← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 858
Hyvästijättö Lintukodolle
Joel Lehtonen
Joel Lehtosen 'Hyvästijättö Lintukodolle' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 858. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
HYVÄSTIJÄTTÖ LINTUKODOLLE
Runoja
Kirj.
JOEL LEHTONEN
Otava, Helsinki, 1934.
Kirjailija Joel Lehtosen poistuttua ikuisen hiljaisuuden maahan
julkaistaan tämän kirjallisuutemme erään lahjakkaimman ja
omalaatuisimman persoonallisuuden viimeinen kirjallinen tuote,
runoteos, jonka ääressä hänen harras etsijäsielunsa loppuun asti
työskenteli, hänen jäähyväistervehdyksenään.SISÄLLYS:
Vai maalle, saareemme tänne... Hän viime talvena kuoli. On jälleen kesäinen taivas. Ruiskukka minulle aina oli rakkaampi kuin ruis. Ja kuolla tahtoisin... Niin mieltäni murhe lyö... Kai Espanjassa hän kulkee... Ah, yhtään helpotusta ei mennyt onni tuo... El auta, kun pakko vie... Puvis de Chavannes'in Köyhä kalastaja. Menen rauhaan ikuisen yön... Miks itki beduiini... Punatöyhtöinen Hellerei... Poistut taas kirjastohuoneisiin... Se, jolla on korvat kuulla. Olen kärsinyt paljon... On tullut viimeinkin lämmin... Miss' entiset heinäkuuni? Nyt leikimme hiekassa rannan. Niin sääli on ihmistä... Oi, tahtoisin vieläkin elää... On Roomassa Piazza Navona... Oi kiitos, hohde taivaan... Jos simpukka ei aivan ois tavallinen vain... Musset on laulanut, että... En pettänyt laivaani koskaan... Vain – yksi ihminen... Robinson Crusoe. Sen saakoot kivet huutaa... Näin kohtalo lyö... Niin mielensä on mennyt jo toiseen maailmaan... Mut mistä saat sen lemmen kuin Lyygialta sait? Nyt Lintukodon laulu on tehty uudestaan... Taas sairaalassa aamu... Vain viimeinen toivomus... Kun piikkiruoska iskee... Kun Styxin rannalle joudut... "Näin unta kesästä kerran"...
VAI MAALLE, SAAREEMME TÄNNE...
Vai maalle, saareemme tänne!
Sitä enää en uskonut:
jokin ääni jo kauan muuta
oli korvaani kuiskaillut...
Siis terve sittenkin, koivut,
te kulta-urpuiset.
Ja terve taas, kesä! – Silti
mua harhaan johda et.
Jo puolisen sataa kertaa
sun hetkessä loppuvan näin...
Puet luonnon häihin, ja ryöstät
häävaatteet syksysäin.
Puet ihmisen toivoon ja onneen
ja hellään rakkauteen, –
ja viimein yksin heität
hänet harmaine hapsineen.
Sua verrata saattaisi naiseen,
joka kulmien alta lois
hymyn tutkivan vanhaan mieheen,
hän huokaa ja kääntyy pois.HÄN VIIME TALVENA KUOLI.
ILMARI AHMAN MUISTOLLE
Hän viime talvena kuoli, –
ei ollut hän vanhakaan.
Ah, sielustani puolet
vei kanssaan hän tuonelaan.
Hyvä, viisas mies, joka parjaa
ei toista, ei solvaa, lyö,
ei ainakaan päin naamaa:
kas siinä jo kaunis työ!
Kun oltiin yhdessä, – ehkä
joka neljäs lauantai, –
hän kuunteli vaiti, tai nauroi,
tai lauloi, jos viiniä sai.
Hyvä pessimisti, – hän tunsi
niin työn kuin nautinnon, –
Ja nyt, miten kummallista:
hän iäksi kadonnut on!
Taas sinistä taivasta vasten
noin hohtaa omenapuu,
kukat valkeat siinä, ja ummut
kuin nuoren neidon suu.
Ja hän ei saa tätä nähdä!
Hän luokseni astele ei!...
Niin, ruumiinikin hautaan
hän puoleksi kanssaan vei...ON JÄLLEEN KESÄINEN TAIVAS.
On jälleen kesäinen taivas
niin tummasti loistava kuin
San Marcon alttariseinä,
johon nuorena hurmaannuin...
Ja omenapuistani vanhin,
kun laskeudun ruohikkoon
ja alhaalta katson, yhtyy
sinitaivaan holvistoon.
Se puuni on valkea aivan
kuin uhkeat liljat nuo,
joit' alttarille San Marcon
Venetsian kansa tuo.
Ja sitten: laulua liekö
tuo kuoron kaukaisen,
vai kirkonkellojen ääntä
ja soittoa urkujen?
Ei, aistinharhaa: puussa
vain soittavat hyönteiset,
kun mettä ne etsivät, – siitä
tuo laulu ja soittimet.
– – –
Mun elämänpuunikin kerran
noin kukki ... se urkuina soi.
Ja eräille ehkä antaa
se riemun mettä voi.
Ei kauan, niin kukkaset kaikki
pois lentävät omenapuun
ja maatuvat, kuuluen kohta
vain muistoihin menneen kuun.
Ei urkuja, kuoroa siinä,
ei riemua nauttivaa. –
On mullasta kasvanut puuni, –
ja sieluni multa saa.RUISKUKKA MINULLE AINA OLI RAKKAAMPI KUIN RUIS...
Taas vainioilla täällä
nyt kiurun laulu soi,
ja lintunen taivaalle liitää,
se syöksyy, se karkeloi!
En tiedä, toivoko lienee
mua ennen häikäissyt...
Mut varmaan en koskaan ollut
niin suruinen kuin nyt...
Ah, silmiäni nostaa
voin tuskin taivaalle päin...
En jaksa... Maahan katson,
maan multaan katselen näin.
Mies pellolla toivoo, että
ruis varhain tuleentuis...
Ruiskukka minulle aina
oli rakkaampi kuin ruis.
Ja kukkani kaunis se kuihtuu
nyt ehkä jo kohta pois...
Siks soi nyt kiurun laulu
kuin joutsenlaulu ois.
Kas, tuossa kesannolla
on kellastunut luu.
Niin ihminenkin: kuolee
ja maatuu, – tuhoutuu.JA KUOLLA TAHTOISIN...
