Kaukainen puutarha
Katri Vala (1901–1944)
Valan esikoisteos on vapaarytminen runokokoelma, jossa vaihtelevat luonnon aistivoimainen ihailu, syksyn melankolia ja kaukaiset, eksoottiset unelmat. Runot välittävät voimakasta elämänvoimaa, värikylläisyyttä sekä ihmisen ja maan välistä yhteyttä.
Katri Valan 'Kaukainen puutarha' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 901. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KAUKAINEN PUUTARHA
Kirj.
Katri Vala
WSOY, Porvoo, 1924.
SISÄLLYS:
I. Kukkiva maa.
Huhtikuun viimeinen ilta. Maan povella. Kukkiva maa. Aurinko laskee. Nocturne.
II. Murhattu maa.
Syyskesän yöt. Kirkas syyspäivä. Sienet. Murhattu maa. Ensi lumi. Talviaurinko.
III. Viimeiselle.
Rukous. Viimeiselle. Ensimmäiset hetkeni. Kukka kulossa.
IV. Kauhu.
Hämähäkki. Virta. Kuollut. Mielipuoli. Musta akordi. Ero. Talvinen elegia. Ikävä.
V. Satu.
Satu. Haltiattaret. Sinipunainen fantasia. Tahitilainen serenaadi. Etiooppialainen fantasia. Taj Mahal. Punainen kuu. Illat. 1. (Hiljainen, surullinen ilta) 2. (Ihana, surullinen ilta) 3. (Kevätilta) Harmaa laulu. Maa. Keltainen nocturne. Ilta kaukaisessa puutarhassa. Sydän.
I. KUKKIVA MAA.
Ah, niitä säteileviä muistoja,
kun kesä alkoi tulla,
kun sinä, aurinko, nuorena ja ihastuneena
kimmahdit miltei yöllä esiin
ja sinkosit räiskyen ja säkenöiden
yli taivaan polttavan kaaresi,
kunnes vihdoin halkaisit sen
kahdeksi kaarevaksi, siniseksi rinnaksi,
jotka ruokkivat silmuja pursuavaa maata!HUHTIKUUN VIIMEINEN ILTA.
Hiljainen ilta.
Räystäitten itku on vaiennut,
ja aurinko sukeltautunut pois.
Hämärä – sininen, äänetön –
on upottanut itseensä maisemat.
Tummasta metsästä,
pihkaisen suitsutuksen keskeltä,
ylenee kuu
kuin suuri, hämmästynyt kukka
keltaisena ja raikkaana
ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten.
Niin kalpeaa ja kuollutta.
Missä viipyvätkään laulut,
joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio
ja muuttolintujen kirkuva ikävä?
Missä viipyykään aika,
jolloin ruohon liian vihreä veri
näyttää miltei punaiselta?MAAN POVELLA.
Mikä hekuma levätä povellasi, maa,
alastomin, nuorin jäsenin,
suu ja sieraimet vihreässä rikkaudessasi!
Jostain hiiluu tädykkeen terän hauras, lempeä sini
kuin ihmeellinen silmä,
ja lehvien välitse virtaa keltaisen vihreä valo.
Rakastan sinua, maa!
Mustana, ruskeana, vihreänä,
elävänä ja kuolleena
rakastan sinua, maa!
Lepään povellasi kuin vihreällä alttarilla,
jonka ihanat suitsutukset
nousevat läpi valkean ruumiini,
elämälle uhriksi annetun.
Tee minut kaltaiseksesi, maa,
alituisesti uudistuvaksi,
alituisesti uutta luovaksi
loppumattomalla, ihanalla hurmiolla!
Kun tulee aika,
jolloin silmäni ovat väsyneet
ja sydämeni kylmä ja äänetön,
kajahuta ihana kutsusi,
villi, vauhko huutosi,
joka virtaa läpi olemukseni
kuin sula, räiskyvä kulta
ja herättää minut riemuitsevana maailmaan,
joka on nuori ja kukkiva ja säteilevä!KUKKIVA MAA.
Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,
pakanallista maan ihon tuoksua!
Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien –
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!AURINKO LASKEE.
Huohottavana, säteilevänä,
punaisena ja kylmänä
katsot sinä, aurinko, maata,
jonka yli valkohehkuisena kiisit
korkealle kohoten.
Suuren meren taakse sinä lasket,
jonka rannalla minä seison
pienenä ja yksinäisenä.
Oi sinä kuuma ja ihana,
oi sinä punainen ja kylmä,
minun sydämeni paleltuu murheesta,
kun sinä minut noin jätät!
Katso, kuinka minä värisen,
katso, kuinka käteni sinua kurkoittavat,
kun sinä viet pois säteesi ruumiiltani,
kun sinä lakkaat sieluuni paistamasta!
Oi sinä jumalallinen!
