisälle oikealta.)

PETÄJÄ: Salme! Salme! – (Katsoo ympärilleen, tarttuu tuskissaan
päähänsä.) Miksi en pitänyt kiinni hänestä? Miksi päästin hänet teille
tietymättömille? (Aikoo syöksyä eteisen kautta ulos. Pysähtyy, miettii,
hillitsee itsensä. Nojaa päänsä taapäin uunia vasten suurimman tuskan
vallassa. Iivari tulee eteisen ovesta hitaasti ja alakuloisena.)

IIVARI: Tässä ovat rohdot.

PETÄJÄ (vaivaloisesti): Rohdot! – Pane ne tuonne pöydälle. (Iivari tekee
työtä käskettyä. Vaitiolo.)

IIVARI: – Onko herra sairas?

PETÄJÄ: Voin olla. – (Vaitiolo.) Tuliko täältä sinua vastaan joku
nainen?

IIVARI: Nainen?

PETÄJÄ: Niin. Oliko hänellä joku mies seurassaan?

IIVARI: Ei minua vastaan ole kukaan tullut. (Vaitiolo. Varovasti.)
Oliko se herran rouva, joka meni?

PETÄJÄ: Oli.

IIVARI: Mutta hän tulee kaiketi takaisin?

PETÄJÄ: Ei. Hän ei palaja enää milloinkaan. (Iivari katsoo
tyrmistyneenä häneen. Petäjä liikkumattomana entisellä paikallaan.)

IIVARI (holhoavasti): Eikö herra menisi levolle? – (Petäjä ei vastaa.)
Eihän se siitä nyt kuitenkaan sen paremmaksi tule.

PETÄJÄ: Mikä?

IIVARI: Sepähän se. Rakkauden asia. – (Vaitiolo.) Kun on nukkunut,
näyttää koko maailma taas aivan toisenlaiselta.

PETÄJÄ (soinnuttomasti): Niinkö?

IIVARI: Aivan varmaan. – On minullakin suruja ollut. Ja on minullekin
juuri nyt jotakin vallan kauheata tapahtunut.

PETÄJÄ: Mitä?

IIVARI (heittää rahan taskustaan pöydälle): Herra kuuntelee tuota
kilinää. Onkos tuo oikea markka?

PETÄJÄ: Jos lienee.

IIVARI: Eipäs, se on tinamarkka. Ja tuo! Ja tuo! Ja tuo! – (Heittää
rahat pöydälle äkeissään.) Ne ovat kaikki vääriä.

PETÄJÄ: Taitaa olla paljon väärää rahaa liikkeessä nykyaikaan.

IIVARI (kokoaa rahat jälleen kouraansa): On sitä eräillä. – Se oli piru
miehekseen se tirehtööri.

PETÄJÄ: Oliko?

IIVARI: Hän antoi ne minulle. Enkä minä osannut arvatakaan, ennen kuin
apteekissa sanoivat...

    (Etäisiä kiväärinlaukauksia.)

PETÄJÄ (kuin unessa): Mitä sanoivat?

IIVARI: Siellä ammutaan. – (Menee verannan ovelle.) – Sanoivat, että ne
olivat vääriä. Mutta en minä silti itke. Enkä minä tätä muun vuoksi
kerrokaan...

    (Lähempää kiväärinlaukauksia. Vaitiolo.)

PETÄJÄ: Kuin minkä vuoksi?

IIVARI: Kuin sen vuoksi, että herra huomaisi jokaisella olevan omat
surunsa tässä maailmassa. – Nyt ne ampuvat taas! Kuuliko herra kiväärin
laukauksia?

PETÄJÄ: Kyllä.

IIVARI (huokaisten): Ne tappavat siellä toisiaan. Työväki ja sotaväki.
– (Vaitiolo.) Eikö herra istuisi kuitenkin? Näyttää niin kamalalta...

PETÄJÄ: Mikä näyttää kamalalta?

IIVARI: ... kun herra seisoo siinä pellinnyöriä vasten pitkin
pituuttaan. Riippuu kuin hirressä ikään.

PETÄJÄ (vavahtaen): Hirressä?

IIVARI: Herra ottaisi nyt niitä rohtoja. Minä panen vesilasin tähän
pöydälle.

PETÄJÄ: Hyvä, hyvä. (Iivari laittaa vesilasin pöydänkulmalle rohtojen
viereen. Vetää ylös ikkunaverhon. Harmaa aamuhämärä tunkee huoneesen.)

IIVARI: Siellä on sumua. Taitaa tulla sadeilma täksi päiväksi.

PETÄJÄ: Taitaa tulla. (Vaitiolo.)

IIVARI: En minä tehtaalle asti äsken päässytkään. Koko seutu oli
piiritetty.

PETÄJÄ: Vai oli. (Vaitiolo. Iivari katsoo häneen, menee päättävästi
hänen luokseen.)

IIVARI: Eihän herra aio...?

PETÄJÄ: Mitä?

IIVARI: Itsemurhaa. – Paha sanoa, mutta niitä kun tapahtuu täällä niin
usein...

PETÄJÄ: En, en. Ole aivan huoleti!

IIVARI (osaa-ottavasti): Ei muun vuoksi, vaan siitä kun tulee aina
tutkimuksia ja rettelöitä hotellille.

PETÄJÄ: Mene nyt vain!

IIVARI: Minä menen. Herra kait soittaa, sitten kun tahtoo aamukahvin.

PETÄJÄ: Kyllä. Minä soitan. –

    (Iivari pois vasemmalle. Petäjä tulee koneellisesti pöydän
    ääreen. Etäisiä yhteislaukauksia. Vaipuu sohvalle ja peittää
    pään käsiinsä.)

Voi hyvä jumala!

Esirippu.

KARJALAN KUNINGAS

4-näytöksinen runonäytelmä

(1917)

HENKILÖT:

LEMMES, Karjalan kuningas.
TURO, vanha tietäjä.
TARJA, hänen vaimonsa.
HELKA, heidän tyttärensä.
SORJO, sotapäällikkö.
AIRUT.
SUOMEN SULHOJA.

Tapahtuu vainajien karsikossa Aluenjärven rannalla.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

TURO (yksin):
Juuttuvat jumalten neuvot:
tahdot kahdet taistelevat
kansastani, heimostani,
valon ja pimeyden vallat.

Kansa orjana asuvi
alla miekan muukalaisen,
vaativi vapauttansa,
vaan ei tiedä, kuinka, konsa.

On enne ikuinen: eipä
kansan kohtalot kohoa,
ellei synny syytön sulho,
helmi heimoni kipujen,
uros juuresta jumalten,
Ukon poika, Äijön lapsi,
joka ottavi omaksi
kärsimykset kansan kaiken,
kantaa ne kavahtamatta,
tuopi syyttömän sydämen
uhriksi Ukon vihalle,
Ajatarten alttarille.

Ja on enne toinen enne:
maan ei valkene vapaus,
ellei nouse neiti nuori,
ylene vihanta virpi,
kaunis laaksoista Kalevan,
pyhäpäivä tuntureilta,
jok' ei suostu sulhasihin,
suostuvi Ukon pojalle,
astuvi suvisna yönä
aaltoihin Aluenjärven,
jouahtavi joutseneksi,
uinahtavi ulpukaksi.

Nuo on entehet.

                Satutti

Sallimus salaperäinen:
pojan löysin lehtotieltä
vierellänsä vaimo valju,
iskemä Ukon vasaman,
kuollut lasta synnyttäissä,
lapsella Ukolta leima,
rinnassa salaman merkit.

Korjasin kotihin koidon,
riemu huusi rintaluista:
"Tästä kasvavi Kaleva!"

Poika suureksi sukesi,
miestyi muita miettivämpi,
virkoi muita viisahampi,
mutta myös murehtivampi;
tiesi tiedot, taisi taiat,
kaikk' oppi opettamatta
luonnon luottehet lujimmat,
maan, taivon, sydänten synnyt,
kuin ois jo elänyt ennen,
tuhat kerrat täällä käynyt,
näitä tähtiä tähynnyt,
nähnyt näitä ihmisiä.

Yht' ei tainnut hän: hymyillä,
yht' ei tiennyt: heimoansa,
Taattoa pihoilla pilven,
Maammoa povessa mannun.

Ei taida, tajua noita
tänä päivänä pätöisnä,
mainivi kotona meitä
taatoksensa, maammoksensa,
miettivi rypyssä otsin
elämänsä ongelmata.

Minäpä enemmän mietin,
tuota tutkin, tunnustelen,
milloin on hetkensä herätä,
tuokionsa julki tulla
Karjalan kuninkahaksi,
kaiken vallan vartiaksi.

Tuo on pulmani.

                Satutti

Sallimus salaperäinen,
on tytär minulla nuori,
armas niinkuin aamunnousu,
jok' ei suostu sulhasihin,
suostuisi Ukon pojalle,
jos ei veljenä pitäisi,
sukulaisna suuteleisi.

Sanan jo ankaran sanonko,
jouahutan jousen tuiman,
julistan sukunsa suuren
yläisistä taivahista,
panen kansan kaitsijaksi,
vyötän kalvalla Kalevan
vihan tulta tuiskamahan,
vainon tulta valkkamahan?

Ja sanonko sanani toisen,
päästän toisen surmansolmun,
naitan hälle neien nuoren,
annan Helkani heleän
uhriksi Ukon pojalle,
alliksi Aluenjärven,
syötiksi uron sydämen,
sankar-lemmen leikkilöiksi?

Sydän on syöpä sankarien,
veri jättien vetävä,
kosken kuilua kovempi,
syksyn merta syöverimpi.

Toki lastani rakastan.

On kuin ois mulla salama
kummassakin kourassani,
pantu maailmanpaloksi
valkutanko valkeata?

Entä jos erehdyn? Entä
vielä ei jumalten juhla?
– Ken siellä?

TOINEN KOHTAUS.

    Turo. Tarja.

TARJA:

              Sinua etsin.

TURO:

Etkö tiedä entisestä:
ei sinulla siellä paikka,
missä on tietojen tohina.

TARJA:

Tiesin paikan.

TURO:

               Siis pakene!

Aika on jumalten aika
tuta mun humusta tuulen
äänet Äijön, äänet Tuonen.

TARJA:

Ajankin totisen tiesin.
Tuosta tulleeni tajuat
asiassa ankarassa.

TURO:

Siispä se välehen virka,
välehemmin väisty täältä!

TARJA:

Sorjo on tuvassa tuolla,
tahtoisi Turon tavata.

TURO:

Voipi varrota. Oliko
tuo sun ankarin asias?

TARJA:

Myös on muuta mielessäni:
haastella halasin sulle
lajistamme, lapsistamme –

TURO:

Yksi on sinulla lapsi.
Tyttö tyhjä!

TARJA:

             Sulla kaksi

kaunista imettämääni,
vaikk' ei varsin kantamaani –

TURO:

Mitä heistä?

TARJA:

             Virkan heistä

sulle viimeisen sanani:
vaikka vienetkin minulta
mieronlehden, Lemmes-kullan,
et riistä emon tytärtä,
Helkoa heleähiusta.

TURO:

Vienet? Riistä? En tajua –

TARJA:

Sen varsin valehteletkin!
Tuota arvalta kyselet,
tuota tutkit yöt ja päivät,
hetkeä jumalten juhlan.

TURO:

Olen tietäjä Kalevan:
teen sen, täytän tehtävääni.

TARJA:

Murhan on sinulla mielet:
aiot uhrata omasi,
lainata utuisen lapsen
heimosi lunastimiksi,
Luojasi lepyttimiksi.

TURO:

Tuon jos tiennet, niin iloinnet
kunniasta korkeasta
olla maammo marras-immen,
kantaja pyhän kapehen.

TARJA:

Tuvat itken tulvillensa!
Enkä anna ainoaani,
työnnä Helka-tyttöäni
suuhun julmien jumalten.

TURO:

Vaimo, kieltäsi varaja
kuollehien karsikossa!
Pyhä on paikka.

TARJA:

                Ei pyhempi

kuin tunne povessa tässä!
Kyllä tunnen kyllältäni,
tunnen ma Turon jumalat,
aallotkin Aluenjärven:
vesi raskas niinkuin rauta,
laine kuin sininen lyijy,
kantavi kävelijänsä
väylälle väkevän Tuonen,
tuossa syttyvi tuleksi,
leimahtavi liekkilöiksi,
suitsuaa suvisna yönä
kohti päivän korkeutta,
polttavi poroksi sielun,
sytevi sydämen nuoren,
tuhkan tuulehen ajavi,
varjon maille vainajien.
Niin meni emokin ennen –

TURO:

Oisit myöskin itse mennyt
ilman miestä, miehelätä,
Turon mahtavan tukea.
Tuota muista!

TARJA:

              Tuota toivon

turvoa elin-ikäistä
myöskin Helka-tyttärelle:
Sorjo on tuvassa tuolla,
neittä naiseksi kosivi.

TURO:

Vaimo, sua varoitan: ällös
astu tiedon tietämättä
minun ja kuoleman välille!
Kerran sun pelastin. Totta,
toinen kerta kuolon kerta.

TARJA:

Menenkin Manalle ennen
kuin yksin kotihin yövyn
Turon hirmuisen tupahan,
pirttihin pimeän miehen,
lapsetonna, lemmetönnä
niinkuin kankahan karahka!
Tunnen ma, Turo, sinutkin,
sinun synkän miehuutesi:
koska et kohonnut itse
Karjalan kuninkahaksi –

TURO (hirvittävällä äänellä):
Vaiti, vaimo! –

    (Pitkä vaitiolo.)
               Et älyä

mieltä miehen suuritiedon,
vaikk' ei vertaisen jumalten.
On tosi, uneksin joskus
tulla heimoni tuleksi,
hiileksi Kalevan kansan,
kaipuuksi pyhän vapauden.
Lien liekki salainen ollut,
vaan en leimaus Ylimmän:
ollut en kuningasverta.
Puuttui uskoa minulta,
uskon kanssa uskallusta,
varmuutta valon ikuisen.
Siks älä imehdi, vaimo,
jos ma toivon toisahalta
uskojata tuon uneni,
tekijätä tuon tekoni.

TARJA:

Toivot Lemmeksen tekevän?

TURO:

Toivon suuria hänestä,
miehestä mitattomasta. –
Uskonet Ukon pojaksi?

TARJA:

Uskon oudon saalahaksi.
Pitänyt omana olen,
sylissäni sylkytellyt,
lähelläni lämmitellyt,
painanut liki povea;
lie ollut viluinen parmas,
kun ei tuntenut tutuksi,
ei kuin äidin ääni soinut,
kun ei vastahan hymynnyt,
kohti katsoi silmin suurin,
ilmehin ikikysyvin,
kasvoi kylmänä minulle,
miestyi umpimielisenä.

TURO:

Merkki tietäjän tulevan!
Se on poika Päivän poika,
kaiken Karjalan kuningas.

TARJA:

Lemmes maan kuninkahaksi?

TURO:

Tuota oudoksut? Oleta:
isänsä kuningas oisi,
mistä löytäisit urohon
uljahamman, mistä miehen
varreltansa valtiaamman,
rungoltansa ruhtinaamman,
pää kuin tunturin petäjän,
katse kuin kuningaskotkan?

TARJA:

En puhu pojan näöstä,
haastan halvasta suvusta
löytölapsen, tien tekemän,
mieronlehdon liekuttaman.

TURO:

Puhut juuresta jumalten,
kannasta Kalevan kuulun!
Enkö virkkanut visusti,
kun hänet kotihin kannoin,
syntyänsä synnitöntä,
alkua Ukon-alaista
itse ilman valkeasta,
vaajasta sinisen sähkön?
Enkö näyttänyt sinulle
rinnastansa rohkeasta
tulen syntymäsijoja,
kirjoja jumal-kipinän?

TARJA:

Liet visusti virkkanutkin,
oikeinpa osoittanutkin!

TURO:

Vaimo, miks epäilet? Etkö
kuule kuusien puhuvan,
Haamutarten haastelevan:
"Kauan on Kaleva kuollut,
maannut maassa Ukrin mahti,
virunut Vipunen yössä,
ammoin lähti Väinämöinen,
heitti heimonsa omansa
orjaksi isäinsä maalle,
polut orjan polkemahan,
orjan kaunat kantamahan,
vierasta kumartamahan,
käskijätä kärsimähän;
kansa vaativi vapautta,
ken kansan vapahtajaksi?"

TARJA:

Puhuvat, huhuelevat
rinnassani toiset äänet,
äänet ehtoisan elämän. –
Sorjokin on mies sorea!

TURO:

Sorjo on sotien miesi,
vaan ei hengen valtakunnan. –
Mutta tuossa hän tulevi.

TARJA:

Sorjo?

TURO:

       Ei, vaan mun iloni.

toivoni toteuttaja:
Lemmes, Karjalan kuningas!

TARJA:

Otsalla pimeä pilvi.

TURO:

Se on sankarin ajatus,
suurien tekojen terhen.
Tuollaisna sinut ma tunnen,
tuollaisna sua rakastan!

TARJA:

Miellyttäis hän myös minua,
toki on hän toisen lapsi,
lehtotieltä löytämäsi,
korpitieltä koppomasi.
Tee, mitä halajat hälle:
mull' on yksi Helka heljä.

KOLMAS KOHTAUS.

    Turo. Tarja. Lemmes.

TURO:

Terve, Lemmes lempimäni!
Miksi metsiä kävelet?
Mietitkö elon syvyyttä
vaiko kuolon korkeutta?

LEMMES:

Terve teille vanhempani!
Tuumin kohtalon kovuutta.
kataluutta kaiken mietin,
julmuutta jumalten tahdon,
pitkän niinkuin pilven puukko.

TURO:

Putosiko päälakehen?

LEMMES:

Puhkaisi poven minulta,
halkaisi sydämen synkän
tulikirves taivahasta,
tappara verenpunainen;
en nyt tiedä, minne mennen.
kunne, koito, kulkenenkin
tulen tuimissa vihoissa,
rienoissa palavan rinnan.

TURO:

Ohoh urosta onnetonta!
Paljo on hyytä pohjolassa,
veressä viluisen kansan;
kourin huurretta kokoa,
jäähyttele jäällä tuolla
tuskasi tulipaloa:
karkenetpa karskimmaksi.

TARJA:

Lienet karski liiatenkin.
Ei ole sydäntä sulla.
Moitit kohtalon kovuutta,
lietkö itse lempeämpi
lemmelle oman isosi,
äänelle oman emosi?

LEMMES:

Ällös, äitini vihastu!
En minä sinua moiti
enkä laita laatijaani,
itse moitin itseäni,
inhoan sieluni sisintä,
kun on musta niinkuin muuri,
kun on paksu niinkuin paasi,
kun sakea niinkuin sappi:
oisi miekka nyt minulla,
tekisin tihua työtä!

TURO:

Saat vielä hyvänkin miekan
sankar-töitä tehdäksesi. –
Vaan mikä mielesi sapetti?

LEMMES:

Lie jo ollut alkuansa. –
Oi isoni, oi emoni,
voip' on valtavanhempani!
Ette tunne tuskiani,
ääntä kiusatun älyä!
Uskotte minut jaloksi,
urhoksi viattomaksi,
sankariksi syyttömäksi,
joka mietin miesten töitä,
ääntä kuuntelen isien,
suvun sorretun säveltä.
Väinämön vapauden virttä,
kunnahista kuuluvata,
karsikoista kaikuvata,
vesistä vihisevätä,
lainehilta laulavata,
koskista kohisevata,
vuorilta jylisevätä,
tuota ääntä hallan heimon,
tahtoa talvisen sukuni
itsekin isäntä olla
kerran aatransa alalla,
käydä kerran pystypäänä,
mielellä vapahan miehen
oman pellon pientareita,
oman pihlajan pihoja.

TURO:

Niin on aivoni ajatus.

LEMMES:

Oi isoni, oi emoni,
voip' on valtavanhempani!
Kuulen kumpujen sävelet,
tahdot kuolleiden tajuan,
myös ehdot elävienkin,
kutsumuksen kuolon-tyynen,
vaatimuksen vuoren-vankan.
Toki kuulen toiset äänet
pohjasta oman poveni,
kovat kuin kohtalo kirotun,
julmat kuin jumalten loihtu,
tylyt kuin Salliman salamat,
joit' ei karta kuolevainen.

TARJA:

Lemmes-kulta, kuopus-kulta!
Tuskinhan sinua tunnen.
Hirmun on hiilut silmissäsi,
surman suitsut päälaella –

LEMMES:

Oi isoni, oi emoni!
En nyt liene entisenne,
Lemmes-kulta lempimänne,
kuopus-kulta vaalimanne;
tuli on tullut, liekki lyönyt,
kulo kulkenut väkevä,
kimmonnut kiro kivinen,
paha paatinen pudonnut
verehen vikojen miehen,
mielehen tihuntekijän!

TURO:

Nuo niitä puhuvat sulle
äänet pohjasta povesi?

LEMMES:

Tuskin uskallan sanoa
tuota itse itselleni,
haastaa sieluni halua,
paahdetta poveni pätsin,
kun on tautini tavaton,
kipu ennen kuulumaton,
virhi muille virkkamaton,
syy synkkä, selittämätön,
häpeä hävittämätön,
sydänherja heltimätön,
rinnan rutsa riipimätön,
nimetön, sanaton saasta:
haastaisinko huonehessa,
huone päälleni putoisi,
luonnon suuressa salissa,
luonto kaikki kauhistuisi,
alla kasvon Kaikkivallan,
kääntyisi Jumalan kasvot
päältä pään polonalaisen,
kiireeltä kirojen miehen!

TURO:

Niinpä haasta kuollehille,
kummun heimolle helise
synkeä sydänsatusi!
Saanet sääliä Manalta,
armahdusta nurmen alta.

NELJÄS KOHTAUS.

LEMMES (yksin):
Lemmin, herja, heimoani,
hellin Helka-siskoani,
rakastan emoni lasta
liekillä rikollisella,
kipinällä kielletyllä!

Etkö jo jyrähdä taivas,
järkähdä ikuinen manner?
Mitä varrot vielä, Tuoni?

Turmanko tuleentumusta,
tähkäpäänkö täyttymystä,
viljan herjan heilimistä,
Häijyn siemenen satoa?

Turhaan sa odotat tuota;
ennen kaadun kalvan teille,
miesten miekkojen terihin,
kuin, kurja, kotihin jäänen
tämän myrkyn keitäntähän,
kyyn tämän kähisentähän,
Syöjätärten syljentähän,
surmaksi oman sukuni,
Helka-lapsen liiatenkin!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    Lemmes. Sorjo.

SORJO:

Terve! Terveiset sinulle
sulhoilta väkevän Suomen.

LEMMES:

Mitä uutta!

SORJO:

            Uskomaton

into maassa on virinnyt,
kansassa kohu vapauden.
Kohta on korpi valmihina:
kansa kaikki on aseissa!

LEMMES:

Aseissa sanan ja taian?

SORJO:

Ei, vaan surman ja teräksen!
Vireess' on Kalevan jousi,
kalpa huotrasta vedetty,
veitsi kostohon koholla,
torvet on torahtamassa,
valkeat välähtämässä,
arpakirjat kiertämässä,
keräjät keräytymässä.
Tulleet on tuhantisina
Lapin lapset, Pohjan poiat,
Suu-Pohjan väkevät sulhot,
Kainuun sankarit totiset,
Savon sukkelat urohot,
jäämit jäykät, jäkkä-niskat,
Karjalan verevät veiot,
Turun miehet turpeammat.
Kaikki on kansa valmihina
Iijoelta Imatran suille,
Pällinkorvalta Kolille,
Lapinmaasta Laatokkahan,
ei puutu mitänä muuta,
puuttuu yhtä kansan päätä,
kansansa kokoajata,
kansan soihdun kantajata,
joka kaikille näkyisi,
yltäisi ylitse muiden
päästä päähän Suomensaaren,
poikki myös Viron vesien.
Kaipaa joukot johtajaansa!

LEMMES:

Eikö muuta?

SORJO:

            Tuon tajuan

sanan synkän, armottoman:
tuo on kansamme kirous!
Nyt jo riitojen ritinä
käy pitkin Kalevan maata
kuin kyy kulossa taikka
sisilisko louhikossa;
kukaan tahdo ei totella,
kaikki olla käskijöinä.

LEMMES:

Siis miks et sinäkin käske?

SORJO:

Olen päämies ma sukuni,
vaan en pää Kalevan kansan!
Ei kuulla minuista miestä
kansan parhaiden parissa.

LEMMES:

Kuitenkin tapella taidat?

SORJO:

Isken niinkuin ilman kokko!
Toki uskon, kohtapuolin
painavi minun sanani
ehkä rahtuista enemmän
vaa'assa vakavan hetken.

LEMMES:

Niinkö?

SORJO:

        Saatan sen sanoa:

aukeni tuvassa tuolla
äsken taivahat minulle,
auvo taivon akkunasta,
onni ilmojen ovesta.
Lemmes! Ma rakastan –

LEMMES:

                     Niinkö?

SORJO:

        Rakastan rajattomasti,

hellin Helka-siskoasi –

LEMMES:

Niinkö?

SORJO:

        Hämmästyt! Nimeän

sulle seikat kuin ovatkin:
kihlasin tuvassa tuolla
äsken kaunoisen kapehen,

LEMMES:

Ja Helka?

SORJO:

          Punehtui ensin

niinkuin puola kankahalla,
sitten kalpeni –

LEMMES:

                Jumalat!

SORJO:

Ne on neien miel'aloja!
Niin sen äitinsä selitti.

LEMMES:

Eikö hän virkkanut mitänä?

SORJO:

Ei! Emo puheli. Taatto –

LEMMES:

Turo?

SORJO:

      Katsoi tutkivasti,

alta kulmien kyräili.
Tarkoituksensa tajusin.
Turot on sukua suurta:
tasattava taistelulla
tuo on arvojen erotus,
voitettava voittelolla
kukka kuulujen kylien.

LEMMES:

Siksi tahdot nyt tapella?

SORJO:

Varron niinkuin vartiota
huomenen hyvin tulevan. –
Lemmes! Lemmitkö sinäkin?

LEMMES:

Minä? – Mistä mielehesi
aatos järjetön jysähti?

SORJO:

Puhun ilman aikojani,
kun on paisuva poveni.
Jospa jo saisimme sotia!

LEMMES:

Kaatumista et kavahda?

SORJO:

Sorja on soturin kuolo!
Se on kukka kuolon kukka
kuin lempi elämän kukka:
puhkee sankarin povesta
punaruusut kankahalle,
kertoo kerkeän tarinan
kesä-yöstä pohjolassa,
armaan nuoruuden ajasta,
ijästä inehmonlapsen.

LEMMES:

Olet miesi onnellinen.

SORJO:

Onnitelloskin minua,
kättele kädellä veljen
sukuhun isäsi suuren,
ylimmäksi ystäväksi,
langoksesi laatuisaksi.

LEMMES:

Olkoon onneksi.

TOINEN KOHTAUS.

    Lemmes. Helka.

LEMMES:

                Haetko

Sorjoa?

HELKA:

        Sinua etsin,

Lemmes, viljonveljyeni.
Lienkö saapunut pahasti?

LEMMES:

Pahoin teit, pahemmin tehnet,
jos palajat.

HELKA:

             Turha tytti!

Taaskin mursin miel'alasi.

LEMMES:

Liet sen muinen murtanunna. –
Sorjoko sinut lähetti?

HELKA:

Taaskin Sorjo! – Miks minulle
miestä mainitset alati,
jota tuskin tunnen?

LEMMES:

                    Tullet

vasta tuntemaan paremmin,
kun maannet majassa Sorjon,
Sorjon vierellä venynet!

HELKA:

Olet tuhma!

LEMMES:

            Siks sinulle

toistelen nimeä tuota,
kun olet Sorjon kihlaneito,
Sorjon kaupattu kananen!
Sorjon on kullat kulmillasi,
Sorjon käädyt kaulallasi,
Sorjon sormukset käsissä,
Sorjon päärlyt päälaella,
kaikki on Sorjoa sinussa,
Sorjon mointa morsianta.

HELKA:

Äiti mun koristi äsken,
vaikka vasten tahtoani,
miehen vierahan koruilla,
urhon oudon antimilla.

LEMMES:

Äiti kauppasi kanasen,
isä katsoi kaupan päältä.
Se oli siskosta tarina!

HELKA:

Lemmes, viljonveljyeni,
sääli, säästä jo minua
kielen kitkerän sanalta,
mielen pienen pistoksilta!
Näethän, sattuvat sanasi,
vettyvät minulta silmät –

LEMMES:

Sisko, anna anteheksi!
Veli on sinulla synkkä.
Pidä houkan haastelona,
mielipuolisen puheina!

HELKA:

Veli on minulla armas
niinkuin auringon hymyily,
vaikka peittyykin välistä
varjoihin pimeän pilven.
Mikä mielesi pahoitti?

LEMMES:

Synkkenin sinusta kuullen
kumman Sorjolta sanoman.

HELKA:

Taaskin Sorjo! – Etkö soisi
minun miehelle menevän?

LEMMES:

Lie sun pakko. – Mut parempi
ois sun olla syntymättä,
kasvamatta, kukkimatta,
kauniiksi koristumatta,
ettet kiehtoisi veriä,
miehen mieltä vietteleisi
siinnolla sinisen silmän,
puunnolla punaisen huulen,
ihon valkean ilolla,
varren nuoren notkunnalla!

HELKA:

Lemmes! – Kun puhelet, veikko
sukkamieleksi sinua
voisi luulla –

LEMMES:

              Niin olenkin!

HELKA:

Sukkamieli siskostasi!

LEMMES:

Mustasukkainen sinusta
joka kankahan kukalle,
kauneudestasi kateinen
joka rannan ruohikolle,
itara ihanastani
joka lahden lainehelle,
saita siitä, jot' en saanut,
koko maailman menolle!
– Niin olenkin!

HELKA:

                Oudot mulle

on sanani –

LEMMES:

           Toivon, eivät

tuttavammiksi tulisi.
Tuska on minulla, tuska –

HELKA:

Miksi tuska?

LEMMES:

             Kun jumalat

julmat kielsivät minulta,
minkä suovat köyhimmälle,
köyhimmälle, kurjimmalle:
lemmen ylpeän, iloisen,
onnen armaansa omata,
riemun nähdä rinnallansa
ystävän ylimmän riemu!

HELKA:

Saanet kaikkikin kokea,
kun rakastut –

LEMMES:

              Rakastut! Onko

mulla vaalia vapaata?
Olen orja lemmen orja,
vanki tuntehen tulisen,
jok' ei sammu eikä tummu
ennen kuin tuvilla Tuonen.

HELKA:

Nyt alan minäkin olla
mustasukkainen sinusta.
Ken on vienyt veljen multa?

LEMMES:

Kenpä siskoni kadotti?

HELKA:

Olenhan omasi yhä.

LEMMES:

Sorjon morsian olethan,
aiothan aviohonsa.

HELKA:

Aion – enkä aio.

LEMMES:

                Kuinka?

HELKA:

Annoin vain asian mennä,
kun oli pitkälti pitoihin,
kauan häihin, karkeloihin.

LEMMES:

Mennä nuoren nuoruutesi?

HELKA:

Kuitenkin lakastun, kukka,
kesälehti, kellastunen,
surkastun, suvinen heinä.
Voin sen heittääkin samalla.

LEMMES:

Miehelle, jota et lemmi?

HELKA:

Lemmin tai en lemmi, tiedät,
Turon on talossa tahto.

LEMMES:

Mutta tahtosi omasi?
Mitä itse mielit, sisko?

HELKA:

Ja sinä mitäpä mielit?

LEMMES:

Jos oisi minulla valta
kuin on mieli –

HELKA:

               Miks et jatka?

Soisi et Sorjolle minua?

LEMMES:

En.

HELKA:

    Ja miks et?

LEMMES:

                Kun minulle

sitten jäisi vain suruni,
sydän-yöni yksinäinen,
yöhön autiot salamat
vain kivun, kateuden, tuskan.

HELKA:

Jäähän lempesi sinulle,
kassapääsi katsomasi.

LEMMES:

Ei.

HELKA:

    Silti sanelit äsken –?

LEMMES:

Helka! Miks kyselet?

HELKA:

                     Sulla

eikö ystävää ylintä?

LEMMES:

Ei kuin yksi: Helka-sisko.
Sinua, raukka, mä rakastan,
sinua, kurja, mä kujerran,
sinua, herja, mä helisen –

HELKA:

Olet myös armahin minulle
tämän ilman kannen alla!

LEMMES:

Ah, sanat suloiset! Jospa
saisin kuunnella ijäti
niiden sointujen soreutta,
kajahuksen kauneutta
ilman tuskan tuntematta,
tunnon vaivan vääntämättä!

HELKA:

Lie ei väärin, jos pitänen
verevästä veljestäni,
minä sinusta, sinä minusta,
kumpikin ylitse muiden.

LEMMES:

On lupa sinulla siihen.

HELKA:

Ei sinulla?

LEMMES:

            Ei minulla.

HELKA:

Tuota en tajua. – Eikö
lupa lempiä sinulla
sisartasi sirkeätä?

LEMMES:

Ei.

HELKA:

    Mik' ihme, kun minusta

se juur' on luvallisinta!

LEMMES:

Entä jos lempisin sinua
lemmellä luvattomalla?
Entä jos hehkuisin sinulle
hehkulla rikollisella?
Entä jos oisitkin minulle
enemmän kuin maa ja taivas?

HELKA:

Sulkisin sinut sylihin,
oisin yhtä onnellinen!

    (Syleilevät.)

LEMMES:

Helka!

HELKA:

       Lemmes! Sua rakastan –

LEMMES:

Leimua Jumalan taivas!

HELKA:

Suulle suutelen sinua
veljenäni, sulhonani,
minä mun paremmin mielit.

LEMMES:

Kuolkamme!

HELKA:

           Kerallas kuolen.

LEMMES:

Siis olen rakas sinulle?

HELKA:

Olit jo minulle armas
ammoin läsnä leikkiessä,
ajan ainoa huvitus
veljenäni vieriessä;
lienet kahta kallihimpi
mulle surman sulhosena,
mielen ainoa ajatus
kumppanina kuolemassa.
– Sorjo!

LEMMES:

         Pois! Pakenen häntä

vaikka Hiiden hinkalohon.

HELKA:

Hän on jo havainnut meidät.

KOLMAS KOHTAUS.

    Lemmes. Helka. Sorjo.

SORJO:

Morsioni, mielittyni!
Täältähän sinut tapasin,
tuolta ma tuvasta etsin.

HELKA:

Tupa tuntui ahtahalta.
Löysin veljeni verevän,
haastoin hälle huoliani.

SORJO:

Huolia kesäisen kiurun,
peipposen pesäsuruja?
Niitäpä minäkin mietin,
vaikk' on mieleni iloinen,
noita huolia elämän,
edessäni aukeavan:
noita aamun autereita
miehen pellolle menevän,
noita illan terheniä
miehen metsältä tulevan,
kerran keskipäiviäkin
urhon lounaalla lepäävän,
joll' on tuttava tuvassa,
nainen kaunis kainalossa,
leipoja makean leivän,
paitakankahan panija,
takkahan tulen tekijä,
kyljen kylmän lämmittäjä –

LEMMES:

Ei, tätä en enempi kestä. –
Kirous ja kuolema!

NELJÄS KOHTAUS.

    Helka. Sorjo.

SORJO:

                   Kuhunka

hän pakeni. Miks? Minua?

HELKA:

Taikka sun sanojas.

SORJO:

                    Niinkö?

Lausunut jotakin lienen
häijyä, sopimatonta?

HELKA:

Liiankin somat hänelle
saattoivat sanasi olla.
Tuosta tuska!

SORJO:

              En tajunnut.

Mies olen miekkoinen, sanelen,
mitä sylki suuhun tuopi,
muun ma maailman unohdan,
ystävätkin yksinäiset.
Lemmes raukka! Et rakasta –

HELKA:

Tuot' ei tiedä tarkallehen.

SORJO:

Eikö? Oot jotakin kuullut?

HELKA:

Arvelen –

SORJO:

         Ajattelepas!

Jos me häitä hankkisimme
ajoin yksin –

HELKA:

             Ystäväni!

SORJO:

Sep' oisi somoa vasta!
Sisar on minulla nuori,
niinkuin luotu Lemmekselle,
heille kaasoksi rupean,
puhelen sulalla suulla,
saamme häät saman-ikuiset,
ilot yhden-aikahiset.

HELKA:

Jo lopeta! Luulen, että
naitat jo inehmot kaikki.

SORJO:

Turha tuota ihmetellä!
Onneni oman halaisin
koko maailman omaksi.
Niitä häitä tanhutahan!
Kutsutahan vierahiksi
viidet, kuudet kihlakunnat,
sovitahan soittajiksi
kaiken Karjalan parahat,
pannaan pöydät notkumahan,
pirtin palkit painumahan,
ikkunat iloitsemahan –

    (Torventoitotuksia.)

VIIDES KOHTAUS.

    Helka. Sorjo. Turo.

TURO:

Aika on iloita vasta,
kun on voitto voitettuna,
häistä haastella häpeä,
kun ei lyöty vainolainen!
Sota on noussut Suomenmaassa,
syttynyt synkissä saloissa,
kylät laajalti palavat
partailla tuhanten vetten,
vainoliekit loimottavat
Laatokan lahenperiltä,
sotapurret soutelevat
ympäri Suvannon saaren.
Vihollinen Viipuria
mieli polttaa jo poroksi,
tuhkana Turun on linna,
rantalinnat raunioina,
hävitetty Hämehen linna,
Savonlinna saarrettuna,
linna Oulun jo otettu,
kaapattu Kajaanin linna,
viety meiltä Vienan linna,
lyöty meiltä Lieksan linna –

SORJO:

Siis lie nyt minulla lähtö!
Riennän kansani rivihin
kera kansan kaatumahan,
taikka taiston voittamahan,
voitosta palajamahan
mahtajana maan ihanan
sulhona vapahan Suomen.

HELKA:

Mene Luojasi luvalla,
Kaikkivallan vaatimalla –
terveenä takaisin tullos!

    (Torventoitotuksia.)

KUUDES KOHTAUS.

    Helka. Sorjo. Turo. Tarja.

TARJA:

Mikä on meteli maassa?
Soi torvet saloilta, kalvat
kalskuvat petäjiköstä,
puuntavat ylitse puiden
merkkiliekit kukkuloilta –

    (Torventoitotuksia.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Edelliset. Airut.

AIRUT:

Jo tulevat Suomen sulhot,
kaiken Karjalan urohot,
saapuvat sataisin säilin,
kypärin kymmenintuhansin,
tahtovat Turon tavata,
tunnuksen häneltä saada.

TURO (haltioituen):
Nyt on Suomen suurin hetki!
Tätä ne vartoivat isätkin
kirvesvartta vuollessansa,
tätä ne tähysi äidit
väätessänsä värttinätä,
meidän lasna lattialla
eessä polven pyöriessä,
huuruten hutun hyväisen,
sattuen sanan ja tarun;
tätä liesi liekkaeli,
pärevalkea puheli,
puhteina pimenevinä,
hämärien hämmetessä,
tuvan uksen tummuessa,
talvipäivän sammuessa,
kuuhuen tupahan tullen,
kuusten katsoissa sisähän,
kinoksien kimmeltäissä,
otavan ojentuessa
yllä yöllisen lakeuden,
päällä maan, joen ja järven;
tätä se kohisi korpi
nuotiolla nukkuessa,
tätä lauloi kuusen latvat,
jonk' oli juurella asunto,
tätä kukka kuiskaeli,
heinä himmeä helisi,
itkivät ihanat nurmet,
karsikot talon takana,
valkamat venosinensa,
tämän hetken heijastusta,
tämän koston kangastusta,
tämän tuomion tuloa,
tämän torven toitotusta.

    (Torventoitotuksia.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Edelliset. Suomen sulhot.

TURO:

Tää oli ensi aatoksemme,
minkä taattomme opetti,
tää oli ensi tuntehemme,
minkä äitimme imetti,
tää oli suvulta muisto,
koska vierimme kotoa,
tämä helmi heimoltamme
tullen outojen oville;
pient' oli, ahdasta elämä,
oli aava aatos meillä,
ei ollut leveä leipä,
oli laaja tunnuslause
kerran koitosta kevähän,
voitosta vapauden aamun
näillä raukoilla rajoilla,
niemillä nimettömillä,
näillä nälkähalmehilla,
hallan syntymäsijoilla.
Tätä ne tarkoitti tekomme
kotapuita kaatessamme,
tätä ne uskoivat unemme
maailmalla maatessamme,
tää oli sydänten soihtu
sydämien syttyessä,
tämä aivojen ajatus
sulhon suuta antaessa,
tämä mieli morsiamen
kangaspuita kaiuttaissa,
tämä taaton, maammon tahto
perhettä perustaessa,
että säilyisi säkene,
pysyisi pyhänä maassa,
mahti vanhan Väinämöisen,
kantele vapahan kansan,
kieli kirkas kuin kipinä,
sulo, soipa Suomen kieli,
mieli kuin meri avara,
syvä, suuri Suomen mieli,
viisaus ijänikuinen,
pyhä tieto taivahisten,
hurskaus, jumalten huntu,
tapa vanha vanhempien,
muisto menneistä ajoista,
usko uusien tulosta,
vakaumus suvusta Suomen,
Suomen suuresta kesästä,
kerran kukkivan kukasta
armaassa isien maassa.

