Kootut teokset XVI
Eino Leino (1878–1926)
Taidekirjoitelmia; Yhteiskunnallisia ja poliittisia kirjoitelmia; Pakinoita
Leinon koottujen teosten kuudestoista osa sisältää esseitä taiteesta, yhteiskunnallisia artikkeleita sekä satiirisia pakinoita. Teksteissä tarkastellaan muun muassa suomalaista runokieltä, kansallisuuskysymystä ja sisällissodan jälkeistä Suomea. Kokoelma kokoaa yhteen kirjailijan lehtiartikkeleita ja pohdintoja usealta eri vuosikymmeneltä.
Eino Leinon 'Kootut teokset XVI' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 71. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KOOTUT TEOKSET XVI
Eino Leino
Otava, Helsinki, 1930.
SISÄLLYS:
I. Taidekirjoitelmia
Suomalaisesta runokielestä Näytelmän tekotapa
1. Antiikin näytelmä
2. Renessanssin näytelmä
3. Nykyaikainen keskustelunäytelmä
4. Tulevaisuuden näytelmä
Kirjallisia mietelmiä
1. Arvostelu
2. Aihe ja tekotapa
3. Kirjailijat ja nykyinen aika
4. Runous ja proosa
5. Amatöörit
6. Kielen kivettymät
7. Kalevalansankarit
8. Lämmin ja kylmä taide
9. Taiteen juuret
10. Taide ja amerikkalaisuus
11. Taide ja yhteiskunta
12. Luonnonlahjat
Suomalaisia kirjailijoita. (Alkua toiseen sarjaan.)
Maila Talvio Larin Kyösti O. Manninen
Suomalaisia Shakespeare-näyttelijöitä
Ida Aalberg Aksel Ahlberg Benjamin Leino Adolf Lindfors Katri Rautio Kaarle Halme Otto Närhi
II. Yhteiskunnallisia ja poliittisia kirjoitelmia
Suomalaisuus Ruotsalaiset ja me Kansallisuuskysymyksemme Suomalaisuus ja syvät rivit Keskustelua kansallisuuskysymyksestä Diplomaatti Joulusta jouluun Punainen viikko
1. Kansalaissodan kynnyksellä
2. Suomi ja Venäjä
3. Masentunut mieliala
4. Alhaiso ja ylhäisö
Syvällä tammen juuret Suomen valtakunta Rauha
1. Piirteitä henkisestä kehityksestämme
2. Aikakauden näköaloja
Venäjän vallankumous käännekohdassaan Sunnuntain lukijoille Suomen työväelle
1. Kuilun kahden puolen
2. Kansanvalta ja harvainvalta
3. Pekka Svinhufvud
4. Kansakunnan ulkopuolella
5. Tällä hetkellä
6. Eräitä ääriviivoja
Ryhmäpolitiikka ja puoluepolitiikka Mistä pelastus?
III. Pakinoita
(Nimim. Mikko Vilkastus, Teemu y,m.)
Kirjallista pakinaa Tarina talvisessa yössä Eräällä taholla Eräs juhlapuhe Nykyaikaisessa virastossa Aakkosia Kunnia Yö ja päivä Kuvernöörin passi Häkkilinnut Senaattorien kohtalo Keskiaikaista "Jumalauta, perkele!" Virkeät tuulet Virkahakemus Raatimies Blom Krestyssä Uusia totuuksia Lakimiesten kunniaksi Kokovtsov Maksim Gorjki Herra kuvernööri Ulster Orfeus ja Morfeus
I
TAIDEKIRJOITELMIA
SUOMALAISESTA RUNOKIELESTÄ.
1.
Koko uudempi suomalainen runous on taistelua laajuuden ja koron välillä. Vanhoissa Kalevalan säkeissä ne vielä käsikkäin kävivät, sormikkain sopivat, ne ikäänkuin leikkivät lapsuuttaan. Mutta niin pian kuin Suomen runous alkoi pyrkiä itsetajuntaan, niin pian kuin ensimmäiset runotaiteen oireet ilmenivät, syntyi myös näiden kaksoisten välillä riita vallasta, joka ei vieläkään ole täysin ratkaistu. Lyhyt historiallinen katsaus Ahlqvistin, I. Krohnin y.m. johdolla tämän veljesvainon vaiheisiin lienee tässä paikallaan, ennenkuin käymme sen nykyistä asemaa esittämään.
Suomen ensimmäisen taiderunoilijan, Agricolan, sepustuksista näkyy, että hän tässä kysymyksessä asettui päättävästi koron kannalle, vaikka kyllä sekin riimihädässä usein saa pahoja kolauksia. Hänen jälkeisistä virsisepistä taas ei juuri tiedä, kumpaa he enemmän suosivat laajuuttako vai korkoa, sillä yhtä lapsipuolen tavalla he kohtelevat kumpaistakin. Vasta 17:llä vuosisadalla on suomalainen taiderunous edes niin paljon vakaantunut, että voidaan puhua eri runomitoista oikeassa merkityksessä ja silloin pistää tämäkin kysymys päänsä yleisestä sekasorrosta. Juhana Cajanus, jonka kaunis "Etkös ole ihmisparka" on kuin "kosteikko, kukkula, saari" näiden aikojen runoudessa, olisi tuskin koron polkemiseen hairahtunut, jos olisi tyytynyt helpompaan runomittaan. Nyt tapaa hänellä sellaisiakin virheitä kuin: maan poveen ja tyhjäksi tavattomaks.
Muut sen ajan runoilijat käyttivät enimmäkseen Kalevalan runomittaa. Tähän asti ei vielä juuri voi sanoa, kumpi on vallassa, laajuusko vai korko. Kumpikin ovat ne vielä yhtä heikkoja puoltaan pitämään ja saavat osakseen kovimpiakin kolauksia. Mutta seuraavalla vuosisadalla saa toinen veli hyvän liittolaisen latinalaisesta kuusmitasta, joka silloin pääsi kieleemme juurtumaan. Sitä viljeltiin tietysti vanhojen esikuvain mukaan, kokonaan laajuuden perustuksella, kuten seuraavat säkeet eräästä Achreniuksen runosta osoittavat:
Ah, jos coi coittais sydämis' ja mielesä meidän,
cosc' Sanahan saarna nyt cansain corwisa caicu—Kuitenkin ovat koron polkemiset trokeisessa mitassa verrattain harvinaisia. Jambia taas käytettiin perin vähän ja silloinkin se oli niin sekoitettua trokeilla, ettei tiedä, kumpaan runomittaan sen lukisikaan.
Huvittavaa on nähdä sitten, mikä suuren Franzénin kanta asiassa oli. Hänen ainoa Suomenkielinen runonsa "Ruhtinaalle" on kokonaan korolle rakennettu, kuten hänen ruotsalaisen runouden koulussa kehitetyltä kieliaistiltaan voi odottaakin. Tulemme tuonnempana tähän runoon palaamaan.
Sivuuttaen sitten tämän vuosisadan alkupuoliskon muut runoilijat, joista vaan on mainittava, että he käyttivät enimmäkseen helppoja trokeisia runomittoja ja niitä jotenkin hyvin, tulemme Kallioon. Hän rakensi runonsa kokonaan korolle, vieläpä kuusmittansakin, kuten hänen kaunis, klassillinen "Oma maa" osoittaa. Tämä on sitä merkittävämpää, kun ennen ja kauan jälkeenkin häntä laajuus oli ollut kuusmitan ainoa herra.
Yhteenveto edellisestä tulee siis opettamaan, että tämän vuosisadan alkupuolelle asti korko siis oli pääasiallisesti vallinnut muita runomittoja paitsi kuusmittaa, joka oli laajuuden hallussa. Ne koron polkemiset, joita muualla siellä täällä tavataan, näyttävät johtuneen enemmän runomitan vaikeudesta kuin korvan vaatimuksista. Kehitys näytti vievän koron voittoon ja kuusmitassa olivat uudet, terveemmät mielipiteet syntymässä.
Silloin tuli reaktiooni. Se aika, joka muuten Suomen historiassa on edistyksen, elpymisen kultaista kevättä, on meidän korkokysymyksemme kannalta surkeinta taantumusta. Sitä ikävämpää, kun sen alkaja oli itse Elias Lönnrot. Hän rakensi runomittaiset suomennoksensa nimittäin kokonaan laajuuden kannalle, johon häntä lienee houkutellut etupäässä vanhan kansanrunouden vaikutus; myöskin lie kuusmitta, tuo Suomen runouden ikuinen kiusa, tässä taas ollut tuhojaan tekemässä. Kuinka lie ollutkin, vaan tällaisilta hänen jambinsa tulivat kuulumaan:
Tee vastakin pesäsi liki pihoani,
ja tyytymään opeta mua myös osahani.(Runebergin "Lintuselle".)
Hänen aseveljensä Ingman oli yhtä perinpohjainen koronpolkija, kuten seuraavat hänen suomentamansa Wörösmartyn säkeet osoittavat:
Eivät ne poikas turha'an
vertään vuodattaneet,
eivätkä sankaris paraat
vaan suotta sortuneet.Ne olivat niitä laajuuden kulta-aikoja, jolloin näytti siltä, kuin olisi sen valta ijäksi Suomen runoudessa taattu. Ja takaajina nähtiin maan parhaat nimet. Niinpä Oksanenkin "Suomalaisessa sonetissaan" käytti tällaisia jambeja:
Soveltuva sonettien siteillä
runon tekoon kalevalaisten kuulla.Sellaiset säkeet kuin nämä jo ennen mainitut tuntuvat nyt ihan mahdottomilta jokaisesta suomalaisesta. Siis on kuitenkin täytynyt tapahtua käänne mielipiteissä, joka niin on muuttanut yleisön kielikorvan. Noustuaan tälle huipulle on laajuuden valta taas lähtenyt vaipumaan, johon mäenlaskuun pyydän lukijaa vilpittömällä ilolla ottamaan osaa.
Paitsi että Lönnrot ja Ingman vanhemmilla päivillään paljon peräytyivät jyrkistä mielipiteistään, asettuu jo kielimies Ahlqvist "Suomalaisessa Runous-opissaan" ihan toiselle kannalle tämän kysymyksen suhteen kuin runoilija Oksanen. Huomauttaen, että nykyinen runous on luettavaksi eikä laulettavaksi aiottu, ja että "koron yleneminen runomitan ainoaksi perustukseksi näyttää olevan välttämätön nykyisen sivistyksen piiriin kuuluvissa kielissä", leimaa hän kokonaan virheellisiksi esim. sellaiset jambit kuin:
Suvun kuvien keskellä yksinään.
Salihin astui Dmitri korea ei y.m.,jotka juuri sisältävät samantapaisia virheitä kuin hänen omat yllämainitut säkeensä. Mutta tähänkään ei Ahlqvistin runokorva tyytynyt. Ei ensimmäisessä runojalassakaan, jolle hän niinkuin muutkin myöhemmät tutkijat suo suuremman vapauden, saanut olla korkovirheitä sellaisia, kuin esim.
Heti hän kiiruhti kreivinnan luokse—
eikä edes sellaisiakaan kuin
Jalosti häntä kohtaan ojenti nyt—
Kuinka ovat sitten hänen omat virheensä tässä suhteessa ymmärrettävät?
Ahlqvist näkyy kyllä itsekin Runousoppiaan laatiessaan huomanneen, miten hän sen kautta tuli esiintymään kaksinaisessa valossa, miten hänen teoriansa ja käytäntönsä ei oikein tahtonut lyödä yhteen. Kuinka hän tahtoo itseään ymmärrettävän, selviää täydellisesti seuraavista hänen sanoistaan: "Pelkälle korolle perustettu runomitta ei kuitenkaan olisi vielä tyydyttäväinen sivistyneen suomalaisen korvassa." Kielimiehenä ja runouden lainsäätäjänä hän siis tähtäsi tulevaisuuteen, mutta runoilijana oli tietysti kahlehdittu kielen silloiseen kehityskantaan. Sama kaksinaisuus kuin filosofi ja valtiomies Snellmanin välillä.
Ettei Ahlqvistin kielikorva ollut erehtynytkään, osoittaa seuraavain aikojen kehitys. Uudemmat runoilijat ovat kilvan kiiruhtaneet vapautumaan korkovirheistä, jotka vuosien vieriessä ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi. Virstapatsaina mainitsemme vain Suonion, Cajanderin, Erkon ja Genetzin. Ja sitten kuin viimemainittu myös kuusmitassa on laajuuden vallan kukistanut, voimme pitää taistelun päättyneenä. Korko on viimeinkin päässyt oikeuksiinsa.
Ei sentään vielä ihan täydellisesti. Niin harvinaisia kuin koronpolkemiset nykyään ovatkin keskellä säettä, säkeen alussa ja lopussa ne, paha kyllä, ovat vielä sangen tavallisia. Enimmin loukkaava näistä on pitkän korollisen tavun polkeminen lyhyen korottoman edellä, jonka jo Genetz runo-opissaan hylkää ja joka onkin jo ylen harvinainen. Joskus sitä sentään näkee vielä uusimmassakin runoudessa, kuin esim. säe
Harkiten salaisuutta sydämen.—
Asteittain pienenevinä virheinä pidämme myös:
1:o pitkän korollisen tavun polkemisen seuraavan pitkän edellä, niinkuin
Raskaasta synnin syystä päästi
2:o lyhyen korollisen tavun polkemisen seuraavan pitkän edellä, niinkuin
jaella lapsijoukolleen.
3:o lyhyen korollisen tavun polkemisen seuraavan lyhyen edellä niinkuin
elämä toist' on, usko toista.
Näistä jo Ahlqvist hylkäsi toisen kohdan, vaikka se vielä nytkin yleisesti meidän runoudessamme kummittelee. Muut hän kyllä vielä tavallaan hyväksyi, mutta ainoastaan joksikin aikaa, kuten näkyy hänen käyttämistään lauseparsista "pikemmin näyttää se olevan luvallista" ja "samoin luulisin toisinaan käyvän päinsä" j.n.e. Hänen aikanaan täydellinen reformi tässä suhteessa ehkä olisikin ollut liian varhaista, kun jambia vasta äsken oli enempi ruvettu meillä viljelemään ja muutenkin kieli oli outo uusiin runomittoihin, joita tulvanaan tuli. Mutta meidän tulee muistaa, että hänen Runousoppinsa ilmestymisestä on jo kulunut neljättäkymmentä vuotta ja että paljon sellaista, joka silloin voi olla ennenaikaista, on nyt tarpeen vaatimaa. Suuria vaikeuksia en luulisi mainitun uudistuksen runoilijoillemme tuottavan ja jos kerran myönnetään kielen kehityksen käyvän siihen suuntaan, että korkoa ei koskaan saa rikkoa, on sitä parempi, mitä pikemmin nuo virheet katoavat. Sillä kansan kielikorvan kehittyessä tulevat nämä koron polkemiset olemaan yhtä monta naulaa niiden runojen hautakirstuun, jotka ovat ajan vaatimukset tässä suhteessa laiminlyöneet. Kuinka monta sisältörikasta taideluomaa onkaan peittynyt kirjallisuushistorian tomuun ainoastaan vanhentuneen muodon takia.
Sama olkoon sanottu myös säkeen loppuun sattuvista koronpolkemisista, jotka kyllä ovat vähemmän loukkaavia, kun niissä ainoastaan sivukoron polku tulee kysymykseen. Sellaiset ovat tavallisia daktylisessa ja anapestisessa mitassa ja niistä ovat mielestämme taas asteittain väheneviä virheitä:
1:o pitkän sivukorollisen tavun polkeminen seuraavan lyhyen edellä niinkuin
armahat impyenne. –
2:o lyhyen sivukorollisen tavun polkeminen seuraavan lyhyen edellä, niinkuin
immyt ainoiseni. –
3:o pitkän sivukorollisen tavun polkeminen seuraavan pitkän edellä, niinkuin
minä onneton ainoastaan, –
jota sentään pidämme suvaittavimpana, kun siinä st:n voi viedä seuraavan tavun alkuun ja sivukorollinen tavu siten tuleekin lyhyeksi. Sellaisissa säkeissä niinkuin
kutsuvi taistelohon,
ei kieli vielä näytä vaativankaan perinpohjaista koron noudattamista, yhtä vähän kuin säkeessä
kummia kertoelee, –
jotka sointuvat ihan hyviltä suomalaisen korvaan. Syynä lienee arvattavasti se, ettei korko voi saada voimakkaassa rytmissä tällaisilla lyhyillä tavuilla minkäänlaista jalansijaa. – Tämän kohdan me siis jätämme vielä vastaisten polvien kehitettäväksi.
Ylläolevan yhteydessä sopinee myös ottaa puheeksi pääkoron polkeminen sivukoron alle, jota vielä myös näkee siellä täällä. Kokonaan sopimatonta on mielestämme alistaa jonkun sanan kaksi ensimmäistä lyhyttä tavua daktylin loppuosaksi ja panna kolmas, pitkä, uutta runojalkaa alottamaan, niinkuin
aho, kangasmaa kumajaa,
ellei tahdota mitään erityistä voiman efektiä, niinkuin Cajanderin säkeessä
Ja soitto ei ennen kuultu sen kielissä nyt salamoi.
Tällaista on mielestämme suvaittava ainoastaan yhdistetyissä sanoissa, sellaisista kuin: sinipiika, verikosto; niinkuin kaksi- ja lyhyttavuiset sanat kohtuullisesti käytettyinä aina hyvin sopivat daktylin loppuosaksi.
Päivälehti 20.12.1896.
2.
Edellisen kirjoituksemme loppuponsi kuului siis ylimalkaisesti: Korko on otettava suomalaisen runosäkeen perustaksi sen jokaisessa runojalassa. Tällä emme me, yhtä vähän kuin entisetkään koron puolustajat, suinkaan tahdo kieltää laajuuden merkitystä runossa. Sen vaan täytyy tulla vasta toisessa sijassa. Sääntönä on tietysti pidettävä, että runokorko sattuu pitkälle tavulle, mutta se ei ole välttämätöntä. Sillä laajuuden tehtävä runossa on antaa vivahduksia runokoron, tai paremmin sanoen, poljennon pohjavärille ja silloin voivat näennäiset laajuusvirheet usein juuri hyvin kuvata runon sisällistä tunnelmaa. Täten tulevat ne tietysti enemmän yksityiskohdista riippuviksi ja sentähden lieneekin parasta sen kysymyksen valaisemiseksi ottaa kukin runomitta erikseen käsiteltäväksi.
Trokeeta ( – -), tuota yksinkertaisinta mittaa, jolle Kalevalan säkeetkin ovat rakennetut, ovat Väinön kanteleen kaiuttajat aina suurimmalla taidolla viljelleet. Siinä mitassa ei siis olekaan paljoa muistuttamista. Tavallisen pitkälyhyen ohella ovat tietysti myöskin kaksoislyhyet ja kaksoispitkät runojalat sallittuja, joiden kautta juuri saadaan vaihtelevaisuutta aikaan, niinkuin esim. kymmentavuisessa trokeessa, Runebergin "idylli ja epigrammi"-runomitassa tällainen vuorottelu on ihan välttämätön. Kuitenkin on sääntönä pidettävä, ettei samassa säkeessä kaikki runojalat saa olla kokopitkiä tai kokolyhyitä. Tässä lienee myös paikallaan huomauttaa siitä omituisesta seikasta, että sellaiset lyhytpitkät trokeet kuin: enää, kevään, jotka laajuudeltaan oikeastaan ovat jambeja (- – ), nyt ovat täydellisesti kieleen juurtuneet. Vielä Ahlqvistin aikoihin oli niiden asema hyvin epävarma: "Yhtä vähän kuin voisi laajuuden puolustajain kanssa lukea esim. jambina sanan: vetää, yhtä vähän voipi sen kansanlaulun kanssa lukea trokeena." Tässäkin on siis kielen kehitys käynyt siihen suuntaan, että korko tulee olemaan tavujen runoarvon lopullinen määrääjä.
Jambista (- – ) on jo edellisessä luvussa paljon puhuttu, sillä tätä runomittaa koskee tuo edellä vaadittu täydellinen koron noudattaminen lähimmin. Renvallin_ mielestä, joka oli ankara koron puolustaja, oli tämä runomitta "miltei mahdoton käyttää meidän kielessä", kun muka suomessa oli niin perin vähän yksitavuisia, jambin alkuun tarvittavia sanoja. Ahlqvist ei tähän hylkäystuomioon kuitenkaan yhdy, vaan ehdottelee kaikenlaisia apukeinoja tämän runomitan helpoitukseksi. Niin esim. voitaisiin alkuun panna kaksi lyhyttä tavua yhden pitkän asemesta:
Elo kurja se, kun täytyy vain aina peljätä,
ja korkoakin hänen mielestään voitaisiin siinä runojalassa polkea muutamissa, ensi luvussa mainituissa kohdissa.
Koron polkemiset olemme jo kaikki juurtaan myöten hyljänneet, eikä tuokaan toinen keino mielestämme ole muuta kuin hätätilassa käytettävä, sillä ehdottomasti sen kautta säkeen alkuun tulee jotakin levotonta ja hätäistä, joka on vierasta tuon enimmäkseen murhenäytelmässä käytetyn jambin luonteelle. Ainakaan siinä ei pitäisi käyttää muita kuin sellaisia jo melkein diftongiksi sulaneita tavuja kuin: mua.
Mutta ehkä tämä jo itsestään niin vaikea runomitta täten käy ihan mahdottomaksi suomenkielelle, kun kaikki apukeinot näin kielletään?
Vielä on yksi keino, jonka Ahlqvistkin mainitsee. Yksitavuisten sanojen lukua voitaisiin hänen mielestään nimittäin "heiton varovaisella käyttämisellä" paljonkin enentää. Ensiksikin sellaiset kaksitavuiset, taipumattomat partikkelit kuin: miks', siks', vuoks', juur', pait' (=paitsi) j.n.e. voitaisiin ihan ilman mitään lyhentää yksitavuisiksi, huolimatta siitä, millä äänteellä seuraava alkaa. Samalla tavallahan sana mut (pro mutta) tuli runokieleemme ympätyksi. Myöskin useita verbimuotoja ja substantiivejakin voisi tällä tavalla yksitavuisiksi supistaa, niin kuin läntiset murteemme tekevät. Yleensä ovat tietysti lyhennettäessä Genetzin pääsäännöt noudatettavat.
Mutta vaikka me näin ehdotammekin suurempaa vapautta kaksitavuisten ja erittäinkin partikkelein lyhentämisessä käytettäväksi, ovat mielipiteemme sitä ankarammat useampitavuisten sanojen ja päätteellisten muotojen suhteen. Ne ajat ovat menneet, jolloin I. Krohn täydellä todella ehdotti esim. tällaisia lyhennyksiä:
Vanhall vapaall Suomenmaalla,
vakuutettuna täten suuresti auttavansa kielen sointuisuutta. Tällaisten ja Genetzin sallimainkin lyhennysten suhteen lienee paras sääntö: mitä vähemmän, sitä parempi. Kuta täyteläisempiä tavut ovat, sitä puhtaammalta runo kajahtaa.
Jouduttuamme kerran näistä asioista puhumaan pyydämme vielä huomauttaa erästä lyhentämistapaa, joka näkyy jääneen liiaksi unohduksiin. Tarkoitamme n.s. "sisäistä lyhennystä", jollaisia ovat esim. hällä (pro hänellä), oisi (pro olisi) j.n.e. Kalevalan kielessä niitä käytetään paljon, niinkuin souttu (pro soudettu), kaattu (pro kaadettu) ja ehkäpä samoin voisi tehdä monelle muullekin sanalle.
Useimmista Kalevalansäkeistä voi pienellä muutoksella saada daktylisia ( – - -), joka runomitta siten on kieleemme erittäin koteutunut. Sen kohtalo on kuitenkin ollut niin kauan kuusmitan vaiheisiin kahlehdittu, että siitä on suomalaiseen daktyliinkin ilmestynyt sille kokonaan epäoleellisia ominaisuuksia. Kuusmitassa kun on Genetzin mukaan laajuuttakin ankarasti noudatettava, on tuo latinalaisuus pyrkinyt muuallekin daktylin lentoa ehkäisemään. Parhaina daktyleina on pidetty sellaisia kuin: laivoja, raunio, valkama y.m., jotka ovat täydellisesti tuon kaavan ( – - -) näköisiä ja muita johdonmukaisesti enemmän tai vähemmän virheellisinä, sen mukaan, kuinka paljon ne siitä mallistaan ovat poikenneet.
Tämä käsitys on mielestämme ihan väärä, siten jää nimittäin ääretön joukko suomalaisia sanoja kokonaan tämän runomitan ulkopuolelle, joka yllämainittua sääntöä täsmälleen noudattamalla ei kelpaa muihin kuin marsseihin: "Nous ylös miehet ja nous ylös naiset."
Ei, tässäkin kohden on laajuuden vaatimusten väistyttävä.
Kolmilyhyet daktylit (- - -), sellaiset kuin: elämä, heräsi, humisi j.n.e. ovat jo kauan olleet kyllä varovaisesti käytännössä, mutta niitäkin on käytetty kuin varkain hätätilassa. Ne ne ovat juuri meidän kielellemme omituisia ja puhaltavat tuohon vieraan maan runomittaan niin kotoisen huminan, että luulisi sitä omien kuusiemme kuiskinaksi. Sama on asianlaita, jos toinen tavu, tai molemmatkin ovat keskiarvoisia. Sellaisetkin säkeet kuin esim. nuo Franzénin
Turvana tuhatten,
Herrana sydänten
Eläköön hän,kajahtavat vallan hyviltä, vaikka tässä jos missään on voimakas, marssintapainen tahti.
Myöskään sellaiset daktylit kuin: kauniimpi, rakkaampi j.n.e., eivät itsessään ole sen väärempiä kuin nuo "säännöllisetkään". Jos niitä vain oikein käytetään. Esim. Kallion kuusmitassa:
Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa,
saa säe juuri niiden kautta tuon täyteläisen tunteen voiman, jota me siinä niin ihailemme. Tässä niinkuin muissakin kohdissa käy siis toteen, mitä ennen olemme laajuudesta sanoneet, että sen tehtävä on runon värittäminen, varjostaminen ja sen seuraaminen täytyy suureksi osaksi jättää runoilijan mausta riippuvaksi.
Sitä vastoin ovat kokonaan hylättävät sellaiset daktylit kuin: aukeaa, Haades ( – - – ), joita on vaikea lausuakin.
Vielä on eräs daktyliseen mittaan sopiva runojalka, jonka olen säästänyt viimeiseksi juuri sen herkullisen tuoksun vuoksi. Sokeri pohjassa. Miettikääpä, mikä se on, joka tekee tämäntapaisten kansanlaulujen rytmin niin viehättäväksi:
Ikävä on aikani, päivät on pitkät,
surutont' en hetkeä muistakaan,taikka
Tule, tule kultani, tule kotipuoleen,
taikka jo menehynkin ikävään ja huoleen.Ne ovat juuri nuo kaihomieliset, ikäänkuin huolimattomasti heitetyt nelitavuiset daktylit (- - - -), joihin kansan runotar hunnuttaa huolensa ja joiden läpi sen katse hymyilee tuota hiljaista suruaan. Sellaisia meidän tulee taiderunouteemme istuttaa. Parhaiten ne sopivat pitempiin runomittoihin, joissa tahti on kovempi ja lyhempiin taas nuo ennen mainitut kolmilyhyet. Olemme vakuutetut, että tällä tavalla daktylistä tulee meidän kansallisin ja hauskin runomittamme.
_Anapestille (- - – ) tässä näkyy käyneen niinkuin muinoin kersantti Dufvan viimeiselle pojalle. Muille runomitoille on uhrattu liian paljon tilaa ja sanoja, joten sille ei kuin "hiukka piisannut". Niin, niin me kiiruhdamme hyväntahtoisten virkaveljiemme varalta heti myöntämään, että "älyä kuinka äijällä" j.n.e. Kun sitäpaitsi eräs täkäläinen kriitikko näkyy ottaneen tämän runomitan erityisen huolenpitonsa esineeksi, ei meille jää siis vastaiseksi muuta kuin hänen tutkimustensa tuloksia odotellessa yhtyä sydämen pohjasta Genetzin vakaumukseen siitä, että
"anapesti on edestakaisin käännetty daktyli".
Päivälehti 25. 12. 1896.
3.
Olemme edellisessä koettaneet esittää niitä näkökohtia, joita huomioon ottamalla voitaisiin edes jossakin määrin suomalaistuttaa käytännössä olevia runomittoja. Mutta vaikkapa me näin koetammekin saada niihin niin paljon oman maan makua kuin mahdollista, vieraiksi ne kuitenkin aina jäävät meidän oman Kalevalanrunomme rinnalla:
"Parempi omalla maalla
juoda vettä virsun alta
kuin on maalla vierahalla
kultamaljasta metonen."Mettäkö se sitten on, jota me oman kansanrunoutemme hetesuonista juomme? – se, se vasta mettä on suomalaisen suuhun, se se humahtelee kuin kotoinen hongikko, se se kumahtelee kuin kotoinen kangas. Sitä runomittaa meidän on sylitellen, sylkytellen pideltävä, sitä vaalittava, varjeltava, kehitettävä. Siinä meidän runoutemme voima tulee olemaan.
Vai emmekö voisi luottaa sen tulevaisuuteen, nähtyämme, miten paljo se nyt jo on alkuperäisestään kehittynyt? Vipusen virsien hyllyvästä ja lyllyvästä runomitasta lyhyeen draamakieleen – mikä ääretön edistys.
Mitähän sanoisivat nyt ne herrat, jotka muutamia kymmeniä vuosia sitten Kalevalanmitan kokonaan hautaan tuomitsivat, jos nyt saisivat näyttämöltä kuulla Erkon Ainoa tai Kullervoa? Vielä I. Krohnin mielipide oli, että tätä runomittaa "kieltänee totisen runoilijan sisällinen aisti käyttämästä suurempiin teoksiin. Sillä josko se sopikin Kalevalan utukuviin, niin sillä on mahdoton esittää sellaisia selväpiirteisiä muotoja kuin nykyinen runomaku vaatii." Sentään hänkin Ritvalan helkavirsien johdosta tulee myöntäneeksi, että niiden "lyhyt, ytimellinen kertomustapa oli uusi sangen arvollinen omaisuus, jota Karjalan muinaiset runot kaipaavat. Kuka tietää, mitä tästä juuresta olisi saattanut sukeutua, jos se olisi rauhassa saanut kasvaa." Mutta Lagervallin näytelmäkyhäykset saivat hänet kuitenkin ikuisesti siitä vakuutetuksi, ettei Kalevalan mitta ainakaan näyttämölle kelvannut.
Toivorikkaampi oli Lönnrot tässä suhteessa. "Suomen uusi laulu on perustettava vanhan laulun kulmakiville", lausuu hän Kantelettaren esipuheessa, joka on niin kaunis ja ylevä, että se ansaitsisi tulla jokaiselle suomalaiselle tunnetuksi. Arvattavasti hän tällä tarkoitti etupäässä, että Suomen uudemman runouden tuli kasvaa kansanlaulun hengestä, mutta luultavasti tahtoi hän myös sen muodollisia ominaisuuksia huomioonotettavaksi. Samalla tavalla lienee käsitettävä Renvallin toivotus, että "tämän kansan omituinen runolahja olisi ansainnut tulla tarkkuudella hoidelluksi", – sekä muodon että hengen puolesta.
Ahlqvist taas ei näytä paljon surevan Kalevalanmitan ruostumista. Hänen mielestään se oli kehityksen lakien mukaista: "Vanhan runon muoto näyttää siis niin hyvin herrassäätyisissä kuin talonpoikaisissakin runoilijoissa joutuneen unhotuksiin." – "Epäilemättä on näin muodoin suuri muutos Suomen runoudessa tapahtunut eli tapahtumassa. Niinkuin Suomen kansa muussakin olossansa kokee omistaa itsellensä eurooppalaisen sivistyksen muodot, niin pyrkii se runoudessansakin vapaaksi peritystä yksipuolisuudesta. Tapahtunut muutos ei siis ole vahingoksi luettava; vaan edistyksenä pidettävä."
Mutta käytännössä on jo tosiaan itse asiassa tehty kokeita uuden suomalaisen metriikan muodostamisesta Kalevalan mitan pohjalla. Meidän uudemmissa kansanlauluissamme, joiden tutkimiseen kannattaisi kyllä jonkun nuorista tiedemiehistämme antautua, löytyisi paljon siihen aineksia. Mutta jo itse Kantelettaressa löytyy tällaisia säejaksoja:
"Minä itse ruskia,
minä itse valkia,
minä kaunis ja ihana
Miilokullan viereen",jotka osoittavat, että kansan runotar alkoi jo käydä kauempaakin marjassa, ei vain kotipientaroilta.
Myöskin Juteini koetti tällaista runomittaa:
"Naiset Eevan ensimäisen, elämätä,
kyllä moittivat monasti",—eikä se tuntuisikaan hullummalta, kun jokukin säepari vain olisi sopusoinnussa.
Kallio näkyy myös ihan kuin vahingossa keksineen uuden reformin. Hänen runossaan "Milloin muistelet minua", ovat kaikki muut säkeet kyllä tavallista Kalevalanmittaa, mutta jokainen värsy loppuu säkeellä:
"Milloin muistelet minua, milloin?"
siis voisi muihinkin, ei vain sellaisiin säkeihin kuin:
Vaka vanha Väinämöinen
lisätä yhden tavuun (Runebergin eleginen mitta). Kalevalan säkeiden tunnettu vaihtelevaisuus aukaisee tässä suhteessa äärettömät alat uusille muodostuksille.
Suuri edistysaskel oli jo sekin, että Kallio jakoi tuon runonsa yhtä pitkiin värssyihin, jotka antavat sille enemmän pontta ja pakottavat määräperäiseen suunnitteluun. Lyyrillisissä runoissa lieneekin värssyjako aivan välttämätön.
Myöskin Erkko on Ainossa ja Kullervossa useissa kohden paljon poikennut alkuperäisestä Kalevalanmitasta. Tavallisimpia muutoksia ovat tämäntapaiset:
"Jollet nyt visusti rienne
miekan työhön,
niin petät sukusi koston",ja niiden kautta saakin runo paljon voimakkaamman rytmin. Sekaan on kylvetty myös säkeitä sellaisia kuin:
"Honkia hajoittelee",
jotka parhaiten sopinevatkin jonkin säejakson päättäjiksi. Tavattoman kauniilta kuuluvat myöskin "Mikontytön" suusta tällaiset katkelmat:
"Kokemusteni kovuutta
raukka itken,
mieron polkuja pahoja
vaikeroin."Ne soivat kuin varpusen valitus. –
Siinä on siis jo tie hiihdetty, latva taitettu. Toivottavasti ei se latu saakaan umpeen peittyä, vaan tulevat sitä yhä useammat runojousen jännittäjät laskemaan, sillä viepihän se ura koskemattomimpaan korpeen, viljaisimmille viitakoille. Ehkäpä asettuu sinne joku vielä kokonaan uudisasukkaaksi, perkkaa pellon, kuokkii korven ja laventaa suksiladun leveäksi kirkkotieksi, jota ajetaan välkkyvin valjain ja kilisevin kulkusin. Miks emme toivoisi?
Päivälehti 1.1.1897.
NÄYTELMÄN TEKOTAPA.
1. ANTIIKIN NÄYTELMÄ.
Kirjalliset muodot ja tekotavat vaihtelevat aikakausien henkisen sisällyksen mukaisesti. Jos pitää paikkansa lause: ei mitään uutta auringon alla, on yhtä paljon paikkansa pitävä tässä suhteessa tuo toinen totuus: ei myöskään mitään pysyvää auringon alla. Se on seuraus taiteen yleisestä luonteesta ja tarkoitusperästä, joka on olla ilmaisu, jollekin inhimilliselle sielun-elämälle.
Kukin aikakausi luo ja tarvitsee oman muotonsa henkiselle sisällykselleen, vieläpä usein oman taiteensakin. Me tiedämme esim. kuinka myöhään nykyaikainen taidemusiikki varsinaisessa merkityksessään kohoaa kukoistukseen. Miksi? Epäilemättä siksi, että sävelihminen niin myöhään kehittyy. Samoin tiedämme me, että esim. kuvanveisto ei missään ajassa eikä minkään kansan keskuudessa liene ollut niin yleinen ja korkeasti kunnioitettu kuin Perikleen Ateenassa. Miksi? Epäilemättä siksi, että muinaiset kreikkalaiset olivat niin merkillisessä määrin viivaihmisiä. Samoin voisimme me mainita, että väri-ihminen ei milloinkaan liene ollut niin yleinen ja kauniisti kehittynyt kuin renessanssin ja eritoten italialaisen renessanssin aikoina, eikä käsite-ihminen niin kaikkialla rehottava rikkaruoho kuin siinä surullisessa aikakaudessa, johon me itse kuulumme ja jonka lopun me vasta näemme etäisenä aamunsarastuksena taivaanrannalla ruskottavan.
Älköön lukija hämmästykö näitä monia "ihmis"-hirviöitä. Ne eivät suinkaan ole pahemmat eivätkä peljättävämmät kuin ihmiset ylimalkaan, tuskinpa tuhmemmatkaan. Ainakaan ne eivät ole tuhmemmat kuin monet muut niistä tuhansista kaunotieteellisistä oppisanoista, joista meidän-aikaiset estetiikat vilisevät. Ne ovat tässä käytetyt merkitsemään ainoastaan neljää eri ihmistyyppiä, joista jokaisella epäilemättä on vastaavaisuutensa nykyisessäkin ajassa, mutta jotka suuresti ottaen kuitenkin merkitsevät neljää eri kehityskautta länsieurooppalaisen sivistyksen historiassa.
Antiikki oli viiva-ihmisten kultainen aikakausi, renessanssi väri-ihmisten, nykyhetki käsite-ihmisten. Sävelihminen viittaa kaukaisuuteen, parempaan ja valoisampaan kehityskauteen.
Sentään ne kaikki ovat olleet luonnontieteellisesti välttämättömiä, käsite-ihminen kuten hänen ehkä meidän mielestämme kauniimmat edeltäjänsä ja myöskin mahdolliset jälkeläisensä. Sillä myöskään ihminen ei ole mikään pysyvä ja muuttumaton olio auringon alla. Sekin on alituisessa liikkeessä ja kehityksessä, siinäkin syntyy ja kuolee joka päivä jotakin, siinäkin puhkeavat vanhojen ja jo manalle-menevien muotojen kotelosta aina uudet perhoset esille. Kaikella on syynsä ja seurauksensa, kaikki, myöskin ihmishengen kehitys kohti korkeuksia, tapahtuu järkähtämättömien luonnonlakien mukaisesti. Niin niveltyvät myös ne neljä eri kehityskautta, joista yllä on ollut puhe, toisiinsa teräksisellä johdonmukaisuudella, jonka edessä oikeastaan kaikki mieskohtaiset tunnepurkaukset sen tahi tämän ihmistyypin etevämmyydestä toisen rinnalla käyvät vähintään tarpeettomiksi. Niin on ja niin käy: meille jää vain tosiasioiden merkitseminen maailmanmenon ja kohtalon ikuisten valtojen edessä.
Ei kuitenkaan pelkkä kylmä tosiasioiden merkitseminen. Sillä emmehän me sittenkään ole pelkkiä laskukoneita, olemmehan me tuntevia ja ajattelevia ihmisiä, ja sellaisina on maailmanmenon traagillinen kauneus omiaan meidät juhlallisella pelolla ja pyhällä vavistuksella täyttämään. Hartaassa, hurskaassa ihmismielessä saattaa tuo vaikutus paisua suorastaan uskonnolliseksi mielialaksi, ollenkaan riippumatta silloin hänen uskontunnustuksestaan taikka siitä, mitä hän jumalikseen, s.o. ihanteikseen nimittää. Myöskään uskonnot ja uskontunnustukset eivät nimittäin ole mitään pysyväistä. Nekin vaihtuvat ihmishengen yleisten kehityskausien mukana ja jokaisen meidän suhteemme pitää paikkansa se totuus, että kullakin on sellaiset jumalat, jotka hän ansaitsee. Mutta mitä ovat jumalat muuta kuin kuviteltuja ihanne-ihmisiä, s.o. mielikuvituksemme havainnolliseen muotoon pukemia ihmisihanteita, jotka tähtäävät johonkin meitä korkeampaan ja siis tulkitsevat sitä meidän sielumme pyhintä ja salaisinta aavistusta, joka ei meissä itsessämme eikä meitä ympäröivässä todellisuudessa vielä ole tunteiksi, ajatuksiksi, sanoiksi ja teoiksi pukeutunut? Näin luo kukin ihmistyyppi sen henkistä sisällystä vastaavan ihannetyypin, jota hän suuremmalla tai vähemmällä hartaudella palvelee ja jumaloi. Juuri tämäntapaisesta inhimillisen sielun tarpeesta olivat muinaisten kreikkalaisten jumalat syntyneitä.
Mutta ihmisen ja hänen ihanteensa välillä vallitsee aina traagillisen ristiriidan laki. Sillä meidän ihanteemme on yhtä ääretön kuin meidän voimamme sitä saavuttaa aina rajoitettu. Ja jos me pääsemmekin johonkin ihanteelliseen päämäärään, ei mikään estä meidän mielikuvitustamme jälleen toista vielä enemmän saavuttamisen arvoista siitä eteenpäin rakentamasta. Jos me jälleen sen saavutamme, saattaa kolmas aina kauniimpi taas sen takaa meille kangastella. Näin aina loppumattomiin. Jo tavallisen ihmistahdon ja ihmisvoiman välillä vallitsee ikuinen traagillinen ristiriita, saati sitten sen ihmistahdon ja ihmisvoiman, jotka jotakin ihmistä korkeampaa, s.o. ihanteellista tavoittelevat.
Niitä, joissa me näemme tavallista suuremman ihmisvoiman tavallista korkeamman päämäärän tavoittelemiseen taikka näennäiseen saavutukseen, me nimitämme neroiksi. Muinaiset kreikkalaiset nimittivät heitä sankareiksi. Sankarit yhdessä heidän jumaliensa kanssa muodostivat muinaishelleeniläisen kauneusmaailman ytimen, silloin "sankarit" meidän käsitekielellemme käännettynä merkiten ihmispyrkimystä, "jumalat" taas ihmisen tuntemaa, tahtomaa, aavistamaa tahi vain mielikuvittelemaa kauneus-ihannetta. Käytän tahallani sanaa "kauneus-ihanne", sillä siihen sisältyvät ihmisen kaikki muut ikuiset ihanteet, siten nimittäin, että mikä on todella kaunista, on samalla oikeaa, totta ja siveellistä.
Näin käsitettyinä oli luonnollista, että jumalat kreikkalaisessa runoudessa alituisesti ottivat osaa sankarien kohtaloihin, sillä olivathan he osa ihmisestä itsestään, tulkiten juuri hänen pyhintä ja ikävöivintä pyrkimystään kohti korkeuksia. Joskus auttoivat jumalat heitä, ja silloin sankarit onnistuivat. Toisin vuoroin he eivät auttaneet, vaan suuttuivat ja vihastuivat silmittömästi: silloin syöksyivät uljaat urhot syvyyteen. Heitä piti olla monta, sillä monet olivat myös pyrkivän ihmisen ihanteet. Mutta heidän yllään tuli vallita yhden, jolle he eivät mitään havainnollista muotoa antaneet, sallimuksen salaperäisen mahdin, tuon suuren tuntemattoman jumaluuden, liian pyhän edes mielikuvissa käsiteltäväksi. Sillä yksi oli myös ihmisen ylin pyrkimys pohjaltaan: äärettömyys. Sen rinnalla olivat kaikki äärelliset olennot, mielikuvituksenkin luomat, mitättömiä, niiden täytyi olla mitättömiä, jos mieli kokonaisuuden olla osaa suuremman, koska pieninkin havainnollinen ääriviiva jo oli jumalat ja sankarit tuosta kaikkeuden yhteisestä alkukodista erottanut. Yksilö oli kreikkalaisen käsityksen mukaan jo syntymästään saakka syvimmässä merkityksessä traagillinen.
Tältä henkiseltä pohjalta kohoaa muinaiskreikkalainen murhenäytelmä.
Sen pää-aihe on: yksilö vastaan maailmankaikkeutta, sankari suhteessaan jumaliin. Sen yliperikuva on Prometheus. Se syntyy runoilijan omasta uskonnollisesta mielialasta maailmanmenon, s.o. maailmantragiikan edessä, se ottaa havainnolliset muodot hänen mielikuvituksessaan, se kasvaa kauneuden äärettömästä ikävöimisestä hänen oman sisällisimmän ihmisensä ihannetyypiksi, se joutuu kuviteltuun traagilliseen ristiriitaan taivaan valtojen kanssa, samoinkuin ihminen itse oli joutunut todelliseen traagilliseen ristiriitaan oman tahtonsa ja voimansa välillä kauneusihannettaan tavoitellessaan. Muinaiskreikkalainen murhenäytelmä on haltioituneen hurmauksen luoma, joka vähitellen aina havainnollisempiin ja yksityiskohtaisempiin muotoihin kiteytyy. Sen sielullinen lähtökohta on sama kuin laulurunoudenkin, tunnelma. Muinaiskreikkalainen dityrambi on siis sama kuin muinaiskreikkalainen näytelmä ensimmäisessä, alkeellisimmassa asteessaan.
Aluksi puhuu siis vain yksi henkilö: runoilija. Mutta haltioituneen hurmauksen yhä havainnollisempiin mielikuviin pukeutuessa rupeavat jo nämä mielikuvat itse puhumaan: ensin yksi, sitten kaksi, sitten aina useampia. Ne elävät, ne kärsivät, ne taistelevat ja sortuvat kuin konsanaan ihmiset todellisuuden maailmassa, mutta ne eivät ole mitään todellisia ihmisiä: ne ovat vain tekijän mielikuvia. Mutta ne kuvaavat todellisten ihmisten sisintä totuutta ja siksi ne voivat näyttämöltä vaikuttaa todellisilta. Näyttelijän ihannetyyppi on täydellisimpään havainnolliseen muotoon pukeutunut tekijän mielikuva. Heitä on kreikkalaisessa näytelmässä ensin yksi: kuoron johtaja, joka kuoronsa keralla havainnoitsee runoilijan haltioitunutta mielialaa, s.o. itse runoilijaa. Sitten on heitä kaksi ja useampia, sikäli kuin mielikuvat alkavat aina havainnollisempina kulkea runoilijan sielunsilmien ohitse. Kuoro säestää ja ottaa osaa heidän toimintaansa sillä jumalallisella oikeudella, joka jokaisella ihmisellä on hänen mielikuviinsa. Tekijä ei yksityiskohtaistuta liiaksi mielikuviaan, taikka toisin sanoen: ei tee heitä liian todellisiksi, sillä niiden täytyy pysyä mielikuvina, jos niiden mieli vaikuttaa sisällisellä totuudellaan. Eikä hän varsinkaan tee niitä käsitteellisiksi, sillä hän tietää, että mielikuvituksen kauneus kärsisi siitä: ne muuttuisivat heti yhtä äärellisiksi ja ahtaiksi olennoiksi kuin todellisetkin ihmiset heidän ympärillään, ne kadottaisivat luomisen aamukasteen kulmiltaan, lumous häviäisi, ja me joutuisimme keskelle tavallista, jokapäiväistä arkielämää, josta me juuri taiteen ja mielikuvituksen avulla pyrimme johonkin toiseen, korkeampaan ja valoisampaan, kohoamaan. Kreikkalainen näytelmäkirjailija oli ja tahtoi olla ennen kaikkea – runoilija.
Sitten: näytelmärunoilija. Sitä varten tuli hänen tarkoin osata ammattinsa. Jos hän oli oikein suuri nero, kuten Aiskylos, Sofokles tahi Euripides, tuli hänen näytelmärunoutensa merkitsemään aina uutta askelta kreikkalaisen näytelmän kehityksessä, jonka sielullisen viivan me voimme sanoa kulkeneen haltioituneesta hurmauksesta järkeilevään käsitteeseen. Siinä päättyy muinaiskreikkalainen murhenäytelmä siitä yksinkertaisesta syystä, että sen kannattava sisällinen voima, dityrambi, kuolee vastakohtansa saavutettuaan. Käsitteille voidaan perustaa vain huvinäytelmää tahi porvarillista keskustelunäytelmää.
Muinaiskreikkalaisen näytelmän muoto vastaa täydellisesti sen henkistä sisällystä. Se on viivataidetta, kuten ylimalkaan helleenien taide, se on ääriviiva-taidetta, se on arkkitehtuuria. Värejä siinä ei ole juuri nimeksikään, taikka oikeammin: siinä on vain yksi väri, marmorin läpikuultava valkeus, joksi Aiskyloon tummempi myrskyisämpi tunnelmapohja Sofokleelta viilenee. Sen henkilöt seisovat kuin pilarit katottomassa temppelissä, jonka päällä päilyy Hellaan sininen taivas, mutta joka myös voi jyristä ja salamoida ja musertaa onnettomat ihmislapset. Kreikkalaisen näytelmän sankari ei ole syytön eikä syypää kohtaloonsa. Hän on todellakin "tuollapuolen hyvän ja pahan": hän on yli-ihminen, joka taistelee jumaliensa kera. Siksi eivät hänen elämänkohtalonsa myöskään itketä taikka naurata meitä: ne täyttävät meidät vain juhlallisella pelolla ja pyhällä vavistuksella. Tunnelma on hiukan samantapainen kuin katsoessamme kaunista tulipaloa tahi ukonilmaa. Me ihmettelemme raivoavien voimien myllerrystä, me ihailemme sankarin juuri sortumalla ilmituomaa henkistä aateluutta, ja me tunnemme rintamme laajenevan siitä "traagillisen optimismin" ja sankarillisen maailmankatsomuksen hengestä, joka oli muinaisille kreikkalaisille ominaista ja jonka aika meille jälleen niin kauniina taivaanrannalla ruskottaa. Tekijän on todellakin onnistunut kiehtoa meidät alkuperäiseen uskonnolliseen mielialaansa, tietysti ainoastaan sikäli kuin meissä itsessämme on siihen tarpeellista hartautta ja ikävöimistä.
Juoni ei merkitse juuri mitään muinaiskreikkalaisessa murhenäytelmässä, toimintaa ei siinä ole niin nimeksikään eikä oikeastaan sielullista kehitystäkään nykyaikaisessa merkityksessä, ainoastaan siirtymistä mielentilasta toiseen mielentilaan. Kaikki paino on muotojen ja esitettävien mielikuvien puhtaalla kauneudella.
Muinaiskreikkalainen murhenäytelmä on todellinen tyypillinen "pyhä draama".
16.12.1909.
2. RENESSANSSIN NÄYTELMÄ.
Antiikin näytelmä oli, samoinkuin sitä kannattava helleeninen sivistysmuoto, ollut päätetty, täsmällinen kokonaisuus. Sen tekotapa oli ollut täydellisessä sopusoinnussa ympäröivien olojen ja etenkin sen luonnon-hartaan ja sallimus-uskonnollisen ihmistyypin kanssa, joka oli sen luoja ja kehittäjä. Se meni muruiksi muinaisen helleenisen sivistyksen murtuessa, eikä tämän perinnön-ottaja, muinainen Rooma, ollut valtioviisaine, järkiperäisine ja sotilaallisine kansalaisineen suinkaan kykenevä tässä, enemmän kuin muissakaan taiteellisissa suhteissa, korkean edeltäjänsä lippua kantamaan. Antiikkisen näytelmän aurinko meni mailleen Ateenan suuruuden keralla.
Seurasi tuhatvuotinen pimeys ihmiskunnan heleimmässä historiassa. Uudet, raakalaiset kansakunnat, joiden kohtaloksi oli tullut sen historian jatkaminen, tarvitsivat aikaa muodostuakseen, järjestyäkseen muinaisen maailmanvallan raunioille. Heilläkin, niin germaaneilla kuin kelttiläisillä, niin slaaveilla kuin suomalais-ugrilaisilla, oli kyllä ikivanha luonnon-uskontonsa, joka kuitenkin oli liian heikko kestämään vanhojen itäisten ja eteläisten sivistysmaiden Egyptin ja Assyrian, Palestinan ja lopuksi rappeutuvan Hellaan luomaa yhteistä suurta uskontorakennetta: kristinoppia. On nimittäin muistettava, että niin yhtenäisenä kuin sen rakenne voikin oikea-uskoiselle kristitylle ja eritoten meidän evankelis-luterilaisen kirkkokuntamme jäsenelle esiintyä, sen alkuainekset ovat mitä kirjavinta, muinais-kansainvälistä omaisuutta. Jo Vanhan Testamentin kuvailema muinaisisraelilainen kulttuuri oli muinaisen egyptiläisen ja muinaisen assyrialaisen sivistyksen sekoitusta. Uuden Testamentin mukana tuli siihen mitä sekasortoisin paljous helleenisiä ja roomalaisia aineksia, kuitenkin niin, että seemiläinen spiritualismi ja itämainen, elämänkielteinen ja luonnonvastainen itseuhrautuminen jäivät siinä vallitseviksi. Epäilemättä se oli korkein muoto pakanakansojen ikivanhasta uhritavasta. Jos ihminen härkien ja oinaiden, orjien ja panttivankien, omien poikiensa (vrt. Isak-tarina) ja tyttäriensä (vrt. Iphigeneia-tarina) sijasta lopuksi uhrasi itsensä ikuisten julmien jumalien lepyttämiseksi (vrt. Kristus-tarina), silloin oli uhriteoria korkeimman huippunsa saavuttanut eikä mikään itsetietoisen yksilön traagillinen taistelu kohtalon vaskisia valtoja vastaan enää ollut mahdollinen. Kristinoppi tuli tässä suhteessa todellakin kamppailevan ihmiskunnan pelastajaksi, joskin sangen omituiseksi ja ikäänkuin nerokasta asianajo-temppua käyttäväksi: toivottoman taistelun sijasta, josta kohtalo kuitenkin aina oli suoriutuva voittajana, vapaaehtoinen antautuminen kohtaloonsa, siinä heikossa toivossa, että lyötyä ei ainakaan lyötäisi ja että ainakin elämän tuollapuolen, haudantakaisessa Hadeksessa, itsensä uhraavalla ihmisellä olisi joku palkinto tästä suurtyöstä odotettavissa. Kristillisen maailmankatsomuksen olemus on jo sellaisenaan optimistinen ja siis mahdoton mitään oikeaa, todellista murhenäytelmää synnyttämään.
Tästä ei kuitenkaan seuraa, ettei sen olemukseen sisältyisi paljonkin traagillisia ja suorastaan murhenäytelmällisiä aineksia. Sellaisia tarjosi jo esim. Kristuksen kärsimyshistoria, joka antiikin silmillä katsottuna olisi voinut antaa aihetta moneenkin suurenmoiseen sankarinäytelmään. Mutta ei kristillisen kirkon silmillä, sillä olihan sen metafyysillinen perustus juuri siinä, että kaikki kärsimys täällä "alhaalla" vastaisi vain sitä suurempaa nautintoa siellä "ylhäällä": Kaikki kristillisen maailmankatsomuksen luomat murhenäytelmät olisivat päättyneet aivan päivänpaisteisesti, samoin kuin Kristuksen kärsimyshistoria itse päättyy kirkastuksen korkeaan voittoriemuun. Jos siis uudemman ajan näytelmä johtaa juurensa kristillisen kirkon helmasta, niin tapahtuu se aivan muodollisesti ja siitä yksinkertaisesta syystä, että kirkko oli ottanut kaikki taiteet palvelukseensa. Syvemmässä merkityksessä on näytelmä, samoinkuin taide ja kaikki kaunis havainnollinen muoto yleensä, alkuperäisen kristillisyyden jyrkkä vastakohta. Olihan kaikki havainnollinen, aistillinen maailma jo sellaisenaan jotakin mitätöntä ja ohimenevää, ellei suorastaan pimeyden ruhtinaan keksintöä. Todellinen, traagillinen näytelmä kävi jälleen mahdolliseksi, vasta kun ihmis-henki eloon-elvytetyn hellenismin kautta oli tuosta tuhatvuotisesta painajaisestaan vapautunut. Renessanssi on tuon aikakauden nimi ihmishengen suuressa kehityskulussa.
Renessanssin näytelmä korkeimmassa kukassaan on taas Shakespeare.
Mikä ääretön ero antiikin näytelmään verrattuna. Siellä yksilö vastaan maailmankaikkeutta, täällä ihminen vastaan ihmisiä. Siellä murrutaan sallimuksen sokeiden valtojen mukaisesti, täällä käsitetään rikos ja rangaistus ihmisen omassa povessa asuviksi. Siellä kaikki viivoja, täällä kaikki värejä. Siellä kaikki ikuista, tyyntä, korkeaa ja jumalallista, täällä kaikki vilkasta, eloisaa, ajallista ja inhimillistä. Muinaiskreikkalainen näytelmäkirjailija oli tietäjä, ajattelija, puoleksi uhripappi, puoleksi kansansa johdattaja. Renessanssin näytelmäkirjallisuus kasvoi keskeltä markkinakojujen, sen korkein edustaja oli ylhäisön hovinarri, alhaison huvittaja. Vasta myöhempi aika, lähinnä Goethe ja saksalainen romantiikka, on hänestä tehnyt ihmiskunnan suuren opettajan.
Oli luonnollista, että tämäntapaisessa näytelmärunoudessa toiminta tuli olemaan sen kannattava ominaisuus.
Se vastasi ensiksikin englantilaisten omaa, käytännöllistä ja ulospäin tähtäävää kansanluonnetta. Se vastasi samalla koko renessanssi-ajan naivia, seikkailuhaluista ja elämäniloista luonteenomaisuutta. Olihan teatteri juuri yleisön huvittamista varten, olihan näyttämö vain kuviteltu leikkitanner, jolla nuoret ja vanhat, syylliset ja syyttömät, ylhäiset ja alhaiset, tuhmat ja viisaat saattoivat inhimillisesti yhdenarvoisina pitää viatonta iloaan. Sen pääasiallinen yleisö taas oli kourallinen suuria lapsia, jotka tahtoivat katsella kaunista kuvakirjaa. Mitä kimeämmin narrintiuvut kilisivät, mitä uljaammin teatterikuningas kuoli ja mitä liikuttavammin teatterikuningatar painoi käden sydämelleen, mitä säteilevämmin hyve voitti ja mitä pikimustemmin pahe rangaistiin, mitä syvemmin syyttömyys huokaili ja mitä räikeämpien ristiriitojen kautta kaikui renessanssi-ihmisen oikea elämän-oppi, että kukin oli oman onnensa seppä ja että kukin kantoi kohtalonsa arpanopat omassa kädessään: sitä voimakkaampina kaikuivat myös yleisön kättentaputukset. Kansanomaisemmalta pohjalta ei vielä mikään taide liene kohonnut. Shakespearen suuren, kaikkivaltiaan mielikuvituksen ansiota on, että hän saattoi tämänkin aikoinaan niin halveksitun taidemuodon ikuisen kauneuden otsalehdellä aateloida.
Antiikin näytelmä tuntuu meistä runoudelta yli-ihmisiä, aatelis-ihmisiä varten. Shakespearen näytelmä oli runoutta kaikkea kansaa varten. Edellinen ihannoi jumalia, jälkimmäinen ihmisiä, edellinen kuvasi ihmishengen turhaa taisteloa taivasta, s.o. ihanteen äärettömyyttä tavoitellessaan, jälkimmäinen näytti meille ihmiset sellaisina kuin he olivat, s.o. äärellisinä ilmiöinä, jotka elivät, taistelivat ja murtuivat omien sisällisten lakiensa mukaisesti. Renessanssin näyttämö oli maailma, antiikin maailmankaikkeus. Shakespearen teatterin olemus oli elämän moninaisuus, Aiskyloon ja Sofokleen taas elämän yhtenäisyys suurissa, yksinkertaisissa viivoissaan. Hellenismi oli synteesin, renessanssi analyysin aikaa. Nykyaikaisia taidesanoja käyttääksemme oli edellisen lähtökohta romanttinen, jälkimmäisen realistinen. Ei ollut ihme siis, jos Shakespearen näytelmässä yksilöllisen sielunelämän erittelyllä tuli niin suuri sijansa olemaan.
Mutta ulkonaisen toiminnan ohella oli Shakespearen näytelmän kannattava ominaisuus kuitenkin sen henkilöiden sisällinen intohimo, luonnollisesti ainoastaan traagillisten henkilöiden. Sillä sepä heidät Shakespearen mielestä vasta tekikin todella traagillisiksi.
Ihminen syöksyy eteenpäin sokeassa intohimossaan ja sortuu: se oli Shakespearen ja hänen mukanaan koko renessanssin näytelmän korkein elämänviisaus. Ihmistä, olkoon hän kuinka viisas ja siveellinen tahansa, saattaa sallimuksen nuoli kohdata: se oli antiikin ankara elämän-oppi. Meidän ei ole tarvis huomauttaa, kumpi niistä on syvempi ja samalla korkeampi, vaan ainoastaan tosiasiaksi merkitä, että edellinen perustuu kristilliseen, jälkimmäinen helleeniseen maailmankatsomukseen.
Näistä sielullisista alkulähteistä kumpuaa renessanssin näytelmän yleinen tekotapa.
Jos kerran teatteri oli etupäässä yleisön huvittamista varten, oli näytelmäkirjailijan mahdollisimman nerokkaasti sen makua seurattava. Jos kerran yleisön maku vaati ensi sijassa vilkasta toimintaa, värikkäitä kuvaelmia, intohimoisia ihmisiä ja vahvasti höystettyjä sukkeluuksia, oli näytelmäkirjailijan niille kaikille teoksissaan tilaa valmistettava. Ja jos kerran yleisön mielikuvitus oli niin tuores ja naivi kuin suuren lapsilauman, sai tekijän mielikuvitus lentää kuinka hurjasti tahansa, kunhan se vain voi valmistaa katsojilleen kyllin vaihtelevaa ja jännittävää ajanvietettä. Ei kaivattu mitään ajan ja paikan yhteyttä, ei eri osien tasasuhtaista viimeistelyä eikä juonen klassillista yksinkertaisuutta. Pääasia oli, että näytelmässä oli vauhtia, että paatoksessa oli pontta, että komiikassa oli kuohuvaa elämää, että se sanalla sanoen voi tyydyttää sekä alhaisoa että ylhäisöä.
Kirjallista ylhäisöä se ei kuitenkaan tyydyttänyt. Teatteria katsottiin silloisten lähtökohtien mukaan – sangen johdonmukaisesti muuten – markkinataiteeksi, joka oli niin kaukana todellisesta arvokkaasta runoudesta kuin taivas oli maasta erotettu. Näyttelijän ammatti oli halveksittu, kuten ainakin ilveilijän. Tiedetäänhän, että esim. Shakespeare kaikessa kunniassaan näyttelijän, teatterinjohtajan ja näytelmäkirjailijan kolmiyhteytenä, elin-aikanaan tuskin saavutti tavallisen porvarin, saati sitten aatelismiehen yhteiskunnallista asemaa. Syynä siihen ei suinkaan ollut, ettei hänen näytelmistään olisi pidetty, vaan ainoastaan se, että itse hänen taiteensa laatu jo sellaisenaan merkitsi miehensä kaiken vakavan ja järjestetyn yhteiskuntaelämän ulkopuolelle.
Teatterin ja teatterin-ohjelmiston täydellinen yhteensulaminen, näyttämötaiteen ja näytelmärunouden ihanteellinen sopusointu, luovan ja jälleen-luovan, tuottavan ja esittävän taiteen alituinen elimellinen yhteys olivat Shakespearen teatterissa hämmästyttävään määrään toteutuneet. Muinaiskreikkalaisessa murhenäytelmässä oli pääpaino ollut tekijän sanoilla ja niiden kirkkaalla ja selvällä lausumisella. Kaikkia kasvojen eleitä oli esim. pidetty niin tarpeettomina, että näyttelijät – tahi oikeammin sanoen: lausujat – esiintyivät tyypillisissä, tavanmukaisissa naamioissa, jotka tekivät kaiken yksityiskohtaisemman luonnekuvauksen mahdottomaksi. Shakespearen teatteri merkitsi siinäkin, samoin kuin monissa muissakin suhteissa, ääretöntä askelta kohti realistista, ulkonaista todellisuutta kuvaavaa tekotapaa. Luonteenomainen oli saanut sijansa puhtaan kauniin rinnalla, sielullinen, psykologinen mielenkiinto puhtaasti esteettisen mielihyvän. Sillä ei suinkaan ole sanottu, etteivät nämä sielulliset arvot useimmiten mitä onnistuneimmin yhtyisi Shakespearen tuotannossa.
Shakespeare itse oli tietysti paljonkin yläpuolella omaa kirjallista aikakauttaan. Usein koskettaa hän suorastaan antiikista tunnelmasävyä, usein katkoo hän kaikki aikakautensa kirjalliset kahleet ja – kuten esim. Kuningas Lear'issa – kohottaa yksilöllisen inhimillisen tragiikan korkeimpaan, kosmilliseen suuruuteen. Mutta yleensä hänenkin maailmankatsomuksensa on sangen kristillisillä aineksilla sekoitettu, yleensä hänkin – kuten esim. Macbethissa ja monessa muussa – johtaa ihmiskohtaloiden juoksun ihmisten omien intohimojen alkusyistä. Sehän on kylläkin tavallista ihmistragiikkaa, mutta rajoitetussa muodossa. Antiikin käsitys siitä oli yleisempi, syvälle-tunkevampi.
Antiikin näytelmässä oli kuoro ollut tekijän parhain ja aina käsillä oleva puhetorvi. Shakespearen näytelmässä astui sen sijalle yksinpuhelu, se, missä tekijä päähenkilönsä – ja usein myös sivuhenkilöittensä – kautta parhaiten voi saada esille tarkoituksensa ja tehdä ne suurimmallekin yleisölle ymmärrettäviksi. Mutta samalla oli antiikin näytelmän yleis-inhimillinen painopiste siirtynyt yksilöllisen sieluelämän alalle. Ainoastaan Shakespearen maailmoita-syleilevä mielikuvitus saattoi tämänkin, itsessään tuiki arkipäiväisen taidekeinon kautta tulkita omaa yleisinhimillistä sisällystään.
Renessanssin näytelmä oli taidemuoto, joka vastasi täydellisesti silloisen ihmistyypin henkistä sisällystä. Me olemme ennen nimittäneet sitä väri-ihmiseksi. Me voisimme myöskin nimittää sitä toiminta- ja intohimo-ihmiseksi, riippuen siitä, mitä sielunkykyä me milloinkin tarkoitamme. Renessanssin ihminen oli eheä vain tuntiessaan. Ja siksi täytyi renessanssin näytelmän, jos sen mieli aikalaisiaan miellyttää, myöskin juuri näille sielullisille aines-osille rakentua.
Mutta ennen kaikkea: mielikuvitukselle.
Meille, kuivan, käsitteellisen nykypolven lapsille, on suorastaan arvoituksellista, miten vähillä näyttämökeinoilla silloinen näytelmäkirjailija saattoi tarkoittamansa todellisuuskuvan katsojilleen välittää. Yleisön mielikuvituksen kuivuessa, elämän kadottaessa väririkasta kauneuttaan, ihmisten oppiessa järkeilemään ja ajattelemaan, johtui myös Shakespearen näytelmärunous pitkiksi ajoiksi unohduksiin. Vasta kun ihmiskunta jälleen tunsi uuden kevään, uuden nuortumisen ja luontoonpalaamisen tarvetta itsessään, se jälleen keksittiin ja asetettiin maailmankirjallisuuden kunniasijalle, samoinkuin antiikki itse ja sen keralla antiikin murhenäytelmä kerran oli sille asetettu. Se, mitä renessanssi oli tehnyt antiikin suhteen, jäi eräitä vuosisatoja myöhemmin eurooppalaisen ja ennen kaikkea saksalaisen romantiikan asiaksi.
On ollut edellä puhe ainoastaan Shakespearen näytelmästä, siksi että se on renessanssin näytelmän ja samalla koko renessanssin hengen-elämän korkein ja täydellisin ilmaisumuoto. Tulemme seuraavassa näkemään, miten jo sekin kantaa oman kadotuksensa siemenen sisällään ja miten siitä jälleen on uusi elämä, uusi elinvoimainen ja huippuunsa kehittyvä taidemuoto puhkeava.
30.12.1909.
3. NYKYAIKAINEN KESKUSTELUNÄYTELMÄ.
Shakespearen näytelmien joukossa on eräs, joka jo sisällisesti särkee kaikki renessanssinäytelmän rajat ja viittaa kauas toisten ihmistyyppien ja toisten taidemuotojen tulevaisuuteen. Se on Hamlet. Samoinkuin Kuningas Lear kohtalokkaan ja jo miltei helleenisen tragiikkansa kautta vetää viivan kauas taaksepäin, antiikin murhenäytelmän majesteetillisiin pilaristoihin, samoin sitoo Hamlet teon ja mietiskelyn jäytävässä ristiriidassaan renessanssi-näytelmän äärimmäisen päätepisteen nykyaikaisen keskustelunäytelmän pitkään kehityskulkuun, jonka huippuna jälleen on Ibsenin draamallista tuotantoa pidettävä.
Yksilöllisen sielunelämän erittely oli Shakespearen näytelmässä jo yleensä astunut aivan toiselle sijalle kuin antiikin näytelmässä. Kuitenkin pysyivät sen traagilliset henkilöt vielä niin kauan eheinä intohimon ja toiminnan ihmisinä kuin tekijä vain eritteli heitä, antaen toiminnan eri asteitten heidän sisällistä luonnettaan heijastella. Mutta kun traagillinen henkilö itse käänsi silmänsä sisäänpäin, kun hän itse rupesi omien tekojensa syitä ja seurauksia, oikeutusta tahi epä-oikeutusta tekijän tavoin seulomaan ja harkitsemaan, silloin muuttui asia kokonaan. Silloin tunkeutui mietiskely kylmänä, rautaisena kiilana hänen kuuman tahtonsa ja sitä tyydyttävän teon välille. Silloin hän ei ollut enää eheä, eikä hän voinut tahtoa, yhtä vähän kuin toimiakaan, kokonaisesti ja yhtenäisesti. Hän jakaantui kahtia: toiseen eteenpäin-syöksyvään, toiseen taapäin-pidättävään, toiseen intohimoiseen ja toimihaluiseen, toiseen itseään tarkastelevaan ja tutkivaan ihmiseen. Juuri sellainen on Hamlet. Mietiskely murtaa teon rohkeuden häneltä.
Miksi niin monet myöhäisemmät sukupolvet aina nykyisyyteen saakka ovat nähneet draamallisen ihanteensa Hamletissa! Eivätkö siksi, että he tuossa onnettomassa tanskalaisessa kuninkaanpojassa ovat tavanneet lihan omasta lihastaan ja veren omasta verestään? Miksi juuri se kaikkien Shakespearen henkilöiden joukosta on osoittanut omaavansa maagillisen voiman kiinnittää mieliä polvesta polveen, kaikkien kansojen ja kaikkien kielten keskuudessa? Eikö siksi, että Othellot ovat myöhäisempien aikojen todellisuudessa käyneet aina harvinaisemmiksi, että Romeoita tuskin tavataan enää, että Kuningas Learit vaikuttavat meihin muinaisen ajan suunnattomilta möhkäleiltä, että Antoniukset ja Kleopatrat eivät löydä enää tarpeellista taustaa ja liikkumisalaa olevista oloistamme? Ja miksi on Hamletista tullut juuri mietiskelevän, synkkämielisen ja traagillisen nuorison ihanne? Eikö siksi, että nuori mieli palaa aina johonkin suureen, että jokainen vähänkin kyvykkäämpi nuori polvi hautoo aina joitakin suuria ajatuksia povessaan, joita se syystä taikka toisesta ei saa teoiksi muodostumaan? Hamlet on nykyaikaisen ihmistyypin tragiikka ensimmäisessä, alkeellisimmassa asteessaan.
Itse hän on luonteensa syvimmältä pohjasävyltä vielä täysi renessanssi-ihminen: terve, turmeltumaton elimistö, johon mietiskelyn salaperäinen myrkky vain sitä hävittävämpänä ja tuhoa-tuottavampana tunkeutuu, jokseenkin samantapaisesti kuin oli tunkeutunut nukkuessa tuo miltei vertauskuvallinen salamurhainen myrkkyjuoma hänen kostettavan isänsä, kuolleen kuninkaan korvasokkeloihin. Hänessä ei mietiskely suinkaan vielä kokonaan ole tappanut teon ja toiminnan kykyä, kuten useat näytelmän kohdat ja eritoten sen salamana välkähtävä loppu todistavat. Mietiskely hidastuttaa vain hänelle toimintaa, teko ja teon tuumiskelu ovat kaksi yhtä väkevää vastavoimaa hänessä, jotka kumpikin yltäkylläisessä täyteläisyydessään tahtovat kiskoa hänen kauniin sielunsa kappaleiksi. Jälkimmäisen astuessa etualalle syntyy nykyaikaisen käsite-ihmisen perikuva, joka myöskin näytelmärunoudessa pian oli vaativa uusia muotoja uudelle henkiselle sisällykselleen.
Sitä ennen koetettiin kuitenkin vanhaa paikata, jo olemassa-olevia näytelmämuotoja nykyisemmän ajan tarpeisiin sovitella ja kehitellä. Se oli kuitenkin mahdotonta jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ne kumpikin olivat jo täydellisyytensä saavuttaneet. Oli olemassa nimittäin vain kaksi suurta ja kokonaista näytelmätyyppiä: antiikin ja renessanssin. Ainoastaan niiden yhdistämisestä saattoi niin mieltäkiinnittävä sekamuoto kuin ranskalais-klassillinen näytelmä sukeutua.
Muodollisesti se seuraa tarkoin antiikin klassillisen näytelmän lakeja, mutta jo ensi silmäys siihen on omiaan meille todistamaan, miten kokonaan toinen henkinen sisällys tässä on muinaishelleenisiin muotoihin puristettu. Se on uutta viinaa vanhoissa leileissä, kädet ovat Esaun, mutta ääni on Jaakopin. Ajan ja paikan yhteys tosin on säilytetty, juoni on Shakespearen näytelmiin verrattuna äärettömästi yksinkertaistunut ja ulkonainen toiminta supistettu vähimpäänsä. Kuitenkaan ei ranskalainen klassillinen näytelmä suinkaan ole samaa kuin antiikin, yhtä vähän kuin Corneillen taikka Racinen aikainen ranskalainen aatelismies oli Aiskyloon taikka Sofokleen aikaiseen Ateenan sivistyneeseen kansalaiseen verrattava. Paitsi sangen kristillistynyttä maailmankatsomusta, joka tempaa yksilöllisen tragiikan yleisen maailmantragiikan yhteydestä, oli ero mitä läpitunkevin näytelmän kannattavaan henkiseen pitoisuuteen nähden. Pääpaino oli inhimillisillä intohimoilla ja yksilöllisen sielunelämän erittelyllä. Vaikuttakoon ranskalaisen klassillisen näytelmän ihmiskuvaus meihin nyt kuinka tyypilliseltä ja ylimalkaiselta tahansa, antiikin näytelmään verrattuna se kaikissa tapauksissa on jo sangen yksilöllistä ja luonteenomaista. Se on viivataidetta, mutta se on samalla väritaidetta. Se on maalattua marmoria, toisin sanoen.
Toinen suuri ja mieltäkiinnittävä antiikin ja renessanssin sekamuoto on saksalainen klassillinen näytelmä, Goethen ja Schillerin edustamana. Aluksi he kumpikin, nuoruutensa myrsky- ja kiihko-aikana, olivat kokonaan Shakespearen teatterin tenhoamia, pannen painoa mielikuvituksen lennolle, toiminnalle ja intohimolle. Sitten itse ihmisinä yhä helleenisemmiksi kirkastuen he myöskin näytelmärunoudessaan joutuvat aina enemmän antiikin murhenäytelmän korkeaan ilmakehään, jopa niinkin perinpohjaisesti, että Goethe jo kolmenkymmenen vanhana voi luoda tuon kirkkaan ja säteilevän helmen Iphigeneia Tauriissa antiikkia lähentelevimmän taideteoksen koko uudemman ajan näytelmäkirjallisuudessa. Tätäkään tietä ei kuitenkaan voitu päästä sen pitemmälle. Antiikin näytelmä oli, kuten jo yllä on huomautettu, täydellisyytensä saavuttanut taidemuoto, jota oli mahdollinen jäljitellä, mutta ei voittaa, taikka pitemmälle kehittää. Sama oli Shakespearen näytelmämuodon laita.