Kuin sorsa, jolla on tehty
pesä lahteen päilyvään,
jää syksymmällä yksin,
niin kerran yksin jään.
Silt' ammuttu on raakkaat,
sen siipi haavoittui,
ja silti sen elää täytyy,
se salmilla surren ui.
Kun ihmisten käsiin kuolla
se onneton kammoksuu,
se sukeltaa, jää pohjaan:
se kaislaan pureutuu.
Näin jossakin siitä kuulin.
Ja niin nyt minäkin
yhä tartun murheisiini, –
ja kuolla tahtoisin...NIIN MIELTÄNI MURHE LYÖ...
Yö myrskyinen, kilpaa saaren
puut taipuvat maata päin,
käy pauhina järvellä, maalla, –
suvi syksyltä tuntuu näin...
Tuo ainainen pauhina! Kaikki
muut äänet on tappanut yö...
Ah, niinkuin luontoa myrsky,
niin mieltäni murhe lyö...KAI ESPANJASSA HÄN KULKEE...
Yö loppui... Kuin saippuavaahto
on rantamme, – ei toki, ei,
vaan koski: et ääntäsi kuule,
jos huutelet hoi tai hei!
Pois tölliini väistyn ja painun
luo lieden ... se viheltelee...
Sade räiskyy... Viimein ilta
kuin syksyllä synkkenee.
Mut sittenkin mietin, – koska
vain heikosti aavistin
pahat päiväni saapuvat: ehkä
siten mieltäni rohkaisin:
"Jos matkoilla viisautta talteen
vain hiukankin sai merimies,
niin elämän syksyllä kutsuu
hänet luokseen lämmin lies.
"Syysmyrskyillä kätköön hän painuu
oman töllinsä lämpymän...
Sen uunille nousee ja nukkuu...
Mitä unta nyt nähnee hän?
"Kai Espanjassa hän kulkee...
Paras ballerinoista maan
myös hänelle laulaa ja tanssii,
lyö kastanjettejaan..."AH, YHTÄÄN HELPOTUSTA EI MENNYT ONNI TUO...
Näin mietin myöskin silloin,
kun kuolemaan ei voi
mies pöyhkeä taipua kohta,
vaan vastaan niskuroi:
"Sää harmaa, myrsky pauhaa
ja laine kylmänä lyö...
Miks ruumistani aina
kuin toukka ilkeä syö...?
"Sää harmaa ... myrsky yltyy,
syyskuisen synkkää on, –
oi, tuntuu kuin ilvettä ollut
ois valta auringon!
"Syys voisiko onnea antaa?
Jos voisi, niin onnekkain
se tieto, että paljon
maan päällä nauttia sain.
"Ett' ikävyyden aidat
löin maahan, söin ja join,
ja lempeäkin hankin
sen minkä hiukan voin.
"Ett' olin nuorena kerran
kai kevytmielinen...
Tein oikein: pettäneeksi
sain kitsaan vanhuuden!"
Ah, yhtään helpotusta
ei mennyt onni tuo,
kun myrkkymalja tuodaan
ja kuuluu käsky: "Juo".EI AUTA, KUN PAKKO VIE...
Näin outoa unta: laivan, –
vain kaarnalaivan, – se ui
meren myrskyssä, vuoroin nousi
ja vuoroin hautaantui.
"Kas kaarnalaivaa!" nauroin. –
Se täysissä purjeissaan, –
yks purje, – kiireesti poistui
yhä piiristä tunnetun maan.
Sen miehistö, muurahainen,
yks ainoa pikku mies, –
sama mies oli kapteeni, – huusi:
"Hei kapteeni, tiedätkö ties?
"Maan reunalla maailma loppuu:
maapallohan lattea on
kuin lautanen, alla ei muuta
kuin kuilu suunnaton.
"Jos aiot sen reunalle, – minkä
kai lippusi jokaisen
ylös nostaen tehnet, – niin syöksyt
alas kuiluun tyhjyyden.
"Myös kertoi antiikki, että
maan ympäri virta ois,
Okeanos, – kuin psykoosin kierto,
jost' ihminen pääse ei pois.
"Tosin maanosan uuden löysi
Kolumbus, kun entiseen
vain kaipasi niin, että suuttui
tien tunnetun pituuteen.
"Mut maanosat loppuivat kaikki.
Okeanos ei hauska lie, –
ja kauhein on kuoleman kuilu."
"Ei auta, kun pakko vie!"PUVIS DE CHAVANNES'IN KÖYHÄ KALASTAJA.
Mies venheessä ... hän seisoi
ja silmät kaihoten
loi veteen, johon heitti
hän verkkopyydyksen.
Mies laiha, repaleissa.
Siis köyhä... Kumaraan
pää vaipunut, ja nöyryys
ja murhe kasvoillaan.
Se "Köyhä kalastaja", –
niin oli nimeltään
se taulu, – mitä mietti
hän siinä venheessään?
Miks käsivarret laihat
ja paljaat povelleen
hän oli pannut ristiin?
Kai iltarukoukseen?
Ja rannalla näin vaimon,
ja lapsen leikkivän.
Yö joutui, seudun peitti
jo harso hämärän...
– – –
Tuo taulu, jonka tehnyt
on Puvis de Chavannes,
ei mielestäni lähde,
jos kuinka karkoitan.
Ei ihme, että täällä
sen muistan tosiaan,
kun saari minut neuvoi
myös kalastelemaan...
Mut ehkä onkin toinen
ja enteellinen syy? –
En tiedä... Yhä miete
vain tauluun pysähtyy.
– – –
Taas saaren ilta sammuu,
yö ulapalle luo
kuin hienon, harmaan harson,
ja rintaan rauhan tuo.
Viel' ennen yötä järveen
vien verkot sakeat,
ja aamulla saan niistä
kai särjet muutamat...
No, saalista, ja suurta,
en kaipaa tosiaan,
ei pyydä sitä vaimo,
ei lapsi ollenkaan.
Mut miksi siihen tauluun
taas miete harhannee? –
Mies venheessä ... kuin surren
hän veteen katselee...
Hän milloin unhottanut
on rakkaan puolison
ja lapsiparven, jolle
hän hankkii ravinnon?