    (Yleinen liikutus. Torventoitotuksia.)

Tää oli pyyteemme parahin
parahinta pyytessämme,
tämä toivo kansakunnan,
kun se kauneinta halasi,
kun hehkui heleintänsä
henki pohjolan rämeillä,
kun pyrki pyhimpähänsä
näillä ilmoilla inehmo.
Tätä painoi aatrankynsi
pohjolan kivimäkehen,
tätä lempi leimahteli
Suomen suurien urosten,
tämän eestä ne elivät
miehet miekan, laulun, tiedon,
tämän eestä ne kävivät
kärsimähän, kuolemahan.
Tämä on ollut oppahana
kansan poljetun polulla,
tämä heimon hengen tähti
sorron, vainon vuossatoina,
kun ei kukko kiekahtanut
piirissä pitäjän viiden,
ei soinut inehmon ääni
penin kuuden kuulumilla,
kiekui vain punainen kukko,
kaikui pakkasen pakinat
korvessa kohisevassa,
raunioilla rakkahilla.
Tämä tuomio tuleva,
tämä päivä kansan koston
kauan on salassa piillyt,
yössä Salliman ylennyt,
ajan kohdussa asunut,
siinnyt luona Luojan suuren,
luottanut lunastajaansa,
vartonut vapahtajaansa,
jyskänyt julistajaansa,
pärskähellyt päästäjäänsä,
niinpä tuomari tulikin,
niinpä koitti koston päivä.

    (Torventoitotuksia.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

    Edelliset. Lemmes, mykkänä.

TURO:

Ellei nyt sukuni suurru,
ellei rohkene rotuni,
ellei nouse nyt elävät,
kuollehetkin kunnahista,
pellosta peri-isännät,
mahtajat raosta mannun
sorrumme soraläjäksi,
murrumme mutaperäksi;
jätämme tarinan yksin
yöhön aikojen etäisten,
heimosta perillä Pohjan,
Suomen muinaisen suvusta,
jok' ei nähnyt aurinkoa,
näki unta auringosta,
kuullut kutsua elämän,
kuuli kutsut kuolon kellon,
arvannut ajan menoa,
arvasi ijät ikuiset,
joka lauloi Väinön laulut,
itkut Inkerin hyrisi,
vieritti Virosta virret,
toiset kantoi Karjalasta,
Lapin laajoilta periltä,
Turjan mailta tuulisilta,
Kuurin mailta kukkivilta,
Liivin mailta mahtavilta;
toi toiset etempätäkin,
etelämmän aamun alta,
pyhän virran pyörtehiltä,
seitsenhaaraisen seliltä,
autuaammilta ahoilta,
juurelta Jumalan tammen,
missä toisin touko kasvoi,
toisin ihmiset iloitsi,
paistoi palmut päivälatvat,
astui auvoisat olennot
oman onnensa unessa,
uskossa ikuisen rauhan;
yht' ei virttä vierittänyt:
virttä voittoisan vapauden.

SUOMEN SULHOT:

Virsi voittoisan vapauden!
Se on tunnus Suomen heimon.

    (Torventoitotuksia. Menevät.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

LEMMES (yksin):
Josp' oisi minulla mieli
kuin on muilla, mennyt oisin,
lähtenyt soitellen sotahan
niinkuin läksi Suomen sulhot!

Mutta on minulla mieli
niinkuin laine umpilammen,
rinta rimmen pohjattoman,
saastaisen, salaperäisen,
missä sammakot kutevat,
virvaliekit loimottavat,
paunit himmeät palavat
syksy-öinä hiljaisina.

Kamala kotihin jäädä,
kamalampi lähteäni,
miesten syöjille sijoille,
hurmehuuru-tanterille,
sueta sudeksi mieron,
ulvoa keralla sutten,
nähdä näillä silmilläni
ihmisten verenvikoja,
kuulla näillä korvillani
syyt synkät inehmonlasten,
näillä kourilla kokea
osat kurjat kuolevaisten.

En ole pedoksi pantu,
luotu korven kontioksi,
rintoja repelemähän,
kurkkuja kuristamahan,
kauhistun tuhontekoja,
surman suitsevan aloja,
kuntoa kunnian verisen,
mainetta makean murhan.

Olen luotu lempimähän,
lempimähän, laulamahan,
iltani iloitsemahan,
aamut kättä antamahan.

Enkä silti itseäni
saata raukaksi sanoa,
pelkuriksi pehmeäksi.

Uskallan merelle mennä,
myrskyn kanssa kamppaella,
milloin muut venehet kaikki
katoavat valkamiinsa.

Tohdin mennä myös metsälle,
karhun kanssa painisille,
hirven kanssa hiihtosille,
kohota pesälle kotkan.

Pelastin hädästä hengen
kerran Helka-siskonikin,
liekeistä tulen tuhoisan,
savusta palavan saunan.

Ole en pelkuri! Varaja,
en ma vaaroja omia,
oman säiky surman suuta,
säikyn verta syyttömien,
verta veljien varajan,
yhteisen Isän yröjen,
Taaton lasten taivahisen.

Veljeni vihollinenko,
maani syöjä syytön oisko?

Tuskin tohdin tuon sanoa,
silti aattelen alati
saloja samotessani,
puhelen Jumalan puille:
helppo on tapella heidän,
joill' on yksi joukon tahto,
yksi vaino vastapuoli,
yksi puoli puollettava,
maa yksi pelastettava,
hätä yksi häädettävä.

Toista on minun tapella,
jonk' on puolta puolet kaikki,
jonk' on mieltä mielet kaikki,
maata maailma avara,
heimot kaikki heimoani,
kansat kaikki kansoani,
veljiä verensiteiden
kaikki luodut luomakunnan.

Iskisinkö iskun tuiman,
isku itseeni osuisi,
nuolen vinhan viuhuttaisin,
syöksyisi sydämeheni,
raiuttaisin raudan synkän,
surmaisin oman sukuni.

Silti maatani rakastan.

Lemmin näitä lehtoloita,
näiden ilmojen iloa,
ilman alla ihmisiä,
kaikua kotoisen kielen,
askareita autuaita
näiden peltojen perillä.

Ole en petturi! Petänkö
silloin ma isien maata,
kun kuulen poveni ääntä,
sydämen syvintä kieltä,
joka vaieten puhuvi,
kuiskivi sävelin kummin:
"Voip' on miestä mieletöntä!
Synnyit synkkähän sukuhun,
maahan julmien jumalten,
aikakauden armottoman,
miss' on vain vihalla valta,
oikeus odassa miekan,
kansan tahto tapparassa,
vapaus veljien veressä;
sun on valtas lemmen valta,
otasi oikeus ijäinen,
tahtosi Jumalan tahto,
vaikeus vapautesi."

Toki kuulen toiset äänet
äänet armahat, etäiset
syvemmältäpä sitäkin,
sieluni sisimmän soiton:
"Olen ennen ma elänyt
mailla päivän paistamilla,
olen jällehen elävä
Kuu-tuojan kumottamilla,
on tuleva aika toinen,
aika armaamman elämän,
tarkemman jumal-tajunnan,
omantunnon oikeamman,
miss' on myös minulla paikka
kuhun pääni kallistanen,
pälvi pieni vihreätä,
nuorta nurmea palanen,
viita maata matkalaisen,
lehto Lemmeksen levätä."

TOINEN KOHTAUS.

    Lemmes. Tarja.

TARJA:

Mitä itket, kullan-kuopus?

LEMMES:

Tuota itken, kurja kuopus,
kun en, kehno, tietä löydä
tästä sankasta salosta,
Salliman ryteiköstä,
kohtaloni korpisuosta,
eksyksistä tään elämän.
Ja tuota enemmän itken,
kun en pääse kulkemahan
miesten miekkojen uria,
tietä täyden päiväntähden
näiltä aavoilta aloilta,
louhilta loputtomilta,
surun suurilta nevoilta,
rämehiltä räntäisiltä,
murehien murroksilta,
ajatusten ahdingoilta,
rinnan rimmiltä syviltä,
rahkoilta upottavilta.

TARJA:

Tunnen tuskasi poloisen.
Rakastat emosi lasta,
hellit Helka-siskoasi
lemmellä luvattomalla,
sydämellä syyllisellä.

LEMMES:

Tuo oli muinen murhe ainut,
tuskan alinomainen,
kironi kivistelevä,
sydänherja syyttelevä!
On nyt tullut toinen tuska,
vaiva entistä isompi,
ailut niinkuin maa avara,
tauti laaja niinkuin taivas:
rakastan vihollistani,
hellin heimon vainolaista
lemmellä luvattomalla,
sydämellä syyllisellä –

TARJA:

Kuinka? Maan vihollistako?
Surmia oman sukusi?

LEMMES:

Lemmin maata, maailmata,
Luojan taivasta sinistä,
luonnon kaiken kauneutta,
ihanuutta ihmisheimon,
hehkun puille, pensahille,
kukin auringon kukalle,
sykkeelle elon sydämen,
paukkeelle Jumalan pajan.

TARJA:

Tunnen tuskan turmahisen!
Vaan virka minulle, kuinka
liekki kasvoi liekistäsi,
lempi lemmestä levisi.

LEMMES:

Haastelen haluni sulle.
Rakastin emoni lasta,
kannoin rintani rikosta,
olin inha itselleni,
katsoakseni kamala,
kuljin kuiluja elämän,
astuin äärtä äärettyyden,
matkoja mitattomia,
teitä tuntemattomia,
joit' ei käynyt kuolevainen,
jaksanut inehmon jalka.
Sieltä oppini otin mä,
että on pyhä elämä,
sieltä mielen mietteheni,
että on hyvä Jumala,
sieltä tään sisimmän tunnon,
ett' on surma syistä synkin,
hurme huuruista kamalin,
miekka miesten astaloista.

TARJA:

Olet tullut Tuonelalta,
tuonut luottehet lujimmat.
Niin kestit elämätäsi?

LEMMES:

Niin estin elämätäni!
Kuulin torven toitotukset,
voinut en mukana mennä,
kutsut kansani vapauden,
tässä poljen polkuani,
kerin mieleni keheä,
kierrän yhtä ympyrätä.
Syrjähän sysätty olen,
pitopöydästä elämän,
katselen sen karkeloita
kuin outo ovella seisten!
Tapaukset kohahtelevat
ohi koidon korvieni,
meno maailman menevi
kuin viima kupehitseni,
kuulen kansan myrskykellot,
niinkuin kauko-karjankellot,
tajuan taivahan jylinät,
näen leimut kansan lemmen
niinkuin kuutamon tarinat, –
kaukaiset Kalevan liekit –

TARJA:

Tuo on tuska tuntematon
ennen Suomeni saloilla!
Toki ollet onnen poika
ollen outona elämän,
lienet miesten miekkoisia
vierahana maailmalle.

LEMMES:

Tahtoisin sisälle siihen.

TARJA:

Tahdot, kurja, kärsimähän.

LEMMES:

Kärsimähän, nauttimahan
ihmisten ilot ja surut,
kuormat kaikki kantamahan,
en syytä sydämen yksin.

TARJA:

Ei ole orpo yksin-orpo,
ei ole outo yksin-outo,
ei ole kurja yksin-kurja,
vaan on orpo kaksin-orpo,
vaan on outo kaksin-outo,
vaan on kurja kaksin-kurja.
Tuolla siskosi tulevi,
kuormankanto-kumppanisi.

LEMMES:

Ei älä jätä minua!
Tohdi en tavata häntä.

TARJA:

Tavata elämätäsi?
Tahdoithan sisälle siihen.
Tiedä kullan-kuopukseni:
taru tuima on elämä,
kangas tummien kuteiden,
Hiiden neitten helskyttämä.
Minkä teet, edestäs löydät.
Toisti haastamme enemmän!

LEMMES:

Oi emoni, kantajani!
Viel' älä jätä minua,
virka, kuinka pääsen näistä
synkistä sydänvioista!

TARJA:

Lie sun uhri uhrattava.

LEMMES:

Uhraisin hyvänkin uhrin,
uhrin maalle, taivahalle,
maalle maan hyvistä, veelle
veen hyvistä –

TARJA:

              Mutta muista:

itse-uhri on ihanin
valloille elon ja kuolon.

KOLMAS KOHTAUS.

    Lemmes. Helka.

LEMMES:

Sanan kuulin kummallisen.
On kuin mun sydämessäni
tyyntyisi kipujen tyrskyt, r
kangistuisi kuohut kaikki.
– Siskoni!

HELKA:

           Sinua säikyn.

    (Äänettömyys.)

LEMMES:

Sulhosi sotahan läksi?

HELKA:

Läksivät sadatkin sulhot
Suomen suurehen sotahan,
tasapäähän tappelohon.

LEMMES:

Jäivät immet itkemähän?

HELKA:

Itku on työtä impysien,
taisto urhojen iloja;
minä en itke, en iloitse,
kannan mieltä miettivätä.

LEMMES:

Heitit hellät jäähyvästit?

HELKA:

Tuimat on soturin tunnot,
lyhyet häll' on jäähyvästit,
kepeämmät kengänkannat.

LEMMES:

Saattelivat sulhojansa
toiset morsiot tolalle,
ketkä tien ojelmuksehen,
ketkä luokse leirilehdon.
Sinä vain veräjän suulle?

HELKA:

Kukin mielensä mukahan. –
Sinä et sotahan mennyt?

LEMMES:

En. – Siitä minua syytät?

HELKA:

Syyttäisinkö, kiittäisinkö?
Kumpikin alakuloista:
syyttäisin sinua siitä,
että jäit kotihin mulle,
kiittäisin sinua siitä,
ettet mennyt maasi eestä.

LEMMES:

Itkisitkö sinä minua?

HELKA:

Itkisin minä sinua
yli öiden yksikseni,
murehtisin muiden maaten,
huokaisin sopessa saunan,
ääntäis en äänellä kovalla,
huutelisi huoliani,
vaieten valittelisin,
pimeässä pillittäisin.

LEMMES:

Muistaisitko mua enemmän,
jos ma sortuisin sotahan?

HELKA:

Vierisi sinusta viestit
sotatielle sortuneesi,
kuulisin sinulta kutsun
Tuonen virran tuolta puolen,
itse vierisin vetehen,
aaltoihin Aluenjärven,
itse Tuonelle tulisin,
kerallasi kuolemahan.

LEMMES:

Etkö pelkäisi peräti
Tuonen herran tuomiota,
syytä rintasi rikoksen
veljestä rakastetusta?

HELKA:

Säikyn täällä maan tuvilla,
vaan en Tuonelan tuvilla
aarrettani ainokaista,
lemmen kielletyn kipua,
helmeä heleän illan,
päärlyä rikoksen päivän.
Täällä kaikki puut puhuvat,
kaikki kynnykset kysyvät,
aidanseipähät sanovat,
kaivonvintit vingahtavat
tuota neien turmelusta,
pyhän piian pillamusta
immen miehelle menevän,
veioansa armastavan.
Siell' on yö ikuinen, sinne
mahtuvat rikokset rinnan,
peittyvät punat häpeän
sekä kylmät kyynelvirrat –

LEMMES:

Noin ällös sanele, sisko!
Oi, etten ikinä oisi
sulle tuota tunnustanut,
ois elo elettävissä!

NELJÄS KOHTAUS.

    Lemmes. Helka. Turo.

TURO:

Vasta alkavi elämä!
Ei nyt aika itkeänne,
on nyt aikanne iloita
tämän hetken täytynnästä,
tämän tähkän kypsynnästä.

HELKA:

Taatto!

LEMMES:

        Lie tulossa turma!

Pelastaudu, piilottaudu,
Juokse, joudu luo emosi!
otan itse ensi iskun.

VIIDES KOHTAUS.

    Lemmes. Turo.

TURO:

Kuuletko minua, Lemmes?

LEMMES:

Kuulen, taatto, tarkallensa.

TURO:

Siis kerron tarinan sulle
kiroista Kalevan kansan.
Kaukoa olemme, kauan
Luojan maata matkoamme,
vanhimmat elon elävän,
asujat ajassa tässä.
Oli meillä maat iloiset,
linnat kullankukkuraiset,
heimon herttuat väkevät,
kuuluisat kuninkahatkin;
halkoivat Kalevan haahdet
aaltoja etäisten merten,
ratsut raikuvat samosi
poikki maita pohjoisia,
kahdenpuolen Suomenlahta,
vieritse saloja Vienan,
kyljitse kyliä Väinän,
kautta Juutin kaahlamoiden,
Saksan salmien syvien.

LEMMES:

Mikä päätti onnen päivät,
mikä auringon alenti?

TURO:

Rikos, rutsa, syy sydämen.

LEMMES:

Ah!

TURO:

    Kuoli kuuluisa Kaleva,

jätti valtansa jälelle,
linnat laajat lapsillensa.

LEMMES:

Ja lapset?

TURO:

           Sotihin sortui,

tappoi toinen toisiansa,
liehui liekki, kiehui kosto,
riehuivat rikos ja murha,
upposi ajan merehen
tuo kuulu kuningasheimo,
ei jäänyt jälelle yhtä
kansan vallan kantajata.

LEMMES:

Ja kansa?

TURO:

          Meni muruiksi,

eksyi toinen toisistansa,
haihtui virroille Venäjän,
hyytyi Turjan tuntureille,
peittyi Permin suoperihin,
liettyi Liettuan rämeihin,
maihin Pihkovan matalan,
noromaihin Novgorodin,
saarihin Nevan samean,
usmaisen Uralin taakse.
Kuuletko minua vielä?

LEMMES:

Kuulen, taatto, tarkallensa.

TURO:

Siispä mieleni tajuat:
liian mont' on meiltä mennyt,
mennyt suohon pitkospuina
heimoa polonalaista,
ei ole varoja meillä
upota useampia
tieksi tulla muukalaisen,
kansan polkevan poluksi;
siks on soipa Suomenmaassa
virsi voittoisan vapauden.

LEMMES:

Ja kirot Kalevan kansan?

TURO:

Ne on kyllin kärsittyjä,
myös omat kirosi kyllin.
Tiedä, Lemmes, lehtolapsi,
kuule nyt arvoitus elosi:
En ole isäsi minä,
ei ole emosi Tarja,
ei Helka, sisar sinulle –

LEMMES:

Kaikki julkiset jumalat!
Ken olen ma? Kerro, kerro!

TURO:

Olet luoma suuren Luojan,
Ukon poika, Äijön lapsi,
siittämä Isän ikuisen,
Mannun synkän synnyttämä,
suolta saatu, maasta tullut,
maaksi jällehen tuleva,
kaiken Karjalan kuningas,
valtias vapahan Suomen.

LEMMES:

Lausut suuria sanoja,
toki tunnen tunnossani,
tarkkoja tosia puhut.
Siiskö kirpoovat kironi,
elo kaunis kangastuvi
kaarena sinisen taivon,
välkkyvänä virran vyönä?
Siis olenko syytön sulho?
Lempeni luvallinenko?
Tää ei tuska siis ikuinen?

TURO:

Se oli tuska tuntemasi
tähden kansasi kirojen,
se oli kuorma kantamasi
herjasta Kalevan hengen.
Nähdä kuin kuvastimesta,
sait sa kaikki saastan kuilut,
tuta itse sielussasi
tundrat tuskan ja häpeän,
sentään syytönnä pysyä,
taistelossa tahratonna.
Olet sulho onnen sulho!
Ota valtikka väkevä,
vyötä jo kupehellesi
Kalevan kuningaskalpa!
Lemmes, Karjalan kuningas!
Ei ole yhtä onnellinen
ollut sun sukusi suuri:
se on surrut kuin sinäkin,
maassa maannut kuin sinäkin,
kuin sinäkin hävennyt, käynyt
outona omalla maalla,
kantanut iestä orjan
kuin sinäkin, kuolemata
itsellensä toivotellut
kuin sinäkin, mutta kaikki
kamaralla maan totisen,
koulussa kovan elämän.

LEMMES:

Katkesiko kahleheni,
valkeni vapauteni?
Maanko kohtalot minunkin?
Minäkö kuningas oisin?
Pestytkö rikokset rinnan,
huuhdotut sydämen huolet,
nostaa voin vapahan pääni
kohti päivän korkeutta?

TURO:

Siispä huuhdo heimoltasi
myös murhe ijän-ikuinen,
tämä tahra taatoltasi,
tämä täplä maammoltasi,
herja Helka-siskoltasi –

LEMMES:

Siis verellä?

TURO:

              Veri on velka,

saatu Luojan luottehista,
sen me maksamme takaisin
puoltaessa synnyinmaata –

    (Kimeä naishuuto.)

LEMMES:

Ken huusi?

TURO:

           Kuka kujerti?

KUUDES KOHTAUS.

    Lemmes. Turo. Tarja.

TARJA:

Helka-lapseni heleä!

LEMMES:

Ukko auta!

TURO:

           Mitä hänestä?

TARJA:

Tuli turma kaivotiellä –

LEMMES:

Kuinka?

TURO:

        Kerro!

TARJA:

               Vainolainen –

LEMMES:

Julkiset jumalat!

TURO:

                  Kerro!

TARJA:

Ryösti kullan-kukkasemme –

LEMMES:

Missä miekka?

TURO:

              Aiot?

LEMMES:

                    Aion

nähdä vuotavan verensä.
Minnepäin paha pakeni?

TARJA:

Konna korpehen katosi –

LEMMES:

Korven kosto siis hänelle!
En enempi mieti. Syöksyn
surman säihkyvän sylihin,
miesten tappotanterille.
Pelastan Kalevan kansan,
vapahdan valion immen
pedon kiljuvan kidasta,
hukan hurmehampahista.
Lyön, muserran, murran, sorran
niinkuin kuoleman kuningas
taikka ruhtinas Manalan,
kalpea, kamala Kalma!

TURO:

Ukon poika, Äijön lapsi!
Saat sinä minulta miekan,
kalvan kaikkien parahan
vainolaisen pään menoksi,
kansan päivän päästimiksi.
Kauan on kummussa levännyt,
vartonut vapahtajaansa,
salama, satuttajaansa,
leimaus, levittäjäänsä,
Ukon ilma, iskijäänsä,
syysmyrsky, myrähtäjäänsä –

LEMMES:

Taatto! Tuo minulle miekka!

TURO:

Tuon minä sinulle miekan,
Kalevan kuningaskalvan,
annan sulle arvon merkit
Suomen suuren ja vapahan.
Varro, Karjalan kuningas!
Saat pian terästä purra,
syödä syyllistä lihoa –

LEMMES:

Syyllistäkö, syytöntäkö,
vähät mä välitän tuosta.
Maailma pimeni multa,
hämärtyivät sielunsilmät,
näen kaikki kuin sumussa,
hurmehessa huuruvassa.
Taatto! Tuo minulle miekka
taikka mieleni menevi!

TURO:

Varro, valtias! Palajan.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Lemmes. Tarja.

TARJA:

Ois ollut kotona Sorjo,
ei ois tullut turmalainen!

LEMMES:

Olipa kotona Lemmes,
kostaja pahankin turman!
Oi, emoni! Et minua
tunne, tunsit ennen, etpä
tästä hetkestä tajua
ääntä vellovan vereni,
suonissani suihkavata.

TARJA:

Tunnen sun surun pojaksi,
vaan en kansan kostajaksi:
Ois Sorjo kotona ollut!

LEMMES:

Sorjo on sotien sulho,
vaan ei valtias Kalevan.
Tunnen, kuulen kutsumuksen
pyhän, suuren ja palavan,
näen kansan vaatimuksen
kauniin, korkean, valoisan,
en vielä havainnut eilen,
mietin muita miettehiä,
nyt on miete yksi mulla,
yksi ainoa ajatus:
on kansa pelastettava
millä keinolla hyvänsä
suusta surman muukalaisen,
orjan halvasta olosta,
joka syöpi Suomenmaata,
kalvaa kansoa Kalevan
niinkuin syöpä ruumihissa,
ruoste raudassa pahassa,
joka vie ilon isiltä,
äänen äideiltä heleän,
veljiltä veren väkevän,
silmät sirkut siskoiltamme,
voittavi urosten voiman,
niinkuin nälkä näännyttävi,
raiskaa piikojen pyhyyden,
niinkuin saasta saastuttavi,
tekee ahtaaksi elämän,
kurjaksi, kuristavaksi,
kehtolapsen jo ukoksi,
kehnoksi hyvänkin miehen,
kumaraksi pystypäänkin,
kuuruksi selänkin suoran.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Lemmes. Tarja. Turo?

TURO:

Siis vanno vala ikuinen
tään kautta Kalevan kalvan,
jonka nyt sinulle annan
valtasi vapahtimiksi:
"Oli orja mun isäni,
oli orja mun emoni,
olen ollut itse orja,
en tahdo enempi olla
orja maallani omalla,
ennen kaadun kalvan tiehen,
kuolen kunnian ketohon,"

LEMMES:

"Oli orja mun isäni,
oli orja mun emoni,
olen ollut itse orja,
en tahdo enempi olla
orja maallani omalla,
ennen kaadun kalvan tiehen,
kuolen kunnian ketohon."

TURO:

Ja vala ikuinen vanno
tään kautta Kalevan kilven,
jonka nyt sinulle annan
suojaksi sorean Suomen:
"Sini kilpi kiiltänevi
kuni taivas siintänevi,
sini kullan paistanevi
kuni Suomi seisonevi,
kilvessä tuliset kirjat
kansan vallan ja vapauden."

LEMMES:

"Sini kilpi kiiltänevi
kuni taivas siintänevi,
sini kullan välkkynevi
kuni Suomi seisonevi,
kilvessä tuliset kirjat
kansan vallan ja vapauden."

TURO:

Vala vielä vanno kautta
tämän onnen otsalehden,
jonka nyt sinulle annan,
jota on kantanut Kaleva:
"Vapaus! Jos sinut unohdan,
tämä silmä sammukohon,
tämä koura kuihtukohon,
pää tämä kukistukohon,
tulkoon Tuonelan pimeys,
muistoni murentukohon,
älköhön minusta jääkö
jälkeä elon polulle,
nimeä niemelle isien,
mainetta emoni maille!"

LEMMES:

"Vapaus! Jos sinut unohdan
tämä silmä sammukohon,
tämä koura kuihtukohon,
pää tämä kukistukohon,
tulkoon Tuonelan pimeys,
muistoni murentukohon,
älköhön minusta jääkö
jälkeä elon polulle,
nimeä nimelle isien,
mainetta emoni maille!"

TURO:

Lähde, Karjalan kuningas,
käy nyt kansas kaitsijaksi,
valtasi vapahtajaksi
alta miekan muukalaisen!

LEMMES:

Lähden Karjalan kuningas,
käyn nyt kansan kaitsijaksi,
valtani vapahtajaksi
alta ilkeän ikehen.
Totta kostan taaton kohlut,
totta maksan maammon mahlat,
nuo vielä kovemmin kostan
lepät lempeän sisaren.
Kuulette minusta! Paljon
tääll' on toisin, kun palajan.

TURO:

Palaja vapauden kanssa!

TARJA:

Taikka kanssa kassapääni,
kera Helkani heleän!

LEMMES:

Pelastan mä neien nuoren
vaikka surman suun edestä,
kuolon kylmän kynnykseltä!
Vaellan vapauden kanssa,
kera kansan aamunkoiton.
Valtavanhemmat, hyvästi!
Palajan punassa päivän.

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    Helka. Tarja.

TARJA:

Kallis kullan-kukkaseni,
kerro, kuink' oli asia!
Missä sun apu ehätti?
Kuhun raastoi raakalainen?

HELKA:

Kohti korpea Himoilan.
Hirmuinen hän oli nähdä,
kovin kurkusta puristi –

TARJA:

Marjueni, mairueni.
maammon kyyhkyni korea!
Ettähän elätkin vielä!
Jos jaksat, enempi haasta.

HELKA:

Luulin jo menehtyväni.
Silloin suuren suon selällä
tuli kuin tulinen nuoli
Lemmes, veljeni verevä –

TARJA:

Sorjo ois välemmin tullut;
ellei sattunut sotahan –

HELKA:

Syöksyi kuin kuoleman kuningas,
paistoi päässä kultalehti,
kilpi kiilteli kädessä,
toisessa sininen säilä,
sillä ruhtoi raastajani,
purskutti punaisen suihkun,
kantoi mun kotipolulle,
tuossa kuiski korvahani:
"Varro, armas! Kun palajan,
silloin häitä hankitahan!"
Mik' oli sanojen mieli,
tokko äitini älyät?

TARJA:

Se on pulma pienin pulma.
Mietti hän häitäsi omia
kera kenstin Sorjo-sulhon.
Itsekin enempi mieti,
myöhä, myötäjäisiäsi!

HELKA:

Häitä kanssa kuolon sulhon?
Myötäjäisiä Manalan?
Noita mielin, noita mietin,
alati ajattelenkin,
noita surman suuteloita,
Kalman kartanon pitoja –

TARJA:

Tytär! On sinulta mielen
sortanut sota verinen –

HELKA:

Tiedä, ehtoinen emoni!
Kuulin kerran keski-yönä,
noin ne lauloivat minulle
joutsenet Aluenjärven:
"Majat nyt maalliset jätämme,
lehahdamme lentimille,
kohoamme korkealle,
tanhuille sinisen taivon,
siell' ei huolta huomisesta
eikä eilisen muretta,
on ilo ijän-ikuinen
kesä-yöstä valkeasta,
ruskojen rusottamasta
keskellä hämärän kahden."

TARJA:

Tytär! On tarttunut sinuhun
taika yön valoisan –

HELKA:

                    Äiti!

Noin ne lauloivat minulle
taasen kerran keski-yönä
joutsenet Aluenjärven,
kukat lammen lumpehien:
"Jätämme suon suruisen aavat,
lehahdamme lentimille,
vaivat valkean murehen,
huolet haihtuvan elämän,
etsimme ikikotimme
maista Luojan mahtavista,
teistä päivän päättömistä,
Isän korkean iloista."

TARJA:

Helkani heleähapsi!
Noit' älä kuuntele, älyä
ääniä Aluenjärven!

HELKA:

Noin ne lauloivat minulle
taasen kerran keski-yönä
ulpukat unen suloisen,
joutsenet Aluenjärven:
"Heitämme kipujen heimon,
lehahdamme lentimille
niinkuin autuaan ajatus
taikka toivo luomakunnan,
vaan emme iloiten menne,
menemme murheisin sydämin
näiltä syntymäsijoilta,
Koi-Luojan koristamilta."

TARJA:

Auta Taatto taivahinen!
Juhlat on sodan jumalan
häitä mielen miettinehet,
sielun vienehet sekeisen
joutsenet Aluenjärven –

TOINEN KOHTAUS.

    Helka. Tarja. Turo.

TURO:

Mitä, hurja, huuteletkin?
On tytär takaisin tullut
kuolon kiljuvan kidasta,
suusta surman armottoman.

TARJA:

On tullut tuhonalainen,
vaan ei saapunut samana:
on mennyt häneltä mieli
noihin Kalman kammitsoihin,
jäänyt järkensä valoisa
soihin sotkuportahiksi.
Manan on hänellä mielet,
ailuet sydänalassa –

TURO:

Täyttyvät jumalten tahdot.
Tiedä, tiedä tyttäreni:
Lemmes, Karjalan kuningas,
Ukon poika, Äijön lapsi,
sulle häitä hankkinevi
huurun hurmeisen kisoissa,
noissa kalvan karkeloissa
Tuonen tummilla tuvilla.

    (Torventoitotuksia.)

HELKA:

Lemmes, kuolelnan kuningas,
kuulen, kun huhueletkin!
Kuulen mä sinulta kutsut
Tuonen virran tuolta puolen;
Ei ollut elämän päivä
suotu meille surmaisille,
ilta Tuonelan ikuinen;
oli suotu kuolon kuudan,
tiedän ma sinisen sillan,
tunnen ma punaisen purren,
laiturin lahen perällä,
telan tervatun tiloilla,
kunne, kurja, joutanenkin,
minne soutanen, sorea,
näiltä mailta mantereilta,
ilmoilta ilottomilta,
miesten outojen ovilta,
kylmäläisten kynnyksiltä.

KOLMAS KOHTAUS.

    Edelliset. Airut.

AIRUT.

Tervehdin, Turo, sinua,
tietäjätä Suomen suuren,
tervehdin perehettäsi,
pensoimia maan vapahan.

TURO:

Mikä on minulle viesti,
kuka tieto kansan tahdon?

AIRUT:

On airut alinomainen,
viesti veljien veriltä,
tasapäästä taistelosta:
jo oli sortua sukusi,
hävitä heleä heimo,
kovin koetti vainolainen,
iski tappara tulinen,
voipui jo Suvannon voima,
kaatui maahan maan parahat –

TURO:

Ukko auta!

TARJA:

           Taar' avita!

Miss' oli sorea Sorjo?

AIRUT:

Riehui ensi rintamassa,
huhtoi kuin palolla poika,
ruhtoi kuin Manalan rutto;
silti voitti vainolainen. –

TURO:

Vaipui heimoni vapaus?

TARJA:

Meni suoja Suomenniemen?

AIRUT:

Tapahtui ikuinen ihme!
Riensipä riveihimme
horjuvihin, torjuvihin
mies kuni jumalten miekka,
sulho kuin sodan salama;
hän se järjesti väkemme
järeällä järjellänsä,
kerran huusi huikahutti
äreällä äänellänsä:
"On soipa Suvantolassa
virsi voittoisan vapauden,
kaikuva on Karjalassa
maan, metsän, merien kannel!"
Hänpä tahtosi todisti –

TURO:

Tahdot taaton, maammon, siskon.
Hän oli kuningasverta!

AIRUT:

Lemmes, Karjalan kuningas,
hän julisti isien maalle:
"On soipa Suvantolassa
virsi voittoisan vapauden,
käypä on Kalevalassa
isien karsikon kohina,
sieltä ne tulevat kaikki
aimot turpehenalaiset,
Virokannahat, Kalevat,
Ilmariset, Lemminkäiset,
itse vanhat Väinämöiset,
ei meiltä väkeä puutu;
sieltä se tulen minäkin,
tulen alta Tuonen lehdon,
mannusta Manalan viidan,
tulen tahtona sukuni,
henkenä surujen heimon,
vaadin maalle valkeutta,
kansalle ehtoja elämän.
Minä olen elänyt ennen,
ennen käynyt Karjalassa,
samonnut saloja näitä,
noussut näitä rintehiä,
meret tunnen, metsät tunnen,
tunnen vaaratkin vakaiset,
vaaroilla savut siniset,
ihmiset savujen alla,
mutta muinen käydessäni
täällä maat oli vapahat,
ilo kaunis ihmisillä
eikä kansalla iestä.
Tunnen, orjuus, sun sukusi,
tiedän, missä sa sikesit,
et ole omalta maalta,
muualta olet sa tullut,
tauti mailta vierahilta,
turma tuntemattomilta,
pois, paha, pakene täältä,
mene, kussa on kotisi
Aasian iki-aroilla,
teillä tietymättömillä,
joita jaksoi orjan jalka,
painoi myös pajarin jalka,
ei jalka vapahan miehen,
kanta kunnon kansalaisen!"

TURO:

Ja paha pakeni?

TARJA:

                Kansa

tajusi tahtonsa omansa?

AIRUT:

Tiesi hetken heilahtavan.
Rientää jo riemuiten kotihin:
vapaa on Kalevan kansa!

    (Pitkä äänettömyys. Torventoitotuksia.)

TURO:

Ja Lemmes?

HELKA:

           Näen hänen kuvansa,

kuulen kun huhuelevi
Kalman kartanon periltä.
Manalan alantehilta:
verihattu hartioilla,
veriset kintahat kädessä,
veriset saappahat jalassa,
verivyöhyt vyölle vyötty,
verikirves vyön takana,
verikirjat kirvehessä –

TURO:

Kuoli Karjalan kuningas?

AIRUT:

Ei kuollut, elävi vielä:
kansa rientävi kotihin
kantaen kuningastansa –

HELKA:

                       Ah!

TURO:

Ruskottaa urohon rinta?

AIRUT:

Puhkesi punainen ruusu,
kasvoi maalle kallihille,
nousi niinkuin morsiolle
nousevi uron unelma;
ei se kauan kasvanunna,
ei varsin varissutkana,
syttyi kuin sydänkesällä
leimahtaa tulehen taivas
taikka lempehen sydämet,
kukkahan korea puisto,
puut punahan, maat sinehen,
kultahan kukat kanervan,
ihmismieli miettimähän
juhlia ikijumalten.

TURO:

Sanot kauniita sanoja,
arvaan jo ajusi silti:
sattui säilä vainolaisen?

AIRUT:

Viuhahti vihainen rauta,
puri puuhun puhtahasen,
kaatoi hongan lakkalatvan,
tarpaisi Kalevan tammen:
ei hän itse horjahtanut,
honganjuuret horjahtivat,
ruhtinas ei runnahtanut,
runnahti matojen ruoka,
ruumis vaivainen, väsynyt,
mutta ei väkevä mieli;
huusi vielä huikahutti
sortuen sotaketohon:
"Elin kansani kesässä,
kuolin kansan kunniassa,
ajassa ankaran jylinän,
myrskyssä sanojen synnyn,
joudankin manalle mennä,
olin mieli onnellinen!"

TURO:

Eikö virkkanut enempi
tuo suurten tekojen sulho?

AIRUT:

Virkkoi vielä vierressänsä,
kuiski hän kumartuessa:
"Oisin ollut mies minäkin
oman lieden liepehillä,
oman hirren hiiloksilla,
takkavalkean valossa,
oma vaimo vierelläni,
omat lapset lautsallani,
omat ystävät lähellä,
oma lämmin orren alla,
vaan oli vakava aika,
tora Suomessa totinen,
ei aika tuvantekojen,
oli aika tulipalojen,
miekan aika, mieron aika
ja aika verisen veitsen.
Missä, kiero, kiertelinkin,
kaikki rauskui ilmanrannat,
vaivainen vaeltelinkin,
puut oli päähäni pudota,
jäi illat iloitsematta,
koti korpehen minulta,
nainen kaunis kankahalle,
lapset lautsoille Jumalan
tätä maata mahtaessa,
tehdessä tätä tekoa,
itse-uhria uneni,
kostoa kirotun kouran."

HELKA:

Minkä lie kirottu koura,
sen minä siunannen ijäti,
minkä uhrattu unelma,
sen minä uudesta uneksin,
etsin sulhon surmatunkin
vielä viidasta Manalan,
pesen paidan puhtahaksi
velisurmien verestä.

TARJA:

Mitä hupsit hullu tyttö?
On veri omansa.

TURO:

                Taikka

toisen, vaan ei veljesverta.

AIRUT:

Ei ollut vaino veljesvaino,
oli vaino kansan kaiken,
kaikkien vapaiden miesten
vasten valtoja pimeyden;
eik' ollut vihasta surma,
kosto kansan sorrannasta,
raikui rauta rakkautta,
soi säilä sydäntä Suomen;
sillä näinpä hän saneli
Lemmes, Karjalan kuningas,
käydessä kisahan kalvan
kentällä kihisevällä:
"Aurinko minun isäni,
maailma minun kotini,
kansat kaikki heimoani,
vaan ei mahdu maailmahan,
Isäni pitkille pihoille
vääryys, ei väkinen valta,
vain pyhä pyrkimys inehmon
itseensä ijäisempähän,
avarampahan alahan,
näistä kansan kahlehista,
tästä orjuuden olosta!"
Jos urhon punoitti paita,
kansain veljeys sen veristi,
ruskotti povella ruusu,
se oli kukka ihmiskunnan.

HELKA:

Näen minä ajan tulevan,
ajan toisen armahamman,
jolloin pirtti tehtänehe
päivän puolelle mäkeä,
jolloin kehto keinunehe
hämyssä ihalan illan,
kehdossa korea kuopus,
Ukon poika, Äijön lapsi,
maire kuin unelma maammon,
kaunis niinkuin taaton toivo,
toivo toisesta elosta,
mieli maasta kultaisesta,
kansasta kevähisestä
kerran alla pohjantähden;
min hyvä hymyeleisi,
sen poski rusoitteleisi,
min silmä siristeleisi,
senp' on paistais paidankaulus,
se oisi kukka ihmiskunnan,
ruusu auringon ihana.

    (Torventoitotuksia.)

AIRUT:

Mutta tuossa he tulevat
Suomen sulhot, maan perijät,
tulevat soitellen sodasta,
rummun käyden runtelosta,
eellä mies miettiväinen
päällä haljakka punainen,
verivaippa valtiaiden
purppura kuninkahien.
Otsallansa onnenlehti,
jota kantoi jo Kaleva,
lie lehti surun nyt suuren,
kun on kasvot kalpeoina!

SUOMEN SULHOT (näyttämön ulkopuolella):
Terve meille, terve teille,
veljille vapahan kansan!

SORJO (näyttämön ulkopuolella):
Enin terve Lemmekselle,
valtamme vapahtajalle!

TARJA:

Se oli ääni Sorjon sorjan.
Kah, Helka heleähapsi,
riennä jo kohin kotia,
sulhon suuta antamahan!