Täytyi keksiä jotakin uutta, jos mieli ihmisten muuttuneen henkisen sisällyksen myöskin näyttämöllä tulla täysiin muodollisiin oikeuksiinsa. Sitä ei voinut tarjota edes Goethen Faust kaikessa henkisessä rikkaudessaan, sillä tietäjän ja ajattelijan vertauskuvallinen viisaus on siinä jälleen antiikin ja renessanssin nerokkaaseen sekamuotoon pukeutunut. Mutta puhtaan tekotavan puolesta se ei vie eteenpäin draaman kehitystä niin hiventäkään.
Toisin on Ibsenin draamallisen tuotannon laita. Ranskalaisen salonkinäytelmän kehikolle alkuperäisesti rakentuen se kohottaa tämän nykyaikaisen näytelmämuodon korkeimpaan mahdolliseen täydellisyyteensä, todelliseksi tulkiksi ja päteväksi ilmaisuksi koko käsitteellisen ihmistyypin henkiselle sisällykselle. Yhdessä antiikin ja renessanssin näytelmän keralla se on kolmas viimeinen suuri näytelmämuoto, mikä maailmankirjallisuudella näihin päiviin saakka on näytettävänään.
Pääpaino on nyt siirtynyt jo kokonaan yksilöllisen sielunelämän erittelylle. Mietiskely, joka Hamletissa vielä oli vain eräänä, joskin tärkeänä aineksena, on nyt etualalla, teko ja varsinainen toiminta taas, kuten Ibsenillä tavallisesti, niin kaukana näytelmän puitteiden ulkopuolella, että siitä vain henkilöiden esihistoriana kerrotaan. Yksinpuhelu, tuo tekijän mahtavin puhetorvi renessanssin näytelmässä, samoin kuin kuoro oli ollut antiikin näytelmässä, on nyt hävinnyt kokonaan. Sen sijalle on astunut kaksinpuhelu, joka nyt on muodostunut tekijän terävimmäksi ja miltei ainoaksi aseeksi sielullisten ongelmien selvittämisessä. Katsojan draamallinen jännitys sisältyy silloin siihen, että tekijä kaksinpuhelun kautta paljastaa aste asteelta meille eräiden inhimillisten sielujen syvyyksiä, samalla koskettaen heitä toisiinsa niin voimakkaasti, että heidän entisyytensä säie säikeeltä punoutuu punaiseksi langaksi heidän nykyisyyteensä. Ibsenin henkilöt ovat harvinaisessa määrässä itsetietoisia, itseään eritteleviä ja toisiaan läpinäkeviä ihmisiä ja heidän tragiikkansa johtuu usein heidän arasta, sisällisestä, ankarasta ja herkkähermoisesta siveydestään, joka on toista kuin olevien olojen heidän ympärillään. Katsojan traagilliseen vaikutukseen yhtyy sentähden usein juuri siveellinen suuttumus olevia oloja vastaan, jota ei antiikin eikä renessanssin näytelmä suinkaan ole omiaan meissä herättämään. Eivätpä ne herätä meissä edes mitään suuttumusta niitäkään traagillisia vastavoimia vastaan, jotka siellä astuvat sankarin ja hänen onnensa välille: antiikin näytelmässä sokea sallimus, renessanssin näytelmässä pääasiallisesti rikos ja sitä seuraava rangaistus, kristillisen maailmankatsomuksen mukaan käsitettyinä. Ibsenin näytelmien aikaansaama traagillinen vaikutus on sen vuoksi yleensä laadultaan matalampi kuin Aiskyloon taikka Shakespearen. Se ei suinkaan estä niitä olemasta usein yhtä vaikuttavia, vaikka ne järkeilevän luonteensa mukaisesti vaikuttavat meihin usein enemmän käsitteitä selvittävästi kuin uskonnollista mielialaa taikka puhtaasti esteettistä mielialaa herättävästi. Dityrambisesta kauneushurmauksesta ei niiden yhteydessä tavallisesti voi olla puhettakaan.
Syynä siihen on luonnollisesti tekijän käytännöllinen tarkoitusperäisyys, sekin vieras aines antiikin ja renessanssin näytelmälle. Ibsen ei anna meille keskitettyä maailmankuvaa sellaisenaan, ei pelkkää nykyaikaisen ihmistyypin ja olevien olojen ihanteellista heijastusta. Hänellä on puhtaasti taiteellisten tarkoitusperiensä ohella vielä lisäksi aina oma salainen, valpas ja vaaniva tarkoitusperänsä, jota me ehkä parhaiten voisimme nimittää siveellis-yhteiskunnalliseksi. Nykyaikainen ei tyydytä häntä sellaisenaan. Olevat olot sen ympärillä vihastuttavat enemmän kuin ihastuttavat häntä. Uudet olot, uuden ihmistyypin tahtoisi Ibsen luoda tämän maan kamaralle, antaa sille oman korkeamman siveytensä ja puhaltaa oman kauneusjanoisen henkensä sen sieraimiin. Itse sangen tyypillisenä käsite-ihmisenä hän ikävöi tunne-ihmisiä, tunnelma-ihmisiä, taikka kuten me edellä olemme nimittäneet: sävel-ihmisiä. Mutta sellaisia varten ei ympäröivä maaperä vielä ole valmistettu. Siksi ovat ympäröivät olot muutettavat, että ne entistä enemmän antaisivat tilaa voimakkaiden yksilöiden kehittymiselle. Tasa-arvoisuuden, yleisen äänioikeuden ja enemmistövallan porvarillisessa ja sosialistisessa aikakaudessa hän kohottaa rohkeasti henkisen ylimyksellisyyden lipun, jonka suhde oleviin oloihin nähden on samalla henkisen anarkismin. Hän on valistuskauden lapsi, joka ei kirjoita näytelmiään vain "huvin vuoksi". Hän nousee itse porvarillisesta maaperästä, samoin kuin hänen näytelmänsä tekotapa nykyaikaisen porvarillisen salonkinäytelmän perustalta, mutta hänen aavistuksensa nuoli tähtää "aatelis-ihmisiin". Hän on itse "porvari aatelismiehenä", niin sanoaksemme, ja juuri siksi nykyisessä ajassa niin yksinäinen.
Näitä siveellisiä ja yhteiskunnallisia tarkoitusperiään saavuttaakseen käyttää Ibsen mielellään vertauskuvallisuutta, jonka keralla jälleen uusi taidekeino astuu nykyaikaisen keskustelunäytelmän palvelukseen. Mahdollisesti voitaisiin siihenkin hyvällä tahdolla löytää esimerkkiä Shakespearesta: Myrsky. Mutta se vaikuttaa meihin vielä sellaisenaan, meidän ei ole sitävarten pakko etsiä tekijän mielikuvien takaa niitä vastaavia vertauskuvia. Toisin Ibsenillä ylimalkaan. Hänen henkilönsä, heidän kaksinpuhelunsa, heidän kohtauksensa ja heidän sielunelämänsä, kaikki on usein kaksinaisessa valossa katsottava: realistisessa ja symbolistisessa. Sanotaan näin ja näin, mutta tarkoitetaan niin ja niin. Siitä Ibsenin sananparreksi muuttunut salaperäisyys, jossa kuitenkin on totta vain toinen puoli, sillä Ibsen puhuu kahta kieltä yhtaikaa: toista suurelle yleisölle, toista harvoille valituille. Kyllä hänen näytelmänsä sellaisinaan ulkonaisesti ja realistisella silmällä katsottuina, ovat selvät ja kirkkaat kuin jääkirkot. Niiden hämäryys johtuu vasta niiden sisällisestä vertauskuvallisuudesta, jonka kukin tietysti selittää omalla tavallaan. Epäilemättä piilee vaarallinen heikkouden siemen siinä, sillä niin totta kuin kaiken korkean ja korkeimman taiteen tulee olla sisällisestikin yhtä selvää ja kirkasta kuin ulkonaisesti, tulee runoilijan lausua julki, mitä hän tarkoittaa. Vihjaukset eivät auta siinä: muuten himmenee hänen maailmankuvansa todellakin – vertauskuvaksi.
En tahdo sanoa, että näin aina kävi Ibsenillä, yhtä vähän kuin että kaikki yllä sanottu pitäisi paikkansa hänen kaikkiin näytelmiinsä nähden. Pitkän mies-ijän varrella syntyneinä ne myöskin tekotavassaan kuvastelevat mestarin aina kehittyvää elämänkäsitystä. On ymmärrettävä vain "attikalaisen suolan" kirpeänä rakeena hänen ylpeää lausettaan itsestään: "Olen, mitä olen ollut halki elämäni", joskin hänen sisäisen kehityksensä taival on niin poikkeuksellisella johdonmukaisuudella suoritettu. Niinpä näemme me myöskin hänen näytelmiensä myöhäisemmällä ijällä yhä enemmän lähestyvän helleenistä maailmankatsomusta, joskin kaikki nykyaikaiset taidekeinonsa säilyttäen: Kummittelijain ja John Gabriel Borkmanin kohtalokas tragiikka on siinä suhteessa tunnusmerkillistä. Että Ibsen ei koskaan päässyt siihen samassa määrin kuin esim. Goethe, on tosiasia, joka ei kuulu tämän pienen tutkielman puitteisiin.
Paras olisi lopettaa ehkä jo tähän. Mutta silloinhan me emme vielä olisi maininneet sanaakaan siitä tulevaisuuden näytelmästä, jota kohden Ibsenin jälkeinen draamallinen tuotanto kuitenkin niin intohimoisesti käsiään ojentelee. Olkoon se siis seuraavien katselmusten esineenä.
16.1.1910.
4. TULEVAISUUDEN NÄYTELMÄ.
Jokaisessa asiassa on pyrkimyksiä, jotka tähtäävät kauas eteenpäin, ja jälleen toisia, jotka päättävät taikka täydentävät entisyyden pitkiä kehitysjaksoja. Niin myös näytelmäkirjallisuuden alalla ja niin myös siinä ajassa, jonka lapsia me itse olemme. Varsinkaan nykyisen nopean kehityksen vallitessa ei mikään kirjallinen suunta eikä taiteellinen muoto ehdi siemenelle tuleentua, kun jo kymmenen nuorta vesaa sen juuresta lehtiään levittää. Niinpä näemmekin, miten jo samaan aikaan, kun nykyaikainen keskustelunäytelmä tuskin on Ibsenissä korkeimman huippunsa saavuttanut, kaikkialla esiintyy pyrkimys uuteen näytelmään, uuteen näytelmän tekotapaan. Tätä muodollista pyrkimystä on luonnollisesti itse aikakaudessa piilevä uusi henkinen sisällys kannattamassa.
Ibsenin näytelmä oli rakentunut ranskalaisen salonkinäytelmän jo valmiille perustalle. Hän oli vain sen muodot suurentanut, sen viivat kiteyttänyt ja yksinkertaistuttanut, valanut niihin oman ankaramman ja ajatusrikkaamman, samalla syvemmin erittelevän ja kaukomielisemmin uneksivan sielunsa olemuksen. Oli selvää, että tätä tietä ei voitu päästä enää pitemmälle. Ibsenin näytelmä on päätetty kokonaisuus, samoinkuin Sofokleen tai Shakespearen näytelmämuodot olivat ennen häntä olleet. Se ei aloita, se lopettaa pitkän kehitysjakson.
Nykyaikainen keskustelunäytelmä ei voinut eikä voine koskaan sen korkeammalle kehittyä, yhtä vähän kuin nykyaikaisen käsite-ihmisen perikuva suurempaa täydellisyyttä saavuttaa. Ne ovat kumpikin eräiden entisyyteen kuuluvien ilmiösarjojen tuloksia, jotka eivät synny kahta kertaa, joskin ne vielä kauan, kautta vuosisatojen, tulevatkin sekä kirjallisuudessa että todellisuudessa kummittelemaan.
Käsite-ihmistä seuraa – ja on osaksi seurannut – sävel-ihminen. Ja keskustelunäytelmää seuraa – ja on jo osaksi seurannut – sen mukana tunnelma-näytelmä, sanat "sävel" ja "tunnelma" silloin käytettyinä ihmisen alkuperäistä, vaistomaista, hurmaus- ja haltioitumiskykyistä puolta merkitsemään.
Ibsen itse oli tietäjä, joka aavisti luvatun maan. Hänen tehtävänsä oli "kysyä", sanoi hän itse; "vastaaminen" sai jäädä tulevien polvien asiaksi. Hänen tehtävänsä oli epäillä, ei uskoa, repiä, ei rakentaa, mennä syvälle, ei kohota korkealle. Että hän siitä huolimatta taiteilijana uskoi ja rakensi ehkä enemmän ja korkeammin kuin kukaan uudemman ajan mestareista, on seikka, joka ei muuta hänen asemaansa ihmistyyppinä, hänen tehtäväänsä henkisenä sisältäjänä. Mutta myöskään tänä jälkimmäisenä hän ei suinkaan ollut pelkkä epäilijä, pelkkä kielteinen ajattelija ja arvostelija. Hän oli epäilijä, joka ennusti uutta uskontoa, pään ja miettivän järjen mies, joka ihaili alkuperäistä, salamantapaista vaistoelämää enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ei ollut hyvä hänen mielestään, jos se yksilöllisen siveyden, yksilöllisen totuuden ja yksilöllisen kauneuden oppi, jota hän julisti, jäi vain ihmisten aivoihin ja heidän käsitteellisiin ajatuksiinsa: sen täytyi tulla myöskin vereen ja sydämeen. Tulevaisuuden ihmisen täytyi voida tuntea itsensä eheäksi kiireestä kantapäähän. Mutta missä oli eheys, sen jälkeen kuin nykyaikaisen ihmisen jäytävä itsearvostelu ja ikuinen itse-erittely olivat tappaneet häneltä kaiken rohkean, elämän-uljaan toimitarmon? Hamlet-luonteet – joiden huippuunsa kehitetty perikuva Ibsen itse on – eivät suinkaan olleet hänen omasta mielestäänkään luodut tulevaisuuden vapaampaa, iloisempaa ihmiskuntaa muodostamaan. Oli tarpeen uusi ihminen, uusi ihmistyyppi, uusi terveemmän ja reippaamman elämänvoiman lähde, jos mieli toteutua milloinkaan hänen ja koko hänen aikakautensa unelma henkisistä ylimyksistä, "yli-ihmisistä", joilla ajatus ei olisi teon vihollinen, jotka tahtoisivat ja toimisivat suuresti, silmänräpäyksellisesti, eheästi ja itsetietoisesti.
Tässä pulassaan Ibsen keksi naisen. Ja on enemmän kuin huvittavaa nähdä, miten juuri se nykyaikaisen näytelmän mestari, jonka pyrkimykset tähtäävät kenties pisimmälle tulevaisuuteen, samalla tuli olemaan aikakautemme suurin naisvihollinen.
Tarkoitan luonnollisesti Strindbergiä. Jos Ibsenistä voidaan sanoa, että hän päättää erään pitkän kehitysjakson, voidaan Strindbergiä tervehtiä sekä ihmistyyppinä että näytelmäkirjailijana erään uuden alkajana. Hän ei ole enää "teoreettinen ihminen" ollenkaan, hänessä ei elä enää ainoastaan pää, vaan koko ihminen. Hänen ajatuksensa eivät vaikuta meihin enää pelkällä käsitteellisellä, vaan yhtä paljon puhtaasti mielikuvituksellisella voimallaan. Ne eivät toisin sanoen ole psyykillisiä, ne ovat psykofyysillisiä ilmiöitä. Vaistot, vietit, hämärät aavistukset, sanalla sanoen koko ihmisen itsetiedoton puoli on mukana jokaisessa hänen vuorosanassaan. Epäilemättä hän, kaikista sisällisistä ristiriidoistaan huolimatta, on ihmistyyppinä eheämpi kuin Ibsen. Hän on eheä jokaisessa uudessa kehityskaudessaan, samoinkuin jokaisessa hetkellisessä mielialassaankin, niin toisiaan vastaansotivia kuin ne muuten saattavatkin olla. Tunnelma on tullut nykyaikaisen ihmisen pelastajaksi hänen sisällisestä kaksijakoisuudestaan, joskin tuo eheys usein on syntynyt sielunelämän yhtenäisyyden kustannuksella. Strindbergin henkilöt elävät, toimivat ja tahtovat salamannopean vaiston ohjaamina, tunnelmassa, joka tekijän välittämänä joskus aivan pöyristyttävällä voimalla leviää katsomoon. Hetkellisen tunnelman suuret synteesit, eivät yksilöllisen sielunelämän hiushienot erittelyt, astuvat meitä vastaan kaikkialta hänen valtavasta tuotannostaan.
Juuri samasta syystä hän joutuu joka hetki vastakkain Ibsenin naisihanteen kanssa. Itse vaistoihmisenä ja Ibseniä paljon "naisellisempana" ilmiönä hän tuntee itsensä alituisesti vaistojensa vallasta riippuvaiseksi ja taistelee niitä vastaan todellista vanhan testamentin tapaista jaakobintaistelua, joka on ehkä imponeeraavin ilmiö koko nykyaikaisessa euroopalaisessa kirjallisuudessa.
Näytelmän tekotapaa vie Strindberg eteenpäin pääasiallisesti vanhoja muotoja särkemällä. Itse aikoinaan, 1880-luvun taitteessa, kirjoitettuaan loistavat, nykyaikaiset näytelmänsä Fadern, Fröken Julie ja Fordringsägare, joissa hän vetää Ibsenin asettamat salonkinäytelmän rajat mitä ahtaimmalle, hän myöhemmin on historiallisia näytelmiään varten ottanut avukseen shakespearelaisen renessanssi-näytelmän tekotavan ja sen myös suurella menestyksellä moniin subjektiivisiin tunnelmanäytelmiinsä sovittanut. Mutta nykyaikaisen ihmisen tunnelma ei ole samaa kuin renessanssi-ihmisen intohimo. Sen muoto täytyy olla myös toinen, ellei mieli jäädä ammottavaa juopaa esitettävän henkisen sisällön ja tekotavan välille.
Tätä juopaa on Strindbergin jälkeinen draama kaikkialla maailmassa pyrkinyt täyttämään.
Yleisenä sielullisena pohjana kaikille, jotka nykyisimmässä ajassa ovat jotakin uutta näytelmän alalla koettaneet rakentaa on tunnelma, on traagillinen tunnelma, lähinnä sukua antiikin metafyysilliselle, kohtalokkaalle, kauneus-uskonnolliselle tunnelmalle. Juuri siitä sen yliote nykyaikaiseen porvarisnäytelmään nähden ja samasta syystä sen taipumus antiikisen näytelmän taidekeinoja hyväkseen käyttämään. Mainittakoon vain esim. nimet Maeterlinck ja Gabriele d'Annunzio, molemmat näytelmän tekotavan puolesta myönteisiä, uuttayrittäviä kykyjä, taikka kielteiset, vanhaa-repivät älyniekat Wedekind ja Bernard Shaw. – Nuoria venäläisiä kirjailijoita meillä ei ole mitään syytä mainita tässä yhteydessä. Tunnelmalle hekin rakentavat, mutta näytelmän tekotavan yleiseen kehityskulkuun he tuskin tulevat vähimmässäkään määrässä vaikuttamaan.
Mihin pyrkii sitten näytelmän tekotavan kehitys tällä hetkellä? Mihin muotoihin se tahtoo pukea lähimmän vastaisuuden henkisen sisällyksen?
Tahtoisin mielipiteeni näistä seikoista pukea eräisiin ponsilauseisiin:
1:o. Tulevaisuuden näytelmä on oleva paljon enemmän viivataidetta kuin nykyinen. Näytelmän plastillinen periaate on jälleen kohoava oikeuksiinsa. Tarkoitettujen suhteiden, liikkeiden ja asentojen kauneus ja sopusointuisuus on oleva joka hetki tekijän silmämääränä. Näin on hän luova juhlaa, juhlamieltä katsomoon.
2:o. Samalla on myös sana pääsevä jälleen oikeuksiinsa, ensin tekijän puolelta, sitte esiintyjien. Jokainen tavu, jokainen äänne-yhtymä ja sointu on oleva kallis asia sille, jolle kauneus on tullut sielun sisimmäksi, arimmaksi uskonnoksi. Ihmis-äänen tulee myös lausumisen puolesta olla soitin, joka voi tarjota meille puhtaasti säveltaiteellista nautintoa, kuten ihmiskieli jo kirjallisesti käytettynä voi.
3:o. Näytelmän ympäristön, puvuston, koristeiden y.m. tulee kaiken palvella samaa jo sen ensimmäiseen alkuluonnokseen sisältyvää pohjatunnelmaa. Siitä on kaikki nouseva: värit, viivat, sävelet.
4:o. Nämä tarkoitusperät ovat saavutettavissa ainoastaan äärimmilleen kehitetyn tyylittelyn kautta, jonka ensin täytyy tapahtua juuri näytelmän tekotavassa, ennenkuin sitä voi vaatia toteutetuksi näyttämöllä. Yksityisseikat ovat alistettavat suuriin yhteenvetoihin, luonteenomainen astuu syrjään puhtaan kauneuden tieltä, pelkkä sielullinen mielenkiinto puhtaan esteettisen tunnelman tieltä. Ajan ja paikan yhteys on seuraava siitä itsestään, samoin yksinkertaistetut näyttämövarusteet.
5:o. Draamallinen jännitys ei ole syntyvä juonen seikkailuista, eipä edes päähenkilön sisällisestä kehityksestä, vaan ainoastaan siitä, että me pala palalta, piirre piirteeltä saamme tutustua johonkin uuteen, meille ennen tuntemattomaan, mutta tutustumista ansaitsevaan ihmis-yksilöön ja hänen ympäristöönsä. Sitä varten tulee juonen iskeä esille hänestä sarja mielentiloja, joiden kautta hän osoittaa meille henkisen ääniasteikkonsa.
6:o. Tulevaisuuden näytelmä on kulkeva kauniina, traagillisena kuvasarjana meidän ohitsemme. Se on vaikuttava meihin jotenkin samalla tapaa kuin etäinen tulipalo tahi komea, yöllinen ukonilma. Sen tarkoitus ei ole meitä itkettää eikä naurattaa, ei lämmittää eikä kylmentää, ei tehdä meitä paremmiksi eikä pahemmiksi: sen tulee vaikuttaa luonnonilmiönä. Juuri sellaisena se on antava meille mahdollisimman täydellisen maailmankuvan, joka on omiaan meidän sielumme salaperäisellä pelvolla, vavistuksella, mutta myös kauneushurmiolla täyttämään.
17.4.1910.
KIRJALLISIA MIETELMIÄ.
1. ARVOSTELU.
Miksi ei aloittaa arvostelusta, koska se jälleen näkyy päiväjärjestykseen joutuneen, joka näin joulun edellä onkin mitä luonnollisinta? Kysymys on ikivanha kuin taivas. Mutta kukin aika ja ajanjakso, kukin henkinen virtaus ja henkilöllisyys antaa sille uuden sisällyksen.
Toinen arvostelija tuntee tehtäväkseen raivata tietä jollekin uudelle, jonka hän huomaa ajassa piilevän, vaikka se ei vielä olisikaan saanut kirjallisuudessa vastaavaa ilmaisuaan, herättää kirjailijoita sitä näkemään, kylvää ympärilleen hedelmöittäviä siemeniä ja sytyttäviä säkeniä, sanalla sanoen kulkea kirjallisuuden tulen- ja pilvenpatsaana, eikä vain kuulua sen jälkijoukkoon. Tämä onni on kuitenkin suotu vain harvoille. Meiltä voisimme me mainita esimerkkinä sellaisesta arvostelijasta Fredrik Cygnaeuksen, muualta pohjoismaista Georg Brandesin, vaikka hänen merkityksensä oikeastaan on jo laajentunutkin maailmankirjalliseksi.
Luonnollisesti on sellainen arvostelu suurin siunaus sille kirjallisuudelle, jolla on tilaisuus siitä nauttia ja käyttää hyväkseen sen neuvoja, ohjeita ja opastuksia. Sillä kiittäköön se tai moittikoon, iskeköön se sitten oikeaan tai harhaan, se herättää kuitenkin aina yleisön mielenkiintoa ja antaa vakavaa ajattelemisen aihetta asianomaiselle kirjailijalle. Eikä sellainen arvostelija viitsi edes kirjoittaa aivan vähäpätöisistä ilmiöistä. On jo kunnia saada häneltä kirpeäkin moitesana.
Mutta – ja sillä tulemmekin me asian ytimeen – sellainen arvostelu edellyttää aina suurta ja laajaa henkilöllisyyttä, miestä, joka on kokenut ja nähnyt paljon elämää, paljon mietiskellyt ajan ilmiöitä, vaikka hänelle ei ole suotu kykyä muussa kuin arvostelun muodossa tehdä sielunsa täyttä sisällystä tajuttavaksi muille ihmisille. Sellainen arvostelu edellyttää neroa, toisin sanoen. Ja nerot ovat yhtä harvinaisia kirjallisen arvostelun kuin minkä muun henkisen alan historiassa hyvänsä. Toivon, että me ainakin siitä voimme olla yksimielisiä.
Nerojen puutteessa on meidän tyydyttävä kykyihin. Ja niitä on yhtä monta lajia kuin edellistäkin perityyppiä.
Toinen arvostelija voi vaikuttaa hyvää kirjallisuuden kehitykseen pelkällä lukeneisuudellaan. Kirjailijat itse, kuten tunnettu, eivät tavallisesti lue paljo, eikä yleisö, jolle he kirjoittavat, ole useinkaan tässä suhteessa paremmin armoitettu. On silloin tärkeätä maan kirjalliselle elämälle, jos on arvostelijoita, jotka voivat avata sille uusia lähdesuonia, esitellä arvosteltavien teostensa yhteydessä uusia ja yleisölle tuntemattomia, kuvata mielenkiintoisesti vieraiden maiden kirjallisia ilmiöitä, kentiespä vielä juuri niiden kautta keksiä uusia kauneusarvoja omankin maan kirjallisuudesta. Ellei se käy ehkä aina päinsä jokapäiväisen sanomalehtiarvostelun yhteydessä, ovat sitävarten aikakauskirjain ja tutkielmain muodot olemassa. Yleisö oppii niistä näkemään maailmaa kotinurkkien ulkopuoleltakin, ja kirjailijat – varsinkin nuoret, joiden elämänkäsitys ei ole vielä täsmällistynyt – ehkä nekin löytävät jonkun kultajyväsen.
Yleensä ei arvostelun merkitystä tuottavaan kirjallisuuteen nähden ole liioiteltava. Ammattimiehet, tässä tapauksessa kirjailijat itse, ymmärtävät sittenkin tavallisesti paremmin näitä asioita kuin joku niihin ulkoapäin tunkeutunut. Ellei arvostelu voi viittaa kirjallisuudelle mitään uusia uria, jossa tapauksessa sen toiminta vähemmän koskettaakin itse ammattia kuin yleisiä henkisiä virtauksia – yhteisiä kaikille taiteille – supistuu arvostelun vaikutus sittenkin pääasiallisesti yleisön ohjaamiseen.
Ja niin olemmekin tulleet erääseen kolmanteen arvostelijatyyppiin eli n.s. makumestareihin.
Epäilemättä ei tuo sana ole hyvässä huudossa, ei yleisön eikä ammattimiesten kesken. Yleisö ei heistä pidä sentähden, että kukin sentään niin mielellään tahtoo oman henkilökohtaisen makunsa säilyttää, ammattimiehet taas sentähden, että juuri nuo n.s. makumestarit ovat usein mitä vanhoillisinta väkeä, ajavat menneiden polvien ja menneiden kehityskausien asioita, vaalivat ja vartioivat niitä huolellisesti kuin pyhää tulta, kaikelle uudelle, kaikelle tuoreelle ja eteenpäin tunkevalle kauniille silmänsä ummistaen. Mutta yhtä epäilemätöntä on, että tällainenkin arbiter elegantiarum voi joskus pelkällä maullaan paljon kirjallisuuden hyväksi vaikuttaa. Toisen maku ei ole yhtä kehittynyt kuin toisen, toinen taas on saanut jonkun syntyperäisen kauneusaistin, jota toinen ei ole saanut. On silloin hyödyllistä, että ne, jotka ovat sen sekä saaneet että pitkällä esteettisellä viljelyllä kehittäneet, myöskin julkisuudessa lausuvat mielipiteitään kirjallisista ilmiöistä. Ainakin on se parempi kuin että julkinen arvostelu jää kokonaan niiden asiaksi, jotka eivät vähimmässäkään määrin itse ole taiteellisia luonteita ja joiden toiminta tässä suhteessa supistuukin pelkästään summittaisten arvosanojen antamiseen.
Ja niin olemme – aina edelleen alaspäin kulkien – tulleet jälleen uuteen arvostelijatyyppiin: koulumestareihin.
Heitä ei voi nimittää kyvyiksi edes. Heillä ei ylimalkaan olisi mitään tekemistä taiteen kanssa, elleivät he aina johonkin yliopistoon, akatemiaan, johtokuntaan tai lautakuntaan kuuluen takaisi sanoilleen edes niin paljon yhteiskunnallista painavuutta, että ne niiden ulkopuolellakin, jonkun pienen piirin kesken, voivat käydä taiteellisista mielipiteistä, ellei muualla niin sanomalehtien palstoilla tai kustantajien konttoreissa. He pitävät itseään erehtymättöminä ja juuri sen vuoksi yksinomaan erehtyväisenä kaikkea muuta ihmiskuntaa, enin kirjailijoita, koska näillä jo asian luonnonkin vuoksi on suurin tilaisuus tässä erehtyä. He puhuvat mieluimmin n.s. taiteen laeista tai taiteen mittapuusta, joka luonnollisesti on yhtä pitkä tai lyhyt kuin heidän oma ymmärryksensä on. He jakavat kirjallisuuden aina hyvään ja huonoon – ollenkaan ottamatta lukuun näiden käsitteiden suhteellisuutta – ja ovat, jos ketkään, ajavinaan mielestään n.s. yleispätevää arvostelua, silloinkin kun he itse, jonkun suosituksen, imartelun, puoluekannan tai yhteiskunnallisen näkökohdan vuoksi, ovat juuri valmiit tavallisimmankin taiteellisen yleispätevyyden uhraamaan.
Joskus on heillä nuoruudessaan ollut joku taiteellinen pisara, useimmiten ei. Heidän luonteensa ja vaikutusvaltansa on yksinomaan yhteiskunnallinen, sitä suurempi, mitä korkeampi, kunnioitetumpi tai vakavaraisempi heidän oma asemansa siinä on.
Tunteeko joku sellaisen? Luulen, että se oli tavallisin arvostelijatyyppi meillä – entisaikaan.
Nykyään on luisuttu siitäkin alaspäin. Koulumestarilla oli ainakin se etu, että hänet tunnettiin, että yleisö tiesi hänen sympatiansa ja antipatiansa ja oppi niitä asiasta pois eritellen oman arvostelunsa muodostamaan. Hän oli tavallisimmissa tapauksissa kuitenkin persoonallisuus, joskaan ei taiteellinen. Mutta kuka voi sitä sanoa meidän nykyisistä sanomalehtiarvostelijoistamme? Jos heissä joitakin eri persoonallisia piirteitä ilmeneekin, ovat ne sitten niin mikroskooppista laatua, etteivät ne jätä muuta vaikutusta lukijaan kuin yleisen harmauden, värittömyyden ja yksitoikkosuuden. Ja se on vaarallisinta, sillä se tappaa mielenkiinnon myös yleisössä.
Koulumestareista me olemme tulleet siis pelkkiin nimimerkkiarvostelijoihin. Paras puhua heistä niin vähän kuin mahdollista, ainoastaan todeta arvostelun yleinen kehityskulku meillä, jos se ehkä sitten jollakin tapaa olisi autettavissa.
Hels. San. 17.11.1914.
2. AIHE JA TEKOTAPA.
Eräs seikka, joka sangen usein näyttää meikäläisiä arvostelijoita harhauttavan, on kysymys aiheen ja tekotavan välisestä suhteesta, tai pikemmin, taipumus jättää tämä kaikelle taiteelliselle toiminnalle mitä tärkein elinkysymys kokonaan huomioon ottamatta.
Tarkastelkaamme hieman noita kahta käsitettä.
Aihe sellaisenaan ei kirjallisuudessa, enemmän kuin muissakaan taiteissa, paljoa merkitse. Se voi olla melkein mikä hyvänsä, suuri tai pieni, yli-ilmainen tai maassa mateleva, ulkonaisen tai sisäisen havainnon synnyttämä. Pääasia on, että se todellakin innostuttaa taiteilijaa, saa hänen sielunsa tavallisuudesta poikkeavaan käymistilaan, herättää hänessä uusia ja hänelle itselleenkin ennen aavistamattomia mielikuva-sarjoja, sanalla sanoen hedelmöittää hänen sisäisen maailmansa. Mutta sinään ei sillä vielä ole mitään kauneusarvoa. Sen arvo on yksinomaan psykologinen.
Aiheen esteettinen arvo riippuu tekotavasta, s.o. niistä muodoista, joihin se on muovailijansa mielikuvituksessa pukeutunut, mikäli tämä taidekeinojensa avulla nimittäin on ollut kykenevä niitä havainnollisiksi tekemään. Ja kun on vaikea kuvitella taiteilijaa, jonka sielu luovaan käymistilaan joutuneena ei joihinkin muotoihin heti pukeutuisi, voidaankin sanoa, että aihe ja tekotapa ovat kaksoisia, toinen toistaan määrääviä ja määritteleviä niin, että niitä usein on tuiki mahdoton toisistaan erottaa.
Tuosta ei kuitenkaan johdu, että jokainen aihe olisi aina valmiina taideteoksena löytänyt ainoan oikean ja vastaavan tekotapansa. Onpa taiteilijoita, suuriakin, jotka siinä suhteessa suorastaan kieltävätkin kaiken puheen "ainoasta oikeasta". "Minä voin käsitellä mitä aihetta hyvänsä millä tekotavalla hyvänsä", väittävät he. Niinpä kylläkin, mutta näin väittäessään he eivät ota ollenkaan lukuun, että aihe koko ajan muuttuu tekotavan mukana. Aihe eri tavoin käsiteltynä ei ole sama enää. Se on paljastanut itsestään aina uusia puolia, riippuen siitä, mitä tietä ja millä asein taiteilija on tahtonut siihen tunkeutua. Usein ei alkuperäisestä aiheesta ole enää jäljellä muuta kuin varjo. Hyvinkin moni taiteilija on lähtenyt etsimään isänsä aaseja ja löytänyt kuningaskunnan. Kaikki taiteellinen toiminta, vieläpä sen jokainen vähäisinkin murto-osa, tottelee nimittäin tieten tai tietämättään erästä suurta luonnonlakia, jota me tässä yhteydessä voisimme ehkä sopivimmin sanoa taiteen tarkoituksenmukaisuudeksi ja joka olisi kenties lähinnä kristallien kiteytymislakeihin verrattavissa.
Me sanomme veistä hyväksi tai huonoksi siihen nähden, kuinka se täyttää tarkoituksensa. Sama on myös aiheen ja tekotavankin laita. Aihe on "hyvä" tai "huono", "kiitollinen" tai "epäkiitollinen" sikäli kuin se todellakin on ollut omiaan taiteilijaa innostamaan ja hän siitä saamaan jotakin merkittävää. Tekotapa taas on sikäli moitittava tai kiitettävä, mikäli se on aiheensa mukainen ja mikäli taiteilija sen avulla näyttää saaneen sanotuksi juuri sen, mikä hänellä sillä hetkellä on ollut sydämellään.
Muihin taiteilijoihin nähden ovat nämä kylläkin tunnettuja ja tunnustettuja totuuksia, joita ei mikään arvostelija jätä eikä voi jättää huomioonottamatta. Mutta kirjallista kritiikkiä näemme sen pahempi meillä joka päivä harjoitettavan niin kuin ei niitä ollenkaan olisi olemassa.
Mahdollista kyllä, myös kirjallisuutta. Mutta se on toinen kysymys.
Taiteilijaa, joka suorittaisi esim. freskomaalauksen realistisimman öljymaalauksen tekotapaa noudattaen, tuomittaisiin epäilemättä sangen ankarasti, samoin taiteilijaa, joka ottaisi valmistaakseen esim. ilmoituslevyn samalla kiusallisella yksityiskohtaisuudella kuin jonkun pienen ja siron sisäkuvan. Ja vielä eteenpäin mennen: kuvanveistäjä, maalari tai säveltaiteilija, joka on eksynyt liian "kirjallisen" aiheen sokkeloihin, saa tuosta synnistään mitä pikimmin tarpeellisen nokkapiuvinsa, jos hän edes sillä pääseekään, sillä monet rupeavat jo sen vuoksi, kaikesta hänen tekotavan taituruudestaan huolimatta, suorastaan epäilemään hänen taiteensa sisällistä pontta ja pätevyyttä. Toiselta puolen otetaan mitä tarkimmin lukuun taiteilijan todelliset tarkoitusperät, punnitaan ja arvioidaan, missä määrin hän on ne saavuttanut, kuinka hän on käyttänyt keinojaan, kuinka hän on täyttänyt tilan j.n.e. Hänen teoksensa esteettinen arvo riippuu silloin juuri aiheen ja tekotavan välisen suhteen arvioimisesta.
Kirjallisuuteen nähden ei katsota maksavan vaivaa niin paljon aikaa ja älyä tuhlata. Katsotaan riittäväksi, että tehdään mahdollisimman laajasti selkoa sisällyksestä sekä liitetään alkuun ja loppuun joku moittiva tai kiittävä mainesana, joka ei merkitse mitään, kun se ei selitä mitään, ei teosta, ei tekijää eikä hänen tarkoitusperiään, vielä vähemmän niiden onnistuneempaa tahi epäonnistuneempaa suoritusta.
Kuitenkin on aiheen ja tekotavan suhde kirjallisuudessa aivan yhtä tärkeä kuin missä muussa taiteessa hyvänsä. Siinäkin vallitsee ylimpänä määrääjänä sama tarkoituksenmukaisuus.
Kirjailija, joka koettaa sepittää näytelmää aiheesta, mikä itse asiassa on vain pieni vähäpätöinen anekdootti, tai paksua romaania siitä, mikä kenties parhaiten olisi lyyrillisen runon muodossa ilmaistava, tekee epäilemättä erehdyksen, joka ei saa jäädä myöskään arvostelijalta huomaamatta. Mutta arvostelija tekee aivan yhtä suuren erehdyksen, jos hän esim. realistiseen kuvailuun ihastuneena vaatii sen ominaisuuksia myöskin romanttiselta kertomukselta tai voimakastoimintaisen renessanssidraaman ominaisuuksia hienolta tunnenäytelmältä tai syvämietteiseltä keskustelunäytelmältä. Luonto luo kuitenkin omia aikojaan, ja luonnontutkija unohtaa pääasiallisimman tehtävänsä, ellei hän muista, että hänen suuruutensa on vain toteaminen.
Ottakaamme pieni esimerkki.
Kirjailija tahtoo kuvata seisovaa vettä, harmaata herpoutunutta henkistä elämää, paikalleen, omaa liikkumattomuuttaan mätänevää yhteiskuntaa tai jotakin muuta sen tapaista, Epäilemättä vaikuttaa se koko hänen tekotapaansa, sitä enemmän, mitä suurempi kirjailija hän on. Hänen lauseittensa rytmi muodostuu itsestään raskaaksi, hidastelevaksi. Tunnelma, joka niiden yllä leijailee, on ahdistava, tukahduttava. Toiminnan ja tapahtumien puutteessa – jos niitä olisi, eihän se enää mitään seisovaa vettä olisikaan – hän on pakotettu viivähtämään jokaisessa pikkuseikassa, samoin kuin hänen henkilönsä ovat pakotetut kasvamaan ikäänkuin sisäänpäin ja erittelemään turhantarkasti jokaista pienintäkin sielullista ilmiötään. Pieninkin ulkopuolinen tapahtuma muodostuu elämäntärkeäksi ja vaatii myös asianomaisen tekijän puolelta mitä huolellisinta perustelua ja valmistelua.
Koko hänen teoksensa saa leiman siitä. Ellei hän saa esille tuota yleistä herpoutunutta, tukahduttavaa päätunnelmaa, hän epäilemättä on todelliseen tarkoitusperäänsä nähden oleellisesti epäonnistunut.
Otaksukaamme jälleen, että hänen tarkoituksensa on ollut kuvata vilisevää virtaa, tulvehtivaa, raikasveristä toimeliaisuutta, yritteliästä, eteenpäin kiitävää yhteiskuntaa tai kenties suorastaan huimaavaa kehityskulkua tai ryöpyttävää vallankumousta. Kuinka olisi se mahdollista hitaalla poljennolla, pitkäveteisillä lauseilla, laahustavilla sanakäänteillä? Ja kuinka se varsinkaan olisi mahdollista yksityiskohtaisella tekotavalla? Juuri siten tulisi teoksen piiriin kuuluvan kuvattavan elämän sisällinen totuus kokonaan vääristellyksi. Yksinäisen, edessämme seisovan auton voi kuvata yksityiskohtaisesti. Mutta jos sata autoa tomussa ja pölyssä kiitää huimaavalla vauhdilla meidän ohitsemme, silloin tahtoisin nähdä taideniekan, joka ryhtyisi mahdollisesti kylläkin esiin vilahtelevia yksityiskohtia kankaalle kiinnittämään. Jos tuo aihe kerran sytyttää hänen sieluaan siihen määrään, että hän ryhtyy sitä kuvaamaan, kiinnittää hän kaiken huomionsa itse liikkeeseen, itse vauhtiin, itse menoon, muusta kaikesta vähät välittäen.
Näihin seikkoihin kiinnittävät meidän kirjallisuusarvostelijat mielestäni aivan liian vähän huomiota. Näyttää usein siltä, kuin he vaatisivat taideteokselta ennen kaikkea monipuolisuutta. Siinä ja siinä teoksessa on tekijä laiminlyönyt sen ja sen, siitä ja siitä puuttuvat ne ja ne puolet, kirjoittavat he, ollenkaan ottamatta huomioon, onko tekijän tarkoituksena ollut edes niitä kuvata ja eikö itse päävaikutus juuri niiden kautta ehkä olisi heikentynyt.
Yksipuolisuus on usein taideteoksen voima, kuten taiteilijankin. Sen, joka tahtoo tähdätä tarkkaan, täytyy voida ummistaa toinen silmänsä. Yksipuolisesti, mutta voimakkaasti nähty kappale elämää painaa usein taiteellisesti enemmän kuin monipuolisesti nähty, eikä kaunokirjallisen teoksen tarvitse olla mikään väitöskirja.
Hels. San. 22.11.1914.
3. KIRJAILIJAT JA NYKYINEN AIKA.
Se, mistä ammattikirjailijain keskuudessa – niiden, joilla ei ole valtion eläkkeitä tai muita vakinaisia tulolähteitä – on arvostelun ohella enin puhetta, on epäilemättä kirjailijain omat elinehdot.
Muuten puhuttaisiin tuskin paljon arvosteluistakaan. Niidenkin merkitys on meillä supistunut yhä enemmän yksinomaan taloudelliseksi, sillä siitä kirjallisesta kunniasta tai häpeästä, jota ne ehkä ovat omiaan ymmärtämättömän yleisön silmissä tuottamaan, taitavat vain hyvin harvat ja nuoret kynänkäyttäjät meillä enää välittää. Vanhemmat kirjailijat käsittävät asian realistisemmin. He ottavat kunniansa ja häpeänsä omasta povestaan, tai miks'ei, myöskin jonkun muun sattumalta singahtaneesta lauselmasta, jonka sisäinen totuus vahvistaa heidän omaa uskoaan ja epäilyään. Mutta he tietävät, ettei kirjailijan taistelu ole yksinomaan kirjallista laatua, vaan että kirjallisuus on samalla taloudellinen elämänura, joka vaatii teräksistä tarmoa jokaiselta, ken sitä taivaltaen ei tahdo sortua ennen aikojaan eikä jättää kesken todellista, sisäistä elämäntehtäväänsä.
Tiedän omasta kokemuksestani, että kirjailija, jota joskus on mainittu kyvykkääksikin, mutta paljon useammin ahkeraksi ja tuotteliaaksi, ei meidän maassamme vieläkään elä yksinomaisella kirjailemisella. Hänelle jää kaksi sivuammattia valittaviksi, ammattia, jotka useinkin taloudellisesti muodostuvat pääammateiksi: suomentajan ja sanomalehtimiehen. Niitä voi vaihdella, mutta niistä on turha pyrkiäkään irti. Hän on kuin harakka tervatulla katolla. Jos hän saa irti nokkansa, tarttuu hänen pyrstönsä siihen. Mutta jos hän on kyllin viisas, ei hän sitä koetakaan, vaan tyytyy, mikäli voi, pitämään vuorottain vapaana edes toisen päänsä.
Jos kirjailija on kyllin monipuolinen, on hänellä mahdollisesti vielä kolmaskin tulolähde varalla: teatterit. Voimmehan täydellisyyden vuoksi ottaa nekin huomioon, mutta vasta viimeisenä.
Pääasia jokaiselle todelliselle kirjailijalle on tietysti hänen omien alkuperäisten hengenluomiensa julkisuuteen saattaminen. Kaikki tuo muu uurtaminen ja puurtaminen tähtää aina vain samaan tarkoitusperään, siihen nimittäin, että jäisi aineellista mahdollisuutta varustautua edes hetkeksi omaan työhönsä. Rahatyö ei tyydytä nimittäin. Monelle kirjailijalle on se suorastaan kauhistus kaiken nälkään kuolemisen uhallakin. Mutta emmehän nyt puhu heistä, vaan niistä kirjailijoista, jotka tekevät mitä ansiotyötä hyvänsä, kun se vain on jossakin yhteydessä heidän varsinaisen ammattinsa kanssa.
Kuinka on nykyinen aika sitten heidän elinehtoihinsa vaikuttanut?
Sodan syttyessä näytti heidän tulevaisuutensa kylläkin pimeältä. Kustantajat pelkäsivät yleistä hallaa koko joulumarkkinoilla ja asettuivat syksyn alussa varsin varovaisiksi kaikkiin uusiin kustannettaviin teoksiin nähden. Yleisön mielialan rauhoittuessa rauhoittuivat sentään hekin vähitellen, ja jäljelle jäi vain eräänlainen taipumus tekijäpalkkioiden tinkimiseen entistään alemmiksi muka nykyisen olotilan vuoksi, vaikka kustantajat siitä tuskin tulevat mitään kärsimään. Muuten saattanee sanoa, että alkuperäiseen kotimaiseen joulukirjallisuuteen nähden olot ovat kehittyneet aivan normaalisti.
Jonkun verran vaikeampaa lienee sopivan suomennostyön saanti, joka tietysti on omiaan kirjailijain elinehtoja entisestään rajoittamaan.
Yksityisten kustantajien vaikuttimia on vaikea ottaa punnittaviksi tässä. Ne ovat tietysti yhdellä yhdet, toisella toiset, eikä nykyinen hetki arvattavasti ole omiaan pitempi-aikaisiin yrityksiin kehoittamaan. Ainoa, joka on niistä riippumaton tässä suhteessa, on "Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahasto", 50,000 mk:n vuotuisine määrärahoineen meidän suurin ja mahtavin suomennuttajamme. Mutta senkin palkkiot ovat niukistuneet, samalla kuin sen säännöt tiukistuneet ja sen työtapa yleensä kaavoihin kangistunut, joten en usko sen tällaisenaan voivan paljoakaan kirjailijain elinehtoja suomennostyöhön nähden parantaa. Ne jäävät siis sellaisiksi kuin ovat: entisestään jonkun verran huonommiksi.
Tuntuvimmin ja suoranaisimmin lienevät nykyiset olosuhteet niiden kirjailijain aineelliseen asemaan vaikuttaneet, jotka ovat tottuneet budjettinsa mahdollisia puutteita enemmän tai vähemmän tilapäisellä sanomalehtityöllä täyttämään. Lehtien tila, samoin kuin sopivien aiheiden vaali, on jo sellaisenaan minimaaliseksi rajoittunut. Lisäksi tulee, että kirjailija vaistomaisesti tuntee suuren yleisön huomion – juuri sen, johon hän sanomalehtien kautta vetoaa – nykyään olevan tähdätyn toisaalle, joten kaiken intiimimmän ja henkilökohtaisemman kirjailun tyrkyttely tahtoo pudota pois aivan itsestään. Sanomalehtien toimitukset eivät mahda juuri paljoa surra sitä, mutta ehkäpä sentään, asianomaisten kirjailijain ohella, yksi ja toinen yleisöstä.
Arv. toimitusten hyväntahtoisuudella lienee asia kuitenkin jossakin määrin järjestettävissä.
Mitä vihdoin teattereihin tulee, lienevät niiden tuottamat tulot, joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, aina muodostaneet vähäisimmän lisän tällä alalla liikkuneiden kirjailijain kukkaroissa. Lienee siis niiden suhteen jotakuinkin turhaa puhua nykyisen olotilan aiheuttamien elinehtojen huononemisesta, kuten suomennostyön ja sanomalehti-kirjoittelun alalla. Mutta jos teatterit tahtoisivat jotakin kirjailijain hyväksi tehdä, juuri jälkimmäisillä aloilla sattuneiden entistään tukalampien elinehtojen korvaukseksi, olisi niillä siihen nyt erinomainen tilaisuus erikoisesti suosimalla kotimaista työtä ja ottamalla kotimaisten kirjailijain teoksia entistään enemmän näyteltävikseen. Muille ei tässä suhteessa voine suuriakaan vaatimuksia asettaa kuin Suomen Kansallisteatterille, joka suurine apurahoineen on näytelmäkirjallisuutemme suhteen jotakuinkin yhtä vakavaraisessa asemassa kuin äsken mainittu Edistämisrahasto suomennoskirjallisuuden.
On vielä kolmas, jolle maamme kirjailijoidenkaan elinehtojen ei pitäisi aivan vieraita olla: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Mutta sehän on jo ehtinyt asettua niin kauas kaunokirjallisesta elämästä ja tarkoitusperänsä niin tieteellisiksi muodostella, että arvaan sen elävän kaikkien ajan vaihdosten, nykyistenkin yläpuolella. Turha on sitä sentähden häiritä edes mietelmillä näin proosallisista ja arkipäiväisistä asioista.
Kirjailijain elinehdot. Kuinka hengenmiehet viitsivät edes haastellakaan tuommoisista!
Kirjailijat itse puolestaan ovat niistä jo kauankin keskuudessaan haastaneet, nykyisinä aikoina entistä enemmän ja entistä suuremmalla katkeruudella. Ja juuri se on mielestäni tässä suhteessa vaarallisinta, sillä se painaa leimansa koko kirjallisuuteen. Meillä ei olisi nykyään henkistä varaa siihen. Vaikkakaan ei voida kohtuudella väittää, että kirjailijain toimeentulo olisi huonontunut nykyisen ajan mukana aivan siinä määrin kuin näytti alussa syksyä, on se jo ennestäänkin tarpeeksi huono, niin että paljon pienemmätkin oireet pahempaan päin koskevat kipeästi siihen.
Se jääköön ylläolevien hurskaiden mietelmien loppuponneksi.
Hels. San. 15.12.1914.
4. RUNOUS JA PROOSA.
Kirjallisuus, yleisin ja helppotajuisin kaikista taiteista, kääntyy aina koko kansan puoleen, tahtoen sitä kuvittelemaan, tuntemaan ja ajattelemaan asianomaisen kirjailijan tavoin ynnä tuon sisäisen sielunelämänsä vastaaviksi teoiksi ja toiminnaksi muodostamaan. Siksi on sen merkitys myös mitä suurin kansakunnan elämälle.
Lienee harvoja ihmisiä meidän maassamme, jotka näin joulun alla eivät ainakin jotakin kirjaa lukisi, siitä jotakin vaikutusta saisi ja siis ainakin jollakin tapaa sen mukaan vastaista sielunelämäänsä muodostaisi. Suorasanainen kirjallisuus voikin iloita jo verrattain laajasta menekistä. Sen rinnalla on varsinainen runous, varsinainen runopukuinen kaunokirjallisuus vieläkin lapsipuolen asemassa. Mutta niinpä se taitaa olla kaikkialla muuallakin, joskin kirjallisesti kehittyneemmät maat voivat tässä suhteessa suurempaa oikeutta ja kohtuutta noudattaa.
Runous saa ylimalkaan lohduttautua sillä, että sen elin-ikä useimmissa tapauksissa on pitempi kuin suorasanaisen kirjallisuuden. Samalla voi se paljon suuremmassa määrässä kuin jälkimmäinen vedota tulevien aikojen ja tulevien sukupolvien tuomioon. Mitä tämä merkitsee runouden taiteelliselle vapaudelle sekä sen riippumattomuudelle oman aikansa ja omien aikalaistensa arvostelusta, on selvää itsestään. Vedoten vain oman aikakautensa parhaisiin eikä useimpiin se voi useinkin kohota korkeammalle kuin mikään suorasanainen kirjallisuus ja viittoa läpi vuosisatojen tietä noiden parhaiden sisäiseen totuuteen ja vapauteen.
Runoilijoille itselleen näyttää tuo lohdutus ensi katsannolla ehkä kylläkin laihalta ja surumieliseltä. Kuitenkin ovat sadat runoilijat kautta aikojen eläneet ja kuolleet tuossa vakaumuksessa, ja elleivät he mahdollisesti ole tulleetkaan mitään niin erikoista kansakuntien elämälle merkitsemään, joka on vain harvojen onni, on tuo vakaumus kuitenkin pitänyt pystyssä heitä ja auttanut heitä elämän peljättävää taistelua kestämään. Siinä täytyy siis olla jotakin lohdullista. Ja runoilija, joka ei siitä mitään lohdutusta löydä, on aivan varmaan hyvinkin pian tunteva elämänsä yhtä tyhjäksi ja köyhäksi kuin alansa turhaksi ja epäkiitolliseksi.
Hän on vaikeneva. Hänestä on muodostuva n.s. sammuva tulivuori, joita ei mistään maasta puutu, kaikkein vähimmän nuorista ja eteenpäin kiitävistä kulttuureista.
Mikä hänessä on sammunut sitten? Ei suinkaan aina kyky ja äly, sillä sangen monessa tapauksessa hän voisi vieläkin runoilla, jos vain viitsisi enää, tekeekin sitä ehkä vielä joskus joutohetkinä leikillään. Ei suinkaan aina tunne ja hermoherkkyyskään, sillä hän saattaa vieläkin olla mitä tunteellisin ihminen, sitäkin herkempi ja hellempi omassa pikku piirissään kun ei julkinen elämä eivätkä hänen oman elämäntyönsä asettamat sisäiset vaatimukset ole enää hänen olentoaan koventamassa. Vielä vähemmän on hänessä kuollut ja sammunut hänen mielikuvituksensa, sillä nytpä vasta, kun hän ei sitä vankkurien eteen valjasta eikä sille mitään ulkopuolista muotoa ja pääsyä anna, hän usein sielussaan vasta kuvitteleekin.
Ei, sammunut on useimmissa tapauksissa hänen ihanteellisuutensa, se ihannemielisyys nimittäin, joka ei usko vain tämän polven ja tämän hetken totuuteen, vaan siihen, joka on tuleva ja jonka etäisen, ehkä vielä vuosisatojen takaisen jylinän hän kuulee joka hetki kaikuvan rinnassaan.
Kaikki suuri, korkea, monumentaalinen runous on mahdoton ilman sitä. Ja siinäpä se lieneekin ehkä syvin ero runouden ja suorasanaisen kirjallisuuden välillä.
Suorasanainen kirjallisuus on vielä useimmiten kotoisin tästä maailmasta. Runouden maailma on toinen, usein pilvien, vielä useammin tulevien aikojen takainen. Ja koska ihmiset ylimalkaan ovat enemmän kotoisin tästä eikä tuosta toisesta, on jotakuinkin luonnollista, että he tavallisissa tapauksissa myös suorasanaista kirjallisuutta enemmän rakastavat. Runous vaatii lentoa ja mielikuvitusta, vielä runsaammin äsken mainittua ihannemielisyyttä lukijaltaan, suorasanainen kirjallisuus vain hiukan harrastusta elämän ilmiöiden tarkasteluun.
Oikeastaan on tässäkin, kuten useimmissakin taiteen (ja elämän) näennäisissä vastakohdissa, kysymys vain aste-erosta. Runous on jalostettua proosaa, toisin sanoen. Tätä yksinkertaista määritelmää silmälläpitäen on meidän helpompi ymmärtää sekä niiden eri tekotapoja että niiden sisäisten ominaisuuksien ytimeen tunkeutua.
Suorasanainen kirjallisuus vetoaa, kuten tavallinen puhuttu sanakin, lähinnä älyyn ja erittelevään terveeseen järkeen, runous taas lähinnä tunteeseen ja synteettiseen mielikuvitukseen. Niiden mukaiset ovat myös niiden tekotavatkin tai niille asetettavat kohtuulliset vaatimukset. Suorasanaiselta kirjallisuudelta on vaadittava ennenkaikkea ajatuksen selvyyttä, mielikuvien, vertauksien, yleensä koko sisäisen näkemyksen ja ulkonaisen havainnon kirkkautta ynnä lauserakennuksen lujuutta ja täsmällisyyttä. Runoudelta korkeimmassa muodossa on vaadittava luonnollisesti noita samoja ominaisuuksia, mutta ne eivät riitä vielä. On vaadittava lentoa, sisäistä hehkua ja yleensä koko tarjotun maailmankuvan suurpiirteisyyttä. Sen yksityiskohtaisuuteen ei ole huomiota kiinnitettävä, ainoastaan sen kokoavaan ja tunnelmaa herättävään vaikutukseen. Suorasanainen tyyli taas on kokoonpantu pelkistä yksityiskohdista.
Suorasanainen tyyli voi olla mallikelposta, vaikka se ei täyttäisikään muita kuin yllämainitut vaatimukset. Tässähän juuri ranskalaiset ovat niin merkillisiä mestareita. Mutta runous, joka olisi vain selvää, kirkasta ja täsmällistä, ei olisi vielä runoutta ollenkaan, kuten niin monet valistuskausien tekeleet juuri osoittavat.
Rytmi, poljento ei sellaisenaan vielä ole mikään runouden ja proosan erottaja toisistaan. Sitä on kyllä molemmissakin, ja täytyy olla, jos mieli kirjallisuuden ylimalkaan voida elämää heijastella. Sillä laajemmassa merkityksessä on rytmi yhteistä kaikille taiteille, samoin kuin kaikelle sille ilmiöiden toisiaan seuraamiselle, jota me ylimalkaan elämäksi nimitämme. Yhtä huono erottaja on myöskin rytmin säännöllisyys, sillä joskin sitä useimmissa tapauksissa voi pitää runollisen tyylin tunnusmerkkinä, on olemassa paljon runoutta, jossa sitä ei ole nimeksikään, samoin kuin on olemassa paljon suorasanaista kirjallisuutta, jossa se on yhtä säännöllinen ja markeerattu kuin konsanaan runoudessa. Meidän ei auta sentähden muuta kuin tyytyä tosiasiaan, että on olemassa runollista proosaa, samoin kuin jumala nähköön paljon proosallista runouttakin, ja pitää kiinni yllämainitusta määritelmästä ja aste-erosta.
Mutta juuri siinäpä usein erehdytäänkin.
Asetetaan usein runoudelle proosan, proosalle runouden vaatimuksia. Tehdään täten vääryyttä kummallekin, useimmiten kuitenkin runoudelle, jonka perus-ominaisuudet ovat paljon vaikeammin havaittavissa ja määriteltävissä kuin tavallisen suorasanaisen kirjallisuuden. Jo sen luontoon kuuluu, että se aina jäänee vain pienen vähemmistön nautittavaksi. Mutta senkin nautintoa vaikeutetaan suorastaan, jos esim. hempeimmältäkin laulurunoudelta vaaditaan samaa keskinkertaisen terveen järjen tukevuutta kuin esim. yhteiskunnalliselta romaanilta tai – lakitekstiltä.
Hels. San. 23.12.1914.
5. AMATÖÖRIT.
On tähän asti ollut näissä tilapäisissä mietelmissä kysymys ainoastaan ammattikirjailijoista. Näiden rinnalla ja näiden ohella – usein heidän yläpuolellaankin – on epälukuinen lauma kynää käyttäviä henkilöitä, joita, jos he toimisivat jonkun muun taiteen alalla, nimitettäisiin yksinkertaisesti amatööreiksi, taiteen harrastajiksi.
Nimitys on tuttu meille, aivan kuin näiden asianomaisten henkilöiden välttämättömyys. Mitään suurta teatterinäytäntöä ei esitetä ilman heitä, yhtä vähän kuin mitään oratoriota tai kuorokonserttia. Sellaisetkin mestarikuorot kuin "M. M." tai "Suomen Laulu" on, uskallan väittää, kokoonpantu melkein yksinomaan amatööreistä. Heitä arvostellaan sen mukaan ja ylimalkaan suosiollisesti, joka onkin oikein, sillä mikä voikaan olla sen sympaattisempaa kuin että ihminen, useimmiten keskellä arkielämänsä touhun ja huolien, löytää ja keksii tilaisuutta itselleen harrastella ja harjoittaa niinkin lähimmistä ruumiillisista tarpeistaan etäisiä asioita kuin taide, kauneus ja elämän koreus ovat.
Myöskin kirjallisuudella on omat amatöörinsä. Ja sanottakoon se heti, yhtä hyvin aluksi kuin lopuksikin, että he sillä alalla eivät suinkaan ole pienimpiä pääruhtinaiden seassa.
He tuovat uutta verta kirjallisuuteen. He ovat kaikkien ammattikirjailijoiden suuria opettajia, – mikäli nämä nimittäin ovat kyllin älykkäitä voidakseen käyttää hyväkseen terveellistä opetusta. Usein he vievät eteenpäin myöskin tekotapaa. He syöksyvät keskelle kirjallisuutta tosin ilman mitään itsetietoista koulutusta, mutta myöskin ilman niitä ennakkoluuloja ja piintyneitä muotokäsityksiä, jotka aina vaanivat ammattimiehen polulla, suoranaisena seurauksena siitä, että hän aamusta iltaan niitä asioita ajattelee.
Amatööri ei ajattele niitä, sillä hän tulee taiteeseen ikäänkuin sattumalta. Taide ei ole hänelle mikään elämäntehtävä, ainoastaan joko joutohetkien huvitus tai kaukainen mielihaave, jota hän vain tilaisuuden tarjoutuessa toteuttaa. Siis, toisin sanoen, vain ikäänkuin tilapäinen rendezvous runotarten keskuudessa. Se ei estä häntä kuitenkaan sanomasta julki seikkoja, jotka suorastaan hämmästyttävät tuoreudellaan jokaista ammattimiestä. Usein ovat taiteen suurimmat edistys-askeleet juuri amatööritaiteen kautta tapahtuneet.
Jokainen kirjailija on luonnollisesti alussa amatööri. Sittemmin, kun hän päivästä päivään ja vuodesta vuoteen totuttautuu tuota mielitekoaan seuraamaan ja sen mukaan elämänsä muodostamaan, tulee taikka voi hänestä tulla ammattikirjailija.
Suomalaisella kirjallisuudella on ollut onni alusta saakka nauttia amatööritaiteen siunauksista. Taikka oikeammin: Amatööritaidettahan se, Aleksis Kiveä ja kenties jotakin muuta poikkeusta lukuunottamatta, on ollutkin kokonaisuudessaan aina 1880-luvulle, jolloin meidän vakinaiset ammattikirjailijamme vasta ilmestyvät. Tiedämme kaikki, mitkä ennakkoluulot meillä aluksi heidän suhteensa vallitsivat. Pidettiin suorastaan kansallisena skandaalina, että joku ihminen ilkesi valita niin ylevän asian kuin kirjallisuuden samalla elinkeinokseen kuin elämäntehtäväkseen. Itse taiteen, itse kirjallisuuden arvo muka kärsi siitä. Olisi ollut elettävä runoudelle eikä runoudesta. Mutta samoinhan on ollut laita myös suomalaisen politiikan ja parlamentarismin.
Verraten esim. ranskalaisiin oloihin voidaan niistäkin sanoa, että ne näihin päiviin saakka ovat amatöörien käsissä olleet. Mutta ei mahda olla montakaan ihmistä meidän maassamme, joka ei iloitsisi siitä, että itse kehityksen pakko ja olojen välttämättömyys on meidän kansamme valtiollisen toiminnan – sen vähäisen, johon sillä on tilaisuutta – johtanut yhä enemmän ammattimiesten johdettavaksi.
Juuri samoin ovat asiat kirjallisella alalla. Mutta se ei suinkaan estä meitä iloitsemasta ja riemuitsemasta jokaisesta uudesta lisästä, jonka amatööritaide voi tuoda kirjallisuuteen.
Suurin ja arvokkain lisä, minkä se on tuonut siihen, lienevät meidän kansankirjailijamme.
Usein, lukiessani heidän teoksiaan – Pietari Päivärinnan niinkuin Kauppis-Heikin tai Heikki Meriläisen – olen heidän mielikuvituksensa tuoreutta ja sanontatapansa taiteellisuutta hämmästellen tullut miettineeksi, mikä ääretön merkitys heillä oikeastaan on suomalaiselle kirjallisuudelle. Hehän tuorestuttivat koko tyylin, kokonaisen kirjallisen aikakauden meillä. Varsinainen n.s. taidekirjallisuus otti paljon oppia heiltä. Sanat ovat sanoja ja tulkitsevat useimmiten sangen huonosti ajatusta, monta monta kertaa on ainakin näiden rivien kirjoittajan mielestä tuntunut siltä, kuin meillä ainakaan realistiseen kansanpsykologiaan nähden, ei suurempaa taidetta olisikaan.
Taikka siinä on Upton Sinclair. Mielestäni tyypillinen amatöörikirjailija, joskin hän jo taitaa elää – ja hyvin elää – ammatistaan. Mutta mitä melua hän on maailmassa aikaansaanut. Kuinka tuoreita, kuinka välittömiä hänen havaintonsa ovat ja miten suorasanainen tyyli suoltuu hänen käsistään! Georg Brandes itse, viime vuonna Amerikassa käytyään, sanoi häntä mieltäkiinnittävimmäksi henkilöksi, minkä hän oli tavannut siellä. Voimme ymmärtää, mikä tuossa nuoressa miehessä oli vanhaa ihmistuntijaa ja -tutkijaa niin viehättänyt. Se oli epäilemättä hänen amatööripiirteensä, jonka täytyi olla kaviaaria kaikkien ammattikirjailijain ikuiselle lajittelijalle ja numeroitsijalle.
Tehdäksemme täysin oikeutta amatööritaiteelle on meidän myöskin muistettava, mitä kansan runous oikeastaan on. Epäilemättä amatööritaidetta, ainakin meillä, jossa runous ei koskaan trubaduurien, skaldien tai rapsodien omaksi muodostunut. Ukko Väinämöinen näyttää tosin hiukan ammattirunoilijalta. Mutta toivokaamme, että hän kaiken laulantansa ohellakin sentään oli kunnollinen talonisäntä, jos ei muun vuoksi, niin siksi, että hän ei tahtonut rikkoa systeemiä.
Kirjallisuus, kuten kaikki muutkin taiteet, tarvitsee kerta kaikkiaan amatöörejä. He ovat niitä makean veden lähdesuonia, jotka estävät sen muuttumasta pelkästään ammatin ja elinkeinon erämaaksi. Se välitön näkemys, joka pulppuaa esille esim. meidän rekilauluistamme, voi todellakin raivostuttaa jokaisen ammattirunoilijan, mutta raivostuttaa hyvällä tavalla, niin että hän ehkä itsekin oppii omaa sisäistä havaintoaan ja omia mielikuviaan yhtä välittömästi lähestymään ja muovailemaan. Jo sekin on hyvä, jos voi varastaa amatööritaiteelta. Se kyllä siinä suhteessa kuittaa aina saatavansa, sillä niin itsenäistä ja omintakeista kuin se useimmiten yksityisseikkoihin nähden onkin, niin epävapaata ja epäitsenäistä se tavallisesti on sommitteluunsa ja yleisiin taiteellisiin suuntaviivoihin nähden.
Meillä pitävät amatööritaiteesta kirjallisuuden alalla huolta myöskin etupäässä debytantit. On opettavaista heihin tutustua.
Hels. San. 30.12.1914.
6. KIELEN KIVETTYMÄT.
Alkeellinen, primitiivinen taide, kansojen tai yksilöiden, on kaikilla muilla aloilla mitä suurimman esteettisen huomion esineenä. Eikä kummakaan, sillä jos minkään, täytyy juuri sen suurine, yksinkertaisine sielunliikkeineen ja naivine, välittömine ilmaisutapoineen jokaista esteettistä herkkusuuta viehättää. Samalla on kaikki kehittyneempi ja itsetietoisempi taide, musiikki kuin arkkitehtuurikin, maalaus kuin kuvanveistokin, paljon näistä vuosituhansien takaisista kansan kauneustajun ilmaisuista hyötynyt. On ikäänkuin se alkulähteille palaten aina ammentaisi uutta voimaa niistä, kohotakseen taas hopeaisena vesipatsaana korkeuteen.
Alkeellisen muinaistaiteen ikää on vaikea määritellä. Näyttää kuin se olisi yhtä vanha kuin ihminen itsekin, ainakin sen ikä olevan kymmenin tuhansin ja sadoin tuhansin vuosin laskettava. Tuskin tekee muinaistieteilijä sitä löytöä, sitä kaivausta, jonka keralla ei ilmestyisi päivänvaloon myös joitakin, vaikka vähäisiäkin taideteoksia. Kuvittelun, kuvailun ja koristelun halu on nähtävästi ihmiselle myötäsyntynyttä. Näinpä koristelivat jo ammoiset metsäihmiset itseään, vaatteitaan ja aseitaan, samoin luolaihmiset alkuperäisten asuntojensa seiniä niiden mielikuvien ilmaisuilla, jotka olivat lähimpänä heidän jokapäiväistä elämäänsä ja askareitaan. Varmaan on jokaisella nykyaikaisella taiteilijalla niistä paljon huvia, jos hyötyäkin.
Myöskin monen vielä nykyäänkin kansan huulilla elävän kansansävelmän juuret ovat usein tuhansien ja ehkäpä joskus kymmenienkin tuhansien vuosien takaa etsittävät. Moni yksinkertainen arkitöissään askarteleva kansanmies ja kansannainen hyräilee tänäkin päivänä vielä Suomen saloilla ehkä sävelmää, jonka hänen kaukaiset esi-isänsä jo katolisena aikana ovat jostakin kivikirkosta oppineet, sieltä sen korvassaan keskelle aarnihonkien humua kantaneet ja täällä mieleisekseen muovailleet. Jos hän olisi taide- ja sivistyshistorioitsija, hän kauhistuisi sen säveltaiteellisen perintäviivan pituutta, jonka viimeisenä pisteenä hän itse on. Mistä on tuo sävelmä hänen lähimpään alkulähteeseensä, hänen kotipitäjänsä kivikirkkoon tullut? Eikö toisista, suuremmista kirkoista, rikkaammista, eteläisemmistä maista, joiden temppelien kuvut kultaa ja hopeaa kimmelsivät? Mistä on sama sävelmä kristillisen kirkon omaksi tullut? Eikö kreikkalaisilta, joiden pakanallinen musiikki kylläkin hyvin kelpasi kristillisen seurakunnan hartautta herättämään, aivan kuin heidän pakanallinen filosofiansa kristillisen ajattelun ponsia pohtimaan, tukemaan ja selittämään. Mistä kreikkalaisille! Tässä loppuu meidän viisautemme. Mutta tuntien tämän virkeän kauppakansan äärettömän henkisen joustavuuden ja omaksumis- kuin sulattamiskyvynkin, voi jo ennakolta päättää, etteivät he säveltaiteenkaan alalla mahtaneet vähemmän lainailla muilta vanhemmilta Välimeren kansoilta kuin esim. jumaltaruissaan tai kuvanveistossaan. Näin voi meidän päiviemme suomalainen mies tai nainen tietämättään toistaa säveliä, jotka ehkä kymmeniä tuhansia vuosia ennen ovat Minoksen palatseissa tai Egyptin palmujen alla kaikuneet.
Kansan huulilta ottaa (ja on ottanut) nykyaikainen säveltaide ne jälleen palvelukseensa, valloittaa ne omikseen, muovailee ne mieleisikseen ja saattaa ne suuriin, säteileviin konserttisaleihin, joista ne ehkä jälleen kulkeutuvat kansan omiksi. Tämä on kaiken taiteellisen toiminnan ikuinen kiertokulku.
Kuinka on asianlaita sitten kirjallisuuden ja runouden alalla?
Juuri samoin. Sielläkin ovat kansankieli, kansanrunous ja tarusto kaiken itsetietoisen taiteellisen toiminnan a ja o, alku- ja loppupiste, joita vain pieni, välkkyvä vesikaari toisiinsa yhdistää.
Kansanrunouden ja taiderunouden väliseen suhteeseen nähden lienee tuota ajatusta jo selviönä pidettävä, samoin kansankieleen nähden sikäli kuin varsinainen taidekirjallisuus siitä alati uusia sanoja, sanakuvioita ja lauseparsia ammentaa. Mutta harva epäilemättä tulee ajatelleeksi, että itse kieli, itse puhuttu kieli jo sellaisenaan, on pitkän taiteellisen toiminnan tulos, joka ammoisista ajoista on meidän esivanhempiemme hämärissä, aavistelevissa sieluissa tapahtunut eikä, jumalan kiitos, päättynyt vieläkään. Jokainen kielen sana on palanen alkeellista, primitiivistä taidetta. Jokainen kielen kuva on käynyt syntymähetkellään saman lämpimän, läikähtelevän mielikuvitussarjan läpi, mikä tarvitaan nykyaikaisen kirjallisen taideteoksen luomiseen, vieläpä jokainen ääntiö ja kerakekin. Epäilemättä on kaiken ihmiskielen (ja varmaan eläintenkin) alkuperäinen tarkoitus olla muotona niille mielikuville, joita sisäinen tai ulkopuolinen havainto on asianomaisen yksilön sielussa synnyttänyt. Eikä ole omiaan juuri vähentämään meidän hartauttamme ja rakkauttamme äidinkieltä kohtaan, jos me sitä puhuen tai kirjoittaen annamme sen ajatuksen kulkea läpi aivojemme, että me kaikki elämämme ensimmäisinä vuosina olemme saaneet ikäänkuin lahjaksi epälukuisen määrän pieniä taideteoksia, jotka nykyiseen muotoonsa sorvautuakseen ovat vaatineet kymmenien ja satojen tuhansien vuosien valmistelua ja viimeistelyä.
Kielen sanat ovat kielen kivettymiä. Nekin ovat olleet eläviä, lämpimiä elimistöjä aikoinaan, vaikka aikojen varrella usein ehkä paljonkin muotoaan muuttaneet, kylmenneet, kuolleet ja kangistuneet. Me puhumme usein kansankielen kuvarikkaudesta. Mutta koko kieli on kuvakieltä, josta me, jos osaisimme, niinkuin eläintieteilijä kalkkivuorista tai geologi maakerrostumista lukea muinaisten aikojen mielikuvia, tunteita ja ajatuksia.
Monet tieteet ovatkin tätä kielen kivettymien todistusarvoa hyväkseen käyttäneet. Niin historia, niin kansatiede, niin muinaistiede. Usein, missä muut todistuskappaleet puuttuvat, on toki kieli kansojen entisiä vaiheita valaisemassa, heijastellen sanoillaan ja sanamuodoillaan aikojen hämärään peittyneiden esivanhempien elämää, olosuhteita, tarpeita ja askareita. Miksi ei myöskin heidän kauneustajuaan? Tavallisesti aloitetaan sen tutkistelu vasta kansanrunoudesta, jonka esteettiset arvot kaikkialla, jopa meilläkin jossakin määrin, kyllä on otettu pohdinnan alaisiksi. Oikeastaan sen pitäisi alkaa jo kielestä, kielen sanoista, niiden ääntiöissä ja kerakkeissa kenties hyvinkin alkuperäisessä muodossaan säilyneistä mielikuvista, joiden avulla me mahdollisesti voisimme tunkeutua vieläkin etäisempiin alkeellisen kauneustajun maailmoihin kuin kansansävelmien tai koristelujen kautta. Tarkoitan sanalla sanoen kielen estetiikkaa, joka samalla varmaankin vaatisi harjoittajaltaan aivan toiset määrät filologista älyä ja kaukonäköisyyttä kuin mikä jo nytkin katsotaan jokaisen todellisen kaunotieteilijän välttämättömyyksiin kuuluvaksi.