Mies ahkera on varmaan. –
Mut jospa anna ei
nyt mitään verkko, jonka
hän eilen veteen vei?MENEN RAUHAAN IKUISEN YÖN...
Niin, kerskuin kylläkin, – mutta
jokin outo aavistus kai
siten onnettomuuteni päivää
pois torjumaan minut sai:
"Kas tässä on jättiläinen!
Lie kantataattoni Finn,
joka Lundin papin kanssa
teki silmäkontrahdin.
"Finn muurasi papille kirkon,
ja palkkioksi vain
papin silmät hän oli saapa,
tuo nauraja armon lain.
"Nimi peikon on taika, jolla,
jos ilmi sen jostakin saa,
voi riistää peikolta voiman
tai peikon kuolettaa.
"Sai Finnin nimen nyt tietää
pyhä mies ja lausui sen:
Finn kuoli, kirkon kryptaan
kivipylvääksi muuttuen. –
"Siis Finn oli taattoni vanhin
Ja serkkuja aikoinaan
nekin peikot, joista kertoo
Topelius sadussaan.
"Nuo mestarit hauskat, Killi
ja Nalli Raision, –
satu 'Maamme kirjassa' tietää
vain Finnin toisinnon.
"Teki kirkkoja Killi, ja Nalli
hän nauloja takoi ja loi.
Työn palkka? Viekas pappi
pois heiltäkin paikan söi!
"Se siitä. Ja itse lienen
nykyaikainen, aito Finn.
Finn, suomalainen: oikein,
nimi oivasti sattuikin!
"Finn, suomalainen, jäykkä
ja itsekäs lautapää,
joka omaansa aina jäärää, –
ja aina yksin jää.
"Asun järven saaressa yksin...
Niin syrjästä saareni hain,
kuin milloinkaan sen löytää
voi asutuilla main.
"Ei huolta perheestä, jolla
ei arvoa peikoille lie!
Ei yhteiskuntaa, josta
mua peikkous irti vie.
"Ei kirkkoa saaressa, vaikka
se näkyy kuitenkin; –
niin, tuskin sieluun uskoo
tämä kauhea, karkea Finn!
"Jos teinkin kirkkoa monta
tyyssijoiksi sielujen,
niin työhöni ryhdyin vuoksi
vain maallisen kauneuden.
"Sen puolesta uhrasin kaikki:
niin paljon annoin pois,
että ihmisen silmien valkeus
ei suurempi uhri ois!"
– – –
"Oi autuutta saareni illan!
Kävi äsken ukkonen,
sade virtasi, – hurmaten tuoksuu
nyt metsä jälkeen sen.
"Oi autuutta peikon! – Silloin
'Pim, pom!' yli salmen soi.
'Hyi, mustakauhtanan kellot!' –
Finn niitä ei kärsiä voi.
"Finn tietenkin unhotti, että
on huomenna sunnuntai,
jona päivänä varsinkin armon
sai uskova, – milloin sai...
"Sen tähden nyt kirkon kellot
näin soittavat kello kuus:
paha muistutus, että on turhuus
maan autuas ajattomuus!"
– – –
Näin kerskuin onneni aikaan, –
Nyt voitettu lienee Finn:
nimi Finnin on saatu ilmi,
syyt, synnyt ja synnitkin.
Se, jolle kirkkoja tehnyt
on peikko, nyt riemuita saat
kivipylväänä hautakryptaa
Finn huomenna kaunistaa.
Miten käy nyt? – "Maahan heitän
työkintaat ja kesken työn,
jota uurastin, maailmasta
menen rauhaan ikuisen yön."MIKS ITKI BEDUIINI...
Miks itki beduiini,
kun joutui keitaaseen,
joss' ennen Lailan armaan
hän pääsi sydämeen?
"Ei leiristä nyt Lailan
näy merkkiäkään, oi,
ei telttaa, lieden hiiltä...
Ei Lailan nauru soi.
"Niin suruisesti huokaa
nyt tuttu palmupuu...
Kuin tuskan-itku lähde
maan alta pusertuu...
"Ei minulle nyt Laila
pois laske huntuaan,
ei lemmen riemu hohda
kuin kuume poskillaan...
"Miss' ennen armas kulki
luo lähteen, vettä toi,
tien ohdake nyt peittää
tai hiekka umpeen loi.
"Miss' astui armas jalka,
se pieni, valkoinen,
nyt kasvaa sanajalka, –
kyy ryömii alta sen...
"Löi vieras Lailan heimon
ja neidon orjuuteen
se ryösti, – kauan sitten
hän kuoli murheeseen.
"Kai taistelussa kaatui,
ja Laila rinnallaan,
hän, jonka muisto Lailan
vei varhain kuolemaan?
"Hän kiersi kaukomailla
ja huikenteli vain!
Nyt jouduin tänne yksin,
ja synkkänä kuin Kain."PUNATÖYHTÖINEN HELLEREI.
Kesä tölliimme, jonne me ennen
kesän alkua muuteta ei,
pesi keväällä kuistin alle
punatöyhtöinen Hellerei.
Mikä sellainen? Silkkikuikka. –
Me luultiin, että se ois
vain sorsa, kun joskus yöllä
sen kuulimme lentävän pois.
Ja viimein sen sitten näimme.
Se päivällä piilossaan
oli portaiden alla, vain yöllä
se uskalsi kalastamaan.
Se pelkäsi, kunnes siinä
jo tottui ihmisiin. –
Me, ihmiset, kaiket päivät
pihamaallamme vietettiin.
Ja silloin se, keskellä päivää,
ulos puikahti piilostaan, –
ohi kahvipöytämme kulki
se tyynesti kalastamaan.
Se taivalsi pystyssä rinnoin
ja askelin tarmokkain
kuin mahtava rovastin rouva
tai niinkuin hanhi vain.
Ei häirinnyt mikään sen rauhaa
siell' alla portaikon, –
vain joskus me pilkistimme
sitä raosta permannon.
Mut annahan olla, jos koira
sitä vainusi kiihtyen
ja haisteli porrasta: silloin
me julmasti haukuimme sen.
Tuon koiran! Se sai pojat siellä,
se lintumme nimittäin;
soi piipitys pesästä kerran,
ja sitten ne pienet näin.
Niin ystävät parhaimmatkin
me puijasimme pois
pihamaaltamme, ettei se perhe
vain hermostunut ois...