Tartu näihin kalpeisiin käsiin,
vedä minut viininpunaisen meren yli
polttavaan sydämeesi,
jotta seuraisin sinua sinne, minne menet
suuren meren taakse!NOCTURNE.
Kuu paistaa yli vihreän maan
– sydänkesän himmeä hedelmä.
Vedessä häilyy sen hohde
kuin kynttilänliekki kylmässä huoneessa.
Ja uninen multa tuoksuu – –
Tietämättäni valuu minuun
omituista rauhaa kuusta.
Se on niin tuhannesti nähnyt
maan peittyvän kukkiin ja kuihtuvan,
ettei mikään sitä liikuta.
Ja se onkin hiljaisempi kuin mikään muu.
– – –
Editseni liukuu tumma, notkea varjo –
harmaa kissa kulkee yli pihanurmikon
metsästämään nukkuvia lintuja
kuunpaisteisista, pehmeistä pesistään.
Sen tietä valaisevat leiniköt
pienin, himmein soihduin.
Värisevä huuto leikkaa hiljaisuuden –
kultaiseen veteen on uinut
musta, huikaistunut lintu!II. MURHATTU MAA.
Kuu kulkee yli kuihtuneen maan,
Sen kelmeä sielu
keinuu hopeamaininkeina
alakuloiseen maahan,
jonka kuolleet tuoksut
nousevat kuultavaan ilmaan
uupuneena rukouksena.SYYSKESÄN YÖT.
Näinä syyskesän öinä,
jolloin pimeys lainehtii talojen ympärillä
kuin musta meri
ja ikkunoista pyrähtelee lamppuja kohden
kalpeita perhosia,
näinä öinä
muistelen kesän palavia päiviä.
Ja ruumiini ojentuu pakenevaa aurinkoa kohti
kuin jäätyvä puu
turhaan odottaen polttavaa suudelmaa.
Ja sydämeni pienenä ja säikähtäneenä
näkee kaikkien kukkien
tekevän kuolemaa.
Ah, miksi en itsekin kuollut
keltaisella hiekalla
ihanan vihreän meren äärellä,
kun ruumiini nautinnosta suljetuin silmin
antautui auringolle
kesän huumaavina päivinä!
Silloin en olisi nähnyt sinua, Kuolema,
vaan hymyilevänä,
nuoruutta ja meriheinää tuoksuavana
olisit saanut kantaa ruumiini pois.
Enkä nyt istuisi
tuijottaen mustaan ikkunaan,
josta kantautuu sateen tuoksu
ja kuolevien kukkien huuto
palaneitten perhossiipien varistessa
surullisen pääni ylle.KIRKAS SYYSPÄIVÄ.
Metsä, maa ja taivas
täynnä syksyn epätoivoista ihanuutta.
Ilmassa mullan väsynyt hymy
ja huo'unta.
Taivaalla syysauringon
kylmä kirkkaus.
Tummanvihreissä puissa
loistaa verenkarvaisia läikkiä,
ja maasta vilahtaa
jonkun myöhästyneen kellokukan
arka, sininen katse
kellastuneiden lehtien lomasta.
Mäkien rinteillä helottaa puolukan,
myöhäisen hedelmän
punainen valtimoveri.
Taivas, kesällä kuin maahanlaskeutunut,
on vetäytynyt saavuttamattomiin.
Sen väri on tummentunut
kuin olisi se lempeinä, suvisina öinä
imenyt itseensä myriaadien kukanterien sinen.
Kaikki, kaikki ovat kadonneet
kesän täyteläiset hetket,
kukkivat päivät ja hymyilevät yöt.
Syysauringon kylmässä kirkkaudessa
keinuu kypsien omenain
ja valmiiden tähkien tuoksu
ja metsästä kuuluu siementen
hiljainen variseminen – – –SIENET.
Pitkien sateitten jälkeen
syksyn keltaisten lehtien lomista
puhkeavat sienet
omituisesti tuoksuvina
kasvaen kylmiksi ja lihaviksi
kuolleitten kasvien ja eläinten ruumiista.
Haperoiden lakit ovat kuin himmeästikiiltävää,
punaista tai kellertävää porsliinia.
Haapasienet nousevat maasta
hauraina ja naurettavan pieninä
muistuttaen kuolleen lapsen harmahtavia korvalehtiä.
Keltasienet hymyilevät kuivina ja iloisina,
siroina ja keltaisina kuin voi.
Yksinäisinä, suurina ja ilkeinä
loistavat kauniitten kärpässienten
punaiset, valkopilkkuiset lakit
hohtavanvalkoisten jalkainsa kannattamina.
Tatit komeilevat suuruudellaan,
ruskeankeltaisina, kömpelöinä ja tyhminä.
Imevät itseensä paljon kosteutta ja matoja
ja putoavat lopulta ilettäviksi, limaisiksi kasoiksi.