Meillä suomalaisilla on onni omata kieli, joka on kuulu kauneudestaan ja monia muita Euroopan kieliä alkuperäisempänä ja luonnontuoreempana tullut kirjallisen viljelyn alaiseksi. Varmaankin olisi sen äänien ja niiden takana piilevien mielikuvien selvittelyssä myös estetiikalla paljon tekemistä.
Hels. San. 3.1.1915.
7. KALEVALANSANKARIT.
Näen äkkiä hämmästyksekseni (Hufvudstadsbladet, 5/1 1915), että professori Kaarle Krohn on Suomalais-ugrilaisen seuran julkaisuissa (XXX) esittänyt uuden teorian Kalevalan sankarien kielelliseen ja esteettiseen syntyperään nähden. Asia on siksi mieltäkiinnittävä, että toivon suomalaisen lukijakunnan antavan anteeksi näiden rivien kirjoittajalle, jos heti riennän ilmoittamaan poikkeavan mielipiteeni siitä.
Prof. Kaarle Krohn väittää, että Kalevalan taruhenkilöiden takana todellakin piilisi mahdollisia historiallisia henkilöitä. Tämä ajatus, tämä mielipide, tämä löytö on niin uusi, että se kylläkin tuottaa kunniaa keksijälleen, että se saa tavallisen ihmisen miltei hengästymään, enkä ihmettele, että ruotsalainen sanomalehti meidän maassamme on katsonut sen lähes kolmen palstan arvoiseksi. Ihmettelen ainoastaan, voiko tuo keksintö olla jotain yleispätevää vai onko prof. Kaarle Krohnissa piilevä runosuoni (=Suonio) ehkä saanut hänessä siihenmäärään ylivallan, että hän on oman tieteensä rajojen ulkopuolella antautunut.
Voidaksemme ylimalkaan julkisuudessa jutella näistä asioista – jotka, sivumennen sanoen, eivät mielestäni suinkaan ole vähimmän tärkeitä kansakunnan menestykselle – on meidän asia oikeaan tasoonsa asetettava. Meidän on muistaminen, että suomalainen kansanrunous ei voi olla syntymähistorialtaan mikään poikkeus kansanrunouden kehityskulusta ylimalkaan, yhtä vähän kuin Kalevalan puoli-inhimilliset, puolijumalalliset sankarit siinä suhteessa eroavia esim. Homeroksen taruhenkilöistä. Ei ole olemassa oikeastaan mitään eri kansallisuuksia, on vain kansallisia kehitysasteita, ei yksilöitä, ainoastaan yksilöllisiä tasapintoja. Kyseenalaiseen asiaan, suomalaiseen kansanrunouteen ja sen taruhenkilöihin nähden se mielestäni merkitsee, että samat lait, joiden mukaisesti esim. kreikkalainen kansanrunous on syntynyt, pitävät paikkansa myös pohjolan kylmän taivaan alla.
Prof. Kaarle Krohn väittää nähtävästi – uuden katsantokantansa mukaisesti – että esim. Väinämöisellä voisi olla joku historiallinen vastaavaisuutensa. Mahdollista kyllä, mutta tahtoisin kuitenkin uskoa mieluummin, että kansan myyttejä luova fantasia on ensin luonut mielikuvan, joka sittemmin, ehkä ja kenties, on saanut historiallisia, s.o. tässä tapauksessa, tosiasiallisia lisäkkeitä. Olisi oikeastaan ehkä varovaisinta ratkaista jokainen asia in casu, jokainen kalevalainen henkilökysymys toisin sanoen erikseen, mitään yleistä teoriaa jonkun yksityistapauksen pohjalta muodostamatta. Prof. Kaarle Krohn, joka tuntee nämä asiat paremmin kuin kukaan muu meidän maassamme, on mielestäni paras ja perimmäinen vastaaja tässä asiassa.
Kreikkalaisten taruhenkilöiden syntymisprosessi tunnetaan useimmissa tapauksissa. Useimmiten piilee niiden takana joku luonnonmyytti, joka kenties vasta vuosituhantisten mielikuvasarjojen kautta on täsmällisiin muotoihinsa pukeutunut. Tahtoisin toistaiseksi uskoa samaa myös useimmista Kalevalan henkilöistä. Mutta jos nykyaikainen suomalainen kansanrunouden tutkistelu on tullut toisiin johtopäätöksiin, muuttaa se luonnollisesti meidän mielipiteemme kaikkeen kansanrunouteen nähden.
Hels. San. 6.1.1915.
8. LÄMMIN JA KYLMÄ TAIDE.
Yleinen porvarillinen käsitys taiteesta on, että sen tulisi vaikuttaa etupäässä tunteisiin. Unohdetaan usein, että taide on aina edelleenkin juuri etupäässä mielikuvituksen tuote, että sen tehtävä on herättää mielikuvia, jotka vuorostaan, mutta vasta toisessa sijassa, voivat kylläkin vaikuttaa myös tunteisiin. Tavallinen nykyaikainen lukija, teatterikävijä, taulunkatselija tai säveltaiteen kuuntelija pitää ennen kaikkea "lämpimästä" taiteesta, s.o. sellaisesta, joka liikuttaa häntä nauruun tai kyyneliin, mieluummin jälkimmäiseen tunne-asteikkoon. "Kauneimmat ovat surullisimmat laulut." Näytelmän menestys teatterissa on taattu, jos vain ihmiset saavat kyllin itkeä siinä. Kun nykyaikainen elämä, taide, tiede ja kasvatus kaikkine eri muotoineen ylimalkaan on ohjautunut mielikuvituksen tappamiseen, sen sijaan että niiden tehtävä olisi tätä tärkeätä (ja kenties lopullisesti tärkeintä) sielunkykyä elvyttää, kehittää ja toteuttaa, on luonnollista myöskin, että nykyaikainen ihminen lähestyy taidetta usein aivan väärillä edellytyksillä varustettuna.
Oikeata, luonnontuoresta mielikuvitusta ei nykyään ole paljon muilla kuin lapsilla ja suurilla kansanjoukoilla. Mehevinkin, raikkainkin mielikuva, joka on sellaisenaan elävä elimistö, muuttuu nykyaikaisella ihmisellä, jos hän joskus on sattunut mokoman aarteen löytämäänkin, heti kuivan käsitteen luurangoksi. Mielikuva on vuorikultaa. Nykyaikainen ihminen mynttää sen heti valmiiksi rahaksi ja lyö leiman sen päälle.
Usein on samoin myös nykyisen taiteen laita. Taiteilija ei vierittele, ei soudattele eikä tuudittele tarpeeksi omia mielikuviaan. Varsinkaan hän ei tarpeeksi helli niitä, ja yhtä vähän hän niillä herkuttelee. Jälki tulee sitten samanmukaista. Syntyy laihaa, luurankoista ja käsitteellistä taidetta, jolla tietysti voi olla oma arvonsa ja oma taidehistoriallinen merkityksensä silläkin, mutta joka ei kykene myöskään taiteen vastaanottajassa mitään erikoista nautintoa herättämään.
Toisin on ollut kaikkina taiteen suurina kukoistuskausina. Ei ole olemassa mitään suurta ja muistomerkillistä taidetta, joka olisi muun kuin välittömän mielikuvan pohjalle perustunut, ja taiteilija on sitä suurempi ja merkityksellisempi, mitä enemmän hän voi sellaisia välittää myös yleisölle. Shakespeare, kenties suurin mielikuvitus-ihminen, mitä on elänyt milloinkaan, on tässä suhteessa tyypillinen. Katsokaa hänen taidettaan. Missä ovat hänen n.s. aatteensa, missä hänen n.s. mielipiteensä? Jos joku aatteentynkä voi joskus piilläkin hänen sanojensa takana, ei siinä useimmissa tapauksissa ole mitään merkillistä, päinvastoin voi se olla mitä kulunein, vanhentunein ja arkipäiväisinkin.
Hänen voimansa ovat mielikuvat. Niiden vuoksi hän elää ja niiden vuoksi hän pysyy luonnontuoreena ijäti, taikka ehkä oikeammin, niin kauan kuin ihmiskunnalla on edes niin paljon mielikuvitusta, että se voi vastaanottaa toisen mielikuvia.
Suureita on vain samanlaatuisilla suureilla mitattava. Tämä merkitsee taiteeseen nähden, että taidetta on arvosteltava ainoastaan sen mielikuva-määrän ja sen mielikuva-arvon mukaan, minkä se linkoaa nauttijansa mielikuvitukseen. Ainakin täytyy tämän asteikon olla ja pysyä keskeisimpänä kaikelle taiteelle. Voihan se tietysti herättää myös ajatuksia, muodostaa mielipiteitä, kentiespä vielä tahdontoimintaankin vaikuttaa, mutta se ei saa olla määräävänä missään taidearvostelussa. Se täytyy pysyä toisarvoisessa sijassa. Sillä taide, joka on etupäässä aatteiden ja mielipiteiden taidetta, on jo sellaisenaan kadotuksen ja häviön omaksi tuomittu. Mielipiteet elävät usein vain vuosikymmenen tai kaksi, mutta välitön mielikuva kantaa luomisen aamukastetta kulmillaan.
"Runoileminen on näkemistä", sanoi Ibsen aikoinaan. Mutta samaa täytyy olla myös taidearvostelun; joskaan ei samassa määrin. On nähtävä, on uneksittava esiin mielikuvia asianomaisesta taideteoksesta. Unissaan on jokainen ihminen taiteilija. Jospa me vain voisimme valveillammekin säilyttää saman mielikuvituksen tuoreuden ja sommittelun vaivattomuuden, olisimme me epäilemättä suuria ja maailman suurimpia taiteilijoita.
Se, mitä yllä on sanottu aatteellisesta ja mielipiteellisestä taiteesta, koskee tunteitakin. Epäilemättä voi taide myös niitä tulkita, epäilemättä piilee jokaisessa mielikuvassa myös tunne-aineksia. Mutta ne eivät missään suuressa ja todellisessa taiteessa ole suinkaan etualalla. Kuka itkee esim. kreikkalaista murhenäytelmää katsellessaan? Se ei vaikuta etupäässä tunteisiin, vyöryttelee meidän sielunsilmiemme ohitse ainoastaan sarjan kauniita mielikuvia, aivan niinkuin näytelmän tekijä on niitä omien sielunsilmiensä ohitse vyörytellyt.
Nykyaikaisen porvarillisen yleisön mielestä sellainen on n.s. "kylmää taidetta". Monta pitää ainoastaan vanha pieteetti, vanha perinnäinen kunnioitus edes jossakin klassillisen taiteen yhteydessä. Suuri klassillinen taide on juuri pääasiassa mielikuvataidetta. Ja mitä köyhempi nykyaikaisen ihmisen mielikuvitus on, sitä vähemmän hän siitä välittää. Jos se ei tarjoa tosiasiallisia aatteita eikä tunneliikutuksia hänelle, on se hänestä harhaan osunutta. Hänelle tulee ikävä ja hän – haukottelee.
Syy ei tietysti aina ole hänen, eikä aina asianomaisen taiteilijankaan, vaan nykyaikaisen elämän kokonaisuudessaan, jonka muuttumiseen ja muodostumiseen taas niin tuhatlukuiset syyt vaikuttavat. On vain sääli, että niin monet miljoonat ihmiset täten jäävät vaille niitä mielikuvituksen nautintoja, joita tarjoaa taide, mikä on hyvän ja pahan, kylmän ja lämpimän ulkopuolella.
Hels. San. 10.1.1915.
9. TAITEEN JUURET.
Taide korkeammassa merkityksessä tulee vasta verrattain myöhään kansojen elämään. Kansan on täytynyt saada jo ensimmäiset välttämättömät elintarpeensa tyydytetyiksi, hyvinvoinnin viritä, vatsan täyttyä, miekan ja auran suorittaa jo alkeellisimman sotansa olemassaolosta, ennenkuin kansalla on henkistä ja aineellista varaa sellaisiin ylellisyyksiin kuin tiede, taide ja runous ovat. Vähitellen siirtyvät nämäkin sitten elämän välttämättömyyksiin, ja ihmiskunnan sivistys on jälleen astunut askeleen eteenpäin. Ihmisellä, tässä tapauksessa erikoisesti sivistyneellä ihmisellä, nimittäin on merkillinen kyky keksiä aina uusia keinoja niiden elintarpeiden tyydyttämiseksi, joita ilman elämä kadottaisi hänelle kaiken arvonsa ja suloutensa.
Siksi onkin voiman ylijäämä kaiken taiteellisen ja kirjallisen toiminnan suuri syntysana. Ilman sitä ei ole mitään taidettakaan.
Ei voi tehdä taidetta ilman sitä tarpeellista voiman ylijäämää, jonka antaa tunto, että on voittanut tai voittava lähimmät vaikeutensa, että jos murtuukin, kaatuu eräiden kauniiden tarkoitusperien vuoksi, joita eivät elämän lukemattomat vastavoimat kuitenkaan ole saaneet ryöstetyksi eikä lokaan tallatuksi. Eikä voi nauttia taiteesta, ellei ole irti lähimmistä aineellisista vaikeuksistaan, ellei ole varaa antaa hengen ja mielikuvituksen liihoitella omia aikojaan ja etsiä lepopuuta, kuhun istahtaisi. Raskaiden olosuhteiden raatajalta ei suinkaan voi vaatia, että hän olisi aina vireessä hengen miekkaa heiluttamaan, yhtä vähän kuin suurten kivikuormien vetäjältä, että hänestä olisi raisuksi kilpahevoseksi.
Taiteen, ja runouden syntysanoja erikseen, on koetettu monella tapaa selittää. Milloin on otettu lähtökohdaksi uskonnollinen aavistelu, milloin sukupuolivietti, milloin ihmisen luonnollinen tarve välittää vaikutuksiaan, milloin huvittelun, koristelun tai seurustelun halu. Onhan kaiken runouden sanottu myös työn ja sitä helpottavan rytmin yhteydessä syntyneen. Työlauluista tahtoisin sen uskoa mielelläni, samoinkuin lemmenlauluista, että ne ovat sukupuolivietin vaikutuksesta syntyneitä. Monista lähteistä kumpuaa taide, mutta eiköhän niiden syvimpänä pohjasuonena kuitenkin liene tuo samainen voiman ylijäämä, jota ilman ne kaikki kuolisivat ja kuihtuisivat.
Rikkiväsynyt ihminen on huono seuramies. Samoin ei häneltä riitä useinkaan paljon voimia eikä halua huvitteluun tai koristeluun. Hänen tekee mielensä vain levähtää, vain koota voimia uuteen ponnistukseen, jonka tarkoitus on hänen lähimpien elintarpeittensa tyydyttäminen. Myöskin rakkaus, myöskin sukupuolivietti kaikkine ihanimpinekin kulttuurikukkasineen on voiman ylijäämää. Kuinka sanoikaan Anatol Francen verraton apotti Coignard? Hän väittää, että ihmisten maailma kiertää kahden suuren napapisteen ympärillä, joiden nimet ovat nälkä ja rakkaus. Varhaisimmassa nuoruudessaan hän oli taipuvainen asettamaan rakkauden etusijaan. Mutta sittemmin hän oli tullut huomaamaan, että ihmiset kuitenkin kaikitenkin tahtoivat mieluummin säilyttää oman elämänsä kuin "antaa sitä muille", s.o. jatkaa sukuansa. Itsesäilytysvietti oli siis sukupuoliviettiäkin väkevämpi.
Entä työ ja työn rytmi sitten? Epäilemättä helpottaa rytmi työtä, mutta rytmihän ei ole mitään työlle erikoista, vaan eräs suuri elämänlaki, joka vallitsee tuhansia eri ilmiöitä. Ihminen tahtoo yleensä elää ja toimia, askarrella ja asustaa rytmillisesti. Siksi ei siitä suinkaan voida koko runouden juuria johtaa, saati sitten kaiken taiteellisen toiminnan, jonka syvimmäksi pohjaksi se ei kelpaa ollenkaan, ainoastaan sen välineeksi ja keinoksi tai, toisin sanoen, yhä vain samaisen voiman ylijäämän ilmaisuksi.
Ottakaamme pieni esimerkki.
Kuljen metsätietä pitkin. Askeleeni, ajatukseni ja tunnelmani muodostuvat väkisinkin rytmillisiksi. Mutta jos pyrin sanoin ilmaisemaan niitä, riippuu kokonaan sieluni omasta voiman taikka väsyneisyyden tilasta, missä määrin onnistun siinä. Jos olen oikein kauan kävellyt ja olen oikein ruumiillisesti väsynyt, en halua puhua edes. Kaikki sielunvoimani menee ruumiillisen toimintani, tässä tapauksessa kävelemisen, koneelliseen jatkamiseen.
Taikka toinen esimerkki.
Tanssilaulut ovat epäilemättä syntyneet tanssin rytmistä, samoin kuin marssit askelrytmistä. Nyt on esim. nykyaikaisen näyttelijättären toisinaan tanssittava ja laulettava yht'aikaa. Se käy hyvin päinsä, niin kauan kuin tanssi on helppo ja vain vähän ruumiin ja hengen ponnistusta vaativa, mutta mitä vaikeampi se on, sen vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi käy laulanta, kunnes se vihdoin eräällä asteella on kokonaan mahdotonta.
Muinaisroomalaiset maanviljelijät voivat yksinkertaisia
kolmi-askeleitaan ("ter pede terram") suorittaessaan laulaa epäilemättä
yhtä yksinkertaisia elojuhla-virsiään, samoin sisilialaiset tytöt
saarensa selällisen tantereilla karkeloidessaan (ballare, ballata =
ballaadi) virittää koreankin hyppylaulun. Mutta että he ollenkaan
hyppäsivät, että heiltä ollenkaan riitti aikaa ja halua siihen, riippui
siitä voiman ylijäämästä, jota heidän ei tarvinnut käyttää omaan
toimeentulo-taisteloonsa ja joka purkautui esille itsetietoisena,
joskin alkeellisena taiteellisena toimintana.Yleiset juhlamenot, joita ei puutu varsin alkuperäisellä asteella olevilta luonnonkansoiltakaan ja jotka sisältävät niin monenmonituisia taiteellisia aineksia, ovat johtaneet ajatuksen siihen, että kaiken taiteen, siis runoudenkin alkuperä olisi ihmisen uskonnollisista vaistoista etsittävä. Epäilemättä onkin uskonto, uskonnollinen aavistus ja metafyysillinen mieliala eräs taiteen tärkeimpiä alkulähteitä, mutta jos syvemmä kurkistamme, kohtaa meitä senkin alta sama maanalainen vesisuoni, jota me edellä olemme voiman ylijäämäksi sanoneet ja jonka me olemme tavanneet kaikkien muidenkin taiteen juurien alta.
Myöskin uskonto, myöskin metafyysillinen mieliala ja ijäisten asiain mietiskely, vaatii varsinaisiksi uskonnollisiksi juhlamenoiksi kehittyäkseen, että kansa on saavuttanut sen kehitysasteen, jolloin sillä on aikaa ja varaa alkeellisimpien elintarpeittensa ohella tuumia riippuvaisuussuhdettaan itseään väkevämpiin voimiin maailmankaikkeudessa. Niitä on aina peljättävä ja kunnioitettava, hyviä palkittava tai kiitettävä, pahoja kuritettava tai lepytettävä. Ihmisen oma etu vaatii tätä. Mutta havaitakseen omaa etuaan – joka on myös hänen hyvän ja pahan käsityksensä ikuisesti vaihteleva, ikuisesti suhteellinen mittapuu – täytyy hänellä jo olla paljon voitettavaa ja paljon kadotettavaa. Niinpä näemmekin, että mitä korkeammalle kansojen sivistystaso nousee, taikka toisin sanoen, mitä suurempi sen voiman ylijäämä on, sitä koreammiksi, sitä taiteellisemmiksi käyvät sen uskonnolliset juhlamenot, jotka vähitellen maallistuen usein kokonaan uskonnosta riippumattomaksi taiteelliseksi toiminnaksi muodostuvat.
Mutta eikö voiman ylijäämä siis yhtä hyvin ole kaiken tiedon, kaiken tieteen ja yleensä inhimillisen kulttuurin syvin lähdesuoni?
Epäilemättä on. Onpa joku viisas mies vielä sanonut, että se, joka ensimmäisenä keksi taidon ruveta lihaa tulella käristämään, varmaan oli ihmiskunnan suurimpia hyväntekijöitä. Säästyi aivoille niin paljon voimaa sulatuselimiltä. Mutta vaikka emme tahtoisikaan mennä niin pitkälle, on meidän yllämainittuun kysymykseen myönteisesti vastattava. Eikä suinkaan ole häpeäksi taiteelle, jos sen juurten alla piilee niin syvä ja yleinen elämänlaki, että inhimillinen kehitys ylimalkaan on kotoisin siitä.
Hels. San. 14.1.1915.
10. TAIDE JA AMERIKKALAISUUS.
Meillä eurooppalaisilla on kauan ollut tapana ylenkatsoa kaikkea, mitä Suuri Länsi taiteen alalla meille esittää. Ainakaan kirjallisella alalla eivät Longfellow, Edgar Allan Poe, Jack London taikka Upton Sinclair ole voineet kumota tuota yleistä ennakkoluuloa. Uskon, että lähin tulevaisuus on pakottava meidät siinä suhteessa hyvinkin suureen arvojen uudestaanarvioimiseen.
Björnsonilla oli jo aavistus siitä. Se, joka on tutustunut hänen näytelmäänsä Laboremus, tuntee sen kyllä. Amerikka oli hänelle, ainakin hänen vanhoilla päivillään, työn ja teon, elämän ja terveyden luvattu maa. Nähtyänsä pohjoismaisen naisvapautuksen haaksirikon – Maria på Storhove – täytyi hänen luonnollisesti pukea uskonsa tuohon uuteen maailmaan raikkaan, reippaan naisen hahmoon, joka seisoo omilla jaloillaan.
Eikä amerikkalaisuus suinkaan siinä mitään kadottanut.
Eurooppalainen taide, eurooppalainen kirjallisuus (pohjoismaista ja venäläistä suinkaan unohtamatta) ovat joutuneet umpikujaan. Kieltämisen henki on saanut liian suuren ylivallan siinä. Ihmissielun yksityiskohtainen eritteleminen on rangaissut itsensä ja näyttänyt mitalin nurjan puolen. Maailma ei voi ijät kaiket elää sillä. Tarvitaan jälleen tahdon, voimakkaan, terveen ihmistahdon runoutta, ja mistä se muualta tulisi, ellei Amerikasta?
Ovathan sinne vanhan Euroopan kansojen parhaat, tarmokkaimmat pojat ja tyttäret siirtyneet. Siellä virtailee uusi veri, joka jo alkaa myös heidän kirjallisuudessaan heijastua. Jack London on erinomainen esimerkki siitä.
En voi kyllin ihailla hänen kirjojaan. Gorjkin jälkeen ei tietääkseni kukaan ole astunut yhtä alkuperäisillä voimilla ja yhtä tuoreilla vaistoilla varustettuna maailmankirjallisuuteen, Puhumattakaan hänen sisällisestä havainnostaan, joka on herkkä ja säälimätön kuin luonnontiede itse, on hänen ulkopuolinen vaarin-ottonsa myöskin suorastaan herkullinen. Hän itse ei kirjailijana ole suinkaan mikään herkkusuu. Hän kertoo, hän kuvailee vain niinkuin asia on, ja me saamme siitä mitä väkevimmän, mitä raffineeratuimman kauneusvaikutuksen.
Aivan kuin vanha Francisque Sarcey sanoi aikoinaan. Joku kysyi häneltä, mikä on hyvä tyyli. Hän vastasi: "Jos minä sanon, että ulkona sataa, silloin kun ulkona sataa, se on hyvä tyyli." Asiata ei voi paremmin sanoa. Jack Londonilla y.m. nuorilla amerikkalaisilla on jotakin samantapaista.
Mitäkö uutta he tuovat eurooppalaiseen kirjallisuuteen?
Paljon. He opettavat meidät jälleen ottamaan asiat suuresti ja yksinkertaisesti. He pyyhkivät pois sen dekadenttipiirteen, joka niinkuin kirous on levännyt meidän taiteemme yllä parina kolmena viimeisenä vuosikymmenenä. Heissä ei ole hituistakaan kaunosielua. He eivät revi eivätkä repostele, vaan rakentavat uusia, myönteisiä elämänarvoja, jotka puhaltavat kuin raikas pohjatuuli meidän povemme kautta.
He myöntävät elämän. He eivät ole mitään itsemurha-kandidaatteja. He kuvailevat elämää tervein, kylmin ja kirkkain silmin, kuten niin moni eurooppalainen kirjailija on ennen heitäkin tehnyt, mutta kuvailevat sitä olemassa-olon taistelun kannalta, vieläpä niin kiihkeän ja elämänmyönteisen, ettei meidän todellisuutemme voi näyttää mitään siihen verrattavaa.
Nykyaikaisella eurooppalaisella – ja miksen sanoisi myös suomalaisella – taiteella olisi paljon heistä opittavaa. Strindbergin jälkeen, joka nähdäkseni oli kirjallisella alalla sen viimeinen sana, on meidän kirjallisuutemme jäänyt siihen, mihin skandinaavinen ja eurooppalainen kirjallisuus jätti sen. Meillä on kaikki syy kääntää silmämme sinne päin, missä nykyisen – ja tulevan – kirjallisuuden suuret syntysanat itsestään ja olevista oloista itsestään ilmi pusertuvat.
Jo nyt me voimme nähdä eräät sen aines-osat.
Luonnontieteillä tulee nähtävästi olemaan mahtava sananvalta siinä. Samoin nykyaikaisella teknillisellä kehityksellä, jonka Tunnelin tekijä esim. näkyy tuntevan kuin viisi sormeaan. Miksi he kirjoittaisivat ruusuista ja kukkasista? Kun elämä ei ole kerran kulkua niiden päällä, kun sähkö ja kivihiili kerran hallitsevat maailmaa, kirjoittavat he siitä, mitä he näkevät ja kuulevat joka päivä ympärillään. Kaikki muu runous tuntuu sen rinnalla sangen vanhanaikaiselta.
Eurooppalaisen kirjallisuuden täytyy koettaa kestää tässä kylläkin epätasaisessa kilpailussa. Meidän täytyy saada veriimme samat elämänarvot, ellei meidän mieli jäädä vanhoja raunioita laulamaan ja ylistämään. Nuorelle sivistysmaalle niinkuin Suomi, pitäisi sen olla helpompaakin kuin vanhoille. Riippuu yksinomaan taiteilijoista, missä määrin me näihin asioihin nähden tulemme oman itsemme aikalaisiksi.
Hels. San. 22.1.1915.
11. TAIDE JA YHTEISKUNTA.
Taidetta, samoinkuin tiedettä tai mitä muuta inhimillistä toimintaa hyvänsä, voidaan arvostella, ei vain sen omalta lähimmältä kannalta, vaan monia muitakin sille vieraampia ja etäisempiä näkökohtia silmälläpitäen. Niinpä onkin nykyaikainen arvostelu varsinaisten kauneusarvojen ohella ruvennut ottamaan yhä enemmän huomioon jonkun taiteellisen teoksen tai kokonaisen taiteellisen tuotannon sielullisia, yhteiskunnallisia, historiallisia ja sivistyshistoriallisia arvoja, jotka monen usein esteettisesti köykäisemmänkin taideteoksen pelastavat, ainakin pitkiksi ajoiksi, unholaan joutumasta.
Taiteen yhteiskunnallinen vaikutus ja ylimalkaan sen merkitys sosiologisena ilmiönä on eittämätön. Vaikuttaessaan mahtavasti ihmisen mielikuvitukseen, tunteisiin, mielipiteisiin, tahtoon ja toimintaan, saa se usein aikaan valtavia henkisiä liikkeitä, jotka puolestaan vaikuttavat aineellisiin elin-ehtoihin, ollen itse samalla tulos niistä. Ja ellei se aina sitä tekisikään, kuvaa ja kuvastelee se joka tapauksessa välillisesti tai välittömästi niitä, muodostaen täten kallisarvoisen ainehiston jokaiselle yhteiskunta-elämän tutkijalle. Onpa usein ollut aikoja jolloin yhteiskunnassa liikkuvat voimat ja vielä syntymistilassa olevat aatteet ovat etupäässä juuri taiteen ja kirjallisuuden kautta esillepursuneet.
Tämä onkin mitä luonnollisinta, kun ottaa huomioon taiteen omat syvimmät synnyt juuri etupäässä mielikuvituksen toimintana. Ihminen kuvittelee, uskoo ja aavistelee tavallisesti jonkun asian, ennenkuin hän sen tietää, tahtoo tai panee täytäntöön. Taide on ajan herkkä heijastaja, usein menneen, vielä useimmin tulevan ja tuntemattomankin. Siksi onkin yhteiskunnallisesti aivan oikein puhua niin vanhoillisesta ja taantumuksellisesta kuin nuorteasta ja edistysmielisestä taiteesta, niiden aatteellisten arvojen mukaisesti, jotka ovat olleet myötä sitä synnyttämässä.
Puhtaasti taiteen kannalta puhuen merkitsevät nuo sanat toista. Silloin eivät edistys ja taantumus ole aatteellisia eikä yhteiskunnallisia arvoja, vaan useinkin yksinomaan taideteknillisiä. Esim. maalaustaiteesta puhuen merkitsee n.s. vanhoillinen taiteilija sitä, joka käyttää yhä vieläkin, joko itsepintaisuudesta tai taitamattomuudesta, jotakin vanhentunutta tekotapaa, silloin kun toiset ovat jo keksineet jonkun uuden ja entisen hyljänneet.
Asianomaisen taiteilijan muut aatteet ja mielipiteet tulevat silloin tuskin ollenkaan kysymykseen. Hän saa ajatella valtiosta, yhteiskunnasta, uskonnosta ja oman aikansa aatevirtauksista kuinka radikaalisti hyvänsä: oman ammattinsa kannalta hän on ja pysyy kuitenkin vanhoillisena, ellei hän itse edisty eikä keksi mitään uutta, vaan jatkaa kerran oppimaansa ja omaksumaansa tekotapaa.
Samoin on laita kirjallisella alalla.
Siinäkin voidaan puhua vanhoillisista ja edistysmielisistä kirjailijoista, niinhyvin yhteiskunnalliselta kuin puhtaasti esteettiseltä kannalta, eikä näillä kahdella lähtökohdalla useinkaan ole paljoa toistensa kanssa tekemistä. Toisinaan ne sattuvat yhteen toisinaan eivät. Ympäröivästä yhteiskunnasta ja yleensä ihmiskunnan henkisestä ynnä aineellisesta kehityskulusta mitä taantumuksellisimmin ajatteleva kirjailija voi useinkin oman ammattinsa alalla olla taideteknillisesti mitä perinjuurisin uudistaja ja päinvastoin. Tähän nähden voisi maailmankirjallisuuden historiasta luetella esimerkkejä kuinka paljon hyvänsä. Suurikin kirjailija voi olla yhteiskunnallisiin mielipiteisiinsä nähden patavanhoillinen.
Mutta vielä eräs mieltäkiinnittävä tosiasia.
Ei ole kirjailijan omia henkilökohtaisia mielipiteitä aina katsottava edes hänen teostensa yhteiskunnallisille arvoille määrääviksi. Vanhoillisestikin ajatteleva kirjailija tai taiteilija voi joskus tehdä juuri yhteiskunnallisesti mitä mullistavinta ja perinjuurisinta taidetta, jolla ei ole mitään tekemistä hänen yhteiskunnallisten mielipiteittensä kanssa, vaan on useinkin niiden kanssa mitä jyrkimmässä ristiriidassa. Ibsen eräinä kehityskausinaan on mitä oivallisin esimerkki siitä.
Tiedämme hänen ajatelleen Norjan nousevasta kansanvallasta usein niinkin vanhoillisesti, että itse vanhoillinen puolue alkoi jo riemulla tervehtiä häntä omakseen. Kuitenkin hänestä tuli perinjuurisin – ja myös yhteiskunnallisesti perinjuurisin – uudistaja, mitä pohjoismaisella kirjallisuudella on ikinä ollut, itse Björnsonkin myötä muistettuna.
Jos tahtoisimme etsiä esimerkkejä jonkun toisen taiteen alalta, olisi Rodin kenties siinä suhteessa valaisevin. Sanotaan, että hänen mielipiteensä yleensä ovat vanhoilliset. Mutta puhumattakaan siitä, että hän oman taiteensa alalla on aikansa suurin uudistaja, on esim. hänen "Ajattelijansa" Pantheonin edustalla Parisissa myöskin yhteiskunnallisesti mitä radikaalisinta vieläpä mitä sosialistisinta taidetta, joka samalla kuin se suorastaan ajaa suurten kansanjoukkojen asiaa ei varmaankaan ole niihin syvää vaikutusta tekemättä.
Joku toinen olisi tehnyt sellaisesta aiheesta filosofian professorin. Rodin teki siitä raskaasti, mutta äärettömällä henkisellä itsepintaisuudella mietiskelevän työmiehen, joka tuumi tuimia elämänongelmiaan niin sanoakseni koko ruumiillaan.
Tällä ei suinkaan ole sanottu, ettei olisi raikastuttavaa ja vapauttavaa nähdä suuren taiteilijan tai kirjailijan myös itsetietoisesti omaksuvan aikansa edistysmielisimpiä elämänarvoja ja, joskaan ei yksipuolisesti ja suorastaan ajavan niitä – jolloin tarkoitusperäisen taiteen vaara aina on lähellä – niin kuitenkin sallivan niiden lämmitä ja hedelmöityä omassa mielikuvituksessaan. Tekee aina tuskallisen vaikutuksen lukijaan, jos hän jonkun muuten rakastamansa ja ihailemansa kirjailijan teosta lukiessaan huomaa hänessä aivan toisia aatteita ja mielipiteitä kuin niitä, joiden ajamiseen hän itse yksityishenkilönä ehkä on elämänsä pyhittänyt. Mutta sehän riippuu kokonaan lukijan ja arvostelijan omista mielipiteistä, jotka voivat olla yhteiskunnallisesti vanhoillisia tai edistysmielisiä ja joiden mukaisesti siis myös hänen saamansa sivuvaikutus muodostuu. Pappi ei ota mielellään käteensä kirjaa, jossa hänelle pyhää kirkkoa pilkataan, yhtä vähän kuin jonkun yhteiskunnallisen uudistuksen ajaja kirjaa, jossa hänelle kalleinta ja määräävintä asiaa suorastaan vastustetaan. Mitä ahtaampi hän on itse ihmisenä, sitä vähemmän hän voi toisin ajattelevia ymmärtää, ja mitä vähemmän viljelty esteettisesti, sitä enemmän muodostuu mainittu sivuvaikutus hänelle päävaikutukseksi.
Lausuessani siis yllä, että on vapauttavaa nähdä itsetietoista taidetta myös yhteiskunnallisesti edistysmielisenä, on tuo väite siis kokonaan näiden rivien kirjoittajan oman henkisen läpileikkauksen lukuun laskettava.
Yleensä täytyy myöntää, että kirjallisuus on se kaikista nykyaikaisista taiteista, joka on lähinnä liittynyt aikamme yhteiskunnalliseen edistystaisteluun. Sekin johtuu kirjallisuuden omasta kansanvaltaisesta luonteesta, tai paremmin sanoen, sen käyttämistä taidekeinoista. Ollen vapain ja riippumattomin ympäröivän yhteiskunnan mielipiteistä siksi, että se vähimmän saa ja tarvitsee elääkseen vallanpitäjien kannatusta – jotka aina muodostavat pienen vähemmistön – puhuu se suorastaan suurille kansanjoukoille, joissa kaikki uusi kytee ja herättää vilkkainta vastakaikua. Musiikkia ja arkkitehtuuria voidaan jo paljon paremmin käyttää vanhoillisten aatteiden palvelukseen, ja käytetäänkin, sillä ne ovat kunkin aikakauden ja kunkin yhteiskunnan voitollisesta – ei taistelevasta – vähemmistöstä paljon riippuvaisempia. Sama on laita kuvaamataiteiden. Kirjallisuudella on sen sijaan joskus ja sangen useinkin ritarillinen mahdollisuus tulkita taistelevan vähemmistön mielipiteitä ja ajatuksia.
Tuon ovatkin useimmat aikamme kirjailijat ymmärtäneet. Viime vuosisadan jälkipuoliskon valtava ja aina kansan syviin riveihin saakka tunkeutunut valistuskausi on vaikuttanut, että saamme kirjallisuuden alalta melkein etsimällä etsiä sitä suurta nimeä, joka ei samalla merkitsisi vastustusta olevia oloja vastaan ja usein niiden hyvinkin perinjuurista mullistamista. Ibsen, Tolstoi, Strindberg, Zola, kaikki ovat siinä suhteessa olleet myös suuria yhteiskunnallisia uudistajia. Asian ei taideteoreettisesti eikä kaikissa aikakausissa ole suinkaan aina tarvis juuri niin olla. Mutta sellaiseksi se on meidän aikanamme käytännössä muodostunut.
Hels. San. 31.1.1915.
12. LUONNONLAHJAT.
Oli ennen vanhaan aikaan tapana puhua suopeiden keijukaisten antimista, joita nämä jakelivat ihmisten syntymäkehdoille kokonaan mielivaltaisesti, ajan, paikan, syiden ja seurausten laeista kokonaan välittämättä. Taisihan niitä olla pahansuopiakin hengettäriä, kuten "Prinsessa Ruususen" surullinen esimerkki meille todistaa. Mutta tavallisesti käsitettiin kuitenkin, että ihminen itse oli jollakin muotoa syypää omaan onnettomuuteensa. Onnestaan ja menestyksestään hänen sen sijaan oli kiitettävä Sallimuksen salaperäisiä voimia, jotka vallitsivat hänen päänsä päällä.
Nykyaikainen luonnontieteellinen maailmankatsomus, jolla on niin monta kauniin mielikuvan murhaa omallatunnollaan, on pahasti tuonkin soman keijukaistarinan sisäistä totuutta horjuttanut. Me tiedämme nyt, ettei kukaan synny omasta läheisemmästä eikä etäisemmästä ympäristöstään riippumattomana, että meissä asuvat omien esi-isiemme ja esiäitiemme salaperäiset alkuvoimat, että koko suuri luonto on tehnyt ja tekee työtä meissä ja että aika ja ajan henki ovat mitä määräävimpiä tekijöitä koko meidän yksilölliselle itseydellemme ja sen kehitykselle. Maan lapsia me olemme. Tunnustamme Sallimuksen vain mikäli emme tunne sitä.
Jos me siitä huolimatta puhumme edelleenkin ihmisten luonnonlahjoista, tässä tapauksessa erikoisesti taiteilijoiden, tapahtuu se hiukan eri merkityksessä kuin entiseen hyvään aikaan. Tarun keijukaisten lempeä sädekehä on kadonnut niiden ympäriltä. Ne esiintyvät nyt meille yksinkertaisina perintöominaisuuksina, perintöleivisköinä, jotka me tosin saamme syntymästä ilman omaa syytämme ja ansiotamme, mutta joista meidän on kuitenkin itsemme edessä ankara tili tekeminen, jos meidän mieli olla omaan elämäämme tyytyväisiä ja onnellisia.
Luulen, että taiteilijat ja tiedemiehet vaivaavat tällä kysymyksellä päätään enemmän kuin useimmat muut henkilöt. Eikä kummakaan. Sillä useimmilla muilla aloilla vie työ, pelkkä itsepintainen työ, tekijänsä toivottuun päämäärään, mutta taiteilijaa, joka ei löydä muotoa sisäiselle mielikuvalleen, ja tiedemiestä, joka ei keksi järjellistä selitystä havaitsemalleen ilmiölle, voi työ korkeintaan väliaikaisesti lohduttaa, ei koskaan saattaa rauhan satamaan. Yhtä usein voi se saattaa epätoivoon hänet. Eikä liene tunnollista taiteilijaa, joka ei sellaisina hetkinä olisi epäillyt sisäistä kutsumustaan tai, toisin sanoen, taiteellisten luonnonlahjojensa pätevyyttä, yhtä vähän kuin sitä tunnollista tiedemiestä, joka ei olisi peljännyt väärälle uralle antautuneensa.
Ankarimmin vaivaa tuo ajatus jokaista nuorta taiteilijaa.
Onko minulla lahjoja kylläksi sen tai tämän taiteen alalle antautuakseni? Onnistunko, epäonnistunko? Enkö tee itseäni naurettavaksi? Palava halu minulla kyllä olisi, olen valmis kärsimään mitä aineellista puutetta tahansa toteuttaakseni kauneusihannetta, jonka tunnen piilevän povessani, mutta onko minulla tarpeellista kykyä siihen?
Hän kysyy itseltään, ystäviltään ja ystäviensä ystäviltä. Jos näiden joukossa sattuu olemaan joku tunnustettu taiteilija tai taiteentuntija, on tämä pahemmassa kuin pulassa hänen suhteensa. Mitä vastata nuorelle miehelle? Uskaltaako kehoittaa häntä alalle, missä ruusut ovat harvat, ohdakkeet sitä useammat, vai evätäkö empimättä?
Toiset kieltävät, toiset kehoittavat. Ja nuori mies tekee sittenkin niinkuin hän itse tahtoo, hyvin tietäen, että hän itse ja yksinomaan hän itse saa vastata seurauksista.
Epäilemättä tekee hän siinä järkevästi. Eihän tuohon kysymykseen voi lopullisesti vastata kukaan muu kuin elämä itse ja se elämäntyö, johon hän aikoo käyttää lahjojaan. Ja mikä määrää onnistumisen? Yleisö, arvosteluko? Epäilemättä ulkonaisen, mutta ei suinkaan sitä sisällistä tunnetta, joka sanoo taiteilijalle, onko hän oikealla alalla vai väärällä ja tuottaako se hänelle todellista tyydytystä. Jos asianlaita on jälkimmäinen, voi hän usein tyynin mielin sietää myös ulkonaiset ahdinkotilat, varmassa vakaumuksessa siitä, että hän täten sittenkin elää syvintä ja oleellisinta elämäänsä. Ei ole nimittäin suurempaa onnea ihmiselle kuin että hän voi, tahtoo ja tohtii toteuttaa niin perinpohjaisesti kuin suinkin kaikkia oman olentonsa syvyyksissä piileviä mahdollisuuksia.
Ne hän on saanut lahjaksi syntymässä. Ja hän täyttää vain neljättä käskyä, tekee vain velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan, koettaessaan työskennellä niistä jokaisen täyteen kukoistukseensa.
Mutta ihmisellä on muitakin luonnonlahjoja, muutakin perittyä henkistä pääomaa kuin sitä, josta hän saa suorastaan kiittää vanhempiaan. Kukin kansallisuus lahjoittaa joitakin kumminlahjoja omille lapsilleen, sitä runsaampia ja loisteliaampia, mitä syvempi ja perinpohjaisempi kansakunnan omaama sivistys on. Puhuakseni edelleenkin erikoisesti taiteilijoista, on vielä otettava lukuun, ettei kaikkien kansallisuuksien taiteellissivistyksellinen pääoma suinkaan aina ole saman mynttilajin mukaan laskettavissa. Harva kansallisuus voi kaikilla aloilla kilpailla kaikkien muiden kansallisuuksien kanssa. Jos voimmekin myöntää esim. saksalaisilla olevan erikoisen taipumuksen musiikkiin, jonka myöhäisemmän kehityskulun he niin merkitsevästi ovat määränneet, eivät he esim. kuvaamataiteiden aloilla voi ollenkaan vetää vertoja ranskalaisille. Ja usein jo samankin taiteen alalla tulevat kansojen erilaiset lahjakkaisuusmuodot näkyviin. Täytyyhän myöntää esim. italialaisilla olevan erikoiset syntyperäiset taipumukset lauluntaitoon.
Kaikki sama kuvastuu myös kirjallisuuden eri aloilla.
Näytelmäkirjallisuuden, suuren klassillisen ja nykyaikaisen draaman kehitykseen on esim. Venäjä verrattain vähän vaikuttanut. Mitä se sensijaan on saanut aikaan realistisen romaanin ja kertomuksen ynnä niissä ilmenevän yksityiskohtaisen sielullisen erittelyn aloilla, on vaikuttanut valtavasti koko eurooppalaiseen kirjallisuuteen. Samoin ranskalainen kirjallisuus tyylinsä vääjäämättömällä kirkkaudella ja sommittelunsa rakenteellisella puhtaudella, samoin italialainen kirjallisuus runokuviensa kuulakkaalla, plastillisella kauneudella, samoin pohjoismainen kirjallisuus jykevällä, ihmisyyden syvimpiin elinkysymyksiin tunkeutuvalla ihanteellisuudellaan ja herkällä, väräjävällä, valohämyisellä runoudellaan. Jotakin näistä ominaisuuksista on huomattavissa kunkin kansakunnan jokaisessa kirjailijassa. Ne eivät ole yksilöllisiä ominaisuuksia, vaan tyypillisiä, joista me jo kirjailijaa lähemmin tuntemattakin voimme tavallisesti ennakolta päättää, minkä kansallisuuden keskuudessa hän on syntynyt ja mistä sivistyspiiristä siis jo lapsuudessaan tullut osalliseksi.
Mutta on myös jotakin yhteistä kaikille sivistyskansoille. Ja se onkin kaikista syntymälahjoista arvokkain, minkä kukin taiteilija, kuulukoon hän sitten mihin kansallisuuteen hyvänsä, saa ilmaiseksi.
Se on ensiksikin käsitys koko ihmiskunnan suuresta yhteenkuuluvaisuudesta, sitä syvempi, laajempi ja voimakkaampi, mitä valistuneempi kansakunta on ja mitä herkistyneemmät, jalostuneemmat hänen omat inhimilliset ominaisuutensa. Toiseksi kuuluu siihen kunkin erikois-alan, myös taidelajin historiallinen kehitys, johon tutustumalla ja vertailemalla sen vivahduksia eri kansallisuuksien keskuudessa, hän voi välttää monia yksilöllisiä harharetkiä, vieläpä uhmata monia kansallisia ennakkoluulojakin. Ja kolmanneksi kuuluu siihen aina laajenevin kehin ja ainakin kuviteltu kaikupohja hänen sydämensä parhaille tunteille ja ajatuksille, niin ettei hän tunne työnsä menevän hukkaan, vaan uskaltaa jatkaa sitä ikäänkuin monien tuntemattomien ystävien ympäröimänä.
Mutta ovatko nuo kaikki sitten todellakin kunkin taiteilijan syntyperäisiä luonnonlahjoja? Mitä on työ, taiteilijan intohimoinen, itsetietoinen ja itsepintainen työ sitten?
Se on noiden lahjojen jokahetkistä ja jokapuolista hyväkseen käyttämistä.
Hels. San. 14.2.1915.
SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA.
(Alkua toiseen sarjaan.)
MAILA TALVIO.
Siinä kuumeentapaisessa vauhdissa, missä suomalainen kirjallisuus, samoinkuin meidän suomalaiset sivistys-olomme yleensä ovat parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa kiitäneet – eteenkö- vai taaksepäin, jääköön sanomatta – on ollut siinä mukana olleen yhtä vaikeata erottaa eri aatevirtauksia kuin täysiä, selväpiirteisiä, yksityiskohtaisia henkilökuvia. Olemme ylimalkaan vain tunteneet, että ajan poljento on kiihtynyt, että olomme, sekä kirjallistaiteelliset että muut, ovat entisestään moninkertaisesti avartuneet, että suomalaisuus on joka taholla voittanut alaa ja että on ollut miltei mahdotonta edes osapuillekaan seurata sen tuhatsärmäisiksi särkyneitä luonnepiirteitä, saati sitten sen yksityisilmiöitä. Pitäen kuitenkin yhä edelleen kiinni samoista kriitillisistä periaatteista, joiden valossa aikoinani pyrin Suomalaisten kirjailijain pikakuvien muodossa määrittelemään suomalaisen kirjallisuuden kehityksen ääriviivoja Päivälehden piirin edustajiin saakka, uskallan nyt yrittää samaa, joskin vähemmän kiitollista tehtävää kirjallisuutemme myöhäisempiin ilmiöihin nähden, hyvin tietäen, että nämä uudet pikakuvat voivat olla vieläkin vähemmäntyhjentäviä kuin edelliset. Mutta älköön yrittänyttä laitettako! Joitakin yleisiä luonnepiirteitä on kuitenkin täytynyt näkyä, joitakin yksityisiä kirjailijaprofiileja silmiinpistäviksi seijastua. Ellei niiden toteamisella mitään muuta voitettaisikaan, voimme niiden kehityksissä saada edes jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä monikirjavasta ajasta, jossa elämme ja olemme eläneet, samoin siitä kansallisesta kehitysasteesta, jolle olemme tahtoen tai tahtomattamme joutuneet. Ja jos kerran myönnetään, että selvät käsitteet ovat ensimmäisenä ehtona myös varmalle ja itsetietoiselle toiminnalle, ei pieninkään lisä liene liian vähäarvoinen, joka vain jollakin tapaa on omiaan meidän kirjallisia mielikuviamme – yksilöllisiä tai kansallisia – suuremmiksi ja ehjemmiksi käsitepiireiksi täsmällistyttämään.
Mutta tuota varten tarvitaan taas tyylittelyä, kuten sitä taiteellisen luomistyön alalla nimitetään. Mitäkö se sitten on? Se on ilmiöiden seulomista, se on niiden yhdistelemistä ja erittelemistä, enempi-arvoisten korostamista ja vähempiarvoisten sivuuttamista, niin että vain ilmiöiden pääpiirteet, pääominaisuudet, päämerkitykset voivat tulla esille ja sellaisina yhteisiä, yhdenjaksoisia kehitysketjuja muodostaa. En siis aio käsitellä jokaista kirjaa enkä jokaista kirjailijaa, mikä meillä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on esiintynyt, vaan ainoastaan niitä, jotka ovat tuoneet meidän kirjallisuuteemme jotakin todella taiteellista tai henkistä uutta, joiden kautta ajan henki on kulkenut ja jotka siis joltakin merkitsevältä taholta ovat myöskin suomalaisen kansanhengen kehitykselle edustavia.
Niistä huomattavimpia on epäilemättä Maila Talvio.
Hänenkin samoin kuin useiden muiden hänen aikalaistensa kirjallinen ura alkoi Päivälehden piirin taiteellisten tunnustähtien alla. Kuinka olisi muuten voinut ollakaan? Vallitsihan se jotakuinkin rajattomasti koko 1890-luvun kirjallisuutta, eikä ainoastaan kirjallisuutta vaan taiteellista toimintaa ylimalkaan ja sen kautta laajoja aloja kansamme yleisestä henkisestä elämästä. Maila Talvion esikoisteos Haapaniemen keinu (1895) ei kuulunut erikoista huomiota herättäviin, vaikka kylläkin lupaaviin. Se oli herkkä vaatimaton kansankuvaus, josta tuskin vielä voi aavistaa tekijättärensä laajaa ja voimakasta taiteilijaluonnetta, Selvempänä esiintyi se jo hänen lastukokoelmassaan Nähtyä ja tunnettua, joka osoitti sielullisen asteikon suurta avartumista eikä vähemmän muodollista, ehkä lähinnä Juhani Ahon silloisen suorasanaisen tyylin aiheuttamaa varmistumista. Syvä, realistinen todellisuustuntu ja yhtä syvä uusromanttinen tunnelmatarve taistelivat hänessä. Jo Ailissa – Maila Talvion kaikkein runollisimpia kirjoja – sulivat ne jossakin määrin yhteen. Mutta Maila Talvio tarvitsi paljon perinjuurisempaa uudestisyntymistä kuin mitä hänen silloisesta tuotannostaan olisi kukaan voinut aavistaa.
Kaksi rakkautta ei ollut mikään eheä taideteos. Mutta se oli edistysaskel: Tekijättären kiihkeä, kärsimätön, tummaverinen temperamentti vietti siinä ensi kertaa voittojaan. Maila Talvion voima ei kuitenkaan ole itsekohtainen, nykyaikainen sielun-erittely. Hän tarvitsee ulkokohtaisia oloja ja itselleen vieraita, joskin mielikuvituksen tutustuttamia henkilöitä esiintyäkseen kaikessa loistossaan. Hänen voimansa on monumentaliteetti.
Ellei ennen kävi tämä selville sen romaanin kautta, joka nyt seurasi Maila Talvion tuotannossa: Pimeän pirtin hävitys (1901). Se ei suinkaan ollut kokoonpantu pelkistä kultamurusista. Mutta siinä oli vauhtia, voimaa ja lentoa, ja vielä enempääkin, sillä se todisti tekijättären löytäneen oman sävelensä, jättäneen kerta kaikkiaan sen estetisoivan kaunosieluisuuden, jonka hän oli saanut ikäänkuin Päivälehden piirin luonnollisena perintönä, mutta jonka puitteissa hän ei missään tapauksessa olisi voinut etsiä omaa elämäntehtäväänsä.
Se runollinen tunnelmahuntu, joka tähän saakka oli kaihtanut jossakin määrin hänen katsettaan oli rikki repeytynyt. Hänestä tuli yhteiskunnallinen kirjailija.
Tiedämme kaikki mitä hän sellaisena meille merkitsee: Hän on voima yhteiskunnassa. Aina Juha Joutsiasta (1903) hänen viimeisiin teoksiinsa saakka, joista Niniven lapset on erittäin luonteenomainen, on hänen tuotantonsa osoittanut yhtämittaista taiteellista kehitystä ja siis myöskin sisäistä, sielullista työtä ja kamppailua. Monia asioita hän on teoksissaan koskettanut, mutta niille yhteistä on ollut, että hän on ne todellakin läpi elänyt taiteilijatemperamentissaan ja että ne kaikki ovat – niinkuin vanhaan hyvään aikaan sanottiin – eivät musteella, vaan eräällä toisella ja paljon punaisemmalla nesteellä kirjoitetut. Luulen että sitä joskus on nimitetty taiteilijan sydänvereksi.
Kansallisesti innostuneena, raittiutta, työväenkysymystä y.m. vuosisadan taitteen aktuellisia asioita harrastavana on hän käyttänyt kynäänsä usein niinkin agitatorisesti, että me entiset kaunosielut olemme silloin tällöin seuranneet sitä arvelevaisin päänpudistuksin. Mutta jumalan kiitos, taiteilija ei ole kuollut hänessä. Se elää sittenkin omaa oikullista, joskus näkymätöntäkin elämäänsä kaikkien yhteiskunnallisten aatteiden, kaikkien hyvää tarkoittavien kansallisten ja sosiaalisten uudistustuumien alla, niiden kautta ja – niistä huolimattakin.
Maila Talvion suorasanainen tyyli on sekin vuosien vieriessä varsin omaperäiseksi ja henkilökohtaiseksi muokkautunut. Niniven lapset oli siinä suhteessa jo saavutus sellaisenaan, joskin se sommittelunsa ja henkilökuvauksensa puolesta muuten saattoi antaa aihetta hyvinkin oikeutetuille huomautuksille. Mutta tyyli on kirjailijan tunnusmerkki, se puoli hänen taiteellisesta luomistyöstään, joka uskollisimmin ja välittömimmin kuvastelee hänen henkistä kehitystään. Jos se käy löyhäksi, hataraksi tai ylimalkaiseksi, voi jotakuinkin hyvällä omallatunnolla mennä vannomaan, että samoin on asianomaisen henkisen elämän laita. Juuri Maila Talvion tyylillisen taituruuden hioutuminen ja silostuminen todistaa parhaiten, että me emme ole hänen taiteelliseen kykyynsä nähden erehtyneet.
Joka tahtoo siihen lähemmin tutustua, sellaisena kuin se esiintyy alastomimpana, kaiken tarkoitusperäisyyden ulkopuolella, lukekoon esim. hänen Hämähäkkinsä. Mitään niin strindbergiläistä tunnelmaltaan ja kirpeältä sielulliselta erittelyltään meillä tuskin on kirjoitettu. Mutta näiltä ominaisuuksilta puuttuu Strindbergin suurpiirteisyyttä. Sen saavuttaa Maila Talvio vasta käydessään käsiksi johonkin täysin ulkokohtaiseen, kouraantuntuvaan aihepiiriin, kuten hän on niin taukoamattomassa, itsepintaisessa, niin monta kertaa ja juuri siksi taiteellisesti niin kunnioitettavassa tuotannossaan todistanut.
Sunnuntai 2.4.1916.
LARIN KYÖSTI.
Yleensä oli 1890-luvun uusromanttinen henki meillä pikemmin runoudelle ja laulurunoudelle kuin novellille ja romaanille edullinen. Emme tietysti tarkoita silloin edellisen vuosikymmenen kirjailijoita, jotka silloinen realismi oli suorasanaisen tyylin alalle ajanut ja jotka nyt kukin oman kirjailijapersoonallisuutensa puitteissa, mutta kaikki saman kansallisen uusromantiikan läpitunkemina samaa ajanhenkeä heijastelevat: Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ivalo, Kasimir Leino. Tarkoitamme niitä nuoria, vasta nyt kirjallisuuteen astuvia kykyjä, jotka edellisen kirjallisen polven kehitysviivoja noudattaen jälleen johdattavat sitä johonkin uuteen ja ennen tuntemattomaan. Larin Kyösti on niistä ensimmäisiä.
Olisi synti sanoa häntä kansalliseksi uusromantikoksi. Hänen aitoruotsalainen, tai oikeammin, ruotsinmaalainen alkuperänsä – hänessä ei ole tippaakaan suomalaista verta nimittäin – on saanut aikaan sen, estäen toiselta puolen häntä lähestymästä suomalaisen kansansielun syvintä, herkintä ja aineettominta olemusta, varjellen toiselta puolen hänet useimmista niistä kansallisromanttisista arkipäiväisyyksistä, joihin me muut hänen veljensä Apollossa olemme tainneet niin usein tehdä itsemme syypäiksi. Hän on meidän itsenäisimmin ja omaperäisimmin kehittyneitä runoilijoitamme, juuri siksi että hän on kaiken aikaa seisonut ikäänkuin hiukan syrjässä, ikäänkuin hiukan ulkopuolella.
Olevat olot ovat häntä enimmäkseen naurattaneet. Mutta mille hän ei ole nauranut, on suomalainen luonto ja se aitosuomalainen maalaismaaperä, josta hän on niin monta ihanaa kuvaa, taulua ja säveltä irti maalannut ja soinnuttanut.
Larin Kyösti ei ylimalkaan ole viivojen mies: hänen runonsa rakentuvat vain harvoin lujiksi, kiinteiksi, veistokuvallisiksi tai arkkitehtuurillisiksi kokonaisuuksiksi. Hän on ennen kaikkea värin mies, hänellä on siihen luontainen silmä ja hän on vuosien vieriessä oppinut mestarin tavoin sivellintä käyttämään. Tuotantonsa alussa hän tahtoi kasata tauluihinsa ehkä liiaksi yksityiskohtia, jonka vuoksi monetkin niistä jäivät vain luonnonkuviksi, vain laatukuviksi tai oikullisen sisäisen tai ulkonaisen havainnon merkitsemiksi muistiluetteloiksi. Myöhemmin hän on oppinut säästeliäämmin sivellintään käyttämään, samoin alistamaan kaiken tuon tulvehtivan detaljirikkautensa jonkun yhtenäisen, kannattavan ajatuksen, mielikuvan tai tunnelman alle, mieluimmin kahden viimemainitun, sillä Larin Kyöstissä on ylimalkaan sangen vähän tietäjää tai ajattelijaa. Mitkään suuret ajankysymykset eivät koskaan näytä häntä syvemmin järkyttäneen, yhtä vähän kuin uskon taiteen tietopuolisten pulmien mietiskelyn hänelle montakaan unetonta yötä tuottaneen. Hänessä on yhtä vähän kaunosielua kuin yhteiskunnallista probleemikirjailijaa. Hän on laulurunoilija, mutta laulurunoilija Jumalan armosta, jonka todellinen arvo huomataan ehkä vasta hänen kuoltuaan.
Kuinka voisi muuten ollakaan? Eihän aika, enemmän kuin suomalainen kansansielukaan, ole meillä vielä kypsynyt syvemmälle esteettiselle arvostelulle tai taidenautinnolle. Kiistellään kirjallisista muotoseikoista – eikä Larin Kyöstin muoto, varsinkaan ei hänen poljentonsa, ole muuta kuin joissakin harvoissa poikkeustapauksissa ylevän, ehdottoman koskemattomuuden leiman saavuttanut. Taistellaan yhteiskunnallisista aatteista ja parannusehdotuksista – kuka ehtii silloin kuulemaan yksinäistä, oman sielunsa pakosta hyräilevää kylälaulajaa? Taikka ellei taistella, kokoonnutaan jonkun yhteisen, yhdistävän kansallisen, ja mieluimmin kansallisromanttisen, aatteen tai muistomerkin ympärille – silloinkin jää Larin Kyösti taka-alalle, sillä mikään ei ole hänelle niin vierasta kuin ohjelmasuomalaisuus tai meidän kansallisten perintämuistojemme palvominen. Toiselta puolelta on se aivan luonnollista, kun edelleen pidämme mielessä hänen ruotsalaista alkuperäänsä, toiselta puolelta on hän aivan liian rehellinen itselleen ja taiteelleen edes yrittääkseen komeilla lainatuilla riikinsulilla. Näin on hänestä tullut omien yksinäisten ja yksinomaan henkilökohtaisten korpiteittensä taivaltaja. Hän käy kuin omasta aikakaudestaan myöhästynyt Aleksis Kivi meidän keskuudessamme.
Taikka oikeammin hän on vielä yksinäisempi, vielä erakkoisempi ilmiö kuin Aleksis Kivi, jolla kuitenkin oli entinen, vuosisatainen suomalainen kylä-yhteiskunta ja aamuruskoinen, alkutoiveinen kansanhengen herääminen kaksipuolisena, joskin vielä varsin jyrkkäjakoisena kulttuuritaustanaan. Larin Kyöstillä ei ole mitään. Itse suomalainen kylä-yhteiskunta on jo muuksi muuttunut hänen ympärillään, eivätkä meidän korkeammat kansalliset sivistysolomme, kuten sanottu, näytä koskaan erikoisesti hänen mieltään kiinnittäneen. Hänelle on jäänyt vain luonto, vain eräät yksityiset, vielä jäljelle jääneet kansantyypit ja kansantavat ynnä hänen yksinäinen, itsekohtainen ja itseensä sulkeutunut sisällinen havaintonsa.
On aivan ihme mitä hän on saanut aikaan näistäkin, jonkun toisen mielestä ehkä hyvinkin vaatimattomista ja riittämättömiksi rajoitetuista tarvispuista. En tarkoita nyt hänen ensimmäisiä Tän pojan kevätrallatuksiaan (1897), jotka heti saavuttivat niin suuren yleisösuosion suomalaisessa runoudessa ennen tuntemattomilla polskan ja hanurin tahdeillaan. En tarkoita myöskään hänen jo tyynempään, mutta samalla korkeampaan ja valikoidumpaan taiteeseen soinnutettuja Kylänlaulujaan, yhtä vähän kuin hänen varhaisemman laulurunoutensa ehkä voimakkainta kokoelmaansa Kulkurin lauluja – sekin samassa hedelmällisessä 1900-luvun taitteessa syntynyt – jossa hänen vilkas ja pirteä ulkonainen havaintonsa oli ensi kerran ja aivan omaperäisellä, hiukan saksalaista romantiikkaa muistuttavalla tavalla sulautunut syväksi sisälliseksi näkemykseksi. En tarkoita oikeastaan mitään hänen erikoista runokokoelmaansa, vaan niitä yksityisiä laulunhelmiä, joita hän on niistä jokaiseen, osaksi myös muihin teoksiinsa siroitellut ja joista monet ovat jo todellisiksi kansanlauluiksi muodostuneet. Eihän sen sellaisenaan tarvitse mitään korkeata taiteellista tasoa merkitä: kansanlauluksi voi muuttua myöskin mikä renkutus hyvänsä. Mutta kun se tapahtuu niin kirjallisista lähtökohdista alkaneelle runoilijalle kuin Larin Kyösti – luulen, että nimet Bellman ja Fröding ovat tässä paikallaan – merkitsee se sangen paljon. Se todistaa, että hän on todellakin onnistunut istuttamaan suomalais-kansalliseen maaperään meille vieraista lähdesuonista kummunneet kirjalliset ihanteensa ja luomaan niiden nojalla jotakin todella pysyvää ja pätevää, jonka Suomen kansa, tässä tapauksessa ainoa oikea ylituomari, jo on omakseen tunnustanut.
Jos olisi puhuttava jostakin erikoisesta Larin Kyöstin teoksesta, olisi kaiketi lähinnä hänen Korpinäkynsä (1915). Siinä esiintyvät hänen parhaat runoilija-ominaisuutensa: objektiivinen näkemys, vapaasti, vaivattomasti virtaileva mielikuvitus ja heleä sielunherkkyys, kaikki eräänlaisen leveän eepillislyyrillisen suurpiirteisyyden leimaamina. Jos voitiinkin vielä hänen ensimmäisistä runoistaan väittää, että niissä suomalainen luonto ja ruotsalaiset kylätyypit viettivät ikäänkuin jonkinlaisia kansatieteellisiä pukutanssiaisiaan "Vermlantilaisten" tapaan, ei sitä voida enää. Larin Kyösti on kaikessa hiljaisuudessa viimeisen viidentoista vuoden aikana kehittynyt suureksi, harvinaisen eheäksi ja syvätunnelmaiseksi laulurunoilijaksi.
Hänen verraton, tarinoiva fantasiansa on saattanut hänet mitä erilaisimpia ympäristöjä kuvailemaan, milloin karjalaisia, milloin lappalaisia, milloin sisämaan, milloin saariston oloja. Värikkäimpiä ja samalla luonteenomaisimpia hänen ballaadeistaan lienee ehkä Kuisma ja Helinä, jonka hän sittemmin on myöskin pitemmäksi kertovaiseksi runoelmaksi laajentanut. Tavattomalla vauhdilla ja reippaudella on Larin Kyösti siinä iskenyt aiheeseen, joka todellakin hulmahtaa lukijaa vastaan jo kaukaa kuin aron hevosen harja.
Larin Kyösti voisi antaa aihetta hyvinkin pitkiin mietelmiin ympäristön suhteesta yksityisen taiteilijan henkilöllisyyteen ja kehitykseen. Niihin ei kuitenkaan tässä ole tilaisuutta. Merkitsemme vain tosiasiaksi, että hänen kehityksensä ja saavutuksensa tällä hetkellä ovat myös koko suomalaisen laulurunouden kehitysasteita ja saavutuksia ja että hänen suomalaisen ympäristönsä tuntu on käynyt hänen tuotannossaan aina voimakkaammaksi. – Myöskin suorasanaisen tyylin ja näytelmän alalla liikkuu hän melkoisella keveydellä, joskin helposti huomaa, että runomuoto on hänen varsinainen, kallisarvoinen armolahjansa jumalilta.
Sunnuntai 9.4.1916.
O. MANNINEN.
Sillä nuorella suomalaisella runoilijapolvella, joka 1890-luvulla astui vuorostaan ottamaan vastaan ja edelleen kehittämään edellisten sukupolvien perintöä, oli melkein suoranainen pakko tulla sanantaitureiksi. Kohtalo oli sen tehtäväksi jättänyt Suomen uudemman runokielen vakiuttamisen, samoin kuin sen uudempi suorasanainen kirjakieli oli 1880-luvulla esiin astuneen realistisen kirjailijapolven käsissä vakiutunut. Oikeastaan oli pohja tätäkin varten jo laskettu 1880-luvulla, sillä olihan juuri "Päivälehden" piirin miehistä Kasimir Leino vaikuttanut käänteentekevästi uudemman suomalaisen runouden muotopuoleen. Mutta yleensä ei realismin eikä sitä seurannut lyhyt naturalismin aika ollut varsinkaan puhtaan laulurunouden kehitykselle edullinen. Sen maailmankatsomus oli liian järkeilevä, sen sielunerittely liian yksityiskohtaista, sen teknilliset keinot liian paljon arkielämän kamaraan kiinnitettyjä, että se olisi voinut muuta kuin eräissä poikkeuksellisissa yksityistapauksissa korkeammaksi ja syvemmäksi runoudeksi siivittyä. Ajanvirta oli vastaan sitä. Tarvittiin 1890-luvun uusromantiikan, tarvittiin koko muinaiskansallisen lauluperinnön ja klassillisten maailmankirjailijoiden vapauttavaa kosketusta, jos mieli suomalaisen runouden taas astua askel eteenpäin siitä kansankielen ja kansanomaisen sanontatavan sokkelorakennuksesta, missä se välillä oli pistäytynyt mielikuviaan ja taidekeinojaan tuorestuttamassa.
Tähän sukupolveen kuuluu m.m. O. Manninen. Eikä hänen ansionsa suinkaan ole oleva vähäinen sinä päivänä, jolloin tehdään lopputili nykyisen suomalaisen runokielen kehityksestä.
Suoraan suomalaisesta maaperästä lähteneenä, harvinaisella myötäsyntyneellä kirjallisella ja kielellisellä vaistolla varustettuna sekä samalla myöskin niihin elimellisesti liittyvillä älyllisemmän ja kriitillisemmän sielunelämän aineksilla kuin meillä yleensä on tavallista, oli hän heti nuoresta ylioppilaasta saakka kuin ennakolta määrätty siihen suomentajatehtävään, joka meillä jo siihen aikaan oli alkanut käydä, ei ainoastaan kirjallisessa, vaan myöskin yleiskansallisessa merkityksessä polttavaksi. Suomalaisen sivistyspiirin myöskin kielellisesti kansallistuessa oli nimittäin tultu entistä elävämmin tuntemaan arvokkaan ulkomaisen käännöskirjallisuuden tarpeellisuus, kotimaisesta puhumattakaan, sillä olivathan onnettomat sivistys-olomme saattaneet meidät siihen omituiseen asemaan, että suurin osa suomalaista kansanheimoa ei voinut omalla kielellään nauttia muuta kuin vähäisestä osasta edes n.s. kansalliskirjailijainsa teoksia. Epäilemättä olivat Runeberg ja osaksi Topelius suomenkielisen yleisön saatavissa käännöksinä, jotka suomalaisen kirjakielen nopean kehityksen takia olivat auttamattomasti vanhentuneita. Niistä oli siis aloitettava. Ja tähän työhön, etenkin Runebergin koottujen teosten uuden suomenkielisen painoksen toimittamiseen tuli 0. Manninen jo varhaisina vuosinaan mitä merkityksellisintä ja perinjuurisinta osaa ottamaan.
Epäilemättä ei hän – enemmän kuin muutkaan tämän toimituskomitean jäsenistä – ollut silloin vielä täysin kypsynyt tähän tavallista klassillisempaa kielenkäyttöä, tavallista monumentaalisempaa, harvaviivaisempaa tyylitaitoa kysyvään tehtävään, voidakseen muuta kuin erinäisissä tapauksissa antaa lopullisia, heidän myöhemmin kehittyneempää itsekritiikkiänsä täysin tyydyttäviä tuloksia. Mutta siitä tuli, eikä suinkaan vähimmin juuri O. Manniselle, erinomainen teknillinen esikoulu vastaisiin kirjallisiin tehtäviin. Täysin taiteellisesti hillityllä ja samalla myöskin tyylillisesti vapautuneella nuorekkaalla innostuksella on jo hänen erinomainen Heine-käännöksensä Saksanmaa suoritettu, samoin aina vain hioutuneemmalla ja taiturillisemmalla kynällä tehty Molière-käännöksensä Oppineita naisia, jossa suomentaja joutui vieläkin vaativampien teknillisten vaikeuksien kanssa kamppailemaan. Mannisen huippu tähän suuntaan, tämän järkeilevän, kärkeilevän, piukan ja tiukan, jopa niukan ja osaksi karunkin sanontatavan viljelyyn nähden on kuitenkin hänen äskettäin niin suurta kuuluisuutta saavuttanut Peer Gynt-käännöksensä, missä enää vain jonkun vienomman, lempeämmän ja levollisemman palasen laulahtava poljento joskus voi jättää sijaa tuskin tuntuvalle toivomukselle.
Yleensä on Mannisen rytmiikka alkuperäisiltä aines-osiltaan pikemmin iskevää, luisevaa ja nasevaa kuin keveästi, tasaisesti keinahtelevaa tai loivissa, pitkissä mainingeissa aaltoilevaa. Sitä suuremmaksi kirjalliseksi ansioksi hänelle on katsottava se suorastaan sankarillinen kamppailu, jota hän tässä suhteessa on käynyt syntyperäisen ja epäilemättä hänen oman taiteilijaluonteensa perustaviin ominaisuuksiin niin läheisesti liittyvän rytmialueensa laajentamiseksi. Joskaan Vänrikki Stoolin tarinat – epäämättömin tähän-astinen todistus siitä – eivät ehkä vielä saaneet suurta yleisöä täysin vakuutetuksi tämän erikoisesti juuri mitä rauhallisinta, puoli-eepillistä poljentoa ja mitä kirkkainta, koruttominta lauserakennetta vaativan tehtävän vihoviimeisestä ratkaisusta, on varmaa, että se Mannisen omassa kielenkäyttelyssä, esim. Runebergin lyyrillisten runojen suomennoksiin nähden, oli huimaava askel eteenpäin, puhumattakaan siitä, että se oli kunnioitettava ennätys suomalaisen runokielen käyttelyyn nähden ylimalkaan. Arvattavasti tulee hänen par'aikaa tekeillä olevat Homeros-käännöksensä tällekin hänen runokieliselle kehitysviivalleen yleispätevän ja kaikille ymmärrettävän päätepisteen panemaan.
On paljon syytetty O. Mannisen runokieltä liiallisesta vaikeatajuisuudesta ja sanataituruudesta. Enemmän kuin pelkissä muotoseikoissa luulen syyn siihen kuitenkin piilevän siinä älyllisessä sielunsävyssä yleensä, joka on tuntuva useissa hänen alkuperäisissäkin runoelmissaan. Älyllinen, alituisesti toimivan ajatuskoneiston siivilöimä aivorunous on meillä vielä harvinaisuus, niin tavallinen ilmiö kuin se onkin vanhemmissa sivistysmaissa. Manninen on tässä suhteessa hiukan edellä aikaansa: hän on joutunut siihen runouden vielä kansanomaiseen ja kansanvaltaiseen kehityskauteen, jolloin kuka hyvänsä ensimmäinen vastaantulija katsoo myötäsyntyneeksi luonnolliseksi oikeudekseen ymmärtää aikansa kehittyneimpienkin yksilöiden sielun-elämää, jos se vain uskaltaa esiintyä runouden muodossa, alku- ja loppusoinnuilla varustettuna. Muihin taiteisiin, maalaukseen, kuvanveistoon ja varsinkin arkkitehtuuriin tai musiikkiin nähden on katsantokanta jo toinen: käsitetään, että niiden ymmärtäminen, samoin kuin kaikki syvempi taidenautinto yleensä, vaatii edes joitakin sielullisia edellytyksiä, edes jotakin luonnollisen kauneustarpeen ja esteettisen aistin itsekohtaista kehittämistä ja viljelemistä. Jos kuten Mannisella älyllisesti korkeaan ja kriitillisesti tahkottuun henkiseen tasoon ja tavallista yksilöityneempään, erakkoituneempaan sielun-elämään vielä yhtyy ylhäisesti lakooninen, kiinteästi napitettu ja kaikkia kansanpuhujan voimakeinoja karttava sanonta, on luonnollista, että varsin moni vilpittömimmistäkin kirjallisuuden viljelijöistä tuntee hänen runoutensa edessä itsensä kutsutuksi, mutta ei valituksi. Uskon, että seuraavat sukupolvet, suomalaisen hengenelämän yleensä älyllistyessä, tulevat hänelle siinä suhteessa suurempaa oikeutta tekemään.
Mutta Jaakko Juteini? Mutta Kasimir Leino? Onhan esim. heillä kahdella sama järkeilevä, jälkimmäisellä vielä ainakin osaksi sama älyllinen piirre huomattavissa, eikä kummankaan heidän runouttaan silti voida missään suhteessa sanoa vaikeatajuiseksi. Eipä kylläkään, mutta edellisen järkeily liikkuukin enimmäkseen vielä esimerkillisten elämänohjeiden, jälkimmäisen älyllisyys tosin yksilöllisen totuudenetsinnän, mutta kuitenkin yleispätevyyttä vaativien aatteellisten elämän-arvojen aloilla – vasta myöhemmin salaperäisiksi himmentyvien yksilöllisten mielikuvien ja mietiskelyjen piirissä – silloin kuin Manninen jo alusta pitäen on syventynyt miltei puhtaasti itsekohtaisten tunteittensa ja tunnelmiensa kirpeään, itsekriitilliseen erittelyyn. Siinä ero heidän välillään, ja siinä myöskin ensimmäinen ehto Mannisen kahden ohuen runokokoelman, Säkeiden ja Runojen oikeaan arvioimiseen.