Ja sitten se, eräänä yönä,
pojat selkäänsä otti ja vei
ne järvelle niinkuin varkain,
ja takaisin tullut ei.
Siis uskoton? – Koskaan se meiltä
ei mitään kärkkynyt, –
ei vekseliin ja sen maksuun
se meitä vehkeillyt.
Se milloin pöydässämme
söi, joi ja röyhtelöi, –
ja parjasi takana sitten, –
niin syöttäjänsäkin söi?POISTUT TAAS KIRJASTOHUONEISIIN...
Näen sinussa, kirjaviisas,
vain moukan kömpelön. –
Ja moittija itse? Kreivi
kai "Maantien tähdistön"!
Sen kreivin matkoilla joskus
lie seikkoja sattunut
niin kummia, etteivät tiedä
niist' entiset julkaisut.
Jos kerron sinulle niistä, –
ja suinkaan en, että kuu
ois moksahtanut maahan, –
niin muotosi hapantuu.
Ja väität, ettei missään
voi koskaan käydä niin, –
ja kaikki tietäen poistut
taas kirjastohuoneisiin, –
Jos minulla kokemusta
ois saman verran vain
kuin sinulla, niin sille
kai antaisin huin ja hain!SE, JOLLA ON KORVAT KUULLA...
Vaikk' ääni kuin enkelin joskus
mun soittimessani ois,
se useimmista silti
kuin tyhjä kulkunen sois.
Se, jolla on korvat kuulla,
ei kuule, – jos onnekkaan
sai taidon ne sulkea silloin,
kun soitin on oudon maan.
Maan oudon? Kun käärmehuilu
voi tuottaa turmion,
jos uskoo sen, mitä tietää
sain kourissa kohtalon!OLEN KÄRSINYT PALJON...
Jos lienenkin fakiiri hullu,
niin kunniaa, – jumal'aut':
yli ruumiini kymmenet kerrat
on vyörynyt Jaggernaut.
Se, että niin riemuiten altis
olin itseuhraukseen –
tulos siitä? Tyhjäksi tunnen
maan kaikkine pyyteineen.
Olen kärsinyt paljon: valmis
siis Elämän herran luo, –
käyn huomenna roviolle,
saa tuhkani Gangeen vuo...ON TULLUT VIIMEINKIN LÄMMIN...
On tullut viimeinkin lämmin,
niin, tullut on heinäkuu:
sen autuutta ei antaa
voi mikään kuukausi muu.
Siis terve, aurinko armas,
ja taivaan siintävyys, –
ja tummuvat illat, joissa
jo alkaa tuntua – syys!MISS' ENTISET HEINÄKUUNI?
Kas, vieraita saareen! – Ensin
kai kiinnymme uutisiin;
joku häitänsä vietti tai syntyi,
joku hautaan laskettiin...
Ja sitten me yrittelemme
pois kaiken unhottaa,
kun heinäkuu on jälleen:
se nauttii, ken elää saa!
Tulikuumalla hiekalla rannan
näen paljaat vartalot:
rumat, joukossa kauniita, tuossa
vain ihmisrauniot...
– – –
Miss' entiset heinäkuuni?...
Kevät kaipuun hellän toi,
kesä hehkuvaksi sen lietsoi
ja julmuutta siihen loi...
Ja täytti sen kaipuun, – silloin:
ah, silloin kauneus tuo
pois verhonsa riisui, – se astui
ruman totuuden hahmossa luo.
Niin kaunein aikani kaiken
syyspäiviltä ryösti ja vei...
Syys huokaa köyhyyttä, jossa
edes pettymyksiä ei...NYT LEIKIMME HIEKASSA RANNAN...
Nyt leikimme hiekassa rannan
kuin pienet pallerot, –
vain naisilla verhottu muuta
kuin kauhein: lantiot.
Me täällä jo sinuttelemme. –
Kun syksyllä kohdataan,
niin tunteeko nainen herraa,
kun herra on vaatteissaan?
Ja nainen niin oudolta näyttää
kuin haarniskassa hän ois. –
"Vai siellä me nähtiin, rouva?
En tunne... Vaatteet pois!"NIIN SÄÄLI ON IHMISTÄ...
Niin sääli on ihmistä, – sääli,
kun luonnon mestarityö
on vain liha, aine, jonka
pian toukka haudassa syö!
Kas tuossa on nainen nuori
ja melkein vaatteeton,
tulikuumalla hiekalla loikoo
hän kylvyssä auringon.
Kuin vuoteella kultaisella
hän lepää kyljellään.
Käden nojassa poski, ja rauha
hänen kaikissa piirteissään.
Pää ruskea. Vartalo tumma
kuin naisilla Indian. –
Niin hetki, ja nauttien syöksyy
hän aaltoihin lahdelman.
Nyt maalle hän nousee, kirmaa
kuin varsa aavikon:
niin täynnä terveyttä, voimaa,
niin onnekas, vallaton.
Kuin Venus itse hän sitten
taas hiekalla lepäilee...
Lumivalkea vaahto pyrkii
luo kauniin, leikitsee...
Mut vieläkin valkeammat
ovat hampaat, kun avautuu
hänen suunsa onnen nauruun,
tuo nuori ja kaunis suu.
Vain kauneuden hurmaa on riemu,
joka mieleni haltioi! –
Mut miksi en silmiä niitä
nyt enää katsella voi?
Miks silmissä, joiden hohde
kuin ambraan ruskeaan
ja kultaan on sekoitettu,
en ilmettä huomaakaan!
Näen onttoina nyt nuo silmät...
Ja kauniin, ruskean pään –
pääkallona! – Näinkö ilkkuu
mua kuolema enteillään?OI, TAHTOISIN VIELÄKIN ELÄÄ...
Oi, tahtoisin vieläkin elää!
Maan autuutta rakastan niin!
Sitä rakastan niinkuin köyhä,
joka pyrkii rikkauksiin!
Tai niinkuin rikas ja ahne,
joka vuoksi nautinnon
yhä pöydässä istuu, vaikka
jo kylliksi saanut on.
Tai niinkuin köyhäksi tullut
ja nöyryytetty mies:
hän rahtusestakin kiittää, –
rovon arvon hän yksin ties...ON ROOMASSA PIAZZA NAVONA...