TURO:

Käymme kaikin vastahansa
maan vanhan vapahtajien,
ajan uuden alkajien.
Sitten käymähän käräjät
juurelle Jumalan tammen,
kansan vanhimmat kokohon,
partasuut Suvantolasta,
laatimaan lakia maalle,
lähipäivät päättämähän!

    (Torventoitotuksia.)

NELJÄS KOHTAUS.

HELKA (yksin):
Tohdi en kohin kotia
enkä, outo, tänne jäädä
elohon ilottomahan,
karsikkohon katkerahan,
sulhon vennon suuteloihin,
veljeksi veristen miesten,
missä miekat vain näkyvät,
sotatorvet soittelevat,
huuruaa punainen hurme,
kuuluu kilpien kilinä
päivässä pimenevässä,
pikimustan taivon alla.

Jo tulenkin, joutanenkin,
joutsenet Aluenjärven,
ulpukat unen ikuisen,
lammen öisen laulelijat!

Ei ollut minulla mieli
vielä vierrä näiltä mailta,
oli mieli laulellani
Luojan laaksoja vähäisen,
toivo toinen katsellani,
elon kirjavan kuvia,
saada lehti lempeyttä
rihma rinnan rakkautta,
silmille sininen nauha,
pään päälle punainen paula,
sininauha siskoutta,
punapaula hää-iloa,
otsalle unelma onnen,
päivänkukka kulmilleni.

Kävi toisin kuin ma toivoin:
sain lehden lepoa Tuonen,
kukan kuudanta Manalan,
kulmilleni rannankuusen,
silmille sinikorennon,
ahot sain ma astellani
Kalman kartanon takoa,
lehdot laajat laulellani
pohjassa jumalten järven.

Sallimus salaperäinen
leikkaa jo eloni langan.

Lemmes, Karjalan kuningas!
Rakastin sinua, raukka,
vaikeassa haljakassa
syynkin synkeän uhalla,
vaaralla jumalten vainon.
En nyt jaksane enempi
rakastaa veristä miestä
purppurassa valtiaiden,
vaipassa viallisessa,
haarniskassa hirmuisessa,
pantsarpaidassa pahassa,
joissa ruhtinaat asuvat,
maan vallat vaeltelevat,
mahtajat sodan ja rauhan,
vaan ei kansan rakkauden,
miehet murhan, miehet kauhun,
miehet raudan ja rikoksen,
mestaajat sukujen suurten,
koko kansojen häviö,
pyövelit pyhimys-otsat,
myrkynkeittäjät kamalat,
jotka kaahlaavat veressä,
tihkuvat tihuja töitä,
saastoja satasukuja,
turmia tuhatlukuja –
surma, rutto ruhtinaille,
kuolema kuninkahille!

    (Tervehdyshuutoja. Torventoitotuksia.)

VIIDES KOHTAUS.

    Turo. Lemmes. Suomen sulhot.

LEMMES:

Turo, taattoni totinen!
Ota pois minulta miekka,
vaikka kantama Kalevan,
jumalissa kuuraeltu,
taivontähdissä taottu,
kevyt vyöllä Väinämöisen,
raskas mun kupehellani:
tämä rauta rakkauden,
joka nyt vinheni vihassa,
tämä kalpa kauneuden,
joka ruostui nyt rumaksi,
tämä säilä hengen sähkön,
sanan valtaisan vikate,
sirppi sielun välkähtävän,
leimaus Jumalan lemmen,
joka nyt iski itseheni,
tylsyi kourihin typerän,
sammui sankarin povehen,
tummui tuhman rintaluuhun.

TURO (liikutuksella):
Kalpa kansojen vapauden,
kunnialla kantamasi!
Kuinka, Karjalan kuningas?
Jätätkö valtasi valoisan,
jonka loi sinulle Luoja,
jonka soi sinulle kansa,
tullen taistosta pyhästä
juuri päästen päivähänsä?
Minäkö sinulta miekan,
minä mies vähäisen virren,
pienen tiedon, heikon taidon,
mahtaja inehmon mahdin,
sinulta, vaajalta vapauden,
salamalta heimonhengen,
urholta Ukon pojalta,
valtamme vapahtajalta,
soiton suuren suorijalta,
mieheltä jumalten mielen?
En sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!
Min' olin mieli vain sanojen,
sin' olit sankari tekojen,
työsi kuuluisa kuningas,
suurimman saloilla Suomen,
minä tahto kansan tahto,
sinä tahto taivahisten.
Lemmes, Karjalan kuningas!
Säilä on sinulle säätty
ammoin jo ajan alussa,
surun suuren työpajassa,
tuskassa Kalevan tullen:
hätä painoi palkehia,
kun sen kirposi kipinät,
sydän oli alasimella,
kun sen valkkuivat vasarat,
itku istui ikkunalla,
kun sen lauloivat lakeiset;
elo kylmä kynnyksellä,
kun se kalpa karkaistihin.
Kanna se kupehellasi,
kannat virret Väinämöisen,
käynet kahvahan käsiksi,
muistat maata Lemminkäisen,
tempaiset terän tupesta,
isket Ilmarin väellä,
itse kaadut kalpahasi,
kaadut kuin Kalevan poika.
Mutta kun tulevi murhe,
mielesi pimentynevi,
aurinko alentunevi,
luonto muuksi muuttunevi,
katto päällä painanevi,
palkki alta pettänevi,
et tienne elosi tietä,
jäänet yksin, ystävittä,
kiertänet kiroissa Luojan,
saanet Salliman kokea,
ahot autiot Jumalan,
kasvot Tiedon kaikkivallan,
salot synkät niinkuin syksy,
korvet kolkot niinkuin talvi:
siinä on ystävä sinulla,
muistat maata Kullervoisen,
siinä on koti sinulla,
muistat Untamo-urohon,
siinä on isä sinulla,
varjelet isäisi maata,
siinä on sinulla poika,
pidät poikas valppahana,
siinä on emo sinulla,
emon kieltä et unohda,
siinä vaimo, veikko, sisko,
jätät jäljen maailmahan –

LEMMES:

Turo, taattoni totinen!

TURO:

Muistat sen pimeän pirtin,
mistä oot kotoisin itse,
muistat sen savuisen saunan,
missä kylvit kyllältäsi,
muistat sen kakun korean,
minkä antoi maammon koura,
polun pitkin pientaretta,
jota taattosi talutti.
Lie ollut pimeä pirtti,
siihen akkuna avarra,
lie ollut savuinen sauna,
laita laajempi lakeinen,
lie ollut sinulla nälkä,
näytä, ettei muilla nälkä,
polku kaita, porraspuinen,
pane väljemmät veräjät
tulla kansan korkeamman
korkeampahan kotihin.
Raskasko sinulle rauta,
rauta kansan rakkauden?
Siispä käytä se keveemmin,
vyötä vyölles köykäisemmin!
Raakako sinulle rauta?
Siis sitä hellemmin helistä!
Rumako sinulle ruoste?
Kanna kalpas kaunihimmin!
Iskenytkö itsehesi?
Suojele sukusi sillä!
Tummunutko tuhman luuhun?
Terä sen viisaammin viritä!

    (Vaikenee kyyneltensä vallassa. Äänettömyys.)

LEMMES:

Valtias sanan väkevän,
ruhtinas runon ja laulun,
tietäjä Kalevan tiedon,
tuntija sukusi tuskan,
aatteen aavojen isäntä,
herra hengen tunturien!
Ota pois minulta miekka,
vaadi kaikki vallanmerkit,
ne ovat omansa sulle,
sulle, Suomen suurimmalle,
Suomen tahdon tahtojalle,
tekojemme teettäjälle,
sydänten sytyttäjälle.
Et sinä konsana väsynyt,
koska muut väsyivät kaikki,
et sinä konsana epäillyt,
koska muut epäili kaikki,
paikaltasi järkähtänyt,
koska järkkyi maa ja taivas:
sinä, silmä Suomen sielun,
Salliman salanäkijä,
Tuonen usten tuijottaja,
noidan-nuoli, velhon-veitsi,
sanan iskevän salama!
Suomen sulhot, maan perijät!
Kuka lauloi Suomenmaassa
virttä voittoisan vapauden
yksin yössä sankeassa,
kesken kauhun ja pimeyden?
Ken lietsoi sydänten liekit?
Ken meidät tekohon tenhos?
Ken antoi minulle miekan?
Kenen tahto kansan tahto?
Kuka johti joukkoamme
ajassa korkean kohinan,
vahvuuden vavahellessa,
taivonkaarten taipuessa?
Turo, tietäjä Kalevan!
Hänpä Suomen suntiaksi,
Karjalan kuninkahaksi!

SUOMEN SULHOT:

Turo Suomen suntiaksi,
Karjalan kuninkahaksi!

TURO:

Tuoko on tahtonne totinen?

SUOMEN SULHOT:

Se on tahto kansan kaiken.

TUKO:

Niinpä taivun tahtohonne,
otan kilven, annan kalvan
Sorjolle sotijalolle –

KUUDES KOHTAUS.

    Edelliset. Sorjo.

SORJO:

Oli päivä onnen päivä,
tuli päivä turman päivä!
Nähty on käyvän neiti nuori
aaltoihin Aluenjärven –

LEMMES:

Helka?

TURO:

       Heljä tyttäreni?

Uhriksi Ukon vihalle?

SORJO:

Meni morsian manalle,
emon jätti itkemähän,
emon rannan ruohikolle,
sulhon suurille suruille.

TURO:

Hän oli Turon sukua,
täytti tahdon taivahisen.

LEMMES:

Hän oli sukua suurta,
terhentä ajan tulevan,
auerta ikuisen aamun.
Tämän onnen otsalehden
säästin päähän Päivän immen,
menköhön sekin manalle,
aaltoihin Aluenjärven!

    (Viskaa kultalehden kulmiltaan.)

TURO:

Mitä teit, poloinen poika?
Heitit onnesi omasi,
heitit onnen kansan kaiken!

LEMMES:

Mutta valkeni vapaus!
Turo, taattoni totinen,
Sorjo, veioni verevä,
Suomen sulhot, maan perijät:
tule ei vaivatta vapaus,
eipä kuorman kantamatta,
eipä uhrin antamatta,
valloille elon ja kuolon.
Itse-uhri on ihanin –

SORJO:

Horjut, kaadut kankahalle!

TURO:

Pulppuaa punainen hurme!

LEMMES:

Eik' ole onnea vapaus,
poutasäätä pilvetöntä,
aurinkoa ainiaista,
päivän päättömän tereä,
onpa myös säveltä myrskyn,
sydän-yötä synkeätä,
tuskien tulipaloa,
vaivan suuren vaikeata –

    (Kaatuu. Pitkä äänettömyys.)

TURO:

Ukon poika, Äijön lapsi!
Olit Karjalan kuningas,
annoit kaikki kansallesi.

Esirippu.

PÄIVÄPERHOJA

Pieniä tarinoita

(1903)

I.

NOITA.

Oli kerran eräässä kylässä vanha noita, joka ei antanut tietoja
kenellekään. Hän taisi loitsuja tuhatlukuisin, mutta piti ne
suurimmassa salaisuudessa, sillä ne olivat menneet hänen suvussaan
ammoisista ajoista saakka isästä poikaan, eikä heillä koskaan ollut
paljon muuta pääomaa ollutkaan. Mutta tämä velho oli viimeinen sukuaan.

Hän oli oikein suuri tietäjä, jonka luona kävi väkeä läheltä ja kaukaa
ja moni heistä oli suurillakin summilla kokenut häneltä salattuja
sanoja houkutella. Mutta turhaan! Noita piti kuin pitikin aarteensa ja
aikoi nähtävästi viedä ne mukanaan hautaan.

Oli pitäjän herrasväenkin keskuuteen levinnyt huhu tämän noidan
merkillisistä tiedoista ja eräänä päivänä nähtiin pappilan nuoren
maisterin laukku selässä saapastavan noidan pahamaineiselle mökille.
Noita oli kotona kuten ainakin ja katsoi tuikeasti tulijaan:

– Mitä asiaa?

Nuori mies rupesi selittämään asiaansa. Se oli juuri kansallisen kevään
aikaa ja hän osasi puhua oikein kauniisti. Hän selitti, mitä varten
loitsuja koottiin, mikä arvo niillä oli Suomen muinaisuuden
selvittämiseksi ja koko kansallishengen kohottamiseksi. Mutta vaikka
hän kuin kauniisti puhui, ei noita hänelle aarteitaan antanut ja tyhjin
toimin sai nuorukainen palata matkaltaan.

Kului sitten vuosia kymmenkunta ja nuoresta maisterista oli jo tullut
pastori samaan seurakuntaan, missä hänen isänsäkin oli elänyt ja
toiminut. Eräänä päivänä saatettiin hänen luokseen sana, että vanha
noita tahtoi puhutella häntä kuolinvuoteellaan. Pastori otti mukaansa
ehtoolliskalut, mutta pisti kuitenkin mukaansa myös paperia ja
lyijykynän, arvellen, että hän ehkä vielä viime tingassa voisi saada
noidalta jonkun sananlaskun merkityksi. Isänmaallisena miehenä ei hän
nimittäin ollut vanhoja nuoruuden ihanteitaan unohtanut.

Tultuaan noidan mökille ja istuttuaan hänen vuoteelleen, kysyi pastori:

– Uskotko Herraan Jeesukseen Kristukseen?

– En, vastasi noita, mutta selitti samassa ettei hän ollut pappia sen
vuoksi kutsunutkaan. Hän tahtoi nyt jättää hänelle nuo salatut tiedot,
joita pastori kerran oli häneltä pyytänyt, sillä hän oli joutunut sen
keskustelun jälkeen ikäänkuin omantunnon vaivoihin, eikä ollut saanut
rauhaa yöllä eikä päivällä. Vaikka hän olikin päättänyt viedä ne
mukanansa hautaan, tahtoi hän nyt tehdä tuon uhrin isänmaalle.

Pastori, vaikka olikin huolissaan sairaan sielun puolesta, kaivoi
paperin ja lyijykynän taskustaan ja sanoi:

– Jaksatko sitten muistaa jotakin?

Ja noita rupesi hyräilemään. Pian nähtiin, että pastorin paperi ei
riittänytkään, vaan hänen täytyi lähettää hakemaan uutta pappilasta.
Kolme päivää ja kolme yötä istui hän noidan mökillä ja kirjoitti
lakkaamatta, sillä hän oli todellakin isänmaallinen mies eikä ollut
nuoruuden ihanteitaan unohtanut. Mutta noidan hengitys kävi aina
heikommaksi.

Kolmantena päivänä sanoi pastori:

– Emmeköhän me jo lopeta? Mielestäni on sinun aikasi jo ruveta sielun
asioita ajattelemaan.

Mutta silloin oli noita jo niin heikko, että hän ei jaksanut enää muuta
kuin ähkyä. Ja niin antoi pastori hänelle ehtoollisen, laski kätensä
hänen päänsä päälle, lankesi polvilleen ja rukoili, mutta kun hän
nousi, oli noita kuollut. Hänen laulamansa tiedot tulivat ulos painosta
pari vuotta myöhemmin ja herättivät yleistä ihastusta asiantuntijain
piireissä.

Vanhoilla päivillään rupesi pastoria vaivaamaan tuo muisto, sillä hän
ei ollut oikein varma, oliko noita hänen ripillänsä päässyt taivaasen.
Levottomuudessaan tiedusti hän asiaa piispaltakin, kun tämä kerran
sattui virkamatkoillaan siihen pitäjään. Mutta piispa lohdutti häntä ja
sanoi:

– Ole huoleti poikani! Hän antoi kaikki, mitä hänellä oli ja sellaista
sielua ei Herra hylkää.

VANHA MARKIISI.

Vanha markiisi de la France lepäsi vuoteellaan. Hän oli levännyt siinä
aina viime sodasta saakka, josta hän oli voitettuna palannut, eikä
kukaan enää oikein tiennyt, oliko hän elävä vai kuollut. Hämähäkit
olivat kutoneet verkkonsa hänen päänsä ylitse, vieraat käyneet juomassa
hänen viinejään, muukalaiset raiskaamassa hänen vaimonsa ja tyttärensä.
Mutta kukaan ei ollut uskaltanut hänelle vielä kuolinkelloja soittaa.

Sitäkin uskallettiin eräänä päivänä. Silloin kohosi vanha markiisi
vuoteessaan:

– Mikä on tuo soitto, joka soi minun isäini linnassa? kysyi hän.

– Ne ovat sinun kuolinkellojasi, vastattiin. Tänään pidetään peijaiset
tässä linnassa.

Silloin katkesivat hämähäkin verkot, silloin nousi vanha markiisi,
sitoi miekan kupeelleen ja astui ulos linnansa portaille. Päivä paistoi
hänen kypäräänsä, hänen silmänsä säteilivät jälleen nuoruuden tulta ja
hänen vartensa oikeni suoraksi niinkuin sen, jonka asiana on tehdä
pyhän hengen ritaripalvelusta maailmassa. Ja kaikki ihmiset, jotka sen
näkivät, sanoivat: "Katso, vanha markiisi on jälleen noussut
vuoteestaan!"

Se oli tarina Ranskan nousennasta. Sillä vanhan markiisin säilä säkenöi
jälleen.

MURHAMIES.

Oli kerran mies, joka oli tehnyt murhan nuoruudessaan.

Hän oli hiipinyt erääseen mökkiin kaukana salon sisässä ja tappanut
vanhan akan ja ukon, joilla hän tiesi rahoja säilyssä olevan. Sen
tehtyään meni hän kylään ja nukkui yönsä rauhallisesti, sillä hän oli
todellakin hyvin paatunut pahantekijä.

Mutta samana yönä ennen murhamiehen tuloa oli eräs toinen nuori mies
käynyt samassa mökissä pyytämässä rahoja lainaksi, sillä hänellä oli
morsian ja hän aikoi perustaa oman kodin. Ja vaikka hän ei ollut
saanutkaan rahoja lainaksi, saatiin kuitenkin todistetuksi, että hän
oli sinä yönä töllissä käynyt, ja hänet pistettiin tyrmään ja
tuomittiin kaksoismurhasta. Eivätkä ihmiset voineet kyllin ihmetellä
niin kauhistavaista tapausta.

Mutta se oikea murhamies nai sen nuoren miehen morsiamen ja eli monta
vuotta hänen kanssaan hyvin onnellisena. Ja murhasta saamillaan
varoilla rakensi hän itselleen komean talon, hänestä tuli suurviljelijä
ja lautamies ja sekä herrat että talonpojat kunnioittivat häntä. Mutta
hänellä oli yksi suru: kaikki hänen lapsensa kuolivat häneltä.

Niin eräänä päivänä, kun hänen nuorin lapsensa henkiheikkona makasi,
heräsi murhamiehen omatunto ja hän sanoi vaimolleen: "Minä tiedän,
miksi ei yksikään minun lapsistani elä. Minä olen tehnyt murhan."

Mutta vaimo katsoi häneen kauhistuneena, juoksi lääkärin luo ja
ilmoitti, että hänen miehensä oli tulemassa hulluksi surusta. Ja hänen
täytyi väkisin ruveta vuoteesen ja hänelle määrättiin kylmiä kääreitä.

Mutta hänen omatuntonsa ei antanut hänelle rauhaa ja seuraavana päivänä
kokosi hän ympärilleen kaikki ystävänsä ja kylänmiehensä ja kertoi
heille, kuinka asia oli. Hän kuvaili heille mökin, missä rahat olivat,
ja kuolleiden asennot lattialla, mutta kylänmiehet nauroivat vain
hänelle ja sanoivat: "Lautamies laskee leikkiä. Meidän pitää valita
hänet kunnan esimieheksi."

Mutta omatunto painoi raskaana murhamiehen päällä ja viikon perästä
matkusti hän kaupunkiin tapaamaan sitä nuorta miestä, joka hänen
tähtensä vangittu oli. "Hän ainakin uskoo minua", ajatteli hän.

Hänen tarkoituksensa oli näet antaa itsensä ilmi oikeudelle, sillä hän
luuli näin pelastavansa lapsen, joka henkiheikkona makasi.

Mutta kun hän tuli vankilaan, jossa se murhasta vangittu mies oli, näki
hän, että hänen toivonsa oli ollut turha. Sillä se nuori mies oli jo
niin kauvan vankina istunut, hän oli käynyt niin kalpeaksi ja papit
olivat niin monta kertaa saarnanneet hänen kopissaan, että hän itsekin
jo uskoi omaan syyllisyyteensä ja katui katkerasti rikostaan. Jumalan
avulla toivoi hän sen kuitenkin sovittavansa.

Raskain mielin kääntyi lautamies takaisin, sillä hän oli varma, että
hän kotiin tullessaan tapaisi lapsensa kuolleena. Mutta kun hän
kotiportille saapui, seisoi vaimo häntä vastassa ilosta säteilevin
silmin ja sanoi: "Lapsi elän. Lääkäri sanoo, ettei hänellä ole mitään
vaaraa."

"Hm", ajatteli lautamies, "se on merkki siitä, että minun ulkonainen
onneni on loppunut. Ainakaan en minä pääse kunnan esimieheksi."

Mutta kun seuraava vaali tuli, niin katso, enemmistö oli hänen
puolellaan, hänet valittiin kunnan esimieheksi ja pian sen jälkeen
valtiopäiville ja hän eli vielä monta, monta vuotta kaikkien
kansalaisten siunaamana. Ja hän sai vielä sen jälkeen paljon lapsia ja
hänen lapsensa hautasivat hänet ja hän kuoli suuressa kunniassa. Mutta
kuolinvuoteellaan kutsui hän papin luokseen ja sanoi:

"Uskotko sinä, että minä olen tehnyt murhan?" Ja hän kertoi koko
tapauksen hänelle.

Mutta kun pappi ajatteli kaikkia niitä hyviä töitä, joita tämä mies oli
nuoruudessaan tehnyt, sekä näki sitä paitsi hänen vilpittömän
katumuksensa, ei hän epäillyt antaa hänelle synninpäästöä ja vastata
hänelle:

"Murhan olet sinä ehkä tehnyt. Mutta sielusi olet sinä pelastanut."

Ja niin nukkui se murhamies autuaassa uskossa Vapahtajaansa ja tuli
talvaasen. Mutta pappi, joka oli hänelle Herran ehtoollisen antanut, ei
tiennyt, että myöskin se viattomasti tuomittu mies vankilassaan oli
nukkunut uskossa Vapahtajaansa ja tullut autuaaksi. Se mies, josta
tässä on ollut puhe, oli siis pelastanut kaksi sielua.

ERKKI PERSSON.

Erkki Persson oli tullikirjuri Kajaanissa ja sekä maistraatti että
porvarit pitivät hänestä.

Mutta hän joi.

Niin tuli kerran maaherra kaupunkiin virka-matkoillaan, mutta
tulliportti oli suljettu, ja kun mentiin Erkki Perssonia tapaamaan,
makasi hän kapakan pöydän alla tinakannu sylissään. – Silloin joutui
hän pois viralta.

Mutta hän rakasti linnankomentajan tytärtä, jonka hän oli kirkossa
nähnyt, ja kävi joka päivä kosken rannalla katsomassa, eikö hänen
kultansa näkyisi tornin ikkunassa istuvan. Kerran uskalsi hän
linnaankin, mutta silloin otatti linnan komentaja hänet kiinni ja pani
hänet tyrmään, jonka alla ainainen veden kuohu oli. Hän istui siellä
monta vuotta ja kun hänet vihdoin laskettiin vapauteen, oli hän
järkensä menettänyt. Mutta kaupungin porvarit, jotka hänen kaduilla
kerjäävän näkivät, säälivät häntä, antoivat hänelle armosta
haudankaivajan viran ja sanoivat.

"Koska hän kerran viinan vankina voi meidän kaupunkimme portteja
hoitaa, eikö hän siis jumalan vankina voisi taivaan portteja avata?"

Ja niin eli Erkki Persson haudankaivajana elämänsä iltaan saakka eikä
Kajaanin porvarien tarvinnut koskaan katua kauppojaan.

SIPO NEVALAINEN.

Siihen aikaan kuin Simo Affleck, sama, jota "Simo Hurtaksi" sanottiin,
veronkantajana Ylä-Karjalata hallitsi, eli Pielisen pitäjässä kunnon
talonpoika nimeltä Sipo Nevalainen.

Hän maksoi aina veronsa säntillisesti eikä hänellä mitään hätää ollut,
vaikka kansa hänen ympärillään eli ja kuoli kurjuudessa. Mutta eräänä
päivänä kun hän pellollaan kuokkimassa oli, tulivat Hurtan ratsumiehet,
ryöstivät hänen aittansa ja löivät hänen vaimonsa tainnoksiin, koska
tämä oli tahtonut heitä ilkityöstä estää. Parin päivän päästä kuoli
vaimo haavoihinsa.

Mutta kyläläiset, jotka sen kuulivat, iloitsivat, sillä he ajattelivat:
"Nyt ainakin suostuu Sipo Nevalainen siihen kapinaan, jota me jo kauan
olemme valmistaneet." Hänen oma poikansa oli kapinallisten joukossa.

Mutta niin pian kuin Sipo Nevalainen sai tiedon kapinasta, meni hän
Simo Hurtan luo ja ilmiantoi kapinan, joka kukistettiin suurella
ankaruudella. Kostoksi polttivat talonpojat hänen pirttinsä.

Silloin kutsui Simo Hurtta hänet luokseen ja kysyi: "Millä voin minä
palkita sinun hyvän työsi?" Mutta Sipo Nevalainen vastasi: "En minä ole
sitä palkinnon vuoksi tehnyt."

Kuitenkin antoi Affleck hänelle muistoksi revolverin.

Ja Sipo Nevalainen lähti sotaan ja ampui oman poikansa, joka oli
vihollisen puolelle mennyt. Mutta kun sota oli loppunut ja Suomen
armeijan viimeiset tähteet Norjan tuntureilta palanneet, tuli Sipo
Nevalainen palaavien joukossa myöskin kotiseudulleen. Hän astui Hurtan
tupaan, ojensi hänelle revolverin ja sanoi:

"Kiitos lainasta, Suomen jumala lähettää sinulle tämän."

Hän oli näet matkan vaivoista ja vilusta tullut ikäänkuin
mielenvikaiseksi ja luuli itseään Suomen jumalaksi. Mutta Suomi oli
siihen aikaan autio ja tyhjä, vihollisten joukot ja veronkantajat
olivat sen puhtaaksi ryöstäneet ja rutto, nälkä ja pakkanen siellä
vuoroin vieraina käyneet. Ei siis ollut mikään erikoinen kunnia siihen
aikaan olla Suomen jumala.

Mutta Affleck, joka tuon kaiken tiesi ja myös, että kansa häntä Simo
Hurtaksi kutsui, kalpeni, kävi hänen käteensä ja sanoi vavahtavin
polvin:

"Anna minulle anteeksi."

Mutta Sipo Nevalainen sanoi: "Suomen jumala ei anna koskaan anteeksi."

Ja meni.

Pari vuotta sen jälkeen ampui Simo Affleck itsensä samalla
revolverilla.

ALKIBIADES:

Alkibiades oli kaunein mies Ateenassa ja Theano, temppelin papitar,
rakasti häntä. Mutta Alkibiades ei tiennyt, että Theano rakasti häntä.

Niin matkasi Alkibiades vieraille maille, hän joutui koviin kohtaloihin
ja petti isänmaansa. Mutta kun ylimmäiset papit tulivat Theanon luo ja
vaativat häntä kiroomaan maansa kavaltajan, vastasi valkea papitar:

"Minä olen luotu siunaamaan enkä kiroamaan."

Ja onni kääntyi Alkibiadeelle, hänestä tuli jälleen isänmaan sankari ja
hän palasi Ateenan valloitetuin laivoin, huilujen soidessa. Mutta kun
hän kysyi sitä naista, joka yksin ei ollut kironnut häntä, meni Theano
häntä vastaan ylpeämpänä kuin milloinkaan ennen ja sanoi:

"Minä ajattelin, ettei minun virkani sallinut sitä. Itse olisin minä
mielelläni kironnut sinut."

Hän luuli näet, ettei Alkibiades rakastanut häntä.

Niin petti Alkibiades hänen tähtenä omat nuoruutensa unelmat, hän meni
pappien puolelle ja hänen vanhat ystävänsä kirosivat hänet. Sillä
hänestä oli uuden ajan airutta odotettu.

Mutta Theano meni häntä vastaan toisen kerran ja sanoi: "Nyt näen minä,
että sinä rakastat minua. Tässä minä olen."

Mutta Alkibiades käänsi hänelle selkänsä ja sanoi:

"Minä en ole koskaan sinua rakastanut."

Sillä hän häpesi sitä uhria, jonka hän oli Theanon tähden tehnyt.

Ja Alkibiades kuoli kaukana vieraalla maalla ja Theano eli templin
papittarena elämänsä loppuun saakka, eivätkä he kumpainenkaan saaneet
koskaan tietää, että he olivat toinen toistaan rakastaneet. Mutta
ihmiset, jotka heidät näkivät, sanoivat:

"He eivät olleet luodut toisillensa. Heidän luonteensa olivat liian
erilaiset."

Niin tuhmia olivat ihmiset jo siihen aikaan, kun he rakkaudesta
puhuivat.

METSÄTORPASSA.

Erääsen metsätorppaan tuli kerran joukko ihmisiä kaupungista ja
kysyivät isäntää. Isäntä oli perunakuoppaa kaivamassa, mutta hänen
tyttärensä seisoi kaivonvintin vieressä. Samassa tuli isännän veli
pellolta ja eräs vieraista kysyi:

– Onko tuo teidän tyttärenne?

– Ei, vastasi isännän veli. – Hän on veljeni tytär.

– Tosiaan. Hän on niin teidän näköisenne.

Keskustelun kuuli isäntä perunakuoppaansa ja se vaikutti häneen niin
kummasti, että hän heti nousi ylös ja kysyi, mitä heillä oli asiaa.
Saatuaan, mitä tahtoivat, menivät vieraat matkoihinsa eikä heitä sen
koommin kuulunut.

Mutta heidän sanansa olivat kummasti vaikuttaneet isäntään. Mitä
enemmän hän asiata ajatteli, sitä todenmukaisemmalta rupesi hänestä
tuntumaan, että lapsi todellakin oli hänen veljensä tytär. Hänen
veljensä oli nuori ja naimaton, hänen vaimonsa vielä kaunis, ja hän
itse vanha ja kivuloinen. Myöskin muisti hän kerran sanoneensa
veljelleen:

– Kuulepas, miksi et sinä mene naimisiin?

– Eihän tuolla asialla niin kiirettä liene, oli hänen veljensä
vastannut.

Niin se oli jäänyt ja veli jäänyt taloon isännän avuksi. Oikeastaan oli
hän melkein kuin isäntä itse, sillä hän oli nuori ja voimakas ja oikea
isäntä taas vanha ja kivuloinen. Siksi ei hän kyennytkään muuhun kuin
kaikellaista pikku näperrystä toimittamaan ja käymään kalalla. Veli
teki työtä pellolla ja tuli siten olemaan paljon yhdessä vaimon kanssa.

Mitä enemmän oikea isäntä asiata ajatteli, sitä todenmukaisemmalta
tuntui hänestä, että häntä oli petetty ja että tytär olikin hänen
veljensä tytär. Hän mietti asiata kokonaisen viikon, mutta
lauvantai-iltana hän sanoi:

– Minä menen kirkolla käymään. Hoitakaa te kotia sillä aikaa.

Sunnuntai-iltana hän palasi ja nukkui yönsä hyvin rauhallisesti, sillä
hän oli käynyt Herran ehtoollisella. Maanantai-aamuna sanoi hän
veljelleen:

– Mene sinä tuon perunakuopan kattoa korjaamaan. Se tuntui olevan rikki
sisäpuolelta.

Veli kiipesi alas perunakuoppaan, mutta isäntä hiipi hänen jäljestään
ja pudotti hänen päälleen perunakuopan tiilisen katon. Sitten meni hän
tupaan, tappoi kirveellä sekä vaimonsa että tyttärensä ja sytytti
lopuksi koko tuparakennuksen tuleen. Kun se oli palanut tuhkaksi, lähti
hän rauhallisesti verkkojaan kokemaan, mutta tultuaan keskelle järveä,
sitoi hän kiviriipan kaulaansa, hyppäsi järveen ja hukutti itsensä.
Hänen lakkiaan ajeli tuuli kauvan aikaa rannasta toiseen.

Se oli syksy eikä kukaan kulkija sattunut metsätorpassa käymään ennen
kuin edellä joulun. Mutta silloin oli kaikki lumen peitossa, ainoastaan
tuvan savupiippu törrötti valkealla aholla eikä koskaan saatu tietää,
mikä oli torpan asukasten kohtaloksi tullut. Yleisesti arveltiin
kuitenkin heidän kuolleen yölliseen tulipaloon.

II.

RAKKAUS.

Oli kerran kaksi nuorta ihmistä, jotka rakastivat toisiaan. Toinen
sanoi: "Sinä puhut minulle niin vähän rakkaudestasi." Toinen sanoi:
"Minä en voi." Toinen sanoi: "Mistä minä tiedän, rakastatko sinä minua
ollenkaan? Sinä et ole koskaan sanonut minulle sitä." Niin kulkivat ne
kaksi nuorta ihmistä ja kiusasivat toisiaan siksi kuin toinenkin
vihdoin oppi sanomaan: "Minä rakastan sinua." Mutta hän oli tuskin
saanut sen sanotuksi, kun hän kaatui paikalle ja kuoli. Sillä hänen
olentonsa oli rakkaus.

Mutta toinen meni pois ja kertoi: "Kas, hän valehteli vielä
kuollessaan. Jos hän olisi minua rakastanut, ei hän olisi kuollut.
Jumala rankaisi häntä."

SIELU.

Hänen vartensaa oli kuin viinipuu, hänen suunsa kuin hyvä rypäle.

Hän salli minun tarttua hänen varteensa, hän salli minun juoda hänen
suunsa rypäleestä.

Hänen käsivartensa kiersivät minua niinkuin köynnökset, – hänen kiinteät
käsivartensa.

Hänen päänsä lepäsi minun rintaani vasten kuin raukeus. Hänen
poskillansa oli tumma puna.

Hänen silmänsä katsoivat minuun kuin kaksi kaivoa. Minä näin niissä
oman kuvani.

Hän kysyi hiljaa: "Miksi sinä katsot minuun niin?"

Minä vastasin: "Minä etsin sinun sieluasi."

Silloin höltyivät hänen käsivartensa minun ympäriltäni, mutta hänen
päänsä kohosi ylpeänä kuin kotkan. Ja kostoksi otti hän minun sieluni
ja lensi pois, enkä minä ole häntä sen jälkeen enää nähnyt.

Miksi olin minä sanonut: "Minä etsin sinun sieluasi."

UNELMA.

Oli kerran nuori mies, joka oli paljon uneksinut nuoruudessaan. Mutta
elämä oli vienyt hänen haaveensa eikä hän enää uskonut niihin.

Silloin kohtasi hän eräänä päivänä nuoruuden unelmansa, mutta hän ei
uskonut siihen. Unelma sanoi: "Minä se olen." Mutta nuori mies sanoi:
"Mene pois! Et se ole kuitenkaan sinä." Unelma sanoi: "Tahdotko sinä
ajaa minut pois, olenhan minä sinun oma unelmasi." Mutta nuori mies
sanoi: "Tällä kertaa en minä anna pettää itseäni. Minä tahdon olla
viisas."

Silloin meni unelma pois ja itki, sillä hän oli todellakin hänen
nuoruuden unelmansa. Mutta nuori mies ei mennyt hänen jälkeensä, vaan
sanoi itsekseen: "Minä olen sentään paljon kehittynyt." Sillä hän oli
todellakin kehittynyt.

HUOLETON.

Monta tietä on mielillä ja ajatuksilla monta metsäpolkua.

Minä kuljen yhtä enkä tiedä, minne se vie, ja minä poikkean toiselle
enkä arvaa, kunne se minut kuljettaa. Mutta minä tiedän, että jokaisen
polun päässä on tyttö, jonka kutreissa on punainen kukka, joka ottaa
minut vastaan ja sanoo:

"Tule, millä mielellä tuletkin. Minä olen aina sinun omasi."

Hyvä on huolettoman kulkea, kun hän tietää, että kultansa häntä
ajattelee.

ITSE.

Oli kerran eräs ihminen, joka ei tuntenut itseään. Hän tapasi erään
toisen ihmisen, joka ei myöskään tuntenut itseään. Mutta ne kaksi
ihmistä rakastivat toisiaan, sillä toisensa he tunsivat. Ja he
sanoivat: "Kah, sinuahan minä olen kauvan etsinyt."

Mutta silloin pisti toisen ihmisen mieleen tietää myös, kuka hän itse
oli. Hän sanoi itselleen: "Minä käyn täällä ja rakastan enkä tiedä,
kuka olen. Onhan se luonnotonta." Se toinen ihminen teki samoin.

Ja niin alkoivat he kiusata toisiaan, siksi kuin he kuolivat siitä.
Eivätkä he vielä kuollessaankaan havainneet, ettei heillä muuta itseä
ollut koskaan ollutkaan kuin toisensa ja toistensa rakkaus. Niin
typeriä voivat ihmiset kuollessaankin olla.

MERI JA PÄIVÄ.

Aamu koitti. Päivä nousi aalloista.

Meri sanoi: "Älä vielä nouse! Jää vielä hetkeksi minun luokseni!"

Päivä sanoi: "Minun täytyy. Urani odottaa minua. Mutta minä palajan
jälleen illalla sinun luoksesi."

Meri sanoi: "Mutta mitä teen minä sillä aikaa?"

Päivä sanoi: "Sinä kannat sillä aikaa minun kuvaani."

Ja meri kantoi päivän kuvaa rinnassaan ja päivä lähti taistelemaan
pilviä ja pahoja henkiä vastaan. Mutta joka kerran kuin hän alas
katsahti, näki hän aalloissa oman kuvansa. Silloin säkenöi jälleen
hänen säilänsä ja hänen vihollisensa väistyivät ja pakenivat. Ja he
sanoivat: "Paetkaamme, sillä meri rakastaa häntä."

Niin mahtava on meri, kun se päivän kuvaa helmassaan kantaa. Ja niin
voimakas on päivä, kun se tietää meren sitä rakastavan.

Mutta kun ilta jälleen joutui, meni päivä mereen suurena ja säteilevänä
ja meri kuivui hänen polttavien suukkojensa alla. Jokaisesta heidän
suudelmastaan tuikahti tulinen tähti taivaalle ja heidän hellyytensä
kohosi yli maan kuin lempeä kuu. Ja ihmiset, jotka sen näkivät,
sanoivat: "Rakastakaamme toisiamme niinkuin meri ja päivä toisiaan
rakastaa."

RUNOILIJA.

Minä olin köyhä, mutta sinä sanoit: "Minä olen rikas."

Minä olin synkkä ja haudoin hulluja haaveita, mutta sinä sanoit: "Minä
olen valoisa."

Monet kohtalot olivat minua koetelleet, minä olin tinkinyt
ajatuksistani ja vaipunut, siksi että minä olin taipunut. Mutta sinä
sanoit: "Minä teen sinut suureksi ja ylpeäksi jälleen."

Mutta kun minä sanoin, että minä myös olin runoilija, silloin et sinä
sanonut mitään, vaan menit pois ja itkit, sillä sinä huomasit, ettei
tässä ollut sinulla mitään tekemistä. Sillä köyhä voi tulla rikkaaksi
ja hullu valoisaksi, mutta jos runoilija ajatuksistaan tinkii, niin ei
mikään mahti maailmassa voi enää häntä jaloilleen nostaa.

KULTAPALA.

Oli kerran kultapala, joka luuli olevansa vaskipala. Ja kun hän itse
luuli sitä, luulivat muutkin. Mutta tuli eräänä päivänä toinen
kultapala ja sanoi: "Minä olen sinun vertaisesi."

Mutta kultapala sanoi: "Miksi sinä pilkkaat minua?"

Se toinen kultapala sanoi: "Minä rakastan sinua."

Silloin säikähti kultapala, sillä hän tunsi äkkiä olevansa puhdasta
kultaa. Ja vaskipalat hänen ympärillään kiilsivät kateudesta ja
sulkivat hänen keskelleen ja musersivat hänet, sillä kulta on paljon
pehmeämpää kuin vaski. Ja ihmiset sanoivat: "Sellaista tapahtuu joka
päivä."

TOTUUS JA VALHE.

Lähti kerran Totuus maailmaa valloittamaan. Mutta että ihmiset paremmin
uskoisivat häneen, meni hän Valheen muotoon, sillä ihmiset uskovat
usein enemmän valhetta kuin totuutta. Ja Totuus voitti maailman ja hän
hallitsi, mutta ihmiset sanoivat: "On sentään suloista elää Valheen
valtikan alla."

Mutta kun Valhe palasi virkamatkaltaan, peljästyi hän, sillä hän näki
Totuuden hallitsevan. Ja hän meni Totuuden muotoon ja sanoi: "Minä olen
Totuus." Mutta silloin suuttuivat ihmiset ja ajoivat hänet pois ja
kivittivät hänet, sillä he eivät tahtoneet palvella Totuutta, vaan
Valhetta. Ja niin tuli koko maailma Totuuden omaksi ja hän vei sen
Jumalan eteen ja sanoi: "Katso, minä olen sen valloittanut."