Hänen mestarilaulunsa on epäilemättä "Veet viihtyy", tuo pieni, herkkä, tummina päilyviä tunnelmasyvänteitä heijasteleva palanen vaivattomasti muotoon läikähtäneine säepareineen. Jylhin ja jykevin hänen runoistaan on ehkä "Metsien mies", helein ja herttaisin taas "Pellavankitkijä". Niiden väliltä vilkahtelee monia arkoja, yksilöllisiä sieluntunnustuksia, paljon tyyntä, aina miehekästä, usein surumielistä, joskus hiukan katkeroitunutta elämänkokemusta ja pakkotalttumusta, utuisia unikuvia, viehättäviä sisätauluja, hiljaa helkähtäviä yksinäisen mielialan tai hellivän, miltei vartioivan tunteen ja ikävöimisen säveliä. Yleensä pitää Mannisen runouden suhteen nähtävästi paikkansa se, että hän vain kaikkein hiljaisimpina, kaikkein yksilöllisimpinä ja yksinäisimpinä hetkinään saa puhkaistuksi sen muodollisen taituruuden kuoren, joka seuraa häntä välttämättömänä kirouksena ja siunauksena hänen suomentaja-ammatissaan. Usein vetäytyy hän silloin ikäänkuin omaa alastomuuttaan säikähtäen vielä toiseen kuoreen, käyden runokeinoiltaan karuksi, umpimieliseksi ja harvasanaiseksi. Kun hän joskus onnistuu senkin rautapaidan puhkaisemaan, on hän suuri runoilija: sen alta löytyy – samoinkuin hänen mainehikkaalta edeltäjältään Paavo Cajanderilta – eräs vienosti värähtelevä kultakieli, joka kaikuu harvoin, mutta silloin niin kauniisti että koko metsä kuuntelee. "Musa lapidaris" on hänen parhaita runojaan. Missä määrin siihen sisältyy tekijän omaa kirjallista ohjelmaa, en tiedä, ainoastaan, ettei se pidä paikkaansa ainakaan hänen vapautuneimpiin taiteellisiin luomishetkiinsä nähden.
Herra soittaa hänellä silloin, hänen kangasniemeläinen viulunsa kaikuu silloin kuin cremonalainen.
Sunnuntai 2.7.1916.
SUOMALAISIA SHAKESPEARE-NÄYTTELIJÖITÄ.
IDA AALBERG.
Shakespeare kuuluu kansojen nuoruuteen. Nuori oli Englannin kansa hänet luodessaan, nuori ja käymistilassa oli myös Saksan kansa oppiessaan suurten klassikkojensa Goethen, Schillerin ja Lessingin kautta häntä ymmärtämään. Sitä tietä hän tuli myös Ruotsiin ja Suomeen. Voimme pitää suurena onnena meidän koko suomalaiselle sivistyksellemme eikä vähimmän erikoisesti suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle, että tämä sattui niin merkillisesti yhteen sen alkavan aamuruskon kanssa, jota me olemme tottuneet kansallisen herätyksen ajaksi nimittämään. Suomalainen kansalliskirjallisuus tuli siten heti syntymästään saakka parhaiden mahdollisten ulkovaikutusten alaiseksi.
Yhtä syvä, ellei ehkä vielä syvempi, tuli Shakespearen vaikutus olemaan suomalaiseen näyttämötaiteeseen. Kirjallinen maaperä oli jo muokattu, yleinen maku valmistettu jo maamme ruotsinkielisten runoilijain ja arvostelijain kautta Shakespearen terveelle, luonnonraikkaalle runoudelle. Mutta kuinka saada se itse nousevaan suomalaiseen kansanhenkeen istutetuksi? Tarvittiin kääntäjää – ja ilmestyi Paavo Cajander. Tarvittiin teatteria – ja ilmestyi Kaarlo Bergbom. Mutta tarvittiin myös näyttämötaiteilijoita, joilla oli shakespearelaista teatteriverta suonissaan, taikka ehkä oikeammin sanoen, jotka voisivat nuo etäisen saarikansan nuoruuden luomat kirjalliset sankarihahmot elävöittää Suomen kansalle omalla nuorella, punaisesti pulppuavalla sydänverellään.
Ilmestyi Ida Aalberg. Ilman häntä ei meillä monellakaan ehkä olisi mitään oikeata käsitystä eräistä maailmankirjallisuuden valtavimmista saavutuksista.
Hän oli renessanssiverta kiireestä kantapäähän. Myrsky, pyhän intohimon myrsky, raivosi hänen sisällään. Kuinka hän olisi muuten voinut niin ymmärtää Kleopatraa, niin tulkita Lady Macbethia? En usko, että Suomen kansa enää milloinkaan tulee sellaista näkemään. Hän kuului kansan nuoruuteen. Suuria, eteviä, älykkäitä ja sivistyneitä näyttelijöitä tulee sen henki ehkä vielä paljonkin synnyttämään, mutta tuskin enää koskaan samalla alkuperäisellä voimalla ja neroudella varustettuna kuin Ida Aalberg.
Kun hän puhui, leimusi näyttämö. Kun hän astui, seinät avartuivat, kun hän katsoi meihin, katsoimme me suoraan todelliseen, suureen palavaan ihmissydämeen. Se oli kuin olisi pätsin pohjaan katsonut, kuin olisi äkkiä saanut kurkistaa suitsevan tulivuoren kitaan, missä kaikki metallit ovat sulassa tilassa, kaikki alkuaineet myllertävät omaa luomistuskaansa ja luomisriemuaan. Ei hyve eikä pahe tarvinnut hänen tulkitsemanaan selitystä, ei anteeksipyyntöä eikä anteeksiantoa olemukselleen. Ne olivat ja siinä kaikki. Mutta juuri sellaistahan on elämä ja luonto syvimmin käsiteltynä.
Ja juuri sellainen on Shakespeare itse.
Me opimme Ida Aalbergin kautta ymmärtämään eräitä hänen syvimmistä ja pohjattomimmista naisluonteistaan. Me saimme hänen taiteensa taikasauvan opastamina kurkistaa eräisiin ihmissydämen ja samalla kaiken olevaisuuden kuiluihin, jotka muuten olisivat jääneet meille ehkä ijäti tuntemattomiksi. Hän syvensi ja hän laajensi meitä. Me olisimme ilman hänen suurta taidettaan henkisesti köyhempiä ja pintapuolisempia kuin nyt olemme.
Me emme ilman häntä ymmärtäisi yhtä hyvin ihmistä emmekä maailmaa. Hän tempasi arkipäivän tomusta meidät, kaikkien ahdistavien, rajoittavien käsitteiden ja pienten pistelevien ristiriitojen ummehtuneesta kamari-ilmasta meidät suuren, vapauttavan taiteen, itse taiteen ja ihmisyyden Jumalan jylisevän ja salamoivan taivaan alle. Outo hurmio ja kauhu täytti meidät. Me huomasimme olevamme alastomat emmekä hävenneet.
Me tulimme hänen kauttaan myös maailmankaikkeutta paremmin ymmärtämään.
Saman on Shakespeare tehnyt koko ihmiskunnalle. Siksi me tahdomme muistaa tänä suuren näytelmärunouden merkkipäivänä myös niitä, jotka itse runollista luomiskykyä omaamatta kuitenkin sen kautta luovat meille niin paljon kaunista ja korkeata.
Ja heistä säilyy Ida Aalberg aina meidän muistossamme ensimmäisenä.
AKSEL AHLBERG.
Mitä edellä on sanottu Ida Aalbergista, pitää oikeastaan paikkansa myös Aksel Ahlbergin suhteen, samoin kuin se suurin piirtein otettuna pitää paikkansa koko Kansallisteatterin vanhemman näyttelijäpolven suhteen, sillä jokaisella heistä on enemmän tai vähemmän shakespearelaista verta suonissaan. He kaikki kuuluvat kansan nuoruuteen. Heissä kaikissa on – tai on ainakin ollut – sitä traagillista intohimoa, sitä syvää rinta-äänistä mahtipontta, jota suurten sankarillisten osien esittäjiltä vaaditaan. Siksi he ovatkin olleet kuin luodut juuri Shakespearea tulkitsemaan.
He ovat liikkuneet hänen runoudessaan kuin kotonaan. He eivät ole peljänneet tämän korkealentoisintakaan poljentoa, eivät rajuimpiakaan raivonpuuskia, eivät hurjimpiakaan sielullisia ylimenoja, sillä heissä on ollut kipinä samaa tulta, joka niin valtavana ja yli-inhimillisenä on suuren brittiläisen omassa sydämessä loimottanut. He ovat olleet sanalla sanoen ikäänkuin veistetyt samoista, joskaan ei ehkä yhtä ylimittaisista tarvispuista. Siksi on heillä ollut se verraton onni, jota ei tule millään nousevalla näyttelijäpolvella olemaan, että he Shakespearea näytellessään eivät tunteneet tulkitsevansa kirjallisuutta, vaan omaa ijäisintä itseään.
He ovat ikäänkuin kansallistuttaneet Shakespearen meille. Luulen, että ainakin monelle pääkaupunkilaiselle ovat tämän sankarihahmot juuri heidän kauttaan olleet ja ehkä vieläkin ovat vähintään yhtä läheisiä kuin Kiven tai Kalevalan.
Päätä pitempänä kaikkea kansaa seisoo Aksel Ahlberg tällä hetkellä heidän keskellään.
Muistan niin monta ihanaa taidehetkeä, jolloin ei todellakaan tiennyt enää, kumpi näytteli paremmin, Ida Aalberg vai Aksel Ahlberg. Mitä erikoisesti Shakespeareen tulee, on mieleeni ijäksi painunut "Antoniuksen ja Kleopatran" valtava ensi-ilta 11 p. marrask. 1896. He ikäänkuin inspiroivat, ikäänkuin haltioittivat ja tahtoivat taiteellisesti voittaa toisiaan. Jos toinen jossakin vuorosanassa kohosi korkealle, kohosi toinen heti seuraavassa vieläkin korkeammalle. Näin antoivat he taiteilijoina saman mielikuvan katsojalle kuin mitä Shakespeare itse on Antoniuksellaan ja Kleopatrallaan ihmisinä tarkoittanut.
Sama suhde, sama henkinen ja taiteellinen jännitys, joka voi syntyä vain kahden vertaisen, kahden sukulaisen sielun välillä, vallitsi heidän välillään myös Macbethina ja Lady Macbethina.
Yleensä ei Ida Aalbergilla ollut eikä voinut olla ketään sopivampaa vastanäyttelijää kuin Aksel Ahlberg. He ymmärsivät toisensa. Sama kuuma, tumma renessanssiveri suihki heidän suonissaan, samat taiteelliset päämäärät kannustivat heitä. He kuuluivat samaan aikakauteen. Mahdollisesti oli Ida Aalbergin taiteellinen asteikko laajempi kuin hänen, mahdollisesti myös hänen taiteellinen tahtonsa kiinteämpi ja itsepintaisempi.
Aivan varmaan hän kohosi suurempaan ja yksityiskohtaisempaan taituruuteen. Mutta ei suurpiirteisyyteen, ei traagilliseen intohimoon eikä jaloon, kumeaan mahtiponteen nähden, joka juuri Shakespeare-esityksessä tuli ennen muuta kysymykseen. Siinä he olivat tasaväkiset. Siinä iski teräs piistä tulta. Siksi meidän on niin vaikea heitä juuri niihin nähden erillisinä ilmiöinä ajatella.
Mutta he eivät myöskään tarvinneet toisiaan, jos siksi tuli, sillä he olivat kumpikin itsenäisiä yksilöitä, kumpikin omalla pohjallaan seisovia taiteilijapersoonallisuuksia. He voivat myöskin iskeä yksin tulta, "tulta kynnestään" – tässä tapauksessa leijonankynnestään kuten ilman Ukko. Aksel Ahlberg osoitti sen kyllin selvästi Hamletina.
BENJAMIN LEINO.
Mutta missä on kolmas saman polven hahmoista? Missä on Shylock, missä Enobarbus? Ja ennen kaikkea, missä on kuningas Lear?
Benjamin Leino havahtuu haudastaan. Sormenpäihin saakka kuningas, kuten Shakespeare sanoisi hänestä. Hänen pääominaisuutensa on arvokkaisuus. Hänen käynnissään on ryhtiä, hänen sanontatavassaan voimaa ja miehekkäisyyttä. Hän ei ole rakastajatyyppi ollenkaan. Monet kauniit ja samalla kamalat, turmiolliset tuulet eivät ole koskaan soittaneet hänen sielunkanneltaan. Verrattuna edellisiin hän vaikuttaa jonkun verran ahtaalta ja rajoitetulta. Mutta hänessä on pontta ja hänessä on rautaa. Joskin hänen voimansa on pikemmin vakaumuksen kuin irtileimuavan innostuksen, pikemmin aatteen kuin tunteen mahtipontta, eivät myöskään ihmisintohimon vinhat aavikkotuulet ole vieraita hänelle. Onhan maailmassa niin paljon muutakin kuin rakkautta, on valtaa ja kunniaa, jotka voivat hurmata yhtä hulluksi raukan kuolevaisen, on keinoja, hyviä taikka huonoja, millä niitä saavuttaa, ja taas keinoja kostaa, jos kärsityn vääryyden tai korkeamman velvollisuuden tunto siihen pakottaa.
Jostakin noiden raja-aitojen sisäpuolelta oli Benjamin Leinon imponeeraava taiteilijapersoonallisuus etsittävä. Useimmat muistanevat vielä hänen Shylockinsa. Kokonaisen rodun, poljetun, häväistyn, mutta koskaan lannistumattoman, omaa hillittyä, juuri siksi sitäkin pelottavampaa vihaansa keittävän, käärme-kähyisen heimon kostontunne asui hänessä. Jos mahdollista, vieläkin selvemmin palauttaa mieleeni hänen kuvaansa kuningas Lear. Oli patriarkallista suuruutta tuossa kuvassa, oli raamatullista ja inhimillistä majesteettia niinkuin Job, niinkuin Michel Angelo olisi riehunut meidän edessämme – riehunut oman onnettoman titaanirintansa tuskaa ja kironnut jumaliensa kiittämättömyyttä.
Kuningas Lear oli Filip II:n rinnalla Schillerin "Don Carloksessa" mielestäni Benjamin Leinon suurin saavutus korkean draaman alalla. Jälkimmäisellä hän otti ikuiset jäähyväiset meiltä.
ADOLF LINDFORS.
"Setä, setä, sinä olet vanhentunut, ennenkuin olet viisastunut!"
Tunnen hyvin tuon terävän ja kirpeän äänen. Se on Learin narrin ja uskollisen seuralaisen, se on Adolf Lindforsin ja yllämainitun murhenäyttelijäkolmikon yhtä uskollisen työtoverin Shakespearen suuren runouden tulkinnassa.
Tuiki puutteelliseksi olisi jäänyt Suomen Kansallisteatterin yleisön käsitys Shakespearen maailmoita syleilevästä inhimillisyydestä ilman Lindforsia. Hänkin kuuluu samaan aikakauteen, myöskin hänellä on shakespearelaista verta suonissaan. Mutta se ei purkaannu hänestä suurten hävittävien intohimojen myrskynä, ei tunteen tuulispäinä, eikä jalon paatoksen, eikä pyhän, siveellisen suuttumuksen rankaisevina raekuuroina, vaan pikemmin suolanrakeina, pikemmin pistävän ivan ja pilkan nuolina, keveän, älykkään leikittelyn tai hullunkurisen hassuttelun vapauttavina, ilmaa puhdistavina sähköiskuina. Hän ei jyrise, joskin hän salamoi. Jumalan armoittaman koomikon asia on tähdätä hyvin ja osata maaliin. Hänen taiteensa tunnuslause on tarkoituksenmukaisuus.
Siinä suhteessa on Lindfors voittamaton. Mainitsin Learin narrin, saattaisin mainita myös Topias Räihän tai Autolykon. Mainitsen vain Richard III:n, joka todisti, samalla kuin se piirsi hänen rajansa, kuinka pitkälle äly ja pään nerous voivat todellakin mennä suureen tragiikkaan nähden. Mutta onhan ennen muita mainittava hänen Falstaffinsa.
Me tiedämme että Lindfors, niin laaja kuin hänen sielullinen asteikkonsa onkin, niin joustavaksi kuin hänen taituruutensa on usein mitä vastakkaisimpiinkin tehtäviin nähden osoittautunut, on syvimmältä perusolemukseltaan sittenkin etupäässä Molière-näyttelijä. Mutta me tiedämme myös, millä menestyksellä hän on soitellut kaikkia inhimillisen komiikan kieliä, alhaisimmasta, itsetiedottomimmasta hullunkurisuudesta kehittyneimpään, itsetietoisimpaan huumoriin, kuinka hän on viihtynyt yhtä hyvin kansankuvausten kuin porvari- tai salonkinäytelmien tyylissä, yhtä hyvin kotimaisessa kuin pohjoismaisessa, tanskalaisessa, ranskalaisessa, saksalaisessa tai venäläisessä huvinäytelmässä. Falstaff oli hänen huippunsa. Hän kokosi siinä kaikki älykkään, särmäkkään komiikkansa säteet kuin polttopisteeseen.
Oli jotakin peloittavaa hänen Falstaffissaan. Mikä se oli? Epäilemättä sen ilmielävä todellisuus, mutta suurennettu, yliluonnollinen todellisuus niinkuin yksityiskohtaisesti tehty muotokuva miehestä, joka samalla on sielullisen erittelyn ja taiteellisen tyylittelyn avulla kymmenkertaistutettu. Meitä kauhistaisi katsoa mikroskoopin läpi kättä, jossa jokainen hikireikä olisi kuin hauta, jokainen ihokarva kuin aarniopuu. Hiukan samantapaista pyhää pelkoa – ei inhoa – oli hänen Falstaffinsa omiaan meissä herättämään.
Kuitenkin pidän sitä hänen parhaana taideluomanaan. Hän salli meidän sen kautta saada aavistuksen niistä Shakespearen komiikan salaperäisistä onkaloista, joissa oikeastaan jo komiikka loppuu, joissa kaikki vastakohdat yhtyvät, joissa vallitsee vain kurja, halpa, raadollinen ja kuitenkin ihana inhimillisyys.
Sunnuntai 23.4.1916.
KATRI RAUTIO.
Kuvaavaa Shakespearen runouden laajalle ja monipuoliselle inhimillisyydelle – jonka ääret vieläkin oikeastaan ovat mittaamattomat – on m.m. niiden näyttelijäin erilaisuus, joita meillä ennen muita voidaan Shakespeare-näyttelijöiksi nimittää.
Mainitsin jo edellä Ida Aalbergin, Benjamin Leinon ja Adolf Lindforsin, koettaen muutamin sanoin palauttaa mieliin niitä eri särmiä, joissa suuren brittiläisen runous on meille vuosien vieriessä säteillyt heidän tulkitsemanaan. Jäljellä olisi vielä monta, taikka ehkä oikeammin: jäljellä olisi vielä Suomen Kansallisteatterin vanhempi näyttelijäkunta kokonaisuudessaan. Tahdon valita heistä eräitä luonteenomaisimpia.
Katri Rautio on yksi niitä.
Hän kannatti naispuoleen nähden monta vuotta 1890-luvulla – Ida Aalbergin teatterista erottua ja suurta klassillista draamaa kuitenkin aina edelleen kaivattaessa – Kansallisteatterin ohjelmistoa. Sille joka tunsi hänen etevän kykynsä, hänen aina huolellisen työtapansa ja tasaisen, kirkkaan lausumistaitonsa, ei siinä epäilemättä ollutkaan mitään hämmästyttävää? Mutta kuinka Herran nimessä hän saattoi tulla toimeen Shakespearessa, joka on niin erikoisesti inhimillisten intohimojen tulkki maailmanrunoilijain kesken? Katri Rautio taas toi juuri sen kautta uutta Kansallisteatterin näyttämölle, että hän oli sen ensimmäinen ja etevin keskustelunäyttelijätär.
Tuli avuksi Shakespearen naisluonteiden tavaton vaihtelevaisuus. Sillä eipä hän olekaan kirjoittanut pelkkiä intohimon apoteoseja, kuten Julia, kuten Kleopatra tai Lady Macbeth – kaikki Ida Aalbergin väkevän renessanssiveren värittämän taiteen huippukohtia – vaan myöskin tyyniä, herkkiä, heleitä ja älykkäitä, kuten Corneliat, kuten Desdemonat, Portiat ja Hermionet. Niissä tuli Katri Raution kirkas, sopusointuinen, marmorintapainen taide oikeuksiinsa. Muistan erikoisesti hänet "Talvisesta tarinasta", jonka seestyneen, hiukan surumielisen kauneuden ylle juuri hänen ylevä esityksensä valoi valkeuden lempeyden ja rauhan kanteleen hiljaista helinää. Ilman Katri Rautiota olisi jälleen eräs tärkeä puoli Shakespearesta jäänyt meille vähemmän tunnetuksi. Me olisimme luulleet ehkä häntä vain myrskylinnuksi, vain korkeiden kuohujen ja kajahtelevan naurun kuolemattomaksi runoilijaksi.
Emmekä ehkä ollenkaan aavistaneet, että myöskin hänen jättiläissydämessään saattoi yhtä ihanasti nousta ja painua päivän kultakehrä.
KAARLE HALME.
Kaarle Halme kuuluu samaan aikakauteen kuin Katri Rautiokin, siihen välipolveen, jonka tehtäväksi meillä – jos näyttämötaiteelliset olomme ylimalkaan olisivat normaalisti kehittyneet – olisi jäänyt teatterin vanhemman polven hyvien traditsionien siirtäminen nuoremmille. Hänenkin kauttaan, samoin kuin Katri Raution, ollaan jo oikeastaan kaukana korkean, traagillisen mahtiponnen jylisevästä kauneudesta, ollaan jo hyvällä tiellä yksityiskohtaiseen sielulliseen erittelyyn ja salonkinäytelmään. Kuitenkaan ei traagillinen mahtiponsi, ei Shakespearenkaan, suinkaan ole vierasta hänen monivivahteiselle taiteilijaluonteelleen. Sen osoitti hän kyllin selvästi Othellollaan ja Kuningas Learillaan, molemmat 1900-luvun alkuvuosina Helsingin Ruotsalaisen teatterin näyttämöllä suoritetut.
Oli jylhyyttä ja suuruutta niissä luomissa, oli shakespearelaista lentoa ja monumentaalisuutta. Mutta mikä oli erikoista niissä, oli se, että niissä tietääkseni ensi kerran suomalaisella näyttämöllä oli tehty koe tulkita, ehkä ei niinkään paljon Shakespearen omia jo tavanmukaisiin puitteisiin pukeutuneita hahmoja, vaan pikemminkin noiden jättihahmojen avulla ja niiden sisällä nykyaikaisempaa, meitä lähempänä olevaa, yksityiskohtaisempaa ja tuhatsärmäisempää inhimillisyyttä. Se oli rohkea yritys. Kuitenkin se onnistui ja me saimme jälleen uuden opin Shakespearesta: sen nimittäin, että hänen henkilönsä hyvin kestävät nykyaikaisempaakin käsittelyä kuin yleensä on tapana sekä meillä että muualla.
Ja tuo oppi taas? Mitä se oli omiaan todistamaan? Eikö sitä, ettei suuri runous, suuri taide kuole koskaan, että kukin aika voi sen valossa tutkia itseään ja kuitenkaan sen erikoisia aikakaudellisia kauneusviivoja rikkomatta saada ehkä juuri niiden kautta esille omatkin parhaat taiteelliset tajuntansa ja pyrkimyksensä?
Ainakin on sekä ruotsinkielinen että suomenkielinen arvostelu ollut yksimielinen merkitsemään ne Kaarle Halmeen ehkä etevimmiksi taideluomiksi, jota se tuskin olisi tehnyt, ellei nykyaikaisestikin käsitellyn Shakespearen ja sen nykyaikaisestikin tyylitellyn esityksen välinen sopusointu olisi ollut verrattain täydellinen.
Missä piili sitten tuo Kaarle Halmeen Othellon ja Kuningas Learin usein mainittu nykyaikaisuus?
Sekä sisällyksessä että muodossa, sekä sielullisen erittelyn että tekotavan täsmällistyttämisessä ja yksityiskohtaistuttamisessa. Sitä varten oli koko teksti seulottava ja tarkistettava. Mitä oli Shakespeare kullakin vuorosanallaan tarkoittanut, kenelle se oli tähdätty, mihin tähdätty ja miten esitettävä? Näyttämöllä ei saanut tapahtua mitään ylimalkaista, ei mitään löyhää eikä ilmaan ammuttua. Kaiken täytyi olla lujaa, kiinteää, ja niinkuin nykyaikaisessa näytelmässäkin, kaikella täytyi olla selvästi tajuttu, jostakin johtunut ja jonnekin johtava tarkoituksensa.
Shakespeare kesti tuon tulikokeen. Ja myöskin Kaarle Halme, joka ehkä on hänen suurimmaksi teatterihistorialliseksi kunniakseen laskettava.
OTTO NÄRHI.
Mutta aina laajempi ja laajempi on ihmisnerouden näköpiiri. Ja myöskin syvempi, kuten Otto Närhi, Suomen Kansallisteatterin ja samalla koko suomalaisen näyttämötaiteen syvimpiä taiteilijaluonteita osoitti meille yhdellä ainoalla nerouden salamalla.
Oli jotakin hirvittävää hänen Calibanissaan. En usko, että sitä on missään maailmassa ja minkään kansan keskuudessa sillä tavoin esitetty. Kun tuo samalla niin vertauskuvallinen ja niin henkilökohtaisesti havainnollinen Shakespearen sielunsilmän kaamoittava ilmestys, tuo suuren tietäjän kaukonäky luonnon salaperäisiin, peljättäviin onkaloihin, ryömi esiin Otto Närhin hahmossa Kansallisteatterin näyttämölle, silloin ymmärsimme me kaikki läsnäolijat, että tapahtui jotakin ennen kuulumatonta suomalaisen näyttämötaiteen historiassa. Mitäkö niin kuulumatonta? Sitä, että Shakespeare oli viety takaisin alkulähteilleen. Eikä vain omille kirjallisilleen, vaan paljon varhaisemmille, paljon etäisemmille ja alkuperäisemmille, sinne luonnonmystiikan, sinne jumalhämärän ja kaiken olevaisen pyhille, pöyristyttäville jyrkänteille, joiden alta kaikki näyt nousevat, joiden onkaloista ikuisten maailmanarvoitusten kumina kuuluu, kaiken loitsun, kaiken laulun, kaiken tiedon ja uskonnon alkukotiin. Otto Närhi oli jonkun jumalallisen haltioitumisen vaistolla saanut kiinni sävelestä, joka on vanhempi ja ikuisempi kuin itse Shakespeare, joskin se juuri hänen valtasoittimensa virittämänä on ehkä syvimmin, ainakin laajimmin, tullut ihmisille ymmärrettäväksi.
Lukija suokoon anteeksi, että käyn dityrambiseksi. Mutta se on ainoa keino tulkita sitä mielikuvaa, sen mielikuvan herättämää tunnelmaa, mikä minulla vielä tänäkin hetkenä – neljäntoista pitkän vuoden vierittyä – on Otto Närhin Calibanista, sillä olihan se itse täysin dityrambista, täysin dionysolaista taidetta. Mahdollisesti voi aika tehdä myös osansa asiaan, mutta ei muuta kuin mitä taiteilija itse tekee, tyylitellen pois pikkuseikkoja, korostaen arvokasta ja luonteenomaista. Päävaikutus pysyy. Ja Otto Närhin Calibanin päävaikutus on minulla vieläkin kuin neulankärjellä sielunsilmissäni.
Se oli metafyysillistä taidetta, kuten kaikki suurin taide. Se oli välittömässä ja luonnollisessa yhteydessä maailmankaikkeuden kanssa. Kun tuo ihmispeto karjahteli, kun se kohotti uhmaten pientä, kalansuomuista päätään tai kiemurteli milloin voimattomassa vihassaan ja pelossaan, milloin riettaassa intohimossaan iljettävää liskoruumistaan, silloin tunsimme me kaikki pyhällä kauhulla luonnon äärettömyyden ja kaiken yhteenkuuluvaisuuden hiipivän ympärillämme. Ja tunnustimme nöyryydellä, että olimme saman suuren maa-emon kantamia.
Jos Shakespeare itse sinä iltana olisi istunut Suomen Kansallisteatterin katsomossa, olisi hän ehkä hymyillyt kummallisesti ja huomauttanut vierustoverilleen Ben Jonsonille tulleensa ei teatteriin, ei iloisen taiteen, vaan Lapin noitien maahan, missä puhdas shamanismi nähtävästi vielä kukki täydessä voimassaan. Eikä meidän jälleenkään olisi auttanut muuta kuin alistua hänen tietäjänäkemykseensä.
Olisi monta muutakin muistettavaa. Olisi Salot ja Suoniot, jotka turvallisella, tukevalla otteellaan ovat tehneet niin monta Shakespeare-iltaa meillä mahdollisiksi, olisi Weckman, Lattu ja Falck, jotka kukin ominaisella alallaan ovat saman hyvän tuloksen aikaansaamista avittaneet, olisi ehkä ennen muita Hemmo Kallio, jonka mainiosti tyylitelty Antreas Kälppäinen tällä hetkellä erikoisesti mieleeni kangastuu. Elli Tompurin Julia ja Hamlet sietäisi luonnollisesti aivan oman lukunsa, samoin kuin Lilli Tulenheimon Viola. Mutta toiselta puolen ei näiden pikakuvien tarkoituskaan ole mitään katkonaistakaan teatterihistoriaa muodostaa, ainoastaan tehdä Shakespearen vuosisataismuiston yhteydessä kunniaa eräille suomalaisen näyttämötaiteen Shakespeare-traditsioneille. Ja toiselta puolen on meillä tällä kertaa aivan erikoinen, joskin murhemielinen syy muistaa erästä Suomen Kansallisteatterin kunnollisimmista näyttelijöistä, joka ehkä tapahtuu sopivimmin näiden muutenkin muistosanoiksi sorvautuneiden pikakuvien jälkipuitteissa.
Tarkoitan äskettäin manalle mennyttä näyttelijää Aleksis Rautiota.
Mikään hänen Shakespeare-henkilöistään ei ole muita pysyvämmin piirtynyt mieleeni, ellei se sitten ole hänen lyyrillinen narrinsa "Loppiais-aatosta". Muistan hänen noin vain yleensä olleen mukana sielläkin, olleen kaikkialla, kuten muutenkin Kansallisteatterin näyttämöllä, milloin sankarina, milloin kansanmiehenä, milloin leikin, milloin toden edustajana, aina tunnollisena työntekijänä, aina huolellisena ja älykkäänä taiteilijana. Hänen suorittamiensa tehtävien luku oli ääretön, mutta kauneimmat laakerinsa hän ehkä sittenkin leikkasi suomalaisessa ja venäläisessä ohjelmistossa.
Suomalaisista kirjailijoista lienee Kivi ollut häntä lähinnä. Se joka muistaa hänen Aapelinsa ja hänen Topiaksensa, tietää samalla, ettei hänen paikkansa tule olemaan helposti täytettävissä.
Rauha raatajalle!
Sunnuntai 7.5.1916.
II
YHTEISKUNNALLISIA JA POLIITTISIA KIRJOITELMIA
SUOMALAISUUS.
Kolmessa allekirjoittaneelle osoitetussa pääkirjoituksessaan on U. S. kuluneen viikon varrella jälleen kansallisuuskäsitystään selvittänyt. Mitään asiallista uutta ne eivät tarjoa enää, mutta kuitenkin eräitä mieltäkiinnittäviä yksityiskohtia, joita olisi synti kokonaan vaitiololla sivuuttaa.
Sellaisia on esim. se odottamattoman suuri merkitys, minkä U. S:n pääkirjoittaja antaa meidän ruotsalaistemme "vanhemmalle korkeammalle kulttuurille". Taikka eihän se oikeastaan mitään odottamatonta ole. Tiedetäänhän se jo ennaltaan, että U. S. ei usko tulevan paljoa hyvää "suoraan auran kurjesta", kuten se sanoo. Hyvä tulee meidän ruotsalaisiltamme, jotka tässä maassa "perinnäistä sivistystä" edustavat. Mutta että hän niin rohkeasti asettaisi vastakkain ruotsalaisuuden "luopiot" (s.o. suomalaistuneet vallassäätyläiset) ja alkuperäiset suomalaiset "nousukassielut", se oli odottamatonta. Sillä merkitsemällä suomalaisuuden oman kansallisen maaperän siksi "tyhjäksi", josta "ei mitään luoda", kuten hän sanoo, hän aivan liiankin selvään todistaa oikeaksi väitteen siitä loukkaavasta epäuskosta suomalaisen kansallisuuden omaa voimaa kohtaan, joka hänen kansalliseen ohjelmaansa sisältyy.
U. S:n pääkirjoittaja on nähtävästi kiihkomielinen mies, joka ei aivan tarkoin punnitse sanojaan. Muuten hän epäilemättä ei niin varomattomasti tarjoisi aseita käteen vastustajalleen, eikä menisi julistamaan jumalallisiksi totuuksiksi esim. tämäntapaisia lauseita: "kultuuri ei oikeastaan näytä tarvitsevan muuta ominaisuutta hallitakseen ihmisiä ja niiden mieliä kuin että se on vanhaa". Kun hän samassa silmänräpäyksessä julistaa meidän ruotsalaistemme sivistyksen vanhemmaksi ja korkeammaksi, hän samalla antaa meille täysin pätevän sielutieteellisen selityksen, miksi hän itse sen avuja niin äärettömästi ihailee.
Olkoon kaukana myös näiden rivien kirjoittajasta ruotsalaistemme "perinnäisen" sivistyksen halveksiminen. Olen päinvastoin taipuvainen U. S:n pääkirjoittajan keralla sen vaikka taivaisiin saakka kohottamaan, kunhan vain tehdään ero sen ja nuoren suomalaisen kulttuurin välillä. Että täällä on vanhempi – ja sanottakoon vain U. S:n pääkirjoittajan mieliksi – "korkeampi" germaaninen kulttuuri, sen tietää lapsikin Suomessa. Mutta että täällä myös luodaan erästä uutta kulttuuria, joka ei ole germaaninen enää, vaan suomalainen muodoltaan ja sisällykseltään, se näyttää menevän yli U. S:n pääkirjoittajan ymmärryksen. Epäilemättä tämä uusi kulttuuri on vielä monessakin suhteessa "nousukas"-kulttuuria. Mutta se on kaikissa tapauksissa omaa ja se on sellaisena meille monin kerroin tärkeämpi kuin se "perinnäinen sivistys", jota meidän ruotsalaisemme edustavat.
Aivan hassutteluksi menee U. S:n pääkirjoittajan sokea ihailu tuota ruotsalaistemme "vanhempaa, korkeampaa" kultuurikantaa kohtaan, kun hän siirtää sen kirjalliselle alalle ja valittaa sitä suomenkielisen kaunokirjallisen tuotantomme vauriota, "että se saa vain vähän sellaisia harjoittajia, joilla on useamman polven kultuuripääoma käytettävänään". Poloinen Kivi, poloinen Lönnrot. Mitä kaikkea hekin olisivat mahtaneet saada aikaan, jos heillä olisi ollut hiukan enemmän "perinnäistä sivistystä". Nyt he saivat itse hankkia sivistyksensä ja sen mukaista siitä tuli sitten myös. He jäivät ijäkseen – "nousukassieluiksi".
Ei, hyvä hra U. S:n pääkirjoittaja. Te olette joutunut siihen epäkiitolliseen asemaan, että te ylistätte muukalaista herraskulttuuria suomalaisen kansankulttuurin kustannuksella. Kun samalla ajattelen, että Te esiinnytte suuren "suomalaisen puolueen" ja suuren valtiollisen äänenkannattajan nimessä, käy Teidän asemanne traagillisuus minulle vielä silmiinpistävämmäksi. Jo ennen tiesin, että Te olette Don Quijote, joka taistelette kehitystä vastaan, nimittäin sitä kehitystä, joka meillä vaatii suomalaisen kansallisuuden ja sivistyksen rakentumaan omalle voimalleen eikä ruotsalaisuuden siihen mahdollisesti tuomille lisäyksille. Nyt näen, että Te itse olette siihen määrään ruotsalaisen herraskulttuurin kahlehtima, että Te ette luota sen suomalaisen kansankulttuurin omaan voimaan, joka täällä joka taholta nousee, jonka nousua suomalaisuuden taistelu juuri on tarkoittanut, joka ei ole perittyä, vaan useinkin ainoastaan yhdessä miespolvessa hankittua. Te ette luota siihen, ettekä voi myöskään sydämenne pohjasta siitä innostua. Teidän innostuksenne esineenä on yhä edelleenkin meidän ruotsalaistemme "perinnäinen sivistys", vaikka meillä on jo oma, suomalainen.
Nämä ovat kovia sanoja ehkä, mutta niiden täytyy tulla kerran lausutuiksi. Suomalaisuus on ollut jo liian kauan yksityisen kansalaisryhmän keppihevosena. Suomalaisen kansallisuuden ja sivistyselämän täytyy päästä vapaaksi tästä painajaisesta, eikä se pääse siitä vapaaksi, ennenkuin tehdään selvä ero ruotsalaisen ja suomalaisen sivistyksen ja kansallisuuden välillä.
Mahdollisesti tämä ei ole Snellmanin oppia. Mutta minä en usko, että suomalaisuus enää voi mennä eteenpäin menemällä – "takaisin Snellmaniin". Ei hänkään taapäin mennyt, kyllä hänenkin silmänsä eteenpäin tähtäsivät. Samoin olisi tehtävä nyt myös suomalaisen kansallisuuden. Sillä ei suinkaan, kaiken järjen nimessä, kansakunnalle ole annettu suuria miehiä sen vuoksi, että katsottaisiin itsensä sokeiksi heihin ja muututtaisiin suolapatsaiksi, vaan sen vuoksi, että me, heidän hartioillaan seisoen, näkisimme kahta kauemmaksi. Ei mikään Snellman ole syntynyt vapauttamaan edes U. S:n pääkirjoittajaa velvollisuudesta ajatella itsenäisesti ja omintakeisesti. Eikä Snellmanin elämäntyötä voida toista kertaa tehdä. Kyllä Suomen nykyään elävän kansan täytyy tehdä oma elämäntyönsä, suurten miesten muistoilla ja ajatuksilla liiaksi ratsastamatta.
Meidän ruotsalainen yläluokkamme ei suomalaistu enää, kuten kansallisen herätyksen aikoina, vaan ruotsalaistuu yhä enemmän. Se on se tosiseikka, johon olen tahtonut suomalaisen yleisön huomiota kiinnittää. Mahdollisesti se on meille niin suuri kansallinen onnettomuus kuin U. S:n pääkirjoittaja väittää, mutta meidän on sekin kestettävä. Ja minä väitän, että me voimme kääntää sen omaksi onneksemme, jos me emme jää ijäksi tuota onnettomuutta valittamaan, siitä suuttumaan tai sillä mieltämme katkeroittamaan, vaan käymme kaksinkertaisella voimalla omaa kansallisuuttamme ja sivistystämme kohottamaan. Täytyy kestää, mitä ei voi estää. Siinä minun kantani kaikessa lyhykäisyydessään.
U. S:n pääkirjoittajan ponsi on vieläkin lyhyempi: täytyy estää. Mutta millä keinoin estää? Sitäpä juuri hän ei sano meille. Hän sanoo vain, että "meillä suomenmielisillä" on keinot. Mutta hän on juuri itse tunnustanut, että ne eivät tuota mitään tuloksia: ei yksikään sielu meidän ruotsalaisesta yläluokastamme käänny enää suomalaiseksi U. S:n parannussaarnojen takia. Sellaiset keinot eivät ole mitään keinoja. Ne ovat hölynpölyä.
Mutta kentiespä meillä nuorsuomalaisilla olisi keinot? U. S:n pääkirjoittaja näyttää niin otaksuvan. Meneepä hän vielä niin pitkälle, että hän tunnustaa nuorsuomalaisuudella olevan tässä suhteessa "joitakuita ansioita". Sen minäkin mielelläni uskon. Jos joku sielu tässä maassa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana vielä on kääntynyt suomalaiseksi, niin ei hän arvattavasti ole sitä tehnyt U. S:n pääkirjoittajan kansallisuusohjelman vuoksi, vaan kenties nuorsuomalaisen. Mutta, jälleen kaiken järjen nimessä, ei suinkaan se ole mikään puolustus suomettarelaisten kansalliselle ohjelmalle, jos nuorsuomalaisuus saa joitakin porttiproselyytteja?
Niin ilahduttava kuin tämä odottamaton tunnustus nuorsuomalaisten kansallisen ohjelman etevämmyydestä epäilemättä onkin, ei se kuitenkaan vielä riitä näiden rivien kirjoittajaa edes tämän ohjelman tepsiväisyydestä yllämainitussa asiassa täydellisesti vakuuttamaan. Onhan totta, mitä U. S:n pääkirjoittaja sanoo, että erinäiset ruotsalaiset ovat joskus kirjoitelleet "Valvojaan", "Päivään" j.n.e. Toivottavasti he vast'edeskin tulevat kirjoittelemaan. Nuorsuomalaiset ovat nyt kerta kaikkiaan "liitossa ruotsinmielisten kanssa". Mutta että meidän tälle pikkuseikalle, jota ennen on U. S:n taholta pidetty nuorsuomalaisuuden vikana ja joka nyt äkkiä koituu sen suurimmaksi ansioksi, pitäisi perustaa koko kansallinen toimintamme ja samalla toivomme kansallisesta ja sivistyksellisestä "eheydestä" Suomen ruotsalaisten kanssa, se nyt on hiukan liian naivi väite, jonka voi viskata ainoastaan se, jolta paremmat ovat loppuneet.
Taitaa muuten olla syytä lopettaa koko tämä sanomalehti-kiistakin, sitäkin enemmän syytä, koska U. S:n pääkirjoittaja ei enää omasta mielestäänkään voi tarpeellisella tyyneydellä lukea "hra Leinon hävyttömyyksiä". Tuo nimenomainen tiedonanto hänen omasta yksityisestä mielentilastaan oli kenties turha, varsinkin hänen uuden artikkelisarjansa jälkeen, jossa lauseparret sellaiset kuin "joukkojen mielistelyhalu", "halpahintaiset agitatsionifraasit", "halpamaiset letkaukset", "viheliäiset sanomalehtitemput", "rienaava halveksuminen kansamme suurimpia henkiä kohtaan" j.n.e. vilisevät. Mutta me ymmärrämme, että hän, hänkin osaltaan, tahtoo kantaa niillä kortensa sen nuoren suomalaisen kulttuurin kekoon, jonka "nousukassielut" häntä kauhistavat ja jonka "alhaista henkistä tasoa" hän m.m. näiden rivien kirjoittajassa valittaa. Omasta puolestani pyydän ne kuitenkin tarjota hänelle takaisin pienenä, sirona kukkavihkona sen "vanhemman korkeamman kulttuurin" yrttitarhasta, jota ilman hän ei tohdi eikä tahdo suomalaisen kansallisuuden tulevaisuutta ajatella.
Mutta leikki sikseen. Katson tämän sanomalehtikiistan kautta todetuksi:
1) että meillä on kaksi sivistystä ja kansallisuutta, suomalainen ja ruotsalainen, jotka yhä enemmän eroavat toisistaan;
2) että U. S. pitää sitä suurena kansallisena onnettomuutena, mutta ei näe mitään keinoja sen estämiseksi, ellemme sellaisena ota lukuun "Päivän" ja "Valvojan" ruotsalaisten avustajain lisäämistä;
3) että puolestani väitän tämän onnettomuuden, joka ei ole estettävissä, voivan vielä kääntyä meidän onneksemme, jos Suomen kansan henkistä ja aineellista pääomaa ei tuhlata turhaan taisteluun tuulimyllyjä vastaan, vaan käytetään sen oman kansallisuuden ja sivistyksen kehitykseksi;
4) että U. S. ei itsekään usko enää oman kansallisen ohjelmansa toteutumiseen, jonka A ja O on juuri oppi ruotsalaistemme sivistyksellisestä ja kansallisesta kuuluvaisuudesta suomalaiseen kansanheimoon;
5) että tuolle "historialliselle totuudelle" perustettu kansallinen ohjelma on mielestäni jo aikoja sitten merkityksensä kadottanut ja että meillä on tarpeen uusi kansallinen ohjelma, joka perustuu nykyoloihin.
Lopuksi pyydän, että sitä, mitä tässä asiassa olen esittänyt, ei pidettäisi muuna kuin mitä se on, nimittäin yksityisen kansalaisen mielipiteinä, joiden mukaan siis myöskin yksin häntä (eikä mitään ryhmää, puoluetta tai sanomalehteä) on arvosteltava.
Hels. San. 26.6.1910.
RUOTSALAISET JA ME.
Joku päivä sitten oli tässä lehdessä julaistu eräs hupainen haastattelu
("Suomalaiset eivät ole mitään", n:o 128), joka oli suomennettu
venäläisestä Golos Moskvy-lehdestä ja joka sen kirjoittajalla oli
muutamia vuosia sitten ollut Nya Pressenin päätoimittajan toht. Axel
Lillen kanssa. Jättäen syrjään kirjeenvaihtajan omat mietiskelyt
pidämme kiinni ainoastaan niistä, jotka hän esittää toht. Lillen
lausumiksi ja joille tietääkseni ei ole kuulunut minkäänlaista julkista
peruutusta.Niiden mukaan eivät suomalaiset tosiaankaan olisi mitään. Heidän tieteensä, taiteensa, kirjallisuutensa, kaikki on puhdasveristen ruotsalaisten tekemää. Vielä tänäkin päivänä ovat suomalaisen kulttuurin etevimmät kannattajat rodultaan ruotsalaisia, jotka vain ovat muuttaneet kielensä ja nimensä suomalaisiksi. Suomen suomalainen kansa itse on "kirottu rotu", jolle, "jos sillä olisi vain tupa, piippu ja puolisensataa markkaa taskussa, olisi yhdentekevää, olipa se Venäjän tai Turkin alla".
Nämä hassutukset, olivatpa ne sitten venäläisen kirjeenvaihtajan tai Nya Pressenin päätoimittajan, eivät kaipaisi sen enempää vastinetta suomalaiselta taholta, ellei ruotsinmaalaisten ylioppilasten äskeinen käynti täällä Helsingissä ja sitä seurannut sanomalehti-jupakka olisi ollut omiaan tähän kuuluvia kysymyksiä vielä enemmän pinnalle penkomaan.
Ruotsinmaalaiset ylioppilaat ovat meidän ruotsalaisten osakuntiemme taholta saaneet mitä sydämellisimmän vastaanoton, juhlien, huviretkien, päivällisten ynnä juhlapuheiden muodossa, joihin vieraat ovat vastanneet yhtä sydämellisesti. Molemmilta puolin on vakuutettu saman kielen, saman kulttuurin ja kansallisuuden luomaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, teroitettu mieliin meidän ruotsalaistemme asemaa ruotsalaisen kansallisuuden ja koko germaanisen kulttuurin äärimmäisinä etuvartioina idässäpäin ja luvattu vastedes yhä enemmän lähentyä. Meidän ruotsalaiset sanomalehtemme ovat samaa ruotsalaiskansallista säveltä mielihyvällä säestäneet.
Tämä on antanut aiheen Uudelle Suomettarelle ("Ruotsinmielisemme ja
ruotsalaiset", n:o 128) julistaa kansallisuus-oppiaan, jonka mukaan
meidän ruotsinmielisemme vain ovat Suomen kansan harhautuneita lapsia,
joiden mitä pikimmin olisi Snellmanin suomalaiskansallinen katsantotapa
omistettava. Täällä ei, kuten eräs juhlapuhujista, vaasalaisen
osakunnan kuraattori hra Eklund, oli väittänyt, seiso kaksi kulttuuria
eikä kaksi kansallisuutta vastakkain, vaan ainoastaan suomalainen
kansallisuus ja eräs epäisänmaallinen, ruotsinkielinen yläluokka-aines.Nya Pressen, vastatessaan tähän kirjoitukseen ("Uusi Suometar och det
svenska studentbesöket", n:o 129), hyväksyy mielihyvällä sen Uuden
Suomettaren kannan, että täällä ei seiso vastakkain kahta kulttuuria,
vaan ainoastaan kaksi saman kulttuurin kielimuotoa ja "vivahdusta".
"Sillä", jatkaa Nya Pressen, "onhan myöskin suomenkielinen kulttuuri
täällä pohjaltaan ja olentonsa varsinaisimmalta osalta ruotsalainen".Näiden kahden vanhan riitapukarin, Uuden Suomettaren ja Nya Pressenin, artikkeleissa esiintyy se sama vastakohta, joka kansallisen herätyksen ajoilta asti on meidän maassamme mieltä kuohuttanut. Uusi Suometar, Snellmanin, Yrjö-Koskisen y.m. menneiden polvien esitaistelijain teorian mukaan, pitää kiinni kansallisesta yhteenkuuluvaisuudesta, jonka nojalla meidän ruotsinmielisemme vain ovat ruotsalaistuneita suomalaisia. Nya Pressen, Runebergin, Topeliuksen y.m. heidän aikalaistensa mukaan, koettaa pitää kiinni sivistyksellisestä yhteenkuuluvaisuudesta Skandinaavian kanssa, jonka nojalla, kuten myös toht. Lillen yllä mainittu haastattelu tahtoo todistaa, itse nuo suomalaisen kansallisuuden esitaistelijat vain olisivat suomalaistuneita ruotsalaisia. Siis kaksi sangen vastakkaista katsantokantaa, jotka kuitenkin yhtyvät siinä lopputuloksessa, että Suomessa on vain yksi kulttuuri, vaikka se kahdella kielellä esiintyy.
Tekee mieltä-masentavan vaikutuksen vielä nykyään lukea tätä vanhaa jankutusta, jonka johtopäätökset eivät pidä kutiaan, siksi että niiden edellytykset ovat aikojen vieriessä muuttuneet. Enemmän tosi-olojen pohjalla ovat mielestämme ne ruotsalaiset juhlapuhujat itse, joiden sanoista Uusi Suometar on kauhuissaan ja jotka myös Nya Presseniltä saavat lempeän varoituksen. Tällä emme kuitenkaan tarkoita uusmaalaisen osakunnan inspehtorin prof. Wallensköldin väitettä, että suomalaiset ylimalkaan katsoisivat vihollisin silmin ruotsinkieltä. Se on liian vanha, ja pitää paikkansa ainoastaan sillä lisäyksellä, että suomalaiset yleensä katsovat vihamielisin silmin ruotsinkielen liiallista ylivaltaa maassamme eikä vähimmän juuri Suomen pääkaupungissa.
Mutta noissa juhlapuheissa, erittäin hra Eklundin, esiintyy muuan huomioonotettava seikka, johon näiden rivien kirjoittaja joskus ennenkin on pyytänyt suomalaisen yleisön huomiota kiinnittää. Hra Eklund sanoo suoraan, että meidän ruotsalainen sivistynyt säätymme ei ole enää Runebergin ja Topeliuksen kannalla, jotka ruotsinkielisinäkin seisoivat lähellä suomalaista kansallisuutta. Meidän nykyiset sivistyneet ruotsalaisemme ovat olojen pakosta lähestyneet yhä enemmän maamme ruotsalaista rannikkoasutusta ja tätä tietä myös Ruotsissa asuvia heimolaisiaan. He tuntevat itsensä yhä enemmän ruotsalaisen kansallisuus-aatteen elähyttämiksi.
Tämä on epäilemättä totta, jokainen, joka on seurannut meidän ruotsalaisuutemme viime-aikaista kehitystä, sen työtä rannikkopitäjissä, "Bragen" ja meidän ruotsalaisten nuorisoseurojemme matkoja Ruotsiin j.n.e., on voinut havaita sen omilla silmillään. Me voimme joko hyväksyä sen tai paheksua sitä, se on kuitenkin tosiasia, joka meidän on myös parasta merkitä sellaiseksi.
Meidän ruotsalaisuutemme kehitys käy siihen suuntaan, sitä ei voi auttaa Uusi Suometar eikä Nya Pressen yhteisillä ponnistuksillaan. Joskin vielä 1800-luvun lopulle saakka voitiin puhua yhteisestä suomalaisesta kulttuurista, joka esiintyi kahdessa eri kielimuodossa, ei sitä voida enää: ne eroavat yhä enemmän toisistaan. Suomalainen kulttuuri juurtuu yhä syvemmälle oman suomalaisen kansallisuutensa kamaraan, ruotsalainen irtaantuu siitä yhä enemmän ja liittyy ruotsinmaalaiseen. Turhat ovat siinä Uuden Suomettaren todistelut, että suurin osa meidän sivistyneitä ruotsalaisiamme on vain ruotsalaistuneita suomalaisia. Se on epäilemättä totta, mutta kun he kerran tuntevat olevansa ruotsalaisia, he ovat ruotsalaistuneita siihen määrään, että he pysyvät ruotsalaisina: meidän aikoinamme ei suomettarelaisella käännytystyöllä tässä suhteessa enää ihmeitä saatane aikaan. Yhtä turhat lienevät myös Nya Pressenin päätoimittajan toht. Lillen valitukset siitä, että niin monet suomalaisuuden esitaistelijat ovat ruotsalaisen äidinkielensä hyljänneet. Kun he kerran ovat sen tehneet, he ovat suomalaistuneet, vaikka suomalaistuminen heille on useimmille merkinnyt vain omaan alkuperäiseen kansallisuuteensa palautumista.
Mitä suomalaisen kulttuurin erikoiseen skandinaavisuuteen tulee, josta ruotsalaisemme näkyvät vielä nytkin ylpeilevän, niin tiedämme hyvin, että se on totta ainoastaan hyvin tuntuvilla rajoituksilla. Me myönnämme mielellämme, että nykyinen suomalainen kulttuuri on saanut voimakkaimmat vaikutuksensa Skandinaaviasta, mutta mistä on Skandinaavia saanut kulttuurinsa? Tähän antaa eräs toinen juhlapuhuja, herra Eirik Hornborg, vastauksen ruotsinmaalaisille ylioppilaille pitämässään päivällispuheessa: "Niin, hyvä herrasväki, tässä maassa versoo suomalainen kulttuuri, joka alkuperältään ja melkoiseksi osaksi olemukseltaan on ruotsalainen yhtä varmasti kuin ruotsalainen kulttuuri on keskieurooppalaisen kulttuurin vaikuttama, yhtä varmasti kuin roomalainen kulttuuri oli kreikkalaisen ja kreikkalainen itämaisen kulttuurin vaikuttama, yhtä varmasti kuin jokainen kulttuurimuoto lopuksi johtaa juurensa meidän poloisesta kantaisästämme, hurjapartaisesta, koukkupolvisesta Prometheuksesta, ja hän ei ollut germaani, ei helleeni eikä mitään muutakaan, ei edes aasialainen, sillä hän, hyvä herrasväki, oli tuskin ihminen."
Tekee hyvää kuulla tällaisia sanoja. Sillä ne asettavat myöskin meikäläisen kansallisuus- ja kulttuurikysymyksen oikealle tasolleen, jolta mielipiteiden vaihto voi käydä mahdolliseksi.
Mutta ennen kaikkea: pysykäämme tosi-olojen pohjalla. Ja olot ovat nyt toiset kuin Snellmanin, Runebergin ja Topeliuksen aikoina. Uusien olojen mukana täytyy seurata myös uusi käsitys meidän kansallisuuskysymyksestämme.
Ruotsalaiset ovat käsityksensä syventäneet, kuten he itse todistavat. Se olisi aika tehdä jo Uuden Suomettarenkin.
Hels. San. 10.6.1910.
KANSALLISUUSKYSYMYKSEMME.
Tässä lehdessä äsken julkaisemani kirjoitus "Ruotsalaiset ja me" on
saanut tuon minulle odottamattoman kunnian tulla käsitellyksi parissa
Uuden Suomettaren pääkirjoituksessa ("Kansallisuus- ja kieliolomme",
n:ot 131, 135). Tosin ne näyttävät pääasiallisesti syntyneen
luvallisessa tarkoituksessa todistaa, että U. S:n kansallinen ohjelma
on paras mahdollinen eikä kaipaa mitään ojennuksia puolelta enemmän
kuin toiseltakaan. Mutta koska niissä samalla, harvinaisuuden vuoksi,
esiintyy ilmeinen rehellinen tarkoitus ymmärtää eikä väärin-ymmärtää
vastapuolen mielipiteitä, pyydän niiden johdosta vielä hetkiseksi Hels.
Sanomien lukijain huomiota kiinnittää. Teen sen siinä toivossa, että
sanomalehtikiista, niin hedelmättömiä kuin sellaiset tavallisesti
ovatkin, voi olla omiaan ajattelevissa lukijoissa eräitä
kansallisuuskysymyksellemme tärkeitä käsitteitä selvittämään.Sitä varten on minun kuitenkin heti alussa jätettävä syrjään ne viattomat letkaukset nuorsuomalaisten "sekaville päille ja heikoille sydämille", samoin "monen nuorsuomalaisen kauniin sielun vetisyydelle suomalaisen kansallisuuden asiassa", joita ilman U. S:n toimituksen nähtävästi on mahdoton näinkin periaatteellisista asioista kirjoittaa. Ne eivät sano mitään eivätkä satu kehenkään. Yhtä vaikea on allekirjoittaneen tuntea itseään satutetuksi niistäkään enemmän tai vähemmän hienostuneista kohteliaisuuksista, joita hänen "aivan harvinaisessa määrässä sekavasti ja epämääräisesti ajateltu" artikkelinsa U. S:n pääkirjoittajan taholta saa, sitäkin vaikeampi, kun näen, että hän kirjoitukseni suurista puutteellisuuksista huolimatta on sen sisällön aivan oikein käsittänyt ja jotakuinkin oikein myös esittänyt lukijakunnalleen. Vaikka näiden rivien kirjoittajalle ei kenties olekaan annettu ylhäältä sitä ymmärryksen säkenöivää neroutta ja keskitetyn tyylitaidon lumoavaa loisteliaisuutta, mikä on U. S:n kyseessä-olevan pääkirjoittajan kadehdittavaksi osaksi tullut, näymme me siis sentään hyvällä tahdolla voivan ymmärtää toisiamme.
Yhdessä suhteessa on asianomainen pääkirjoittaja valitettavasti turhaa työtä tehnyt. Hän on etsinyt kirjoituksestani, "mitä tästä kaikesta nyt pitää seuraaman", eikä ole löytänyt sitä. Hän ei olekaan voinut löytää sitä, koska sitä ei siinä ole ollut ja koska juuri olen visusti välttänyt sitä siihen panemasta. Olen kirjoituksessani "Ruotsalaiset ja me", samoin kuin joskus ennenkin, milloin olen tätä asiaa julkisuudessa käsitellyt, tahallani pidättäytynyt kaikista johtopäätöksistä, ennen kuin niiden edellytys, kyseessäoleva tosi-seikka itse, nykyinen ruotsalainen natsionalismi, olisi suomalaisen yleisön tietoisuudessa tullut kyllin todetuksi. Samasta johtuu myös se "täydellinen välinpitämättömyys", jolla olen koettanut asiassa esiintyä ja jota U. S. niin moitittavana pitää, sillä ainoastaan supistamalla vähimpäänsä oman henkilökohtaisen mielihyvän tai mielipahan tunteet voi toivoa tekevänsä edes osapuilleen oikeita huomioita ympäröivän elämän ilmiöistä. Että se olisi samaa kuin tuon tosiseikan hyväksyminen, kuten U. S. oman logiikkansa mukaan näyttää otaksuvan, ei ole totta, koska juuri olen tahtonut asettaa keskustelun tästä yleispätevälle, kaiken persoonallisen hyväksymisen tai paheksumisen ulkopuolella olevalle perustalle.
Tältä kannalta iloitsen, että U. S. esittämästäni pääasiasta on kanssani yhtä mieltä. Sekin myöntää, että "suuri osa Suomen vanhempaa kulttuuri-ainesta nykyään on omistanut ohjelmakseen" ruotsalaisen natsionalismin. Ja vielä enemmän: sekin myöntää, "että kielellinen kahtiajakomme jo on vienyt ja varsinkin näyttää olevan yhä enemmän viemässä sivistyksemmekin kahtiajakoon suomalaiseen ja ruotsalaiseen". Mitään muuta minä en ole tahtonut kirjoituksellani "Ruotsalaiset ja me" tästä asiasta väittääkään. Kaikki muu U. S:n puheenporina koskee niitä oletettuja johtopäätöksiä, joita sen pääkirjoittaja allekirjoittaneen nimessä on katsonut hyväksi tehdä tuon tosiseikan perustalla.
Mutta jos U. S. sitten tahtoo siirtää keskustelun siihen, "mitä tästä kaikesta nyt pitää seuraaman" ja missä määrin tuo tosiseikka on omiaan meidän suomalaisten ja eritoten juuri suomettarelaisten kansallisuuskäsitteitä tarkistamaan, niin näiden rivien kirjoittajalla puolestaan ei ole mitään syytä kieltäytyä siitä. Totta puhuen tarkoittikin edellisen kirjoitukseni loppuviittaus, että U. S:n kenties olisi syytä "syventää" kansallisuuskäsitystään, juuri tällaisen tilaisuuden provoseeraamista, jonka vuoksi minulla on kaikki syy olla vaatimattoman artikkelin tulokseen tässäkin suhteessa täysin tyytyväinen.
Myöntäessään kehityksen käyvän siihen suuntaan, jota ruotsalaistemme kasvava ruotsalaiskansallinen natsionalismi osoittaa, myöntää U. S:n pääkirjoittaja samalla, että se käy juuri päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Snellman ja hänen oppilaansa olisivat tahtoneet ohjata sen. Ja myöntäessään, että meillä on jo syntynyt ja näyttää vast'edes vielä enemmän olevan erkanemassa kaksi kulttuuria, suomalainen ja ruotsalainen, entisen yhden sijasta, myöntää hän kehityksen käyvän juuri päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Runebergin ja Topeliuksen miespolvi sen käyvän toivotteli. Kuitenkin, koska hän, entisyyden kannalla seisoen, on "syvästi vakuutettu tällaisen kahtiajaon onnettomuudesta", hän pitää velvollisuutenaan taistella sitä vastaan ja koettaa koota niin suuria kansanjoukkoja kuin suinkin mahdollista samaan taisteluun: taisteluun kehitystä vastaan. Tuollainen härkäpäisyys tekee näiden rivien kirjoittajaan suorastaan traagillisen vaikutuksen.
Historia on täynnä traagillisia, kehitystä vastaan taistelevia sankareita, joilta me emme voi kieltää myötätuntoamme, vielä vähemmän henkilökohtaista kunnioitustamme. Mutta että koko Suomen suomalaisen kansan pitäisi tulla yhtä traagilliseksi, vain sentähden, että Snellman on niin sanonut tai Topelius näin uneksinut, se on mielestäni sentään hiukan liiaksi vaadittu. Sillä tuo taistelu on toivoton, ja se on omiaan tekemään uljaimmankin sankarin pessimistiseksi.
Myöskin U. S:n pääkirjoittajan se on jo tehnyt sellaiseksi. Hän ei itsekään usko voitavan kehitystä tässä suhteessa muuttaa, ainoastaan jarruttaa. Tosin hän kielellistä kahtiajakoamme seuranneesta sivistyksellisestä kahtiajaostamme puhuessaan sanoo, että "niin toivottomalla kannalla eivät kuitenkaan olot meillä luullakseni vielä ole", mutta hän ei ole siitä varmasti vakuutettu. Ja hän huokaisee: "jos asiat jo olisivat tässä kohden inhimillisesti nähden auttamattomat, silloin työ kansallisen ja kulttuuriyhteyden ylläpitämiseksi tosin olisi tarkoituksetonta". Ne ovat auttamattomat, se on tarkoituksetonta, vastaa kehitys hänelle. Kansallista ja sivistyksellistä yhteenkuuluvaisuuden-tunnetta voi tässä maassa olla ainoastaan Suomen suomalaisen heimon kesken. Meidän ruotsalaisemme ovat ja tulevat vast'edes vielä enemmän olemaan sen ulkopuolella. Heidän ja meidän välillä voi olla vain valtiollisen yhteenkuuluvaisuuden tunne mahdollinen.
Mihin perustaa U. S:n pääkirjoittaja sitten heikon toivonsa, että kansallinen ja sivistyksellinen kahtiajakomme ei vielä olisi auttamaton? Siihen, että hän on huomannut meidän ruotsalaistemme "parempien ja etevämpien" henkilöiden joukossa "myöskin niitä, jotka eivät ole eivätkä tahdo olla tuon ruotsalaisen natsionalismin kannalla". Epäilemättä on sellaisia henkilöitä, niinkuin kantoja kaskessa, muistomerkkejä entisiltä hyviltä ajoilta, jolloin tässä maassa vielä oli kuvaannollisesti puhuen "kaksi kieltä, mutta yksi mieli". Mitä hyvää U. S:n pääkirjoittaja sitten odottaa näiltä "paremmilta" ruotsinmielisiltä? Ei paljoa, päättäen sen omasta nöyrästä tunnustuksesta, että suomettarelaisella käännytystyöllä "ei nykyään enää sanottavia suoranaisia tuloksia voida ruotsinmielistemme kesken aikaansaada". Miksi U. S. sitä harjoittaa sitten? Tuon käännytystyön välillisten tuloksien vuoksi, vastaa kirjoittaja. Ne mahtavat todellakin olla suurenmoiset, koska niitä varten kannattaa kokonaisen puolueen ja sen keralla laajan sanomalehdistön uhrata aikansa ja voimiaan? Eivät, eivät ne suurenmoiset ole. Siitä, mitä U. S. tässä asiassa päivä päivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta esittää, "tihkuu sentään aina jokin pisara, jollei kaikkien tai edes monienkaan niin sentään aina muutamien" ruotsalaistemme silmäin eteen. Paljon melua, vähän villoja. Se johtaa väkisinkin mieleen ajatuksen meidän kristillisen lähetystyömme tuloksista mustien maan-osassa, jossa jokainen "pelastettu" sielu kultaa kalliimmalla takseerataan.
Meidän kristilliset pakanakäännyttäjämme ovat kuitenkin siinä suhteessa onnellisemmat, että he todellakin, silloin tällöin, saavat aina jonkun sielun käännytetyksi. Mutta U. S. ei saa yhtään, eipä se edes enää toivo sitä. Mutta kun se samalla sanoo ymmärtävänsä, että selvää ja suoraa oppositsionia me emme voi noiltakaan "paremmilta" ruotsinmielisiltä heidän natsionalistisia hengenheimolaisiaan vastaan odottaa, niin me emme todellakaan käsitä, mitä hyötyä meidän kansalliselle asiallemme voi olla tuosta "tihkumisesta". Sen täytyy olla ainakin sangen platoninen, ja työn, jota U. S. harjoittaa, olla l'art pour l'art, taidetta taiteen, kansallista kiivailua kansallisen kiivailun vuoksi.
Mutta ehkäpä se ei sitä teekään vain meidän ruotsalaistemme tähden? Ei. Se julistaa ruotsalaisen sivistyneen säätymme yhteenkuuluvaisuutta suomalaisen kansanheimon kanssa myös tämän suomalaisen kansanheimon omaa etua silmällä-pitämällä. Ainakin "yksi riidaton vaikutus" on sen mielestä tuolla käännytystyöllä, se nimittäin, että suomalaisen kansanheimon keskuudessa säilyy oikea käsitys meidän kansallisuuskysymyksemme "historiallisesta totuudesta". U. S:n pääkirjoittajan mielestä on "suunnaton käytännöllinen merkitys", tunnustetaanko meidän ruotsinmielisemme ruotsalaistuneiksi suomalaisiksi vai suorastaan ruotsalaisiksi. Edellisessä tapauksessa ovat heidän vaatimuksensa valta-asemansa säilyttämisestä meillä puhdasta yläluokkaitsekkyyttä, jälkimmäisessä "vähemmistökansallisuuden oikeutettuja vaatimuksia omalle kansallisuudelleen ja kielelleen".
U. S:n kansallisen kiivailun tulokset ovat tältäkin kannalta katsoen enemmän kuin apokryfisia. Totuus, jota se tahtoo säilyttää suomalaisen heimon keskuudessa, on historiallinen totuus ja säilyy kyllä Suomen historiassa. Mutta siitä ei seuraa vielä, että historiallinen totuus pitäisi paikkaansa yhä tänään, huomenna ja ylihuomenna. Sillä mikä on tässä tapauksessa historiallinen totuus? Se, mikä oli ennen totta. Nykyään on totta, että meidän ruotsalaisemme ruotsalaistuvat yhä enemmän. Entisen ruotsalaisen herraspuolueen "ruotsalaiseksi kansanpuolueeksi" muodostuminen, ruotsalaisen "sivistysrahaston" ja "kansan-akatemian" perustaminen, nykyinen ruotsalaiskansallinen herätystyö meidän ruotsalaisissa rannikkopitäjissämme, lähempi yhteys ruotsinmaalaisten kanssa, kaikki todistavat, että yhtenäisen kansallisuuden ja yhtenäisen kansallisen sivistyksen ajat ovat ijäksi ohitse tässä maassa. Miksi pitäisi suomalaisen pitää ikänsä kiinni tuosta historiallisesta totuudesta muuna kuin – historiallisena totuutena? Toimi-ohjeeksi meille se ei kelpaa enää, eikä ole pitkiin aikoihin kelvannut. Siitä saakka kuin Suomen suomalainen kirjallisuus itse on käynyt luomaan omakielistä ja omamielistä sivistystään, siitä saakka on tuolle historialliselle totuudelle perustettu kansallinen ohjelma meillä kadottanut merkityksensä.
Entä tuo "suunnaton käytännöllinen merkitys" meidän ruotsalaisiimme nähden sitten? "Vähemmistökansallisuuden oikeutettuja vaatimuksia" meillä ei kukaan tahtone kieltää, mutta kyllä sen ylivalta-asemaa. Pysykööt he vain ruotsalaisina. Mutta silloin heidän on tyydyttävä tässä maassa edustamaan myöskin ainoastaan vähemmistökansallisuutta. Mitä muuta voitetaan U. S:n teorialla? Tuskin sitäkään, ainoastaan parhaassa tapauksessa jonkun verran keinotekoista rotuvihaa.
Eivät suomalaiset itse, ne, jotka korvesta tulevat, ne jotka eivät ole ensin monessa polvessa muukalaistuneet ja sitten yhdessä polvessa takaisin suomalaistuneet, vihaa ruotsalaisia. He vihaavat vain "herroja" ja niitä on "suomenmielisiksi" itseään nimittävissä yhtä paljon kuin ruotsinmielisissäkin. Turha on U. S:n tälläkään taholla, kuten parit viimeiset valtiopäivävaalit todistavat, kansallista käännytystyötään harjoittaa. Eivät suomalaiset voi tulla ensin "suomenmielisiksi", sitten suomenkielisiksi ja sitten kukaties kerran – suomalaisiksi, kuten niin monet suomettarelaisten vallassukujen jäsenet. Hyvä, jos he voivat tulla ihmisiksi. Heidän tehtävänsä ei ole kansallistua, vaan ihmistyä. Snellmanin ruotsalaiselle sivistyneelle säädylle tarkoitetut parannussaarnat eivät heille kuulu. He ovat jo syntymästään saakka suomalaisia eivätkä voi muuta ollakaan. Ja heissä tahtoo U. S:n pääkirjoittaja ylläpitää käsitystä kansallisesta ja sivistyksellisestä eheydestä meidän joka hetki yhä ruotsalaistuvien ruotsalaistemme kanssa. Se ei käy yksinkertaisesti. He eivät tahdo tietää siitä mitään. He eivät tahdo kunnioittaa Runebergia kansallisena runoilijanaan, vaikka muuten kyllä suurena runoilijanaan, kuten Y. L:n viime talvena antama esimerkki on omiaan todistamaan. Pahoin pelkään, että he ovat kyllin kiittämättömiä kääntämään selkänsä myös sille Snellmanille, jota U. S. päivästä päivään jankuttaa. Ainakaan ei viimekeväinen Snellman-juhla Kansallisteatterissa mitään hyvää tässä suhteessa todistanut. Heidän kansalliseksi tietäjäkseen tulee Elias Lönnrot, heidän kansalliseksi runoilijakseen Aleksis Kivi. He tahtovat tehdä hedelmällistä työtä oman kulttuurinsa kohottamiseksi, ei toisen kukistamiseksi.
Se on se kansallinen kanta, jolla myös näiden rivien kirjoittaja on. Ja se on se syvempi käsitys meidän kansallisuuskysymyksestämme, jota uskallan kaikille suomalaisille, mutta enin itseään varsinaisiksi "suomenmielisiksi" nimittäville suositella.
Meidän ruotsalaisiimme nähden merkitsee tämä katsantokanta, että heidät on jätettävä yhä enemmän pois laskuista, milloin suomalaisen kansallisuuden ja suomalaisen kulttuurin tulevaisuutta tässä maassa ajatellaan. Suomalaisuus on jo sivistyksellisessäkin suhteessa kyllin voimakas seisoakseen omilla jaloillaan. Sen ei tarvitse kerjätä enää niitä almuja, joita maamme ruotsalaiset eivät kuitenkaan pudota sille pöydältään. Sen on myöskin turha tuhlata ijät kaiket voimiaan hyödyttömän ja tuloksettoman veto-oikeutensa käyttämiseen ruotsalaistemme kasvavaa ruotsalaista kansallistumista vastaan. Se voi tulla toimeen ilmankin heitä. Sen kansallinen ohjelma ei voi olla kielteinen eikä kehitysvastainen. Myönteinen tulee sen olla ja kehitysmukainen, suoraan Suomen omien korpien povesta kumpuava, ilman sarvia ja hampaita muiden kansallisuuksien kansallisia ohjelmia vastaan, ainoastaan omaa itseään toteuttava. Sellainen ei ole U. S:n pääkirjoittajan kansallinen ohjelma. Hän itse riippuu kuin hukkuva oljenkorressa kiinni meidän ruotsinmielisissämme.
Se on kansallisen heikkouden, se on kansallisen köyhyyden-todistuksen kanta. Mutta se ei ole Suomen suomalaisen kansallisuuden.
Se on niiden kanta, jotka katsovat meidän ruotsinmielisiimme yhä kuin johonkin ylempään, kuin Suomen kansan luonnollisiin johtajiin, jos nämä miekkoset vain armossaan suvaitsisivat tulla suomenmielisiksi. "Tulkaa ja hallitkaa meitä", kuten venäläiset Rurikin aikoina skandinaaveille kirjoittivat. Eikö U. S:n pääkirjoittaja ymmärrä, mikä loukkaava epä-usko suomalaisen kansallisuuden omaa elinvoimaa vastaan hänen kansalliseen ohjelmaansa sisältyy? Jos hän sen ymmärtäisi, hän ei ehkä puhuisi niin rohkeasti nuorsuomalaisten kaunosielujen "vetisyydestä" kansallisessa asiassamme. Meidän kansallinen ohjelmamme on paljon perinjuurisempi kuin hänen omansa. Sillä siihen sisältyy suomalaisen kansanheimon täydellinen, kansallinen ja sivistyksellinen itsenäistyminen.
U. S:n pääkirjoittaja tunnustaa itse, "että meillä suomenmielisillä kyllä on syytä paljon 'syventää' suomalaisuuttamme", jonka sanan hän alleviivaa ja jonka minä alleviivaisin vielä enemmän. Tunnustaapa hän vielä, että "siinä puuttuu kyllä vielä meiltä melkein kaikki". Tämän puutteen poistaminen olisi mielestäni juuri paljon tärkeämpää meidän kansalliselle asiallemme kuin kansallisen ja sivistyksellisen "eheyden" mahdoton ylläpitäminen meidän ruotsalaistemme kanssa.