On Roomassa Piazza Navona,
ajosirkus muinainen,
ja suihkulähde päissä
on molemmissa sen.
Siell' ihmeen, pikku ihmeen,
sain kokea äskettäin,
Olin joutunut sinne yöllä, –
kai hiukkasen juovuspäin.
Tori autio, ihmiset siellä
nyt eivät kuhisseet,
ei autojen ilkeät torvet
lähitienoilla ulvoneet.
Yön rauhassa kaupunki nukkui.
Vain suihkulähteiden
vesi soitteli, – pilvissä kulki
kuu heikosti hohtaen.
Ja silloin suihkujen äänen
yhä selvemmin kuulin, tai,
niin tuntui, niistä toisen, –
ja kuuntelemaan minut sai.
Se ääni: se huokasi, kuiski,
luo vietteli, kyyneliin
se heltyi, – en ymmärrä, kuinka
se mieltäni kiehtoi niin!
Menin lähteen luo, – se muuten
Berninin työtä on,
työ sensualistinen, herkkä
ja leikkivän vallaton.
Sen marmoriveistoksista
yks naikkosta esittää,
vedenneitoa, jolla on pyrstö
ja naisen ruumis ja pää.
Poseidonin hirviöllä
hän ratsasti jollakin, –
ja kouristi ratsunsa kaulaa
käsin valkein, herttaisin!
Hän nautti, kun hirviö riehui
ja orjuutta kammoksui...
Hän nauroi: poskiinsa kaksi
hymykuoppaa muodostui...
Ah, nuo hymykuopat ja naurun
kevytmielinen kulkunen!
Ne tunsin, jälleen ne soivat
nyt muistoista nuoruuden!
On kuollut hän kauan sitten.
Mut rakkaudestaan en voi,
en tahdo päästä, – ja täällä
vedenneito sen mieleeni toi...
Kas siinä jo pohjaa tälle
yön mystiikalle lie:
niin loitolla nuoruus, ja hautaan
yhä kiireemmin matkani vie.
Oi nuoret, te tiedä ette,
miten vanhuus on vaikeaa,
kun huuliltamme se lemmen
kuin viinin vieroittaa!
Sain osani kylläkin, – mutta
vähän kaipaisin vieläkin,
ja silti en pettäisi naista,
ken on aarteeni viimeisin!
Ja sitten? Kun lähteen luota
kadun lähimmän kulmaukseen
olin mennyt, niin madonnan siellä
näin himmeine lyhtyineen.
Kuvan tukka sen valossa hohti
kuin – keltainen kesävoi...
Ja lapseensa ruskeat, suuret
hän silmänsä hellästi loi.
"Oi armias, joskin aina
olen nälkäinen, pettynyt,
niin tiedät: on elämän rikkaus
näin silmäni häikäissyt!
"Sen elämän, jonka henkeen
nykyaikaiseen olet syy,
kun synnytit Kärsimyksen,
Mitä hymyysi kätkeytyy?
"Sun hymysi on niin viisas
kuin sen, jota muistelen. –
Mun annoit elää, – oi anna
nyt vieläkin hiukkasen!
"Vain hiukan, en paljoa tahdo:
mies köyhä tyytyä saa,
jos murunen pöydältä rikkaan
kuin koiralle putoaa.
"Sen vannon, ja muistathan vielä,
miten kauan palvella voin
jo Raakelin vuoksi, – kaiken
siten rakkauden uhriksi toin!
"Jos miellyinkin sitten Leaan,
niin Raakel, Hän kiitoksen
on ansainnut siitä, että
opin uhrin: rakkauden.
"Mua kuule, rakkauden äiti!
Mun pääni jo valkea on! –
Ah, elää, hiukkasen vielä
näin portilla kalmiston!"
Kuva hymyili vain, ei sanaa
se vastannut tietenkään. –
Yö hiljainen ... suihkukaivo
vain kuiskaili mietteitään...
– – –
Kun aamumaljansa sitten
yökulkuri baarissa juo,
ja noutaa tiskiltä uuden
ja kääntyy pöytänsä luo...
Niin toisella puolella pöytää
ja kanssaan vastakkain
hän kohtaa näyn, joka huimaa
hänen päänsä kuin vanhan vain...
Mies huudahtaa, niin kauneus
tuo silmänsä häikäisee.
Ah, itsekö Armoitettu
nyt siinä säteilee?
Sama tukka, – mainitsen jälleen:
kuin keltainen kesävoi, –
no, minkäpä sille: muoti
niin naisia tyrannisoi!
Mut taaskin nuo hymykuopat!
ja silmät niin suopeat
kuin sen, joka kuoli, vanhaan
yli pöytäni katsoivat.
Ja suuret ja viisaat silmät
ne lausuivat mykkinä: "Saat..." –
Tämä riittää, oi te nuoret
ja vielä vaateliaat!
Miks kiitollisuus ei surmaa?
Se ihmeeni! Vannoneen
mun tiedätte tyytyväni
vain pieneen muruseen...OI KIITOS, HOHDE TAIVAAN...
Kun lämpöä aurinko armas
loi lahteen matalaan,
niin simpukka ui sinne,
tai ryömi kuoressaan:
"Oi kiitos, hohde taivaan
ja hellyys auringon!
Ah, miksi tätä riittää
voi tuskin tuokion?"
Ja simpukkamme siinä
nyt kuoren aukaisee, –
kuin sydämensä, – rantaan
se hiljaa matelee.
"Mut silti: kiitos, loisto
ja lämpö auringon!...
Niin pimeä ja kylmä
on pohja aallokon.
"Kun helle loppuu, – aina
se loppuu lyhyeen, –
niin simpukka, se hiljaa
taas painuu syvyyteen.
"Pois syvyyteensä, missä
ei paista päivä, kuu.
Se kiittää suosijaansa, –
ja kuoreen sulkeutuu."JOS SIMPUKKA EI AIVAN OIS TAVALLINEN VAIN...
Jos simpukka ei aivan
ois tavallinen vain, –
niin, sellaisia täynnä
on järvi näillä main...
Vaan ehkä sieltä, missä
kuin sormus ympäröi
korallisaari raakut,
ja kukkii, hedelmöi...
Tai jos ei aivan luota
se ois Papetoain,
niin Karjalasta, luomus
sen virtain laulavain...