Mutta Jumala sanoi: "Minä en tunne sinua. Kuka olet?"

Silloin tahtoi Totuus riisua Valheen paidan päältänsä, mutta liha
seurasi riekaleina hänen vaatteitaan. Hän kuoli haavoistaan Jumalan
eteen, mutta maailman hän oli valloittanut.

JÄRJESTYS.

"Minun sielussani on myrsky ja epäjärjesty eikä minulla ole yhtään
selvää ajatusta.

– Tule, ystäväni, ja järjestä minun ajatukseni, sillä minä en tiedä
muuten kuinka minun käy."

Näin rukoili poika tyttöään, mutta hän liioitteli, sillä ihmiset
liioittelevat aina sellaisissa tapauksissa. Ja tyttö tuli ja järjesti
hänen ajatuksensa niin etteivät kenenkään ihmisen ajatukset olleet
koskaan sellaisessa järjestyksessä olleet. Mutta ne ajatukset, jotka
eivät mahtuneet samaan kuriin, ajoi hän pois, ja se olikin melkein
suurempi osa.

Sen tehtyään kietaisi hän käsivartensa pojan kaulaan ja sanoi:
"Armaani! Nyt on sinun hyvä olla."

Ja poika uskoi sen itsekin, sillä katso, hänen ajatuksensa olivat
järjestyksessä, eikä hän tullut lukeneeksi, montako niitä oli. Mutta
hänen kuoltuaan sanoivat ihmiset: "Merkillistä, kuinka vähän ajatuksia
hän jätti jälkeensä."

Mutta ne hylyksi heitetyt ajatukset olivat menneet maailmaan,
synnyttäneet sotia ja vallankumouksia ja mullistaneet yhteiskuntien
järjestyksen. Sen kaiken tekivät ne ikäänkuin leikillä ja vilkaisivat
välistä toisiinsa ja sanoivat: "Naisjärjestys on paljon
hirvittävämpi.".

Ne olivat lurjus-ajatuksia, kuten heidän puheestaankin kuulee. Oikeat
ajatukset eivät puhu sillä tavoin.

LEMMINKÄISEN HUOMEN.

Lemminkäinen tuli Sukkamielen kummusta. Kastehelmet kimaltelivat hänen
kutreillaan ja aamun aurinko taittui hänen otsalleen kuin kultalehti.
Ja puut vihersivät hänen ympärillään, tuuli humisi ja kaukana pitkin
taivaan ääriä kierteli kaskenpolttajain sininen savu kuin Kapehen
kaulaliina.

Hän kohotti kätensä kesäisiä ilmoja kohden ja sanoi:

"Tällaisena aamuna jumalat rukoilevat."

Mutta samalla pisti hänen päähänsä, etteihän jumalat voi rukoilla
ketään, koska he kerran ovat jumalia. Hän kulki edelleen, peseytyi
purossa, söi marjoja ja joi koivunmahlaa janonsa sammuttamiseksi. Hän
kuuli käen kukunnan ja heinäsirkkain ilon, näki paimentyttöjen ajavan
karjojaan laitumelle ja sai oravalta männynkävyn hyviksi huomeniksi. Ja
hänen elämänsä riemu puhkesi jälleen sanoiksi:

"Tällaisena aamuna ihmiset tulevat paremmiksi."

Mutta sitten johtui hänen mieleensä, etteihän ihmiset voi tulla
paremmiksi, koska he kerran ovat ihmisiä. Hän kulki kapeata karjapolkua
ja tuli sen lahden pohjukkaan, jonka kainalossa hänen kotinsa oli. Hän
näki venheet ja nuottikodan, näki äitinsä kulkevan tuvan ja läävän
välillä ja kuuli oman orhinsa hirnuvan läheisestä haasta. Mutta
kauempaa ohi kodin näki hän meren ulapan avautuvan sinisenä ja
rannattomana ja aamuisten terhenten tanhun, jotka koettivat viekoitella
päivän säteitä pois oikealta tieltä. Ja vielä etempänä, terhenten
tuolla puolen, näki hän neitojen käyvän pitkin tuntemattomien saarien
rantoja ja merimieskylien kohoavan rikkaina ja kylläisinä. Silloin
kiertyivät hänen suupielensä jälleen niinkuin itkuun ja hän sanoi:

"Tällaisena aamuna maa sukii minun suortuviani."

Eikä hänen mieleensä enää johtunut mitään, vaan hän meni kotiinsa,
syleili äitiään, katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Arvaa mistä minä
tulen."

Mutta äiti sulki hänen silmänsä suuteloilla ja sanoi:

"Sinä tulet sieltä, missä sinun mielesi on. Minun iloni ovat
Lemminkäisen askeleet."

III.

TUHMUUDEN YLISTYS.

On viritetty ylistysvirsiä monelle kauniille asialle maailmassa. On
laulettu lauluja lemmelle ja viinille, isänmaalle ja taivaalliselle
isälle. Mitä olisi minulla enää maan päällä laulettavaa?

En soita minä soitintani lemmelle enkä viinille, en isänmaalle enkä
taivaalliselle isälle, vaan sinulle viritän minä vaskeni kielet, sinä
suuri, suloinen, tuhatpäinen tuhmuus, joka asut milloin kuninkaan
aivoissa, milloin kerjurin sauvan päässä. Mitä olisi maailma ilman
sinua? –

Turhuus olisi kaikki ja hengen vaiva, tähdetön yö tahi ijäti paistava
päivä. Kuollut olisi hymy ihmisten huulilta, ilo kaikki ilmoilta
kadonnut. Mikä enää silloin ihmiset toisistaan eroittaisi?

Sinä päivänä, jolloin minä sinut kuolleeksi kuulisin, istuisin minä
tomussa ja tuhkassa ja ystäväni tulisivat minua turhaan lohduttamaan.
Eikä Akilles sotaveikkoansa Patroklosta enemmän majassaan itkenyt kuin
minä silloin sinun haudallasi itkisin ja sinun muistollesi kepeitä
multia kantaisin.

Tiedän minä olevan niitäkin, jotka sinua vastaan taistelevat ja sinua
kuolleeksi toivottavat.

Meitä kutsutaan milloin marttyyreiksi, milloin runoilijoiksi, milloin
kapinoitsijoiksi, milloin kansansa hyväntekijöiksi. Entiseen aikaan
kutsuttiin heitä myöskin jumaliksi. Mutta yhteistä heille on, että he
kaikki ovat sinua vastaan turhaan taistelleet.

Sillä suuri sinä olet, mahtava sinä olet, maat ja meret sinä hallitset
ja kaikki, jotka maalla liikkuvat. Valtiot vapisevat sinun ääntäsi,
valta-istuimet järkkyvät sinun voimastasi. Mutta ystävillesi olet sinä
lempeä ja aivan hyvä.

Minä olen sinun ystäväsi. En minä sinua vastaan taistele enkä sinua
kuolleeksi toivota, sillä sinä olet minun elämäni ja minun viinini,
minun isänmaani ja minun taivaallinen isäni. Kun minä olin surullinen,
sinä minua lohdutit; kun janosin, sinä minua juotit; kun elämään
väsynyt, sinä jälleen minun jänteeni terästit. Enkö minä siis sinua
laululla ylistäisi?

Sinussa minä elän ja sinussa minä olen, sinun seljässäsi minä ratsastan
ja sinun pääsi päälle minä majani rakennan. Siellä istun minä illoin
katsellen yli kauniin, talvisen Suomen ja kannel pieni pitää minun
polvillani olla. Hiljaa minä sen kieliä hivelen ja minä tuhmuuden
ylistykseksi kiitosvirsiä veisaan. Näin minä veisaan:

Ylistetyt olkoot vanhat, jotka ikä on tuhmiksi tehnyt. Sillä heidän on
taivaan valtakunta.

Ylistetyt olkoot syvät rivit. Sillä ne nukkuvat.

Ylistetyt olkoot papit. Sillä he saavat palkkansa.

Ylistetyt olkoot nuoret, jotka eivät omia polkuja polje. Sillä he
saavat maan periä.

Ylistetty olkoon se tuhmuus, joka vallan rappuja ravaa. Sillä se
ravitaan.

Ylistetyt olkoot ylioppilaat. Sillä he lukevat läksynsä.

Ylistetyt olkoot meidän oppikoulumme. Sillä ne kasvattavat virkamiehiä.

Ylistetyt olkoot ne, jotka tuhmuutta ja pimeyttä kansaan kylvävät.
Sillä heidät pitää "Suomettaren Mateiksi" kutsuttaman.

Ylistetty olkoon "Pellervon laulu". Sillä se tuhmuus on suurin
kaikista.

Ylistetyt olkoot kaikki ne, joilla on korvat kuulla eivätkä kuule ja
silmät nähdä eivätkä näe, mitä tulossa on. Sillä he saavat anteeksi.

Iloitkaat ja riemuitkaat – –.

Näin minä veisaan ja kuulen virteni kaiun mailla, metsissä ja
kaukaisissa kylissä. Ja ihmiset kysyvät: Mikä on tuo laulu niin outo ja
kuitenkin niin tuiki tuttu?

Minä sanon sen teille: Se on se oikea Suomen laulu.

PROFESSORIN RUOKALEPO.

Professori oli päivätyönsä päättänyt. Hän oli pitänyt k:lo 10 a.p.
luentonsa, s.o. lukenut erään kapittelin siitä samasta sinikantisesta
vihosta, josta hän oli jo kymmeniä vuosia lukenut, tehnyt luennon
jälkeen pienen kävelymatkan ympäri Kaivopuiston sekä kirjoittanut pari
sivua sitä pitempää elämäkerrallis-esteettistä teostaan, jonka hän
aikoi ensi jouluksi julkaista Otavan kustannuksella. Nyt oli hän syönyt
vankan päivällisen, polttanut sen päälle hyvän sikaarin ja selaili
sohvallaan mukavasti loikoen "Valvojan" viimeistä numeroa, johon hän
oli kirjoittanut tutkielman "Tutkintojen tarpeellisuudesta nuorille
kirjailijoille". professorimme oli, kuten näkyy, esteetikko.

Soitetaan ovikelloa. Piika tulee sanomaan, että eräs vanha, sokea mies
tahtoisi tavata professoria.

Professori kaivaa kymmenen penniä taskustaan.

– Maija antaa tämän hänelle ja sanoo, että kaupungissa kyllä on
hyväntekeväisyyslaitoksia. Sitä paitsi olen minä sanonut, että Maija ei
saa laskea sisään kerjäläisiä.

– Hän tahtoo välttämättä tavata professoria.

– Tulkoon sitten.

Tyytymättömänä kohottautuu hän istumaan. Tietysti saisi hän taas kuulla
jonkun surullisen elämäntarinan, joka pilaisi häneltä humöörin ja
vaikeuttaisi ruoan sulatusta. Professorimme kunniaksi on nimittäin
mainittava, että hän ei suinkaan ollut mikään pahasydäminen mies.
Päinvastoin.

Sokea mies saapastaa sisälle.

– Noh, mitäs asiaa teillä on?

Vieras vitkasteli hiukan. Pyöritteli lakkiaan ja rykästeli.

– Minun nimeni on Homeros, alkoi hän sitten hiljaisesti, minä olen
lukenut professorin kirjoituksen "Valvojasta" ja tulisin sen johdosta
hiukan juttelemaan. Jos nimittäin professorilla olisi aikaa joku
minuutti.

Hän sanoi tämän niin puhtaalla ja kaikuvalla kreikankielellä, ettei
professorille johtunut mieleenkään epäillä hänen sanojensa
todenperäisyyttä. Eipä ihme, jos hän hämmästyi.

– Lukevatko kuolleetkin "Valvojaa"?

– Epäilemättä. Elävät sitä vähemmän lukevatkin.

Nyt oli professorimme jo toipunut ensi hämmästyksestään. Kooten kaiken
koulu-aikaisen kreikankielensä muistot, ilmaisi hän soperrellen, miten
liikutettu hän oli kunniasta, joka näin oli hänen talolleen tapahtunut,
hommasi Homeroksen istumaan parhaasen nojatuoliinsa ja kysyi, saisiko
hän ehkä tarjota kahvia.

– Kiitoksia, vastasi vanhus hymyillen, mutta jos professorilla sattuisi
olemaan kotona joku lasi viiniä, niin joisin sitä mieluummin. Olen
siihen tottunut enemmän.

Oli professorilla kotona viiniä. Lasit tuotiin ja keskustelua
jatkettiin.

– Tulin keskustelemaan nähkääs noista tutkintoluvuista, joista
professori kirjoituksessaan puhuu. Olen tullut ne nimittäin eläessäni
laiminlyöneeksi eikä niistä minun aikanani niin paljon välitettykään.
Mutta nyt luettuani herra professorin kirjoituksen, rupesin miettimään,
että olisi sentään synti vanhalle miehelle, jos minun siellä
runoilijain Elysiumissa pitäisi hävetä jokaisen uuden maisteri tai
tohtori tulokkaan edessä. Tähän asti on siellä ollut oppineita enempi
vähän, mutta ristiä on ollut tarpeeksi niistäkin. Dante esim. ahdistaa
minua aina skolastisilla tiedoillaan, vaikka ne juuri minun mielestäni
ovat hänen muuten kylläkin kauniin "Divina Comediansa" turmelleet.
Mutta jos sinne oikein gradueerattuja miehiä rupeaa tulemaan, jotka
voivat lyödä paperit pöytään koska tahansa, käy elämä siellä aivan
sietämättömäksi.

Ikäänkuin hiukan hämillään kysyi professori, millä hän mahdollisesti
voisi palvella.

– Tulin ajatelleeksi, että ehkä herra professori voisi antaa minullekin
sellaiset paperit. Kun minun muistonikin tuntuu huononevan vuosi
vuodelta, olisi niin hyvä, jos olisi varmat vahvistuskirjat siitä, että
todellakin joskus on tietänyt jotakin. Muutenhan mikä kloppi tahansa
voi minut sikaneerata, minut, joka en runojani edes paperille
kirjoittanut.

Vielä enemmän hämillään selitti professori, että noita "papereita",
joita kunniavieras tarkoitti, ei voitu antaa muille kuin niille,
jotka laillisessa järjestyksessä olivat tulleet yliopistoon
sisäänkirjoitetuiksi, seuranneet muutamia vuosia vähintään kahden
professorin luentoja, kirjoittaneet sekä Pro excercition että Pro
gradun ja suorittaneet hyväksytyn tutkinnon vähintään neljässä saman
osaston ja yhdessä toisen osaston aineessa, joista vähintäänkin yksi
arvosanalla laudatur. Sitä paitsi oli suoritettava alkeellinen tutkinto
teologiassa ja julkinen tutkinto – frakki ja valkoinen kaulahuivi –
tiedekunnan edessä, joka kuitenkin oli enemmän pro forma, muodollista
laatua. Jos joku tahtoi sitäkin arvokkaampia "papereita", oli hänen
suoritettava laudatur kokonaisessa kolmessa aineessa ja kirjoitettava
väitöskirja, joka oli tiedekunnan edessä julkisesti puolustettava.
Mutta se viimeinen ei ollut pro forma.

Homeros kuunteli kaikkea samalla eepillisellä tyyneydellä, jolla hän
oli aikoinaan sekä "Odysseian" että "Iliadin" sepittänyt. Kun
professori oli lopettanut, virkkoi hän hiljaisesti:

– Ei, ei, kyllähän minä toki tyytyisin niihinkin halvempiin papereihin.
Mutta kaikesta päättäen taitaisi tuo kaikki käydä kovin vaikeaksi niin
vanhalle miehelle kuin minä. Aikaa minulla kyllä olisi – siitä ei siellä
iankaikkisuudessa ole puutetta – mutta tuo frakki ja valkoinen
kaulahuivi minua huolettaa. Niitä tuskin lienee kenelläkään koko
Elysiumissa ja olisi sentään skandaali, jos minun pitäisi lähteä
räätälien luona juoksemaan. Mutta enkö minä voisi suorittaa jotakin
yksityistä tutkintoa professorin luona, jotakin tuollaista aivan
pientä, viatonta kuulustelua, josta minä sitten saisin todistuksen?
Sekin olisi jo iso apu tässä ahdingossa.

Professorilla oli, kuten sanottu, hyvä sydän, Hänen kävi sääliksi
vanhaa miestä ja hän päätti auttaa häntä, vaikkakaan tuollaiset
"yksityistutkinnot" eivät kuuluneet hänen virkatehtäviinsä.

– No, mitäs herra Homeros sitten on lukenut? Se oli kysymys, joka pani
Homeroksen ajattelemaan.

– Lukenut minä olen enempi vähän, mutta ajatellut minä kyllä olen yhtä
ja toista, esimerkiksi sitä, mikä on ihmisille hyödyllistä maailmassa
ja mikä ei. Taikka jos professori tahtoo kuulustella minua taiteesta ja
sen tarkotuksesta taikka Kreikan jumaluustarustosta, niin luulen kyllä
jotakuinkin selviäväni. Ehkä myöskin minun kirjalliset ansioni
voitaisiin ottaa lukuun.

Nyt pyrki professoria jo naurattamaan. Siitäpä mahtaisi tulla kaunis
tutkinto! Ruveta keskustelemaan taiteesta miehen kanssa, joka ei ole
lukenut Vischeriä, ei Volkeltia, eipä edes Lessingiäkään, – se
todellakin oli jo liikaa. "Kirjalliset ansiot", noh, tietysti, niitähän
oli tätä nykyä joka miehellä. Jos niitä ruvettaisiin ottamaan lukuun,
olisi akateeminen auktoriteetti pian tipotiessään.

Hän tunsi seisovansa kokonaan yläpuolella.

– Rakas herra Homeros, lausui hän ystävällisesti, olkaa vakuutettu
minun syvimmästä sympatiastani. Tahdon auttaa teitä tässä ahdingossa.
Minulla on relatsioneja yliopistossa ja minä koetan käyttää niitä niin
paljon kuin mahdollista teidän hyväksenne. Jos te odotatte hiukan,
kirjoitan minä pienen lipun, jonka te viette dekaanuksen luo. Häneltä
saatte te opintokirjan. Tulkaa sen kanssa tänne uudestaan s.o.
ilmoittautukaa minun luennoilleni. Kun te olette niillä käynyt muutamia
vuosia, voin minä siitä antaa teille todistuksen. Vaikkakaan te ette
ole ylioppilas, koetamme me järjestää asian, sillä intonne ilahduttaa
minua. Minä toivon, että teillä tulee olemaan minun luennoistani sekä
hyötyä että huvia. Menkää – "nuori mies", yritti hän sanoa, mutta muisti
samalla, että Homeros olikin vanha, häntä itseään paljon vanhempi –
menkää ystäväni, te olette oikealla tolalla ja näytätte hyvää
esimerkkiä meidän ylioppilas-runoilijoillemme.

Homeros tuli niin liikutetuksi tuosta ystävällisyydestä, että hänelle
kihahti vedet silmiin.

– Jumalat professoria siunatkoon, sopersi hän. Jos professori minulle
sellaisen paperin antaa, kukistan minä sillä minkä maisterin tahansa.
Sillä he väittävät, että kukaan heistä ei ole vielä jaksanut käydä
professorin luennoilla kuukautta enempää. Mutta minä käyn vaikka
kymmenen vuotta ja näytän koko maailmalle, että minä jaksan.
Jaksoivathan Hellaan sankarit kymmenen vuotta Troijaa piirittää, – enkö
minä sitten professoria kuunnella?

Asia oli päätetty. Homeros sai lippusensa ja lähti.

Mutta hänen jälkeensä tuli Aiskylos samalle asialle. Ja hänen jälkeensä
Sophokles, Pindaros, Euripides ja niin koko kreikkalainen
runoilijaveljistö. Itse Sapphokin sipsutti suloisesti niijaten sisälle.
Kaikki ne tulivat samalle asialle ja kaikille antoi professori saman
neuvon. Mutta kun he olivat menneet, tulivat roomalaiset, Horatius ars
poetica kainalossa, Martialis merkillisesti hymyillen, Ovidius keikarin
monokkeli silmäkulmassa ja Vergilius agronoomin puvussa (hän itse piti
näet opettavaista runoelmaansa "Maanviljelyksestä" päärunoelmanaan ja
luuli, että professorikin pitäisi samoin). Heidän jälkeensä tuli
Cervantes, Molière, Shakespeare, Byron, niin (uskotte sitä tahi ette),
itse ukko Väinämöinenkin. Hän tuli käsikynkässä Firdusin kanssa, jonka
hän oli autuaitten maassa tavannut ja jonka kanssa heistä oli heti
tullut mitä parhaat ystävät.

Silloin rupesi professoria jo hiukan värisyttämään. Hän väänteli ja
käänteli sinikantista luentovihkoaan ja ajatteli, että olisi senkin
voinut jo joku vuosi sitten pistää tuleen ja kirjoittaa uuden. Mutta
vieraiden jono jatkui yhä. Tuli Bellman, tuli Kivi, tuli François
Villon. Kaikkien heidän tutkintojensa laita oli vähän niin ja näin ja
kaikki pyrkivät he professorin luennoille. Koko eteinen oli täynnä
väkeä ja kun professori loi katseensa kadulle, näki hän yhä vaan lisää
lappautuvan. Kaikilla oli niillä opintokirjat kädessä (he olivat
oppineet Homerokselta konstin) ja viittoivat ja juoksivat professorin
taloon päin. Häntä rupesi jo todella kauhistuttamaan. Sellaista tulosta
ei hän ollut vaatimattomalla kyhäyksellään "Valvojassa" koskaan
tarkoittanut.

– Sulkekaa ovi, sulkekaa ovi, huusi hän kylmän hien vallassa, mutta
kukaan ei häntä kuullut. Nyt alkoi jo näkyä eläväinkin kasvoja. Tolstoi
harmaata partaansa sivellen, Strindberg "kuoleman tanssin" tahdissa,
Zola tutkijan rypyt otsassaan ja Ibsen katsoen tuimasti kuin Terje
Vigen. Heidän rinnallaan eivät Juhani Ahot, Holger Drachmannit ja
d'Annunziot paljon painaneet. – Mutta ne tunkeutuivat kaikki professorin
ympärille, ne kaasivat hänen mustepullonsa, turmelivat hänen
elämäkerrallisen tutkimuksensa (Otava parka!) ja jättivät jälkiä
hienoille matoille, jotka professori vastikään oli "Iriksestä"
tilannut. Elävät runoilijat olivat vielä paljon pahempia kuin kuolleet,
sillä elävillä on aina suurempi kiire, he tyrkkivät toisiaan ja
vainajia, tunkivat professorin erääseen nurkkaan ja uhkasivat hajoittaa
koko talon, ellei hän heti kohta kirjoittaisi nimeänsä heidän
opintokirjaansa.

Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Sana "ellei" vaikutti kunnon
professoriimme kuin sähkö-isku. Hän kimposi sohvaltaan puoleksi palanut
sikaari vielä sormissaan ja hieroi silmiään. Nosti permannolle
pudonneen "Valvojan" pöydälle ja hengähti syvään.

Hän olikin nähnyt vain pahaa unta.

PERACTUM EST.

Jos olet nuori ja sinun tekee mieli mitellä miekkaasi tuhmuutta ja
pimeyttä vastaan, niin ole varoillasi, ettei joku vanhempi, jonka
kerran on myös tehnyt samoin mieli, sano sinulle:

– Peractum est. Se on täytetty.

Näin sanoivat gladiaattorit Roomassa silloin kuin he olivat
vastustajansa kuoliaaksi iskeneet. Mutta meillä on eräitä ihmisiä,
jotka sanovat kaikkeen, mitä sinä yrität:

– Peractum est. Siitä oli kysymys jo minun nuoruudessani.

Ne ovat useimmiten niitä ihmisiä, joiden nuoruudessa siitä tosiaan on
ollut kysymys, jotka sinun laillasi ovat lähteneet taisteloon liehuvin
lipuin ja helisevin huiluin, mutta – väsyneet. Sen jälkeen ovat he
ojentaneet kätensä vastustajilleen ja sanoneet:

– Peractum est. Eläkäämme sovinnossa.

Heitä tulee sinun varoa, sillä he ovat edistyksen pahimmat viholliset.
He käyvät sinun kimppuusi takaapäin, silloin kuin sinun miekkasi on
heidän entisiin vastustajiinsa, tuhmuuteen ja pimeyteen päin ojennettu,
ja sanovat:

– Peractum est. Tuo riita ratkaistiin jo 80-luvulla.

Varo ettei miekka hölly silloin sinun kourastasi, sillä sitä riitaa ei
ratkaistu 80-luvulla eikä sitä ole ratkaistu vieläkään. Mutta he
sanovat sen vaan siksi, että he itse ovat väsyneet eivätkä tahtoisi
muidenkaan taistelevan.

Heille tulee sinun vastata:

– Peractum est. Teidän aikanne on ohitse.

SYKSYINEN YSTÄVÄNI.

Kauniit, korkeat, kirkkaat syksyiset päivät. Ei auerta ilmassa, ei
terhentä taivaalla, kaikki selkeätä, suurta ja avaraa. Päivin aurinko,
joka ei polta, vain valaisee, yöllä tähdet ja lempeä kuu. Sekin näyttää
ikäänkuin hienommalta, henkevämmältä. Talvella on se usein niin
vihaisen ja vilustuneen näköinen kuin vanhapiika, joka on yksin
tuomittu rataansa ohi rattoisain ihmisten vaeltamaan, kesällä se taas
pullistuu niin arkipäiväisen pyöreäksi ja punaiseksi kuin
pikkukaupungin teurastaja. En ymmärrä, kuinka sitä kuitenkin niin monet
ihmiset voivat pitää haaveiden herättäjänä.

Syksyllä se voi herättää haaveita. Ei mitään sairaloisia, hentomielisiä
haaveita, vaan vapaita, terveitä, työhön kannustavia. Yöt ovat liian
kylmät liian onnellisille unelmille. Ainoastaan sen unelmat, joka
uskaltaa katsoa totuutta silmiin ja toimia sen mukaan, viihtyvät
lokakuun kuutamossa.

Päivällä eivät nekään viihdy. Mene syksyiseen metsään, näe puiden
väririkkaus, kellastuvat koivut, punertavat vaahterat, tummat kuuset ja
niiden välillä pyhät pihlajat, joiden veripunaiset marjat ovat
ikäänkuin omasta tiukkuudestaan tipahtamaisillaan, – mene sinne,
käyskentele yli kovien kuivien kankaiden ja tunnetpa toiminnan halun
heräävän hengessäsi päälaelta aina viimeiseen hermon solmuun saakka. Ei
tee mieli unelmoida, tekee mieli ajatella loppuun niin monta, monta
ajatussarjaa, jotka mielesi muilta töiltä ovat lopettamatta jääneet.
Tilinteon aika on syksy, on kysymys kypsästä talven varalle.

Näihin mietteisiin ovat minua johtaneet ne monet ja pitkät
kävelyretket, joita me näinä päivinä olemme erään ystäväni kanssa
tehneet Helsingin lähitienoille. Eivät useatkaan aavista, miten
pikkuisen taipaleen takana täällä on salopalaset ja metsämaisemat
moiset, ettei Karjalassa kauniimpia. Ystäväni maalainen mieli on
johtanut minua niitä etsimään.

Hauska on olla hänen seurassaan siellä, missä on elämää ja ihmisiä,
eipä vähemmän hauskaa siellä, missä vain puut puhuvat ja pilvet
haastelevat. Hän nauttii jokaisesta pensaastakin aivan lapsellisella
ilolla. Vähä väliä pysähtyy hän, viittaa kädellään jotakin kalliota
tahi kasvitupajasta ja hengittää syvään ikäänkuin ei hän saisi
tarpeeksi ilmaa niille ajatuksille, jotka silloin hänen sielussaan
heräävät. Silloin en minä tietysti häntä koskaan häiritse. Minä tiedän
kyllä saavani kuulla ne kuitenkin sopivassa tilaisuudessa, kun hän on
ne itse mielestään valmiiksi ajatellut.

Hän ajattelee aika paljon. Varsinkin tuntuu hän miettivän sitä, mitä
Suomen kansaksi ja kansalliseksi kultuuriksi sanotaan. Siitä on hänellä
hyvin omituiset mielipiteet.

– Tiedätkö mitä, virkkoi hän minulle eräänäkin päivänä, kun me jälleen
läpi syksyisen metsän kävelimme ja katselimme auringon kimmellystä yli
paljastuvain ylänteiden. Eikö sinustakin ole totta, että me elämme
syksyssä? Koko Suomen kansa, tarkoitan minä.

– Suomen suomalainen kansa? kysyin minä varmuuden vuoksi.

– Ei ole täällä muuta kuin yksi kansa, vastasi hän, Suomen suomalainen
kansa. Mutta se on kokoonpantu kahdesta kultuurista: siitä, joka menee,
ja siitä, joka tuleva on. Me elämme nyt menevän kultuurin ajassa.

– Tokkohan? lausuin minä epäillen. Kävelimme sitten hetkisen
äänettöminä.

Menevän kultuurin ajassa, ajattelin minä itsekseni. Mitä hän mahtaa
sillä tarkottaa? Kansallisesta keväästähän minä olen kuullut ikäni
puhuttavan, olen itsekin puhunut, sehän se on, joka on luonut kukkaset
kedolle, pannut linnut läpi korven laulamaan. Ettäkö me eläisimme
syksyssä? Mitä puhetta tämä on?

Sanoinkin hänelle sentähden sangen ankarasti:

– Ystäväni, sinä olet mielevä mies, sen olen kyllä huomannut, ja minä
kunnioitankin sinua sen vuoksi suuresti. Mutta välistä sinä isket niin
harhaan, että oikein selkäpiitä karmii. Suomalainen kansallisuus on
vasta kapaloissaan, kuinka me siis voisimme elää syksyssä? Hassujahan
sinä puhelet.

Olin oikein tuimistunut tuollaisesta lörpötyksestä. Tulla minulle
syksystä puhelemaan! Takatalvesta voisi korkeintaan olla syytä puhua,
mutta ei koskaan syksystä. Sehän on sama kuin kuolema.

Mutta ystäväni väitti, ettei hän ollenkaan lörpötellyt.

– Toden sanoit, virkkoi hän hiljaisella äänellään. Suomalainen
kansallisuus on kapaloissaan, – siksi ei se vielä moneen, moneen
vuosisataan voi tulla omin voimin toimeen. Lörpötystä on se puhe, että
kultuuria luodaan vuosikymmenessä. Laitoksia voidaan luoda, taidetta
voidaan luoda, muutamia hyviä runojakin voidaan tehdä, mutta ei koskaan
kultuuria, joka on ihmisten lihassa ja veressä. Se vaatii aikaa aivan
kuin koralli meren pohjasta noustakseen, hiljaa, huomaamatta,
vaatimattomasti liittää se solun toiseen, nikaman nikamaan, ennen kuin
se vihdoin pistää päänsä päivänvaloon. Se vaatii vuosisatojen
kehitystä.

– Sinun mielestäsi elämme me ehkä meren pohjassakin, huomautin minä
katkerasti. Kukatiesi kuinka syvälle tahdotkaan meidät haudata.

– Enpä suinkaan, jatkoi hän vilkkaasti hetkellistä katkeruuttani
huomaamatta, päinvastoin tahtoisin minä kohottaa suomalaisen
kansallisuuden niin korkealle kuin mahdollista. Eikä ole totta sekään,
että me enää eläisimme meren pohjassa. Päivän valoon me olemme
päässeet, mutta laskepas, kuinka monta kuun ja auringon kiertoa se on
vaatinut. Luulenpa, että päätäsi huimaa sitä ajatellessasi.

– Kylläpä niinkin, myönsin minä. Mutta tästä lähtien se käykin
nopeammin.

Mutta ystäväni pessimismiä – siksi minä hänen mielipiteensä ensi
katsannolla tuomitsin – ei mikään voinut lahjoa.

– Tuskinpa, arveli hän vain harvakseen. Päivän valoon on päästy, mutta
mitä me olemme? Karu kallio, sanaton saari, nimetön luoto, ei kotvaan
vielä kelvollinen ihmisten asuinsijaksi. Kuluu aikoja ennen kuin kummut
rupeaa kukkimaan, lautumaan lakkapäät petäjät, vielä enemmän aikaa
kuluu, ennen kuin ensimmäinen ihminen, todellakin kansallisesta
maaperästä kasvanut kultuuri-ihminen ilmestyy. Vai näetkö sinä ehkä
vielä sellaista? Minä en ainakaan näe.

Jopas nyt jotakin! En voinut enää mieltäni pidättää.

– Kentiesi ei niitä näe siellä Kuopion takana, josta sinä lienet
kotoisin, mutta olepahan vielä jonkun aikaa täällä pääkaupungissa niin
varmaankin tulet huomaamaan erehdyksesi. Eikö meillä muka olisi
suomalaisia sivistyneitä? Katso ympärillesi, hyvä mies, niin näet
sellaisia satoja ja tuhansia. Koulut työntävät joka vuosi satoja
ylioppilaita, yliopiston opettajatkin ovat jo useat suomalaisista
kodeista lähteneitä, kansallinen sivistys kukkii kaikissa
kansankerroksissa, Suomen hengen hegemonia on jo aivan
toteutumaisillaan. Sitä paitsi: onhan meillä kirjailijoita, on
taiteilijoita, on säveltäjiä, kaikki kansallisella pohjalla
työskenteleviä. Eivätkö he muka olisi suomalaisia? Mitä sinä puhut?
Onko se sinun mielestäsi syksyä se?

Ystäväni kuunteli sanatulvani loppuun. Sitten alkoi hän jälleen
hiljaisesti:

– Onpa niinkin, skandinaavisen kultuurin syksyä. Kaunis syksy
todellakin, aivan kuin tämäkin päivä, kirkas ja korkea, ja niin
lämminkin, että se monesta voi tuntua kesältä. Minusta ei se siltä
tunnu. Minä tunnen aina talven hengen liihoittelevan yli kaiken tämän
kukoistuksen ja eipä ilman, ettei se usein mieltäni vavisuttaisi. En
minä silti mikään pessimisti ole, kaukana siitä. Talvi on tuleva,
meidän on vain oltavat valmiita talvea vastaanottamaan. Kysytään kypsiä
miehiä, kypsiä ajatuksia, kypsiä tunteita, täysiveristä väkeä, jos
meidän mieli pakkasen kynsistä pelastua. Jos meillä sellaisia on, niin
ehkä kerran, kerran kaukaisessa tulevaisuudessa, kevään keväänä,
myöskin suomalaisen kansallisuuden kapalot katkeavat. Sitä emme me näe
eivätkä meidän lapsemme.

Hän näytti todellakin tarkoittavan, mitä hän sanoi. Silti ei hän
suinkaan surulliselta näyttänyt. Vilkkaalta vain ja toimintahaluiselta
kuten ennenkin, ehkä entistään jäntevämmältäkin. Olipahan niinkuin
jousi vireessä. Mutta minun rintaani ahdisti outo paino.

– Puhut kypsistä miehistä, puhkesin puoli ääneen sanomaan. Mistä
sellaisia olisi, mikä niitä olisi kypsyttänyt, jos kerran suomalainen
kansallisuus lepää kapaloissaan? Sinun ajatuksesi käyvät ristiin.

– Eipä suinkaan, sanoi hän. Siksihän meillä juuri on skandinaavilainen
kultuuri ollut.

Eikä sen jälkeen enää puhuttu mitään. Mutta kirkas ja korkea oli
syksyinen päivä.

JUNAVAUNUSSA.

Kaksi matkustajaa istui viereisessä vaununosassa. Oli yö.

He keskustelivat meidän valtiollisesta asemastamme.

– Mitä sinä ajattelet? sanoi toinen.

– Mitäs sinä ajattelet? sanoi toinen.

– Minä ajattelen, että meidän täytyy vain toivoa ja odottaa.

– Niin minäkin ajattelen. Mutta –

– Sht! Eihän siitä saa keskustella.

Seurasi sitten hiljaisuus ja minä luulin heidän jo nukkuvan. Mutta
eipäs aikaakaan, niin alotti toinen kysymyksen kieliasiasta.

– Ei se minusta nyt mene oikein päin. On hullua jos suomalainen
puolue –

– Ei ollenkaan hullua. Minun mielestäni päinvastoin, juuri ruotsalainen
puolue –

– Sinä tahdot nähtävästi jälleen sytyttää rotuvihan soihdun.

– Minä tahdon, että suomenkielinen väestö –

Nyt kävi heidän keskustelunsa äänekkääksi. Mutta koska he nähtävästi
eivät tahtoneet liiaksi muita matkustajia häiritä, alensivat he äänensä
ja sopivat, että ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa ei tätä kysymystä
otettaisi esille.

Taas oli kaikki hetkisen hiljaa. Mutta toista kumppanuksista ei
nähtävästi nukuttanut ja hän alotti hetken perästä kuiskaten puheen
eduskuntalaitoksen uudistamisesta.

– Sht! Jumalan tähden hiljaa! kuiskasi toinen.

– Miksi niin?

– Mutta etkö sinä ymmärrä! Voiko olla mitään vaarallisempaa?

– Sinä tarkoitat –

– Minä tarkoitan –

Ei toinen ymmärtänyt oikein, mitä toinen tarkoitti, mutta vaikeni,
koska sen toinen niin vaarallisena piti.

– Mutta mistäs me sitten puhumme?

Ei sitä tiennyt toinenkaan. Ja niin nukkuivat he kumpikin.

Eikä kuulunut enää muuta kuin junan yksitoikkoinen jyrinä.

RUNOTTAREN KOSIJAT.

Runotar kulki mieluisia metsäpolkujaan. Hän oli huima ja huoleton,
nuori ja iloinen, tahi ylipäänsä samallainen kuin nuoret tytöt hänen
ijässään tavallisesti ovat. Niin tulivat hänen realistiset kosijansa.

– Mitä laulat? kysyivät he.

– Laulan, mitä sydämeni käskee, sanoi runotar.

Ja samalla lauloi hän niin kauniisti, että metsä helisi ja oravat
oksilla pyrähtelivät. Mutta kosijat pudistivat päätään ja katsoivat
häntä säälien silmiin:

– Sinä laulat, mitä sylki suuhun tuo, sanoivat he. Seuraa meitä ja me
tahdomme opettaa sinulle, kuinka nuoren sivistyneen tytön sinun
ijässäsi on laulettava. Sinä olet jäänyt kovin surullisesti jälkeen
ajastasi.

Mielellään olisi runotar metsään jäänyt, mutta mielellään tahtoi hän
myös aikaansa seurata. Niin antoi hän rukkaset linnunlaululle ja metsän
puille ja ojensi kätensä uusille kosijoilleen:

– Hyvä. Minä seuraan teitä. Tehkää minusta siis uuden ajan nainen.

Hän oli suloinen nähdä ja kaunis katsoa ja kun hän seisoi siinä hajalla
hapsin, posket punottavina, keskellä kesäisen lehdon, ei ollut ilman,
ettei kosijan mieli surunvoittoisesti sykähtänyt. Oikeastaan oli hän
kaunis sellaisenaan kuin hän oli eikä olisi ollut niinkään hullumpaa
hänen kanssaan metsään jäädä. Mutta ei auttanut! Aika vaati miehiä –
naisistakin.

– Et sinä tuollaisena meidän seuraamme kelpaa. Sinulle nauraisi mieron
sudetkin siinä suuressa maailmassa, jonne me sinut viemme. Siistihän
toki itseäsi hiukan.

Runotar katsoi lähteesen eikä ymmärtänyt, mitä häneltä voi puuttua.
Nuori hän oli, kaunis hän oli ja hänen pukunsa oli metsä itse hänelle
ommellut mitä kauneimmista kanervista ja kieloista. Hän katsoi
kummastuneena kosijoihin.

– Minä en ymmärrä, mitä minulta puuttuu, sanoi hän. Enkö minä ole hyvä
näin?

Mutta kosijat sanoivat:

– Sinä et ymmärrä ajan vaatimuksia. Tuon tukkasi me ainakin leikkaamme,
sillä se näyttää niin kovin vanhanaikuisen haaveelliselta. Onkos laita
nuoren tytön sinun ijässäsi hajalla hapsin metsiä juosta niinkuin
mikäkin metsän neito!

Sääli oli runottaren hapsiaan, mutta hänen teki niin hirveän mieli
aikaansa seurata. Huoahtaen tarttui hän sakseihin ja leikkasi kultaiset
suortuvansa ja joka suortuvalta, joka putosi, tuntui kuin olisi hänen
mielestään mennyt joku kaunis mielihaave. Mutta kosijat keritsivät
vielä loputkin, niskasta aivan ihoon saakka ja päälaelta sen verran,
että voivat kammata hänelle tasaisen otsatukan. Sen he vielä
viivottimella tasoittelivat.

– Sitä myöten olet sinä hyvä, sanoivat he. Mutta tuo pukusi täytyy
sinun jättää. Sellaisia ei enää nykymaailman aikaan käytetä.