Paljon tärkeämpi myös kuin tämän "eheyden" aikaansaaminen, jos se ylimalkaan olisi aikaansaatavissa, olisi meidän oman suomalaisen kansanheimomme kansallinen ja sivistyksellinen eheys, joka sekin on mahdoton, ellei kansallisen asian painopistettä siirretä meidän ruotsalaistemme keskuudesta suomalaisten omiin käsiin. U. S:n pääkirjoittaja tahtoo sen edelleenkin säilyttää siellä, missä se oli Snellmanin aikoina, ojentaen suomalaisen kansallisuuden tässä maassa ikuisen protestantin, ikuisen vastalauseen-tekijän asemaan. Se on hänen suuri erehdyksensä. Mitä meitä auttaa, jos se tai tämä ruotsalainen herrasmies tai nainen tulee vaikka kuinkakin läheisillä siteillä suomalaiseen kansallisuuteen liitetyksi? Meitä auttaisi paljon enemmän, jos rakentuisi lähempi silta kaikkien suomalaisten kesken ja vaikkapa vielä se vanha kansallinen ja sivistyksellinen "Suomen silta" pääkaupungista vain neljän tunnin matkan päässä asuvien virolaisten kanssa, josta jo vuosikymmeniä sitten on tässä maassa uneksia uskallettu.
Hels. San. 19.10.1910.
SUOMALAISUUS JA SYVÄT RIVIT.
Jotkut lukijoistamme muistavat kenties vielä sen sanomalehti-kiistan, johon näiden rivien kirjoittaja viime kesänä joutui Uuden Suomettaren kanssa väittäessään, että suomalaisuuden aate tuon lehden edustamalla taholla vaatii syventämistä, että oli turhaa toivoa ja hukkaan heitettyä työtä koettaa meidän ruotsalaista yläluokkaamme käännyttää ja että kansallisen asian oli meillä Suomen kansan omalle, korpien povesta kumpuavalle voimalle rakennettava. Luonnollisesti ei lehti silloin voinut antaa paljoakaan tunnustusta näille näkökohdille – "hra Leinon hävyttömyyksille", kuten se silloin kuului. Nyt on minulle kuitenkin tapahtunut se odottamaton onni, että olen saanut samasta lehdestä ja saman lehden pääkirjoitusosastosta lukea eräitä noista samoista kerettiläisistä näkökohdista, vaikka tietysti toisessa äänilajissa lausuttuina ja toisella tähtäimellä varustettuina.
Kirjoittaja on suomettarelainen puoluesihteeri, maisteri K. N. Rantakari. Pitkässä, 3-osaisessa artikkelisarjassaan "Kansan pohjakerrosten merkitys" (U. S., n:rot 252, 253, 255) hän monilla muiden maiden kansallisuustaisteluista lainatuilla esimerkeillä todistelee kansan syvistä riveistä nousevan itsetunnon ratkaisevaa merkitystä kansojen tulevaisuudelle. Artikkelisarja näyttää pääasiallisesti meikäläistä sosialidemokratiaa vastaan tähdätyltä, mutta myöskin nykyinen ja juuri Uuden Suomettaren tähän saakka edustama "suomenmielisyys" voi nähtävästi ottaa hyvän osansa siitä.
Suomalaisuuden johtajat eivät hra Rantakarin mielestä ole voineet tunkeutua suomalaisen rahvaan sisäiseen sielunmaailmaan (Yrjö-Koskinen kuitenkin enin, sanoo hän). Syynä siihen on ollut, että "tämän kansallisen aatteen enimmät ajajat ovat lähteneet kansamme enemmistölle niin vieraantuneesta luokasta kuin meidän kielellisestikin eristäytynyt yläluokkamme on". Tuo syrjästä tuleva apu ja herätys, "niin lämpymässä ja uhrautuvassa mielessä kuin se tapahtuukin", voi sitäpaitsi herättää kansan syvien rivien taholta samaa katkeruutta kuin von Konowin korpraalissa sanat: "Loasta, sano, kenpä sun nostikaan? Mun kauttainhan sait paikan ja palkankin." Suomen kansan syvät rivit eivät tahdo tuntea joutuneensa "toisten jalomielisyyden esineiksi".
Mistä oikea apu ja herätys sitten? Hra Rantakari sanoo sen suoraan:
"Toista on silloin, jos kansa saa asiansa ajajia samalla kertaa omista riveistään. Heistä tiedetään, että he eivät toimi eivätkä taistele ylhäisen jalomielisyydellä alempien puolesta, vaan että he tuntevat niinkuin kansa tuntee, että he taistelevat sentähden, että syvien rivien asia on heidän oma asiansa. – Kansan omasta keskuudesta lähteneet henkilöt saattavat pukea kansallisen ajatuksen siihen muotoon, josta kansa sen voi omaksua."
Hra Rantakarin mielestä suomalaisuuden nykyiseen alennukseen ei ole suurimpana syynä se, "että meillä on piloille hemmoteltu, suurelta osalta dekadenttinen, ruotsalaistunut yläluokka". Syynä on "kansamme pohjakerrosten kansallisen itsetunnon puute". Sinnepäin olisi siis hänen mielestään suomalaisuuden varsinainen työ tähdättävä eikä ruotsalaisen yläluokan hedelmättömään käännyttämiseen:
"Kansan pohjakerroksiin on suomalaisuuden asianajajien suunnattava herätystyönsä. Suunnattava se kokonaan toisella tarmolla ja huomiolla kuin viime aikoina on tapahtunut. Siellä kansan keskuudessa on kyllä maaperää, kun sitä oikealla auralla oikein kynnetään. Ja jollei sitä siellä ole – niin sitä ei ole missään."
Meneepä hra Rantakari niinkin pitkälle kerettiläisessä mielenlaadussaan, että hän tuskin toivookaan ruotsalaisen yläluokkamme kääntymistä. (Niin pitkälle en minä viimekesäisessä kiistassa mennyt.) Hän sanoo kyllä olevan niitäkin, "jotka katsoisivat asian autetuksi vain sillä, että ruotsalaistunut yläluokkamme suomalaistuisi". Mutta hänen mielestään on siihen pyrittävä vain "ehdolla, että tuo luokka luopuisi paljosta muustakin kuin kielestään, sillä niine ominaisuuksineen, joita ruotsalaistuneella yläluokalla nyt on, ei sen kääntymistä olisi syytä kovinkaan suureksi voitoksi arvostella".
Painottamani sanat tulkitsevat kansallisuuskäsitystä, joka mielestäni on juuri päinvastainen U. S:n viimekesäisen pääkirjoittajan käsitykselle samasta asiasta. Odotan nyt vain jännityksellä kiihkeän polemiikin puhkeamista heidän välillään.
Enkä sitä odotellessani tahdo lisätä edelliseen muuta kuin omat sanani
samasta asiasta ("Suomalaisuus", Hels. San. N:o 143), jotka nykyistä
käsityskantaani yhä edelleenkin tulkitsevat:"Meidän ruotsalainen yläluokkamme ei suomalaistu enää, kuten kansallisen herätyksen aikoina vaan ruotsalaistuu yhä enemmän. Se on se tosiseikka, johon olen tahtonut suomalaisen yleisön huomiota kiinnittää. Mahdollisesti se on meille niin suuri kansallinen onnettomuus kuin U. S:n pääkirjoittaja väittää, mutta meidän on sekin kestettävä. Ja minä väitän, että me voimme kääntää sen omaksi onneksemme, jos me emme jää ijäksemme tuota onnettomuutta valittamaan, siitä suuttumaan tai sillä mieltämme katkeroittamaan, vaan käymme kaksinkertaisella voimalla omaa kansallisuuttamme ja sivistystämme kohottamaan. Täytyy kestää, mitä ei voi estää. Siinä minun kantani kaikessa lyhykäisyydessään."
Ympäri käydään, yhteen tullaan – jos ei toisen, niin toisen U. S:n pääkirjoittajan kanssa.
Hels. San. 6.11.1910.
KESKUSTELUA KANSALLISUUSKYSYMYKSESTÄ.
Eilisessä Uudessa Suomettaressa selittää hra Rantakari, otsakkeella
Suomalaisuus ja kansan eri kerrokset ("Vastausta Eino Leinolle
ynnä muille"), edelleen kantaansa kansallisuuskysymykseemme
nähden. Kirjoitus on lähinnä aiheutunut (erään hänen toisen
artikkelisarjansa johdosta) tekemästäni huomautuksesta, että hänen
kansallisuuskäsityksensä tuntuu kohoavan pääasiallisesti samalta
pohjalta kuin se näiden rivien kirjoittajan käsitys, josta hän viime
kesänä joutui pitkään sanomalehti-kiistaan juuri – U. S:n kanssa.Hra Rantakarin mielestä on "jonkun verran perää" siinä väitteessä, että hän kaikessa pääasiassa on asettunut silloiselle kannalleni, jonka hän on käsittänyt siten, "että suomalaisuus on nostettava satulaan suomalaisten omilla jo tarjona olevilla voimilla eikä jäätävä odottamaan ainoastaan sitä, että ruotsalaistunut yläluokka suomalaistumisensa kautta antaisi meille jalomielistä apuaan." Hyvä, juuri sitä olen tarkoittanut. Hra Rantakarinkin mielestä "on selvää, että luottamus ja usko omaan rotuumme, jonka asian puolesta me kukin tahdomme esiintyä, kansallinen ja kansanvaltainen itsetunto, jos meissä sitä kerran on, pakottaa meidät pöyhistelevän ruotsalaistuneen herrassäädyn edessä nostamaan päämme pystyyn". Aivan niin, vaikka sen suinkaan ei ole tarvis tapahtua ainoastaan meidän ruotsalaistuneen herrassäätymme edessä.
Sitävastoin ei hra Rantakari myönnä, että hänen kantansa olisi toinen tässä asiassa kuin U. S:n tähänastinen (s.o. sen viimekesäisen toimituksen). Jos niin on, ei kukaan iloitse siitä enemmän kuin minä, sillä siinä tapauksessa me kaikki kolme olisimme ainakin uuden, syventyneen kansallisuuskäsityksen lähtökohdasta yksimielisiä.
Olen koettanut kykyni mukaan kuvata sitä. Hän tekee sen kenties vielä paremmin. Kenties on hänen onnistunut löytää se sopivampi muoto asialle, se "sesam, aukene", jonka myös meidän suomettarelaisemme voivat omaksua. Hän sanoo:
"Meidän suomalaisessakin sivistyneessä luokassamme – kuulukoon mihin puolueeseen tahansa – on jo nyt monta ruotsinmielisille ominaista piirrettä ja käsitystä. Miten vahvoiksi ja turmiollisiksi ne kasvaisivatkaan, jos eräänä aamuna heräisimme siihen, että koko ruotsalainen yläluokkamme olisi kaikkine nykyisine käsityksineen, tapoineen, pyyteineen muuttunut suomalaiseksi yläluokaksi."
Ja kuvattuaan tämän ruotsalaisen yläluokan ominaisuuksia hra Rantakari jatkaa:
"Näillä ominaisuuksilla emme tahtoisi lisätä suomalaista yhteisöä. Sellainen sivistynyt luokka, puhukoon niin suomea kuin tahansa, ei kykenisi viemään kansallista kehitystä tuumaakaan eteenpäin, kaikkein vähimmin se kykenisi kohottamaan kansan syvät rivit kansalliseen tietoisuuteen ja itsetuntoon."
Jos tämä on sama kuin U. S:n viimekesäinen kanta, mahtavat aivoni olla todellakin pimitetyt. Sillä muistaakseni oli U. S:n mielestä silloin ruotsalaistemme hallussa oleva "perinnäinen sivistys" mitä erinomaisin ja toivottavin lisä kansalliseen kulttuuriimme.
Sikäli kuin heikko ymmärrykseni on jaksanut seurata keskustelun eri polvekkeita, on U. S:n tähänastinen kanta ollut, että ruotsalainen yläluokkamme on keinoilla millä hyvänsä suomalaiseksi käännytettävä. Tuo on se meidän suomettarelaistemme "pakanalähetys", kuten leikillä olen sitä nimittänyt. Olen kysynyt, mitkä nuo keinot ovat, enkä saanut mitään tyydyttävää vastausta, siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä ei ole. Hra Rantakari ei tahdo heitä erikoisesti käännyttää. Hän tahtoo suorastaan tehdä lopun heistä: "Sellaisen yläluokan kuin ruotsinmielisen holhouksesta täytyy tulla loppu, ja suorastaan kansansa kansallisen kehityksen vastustamisesta, kansallisesta eristäytymisestään elävän säätyläiskerroksen, jommoinen on kansakunnan suurin häpeä, täytyy kerran lakata kokonaan olemasta." Jälleen kysyn minä: millä keinoin?
Hän itse tekee tuon saman kysymyksen: "Mutta millä keinoin on sitten koetettava päästä tuollaisesta loisluokasta?" Ja jälleen jään minä vaille vastausta. Sillä sellaisena voinee tuskin pitää hra Rantakarin vastausta omaan kysymykseensä: "Minusta mitä tietä ja millä keinoin hyvänsä." Omasta puolestani luulen olevan yhtä vähän keinoja tehdä loppua meidän ruotsalaisistamme kuin heitä suomalaisiksi käännyttää. Mutta sen holhouksesta? Se on toinen asia, juuri sitä varten on meidän suomalaisten syvennettävä kansallisuuskäsitystämme niin, että me sisällisesti itsenäistymme, luomme omat muotomme kaikilla sivistys-elämän aloilla, henkisillä ja aineellisilla, uskallamme toisin sanoen tuntea, ajatella ja toimia suomalaisesti. Jos sen teemme, meillä ei ole mitään syytä itkeä ruotsalaistemme "eristäytymistä".
Luulen, että meillä on vielä vuosisatoja oleva tässä maassa pieni ruotsalainen vähemmistö, tunnustettakoon heidät sitten eri kansallisuudeksi, kuten minä teen, tai sanottakoon heitä "ruotsinmielisiksi" tai "ruotsalaistuneeksi yläluokaksi", joita nimityksiä U. S. näyttää mieluummin käyttävän. Saamme pitää sitä onnena tai onnettomuutena, meidän on kuitenkin keksittävä joku "status quo" heidän suhteensa. Ja sellaisen luulen omasta puolestani olevan johdettavissa siitä ajatustavasta, että me tunnustamme heidät eri kansallisuudeksi, kuten he itsekin tahtovat olla. Se pesänselvitys ei tietysti ole vielä lopullisesti tapahtunut, mutta se tapahtuu joka päivä, meidän edessämme, vitkaan ja varmasti, luonnonlain välttämättömyydellä. Lähempi liittyminen ruotsalaiseen rannikkorahvaaseen tuo sen mukanaan.
Olen huomauttanut, että joku "kolmanneksi U. S:n pääkirjoittajaksi" itseään nimittävä pitää sitä tavallaan hyvänäkin. Onhan parempi, että ruotsalainen yläluokkamme tuntee edes johonkin maaperään kuuluvansa kuin että se jäisi kokonaan ilmaan häilymään. Sama on myös näiden rivien kirjoittajan mielipide. Mutta jos se saavuttaa laajempaa kannatusta, myöskin suomettarelaisten taholta, silloin on kansallisuuskysymyksemme kokonaan uudelle asteelle kehittynyt.
Hels. San. 2.12.1910.
DIPLOMAATTI.
Hän oli teräväpäinen mies eikä huonompi sydämeltään kuin moni niistä, jotka häntä nyt kivittivät. Hän oli sivistynyt mies, luki kirjallisuutta, ulkomaalaistakin, kävi teattereissa, konserteissa ja keskusteli mielellään siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut. Hän oli päälle päätteeksi valistunut ja vapaamielinen mies, sillä hänen selvä, hiukan kuiva järkevyytensä esti häntä liiallisesta kansalliskiihkosta samoin kuin hänen kehittynyt arvostelukykynsä ja ivallinen esiytymistapansa suorastaan viittasi nykyaikaiseen epäilijään. Mutta hän ylenkatsoi ihmisiä.
Siitä oli juuri tuleva hänen kompastuskivensä.
Ei ole nimittäin mikään leikin asia ylenkatsoa ihmisiä. Ainoastaan suuret luonteet voivat sen tehdä, sortumatta itse syihin ja rikoksiin. Kysymyksessä oleva henkilö – nimittäkäämme häntä esim. Herra Hyväpääksi – ei ollut mikään sellainen suuri luonne. Niin, hän sortui.
Hän ei sortunut niinkuin monet muut yhtä valistuneet ja vapaamieliset henget. Ei ratkennut juomaan, ei laiminlyönyt virkaansa, ei jättänyt vekseleitään maksamatta. Hän oli kaikkeen tähän liian kuivakiskoinen ja liian toimintatarmoinen mies. Eikä hän ulkonaisesti sortunut ollenkaan, päinvastoin kohosi hän hyvin korkealle. Hän on nykyään yksi niitä "huomattuja miehiä", joiden jokaista askelta sanomalehdet seuraavat, tarkkaavaisesti, mutta ei kunnioittavasti.
Suunnan mies, toisin sanoen.
Hänen entinen seurapiirinsä on jo aikoja sitten kääntänyt selkänsä hänelle. Jos hän enää joidenkin kanssa seurustelee, mahtavat ne kuulua aivan toisiin ilmakerroksiin. Kun hän viime talvena näkyi Kansallisteatterissa, tekivät ihmiset tietä hänelle. Hänen ei siis enää tarvitse käyttää kyynäspäitään. Hänellä on kyllin tilaa ympärillään.
Hän käy pää pystyssä niinkuin ennenkin. Mutta hän ei hymyile enää. Näkee, että hänen täytyy joka päivä käyttää sangen suuri osa energiastaan ollenkaan pystyssä pysyäkseen. Kulmien välissä on syvä ryppy ja silmien ilme on ankara ja vakaa. Luulisi häntä syrjästä katsoen lujimman vakaumuksen ja ankarimman aatteen mieheksi.
Eikö hän ole sitä sitten? Epäilemättä. Hänen aatteensa oli se, että oli naivia toimia muun kuin oman lähimmän etunsa edestä, ja hänen vakaumuksensa se, että ainoastaan typerät ihmiset voivat epäröidä silloin kuin oli valittavissa toiselta puolen valta, rikkaus ja kuuluisuus ja toiselta puolen hyvä omatunto ja huomaamaton asema. Eikö se sitten olisi totta? Olisiko hän siis kaikessa teräväpäisyydessäänkin erehtynyt?
Hän on mies, joka kamppailee maailmankatsomuksensa edestä.
Olisiko todellakin viisaita, järkeviä ja kaikin puolin punnitsevia miehiä, jotka tekevät työtä puhtaasti epäitsekkäistä tarkoitusperistä? He teeskentelevät. Olisiko todellakin niin, että oikeus ja totuus voisivat vieläkin innostaa ihmisiä sankaritöihin, jopa kuolemaankin? He olivat hulluja. Eikö ihmiskunta kokonaisuudessaan olisikaan aivan ylenkatsottava? Mahdotonta.
Minä näen hänen silmistään että hän miettii. Miettii lakkaamatta, väsähtymättä. Hän ei tahdo myöntää, että hän olisi otaksunut ihmisiä huonommiksi kuin mitä he olivat. Sillä hän tietää, että se on yhtä naivia kuin otaksua heitä paremmiksi.
Ja naivi tahtoo hän kaikkein viimeksi olla.
Mitä jos hän sittenkin olisi ollut naivi? Mitä jos hän sittenkään ei olisi lukuunottanut kaikkia asianhaaroja? Kuitenkin oli hän ollut kaikki niin tyysti harkitsevinaan... Hän ei ollut hakenut virkaa; se oli tarjottu hänelle. Ellei hän olisi ottanut sitä vastaan, olisi sen tehnyt joku toinen... Miksi hän olisi sotinut vasten omaa hyötyään? Sitäpaitsi oli hänen hyötynsä tässä tapauksessa koko kansankin hyöty, sillä hän tunsi voivansa täyttää viran. Kuka tietää, minkälainen lurjus siihen olisi tullut, jos hän olisi kieltäytynyt.
Noin suunnilleen hän oli ajatellut. Ja vielä lisäksi: oli diplomaattista ottaa virka vastaan.
Sillä sanalla oli häneen vastustamaton lumousvoima. Diplomatia, se oli hänelle jo hamasta nuoruudesta asti kangastanut kaikkein korkeimpana elämäntoimintana. Se oli juuri sellaista puhdasta järjen leikkiä, korkeampaa matematiikkaa, jota hän ihaili ja jota hän tunsi itsensä kutsutuksi leikkimään.
Kaikki tuo puhe ihmisyydestä oli sentimentaalia. Kansan tahto, sanomalehdet, yleinen mielipide, – mitä ne oikeastaan olivat? Joukko rähisijöitä, kourallinen suunpieksijöitä. Mitä tiesivät he diplomatiasta? Eivät niin hölyn pölyä.
Hän halveksi politiikkaa, voidakseen sitä enemmän ihailla diplomatiaa. Mutta diplomatian ainainen sääntö on: "Kaikki kansan edestä, ei mitään kansan kautta."
Tietysti tahtoi hänkin tehdä työtä kansan edestä. Se nyt kuului kerran asiaan. Mutta hän tahtoi tehdä sitä viisaasti eikä niinkuin kansa itse teki: typerästi. Hän oli niinkuin pelaaja, joka tahtoo antautua uhkapeliin toisen rahoilla, välittämättä siitä, onko toisella halu pelata vai ei.
Mutta niin juuri tekevät aina diplomaatit. He pelaavat aina toisen rahoilla, nimittäin kansan. Milloin voittavat, milloin häviävät. Välistä pelaavat he kansan verelläkin. Mutta omaa vertansa he eivät anna milloinkaan.
Jos he voittavat, juhlitaan heitä. Jos he häviävät, kivitetään. He tietävät sen itse hyvin ja siksi ovat he pakotetut pelaamaan, aina vaan pelaamaan, sitä korkeammilla panoksilla, mitä epäsuotuisampi onni heillä on. Heidän sydämensä tykyttää, hiki helmeilee heidän otsallaan, mutta heidän huulensa hymyilevät, sillä sekin kuuluu asiaan. Elleivät he alituisesti hymyilisi, ei kansakaan enää uskoisi heihin. Ja niin tulisi ilmi asioiden oikea tila.
Mutta hän ei hymyile enää.
Siitä voi päättää, että loppu lähestyy. – Nyt näkyy hän jälleen kivulloisuuden takia pyytäneen virkalomaa.
Hels. San. 10.8.1908.
JOULUSTA JOULUUN.
Päätoimittajan kokemuksia.
Ja nyt on siis joulu jälleen. Ja Sunnuntai on siis kokonaisen vuoden elänyt. Epäilemättä on tämä seikka omiaan täyttämään mieleni monilla muistoilla ja ajatuksilla.
Raskas ja rasittava on tämä vuosi ollut, vaikka kylläkin elämäni sisältörikkaimpia, ainakin mitä sen tuottamiin ulkopuolisiin vaikutuksiin tulee. Olinhan tosin ennenkin sanomalehtimiehenä toiminut, kirjoitellut jo kolmattakymmentä vuotta kaikenkaltaisiin lehtiin ja julkaisuihin, ollut myöskin mukana eräitä niistä perustamassa, mutta päätoimittajana en ollut vielä ollut milloinkaan, joskin siihenkin olisi joskus ollut tilaisuutta. Osaksi oli minulta siihen puuttunut tahtoa, osaksi uskallusta. Olen nimittäin aina pitänyt itseäni kovin huonona muita käskemään, ja vielä nytkin – kaikesta huolimatta – oikeastaan parempana työtä tekemään kuin sitä muilla teettämään. Mutta ehkä syvimpänä syynä epäilyksiini tuossa suhteessa oli ollut sen edesvastuun pelko, jonka tiesin seuraavan jokaisen päätoimittajapaikan mukana ja jonka asettamien velvollisuuksien tajusin hyvin täytetyiksi tullakseen vaativan miehensä kokonaan. Siihen taas ei mieleni ollut koskaan tahtonut taipua sen kirjallisen edesvastuuntunteen takia, joka aina vuosi vuodelta aina yksinomaisempana ja vääjäämättömämpänä eteeni jyrkistyen vaati minua täyttämään oman elämäntehtäväni runoilijana. Aika kiitää, elämän hetket entävät. Ei ole aikaa enää sivupoluille, täytyy keskittyä, täytyy kulkea suoraan kohti päämäärää, jos mieli ehtiä perille ennen illan varjojen liiaksi pitenemistä.
Kaikki nuo vähemmän valoisat näkökohdat heräsivät heti aivoissani, kun minua eräänä kauniina päivänä vuosi sitten pyydettiin rupeamaan uuden, aikeissa olevan kirjallisen viikkolehden perustajaksi.
Asiaan kuuluu vielä, että olin juuri lähtemässä kauas maaseudulle, enkä vain joulua viettämään, vaan oikein pitemmäksi aikaa, ehkä ainaiseksi. Olin väsynyt Helsinkiin. Tunsin mielestäni jo kutakuinkin täkäläiset olot ja ihmiset, katsoin, ettei minulla täällä enää kirjailijanakaan ollut paljon oppimista. Havaitsin sitäpaitsi kirjallisen tuotantoni suuntautuvan välttämättömyyden voimalla urille, jotka näyttivät olevan paremmin suoritettavissa yksinäisillä metsäteillä kuin suurkaupungin hälinässä. Helsinki on nimittäin nyt jo todellinen suurkaupunki – eikä kaikkein miellyttävimpiä – joka tapauksessa aivan toisenlainen kuin parikymmentä vuotta sitten tänne asettuessani. Työrauhaa esim. on täällä enää vaikea saada varastamallakaan: se on suorastaan ryöstettävä. Mutta sitten kulkee asianomainen itse taas viikkokaudet murhaajan omallatunnolla monien muiden tärkeiden tai vähemmän tärkeiden velvollisuuksien vuoksi, joita ympäröivä yhteiskunta hänelle asettaa ja joita hänen on täytynyt lyödä päähän rautanuijalla tuon kaikkein kallisarvoisimman niiltä riistääkseen.
Eikä sekään ole aina yksinomaan miellyttävää.
Pitikö minun nyt luopua tuosta houkuttelevasta ja jo vuosikausia kantamastani maallemuuttosuunnitelmastani? Oliko minun siis jälleen juurruttava Helsinkiin, jo nyt kun olin itseni siitä sisällisesti, jopa ulkonaisestikin irroittanut niin perinpohjin kuin mahdollista? Tuliko minun siis luopua kalliisti ostetusta taiteilijavapaudestani yrityksen vuoksi, jonka vielä oli puussa pohjat, petäjässä liisteet, ja toimen vuoksi, sanomalehtityön vuoksi, joka varmaankin olisi vaativa suuren osan muutenkin vaikeasti hankittavasta työajastani ja jota juuri siksi olin vuosi vuodelta koettanut aina vähempäänsä supistaa?
Eikö se ollut taka-askel? Eikö se ollut syöksemistä ojasta allikkoon?
Ja sitäpaitsi: enhän ollut ollenkaan varma, että edes kelpaisin päätoimittajaksi. Tulivathan siinä juuri nuo yllämainitut ja minulle tähän saakka tuiki tuntemattomat kyvyt ja avut kysymykseen. Kuinka kaikkien pyhimysten nimessä se kävisi? Ja mitähän siitäkin lapsesta tulisi, joka saisi näin kärsimättömän ja omaan henkilökohtaiseen taiteilija-itsenäisyyteensä tottuneen holhoojasedän taipaleelle taluttajakseen?
Katsoin kuitenkin velvollisuudekseni kysyä, millaiseksi oli lehden ohjelma ajateltu.
– Saat määrätä sen itse, vastattiin. Se jää kokonaan sinun huoleksesi.
Se oli uusi kokemus! Taikka oikeammin ensimmäinen uusi kokemus päätoimittajana.
– Mutta tottahan teillä sentään on joitakuita toivomuksia? painoin vielä päälle. Mihin suuntaan se olisi sitten toimitettava edes?
– Sekin jää kokonaan sinun huoleksesi.
Ainoana evästyksenä, minkä sain irti heistä, mainittiin kuitenkin, että lehden olisi asetuttava puolueiden ulkopuolelle.
Tuo miellytti suuresti minua. Olinkin jo eräitä vuosia sitten huomannut – samoinkuin sen jo epäilemättä on koko ajatteleva Suomi huomannut – etteivät maassamme vallitsevat puoluerajat enää mitenkään olevia oloja vastanneet. Etenkin olin huomannut sen maamme kahteen kansalliseen puolueeseen nähden, joita mikään oleellinen ei nähdäkseni enää toisistaan erottanut. Ja nehän meillä suomalaisen sivistyksen asioissa, ainakin toistaiseksi, juuri tulivat lähinnä kysymykseen. Mutta myöskin muihin puolueisiin nähden, niin sosialistiseen kuin maalaisliittoon että ruotsalaiseen kansanpuolueeseen nähden, joissa kaikissa tiesin omaavani niin monta kirjallista ja aatteellista ystävää, tuntui tuo kanta mielestäni, varsinkin yleisiä henkisiä kysymyksiä harrastavan kirjallisen viikkolehden ohjelmana, mahdollisimman sympaattiselta.
Ja kuitenkin olin minä ennen puoluepukari! Niin voi ihminen muuttua, olkoon tämä mainittu siitä esimerkkinä. Mutta niin voivat myös ajat ja olot muuttua meillä, enpä luule olevani ainoa esimerkki.
Monissa muissakin suhteissa olivat mielipiteeni entisestään paljon muuttuneet. Oltuani nuorempana hyvinkin koneellisen maailmankatsomuksen mies olin sittemmin ruvennut tuotakin elämän selitystapaa epäilemään, päättyen ihmiskuntaan ja sen yksilöihin nähden lähinnä n.s. traagilliseen optimismiin, metafyysillisiin asioihin nähden taas täydelliselle "emme tiedä"-kannalle. Pitkien sisäisten taisteloiden ja mietiskelyjen jälkeen olin tullut myös omien tuskieni tietä syvemmin muiden ajatuksia tajuamaan. Estetiikka ei riittänyt minulle enää. Monet sille vieraat eetilliset arvot nousivat eteeni vaativina ja uhkaavina. Mutta koska niiden lähempi esittely ei liene tässä paikallaan ja koska toivottavasti minulla tulee olemaan tilaisuus tähän kuuluvista seikoista ehkä piankin tehdä selkoa eräässä toisessa yhteydessä, riittäköön tässä vain huomautus, että niilläkin oli suuri osansa siinä Sunnuntain ohjelman ylimalkaisessa määrittelyssä, joka oli julaistu lehtemme näytenumerossa ja joka oli yllämainitun alustavan keskustelun tuloksena.
Asia ei omalta kohdaltani siltä suinkaan ollut ratkaistu vielä. Epäröin vieläkin viimeiseen saakka ryhtyä päätoimittajaksi lehdelle, jonka kannattaja- ja avustajajoukkoon – sen kokoavan ohjelman mukaisesti – tulisi niin erilaisia aineksia kuulumaan ja josta siis ei kukaan vielä oikeastaan voinut sanoa, tulisiko siitä kala vai lintu. Tiesin kyllä oman kantani, mutta vastaisiko se muiden kantaa? Tunsin kyllä itse vuosien vieriessä käyneeni kyllin sovinnolliseksi ja suvaitsevaiseksi aivan toisinkin ajattelevia kohtaan, mutta saavuttaisiko niiden periaatteiden mukaan johdettu lehti mitään vastakaikua maassa, jossa on tullut tavaksi jo ennakolta asettua takakäpälilleen, milloin on kysymys muiden mielipiteistä? Lisäksi tulivat minulle tuiki vieraat osakeyhtiön perustamishommat, osakaskokoukset, listojen laadinnat y.m.s., jotka olivat heti alkuunsa lopettaa vähäisen kärsivällisyyteni. Jäädäkö vai lähteä? Jalka käski, toinen kielsi. Teenkö väärin vai oikein. Päätin kuitenkin jäädä tapausten menoa odottamaan.
Käytäntö ratkaisi asian. Osakeyhtiö muodostui, lehti perustui, ja – samalla oli minun enää liian myöhäistä peräytyä! Mutta samalla olivat myös kaikki epäilykseni kuin tuhka tuuleen haihtuneet. Koetetaan sitten! ajattelin, sillä iloni tällaisen lehden syntymisestä oli suunnaton eikä se suinkaan käynyt pienemmäksi kaikesta siitä myötätunnosta, jota sen ohjelma heti alusta alkaen mitä erilaisimpien kansalaispiirien puolelta sai osakseen. Se oli nyt siis todellisuus, elämänkysymyksiä käsittelevä kirjallinen viikkolehti, johon eri puolueiden ja eri aatesuuntien edustajat, totuudenetsijät ja elämänkauneuden palvelijat saattoivat hyvällä omallatunnolla kirjoittaa. Tunsin kylläksi suomalaista sivistyshistoriaa ymmärtääkseni, että mitään tämäntapaista ei meillä vielä koskaan ollut tapahtunut. Se tuntui kuin ihmeeltä mielestäni.
Sunnuntai parka! ajattelin. Paljon sinua rakastetaan, saa nähdä, kuinka olet kaikki sinuun liittyvät hyvät toiveet toteuttava.
Täytyi päätoimittajankin tehdä paljon väkivaltaa itselleen. Olin esim. aina peljännyt puhelinta. Nyt täytyi minun seisoa päiväkaudet puhelimen ääressä. Samoin on minulle ollut aina mitä vaikeinta ja vastenmielisintä vedota henkilökohtaisiin ystäviini, silloinkin kun se jonkin aatteellisen tai kirjallisen tarkoitusperän vuoksi olisi ollut välttämätöntä. Nyt täytyi minun tehdä sitä alituiseen ja usein hyvinkin häikäilemättömästi, vaatien heitä edes jollakin kirjallisella avustuksella Sunnuntaita muistamaan, niin kalliiksi kuin tiesinkin heidän aikansa ja niin monille muille tahoille kiistellyiksi heidän harrastuksensa.
Kirjoitukset eivät nimittäin tule itsestään. Tosin on Sunnuntailla sen syntymästä saakka ollut joukko aatteellisia ystäviä, joiden suhteen ei ole tarvittu mitään erikoisia eikä ainakaan uudistettuja huomautuksia tuossa suhteessa, mutta he yksin eivät olisi riittäneet pitämään lehteä edes niinkään monipuolisena kuin se on ollut, elleivät mitä erilaisimmilla aloilla toimivat kansalaiset olisi suostuneet sitä hyväntahtoisesti jollakin kirjoituksella tukemaan ja sen pyrkimyksille myötätuntoaan osoittamaan. Lyhyt silmäys lehtemme avustajaluetteloon riittää todistamaan, miten laajojen piirien avulla tuo tarkoitusperä on saavutettu.
Erästä puutetta itsessäni en vielä ole onnistunut voittamaan, joskin ehkä hiukan korjaamaan, nimittäin luontaista vastenmielisyyttäni kirjeiden kirjoittamista vastaan, kuten monet lehden avustajista ehkä ovat harmikseen huomanneet. Mutta se asia näyttää siksi toivottomalta, että pelkät anteeksipyynnöt jäänevät yhä edelleen siinä suhteessa ainoaksi turvakseni. – Hiukan samoin on laita myös ihmisten tapaamisen.
Toinen vaikeus on ollut eräänlaisen tasapainon säilyttäminen niiden eri harrastusten välillä, jotka ovat Sunnuntaissa esiintyneet. Tulihan sen olla kirjallinen, mutta samalla elämänkysymyksiä käsittelevä lehti, kansallinen, mutta samalla tähtäävä yleisinhimillisiin päämääriin, henkinen, mutta ei silti suinkaan elämän aineellisiakaan arvoja halveksiva. Ikäänkuin rajapyykkinä tuolla tiellä ovat lehtemme vuoden varrella julkaisemat juhlanumerot, sellaiset nimittäin kuin Kalevala-, Shakespeare-, liike- ja kirjallisuus-numerot, joista kukin nähdäkseni on ikäänkuin eri puolta tuosta Sunnuntain yleisestä ohjelmasta edustanut. Samaa tasapainoa on koetettu seurata myös lehden yksityisiin numeroihin nähden, mikäli se niiden suppeissa rajoissa on ollut mahdollista.
Näistä, samoinkuin muistakaan lehden toimitusta koskevista seikoista olisin tuskin ollenkaan enkä ainakaan niin onnellisesti suoriutunut ilman uutteran ja täsmällisen toimitussihteerimme, kirjailijatar L. Onervan arvokasta työtoveruutta, jonka ansioksi m.m. lehtemme säännöllinen ilmestyminen on melkein yksinomaisesti luettava.
Muut vaikeudet ovat olleet pääasiallisesti käytännöllistä laatua ja sellaisina kuuluneet lähinnä lehtemme taloudenhoitajalle, johtaja V. Kososelle. Luonnollisesti ei Sunnuntai kannata vielä. Tilaajamäärä on tosin vuoden kuluessa säännöllisesti karttunut, samoin nyttemmin myös ilmoitukset, mutta eivät riittävästi, taatakseen lehden aineellisen toimeentulon. Takeet siihen ovat olleet muilta tahoilta hankittavat. Mutta tarvitaan kaikkien ystäviemme jatkuvaa kannatusta sekä innokasta asiamiestoimintaa, jos mieli lehtemme rahallisen pohjan vakiutua ja sen voida säännöllisesti suorittaa edes niitä hävettävän pieniä tekijäpalkkioita, joilla se kuluneen vuoden varrella on koettanut edes suorastaan kynästään eläviä avustajiaan tyydyttää. – Useat ovat nähtävästi nämä lehtemme vaikeudet havaiten, myös kirjoittaneet siihen kokonaan ilman palkkiota.
Samalla kuin siis lausuin yllämainituille työtovereilleni sulimmat kiitokseni, pyydän kunnioittavimmin kiittää kaikkia lehden ystäviä, avustajia, kannattajia ja asiamiehiä siitä suuresta myötätunnosta, jota he ovat Sunnuntaita kohtaan kuluneen vuoden aikana osoittaneet ja jonka avulla vain sen ohjelman toteuttaminen myös tulevana vuonna on mahdollinen.
– Ja oma suhteeni lehteen? Jäänkö vai lähden? Ja jos jään niin missä määrin? Voinko antautua yksinomaan sille, vai vaativatko muut kirjalliset työni minua siitä loitommalla pysyttelemään?
Kysymys on arkaluonteinen, vaikka kylläkin erään lehdessämme aikaisemmin näkyneen uutisen aiheuttama. Uskallan kuitenkin vastata siihen:
– Jään joka tapauksessa. Toivon voivani suorittaa muut kirjalliset velvollisuuteni senkin toimittamisen yhteydessä. Tapahtuuko tuo toimittaminen lähempää vai loitompaa, kuuluu sen kysymyksen käytännölliseen järjestelyyn, jota yllä olen kirjailijan työrauhaksi nimittänyt.
Sunnuntai on todella käynyt rakkaaksi minulle, samoin kuin muullekin lehden toimitukselle, joskaan se ei vielä suinkaan täytä kaikkia ainakaan meidän itsemme sille asettamia vaatimuksia. Monta tärkeätä alaa on vielä kokonaan koskematta, monta osastoa vielä tuiki puutteellisesti edustettuna. Mutta ehkäpä tuleva vuosi on siinäkin suhteessa tuova korjaukset mukanaan.
Siinä hyvässä luottamuksessa uskallamme lähteä uudelle taipaleelle.
PUNAINEN VIIKKO.
1. KANSALAISSODAN KYNNYKSELLÄ.
Syvä suru ja tuska täyttää jokaisen rauhaarakastavan kansalaisen sydämen viime päivien kauhuntapauksia muistellessa. Suomen suurin puolue muukalaisten pistimien avulla omia kansalaisiaan ahdistamassa! Näemmekö me pahaa, punaista unta vai onko tämä täyttä hirmuista todellisuutta? Kotitarkastuksia, vangitsemisia, vapaan sanan sortoa, alkeellisimpienkin kansalaisoikeuksien polkemista, verta, ruumiita ja ryöstömurhia! Sen näyn tarjoaa nykyisen bolshevikkilaisen "vapauden" tanner meille.
Mitään pahempaa me emme ole mustimmankaan tsaarivallan aikana kokeneet. Emmekä edes mitään siihen lähestulkoonkaan verrattavaa.
Siltä taholtako se siis tulikin tuo pelätty "vastavallankumouksen" peikko? Sillä me olemme todellakin näihin saakka olleet niin naiveja, että me olemme uskoneet vastavallankumouksella ja sitä seuranneella kansanvallalla todellakin tarkoitetun myöskin kansalaisvapauden ja sen ehdottoman loukkaamattomuuden voimaansaattamista. Mutta se vapaus, minkä merkeissä me täällä nykyään elämme, on sellaista kaiken vapauden irvikuvaa, että sitä ei suotta ole uudeksi ennenkuulumattomaksi punaiseksi hirmuvallaksi nimitetty.
Vielä viime maaliskuussa me tässä lehdessä saatoimme vielä hyvällä omallatunnolla tervehtiä Venäjän suurta vallankumousta uudella Marseljeesin suomennoksella. Mutta mitähän hirmuvaltaa me nyt mahdamme ajatella esim. seuraavia saman vapausmarssin sanoja lukiessamme:
"Hirmuvaltain, vaaraksi maamme,
liput hurmeiset näätte liehuvan."Taikka seuraavia:
"Vainioilta huudot jo vainon
tänne raikuu raivoisat,
meiltä tappaa he tahtovat
isät, äidit, puolison kainon."Taikka seuraavia:
"Kuinka? Täällä siis vallitseisko
laki laumain ventovierasten?
Rosvot, ryövärit meitä hallitseisko,
löisi maahan nuoren vapauden?
Jumal' auta! Orjainko halpain
meitä tahto taivuttais
ja me itsekö vaivuttais
alle taas tyrannien kalpain?"Niin merkillisesti ovat osat vaihtuneet, että Suomen äsken vapautunut kansa voi peloittavalla johdonmukaisuudella nuo samat sanat näihin uusiin sortajiinsa liiankin kirjaimellisesti sovittaa. Eikä tarvitse olla profeetta eikä kostonhimoinen huomauttaakseen myöskin seuraavissa Marseljeesin säkeissä piilevästä uhkaavasta varoituksesta:
"Vallat peljätkää, vaviskaatte,
mustat sankarit salamurhien!
Palkan varman töistänne saatte,
tohdin taata jo nyt teille sen.
Joka mies sotamies on silloin
teitä vastaan taistelemaan,
uudet nousee helmasta maan,
vaikka vanhat kaatuisi milloin."Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu. Jos mihinkään, pitää tuo totuus paikkansa valtiolliseen puolueeseen nähden, joka lähtee ajamaan asiaansa kansalaisverellä ja vieraan valloittajan pistimillä.
Ja pelastus?
Emme tahtoisi mielellämme rukoilla Marseljeesin leimuavilla sanoilla:
"Pyhä rakkaus synnyinmaamme,
nouse, nostata kättä kostavaa!"Mutta kuitenkin tahtoisimme sen keralla huutaa kaikkiin ilmansuuntiin:
"Vapaus vapaus varjelkaamme,
on sun alttaris armas isänmaa!"Sillä Suomen vapaus ei ole vielä koskaan ollut niin lähellä perikatoaan kuin nyt. Eikä Suomi itse vielä milloinkaan ollut niin läheisesti liitetty Venäjän valtakuntaan.
2. SUOMI JA VENÄJÄ.
Sehän tässä surkeudessa vielä on surullisinta, että kaikki tämän tärisyttävän murhenäytelmän muodot ovat itäisestä naapurimaastamme lainattuja. Ei mitään itsenäistä, ei mitään luovaa, omaperäistä kykyä ja mielikuvitusta, järjestä puhumattakaan, jota on synti mainitakin tässä yhteydessä. Kaikki lainatavaraa, kaikki typerää hedelmätöntä matkimista ja hengetöntä jäljittelyä.
Totisesti: kamalampaa köyhyydentodistusta ei suomalainen kansansielu liene vielä koskaan itsestään antanut kuin äskeisessä suurlakossa.
Kun siellä bolshevikit, niin meillä punakaartit. Kun heillä upseerimurhat, niin meillä kansalaismurhat, kun siellä komissaarit, porvarillisten lehtien lakkautukset ja kansalaissota, niin meillä tietysti samoin. Se on niin orjallista, niin epäitsenäistä, että tekee mieli itkeä tuskasta ja häpeästä.
Sitäkö se siis olikin, se meidän kansallinen etsikkoaikamme? Sitäkö meidän sosialistiemme itsenäisyysharrastus, sitäkö heidän kiirehtivä kansanvaltainen huolenpitonsa maan ja kansan kohtaloista? Siihenkö se on vienyt tuo "veljeily". Näinkö täällä siis aiotaan toteuttaa kansainvälisen sosialismin meille lupaamaa ihanneyhteiskuntaa?
Se näytti jo alusta alkaen sangen arveluttavalta tuo "veljeily". Varsinkin ne kansamme ainekset lienevät katselleet sitä päätään pudistaen, joiden mielestä me olimme saaneet jo enemmän kuin kylläksi "siskoilustakin". Vaadittiin Suomen vapautta ja lyötiin samalla mitä lämpimintä veljenkättä muukalaisen sotaväen kanssa. Nyt on tuo veljestyminen mennyt niin pitkälle, että venäläinen sotaväki – kaikista vallankumouksen alussa antamistaan juhlallisista lupauksista huolimatta – sekautuu meidän kaikkiin sisäisimpiinkin asioihimme, eikä ainoastaan sekaudu, vaan seisoo suorastaan niiden keskellä, jopa niiden määräävänä tekijänä.
Siihenkö on maamme sosialidemokraattinen puolue tahtonut johtaa asiat meillä? Siihen, täytyy pakostakin vastata, nyt alkaneen kansalaissodan ensimmäistä vaihetta tarkatessamme. Mutta samalla on se asettunut ulkopuolelle kansakunnan, ja itsensä kaikista muista isänmaallisista puolueista lopullisesti irroittanut.
Älköön vapaan ja itsenäisen Suomen pyhä nimi enää ikinä kaikuko heidän huuliltaan! He ovat pettäneet meidän yhteisen suuren asiamme, he ovat tehneet itsensä arvottomiksi sitä täst'edes ajamaan. Omia luokkapyyteitään he voivat ajaa, mutta eivät muuta. Jos he vielä joskus käyttävät noita komealle kalskahtavia sanoja kansojen itsemääräämisoikeudesta, on se ainakin meidän kansaamme nähden heidän suussaan suurinta kyynillisyyttä. Ja kyynillisyydellä tarkoitamme me tässä tapauksessa sitä, että he tuskin itsekään uskoisivat siinä tapauksessa omia sanojaan.
Tiedämme hyvin, että tämä kyynillisyys ei yleensäkään ole aivan outo ilmiö valtiollisessa elämässämme. Mutta erikoisesti me olemme olleet näkevinämme sen jo vuosia ja vuosikymmeniä juuri meidän sosialidemokraattisessa puolueessamme rehoittavan. Emme puhu niin paljon joukoista kuin joukkojen johtajista. He ja heidän sanomalehdistönsä, "Työmies" etunenässä, ovat järjestelmällisesti oman puolueensa joukkosielua myrkyttäneet. Nyt näemme tulokset. Vihan kylvö kasvaa murhan tähkäpäitä.
Toden totta: meitä värisyttää jo ajatuskin, että tämä puolue, jonka punakaartien kädet nyt tippuvat verta, vielä äsken muodosti eduskuntamme ja hallituksemme enemmistön. Jumalan kiitos, että viime vaalit päättyivät niinkuin ne päättyivät. Riittää, että he ovat olleet siellä enemmistönä. "Punaisia" ja mielipiteiltämme radikaaleja me muutkin olemme luulleet tässä maassa olevamme, mutta jos he vieläkin olisivat tämän kansan tahdon yksinvaltiaita toteuttajia, me punastuisimme häpeästä.
Jumalan kiitos, Suomen kansan enemmistö ei sittenkään ole heidän kannallaan. Ja se antaa nykyisessäkin ajan ahdistuksessa edes joitakin epämääräisiäkin toiveita tämän kansan tulevaisuudesta.
Ja kuitenkin: tämä on henkisesti kurjempaa, tämä on sielullisesti viheliäisempää kuin edes missään Venäjälläkään. Siinä lieneekin sen ainoa omaperäinen, sen ainoa supisuomalainen piirre. Siellä toki on kysymys vallasta, täällä yksinomaan – väkivallasta.
Siellä ovat pitkin vallankumouksen kulkua humisseet ilmassa aina edes jotkut kansanvaltaiset aatteet ja suuret ihanteet. Mitä meillä humisee? Ei muuta kuin raaka pilkkanauru, ei muuta kuin täydellinen ihanteiden puute ja henkinen tyhjyys, jonka kolina tuntuu sitä kammottavammalta, kun juuri nyt on tili tehtävä koko meidän vuosisataisen kansallisen kehityksemme tuloksista.
3. MASENTUNUT MIELIALA.
Olemme mekin luulleet Suomen itsenäisyyden harrastajia olevamme. Nyt emme tiedä, mitä sanoa enää. Jos meiltä nyt kysyttäisiin meidän oman kansallisen Marseljeesimme sanoilla:
"Turhaanko kantelo soinut lie
Väinämön tenhoisa, raikas?"niin pyrkisi tällä hetkellä ainakin näiden rivien kirjoittajan huulille tuo kaamea epätoivon sana: "Turhaan!" Ja jos meiltä edelleen yhtä liikuttavasti kysyttäisiin:
"Turhaanko synnyt kaikk' opit sie?
Turhako Sammon nouantatie?
Turha sun muinainen taikas?"niin painaisi varmaan moni meistä päänsä tällä hetkellä hiljaa alas ja kuiskaisi tuskin kuulumattomasti: "Turhaan!"
Eikä taitaisi asia paljon muuttua, vaikka meiltä eräässä toisessa reippaammassa ja sytyttävämmässäkin äänilajissa kysyttäisiin:
"Suottako, kansani, keskeen jään
raivasit maan ihanimman?
Suottako suojasit suojas tään?
Suottako välkytit peitses pään
keskellä taistojen vimman?"Niin syvästi on meidän henkisten työntekijäin mieli viime päivien tapahtumien johdosta murhettunut ja masentunut. Ja kun se kerran on masentunut meiltä, lienee se masentunut ehkä vielä enemmän monilta muilta meidän kaltaisiltamme kansalaisilta, jotka itse suomalaisina ovat tämän surujen heimon henkisiin voimiin uskoneet, niitä palvoneet ja niistä elämänsä parhaan sisällyksen löytäneet. Oliko se siis kaikki turhaa? Oli, kumahtaa kuin kuolinkello meidän korvissamme. Suomen kansa ei ole etsikkohetkellään ollut kypsä itsenäisyyteen.
Jos niin on, silloin laukesi laulu Suvantolasta.
Silloin ei isänmaallinen sävel enää ikinä nouse eheänä huulillemme. Silloin on vain pidätetyn tuskan ja kansallisen häpeän virsi oleva meille omiaan, sillä totisesti me seisomme silloin pyhimmän pyyteemme ja rakkaimman unelmamme raunioilla.
4. ALHAISO JA YLHÄISÖ.
Silloin vasta meistä tulee todellisia maailman kansalaisia.
Ja henkisiä ylimyksiä. Tähän asti me olemme kaikki olleet kansanvaltaisia.
Mutta jos sen nyt kerran täytyy niin olla, jos kerran meidänkin yhteisen kansallisen historiamme on välttämättä patriisien ja plebeijien historiaksi jakauduttava, niin jakautukoon se siis heti ja perinjuurin. Luokkarajat selviksi, juopa väliin! Kaikki jalo, kaikki suora, kaikki vapaasyntyinen, sanalla sanoen kaikki ylhäinen saakoon meiltä aina ja joka paikassa lämpimintä rakkautta ja tunnustusta osakseen, mutta sen sijaan viiltävintä vihaa ja ylpeintä ylenkatsetta kaikki halpa, kaikki epäpuhdas, kaikki orjasyntyinen, sanalla sanoen kaikki alhainen. Me olemme kaikki tässä maassa olleet liian hemmoittelevia kansamme huonoja taipumuksia kohtaan. Alhaista ei nähtävästi voi tehdä ylhäiseksi, ei ainakaan sen oikkuihin hyväntahtoisesti alentumalla, ja siksi me emme voi vastata myöskään sen heittämiin taistohansikoihin muulla kuin sillä ainoalla aseella, mikä meillä on: hengen aateluudella.
Sitä eivät meidän nykyiset aseiden-etsijämme ja kotitarkastajamme tule meiltä kuitenkaan löytämään eivätkä pois ottamaan, vaikka he särkisivätkin meidän ovemme pyssynperillä ja ampuisivat meidät omille kynnyksillemme. Eivät sittenkään, vaikka me sen heitä vastaan paljastaisimmekin ja se välkkyisi päivänkirkkaana heidän silmiensä edessä.
Sillä he eivät sitä näkisi. Ja jos näkisivätkin, he eivät sitä tuntisi eivätkä aseeksi tunnustaisi.
Se kuuluu ylhäisille.
Sunnuntai 25.11.1917.
SYVÄLLÄ TAMMEN JUURET.
Kaksi suurta kansainvälistä liikettä, kaksi suurta yleisinhimillistä ajatusta on viimeisen sadanvuoden aikana yli Suomen kulkenut ja määrännyt sen ulkonaisen ja sisäisen kehityksen. Tarkoitan kansallisuusajatusta ja sitä seurannutta suomalaisuustaistelua, tarkoitan myös yhteiskunnallista liikettä ja sitä seurannutta luokkataistelua. Edellinen leikittiin valtiollisesti loppuun oikeastaan jo v:n 1905 suurlakossa ynnä sen välittömän tuloksen, maailman kansanvaltaisimman eduskuntareformin kautta. Keskellä jälkimmäistä me seisomme vielä.
Mutta aivan samoin kuin meidän ruotsinmielisemme Bobrikovin vuosina myönsivät suomalaisuuden liikkeen äärettömän merkityksen meidän koko kulttuurillemme ja valtiolliselle olemassaolollemme, aivan samoin on meidän porvarillisten nyt myöntäminen sosialidemokraattisen liikkeen, s.o. järjestyneen työväenliikkeen merkitys koko maallemme ja kansakunnallemme. Missä me olisimme tällä hetkellä ilman sitä? Keskellä täydellistä anarkiaa, jonka rinnalla tämä nykyinen olisi pelkkää lastenleikkiä.
Ei, järjestynyt työväenliike ei ole meille yleiskansalliselta kannalta vaarallinen. Päinvastoin olisin omasta puolestani taipuvainen pitämään sitä suojelevana suojamuurina kaikkia niitä kansamme aineksia kohtaan, jotka ainakin vielä toistaiseksi näyttävät mahdottomilta mihinkään järjestykseen tai järjestelmään ilman pakkoa alistumaan. Kuinka on heidän suhteensa meneteltävä? Näin kysyvät huolestuneina kaikki ne muut kansamme ainekset, joille isänmaan yhteinen etu on kallis, jotka ajavat kaikkien sen yhteiskuntaluokkien parasta ja jotka ovat kyllin kehittyneitä käsittääkseen, että tässä maassa ei minkään kansallisen, yhtä vähän kuin yhteiskunnallisenkaan asian ajaminen ole mahdollinen ilman niiden suomalaisen kansansielun syvimpien vaistojen tuntemusta, joita ennen on meillä merkitty sanoilla laillisuus ja lainkuuliaisuus – ja vastaus? Nähdäkseni ei muu kansoihin ja yhteiskuntiin, yksilöihinkään nähden, kuin että niissä piilee voimia, jotka ovat pakolla pakotettavat siihen, mihin itseään säilyttävä ihminen ja lainkuuliainen kansalainen hyvällä alistuu.
On toinen asia missä määrin tuo on nykyisissä oloissa mahdollinen.
Kaiken yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäminen – varsinkin nykyisissä maailmaa myllertävissä oloissa ylläpitäminen – vaatii tietysti lujaa, toimintakykyistä valtiovaltaa. Luulen, että sellaisen luominen on kaikkien porvarillisten puolueiden ja arvattavasti myös useimpien kehittyneimpien sosialistiemme tarkoitus, mutta on toinen asia, kuuluuko se nykyään toteutettavien mahdollisuuksien piiriin. Omasta puolestani en usko sitä. Pelkään että meillä vielä kauan on koetettava tulla toimeen keskinäisen ymmärryksen ja anteeksiantamuksen merkeissä.
Ja ymmärrämmehän me meidän sosialismimme kaikkine punakaarteineen, sen vuosisatoja kestäneen kansallisen, kielellisen ja yhteiskunnallisen sorron, jonka vielä perkkaamattomasta maaperästä nämäkin kauhuntyöt ovat kasvaneet, samoinkuin me ymmärrämme aikakauden erikoisen laadun ja varsinkin naapurimaamme Venäjän nykyään niin tarttuvan ja tartuttavan esimerkin. Kyllä ymmärrämme, ei puhetta. Eikä meissä ole vähintäkään vihaa siitä tai kostonhimoakaan. Mutta me murehdimme, että senkin jälkeen kuin edistysmieliset porvarilliset ainekset meillä ovat osoittaneet uuden kansanvaltaisen Suomen vaatimuksen täysin tajuavansa, tuo vuosisatojen routa piilee todellakin vielä niin synkkänä ja liikkumattomana meidän korpiemme pimennoissa, etteivät niiden rivit vielä tälläkään valtiollisesti ratkaisevalla hetkellämme tunne itseään samaan kansakuntaan kuuluvaksi. Sillä jos se tuntisi jotakin sentapaista, he eivät myöskään asettaisi omia kohtaloitaan kansakunnan ulkopuolelle, eivätkä nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan vieraan valloittajan pistimistä riippuvaisiksi.
Ja anteeksi annammehan me heille. Hehän eivät tiedä mitä he tekevät. Mutta emmehän me voi mitenkään sallia emmekä hyväksyä yhteiskunnallisen taistelun muotoja, joiden me näemme koituvan koko isänmaamme – siis myöskin sen sosialidemokraattisten kansankerrosten – turmioksi ja perikadoksi. Olkoon, että Suomen muukalaistuneet valtaluokat entisinä aikoina ovat rikkoneet paljon. Mutta niin paljon ne eivät ole syntiä tehneet, että kaikkien rauhallisten kansalaisten tässä maassa täytyisi vieläkin vastata – ja aseet kädessä vastata – heidän synneistään.
Siksi sanon minäkin: Aseet alas! Meidän sosialidemokraattinen puolueemme on nyt jännittänyt jousen niin tiukalle kuin se sen omaan järkeen, järjestykseen ja järjestelmään nähden lienee ollut mahdollista. Puuttuisi nyt vain enää, että maamme muut kansalaispuolueet osoittaisivat yhtä pientä itsehillitsemiskykyä ja yhtä heikkoa yhteenkuuluvaisuustunnetta. Silloin olisi kansalaissota täällä valmis. Siksi amnestia kylläkin, mutta ei amnestiaa roistoille, murhamiehille ja ryöväreille. Puolustaisimme sitäkin, jos se yleensä olisi yhteiskunnalliselta kannalta mahdollista, sillä totisesti ei tule olemaan mikään nautinto kenellekään isänmaanystävälle nähdä näiden harhautuneiden velisurmaajien hämmästyneine supisuomalaisine hahmoineen marssivan tuomaripöydän eteen. Mutta jos kansamme oikeustajunta sitä vaatii, niin tapahtukoon se! Me seisomme joka tapauksessa sielullisen arvoituksen edessä, joka peloittavalla salamantapaisuudella on valaissut meille eräitä suomalaisen kansansielun syvänteitä, joita me tosin joskus epätoivoisina hetkinämme olemme aavistaneet, vaikka emme kuitenkaan tosiksi uskoneet emmekä tunnustaneet.
Nyt se on suoraan ja selvään sanottava. Tämän kansan sielussa asuu villipeto, joka irralle ja itsenäiseksi päästyään voi käydä vaaralliseksi myöskin ihmiskunnan yleiselle kulttuurille, mikäli sitä on sen käpälien ulottuvissa. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sitä ei suinkaan ole tapettava, sillä mitä olisi tämän kansan sielu ilman tuota villipetoa, tuota meteorista voimaa, jonka kuumista välähdyksistä myöskin tämän kansakunnan kauneimmat kulttuurisaavutukset ovat kukkineet. Mutta se on viljeltävä ja kesytettävä.
Onnelliset ne, jotka tässä hirvittävässä aikakaudessa voivat sanoutua irti omasta kansansielustaan ja todeta tyytyväisyydellä, että he ainakin itseensä nähden ovat onnistuneet tuon pedon tyystin kukistamaan! On toisia jotka eivät voi sitä tehdä, ja minä luulen, että me henkisen työn tekijät kuulumme niihin. Me emme itsetietoisesti murhaa emmekä varasta tosin, mutta me emme voi kieltää inhimillistä myötätuntoamme miltään elolliselta, yhtä vähän kuin mikään inhimillinen on vierasta meille. Mutta me emme nähtävästi sittenkään ole tehneet kyllin paljon työtä emmekä henkisiä voimiamme kyllin paljon jännittäneet, koska tällainen on mahdollista meidän omassa maassamme ja oman kansakuntamme keskuudessa.
Mutta kuinka paljon meidän on siis ponnistettava?
Myöskään meidän henkiset kykymme eivät ole rajattomat. Ja niiden, jotka täällä aineellisista eduista ase kädessä taistelevat, tulisi muistaa, että tämä maa olisi pimeä ja tämä kansakunta tuomittu kuolemaan, ellei täällä olisi muitakin, joiden aineellinen asema on ehkä vielä huonompi, mutta jotka eivät suoraan sanoen välitä siitä, hyvin tietäen juuri siten parhaiten isänmaan ja ihmisyyden yleistä asiaa ajavansa. Jos tätä jatkuu, me emme jaksa enää. Rajansa kaikella, myös hengen kärsivällisyydellä, joskaan ei ehkä – kärsimyksillä.
Sunnuntai 2.12.1917.
SUOMEN VALTAKUNTA.
Historiallisia päiviä.
Historiallisia päiviähän tässä on oikeastaan vietetty pari viimeistä vuosikymmentä, herkeämättä, levähtämättä. Ankara on ajan paine ollut, vaatinut meitä kaikkia viimeiseen saakka voimiamme ponnistamaan. Eikä se suinkaan ole lakannut vieläkään, pikemmin päinvastoin. Mutta tulihan kuitenkin pieni lomahetki.
Pienikö? Ei, tuli suuri! Tuli juhlavieras taloon, vaikka siellä vielä onkin paljon mullin mallin. Se koitti se Suomen suuri sunnuntai. Leviää hiljaisuus sieluun keskellä ajan melskeitäkin, syttyy aamutähti sydämeen, joka vielä äsken oli tuskasta ja ahdistuksesta pakahtua.
Se tuli, sen täytyi tulla. Sillä emme me muuten olisi enää kauan kestäneet.
Eikö tämäkään juhlahetki ole omiaan luomaan Suomen kansan keskuuteen sitä "Jumalan rauhaa", joka katsottiin mahdolliseksi kautta Euroopan jo ammoisina vuosisatoina?
Ne saapuivat peräkkäin nuo suuret sanomat.
Venäjän bolshevikkihallitus tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Ruotsi tunnustanut Suomen itsenäisyyden, Ranska tunnustanut Suomen itsenäisyyden, vieläpä kehoittanut kaikkia liittolaisiakin samoin tekemään.
Ja juuri tätä kirjoitettaessa levitetään lisälehteä myöskin Saksan, suuren, rautaisen Saksan, samantapaisesta päätöksestä. Ja ennenkuin tämä numero on saapunut lukijoillemme voinee Suomen nuori valtakunta jo iloita puolen maailman yksimielisestä tunnustuksesta.
Se voi siis todella olla jostakin yksimielinen, tuo maailma, jossa tälläkin hetkellä maailmanhistorian suurimmat sotajoukot seisovat vastakkain! Se on siis ainakin jossakin määrin totta tuo kansojen itsemääräämis-oikeus, jonka edestä molemmat valtaryhmät ovat sanoneet taistelevansa.
Mutta silloinhan voi olla totta myöskin ikuisen rauhan aate. Silloinhan voi toteutua myöskin Wilsonin suurpiirteinen suunnitelma kaikkien kansojen maailmanliitosta, joka olisi oikeudelle eikä väkivallalle perustettu.
Silloinhan alkaa tuhatvuotinen valtakunta.
Ainakin on Venäjän bolshevikkihallitus tehnyt voitavansa sen lähestymiseen ja piirtänyt siten nimensä ikuisiksi ajoiksi kiitollisen ihmiskunnan historiaan. Kerenski oli opettanut meidät jo epäilemään kaikkia. Nyt me uskomme! Lenin ei ole valehdellut, Trotski ei ole valehdellut kansojen itsemääräämisoikeutta kuuluttaessaan.
Ja samassa hengenvedossa se ilmoittaa tulevansa hyväksymään myöskin Ukrainan itsenäisyyden.
Se käy, se kulkee kuin vapauden myrsky. Eikä tämän jälkeen ole enää epäilystä sen menettelytavoista monen muunkin kahleitaan katkovan Venäjän heimon suhteen.
Me muistamme ennen muita Viron.
Ehkä piankin on myös Viro itsenäinen tasavalta. Silloin syntyy itsestään kysymys näiden kahden veljeskansan toisiinsa suhtautumisesta.
On ollut jo julkisuudessa puhetta niiden välisestä unionista. Epäilemättä vastaisi se lähinnä myöskin Suomen kansan hartaimpia toivomuksia. Mutta ehkäpä – kuten myöskin on naapurimaiden sanomalehdistössä esitetty – kaikki Itämeren rantojen pienet vallat liittyvät yhteen, muodostaen silloin valtioryhmän, jonka sana painaisi jotakin jo koko maan-osammekin neuvospöydässä.
Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Ja meidän on muistettava, että Suomella on tästälähtien valta päättää itse omista kohtaloistaan.
Mikä ihana valta! Ja mikä vastuunalaisuus!
Jos mikään lienee se omiaan Suomen kansaa henkisesti suuremmaksi ja paremmaksi kasvattamaan.
Orjuus ei olisi voinut enää kasvattaa meitä. Se vain turmeli, se tukahdutti. Taisi pilata koko nykyisen sukupolven. Mutta ne tulevat, uudet sukupolvet, ne käyvät pystypäisempinä kuin me, niiden ei tarvitse teeskennellä, valehdella eikä kiemurrella niin paljon kuin nykyisen Suomen on pitänyt, sillä ne ovat vapaasyntyisiä eivätkä ole orjanruoskaa ikinä maistaneet. Maailma on heille suurempi ja valoisampi.
Ja silloinhan me emme ole turhaan eläneet.
Eivätkä ole turhaan eläneet silloin entisetkään sukupolvet, kaikki ne joiden työlle meidän vapausvaatimuksemme on perustunut ja jotka ovat muokanneet tämän maan siksi, mikä se nyt on ja millaisena se nyt astuu maailman vapaiden, suvereenien valtakuntien keskuuteen.
Silloin ei ole soinut turhaan Väinön kannel.
Silloin ei suotta paukkanut Ilmarisen paja eikä hukkaan kipinät sen kattotorvesta lentäneet.
Silloin saa jotakin järkeä myös meidän ensimmäisen itsenäisyysmiehemme Lallin murhateko ja samoin jotakin järkeä myös hänen vastapuolensa käynti Kupittaalla.
Silloin ei Tuomas piispa turhaan hautonut hierarkisia haaveitaan eikä Maunu Tavast turhaan kuninkoinut Kuusistossa.
Silloin ei suotta Mikael Agricola Wittenbergissä opiskellut, ei Juhana herttua turhaan puhunut suomea Turun torilla eikä Suomea suuriruhtinaskunnaksi julistanut.
Silloin ei elänyt suotta Klaus Fleming.
Mutta silloin ei elänyt suotta myöskään Jaakko Ilkka eikä suotta samonneet Pohjanmaan lakeuksilta nuijamiehet.
Silloin eivät ole iskeneet hukkaan myöskään hakkapeliitat, ei Kustaa Aadolf avannut suotta Helsingin valtiopäiviä eikä Suomi suotta kantanut kahta viidettäosaa koko Ruotsin valtakunnan sotilastaakasta.
Silloin eivät ole pelkkiä nimiä vain Breitenfeld, Lützen, Narva ja niin monet muut.
Eikä pelkkää paraatia Turun yliopiston avaus ja "Kreivin aika".
Koko meidän kansallinen historiamme saa tämän kautta järkeä ja järjestystä. Silloin ei turhan tautta ole kestetty Isoa vihaa, ei turhan tautta Armfeltin joukot jäätyneet Norjan tuntureilla eikä Daniel Medelplan leikannut puuhun aapistaan.
Ne tulevat kaikki sieltä, Eevert Hornit ja Taneli Jusleniukset, miekan ja hengen miehet. Mutta mitä lähempää nykyisiä aikoja ne tulevat, sitä harvalukuisemmiksi käyvät edellisten, sitä taajemmiksi jälkimmäisten parvet.
Tuossa tulee Porthan, tuossa Franzén, Chydenius ja Calonius. Mutta mikä on tuo "joukko ryysyinen", joka pitkänä jonona polun päästä poimettelee?
Ah, se on Suomen viimeinen sotajoukko! Siinä ne ovat Savon jääkärit, siinä Karjalan rakuunat ja Porin pojat. Heidän tarinansa on päättynyt, ja maa on valloitettu.
Mutta hengen miehet eivät ole vielä laskeneet aseitaan.
Alkaa uusi taistelu, jota oikeastaan on kestänyt näihin päiviin saakka, taikka vielä tarkemmin, siihen päivään saakka, jolloin Suomen itsenäisyys tunnustettiin. Ja silloinhan sitä ei ole turhaan suoritettu.
Ei suotta syntynyt Elias Lönnrot, eikä samonnut sateessa ja tuulessa Karjalan saloja pitkin.
Oli kaitselmuksella jotakin tarkoitusta kutsuessaan esille Snellmanin ja Runebergin, Topeliuksen ja heidän aikalaisensa. Ei hukkaan elänyt Castrén eikä Nervander, ei Nordström eikä Lauri Stenbäck. Mutta ei hukkaan myöskään Paavo Ruotsalainen eikä toinen Paavo, joka kaivoi ojat kahta syvemmiksi.
Miekan ja hengen miesten joukossa ei ole myöskään auran miehiä unohdettava. Me emme voi mainita heidän nimiään, sillä ne ovat todellakin vain auran kynnellä Suomen maan kamaraan kirjoitetut, mutta me voimme tehdä heille tällä hetkellä äänettömästi kunniaa.
Missä me olisimme ilman heitä?
Ja missä me olisimme ilman Yrjö Koskista ja suomalaisia kouluja? Ja missä ilman Leo Mecheliniä ja perustuslakitaistelua? Missä olisi suomenkielinen kirjallisuus ilman Oksasta ja Aleksis Kiveä, missä suomalainen taide ilman Fredrik Cygnaeusta ja Albert Edelfeltiä?
He eivät ole saaneet nähdä tämän päivän koittoa. Mutta he eivät ole hukkaan eläneet.
On hyvä tällä hetkellä, että meillä on hiukan taidetta ja tiedettä tässä maassa ja että me ennen valtiollisen itsenäisyytemme tunnustamista olemme henkisesti itsenäistyneet. Sillä täten me astumme nyt vapaiden valtakuntien joukkoon hiukan toisena kuin Albania aikoinaan ja meille asetetaan myöskin toisenlaiset vaatimukset.
Mutta oli hyvä, että meillä oli myöskin Eugen Schauman.
Siis ei se mennyt hukkaan sekään laukaus! Eivätkä suotta Suomen miehet vankilaan ja maanpakoon.
Eivätkä Saksaan Suomen pojat. Eikä hirteen Lukkarila. Eikä Krestiin Viipurin hovioikeus eivätkä niin monet nuorukaiset Shpalernajaan.
Eikä Siperiaan Pekka Svinhufvud! Sekin tapaus saa nyt tarkoituksensa ja oikeat kehyksensä.
Kaikki valkenee vähitellen. Miksi meillä ei nyt ole seisovaa sotajoukkoa? Eikö siksi, että me sitä paremmin olemme koko sodan ajan voineet pysyä miltei puolueettomina? Ja miksi meidän mielipiteemme ovat yhtä ristiriitaiset kuin ovat olleet jaetut meidän sympatiamme ja antipatiamme? Eikö siksi, että me emme miekkaan tarttuisi ja että kumpikin valtaryhmä saattaisi heti meidän itsenäisyytemme tunnustaa?
Kaikkia voimiaan tarvitsee vapaa valtakunta, sekä henkisiä että aineellisia. Samoin kaikkia lapsiaan, kaikkia kansalaisiaan, erikykyisiä ja erilaisia, erimietteisiä ja erimielisiä.
Useat niistä vetävät vastaköyttäkin, mutta juuri siten auttavat parhaiten kokonaisuuden yhteistulosta.
Mutta nyt Suomen valtakunta ennen kaikkea tarvitsee sisäistä rauhaa ja järjestystä.
Emmekö me voi olla siitä yksimielisiä, kun me kerran olemme olleet niin yksimielisiä Suomen itsenäisyydestä?
Sunnuntai 13.1.1918.
RAUHA.
1. PIIRTEITÄ HENKISESTÄ KEHITYKSESTÄMME.
"Rauha! Sana suloinen,
sana siipien valkeiden..."Pian parikymmentä vuotta on jo siitä vierähtänyt, kun saatoin tulkita rauhanrakkauttani eräällä runolla, josta ylläolevat säkeet ovat lainattuja. Se oli kesällä 1898. Runon nimi oli "Mietelmiä", ja nämä mietelmät olivat aiheutuneet silloisen tsaari Nikolain rauhanmanifestista, joka antoi alkusysäyksen Haagin rauhankongressiin.
Me olimme vielä lapsia siihen aikaan. Mitä me tiesimme sodasta ja sen kirouksista? Vallitsihan rauha meillä ja rauha muualla, kulttuuri kukoisti, tieteet ja taiteet heilimöivät, kansojen rauhallinen kilpailu, kansanvaltainen edistystyö ja ihmishengen vapautuminen vanhoista ennakkoluuloista olivat ajan tunnussanoja. Kaikki uskoivat yhteiskunnalliseen edistykseen ja kansanvalistukseen. Eikä ryssäkään ollut vielä maahan tullut, vanhojen miesten lausepartta käyttääksemme. Mitä me tiesimme kansallisuuden tuhoamis-yrityksistä silloin, mitä perustuslakien loukkauksista, mitä kansan oikeustajunnan voimattomuudesta vieraan valloittajan ikeen alla, mitä yleensä isänmaan vapautta ja kansallista sivistystyötämme vastaan kohdistetusta vainosta, sorrosta ja väkivallasta? Ja mitä kansalaisvapauden sorrosta? Mitä valtiollisesta vakoilusta; mitä kotitarkastuksista, mitä "mustista miehistä", mitä sanomalehtien lakkautuksista ja maanpakoon ajamisista? Taivas päilyi pilvettömänä meidän päittemme päällä ja maa, ikivanha maa, seisoi järkkymättömänä jalkojemme alla. Somer soitti, hiekka helkki alla askeliemme.
Me miestyimme hiukan Bobrikovin vuosina. Hän oli Suomen kansan suuri valtiollinen kasvattaja. Hän opetti meille, ettei ollut keisarisanojen pyhyyteen luottamista, ettei pienten kansojen rauhallisinkaan sivistyspyrkimys eikä enkelimäisinkään viattomuus painaneet mitään maailmanpolitiikan vaa'assa, milloin suurvaltojen edut ja kansalliskiihkoinen itsekkäisyys vaativat niiden hävittämistä. Mutta nuorukaisia me olimme vielä siihen aikaan. Me uskoimme vielä oikeuden voittoon ja ainakin länsimaisten sivistyskansojen jalomielisyyteen. Tuo usko sai vain tukea suurlakosta. Paistoihan päivä jälleen täydeltä terältään, seisoihan maa jälleen järkkymättömänä alla jalkojemme. Vain ne, jotka näkivät pitemmälle, pudistelivat päätään ja viittasivat tuokioksi väistyneihin, mutta ei näköpiiristä poistuneihin ukkospilviin, ja ne, jotka olivat kuulleet maanalaisen kuminan alta jalkojensa, puhuivat uhkaavasta sosiaalisesta tilanteesta ja yhteiskunnallisen vallankumouksen mahdollisuudesta.