Niin silloin, jos se saanut
näin hellän haavan ois,
se kiitokseksi kauniin
ja kalliin helmen lois.MUSSET ON LAULANUT, ETTÄ...
Musset on laulanut, että
kuu on kuin pilkku I:n.
Kas, tuolla se pilkku, – I:n varren
kuu piirtää maininkiin...
Mut mikseivät kuu ja sen kulta,
joka järvestä heijastuu,
ois jättiläiskynttilä, jossa
on liekkinä itse kuu?
Kuu kultainen... Myrsky ei pauhaa,
yön tullen se tyyntyi pois.
Vain maininki huokaa, soittaa
kuin valtava harppu ois.
Se haudalla soittaa, – hauta
on syvyys aallokon, –
sen pinnalla perhona leikkii
kuun-lapsi nyt vallaton...
Oi Lyygia, levolle lähde,
niin huoneesi ikkunan luo
käyn sitten, ja saat serenaadin,
joka soi kuin maininki tuo.
Yön hiljaisen valtava harppu:
yli kielien sormillaan
jokin aallotar vetää ja päästää
ne jälleen vaikenemaan...
Hän soittaa viestiä meille
kai kentiltä autuuden,
joka kyllä on meillä ollut,
mut ei ole ikuinen...
Siell' ihmiset leikkivät aina
kuin lapset viattomat...
Ovat kauniit siellä naiset,
ja miehet rohkeat...
Sen muistatko muinaisen aamun,
kun mentiin "Valhallaan",
niin varhain, että kaikki
muut nukkuivat vuoteissaan?
Maa hohteli kastetta, koivu,
jonk' alta me asteltiin,
oli hiirenkorvalla, kiuru
ylös sinkosi korkeuksiin!
"Valhalla": se muihin ei kuulu...!
Olit armas kuin aamunkoi! –
Viel' armaampi nyt, kun synkin
syys lempemme aateloi...EN PETTÄNYT LAIVAANI KOSKAAN...
Jäi laivani vanha muinoin
meren lahteen odottamaan,
kun poikkesin maihin ja nautin
maan riemut kerrassaan.
Lie aikaa kylläkin siitä...
Nyt jälleen sen nähdä saan:
se painui puoleksi pohjaan,
ei taklausta ollenkaan...
"Hei, pumppuusi käyn ja autan
sinut tyhjäksi, kuin nyt on
sydän sen, joka kultaa säästi –
vain yhden kukkaron...
"Sinut pinnalle nostan ja korjaan:
puuaineesi värittömyys
taas peittyy loistavasti...
Kas, meille on tullut syys!
"Sua varten se viimeinen kulta, –
kuin ensimmäinenkin:
saa galjonihaukkasi lentää
pian siivin säihkyvin!
"Saat purjeet, joista yltää
ylin itse taivaaseen –
ja heijastuu meren helmaan
kuin kuoleman syvyyteen.
"Niin, ystävä, – ruumisarkku,
johon ruumiini sulkeutuu, –
olet jälleen katsoa kaunis
kuin kulta ja norsunluu...!
"Ja muille, vaikka et meille,
yhä sievoinen nähtävyys. –
Ja sitten me lähdemme: sillä
nyt tullut on tottakin syys!
"Ja joskin rannalle toivo
jää toimetta katsomaan,
en pettänyt laivaani koskaan!
En koskaan! En kertaakaan!"VAIN -- YKSI IHMINEN...
Vain sielunsairas raukka,
sen myönnän, otaksuu,
ett' armas kesä loppuu,
kun loppuu heinäkuu!
En moista vanhaa tuskaa
voi millään vastustaa, –
mies entinenkin kuoli,
kun mietti kuolemaa!
Nyt heinäkuu on mennyt...
Ei linnunliverrys
soi niinkuin ennen: poissa
on kevätkiihtymys!
Ei, – äänetön on metsä, –
tai kilvan huokailee
se kanssa järven aallon,
kun tuuli kohisee.
Kas, silloin vanha tuska
taas rintaan patoutuu, –
pois kaipaan täältä; kohta
on jälleen elokuu.
Muut kaikki tunteet, luonnon
näyt kauniit turtuvat...
En huomaa enää muuta
kuin vaahdot valkeat...
Niin, järvelle kun katson,
saan miellehäiriön:
on silmissäni järvi
nyt meri ääretön!
Niin suuri, ettei rantaa
voi missään aavistaa:
kuin vedenpaisumukseen
maa hukkui, – kaikki maa
Vain yksi pikku saari
jäi keskeen tyhjyyden, –
vain yksi saari, – saareen
vain – yksi ihminen...ROBINSON CRUSOE.
Robinson Crusoe, miksi
taas kaipaat maailmaa?
Sen valheet muistat, ja saarta
et löytäisi kauniimpaa!
Sun saartasi meri suojaa
kuin seinät siniset...
Ja katto on kristallista,
jos taivasta katselet...
Kuin lattiaksi sinne
sait hiekan kultaisen.
Ja aurinko sitten: yksin
se antaa terveyden!
Ja töllisi pieni vielä?
Ja kauris? Ja leipäpuu?
Ja papukaija: sen juttu
vain yhäti parantuu!
Se puhuu kauniita: toistaa
sun sanojasi vain, –
meist' äänemme oma kuulla
lie sittenkin arvokkain.
Kay vieraitakin siellä:
karaibit innokkaat, –
jos ihmissyöjiin yhdyt,
niin hengittää toki saat!
Sua kadehdin, Robinson! –
En tiedä, missä ois
sen helpompaa, kun tullut
on hetki kuolla pois...SEN SAAKOOT KIVET HUUTAA...
Syyspuolen ilta niittyyn
luo valon kalvenneen...
Vain hetki, kylä musta
yön yhtyy pimeyteen.
Se kylä on musta ja harmaa
kuin meidän luontokin, –
ei maali kestä, vaikka
ois ollut loistavin!
Niin, onhan kevät: silloin
kai jokin kartano saa
myös väriä, kun kukkaan
puutarha puhkeaa.
Ja vaitelias kansa
taas silloin havahtuu, –
kuin juopuu: sille riemun
toi viimein toukokuu...
Syys sitten: luonto musta,
ja kansa mykistyy.
Ken syntyisin on maalta,
maan luonteen hyväksyy.
Niin aina on ollut: rahvas
käy kirkkoon harmaaseen
nyt vaieten kuin muinoin
jo uhri vaaralleen.