Sääli oli runottaren pukuaan, kieloista ja kanervista kudottua, mutta
hänen teki niin hirveästi mieli seurata aikaansa. Hän sanoi kainosti
punastuen:

– Minulla ei ole muuta pukua kuin tämä.

Mutta kosijat sanoivat:

– Siitäkin olemme käytännöllisinä miehinä huolta pitäneet. Katsos,
tässä saat sinä amerikkalaisen reformipuvun aivan uuden uutukaista
mallia. Sen annamme me sinulle huomenlahjaksi.

Se oli laajahihainen puseropuku roimahousuineen ja sinisine lakkineen.
Runottaresta oli se niin ruma, että hän ensi hetkessä kauhistui ja koko
hänen naisellinen vaistonsa nousi mokomaa kummitusta vastaan. Hän sanoi
sentähden päättävästi:

– Tuota pukua en minä ikinä pue päälleni.

Mutta kosijat sanoivat:

– Se on aivan välttämätöntä. Sellaista käyttävät kaikki uuden ajan
naiset.

Huoahtaen tarttui runotar uuteen vaatetukseensa, mutta kun hän yritti
pistäytyä puun taakse kukkasia päältään karistaakseen, sanoivat
kosijat:

– Se on tuiki tarpeetonta. Voit aivan hyvin pukeutua tässä meidän
nähtemme.

Silloin punastui runotar vielä äskeistä helakammin, hän laski
silmäluomensa alas ja sanoi:

– Kuinka se olisi mahdollista? Minä olen nainen.

Mutta kosijat sanoivat:

– Se ei tee mitään eroa asiassa. Etkö tiedä, että mies ja nainen ovat
tasa-arvoisia? Sitä paitsi täytyy meidän sinulle huomauttaa, että
tuollainen turha häveliäisyys ja jonkin joutava punasteleminen on
suoraan sanoen naurettavaa. Se kuuluu menneille sukupolville.

Sitä ei ollut runotar ennen tiennyt. Mutta koska hänen teki niin
hirveän mieli seurata aikaansa, karisti hän päivän kullat kulmiltaan,
kuun hopeat kaulaltaan, riisti kukat rinnoiltaan ja vyöltään, ja
pukeutui uuteen reformipukuunsa. Sillä aikaa mittailivat kosijat hänen
suhteitaan, arvostelivat hänen käsivarsiaan ja lanteitaan ja
piirustelivat hänestä luonnoksia skitsikirjaansa. Vihdoinkin oli tämä
toimitus päättynyt.

– Lakki päähän vielä, sanoivat kosijat, niin olet sinä sitä myöten
valmis. Tuo sinun huivisi näyttää niin turhan nöyrältä ja
vaatimattomalta.

Runotar oli ollut häpeästä kuolla. Nyt katsahti hän lähteeseen ja
säikähti. Ei se ollut hänen mielestään hän. Hän oli vähällä itkuun
purskahtaa.

Mutta kosijat sanoivat:

– Pää pystyyn nyt vaan ja nenä ylös! Kun sinun silmäsi arvattavasti
ovat liiallisesta romantiikan utuisuudesta sumentuneet, olemme me
ottaneet mukaamme myös aivan uuden uutukaiset realismin rillit. Kun ne
nenällesi asetat, katselet aivan toisin silmin maailmaa.

Runotar niijasi ja karkoitti väkivallalla inhonsa, sillä toiselta
puolen oli hänen ylpeytensä olla uuden ajan nainen.

Mutta kosijat sanoivat:

– Tuon niijaamisesi voit sinä myös jättää. Sekin muistuttaa meitä vain
sinun naisellisesta alkuperästäsi. Tuolla pensaikossa ovat meidän
polkupyörämme ja niillä pyörimme me nyt suoraan suureen maailmaan.

Runotar kumarsi uusille kosijoilleen, ojensi heille kätensä ja sanoi:

– Lähtekäämme! Nyt en minä teitä enää ollenkaan häpeä.

He lähtivät, eivät entisiä taiteellisia metsäpolkuja myöten, mutta
suoria valtamaanteitä. Outo oli runottarelle matkanteko, ei tahtonut
hän oikein polkupyörällä pysyä, mutta kosijat kannattivat häntä
kupeista ja vyötäisistä ja vähitellen oppi hän itsekin ajamaan. Hän
huomasi, etteihän tässä mitään suurempaa konstia ollutkaan, polkea
päälle vaan yhtä suoraan ja varoa, ettei maantien lokaan loiskahtaisi.
Pärskyä se kyllä sai ympärillä, mutta kaatuminen oli suotu ainoastaan
vasta-alkajille.

Mutta matkalla juttelivat kosijat hänelle yhtä ja toista.

– Kanssasiskomme, sanoivat he hänelle, maailma on sinun tietämättäsi
mennyt paljon eteenpäin. Älä luulekkaan, että sinä enää voit maailmaa
hurmata vain sillä, että sinulla on punaiset posket ja hyvä sydän ja
että sinä ymmärrät, mitä metsä laulaa ja puut puhelee. Sinun tulee
oppia ymmärtämään myös nykyaikaisten ihmisten puhetta ja he puhuvat
nykyään aivan toisista asioista kuin sinun isäsi ja äitisi. Sinun tulee
myös ryhtyä noita asioita ajamaan, jos tahdot olla uuden ajan nainen.

Ja he istuttivat häneen paljon hyviä ja hyödyllisiä asioita,
uskonnollisia, siveellisiä, kansallis-taloudellisia, opettivat hänelle
politiikan ja puolue-elämän pääpiirteet ja näyttivät hänelle, mitenkä
hänen oli hyödytettävä isänmaata ja ihmiskuntaa. Runotar oli tuosta
kaikesta heille kiitollinen, vaikka hänen korvissaan surisivatkin
kaikki nuo uudet asiat yhtenä sekamelskana ja vaikka hän ei ollut
koskaan ymmärtänyt, että hän voisi hyödyttää isänmaata ja ihmiskuntaa
paremmin kuin olemalla oma itsensä.

Mutta kosijat sanoivat:

– Me kyllä neuvomme sinua. Sinun tulee käydä yhdistyksissä ja
kansankokouksissa. Sinun tulee pitää puheita ja esitelmiä ja esiintyä
aatteittesi puolesta joka paikassa sekä suullisesti että
kirjallisesti, – ei tuolla sinun rytmillisellä runokielelläsi, joka
muistuttaa niin arveluttavasti linnunlaulua, mutta aivan asiallisella,
kuivalla proosalla. Me valitsemme sinut komiteoihin ja johtokuntiin,
sinun tulee harrastaa raittiutta, sosialismia, kansallistaloutta,
paheiden poistamista ja epäkohtain korjaamista ja erittäinkin tulee
sinun tutustua puolue-elämän salaisimpiinkin sopukoihin. Jos mielesi
joskus tekee takaisin taiteellisille metsäpoluillesi, voit sinä
korkeintaan kirjoittaa oppikirjan metsästyksestä. Mutta muuten tulee
sinun palvella kaikkia mahdollisia asioita mitä maan ja taivaan välillä
on, ei kavahtaa kaikkein proosallisimpiakaan, esim. prostitutsionia.
Jos sinä kaiken tämän kiltisti täytät, niin voimme me joskus muun
paremman lomassa tanssittaa sinua hieman "Suomalaisella seuralla".

He puhuivat viisaasti ja vakavasti ja runotar kuunteli heitä
kummissaan. Rakkaudesta ei heidän välillään enää puhuttu eikä se olisi
ollut sellaisten keskustelujen jälkeen paikallaankaan. Runotar oli
tuota ensin vähän odottanut, mutta huomasi heti itsekin, kuinka
lapsellinen hän oli ollut, ja häpesi. Hänestä oli tullut realisti.

Mutta metsä heidän ympärillään nauroi ja iloitsi, harakat hyppelivät
oksalta oksalle ja taltiltit yhdessä satakielen kanssa pitivät heitä
pilkkanaan. Jänöt heristivät veitikkamaisesti pitkiä korvanlehtiään ja
oravat oksilla heittivät kuperkeikkaa ja sanoivat:

– Moisia kosijoita emme me vielä ikinä ole nähneet.

Mutta jänikset sanoivat:

– Olkaa huoleti! Hän tulee kyllä takaisin. Sillä aikaa hyppelemme me
hänen metsäpoluillaan.

HALLA.

Suot on suuret Suomenmaassa,
rimmet sekä nevat.
Suomen soilla hallan immet
öisin karkelevat.

Noin ne laulaa hallan henget:
"Heilu, – heilukaamme!
Kukkii viljat vainioiden,
tähkät täydet saamme.

Meille heilii hengen laihot,
meille miesten mietteet.
Suot on suuret Suomenmaassa,
liejut sekä lietteet.

Suo on Suomen sydämessä,
viluinen ja arka.
Kunis ei kuulu kuokkijata,
sinis ei siitä sarka.

Kukat kasvaa Suomen suosta,
kamalat ja kummat.
Sumut nousee Suomen suosta
myrkylliset, summat.

Peittää päivän paistamasta,
pilvet sit' ei peitä.
Kansa vaisu vaeltaapi
virvatulten teitä."

Noin ne laulaa hallan henget
Suomen sydän-soilla,
noin ne heiluu hallan henget
Suomen rapakoilla.

Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Kansa raukka rakentaapi
kansalliset kaiteet.

Vihurit ei viljaa kaada,
lyödä voivat lakoon.
Kamalampi hallan kanssa
käydä tasajakoon.

Saat sa pivoon korren tyhjän,
toiseen torajyvän.
Kuka rakas rakentaisi
hallan muurin hyvän,

ettei tuhmuus, tunnottomuus
yöllä yli hiipis,
ettei hengen tähkäpäitä
rivo koura riipis.

Vaan ne vastaa hallan henget:
"Meit' on monta, monta.
Kukin hoitaa toimensa,
ei yhtään toimetonta.

Puhallamme miesten poviin –
itsekkyys syö aatteet.
Nakerramme naisten mielet –
jätämme vain vaatteet.

Vallan haluun vaihdamme
me edistyksen enteet.
Elon huoliin hukutamme
monen miehen jänteet.

Mukavuutta muille suomme,
nautintoa hiukka,
itse imarrustakin,
jos tulee tuiki tiukka.

Tuhmuudella tuon me lyömme,
pahuudella toisen,
kansan nimellä kukistamme
miehen minkä moisen."

Noin ne laulaa hallan henget
Suomen sydän-soilla,
noin ne heiluu hallan henget
Suomen rapakoilla.

Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Ah, te armaat, vienot, lujat
kansalliset kaiteet!

Kuinka vähän autatte
te vastaan Suomen hallaa,
kuinka teidät helposti
myös vihur' vieras tallaa!

Aik' on ylös yksilöin,
ei monet maata nosta.
Monen kanssa kohota
ei koskaan rapakosta.

Monet kaikki kaatavat,
miss' yhdet voivat seista.
Monet koskaan rakenna
ei kansaa pirstaleista.

Vaan ne vastaa hallan henget:
"Heilu, heilukaamme!
Suo on Suomen sydämessä,
meidän on tää maamme.

Kuinka yhdet seista vois,
kun paikkaa ei, mi kantaa!
Suomen suossa hyllyvässä
ei oo saarta, rantaa.

Ohut, hieno sammal vaan
ja alla lieju musta,
siin' on Suomen viljelys –
ei mitään pelastusta.

Missä jalan maahan poljet,
siinä puhkee kuori.
Suomen suohon uponnut
on moni haave nuori.

Hento Suomen sammal onpi,
hallan vaan se kestää.
Liiku hiljaa, jos sa tahdot
tapaturman estää!"

Jos ei kestä Suomen suo,
me kukkuloille noustaan.
Tulkoon tänne jokainen,
ken jännittää voi joustaan!

Mies, mi yksin seisovi,
on maa ja valtakunta.
Häntä vastaan tarvitahan
paljon hallaa, lunta.

Kuoltava jos kunkin on,
niin kuollaan kukkuloilla.
Lumeen kuollaan kukkuloilla,
lokaan Suomen soilla.

Suomen sumut päivän peitti,
pilvet sit' ei peitä.
Siksi täällä tarvitahan
säilän säveleitä.

YLEINEN MIELIPIDE.

Istuimme maalais-ystäväni kanssa eräänä päivänä kaikessa rauhassa minun
kamarissani. Tupakoimme, vaikenimme ja tarinoimme jälleen maailman
asioista. Silloin tuli luokseni eräs tuttava.

Hän tuli kuten tuttavat meillä täällä Helsingissä aina toistensa luokse
tulevat. Heti hänen silmistään näkyi, että hänellä oli jotakin
erityistä asiaa. Muuten on kaupunkimme niin pieni, että me tapaamme
täällä toisemme liiankin usein, kaduilla, teattereissa, konserteissa,
juhlatiloissa ja – kapakoissa. Useimmiten kapakoissa.

Tämä oli erittäin hyvä tuttava, jonka suhteen ei tarvinnut kursailla.
Kysyinkin häneltä sentähden heti:

– No, mitä uutta?

Olin vakuutettu, että oli tapahtunut jotakin uutta, jotakin, josta hän
oli tuntenut tarpeen saada keskustella muiden kanssa muodostaakseen
oman mielipiteensä.

Se oli eräs sanomalehtikirjoitus. Tuttavani väitti, että yleinen
mielipide tuomitsi sen mitä ankarimmin.

Maalais-ystäväni heristi korviaan:

– Mikä yleinen mielipide? Mitä te sillä tarkoitatte?

Tuttavani, joka ei tuntenut maalais-ystäväni radikaalista kantaa eikä
sitä salaista tulta, joka tuon kysymyksen alla piili, selitti aivan
luonnollisesti:

– Kaikki ihmiset, jotka olen tavannut. Kaikki ihmiset ovat sitä mieltä,
että kirjoittaja joko on tullut hulluksi taikka on kerrassaan puraissut
pään hävyltään. Onko kummempaa kuultu!

Tuttavani levittäysi selittelemään kysymyksessä olevan kirjoituksen
vaarallista ja tuhoa tuottavaa vaikutusta. Minä katsoin hymyillen
maalais-ystävääni. Keskustelu alkoi mielestäni kääntyä huvittavaksi.

Maalais-ystävä kuunteli loppuun saakka. Sitten kysyi hän aivan
kuivasti:

– Niin ketäs te sitten olette tavannut?

Tuttavani katsoi häneen hiukan oudoksuen. Vieras, vasta esitetty mies,
joka nähtävästi tahtoi haastaa riitaa! Hän vastasi sentähden yli
olkainsa:

– Olenpahan vain eräitä sanomalehden toimittajia. He olivat kaikki sitä
mieltä, että –

Hän yritti jälleen käydä tekemään selkoa yleisestä mielipiteestään.
Mutta toinen keskeytti hänet tällä kertaa aivan alkuunsa:

– Vai niin. Sehän on hyvä se. Saamme siis varmaankin lukea heidän
vastalauseensa huomisissa lehdissä.

Nyt katsoi tuttavani aivan sääliväisesti häneen. Mies, nähtävästi vasta
maalta tullut, joka ei tuntenut suuren maailman oloja ja muotoja!
Voisihan tuolle kerran, koska joutilasta aikaa sattui olemaan, asian
parilla sanalla valaista.

– Tuskinpa, selitti hän mahtipontisesti, lehtiin tuskin asiasta tulee
mitään. Vaikeneminen on tällaisissa tapauksissa aina paras.

– Kuinka niin? Onko asia ehkä korkeasti valtiollista laatua?

– Eipä suinkaan. Tietysti siitä saisi kirjoittaa. Mutta en luule, että
kenelläkään on erityistä halua siihen puuttua.

Nyt katsoin minäkin jo olevan syytä käydä tuttavaani auttamaan:

– Näetkös ystäväni, sanoin maalaisen puoleen kääntyen, meillä täällä
pääkaupungissa ei olla niin kärkkäitä painattamaan kaikkea, mitä
mieleen johtuu. Painattaminen tuo jo mukanaan eräänlaisen edesvastuun
ja sellainen on aina ikävää. On paljon hauskempi puhua ilman
edesvastuuta ja sillä on sitä paitsi sekin hyvä puoli, että siten ei
vihoita ystäviään. Sitä ei kukaan mielellään tee, erittäinkin kun asia
useimmissa tapauksissa on sitä laatua, että se ei liikuta niiden
sormenpäitäkään, jotka asiasta puhuvat. Kukapa sellaisen asian vuoksi
viitsisi tikkua ristiin panna?

Tuttavani oli aivan samaa mieltä kanssani. Hän nyykähytti päätään aivan
kuin vanhalle, ennaltaan tunnetulle jutulle, jota tuskin kehittynyt
mies enää viitsi kuunnella, ja seivästi sitten silmänsä
maalaisserkkuun. Oliko tällä ehkä vieläkin jotakin väitettävää?

Maalaisserkku tunsi olevansa kahden tulen välissä. Hän sanoi kuitenkin
verrattain tyynesti:

– Siinä tapauksessa ei voi olla mitään yleistä mielipidettäkään.

– Kuinka niin? kivahti tuttavani.

– Yleisestä mielipiteestä voidaan puhua ainoastaan silloin kuin asia
todellakin läheisesti koskee yleisöä. Merkityksettömistä asioista ei
muodosteta mitään mielipidettä.

– Tämä ei ole mikään merkityksetön asia.

– Hyvä. Siispä kuuluu kunkin velvollisuuteen tehdä mielipiteensä niin
yleiseksi kuin mahdollista. Pitäkää kokouksia, kirjoittakaa, perustakaa
yhdistyksiä ja sanomalehtiä sen pohjalle! Vähin mitä voitte tehdä, on
ainakin se, että panette vastalauseenne jotakin julkisuudessa
esiintynyttä kantaa vastaan, jota ette hyväksy. Ellette sitä tee, ei
teillä myöskään ole oikeus yleisestä mielipiteestä puhua.

– Eikö oikeus –?

Tuttavani alkoi jo suuttua. Hän, joka jo kymmenen vuotta oli yleistä
mielipidettä oikealle ja vasemmalle edustanut, ollut kuin ilmapuntari,
joka aina merkitsi sateet ja kauniit ilmat, – hänellä ei muka olisi
oikeus puhua yleisestä mielipiteestä? Miks'ei? Siksikö että hän ei
julkisuudessa esiintynyt eikä koskaan asettunut aktiivisesti minkään
asian puolelle? Koomillista!

Mutta toinen oli kerran päässyt alkuun ja jatkoi sammumattomalla
innolla.

– Ei, yksinkertaisesti, sitä oikeutta ei teillä ole. Jos joku
yksityisesti jonkun asian lausuu, niin se myöskin voidaan yksityisellä
puheella kumota. Se voi tulla silloin yleiseksi mielipiteeksi siinä
seurassa ja siinä piirissä. Mutta jos joku julkisuudessa jotakin
lausuu, niin se voidaan vain kumota sillä mielipiteellä, joka
julkisuudessa lausutaan. Vaikeneminen, jos se on vapaaehtoista, on aina
myöntymistä. Joko on asia meille niin tärkeä, että me siitä tosiaankin
muodostamme mielipiteen, ja olemme valmiit toimimaan sen puolesta,
taikka se ei ole meille tärkeä, ja silloin pidämme me suumme kauniisti
kiinni. Kolmatta ei löydy.

– No, no – nyt ollaan ihmeissä! Eikö muka olisi kullakin oikeus puhua,
mistä asiasta tahtoo? Tekö sen kiellätte, te –

Näin että tuttavani aikoi käydä persoonallisuuksiin. Astuin sentähden
sovittavaisena väliin, otin juhlallisen muodon päälleni ja pidin
seuraavan pienen rauhoituspuheen, josta olen vielä tänä päivänäkin
ylpeä:

– Rakkaat sanankuulijat! Te riitelette aivan turhaan. Tuttavani tässä
ei suinkaan tahdo sanoa, ettei hän olisi valmis toimimaan asioiden
puolesta, joita hän oikeina pitää. Tälläkin kertaa on hän vaivannut
itsensä minun luokseni, vain varta vasten ilmoittaakseen meille, mitä
yleinen mielipide asiasta arvelee. Olen varma siitä, että hän vielä
tämän päivän kuluessa ehtii tavata monta monituista ihmistä ja
ilmoittaa heille saman. Kun hän tänä iltana ravintolassa istuu, on hän
jo valmis yleisen mielipiteen nimessä nuijaamaan kuoliaaksi kenen
tahansa, joka uskaltaa hiiskahtaakaan vastaan. Olisi aivan väärin
vaatia häneltä tällaisen päivätyön perästä vielä jotakin pontevampaa
toimintaa, – erittäinkin kun ei koko asia koske häneen. Huomenna on
hänellä jo uusi asia ja yleisöllä samoin, josta sen taas täytyy
muodostaa mielipiteensä. Siksi ei yleisö koskaan ehdikään mitään
toimimaan. Siitä täytyy yksityisten pitää huoli ja sen he myös aina
tekevätkin. Tämä on mielestäni ollut ystäväni maalaisenkin mielipide.
Hän menee mielestäni vaan liikanaisuuteen siinä, että hän väittää
suunsoittamisen olevan ulkopuolella julkista mielipidettä. Niin
harvapuheisessa maassa kuin meidän on jo itse suun avaaminen
sellaisenaan teko, joka ansaitsee tunnustusta. Julkinen keskustelu
sanomalehdissä on aste, jolle me pääsemme vasta pitkän, pitkän
kehitys-ajan jälkeen. Syleilkäät siis toisianne ja tunnustakaat, että
ajatte samaa asiaa, vaikka hiukan erilaisissa kehityskerroksissa. Olisi
surullista, jos puhuttu ja painettu sana niin vihamielisesti toisistaan
erkanisivat.

Mitään suurta sovintojuhlaa, jota olin tarkoittanut, ei tullut.
Kuitenkin näytti tuttavani hiukan leppyneeltä. Hän sanoi jokseenkin
kohteliaasti jäähyväisensä maalaiselle ja vei minut sitten eteiseen:

– Sinä et puhunut hullummin. Ylipäänsä ei minulla ole mitään sinua
vastaan, muuta kuin se, että sinä et oikein valitse seuraasi. Näkemiin,
ja koeta mitä pikimmin päästä ikävästä ystävästäsi. Se on myöskin
yleinen mielipide.

Lausui ja lähti. Mutta kun minä takaisin huoneeseni palasin, istui
maalaisserkku siellä synkkänä kuin ukkospilvi.

– Raukkamaisempaa puhetta kuin tuo äskeisesi en ole ikinä kuullut. Että
sinä viitsitkin! Sinun sijassasi olisin ajanut hänet heti ulos.

Siinä olisit tehnyt hyvin tuhmasti. Sinä et tiedä, kuka hän on.

– Kuka? Eihän vain anarkisti taikka salainen kullankeksijä. Kumpiakin
on kohdeltava eräänlaisella arvonannolla.

– Eipä suinkaan. Mutta hän on yleinen mielipide. Sitä on myös
kohdeltava arvonannolla.

– Hän! Maalaisserkku sylkäisi sen sanoessaan. Eikö teillä siis mitään
parempaa ole?

Samassa huomasi hän olleensa tuhma. Hän vihelsi ja löi vihaisesti
näppiä. Myöskin kuulusti minusta kuin hän olisi itsekseen kironnut.

– No, mikä nyt?

– H—-tti sentään. Unohdin taas, että olemme Helsingissä.

Seuraavana päivänä, kun me kadulla kävellessämme tapasimme mainitun
tuttavan, tervehti ystäväni häntä mitä suurimmalla kunnioituksella.
Kaikesta päättäen oli hän syvästi huolissaan äskeisestä erehdyksestä.

IV.

NINIVEN LAPSI.

Ukkonen löi, salamat leimusivat, mutta Niniven lapsilla oli ikuinen
ilo. Herra antoi äänensä kaikua yli kaupungin ja sen syntisten
asukasten, että he unestaan heräisivät, mutta Niniven lapset eivät
Herraa tunteneet, sillä hän on korven Herra, ja Niniven lapset olivat
hedelmällisten viinirinteiden asukkaita. Heidän elonkorjuunsa oli
onnellisesti päättynyt, ja siksi nyt riemuittiin joka talossa ja joka
töllissä, enin kuitenkin kuninkaan linnassa, jossa kansaa ilmaiseksi
kestitettiin. Mutta ulkona jyrisi ja salamoi Herran viha.

Tapahtui sitten, että tänä myrskyisenä yönä oli linnan puutarhaan
eksynyt nuori, kaunis kuninkaan tytär, nimeltä Mitra. Hän oli kenenkään
tietämättä lähtenyt kuutamossa käyskentelemään, mutta äkkiarvaamatta
oli rajuilma hänet yllättänyt juuri kuin hän parhaallaan puiden puhetta
kuunteli. Puilla oli nimittäin tänä iltana erittäin paljon Mitralle
puhumista, sillä hänelle oli äsken hovin tanssiaisissa tapahtunut
jotakin hyvin merkillistä: kaunis ja sivistynyt prinssi Varuna oli
tehnyt hänelle rakkaudentunnustuksensa, hän, joka taisi kaikki vanhojen
runoilijain laulut ja osasi ohjata hevostaan tappotantereella paremmin
kuin kukaan muu. Siksi oli Mitra lähtenyt kuutamoiseen yöhön puiden
puhetta kuuntelemaan.

Rajuilma oli hänet yllättänyt ja hän oli eksynyt puutarhan
harhauttaville poluille. Hän oli juossut milloin sinne milloin tänne ja
vihdoin väsyneenä puun alle itkemään istahtanut. Sillä Mitra oli
todellinen Niniven lapsi, joka ei osannut oikeata kättä vasemmasta
erottaa, eikä sen vuoksi muistanut, missä päin kuninkaan linna oli,
vaikka se oli siinä aivan lähellä. Epätoivoissaan painoi hän pään
käsiinsä ja itki katkerasti, samalla kuin hänen päällään jyrisi ja
salamoi Herran viha..

Puun alta löysi hänet profeetta Joona, jonka Herra oli lähettänyt
Niniveä kiroamaan ja ilmoittamaan, että hän oli antanut kaupungille
vain neljäkymmentä päivää armon ajaksi. Elleivät he sitä ennen katuisi
ja parannusta tekisi, piti heidän kaikkien hukkuman. Mutta Joona, joka
tiesi varsin hyvin, että he olivat synnissä sekä siinneet että
syntyneet, kauhistui mielessään niin suuren kaupungin hävitystä, joka
hänestä oli varmaa varmempi. Häntä säälitti nimittäin kaikki nämä
kauniit linnat ja tornit, nämä palatsit ja kukkivat puutarhat, mutta
enimmän säälitti häntä kuitenkin nämä monet tuhannet iloitsevat
ihmiset, jotka kaikki olivat synnissään niin onnelliset ja joiden sen
vuoksi piti kuolemalla kuoleman. Sentähden, vaikka hän tunsi Herran
käskyn kielellään polttavan, oli hän jo kolme päivää harhaillut edes
takaisin kaupungin kaduilla voimatta suutaan avata heitä kirotakseen.

Joona löysi puun alta itkevän kuninkaan tyttären juuri kuin hän
vihdoinkin oli saanut ajatuksensa järjestykseen ja aikoi astua
kuninkaan linnaan Herran rangaistusta julistamaan. Mutta nähdessään sen
nuoren, kauniin kuninkaan tyttären niin katkerasti itkevän, pysähtyi
hän ja otti häntä kädestä kiinni ja niin tulivat he yhdessä kuninkaan
linnaan, jossa Mitraa oli jo ruvettu kaipaamaan.

He tulivat yhdessä kuninkaan linnaan ja niin pian kuin kuningas oli
tyttäreltään kuullut, missä vaarassa Mitra oli ollut, vastaanotti hän
Joonan niinkuin parhaan kestiystävän ja toimeenpani hänen kunniakseen
monenpäiväiset tanssit ja juhlamenot. Kun vielä tunnetuksi tuli, että
Joona oli profeetta, joka sen maan kielellä merkitsi runoilijaa, ei
ilosta tahtonut tulla loppuakaan, sillä Niniven kansa oli runoutta
rakastavainen ja kunnioitti suuresti kaikkia kauniita taiteita.
Varsinkin se nuori kuninkaan tytär, jonka Joona oli rajuilman käsistä
pelastanut, osoitti hänelle aivan erikoista lempeyttä, joka tosin ei
Herran mieheen vaikuttanut, mutta kuitenkin saattoi hänen sydämensä
merkillisesti vapisemaan. Enemmän vapisi kuitenkin prinssi Varuna,
sillä hän pelkäsi rakkautensa puolesta, joka oli käynyt hänen
sielulleen kalleinta kalliimmaksi. Mutta hän oli siivo ja sivistynyt
mies eikä näyttänyt harmiaan, vaikka Mitra niin paljon oleskelikin
Joonan kanssa ja vaikka profeetta kävikin päivä päivältä kalpeammaksi.

Profeetta kävi päivä päivältä kalpeammaksi, sillä vaikka hän olikin
Herran mies, oli hän katsonut liian syvälle nuoren kauniin kuninkaan
tyttären silmiin, ja vaikka hänellä olikin Herran pyhä kutsumus
täytettävänään, lykkäsi hän sen kuitenkin päivästä päivään ajatellen:
"Tämän sielun tahdon minä ainakin pelastaa. Parempi on että ainakin
yksi pelastuu kuin että hänkin ja kaikki hänen kerallaan hukkuvat." Hän
otti osaa kuninkaan pitoihin, istui iloitsevaisten pöydässä ja
käyttäytyi yleensä niin kuin ei profeetan hänen asemassaan sovi
käyttäytyä, ellei hänellä ole joku pyhä tehtävä täytettävänään. – Mutta
Herran miehet, jotka sen näkivät, sanoivat: "Se suuri valaskala Ninive
on niellyt Joonan. Herra olkoon hänen sielulleen armollinen."

Niin kuluivat ne neljäkymmentä päivää eikä Joona ollut vieläkään
suutaan avannut ilmoittaakseen sitä, mikä tulossa oli. Mutta
neljäntenäkymmenentenä päivänä juuri kuin aika täytetyksi tuli, istui
Joona kuninkaan tyttären kanssa jälleen puutarhassa ja opetti häntä.
Hän ilmoitti hänelle sydämensä salaisuuden, kehoitti häntä kerallaan
erämaahan pakenemaan ja pelastamaan oman kuolemattoman sielunsa, sillä
ankara ukkosilma oli tulossa ja kohta oli kaikki kaupunki hukkuva.
Mutta Mitra ei uskonut häntä, purskahti kaikuvaan nauruun ja juoksi
isälleen ja muille hovilaisille kertomaan, mitä profeetta oli hänelle
ehdotellut. Sen kuullessaan nauroivat sekä kuningas että kaikki
hoviväki, mutta se, joka enimmän nauroi, oli prinssi Varuna, sillä hän
ajatteli: "Naurakaamme hänelle, niin pääsemme me pian hänestä. Kaikkea
muuta voi Herran profeetta kestää, mutta ei ihmisten naurua." Ja he
nauroivat kaikki pitkään ja kaikuvasti, mutta sillä aikaa seisoi Joona
häpeissään, hän tunsi, että Herra oli hänet hyljännyt, ja hän huusi
katkerasti katuen Herran puoleen.

Kuningas ja kaikki hoviväki hänen kanssansa nauroivat, mutta samalla
nousi ukkospilvi yhä korkeammalle, ilma pimeni ja tuliset lieskat
kiiriskelivät pitkin taivaan kantta. Yksi niistä istahti Joonan pään
päälle juuri kuin hän häpeissään oli erääsen puutarhan soppeen paennut,
hän tunsi Herran hengen tulevan hänen päälleen ja hän nousi, astui
keskelle vapisevaista kansanjoukkoa ja saarnasi, niin että kaikki jotka
hänet kuulivat, katuivat ja tekivät parannuksen. Sillä kaikki luulivat,
että Niniven viimeinen päivä oli tullut ja Joona, joka itsensä jälleen
Herran valituksi tunsi, luuli samoin, saarnasi ja julisti: "Tänä
päivänä pitää Niniven hukkuman ynnä kaikki, jotka siinä elävät." Mutta
päivä kului ehtoolle eikä Ninive hukkunutkaan.

Herra oli nimittäin laupeudessaan nähnyt Niniven kansan katumuksen ja
muuttanut päätöksensä, vaikka hän ei ollut tullut ilmoittaneeksi siitä
palvelijalleen Joonalle, joka täten joutui vääräksi profeetaksi. Kun ei
kaupunki hukkunutkaan, riemuitsivat kaikki sen asukkaat sangen suuresti
ja pyhittivät sen päivän veisuulla ja kiitosuhreilla, mutta Joonasta ei
kukaan sen enempää välittänyt. Niin jäi hän jälleen häpeissään
puutarhan kolkkaan seisomaan.

Kun hän siinä häpeissään seisoi ja koki turhaan tutkia sydämessään,
miksi Herra oli hänet vääräksi profeetaksi tehnyt, tuli hänen luokseen
Mitra, se nuori ja kaunis kuninkaan tytär, ja sanoi nyt olevansa valmis
hänen kanssaan erämaahan muuttamaan. Hän oli nimittäin kuullut Joonan
saarnaavan ja nähnyt tulenlieskan hänen päänsä päällä, josta hänen
sydämeensä oli syttynyt ikuisen rakkauden tuli. Niin pakeni Joona ynnä
Mitra hänen kanssansa erämaahan ja asuivat erään kurbitsan alla, jonka
Herra heidän suojakseen oli kasvattanut. Ja kului jälleen neljäkymmentä
päivää.

Mutta Niniven lapset, jotka hädässään olivat Herran puoleen huutaneet,
luopuivat jälleen hänestä ja alkoivat edelleen viettää syntistä
elämäänsä. He söivät, joivat, naivat ja huolivat, kuten ennenkin taikka
oikeastaan vielä hurjemmin, sillä he tahtoivat saada korvauksen vielä
siitäkin lyhyestä ajasta, jona he eivät olleet synnissä eläneet. Niin
vihastui Herra jälleen heidän päälleen ja hukutti heidät eikä koko sen
suuren kaupungin asukkaista jäänyt ketään muuta eloon kuin prinssi
Varuna, joka ulkona laitumella oli Mitran jälkiä etsimässä. Mutta Joona
ynnä se nuori kaunis kuninkaan tytär hänen kanssansa, jotka erämaassa
elivät, eivät tienneet mitään siitä perikadosta, joka Niniveä oli
kohdannut.

Joona ja Mitra elivät erämaassa, mutta eräänä päivänä kuivettui se
kurbitsi, jonka alla he asuivat, ja aurinko paistoi suoraan Joonan
päälakeen. Silloin vihastui Joona sangen suuresti, sillä ei ainoastaan
kurbitsi ollut kuivettunut, mutta myöskin se nuori kaunis kuninkaan
tytär, sillä vaikka hän rakastikin Joonaa ikuisella rakkaudella, oli
elämä erämaassa kuitenkin käynyt hänelle yksitoikkoiseksi ja hän halasi
jälleen palatsejaan ja puutarhojaan. Ellei hän olisi niin vahvasti
uskonut, että Joona oli profeetta, olisi hän epäilemättä jättänyt
hänet, mutta nyt jäi hän yhä edelleen hänen luokseen, vaikka hän tiesi
prinssi Varunan hänen jälkiään etsivän ja vain odottavan hetkeä,
jolloin hän saisi hänet sulkea syliinsä. Sellaisia asioita voi usko
matkaansaattaa.

Tapahtui sitten, että prinssi Varuna löysi ne, jotka erämaassa asuivat,
ja ilmoitti heille Niniven perikadon, sillä hän luuli todellakin, että
se oli tapahtunut Joonan profetsian tähden ja että Joona siis
todellakin oli oikea profeetta. Kun Mitra sen kuuli, syleili hän Joonaa
ja sanoi: "Sanoinhan minä, että sinä olet profeetta." Mutta Joona, joka
tunsi että tämä ei ollut hänen ennustuksensa mukaan tapahtunut, käänsi
kasvonsa pois ja sanoi: "Ei, minä en ole profeetta." Mitra sanoi: "Etkö
sinä siis tiennyt Niniven hävityksestä?" Joona sanoi: "En." Mitra
sanoi: "Vanno se minulle." Ja niin Joona vannoi sen hänelle.

Silloin jätti hänet Mitra ja lähti käsi kädessä prinssi Varunan kanssa,
joka vei hänet omaan valtakuntaansa ja antoi hänelle sekä palatsin että
puutarhan, kaikkinaisia palvelijoita ja hyvänhajuisia yrttejä, niin
että hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka ja Herra siunasi
heidän liittonsa. Mutta Joona jäi yksin erämaahan ja sanoi: "Nyt vasta
olen minä oikea profeetta, sillä minä olen voittanut senkin, joka
Niniveä suurempi oli." Ja se kelpasi kovin Herralle.

LEMMINKÄINEN JA POHJAN NEITI.

Lemminkäinen tuli Pohjolan tupaan. Hänen pantsarinsa paistoi kuin
aurinko ja hänen kypärätöyhtönsä lakaisi lakea, kun hän sanoi:

– Pohjan neiti, minä rakastan sinua. Tahdotko olla minun omani?

Nyt oli asia niin, että Pohjan neiti todellakin rakasti Lemminkäistä,
mutta hän oli liian ylpeä sitä noin vaan ensi hetkessä tunnustaakseen.

Samassa ehätti äitikin väliin, käski vieraan istumaan ja ilmoitti,
ettei asialla ollut niin kiirettä. Ja kun äiti ja tytär olivat
kylläkseen porstuan peräkamarissa kuiskailleet, annettiin Lemminkäisen
tietää, että jos hän koskaan tahtoi Pohjan impeä omakseen, oli hänen
ammuttava joutsen Tuonelan joelta.

Heti kuin ankara vaatimus oli sanottu, katui Pohjan neiti, että hän oli
ollenkaan moisiin vitkasteluihin suostunut. Mielellään olisi hän heti
ojentanut kätensä Lemminkäiselle. Mutta Lemminkäinen oli jo silloin
noussut, kohottanut päänsä ylpeämmäksi kuin koskaan ennen ja sanonut:

– Hyvä. Sinun pitää saamaan joutsenesi.

Hänen huulensa olivat yhteen puserretut kuin valkea viiva, kun hän sen
sanoi. Mutta vielä vaikeammat olivat hänen huulensa silloin kuin äiti
hänet kuolleena Tuonelan joelta löysi ja jumalan voimalla hänet henkiin
virvotteli. Vähissä hengin hän sieltä kotiinsa talutettiin ja vähissä
hengin vuoteesen laitettiin. Kukaan, joka hänet silloin olisi nähnyt,
ei olisi luullut hänen elävän vuorokautta vanhemmaksi.

Mutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Kun Lemminkäinen juuri oli
levottomaan unenhorrokseen vaipunut ja äiti hänet hetkiseksi yksin
jättänyt, heräsi haavoitettu mies äkkiä ja näki edessään koko entisen
elämänsä. Samalla laskeutuivat katosta hänen päällensä suuret, valkeat
siivet, ja hänestä tuntui kuin olisi niiden tarkoitus ollut tukahduttaa
hänet. Mutta viimeisillä voimillaan tempasi hän silloin seinältä
kaarensa tenhotun, ampui nuolensa sulitun, ja katso! Siinä makasi
Tuonelan valkea joutsen verissään Lemminkäisen vuoteen vieressä. Heti
sen jälkeen vaipui Lemminkäinen syvään uneen ja kun aamulla käytiin
häntä katsomaan, nukkui hän vieläkin ja hänen rintansa kohoili
rauhallisesti kuin lapsen.

Toisen kerran tuli Lemminkäinen Pohjolan tupaan. Hänen pantsarinsa
paistoi kuin aurinko ja hänen kypärätöyhtönsä lakaisi lakea, kun hän
viskasi valkean linnun keskilattialle ja sanoi:

– Pohjan neiti, minä rakastan sinua. Tahdotko olla minun omani?

Mutta nyt oli asia niin, että vaikka Pohjan neiti todellakin rakasti
Lemminkäistä, oli hän kuitenkin sillä aikaa ojentanut kätensä
Ilmariselle ja Pohjolan tuvassa juotiin juuri heidän häitään. Mutta kun
se pitkä, kalpea mies äkkiarvaamatta oven suuhun ilmestyi, ymmärsivät
kaikki, että häiden nyt piti loppua ja että jotakin kamalaa todella oli
tulossa. Rohkeasti kävi emäntä kuitenkin tulijaa vastaan ja kysyi:

– Kuta kuuluu Kaukomielelle? Ammuitko joutsenen?

Samassa näki hän kuitenkin joutsenen maassa makaavan ja silloin hänen
polvensa vavahtivat.

Mutta morsian kävi tulijaa vastaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

– Rakas Lemminkäinen! Minä tahdon olla sinun omasi.

Mutta Lemminkäinen käänsi hänelle selkänsä ja sanoi:

– Mene! Sinun edestäsi olen minä tämän tehnyt. Mutta sinusta itsestäsi
minä en huoli enää.

Hän astui ulos, mutta morsian oli muuttunut kalpeaksi kuin kuolema eikä
hän koskaan sen jälkeen enää oikein veriinsä tullut. Mutta Tuonelan
joutsenen korjasi Louhi talteensa, näytti sitä ylpeydellä jokaiselle
kävijälle ja sanoi:

– Tämän on Lemminkäinen tehnyt minun tyttäreni takia. Eikä hän
sittenkään saanut häntä, sillä hän oli tuiki vastenmielinen minun
tyttärelleni.