Mutta täysiksi, koviksi, karastuneiksi miehiksi me kasvoimme vasta uuden sortojärjestelmän aikana. Me tunsimme tekevämme vain velvollisuutemme seisoessamme kukin kannallamme, mutta lopullisen voiton toivo lienee jo monelta horjahtanut. Pieni Suomi tuntui niin ikuisiksi ajoiksi liitetyltä Venäjän valtakuntaan, että tuntui turhalta edes koettaakaan pyrkiä pois sen syleilystä. Ja tuon jättiläisen ei tarvinnut edes tehdä mitään erikoista, se vain lepäsi meidän päällämme ja herpaisi meidät hitaasti, mutta varmasti myrkyllisellä henkäyksellään. Toiset kestivät sen paremmin, toiset huonommin. Mutta me tunsimme kaikki, kuinka kansa alkoi jälleen mädätä meidän ympärillämme, kuinka sen huonoimmat ainekset pyrkivät jälleen pinnalle pulpahtelemaan, miten kansan henkinen ilmakehä alkoi täyttyä kuolettavista basilleista ja miten mahdoton meidän oli toivoa mitään epäitsekästä apua myöskään muualta maailmasta. Me näimme myös kehittymättömään, sivistymättömään ympäristöön äkkiä, päätäpahkaa istutetun kansanvallan hyvät ja huonot puolet. Me totesimme ne välinpitämättömästi ja nykäytimme olkapäitämme. Me vanhenimme, viisastuimme ja – vieraannuimme politiikasta.
Se jäi kunkin yksityisen kansalaisen kunnon ja kunnian asiaksi. Oli vain tehtävä velvollisuutensa, ei muuta, kuoltava uskollisina isänmaamme laeille kuten kelpo spartalaiset. Se oli karua, ankaraa oppia, mutta karuksi ja ankaraksi oli muuttunut myös elämä meidän ympärillämme.
Maailmansota tapasi meidät jo harmaahapsina. Ja mitä me siitä saakka olemme sielullisesti kokeneet, on ollut omiaan meitä vain aina nopeammin vanhettamaan. On ihme, että elämme vielä. Mutta herkimpien meistä täytyy olla jo vähintään satavuotisia. Eihän ollut nyt enää kysymys vain meidän omasta vähäpätöisestä isänmaastamme, ei enää vain sen kansallisesta kehityksestä ja mahdollisista sivistystehtävistä. Oli kysymys koko maailmasta., oli kysymys koko ihmiskunnasta ja ihmisyydestä. Pessimistisinkään meistä tuskin lienee sitä niin julmaksi, niin raa'aksi, niin petomaiseksi, sanalla sanoen niin epäinhimilliseksi kuvitellut. Ja monet meistä huomasivat silloin kauhulla, että koko nykyaikainen sivistys oli mennyt harhaan, että n.s. luonnontieteellinen maailmankatsomus – tai mekaaninen tai materialistinen, miksi sitä vain sanottaneekin – oli ihmisen, elävän ihmisen, koneiden, myöskin hirvittävien murhakoneiden ylivaltaan orjuuttanut, että pelkkä aineellisten etujen tavoittelemisen oli saattanut kansat ase kädessä kylmien kauppa- ja teollisuusetujensa puolesta taistelemaan ja että yksipuolinen isänmaanrakkaus ilman sitä täydentävää ja avartavaa ihmisyyden tuntoa oli saanut heidät kuin sudet toisiaan raatelemaan. Eikä yhtään valojuovaa taivaanrannalla. Kaikki vain maailmanmyrskyn pauhinaa, kaikki vain ukkosta, salamoita ja niiden välillä pilkkopimeää.
Mykistyivät silloin tiede ja taide, vaikenivat silloin myös kaikki vienommat sävelet sydämissämme. Vaikenivat ja vapisivat pelosta ja ahdistuksesta, sillä mehän näimme, miten miljoonienkaan yksilöiden elämä ei merkinnyt mitään, miten kaikki sukupolvien rauhallisen kehityksen hedelmät, kulttuuri, ihmisyys, henkinen ja aineellinen pääoma, kansainväliset sopimukset, kaikki uhrattiin säälimättä ja silmää räpäyttämättä tuon tulipunaisen, tuon veripunaisen Molokin kitaan. Kaikki meidän yksilöllistä elämäämme ja samalla myös koko ihmisyyden ihanaa tarkoitusperää kannattavat pylväät tuntuivat järkähtäneen juuriltaan. Oli kuin olisi meidät äkkiä jostakin toisesta onnellisemmasta olotilasta syösty pelkän tuskan, pelkän kauhun, pelkän raakalaisuuden ja petomaisuuden maailmaan.
Sitä on kestänyt jo neljättä pitkää vuotta! Sehän on kokonainen iankaikkisuus. Neljättä pitkää vuotta me olemme olleet eristetyt kaikesta siitä kansainvälisestä kulttuuriyhteydestä, joka jo oli nykyaikaisen ihmisen välttämättömäksi elinehdoksi muodostunut. Pelkkiä sodan, pelkkiä joukkoteurastuksen, pelkkiä hävitettyjen kansojen ja riehuvien hirmuhenkien sanomia. Ei sanaakaan niistä rauhallisista vapauden ja veljeyden ihanteista, joille me olimme nuoruudessamme vannoutuneet.
Tuli sitten Venäjän suuri vallankumous. Meitä vaadittiin sitä juhlimaan, siitä iloitsemaan ja innostumaan. Vain harvat meistä jaksoivat sitä enää. Me olimme liian vanhoja jo silloin, me epäilimme ja – me olimme oikeassa. Ei niin, ettei meidän oman isänmaamme taivaalla näkyisi sen valtiollisen vapauden heikko valojuova. Mutta mitä me teemme sillä ilman kansalaisvapautta ja sen loukkaamattomuutta? Monien mielet täällä ovat jo niin synkistyneet, että ne olisivat taipuvaiset hyväksymään minkä hallituksen, vieraan tai kotimaisen hyvänsä, jos se vain jaksaisi taata meille tarpeellisen työrauhan ja yhteiskunnallisen järjestyksen.
Ja nyt soinnahtaa läpi tykkien jyskeen, lentokoneiden surinan, kuolevien tuskanhuutojen ja nälkäännyttävien saartoketjujen tuo suloinen sana: rauha. Mitä tunteita on se omiaan meissä herättämään?
Sunnuntai 9.12.1917.
2. AIKAKAUDEN NÄKÖALOJA.
Tarvitaan erikoista uskon voimaa siltä ihmiseltä, joka Suomenmaassa armon vuoden 1917 lopulla, varsinkin parin viimeisen vuosikymmenen valtiollisen historian myötäelettyään, vielä jaksaa uskoa mihinkään hyviin voimiin isänmaassa ja maailmassa.
Isänmaahan nähden siksi, että vaikka koko valtiollisen historiamme opetus, eikä suinkaan liian lievä opetus, on ollut opetusta kansallisen eripuraisuuden tuottamasta kirouksesta ja sellaisena juuri opetusta yksimielisyyteen, tämä kansa juuri historiansa tärkeimmällä hetkellä on eripuraisempi kuin milloinkaan. Juuri sillä hetkellä, jolloin tämän kansan olisi ollut ikäänkuin pyhävaatteissaan kaiken kansan edessä esiinnyttävä, silloin esiintyy se sellaisissa riihiryysyissä, taikka oikeammin pyövelin puvuissa, ettei pessimistisinkään meistä olisi voinut edes aavistaa mokomia sen aitan-orsilla olevankaan. Täällä varastetaan, ryöstetään ja murhataan niinkuin ei minkään villikansan keskuudessa. Ja samalla käännymme me koko sivistyneen maailman puoleen pyytäen ikäänkuin tuon kaiken tunnustuksena sen vahvistusta – Suomen itsenäisyydelle.
Todellakin erinomainen kisällinäyte! Ja suoritettu niin oikeaan aikaan, ettei pahahenki itse olisi voinut valita parempaa.
Mutta ehkäpä se sittenkin – ja nyt me tulemme juuri tuohon n.s. sivistyneeseen maailmaan – oli juuri oikea aika. Ja ehkäpä ne erinomaiset todistuskappaleet, ryöstöt, murhat ja hävitykset, joita me itse häpeämme ja jotka paras osa kansaamme ehdottomasti tuomitsee, mutta jotka me tahtoen tai tahtomattamme olemme juuri ratkaisevalla hetkellä lyöneet maailman valtojen vaakalautaan, – ehkäpä ne juuri niiden mielestä ovatkin ne ainoat oikeat aateliskirjat, jotka takaavat meille paikan Euroopan "sivistysvaltioiden" keskuudessa. Todistavathan ne toki kaikessa kömpelyydessäänkin, että meissä on pontta, että meissä on miehen mieltä! Ja että meissä on karskiutta, että me emme ole kulttuurin kukkuloilla hempeämielisiksi veltostuneet, että meillä on terve pohja, sanalla sanoen, että me emme kavahda verta emmekä väkivaltaa! Sillä mitä tekevät nuo suuret sivistyskansat itse? Eivätkö ne tapa, ryöstä ja raivoa keskenään kuin koskaan kunnon punakaartilaiset? Ehkäpä ovat Turun huligaanit terroristisilla teoillaan tähän maailmaan ja tähän aikakauteen nähden juuri hankkineet meille paikan valtakuntien keskuudessa tai vaikuttaneet ainakin Suomen itsenäisyyden hyväksi enemmän kuin kaikki sen henkiset työntekijät ja rauhalliset korvenraatajat vuosisatojen vieriessä!
Näin katkeriin ajatuksiin on n.s. "sivistysmaailman" yleinen henkinen tilanne omiaan meidät tällä hetkellä apeuttamaan.
Mieleeni muistuvat japanilaiset. Joku viisas mies heidän joukossaan sanoi kerran myrkyllisesti: Meillä oli ajattelijoita ja runoilijoita, tiedemiehiä ja taiteilijoita. Meidän kulttuurimme kukoisti, meidän kansallamme oli hyvät tavat, se oli työtätekevä ja onnellinen kansa, joka tuli toimeen omillaan. Kuitenkin me olimme eurooppalaisten mielestä vain keltaisia apinoita. Vasta sitten kun me opimme käymään sotaa, kun me opimme surmaamaan ja hävittämään, kun me hankimme itsellemme kiväärejä, pommeja, tykkejä ja teräksisiä merihirviöitä, meistä tuli heidän silmissään kulttuurikansa.
Meitä suomalaisia on joskus, ehkä puolipiloillaan, sanottu Euroopan japanilaisiksi. Myöskin meillä on ollut ikivanha hengenviljelyksemme, on ollut tietäjiä ja taitajia, säveltäjiä ja runoilijoita. Me olemme olleet ylpeitä kansanvalistuksemme korkeasta kehitysasteesta, me olemme henkeämme pidättäen seuranneet suomalaisen tieteen ja taiteen saavutuksia suurissa sivistysmaissa ja luulleet niidenkin avulla maamme itsenäisyyden asiaa edistävämme. Ehkä me olemme erehtyneet! Ehkä meidänkin täytyy ensin oppia käymään sotaa – paremman puutteessa ja ikäänkuin harjoituksen vuoksi tosin aluksi vain kansalaissotaa – ennenkuin maailman suuret sivistyskansat myöntävät meidät veljikseen ja vertaisikseen.
Tältä näyttää maailman nykyinen henkinen tilanne meidän vanhojen japanilaisten, vanhojen samuraiden silmillä katsottuna. Omasta puolestani myönnän tällä hetkellä vihaavani, kammoavani ja ylenkatsovani koko nykyistä eurooppalaista sivistyspiiriä siihen määrään, että pidän mitä suurimpana häpeänä tätä meidän kansallista pakkoamme pyytää sen valtiollisilta edustajilta vahvistusta kalevalaisen kansan hengen ulkopuolisellekaan itsenäisyydelle.
Ja tälle sukupolvelle, tälle aikakaudelle, tälle sivistyspiirille meillä ja muualla kaikuu nyt sana: rauha. Mitä se tietää siitä, mitä se siitä ymmärtää?
Kuinka voi rauhoittua maa ja maailma, missä vain aineelliset edut mieliä vallitsevat, missä vain raaimmat, julmimmat, häikäilemättömimmät ja paksunahkaisimmat sielut menestyvät, missä näiden sielujen ylimmäksi päämääräksi on pelkän aineellisen olemassaolon taistelu ja hyvinvointi kohotettu ja missä ihaillaan vain itsekkäisyyttä, vain omanvoitonpyyntiä, valtiollista, kansallista ja yksilöllistä? Ei, ei se tapahdu nykyisen sukupolven, nykyisen eurooppalaisen sivistyksen vallitessa. Täytyy syntyä uusi sivistys ja ehkä vielä monenmonta uutta sukupolvea, ennenkuin on "kunnia jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto".
Mutta onhan maailmassa muutakin sivistystä kuin nykyinen eurooppalainen. Onhan ollut kautta kaikkien aikakausien muutakin kulttuuria kuin se, jonka viimeisen sanan ovat aina kärjistyneempi aineellinen kilpailu ja aina täydellisemmät murha-aseet muodostaneet. On ollut tietäjiä ja taitajia, on ollut uskojia ja suuria uskonnonperustajia. Sitä ei ole vain myönnetty kulttuuriksi. Sitä on pilkattu ja häväisty, sorrettu tai mairiteltu, tai ehkä vielä tavallisemmin alistettu omien itsekästen tarkoitusperien palvelukseen. Siinä suhteessa on koko henkinen maailma ollut vanhan Japanin, vanhan kalevalaisen – tai intialaisen – kansanhengen asemassa. Vasta sen aseettomaan voittokulkuun maailmassa perustuvat meidän ikuisen rauhan toivomme ja toivotuksemme.
Elämme suurta aikaa, jolloin maiden rajat muuttuvat, valtakunnat vapisevat. Huolimatta maailmansodasta – taikka oikeammin juuri sen kautta – ovat itä ja länsi tulleet lähemmä toisiaan, kaikki maailman kansat ensi kertaa elämässään tunteneet kuuluvansa itseään suurempaan yhteyteen. Aika on täytetty, maaperä valmistettu sille uudelle, todelliselle rauhan evankeliumille, jonka siipien me jo nyt kuulemme ilmassa suhisevan.
Mutta sen kohtaloista eivät päätä suuret sotapäälliköt eivätkä valtiomiehet. Niistä päättävät korkeammat voimat, jotka jo nyt vaikuttavat ajassa, vaikkakin vielä hiljaa ja huomaamattomina.
Sunnuntai 23.12.1917.
VENÄJÄN VALLANKUMOUS KÄÄNNEKOHDASSAAN.
Monta vaihetta on Venäjän vallankumouksella jo ollut sen vajaan vuoden sisällä, minkä se on kestänyt, onpa ollut jo erinäisiä käännekohtiakin. Palauttakaamme mieliimme vain ensin Väliaikainen hallitus, sitten Kerenskin diktatuuri, sitten "hyökkäävä" sodankäynti, sitten bolshevikkien kapina viime kesänä, sitten Kornilovin kapina, sitten Kaledinin kapina ja bolshevikkien diktatuuri. On sanottu äärimmäisen kansanvallan aina päättyvän rajattomaan yksinvaltaan: Venäjän nuori vallankumous elää jo toista diktatoorista aikakauttaan.
Mutta kaikkien noiden eri vaiheiden läpi on kulkenut näihin päiviin saakka kuitenkin yksi punainen lanka, yksi johtava ajatus, jota ei kukaan ole uskaltanut vielä poikki leikata. Se on ollut tuo niin luonnollinen ajatus perustavasta kansalliskokouksesta. Keisariuden kukistuttua, kaiken vallan siirryttyä kansalle, oli luonnollista, että luotaisiin uusi valtio-elin, jonka kautta kansa itse laajimmassa mahdollisessa merkityksessään toisi julki uudet suvereeniset oikeutensa ja laatisi uuden vapaan olemassaolonsa poliittiset perusteet. Siksi käsittikin Duuman asettama hallitus itsensä vain "väliaikaiseksi". Sen tarkoitus tuli olla vain ikäänkuin jonkunlainen juoksevien asioiden ministeristö, joka hoitaisi valtiokoneistoa ainoastaan siihen saakka kuin se voisi luovuttaa valtansa maan todelliselle hallitsijalle, kansan tahdolle, ja sen tulkille, perustavalle kansalliskokoukselle. Siihen viittasi jo suuriruhtinas Mikael tunnetussa luopumuskirjelmässään, siihen aina uudelleen väliaikainen hallitus, milloin joku tärkeämpi kysymys, kuten Suomen tai Ukrainan, vaati sen vastausta. Väliaikainen hallitus ei ottanut ratkaistavakseen mitään tärkeämpiä kysymyksiä, eipä edes kysymystä valtiomuodosta tai sodasta ja rauhasta. Kaikki kuului perustavalle kansalliskokoukselle.
Mutta sellainen ei ollut silmänräpäyksessä koolle kutsuttu maassa, jossa ei milloinkaan ollut mitään siihen verrattavaa valtio-elintä, joka ulottui Veikselistä Tyyneen mereen ja jossa eri kielet, kansallisuudet sekä asutus- ja sivistyssuhteet tekivät asian vielä monimutkaisemmaksi. Myöskin vallankumoukselliselle armeijalle oli tietysti vallitsevien kansanvaltaisten periaatteiden mukaan valmistettava tilaisuus äänestää. Mutta äänestää keskellä palavaa sotaa, vallihaudoissa ja tykkien jyskeessä, ei myöskään ollut mikään helppo vaaliteknillinen temppu, yhtä vähän kuin äänestysluettelojen laatiminen y.m. puhtaasti kansliatoimenpiteet. Niin kului kallista aikaa hukkaan, ja Väliaikainen hallitus menetti merkityksensä.
Sen mielestä olisi vallankumouksen pitänyt odottaa, jäädä epämääräiseksi ajaksi siihen kädet ristissä istumaan, siksi kuin he olisivat ehtineet saada valmiiksi lupaamansa kansalliskokouksen. Sehän oli mahdoton vaatimus. Kevät ei odota kylväjää. Kyllä kylväjän täytyy olla valmiina, silloin kun luonto muuttaa muotojaan. Ja kevään voima kasvoi, vaikeudet kasvoivat kaikkialta ja Väliaikainen hallitus sortui oman ohjelmansa mahdottomuuteen.
Lenin ja Trotski ovat toisesta päästä aloittaneet. He ovat alusta alkaen tunteneet itsensä Venäjän suvereenisen kansantahdon täyttäjiksi. Mikään kysymys ei ole ollut niin tärkeä, etteivät he heti ja empimättä olisi ottaneet sitä ratkaistavakseen. Varsin vaivattomasti he kaiken imperialismin leppymättöminä vihollisina ja kansojen itsemääräämisoikeuden ystävinä aloittavat siitä lähimmästä, missä he todellakin voivat heti periaatteensa käytännössä toteuttaa, ja hajoittavat Venäjän valtakunnan. Varsin vaivattomasti he suututtavat kaikki liittolaisensa julkaisemalla joukon salaisia, arkaluontoisia diplomaattisia asiakirjoja, vieläpä loukkaavat sydänveriin saakka niitä aloittamalla yksityisrauhan neuvottelut. Eräät liittolaishallitukset eivät tunnusta heitä. He vastaavat siihen – vangitsemalla Romanian lähettilään! Kaikki lähetystöt panevat jyrkän vastalauseensa. He vapauttavat lähettilään mutta antavat käskyn – Romanian kuninkaan vangitsemisesta! Sentään hekin valmistelevat Perustavaa kansalliskokousta. Mutta eivät suvereenia kansalliskokousta, eivät kansantahdon kaikkivaltaista ilmaisijaa eivätkä Venäjän valtiollisen elämän perusteiden uudestalaatijaa, vaan heidän jo tehtyjä ja vielä tekemättömiä valtiotekojaan hyväksyvää kansalliskokousta. He joutuvat vähemmistöön ja – hajoittavat sen.
Millä vallalla? Millä voimalla? Epäilemättä asevoimalla, epäilemättä ainakin hetkellisesti fyysillisesti väkevämmän oikeudella. Mutta samalla he ovat myöskin luopuneet siitä henkisestä oikeudesta, joka heillä tähän saakka on ollut olla Venäjän vallankumouksen johdossa ja joka on perustunut Venäjän tähän saakka laajimman ja kansanvaltaisimman järjestön tahtoon: työläis- ja sotilasneuvostojen. Ja silloin ei tarvitse olla profeetta ennustaakseen myöskin tämän toisen diktatuurin pikaista päättymistä.
Bolshevikkien mielestä ovat Venäjän valtiollisen elämän yleiset perusteet jo määriteltyjä. Venäjä on "neuvostotasavalta". Myöskin sen lähimmät poliittiset tehtävät ovat määriteltyjä: yksityisrauha ja perinjuurinen yhteiskunnallinen vallankumous. Mahdollisesti olisi Perustava kansalliskokous ne hyväksynytkin. Mutta arvattavasti on bolshevikeilla ollut pätevät syynsä ryhtyessään yllämainittuun radikaaliseen toimenpiteeseensä. He ovat olleet tienhaarassa ja – valinneet. Kysymys tulee nyt olemaan siitä, kumpi on voimakkaampi, jo olemassa oleva neuvostohallitus vaiko Perustava kansalliskokous, joka itse hädintuskin ehti perustua, eikä jälleen tarvitse olla profeetta ennustaakseen, miten tämäkin ristiriita on ratkeava, joskin meillä Venäjän vallankumouksen vastaiseen kulkuun nähden on vielä monta kysymysmerkkiä.
Yhteen niistä tahtoisin suomalaisen yleisön huomiota erikoisesti kiinnittää.
Se on Venäjän talonpoikaisneuvosto. Siitä ei ole vielä paljon puhuttu, mutta tultaneen puhumaan sitä enemmän. Meidän on nimittäin muistaminen, että Venäjä, joskin se on myöskin sotilasten ja kaupunkityöläisten Venäjä, on ennen kaikkea talonpoikien Venäjä, jotka eivät ole bolshevikkeja, vaan sosialivallankumouksellisia. He eivät ole vielä määräävästi esiintyneet, he järjestyvät tietysti myöhimmin kaikista, mutta jos he todellakin ovat Perustavan kansalliskokouksen ajatuksen omaksuneet, on turha sitä vastustaa. He tulevat ajamaan sen läpi ennemmin tai myöhemmin talonpojan sitkeällä itsepintaisuudella ja kumoamaan jokaisen hallituksen, jonka he huomaavat sitä jarruttavan. Leninin he jo vihelsivät ulos kongressistaan. Mutta samoin tulee käymään jokaiselle, joka ei ota ajoissa tajutakseen, että vallankumouksellinen diktatuuri on vain siellä, missä se on kansan suuren voimansa ja oikeutensa tuntevan enemmistön kannattama.
Bolshevikit tuntevat voimansa ja oikeutensa. Mutta – he eivät ole enemmistö. Jos he siitä huolimatta tahtovat pitää asevoimin valtaa käsissään, he astuvat itse sen vastavallankumouksen polulle, josta he ovat muita varoittaneet ja jota vastaan he juuri ovat sanoneet taistelevansa.
Sunnuntai 27.1.1918.
SUNNUNTAIN LUKIJOILLE.
Vapausnumerona, juhlanumerona oli tarkoitus Sunnuntain 3 p. helmik. ilmestyä. Valtiollisen itsenäisyytemme tunnustuksien eri tahoilta, Saksasta, Ranskasta, Ruotsista, Itävallasta saapuessa tahdoimme mekin näet omalta osaltamme olla mukana näitä kansamme suuria sunnuntaihetkiä viettämässä.
Samana päivänä, jolloin tuo sanottiin, 27 p. tammik., puhkesi jo punainen hirmuvalta. Mitä siitä saakka on tapahtunut, on ollut ja on kuin pahaa painajaista, kuin kamalaa, yhtämittaista kauhununta, josta me vasta nyt alamme jälleen silmät sikkarassa ja käsivarret vavahtelevina kohota jälleen kohti Jumalan aurinkoa.
Onhan se paikallaan vielä. Paistaahan se vielä niin pahoille kuin vanhurskaillekin. Mutta maa, jota se valaisee, ei ole enää sama kuin ennen, ja me etsimme sydän kurkussa, mitä vielä on jäljellä sen entisistä eläjistä, ystävistä ja vihollisista.
Me seisomme raunioilla. Meni tuhkaksi meidän unelmiemme maa. Se suuri, valkea Suomi, tarkoitan, joka on asunut meidän kaikkien sydämissämme ja paistanut meitä vastaan parhaista mielikuvistamme, se henkinen, ikivanha, isien tiedon ja lasten toivon Suomi, jossa riidat ratkaistiin rakkaudella, sodat sanalla ja ajatuksilla. Se rauhan Suomi, tarkoitan, jossa ei ollut seisovia sotajoukkoja, ja joka kuin kaitselmuksen erikoisesta armosta näytti säästyneen maailmansodan ainakin suurimmilta kirouksilta.
Mitä näemme sen sijasta nyt?
Vain raunioita, vain verisiä ruumiita ja silvottuja jäseniä, poltettuja kyliä, jopa kokonaisia kauppaloitakin, rikottuja teitä ja siltoja, autioiksi ryöstettyjä maa-aloja, hävitettyjä henkisiä ja aineellisia arvoja, rikoksia niin pimeitä, ettei luulisi niitä edes pedoista julmimman, ihmispedon, tekemiksi, murhia ja salamurhia niin kammottavia, että me emme löydä mitään vastaavaisuuksia niille minkään kansan historiasta. Pirullinen, mielenvikainen, vaahtosuinen, ennen tuntematon kauhu on kulkenut yli suloisen Suomenniemen, huutaen ja hoilaten, rääkyen ja rääkäten, nykyajan parhailla ja tarkoituksenmukaisimmilla sota-aseilla varustettuna, tykit, pistimet, kuularuiskut, käsipommit ja lentokoneet kainalossaan. On tallattu jalkojen alle kaikki inhimilliset elämänarvot, palattu takaisin eläimen ja eläintä alemman, langenneen enkelin asteelle, jolle Jumala oli antanut järjen päähän, mutta joka asetti sen itsekkäiden, hävittävien intohimojensa palvelukseen.
Se on nyt raunioina, se veljeyden ja ihmisrakkauden Suomi, joka jo kangasteli sielunsilmissämme niin lähellä, niin korvan kuultavissa, niin käden ulottuvissa. Ja rauniot kytevät vielä, punainen liekki vielä sieltä täältä leimahtelee, kähisten salakavalana, kostonhimoisena käärmeenä kivien koloissa, kuristen sammakkona voimattomassa vihassaan Suomen suurilla suorämeillä, joissa ikuinen, vuosituhantinen routa asuu yhä yhtenä ja liikkumattomana, joiden pohjaan ei ihmisyyden, ei elämän, ei Jumalan aurinko ole vielä paistanut milloinkaan.
Me emme voineet estää sitä tapahtumasta. Me, jotka näimme tuhon tulevan, jotka kuulimme tuon tuomiotorven jylinän päivä päivältä ja viikko viikolta lähenevän, jotka tunsimme tämän poloisen heimonhengen pahat ja kivikovat, kolkot ja hedelmättömät, pyhyydenherjaiset ja velisurmaiset puolet, me olemme tässä maailmankaatomyrskyssä ehkä suurimman ja musertavimman tappion kärsineet. Ei niin, että me vieläkään tunnustaisimme olleemme väärässä, ettemme me olisi oikean asian puolesta henkemme viimeiseen huohottavaan ponnistukseen saakka taistelleet, ettei tuolla valkealla Suomella, josta puhun, meidän Suomellamme olisi koskaan ollutkaan mitään todellisuutta, eikä niin, että me nyt, kaiken kadotettuamme, harhailisimme keskellä raunioita etsien turhaan mitään uutta kiinteää pistettä ja tarkoitusperää työllemme ja elämällemme. Kyllä se seisoo, se valkea Suomi, siinä suhteessa eivät seiso ymmällä ja ilman päämäärää muut kuin ne, jotka ovat erehtyneet omaa sisäistä totuuttaan ulkopuoliseksi todellisuudeksi luulemaan. Mutta se ei estä meitä kaikkia, kriitillisimpiäkin siinä suhteessa, tunnustamasta suurinta ja musertavinta tappiota, mitä henkiset voimat ja järjellinen ajatus vielä milloinkaan ovat Suomenmaassa kärsineet, niiden voimattomuutta fyysillisen ja aineellisen väkivallan ympärillämme temmeltäessä, niiden avuttomuutta lopettamaan sitä sakean, synkänpunaisen veljesveren vuodatusta, joka nyt lämpimänä, huuruavana, päivän pääsemättömänä huntuna kattaa kaiken Suomenniemen. Ja tähän tappioon osallisina pidän kaikkia meitä henkisen työn tekijöitä, kaikilta aloilta ja kaikista kansankerroksista, joissa rakkaus on väkevämpi kuin viha ja jotka kaikilla parhailla ponnistuksillaan koettivat, mutta eivät voineet estää tätä vuosisataista turmiota tapahtumasta.
Me olimme voimattomia juuri sillä hetkellä, jolloin meidän voimamme olisi ollut kaiken kansan voima, jolloin ratkaistiin Suomen elämän ja kuoleman arpa.
Tarvittiin toista Suomea, toista "valkeaa Suomea", Svinhufvudin ja Mannerheimin, Pohjanmaan, Savon ja Karjalan talonpoikien, Suomen sivistyneistön, ylioppilasten, opettajiston, virkamiehistön, papiston, porvariston ja aateliston spartalaista, isiensä laeille uskollista, tasavaltaista ja kansanvaltaista Suomea tuota punaista, hirmuvaltaista ja harvainvaltaista, lopuksi yksinvaltaista, ilmestyskirjallista petoa kukistamaan. Tarvittiin tykkejä ja kuularuiskuja, kiväärejä ja käsipommeja, lentokoneita ja lopuksi suuria, vieraita sotalaivoja, maailman mainehikkaimmalla armeijalla lastattuja, meitä tuosta tukahduttavasta terrorista vapauttamaan, meille yhteiskunnallisen elämän ensimmäisiä, alkeellisia asioita, hengen ja ruumiin turvaa takaamaan, antamaan meille edes sen verran sanan ja ajatuksen vapautta, että me toki nyt voimme kohottaa tuskanhuutomme ilmoille ja esiintyä jälleen ihmisenä ihmisten seassa.
Se oli meidän suuri musertava tappiomme. Ei siitä saakka kuin Sampo meni muruiksi ja "elo leivätön Lapissa" oli, sen tärisyttävämpää, kohtalokkaampaa murhenäytelmää ole Pohjolan valon ja pimeyden sodassa tapahtunut.
Mitä meille on jäänyt jälelle sitten?
Ei muuta kuin työ, ei muuta kuin uuden ja paremman Sammon takominen, päivästä päivään, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen. Pitemmälle en tällä hetkellä todellakaan jaksa ajatella, vaikka tiedän sen työn jälleen vaativan vuosikymmeniä ja vuosisatoja. Meidän silmämme eivät koskaan tule sen työn päättymistä näkemään, yhtä vähän kuin koskaan toista samanlaista etsikkoaikaa kansamme elämässä. Kuitenkin on käytävä kiinni vasaran varteen, vaikka väsyneenäkin, sielu rikkinäisenä, sydän verta vuotavana. Jos uuvahdummekin, jos uinahdammekin ikuiseen lepoon, astuvat toiset ja tuoreemmat voimat tilallemme.
Ne ovat jälellä kaikki vielä, meidän ystävämme ja meidän vihollisemme, meidän auttajamme ja meidän vastustajamme. Tuossa on kansamme kunto kullanpuhdas, tasavaltaisen kansanvaltaisen Suomen parhaissa miehissä ja naisissa edustettuna. Tuossa sen vankkumattomuus vaaran hetkellä, tuossa sen valonkaipuu, kauneudenkaipuu tiedon ja taidon jano, uskollisuus, rehellisyys ja lainkuuliaisuus. Eivät ne ole kadonneet, ne elävät kaikki olennoituina lihassa ja luussa meidän edessämme. Ovathan ne meidän luonnollisia ystäviämme ja liittolaisiamme siinä uudessa valon sodassa, joka jälleen jonkun toisen vuosisadan vieriessä ja jonkun toisen sukupolven näitä polkuja kulkiessa, on jälleen tämän maan tantereella taisteltava. Ja ovathan tuossa heidän vastakohtansa, meidän ikuiset vihollisemme ja vainolaisemme, ovat typeryys ja härkäpäisyys, jotka eivät ota oppia kovimmastakaan kohtaloniskusta, ovat ilkeys ja kateus, itsekkyys ja pahansuopaisuus, jolle kaikki inhimillinen on vierasta ja joka tahtoo vain iskeä, purra, haavoittaa ja hävittää. Kas siinä on pelkurimaisuus, tuo supisuomalainen raukkamaisuus, joka mahtailee toisen selän takana, eikä koskaan tahdo ottaa sanojensa ja tekojensa edesvastuuta täysin kantaakseen, ja siinä on kaiken kunnioittamisen, kaiken rakastamisen, kaiken korkeamman ihailemisen puute, joka painaa niin toivottoman leiman meidän julkiseen ja yksityiseen elämäämme. Ja kas, kas, etkö ole sinäkin siellä, sinä luihu, sinä räähkä, sinä räikyttävä "Iso-Kiero", sinä sysimusta Suuri Tuntematon, joka aina etsit huonoja vaikuttimia toisten tekojen takaa ja nautit kuin koira luupalasesta, kun luulet sellaisen löytäneesi...
Mikään niistä ei ole kadonnut, ei ystävistä eikä vihollisista. Eikä varsinkaan tuo pikkusieluinen ahdasmielisyys, joka on kyvytön omaa pientä, itsekästä ja itsekylläistä totuuttaan millekään yhteiselle ja korkeammalle asialle alistamaan.
Me voimme siis jälleen hyvällä omallatunnolla aloittaa vanhaa tehtäväämme.
Se oli jo valmis, tuo meidän valkea Suomemme. Mutta se oli valmis vain meidän parhaissa tunteissamme ja mielikuvissamme. Se on saatettava sieltä tahtoihin, tekoihin ja toimintaan, ensin kunkin meidän yksityisen, sitten aina useampien, kunnes meitä on kyllin paljon valaistaksemme ja lämmittääksemme tätä pimeyttä syvyyden päällä.
Alussa oli maa autio ja tyhjä. Monen mielestä, jolta kaikki ihannekuvat hänen omaan isänmaahansa nähden ovat näinä kuukausina perinpohjin kukistuneet, voi nyt samoin tuntua.
Hänen lohdutuksenaan olkoon tieto siitä, että Henki, joka jo silloin liikkui vetten päällä, ei ole vieläkään alkuperäisestä voimastaan mitään kadottanut.
Sunnuntai 2.5.1918.
SUOMEN TYÖVÄELLE.
1. KUILUN KAHDEN PUOLEN.
Suuri onnettomuus on tapahtunut. Mutta nyt on vielä liian varhaista ajatella sen mahdollisia syitä ja seurauksia.
Nyt on vain koetettava saada pelastetuksi, mitä vielä on pelastettavissa.
Suomalainen veri vuotaa vielä virtoina. Suomalaiset miehet seisovat vielä ase kädessä vasten toisiaan. Eikö mikään järjen, luokkatietoisen tai ei, eikö mikään kansallisen, sosialisen tai edes luonnollisen itsesäilytysvietin sana voi vieläkään päästä kuuluviin ja saada tuota verivirtaa lakkaamaan?
Kenelle tahtoisin puhua sitten?
Suomen työväelle. Ensi kertaa elämässäni. Sillä kaikessa muussa kirjallisessa toiminnassani olen koettanut puhua koko Suomen kansalle enkä millekään erikoisille kansanluokille. Mutta tällä kertaa tunnen ajan ankaran tilanteen siihen pakottamana syvän tarpeen puhua juuri Suomen työväelle.
Samasta syystä olen eilispäivästä saakka vakinaisesti liittynyt tämän lehden toimitukseen.
"Aseet alas!" on jo varhaisimmasta nuoruudestani ollut ohjelmani.
Mutta nyt ennen kaikkea: aseet alas! Sillä jokainen hetki, minkä Suomen työväki jatkaa tätä jo alunpitäen toivotonta, mutta nyttemmin suorastaan mielenvikaista taistelua laillista esivaltaa vastaan, on vain omiaan sekä sen omaa että koko kansan ja ihmisyyden yhteistä, suurta asiaa vahingoittamaan.
Ja minne tahtoisin tuon sanan, tuon arpakapulan, tuon viimeisen terveen järjen kipinän tässä sydäntä viiltävän veljessodan pauhinassa vielä lähettää.
En rintamille enää, sillä ensiksikään se ei kantaisi sinne asti ja toiseksi sitä tuskin siellä kuultaisiin. Enkä myöskään puoluejohtajienne korviin, sillä he ovat teidät harhaan johdettuaan pettäneet teidän asianne ja paenneet. Teille itsellenne, Suomen työväelle, Helsingin työväelle, tämän lehden lukijakunnalle ja niille tuhansille, joille tämä lehti leviää, tahtoisin huutaa korvaan ja huomauttaa heille siitä kansalaisvelvollisuudesta, jota pidän tällä hetkellä tärkeimpänä:
Koettakoon kukin kohdastaan, niin kauas kuin kunkin sana, ajatus ja yleensä vaikutusvalta ulottuvat, saada noita villiytyneitä edes nyt aseensa laskemaan ja ne laillisen valtiovaltamme edustajille ja varjelijoille luovuttamaan!
Niihin ryhtyminen oli jo suuri typeryys ja onnettomuus. Mutta niitä vielä kantaminen, niiden salakähmäinen käyttäminen, niillä murhaaminen tai niiden kavala piilottaminen jonkun vastaisen tietysti vieläkin typerämmin suunnitellun ja löyhemmille perusteille kuvitellun vallankumouksen varalta on jo niin epätoivoisen paksupäistä, niin sydämetöntä ja yösynkkää Suomen työväen – ja koko maailman työväen – asian tuhoamista, että pöyristyttää ajatellakin sellaisten ainesten koskaan merkinneen mitään missään kansalaispuolueessa ja minkään kansakunnan keskuudessa.
Ja meillä he ovat vielä olleet suuna päänä maan suurimman puolueen kokouksissa!
Tiedän, että ne enää esim. näillä tienoin ja tässä kaupungissa ovat vain yksityisiä terroristeja. Mutta samoin kuin he vielä nytkin, pelinsä menetettyään, koettavat salamurhaisessa vimmassaan tehdä vastarintaa laillisen järjestyksen palauttajia vastaan, samoin he jo vuosia ennen vallankumousta, mutta erittäinkin viime keväästä lähtien ovat terrorisoineet myöskin suomalaista sosialidemokratiaa. Saavatko he vielä nytkin ja kuinka kauan sitä tehdä? Kuinka monta kunnon kansalaista, suojeluskuntalaista tai urhoollista saksalaista sotilasta – jotka totisesti ovat paremman ja kunniakkaamman kohtalon ansainneet – täytyy kuolla vielä, ennenkuin Helsinki on tullut todella rauhoitetuksi ja Suomi?
Ja kuinka monta entistä punakaartilaista? Sillä että rikos nyt saa rangaistuksensa, sen ei enää pitäisi olla epätietoista kenellekään.
Käytän tahallani sanoja "entinen punakaartilainen" noista yksinäisistä pahantekijöistä tai heidän mahdollisista pimeistä toveripiireistä puhuessani. Sillä sanottakoon tämän hirmuvaltaisen ja niin lukemattomia omavaltaisiakin yksityis- ja joukkomurhia tehneen "kaartin" toiminnasta mitä tahansa, niin huonoksi, niin typeräksi kuin nämä viime päivien ja öiden ammuskelut todistavat, ei se kuitenkaan liene ollut alkuperäisesti tarkoitettu.
Eikä ollutkaan. Olihan siinä aluksi pohjalla, uskon ja toivon ainakin, edes joku, joskin himmeä ihanteellinen tarkoitusperä. Mutta nyt? Sana ihanne on yleensä liian hyvä käytettäväksi tässä yhteydessä.
Juuri nyt, tällä hetkellä, tätä yön hiljaisuudessa kirjoittaessani, pamahti jälleen muutamia laukauksia tuolta kadulta. Ensin yksi ja sitten heti kaksi peräkkäin. Kuka? Mikä? Minkä vuoksi? Mistä minä tiedän! Mutta oli niitä kuullessa mahdoton estää tuota kaameaa, salamannopeaa, nyttemmin tavallista ja kuitenkin aina yhtä vakavaa ajatusta syntymästä: siellä ehkä jälleen kuoli joku. Eikö siitä siis tule loppua milloinkaan?
On Suomen työväen kunnian ja elinehdon asia saada se lopetetuksi.
Juuri tuonne, tuonne pimeihin kellareihin ja ullakoihin tai missä he piileskelevätkin, tahtoisin tunkeutua tai saada sinne edes jonkun, vaikka etäisenkin, mutta oikean kaiun sanoistani. Enkä ainoastaan näistä puutteellisista ja sammaltelevista sanoista – sillä nämä ajat, jos mitkään, lienevät opettaneet meille kaikkien sanojen puutteellisuuden ja panneet parhaankin puhujan meistä änkyttämään – vaan siitä ankarasta, raudanraskaasta, mutta kuitenkin välttämättömästä ja vääjäämättömästä totuudesta, johon ei ainoastaan heidän ja heidän rikostoveriensa, vaan myöskin kaikkien tähän vallankumoukseen tavalla tai toisella osaaottaneiden, on nyt totuttava ja alistuttava, jos heidän mieli pelastaa rahtuakaan suomalaisen sosialidemokratian, ainakin jollekin heistä ja ainakin alkuperäisesti pyhästä ja kalliista asiasta.
Ja tuo totuus kuuluu näin: Peli on nyt menetetty. Punainen hirmuvalta ei nosta enää päätään tässä maassa milloinkaan. Se oli ja meni. Me tiedämme nyt, mitä se on. Suomessa ei enää ikinä tule toista köyhälistön aseellista vallankumousta.
Paljon muuta voi tapahtua, mutta ei sitä. Myöskin suomalainen sosialidemokratia voi vielä jälleen nousta uudistuneena tuhastaan, mutta ei koskaan enää samana eikä aseellisesti kumouksellisena. Eikähän se enää vuosiin ole mitään oikeaa, rehellistä sosialidemokratiaa ollutkaan. Mutta jos sen mieli meillä nyt ja vasta nyt uudelta, terveemmältä ja totisemmalta pohjalta perustua, on pidettävä sen pahimpana vihollisena jokaista, joka yhä vieläkin ase kädessä laillista esivaltaa uhittelee ja sosialidemokratian tai yleensä minkään aatteen ja ihanteen vaipalla omia sysimustia pyyteitään verhoaa. Sosialidemokratia on jo kauan ollut aivan liian pyhä ja kaunis nimi koko entisen puoluejohdon toiminnalle, saati sitten tälle vallankumoukselle, jota tuskin voi nihilismin, anarkismin tai yleensä minkään muunkaan -ismin nimellä kunnioittaa.
Omasta puolestani en ole edes sosialisti. Kuinkako siitä huolimatta uskallan puhua Suomen työväelle? Siksi että en ole myöskään kapitalisti, en porvari enkä työnantaja. Puhun puolueettomana suomalaisena kirjailijana. Kuulun henkisiin työläisiin ja siis n.s. sivistyneeseen köyhälistöön. Miksi en ole ennen puhunut sitten? Siksi että teidän entinen puoluejohtonne on seisonut kuin muuri teidän ja meidän välillä. Nyt se muuri on rauennut, nyt ei sitä ole enää. Nyt me voimme tavata toisemme, nyt me voimme edes keskustella keskenämme. Sillä me kuulumme yhteen, ja teidän asianne on, on aina ollut ja tulee aina olemaan meidänkin asiamme.
Mutta ei siltä pohjalta, joka sorti. Sen suunnan kanssa, joka johti asiat tähän umpikujaan ja joka jo viimeisen vuosikymmenen ajan vallitsi suomalaista sosialidemokratiaa, ei maan sivistyneistöllä ollut eikä voinut olla mitään tekemistä. Se suorastaan piti loitolla meidät siitä. Aina hurjemmassa vallantavoittelussaan se ei kammonnut mitään keinoja, eipä edes suoranaista valhetta ja vääristelyä Suomen työväen pimittämiseksi ja omien usein hyvinkin henkilökohtaisten pyyteittensä saavuttamiseksi. Se ei olisi ollut mahdollista, jos maan sivistyneistö olisi ollut mukana. Siksi se oli syrjään sysättävä. Mutta täten sen henkistä pääomaa halveksien se tuli halveksineeksi myöskin sen henkistä työvoimaa, sen älyä, järkeä, tietoja ja kokemusta, ja lopuksi kaikkea älyä, kaikkea kykyä, jopa lopuksi tavallisen terveen järjen vaatimuksiakin.
Siten tuli Suomen vallankumouksesta sellainen kuin siitä tuli. Ja siten joutuivat maan henkinen ja ruumiillinen työväestö sen kuluessa niin erilleen seisomaan, ettei mitään siihen verrattavaa liene minkään maan vallankumouksen historiasta löydettävissä. Tällä kertaa se oli ankara, joskin murheellinen välttämättömyys. Mutta älköön sitä enää koskaan tapahtuko ainakaan tämän kansan historiassa!
Ja siksi ei meillä enää koskaan saa tapahtua toista tämänkaltaista vallankumousta. Sillä silloin me joutuisimme jälleen kahden puolen kuilua seisomaan.
Miltä se tuntuu, tiedän itse. Mutta ehkä se on tunnettu tämän vallankumouksen kuluessa myös jonkun verran kuilun toisellakin puolen.
Siksi on meidän kumpienkin nyt tiedettävä tiemme, joka ei voi olla mikään muu kuin tuon kuilun täyttäminen ja pyrkiminen siihen keskinäiseen ymmärrykseen, jota ilman ei mikään terve yhteiskunta-elämä ole maassa mahdollinen.
Työn Valta 18.4.1918.
2. KANSANVALTA JA HARVAINVALTA.
Yhtenä syvimmistä syistä, joka esti ja jonka täytyi estää meitä henkisen työn tekijöitä pikkusormellakin olemasta mukana tässä köyhälistön "diktatuurissa" – vaikka useimmat meistä epäilemättä kuuluvatkin köyhälistöön – oli sen harvainvaltainen luonne, oli sen kaikkia kansanvaltaisia periaatteita loukkaava synty ja tarkoitusperä.
Luonnollisesti oli siihen lukemattomia muitakin syitä. Mutta varmaan oli tämä yksi syvimpiä.
Kansanvaltaisia me kaikki olimme. Tosin me olimme useimmat vielä varsin virkavaltaisessa yhteiskunnassa syntyneet, mutta venäläinen sortovalta, jota vastaan tässä maassa jo pari viimeistä vuosikymmentä on turhaan koetettu saada yhteistä ja yhtenäistä kansalaisrintamaa, oli avannut kaikkien vanhoillisimpienkin silmät näkemään kansanvaltaisten uudistusten välttämättömyyden. Ja niihin oli myönnytty niin helposti ja niin alttiisti kuin ei missään muussa Euroopan eikä maailman maassa, siksi kuin meitä jo ainakin ulkopuoliseen valtiorakenteeseen nähden voitiin sanoa "edeltäjäkansaksi", jolta muka kaikkien muitten oli oppia otettava.
Kaunis "edeltäjäkansa" todellakin! Suomalainen sosialidemokratia, sellaisena kuin se punaisessa vallankumouksessa esiintyi ja esiintyy vieläkin levittäen laajoilla aloilla maatamme ympärilleen kauhua ja kuolemaa, oli ja on vielä viedä perikatoon myöskin suomalaisen demokratian.
Olihan demokratian, samoinkuin sosialidemokratian, täydellisimpänä valtiomuodollisena takeena aina pidetty yleisellä ja yhtäläisellä, salaisella ja suhteellisella vaalitavalla valittua kansan-eduskuntaa. Siinähän saattoi kukin äänestyslippunsa kautta saada mielipiteensä kuuluviin. Siinähän ei tehty mitään eroa köyhän eikä rikkaan, miehen eikä naisen, kehittyneen eikä kehittymättömän äänestäjän välillä. Siinä vallitsi tasa-arvoisuus niin suuri, ettei sitä ole missään luonnossa eikä jokapäiväisessä elämässä. Tosin tuon eduskunnan työn teki vaikeaksi, jopa usein mahdottomaksikin maamme riippuvaisuus tsaarivaltaisesta Venäjästä, mutta sehän ei ollut meidän autettavissamme. Siinä oli joka tapauksessa ase, väline kuinka perinjuurisille ja pitkälle meneville demokraattisille – ja sosialidemokraattisille – uudistuksille hyvänsä, mikäli ne olivat saavuttaneet kansan suuren enemmistön kannatuksen.
Siihen, mikä meillä jo oli olemassa, näytti pyrkivän myöskin Venäjän vallankumous. Sen perustuslakia säätävä kansalliskokous, jos se olisi saanut kokoontua, ei olisi voinut kokoonpanoltaan olla missään tapauksessa sen kansanvaltaisempi kuin meidän eduskuntamme.
Me tiedämme, kuinka siellä kävi. Bolshevikit tulivat ja hajoittivat tämän koko vallankumouksellisen Venäjän pyhimmän toivon ja unelman, tehden samalla veristä vääryyttä koko Venäjän kansan suurta enemmistöä kohtaan. Millä voimalla? Kenen aseilla? Kurittoman armeijan, joka saatuaan perinpohjin selkäänsä ulkonaisilta vihollisiltaan käänsi aseensa "sisäistä vihollista" vastaan ja – teki tyhjäksi Venäjän vallankumouksen saavutukset.
Raskas ja ahdistava oli tsaarivallan sorto ollut Venäjän kansan suurta enemmistöä kohtaan. Nyt se sai toisen ja vieläkin julmemman sorto-ikeen itselleen. Sotilasväkivallan aikoja on aina pidetty hirmuisimpina lehtinä jokaisen maan historiassa. Venäjän ne ovat vieneet kuiluun, josta se valtakunnallisesti katsoen ei tule ikinä nousemaan.
Meillä suomalaisilla ei ollut tuosta suremista. Näimmehän me pala palalta sortuvan sen vallankumouksellisen rakenteen, joka uhkasi tukahduttaa meidät kamalalla, pimeällä, ummehtuneella ilmallaan ja jossa meille oli varattu vain vaatimattoman, yhdenmukaisen tiilen sija. Saksan rautanyrkki kolkutti, ja rakennus luhistui. Me olimme vapaat. Mutta samalla oli meidän kansamme saanut siveellisen ja valtiollisen tartunnan, joka meillä puhkesi punaiseen vallankumoukseen.
Liian kauan olivat kurittomat venäläiset sotajoukot saaneet majailla tässä maassa, liian kauan kaupunkien ja esikaupunkien vetelehtijät tai vallitöiden tärvelevät joukkiot veljeillä heidän kanssaan ja unohtaa sekä demokratian että todellisen länsimaisen sosialidemokratian opetuksia. Eivät he olleet heiltä hengittäneet vallankumouksen suurta, vapaata ihanteellista ilmaa – sillä on olemassa sellaistakin – vaan monisatavuotisen, tsaarivaltaisen orjuuden istuttamia inhoittavia basilleja. Suomalaiset bolshevikkitytöt keikkuivat jokaisen venäläisen sotilaan kaulassa. Suomalaiset bolshevikkipojat tekivät politiikkaa venäläisten matruusien kanssa ja – perustelivat punakaarteja. Suomalainen sosialidemokraattinen puoluejohto näki koko tuon arveluttavan kehityksen, mutta ei tehnyt mitään sen torjumiseksi. Päinvastoin veljeili se sillä aikaa hyvässä rauhassa bolshevikkijohtajien kanssa ja varusti heidän mallinsa mukaista punaista vallankumousta.
Venäjän vallankumous oli suuri historiallinen välttämättömyys. Vuosisadan ajan oli maan henkinen valiojoukko, sen parhaat pojat ja tyttäret, tehneet työtä sitä varten, temmaten mukaansa aina laajemmat kansankerrokset vastustamaan tuota todellakin mätää ja jo kaiken siveellisenkin oikeutuksensa kadottanutta tsaarivaltaa, joka uhkasi kuin syöpä koko Euroopan elimistöä. Sen täytyi tapahtua, jos mieli koskaan tulla ihmistä venäläisestä talonpojasta.
Suomen vallankumous oli edellisen julma irvikuva. Ketä vastaan se tehtiin oikeastaan? Maailman kansanvaltaisinta eduskuntaa vastaan, joka juuri oli saanut hyväksytyiksi sekä yhtä kansanvaltaiset kunnallislait että kahdeksan tunnin työpäivälain. Kuka sen teki oikeastaan? Sydämetön puoluejohto ja pieni kansan vähemmistö, joka ensiksi lainaksi saatujen, sitten kaiketi omaksi ostettujen tai lahjoitettujen venäläisten pistimien avulla tahtoi tehdä juuri itsenäisyytensä saavuttaneen Suomenkin bolshevistisen anarkian siunauksista osalliseksi.
Jos mikään, oli tämä harvainvaltaa. Ja jos mikään, oli harvainvaltaa se punainen hirmuhallitus, mitä täällä harjoitettiin.
Mutta surman-iskunsa koko Suomen kansan sydämeen tähtäsi tuo harvainvalta hajoittamalla Suomen eduskunnan ja vangitsemalla, jopa murhaamallakin sen jäseniä.
Suomen eduskunta oli tämän kansan pitkän historiallisen kehityksen tulos. Varhaisemmin kuin useimmat muut Euroopan kansat, jo enemmän kuin viisisataa vuotta oli Suomi, kiitos olkoon vapaan Ruotsin yhteyden, saanut laillisesti valittujen edustajiensa kautta olla mukana lainlaadinnassa. Joka tuntee edes hiukankin parlamentarismin historiaa, tietää, mitä taisteluja, kärsimyksiä ja uhrauksia on kansoilta vaadittu, ennenkuin niiden eduskunnat todella ovat nykyisiksi kansantahdon pyhiksi tulkeiksi ja ilmaisijoiksi muodostuneet. Mutta siksi ne myöskin ovat niin kalliita kansoille, että on erikoisilla lakimääräyksillä taattu jokaisen niiden yksityisen jäsenenkin loukkaamattomuus. Ja meillä hajoitetaan ja tahdotaan vangita koko kansaneduskunta, vieläpä sillä hetkellä, jolloin sen käsissä oli vallan täydellisyys!
Se oli kuolemansynti! Sitä ei Suomen historian hengetär tule antamaan anteeksi tämän punaisen vallankumouksen toimeenpanijoille tässä eikä tulevassa elämässä.
Se oli rikos vasten kansanvaltaa. Se oli yritys kohottaa korkeimmiksi käskijöiksi tässä maassa kourallinen henkilöitä, jotka ainoastaan kansamme kehittymättömyyden ja poikkeuksellisten olojen vuoksi ovat yleensä näytelleet mitään osaa maamme valtiollisessa elämässä.
Jumalan kiitos, tuo yritys ei onnistunut. Se olisi epäilemättä jo piankin murtunut suomalaisen talonpojan, suomalaisen porvariston ja sivistyneistön muodostamaa yhteistä rintamaa – aktiivista ja passiivista vastaan, ellei Venäjän bolshevikkihallitus sitä aseellisesti auttamalla ja yllyttämällä olisi näihin päiviin saakka sitä ylläpitänyt. Nyt sen mursi, ainakin Helsinkiin nähden, Saksan rautanyrkki. On kansallinen häpeä, että sitä tarvittiin, mutta ei ole kansallinen häpeä, että sitä pyydettiin. Sillä sellainen jättiläisvalta kuin Venäjä saattaa vielä sortuessaankin uhata perikadolla pientä, kolmimiljoonaista kansakuntaa.
"Ettekö näe, että me par'aikaa juuri valloitamme takaisin Suomen?" lausui Lenin pirullisesti, kun häntä Moskovan kokouksessa syytettiin siitä, että hän kansallisuuksien itsemääräämisoikeuden politiikallaan hajoitti Venäjän valtakunnan.
Totisesti hän oli onnistuakin.
Todistaa terveen kansanvallan voimaa tässä maassa, että hän ei onnistunut. Ja todistaa terveen kansanvallan voimaa Saksassa, että se omasta hirvittävästä maailmantaistelustaan huolimatta katsoi kansainväliseksi velvollisuudekseen tulla pelastamaan meitä harvainvallasta, hirmuvallasta ja anarkiasta.
Pelastamalla suomalaisen demokratian se toivottavasti on pelastava myöskin suomalaisen sosialidemokratian noista samoista perivihollisista.
Työn Valta 20.4.1918.
3. PEKKA SVINHUFVUD.
Toisena niistä syvimmistä syistä, jotka enemmän kuin mitkään ovat maamme henkisen köyhälistön ja sosialidemokraattisen puoluejohdon tiet niin turmiollisesti toisistaan etäännyttäneet, on mainittava se isänmaanrakkauden puute, joka vuosi vuodelta aina uhkaavampana on painanut leimansa sen työhön ja toimintaan.
Ensimmäisenä noista syistä mainitsin edellisessä kirjoituksessani sen harvainvaltaisen, jopa lopuksi täysin yksinvaltaisen luonteen, joka oli epäkansanvaltaisempi kuin koko se valtio ja yhteiskunta, minkä kansanvaltaistuttamiseksi se juuri oli taistelevinaan, ja jonka johdonmukaisesti täytyi päättyä sotilasvaltaan, hirmuvaltaan ja "köyhälistön diktatuuriin".
Tuo toinen syy ei ole ollut vähemmän syvä. Ja seurauksiltaan on se ollut ensimmäistä ehkä vieläkin tuhoisampi.
Liian kauan oli maamme sosialidemokraattinen puoluejohto ajanut asiaansa isänmaan yhteisestä kohtalosta vähääkään välittämättä. Tämä oli vuosi vuodelta jäänyt yhä yksinomaisemmin maamme sivistyneistön, vieläpä ehkä ankarimmin juuri maamme sivistyneen köyhälistön kannettavaksi. Sillä keitä kohtasivat meitä vastaan aina uudistetut venäläiset laittomuus-iskut? Etupäässä maamme virkamiehistöä, köyhiä opettajia, sanomalehtimiehiä y.m. Heidän kunniakseen onkin ensisijassa luettava se kahdenkymmenen vuoden oikeustaistelussa karaistunut passiivinen vastarinta, jonka punaisen hirmuvallan miehet heti kohtasivat rautaisena muurina edessään, kun he laillisuuden suoralta polulta poiketen lähtivät aseellisen kapinan, väkivallan, maanpetoksen ja kansankavalluksen tietä suomalaisen sosialidemokratian asiaa ajamaan.
Eikä sekään ollut muuta kuin heidän jo ennen omaksumiensa epäisänmaallisten lähtökohtien johdonmukaista kehitystä. Vaikka he sittemmin olisivat niiden seurauksia kauhistuen niistä luopuneetkin – jota he eivät tehneet – olisi tapausten järkähtämätön logiikka heidät kuitenkin siihen pakottanut.
Heidän sisäiset vaikuttimensa eivät kuulu meidän tuomiovaltaamme. Mutta juuri ulkopuolisten tapausten nojalla me tuomitsemme heitä tuhmuudesta, niin suuresta, että se jo sellaisenaan on rikoksellista suuren valtiollisen puolueen johtajissa, ja me syytämme heitä ihanteiden puutteesta, varsinkin isänmaanrakkauden puutteesta, joka oli ja on vieläkin viedä koko maan ja kansan perikatoon.
Se johti heidät veljessotaan. Se syöksi heidät siihen synkimpään veren ja hävityksen murhenäytelmään, mitä vielä koskaan on Suomenniemellä esitetty.
Tällä tiellään he kohtasivat ensimmäisenä edessään maan laillisen hallituksen.
Se oli muodostettu itsenäisyyskysymystä silmälläpitämällä, tuota ainoaa, joka ensi kerran tämän kansan historiassa näytti voivan yhdistää kaikki käsityskannat, kaikki puolueet, kaikki kansanluokat, kaikki tämän heimon lapset saman yhteisen lipun alle. Tuon hallituksen etunenässä seisoi mies, jonka isänmaallista mieltä, vieläpä sanan parhaassa merkityksessä kansan mieltä, ei voinut epäillä kukaan, joka ennen oli istunut Suomen eduskunnan yleisesti kunnioitettuna puhemiehenä, jonka venäläinen sortovalta, vain hänen järkähtämättömän oikeudentuntonsa vuoksi, oli temmannut tuomaripöydästä ja ajanut maanpakoon, joka juuri oli palannut Siperiasta ja ryhtynyt kansansa toivomuksesta ensin ylimmän lainvalvojan sitten hallituksen päämiehen edesvastuunalaista tointa mitä raskaimmassa ja ratkaisevimmassa ajankohdassa hoitamaan. Tarkoitan Pekka Svinhufvudia. Tiedän, että hän nautti myöskin sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän yleistä kunnioitusta, ja uskallan väittää, että hän tälläkin hetkellä olennoi useita niistä suomalaisen kansanluonteen parhaista puolista, joille toivoisin suomalaisen demokratian ja etenkin suomalaisen sosialidemokratian rakentuvan.
Ja hänen täytyi häilyä täällä viikkokaudet hengenvaarassa. Ja hänet olisi tämä sama suomalainen työväki, joka niin sokeasti uskoi omiin sydämettömiin johtajiinsa, varmaan repinyt kappaleiksi, ellei hän salavihkaa ja valepuvussa olisi päässyt sen käsistä pelastumaan!
Nyt ovat sen omat johtajat, samoin salavihkaa ja valepuvussa pelastuneet. Mutta siihen loppuukin kaikki yhtäläisyys heidän välillään. Svinhufvud pelastaessaan itsensä ajatteli koko kansansa ja isänmaansa pelastusta. Mutta mitä ajattelivat Tokoi ja Manner, Valpas ja Sirola tyhjentäessään Suomen Pankin ja kansalaissodan kauhuihin syöksemänsä isänmaan tomun jaloistaan pudistaessaan?
Tokkohan edes Suomen työväen parasta, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla lähinnä heidän sydäntään?
Ei, he ajattelivat vain oman itsensä parasta. He olisivat ehkä voineet tehdä jotakin Suomen työväen hyväksi, jos he olisivat jääneet, kehoittamalla sitä edes viimeisellä kahdennellatoista hetkellä aseensa laskemaan. Jos he olisivat olleet miehiä, he olisivat jääneet, ottaneet syyn vallankumouksesta miehekkäästi päälleen, ja koettaneet edes täten harhaanjohtamansa työväen raskasta kohtaloa lievittää. Mutta he eivät olleet miehiä, he olivat valtiollisia seikkailijoita, jotka ainoastaan suomalaisen työväestön kehittymättömyys, arvostelukyvyttömyys ja herkkäuskoisuus oli kansamme turmioksi vallan kukkuloille kohottanut.
Siksi ei tämän maan multa ole myöskään hevillä heltiävä heidän saappaistaan. Se on kosteaa, siinä on verta, veljesverta, ja se veri syyttää heitä siitä rakkauden puutteesta, jolla he ovat tämän kansan kohtaloita ohjanneet, ja siitä sydämettömyydestä, jota he ovat koko suomalaisen demokratian, mutta etenkin suomalaisen sosialidemokratian yhteistä, suurta asiaa kohtaan osoittaneet.
Suomen työväki, Suomen sosialidemokratia saa nyt vastata heidän synneistään. Jos on jotakin mahdollisuutta sen vielä toipua tästä hirvittävästä iskusta, saa se kiittää siitä ainoastaan suomalaista kansanvaltaa – jonka he tahtoivat kumota juuri – ja sitä seikkaa, että meillä on laki, on laillinen hallitus ja eduskunta, joiden tehtäväksi nyt jää koko tämän verisen vyyhdin selvitteleminen ja sen ainoan oikeuden turvaaminen, minkä nuo paenneet johtajat ovat Suomen äsken niin kukoistavasta työväenasiasta jälelleen jättäneet, nimittäin: voitettujen oikeuden.
Ja siinä on nähdäkseni Pekka Svinhufvud jälleen mies paikallaan.
Työn Valta 25.4.1918.
4. KANSAKUNNAN ULKOPUOLELLA.
Varmaan olisivat punaisen hirmun miehet miettineet monta kertaa päänsä ympäri, jos he olisivat aavistaneet niitä kaikkia vastavoimia tämän kansan sielussa, joita he esille manasivat ryhtyessään mielettömään yritykseensä.
Maamme poliittiset puolueet he tunsivat, sillä olivathan he niiden kanssa olleet jo niin monessa vaalitaistelussa ja parlamentaarisessa ottelossa. Samoin he tunsivat maamme porvarillisen sanomalehdistön ja tiesivät, mikä valta sillä oli yleisen mielipiteen muodostamisessa. Siksi oli se ensin tukahdutettava. Kun samalla kaiken valtiollisen elämän huiput, laillinen hallitus ja kansan itsensä valitsema eduskunta, olisivat vangitut tai ainakin pakotetut hajoamaan, olisi vallan täydellisyys heidän käsissään ja kansa itse valmis tottelemaan uusia tyrannejaan ja lainsäätäjiään.
Kuten todellisuus on näyttänyt, siinä he perinpohjin erehtyivät.
Kaikkia henkisiä ja ihanteellisia arvoja halveksien eivät punaisen hirmun miehet tunteneet varsinkaan eräitä tämän kansansielun ominaisuuksia: eivät sen isänmaallista mieltä, joka ei niinkään ollut kädenkäänteessä valmis veljistymään vanhan perivihollisensa, saati sitten sen huonoimpien ainesten kanssa, eivät sen todella kansanvaltaista mieltä, joka juuri vanhasta sortovallasta päästyään ei niinkään hevillä tahtonut niskoilleen näitä uusia ja vielä paljon pahempia sortovaltiaita, eivät sen laillisuusmieltä, joka vuosisatojen kuluessa oli siihen juurtunut ja parin viime vuosikymmenen kuluessa vain voimistunut ja karaistunut. Mutta varsinkaan he eivät tunteneet tämän kansanhengen syvimmistä hetteistä kuohahtanutta itsenäisyysmieltä, joka vihdoinkin katsoi ajankohdan koittaneeksi tehdä totta esivanhempiemme parhaista vapaudenhaaveista ja valtiollisista harrastuksista. He olivat nukkuneet. Taikka oikeammin: he olivat räyhänneet vain puhujalavoilla ja puoluekokouksissa ja ummistaneet silmänsä sille hajanaiselle, ankaralle todellisuudelle, joka "valkean Suomen" nimellä sittemmin esiintyi heille kaikessa peloittavassa sitkeydessään ja vääjäämättömyydessään.
He eivät tunteneet Suomen sivistyneistöä, joka vallankumouksen ensi hetkestä saakka asetti heitä vastaan vanhan koetellun passiivisen vastarintansa, jota ei edes Venäjän tsaarivalta mahtavimmillaankaan ollut koskaan saanut täysin puhkaistuksi. Mutta varsinkaan he eivät tunteneet suomalaista talonpoikaa sellaisena kuin me muut jo ennen tunsimme hänet Pohjanmaalta, Savosta ja Karjalasta, joka ennemmin olisi antanut hakata itsensä kappaleiksi, kuin koskaan taipunut heidän ikeeseensä ja joka nyt esitti heitä vastaan oman aktiivisen vastarintansa astuen ase kädessä kotiaan ja kontuaan, isänmaataan ja esi-isiensä jälkeenjättämää sekä henkistä että aineellista viljelystä puolustamaan.
Punaisen hirmun miehet tunsivat vain Etelä-Suomen suurviljelijät. Mutta hehän olivat "herroja", heitähän oli niin vähän, että heidät voi murhata vaikka sukupuuttoon! Samoin tunsivat he vain suuret työnantajat ja teollisuuden harjoittajat, jotka voitiin joko samoin surmata tahi tehdä terrorisoimalla vahingottomiksi. Mahdollisesti tunsivat he myös jonkin verran maamme virka- ja liikemiehistöä, mutta he halveksivat liiaksi sen siveellistä selkärankaa uskoakseen hetkeksikään siitä koituvan mitään vakavampaa vaaraa heidän veriselle vallankaappaukselleen. Ja pahimmassa tapauksessa: voitiinhan sekin surmata sukupuuttoon! Kykenihän kuka hyvänsä. mitä tointa hyvänsä hoitamaan, voitiinhan liikkeet "natsionalisoida" ja julistaa niihin kätketty pääoma kansan ja yhteiskunnan omaisuudeksi. Vielä helpommin voitiin luonnollisesti tulla toimeen ilman maan henkistä köyhälistöä, sillä olihan se tämän "materialistisen historiankäsityksen" piirissä vain välttämätön paha, saman surkuteltavan kapitalismin tuote, joka juuri oli kumottava. Se voitiin joko ostaa, jos sen palveluksia tarvittiin, tai heittää romukoppaan.
Mutta mitä tehdä suomalaiselle talonpojalle?
Häntä ei voinut hävittää sukupuuttoon. Sillä ensiksikin oli heitä liian paljon ja toiseksi tunnustettiin sekä hänen ansionsa estä kansantaloudellinen tarpeellisuutensa. Myöskin punaisen hirmun miehet ymmärsivät, että kedot olivat kynnettävät ja kylvettävät – kylvöviljan kulutuksesta huolimatta – jos mieli tässä maassa menestyä edes heidän bolshevistisen ihannevaltionsa. Oli sentähden aivan liikuttavaa nähdä tuon hirmuhallituksen äänenkannattajien avuttomuutta, kun heidän tuli puolustaa menettelytapaansa suomalaisen talonpojan edessä. Te olette hulluja! huusivat ne. Emmehän me teitä vastaan taistele, vaan "herroja", suurkapitalisteja, suurporvareita, suurteollisuuden harjoittajia! Tehän olette meidän luonnolliset liittolaisemme, Jaakko Ilkkojen jälkeläiset. Nouskaa nytkin vastaan Klaus Flemingin huoveja, tulkaa meidän puolellemme!
Mutta suomalainen talonpoika tunki vain päälle. Se tosin tunsi itsensä vanhoihin "nuijamiehiin" kuuluvaksi, mutta se näki nyt huovinsa ja sortajansa juuri niiden rivissä, jotka olivat punaisen väkivallan ja ryöstövallan lipun hänen riihiensä ja aittojensa ovien eteen pystyttäneet.
Yhtä huonosti kävi sen agitatsionin, joka oli aiottu "valkean Suomen" passiivisen vastarinnan murtamiseksi. Suomen henkinen köyhälistö ei ollut ostettavissa.
Oli luonnollista, etteivät pankkien ovet avautuneet, sillä olisihan se ollut samaa kuin päästää sisään kiljuva ryövärilauma. Oli yhtä luonnollista, että työpaikat pysyivät suljettuina, sillä tunsihan jokainen työnantaja punaisen vallankumouksen tähtäävän erikoisesti juuri hänen etujaan. Mutta miten selittää köyhien opettajien, kansakoulunopettajien y.m. kantaa, joille tarjottiin kaksinkertaisia palkkoja, jotka siitä huolimatta osoittivat ilmeistä "vastavallankumouksellisuutta"?
Punaisen hirmun miesten materialistinen maailmankäsitys kärsi tässä suurimman tappionsa.
Että ihminen eli leivästä, sen he olivat käsittäneet. Siksi he vielä vähin voivat ymmärtää suomalaisen talonpojan kantaa, tosin sitäkin ainoastaan itsekkäältä, aineellisten etujen kannalta, joka yksin ei suinkaan riittänyt tätä meillä ennen kuulumatonta kansannousua selittämään. Mutta että ihminen ei elä vain leivästä, se oli hepreankieltä heille. Siksi he seisoivat aivan ymmällä Suomen henkisen köyhälistön omaksuman yksimielisen kannan edessä, joka ei ollut eikä voinut olla muuten kuin eräiden heille tuntemattomien henkisten arvojen avulla selitettävissä.
He eivät tajunneet Suomen kansansielua, ja siksi he joutuivat ulkopuolelle kansakunnan.
Kerran ennen maamme valtiollisessa historiassa on käynyt poliittiselle puolueelle hiukan samantapaisesti. Se tapahtui Bobrikovin vuosina. Silloinkin asettui yksityinen poliittinen puolue omavaltaisesti koko Suomen kansan omavaltaiseksi holhoojaksi. Silloinkaan ei kansantahto heitä siksi tunnustanut. Me muistamme, millä perinpohjaisuudella suurlakko ja sen aikaansaanut kansan-aalto silloin pyyhkäisi pois heidät vallan kukkuloilta.
Silloinkin oli kysymys valtiollisesta veljeilystä kansamme perivihollisen, venäläisen sortovallan kanssa. Silloinkin oltiin jo lähellä kansalaissotaa. Me tiedämme, mikä oli lorun loppu siitä, ja tuon esimerkin olisi pitänyt tämän vallankaappauksen toimeenpanijoille opettaa, että tämä kansa ei ymmärrä leikkiä silloin, kun on kysymys sen pyhimmistä aatteellisista arvoista ja valtiollisesta olemassaolosta.
Bolshevismi, joka oli meihin nähden vain venäläisen sortovallan toinen ja entistäkin suurempi puoli, tahtoi meidät jälleen sulkea hajoavan venäläisen valtakunnallisuuden tukahduttavaan syleilyyn. Tokoit ja Mannerit sitä joko eivät käsittäneet tai pitivät vähäarvoisena sen "maailman vallankumouksen" rinnalla, jonka he toivoivat täältä vyöryvän Eurooppaan, joka muka vain kädet ojossa odotti tätä uutta ihmisyyden evankeliumia. Ne unohtivat, että mitään ihmisyyden asiaa ei voida ajaa isänmaan asian ulkopuolella yhtä vähän kuin minkään kansainvälisen "ihannevaltion" lippua ohitse oman kansakunnan pystyttää.
Siksi asettui heidän suomalainen isänmaansa heitä vastaan, ja Suomen tähän saakka suurimmaksi maailmanhistorialliseksi tehtäväksi tuli tuon venäläisen ruttotaudin täällä pysäyttäminen ja täällä tuhoaminen.
Olkamme nyt heitä viisaampia. Ottakaamme me nyt oppia heidän turmiostaan ja tunnustakaamme ainakin se totuus, minkä me näemme niin verisenä todellisuutena ympärillämme Suomen metsiin ja hankiin kirjailtuvan. Tarkoitan sitä totuutta, että mikään sosialidemokraattinen puolue ei ole meillä mahdollinen isänmaan yhteisen asian ulkopuolella, eikä myöskään ulkopuolella niitä laillisuuden ja kansanvallan, kansanvapauden ja kansalaisvapauden ikuisia ihanteita, jolle me toivomme Suomen nuoren verikasteisen valtakunnan kaikesta huolimatta rakentuvan.
Ainoastaan tätä tietä on mahdollinen myöskin se kansanvallan yhteiskunnallistuttaminen, jota kaikki todellinen sosialidemokratia kuitenkin lopuksi tarkoittaa.
Työn Valta 27.4.1918.
5. TÄLLÄ HETKELLÄ.
Mitä on Suomen työväen tällä hetkellä tehtävä siis? Sen sosialidemokraattisen työväen nimittäin, joka ei koskaan ole punaista hirmua hyväksynyt, joka sitä on aina omassa sisimmässään vastustanut ja vain voimattomuudesta tai kehittymättömyydestä joutunut omien puoluejohtajiensa petollisesta menettelystä kärsimään?
Mikäli tässä maassa vielä rauhallista ja lainkuuliaista suomalaista työväkeä on – ja onhan sitä, senhän me tiedämme – jonka on onnistunut pysytellä sekä punakaartien että kansankavalluskuntien että kaikkien niiden asettamien tuhatlukuisten ja tuhatväristen siviilivirkojen ulkopuolella, on sen tärkein tehtävä tällä hetkellä vain rauhoittaa, vain saada ympärillään riehuvia intohimon aaltoja edes jo nyt asettumaan. "Rintamille", jos sellaisista vielä voidaan puhua ollenkaan, sen ääni ei ulotu enää, yhtä vähän kuin saarrettuihin kyliin, kaupunkeihin tai vankileireihin. Mutta jokaisella on oma yksityinen ympäristönsä, jossa hän voi samaa rauhantyötä harjoittaa.
Ainoastaan tätä tietä me voimme pelastaa jotakin suomalaisen demokratian, joskaan emme suomalaisen sosialidemokratian asiasta entisessä muodossaan.
Se on nyt mennyt menojaan. Ja jouti mennäkin, sillä sellaisena miksi se viime vuosina kehittyi, sillä ei ollut enää muuta kuin nimi yhteistä todellisen länsimaisen sosialidemokratian kanssa. Mutta siinäkin oli jo niin paljon liikaa, että tulee kulumaan vuosia, ehkä vuosikymmeniä tässä maassa, ennen kuin suomalaisen sosialidemokratian täten tahrattu maine voi saavuttaa maamme julkisessa elämässä mitään kirkkautta tai kantavuutta. Jos se on mahdollista vielä, on se mahdollista ainoastaan Suomen työväen oman järkevän esiintymisen avulla, jonka ei pitäisi olla niin vaikeata, kun sen parhaimmisto joka tapauksessa on tämän kauhistuttavan romahduksen kautta päässyt vapaaksi punaisesta painajaisestaan.