Ei kylä paljoa muutu...
se on kuin piilipuu:
puu lahoaa, sen kanto
taas entisen vesoittuu...
– – –
"Pois kaipaat syksyn tullen?
Et aivan sittenkään
voi sopeutua tänne
maan henkeen hämärään?"
"Niin, rahvaan piilipuusta
lien oksa lahonnut:
viel' ei vain tuhon koura
mua irti katkaissut."
"Siis hiukkasen kuin vieraan
maan kasvi, – siinä syy, –
se ruukussa ei täyttä
saa mittaa, – näivettyy?
"Mut etkö näistä maista
voi pitää sittenkin?" –
Ah, töllin ikkunassa
näin tuolla palsamin...
"Siis pidät, töllin lapsi!
Se lausu julki!" – "En, –
sen saakoot kivet huutaa." –
"Teit työtä?" – "Vaikenen..."NÄIN KOHTALO LYÖ...
Yks kuningas laittoi kerran
pidot, uljaat niinkuin häät,
ja kutsui vieraiksi viisaat
ja vahvat ja äveriäät.
Kas, hän oli ylpeä: miekoin
hän valtasi aikoinaan
maat, joita nyt hallitsi, – heikot
pois karkoitti seurastaan.
Ah, vaivojen syitä raihnaan
ja ramman hän mestaroi, –
palan Latsarukselle heitti...
Hän voimalla valtikoi.
Pidot siis. – "Monet kutsuin, mutta
ovat heidän joukostaan
valituita vain harvat. No, muita
hovinarreina pitää saan."
Miten käy? Ketä kutsui, eivät
he tulleet: vaimon nai
yks eilen, ja toinen härjän
tai pellon halvalla sai...
"He eivätkö tulleet?" – Siitä
nyt ylpeä julmistui, –
hän nauroi vieläkin, mutta
sydän hätkähti, oudoksui,
Näin kohtalo lyö! – Pian kutsui
rujot, rammat ja vaivaiset
hän juhliinsa, – heikoille antoi
hän linnansa kalleudet!
Pois aarteensa, jotka hän koonnut
oli valtavin taisteluin...
Rujo, rampa hän nyt oli itse,
ja kaikkein ruhjotuin.
Voi päätellä pöyhkeä toinen:
"Se on kohtalo korkeain!"
Hän itse, kun köyhänä kulki:
"Olen kärsivä ihminen vain..."NIIN MIELENSÄ ON MENNYT JO TOISEEN MAAILMAAN...
Mies veistää uutta laivaa,
kun haaksirikkoutui
se entinen, – kalaparvi
sen ruumassa nyt ui.
Hän ponnistellen veistää, –
ei hiisku sanallakaan:
niin mielensä on mennyt
jo toiseen maailmaan.
Siis laivaa? – Venhe pieni
ja tervakylkinen! –
Se oisko arkki, jonne
sai Noak kyyhkysen?
Työ päättyy, köysistössä
jo tuuli viheltää:
"Nyt purjeet tänne uudet!"
Vei vanhat myrskysää.
Vai uudet! Yksi purje, –
vain purjeen jäännös lie...
Mies, tuskan nähnyt, minne
noin heikko laiva vie?MUT MISTÄ SAAT SEN LEMMEN KUIN LYYGIALTA SAIT?
Kun matkustamme täältä,
jää saari yksinään...
Ei astu rakkain jalka
sen hiekkaan pehmeään.
Ei Lyygiani jalka:
hän liikkui tuossa noin, –
ne jalan merkit aalto
pois huuhtoo kohdakkoin.
Syys sitten kellastuttaa
ja riisuu saaren puut. –
Ja viimein talvi: metsä
kuin kuolleen paljaat luut.
Kai talitintti yksin
siell' ensin hämmästyy:
"Miss' ihmiset, ja missä
se peipponen ja pyy?"
Tai ehkä merimetso
syysrantaa vartioi:
kuin kuolon musta lintu
se vaiti unelmoi...
Vain toisen siiven vielä
se avaa aurinkoon...
Kun alkaa sataa lunta...
se tyytyy kohtaloon.
Niin, saari-raukka vuoden
saa meitä odottaa.
Tai ehkä viisi vuotta, –
tai viisi miljoonaa!
Vai raukka? Joskin meillä
ois maailmasta pois
jo matka, saari itse:
ken hävittää sen vois?
Ne jalanjäljet, jotka
me käytiin hietikkoon,
pois aalto pyyhkii, – saari
voi luottaa kallioon.
No niin: et kuole, saari,
kun kuolemme, all right! –
Mut mistä saat sen lemmen
kuin Lyygialta sait?NYT LINTUKODON LAULU ON TEHTY UUDESTAAN...
Nyt lintukodon laulu
on tehty uudestaan.
Vai laulu! Laulun taidon
sain tuskin kertaakaan.
Ei: aavistusta laulun, –
kuin tuntu auringon
ja linnun liveryksen
ja tyynen saariston.
Niin, tuntu, jonka tuuli
tuo poikki ulappain:
sään autereisen tuoksu
ja kukkaismaisemain...TAAS SAIRAALASSA AAMU...
Taas sairaalassa aamu,
yön jälkeen valvotun!
Taas päivä, – ah, se rintaan
tuo tuskan-huokaisun...
En saata päivää nähdä,
kun uudin ikkunan
nyt vielä peittää, mutta
sen kuulen alkavan.
Kuin orkesterin suuren
sen ääni vahvenee...
Nyt juna huutaa, jyskää,
maa alla tärisee...
Nyt haukkuu koira... Soittaa
työkello: kalkutus
taas kaikuu kivimiesten...
Nyt hissin vongahdus...
Ja viimein on se pauhu
kuin suuren armeijan,
jok' alkaa jälleen marssin
ja valtaa maailman.
Kuin pauhu meren, jolla
käy tuuli ... kuohu lyö,
se rannan paatta jäytää, –
sen viimein rikki syö...
Sen meren poikki kaukaa
jo tänne katselen:
maa kaunis täällä, siellä
vain kauhu tyhjyyden.
Tuo meri: kuinka suuret
se vaivat tuottikaan!
Nyt pieniksi kuin leikki
ne huomaan kaikkiaan.
Maa kaunis, meri kaunis!