IKILIIKKUJA.

Oli kerran eräässä kylässä seppä, nimeltä Antti joka oli tullut vähän
niinkuin löylyn lyömäksi. Hän oli ollut oikein taitava seppä, takonut
niin lukkoja kuin viikatteitakin, mutta hän oli viime aikoina käynyt
niin merkillisen harvapuheiseksi ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän
niin miettiväisenä käveli, nyökäytti hän vaan päätään ja vastasi:

– Ikiliikkuja.

Siitäkin heti nähtiin, että hän oli tullut päästään vialle, sillä
vaikka eivät kylän asukkaat oikein ymmärtäneetkään, mikä kumma se
ikiliikkuja oli, ymmärsivät he kuitenkin, että se oli tuiki vaikea
tehtävä, kentiesi aivan mahdotonkin. Ehkä voisi jossakin siellä
suuressa maailmassa sellainen olla mahdollinen, sanoivat jotkut, mutta
näissä meidän pienissä oloissamme, – aivan mahdotonta. Mutta oli
toisiakin, jotka uskoivat kunnon seppämme tuumaan ja luulivat siitä
koituvan ikuista onnea koko paikkakunnalle.

Niin jätti Antti vähitellen kaikki entiset toimensa, sillä ikiliikkuja
valtasi kokonaan hänen ajatuksensa. Hän seisoi päivät päästään
pajassaan ja takoi, ja kun ihmiset tulivat hänen luokseen lukkoineen ja
viikatteineen, pudisti hän vain päätään ja sanoi:

– Minä en jouda. Minulla on tätä nykyä tärkeämpää tekemistä.

Hän uskoi nimittäin saavansa ikiliikkujansa hyvinkin pian valmiiksi ja
samaa uskoi hänen kotiväkensäkin, eivätkä he hänelle sentähden
erikoisen vihaisia olleetkaan, vaikka hän suuren ajatuksensa takia
antoi mennä niin monen hyvän ansion hukkaan. Mutta päivä kului toisensa
perästä ja sitä myöten kuin leivät talon vartaissa vähenivät, väheni
myöskin talonväen usko Antin suureen ajatukseen. Eikä lopuksi jäänyt
ketään muita kuin Antin oma kymmenvuotinen poika, joka häneen uskoi,
vaikka hän saikin ilman illallista makuulle mennä.

Mutta Antti takoi takomistaan, hän takoi itsensä sekä maalta että
mannulta eikä hänelle jäänyt enää muuta kuin pieni pahanpäiväinen mökki
kaukana salon sisässä, jonne hän itse poikansa kanssa muutti ja jälleen
pajan rakensi. Sillä vaikka hänen perheensä olikin muiden ihmisten
armoille joutunut ja hän itse koko kylän pilkaksi ja kiroukseksi,
uskoi hän kuitenkin yhä edelleen suureen ajatukseensa ja toivoi
ikiliikkujallaan vielä kaikki parhaan päin kääntävänsä.
Lauvantai-iltoina takeli hän yhtä toista lähimmille mökkiläisille,
niin että hän leivässä ja särpimessä pysyi. Näin kului kesä ja talvi.

Mutta kylän herrasväen keskuuteen oli levinnyt tieto siitä, että Antti
oli nuoren poikansa erämaahan vienyt, ja sitä yleisesti kovin
paheksuttiin. Oli tämä seikka otettu puheeksi ompeluseuroissakin, joita
pakanalähetyksen hyväksi pidettiin, ja siellä oli pappilan nuori
maisteri aivan oikein huomauttanut, että tässä oli myös lähetystyö
kysymyksessä, pelastaa nuori, viaton sielu isänmaalle ja ihmiskunnalle.
Jumalasta hän ei mitään puhunut, sillä hän oli vapaa-uskoja, mutta kun
hän kuitenkin ompeluseuroissa kävi ja jaksoi ylläpitää naisten kanssa
vakavaa keskustelua ijäisyyden asioista, ei hänen epäuskoaan hänelle
niin suureksi synniksi luettu. Ja niin päätettiin pelastaa Antin poika.
Hänestä itsestään ei kenelläkään enää mitään toivoa ollut.

Niin matkustivat sekä rovasti että pari pitäjän mahtavinta rouvaa
eräänä kauniina talvisena päivänä Antin luo ja esittivät hänelle, että
he tahtoivat ottaa pojan luokseen, kouluuttaa hänet sekä kasvattaa
hänestä kunnon kansalaisen. Antti, joka juuri seisoi pajassa, ei
tiennyt, mitä hänen pitäisi tähän ehdotukseen vastata, mutta sen hän
vaan ymmärsi, että hän nyt jäisi ilman pajapoikaa. Hän vastasi siis
ensin jyrkästi kieltäen.

– Se ei tule tapahtumaan ikinä. Poika on minun.

Mutta silloin alkoi rovasti käyttää kovempaa kieltä, hän jyrisi jumalan
rangaistuksesta ja myllynkivestä, joka syyllisten kaulaan ripustetaan,
ja mitä enemmän hän jyrähteli, sitä enemmän itkivät rouvat hänen
ympärillään ja sitä kumarampaan painuivat Antin hartiot. Kun hän oikein
asiata ajatteli, niin oli rovasti ehkä sittenkin oikeassa. Eihän
hänellä ollut oikeutta oman suuren ajatuksensa takia poikansa koko
tulevaisuutta turmella. Niin sanoi hän vihdoin pyyhkäisten kyynelen
silmäkulmastaan:

– Jos poika itse tahtoo...

Poika oli kuunnellut tätä keskustelua suurin silmin ja kun hän kuuli,
että isä aikoi hänet vieraille luovuttaa, kävi hän vielä
surullisemmaksi, painoi päänsä itkien isän helmaan ja sanoi:

– Isä! Minä en tahdo sinusta luopua ikinä.

Mutta kun rovasti oli häntä ystävällisesti pään päälle taputtanut ja
rouvasväki hänen suunsa ja taskunsa vehnäsillä täyteen tukkinut, alkoi
hän tyyntyä vähitellen eikä hän enää itkenytkään, vaan kuunteli korvat
pörhöllään, mitä hänelle hänen uudesta onnestaan kerrottiin. Ei hän
siitä paljon ymmärtänyt, mutta kuitenkin sen verran, että hän pääsisi
nukkumaan pehmeille höyhenvuoteille ja saisi syödä ikänsä vehnäkakkuja.
Niin löi hän vihdoin isälleen kättä hyvästiksi ja sanoi:

– Älä huoli ollenkaan! Kun minä olen tullut suureksi, palajan minä
takaisin ja sitten ryhdymme jälleen yksissä ikiliikkujaa takomaan.

Vaikka hän uskoikin nimittäin isän suureen ajatukseen, piti hän vielä
enemmän vehnäkakuista ja höyhentyynyistä, ja kun hänet vihdoin reen
perään rovastin viereen istutettiin ja hän kuuli kulkusten kilinän sekä
näki huurteisten puiden nuolen nopeudella ohitsensa vilahtelevan, tunsi
hän itsensä melkein onnelliseksi, että hän oli isän nokisesta pajasta
päässyt. Mutta pappilaan tultuaan itki hän kuitenkin kauvan ja
katkerasti.

Niin tuli Antin pojasta ylioppilas, hänestä tuli insinööri ja
rautateiden rakentaja eikä hän enää pitkään aikaan ollut isänsä suureen
ajatukseen uskonut. Mutta eräänä juhannuksena saapui hän jälleen
kotimökilleen, jossa hän ei ollut koko opintoaikanaan käynyt, saapui
koko pitäjän herrasväen kanssa, sillä kaikki tahtoivat he nähdä korven
erakkoa, joka ikiliikkujaa takoi. Mutta Antti oli jo silloin vanha ja
hänen päänsä oli harmennut.

Antti seisoi alasimensa ääressä kuten ennenkin ja takoi. Kun hän näki
poikansa astuvan ovesta sisään, tunsi hän hänet heti paikalla,
nyykäytti hänelle päätään ja sanoi:

– Hyvä että tulit. Tarvitsin juuri sinua palkeita painamaan.

Ja insinööri tarttui paljetankoon ja Antti takoi, takoi koko yön,
kunnes hän vihdoin tunsi itsensä kuoleman sairaaksi ja sanoi:

– Kiitos. Nyt se liikkuu.

Hän luuli nimittäin saaneensa valmiiksi sen, mitä hän oli ikänsä
toivonut, mutta samalla kaatuikin hän taapäin pajan seinää vasten ja
kuoli. Ja pitäjän herrasväki, joka oli kertynyt pajan ovelle
merkillistä takomista katsomaan, syöksähti sisään ja sanoi:

– Hän kuoli onnellisen kuoleman. Katsokaa kuinka kauniisti hänen
huulensa hymyilevät.

Mutta he eivät tienneet, että se oli hänen suuri ajatuksensa, joka
hänen huulillaan hymyili. Muuten he eivät olisi mitään sanoneet.

LAULU VUORILAMMELLA.

Kuka ei olisi kuullut tarinaa miehestä, joka tahtoi mitata pohjatonta
järveä? Hän laski luotinsa yhä syvempään ja syvempään, kunnes vuoren
ukko vihdoin vihastui ja varotti häntä äänensä jyminällä. Silloin
säikähti hän niin, että hän tuli hulluksi.

Oli toisiakin, jotka eivät tulleet hulluiksi, vaan vetivät
laskinluotinsa koreasti takaisin venheeseen ja soutivat kiireesti
maihin. Minä luulen melkein, että näitä jälkimmäisiä oli enempi.

Mutta sitten oli vielä joitakin, jotka eivät totelleet eivätkä tulleet
hulluiksi, vaan laskivat laskinluotinsa niin syvälle kuin heidän
nuorakimppunsa ulottui, ja kun se loppui, panivat he vielä jatkoksi
sekä airon että melan ja vihdoin oman itsensä, sillä he tahtoivat
tietää, kuinka syvä se järvi oli. Heistä sanoi kansa: "vuoren ukko vei
heidät".

Näistä viimeisen kaltaisista miehistä tahdon minä puhua, taikka
oikeammin, vaan eräästä senkaltaisesta. Ehkä niitä on ollut
useampiakin, mutta minä olen tavannut heistä vain yhden.

Hän souteli yksin sumuisessa yössä eräällä tunturilammella ja minä
luulen, että hän juuri silloin oli omassa mittaamistyössään. Ainakin
kuulin minä vuoren ukon jyrinän, mutta hän ei siitä sen enempää
näyttänyt huolivan. Hän kehitti köyttä kelalta ja mitä kauvemmin hän
kehitti, sitä sumuisemmaksi kävi järvi. Lopuksi ei voinut erottaa
venettä eikä miestä.

Mutta läpi sumun kaikui hänen laulunsa:

"Niinkuin kapea säde uppoaa minun laskinluotini vellovan veden syliin;
minun henkeni säilä on myös kuin kapea säde.

Surmaamaan on luotu säilä ja säkenöimään, ei ylhäälle taivaalle, sillä
siellä paistavat aurinko, kuu ja tähdet, vaan alhaalle ihmissydämiin,
sillä siellä ei ole muuta kuin pimeys. Minä tahdon pimeydessä
säkenöidä.

Pohjattomimpaan yöhön tahdon minä astua, siihen pilkkoisimpaan
pimeyteen, jonka minä aavistan. Mutta kuinka vaikeata on löytää
pilkkoisinta pimeyttä.

Kuinka hyvin ovat ihmiset voineet sen kätkeä, peittää sen itseltään ja
muilta, sillä he ovat pimeätä peljänneet. Kaikki he tahtovat valon
orjia olla.

Kaikki he tahtovat asua suurissa saleissa, joita päivä, kuu ja tähdet
valaisevat, ja kun ne eivät kuitenkaan heidän sydämensä saleihin
paista, ovat he keksineet itselleen sähkökynttilät ja kauniit
kaarilamput, joilla he omaa orjuuttaan valaisevat. Ainakin joku
kiiltomato täytyy köyhimmänkin ikkunalla tuikkia.

Niitä vastaan on meidän ensin sota julistettava, jos me tahdomme olla
pimeyden kuninkaita.

Askel askeleelta alaspäin mennen, olen minä kohdannut monta sellaista
keinotekoista valoa. Usein olen minä kohdannut myös vain lahoa puuta,
joka loisti pimeydessä.

Ensimmäinen valo, jonka minä kohtasin, oli jumala. Minä sammutin sen.

Mutta heti sen jälkeen kohtasin minä kaksi valoa, jotka eivät olleet
edellistä paljon pienemmät. Niiden nimet olivat tiede ja taide.

Niitä oli paljon vaikeampi sammuttaa, sillä ihmiset olivat niihin niin
tottuneet. Monet väittivät kuolevansa, jos ne valot heiltä
sammutettaisiin.

Minä sammutin tieteen eikä kukaan kuollut, minä sammutin taiteen eikä
myös kukaan kuollut. Mutta niiden sijasta näin minä heti paljon valoja.

Muutamia niistä sanottiin aatteiksi ja toisia käsitteiksi ja minun
täytyy tunnustaa, että niitä vastaan ei ollut helppo otella. Sillä
niillä oli jokaisella oma vasta-aatteensa ja vasta-käsitteensä, joka
heti leimahti tuleen, silloin kuin olin jonkun heistä sammuttanut.
Muutamat niistä palavat vieläkin.

Siellä oli patriotismi, heti sen vastassa kosmopolitismi, siellä oli
individualismi, sitä vastassa altruismi, siellä oli konservativismi ja
sitä vastassa radikalismi –

Siellä oli hyvä ja paha, luonto ja luonnottomuus, tosi ja ei-tosi,
muoto ja sisällys, terveys ja sairaus, kaunis ja ei-kaunis, kaikki ja
ei mitään. Kaikki olivat ne tulisia käärmeitä, jotka purivat omaa
häntäänsä, ja joita jotkut pitivät yllä, että kansa olisi jaksanut
käydä elämänsä sotaa. Minä sammutin ne kaikki.

Tuli hiukan hämärämpi maailmaan. Mutta yhä syvemmälle täytyy minun, yhä
syvemmälle tunteiden ja mielikuvien maailmaan, siksi kuin ei mikään
minun ympärilläni enää yötä valaise. Minä tunnen, että minun täytyy.

Miksi?

Siksi että kivi on luotu putoamaan ja lintu lentämään ja miekka
surmaamaan ja minun henkeni hävittämään rajan valon ja pimeyden
välillä. Sillä epäilyksen henki minä olen."

Hän lauloi keskeltä sumuisen yön, ja kun aamu koitti, oli sekä mies
että vene kadonnut. Vuoren ukko oli vienyt hänet syvyyteen.

KAUNOSIELU

Kuvaus

(1904)

I.

LYIJYKAMMIO.

– Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

Pieni matalakattoinen kamari oli täynnä lääkkeiden ja sairasvuoteen
lemua. Viheriävarpunen hyppeli häkissään levottomasti edes takaisin,
kynttiläjalkojen lasiset kalvostimet kilisivät itsestään ikäänkuin
näkymättömien käsien koskettamina, ja ahdas ilmareikä ikkunan luona
ulvahteli välistä aivan kuin kaikki kuolleiden henget olisivat sen
ulkopuolella iloaan pitäneet. Talvinen aurinko oli juuri mennyt
mailleen, sen jälkeenjättämä soihtu valaisi huoneen kelmeällä,
kaamealla valolla, joka heijastui peilistä kattolamppuun, kattolampusta
lääkepulloihin, lääkepulloista jokaisen huoneessa olijan kasvoille,
jättämättä mitään paikkaa peittoon. Oli kuin olisi kalma itse tehnyt
tuloaan tähän tuskasta ja ahdistuksesta väräjävään ilmapiiriin.

– Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

Äiti heittelihe rauhattomasti vuoteellaan. Kumartuneena hänen ylitsensä
seisoi Anni, joka pyyhki hänen otsaltaan kylmän hien pisaroita ja piti
huolta, etteivät väkevät sinappikääreet päässeet hänen ympäriltään
liukumaan. Kun Erkki heitä molempia sängyn pääpohjista katseli, näytti
hänestä aivan kuin olisi Anni ollut jättiläisnainen, joka vuoren
kolosta löytämäänsä sairasta lasta henkiin herätteli.

Äiti oli käynyt niin kummallisen pieneksi ja vähäpätöiseksi. Koko tuo
suonikas, jäntevä ja ikäänkuin terävistä luunystyröistä kokoonpantu
ruumis, joka niin kauan oli kärsinyt, taistellut ja ainoastaan jonkun
salaperäisen mahtikäskyn voimasta pystyssä pysynyt, oli nyt taudin
hivuttavan tuskista vetäytynyt yhteen käppyrään ja näytti peiton alla
niin surkean vaivaiselta ja hauraalta kuin posliininukke, jota
vaikutusta vielä valkeat kädet ja läpikuultaviksi käyneet kasvot
enensivät. Esiinpistävä leuka tunki punakukkaisen peiton alta kuin
piikki; ohut kyömynenä ja törröttävät poskipäät muodostivat sen kanssa
ristin, jonka yli harvat hapset hopeaisena sädekehänä kohosivat.

Ja tämän ristin alla korisi ja sorisi, koko tuo heikko, hauras ruumis
ritisi ja ratisi, jokainen hengitys toi mukanaan ikäänkuin kymmenen
pienen pyypillin äänen, ja välistä ilmestyi äidin suulle suuri,
ymmyrkäinen vesikupla, johon auringonlasku tuolta ulkoa kaameana,
kimmeltävänä taittui. Heijastuivat siihen hetkiseksi ympärillä olevat
esineet, Annin käsivarsi, ikkuna, Erkki itse sekä palanen talvista
maisemaa, luminen metsänranta ja sen yli kohoava maalaiskirkon tapuli,
kaikki mikroskooppisessa koossa ikäänkuin kangastuksena kääpiöiden
leikkitanterilta. Sitä kesti vain hetkisen; mutta se uudistui kohta
jälleen, eikä Erkki voinut olla astumatta lähemmäksi ja erikoisella
mielenkiinnolla tätä elämän taikalyhtyä kuolevan suulla tarkastamatta.

– Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

Äiti oli muuttunut lapseksi jälleen. Hän, vararikon tehneen kauppiaan
tytär suuresta rantakaupungista, joka vihdoin oli joutunut naimisiin
köyhän maalaislukkarin kanssa syrjäiseen sisämaan pitäjään, houraili
nyt kaikista niistä herkuista, mitä hän aikoinaan oli isänsä myymälässä
nähnyt! Hän, joka pitkän elämänsä aikana ei ollut pannut penniäkään
hukkaan, joka oli kituuttanut ja koonnut, raatanut ja rehkinyt, jonka
saituus oli tullut sananparreksi koko tienoossa ja jonka
tarkastettaviksi pitäjän eukot eivät voipyttyjään koskaan ilman suurta
sydämen vavistusta tuoneet, hän lepäsi nyt vuoteellaan ja uneksi
yltäkylläisyydestä, jota ei tänne kaukaiseen metsäseutuun tällä
hetkellä mitenkään voitu saada eikä missään tapauksessa ilman suurempaa
kukkaron kulua!

Hänen päänsä pohjat olivat täynnä rusinoita ja manteleita, suuri
rinkiläkimppu killui hänen vuoteensa yläpuolella, tuolilla hänen
vierellään oli kahvikuppi täynnä siirappia, johon oli vehnäjauhoja
sekoitettu, ja hänen toinen kätensä sulki vielä kouristuksen tapaisesti
sisäänsä palasen sitä suklaakakkua, joka häntä varten oli eilen
kyläpostin keralla läheisestä kauppalasta tuotettu. Hänen mielitekojaan
oli Erkki kotiin tultuaan kokenut täyttää mikäli mahdollista,
murennellut vähäiset rahavaransa, kiertänytpä vielä pitäjän
herrastalotkin pyytelemässä sitä, mitä äidin kullakin hetkellä teki
mieli. Mutta äiti keksi aina uusia tarpeita, hän tuskin katsahti
siihen, mitä hänelle tarjottiin, kaupungista tilatut laatikot lepäsivät
melkein koskemattomina porstuassa ja marmelaadit olivat maistuneet
hänestä kuin laho puu.

Hän ei tiennyt itsekään mitä hän tahtoi, mutta hänessä oli sairautensa
aikana herännyt ääretön nautinnon himo. Oli ikäänkuin hän nyt,
viimeisillään, olisi tahtonut maistaa kaiken maailman herkut ja saada
osansa siitä elämän makeudesta, josta hän terveenä ollessaan oli niin
vähän tiennyt ja välittänyt. Viiniä hän tahtoi, hyytelöä hän tahtoi,
kermassa ja sokerissa uiskentelevia kesämansikoita hän tahtoi, ja nyt
hän oli vihdoin ruvennut tahtomaan taateleita, arbuusia ja Krimin
omenia!

Onnettomuudeksi ei niitä Erkin laatikoissa ollut. Jokainen äidin huuto
soi kuin epätoivoisen valitus pohjattoman kuilun syvänteestä. Hän oli
kuin valkeutta kohden käsiään ojenteleva, hän oli varma siitä, että hän
paranisi, jos hän vaan saisi sitä, minkä hän niin selvästi silmiensä
edessä näki ja jonka tuoksun hän jokaisella hermonsa päällä tunsi. –
Erkki oli jo ruvennut laskemaan mielessään, kuinka kauan näiden
herkkujen saanti pääkaupungista kestäisi. Sillä vaikka hänen
rahavaransa olivat arveluttavasti vähentyneet, piti hän
velvollisuutenaan täyttää äidin mielihaluja viimeiseen saakka, kaikista
Annin varotuksista huolimatta.

– Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

Äiti houri vuoteellaan. – Ne olivat nuo kaksi hänen vanginvartioitaan,
niiden ilo oli kiusata häntä. Ne estivät häntä muun muassa
kirjoittamasta piispalle, jonka hän kerran oli pappilassa nähnyt, joka
oli häntäkin kädestä puristanut ja niin ystävällisesti hänen kanssaan
pakissut, ja joka varmaankin olisi lähettänyt hänelle sen, mitä hänen
sydämensä halusi, jos tuo hyvä, rakas, kunnianarvoisa piispa vain olisi
tietänyt, missä hädässä hänen vanha ystävänsä lukkarin muori oli. Mutta
ne eivät sallineet hänen kirjoittaa, nuo kaksi, ne eivät päästäneet
hänestä mitään tietoa ulkomaailmaan. Ne olivat päättäneet kiusata hänet
kuoliaaksi ja periä hänen kultakellonsa ja vihkimäsormuksensa, joita
hän lukitussa kotelossa syvällä patjan alla säilytteli. Kentiesi olivat
ne jo saaneetkin jotakin, kentiesi oli piispa lähettänyt jo
jotakin, vaikka sitä ei näytetty hänelle? Ainakin olisi hänen
yhdeksänkymmenenvuotiaan tätinsä suuresta rantakaupungista pitänyt
lähettää hänelle jotakin, – täti, joka tiesi hänen sairaudestaan, joka
oli aina lapsena ollut niin hyvä häntä kohtaan ja jonka luona hän oli
monta viikkoa isän vararikon jälkeen asunut. Mutta ei, hänelle ei
näytetty mitään, hän ei saanut mitään, nuo kaksi olivat tehneet liiton
häntä vastaan, ne olivat häntä voimakkaammat. Hän ei voinut mitään
heidän väkivaltaansa vastaan, hän oli sairas, hänen täytyi maata hiljaa
sängyssä, hänen täytyi kärsiä kaikki, nähdä kaikki. Mutta hän ei saanut
olla mitään huomaavinaan, sillä muussa tapauksessa olisivat ne voineet
hyökätä hänen päälleen, tukehduttaa hänet ja ottaa heti hänen
kultakellonsa ja sormuksensa.

Se ei saanut tapahtua. Hän oli päättänyt elää vielä kauan, kauan, ja
syödä paljon makeisia. Siksi hän ei saanut heitä suututtaa, siksi hän
ei saanut sanoa heille suoraan, mitä hän heistä ajatteli. Aikoja sitten
hän oli nähnyt heidän lävitsensä ja ymmärtänyt ne salaiset merkit,
joita he toisilleen tekivät, kun vaan luulivat hänen silmäluomensa
ummistuneen.

Oli aivan luonnollista, että ne rakastivat toisiaan, nuo kaksi, että ne
odottivat vain hänen kuolemaansa, nuo kaksi; ne aikoivat asettua tähän
hänen taloonsa ja elää niinkuin mies ja vaimo. Taikka ehkä ne jo
elivätkin, ehkä ne jo olivat kauan eläneet? Hän oli heille vaivaksi,
hänen sairautensa rasitti heitä, hänen yölliset hourailunsa olivat
tärvelleet heiltä kukaties montakin salaista hetkeä ja hänen
keuhkojensa kymmenet kimeät pyypillit soittivat heidän korvaansa pahan
omantunnon ääntä yöt päivät, yöt päivät. Siksi ne häntä niin vihasivat,
siksi ne hänen kuolemaansa niin odottivat. – Mutta hän ei tahtonut
kuolla. Hän tahtoi tärvellä heiltä niin monta salaista hetkeä kuin
mahdollista. Hän tahtoi panna kiusan vasten kiusaa ja omalla
olemassaolollaan niin kauan kuin mahdollista huutaa vastalauseensa tätä
luvatonta yhteyttä vastaan, jota hänen ympärillään harjoitettiin. Sen
tiesivät nuo kaksi, siksi ne olivat niin varoillaan, nuo kaksi, siksi
ne aina niin nopeasti kiiruhtivat hänen vuoteensa ääreen katsoakseen,
oliko hän todellakin kuollut. – Hän ei ollut tavannut heitä
vähimmästäkään pahasta, ne olivat viisaita, nuo kaksi, ne tiesivät,
että hän vakoili heitä, ja ne osasivat ulkokultaisuudellaan peittää
kaikki sisällisen häpeänsä merkit. – Ja noista kahdesta oli toinen hänen
poikansa ja toinen hänen miehensä veljen tytär järven toiselta puolen!

– Sinä saat, äiti, sinä saat. Jo viikon päästä ovat halajamasi herkut
täällä.

Erkki se oli, joka näin koki lohduttaa äitiään. Hänelle olivat nuo
lakkaamattomat huudot käyneet aivan sietämättömiksi, hänen korviansa
huumasi ja hänen hengityksensä oli tukahtua tässä sairaan houreiden ja
lääkelemujen painostamassa ilmakehässä. Kuitenkaan ei hänellä ollut
tarmoa edes sen verran, että hän olisi päässyt paikaltaan liikkumaan.
Tuo kelmeä, tulvehtiva valo ikkunasta sokaisi hänen sieluansa, pitkien,
valvottujen öiden hermojännitys oli laskeutunut hänen niskaansa
rautaiseksi renkaaksi, hänen sydämensä säpsähti joka kerta kuin hän
näki äidin pään retkahtavan hervottomana; hänen jalkansa horjuivat ja
hän olisi kaatunut, ellei hän olisi pitänyt kiinni sängynpatsaasta ja
tähdännyt silmänsä vain seuraamaan niitä vesikuplia, jotka äidin suulle
aika ajoittain kohosivat. Samalla toistivat hänen huulensa
koneellisesti:

– Sinä saat, äiti, sinä saat. Jo viikon päästä ovat halajamasi herkut
täällä.

Anni liikkui huoneessa yhtä tyynesti kuin ennenkin. Häneen ei näyttänyt
tämän hetken ahdistava mieliala vähintäkään vaikuttavan. Hänen tummat
silmänsä kiilsivät yhtä kirkkaina kuin ennenkin, hänen jäntevä,
kukoistava vartalonsa taipui yhtä varmasti kuin ennenkin, eikä hänen
käsivarressaan voinut huomata minkäänlaista vavistusta. Hän korjaili
äidin patjoja, pakotti hänet puoli väkisin ottamaan lääkkeitä, pyyhki
hikeä äidin ruumiilta, kaikki yhtä tyynellä ylemmyydellä kuin hän olisi
posliinivauvaa käsitellyt. Mutta hänen silmiensä välissä oli syvä ryppy
ja hänen huulensa olivat tiiviisti yhteen puristetut.

Välistä koski hänen kyynärpäänsä Erkkiin, välistä koko hänen
käsivartensa. Se tuntui olevan hyvin kiinteä ja luja.

Erkin mielestä oli koko hänen käytöksessään jotakin niin ankarata,
kovaa ja armotonta. Hän kohteli äitiä aivan liian käskevästi ja
tunteettomasti. Erkki itse tunsi itsensä hänen rinnallaan niin heikoksi
ja avuttomaksi, että hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan torjua
päältään eräänlaista vihamielisyyden vaistoa, joka oli häntä joskus
ennenkin Annin seurassa vaivannut. – Oli hetkisen kuin olisivat äiti ja
poika tunteneet itsensä liittolaisiksi, kuin olisivat he pitäneet yhtä,
kuin olisi täällä ollut kaksi sairasta lasta, joita tuo kolmas,
jättiläisnainen järven toiselta puolen, hoiteli, holhoeli.

– Erkki, eikö sinun olisi parasta mennä hetkiseksi levähtämään? Sinä
näytät mielestäni niin väsyneeltä.

Oli jo tullut hämärä. Auringonlasku tuolla ulkona oli jo lakannut
loimuamasta, kaikki esineet huoneessa olivat verhotut puolipimeään,
ainoastaan äidin kasvoille lankesi vielä kalpea kajastus. Hänkin näytti
hyvin väsyneeltä, mutta hänen huulensa toistelivat yhtä itsepintaisesti
sitä, mitä hänen sydämensä toivoi.

Erkki ohjasi askeleensa koneellisesti viereiseen huoneeseen. Anni
seurasi häntä, laittoi päänalaisen hänelle sohvan nurkkaan kuin
pienelle lapselle ja peitti hänet omalla saalillaan. Pimeässä tapasivat
heidän käsivartensa jälleen toisiaan. Sitten hän meni takaisin äidin
luo, joka sillä välin oli noussut puoli-istualle vuoteessaan.

Erkki jäi yksin. Hänen silmänsä painuivat umpeen, rautainen rengas
hänen takaraivossaan lamautti kaiken tahdontoiminnan häneltä, vaikka
häntä hävetti hänen oma heikkoutensa, vaikka hän ei Annin tähden olisi
tahtonut kiusallakaan nukkua. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki hänessä
äkkiä seisahtanut, kuin olisi sydän lakannut sykkimästä, veri
virtaamasta asettunut, ja syntynyt hänen ympärillään hiljaisuus niin
suuri ja syvä, että hän pelkäsi sitä pienimmälläkään sormenliikkeellä
häiritä. Oli kuin olisi hänen sydämensä kohdalla ollut piripintainen
malja, jonka pieninkin heilahdus voi saada yli reunojensa läikähtämään.
Taikka ehkä se olikin tyhjyyttä, halvaantumista kuoleman edellä,
rauhaa, jonka pyörryttävästä onkalosta ei enää mitään tietä päivän
valkeuteen ollut.

Ainoat, jotka eivät tajuansa kadottaneet, olivat kuulohermot. Ne
seurasivat jännitettyinä jokaista liikettä viereisestä huoneesta,
suurensivat jokaisen äänen ja soittelivat hänen aivoihinsa
säännöllisellä tahdilla:

– Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

II.

RAHA.

Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä...

Äiti oli parempi. Hän voi istua sängyssään ja pureskella piparikakkuja.
Tuli räiskyi uunissa, talvinen aurinko paistoi huoneesen,
viheriävarpunen visersi ja näytti oikein hauskalta tällä kertaa tuossa
pienessä, matalassa kamarissa, jonka ikkunalla, samoin kuin salinkin,
"Kristuksen verenpisara" kukki. – Muita huoneita ei talossa ollutkaan.

Erkki laski rahojaan ikkunan ääressä. – Neljäkymmentä, viisikymmentä...

Myöskin maantielle näytti lukkarinlesken pieni tupa hyvin herttaiselta.
Punaisine seinineen ja valkeine ikkunalautoineen kohosi se kinoksien
keskellä niinkuin mikäkin lasten leikkimaja, pari kuusta ovenpielessä
antoi tukea sen ääriviivoille ja kattotorvesta kierrättelevä savupatsas
hymyili niin ystävällisesti harvoille ohikulkijoille. Räystäs oli tosin
hiukan ränsistynyt ja tuuliviiri katolla kieroon kääntynyt, mutta
muuten näytti talo vielä varsin muhkealta. Kaikissa tapauksissa se
erosi seudun talonpoikais-asunnoista, vaikka se olikin vanha ja vaikka
sen hirsissä seinätoukat iloisesti riksuttivatkin.

Pienen puutarhan ja pihamaan ympärillä oli taketti. Se oli tosin nyt
lumen peitossa, mutta kaksi kallistunutta portinpylvästä ja rivissä
kasvavat pihlajat, joiden marjatertut näin auringon valossa paistoivat
aivan tulipunaisilta, huomauttivat heti vieraallekin, että tässä
tupasessa ei asunut pelkkää roskaväkeä.

Kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, kahdeksankymmentä...

Äiti jutteli terveempänä ollessaan lakkaamatta. Se oli melkein vieläkin
hirveämpää kuin hänen hourailunsa ja makeisten kaipuunsa. Joka toisen
lauseen perästä sanoi hän aina "noh?" ja siihen piti aina vastata
jotakin. Ensi päivinä kotiintulonsa jälkeen oli Erkki ollut oikein
iloissaan äidin puhetulvasta, ja koettanut keskustella hänen kanssaan
kaikista maailman asioista, myöskin omistaan. Mutta pian hän oli
huomannut, ettei äiti kaivannut niinkään paljon puhekumppania kuin
kuulijaa.

Äidin muisto oli taudin aikana merkillisesti teroittunut. Hänellä oli
päivät pitkät maatessaan ollut aikaa ajatella kaikkea. Hänen mieleensä
johtui jos mitäkin juttuja tuolta kaukaisesta rantakaupungista, jossa
hän oli lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt. Kaikki hänen entisen
elämänsä tapaukset esiintyivät nyt hänelle niin uudessa ja
kummallisessa valaistuksessa, että hänen piti välttämättä saada kertoa
niistä ja että häntä välttämättömästi piti jonkun aina kuunnella. Se ei
ollut usein niinkään helppoa, sillä se mitä äidillä oli kerrottavaa,
oli enimmäkseen mitä joutavanpäiväisintä lajia, mitättömiä seura-elämän
juoruja, juttuja vanhoista, ammoin manalle menneistä sukulaisista ja
tuttavista, erittäinkin heidän avioliitoistaan.

Erkkiä kiusasi tämä äidin alituinen, tyhjäsisältöinen loruaminen
äärettömästi. Äiti esiintyi sen kautta hänelle niin epämiellyttävänä,
poroporvarillisena. Hän ikäänkuin astui alas siltä korkealta ja pyhältä
jalustalta, missä hänen paikkansa Erkin mielestä oikeastaan oli, ja
muuttui takaisin siksi vähäpätöiseksi kauppiaan tyttäreksi ja siksi
vielä vähäpätöisemmäksi maalaislukkarin leskeksi, josta Erkki oli hänet
parhaiden ajatustensa papittareksi kohottanut. Äiti teki Erkin mielestä
niin väärin itseään kohtaan ja vielä verisemmästi väärin Erkkiä
kohtaan, paljastamalla näin henkisen köyhyytensä kaikessa
alastomuudessaan.

Yhdeksänkymmentä ja sata. Sataviisikymmentä, kaksisataa...

Kuinka kalliita olivatkaan hänelle nämä rahat ja millä hän ne takaisin
maksaisi! Mitä vaikeuksia olikaan niiden hankkiminen hänelle tuottanut
ja mitä nöyryytyksiä! Juosta hän oli saanut pitkin pitäjää, vippailla
sekä herroilta että talonpojilta, uudistaa vanhoja, laiminlyötyjä
tuttavuuksia, hymyillä ja olla ystävällinen. Ajat olivat huonot, rahaa
vähän, toiset olivat antaneet vähästään, toiset olleet antamatta.
Kauppiaassa hän oli saanut käydä, ja nimismiehessä, pappilassa ja
kunnallislautakunnan esimiehen luona, istua sohvan nurkissa ja kertoa
Helsingin kuulumisia, samalla kuin tämä yksi ainoa, tärkein sanottava
poltti hänen kielellään. Myöskin Annin isän luona hän oli käynyt järven
toisella puolen.

Hän tarvitsi välttämättä nämä rahat. Koko hänen aineellinen
olemassaolonsa riippui niistä. Oli langennut pääkaupungissa eräs
paperi, jota ei enää voinut uudistaa. – Millä hän ne takaisin maksaisi?
Sen jälkeen kuin hänen lehtensä oli lakkautettu, ei hänellä ollut enää
mitään vakinaisia tuloja. Sitten oli vielä tullut äidin äkillinen
huonontuminen, matka tänne maan sydämeen, kodin köyhyys ja
lääkärinmaksut. Jos tämä vekseli olisi päässyt lankeamaan, olisi kaikki
ollut hukassa. Nyt kestäisi hänen luottonsa vielä vähän aikaa, mutta
sitten ... sitten? Mikä tulisi hänelle neuvoksi kevääsen, mikä kesään
mennessä?

Erkki ei jaksanut ajatella enempää. Hän oli miettinyt liian paljon
näitä rahoja, valvonut yöt vuoteellaan, laskenut ja laskenut; päivinkin
olivat numerot hänen päässään pyörineet. Milloinkaan ei asioiden hoito
ollut näin lujalle ottanut. Pääkaupungissa edes näki rahaa, tapasi
tuttavia, oli tilaisuudessa ansaitsemaan. Täällä maalla oli aivan
hukassa... Jo oli hän pitänyt itseään menneenä miehenä, ystävien
ylenkatsomana, rappiolle joutuneena, ilman paikkaa, ilman toimeentuloa,
ilman vähäisintäkään tulevaisuuden toivoa. Kaikki oli riippunut näistä
rahoista.

Kolmesataa, neljäsataa, viisisataa...

Anni nousi päivällistä laittamaan. – Nyt hän tiesi myös, mitä varten
Anni ei kotonaan viihtynyt, miksi hän mieluummin eli täällä sairaan
tätinsä hoitajattarena. Pimeä ja likainen oli ollut sukulaistalo järven
toisella puolen, setä oli mennyt uusiin naimisiin, nainut entisen
karjakkonsa, raa'an ja röyhkeän näköisen. Yhdessä ne nyt rahaa
kokosivat, yhdessä entisen emännän lapsia nälällä kiusasivat. Annin oli
heti alussa täytynyt keskeyttää seminaarissa.

Ja äkkiä, ikäänkuin kahden pilven raosta, välkähtivät Erkin mieleen
syksyiset, saviset pellot, perunannosto, pieksusaappaat ja käärityt,
likaiset helmat. Niiden viereen ilmestyi läävä, hyllyvä, rapakkoinen
tanhua, lantaläjä ja rappeutunut kuisti. Sielläkö oli nyt Annin
maailma, sellainenko hänen kultainen kotinsa?

Erkin täytyi keskeyttää rahanlukemisensa. Hän laski setelipakan
kädestään pöydälle ja katsoi ulos ikkunasta. – Talvinen aurinko paistoi
pitkin kimmeltäviä hankia, pihlajasta varisi lumi, tilhiparvi pyrähti
tulipunaisten marjojen sekaan. Tuolla kauempana, kautta loivien
lakeuksien kohosivat hänen kotikylänsä talot, näkyivät sieltä
punamullatut seinät ja ystävälliset, kultaiset savupatsaat. Kaikki
keskeltä valkeiden kinosten, kaikki hohteessa härmäisen talvipäivän.

Että hän ei ollut tullut tuota ennen ajatelleeksi! Kenties olikin se,
mikä hänelle oli kuolema, Annille elämä, se, mikä hänelle harmaja
todellisuus, Annille pitkä pilvenranta. Kenties sulkivat nämä ahtaat
seinät, joiden välissä Erkki oli ollut niin monta kertaa
tukahtumaisillaan, sisäänsä kaiken sen, mikä Annille vielä merkitsi
vapautta, elämää ja päivänpaistetta? Kenties olivat äidin houreet,
tuskanhuudot ja tyhjä loruaminen hänelle suloista soitantoa sen
rinnalla, mitä hän kotonansa kuuli? Kenties oli tämä talo, tämä
kirkonkylä, nämä ihmiset hänelle viimeinen punainen rantu siinä
harmaassa kankaassa, jonka hänkin tunsi yhä ahtaammalle sydämensä
ympäri kääriytyvän?

Erkki mietti ja mietti. Annin kohtalo esiintyi hänelle äkkiä niin
äärettömän surettavana ja säälittävänä. – Tietysti oli se niin, tietysti
oli Anni juuri sen vuoksi niin alttiisti kiirehtinyt äitiä hoitamaan.
Mutta äidin kuoleman jälkeen? Mitä Anni sitten tekisi? Silloin olisi
hänelle kaikki lopussa. Painuisi viimeinen päivänjuova hänen
mielestään, pakahtuisi sydän, seisoisi pimeys sekä edessä että
takana...