Meiltä on nyt suu tukossa, meiltä demokraateiltakin, saati sitten sosialidemokraateilta. Peli on hävitty, kaikki valtit ovat vanhoillisilla. Missään maassa ei rajaton kansanvalta ole antanut huonompaa tulosta kuin meillä, minkään kansan keskuudessa ei sosialidemokratian nimellä käypä oppi ole osoittautunut niin turmiolliseksi koko kansan olemassaololle ja yhteiskunnalliselle järjestykselle. Näin sanoessamme emme luonnollisesti ota lukuun Venäjää, sillä siellä ei ole koskaan ollutkaan mitään todellista, elimellistä järjestystä eikä kansanvaltaa. On ollut vain tsaarin, vain Kerenskin ja vihdoin "köyhälistön", s.o. Leninin ja Trotskin diktatuuri.
Meillä oli todellinen kansanvalta. Meillä oli jo ainakin paperilla rajaton kansanvalta, sen jälkeen kuin Suomen eduskunta oli julistanut myöskin hallitsijan oikeudet itselleen kuuluviksi. Se on nyt vieläkin meillä, mutta ainoastaan paperilla. Todellisuudessa meillä on sotilasdiktatuuri.
Suomen työväen on nyt totuttava tuohon ajatukseen. Ja se voi omalta osaltaan lyhentää tuota diktatuuria – jonka tehtävänä juuri on maan rauhoittaminen – vain auttamalla sitä tuossa tehtävässä ja täten todistamalla sen ennemmin tai myöhemmin tarpeettomaksi.
Tällä hetkellä ei ole muuta viisasta työväenpolitiikkaa. Vasta sitten on kaikki muu politikoiminen, kaikki valtiollinen elämä ja järjestäytyminen maassa mahdollinen.
Tätä olisi hyvä pitää muistossa myöskin maamme muiden puolueiden ja sanomalehtien, mutta ennen kaikkea niiden entisen sosialidemokraattisen puolueen pirstaleiden, jotka hyvällä omallatunnolla ja säilytetyllä kansalaiskunnialla vielä vastaisuudessa aikovat käydä uutta ja parempaa, puhtaampaa ja jalostuneempaa sosialidemokraattista puoluetta perustamaan. Omasta puolestani pidän sitä vielä mahdottomana nykyisten poikkeuksellisten olosuhteiden vallitessa, samoin kuin pelkkänä tuulenpieksämisenä kaikkea kiistaa kuningasvallasta tai tasavallasta, kansanvaltaisemmasta tai harvainvaltaisemmasta hallitusmuodosta. Meillä on nyt maassa kaksi tekijää, jotka tällä hetkellä nähdäkseni vaativat kaiken huomion osakseen, kaksi vierasta jotka jo liian kauan ovat saaneet täällä koteutua. Ne ovat sota ja nälkä. Jos vielä ensi kesänä kolmas rajan takana vaaniva vieras yhtyy niihin, nimittäin rutto, ei täällä kohta tarvita kuninkaita eikä presidenttejä, eikä yleensä muita majesteetteja kuin sitä kutsumatonta, joka täällä jo on: kuoleman majesteetti. Täällä tarvitaan vain haudankaivajia ja sen verran isänmaan kamaraa, kuin kukin tarvitsee siinä maatakseen.
Ja sitäpaitsi meillä on maassa vieras sotaväki. Tosin he ovat tulleet tänne maamme laillisen hallituksen kutsumina ja siis meidän ystävinämme ja liittolaisinamme, tosin he ovat tehneet verrattomia palveluksia meidän maallemme ja etenkin sekä suomalaisen demokratian että sosialidemokratian tällä hetkellä yhteiselle asialle – sillä molemmat ne olivat sortua tuon punaisen hirmun kitaan – ja meillä on kaikilla senvuoksi täysi syy osoittaa heille kaikkea kunnioitusta ja kiitollisuutta. Varsinkin tulevat nuo tunteet täydellisiksi, kun me muistamme, että ilman Saksan loistavia voittoja Puolassa, Itä-Preussissa, Galitsiassa ja Väinäjoella, ei mikään vallankumous Venäjällä ollut mahdollinen, eikä meillä mitään tilaisuutta irtaantua ja itsenäistyä omaksi valtakunnaksemme. Mutta niin paljon kansallista arvokkaisuutta toivoisi toki tuolla valtakunnalla nuoruudestaan huolimatta olevan, että se ei ryhtyisi määrittelemään valtiollista tahtoaan ja hallitusmuotoaan, ennenkuin tuo tahto on todellakin vapaa, s.o. ennenkuin kapina on täydelleen kukistettu, yhteiskunnallinen järjestys palautettu ja meidän mahtavan liittolaisemme aseellinen apu ja edustus täällä täten käynyt tarpeettomaksi. Paitsi muusta, johtuu tämä kanta niistä kansallisen häveliäisyyden syistä, joita olisi hyvä ottaa huomioon niin kuulun kunniavieraan läsnä ollessa.
Tunnemme nimittäin kyllin paljon Suomen politiikkaa, ettemme tahtoisi kaikkia sen sisäisiä kurjuuksia ja ristiriitoja heti näille uusille ystävillemme paljastaa. Ja ne tulevat esille, jos meillä tällä hetkellä ruvetaan politikoimaan niinkuin tavallisissa oloissa, ottamatta huomioon tilanteen äärimmäistä, hirvittävää vakavuutta.
Kansallisesta kuolemasta me ehkä olemme päässeet, mutta me seisomme vieläkin kuoleman kynnyksellä.
Pois politiikka! tekisi sentähden mieleni tällä hetkellä huudahtaa. Joka mies ja nainen paikalleen! Maa on rauhoitettava, pellot ovat kynnettävät ja kylvettävät. Siihen saakka voivat nykyiset lailliset valtio-elimet, etupäässä Suomen senaatti, varsin hyvin edelleenkin hoitaa maan asioita.
Työn Valta 30.4.1918.
6. ERÄITÄ ÄÄRIVIIVOJA.
Jos on parasta työväenpolitiikkaa tällä hetkellä olla kokonaan politikoimatta – kuten väitän – niin mihin sitten on käytettävä se aika, se väliaika, joka sille sen julkiseen toimintaan nähden on pakostakin muodostunut?
Ajatteluun, itsetutkisteluun. On hetkinen hengähdettävä, jos mieli voida olosuhteiden salliessa lähteä uudella ja paremmalla ohjelmalla taipaleelle.
Mitään varsinaista, maan ja kansan asioihin vaikuttavaa valtiollista toimintaa ei Suomen sosialidemokraattinen työväki kuitenkaan voisi tällä hetkellä harjoittaa. Siksi pahasti on se uskottujen miestensä, puoluejohtajiensa, puhujiensa, järjestöjensä y.m. kautta punaisen hirmun pauloihin sekaantunut. Niistä päästäkseen on sillä edessään valtiollisena puolueena vain sama puhdistustyö, mitä yhteiskuntaa-säilyttävät ainekset nyt koko isänmaahan nähden suorittavat. Vasta kun se on tehty – ja perinpohjin tehty – voi syntyä kysymys uudesta valtiollisesta esiintymisestä.
Mutta sitä ennen? Onko Suomen työväen istuttava kädet ristissä siis ja sallittava kaiken ympärillään vaieten ja vastaansanomatta tapahtua?
Kyllä, vaikka ei kädet ristissä tosin. On tehtävä sitä kiinteämpää sisäpuolista ja ulkopuolista valistustyötä, jota arvaankin useimpien meistä nykyään kaikella mahdollisella vakavuudella harjoittavan. On opittava ja on opetettava. Ja onhan tässä nyt totisesti aihetta ja alaa niihin kumpaiseenkin!
Nyt lasketaan pohja Suomen uuden, vapaan ja itsenäisen valtakunnan tulevaisuudelle. Silloin ei ole samantekevää tuon uuden kokonaisuuden kannalta, mitä Suomen työväki siitä ajattelee. Tämä maailmansota laskee myös pohjan uudelle ja toivottavasti paremmalle, onnellisemmalle aikakaudelle ihmiskunnan historiassa. Silloin ei ole samantekevää, miten suhtautuu siihen suomalainen sosialidemokratia. Sillä niin totta kuin se ainakin omaan isänmaahansa nähden on tällä kertaa ollut myötä vain kielteisenä aineksena sitä muodostamassa, niin totta on se kerran oleva siinä mukana myöskin myönteisenä, ja täten omalta, vähäiseltä osalta uuden ja paremman ihmisyyskäsitteen muodostamiseen tuossa aikakaudessa vaikuttava.
Mutta politiikka? Mutta valtiollinen toiminta? Onko Suomen työväen siis kokonaan pysyttävä syrjässä siitä? Ummistettava silmänsä ja korvansa, heitettävä kirveensä järveen ja annettava palttua kaikelle poliittiselle politiikalle ylimalkaan?
Eipä suinkaan. Ensiksikään ei se olisi mahdollista enää ja toiseksi se olisi takaperoista sekä työväen omalle että koko isänmaan yhteiselle asialle. Suomen työväki päinvastoin juuri täten ottaisi itse osaa siihen taantumukseen, joka arvattavasti on, tai jonka luonnonpakosta ainakin pitäisi olla tämän väkivaltaisen rynnistyksen historiallisena ja kansanpsykologisena seurauksena. On odotettava, on ensin katsottava, kuinka suureksi ja peloittavaksi tuo taantumus todellisuudessa tulee ja tuleeko siitä edes mitään varsinaista taantumusta, ennenkuin on mahdollista sen suhteen tarkemmin kantaansa määritellä. Sillä olot ja mielipiteet meidän ympärillämme eivät vielä ole täsmällisiksi piirtyneet, ajan heiluri ei vielä äskeisestä äkkiliikkeestään paikoilleen asettunut. Sen verran me jo kuitenkin näemme, että meidän maassamme on muodostumassa vankka vanhoillinen, kuningasmielinen ja arvattavasti myöskin korkeakirkollinen oikeisto ynnä sen vastapainona vapaamielinen, kansanvaltainen vasemmisto, jonka äärimmäisellä siivellä tietysti Suomen vastaisen sosialidemokratian ehkä hyvinkin vaatimattomaksi supistuneen puolueen – tai puolueiden – tuleva paikka on. Mutta maaseudun mielipide ei ole vielä selvä, eikä voine selvetäkään ennen uusia vaaleja, joita tuskin tultaneen ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa suorittamaan.
On ollut julkisuudessa puhetta paljonkin sekä uuden hallitusmuodon säätämisestä että nykyisin voimassaolevan – joskin vain paperilla voimassaolevan – rajattoman kansanvallan rajoittamisesta. Ei liene tarpeellista huomauttaa, että Suomen työväen kannalta olisi tietysti suotavinta, jos kaikki päätökset ja toimenpiteet tuossa suhteessa saataisiin edes syksyyn lykätyiksi. Silloin olisivat sekä kansan aallot että vasta-aallot jo asettuneet, eikä mikään vaarallisempi, perinjuurisempi taantumus enää arvattavasti tulisi kysymykseen. Mutta on ehkä tarpeellista siitä huomauttaa isänmaan yhteisen edun kannalta, joka tällä kertaa, yhtä vähän kuin oikein käsitettynä milloinkaan, ei suinkaan ole vastakkainen Suomen työväen eduille, vaan päinvastoin niiden kanssa mitä läheisimmin yhdistynyt. On väitetty Suomen eduskunnan viimeaikaisesta lainsäädäntötyöstä, että se ei ole tapahtunut normaalien olosuhteiden vallitessa, jonka vuoksi ei myöskään olisi miksikään häpeäksi tälle samalle eduskunnalle tarkistaa tehtyjä erehdyksiä. Valaisevina esimerkkeinä tähän suuntaan on mainittu lakia 8-tunnin työpäivästä – jonka voimaanastumisen hallitus onkin lykännyt kuudeksi kuukaudeksi – sekä uusia kunnallislakeja, joita myöskin on vaadittu peruutettaviksi.
Näihin y.m. todella taantumuksellisiin vaatimuksiin nähden voidaan juuri isänmaan yhteisen edun kannalta huomauttaa, että elleivät olot meillä ennen punaista hirmua olleet normaalit, eivät ne ole vieläkään, sillä joskaan meillä ei enää ole puukkoa kurkussa, kuten silloin, on se tällä välin pistetty – sekä kuvaannollisesti että puustavillisesti puhuen – liian monen ihmisen sydämeen, että täällä sen suuremmilla ja sen kauemmas kantavilla tulevaisuustakeilla voitaisiin nyt heti tulla täydelliseen poliittiseen oikeamielisyyteen ja tasapainoon. Ei ole hyväenteistä meidän nuoren vapautemme varttumiselle ja kukoistukselle, jos se heti aloittaa uransa taantumuksellisilla toimenpiteillä, eikä eduksi suomalaisen parlamentarismin ulkopuoliselle arvonannolle, jos se nyt, jälleen poikkeuksellisten olojen pakotuksesta, tekee päätöksiä, jotka ehkä hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa osoittautuvat pikaista korjausta kaipaaviksi. Olkoon, että siinä suhteessa on ennen tehty erehdyksiä ja hätiköity. Olisi onnetonta, jos tämä nykyinen pian loppuunsuoritettu "vastavallankumous" ottaisi käytäntöön meillä samat kuumeentapaiset menetelmät, jotka olivat ennen vallankumousta vallinneille olosuhteille niin tunnusmerkillisiä.
Ajan myrkky olisi siinä tapauksessa tunkeutunut syvemmälle Suomen yhteiskunnalliseen ruumiiseen kuin olisimme osanneet aavistaakaan.
Bolshevismi kukisti valtakunnallisen Venäjän, mutta sai itse ikuisen tartunnan siitä. Suomen tervejärkinen kansan-aines on kukistanut meikäläisen bolshevismin, mutta on varmaankin varova sen tekemiä erehdyksiä missään muodossa uudistamasta. Tosi on, että myrkky kaipaa vastamyrkkyä, vallankumous vastavallankumousta. Mutta jos meidän mieli päästä kokonaan myrkyistä erillemme, päästä koko siitä vallankumouksellisesta, punaisen hirmun saastuttamasta ilmakehästä, jossa vain anarkia ja väkivalta rehoittavat, on meidän niin pian kuin mahdollista käytävä jälleen rakentamaan täällä vanhaa, nykyään niin surullisessa kunnossa olevaa oikeusvaltiotamme, mutta uusille, kansanvaltaisille, kaikkien kansanluokkien tasa-arvoisuuteen ja kaikkien sen yksilöiden yhdenvertaisiin oikeuksiin perustuville kulmakiville. Jokainen erehdys siinä suhteessa kaivaa tuon valtion juuria, jokainen vallanpitäjien harha-askel käy ennemmin tai myöhemmin tuhoisaksi myöskin koko kansakunnan olemassaololle.
Eikö ole siis oikein mitata samalla mitalla? Eikö ole oikein, jos "valkea Suomi" vastaa punaiseen vallankumoukseen iskemällä hampaan hampaasta niiltä, jotka ovat tahtoneet purra sitä?
Epäilemättä, Mooseksen lain kannalta. Mutta ei sen kansojen kirjoittamattoman evankeliumin kannalta, joka julistaa, ettei mikään valtakunta saata ajan pitkään kukoistaa, jos joku, vaikka vähäisempikin osa sen kansalaisia, tuntee itsensä siinä oudoiksi ja syrjäytetyiksi.
Ja tässä tapauksessa tulisivat kaikki kansanvallan rajoitukset käsittämään miltei toista puolta kansakuntaa!
Sitäpaitsi on Mooseksen laki jo tapahtunut. Joka on miekkaan tarttunut, on miekkaan hukkunut, ja mikä jälellä on, on vain jälkiselvittelyä, saman lain käytäntöön sovelluttamista. Se on välttämätöntä. Mutta ei ole välttämätöntä samalla panna vaaranalaisiksi niitä todellisen, terveen ja valistuneen kansanvallan periaatteita, joiden nimessä tämä suuri taistelu juuri on käyty, ja joista punainen hirmu oli vain kamala, vääristelty irvikuva. Puhumattakaan siitä, että se ei olisi oikein Suomen "vastavallankumouksellista" työväkeä kohtaan, jota ehkä on enempi kuin luulemmekaan, ei se olisi oikein myöskään koko Suomen kansaa kohtaan, meitä ja muita ajattelevia, valtiollisesti täysijärkisiä kansalaisia, joita ilman "valkeaa Suomea" ei nyt olisi eikä olisi koskaan ollutkaan. Se olisi samaa kuin tehdä meidät kaikki, jotka tässä maassa olemme, vapaamielisesti tai tasavaltaisesti, demokraattisesti tai sosialidemokraattisesti ajatelleet, tunteneet ja toimineet, – se olisi samaa, sanon, kuin tehdä meidät kaikki yhtä syyllisiksi punaisen hirmun synneistä, kuten jo siellä täällä onkin julkisuudessa tapahtunut.
Mutta siihen me tuskin olemme suostuvaisia. Jos kaikesta huolimatta niin tapahtuu, me pidätämme itsellemme ainakin vapaan puhevallan asiassa, joskin pyydämme lykkäystä johonkin sopivampaan ajankohtaan ja tilaisuuteen.
Työn Valta 4.5.1918.
RYHMÄPOLITIIKKA JA PUOLUEPOLITIIKKA.
Puoluepolitiikka ei ole tällä hetkellä korkeassa kurssissa meillä. Eikä kummakaan: olemmehan me juuri päässeet todistamasta eräitä sen hurjimmista, mielenvikaisimmista ilmestysmuodoista. Eipä edes parlamentarismilla kokonaisuudessaan ole mitään ehdottoman universaalilääkkeen mainetta meidän sanomalehtiemme palstoilla. Sillä sehän ei ole mahdollista ilman puoluepolitiikkaa ja puoluetaistelua. Siinä suhteessa on yleinen mielipide meillä mennyt niin oikealle, että eräs vanha tunnettu valtiollinen toimihenkilö ja yliopiston professori saattoi jo joku viikko sitten esittää julkisuudessa niinkin epäparlamentaarisia mielipiteitä, ettei ministerien meillä välttämättä tarvitsisi olla eduskunnan luottamusta nauttivia miehiä, vaan lähinnä ainoastaan kuninkaan neuvonantajia!
Nyt tulee toinen professori (J. R. Danielson-Kalmari) ja asettaa suuressa valtiollisessa puheessa vastakkain käsitteet monarkia ja anarkia. Niistä olisi siis oikeastaan muka kysymys, kun on kysymys meidän tulevasta valtiomuodostamme!
Hels. Sanomia on paljon moitittu siitä, että se on samaan kysymykseen nähden asettanut vastakkain käsitteet yksinvalta ja tasavalta, ja väitetty niitä asiallisesti erehdyttäviksi yllytyskeinoiksi. Saa nähdä mitä on nykyisellä yleisellä mielipiteellä tästä Danielson-Kalmarin uudesta keksinnöstä sanottavaa.
On omituinen ilmiö muuten, että juuri ne henkilöt ja se kansalaispuolue, joka 1905 suurlakon jälkeen enimmän kerskui kansanvaltaisilla mielipiteillään eikä tiennyt, millä parhaiten hyväillä suomalaista sosialidemokratiaa, jopa silloista punakaartiakin, nyt on ensimmäinen vaatimaan kaksikamarista eduskuntaa, kuningasta j.n.e. Vai oliko asianlaita niin, että kaikki tuo entinen – samoinkuin nykyinenkin – olisi vain olosuhteitten vaatimaa mahtiaseman säilyttämistä ilman sen syvempää periaatteellista sisältöä?
Ja yhtä omituinen ilmiö on, että juuri nyt, kun suomalainen kansanvalta ja eduskuntavalta on osoittanut suurinta mahdollista elinvoimaansa kukistaessaan punaisen hirmuvallan, helsinkiläisissä puoluepolitikoitsijoissa esiintyy aivan erikoinen epäluulo samaista kansanvaltaa ja eduskuntavaltaa vastaan uutta ja parempaa Suomea suunniteltaissa. Moititaan puoluepolitiikkaa ja joudutaan – ryhmäpolitiikkaan! Sillä miksi muuksi on oikeastaan nimitettävä sitä salaperäistä tissuttelua ja tassuttelua, joksi meidän valtiollinen elämämme on muuttumaisillaan?
Emme puhu mitään poikkeuksellisten olosuhteiden vaatimista hallituksen toimenpiteistä, joihin kuuluu m.m. julkisen sananvapauden rajoittaminen erinäisiin asioihin nähden. Se lienee välttämätöntä, joskin arveluttavaa, kuten "Dagens Press" onkin aivan oikein huomauttanut. Tarkoitamme sitä salaperäisyyden verhoa, joka leviää päivä päivältä ja viikko viikolta aina enemmän tärkeimpienkin isänmaamme elinkysymysten ylle ja josta johtuu, että yksityiset pääkaupunkilaiset ryhmäkunnat saavat aivan suhteetonta merkitystä niiden ratkaisuun nähden.
Tahdotaan välttää uusia vaaleja, kansan äänestyksiä ja yleensä kaikkea, joka "kiihottaa". Äskeisten katkerien kokemusten jälkeen se onkin varsin ymmärrettävää. Kysymys on vain siitä, mikä todellisuudessa kiihottaa enemmän, julkinen vapaa kansalaistoimintako, johon myöskin puoluepolitiikka lienee luettava, vaiko se koko- tai puolisalainen yleisen mielipiteen yllytys, jota m. m. erinäisiin nimitysasioihin, mutta etenkin suureen valtiomuotokysymykseemme nähden harjoitetaan.
Muuten viittavat kaikki merkit siihen, että meidän jälellejääneillä kansalaispuolueillamme on nyt edessään keskinäinen pyykinpesu, joka eräistä jo julkisuuteen pulpahtaneista oireista päättäen ei käyne aivan helpoksi. Olisimme isänmaan yhteisen edun kannalta suoneet sen vielä lykkäytyvän johonkin sopivampaan ajankohtaan. Mutta nähtävästi se ei meidän poliittisen itsehillinnän puutteen vuoksi ole vältettävissä. Väärin on kuitenkin, että tuo yleinen ilmanpuhdistus kohdistetaan eräisiin mielivaltaisesti valittuihin yksilöihin, kuten Sario tai Linder, eikä kokonaisiin puolueihin ja katsantotapoihin. Tosi on, että uusi aika kaipaa uusia miehiä, joilla on takanaan ehdottomasti tahraton valtiollinen menneisyys. Mutta yhtä tosi on, että ellei meillä ole varaa mennä itse pahan juuriin, ei paljon paranneta asiaa sillä, että latvoja karsitaan.
Työn Valta 31.5.1918.
MISTÄ PELASTUS?
Yleisen mielenmuutoksen tarpeellisuudesta.
Tiedämme koko Suomen olevan nykyään täynnä epätoivoisia ihmisiä ja särjettyjä sydämiä. En puhu niille enkä niistä, jotka voivat hyvin ja iloitsevat, sillä eiväthän terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat. Mistä pelastus? kohoaa tuhansilta huulilta meidän ympäriltämme. Mistä tie, mistä pääsy valkeuteen tästä ajan hirvittävästä ahdingosta?
Ei muusta kuin meidän oman sisäisen itsemme uudestasyntymisestä. Eivät auta siinä ulkopuoliset uudistukset eivätkä taantumukset, eivät laitokset eikä lakipykälät, kuningasvallat eivätkä tasavallat. Kaikki ne voivat olla hyvät olemassa, mutta yksi on tarpeellinen: Suomen kansan on sisäisesti uudestisynnyttävä. "Kansalla" tarkoitan tietysti jokaista meitä itseämme. Ei tule rauha tähän maahan, ellei rakkaus rakenna Suomen uutta valtakuntaa. Viha kasvattaa vain vihaa, kosto vain uusia kostotoimia. Jokaisen Suomen kansalaisen olisi nyt tarkoin tuumittava, eikö hän ehkä itse ole jollakin tapaa myötäsyyllinen siihen, että pahuus on täällä paisunut näin yli äyräittensä ja että hyvyys vain heikkona liekkinä syysmyrskyssä lepattelee.
Syysmyrskyssäkö? Toivokaamme toki kuitenkin, että tämä on kevätmyrskyä. Talven kahleethan tässä kuitenkin ovat katkenneet, päättynyt vuosisataisen orjuuden aika, vieras valta maasta karkoitettu. Onhan Suomi nyt vapaa! Onhan isänmaa nyt itsenäinen, mutta jos se on itsenäinen vain sillä hinnalla, että se on jotakin alkuperäisestä kauneudestaan kadottanut, siitä kauneudesta, tarkoitan, joka täällä ennen Jumalan hymynä ja lempeämmän, valkeamman ihmisyydenuskon aavistuksena leijaili vuorten ja laaksojen yllä, niin on tuo itsenäisyys todella tullut liian kalliilla hinnalla ostetuksi. Sillä jos on totta yksilöiden suhteen, ettei auta heitä, vaikka he kaiken maailman voittaisivat, jos he samalla saavat vahingon kuolemattomalle sielulleen, on totta myöskin kansojen suhteen, ettei auta ulkopuolinen vapaus heitä, jos sisäpuoliset kansalliset intohimot kuitenkin vaahtosuisina heidän keskuudessaan raivoavat. Rex regi rebellis! Kuningas kuninkaalle kapinallinen! Meidän kansallamme oli jo kädessään onnensormus. Jos sen mieli enää löytyä milloinkaan, on meidän kaikkien autettava sen etsinnässä.
Mutta sitä varten on välttämätöntä, että me ainakin nyt jätämme pois tuon ainaisen toisten vikojen ja heikkouksien kaivelemisen, joka tekee sekä julkisen että yksityisen elämän täällä niin pieneksi, karuksi, katkeraksi ja pahansuopaiseksi. Koettakaamme kerran kiinnittää huomiotamme vain ihmisten hyviin puoliin! Pahan juuri on joka tapauksessa vain meissä itsessämme. Maailma meidän ulkopuolellamme olisi parempi ja valoisampi, jos me itse olisimme voimakkaammin hyvyyttä ja valkeutta ympärillemme heijastaneet.
Meidän on hinnalla millä hyvänsä päästävä normaalisiin oloihin ja ajatustapoihin taas. Mutta ei niin, että ne olot ja ajatustavat, jotka täällä ennen kansalaissotaa vallitsivat, olisivat nyt normaalisina takaisin toivottavia. Eivät, ne eivät riitä enää. Meidän on nyt asetettava normiksemme vain se paras, minkä me jo silloin tunsimme ja aavistimme, mutta jota me olimme liian heikkoja tai liian pimitettyjä jo silloin toteuttamaan.
Tästä maasta on saatava jälleen ihmisten asuinsija. Eikä siihen päästä muuta tietä kuin arvaamalla oman tilansa ja antamalla arvon toisellekin, kuten suomalainen viisauslauselma niin ikipätevästi sanoo. Kuka ei jaksa rakastaa, kunnioittakoon edes, kuka ei ihailla tai sääliä, älköön edes vihatko tai halveksiko! Sillä totisesti: niin paljon parempia me ihmiset emme toisiimme nähden ole, että meillä olisi mitään syytä tai varaa siihen.
Vapaus! Mitä auttaa ulkopuolinen vapaus meitä, jos on orjan leima omassa henkisessä olemuksessamme?
Sunnuntai 2.6.1918.
III
PAKINOITA
KIRJALLISTA PAKINAA.
Ensimmäiset joulukirjallisuuden uutuudet alkavat ilmestyä. Kirjallisena miehenä oli Mikko heti kiirehtänyt niihin tutustumaan.
– On sentään hauskaa, että meillä ilmestyy edes kirjoja, virkkoi hän, hyvillä mielin näytellen kirjakauppapakettiaan. Sille alalle ei vielä kuitenkaan näy halla kynsiään iskeneen.
– Niinkö arvelet?
Mikko katsoi minua pitkään.
– Sitä en minä ainakaan ole vielä huomannut, virkkoi hän sitten, alkaen vasta ostamiaan kirjoja auki leikata. Kirjoja ilmestyy ja kirjoja ostetaan. Onko se ehkä sinun mielestäsi hallan merkkejä?
– Mutta kirjallinen yleisömme ei kasva.
Se oli totuus, jonka Mikkokin tiesi. Hän nyökäytti päätään ja jatkoi pienellä resignatsionilla:
– Ei kasva, mutta ei toki vähenekään. Se on kuitenkin pieni voitto näissä oloissa. Ja toinen voitto on se, että näissä oloissa ei mikään humbuugi taiteen alalla menesty.
– Tokkohan? arvelin minä vastaan. Eivätköhän nämä ajat juuri ole omiaan esim. isänmaallista humbuugia taiteen ja erittäin kirjallisuuden alalla synnyttämään?
– Sitä en toki niin vaarallisena pitäisi. Jos jotakin meillä nykyään isänmaasta kirjoitetaan, tapahtuu se tavallisesti niin täydestä sydämestä, että olisi sääli sellaista paheksua. Eivätkä ihmiset pane sellaiselle enemmän arvoa nyt kuin ennenkään, jolloin ei ollut olemassa niinkään suuria syitä isänmaasta kirjoittaa. Päinvastoin on mielestäni tässä suhteessa pieni taka-askel yleisessä mielipiteessä jo huomattavissa. Pahempi on tuon n.s. tendenssikirjallisuuden kanssa, joka nähtävästi meilläkin alkaa voittaa yhä suurempaa alaa. Sitä vastaan olisi minun mielestäni kirjallinen taistelu suunnattava.
Mikko on suurimpia "taide taiteen vuoksi"-opin kannattajia. Se oli tullut useinkin esille meidän keskinäisissä keskusteluissamme, eikä hänen lausepartensa "taistelun suuntaamisesta" sentähden minua vähintäkään hämmästyttänyt. Tahdoinpa kuitenkin ottaa tarkemman pohdin hänen mielipiteistään.
– Luuletko tosiaan sitä niin vaaralliseksi, sanoin. Minun mielestäni on tuiki luonnollista, että monet yhteiskunnalliset ja edistysaatteet, jotka ajassa liikkuvat, alkavat hakea itselleen muotoja myöskin kirjallisuudessa. Saavuttavathan ne siten vain laveampaa vastakaikua.
Sitä ei minun olisi pitänyt sanoa. Mikko laski kirjan pois kädestään ja suuntasi minua kohtaan hirvittävän iskun paperiveitsellään.
– Sinäkin Brutus.
Hän nousi ylös, käveli hetkisen aikaa edestakaisin, pysähtyi vihdoin minun eteeni ja piti minulle kädet puuskassa vihdoin seuraavan pienen luennon:
– Minä olen edistyksen mies, jos kukaan. Harrastan kaikkia niitä kysymyksiä, joita ajassa on, käyn usein kokouksissakin ja luen sanomalehteni tarkempaan kuin moni maalaisvaari. Mutta kun minä otan kirjan käteeni, vaadin minä, että minä saan samalla tutustua taikka jatkaa tuttavuuttani jonkun persoonallisuuden kanssa. Nuoressa kirjallisuudessa, niinkuin meidän, on erittäin tärkeätä, ettei hairahduta millekään syrjäpoluille, vaan pysytään puhtaan kauneuden kannalla, ja se merkitsee samaa kuin että kirjailijan asia on kuvata ihmisiä eikä aatteita. Epäilemättä löytyy sellaisiakin ihmisiä, joissa joku aate on tullut pääasiaksi, jotka elävät ja kuolevat sen keralla, mutta on aivan väärin ajatella, että he olisivat maailman korkeimpia ihmisiä. Korkein ihminen on se, joka on enimmän ihminen, ja ihmiseen kuuluu niin paljon muuta, etupäässä muuta kuin aatteita. Siihen kuuluu tunteita ja mielikuvia, ajatuksia ja tahdontoimintaa, ja missä sellaista ei ole oikein ja luonnollisesti kuvattu, siellä ei myöskään mitään kirjallista taidetta ole olemassa. Sinä muistanet itse, mikä suunta rupesi yhteen aikaan olemaan vallitsevana meidän laulurunouteemme nähden. Ruvettiin panemaan paljo enempi arvoa jonkun runoilijan aatteille kuin hänen tunteilleen ja mielikuvitukselleen ja vaatimaan pitkin linjaa runoilijoiltamme "enemmän aatteita". Sama vaatimus tuntuu nykyään olevan ilmassa suorasanaiseen kirjallisuuteemme nähden. Sellaiselle kansakoulumaalle kuin meidän ei mitään tappavampaa kirjallista ajatuskantaa voi ajatella, sillä meillä on muutenkin täällä Suomessa aivan liian suuri taipumus arvostelemaan kaikkia ihmisiä ja oloja vain jonkun varman, määrätyn aatteen valossa, huolimatta kaikista niistä tuhansista toisiaan risteilevistä langoista, jotka yhdessä ihmiselämän muodostavat. Jumalan kiitos, olemme me vähitellen päässeet kaikista kirjallisista suunnista kirjallisiin persoonallisuuksiin, joiden pohjalla ainoastaan puhdas taide on mahdollinen, mutta pitääkö meidän nyt heti sen sijasta johtua epäkirjallisiin suuntiin, joiden pohjalla ei mikään taide ole mahdollinen? Minä vain kysyn.
Kysy päälle vain, ajattelin itsekseni, ei asia minua koske eikä monta muutakaan meidän kirjailijoistamme. Joku tendenssiteos on tosin silloin tällöin ilmestynyt ja herättänyt ehkä suurempaa huomiota kuin mihin sen puhtaasti kirjallinen arvo olisi oikeuttanut, mutta ei yksi pääsky kesää tee. Päinvastoin oli olevien olojen kuvaaminen jäänyt mielestäni liiankin syrjään ja kirjailijamme paenneet historiallisiin ja mytologisiin aineisiin, jotka aina tuovat mukanaan liiallisen ylimalkaisuuden vaaran. Sanoinkin sen Mikolle.
Hän oli esitelmänsä pitänyt, istahtanut jälleen alas ja ryhtynyt uusia kirjoja auki leikkaamaan. Kuitenkaan ei hän vielä ollut niin tyyni miltä näytti, sen huomasin minä selvästi hänen suupielistään.
– Epäilemättä on sekin vaara, virkkoi hän, ja liian estetiseeraavat katsantokannat voivat myöskin johtaa persoonattomaan puhtaaseen taiteeseen. Mutta että tuo vaara vielä meillä olisi niin lähellä, sitä en usko. Totta hiidessä meillä vielä on tunteita, tarpeeksi tuoreita, samoin mielikuvia ja huomioita elämästä, todellisen tuoreen ja persoonallisen taiteen kannattamiseksi, varsinkin kun meillä ei ole liiaksi traditsioneja eikä kirjallisia esikuvia, jotka sellaisen kehittymistä voisivat ehkäistä. Pääasia on, että yleisömme tottuu pitämään pientäkin persoonallista tunnepalasta tahi oikein huomattua sielullista kuvausta suuremmassa arvossa kuin suurinta romaania tahi näytelmää, jonka henkilöt ovat vain käsitteellistä tietä raketut. Esimerkkejä en tahdo tässä ruveta luettelemaan, mutta sellaisiakin on jo olemassa.
– Tuo kaikki on hurskasta toivomusta, sanoin. Onko sinulla jotakin käytännöllistä tarkoitusperää, johon tähtäät?
Sellaista ei Mikolla tällä kertaa ollut. Hän oli vain tahtonut saada sanotuksi, että meidän kirjallisuudessamme oli taiteelliselle näkökannalle, persoonallisuudelle, tekotavalle, kielenkäytölle y.m.s. seikoille annettava pääasiallinen paino, jo senkin tähden, ettei meillä monilla kirjallisuutemme aloilla vielä mitään traditsioneja ollut. Traditsionit olivat nyt luotavat, ja siksi oli hänen mielestään surkeata, jos kirjallisuutemme näissä oloissa horjahtaisi pois puhtaan ja suuren taiteen kannalta.
– Hiukan samoja asioita on myöskin ruotsalaisella taholla näinä aikoina pohdittu, huomautin. Ei ole kauan aikaa siitä kulunut kuin eräs nuori ruotsinkielinen runoilija julkaisi ankaran syytöksen virkaveljiään vastaan, jotka vain muka liihoittelevat omassa yli-ilmaisessa eetterissään ja puhaltelevat kupliaan "i en dådstark storm". Mitä sinä siitä arvelet?
– Samaa kuin minun kaimani, vanhempi ruotsinkielinen runoilijamme. Jos jollakin kirjailijalla on todellakin aate sydämellään, niin laulakoon sen ulos ja herättäköön myrskyn, mutta muuten vaietkoon hän siinä seurakunnassa. Siinä on puhevalta tiedemiehillä, filosofeilla, ja yhteiskunnallisten kysymysten ajajilla. Jos kirjailija sattumalta kuuluu niiden joukkoon, niin on hänen tietysti puhuttava sydäntään lähellä olevista seikoista, mutta ainakin niiden tulee aina muistaa, että on olemassa muitakin myrskyjä, joita kirjailija voi herättää.
– Mitä myrskyjä tarkoitat? kysyin.
– Niitä, jotka yksityisen ihmisen tunne- ja mielikuvitusmaailmassa myllertävät. Niitä herättämästä ei kirjallisuus saa koskaan lakata.
– Eikä lakkaakaan, sanoin minä. "Se liikkuu kuitenkin."
– Niin, mikä sitten? kysyi Mikko, joka jo oli saanut kirjansa auki leikatuksi ja jäänyt joitakin lauseita sen takasivulta tarkastamaan. Mikä liikkuu?
– Ihmissydän.
Mikko nyykähytti päätään. Hänellä ei niin selvään asiaan ollut mitään sanomista. Hän vaipui katsomaan, mitenkä se meidän nuoressa kirjallisuudessamme liikkuu.
Mikko Vilkastus, Päivälehti 7.11.1902.
TARINA TALVISESSA YÖSSÄ.
Paukkuva pakkanen. Korkeat tähdet taivaalla.
Kuljimme kylmässä talviyössä, Mikko ja minä. Tuuli puhalsi turkin saumoistakin sisälle, ja vilu tuntui jokaiseen verisoluun saakka. Ei tahtonut puhekaan oikein luistaa.
– Kylmä on, sanoi, Mikko.
– Niin on, sanoin minä.
Sitten oltiin taas hetkinen äänetönnä. Mutta korkeat tähdet vilkkuivat kauniisti.
Oletteko koskaan oikein katsoneet tähtiä silmiin? Niiden kanssa ei ylipäänsä ole leikkiä laskemista. Auringon kanssa vielä voi laskea leikkiä, se on niinkuin vanha setä, joka pitkä piippu suussa keinutuolissaan keinuu, ymmärtää meidän tuhmuutemme ja antaa ne anteeksi. Samoin ei ole mikään kumma tulla kuun kanssa toimeen. Se on herttainen vanha täti, joka klassillisen sukankutimensa ja yhtä klassillisten silmälasiensa takaa seuraa koko maailmaa ja johtaa sen kulkua leppoisella pään nyykäyksellä.
Sellaisten kanssa ei ole mikään kumma tulla toimeen. Toista on tähtien. Niiden kanssa ei ole leikkiä laskemista. Ne ovat pieniä, polvisukkaisia tyttölapsia, jotka katsovat meihin kirkkailla silmillään eivätkä ymmärrä yhtään mitään. Heidän järkensä on yhtä lyhyt kuin heidän palmikkonsa, ja heidän sielunsa rauha yhtä samentumaton kuin uuden, vasta-ostetun kymmenen pennin peilin pinta. Koeta heille selittää jotakin, silloin kun he väittävät vastaan tahi lepyttää heitä, silloin kun he ovat suuttuneita. He kuuntelevat sinua, katselevat sinua kirkkailla silmillään, ovat ajattelevinaan, mutta lopuksi nostavat he kuitenkin nenänsä yhtä "rikkiviisaan näköisinä" pystyyn ja sanovat: "Ei, ei, näin on asia." Heillä on kerta kaikkiaan oma vakaumuksensa, he tuntevat olevansa oikeassa ja sitä et sinä aina yhtä varmasti tunne. Tähtien kanssa ei ole leikkiä laskemista.
– Vai tunnetko sinä?
Olin ajatellut asiata niin tuiki kiinteästi, että lausuin viimeisen ajatuksen aivan ääneen. Mikko katsahti minuun kummastuneena.
– Mitä sitten?
Selitin hänelle parilla sanalla ajatusjuoksuni, ikäänkuin häveten sellaisia mielikuvia miesten kesken. Jos se nyt tuohon iskee ivallaan, ajattelin, niin leimaa se minut heti paikalla sentimentaaliseksi narriksi, joka kuljen ja tyhjiä kuvittelen paukkuvassa pakkasyössä. Mutta Mikko ei ole mikään ymmärtämätön ystävä.
Hän on päinvastoin hyvin ymmärtäväinen. Hän ei koskaan käytä ivaansa muita kuin kilvellä katettuja kohtaan. Hän ei koskaan iske paljaaseen ihoon.
Niinpä hän ei nytkään sanonut muuta kuin:
– Tähdet ovat aatteita. Niiden kanssa ei ylipäänsä ole leikkiä laskemista.
Tuo ei tosiaankaan tunnustanut miltään leikinlaskulta. Katsahdin hiukan epävarmasti tähtiin ikäänkuin nähdäkseni, olinko minä ehkä mahdollisesti tehnyt itseäni sellaiseen syntiin syylliseksi. Mutta ne vilkkuivat aina vain yhtä kauniisti. Sitten katsahdin minä Mikkoon.
– Mitä tarkoitat?
Ei sanonut Mikko mitään erityistä tarkoittaneensa. Oli heittänyt tuon lauseen vain paremman puutteessa, kun ei muutakaan vastausta minun mielikuvitteluuni keksinyt. Mutta minä näin kyllä hänen silmäkulmistaan, että hän tarkoitti jotakin.
– Sinä katsoit tähtiin, sanoi hän hetken päästä. Sanoivatko ne jotakin?
– Eivät mitään.
– Ne eivät sano milloinkaan mitään.
Siinä sitä oltiin. Kuitenkaan en minä voinut päästä siitä vakaumuksesta, että vaikka ne eivät sanokaan mitään, ne sentään ehkä tietävät yhtä ja toista.
Senkin oljenkorren taittoi Mikko minulta.
– Ne tietävät sen, minkä mekin tiedämme. Taikka oikeammin ne tietävät vielä paljon vähemmän. Ne tietävät ainoastaan oman ratansa, eivätkä sitäkään oikeastaan tiedä, vaan tuntevat sen ja kiertävät sitä iankaikkisesti. Turhaa on heidän kanssaan koettaakaan saada mitään järkiperäistä keskustelua aikaan.
Tuo oli kyllä vanhaa ja tunnettua. Siinä merkityksessä en minäkään aivan ollut heidän kanssaan keskustellut. Mikko oli mielestäni tällä kertaa aivan liian proosallinen.
– Minä puhun esimerkkien ja tunnustähtien kautta, sanoin.
– Niin minäkin.
– Mutta sinä et ymmärrä vertausta.
– Etpä sinäkään ymmärrä minun vertaustani. Juuri samanlaisia ovat ihmisten aatteet. Ne kiertävät iankaikkisia ratojaan ja palaavat jälleen aina samalle paikalleen. Vai oletko sinä koskaan mitään sellaista aatetta tavannut, joka ei olisi kiertynyt omaa häntäänsä purevaksi käärmeeksi?
Tuo oli mielestäni hyökkäys kaikkea pyhää ja totta vastaan maailmassa. Tiesin kyllä Mikon epäileväksi mieheksi ja synteihinsä tuiki paatuneeksi, mutta ei hän silti mielestäni saanut herjata jumalaa. Tottahan jotakin oli kiinteätä maailmassa.
Ilmoitin hänelle siveellisen paheksumiseni niin suopeasti ja toverillisesti kuin mahdollista ja lisäsin:
– Onhan niitä kiintotähtiäkin.
– Mitä esimerkiksi?
– Esimerkiksi aurinko.
Huomasin heti sanoneeni tuhmuuden. Tietysti sekin kiertää toisia aurinkoja. Onneksi ei Mikko kuitenkaan tuohon hetkelliseen epähuomioon pahemmin takertunut.
– Olet oikeassa, se on meidän kiintotähtemme. Me tarvitsemme sitä, sillä ilman sitä emme voisi elää, ja olisi sentähden sula vääryys väittää senkin kiertävän. Samanlainen aurinko on ihmisille n.s. usko elämään. Sitä ei saa ottaa heiltä pois, sillä muuten he heti paikalla kangistuvat ja kaikki kuolee. Se olisi kuitenkin suuri onnettomuus, sillä meille on äärettömän tärkeätä, että me elämme. Se on meille ylipäänsä tärkeintä kaikista. En tiedä, onko se kenellekään muulle niin erittäin tärkeätä, mutta sitä ei minun tarvitsekaan tietää. Sitä aatetta ei siis saa ihmisten mielistä järkyttää. Mutta sitä enemmän muita.
Tuo oli mielestäni skeptillisintä puhetta, mitä ikinä olin kuullut. Usko elämään sai siis muka armosta jäädä paikoilleen, mutta ei myöskään mitään muuta. Katsoin kauhistuneena Mikkoon:
– Sinä olet epäilyksen henki. Nyt minä tunnen sinut.
Mikko nyykähytti päätään.
– Ainoastaan mitä aatteisiin tulee. Ihmisten suhteen minä olen hyvinkin uskovainen. Ensiksikin minä rakastan heitä, sillä he ovat mielestäni paljon lämpimämpiä kuin tähdet ja toiseksi he huvittavat minua. Varsinkin sellaiset, jotka vielä johonkin aatteeseen uskovat. Se on minusta mieltäkiinnittävää taikauskoa, verrattava keskiaikaiseen astrologiaan, joka opetti ihmisten kohtaloiden riippuvan sen tahi tämän tähtisikermän asemasta, minkä alla joku oli syntynyt. Nykyään me nauramme tuolle. Minä en naura sille, enemmän kuin tällekään nykyiselle tähtiuskolle, minä vaan tutkin sitä ja olen huvitettu siitä. Paha vaan, että sellaiset ihmiset yhä vaan harvenevat. Toivoakseni ei tuo kumma sielullinen ilmiö tule minun elämäni aikana häviämään, sillä silloin en todellakaan tietäisi, mitä tekisin. Olen liian vanha jo uusiakin urheilulajeja oppimaan.
Hän sanoi kaiken tuon niin selkäpiitä pakastuttavalla tyyneydellä, etten tiennyt oikein, laskiko hän leikkiä vai ei. Sitä ei myöskään hänen silmäkulmistaan näkynyt. Päätin siis tehdä kerralla selvän asiasta.
– Et tiedä mitä tekisit. Tutki itseäsi.
– Sen olenkin jo tuiki tarkkaan tutkinut. Et löydä minusta niin aatteen tynkääkään.
– Minusta löydät.
– Siksipä juuri tutkinkin sinua. Vai luuletko, että minä muuten viitsisin kanssasi seurustella! Ohoh. Olen joskus tavannut jonkun samanlaisen miehen kuin minä ja silloin olemme me hiipineet toistemme ohi kuin kaksi auguuria tahi pikemmin pahantekijää, sillä me tiedämme, että jos me ilmaisisimme oikean itsemme, niin ihmiset hirttäisivät meidät.
– Ole vakuutettu siitä, että minä ilmaisen sinut. Ennemmin tai myöhemmin sinä kuitenkin heilut hirsipuussa.
Sanoin tuon sangen sydämettömästi, sillä Mikon uskottomuus oli minua kovin suututtanut. Kaduin kuitenkin heti lausettani, sillä enhän minä toki toivonut Mikolle niin hullusti käyvän.
Mutta Mikko oli jo ehtinyt ottaa marttyyrin muodon päälleen.
– Olkoon menneeksi minun puolestani, jos sen välttämättä täytyy tapahtua. Samoin on käynyt jo niin monelle muulle. Mutta väärin uskot, jos uskot minua sinun Mefistoksesi, sillä minä en todellakaan tahdo sinulle mitään pahaa. Päinvastoin toivon minä sinulle kaikkea hyvää, nimittäin sitä, mitä sinä hyvänä pidät, että sinä ylipäänsä menestyisit ja kauan eläisit. Samoin toivon minä kaikille ihmisille. Minä en tahdo sormenpäällänikään muuttaa mitään mitä maailmassa on tahi tapahtuu, se on kaikki minusta yhtä mieltäkiinnittävää. Etsit turhaan mitään pukinkaviota minun kantapäästäni. Periaatteesta käytän minä aina tällaisia pehmeitä vilttisaappaita, mutta sillä käytännöllä on myöskin vissi symbolistinen merkityksensä. Minä en tahdo astua rikki mitään, en edes ihmisten liikavarpaita.
Kovin hyväntahtoiselta hän tosiaan näyttikin lyhyessä lammasnahkaturkissaan, karvalakissaan ja pehmeissä huopasaappaissaan. Kulmakarvat törröttivät tuuheina ja kuuraisina ja sileäksi ajeltu leuka kiilsi talviyön aavemaisessa valaistuksessa. Huulensa hän piti tiukasti yhteen suljettuina.
Hän näytti sanalla sanoen niin kokonaiselta ja luoksepääsemättömältä, etten minä tiennyt muuta kuin kysyä:
– Miksi et?
– Siksi että he silloin parahtavat niin pahasti. Vielä pahemmin he parahtavat, jos jotakin heidän aatteellista kantaansa kosketat. Useimmilla ihmisillä on nimittäin oma nimikkoaatteensa, aivankuin pikku lapsilla nimikkotähtensä, jonka kanssa he syntyvät ja kuolevat ja jonka edestä he taistelevat. Kuinka he ovat sen valinneet, sitä he eivät itsekään tiedä. Se on useimmiten sattunut heidän silmäänsä jo kehdossa, riippuen siis siitä, missä olevaisuuden maassa ja valtakunnassa heidän kehtonsa kulloinkin on sattunut keinumaan. Sellaista tähteä on turha ruveta heiltä riistämään. He uskovat siihen, he näkevät siinä kaiken maailman ihanuuden, he sykittelevät ja sylkyttelevät sitä, keskustelevat sen kanssa, tervehtivät sitä joka aamu noustessaan ja sanovat sille joka ilta hyvästi maata mennessään. Se on samalla kertaa heidän ystävänsä ja jumalansa, heidän suojattinsa ja heidän taikakalunsa. Sitä ei saa heiltä riistää, sillä silloin he eivät voisi elää enää.
– Olisi hyvin hauska tietää, minkä tähden alla sinä olet syntynyt.
– Minä en ole syntynyt minkään tähden alla. Minä olen syntynyt itse auringon alla ja siksi onkin minulla siitä niin kauniit lapsuusmuistot. Luulen, että minulla samasta syystä on säilynyt jonkinlainen pieteetti tuota n.s. elämänuskoa kohtaan. Mutta ei se minua sokaise enää sekään.
– Sinä olet siis sittenkin Mefisto.
– Hyvin passiivinen Mefisto. Jos sanoisin sinulle, mikä minä oikeastaan olen, niin hämmästyisit.
– Sano se.
– Minä olen taiteen henki.
Hän sanoi sen todellakin aivan vakavalla naamalla, mutta hiukan haukotellen. Nähtävästi hänen mielestään oli tällä kertaa jo puhuttu metafysiikkaa tarpeeksi.
– Haukottelevan taiteen?
– Oikea taide haukottelee aina. Siksi se myös panee ihmiset niin hyvin haukottelemaan. Oikea taide on eetteriä, tiedäthän sitä, jota meidän ja tähtien välillä väikkyy, ja siis paljon raittiimpaa ja viileämpää kuin se ilma, jota me tavallisesti hengitämme. Sellaista eivät ihmiset voi ilman haukottelematta kestää. He sanovat kaikkia klassikoita ikäviksi, mutta lukevat niitä kuitenkin – ne, jotka lukevat – sillä he kaipaavat unta. Se, joka ei kaipaa unta, ei ole mikään taiteellinen ihminen.
Hän on niin sanottu terve ihminen, joka ei kaipaa mitään parannusta, hän uskoo aatteisiin ja tahtoo toimia niiden puolesta. Kaiken oikean taiteen ja taiteellisuuden alkuehto on sairaus.
Hän haukotteli jälleen oikein kuuluvasti. Nähtävästi oli hän taiteellinen ihminen. Että hän olisi itse taiteen henki ollut, sitä en minä sillä kertaa vielä myöntänyt. Enkä vielä pitkään aikaan sen jälkeenkään.
Nyt en minä kehoita ketään ihmistä sitä myöntämään.
Mikko Vilkastus, Päivälehti 5.12.1902.
ERÄÄLLÄ TAHOLLA.
"Eräällä taholla" tapahtuu aina jotakin. Eräällä taholla "parjataan", eräällä taholla "ryvetetään", eräällä taholla "ollaan rappeutumassa" ja eräällä taholla on aina "väitetty jotakin". Kaikki paha ylipäänsä tulee "eräältä taholta".
On luonnollista, ettei kaikki tämä pahennus saa rankaisematta tapahtua. "Eräs taho" saa sentähden myös kuulla kunniansa. Aukaisitpa melkein minkä helsinkiläisen lehden tahansa, niin saat aina lukea "erään tahon" uusista urotöistä. Milloin se on boikotteerannut, milloin agiteerannut, milloin oikein konspireerannut, mutta aina se vain eksisteeraa ja aina se rikeeraa. Eikä sille ole apua sanastakaan. Sitä koetetaan neuvoa sekä hyvällä että pahalla, sitä "näpsäytetään", sitä "letkautetaan", ja kun ei se riitä, niin se "leimataan". Mutta aina vain samalla menestyksellä. Eräs taho jatkaa yhä "kurjaa menettelyään". Eräs taho on parantumaton.
Olin niin kauan lukenut sanomalehdissä tuosta "eräästä tahosta", että aloin jo tulla uteliaaksi. Sehän on yksi h—in "taho", ajattelin minä. Ja niin päätin minä eräänä kauniina päivänä ottaa pohdin, missä sellainen paheen pesä oikeastaan on olemassa.
Omassa toimituksessa eivät tienneet asiasta hölynpölyä. Neuvoivat menemään Suomettareen.
Minä Suomettaren toimitukseen.
Siellä iskettiin silmää ja hymyiltiin salaperäisesti. Toimitussihteeri, joka nähtävästi vainusi tässä jotakin sotajuonta, kuiskasi korvaani:
– Itsestään hyvä mies asian arvaa.
Etten näyttäisi aivan tuhmalta, iskin minäkin silmää vastaan ja hymyilin salaperäisesti. Sitten kiitin minä kohteliaasti toverillisesta tiedonannosta ja, vielä enemmän arvoani pelastaakseni, lausuin ovelta seuraavan maagillisen taikasanan:
– Hekatombi, katakombi! Ja niin minä lähdin.
Mikä nuo salaperäiset sanat silloin suuhuni toikaan, en tiedä vielä tänäkään päivänä, yhtä vähän kuin sitäkään, mitenkä ne Suomettaren toimituksessa ymmärrettiin. Näin vain lähtiessäni, mitenkä toimitussihteerin suupielet oudosti värähtivät.
Mutta minä seisoin kadunkulmassa ja mietin, mille taholle minä oikeastaan lähtisin löytääkseni "erään tahon". Niin kapasin minä "Huusiksen" toimitukseen.
Mutta nyt olin minä vahingosta viisastunut. Minä en kysynytkään enää, missä eräs taho on, vaan astuin rohkeasti keskelle kotimaan osaston huonetta ja lausuin kaikuvimmalla ruotsinkielelläni:
– Hälsningar från ett visst håll. (Terveisiä eräältä taholta.)
Hävyttömyys maan perii.
Minun sanoillani oli aivan arvaamaton vaikutus, koko toimitus keräytyi ympärilleni.
– Tosiaan. Kuuluuko mitään? Puhutaanko siellä jotakin? Onko jotakin odotettavissa?
Reportterien sieraimet kohoilivat. He vainusivat nähtävästi skandaalia.
Mutta minä olin nyt päättänyt kerta kaikkiaan olla diplomaatillinen.
– Piru on irti, sanoin minä ja lisäsin vielä varmemmaksi vakuudeksi jälleen suomeksi pari kunnon s—nan p—lettä. – Oletteko kuullut heidän uusimmasta sikamaisuudestaan?
Minä näin, että sanani saavuttivat luottamusta. Tarjottiin sikari, ja päätoimittaja taputti minua olalle.
– Veli on hyvä ja tulee tänne minun huoneeseeni. Saamme jutella asiasta vähän laveammin.
Sanottu ja tehty. Tarjosi punssia, oikeata ruotsinpunssia, ja kilisti. Katsoi sitten syvälle silmiini ja sanoi:
– Noh?
Minä sanoin:
– Tjah.
Mitä minä muuta olisin voinut sanoakaan.
Hän sanoi:
– Ahaa?
Minä sanoin:
– Jajaa.
– Tuhansia kiitoksia, sanoi hän ja nousi ylös. Tulen pitämään veljeä muistossa tästä palveluksesta.
Sitten hän saattoi minut ovelle, puristi moneen kertaan lämpimästi minun kättäni ja minä lähdin.
Seuraavana päivänä luin minä Huusiksesta, että "eräältä luotettavalta taholta" oli lehdelle ilmoitettu, että "eräältä taholta" on jälleen piakkoin jotakin odotettavissa. Kaikki pääkaupungin lehdet lainasivat uutisen, mutta seuraavana päivänä julisti Uusi Suometar sen perättömäksi ja väitti "asiasta lähemmin selkoa otettuaan", että jotakin ei ole odotettavissa "piakkoin", vaan "kohdakkoin". Joka sekin kaikkiin pääkaupungin – ja tietysti myöskin maaseudun – lehtiin lainattiin.
Mutta minä olin aina edelleenkin yhtä viisas kuin ennenkin.
Menisinköhän Suomen Kansan toimitukseen?
Menin Suomen Kansan toimitukseen.
Päätoimittaja oli kauppamatkoilla, eikä toimistossa muita kuin "nuoremman lehden nuori arvostelija". Hänen kanssaan voin ottaa asian gemyyttisesti.
– Kuulutko sinä "eräälle taholle"?
– Tietysti, vastasi hän hetkeäkään epäilemättä. – Mikä se on?
– Kagaali.
Mikä kaunis tuttu sana kansallisen herätyksen ajoilta, joka niin hävittömästi on yleisestä kielenkäytöstä pois kagaliseerattu. Minä ihastuin:
– Elä hemmetissä.
– Aivan varmaan.
Kiitin ja lähdin.
Nyt Hagelstamin luo.
Hän ei ollut kotona.
Minä "Pirttiin".
Hän oli "Pirtissä".
Siellä oli muitakin.
Minä saapastan sisään.
– Mitä hittoa te täällä oikeastaan hommailette?
– Huuti tolvana.
Minä hämmästyin.
– Ettekös te sitten ole se "eräällä taholla"?
– Me emme ole mikään "eräällä taholla". Me olemme tahko itse.
– Mikä tahko?
– Jumalan tahko.
Puolikymmentä profeetallisesta tulesta säihkyvää silmäparia tuijotti minuun kiinteästi. Minun alkoi tulla paha olla.
Uskalsin vielä sopertaa:
– Mitä te tahkoatte?
– Maailmaa.
Minä hoipertelin tyrmistyneenä ulos. Ovea sulkiessani kuulin vielä jäljessäni murauksen:
– Satans bracka.
Kadulle tultuani tapasin minä erään ystäväni.
– Sinä olet miettivän näköinen.
– Joo, sanoin minä ja selitin hänelle hätäni. Tiedätkö sinä, missä "eräs taho" on?
– Tietysti, sieltä kai tulet.
– Mutta minä olen siis ollut siellä?
– Mitäs kysyt sitten.
Sanoi ja meni.
Suruisena ja rikkirevittynä ruumiin ja sielun puolesta, katsoin minä vielä hänen jälkeensä, seisoin vielä hetkisen paikallani ja lähdin miettiväisenä, vitkalleen astumaan – "eräälle taholle".
Mikko Vilkastus, Päivälehti 30.1.1902.
ERÄS JUHLAPUHE.
(Eräs taiteilija oli kerran kutsuttu "Härkästen yhdistyksen" kunniapäivälliselle. Illan kuluessa pidettiin hänelle seuraava puhe.)
Arvoisat läsnäolijat. Kovin kunnioitettavat "H. y":n jäsenet. Minua on pyydetty lausumaan muutamia sanoja tässä todella harvinaisessa seurassa, johon myös minulla on onni kuulua. Tämän kunnioitettavan toimen olen minä myös vastaanottanut, hyvin tietäen, että kunnia siitä on molemminpuolinen, sekä seuran että minun. Toki ennenkuin lausun mitään enempää, pyytäisin, että ne, jotka eivät ole seuran jäseniä, poistuisivat salista, sillä heillä ei ole täällä mitään kunniaa. (Ei kukaan poistu.) Hyvä. Siis voin minä jatkaa. Arvoisat läsnäolijat. Minä tiedän teidän kalliin aikanne – myös minun aikani on hyvin kallis – ja että te kaikki mieluimmin tahtoisitte syödä. (Iloisuutta.) Mutta ihminen ei elä ainoastaan syömisestä. Ihminen tarvitsee elääkseen myös eräänlaisia sielullisia liikutuksia, jotka avittavat ruoan sulatusta. Jokainen teistä on kuullut niistä puhuttavan, jotkut ehkä itsekin niitä tunteneet. Yhteisellä nimellä sanotaan niitä taiteeksi. Vaikka hyvin tiedänkin, missä seurassa minulla on kunnia puhua, pyytäisin kuitenkin kaikkia läsnäolijoita varastamaan – (yleinen hämmästys) hetkisen isänmaalle niin kalliista ajastaan (yleinen tyytyväisyyden hyminä) ja lainaamaan korvansa ja aivonsa pariksi sekunniksi tälle asialle. Sillä minä aion puhua taiteesta ja sen merkityksestä meille. (Yleinen jännitys.)
Hyvät herrat. Kysytään, mikä on taide? Kuten äsken huomautin, ei taide ole samaa kuin syöminen. (Jännitys herpautuu.) Mutta se on kuitenkin mitä läheisimmässä yhteydessä ruoansulatuksen kanssa (jännitys kohoaa jälleen). Taiteella on nimittäin merkillinen voima vaikuttaa sekä alempiin että ylempiin eläimiin. Koiraan esim. vaikuttaa se surullisesti, hevoseen iloisesti. On luonnollista, että se ei voi ihmisiin, ei ainakaan sillä kehityskannalla oleviin ihmisiin kuin me, vaikuttaa samalla tapaa. Se ei voi meissä herättää mitään tunteita. (Huutoja: Ei! Ei! Liian selvään! Asiaan!) Minä olen asiassa, hyvät herrat. Löytyy nimittäin myöskin ihmisiä, joihin se vaikuttaa tunteita herättävästi. Mutta kuten edellisestä käy selville, on se atavismia, jota löytyy vain tämän seuran ulkopuolella. Meihin vaikuttaa taide ruokaa sulattavasti. (Yleistä hyväksymistä.)
Hyvät herrat. Kuitenkin on meissäkin paljon atavismia. (Huutoja: Kuulkaa! Kuulkaa!) Me härkäset polveudumme nimittäin niistä Suomen suurista häristä, jotka ovat Suomen pellon kyntäneet. He ovat jättäneet meille perinnöksi tämän pellon, he ovat antaneet sen meille ikäänkuin luovuttamattomaksi aatelistilaksi, jossa meillä on oikeus mielin määrin syödä ja käydä laitumella. (Hyvä! Hyvä!) Se tulee meidän aina muistaa. Vaikka me olemmekin vain pikku härkiä, olemme me härkiä kuitenkin, ja joskaan me emme usko enää, niin me puskemme. Mutta me emme kylvä ja kynnä enää, sillä sitä ei meidän ole tarvis enää. Sen jätämme me niille elukoille, jotka eivät polveudu mistään, joilla ei ole mitään sukuluetteloa ja suurten esi-isäin traditsioneja kannettavanaan. Sanalla sanoen: nousukkaille. (Hyvä! Hyvä!) He kyntäkööt ja kylväkööt. Me puolestamme, me – syömme. (Korvia huumaava hyvä-huuto. Eräät ovat käsittäneet puhujan väärin ja yrittävät käydä käsiksi paistiin. Toiset huomauttavat heitä tästä erehdyksestä. Ohimenevää tyytymättömyyttä.) Hyvät herrat. Tässä meillä on keskellämme sellainen nousukas. Me olemme osoittaneet hänelle sen kunnian, että olemme kutsuneet hänet vieraaksemme, mutta sitä emme me suinkaan ole tehneet siitä syystä, että hän olisi meidän vertaisemme. Pikemmin on hän verrattava meidän esi-isiimme, joista äskettäin mainitsin, sillä hän kyntää ja kylvää niinkuin hekin, eikä käy laitumella. Mutta meidän vertaisemme ei hän silti ole, sillä kuten toivottavasti kaikki tässä seurassa tietävät, ovat jälkeläiset taikka tässä tapauksessa epigoonit aina edeltäjiänsä suuremmat. (Huutoja: Kyllä! Kyllä! Kyllä tiedetään!) Toivon, että arvoisa kunniavieraamme tämän asian tietää. (Kunniavieras pudistaa päätään.) Kuinka? Olisinko erehtynyt teidän suhteenne? Toivon kuitenkin, että tämä pieni auringonpimennys arvoisan vieraamme aivoissa johtuu siitä yksinkertaisesta seikasta, että hän ei ole epigooni. Jos hän sitä olisi, niinkuin mekin olemme, jos hänellä olisi yhtä suuri perintö säilytettävänään kuin meillä, ei hän varmaan päätään pudistaisi. Hän tuntisi kuuluvansa niiden rotuun, jotka tässä maassa voivat jotakin ja merkitsevät jotakin, jotka täällä kauan elävät ja menestyvät. Toisin sanoen epigoonien rotuun, sillä noilla n.s. uranuurtajilla on se onnettomuus, että he eivät elä kauan. He kuolevat aina ennemmin tai myöhemmin. Vai kuinka? Elääkö meidän joukossamme tässä salissa ketään, joka ei olisi epigooni. (Kaikki pudistavat päätään. Eräs huudahtaa leikillisesti: Kaikki me olemme Aatamin epigooneja! Yleinen iloisuus.) Siinäpä se. Ainoastaan epigoonein on suotu elää iankaikkisesti. Eläkööt he! (Tilapäinen eläköön-huuto. Sen jälkeen syvä juhlallisuus.) Hyvä herra kunniavieras. (Kunniavieras nousee.) Me olemme kutsuneet teidät tähän seuraan, emme kunnioittaaksemme teitä, sillä sellainen ei tietysti tule tässä tapauksessa kysymykseen, vaan kunnioittaaksemme teidän kauttanne omia esi-isiämme, s.o. itseämme. Me tarvitsemmekin kunnioittamista. On nimittäin eräällä taholla tapahtunut sellainen käsitteiden ja kaikkien suhteiden sekaannus, että on ruvettu pitämään nykyään eläviä härkiä suurempina kuin meitä härkäsiä, Suomen suurten kyntäjäin jälkeläisiä. Te olette myös sellainen härkä, me tiedämme sen. Te kynnätte omaa sarkaanne kuin konsanaan ikimuistoiset esi-isämme, ja jos hyvin käy, tulette tekin vielä monen, monen pikku härkäsen esi-isäksi. Mutta meidän rinnallamme olette te vain kärpänen. (Yleistä hyväksymistä. Kunniavieras kumartaa.) Näen ilokseni, että tekin sen tunnustatte. Nousukkaaksi näytätte te myöskin sangen ihmismäiseltä. Te olette taiteilija, suuri taiteilija, minä tiedän sen – ja sellaiselle annetaan yhtä ja toista anteeksi. Mutta enempää kuin korkeintaan siedettävä ette te tässä seurassa ole, ettekä tule olemaan. (Huutoja: Ei! Ei! Useimmat näyttävät jo väsymyksen merkkejä ja käyvät käsiksi paistiin.) Teidän epigooninnekin ovat jo enemmän siedettäviä, sillä heillä on suonissaan vanhempaa verta kuin teillä. Niin vanhaa verta kuin meillä ei heillä kuitenkaan koskaan tule olemaan, sillä kohotkoot Suomen taiteilijat kuinka korkealle tahansa, tässä seurassa ainakin tulevat he aina olemaan nousukkaita. Taiteilija, olkoon hän kuinka epigooni tahansa, on kuitenkin aina härkä, jonka ei sovi käydä laitumella, ei ainakaan aineellisesti ja juuri tästä aineellisesta puolesta olen minä tahtonut tässä seurassa huomauttaa. (Taiteilija rupeaa katselemaan ovenpieliin. Useat pidättävät häntä.)
Herra taiteilija. Teillä ei ole mitään syytä kadota joukostamme, sillä tällä kertaa me kyllä maksamme teidän puolestanne. Vai kuinka? (Hyväksymistä. Toimeenpannaan yleinen rahankeräys.) Te voitte siis rauhallisesti jäädä. Me olemme tällä kertaa kutsuneet teidät seuraamme huomauttaaksemme teille, kuka te olette ja että te, jos jollekin tovereistanne joskus sattuisi sama kunnia, osaisitte silloin kainoudesta punastuen väistyä. Myöskään ei teillä ole lupa sinä päivänä mennä syömään päivällistä minnekään muualle, vaikka teillä ei olisi tilaisuutta ottaa osaa meidän päivällisiimme. Sellainen päivä on oleva paastopäivä kaikille Suomen taiteilijoille, sillä samassa kuin me ruokimme teitä, ruokimme me teitä kaikkia. (Huumaava kättentaputus. Heilutetaan ruokaliinoja. Kunniavieras riuhtoo yhä enemmän irtipäästäkseen.)
Hyvät herrat. Me rakastamme kaikki Suomen taidetta, mutta me emme rakasta taiteilijoita. Taide on aina jotakin, joka on puhdasta, nöyrää ja sievää, joka vaikuttaa meihin miellyttävästi kuin puhdas liina katetulla pöydällä. (Liikutusta.) Mutta taiteilijat ovat useinkin röyhkeitä, he eivät valitse syöntiaikojaan ja saavat täten aikaan arvaamatonta hämminkiä hyvin järjestetyssä perheessä. Suomen kansa on tällainen perhe. Me emme kärsi siinä mitään epäjärjestystä. (Huutoja: Emme! Nousevaa innostusta. Useat, jotka jo olivat alkaneet syödä, tarkkaavat.) Elleivät taiteilijat tahdo taipua meidän ruokakellomme mukaan, jätämme heidät kokonaan eteiseen kuten esim. tässä tapauksessa. Onnettomuudeksi on täällä meidän joukossamme eräs, jota emme voineet siten jättää, mutta sekin onnettomuus on Jumalan, isänmaan ja minun avulla kääntynyt onneksemme. Me olemme saaneet hänelle sanotuksi, mitä me olemme tahtoneet saada sanotuksi ja voimme siis hyvällä omallatunnolla juoda hänen maljansa. Hänen, ei, – meidän esi-isiemme, – meidän itsemme malja! Eläkäämme! (Jyrisevä eläköön-huuto. Taiteilija pujahtaa ulos. Kilistäjät jäävät katsomaan toisiinsa hämmästyneinä.)
Mikko Vilkastus, Päivälehti 31.10.1902.
NYKYAIKAISESSA VIRASTOSSA.
Päällikkö: Mitä irvistystä siellä?
Alamainen: Anteeksi, hra Päällikkö. Minä vain haukottelin.
Päällikkö: Miksi te haukottelitte?
Alamainen (hämillään): Haukottelin, kah, haukottelin – haukotellakseni.
Päällikkö (jyrähtävällä äänellä): Ei mitään mutkitteluja. Te haukottelitte minulle!
Alamainen (kauhistuneena): Minä –?
Päällikkö: Saatte mennä. Minä en suvaitse mitään laittomia mielenosoituksia.
Päällikkö Te aivastitte.
Alamainen: Kyllä, hra Päällikkö.
Päällikkö: Te olette jo pitemmän aikaa harjoittanut täällä jatkuvaa aivastelua vahingolliseen suuntaan. Saatte mennä.
Alamainen (koettaen lyödä asian leikiksi): Mutta, hra Päällikkö.
Päällikkö (ankarasti): Ei mitään muttia! Minä en kärsi virastossani mitään perustuslaillista aivastelua.
Alamainen (vakavasti): Minä olen vanha mies –
Päällikkö (jäätävän ivallisesti): Tahdotteko sillä sanoa, että minä olen homo novus?
Alamainen (menee kumartaen).
Päällikkö: Huomasin teidän nakkaavan niskojanne äsken ohikulkiessani. Mitä se merkitsee?
Alamainen: Anteeksi, hra Päällikkö. Jos tein sen, tein sen tietämättäni.
Päällikkö: Olenpa ihan varma, että tarkoititte minua. (Ikäänkuin itsekseen.) Niin monet ihmiset nakkaavat minulle niskojaan.
Alamainen (säälien): Hra Päällikkö –
Päällikkö (heräten ajatuksistaan, jyrkästi): Saatte mennä.
Alamainen: Tarkoitatte –?
Päällikkö: Mars, matkaan. Minä en kärsi mitään valtiollista uppiniskaisuutta.
Alamainen: Pyytäisin hiukan palkankorotusta.
Päällikkö: Hm. Asiata voi ajatella. (Muistaa äkkiä jotakin). Odottakaas. Te ette tervehtinyt minua eilen klo 3 i.p. Mikonkadulla.
Alamainen: Anteeksi, minä en ollut eilen ollenkaan Mikonkadulla klo 3 i.p.
Päällikkö: Ei tee mitään. Luuletteko, että tässä tulee kysymykseen mikään alibi?
Alamainen: ? ? ?
Päällikkö: Saatte mennä. Minä en kärsi vehkeilijöitä.
Päällikkö (yksin): Vihdoinkin yksin. – Yksinäisin on voimakkain. – (Katkerasti.) He luulevat kaikki, että olen homo novus. – (Tyytyväisenä.) Toivon nyt kaikille päivänselvästi todistaneeni, että en sitä ole. – (Hetken epäilyksen valtaamana.) Mutta onkohan tämä todellakin valtion etujen silmälläpitämistä? – (Ylpeästi.) Valtio olen minä. – Ja minulla on oikeus vaatia kunnioitusta itselleni.
(Esirippu laskee.)
Teemu, Hels. San. 8.3.1905.
AAKKOSIA.
Kansalaiskunto.
A: Missä ystävä tunnetaan?
B: Eiköhän hädässä.
A: Mutta missä tunnetaan kunnon kansalainen?
B: Epäilemättä maan hädässä.
A: Meillä oli äsken maan hätä.
B: Moni Suomen kansalainen oli silloin tilaisuudessa kuntonsa osoittamaan.
A: Mutta myös moni kunnottomuutensa.
B: Onko Suomen kansa tuon kaiken jo nyt unohtanut?
A: Mahdollista kyllä.
B: Silloin se on katkerasti katuva sitä, kun jälleen uusi maan hätä kohtaa meitä.
Olojen mukaan.
C: Oletko suomenmielinen?
D: Olojen mukaan.
C: Oletko kansanvaltainen?
D: Olojen mukaan.
C: Kunnioitatko lakia ja asetuksia?
D: Olojen mukaan.
C: Harrastatko vähäväkisten tilan parantamista?
D: Olojen mukaan.
C: Kumarratko venäläiselle virkavallalle?
D: Olojen mukaan.
C: Seuraatko valtiollisessa toiminnassasi ihmiskunnan suuria ihanteita, kuten esim. totuutta ja oikeutta?
D: Olojen mukaan.
C: Puhuisitko suomea senaatissa, jos joku uusi Bobrikoff ilmestyisi sen pöydän päähän?
D: Olojen mukaan.
C: Siis olet sinä suomettarelainen?
D: Olen sitä täydestä sydämestäni.
Otsakkeet.
E: Tiedätkö, mikä on Uuden Suomettaren eilisen pääkirjoituksen nimi?
F: Kuuluu olevan "Parjaajille".
E: Mikä mahtaa se olla tänään?
F: Arvattavasti "Herjaajille".
E: Mutta eikö jokainen lehti kirjoita etupäässä omalle lukijakunnalleen?
F: Luonnollisesti. Siitä näkyy, että jumala on.
Prof. Setälä.
G: Hän on todellakin merkitsevä henkilö.
H: Se on ollut aina myöskin minun vähäpätöinen ajatukseni.
G: Se on vielä enemmän suomettarelaisten. He vainuavat hänen käsialojaan kaikkialla ja joka paikassa.
H: Kuten esim. jokaisessa Hels. Sanomain pääkirjoituksessa.
G: Ei vähemmän "Valvojan" Spectator-kirjeissä.
H: Nyt he ovat ruvenneet epäilemään, että prof. Setälä on kirjoittanut myöskin kaikki nuorsuomalaisten vaalijulistukset.