Ah, niiden seikkailuun
en enää koskaan, koskaan
voi päästä kaihottuun.
En armeijassa taistoon
nyt koskaan käydä voi:
jäin tanterelle, ruumis
kuin madon kiemuroi...
Miks ikkunasta uudin
taas ylös nostetaan,
ja nähdä päivän loistoon
mun täytyy kauheaan!VAIN VIIMEINEN TOIVOMUS...
Oi anteeksi, rakkaani, että
nyt kaipaan kauas pois...
Meren poikki, jolla ei koskaan
syysmyrskyjen pauhu sois...
Meren poikki, jolla ei koskaan
näy pettävä kangastus.
Pois! Maahan, jossa täyttyy
vain viimeinen toivomus.KUN PIIKKIRUOSKA ISKEE...
En ollut rautaa muulloin
kuin onnen-tuokioin:
kun piikkiruoska iskee,
niin maassa vaikeroin...
En kotka, ah, en suinkaan!
Vain arka varpunen:
jos kättä huidot, lentoon
se lähtee säikkyen...KUN STYXIN RANNALLE JOUDUT...
Kun Styxin rannalle joudut,
oi ihminen, muistaos:
ei liehitellen juokse
sua vastaan Kerberos!
Se hirviö kolmipäinen. –
Pää yksi, se haukkuu vain:
teit niin tai näin, se haukkuu
sun kaikkesi summittain...
Pää toinenkin haukkuu, mutta
syyt muiden, – siis kohtalon, –
se selvittää, syyt, joista
saat kestää nyt tuomion...
Ja kolmas päistä on vaiti:
se hampain raivokkain
käy kimppuusi, kurkkuun, vatsaan,
sen raatelu on kuin hain!
Ja sitten, kun Karonin purteen
jo viimeinkin kaipaisit,
mies huutaa: "Ei kiirettä! Passi?
Sen varmaankin unhotit!
"Ei passikirjassa leimaa
näy meidän ministerin.
Et valtakuntaamme pääse.
Me vaadimme viisumin!
"Just niin... Vain Kuolemalta
saat passin... Pois lähde, jos
niin tahdot ... siis: jos mennä
sun antaisi Kerberos!
"Just niin... On kiireitä tässä...
No, miksikä aprikoit?
Vain viisumi: hanki se tänne, –
jos Kerberokselta voit..."
Ah, aivan kuin Lontoossa kerran,
kun aioin Espanjaan!
Tie suorin Parisin kautta
vei sinne aikoinaan.
Mut silloin parhaiksi rauha
suurvaltojen solmittiin,
tuo maailman viimeisin rauha,
jos uskomme Wilsoniin...
Mut yhäti vuoksi sen rauhan
maa "voittanut" rettelöi:
se viivytti matkailijoita
tai porttinsa kiinni löi.
Siis kiertele Englannin kautta!
Mut yhdenpä unhotin,
tai passi toimiston herra:
haa, Ranskan viisumin!
"Haa, ihmeen kummallista:
on viisumi Espanjaan
ja Britteinsaarille, mutta
ei Ranskaan, voittajaan!"
Näin konsulaatissa Ranskan
mies nuori vimmastui,
kun pyytelin leimaa siellä:
"Oui, monseigneur, oui, oui!"
En tahtonut meritse mennä,
vaan poiketa Parisiin,
No, tästäpä luutnantista
nyt jouduin kiipeliin!
"En päästä! Mielestä teiltä
saa jäädä Champs-Elysées...
ja ranskan kieli" – ah, kuinka
se soi ja sorahtelee!
"En leimaani anna! Tässä
on viisumi Espanjaan
ja muualle... Mutta Ranska,
haa ... negliseerataan!
"En päästä! Jääkää tänne,
jos tahdotte..." – Permantoon
nyt sätkänsä upseeri heitti,
siis sylkilammikkoon.
"En leimaani anna! Suomeen,
jos tahdotte, palatkaa! –
Syy ei ole teidän? – Siis meidän,
jos kysyä kunnian saa?
"En päästä." – No, viimein hän päästi. –
Ja niinkuin upseeri tuo
nyt tiuskii Karon, ja katseen
hän tuskin passiini luo:
"En päästä: viisumi puuttuu.
Just niin, – yks sinetti vain.
Saat poistua kotiin täältä...
tai sänkyihin sairaalain.
"Just niin... Kysy koiralta lupaa.
Ja jos et poistu nyt,
lyön airolla... Erästä kuvaa
et liene silmäillyt?
"Doreta... Siinäkin kalloon
kuin perkele kuolleita lyön...
En silti päätäsi murskaa;
ei, tekisin armotyön.
"Taas! Mistäkö viisumin saisit?
Ja millainenko se on?
Morfiinia ... aikaani veisi,
jos noutaisin luettelon.
"Se hanki, jos Kerberos sallii...
Tai tänne rannalle jää
ja kärsi, kunnes ehkä
hän viisumin lähettää...
"Hän, jolla on kylläkin oikut
ja taipumus tortyyriin:
ei halvattu joskus kuolla
saa vuosikymmeniin!
"Ei nostaa kättä, ei jalkaa...
Ei puhua sanaakaan, –
ah, kyynelet aina, aina
vain virtaavat poskillaan...""NÄIN UNTA KESÄSTÄ KERRAN"...
"Näin unta kesästä kerran":
vei purtemme hiljalleen
joen pintaa palmujen alla
yhä tropiikin syvyyteen...
Me istuimme purressa kahden...
kuin Paul ja Virginie...
Ah, harvoin on totta se onni,
jota kaipuumme haaveksii!
En pettänyt sinua koskaan,
ja rakkauden sinulta sain!
Ei, kohtalo onnemme ryösti...
Tai kohtalon vääryys vain ..
Miks kaksikymmentä vuotta,
ei paljon vähempää, –
me saatiin ainoastaan,
me, kaksi ystävää?
Miks yhdessä elää meidän
vain tuokio sallittiin,
kun niin monet kyllästyivät
jo vuosiin muutamiin?
Nyt edessämme ei koskaan
unen palmurantaa näy. –
Vain kolkot kalliot, joihin
jääkylmänä aalto käy...
On mennyttä onnemme aika. –
Sen kohtalo meiltä vei...
Kuin "satua kesästä siitä,
jota koskaan tullut ei".