Mitä oli Anni Erkille? Ei mitään. Tuskin tuttava serkku, hämärä
lapsuuden muisto, jonka hän nyt äkkiä oli äidin sairasvuoteella
tavannut. Kuitenkaan ei Erkki voinut olla itselleen myöntämättä, että
Annin läsnäolo vaikutti häneen merkillisen voimakkaasti. Annin koko
olennossa oli jotakin niin tervettä ja alkuperäistä. Hänen tyynissä,
viisaissa silmissään, jotka kiilsivät kuin kaksi mustaa viinimarjaa,
omasta tiukkuudestaan tipahtamaisillaan, kuvastuivat aivan toiset
elämän arvot kuin ne, joiden etsimiseen Erkki oli nuoruutensa parhaat
vuodet kuluttanut, ja hänen voimakkaan vartalonsa uumenissa uhkuivat
aivan toiset ilot ja ihanteet kuin ne, joita Erkki oli tottunut ihmisen
korkeimpina pitämään. Hän kuului sittenkin tähän karkeaan,
jokapäiväiseen, elämän ensimäisten viettien, leipähuolten ja suvun
jatkamisen maailmaan, jonka surkastunut perikuva äiti oli, mutta joka
Annissa kukki vielä täydessä kukoistuksessaan. Hänkö itkisi elämän
harmautta, hänkö viimeistä päivänjuovaa sydämessään säilyttelisi!

Kuusisataa, seitsemänsataa, kahdeksansataa...

Erkki jatkoi hermostuneena lukemistaan. – Kaikkea hän mielessään
kuvittelikin! Anni tietysti oli täydellisesti tyytyväinen elämäänsä,
sekä järven tuolla että tällä puolen. Miksi hän sieltä oli äitiä
hoitamaan tullut, oli hänen oma salaisuutensa. Myöskin oli mahdollista,
ettei siinä mitään salaisuutta ollut. Ehkä oli se tapahtunut
yksinkertaisesti sukulaisrakkaudesta. Tuollaisilla kovilla,
jokapäiväisillä luonteilla oli tavallisesti hyvinkin hellä
sukulaisvaisto. Erkillä sitä ei ainakaan ollut, mutta hän ei ollutkaan
mikään kova ja jokapäiväinen luonne.

Tietysti oli Anni säälittävä, tietysti olisi Erkin ollut velvollisuus
valistaa Annia. Hän ei ollut vain aivan varma siitä, oliko Anni
kykenevä vastaanottamaan niitä tiedon ja korkeamman elämänymmärryksen
muruja, jotka hänen helmaansa näin odottamatta tipahtaisivat. Eikä hän
ollut aivan varma, oliko Anni halukaskaan... Anni oli niin
kummallisesti kaksinainen. Hän voi aivan vakavasti kuunnella Erkin
puheita, mennä myötä, ymmärtää ja lämmetä niin, että Erkki todellakin
luuli jo onnistuneensa herättämään hänessä rehellistä pyrkimystä
parempaan. Mutta sitten tuli jälleen väliin joku jokapäiväinen askar ja
silloin oli Anni kokonaan muuttunut ... ikäänkuin maailmassa ei olisi
muita tärkeitä asioita ollutkaan kuin aamiainen, päivällinen ja
illallinen, ja tuo kirottu veitsien ja kahvelien kalistaminen!... Erkki
oli varma siitä, ettei Anni tälläkään hetkellä ajatellut muuta kuin
ettei riisiryynipuuro pohjaan palaisi. Se oli aivan hirveätä.

Juuri tuota Annin varmuutta oman maailmansa oikeutuksesta olisi Erkin
niin kovasti tehnyt mieli järkyttää. Olisi ollut niin hauska saada
hänet horjumaan, epäröimään ja vihdoin hädissään häneen, Erkkiin,
niinkuin henkiseen tukeensa tarrautumaan. Vaikka Erkki periaatteesta
olikin kaiken pintapuolisen kansanvalistuksen vihamies, täytyi hänen
tunnustaa itselleen, että hänellä tässä oli edessään työkenttä, joka ei
ollut hänelle niinkään vastenmielinen. – Toisestakin syystä olisi Erkki
kernaasti lähestynyt Annia. Hän oli lukevinaan Annin silmissä salaista
nuhdetta siitä, että hän niin kauan oli elänyt ainoastaan itselleen ja
äitiään pääkaupungista pitäen niin vähän avustanut. Kun Anni vaan
kerran pääsisi hänen henkisten rikkauksiensa perille, olisi hän
varmaankin samalla huomaava, miten aiheeton hänen hiljainen
soimauksensa oli.

– Noh?

– Niin, äiti.

Äidin kieli kävi lakkaamatta. Tyhjiä loruillen ja piparikakkua
hampaattomassa suussaan maiskutellen, oli hän siinä sängynlaidalla
kääpiönkaltaisena käpöttäessään niinkuin mikäkin elämän irvikuva.
Par'aikaa kertoi hän juuri erästä juttua ijäkkäästä aatelisneidistä,
joka oli mennyt naimisiin oman renkinsä kanssa. Välillä nauroi hän
käheästi. – Erkki kuunteli vain puolella korvalla, mutta hän kuuli
kuitenkin. Ja jälleen tunsi hän mielensä painostuvan, turhaksi kaiken
työnsä ja taistelonsa.

Siinä se oli, se suuri, se väkevä, se harmaa, jota hän oli ikänsä
päältään torjunut, jonka peitseen hän oli punaisimman sydänverensä
vuodattanut ja jonka hän jo oli luullut kauas karkoittaneensa. Se istui
nyt tuossa hänen ääressään, irvisti häntä vastaan oman äidin ikenistä,
levitti kolkot siipensä hänen ylleen ja tahtoi estää hänet
hengittämästä. Eikö hän itsekin kuulunut tähän maaperään, eivätkö
hänenkin syvimmät juurensa olleet täällä? Turhaa oli enää pyrkiäkään
täältä pois, tuhannet säikeet kiinnittivät häntä tänne, veren ja
vanhojen muistojen kahleet, kovat kuin rauta. Ei, ei koskaan onnistuisi
hänen niitä enää rikkoa! Eikö ollutkin parasta panna silmänsä kiinni ja
vaipua, vajota maan matalan poveen, kotoisen maailman tasalle? Mikä oli
hän, että hän päänsä pystympänä pitäisi ja heimoansa halveksuisi, –
säälisi kaikessa tapauksessa?

– Jumalan kiitos! Summa oli täysi. Hän oli jo laskiessaan peljännyt
sitäkin, vaikka hän kyllä ennenkin oli laskenut rahat. Olisi sittenkin
voinut puuttua jotakin, olisi jälleen alkanut sama juoksu ja
rehkiminen. Ei puuttunut mitään. Nyt ei muuta kuin setelit kiireesti
kirjekuoreen ja sitten postiin. Postimies voisi kaupungissa vaihtaa ne
suuremmiksi rahoiksi.

Samassa tuli Anni käskemään häntä keittiöön. Siellä oli joku, joka etsi
Erkkiä. Erkki jätti setelitukun pöydän nurkalle ja meni. – Se oli kutsu
kirkonkylän kauppiaan luo yksinkertaisille illallisille.

Erkki palasi takaisin ja huomasi heti, että rahat pöydällä eivät olleet
samassa järjestyksessä, mihin hän ne oli jättänyt. Hän laski ne
uudelleen. Aivan oikein, kaksi punalaitaa oli kadonnut. Oliko tuuli ne
vienyt? Tuuli kaksois-ikkunain läpi! Kissa? Heillä ei ollut kissaa.
Huoneessa ei ollut käynyt kukaan. Siis ei niitä ollut voinut ottaa
kukaan muu kuin äiti.

Hän katsahti äidin vuoteelle päin. Äiti oli nukkuvinaan. Vaikka hän oli
viipynyt poissa tuskin viittä minuuttia, oli äiti muka ehtinyt sillä
aikaa vaipua syvään uneen. Hän makasi kasvot seinään päin ja kuorsasi
kovasti.

Erkki tunsi tuskan hien kohoavan otsalleen. Oliko äiti todellakin
ottanut rahat? Hän katsoi pöydälle, katsoi pöydän alle, tutki
lompakkonsa ja luki jälleen rahat. Koi ei niitä ollut voinut syödä, ei
ruoste raiskata. Siis oli äiti ottanut ne.

– Äiti!

Äiti ei liikahtanutkaan.

– Äiti!

Ei vastausta.

– Äiti! Äiti! Otitko jotakin tuosta pöydältä?

Erkki meni hädissään hakemaan Annia. Hän oli niin kiihoittunut, että
koko hänen ruumiinsa vapisi.

– Tiedätkö? Äiti on varastanut minulta?

– Oletko varma siitä?

– Olen. Minä jätin rahat pöydälle ja nyt ei niitä enää ole siinä.

Anni pyyhki kätensä ja tuli päättäväisenä Erkin perästä kamariin. Hän
astui kursailematta äidin vuoteen luo ja pudisti häntä hartioista.

– Täti! Oletko sinä ottanut Erkin rahat? Anna ne heti paikalla hänelle!

Äiti kuorsasi yhä edelleen.

– Sitten otan minä ne sinulta väkisin.

– Älä, älä!

Erkki riensi häntä estämään. Kohtaus alkoi käydä hänestä jo liian
inhoittavaksi. Mutta Anni oli jo ehtinyt vetää äidin käden peiton alta.
Siinä olivat rutistuneet setelit.

Erkki rukoili:

– Äiti! Anna ne minulle hyvällä! Tiedäthän, että tarvitsen ne
välttämättömästi.

Äiti ei vieläkään sanonut mitään. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hänen
huulensa lujasti yhteen puristetut.

Anni sanoi:

– Hän ei anna niitä. Pidä hänen toista kättään, että hän ei pääse
repimään niitä! Minä otan ne häneltä.

Silloin vasta heräsi äiti. Hän itki ja rukoili, pyysi ja vaikeroi.
Erkillä oli niin paljon rahoja, hänellä ei mitään, Erkki oli niin
paljon nauttinut maailmasta, hän ei ollenkaan. Hän oli Erkin edestä
raatanut ja taistellut, antanut viimeisen penninsäkin Erkin
koulunkäyntiin; nyt ei Erkki tahtonut antaa hänelle edes osaa
paljostaan. Kohta hän kuolisi, ei Erkillä enää hänestä kauan vaivaa
olisi.

– Mutta, äiti kulta, minä tarvitsen nuo rahat, kuuletko, minä
tarvitsen! Minä olen mennyt mies ilman niitä.

Mutta äiti ei kuullut häntä. Hänkin tarvitsi rahoja.

– Mihin?

Äidin syntymäpäivä oli lähestymässä. Se oli luultavasti oleva hänen
viimeisensä. Hän tahtoi sen niin mielellään viettää entiseen tapaan,
vieraiden ja kaupunkivehnästen, viinin ja hyytelön kanssa. Sitä ei oltu
vietetty niin isän kuolemasta saakka. Köyhyys oli estänyt häntä.
Pitäjän herrasväki ei koskaan ollut sen jälkeen kokoutunut tähän
matalaan kotiin. Hän itse ei ollut koskaan saanut liikkua pitojen
emäntänä, vanhassa silkkileningissään, kultakello kaulassaan.
Hennoisiko Erkki nyt kieltää häneltä tuon ilon?

Erkki oli tullut äkkiä aivan kylmäksi. Hänelle oli kaikki lopussa. Hän
meni pöydän luo, otti setelipakan, antoi sen äidin käteen ja sanoi
lujasti ja armottomasti:

– Ota! Ota kaikki!

Sitten syöksyi hän ulos huoneesta. – Äiti kiirehti kätkemään setelit
peiton alle. Vain pari sai Anni pelastaneeksi.

Erkki kulki pitkin lumista maantietä. Koko hänen sisällinen ihmisensä
oli järkytetty. Syvyyden lähteet olivat auenneet hänen sydämessään ja
tuliset kerät hyppelivät hänen silmäinsä edessä. Nyt hän oli todellakin
mennyttä miestä! Siinä se oli hänen ainainen heikkoutensa! Mitä lempoa
hän oli tänne maaseudulle tullutkaan? Mitä häntä tarvitsi liikuttaa
äidin sairauden, mitä kodin ja veren siteiden? Miksi hän ei ollut
kerrassaan jo aikoja sitten voinut rikkoa niitä velvollisuuksia, joita
hän ei kuitenkaan kyennyt täyttämään?

Päivä paistoi pitkin kimmeltäviä hankia, puut loivat sinertäviä varjoja
lumelle. Oli ilmassa, kevään tuntua, taivas oli kirkas ja korkea,
pajupensas tien ohessa näki valkoisia unia. – Mutta hänen mielensä oli
katkera ja kova.

Kevät koittaisi kyllä, puut lehtisi, järvet jäättöminä kimaltelisi...
Hänelle yksin ei kevät enää koskaan koittaisi. Ei ollut hänessä ollut
miestä elämän taisteluun, ei pontta kyllin luonteeksi muodostumaan. Ei
hän ollut koskaan voinut ottaa mitään varmaa, poissulkevaa kantaa, ei
tehdä mitään ratkaisevaa päätöstä, ei polttaa mitään laivoja takanaan.
Siltä väliltä hän oli aina ollut ja siksi hän tulisi myös ikänsä
jäämään sille välille. Horjunut hän oli kahden eri maailman välillä ja
siksi olivat nämä maailmat hänet vihdoin väliinsä musertaneet.

Hänkö Annia kohottamaan? – Erkin täytyi sitä muistaessaan nauraa
katkerasti. Ei hän ollut kyennyt edes itseään kohottamaan, ei luomaan
itselleen mitään varmaa yksilöllisyttä, ei mitään elämän-ihannetta,
jota hän voisi omakseen nimittää. Lainattua se oli kaikki niinkuin
hänen rahansakin, yksi ajatus sieltä, toinen täältä, kirjoista opittua,
sanomalehdistä luettua, kapakan pöytyeissä pureksittua! Tuulen tuomaa,
viiman viemää...

– Ota! Ota kaikki!

Hänkö maailmaa parantamaan? – Jospa hän olisi voinut edes itsensä
parantaa, vapautua vanhoista muistoista, takoa itselleen rinnan
raudasta ja paidan teräksestä, sellaisen, jota taistelossa tarvittiin.
Untuvia hän oli ympärilleen koonnut, unelmista hän oli sotisopansa
luonut, haaveista, joilla ei mitään tosi pohjaa ollut. Elämän kauneutta
hän oli etsinyt ja tavoitellut. Nyt oli elämän rumuus hänet ympäri
piirittänyt.

Ota! Ota kaikki!

Hänkö myrskyssä seisomaan? – Jospa hän olisi voinut edes tyynessä
seista, jospa edes satamassa säilyä haaksirikosta! Ei olisi toinen
hänen sijassaan vavissut, ei silmää räpähyttänyt, ottanut elämältä
omansa, vaikka se sitten olisi ollut oman kuolevan äidin käteen
puristettu. Hän vapisi. Pienen vedenalaisen karin hän antoi kaataa
veneensä, särkeä kaikki suunnitelmansa. Raukka hän oli ja raukka hän
oli aina ollut, raukaksi hän oli syntynyt ja raukkana hän pysyi! Oli
ollut hänellä tähän asti vielä pisara ylpeyttä, vaaksa itseluottamusta,
kipinä oman arvon tuntoa. Nyt oli sekin mennyt.

Ota! Ota kaikki!

Hän käveli kauas, kauas pitkin lumista maantietä, ohi kirkon, ohi
hautausmaan, kohti korpea lähestyvää. Lankesi hämärä hänen ympärilleen,
syttyivät tähdet hänen päänsä päälle. Syttyivät myös lamput lakeudella,
syttyivät taloissa ja etäisissä metsätorpissa. – Mutta Erkin mieleen
hiipi ääretön surumielisyys.

Mitä hän oli ollut ja miksi hän oli elänyt? Mihin pyrkinyt ja mitä
elämässä toimittanut? Kuluttanut hän oli aikansa arkipäiväin pienessä
rähinässä, tuhlannut itsensä, tuhlannut toiveensa ja työkykynsä. Tyhjä,
puusta pudonnut lehti hän oli, valmis hankeen haudattavaksi...

Jospa hän olisi edes joskus vihannut vakavasti taikka rakastanut
vakavasti, tehnyt oikein hyvää jollekulle taikka tehnyt oikein pahaa!
Jäisi edes joku muisto hänen elämästään, jalanjälki lumelle, kirjokaari
taivaalle... Mutta ei! Tyhjää oli hänen elämänsä ollut ja sisällötöntä,
tuomittu hän oli jäljettömiin häviämään...

Harmaata oli ollut elämä hänen ympärillään ja rumaa, ei ollut monesti
päivä sumun läpi pilkistänyt. Märkä metsä oli hänen ympärillään
itkenyt, huoannut maa liejuinen hänen jalkojensa alla. Oli sattunut
joskus eteen sininen silta, punainen pursi; ollut oli kaikki jälleen
harmaata...

Ei ollut elämä hänelle antanut paljon iloja eikä paljon suruja. Oli
antanut päiviä pääksytellen, iloa vain iltojen siteiksi, surua vain
huomenen huoliksi. Ei ollut elämällä siis häneltä paljoa otettavaa...

Ikävä oli maailma, ikävät ihmiset, ikävät hänen omat ajatuksensa.
Kultaan ja purppuraan hän oli kerran onnensa pukenut; nyt pyöri se
harmaana lankakeränä hänen edessään. Viitsisikö hän sen enää ottaa
ylös, sen kerimisellä kättänsä vaivata?...

Nyt oli hän yhdenvärinen muun maailman kanssa.

III.

LEHTIPURJEESSA.

Erkki palasi myöhään illalla kotiinsa kauppiaan kutsuista.

Maalaiskirkon tapuli kohosi juhlallisena kohti tummansinertävää
kevättalven taivasta. Kirkon juurella, kinoksien keskellä, nukkuivat
talot, nukkuivat myös hiljaiset metsät niiden ympärillä, kauempana
korpien takana kohosi jälleen taloja ja kirkkoja, nousi lumisia
vaaroja, avautui aavoja järvenselkiä, joita viittatiet risteilivät. –
Tähti putosi siellä, tähti täällä. Yksinäisen kulkijan askeleet
narskuivat sileäksi tallatulla tiellä.

Oli ollut paljon vieraita tuolla kauppiaassa. Piha täynnä ajopelejä,
huoneet tupakansavua ja äänten sorinaa... Hänelle oli pidetty puhekin,
lakkautetun sanomalehden toimittajalle... Kauppias oli tullut häntä
kädestä puristamaan ja kuiskaten tuttavallisesti selittänyt, mitenkä
tässä, juuri tässä hänen samaisessa puotikamarissaan oli alkanut se
uuden ajan edistystyö tällä paikkakunnalla, jonka hedelmiä hän nyt
kaikkialla ympärillään näki. Tässä oli nuorisoseura perustettu,
tässä sen ensimäiset kokoukset pidetty, tässä valittu uusi
kunnallislautakunta ja tässä uusi valtiopäivämies... Maanviljelysneuvos
oli istuttanut hänet viereensä ja kiihkeällä kaunopuheisuudella tehnyt
tiettäväksi, miten maailmassa ja varsinkin valtiollisessa maailmassa ei
mikään ollut ihmiselle niin tarpeellinen kuin maltti; ei mikään
niinkuin maltti ... "piru vieköön, ei mikään niinkuin maltti", oli hän
sanonut ja lyönyt nyrkkiään pöytään, kun Erkki oli osoittanut heikkoja
vastaansanomisen oireita... Vanha ruotsikkojen vihaaja kirkonisäntä oli
jälleen molempia käsiään levitellen koettanut vakuuttaa Erkkiä siitä,
että paras keino osata oikeaan oli tehdä juuri päinvastoin kuin
ruotsinmieliset ... jos ne oikeaan, niin me vasempaan, jos ne
vasempaan, niin me oikeaan! Sillä tavalla ei koskaan erehtyisi. –
Kansakoulun opettaja oli mielipiteiltään anarkisti, "taikka
tarvinisti", kuten hän itse sanoi. Hänen murheensa oli vaan se,
etteivät ukot tahtoneet oikein uskoa kehitysoppiin.

Uudet ajat, uudet tavat! Uudet ihmiset, uudet pyyteet!... Istuivat
ennen sedät keinutuoleissa ja nahkasohviensa kulmissa, polttelivat
pitkiä piippujaan, maistelivat höyryäviä totilasejaan, tarinoivat
terveydestään ja vuodentulon toiveista, ulkomaiden tapahtumista ja
keisarien kruunauksista. Oli mukana pappi, pyylevä mies, oli lukkari,
hänen hyväntahtoinen isänsä, oli viinaan menevä maanmittari ja
nimismies, joka taisi lukemattomia kaskuja. Keskustelukielenä oli
rinnakkain suomi ja ruotsi; sen jälkeen kuin kansakoulunopettaja oli
tullut joukkoon, etupäässä suomi... Mutta hän kuuluikin jo nuorempaan
polveen.

Epäilemättä oli siitä lähtien suuri edistys tapahtunut. Virkamiehet
olivat nykyään vahvoja kansailismielisiä, kansa oli herännyt ja pappi
oli ankara raittiusmies... Kuitenkin tunsi Erkki tällä hetkellä
sanomattomasti kaipaavansa noita vanhoja aikoja. Oli ollut niin
rauhallista ja tukevaa silloin istua äänetönnä syrjässä ja kuunnella
... mieliala oli ollut eheämpi, seura kokonaisempi. Nyt sitä vastoin
kirjavaa seuraa ... kirjavia ihmisiä. Kaikki ne olivat sitäpaitsi
tulleet heti esittämään veljen maljaa.

– Tämähän on suoraa taantumusta! ajatteli Erkki hymyillen itsekseen.
Varsin sopimattomia mielikuvia vapaamielisen lehden toimittajalle...
Mitähän veikot siellä Helsingissä sanoisivatkaan?... Mutta sitten
muisti hän, että hänen lehtensä olikin lakkautettu ja että hän itse ei
luultavasti enää ollenkaan pääkaupunkiin palajaisi. Nämä olivat
päinvastoin hyvin soveliaita ajatuksia sille, joka luultavasti tulisi
ikänsä maaseudun hiljaisuudessa viettämään.

Lapsuuden muistot, kerran herättyään, eivät enää jättäneet Erkkiä. Ne
seurasivat hänen askeleitaan talvi-öisellä tiellä, seurasivat ohi
kirkon, ohi hautausmaan, kohti kotia lähestyvää. Hän muisti isänsä,
muisti kultaisen emonsa, muisti huolettomat kouluajat ja ensimäiset
askeleensa elämässä... Hänestä tuntui kuin olisivat päivät silloin
olleet pitemmät ja ihmiset iloisemmat, päivänlaskut laupiaammat,
koriammat huomenkoitot.

    "Toisin silloin touko kasvoi,
    toisin maa orahan otti."

Hän mahtoi itsekin olla silloin toinen, – minkälainen, sitä ei Erkki
enää oikein tarkoin muistanut, ainoastaan, että hän oli ollut
reippaampi ja iloisempi ... ei juuri iloisempikaan, mutta itseensä
tyytyväisempi. Oli ollut keveämpi elää. – Mielikuvat tulivat ja menivät.

Yksi kohosi muita korkeammalle... Sata oli lintua metsässä; yksi lauloi
muita kauniimmasti... Tuhat oli tähteä taivaalla; yksi kimmelsi muita
kirkkaammasti... Monta oli luotoa merellä; yksi oli paasi kullan
paistavainen.

Siitä oli monta, monta vuotta. Tuskin hän enää itsekään aivan tarkkaan
muisti, milloin se oli, mutta se mahtoi olla jossakin koulun
yläluokilla. Hän oli lähtenyt yksin selän siintävän ylitse
luijottamaan, pystyttänyt lehtipurjeen veneensä kokkaan ja jättäytynyt
aaltojen ajeltavaksi. Tuuli oli tuonut purtta, viima vienyt, ulappa oli
paistanut, vaarat taivaan rannalla sinertäneet. Hän oli makaillut
päiväkaudet alastonna asumattomien saarten somerossa ja jälleen antanut
veneen vieriä kohti kauaksi väistyviä lahdenpoukamia, joissa hän ei
ollut koskaan käynyt. Yönsä, kesäiset, valkeat yöt, hän oli levännyt
heinäladoissa, vetänyt veneensä karskuvalle hiekalle, kulkenut yli
kasteisen niityn, nukkunut nuorten heinien ritinään ja herännyt
katsomaan seinänraosta kuppelehtavia jäniksiä, jotka ladon ovella aamun
kultaisen ruskossa iloaan pitivät. Hän oli ottanut osaa nuottamiesten
kalakesteihin lehtoisten nienten nenissä ja tehnyt talkoolla heinää
suurissa talonpoikaistaloissa. Hän oli ollut onnen matkamies.

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

Oli tullut ehtoosta ja aamusta jälleen uusi päivä. Kuinka mones se
hänen matkallaan oli ollut, sitä hän ei itsekään enää muistanut, sillä
vaikka hänen matkansa oli kestänyt tuskin viikkoa enempää, tuntui se
hänestä kuukausilta ja vuosilta... – Hän oli Väinämöinen, joka merta
melasteli etsien vain nientä nimetöntä sitä asuakseen, hän oli
merirosvo-laivuri, joka ajeli rauhallisia kuorma-aluksia, orava, joka
purjehti kaarnapurrella, vieraiden maiden kuningas, joka kuljetti
kullalleen purren täyden kultia ja hopeita. Hän oli milloin mitäkin ...
ja kaikkialla, kussa hän kulki, tehtiin heinää ja kohosivat tyynet
tervahaudan-savut, kaikkialla paistoi päivä ja kuulti kultaiset
rantahiekat.

Haihtuneet olivat hänen mielestään koti ja äiti, koulukaupunki, sen
ilot ja surut. Hän tuskin muisti enää, kuka hän oli ja minne hän meni.
Hän oli kokonaan sulanut yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Hän oli
näiden nienten, saarien ja selkäin alkuasukas, koko tämän
päivänpaistaman järvimaailman haltia itse, kesän henki, joka kulki
vetten päällä... Kun hän joskus niittylähteen yli päänsä kallisti
taikka näki kuvansa tyynessä rantavedessä, tuijottivat hänen silmänsä
niin suurina ja itsetiedottomina, että hänestä tuntui turhalta enää
ajatellakaan palata tuonne järven toiselle puolen... Hänen oli jäätävä
tänne, hänen oli elettävä täällä ikänsä, opeteltava ravitsemaan
ruumistaan veden riistalla ja totuttava käymään puolialastonna salojen
hämärässä, vain joku jousella ammutun peuran taikka keihäällä kaadetun
karhun talja verhonaan... Kaikki villi-ihmisen vaistot olivat hänessä
heränneet. Aamuin ja illoin hän teki uhrinsa auringolle, hän kuuli
ruohon kasvavan ja ymmärsi, mitä västäräkki hänen veneensä kokassa
visersi, sillä aikaa kuin hän itse sen pohjassa lepäsi ja katseli
sinistä ja valkoista taivasta...

Hän oli metsien erakko, joka tajusi elämän salaisuuden, salojärven
tietäjä, joka odotti vaan totuudenjanoisia, kirkassilmäisiä
opetuslapsia tullakseen uusien uskontojen perustajaksi.
Maailmankatsomuksensa hän muodosti lyhyiksi, ytimekkäiksi viisauden
sanoiksi, joita hän piirteli käyristyneille tuohipalasille – hiilellä,
jonka hän oli ottanut tervamiesten yötulilta – ja aavistuksensa
salatuista asioista hän kätki kivien ja kantojen alle, josta
syntymättömät sukupolvet tulisivat ne nimettömänä, suuren tuntemattoman
lahjana löytämään!

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

Anni tuli hänelle ovea aukaisemaan. Hän oli heittänyt ympärilleen
saalin ja Erkki näki, että hän oli ollut nukkumassa.

– Oliko hauskaa kauppiaassa?

– Niinkuin tuossa.

He astuivat äänettöminä saliin. Anni nukkui keittiössä taikka, milloin
äiti oli huonompi, hänen kanssaan kamarissa. Hän asetti kynttilän
kädestään pöydälle, katsoi vielä kerran, että kaikki oli paikoillaan
yöpöydällä Erkin vuoteen vieressä, ja kääntyi sitten keittiöön
mennäkseen.

– Hyvää yötä sitten.

– Nukuttaako sinua?

– Eipä erityisesti.

– Tahdotko lasin viiniä?

Anni näki, että Erkki kaipasi puhekumppania. Se oli tapahtunut varsin
usein viime aikoina. He olivat istuneet monesti myöhään yöhön salissa
ja jutelleet, tavallisesti aivan läheisimmän ympäristönsä asioista,
äidin sairaudesta ja muusta. Mutta he olivat täten kuitenkin jossakin
määrin lähestyneet toisiaan. Anni näki, että Erkki ikäänkuin pelkäsi
olla yksin, ja piti sentähden mielelläänkin seuraa hänelle. Erkki
olikin viime aikoina käynyt niin synkkämieliseksi.

Mitä oli Erkki Annille? Ei paljoa. Myöskin vaan hämärä lapsuuden
muisto, hiukan haikea sydämen sylkähdys, jolle hän oli liian viisas
mitään perustaakseen. Oppinut, onnellisempi serkku, päivän lapsi järven
toiselta puolen, puolelta kirkonkylän ja kullankimmeltäväin ikkunain,
sillä aikaa kuin aurinko hänen oman kotinsa takana synkkään korpeen
painui. Oli hänkin kerran kätensä ojentanut ... oli kuroittanut kohden
ihalampia ilmanrantoja. Se oli silloin kuin itara isä oli päästänyt
hänet pariksi vuodeksi seminaariin... Nyt oli kaikki lopussa. Koti oli
todellakin sietämätön, isä raaka, äitipuoli röyhkeä... Hetkeksi edes
irtautuakseen ilottomasta elämästään oli hän saapunut sairasta tätiään
hoitamaan. – Täällä hän oli tavannut Erkin. Se ei ollut häneen mitään
suurempaa vaikutusta tehnyt. Häntä harmittivat vain ne muutamat
kulkupuheet pitäjällä, jotka olivat viittailleet mahdolliseen
rakkauteen serkusten välillä... Täällä ahtaassa maaseudussa ei paljon
mokomain juorujen syntymiseen tarvittu.

Se oli siis kaikin puolin tyyni, viileä ja tervejärkinen nainen, joka
tällä hetkellä Erkkiä vastapäätä soututuolissa istui, samalla kuin
Erkki itse sohvan kulmassa paperossiaan poltteli. Yhtä tyyntä ja
intohimotonta oli heidän keskustelunsakin; sanoivat sanan silloin,
toisen tällöin, ja vaikenivat jälleen... Lääkäri oli käynyt viime
viikolla ja ilmoittanut, ettei äiti voinut elää kesää kauemmaksi. Siitä
heillä puhetta piisasi.

Mutta Erkki katseli Annia kuitenkin tänä iltana eri silmillä kuin
ennen, näki vanhojen muistojensa prisman läpi, jotka tuolla ulkona
tähtivipajavassa talvi-yössä olivat hänen sielussaan heränneet. Eikä
hän enää millään muotoa tahtonut päästää niitä jälleen katoamaan, hän
koetti väkisin loihtia esiin äskeistä mielialaansa ja väkisin kehitellä
sitä... Anni esiintyi hänelle nyt arvoituksena, joka kerran oli hänen
elämäänsä astunut, mutta jäänyt selittämättä. Eikö voisi sitä nyt
selittää, eikö jälleen mennyttä manata?

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

Mutta se ei enää tahtonut mitenkään onnistua. Toiset muistot tunkivat
hänen mieleensä ... synkemmät, pimeämmät muistot... Oli hän kerran
toistikin tavannut Annin, markkinoilla, läheisessä kauppalassa. Mutta
silloin ei ollut päivä paistanut eikä kesä kukoistanut, oli ollut
synkkä, sateinen syksypäivä, maa liejuinen, ilma harmaa... Tuo pieni,
vähäpätöinen kauppapaikka oli nyt kuhissut täynnä kansaa, jota oli
saapunut kymmenien peninkulmain takaa, kadut olivat olleet yhtenä
rapakkona ... olivat lemunneet miesten harmajat sarkakauhtanat ja
naisten värjätyt juhlavaatteet... Illemmällä olivat lamput syttyneet
kauppapuodeissa ja kojuissa torin varrella, kadut olivat yhä edelleen
olleet täynnä väkeä, humalaiset olivat reuhanneet, tytöt ja pojat
kävelleet hoilaten ja käsi kaulalla... Oli alkanut ilon roihu niin
hurja ja villi, ettei Erkki semmoista muistanut milloinkaan nähneensä,
nälkäkansan juhannuskokko, korven karnevaali, kaikkien pidätettyjen
intohimojen ja arkipäivien pitkässä, yksitoikkoisessa hämärässä
sokaistuneiden viettien kaamea karuselli ... räikeä kuin syksy, ruma,
kuin loka, saastainen kuin tämä sateinen, ränsistynyt taloryhmä...

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

He olivat tavanneet toisensa erään lautakojun edessä... He olivat
ostaneet namusia ja Erkki oli kihlannut Annin vesirinkilällä... Hekin
olivat tahtoneet leikkiä karnevaalia ja käyneet katsomassa
komeljanttien voimistelunäytteitä, silmänkääntämistä ja
miekannielemistä... He olivat kävelleet keilaradalle kauppalan
läheiseen puistikkoon... Pareja oli pyrähdellyt lentoon märästä,
pimeästä maasta kuin pyitä metsämiehen lähestyessä... Yönsä he olivat
nukkuneet porvarin pienessä, tungokseen ahdetussa pirtissä,
tukahduttavassa ilmassa, juopuneiden rähinässä...

– Erkki! Mitä sinä ajattelet?

– Enpähän erinomaista.

Mutta Anni katseli edelleenkin tutkivasti Erkkiä. Erkin kasvoille oli
noussut niin tuskallinen ilme ja hän hengitti aivan kuuluvasti...
Lieneekö hän ollut sairas? Hän oli joskus ennenkin maininnut turmiolle
menneestä hermostostaan. – Anni tunsi itsensä oikein levottomaksi.

Mutta Erkki oli jälleen saanut kiinni kesäisistä mielikuvistaan. –
Kuinka se oli taas ollutkaan?... Hän oli edellisenä iltana joutunut
myrskyyn, yöpynyt sanattomaan saareen lähellä mannermaata. Ohimenevä
ukkossade oli hänet kastellut ... hän oli seisonut tippuvan kuusen alla
... hän oli vihdoin riisunut vaatteensa, kätkenyt ne veneen teljon alle
ja juoksennellut alastomana vesisateessa kahakäteen pitkin karheata
jäkäläkangasta... Hänen oli tullut kylmä, hän oli heittänyt kieppiä
pihkaisten puiden oksissa ja kalkutellut suuria kiviä päänsä päällä
yhteen. Lopuksi oli hän jälleen pukenut vaatteet päälleen, istunut läpi
märkänä, lokattavin leuoin ranta-äyrään suojassa, luistavalla
kalliolla, johon sadevesi pitkin puiden juuria valui, mutta jossa hän
kuitenkin oli turvattu taivaasta tulvivalta saavinkaadolta... Siinä oli
hän istunut vaipuneena hiljaiseen mietiskelyyn, edessänsä tuhansia
pikku kirppuja ponnahutteleva vedenpinta ja takanaan sankea, ropiseva
metsä, jota humahtelevat tuulenpuuskat avasivat ja sulkivat kuin
lukkoa...

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

Vasta seuraavan päivän iltapuolella oli hän päässyt sieltä mannermaalle
luovimaan. Hän oli ollut silloin niin väsynyt, että hän oli heti
vaipunut sikeään uneen päivän lämmittämille rantakiville; vene oli
jäänyt kauaksi matalikolle... Kun hän heräsi, oli yö. Tuuli oli
hiljennyt melkein tuntumattomaksi ... vain laineiden läikkä ja silloin
tällöin lehahtavat koivut muistuttivat menneestä myrskystä.

Hän nousi, oikoi jäykistyneet jäsenensä, pistäysi rantaveräjästä ja
taittoi aitovierellä kasvavasta metsäruusupensaasta kukan
napinläpeensä... Häämöitti talo törmältä, sinne kapea polku poikki
viettävän pellon... Hän kulki, kohosi jälleen veräjästä, sivuutti
saunan, kiersi pirtin nurkan, tuli pihalle. Ei kuulunut hallia
haukahtavaksi, ei karjankelloa kalahtavaksi...

Pirtin ovi oli lukossa. Hän kolisteli, ei kukaan tullut avaamaan. Hän
löi aitan ovelle, sama tulos... Vihdoin ilmestyi saunasta piika
pikkarainen, joka kertoi kaiken talonväen menneen ulkoniitylle. Hän
yksin jäänyt kotimieheksi... Ruislintu narisi, punertava täysikuu
paistoi vinoon yli viljapellon.

– Erkki! Mitä sinä ajattelet!

Erkki tuijotti eteensä niin synkästi ja kamalasti, että Anni tunsi
sydämensä kouristuvan. Mutta ennen kuin hän ehti enempää ajatella, näki
hän Erkin nousevan, tulevan häntä kohti ojennetuin käsivarsin.

– Erkki, Erkki! Sinä kaadat kynttilän!

Anni vapisi kiireestä kantapäähän. – Erkki oli sulkenut hänet syliinsä.
Hänen toinen kätensä kiersi Annin vartta, toinen koetti tunkeutua
saalin alle ja tapailla hänen rintojaan, jotka nousivat ja laskivat
kuin aallot. Samassa tunsi Anni huulensa musertuvan väkivaltaisesta
suudelmasta.

– Erkki!

– Minä rakastan sinua.

Kynttilä sytytti kaatuessaan harvat ikkunaverhot. Ne roihahtivat tuleen
ja sammuivat samassa. Hetkellinen tulen loisto heijastui huoneesen,
siitä ulos talviseen pimeyteen, valaisi silmänräpäykseksi lumisen
pihamaan ja ulkohuoneiden seinän. Sitten ei enää näkynyt mitään.

– Erkki!

Viereisestä huoneesta kuului kas kolahdus. He raapaisivat tulta ja
huomasivat oven olevan raollaan äidin kamariin. He kiirehtivät sinne ja
tapasivat äidin taintuneena oven edessä. He nostivat hänet sänkyyn ja
saivat kauan turhaan häntä henkiin virotella.

IV.

DE PROFUNDIS.

Äidin syntymäpäivä lähestyi. Äiti oli ihmeellisesti voimistunut. Hän
oli kaiket päivät jalkeilla, hän tunsi itsensä jälleen pitojen
emännäksi, hän oli tyytyväinen ja laski leikkiä, pesi ja puuhasi,
leipoi ja kirkasti astioita aivan kuin entisinä suuruutensa aikoina.
Ylenluonnollinen toimeliaisuuden henki oli ottanut häneen asuntonsa.

Mutta Erkistä tuntui aivan kuin olisi äiti puuhannut omia peijaitaan.

Hän itse, Erkki, sai muuttaa milloin salista kamariin, milloin
kamarista saliin. Siellä lakaistiin, pestiin, pölyytettiin ja
tuuletettiin, vanhat valokuva-albumit haettiin esille, vanhat
nimipäiväkortit järjestettiin vadeilleen. Kun odotettu päivä vihdoin
koitti, kiilti ja kuulti lukkarinmuorin pieni, punaiseksi maalattu tupa
maantien varrella niinkuin nukkekaappi kuninkaan linnassa. Kynttilät
sytytettiin, lamput pantiin eteiseen palamaan, itse istui lukkarinmuori
sohvaan vanhassa silkkileningissään, joka nyt oli käynyt hänelle niin
väljäksi, niin väljäksi. Erkki istui keinutuolissa hänen vierellään,
Anni kilisteli keittiössä astioita. – Kaikki Erkin kirjat olivat
korjatut piiloon, samoin äidin rohtopullot; sänky, joka oli ollut
vuosikaudet levällään kamarissa, oli nyt vedetty yhteen. Mikään ei
muistuttanut, että tämä pieni talo oli sairashuone ja että täällä asui
kaksi sairasta sielua.

Saliin piti naisten kokoontua, kamari oli määrätty herrojen toti- ja
tupakkahuoneeksi. Oven piti olla auki molempain välillä niinkuin aina
ennenkin isän eläessä. Marmelaatia oli pienillä aseteilla pöytien ja
piironkien päällä, lukkarin vanha piippuhylly oli jälleen päässyt
arvoonsa; paperosseja ja sikaareja oli hankittu monta eri lajia
läheisestä kauppalasta. Näin varustettuna, oppinut poikansa sivullaan,
odotti vanha lukkarinmuori vieraitaan, haalistunut silkkileninki
yllään, kultasormus sormessa, josta se aina tahtoi tipahtaa, ja
kultakäädyt kaulassa. Se oli todellakin mitä juhlallisin ja liikuttavin
näky.

Erkki ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Hän oli viime aikoina
todellakin ruvennut pelkäämään järkeään; alituinen ilkeä päänkivistys
vaivasi häntä. Kaamea tyhjyyden tunne oli täyttänyt hänet ja kaikki
ulkopuoliset vaikutukset kurkistivat sisälle hänen sielunsa ikkunoista
kuin kummitukset autioon huoneesen.