G: Se on sielutieteelliseltä kannalta varsin arveluttavaa.
H: Se on monomaniaa. Mutta mitä sanot siitä makupalasesta, jonka U. S. eilen rohkeni tarjota lukijakunnalleen?
G: Mistä?
H: "Typeryydestä ja kollomaisesta sisusta päättäen" eivät U. S:n mielestä nuorsuomalaisten vaalijulistukset voi olla kenenkään muun kuin prof. Setälän laatimia.
G: Se on fennomaniaa. Sellaista nimittäin, joksi se Uuden Suomettaren ja sen hengenheimolaisten käsissä on kehittynyt.
Teemu, Hels. San. 9.3.1905.
KUNNIA.
Kuka olisi uskonut, että yksilölläkin on oikeuksia? Minä en ainakaan olisi uskonut sitä. Minusta on viime aikoina tuntunut kuin niitä, ainakin meidän maassa, olisi yksilöllä sangen vähän eikä paljon muita velvollisuuksiakaan kuin totella, johon sisältyvät kaikki muut. Olen nyttemmin tullut toisiin tuloksiin, kuten "Peer Gyntin" muinaistutkija.
Yksilöllä on paljonkin oikeuksia. Onpa hänellä oikein erityinen, oma "oikeusalansakin". Sitä ei ole kenenkään hyvä mennä loukkaamaan. Lain kerubiimi valvoo tulinen miekka kädessä yksilön elämää, vapautta, ruumiillista loukkaamattomuutta ja – kunniaa. Eikö se kuulu kauniilta ja idylliseltä kuin lasten tarina?
Kuitenkaan ei se ole lasten tarina. Siitä on olemassa mustaa valkoisen päällä. Hyvänsuopa kohtalo on lehittänyt eteeni kirjan, jossa ne kaikki ovat selvin sanoin säädetty, yksilön oikeudet ja kovat rangaistukset niiden loukkaamisesta. Se kirja ei tule enää koskaan minun viereltäni luopumaan.
Uusi elämä on alkava minulle. Varmana, vakavana olen tästä lähtien tietäni taivaltava. Jos joku astuu eteeni tai yrittääkään käydä käsiksi minun elämääni, vapauteeni, ruumiilliseen loukkaamattomuuteeni taikka kunniaani, lyön minä vain auki kirjan sivun, sen ja sen, tuomitsen hänet pykälän mukaan, sen ja sen, ja jätän hänet oikeamielisen ja valppaan järjestysvallan käsiin, joka ilolla on paneva tuomioni täytäntöön. Noli me tangere, ystäväni.
Mikä on tämä "kultainen bulla", mikä on tämä kaikkien kansalaisten "vade mecum"?
Senkin olen sanova sinulle. Edessäni lepää kirja, jonka kannella luetaan seuraava akateemisesti arvokas otsake: "Anteckningar enligt Professor Jaakko Forsmans föreläsningar öfver De särskilda brotten enligt strafflagen af den 19 december 1889. Med tillstånd af föreläsaren, men utan hans medverkan utgifna af L. Aspegrén och E. Saxén. I. Brotten mot individens rättsgebit." Ikävä kyllä, en ole tilaisuudessa ilmoittamaan kirjan suomenkielistä nimeä, kun Jaakko Forsmanin, tämän vahvan kansallismielisen, luennot ovat enimmältä osaltaan olleet ruotsinkielisiä.
Sentään koetan esittää lukijalle eräitä suomenkielisiä otteita todistaakseni tämän teoksen tärkeyttä ja merkitystä. Otteet ovat tehdyt ilman vannotetun kielenkääntäjän apua, joten niillä ei ole mitään juriidista pätevyyttä tässä yhteydessä. Ne ovatkin tarkoitetut tekemään ainoastaan niin sanoakseni moraalista propagandaa, yksilön itsetietoa kohottamaan.
Erityisesti on minun mieltäni kiinnittänyt kuuluisan lainoppineen esitys yksilön kunniasta. Tämä on mielestäni niitä yksilön oikeuksia, joita tänä solvausten, herjausten, parjausten ja panettelun aikakautena on useimmin mieleensä johdatettava. Tästä luetaan siv. 137, § 22:
"Kunnialla juriidisessa merkityksessä ymmärretään sitä persoonallista kunnioitusta, jota jokainen ihminen on oikeutettu nauttimaan muilta, sekä ihmisenä ylimalkaan että järjestetyn yhteiskunnan jäsenenä."
Sitä siis ei ole loukattava.
Tähän huomauttaa tosin eräs lainoppinut, herra Berner, että ihmisen sisällinen arvo on hänen ulkonaisen huomionsa oikea pohja, mutta koska tämä arvo on puhtaasti sisällistä laatua, ei siihen mikään loukkaus voi ulottua.
Se on sisällinen arvo. Sitä siis saa mukiloida niin paljon kuin tahansa.
Mutta mitä tulee tuohon ulkonaiseen kunniaan, jota laki suojelee, tarvitaan sen loukkaamiseen "positiivista tekoa", ilmottaa Jaakko Forsman. Sitävastoin ei ole kunnianloukkausta, jos joku "laiminlyö" osoittaa kunnioitustaan jollekin toiselle henkilölle, sillä kunnianosoitusten luonteeseen kuuluu, että ne ovat vapaaehtoisia, joten "olisi kokonaan luonnotonta rangaistuksen uhalla pakottaa ketään niihin".
Minua ei siis voida pakottaa positiivisesti illumineeraamaan ikkunoitani, ei lakkia päästäni ottamaan ulkoilmassa, ei juomaan Kiipulan kahvia, ellen minä sattumalta tahtoisi juoda Kiipulan kahvia, eikä myöskään tekemään mitään kohteliaisuuskäyntejä. "Indiviidi, o Jahrhundert. Henget heräävät ... on ilo elää."
Mutta oletetaan, että olisin virkamies. Mikä olisi minun yksilöllinen vapauteni tässä suhteessa ylempää virkamiestä, esim. itse virkakunnan päällikköä kohtaan.
Rajaton. Ellet usko minua, usko Jaakko Forsmania:
"Kuitenkin on joskus puhuttu kunniasta, joka vaatisi eräitä kunnianosoituksia, siis todellista positiivista toimintaa. Tämä ilmenisi n.s. virkakunnissa, joka vaatisi kunnianosoituksia viran omistajaa kohtaan, esim. lakin nostamista taikka kumartamista korkeamman virkamiehen edessä. Syynä tähän olisi silloin se, että alamaiset olisivat velvolliset positiivisilla teoilla osoittamaan kunnioitustaan niitä kohtaan, joita valtio on luottamuksellaan kunnioittanut. Tämä käsitys on kuitenkin kokonaan perusteeton."
Jumalan kiitos. Siunattu Jaakko Forsman! Eläköön sinun muistosi, ja kantakoon sinun oppisi hedelmiä aina kolmanteen ja neljänteen polveen. – Rintaani rupesikin jo ahdistamaan. Pelkäsin, että olisin ikuisesti pakotettu pysymään ainoastaan ihmisenä ja järjestetyn yhteiskunnan jäsenenä. Noilla ehdoilla sitävastoin voisin ottaa virankin vastaan.
Mutta miksi on tuo käsitys perusteeton? Miksi ei ole yksilö pakotettu positiivisesti osoittamaan kunnioitustaan henkilöä kohtaan, jota "valtio on luottamuksellaan kunnioittanut"?
Siihenkin sanoo sanansa Jaakko Forsman:
"Usein tapahtuu, että yksityinen mielipide jostakin virkamiehestä on räikeässä ristiriidassa siihen kunnioitukseen nähden, jota tämä esivallan puolelta nauttii."
Punktum.
Kaikki, mitä siihen lisätään, on pahasta.
Teemu, Hels. San. 21.3.1905.
YÖ JA PÄIVÄ.
Päivä päätänsä kohotti, voidaan eilisen ilosanoman johdosta sanoa. Hyväksytty on Suomen säätyjen anomus siihen saakka kuin se on tullut esitetyksi ja niin on nyttemmin asevelvollisuusasia, tuo pahin painajaisemme, saanut täksi kertaa tyydyttävän ratkaisunsa. Rauha ja tyytyväisyys on leviävä pitkin Suomen saloja, jo nyt tämän tärkeän viestin johdosta, ja vielä enemmän, sitä myöten kuin anomuksen muutkin kohdat, kuten toivoa sopii, tulevat hyväksytyiksi. Sillä olkoot meidän keskinäiset erimielisyytemme kuinka suuria ja syvällekäypiä tahansa, yksi on kuitenkin tosiasiaksi merkittävä, se nimittäin, että tämä anomus tulkitsee koko Suomen kansan mielen, kaikista lyhytnäköisistä tinkimisyrityksistä ja kotimaisten miestemme valonarkuudesta huolimatta.
"Eppur si muove." Se liikkuu kuitenkin.
Monessa suhteessa on tämä ensimmäisen päivänsäteen pilkahdus omiaan ajatuksia kansalaisten mielissä herättämään. Ensiksikin osoittaa se, että Suomen kansan oikeuskäsitys, jonka valtiopäivät ovat peittelemättä julkilausuneet ja joka nyt on myöskin saavuttanut kaikkein korkeimman vahvistuksen, on todellakin se kallio, jolla seisten kansamme voi turvallisimmin kohdata tulevia kohtaloita. Toiseksi on se leimuava "mene tekel" kaikille suurpoliittisille viisasteluille, keinotteluille ja koko sille n.s. reaalipolitiikalle, jota vielä äskettäin suomalaiset miehet ovat Suomen kansan korkeimmaksi ihanteeksi juljenneet esittää. Kolmanneksi todistaa se, että suora sana, ajallaan lausuttuna, on myöskin viisas sana, ja että tämä sana voi joskus painaa valtiollisessakin vaakalaudassa enemmän kuin toinen, vähemmän suora sana.
Ehkä se on sittenkin rehellisyys, joka maan perii.
Onpa siinä ilon aihetta tarpeeksi. Mutta ei puutu meiltä vieläkään surun aihetta. Kukkuloilla on vasta päivä päätänsä kohottanut, syvänä lepää vielä yö laaksoissa niiden alla. Heti kun käännämme silmämme oleviin, jokapäiväisiin oloihimme, kohtaavat meitä kuvat, joita pimeämpiä tuskin ennen lienee keskuudessamme ilmestynyt.
Keitä ovat esim. nuo "mustat miehet"? Kuinka on mahdollista, että he häiritsemättä voivat jatkaa kaikkea ihmisyyttä ja järjestetyn yhteiskunnan ensimmäisiä periaatteita vastaan sotivaa toimintaansa? Mikä on tämä salaperäinen "Fehme"-oikeus, joka toimeenpanee tutkimuksiaan, milteipä tuomioitaankin, kaikkien lakien, vanhojen ja uusien ulkopuolella, jonka suhteen poliisi on voimaton ja santarmi viaton? Se mieltenkuohu, jota nämä mystilliset tapahtumat ovat herättäneet, ei asetu, ennenkuin päivänsäde on tähänkin pimeään kolkkaan pilkistänyt.
Mikä mies on nyt esim. Hokkanen? Mitä merkitsevät ne uudet vangitsemiset, joita hänen ilmiantojensa johdosta on toimeenpantu? Kenen asioilla on tämä mies liikkunut, mistä palkan kantanut, miksi kumouksellista sekamelskaa puhunut, kuinka ollut poliisikamarin koppivankilain ovia avaamassa? Ellei hän taas ole liikkunut kenenkään asioilla, ei kenenkään palkoissa ollut, niin on se kaikki sitovasti toteen näytettävä. Tähänkin hämärään historiaan on päivän silmä satutettava.
Entä poliisilaitoksemme suhde vallankumouksellisiin puheisiin, julistuksiin ja katumellakoihin nähden, joista kaikista tähän asti on perustuslaillisia puolueita syytetty? Nyttemmin on Pekonen keksinyt "aktiivisen vastarinnan" puolueen. Mutta Albrecht taas on keksinyt jotakin aivan toista. Jännityksellä odottaa koko Suomen kansa valkeuita tähänkin merkilliseen yllätykseen.
Siinä eräitä esimerkkejä yöstä, joka vielä laaksojen syvänteissä vallitsee.
Mutta meidän ei tarvitse niinkään syvälle mennä. Kaikkialla pitkin vuorten rinteitä kautta Suomenniemen taistelevat vielä totuus ja valhe, yö ja päivä. Puhumattakaan suoranaisista vallan väärinkäytöksistä, taistelee myöskin itse kansan henki vielä suurta kamppaustaan laillisuuden, järkähtämättömän oikeuden ja vapaan yhteiskuntajärjestyksen puolesta vasten valekristillisyyden vaipassa esiintyvää nöyryyttä, obskurantismia ja valtiollista jesuiittamoraalia. Siinä taistelussa tarvitaan piankin kaikkien niiden Suomen miesten, naisten ja nousevien nuorten voimat, joita ei upposokea rikkiviisaus vielä ole sumentanut.
Päivä on päätänsä kohottanut. Mutta "Ulappalan umpisilmät" esiintyvät vielä suomalaisen kansanhengen oikeina ja todellisina paimenina.
Heidät on siitä erehdyksestä herätettävä.
Teemu, Hels. San. 31.3.1905.
KUVERNÖÖRIN PASSI.
(Tapahtumain paikka "kotimaisessa" lääninkansliassa.)
Kuvernööri: Minä aion matkalle.
Virkamies: Ooh. Onko joitakin erityisiä toimenpiteitä tarpeen?
Kuvernööri: Ulkomaanmatkalle. Terveyteni on jälleen huonontunut.
Virkamies: Ah. Herra kuvernöörin tulisi säästää itseään. Niin tarmokas ponnistelu kansan hyväksi...
Kuvernööri (ankarasti): Minä olen kansallismielinen mies ja uhraan kaikki kansan hyväksi. Sitä samaa vaadin minä myöskin alaisiltani.
Virkamies: Luonnollisesti. Tarkoitukseni olikin vain pyytää herra kuvernööriä säästämään kallista terveyttään – kansan hyväksi.
Kuvernööri: Persiist. Se muuttaa asian. – Mitä te hohotatte?
Virkamies: Hra kuvernööri suvaitsee muistaa meidän supisuomalaisia puheenparsiamme.
Kuvernööri: Toivon, että te seuraatte minun esimerkkiäni. Minä en ole ainoastaan kansallismielinen, vaan myöskin kansanvaltainen mies, enkä suvaitse virastossani mitään länsimaisen kulttuurin mädännystä. Ymmärrättekö?
Virkamies: Persiist.
Kuvernööri: Nyt minä tarvitsen passin. – Hm. Tai oikeammin jonkun tittelin.
Virkamies (ällistyneenä): Tit –?
Kuvernööri (alentuvaisesti ja hyväntahtoisesti): Niin, tietysti minulla on titteli, "herra kuvernööri" nimittäin. Mutta on olemassa siellä ulkomailla niin monenlaisia kuvernöörejä, ja kun tulee oleskelemaan hotelleissa, kylpypaikoissa j.n.e. ... lyhyesti: te ymmärrätte?
Virkamies: ? ? ?
Kuvernööri (raivostuen): Pässinpää.
Virkamies: ? ? ?
Kuvernööri (hetken vaitiolon jälkeen tyynesti ja ylenkatseellisesti): Kirjoittakaa passiin "Hänen Ylhäisyytensä, herra kuvernööri".
Virkamies (kumartaa musertuneena).
Esirippu.
Teemu, Hels. San. 10.8.1905.
HÄKKILINNUT.
He ovat pyrähtäneet häkistään.
He ovat lentäneet yli Suomenlahden suolaisten laineiden kohti autuaampia asuinsijoja, parempia paikkakuntia ja kohteliaampia kaupunginviskaaleja. Lentäessään he ovat laulaneet näin:
– Ei pidätä meitä muurit eikä tornit, linnat eikä saaret merelliset. Me kuljemme läpi lukkojen niinkuin pimeys ja me yllätämme vartijat niinkuin yö, joka kaikki peittää. Ei ole meille mikään mahdotonta.
– Myöskin sitkeämmät siteet me olemme murtaneet, kuinka voisi kivi ja rauta meitä kahlehtia? Lain ja oikeuden lukot olemme me särkeneet, maan neuvoskunta on voimaton meidän edessämme. Me olemme maan herrat.
– Me olemme luomakunnan kuninkaat, sillä meitä on monta ja meidän tiemme ovat lukemattomat niinkuin hiekka meressä. Me peitämme maat niinkuin myrkyllinen sumu ja kouristamme niinkuin läkkikalan käsivarret. Me menemme nyt, mutta me palajamme jälleen.
– Vaviskoot ne, jotka ovat meidät vanginneet, peljätkööt, jotka ovat pakenemistamme estäneet. Tietäkööt he, että me emme ole mitään yksityishenkilöitä, vaan että he ovat meissä vainonneet kokonaista järjestelmää. Me olemme verkko, mutta missä on hämähäkki?
– Hän on siellä, missä on meidän voimamme ja kunniamme: suurissa kanslioissa, byrokratian pyhitetyissä templisaleissa. Hän on suojeleva meitä.
– Hän on kostava meidän puolestamme ja iskevä syvään, niinkuin he ovat meitä iskeneet. Hän on kiivas jumala kaikille, jotka meitä vihaavat, mutta niille, jotka meitä rakastavat, on hän lempeä ja aivan hyvä. Sillä hänen nimensä on: obskurantismin henki.
Teemu, Hels. San. 16.8.1905.
SENAATTORIEN KOHTALO.
"Eroavien senaattorien sijottaminen" alkaa jo huolestuttaa Uutta Suometarta.
Eroavien, ei suinkaan eronneiden.
Lehti julkaisee eilen asiasta vakavan ja perusteellisen pääkirjotuksen.
Senaattorin virka ei ole elinkautinen, tietty se. Voi tapahtua, että maamme korkeimmat virkamiehet heräävät eräänä kauniina aamuna ja huomaavat olevansa vallan – virkaheittoja. Mikä silloin eteen? Mihin ovat poloiset sijoitettavat?
Kuvernööreiksi, ylitirehtööreiksi j.n.e. esittelee U. S.
Bon, sanoo ranskalainen.
Nämä tosin ovat arvoltaan alempia virkoja kuin senaattorin, mutta väärä virkavaltaisuus ei saa tässä esteitä rakentaa. Siitä olisi hyötyä sekä maalle että senaattoreille itselleen.
Katsokaamme, miten tässä asiassa ennen on menetelty.
Meillä on, kuten tunnettu, paljonkin virkaheittoja senaattoreita. Varsinkin tässä takavuosina niitä ilmestyi kuin sieniä sateen jälkeen. Mihin heidät sijoitettiin?
Useat heistä saivat erota ilman eläkettä. Toisilta, joilla oli eläke, otettiin sekin pois. Yksi rupesi asianajajaksi, toinen liikemieheksi, kolmas konttoripäälliköksi.
Lopuksi karkoitettiin monet heistä maanpakoon.
Toisin ennen, toisin nyt. Parempaa huolta aiotaan vasta pitää niistä, jotka hallituksen neuvospöydästä eroavat.
U. S. sanoo ottaneensa asian puheeksi "hetkellä, jolloin sillä on vain periaatteellinen merkitys".
Niinpä kylläkin. Käytännöllistä merkitystä on sillä ainoastaan niiden suhteen, jotka jo ovat eronneet.
Luonnollisesti ei saa luulla, että U. S. ajaisi heidän asiaansa.
Toistakin harhaluuloa vastaan takaa U. S. itsensä jo edeltäpäin. Kun lehti niin auliisti lupailee hroille senaattoreille alempiarvoisia paikkoja, niin voitaisiin luulla, että lehti mielellään tahtoisi päästä heistä.
Pois se. Hetki on U. S:lle juuri sellainen, "jolloin ei voida epäillä meidän kiertoteitä pyrkivän jotakin erityistä henkilöä ahdistamaan".
Kuka voisi olla näin pahanilkinen epäilijä?
En ainakaan minä. Enkä luule, että kukaan muukaan. Voisiko koko tässä matoisessa maailmassa olla "erityistä henkilöä", joka olisi samalla kertaa suomalainen senaattori ja U. S:n ahdistama?
Minä en usko. "Hetki" on sellainen, kuten U. S. vakuuttaakin.
Päinvastoin todistaa arv. lehden hellä huolenpito nykyisten senaattoriemme tulevaisuudesta niin lämmintä ystävyyttä ja niin liikuttavaa uskollisuutta, että se voi pusertaa kyyneleet paatuneimmankin vastustajan silmistä, – vaikka asialla onkin toistaiseksi vain "periaatteellinen merkitys".
Eikö sitä nyt mitenkään voisi saada hiukan käytännöllisemmäksi?
U. S. sanoo, etteivät mielipiteet siinä suhteessa ole vielä kypsyneet, ei ylhäällä eikä alhaalla päin.
On kyllä. Ainakin täällä alhaalla päin, josta m.m. minä katselen asioita, toivotaan nykyään oikein palavasti virkaheittoja senaattoreita. Juuri nykyään.
Hetki on sellainen, kuten U. S. sanoisi.
Mihin heidät sitten sijoitettaisiin?
Oh, siitä pälkähästä kyllä aina päästäisiin. Voisihan heidän suhteensa sovittaa nyt aluksi vaikka samaa menettelytapaa kuin – takavuosina.
Mitä "ylhäisiin hallintovirkoihin", sellaisiin kuin tirehtöörinpaikkoihin y.m. tulee, niin olisi melkein sääli, jos ne luisuisivat U. S:n ja Uuden Auran toimittajien käsistä.
Teemu, Hels. San. 16.8.1905.
KESKIAIKAISTA.
1.
Jos korkeinta olentoa ylipäänsä voitaisiin loukata, olisi sellainen rikos ansaitseva kuolemanrangaistuksen. Tämä oli 1885 vuoden lakivaliokunnan mielipide asiasta.
Mutta koska se kanta on jo aikoja sitten "tieteessä syrjäytetty", ei voi olla kysymys muusta kuin "yhteiskunnan jäsenten uskonnollisen tunteen häiritsemisestä".
Siitä siis on "Karjalan" vastuunalainen toimittaja haastettu oikeuteen.
Väitetään, että hän on törkeästi pilkannut jumalaa. Sillä hänen ei tosin ole onnistunut loukata korkeinta olentoa, mutta kyllä häiritä Suomen painoylihallituksen, Savonlinnan tuomiokapitulin ja v.t. prokuraattorin uskonnollista tunteellisuutta.
Nämä kaikki ovat nimittäin yksimielisesti katsoneet tässä olevan törkeän jumalanpilkan kysymyksessä, pilkan, josta uusi rikoslakimme säätää vankeutta tahi kuritushuonetta.
Kuinka on "Karjalan" vastuunalainen toimittaja voinut hairahtua näin suureen syntiin?
Me tunnemme kaikki syytteenalaisen kirjoituksen nimen: "Suometar taivaassa."
Mutta ei meidän tarvitse tunteakaan. Mitä me enää todistuksia kaipaamme.
Tehdä Suomettaresta taivaallinen äänenkannattaja, – siihen ajatukseen jo itsessään sisältyy kaiken pyhän ja oikean syvä halveksuminen.
Miksi ei "Karjalan" vastuunalainen toimittaja kirjoittanut esim. "Suometar helvetissä". Se olisi ollut kaikin puolin tarkoituksenmukaisempaa.
Pirua saa nimittäin pilkata meidän maassamme kuinka paljon tahansa. Siitä ei arvattavasti säädä mitään myöskään uusi rikoslakimme.
Nähtävästi on "Karjalan" vastuunalainen toimittaja ajatellut näin:
– Minä aion kirjoittaa valtiollisen satiirin. Minä aion loukata vastustajieni valtiollisia mielipiteitä niin paljon kuin voin. Saadakseni oikein heidät käsittämään, mihin syvyyden kuiluun he ovat syöksymässä, aion asettaa heidän valtiollisen äänenkannattajansa taivaaseen ja siten pitää peilin heidän edessänsä. Onpa kumma, jos he eivät silloin käänny pois pahalta tieltään ja tee valtiollista parannusta.
Se oli kovin lyhytnäköisesti ajateltu.
Sillä mitäpäs tapahtui?
Eivät loukkaantuneetkaan vastustajien valtiolliset mielipiteet, ei ollutkaan kysymys valtiollisesta äänenkannattajasta, ei syntynytkään suurta valtiollista herätystä. Loukkautuivatkin Suomen painoylihallituksen uskonnolliset tunteet, tehtiinkin uskonnollinen juttu asiasta ja syntyikin uskonnollis-siveellinen suuttumus, joka ulottui Savonlinnan tuomiokapitulista aina v.t. prokuraattorin virastoon. Ei ollutkaan pilkattu, ei ollut tarkoituskaan pilkata Uutta Suometarta, vaan – taivasta.
Niin pahasti voi ihminen erehtyä.
Siitä nyt taivas rankaisee häntä – Viipurin raastuvanoikeuden kautta, jonka eteen hänen on tulevan syysk. 8 p:nä vankeusrangaistuksen uhalla saavuttava.
Arvattavasti hän saapuu.
Viipuri on, kuten tunnettu, "linnoitettu alue". Siellä ei sellainen uhkaus ole leikin kannalta otettava.
Teemu, Hels. San. 15.8.1905.
2.
Uusi Suometar on onnellisessa asemassa. Korkeammat voimat sitä suojelevat.
Ajatellaanpa vain, että tässä olisi ollut kysymyksessä esim. Helsingin Sanomat. Olisiko Suomen painoylihallituksen uskonnollinen tunne siinäkin tapauksessa tullut loukatuksi?
Nonoh, en mene arentieraamaan. Ehkä hyvinkin olisi. Paha on mennä päättelemään puoleen taikka toiseen niin epävarmoista asioista.
Yhteiskunnan jäsenten uskonnolliset tunteet ovat epävarmoja asioita. Siksi voidaankin ne ratkaista parhaiten raastuvanoikeudessa.
Niinpä esim. tuo ikivanha jumala-kysymys. Onko jumalaa vai ei? Jos hän on olemassa, onko hän teistinen vai panteistinen, transcendentti vai immanentti, persoonallinen vai persoonaton?
Ne ovat kaikki hyvin hämäriä kysymyksiä. Paras on niissä kaikissa vedota – raastuvanoikeuteen.
Pahan syntyperä on myöskin erittäin epämääräinen historia. Samoin armonvalitsemus-oppi ja tuhatvuotinen valtakunta.
Turha on niillä enää vaivata päätään. Paras on kysyä suorastaan – raastuvanoikeudelta.
Sielun kuolemattomuus on asia, josta itse "Salomon saarnaaja" ei tahtonut käydä takaukseen. Eipä hän ollut edes oikein varma siitä, menikö eläimen sielu alaspäin ja ihmisen sielu ylöspäin.
Salomon parka. Paha, että hän eli niin kauan ennen meidän kristillistä ajanlaskuamme.
Ikävä myöskin, ettei hän ollut syntynyt Suomessa, ja kaikkein ikävintä, ettei hän elänyt 20:nnella vuosisadalla.
Täällä ei hänen olisi tarvinnut mennä merta etemmäksi kalaan. Sellaisia epäilijöitä varten on meillä olemassa – raastuvanoikeus.
Se selittää kaikki asiat jullilleen. Se on ylipäänsä paras paikka, milloin vain metafysiikka on kysymyksessä.
Miksi synnyimme? Miksi elämme? Mitä on kuolema? Mitä tulee sitten?
Niitä kysymyksiä ovat idän viisaat ammoisista ajoista turhaan tutkineet. Hulluja miehiä. Miksi he eivät tulleet tänne?
Suomessa ratkaistaan sellaiset asiat – raastuvanoikeudessa.
Tietysti vasta sitten kuin Suomen painoylihallitus, Savonlinnan tuomiokapituli ja prokuraattori ovat lausuneet asiasta oman mielipiteensä.
Jos suomalainen raastuvanoikeus kykenee ratkaisemaan niin arkaluontoisen asian kuin ihmisten uskonnollinen tunteellisuus ja sen loukkaantumisaste on, voi siltä odottaa vastausta kaikkiin elämän ja kuoleman kysymyksiin.
Merkillistä se on muuten tuon Jumalan pilkkaamisen laita. Siihen hairahdutaan vain joskus ja jotkut. Ne mahtavat olla niitä maailman suurimpia syntisiä.
Meillä esim. ei siihen ole kaikesta maan hädästä ja kalliista ajasta huolimatta hairahtuneet muut kuin "Karjalan" vastuunalainen toimittaja.
Kuitenkin on meillä ihmisiä, jotka joka päivä puhuvat Jumalasta. Agathon Meurman esim. Mutta hänhän onkin harras kristitty.
Hän puhuu maailman vapahtajasta samassa hengenvedossa kuin edesmenneestä prokuraattorista, eikä Suomen painoylihallituksen mieleen liene vielä eläissään johtunut, että tässä olisi mikään "yhteiskunnan jäsenten uskonnollisen tunteen loukkaaminen" kysymyksessä.
Myöskin Uuden Suomettaren Matti on Jumalaa pelkääväinen mies, ja hänen suunsa puhuu mielellään hänen sydämensä kyllyydestä. Virittääpä hän silloin tällöin pienen virrenkin, itselleen iloksi ja korkeimmalle olennolle kunniaksi.
Kuitenkaan ei Savonlinnan tuomiokapitulilla ole tähän päivään saakka ollut mitään asian johdosta muistuttamista.
Jumalaa, joka on rakkaus, rukoillaan meidän kirkoissamme joka sunnuntai varjelemaan maan sotajoukkoja maalla ja merellä. Eikä tietääkseni vielä kukaan prokuraattorinviran haltija liene katsonut tämän vaativan mitään toimenpidettä hänen puoleltaan.
Mutta annapas tulla "Karjalan" vastuunalaisen toimittajan, ehkä ensimmäisen kerran elämässään, taivaan asioista turisemaan. Heti on hänen kimpussaan sekä kirkkolaki että painolaki ja siunatuksi lopuksi – rikoslaki.
Sitä se on, kun ei suutari pysy lestissään. Kuka käski hänen mennä aukaisemaan suutaan asioissa, joista puhumaan monet ovat kutsutut, mutta vain harvat valitut?
Teemu, Hels. San. 17.8.1905.
"JUMAL'AUTA, PERKELE!"
Näillä valituilla sanoilla on eräs santarmi, par'aikaa kestävän poliisitutkimuksen mukaan, palauttanut laillisia oloja Viipurin viimeisessä kujanjuoksussa.
Että hän on sen ohessa iskenyt sinne tänne sapelillaan, ampunut y.m.s., ei ole omiaan suurempaa mielenkiintoa herättämään. Se on nyt kerran asiaankuuluvata. Me olemme tottuneet sellaiseen.
Mutta: "jumal'auta, perkele". Näissä sanoissa on jotakin uutta.
Minä, vaikka sen itse sanonkin, en ole niitä miesten arimpia, mitä tavalliseen suukopuun ja suomenkielen vapaaseen ja voimakkaaseen käyttelyyn tulee. Lupaanpa päinvastoin siinä suhteessa antautua tukkanuottasille yhden ja toisen kanssa, joka housuja kantaa.
Myöskään tässä tapauksessa eivät ne ole nuo sulavat sanat itse, jotka ovat minuun tehneet niin kivetyttävän vaikutuksen. Jos esim. ne sanoisi maantienryöväri, joka samalla kiristäisi minua kurkusta, niin luulen, että hyvin ystävällisesti jättäisin hänelle käyntikorttini, ja sanoisin kadottamatta persoonallista arvokkaisuuttani ja mielenmalttiani: "Päivää. Päivää."
Toivon ainakin, että sanoisin niin.
Mutta en mene takaamaan, mitä tapahtuisi, jos korkea esivalta itse, erään edustajansa hahmossa, kiljaisisi äkkiä korvaani tuon kaksois-tunnussanan. Pahoin pelkään, että pötkisin pakoon minkä käpälät kannattaisivat.
Myöskin Viipurissa näkyy näiden sanojen vaikutus olleen arvaamaton. Koko väkijoukko on lähtenyt juoksemaan, toisia on tallattu jalkoihin, on huudettu, on huidottu. Lopputulos: pitkä ja perinpohjainen poliisipöytäkirja asiasta.
Niin suuri on kahden hyvin valitun virallisen sanan valta Suomenmaassa. Mutta niihin sisältyykin kaikki se väki ja voima, mitä sekä taivas että helvetti ovat yhteen toviin tilaisuudessa presteeraamaan.
Että kysymyksessä olevassa kansanjuhlassa sitäpaitsi lyötiin ja ammuttiin ja pidettiin muuta pikkulystiä, on vähemmän arvoista. Sellaisten mitättömyyksien takia ei meillä enää paniikkia synny, kaikkein vähimmän Viipurissa, jossa ne jo kuuluvat jokapäiväiseen leipään, niinkuin hyvä vaimo ja uskolliset kylänmiehet.
Pakokauhun sai aikaan: "jumal'auta, perkele". Se on ainakin minun vakaumukseni asiasta.
Teemu, Hels. San. 19.8.1905.
VIRKEÄT TUULET.
Motto: "Virkeät tuulet puhaltavat virastoissamme."
E. G. Palmén.Kysymys on tietysti yhä edelleenkin rautatiehallituksesta.
Jokainen kuluva päivä tuo yhä uusia aineksia. Kronikoitsijalla on todellinen runsauden pula tämän vireän virkakunnan suhteen.
Tämä siitä huolimatta, että rautatiehallituksen virkaatekevät herrat eivät anna enää mitään uutisia sanomalehdille henkilöistä, jotka ovat siltä virkoja hakeneet.
Päätirehtööri selittää asian näin:
Hän puolestaan ei ole mikään julkisuuden vastustaja. Mutta hän ei pidä epätäydellisistä sanomalehti-uutisista. Ja epätäydellisiksi jäisivät kaikissa tapauksissa ne uutiset, jotka reistraattori – hra Baranow – sanomalehdille antaisi, sillä niin monet henkilöt katsovat edullisemmaksi kääntyä virkahakemuksissaan suorastaan tirehtöörin puoleen, joka arvattavasti merkitsee heidän nimensä ja ansioluettelonsa vain muistiin, – jos merkitsee.
Tosin säätää Suomen laki, että kaikki hakemukset ovat jätettävät reistraattorin konttoriin ja merkittävät diarioihin. Mutta sehän on vähemmän arvoista. Minun mielestäni on v.t. päätirehtöörin selitys täysin tyydyttävä.
Myöskin hakijat ovat täysin oikeassa sivuuttaessaan reistraattorin. Sillä se herra ei ekspedieeraa. Heidän hakemuksensa voisivat jäädä vain historiallisiksi dokumenteiksi hra Baranowin yksityiseen käsikirjoituskokoelmaan.
Arvelen nimittäin, että hänellä on käsikirjoituskokoelma. Hän on, sen mukaan kun minä nyttemmin olen mieleeni juolahuttanut, täkäläisen Ruotsalaisen kansanteatterin entinen näyttelijä ja säilyttänee hän ainakin vanhat loisto-osansa muistona muinaisilta alennuksen ajoiltaan. – Eikä hän muistaakseni ollut ilman näyttämöllisiä taipumuksia.
Nyt näyttelee hän paljon suurempaa rollia. Mutta hän tekee sen tottuneen näyttelijän varmuudella. Minun mielestäni tässä olisi jotakin hra Nygrénille varteenotettavaa.
Lahjat joutuvat hukkaan erämaassa, sanoo Aleksis Kivi. Olisi surullista, jos kävisi samoin myös hra Baranowin taiteellisten taipumusten. Hiukan enemmän itseluottamusta vaan, ja herra reistraattori voisi piankin registreerata itsensä tunnetuksi tähdeksi meidän kansallisen näyttämötaiteemme taivaalle.
Tämä hra Baranowista, joka nähtävästi on hyvin sympaattinen nuori mies. Mitä hroihin v.t. päätirehtööreihin tulee, ovat he aivan oikeassa tutkistellessaan mieluummin ihmisten sydämiä ja munaskuita kuin heidän viheliäisiä hakemuspapereitaan.
Kuinka virkahakemukset nykyään rautatiehallituksessa tapahtuvat, sen kerron seikkaperäisesti ensi kerralla.
Teemu, Hels. San. 30.8.1905.
VIRKAHAKEMUS.
3-näytöksinen tragedia, johon liittyy iloinen loppuilveily.
1:NEN NÄYTÖS.
(Eräs kansliahuone. Reistraattori seisoo keskellä lattiata, puettuna valkoiseen kaapuun, ja deklamoi itsekseen. Hakija tulee.)
Hakija (kumartuen): Minulla olisi tänne jätettävä...
Reistraattori: Haa!
Hakija: En tiedä, lienenkö erehtynyt...
Reistraattori: Hamlet! Hamlet!
Hakija (kalpenee): Kenenkä puoleen voisin kääntyä?
Reistraattori: Hii! Haa!
Hakija (pakenee kauhistuneena).
2:NEN NÄYTÖS.
(Kilometrikonttori. Päällikkö messuaa, säestäen itseään urkuharmoonilla. Hakija tulee.)
Hakija: Anteeksi, että vaivaan...
Päällikkö: Te Deum...
Hakija: Taidan häiritä, mutta minä en tiedä, kenenkä puoleen kääntyisin.
Päällikkö: Puer natus in Bethlehem.
Hakija: Paljon mahdollista, mutta...
Päällikkö (jyrähtelevällä äänellä): Hosiannah!
Hakija (lyhistyy maahan muserrettuna).
3:S NÄYTÖS.
(Toinen kansliahuone. Leikkauspöytä. Sihteeri, valkea esiliina edessään, käsivarret paljaina. Hakija, joka on enää vain entisyytensä varjo, hiipii varovaisesti sisälle.)
Hakija: Minä, minä...
Sihteeri: Ahaa, tekö se olette? – (Koettelee hänen valtimoaan.) Tjah. Sangen huolestuttavaa.
Hakija: Minä en ole sairas.
Sihteeri: Oh, teidän terveytenne on kokonaan järkytetty. – (Välkyttää kirurgiveistä hänen edessään.) Kenties pieni leikkaus...
Hakija (tukka pystyssä): Mitäh?!
Sihteeri (ystävällisesti hymyillen): Erittäin mieltäkiinnittävä tapaus. Umpisuolen seinämät...
Hakija (kadottaa järkensä ja lähetetään Lybeckin sairaalaan).
EPILOOGI.
(V.t. päätirehtöörin virkahuone. Eräs toinen hakija tulee.)
2:nen hakija: Kysymys olisi eräästä virasta.
Tirehtööri: Jahhah, hauska, että heti osasitte oikeaan. Istukaa, olkaa hyvä.
2:nen hakija: Minulla ei tosin ole mitään ansioluetteloa.
Tirehtööri: Ei minullakaan. Hyvä naama ja nuhteeton elämänvaellus on paras suositus korkeimpiinkin arvoasemiin. Tupakkaa?
2:nen hakija: Tietysti minä voisin hankkia sellaisen.
Tirehtööri: Tuiki tarpeetonta. Mihin joutuisi koko virkavalta, jos ihmisiä ansion mukaan kohdeltaisiin? – Te saatte viran.
(Loppu.)
Teemu, Hels. San. 31.8.1905.
RAATIMIES BLOM KRESTYSSÄ.
(Varhainen aamuhetki. Blom uneksii. Kaukaiset lapsuudenkuvat väikkyvät hänen sielunsilmiensä ohitse.)
Vankilantirehtööri (tulee): Hyvää huomenta, vangittu n:o...
Blom (vielä uneksien): Isä, äiti...
Tirehtööri: Hyvää huomenta, sanoin minä. Saan luvan toivottaa onnea vangitun syntymäpäivän johdosta.
Blom (kuten edellä): Minä muistan... Minä tiedän... Syntymäpäiväpöytä...
Tirehtööri: Samasta syystä on vankilan johtokunta päättänyt myöntää vangitulle eräitä ylimääräisiä armonosoituksia.
Blom (katsoo suurin silmin häneen): Armon –? Kukkia ... laulua ... koivuja ikkunan eteen...
Tirehtööri: Vangittu ei vieläkään näy olevan täydessä tajussaan. (Pudistaa häntä.) Hän on nyt vankilassa, ymmärtääkö hän, vankilassa.
Blom (hieroen silmiään): Niin, niin... Se on totta... Mutta miksi?
Tirehtööri (ankarasti): Kärsimässä oikeudenmukaista rangaistustaan. Ymmärtääkö? Pietarin piirioikeuden päätöksen mukaan.
Blom (hiljaisesti): Muistan kuulleeni jotakin siitä. Mutta sen laillisuutta en minä ole koskaan vielä tunnustanut.
Tirehtööri: Siitä ei ole aika eikä paikka tässä keskustella. Olen tullut kokonaan toisista syistä.
Blom (jo kokonaan valveilla): Miksi tirehtööri on tullut?
Tirehtööri: Vangittu täyttää tänään 79 vuotta. Päivän merkityksen johdosta...
Blom (yrittää nousta vuoteeltaan): Oh, mikä huomaavaisuus. (Vedet silmissä.) Olen liikutettu, että näissäkin virallisissa olosuhteissa... (Hapuilee tirehtöörin kättä kiittääkseen.)
Tirehtööri: Vangitun ei ole tarvis vaivautua. Ylimääräiset armonosoitukset, joista mainitsin, ovat ne, että vangittu tästä lähtien saa kävellä ulkoilmassa neljännestunnin enemmän...
Blom (vaipuen vuoteelleen): Mutta minähän en jaksa kävellä.
Tirehtööri: Se ei kuulu esivallalle. Sitäpaitsi on vangitulle sallittu hankkia koppiinsa eräitä voimistelutelineitä.
Blom (surumielisesti): Kiitos, kiitos...
Tirehtööri: Näitä suosionosoituksia vastaavat luonnollisesti erinäiset kovennetut järjestyssäännöt, jotka koskevat kaikkia vangittuja ja joista minun on täten kunnia ilmoittaa... (Alkaa lukea.)
(Esirippu.)
Teemu, Hels. San. 8.11.1905.
UUSIA TOTUUKSIA.
Niitäkin on. Ja meidän kirjallinen maailmamme on niitä näinä päivinä nähnyt useampiakin.
Ensimäisen keksi Aspelin. Anteeksi, valtioneuvos Aspelin-Haapkylä, vaikka minä puolestani mieluimmin muistan häntä hänen entisellä nimellään, samalla, jolla hän jo toistakymmentä vuotta sitten opetti "kuinka Pekka tuli kirjailijaksi". Taikka, ehkä erehdyn minä. Ehkä hänen nimensä oli "Ellei" siihen aikaan. "Valvojassa" se tapahtui ainakin, ja hänen reseptinsä oli siihen aikaan sama kuin nytkin, s.o. ensin virka, sitten taide. Taikka, koska kaikki on kehityksen lain alaista, siihen aikaan: ensin tutkinnot, sitten runoilemaan.
En muista, ottiko hän itseään esimerkiksi.
Käsitykseni Aspelinista oli jo silloin – ja on yhä edelleenkin – se, että hän oikeastaan, kaiken tieteellisyytensä ja virallisuutensa alla, on aika runoilija. Siinäkin suhteessa hän muistuttaa Wirséniä, autuasta muistossa. Ja oikeastaan, jos hän tahtoisi olla rehellinen, olisi hänen mielestään runoilijan oikea tyyppi se, joka enimmän lähenisi häntä itseään, s.o. julkaisisi jonkun käännöksen, joitakin ylioppilasalbumi-runoja, suorittaisi tutkintonsa, hankkisi viran ja – vaikenisi.
Tiedettä hän luonnollisesti saisi harjoittaa. Mutta mieluimmin runoudella sekoitettua tiedettä, kuten esim. "Suomalaisen teatterin historia".
Näin arvelen Aspelinin joskus joutohetkinään runoilijan asemaa ja tehtävää Suomen maassa ajattelevan. Mielestäni se on inhimillistä. "Minä olen maailman keskipiste", sanoi jo Anatole Francen koira aikoinaan, ja siinä suhteessa me olemme kaikki Herran edessä hyviä savokarjalaisia.
Mutta mikä olikaan hänen uusi totuutensa?
Se oli se, että kaikki kirjailijat eivät ole neroja.
Uutta, ihka uutta, uuden uutukaista! Mikä hämmästyttävä tieto, mikä pöyristyttävän mullistava keksintö, arvokas Suomal. Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksessa julistettavaksi! Pelkään, että koko meidän kirjallinen maailmamme on sen kuullessaan pudonnut niinkutsutulleen. Puhumattakaan itse kirjailijoista.
Me kun kaikki olemme luulleet ihan päinvastoin. Me kun kaikki olemme eläneet siinä hurskaassa uskossa, että jokainen sana, jonka me kirjoitamme, on neroutta. Ettei tarvitse muuta kuin kirjoittaa kirja, olla suorittamatta mitään tutkintoa, olla hankkimatta mitään virkaa j.n.e., niin on nero. Ah, jaa. Ja nyt tulee Aspelin ja ottaa tuonkin viimeisen illusionin meiltä.
Se on kovaa. Se on julmaa. Onko ihme, että me kaikki putosimme niinkutsutullemme?
Vanha leikinlaskija Arvid Järnefelt näyttää sille ainakin pudonneen. En tahdo väittää, että hänen henkiset kykynsä olisivat siitä vähintäkään kolahdusta saaneet, mutta hänkin on hämmästyttänyt maailmaa eräillä uusilla totuuksilla.
Ja sehän on jo tapaturma sellaisenaan.
Aspelin keksi vain yhden, mutta Järnefelt useampia. Aspelinilla oli vain yksi resepti, miten tulla neroksi (s.o. tulla ensin virkamieheksi), mutta Järnefeltillä on ainakin niitä pari kummassakin kainalossa. Ensimäinen keino, melkein conditio sine qua non, on jättää räätälinsä maksamatta. Ellei se auta, voi jättää suutarin. Jos sekään, kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta ei auttaisi, on annettava palttua vekseleille. Mies, joka siitä ei tule neroksi, on jo idiootti suorastaan.
Mutta onpa sellaisellekin oma reseptinsä.
Ruumiillinen työ nimittäin.
Mutta siinäkin on se vaara, että voi helposti joutua yläluokkaan kuuluvaksi. Ehkä se kuitenkin käy päinsä. Täytyy vain estää itseään siihen liiaksi innostumasta, jota varten taas on pettämättömin keino se, ettei tee työtä itsensä, vaan muiden hyväksi.
Näin vanha leikinlaskija Arvid Järnefelt.
Ja kaiken tuon on saanut aikaan Aspelin hirvittävällä totuudellaan. Miksi pitikään sen Newtonin omenan pudota hänen päähänsä, että kaikki kirjailijat eivät ole neroja?
Ajatelkaapa, jos hän olisi sanonut: kaikki professorit eivät ole neroja.
Yksikään kukko ei olisi kiekaissut siitä.
Hels. San. 6.5.1913.
LAKIMIESTEN KUNNIAKSI.
Harvoin on runoilija teille tilaisuudessa virsiä virittämään.
Olette käytännöllistä väkeä, usein itsekästä ja omanvoitonpyyntöistäkin, ette vain meillä vaan kaikkialla maailmassa. Katsotte enemmän elämän lähimpiä realiteetteja kuin niiden takaa häämöttäviä kaukaisia utukuvia, jotka jo huomenna kenties ovat realiteetteja nekin, vaikka vielä tänään monen mielestä turhia ja naurettavia. Tavallisesti pidetään niitä runoilijain, hullujen ja haaveksijain etuoikeutena.
Suoraan sanoen, te lakimiehet olette tavallisesti varsin vähäisessä määrässä idealisteja. Teette harvoin tekoja, jotka oman henkilökohtaisen onnen uhallakin tähtäisivät johonkin itseänne korkeampaan, iäisempään päämäärään.
Ja nyt on yhtäkkiä Suomen lakitiede ruvennut runoilemaan. Ja nyt käyvät äkki-arvaamatta Suomen juristit koko kansan olemassa-olon taistelun etunenässä, kantaen ihanteen lippua korkealla, uhraten oman maallisen menestyksensä, vieläpä vapautensakin, niin korkean ja iäisen utukuvan eteen kuin on oikeus, kuin on isänmaan vapaudelle perustuva humaniteetti.
Se on näytelmä, jota maailma ei vielä ole nähnyt. Se on uusi muoto, joka on omiaan koko sivistyneelle ihmiskunnalle todistamaan, että täällä luodaan myös uutta sisällystä.
Kuninkaat, kenraalit, suuret sotapäälliköt ovat käyneet kansojen etunenässä. Profeetat, mahtavat piispat tai henkiset suurmiehet ovat joskus olleet kansojen kilpi ja omatunto. Kansat itse ovat myös joskus käyneet oman kohtalonsa ohjiin ja suurena, myllertävänä, väkivaltaisena armeijana marssineet kohti nousevan aamun sarastusta. Mutta kansan lakimiehet. Milloin ja missä he ovat mies mieheltä antaneet vangita itsensä oikeusaatteen ja ihanteen vuoksi?
Missä väkivalta puhuu, vaikenee laki tavallisesti. Laki on järjestettyjä oloja varten. Vallankumous lakkauttaa aina ensiksi lain. Brennuksen miekka saattaa aina oikeuden vaa'an voimakkaamman puolelle painumaan. Lakimiehet tulevat sitten jäljestäpäin ja toteavat tosiseikan.
Tuohon on maailma tottunut. Ja ihmiskunnan historia tarjoaa siitä meille kuinka monta esimerkkiä hyvänsä.
Ettäkö täällä luotaisiin jotakin uutta? Ettäkö täältä, pienestä Suomesta pitäen, näytettäisiin esimerkkiä jostakin muusta ja päinvastaisesta? Uskomatonta. Ja kuitenkin on meidän pakko uskoa omien silmiemme ilmielävää todistusta.
Sehän on totta tuo, että meidän joukossamme on ihmisiä, jotka eivät ajattele vain omaa parastaan. Ja onhan totta sekin, että täällä on väkivalta ja vallankumous, mutta Suomen lakimiehet antavat mieluummin vangita itsensä kuin luopuvat vakaumuksestaan ja tahtovat sen maansa laiksi tunnustaa. Ainahan on tosin heikkojakin sieluja, mutta toistaiseksi he vain vahvistavat sääntöä. Suomen lakimiehet osoittavat tällä hetkellä ihannemielisyyttä, jota kaikki muut ammattikunnat voivat heiltä kadehtia.
Jos mikään, on tämä näytelmä omiaan tekemään lain kansan sydämelle kalliiksi ja lain pyhyyden syvälle synnyinmaan kamaraan istuttamaan. Kunnia niille miehille, Wibeliuksen oikeille jälkeläisille, joissa tällä hetkellä kärjistyy koko kansan elämäntahto ja oikeustajunta!
Mutta kansat ovat tavallisesti sankareitaan kohtaan nurjia ja kiittämättömiä. Saamme nähdä, onko Suomen kansa piankin vanhurskaat tuomarinsa unohtava.
Hels. San. 28.10.1913.
KOKOVTSOV.
Motto: "Puhutaan, sanoi Kokovtsov, Venäjän sisäpolitiikasta.
Mutta mitä sillä käsitetään?" – Berl. Tagebl.Sanomalehtimies: Saanko luvan kysyä, mitä Teid. Ylh. ajattelee Venäjän nykyisestä valtiollisesta tilasta?
Ministeri: Se on hyvä. Se on oivallinen. Meidän suhteemme suurvaltoihin...
Sanomalehtimies: Tarkoitin oikeastaan Venäjän sisäpoliittista tilaa. Voisiko Teid. Ylh. ehkä nimittää minulle, mitkä uudet valtiolliset lakiehdotukset tulevat lähimmässä vastaisuudessa duumalle jätettäväksi?
Ministeri: Ei mitkään. Ei kerrassaan mitkään.
Sanomalehtimies (kysymysmerkkinä): Kuinka? Minä en ymmärrä...
Ministeri: Siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että meillä Venäjällä ei ole mitään sisäpolitiikkaa.
Sanomalehtimies (änkyttäen): Mutta duuma? Mutta sanomalehdistö? Mutta semstvot, koulut ja yliopistot?
Ministeri (taputtaen häntä isällisesti olalle): Pikkuseikkoja. Pelkkiä vähäpätöisyyksiä. Niistä ei välitä kukaan, kaikkein vähimmän kansa itse. Hallitukselle ne luonnollisesti aina ovat olleet vain ikäviä välttämättömyyksiä.
Sanomalehtimies: Minä ymmärrän. Mutta kuinka hallitus sitten aikoo niihin lähimmässä tulevaisuudessa suhtautua?
Ministeri: Se ei suhtaudu niihin ollenkaan. Se jättää ne yksinkertaisesti huomioon ottamatta.
Sanomalehtimies (huutomerkkinä): Kuinka Herran nimessä se on mahdollista?
Ministeri: Jos ne tekevät jotakin rikollista, niitä luonnollisesti rangaistaan. Siinä kaikki. Ja koska niiden toiminta ja alkuperä jo asian luontoon nähden on rikollinen...
Sanomalehtimies (ilahtuneena): ... niin on niitä aina rangaistava. Minä ymmärrän. Minä ymmärrän vihdoinkin jotakin.
Ministeri (arvokkaasti): ... niin on hallituksella tilaisuus osoittaa lempeyttään joka hetki, jolloin se ei rankaise niitä. Te huomaatte, että meitä elähyttävät vain ylevät ja tosihumaaniset tarkoitusperät.
Sanomalehtimies: Ja muuta sisäpolitiikkaa teillä ei ole Venäjällä?
Ministeri: Ei. Me olemme ottaneet tehtäväksemme vain hyvän hallintokoneiston luomisen. Tosin meillä on puute intelligenssistä...
Sanomalehtimies: Minä arvaan. Heistä useimmat ovat jo aikoja sitten karkoitetut Siperiaan tai nääntyvät Venäjän vankiloissa.
Ministeri (äkeästi): Te erehdytte kokonaan. Heitä ei ole vielä ollutkaan. Sillä mikään todellinen, hyvä hallitus ei vielä ole heitä luonut eikä kasvattanut.
Sanomalehtimies: Hallituksen toimenpiteellä siis...?
Ministeri: Epäilemättä. Se on ainoa varma keino. Yksilöllinen intelligenssi, joka ei ole hallituksen tukema eikä herättämä, häälyy kuin korsi tuulessa. Me aiomme asettaa myös tämän puolen Venäjän henkistä elämää vakavalle pohjalle, niin että jumala ja tsaari voivat olla meihin tyytyväisiä.
Sanomalehtimies: Siis ei mitään ristiriitoja kansan ja hallituksen välillä?
Ministeri (hymyillen): Valitettavasti ei. Valitettavasti teidän haastattelunne vuoksi, josta ei näin ollen tule mielenkiintoinen. Mutta te tiedätte, onnellisilla ihmisillä ei ole mitään historiaa.
Sanomalehtimies: Oh, minä kyllä olen tyytyväinen, jos vain Venäjän kansa on tyytyväinen... Apropos? Teid. Ylh. ymmärtää, että juuri sanomalehtiolot olisivat minulle erikoisesti...
Ministeri: Ne ovat luonnolliset. Niinkuin kaikki muukin Venäjällä.
Sanomalehtimies: Ja suomalaisten virkamiesten vangitsemiset?
Ministeri: Myöskin luonnolliset. Valitan vielä kerran, ettei minulla ole teille mitään ihmeellistä kerrottavaa.
Sanomalehtimies (vakavasti): Sepä siinä juuri onkin ihmeellistä.
Ministeri (ällistyneenä): Mikä?
Sanomalehtimies: Että kaikki, mitä Venäjällä nykyään tapahtuu, on Teid. Ylh. mielestä niin kovin luonnollista.
Ministeri (hymyillen): Sekin kuuluu luonnon järjestykseen. Tarkoitan, luonnolliseen venäläiseen järjestykseen.
Teemu, Hels. San. 21.11.1913.
MAKSIM GORJKI.
(Valtiollisen salapoliisin päällikkö tulee sähkösanoma kädessään kansliahuoneeseensa.)
Päällikkö: Gorjki! Kuka on Maksim Gorjki?
Virkamies: Te-te-teidän ylhäisyytenne tarkoittaa ehkä maailmankuulua kirjailijaa...
Päällikkö: Minä en tunne ketään kirjailija Gorjkia. Minä tunnen vain valtiollisesti epäluulon-alaisen Gorjkin, josta rajasantarmisto juuri sähköttää, että hän on saapunut Venäjälle.
Virkamies (varovaisesti): Ehkä se on sittenkin sama kirjailija Gorjki...?
Päällikkö: Minä en tiedä mitään. Minä en tahdo tietää mitään, mikä ei kuulu minun virkatoimiini. Ottakaa selvä miehestä. Jos hän kerran on epäluulon-alainen, täytyy hänen luonnollisesti löytyä meidän kirjoissamme.
Virkamies: Luonnollisesti, Teidän Ylhäisyytenne, luonnollisesti. (Selailee innokkaasti luetteloita.) Täällä puhutaan eräästä leipuri Gorjkista...
Päällikkö (ankarasti): Ettekö voi jättää loukkaamatta kunniallisia ja Venäjällä täysin sallittuja ammattikuntia? Valtiollisesti epäluulon-alainen on yksinomaan valtiollisesti epäluulon-alainen. Leipuri sitävastoin...
Virkamies: Hän on ollut sitäpaitsi lautturina, kokkipoikana, nahkurinsällinä, maankiertäjänä...
Päällikkö (ärjyen): Te olette idiootti. Kysyn kuka hän on.
Virkamies: Kapinoitsija. Keuhkotautinen. Laatinut vallankumouksellisia julistuksia.
Päällikkö: Hyvä. Siis ei mikään poikkeus. Hänen olinpaikkansa?
Virkamies: Hänellä ei ole mitään vakinaista olinpaikkaa. Mutta koko maailman sanomalehdistö antaa joka päivä tiedon siitä.
Päällikkö (lempeällä ivalla): Koko maailman sanomalehdistö. Hyvä herra, tiedättekö, mitä on koko maailman sanomalehdistö?
Virkamies (vilpittömästi): En. Mutta minä olen kuullut, että sen urkkijat seuraavat jokaista Gorjkin askelta tämän maapallon pinnalla. Hän ei voi hävitä meiltä.
Päällikkö: Eikö? (Säälivällä ylemmyydellä.) Ja te sanotte samalla, että hän on kirjailija? Eikö meillä Venäjällä kenties ennen ole hävinnyt kirjailijoita? Tolstoi hävisi Jasnaja Poljanasta, Dostojevski piileskeli pitkät ajat Siperiassa...
Virkamies: Mutta he löytyivät jälleen.
Päällikkö (voitollisella hymyllä): Esivallalta he eivät koskaan ole olleetkaan kadoksissa. Venäjältä ei saa hävitä kukaan, ei mihinkään. (Vielä ohuemmalla hymyllä.) Paitsi luonnollisesti esivallan oman toimenpiteen kautta.
Virkamies: Ymmärrän Teidän Ylhäisyytenne. Maksim Gorjki... (Vilkuttaa silmäänsä.) Hänen on hävittävä.
Päällikkö: Pässinpää. Häntä on vartioitava ankarasti. (Musertavalla ivalla.) Ettekö ymmärrä, että me olemme edesvastuunalaisia hänen terveydentilastaan?
Virkamies (kokonaan pöllämystyneenä): Terveyden –?
Päällikkö: Niin sillä olkaa vakuutettu, hän ei ole tullut turhan tautta Venäjälle. (Läpitunkevalla silmäyksellä.) Hän on tullut täällä kuollakseen. Oh, nuo miehet voivat keksiä mitä hyvänsä.
Virkamies: Kuollakseen? Mutta eikö se ole mitä luvallisin toimenpide hänen puoleltaan, varsinkin jos hän on valtiollisesti epäluulon-alainen?
Päällikkö (harvakseen ja kasvattavasti): Valtiollisesti epäluulon-alaisen on lupa Venäjällä kuolla yksinomaan hallituksen toimenpiteestä. Painakaa se mieleenne. Ja antakaa minulle joka päivä seikkaperäiset tiedot hänen terveydentilastaan.
Virkamies: Ymmärrän, Teid. Ylhäisyytenne.
Päällikkö (menee mutisten): Pässinpäitä, kaikki kaalinpäitä. Niinkuin kuka hyvänsä nihilisti saisi elää ja kuolla silloin kun itse tahtoo. Joku järjestys ... (kääntyy ovessa) jos hänen päähänsä ehkä pälkähtäisi kuolla, on vartiosto kaksinkertaistutettava.
Virkamies (kumartaa äänettömästi).
Teemu, Hels. San. 22.1.1914.
HERRA KUVERNÖÖRI.
(Sotilasräätälin luona. Herra kuvernööri astuu sisälle.)
Kuvernööri: Aa, juva päivä, Ivan Ivanovitsh. Minulla on jälleen tehtävänä pieni tilaus teiltä. – Mitä kuuluu?
Räätäli (hykerrellen käsiään): Kost'jumala, Teidän Ylhäisyytenne. Huonot ajat, huonot ajat. Herra kuvernööri ei ole vieläkään minua unohtanut?
Kuvernööri: Rakas Ivan Ivanovitsh. Kuinka se tulisi kysymykseen? Te olette paras räätäli maailmassa, sillä te teette kaikki saman mallin mukaan.
Räätäli (kiitellen ja kumarrellen): Luonnollisesti. Rakastan yhdenmukaisuutta...
Kuvernööri: Yhdenvertaisuutta, tarkoitatte te?
Räätäli: Juuri niin, Teid. Ylhäisyytenne. Ihmisten ulkonaiset eroavaisuudet...
Kuvernööri: Ja sisälliset, tarkoitatte te?
Räätäli (raapaisten jalkaansa): Luonnollisesti, Teid. Ylhäisyytenne, luonnollisesti. Ovat mielestäni siksi vähäpätöiset verrattuina kaikkiin niihin erinomaisiin ominaisuuksiin, joissa he ovat toistensa kaltaisia, että he varsin hyvin voivat mahtua saman takin sisälle.
Kuvernööri (edelleen hyväntahtoisesti): Ja housujen, tarkoitatte te?
Räätäli (vilpittömällä ihailulla): Teid. Ylhäisyydellänne on merkillinen kyky arvata toisen ajatukset. – Sanalla sanoen: yksi takki ja yksi maailma. Se on minun vaatimaton tunnuslauseeni, luvalla sanoen.
Kuvernööri: Ja yksi räätäli, tarkoitatte te?
Räätäli (kokonaan kumarruksissa kuin linkkuveitsi): Teid. Ylhäisyytenne tekee liian suuren kunnian minulle. Tosin minä olen vain räätäli arvoltani, mutta minä uskallan sanoa, että minä olen räätäli, joka ... joka...
Kuvernööri (ystävällisesti häntä olalle taputtaen): Olette räätäli juuri minun mieleni mukaan. – Mutta koska me nyt olemme selvillä periaatteista, toivon, että käytännöllinen puoli on sitäkin pikemmin oleva suoritettu meidän välillämme.
Räätäli: Jättäkää se kokonaan, kokonaan minun huolekseni, Teid. Ylhäisyytenne. Siis tilaus?
Kuvernööri: Niin. Eräitä univormuja.
Räätäli: Erinomaista, aivan erinomaista, Teid. Ylhäisyytenne. Siis vain luku, rykmentti ja arvoluokat...?
Kuvernööri: Tällä kertaa koskee asia kaupungin maistraattia.
Räätäli: Suuremmoista, suuremmoista, Teid. Ylhäisyytenne. – (Hiukan nolostuneena.) Maistraatti? Niin ... tuota ... minkälaiseen pukuun suvaitsette, että puemme heidät?
Kuvernööri: Se jää kokonaan teidän asiaksenne, rakas Ivan Ivanovitsh. Pääasia että kaikki on tehty saman mitan ja mallin mukaan.
Räätäli: Olkaa siitä vakuutettu, Teid. Ylhäisyytenne. Minun liikkeeni pyytää palvella valtiota eikä mitään yksilöllisiä vallattomuuksia. – (Mielevästi.) Kuinka monta sataa kappaletta saan siis luvan laskuun kirjoittaa?
Kuvernööri: Otamme nyt aluksi vain sata. Mutta ensi kerralla ... (miettii) niin, ensi kerralla koskee asia kaupungin valtuustoa.
Räätäli (jälleen linkkuveitsenä): Olen kokonaan Teid. Ylhäisyytenne käytettävissä.
Kuvernööri: Hyvä. Taikka oikeammin: hyvästi. (Kääntyy ovessa.) Ja muistakaa kaunista periaatettanne: yksi räätäli...
Räätäli (avaten kumarrellen ovea hänelle): Ja yksi kuvernööri, Teid. Ylhäisyytenne.
Kuvernööri (hymyillen armollisesti): Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. (Menee.)
(Esirippu.)
Teemu, Hels. San. 25.1.1914.
ULSTER.
(Englannin pääministerin kabinetti. Asquith pöytänsä ääressä. Sotaministeri Seely syöksyy sisälle.)
Seely (kuohuksissaan): He eivät tottele! Veli, hyvä veli! He pyytävät eronsa!
Asquith (tyynesti): Ketkä?
Seely: Upseerit! Vanhoilliset upseerit! Lordien pojat! He kieltäytyvät marssimasta kapinallista Ulsteria vastaan.
Asquith (jääkylmästi): Toistaiseksi meillä ei ole mitään kapinaa Englannissa.
Seely: Ei, mutta Ulsterissa. Satatuhatta miestä seisoo siellä aseissa. He eivät huoli "Home rulesta". He kieltäytyvät tottelemasta Englannin kuninkaan ja parlamentin vahvistamia asetuksia.
Asquith (kuten edellä): He ovat aivan oikeassa.
Seely (hämmästyneenä): Ni-ni-ni-niin tietystikin. He voivat vielä olla oikeassa, mutta upseerit, mutta kapinalliset upseerit eivät varmaan ole oikeassa. Mikä skandaali! Mitä ajattelevat Venäjä ja Ranska, mitä koko Europa meistä?
Asquith: Myöskin eronpyytäneet upseerit ovat aivan oikeassa.
Seely (typertyneenä): Anteeksi. Minä en varmaan oikein ymmärtänyt...
Asquith: Saanko lausua selvemmin sanottavani? Englantilaisen upseerin, samoinkuin sotamiehenkin, asia on kussakin esiintyvässä tapauksessa harkita, onko hänelle annettu käsky laillinen vai ei.
Seely: Ku-kuinka?
Asquith (järkähtämättömänä): Se ei ole ainoastaan hänen kieltämätön oikeutensa, vaan myöskin hänen velvollisuutensa.
Seely (hetken mietittyään, päättävästi): Saanko minä siinä tapauksessa pyytää eroni?
Asquith: Kyllä, se on sallittu veljelle. Mutta eroa minä en missään tapauksessa voi myöntää sinulle. Sillä eihän sinua ole käsketty tekemään mitään laitonta.
Seely: Entä upseereja sitten? Olenko minä antanut jotakin laitonta käskyä heille?
Asquith: Nähtävästi olet, koska he ovat asian niin harkinneet. Ja sinä tiedät, jos englantilainen upseeri tottelee laitonta määräystä, hän tulee heti hirtetyksi.
Seely (pyyhkien hikeä otsaltaan): On helpompi olla upseeri kuin sotaministeri Englannissa.
Asquith: Tämäntapainen selitys on sinun kaikissa tapauksissa parlamentille annettava.
Teemu, Hels. San. 31.3.1914.
ORFEUS JA MORFEUS.
Esimuistoisista ajoista ovat nämä kaksi jumaluusolentoa olleet mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään. Laulu ja unelma! Kansat ja yksilöt, vieläpä vainajat ja kuolemattomat jumalatkin ovat niiden yhtä suloisen kuin vaarallisen taikavoiman alle mielellään alistuneet.
Oikeastaan ei Morfeus aivan suorastaan merkitse unelmaa vaan unta. Hän on kreikkalaisten jumaluustaruston mukaan unen jumala itse, yön poika ja kuoleman kaksoisveli. Unelmien jumala taas oli oikeastaan Hypnos, Morfeun poika. Samaa järkähtämätöntä luonnon logiikkaa seuraten, jota kreikkalaiset itse jumaluustarustossaan noudattivat, tulisi minun siis oikeastaan unelmista puhuessani puhua Hypnoksesta eikä Morfeusta, mutta hänestä ja hänen merkillisestä vallastaan ihmisten yli tarinoi taas ystäväni toht. Jalmari Hahl toisessa paikassa lehteämme aivan odottamattomalla asiantuntemuksella. Tarkoitan hänen henkilökohtaisiin kokemuksiinsa perustuvaa kirjoitustaan "Hypnotismia", jonka kanssa menestyksellä kilpaillakseni minulla ei olisi edessä muuta yhtä mieltäkiinnittävää aihetta kuin kenties – morfinismi! Mutta osaksi ovat kokemukseni sillä alalla todellakin liian vähäiset, osaksi pelkään, että jotkut arv. lukijoistamme voisivat erehtyä luulemaan sitä joksikin uudeksi kirjalliseksi suunnaksi, jolle Sunnuntai on äkkiä jostakin tuntemattomasta syystä joutunut turmiollista propagandaa tekemään.
Minulle on siis jäänyt vain Orfeus ja Morfeus.
Laulun uinuttavan vaikutuksen me tiedämme siis jo Kalevalasta. Väinämöiselle esim. ei ollut mikään konsti nukuttaa koko Pohjolan väki mestarilaulullaan. Homerokseen vaikutti taas hänen oma laulunlahjansa niin valtavasti, että hän itsekin uinahti joskus: interdum dormitat ipse Homeros, kuten jo vanhat roomalaiset olivat asian arvioineet. Saman ajatuksen on Fröding niin sattuvasti tulkinnut runossaan "Skalden Wennerbom" noilla siivitetyillä sanoilla: "det är skönt för skalder att få sova" (niin makea on runoniekkain maata). Myöhemmät runoilijat ovatkin usein todella seuranneet Homeroksen esimerkkiä – ja heidän lukijansa luultavasti vielä useammin. Niinpä ansaitsisi mielestäni vähintään Nobel-palkinnon se, joka nukahtamatta voisi lukea läpi Danten Paratiisin, jos se ylimalkaan olisi inhimillisesti mahdollista. Pienemmän lisäpalkinnon olisin taipuvainen antamaan jo jokaiselle, joka sen vain lukisi, vaikka uinahdellenkin.
Toistaiseksi tiedän esim. meillä Suomessa vain kolme sellaista ihmeidentekijää: tuntematon mutta sankarillinen typografi Porvoossa, joka sen on ollut pakotettu latomaan, toht. Kaarlo Koskimies Hämeenlinnassa, joka sen on ollut pakotettu Uudessa Suomettaressa arvostelemaan, ja lopuksi näiden rivien kirjoittaja, joka sen on ollut pakotettu suomentamaan, kaikki syntiemme vuoksi luonnollisesti. Mahdollisesti on olemassa vielä eräs neljäskin, mutta jos on, ei se voi olla kukaan muu kuin ystäväni toht. Olaf Homén, joka on kaikki lukenut. – Mutta pelkään poikenneeni liian kauas aineestani, kuten setä Herodotoksen oli tapana sanoa.
Suuret runoilijat eivät yleensä koskaan ole peljänneet olla nukuttavia, suurista uskonnon-opettajista ja saarnamiehistä puhumattakaan, jotka ovat olleet sillä alalla suorastaan taitureita, kuten vieläkin voidaan nähdä meidän kirkoistamme. Pahoin pelkään, että useimmissa tapauksissa tämä onkin oikea avain heidän suuruuteensa. Sillä jos nyt kerran voidaan pitää selviönä, että unella on niin tärkeä ja siunauksellinen tehtävä koko ihmiskunnan terveydessä kuin sillä on yleisessä tietoisuudessa – mehän nukumme, vieläpä yleensä hyvällä omallatunnolla, pois ainakin kolmannen osan elämäämme – niin olisi todellakin kurja se taiteilija, joka ei valmistaisi niin oleelliselle ihmissielun toiminnan osalle myös jotakin tilaa omassa tuotannossaan. Tahtomatta mennä niin pitkälle kuin Calderon, jonka mielestä koko elämä oli unelmaa, pyytäisin väittää siis, että ainakin kolmas osa jokaisen kunnon Orfeun tuotannosta on Morfeun kunniaksi kirjoitettu. Mutta asialla on myös syvästi eetillinen puolensa, eikä se siis suinkaan ole pelkillä esteettisillä rikkiviisauksilla ratkaistavissa.
Me olemme kaikki kuulleet puhuttavan "synnin unesta". Mutta me olemme kuulleet sanottavan myös, että "se, joka nukkuu, ei tee syntiä". Niin näennäisesti vastakkaisilta kuin nämä sananparret voivat meihin ensi hetkessä vaikuttaakin, piilee kuitenkin syvä totuus niissä ja tarkoittavat ne samaa onnellista, surutonta olotilaa, jota ainoastaan "hukkuneen rukous" voi joskus, vaikka ohimenevästi keskeyttää. Mikäkö olotila se on? Eikö lapsen, eikö yksilön, eikö kansan, eikö ylimalkaan viattoman luontokappaleen, silloin kun se ei vielä ole tullut tietoisuuteen omasta itsestään? Synnit nukkuvat hänessä silloin, eivätkä ainoastaan tehdyt, vaan vieläpä tekemättömätkin. Siksi kuuluu heille taivaan valtakunta.
Voimme käsittää nyt, minkä hirmuisen rikoksen koko ihmiskuntaa vastaan teki Shakespearen mielestä Macbeth, silloin kun hän "murhasi unen". Hän sulki suorastaan taivaan portit siltä. Esi-isämme Aadamin ajoista, joka sulki paratiisin portit meiltä, ei ollut mitään niin hirvittävää tihutyötä tapahtunut. Ainoastaan suurten runoilijoiden ja heidän ihmeellisen nukuttavan voimansa avulla ovat ne jälleen meille auenneet. Voimme nyt käsittää myöskin paremmin, mitä Prospero tarkoittaa salaperäisillä sanoillaan: "sama kude on meissä kuin mik' unelmissa on". Hän tarkoitti luonnollisesti, että meidän unelmamme ovat yhtä syntisiä kuin mekin – koska me kerran olemme synnissä sekä siinneitä että syntyneitä – ja että ainoa todella onnellinen olotila ihmiselle on siis kuolema, joka kaikki unelmat lopettaa.
Hamlet epäili, kuten tunnettu, hiukan tuota totuutta. Mutta hän oli nyt hiukan hassu muutenkin, eikä missään tapauksessa kykenevä kumoamaan niin monen mainehikkaan auktoriteetin todistusta unesta, jota myös "kuoleman kuvaksi" sanotaan.
Arv. lukijamme tuntenevat Ibsenin Peer Gyntin. Eikö sekin pääty Solvejgin kehtolauluun päähenkilön tavoitteleman korkeimman onnen ja autuuden vertauskuvana? Arv. lukijamme muistanevat myös Prinsessa Ruususen? Nukkuvat linnat ja kaupungit ovat aina mahtavasti kansojen mielikuvitukseen vaikuttaneet. Otaksun tutuksi myös koko esteettisen hengenviljelyksen nukuttavan vaikutuksen ihmisen eetilliseen kehitykseen. Lukemattomia kertoja ovat Orfeus ja Morfeus täten lyöneet kättä toisilleen.
Myöskin Suomen kansa kokonaisuudessaan on ilmi-elävä todistus siitä. Ellei se ammoisista ajoista saakka olisi ollut laulun kansa, se tuskin nytkään siinä määrässä olisi kolmen miljoonan unikeon kansa. Viettäessämme siis vanhan kristillisen legendan mukaista seitsemän unikeon päivää, vietämmekin siis oikeastaan omaa toista kansallispäiväämme, jos toinen on Kalevalan. Antamalla Orfeulle, mikä Orfeun on, ja Morfeulle, mikä on Morfeun, toteutamme kaikesta päättäen parhaiten omaa syvintä kansallista olemustamme. Jos minulta kysyttäisiin, mikä tällä hetkellä on paras ja kansallisin tapa viettää sitä, en totta totisesti voisi antaa parempaa ja vilpittömämpää neuvoa kuin tuon yhden ainoan kultaisen sanan: nukkuminen.
Muistan eräästä vanhasta aatelisesta vaakunakilvestä sanat: Arte et Marte (taidolla ja taistolla). Ei tarvinne lisätä, mitkä latinalaiset riimisanat omasta puolestani olisin taipuvainen meidän kansalliseen vaakunakilpeemme kirjoittamaan.
Mutta lisään ne kuitenkin vapaine käännöksineen: Orphes et Morphes (laululla ja laiskuudella).
Sunnuntai 30.7.1916.