Vierasjoukko oli hiukan eri kuin kauppiaan luona. Oli kömpinyt esiin
joukko vanhoja tätejä, joita Erkki ei ollut kymmeneen vuoteen nähnyt.
Kaikki ne olivat melkein yhtä laihoja kuin äiti ja kaikki tirkistelivät
ne nyt ympärilleen kuin myyrät päivänpaisteessa. – Aluksi meni kaikki
hyvin. Vieraat, jotka olivat tulleet hiipien ja vilkuen kummallekin
kupeelleen, koteutuivat vähitellen. Tarjottiin viiniä, tarjottiin
makeisia. Naiset olivat pian saaneet sananvaihdon aikaan ja herrat
istuivat jo tyytyväisinä totilasiensa ääressä. – Erkki oli mitä
kohteliain isäntä, tarjosi tupakkaa, käski panemaan "toiselle jalalle",
kävi kilistämässä naisten kanssa ja istui heille hetkiseksi seuraa
pitämään. Mutta hän liikkui niinkuin automaatti ja hän näki kaikki kuin
sankean sumupilven läpi. Aivan merkilliset, vähäpätöiset asiat
kiinnittivät hänen huomiotaan.

Tuossa oli esimerkiksi tuo vanha hopeainen sokeriastia. Sen nimi oli
muinoin "sokkerskooli". Toista samallaista astiata säilytettiin aina
Erkin piennä ollessa korkean seinäkaapin päällä, joka oli niin korkea,
ettei Erkki voinut sen laidalle tuolinkaan avulla ylettyä. Kun Erkki
oli kasvanut hiukan suuremmaksi, nostettiin sokeriastia vielä
teekeittiön päälle. – Tätä hopeaista säilytettiin "shenkissä", samassa
paikassa kuin hopeaista "kretsnekkaakin". "Shenkissä" oli useampia
"klaffuja". Yksi niistä oli aina auki, mutta siinä pidettiin vain
veitset, kahvelit, lasit y.m. sellaiset vähemmän mieltäkiinnittävät
esineet. Toinen lukittiin aina huolellisesti ja sinne hävisi m.m.
vehnäkori. Kolmas oli milloin auki, milloin lukossa, ja siellä
säilytettiin paitsi muuta eräs hyvin arvokas kalu, jonka nimi oli
"konjakskaraffiini". – Mutta hauskin kaikista oli pieni hoikkavartinen
tuntilasi, jossa oli hienoa, vaaleanpunertavaa hiekkaa...

– Erkki, Erkki kuulehan!

Se oli Anni, joka kuiskaamalla kysyi, pitikö vieraille tarjota cacaota
ennen illallista vaiko vasta illallisen jälkeen! – Erkki heräsi
hetkeksi, katsahti säpsähtäen ympärilleen, näki vieraat ja valaistut
huoneet. Mutta hän vaipui jälleen takaisin lapsuuden muistoihinsa.

Tuntilasi oli hyvin ihmeellinen kapine. Se oli Erkin mielestä yhtä
kaunis kuin se pappilan nuori täti, jolla oli punakukkainen hame ja
kiiltävä "brossi". Hän luulikin sitä ensin nukeksi. Mutta äiti käänsi
sen ylösalaisin ja asetti hänen eteensä pöydän nurkalle.

– Si, men inte röra (katsoa, ei koskea)!

Se oli äidin kultainen mahtisana tällaisissa tapauksissa. Erkki tiesi
aina silloin, että piti istua hyvin hiljaa, muuten tuli kynsille.

Hän istuikin oikein hiljaa. Suureksi ihmeekseen näki hän, miten
hiekkajyväset ohuena suihkuna syöksyivät alempaan lasiin muodostaen
kuperan kummun, samalla kuin ylälasin hiekka kävi yhä koverommaksi.
Lopuksi näkyi laakson pohjalta pieni reikä, sitten pieni suppilo, josta
viimeisetkin jyväset solahtivat alas.

– Äiti! Se loppui! huudahti Erkki.

Mutta äiti käänsi lasin jälleen hänen eteensä ja sama näytelmä alkoi
uudelleen. – Tuntikaudet hän voi katsoa sitä.

– Erkki, majuurska kysyy sinulta, mitä pidät meidän uudesta
vaivaishoitotalostamme. Eikö se ole hyvin sievä?

– On, äiti.

Illallinen oli huoneiden vähyyden vuoksi tietysti syötävä salissa.
Pitkä pöytä oli katettu poikkipuolin huonetta; naisten oli sitä varten
siirtyminen yhteen kasaan sohvan ympärille. Oli hirveän ahdasta tuossa
pienessä, matalassa talossa. Mutta pöytä alkoi täyttyä kilisevillä
laseilla, höyryävillä vadeilla ja pitkäkaulaisilla viinipulloilla. Äiti
oli nähtävästi hyvin käyttänyt niin ahnaasti haluamansa rahat. Vieraat
olivat kokonaan hämmästyneet tästä maalais-elämässä kuulumattomasta
kauneudesta, ja kun vihdoin pari sampanja pulloa ilmestyi pöytään
jäisissä pilkkumeissaan, näyttivät naiset aivan loukatuilta. Tahtoiko
lukkarinmuori tehdä pilkkaa heistä vai oliko hänen poikansa ehkä saanut
periä? Äskettäin kuului hän vielä kiertäneen pitäjätä rahoja
lainailemassa...

Puheen sorina hiljentyi sitä myöten kuin illallispöytä täyttyi. Lopuksi
ei kukaan puhunut mitään. Herrojen huoneesta kuului vain silloin
tällöin joku kiusattu yskähdys taikka nolo "kippis nyt!" Naisista ei
kukaan enää koettanutkaan puhetta jatkaa. Nimismiehen vanha rouva vain
vähä väliä pusersi äitiä kädestä ja sanoi: "nå, men kära du (no, mutta
rakas – )..." aina sen mukaan kuin uusia ruokalajeja pöydälle ilmestyi.
Ainoa, joka ei joutunut suunniltaan, oli kauppiaan rouva; hän ehti jo
päässään laskemaan, että tällaiset kestit epäilemättä olivat maksaneet
vähintään, vähintään kaksi sataa markkaa. Tämän huomionsa riensi hän
myös heti kuiskaten ilmoittamaan miehelleen, joka muutamien muiden
herrojen kanssa oli salin ovelle ilmestynyt.

Erkki oli herännyt äskeisistä unelmistaan. Hän katsoi kummastuneena,
suurin silmin äitiinsä. Oliko äiti tosiaankin hullu, tahtoiko hän tehdä
heidät naurunalaisiksi koko pitäjän silmissä? Mutta äidin kasvoista oli
mahdoton nähdä mitään. Hän istui edelleenkin yhtä tyynenä sohvan
kulmassa sormiaan naksutellen ja levitellen höllää silkkileninkiään.
Nähtävästi nautti hän sanomattomasti siitä huomiosta, jota hänen
turhamainen, ruhtinaallinen ruokapöytänsä näkyi ympärillä herättävän.

Myöskin Anni oli hämillään. Hän liikkui salin ja keittiön välillä
korvanlehdet punaisina, ja mitä useamman astian hän pöytään kantoi,
sitä kirkkaampana helmeili hiki hänen otsallaan. – Hän oli ollut tuosta
illasta lähtien, jolloin Erkki niin äkkiarvaamatta oli hänet syliinsä
sulkenut, täydellisessä henkisessä hajaannustilassa. Heidän välillään
ei oltu asian johdosta sanaakaan vaihdettu; seuraavana aamuna olivat he
jälleen yhtä tyynesti toisilleen hyvää huomenta toivottaneet. Mutta
Anni näki, että Erkki usein salassa tarkasteli häntä. Se teki hänen
mielensä levottomaksi. Mitä mahtoi Erkki ajatella? Eikä hän ollut enää
itsensäkään suhteen yhtä tyyni kuin ennen. Mitä jos Erkki todellakin
rakasti häntä, Mitä jos kyläläisten puheet sittenkin toteutuisivat? –
Rakastiko hän Erkkiä? Tuskin. Mutta siinä ympäristössä, jossa hän oli
kasvanut, ei avioliittoja rakkauden mukaan solmittukaan. Pääasia oli,
ettei ollut olemassa mitään pätevämpiä esteitä. – Se tyyni talttumus,
joka niin kauan oli muodostanut hänen luonteensa pääpiirteen, oli
odottamattomalla, armahtamattomalla tavalla äkkiä tullut murretuksi.
Ilma oli alkanut huoata hänen ympärillään niinkuin nousevan ukkosen
edellä eikä tarvittu muuta kuin ensimäinen leimaus, että kaikki hänen
sydämessään olisi ollut rajutuulta ja ratkeavien pilvien pauhinaa. –
Raskaat sadepisarat putoilivat jo hänen otsaltaan, tipahtelivat toiset
jo hänen silmistäänkin, kun hän hetkeksi keittiöön pääsi ja pakoon
vieraiden tarkastelevilta katseilta. Mikä oli tarkoitus tällä
mielettömällä komeudella? Olivatko Erkki ja äiti ehkä puhuneet
keskenään jotakin? Tulisiko tänä iltana tapahtumaan jotakin?

Ainoa, joka ei näyttänyt mitään huomaavan, oli äiti. Hän istui aina
vain yhtä tyynenä sohvassaan ja naksutteli sorminiveliään. Mutta hänen
suupielissään väreili omituinen tyytyväisyys... Hänen kunniansa hetki
oli vihdoinkin tullut, hän oli jälleen saanut esiintyä pitojen
emäntänä. Hän oli saanut kerrankin kostaa noille kaikille, jotka olivat
häntä ylenkatsoneet eivätkä häntä vertaisenaan pitäneet. Kauan vielä
hänen kuoltuansakin tultaisiin pitäjällä lukkarinmuorin illallisista
puhumaan. – Mutta mitä olikaan se sen koston rinnalla, jonka hän oli
noille kahdelle vanginvartialleen valmistanut!

Hänen silmänsä siirtyivät vuoroin Erkkiin, vuoroin Anniin. – Hän oli
vihdoinkin saanut kiinni nuo kaksi, yllättänyt yöllisestä rakkaudesta
nuo kaksi. Kuinka hän oli heitä väijynyt, kuinka hän oli tätä hetkeä
odottanut!

Monena yönä hän oli kuullut kamarin oven aukeavan ja Annin hiipivän
ulos tuonne toiseen huoneesen, jossa Erkki nukkui. Sieltä oli näkynyt
tulta, hän oli katsonut avaimen reijästä, hän oli kuunnellut ja
seisonut väristen kylmällä permannolla. Mutta ne olivat kuulleet hänen
askeleensa, aavistaneet hänen läsnäolonsa, puhuneet aivan tavallisella
äänellä. Hän oli hiipinyt takaisin vuoteelleen, hän oli jälleen tullut
petetyksi, hänelle ei ollut jäänyt muuta tehtävää kuin alkaa uudestaan
hourailla ja kutsua luokseen jompaakumpaa heistä. – Hän oli kuullut,
kuinka he silloin äkäisesti siirsivät tuolinsa erilleen, kuinka he
keskenään vihaisesti kuiskailivat; ja hän oli nähnyt heidän astuvan
sisälle niin lempeän ja viattoman näköisinä kuin olisi hän todellakin
ollut pieni lapsi, joka ei aavistanut mitään, vaikka hän oli varma
siitä, että heidän kätensä vielä olivat kuumat luvattomasta lemmestä ja
että heidän huulensa hehkuivat kielletyistä suudelmista. Ne olivat
tulleet hänen vuoteensa ääreen ja kysyneet kylmäverisesti, mitä hän
tahtoi...

Nyt olivat ne vihdoinkin hänen käsissään. Nyt oli hän päättänyt
paljastaa heidät kaikkien vieraiden nähden. Erkkiä hänen oikeastaan
kävi sääliksi, sillä olihan Erkki kuitenkin hänen oma poikansa. Mutta
tuo toinen, vieras järven toiselta puolen, mitä oli hänellä täällä
tekemistä?... Taikka, jos he todellakin oikein toisiaan rakastivat,
olihan kaikki oleva heidän hyväkseen. Oman poikansa Erkin hyväksi hän
sen teki, joko vapauttaakseen hänet tuosta naisesta taikka
onnellistuttaakseen hänen liittonsa äidin siunauksella.

Mutta Erkki näki jälleen unta entisistä ajoista.

... Isän syödessä piti aina olla hyvin hiljaa. Ainoastaan "Sankku" sai
hiipiä hänen luokseen ja panna päänsä siististi pöydälle hänen
lautasensa viereen. Mutta hänkään ei saanut sanoa mitään.

Vasta sittenkuin isä nousi pöydästä, oli "Sankun" oikeus ja
velvollisuus sanoa "iso sana". Palkakseen sai hän silloin nuolla isän
lautasen.

"Sankku" oli Erkin setä. Häntä voi vetää villoista taikka puhaltaa
hänen korvaansa, niinkuin isäkin hyvällä tuulella ollessaan teki. Mutta
hänen hännälleen ei saanut astua.

Siitä se torui. Ja Erkki pelkäsi "Sankun" toria melkein yhtä paljon
kuin isänkin.

... Tuossa oli tuo vanha "fortepiano". Sitä voi soittaa sekä ylhäältä
että alhaalta. Isä soitti sitä ylhäältä päin; "Sankku" iloitsi silloin
niin kovasti, että koko talo raikui, juoksi huoneesta huoneesen ja oli
särkeä sekä ovet että ikkunat. Nähtävästi piti hän paljon musiikista.

Erkki soitti pianoa alhaalta päin. Nousi polkimille ja painoi, minkä
jaksoi. Se ei tosin soinut silloin aivan yhtä kovasti, mutta päästi
kuitenkin mahtavan ja salaperäisen kuminan. Varsinkin jos vielä takoi
päälakeaan alakanteen.

Mutta siitä tuli tavallisesti tukkapöllyä.

... Eteisen portaiden alla säilytettiin tuhka-astiata. Jos siihen sai
vettä kaadetuksi, voi sitä myöskin käyttää maalipönttönä. Veden
asemasta kelpasi myöskin sylki. Kun kyllin usein pisti sormensa suuhun
ja sitten yhtä usein tuhka-astiaan, voi saada itselleen uhkean
leukaparran ja viikset. – Mutta siitäkin tuli tavallisesti tukkapöllyä.

Vinnillä säilytettiin "tupla-ikkunoita". Sinne oli hyvin raskas ja
vaivaloinen nousu, mutta sieltä voi tulla alas sitä helpommin.
Lasiruudut olivat toiset lappeellaan, toiset pystyssä seinää vasten.
Niitä myöten, jotka lappeellaan multimuksen päällä olivat, oli erittäin
lysti juosta raksutella.

Mutta siitä tuli selkään.

... Talvisaikaan mentiin hyvin varhain maata. Silloin paloi pöydällä
aina pieni öljytuiju, joka ei koskaan Erkin valvoessa sammunut. Hän oli
koettanut joskus valvoa sen kanssa kilpaakin, mutta ei ollut koskaan
onnistunut. Hän päätti siitä, että se mahtoi palaakin siinä kaiken
yötä.

Lampun liekkiä oli hauska katsella silmäripsiensä lomasta. Kun oikein
pani silmänsä sirralleen, muodostui sen ympärille punaisia ja sinisiä
keriä. Jos vielä enemmän siristi silmiään, sammui se kokonaan. Mutta
kun jälleen aukaisi luomensa, palaa lekotteli se siinä yhtä soikeana ja
keltaisena kuin ennenkin.

Tuo oli hyvin hupaista työtä. Eikä Erkin nukuttamiseksi tavallisesti
enempää tarvittukaan.

... Talvella oli paljon lunta. Silloin voi painaa nenänsä vasten
ikkunalasia ja hankkia yskän itselleen sulattelemalla kielellään kylmiä
jääkukkasia. – Kesällä voi samassa paikassa kiusata kärpäsiä.

– Minä tulen hulluksi! ajatteli Erkki itsekseen. Mutta hänen huulensa
olivat autuaassa hymyilyssä ja hänen sydämensä oli suuri ja valoisa
kuin joulukirkko. – Kauhistuneena katsahti hän ympärilleen.

Illallinen oli vihdoinkin valmis. Se oli syötävä seisoalta, niinkuin
ainakin oikeissa kalaaseissa. Kurkoteltiin kahveleita, maisteltiin
herkkuja, kaadettiin laseihin. Kilistettiin laseja ja kaadettiin
jälleen. Kaikki kävi hirmuisella juhlallisuudella. Kansakoulunopettaja,
joka oli mielipiteiltään anarkisti, yritti murtaa muuria, räjähti äkkiä
jostakin pikkuseikasta nauramaan, mutta säikähti heti ja tuli jälleen
mykäksi kuin seinä; oli ilmassa jotakin, joka teki kaiken kanssapuheen
mahdottomaksi. Lukkarinmuori kilisti liian ystävällisesti, Erkki
hymyili liian kohteliaasti. Sitäpaitsi ammotti keskellä pöytää rivi
sampanjapulloja kuin tykkipatteri, valmiina laukeamaan. Milloin niiden
vuoro tulisi?

– Erkki, ole hyvä ja kaada laseihin "vaahtoviinaa". Minun isälläni
tukkukauppiaalla oli aina tapana kutsua sampanjaa vaahtoviinaksi.

Hän ilkesi todellakin vielä muistuttaa isästään, joka oli vararikon
tehnyt, istunut vankilassa ja saattanut satoja perheitä
onnettomuuteen. – Naiset kuiskailivat keskenään arveluttavasti ja
nimismiehen vanha rouva toisti aina kasvavalla ystävällisyydellä, mutta
samalla myöskin aina kärkevämmällä ylemmyydellä:

– Nå, men kära du. –

Erkki häpesi niin että hänen täytyi katsoa kattoon. Samassa tunsi hän
sydämensä seisahtuvan. Hän oli nähnyt katossa kiiluvan jotakin.

... Se oli vain tuollainen tavallinen oksanreikä, mutta se oli myös
jotakin paljon enempää. – Jumalasta ei Erkin kotona paljoa puhuttu.
Joskus mainittiin Jumalan silmästä, joka "näki kaikkialle". Se oli
Erkin mielestä hyvin ihmeellistä.

Mitenkä se oli mahdollista? Ei suinkaan jumala voinut nähdä peiton
alle? Taikka katon läpi? Ikkunasta ei olisi ollut mikään taito
kurkistaa, mutta sen edessähän oli uutimet. Voiko jumala nähdä uutimien
läpi?

Mutta sitten oli Erkki huomannut, että salin laipiossa oli suuri oksa,
joka oli aivan suuren silmän näköinen. Silloin selvisi hänelle tämä
salaisuus. Jumala tietysti katsoi oksanreijästä.

Jumalan sormea ei Erkki sitä vastoin koskaan piennä ollessaan
onnistunut näkemään. Siitä myös puhuttiin.

– Minä olen jo hullu, ajatteli Erkki.

Hän katsahti jälleen kauhistuneena ympärilleen. Miksi olivat ne kaikki
niin hiljaa? Istuiko hän kuolleiden valtakunnassa taikka vahakuvien
keskellä, joita kynttilät räikeästi valaisivat? Ja miksi ne näyttivät
kaikki niin keltaisilta? Kenties olikin hän kirkkomaalla. Kenties
olikin tämä seura vainajia, joiden tarvitsi vain aukaista vaatteensa
näyttääkseen kasan kalisevia luita. – Ainakin tuntui Erkistä itsestään,
ettei hänen muuta tarvinnut. Täällähän lemusi suorastaan kalmalle.

Samassa kuuli hän Annin heikosti huudahtavan. Äiti seisoi lasi kädessä,
vieraat olivat nousseet ja tulivat kilistämään. Mutta Anni oli
purskahtanut valtaisaan itkuntyrskyyn ja syöksyi nyt avopäin ulos.

– Äiti! Mitä sinä sanoit?

Äiti oli äkkiä ruvennut puhumaan vieraille heidän rakkaudestaan, Erkin
ja Annin.

– Sinä! Sinä!

Erkin nyrkki oli kohotettu. Hän oli lyömäisillään äitiään. Mutta äiti
ei nähtävästi käsittänyt mitään. Hän silmäili kummastuneena
ympärilleen, niijaili niijailemistaan ja pyyhkäisi pöydältä pari
leivänmurua.

– Äiti! Minä tapan sinut!

Äiti katsoi häntä suoraan silmiin, arasti ja rukoilevasti.

– Älä tapa!

Erkin käsi pysähtyi. Hän tarttui päähänsä ja horjahti kuin juopunut.
Mikä oli tämä ääni? Eikö se ollut hänen entinen, suuri äitinsä, hyvä ja
hellä, kaunis ja rakkaudesta rikas? Sama äiti, joka oli vyöttänyt
palttoon lujemmasti hänen ympärilleen, kun hän oli ollut lähdössä
koulumatkalleen, ja joka oli juossut vanhoilla jaloillaan kauas rantaan
häntä vastaanottamaan, kun hän oli palannut kesäisiltä veneretkiltään?
Ja eikö hän itse ollut entinen Erkki, sama, joka muinoin oli nukahtanut
sohvan kulmaan keskellä setien tasaista haastelua, totilasien kilinää
ja rauhallisia, autuaita savukiehkuroita? Sama, joka oli lehtipurjeessa
luijottanut, joka oli niittylähteen yli kallistunut ja nähnyt silmänsä
niin suurina ja itsetiedottomasti etäisiä aavistavina tyynessä
rantavedessä? Olihan kaikki hyvin, olihan pöytä katettu, olivathan
kynttilät sytytetyt, odotettiinhan vieraita. Pian oli aisakello tuolla
ulkona helähtävä, pian oli piha täyttyvä supiturkkisilla herroilla ja
kilisevillä ajopeleillä, pian oli myös isä itse ilmestyvä kamarinsa
ovelle vieraita vastaanottamaan...

Erkki itki, itki kuin lapsi. Äiti seisoi hänen vierellään neuvottomana
ja silitteli hiljaa hänen hiuksiaan.

– Poikani, poika raukkani!

Vieraat hälvenivät vähitellen. Pukivat päällysvaatteet ylleen ja
hiipivät äänettöminä ulos, katsoen kummallekin kupeelleen, niinkuin
olivat tulleetkin. Kenellekään ei pistänyt päähän sanoa jäähyväisiä. He
astuivat mykkinä perätysten pitkin kapeata, lapioitua polkua, tulivat
maantielle ja hajosivat kahdelle päinvastaiselle suunnalle. He kulkivat
hiljaa ja äänettöminä niinkuin ihmiset, jotka ovat nähneet tulivuoren
purkauksen taikka maanjäristyksen ja siitä hengissä pelastuneet.
Vapautuksen tunne tahtoisi puhjeta sanoiksi, mutta äskeinen tuskan
tunne on vielä liian voimakas ja sulkee suun. Kukin miettii samaa
asiaa, mutta kenenkään ei tee mieli siitä ensimäisenä mielipidettään
lausua. Näin menivät he kukin kotiinsa hiljaisessa talvi-yössä.

V.

MATKAMIES.

Mies ajaa pitkin harmaata, yksitoikkoista maantietä. Mihin? Suureen
maailmaan. Mistä? Äitiänsä hautaamasta.

Loka räiskyy, kärrynpyörät uurtavat syvälle liejuun. Taivas on
tahmeassa usmassa; sade pisaroi kuusten oksissa tien kahdenpuolen.
Hetkeksi aukeaa kulkijan edessä harmaa seinä, sulkeutuu kohta jälleen
hänen takanaan. Puulta puulle siirtyy hepo, käyden liikkuvat myös
miehen ajatukset.

Ei ollut hänessä ollut miestä kohtaloansa murtamaan, ei mitään
ratkaisevaa päätöstä tekemään. Hänen hermostonsa olisi vaatinut lepoa;
hän ei voinut levätä. Hänen toimeentulonsa olisi vaatinut työtä; hän ei
voinut tehdä työtä. Vihdoin oli hänelle tarjottu paikka eräässä
vastapuolueen lehdessä. Hän ei vielä tiennyt, ottaisiko hän sen
vastaan, mutta hän oli lähtenyt kuitenkin ... haluttomasti, harmaassa
mielialassa, sumuiselle, kolealle tielle.

Oli kevät; ei päivä paistanut. Oli kevät, eivät linnut laulaneet. Oli
kevät, ei käki kukahtanut. – Hän istui harmaasen sadekaapuunsa
kääriytyneenä ja värisi vilusta. Eikä hänen mielessään enää ollut
yhtään lämmittävää ajatusta.

Se oli lopussa, kaikki oli lopussa. – Äiti ei ollut enää syntymäpäivänsä
jälkeen tullut tuntoihinsa. Hän oli houraillut koko ajan. Kun Erkki
tarkemmin ajatteli, tuntui hänestä koko tuo pitokohtauskin suurelta
houreelta, äidin ja hänen omien aivojensa synnyttämältä kuoleman
karkelolta. Niin oli kuolema vihdoin tullut, ei pelottavana, ei julmana
ja säälimättömänä, vaan lempeänä vapauttajana ja tervetulleena
vieraana. Helpotuksen huokaus oli silloin Erkin rinnasta kohonnut, kun
äiti maan poveen laskettiin.

Hän oli viipynyt vielä kotona muutaman viikon, täydellisessä
toimettomuuden ja hervaannuksen tilassa, mahdottomana mitään
päättämään. – Annin kanssa he olivat puhuneet vain sen, mikä oli
välttämätöntä; syntymäpäivästä ei mitään. Eräänä aamuna oli Anni
ilmoittanut, että hänelle oli tarjona kiertokoulun opettajattaren
paikka läheisessä pitäjässä. Se ei ollut Erkissä minkäänlaisia tunteita
herättänyt.

Hän oli tuona kaameana iltana löytänyt Annin kyyristyneenä kylmän vajan
nurkkaan, koko ruumis itkusta ja mielenliikutuksesta vapisevana.
Hetkeksi oli hänen mielessään silloin välkähtänyt, että Anni oli hänen,
että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä poimiakseen tuon orvonkukan.
Mutta jälleen oli epäilys vallannut hänet. Eihän hän Annia toden teolla
rakastanut eikä Anni häntä. Heidän liittonsa olisi ollut vain haalean
ystävyyden solmima, sattuman ja erikoisten toistaan seuranneiden
asianhaarain saumoittama. Sille ei voinut mitään elämän onnea perustaa.
Heidän oli parasta erota.

Ehkä joskus, joskus ennen... Silloin olisi se vielä käynyt laatuun. Nyt
oli kaikki myöhäistä.

Eikä hän kuitenkaan ollut eronnut tyhjästä kodistaan ilman eräänlaista
kaipausta. Anni oli tullut häntä pihalle saattamaan, käärinyt lämpimän
peitteen huolellisesti hänen jalkojensa ympärille. Oli hänen silloin
tehnyt mieli vielä viimeisen kerran jättää koko lähtö, hypätä
kärryistä, sulkea Anni syliinsä ja koettaa vielä kerran elää
elämäänsä... Mutta samassa oli kyytipoika maiskahuttanut suullaan, hepo
oli vetäissyt kärryjä ja sinne olivat jääneet harmajaan sadepilveen
sekä Anni että koti, kirkko ja äidin vasta peitetty hauta. Hänellä ei
ollut enää mitään varaa valittavaa.

Siinä oli majatalo. Kylmä ja kolkko, iloton ja ikävä. – Piirongilla
peilin takana oli "Montekriston kreivi", paksuna vihkoteoksena,
"kelloromaanina". Hän rupesi sitä selailemaan.

Mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. – Kentiesi oli hän
sittenkin erehtynyt? Kentiesi olikin hän jättänyt jälelleen elämänsä
onnen? Anni! Eikö se ollut hänen kevätpäiviensä morsian, hänen veden
neitonsa järven toiselta puolen, hänen nuoruutensa peilikirkkaiden
lahdelmien ja lepäävien haavanlehtien ihanne, hänen yksinäisten
mielihaaveittensa haltia kummallisina kuutamo-öinä, jolloin mieli
riutui kuolemaa ajattelemaan ja elämän lyhyys, kevään kerkeys ja
rientävien päivien päätyminen synnytti sydänalaan niin hiukaisevan
kaihomielen? Anni! Eikö se ollut hänen myrsky-aikojensa hurja hengetär.
Hiiden neiti tulihelmallinen, hiilihehkullinen, joka oli kerran
käärinyt hänet mustiin suortuviinsa kesä-yön kalpeassa hämärässä, joka
ei häntä jättänyt, joka oli katsonut hänen silmänsä pohjaan ja
puhaltanut hänen poveensa sen sammumattoman intohimon, joka ajeli häntä
kuin tuuli kellastuvaa lehteä? Anni! Eikö se ollut hänen henkisen
kasvamisensa kumppani, silkkisielullinen, murhesilmällinen, hänen
kauneimpien ajatuksiensa esine, hänen parhaiden pyrkimyksiensä pyhä
Maaria, hiljainen ja hyvä? Anni! Eikö se ollut hänen vaimonsa valio,
hänen piikansa pikkarainen pikkaraisessa tuvassa, mesileivän leipoja ja
poukkujen pesijä; lapsen liekuttaja ja istuja pitkiä elämänlankoja
kasvavan ikkunalaudan? Anni! Eikö se ollut hän, joka kulki
ruiskukkasilla, hän, joka keikkui kesäheinän päillä, hän, joka huhuili
salojen siimeksessä, hän, joka uiskenteli utuisilla merenselillä
kaikkien rantakaislojen kultaisia kahistessa?...

– Ei, ei se niin ollut! koetti Erkki vakuuttaa itselleen, samalla
pakottaen silmänsä väkiselläkin kirjan rivejä seuraamaan. Mutta hänen
viluiset ajatuksensa tahtoivat välttämättä kiertyä jonkun rakastetun
esineen ympärille.

Tuhansissa muodoissa oli Anni häntä kohdannut, tuhansissa mielikuvissa
hän oli Annia ajellut, pyytänyt pyhäistä unta, kerjännyt keväistä
haavettansa, vavahtanut ohi kulkevaa kuvajaista, seurannut salaperäisen
hameen kahinaa kierrättelevillä kaduilla ja katsonut syvälle
tuntemattomien naisten silmiin rautatie-asemain tuskallisessa
vilinässä. Pilkannut hän oli Annia tupakansavuisissa toveripiireissä,
rakastanut Annia porton poloisella vuoteella, vihannut häntä
käyskennellessään joulu-aattoina ohi onnellisten ikkunain, ja
ylenkatsonut häntä siististi sipisevien perheneitien äidin-pettävissä
salin nurkissa. Ikänsä kaiken hän oli Annia ajellut, elämästä etsinyt,
kirjoista hakenut, oman mielensä kuvista kokoon rakennellut, nyt oli
hän hänet vihdoin löytänyt, nyt oli armas ollut hänen lähellään, häntä
silmiin katsonut, hänen sylissään levännyt, pois karannut, pois
paennut, kadonnut kaunis hiljaisille hangille, portimon teille,
poluille talvisen jäniksen. Vieläkö hän vienon löytäisi, enääkö
entisensä yllättäisi?...

– Ei, ei, ei!

Erkki nousi vihanvimmoissaan. Hän ei tahtonut enää Annia ajatella.
Hän ei tahtonut enää menneitä muistella. – Jälleen pakotti hän
silmänsä kirjan rivejä seuraamaan.

Montekristo oli nuori ja viaton. Lempi oli hänellä sylissään, onni
kummallakin kupeellaan. Mutta vihamiehet kutoivat verkkojaan hänen
päänsä menoksi.

Erkki näki itsensä nuorena ylioppilaana, seisovana kansanjuhlissa ja
Y.L:n laulajalavalla, kukka rinnassaan, otsassa kultainen päiväntähti.
Kuinka Suomi oli ollut silloin suuri, kuinka se oli ollut kaunis ja
sinivalkoinen! Taide oli kukoistanut, ajatus vapautunut, uusi aika
astunut pirttien pimeyteen. Kansallisen herätyksen ensimäiset,
alustavat päivätyöt olivat päätetyt; oli jo joutohetkeä kyllin iltoja
iloita, kukkariukuja pystytellä. Siinä työssä hänkin tahtoi olla
mukana, ellei muulla niin nuorella lemmellään ja innostuksesta
vapisevalla laulaja-äänellään.

– Tahtooko herra hevosta?

– En.

Suomi oli äkkiä käynyt niin kumman ahtaaksi. Pieniä olivat ihmiset,
pieniä olot, pieniä näköalat.

Harmaa usma kattoi kaiken maan. Loppuneet olivat innostuneet
eläköönhuudot ja iloiset laulajakestit. Kukin kulki kotiinsa, kukin
istui omassa sopessaan, katsoi karsaasti tulijaan, vihamielisesti
vieraasen. Jokainen tunsi tulleensa petetyksi, mutta kuka oli pettäjä?
Toinen sanoi tuo ja toinen sanoi tämä, ilma oli täynnä kumeaa syytöstä,
murtuvaa ahdistusta, velttoa kohtaloonsa tyytymistä ja inhoittavaa
itsekkäisyyttä. Ratkesivat kuilut kumppanien välille, raukesi monen
nuoren miehen ponsi.

Erkki kulki itsekseen ja ihmetteli. Hänkin tunsi tulleensa petetyksi.
Elämä oli pettänyt hänet. Se oli luvannut hänelle sunnuntaita ja
päivänpaistetta, sämpylöitä ja punertavaa viiniä. Nyt tarjosi se
hänelle karvasta vehkaleipää ja harmaata, ilotonta arkityötä. Kenen oli
syy? Kuka oli vikapää?

Montekristo nääntyi vankilan pimeydessä. Viholliset vallat olivat
voittaneet. Ei hän enää koskaan näkisi taivaan sinertävän, ei maan
vihertävän. Iankaikkinen kalpeus asettui asumaan hänen kasvoilleen.

Erkki tunsi synkän halun kostaa jollekin. Kuka oli syypää? Kuka oli
lastannut hänen laivansa niin täyteen toiveita ja ihanteita, että se ei
myrskyssä kestänyt? Aika! Ei riittänyt. Isänmaa! Ei se ollut totta. Hän
itse oli sen tehnyt, hänen oli kostettava omalle itselleen.

Mereen kaikki toiveet, mereen kaikki nuoret ihanteet! Hän oli jälleen
vapaa. Mikään ei sitonut häntä enää, hän oli maailman valtias. Juchhe!
"Ich hab' mein Sach auf nichts gestellt" – –

Hän ei ollut kyennyt elämän ristiriitoja ratkaisemaan. Siksi hän oli
asettanut itsensä kokonaan ulkopuolelle elämää. Autioissa
vuokrahuoneissa, kuudennessa kerroksessa asuen, kapakassa syöden ja
helposti ansaittuja rahoja helposti hävittäen olikin se käynyt
erinomaisesti laatuun. Ei pilveä taivaalla, ei maata taivaanrannassa.
Sanomalehti oli ollut hänen aluksensa.

Lehtipurjeessa!

Merkillinen purje tuo lehtipurje. Se vie hyvin, on helppo saada ja
sopii mainiosti jokaisen veneen kokkaan. Mutta sillä on yksi paha vika:
sitä ei voi reivata. Eikä sillä voi myöskään purjehtia muuta kuin
myötätuuleen. Vanhat merimiehet sanovatkin sitä vaarallisimmaksi
kaikista purjeista.

Montekristo oli päässyt vankilastaan. Montekristo oli rikas,
Montekristo voi kostaa kaikille vihamiehilleen.

Oli sitten tullut äidin sairaus ja matka tänne maaseudulle. Ensi kerran
pitkien vuosien perästä hän oli jälleen joutunut keskelle elämää. Ja
mitä elämää! Erkki tunsi sydämensä ahdistuvan sitä ajatellessaan.

Jumalan kiitos, että se kaikki nyt oli ohitse!

Mutta sitten jolkahti hänen mieleensä: mikä olikaan se elämä, jota
kohti hän kulki? Takaisin autioihin vuokrahuoneisiin, takaisin
taivaltamaan puistokatuja päästä päähän, takaisin haukottelemaan
konserttisaleissa ja teatterein permannoilla, takaisin pyörittämään
välinpitämätöntä kynää välinpitämättömässä sanomalehtikammiossa,
takaisin iltaseuroissa innostumaan! Tällä kertaa vain se muutos, että
hän tulisi kirjoittamaan vanhoilliseen lehteen.

Periaatteessa hänellä ei mitään sitä vastaan ollut. Hedelmättömänä
kauneuden nautiskelijana, joka hän luonteeltaan oli, hän oli jo kauan
elänyt ulkopuolella puolueita. Mutta kuitenkin oli tämä pikku seikka
omiaan lisäämään sitä vastenmielisyyttä, jolla hän tulevaista
elämänrataansa ajatteli.

Eikö olisi parasta tehdä loppu kaikesta, panna vihdoinkin piste turhan
ja sisällöttömän lauseen jälkeen?

– Tahtooko herra illallista?

– Ei.

– Herra on sitten hyvä ja ottaa avaimen sisäpuolelle.

Erkki nousi. Hän oli lukenut niin että hänen silmiänsä karvasteli.
Olikin langennut jo hämärä huoneesen. Ulkona seisoi sumu edelleenkin
sankkana kuin seinä ja kattoräystäät tippuivat hiljalleen. Majatalon
likainen piha alkoi pimetä ... hevonen kuului pilttuussaan
tömistelevän.

Nyt vasta huomasi hän tutustua ympäristöönsä. Tuolit olivat
vastamaalatut ja tuoksuivat vielä puusepän verstaalle. Sänky oli korkea
kuin vuori ... lakanat kylmät ja kosteat. Seinällä näkyi pari
kiiltokuvaa, keisarin ja keisarinnan, sekä rikkinäinen Lönnrot.
Piirongin päällä oli pari oppikirjaa ja nimipäiväkortteja... Nähtävästi
kävi joku majatalon lapsista koulua.

Peilin takana oli vielä jatkoakin "Montekriston kreiviin". Se oli
"Maailman herra". Erkin ei tehnyt mieli sitä enää selailla. Hän tiesi
kyllä, mikä oli oleva oikea loppu tälle romaanille.

Hän sytytti tulen kynttilään, ja veti uutimet ikkunan eteen. Sattumalta
hän tuli katsahtaneeksi peiliin ja säikähti. Hänen kasvonsa olivat
aivan harmaat.

Hän aukaisi kapsäkkinsä, kaiveli hetken ja löysi jotakin. Hän asetti
sen tyytyväisenä pöydälle ja käveli pari kertaa edes takaisin
huoneessa. Hän repäisi lehden taskukirjastaan ja yritti kirjoittaa
sille jotakin. Mutta hän luopui heti aikomuksestaan, rypisti paperin ja
poltti sen kynttilän liekin päällä. – Sitten istui hän sängynlaidalle ja
mietti.

Monta kertaa hän oli ennenkin tässä sängyssä maannut, monta kertaa
tässä majatalossa viivähtänyt. Olihan tämä hänen vanha koulutiensä,
jota hän oli matkustanut tuulessa ja tyynessä, kevätyössä ja
talvipakkasessa. Kerran hän oli kulkenut myöskin syyskuutamossa.

Se matka oli erityisesti jäänyt hänen mieleensä. Ei sen tähden että
sillä matkalla olisi mitään erinomaisempaa tapahtunut, mutta hän oli
siihen aikaan ensi kerran lukenut Heineä ja "Kyynelten kirja" täytti
hänen koko sydämensä. Tie oli ollut musta kuin hauta, korkea korpi oli
kahden puolen seisonut, sieltä täältä kuusien lomasta vain kuun laita
taikka suosilmäisen metsä puron välke vilahtanut. Hän oli kokonaan
haihtunut haaveiluunsa.

    "Der Tod, das ist die kühle Nacht,
    das Leben ist der schwüle Tag.
    Es dunkelt schon, mich schläfert,
    der Tag hat mich müd gemacht."

Hän lausui nytkin nuo säkeet ääneensä, aivan kuin silloin,
toistakymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen naurahti hän. Oliko hän yhä
edelleenkin koulupoika? Eikö hän koskaan pääsisi vapaaksi tuosta
kirotusta pateettisuudestaan?

Hän rupesi verkalleen riisuutumaan. Laski housut siististi tuolille,
pujotti tuolinkarmin takin sisälle, kuten hänen tapansa oli, ja asetti
saappaat säntillisesti vierekkäin. Sitten otti hän pöydältä jotakin ja
asetti sen päänalaisen alle. Sitten pujahti hän sänkyyn ja puhalsi
kynttilän sammuksiin.

Hän makasi hetkisen aivan hiljaa. Sitten otti hän päänalaisen alta
jotakin ja sovitti sen vasten sydäntään. Sitten liipaisi hän.

Laukaus pamahti. – Sitä ei kuullut kukaan. Hän sai virua verissään
aamuun asti.

Aamulla paistoi jälleen päivä, sumu oli haihtunut ja pälvet työnsivät
nuorta nurmea etelänpuolisilla rintamailla. – Hänen kuolemansa herätti
melkoista huomiota. Sanomalehdet kirjoittivat siitä monta sentimetriä;
toveripiireissä keskusteltiin kauan siitä. Mutta hän itse nukkui jo
silloin alla viheriöivän maan.