Mutta tummanruskean, kiinteän herkkutatin
tahtoisi syödä juuri maasta poimittuna,
vielä mullalle tuoksuavana.MURHATTU MAA.
Rinta tyhjänä,
mustana ja kuolleena,
väkevien suonien elämänvoima
loppuunvuotaneena
lepää maa
elämän murhaamana.
Taivaita kiertää suuri nyyhkytys
ja murhe valuu tummina puroina
äsken kukkivilla kummuilla.
Mykkä tuska puhuu vesiltä ja vuorilta
ja järvet katsovat kuin sammuneet silmät
kuoleman kaameita töitä.
Metsistä nousee lahonnut lemu,
ja suot ovat kuin mätäneviä ruumiita täynnä.
Nukkuvien talojen ympärillä
kiertää hiipiviä askeleita,
ja koirat ulvovat.
Sisällä vapisevat ihmiset
ja itkevät unissaan
selittämättömän kauhun kahleissa.
Kiitävien pilvien lomasta
leimahtaa värisevä tähti
sysimustaan pimeyteen!ENSI LUMI.
Olin unohtanut valkeuden
katsellessani syksyn raskaita värejä
ja eräänä aamuna oli valkeus edessäni.
Seisoin hiljaisena hämmästyksestä.
Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale
viileäksi tuoksuksi,
ja valkean maiseman rauha
solui sieluuni kuin juoma.
Ikäänkuin Jumala olisi elämänkirjastaan
kääntänyt piiloon
syksyn verellä ja kullalla kirjoitetun lehden
ja avannut suuren valkean aukean,
jolle talviauringon kalpealla säteellä
kirjoitetaan lauluja,
jotka ovat viileitä ja kauniita
ja lumitähden muotoisia.TALVIAURINKO.
Aurinko paistaa lumiseen maailmaan
ja tekee kaiken säteileväksi.
Ikäänkuin myriaadeiksi sirpaleiksi särkyneenä
se kimaltelee maasta ja metsistä,
valkeilta niityiltä ja vuorilta
tuo talven aurinko,
joka on kuin valkoista timanttia
kovan, jääkirkkaan taivaan alla.
Maailma on kuin korkea Jumalan huone,
jossa vallitsee kylmä, kirkas ajatus,
eikä mitään huumausta,
sellaisten Jumalan huone,
joiden sydänkin on kuin valkoista timanttia,
jotka ovat virheettömiä ja ankaria
niinkuin se Jumalakin,
joka ei maan kamaralle astu,
vaan tuomitsee taivaitten takana.
Katson arkana tämän temppelin ovelta
aistimeni sairaina valkeudesta
ja pakenen majani hämärään
itkemään aurinkoa,
kesän huumaavaa aurinkoa,
ja lempeää Jumalaa,
joka suutelee silmuja
astellessaan kesäöinä
moniväristen tuoksujen keskellä – –III. VIIMEISELLE.
Ah, niin raskaina ovat vuodet vierineet,
joina me kuumeisin käsin olemme etsineet,
joina me pitkät yöt tutkimme elämän kirjaa
nälkäisinä, janoisina
vastausta kysymyksiimme saamatta!
Tyhjyys tuijotti kaikkialta
ja kuolema pilkkasi meitä.RUKOUS.
Jumala,
olen vain pieni liekki,
joka hiljaa on lepattanut kaukana
ja odottanut.
Nyt en tyydy siihen enää!
Tahdon leimuta!
Tahdon palaa korkeana!
Vain päivän ja yön!
Loppukoon kaikki senjälkeen,
kunhan ruumiini on ollut tuli,
jonka lieskat ovat taivasta hiponeet
suurina, kauhistuttavina, ihanina!
Palaa tahdon, palaa, palaa!
Tuhlata vuosien voiman
silmänräpäyksessä!
Vain päivän ja yön, Jumala!
En vuosia, joita kahleina hautaan laahataan,
en tasaista pitkää elämää rukoile,
vain yötä ja päivää
korkeana tulipatsaana!
Jumala!
Jumala!VIIMEISELLE.
Avaa nääntyvä suusi
ja huuda!
Kaikki on mennyt!
Aurinko on painunut viimeisen kerran
surkeana, sammuneena.
Maa on kukkinut viimeisen kerran.
Nauru on kuollut.
Viimeiset kyyneleet virtaavat tukehtuvana purona.
Kaikki ovat kuolleet.
Olet vain sinä,
viimeinen lapsi,
ja sammuva elämäsi!
Mutta vielä sinä elät!
Avaa nääntyvä suusi
ja huuda – ulvo!
Kaikkien niiden tuskaa,
jotka ovat edelläsi menneet.
Kaikkien niiden vihaa,
joita ei enää ole.
Kaikkien niiden kaipuuta,
jotka turhaan ojentelivat käsiään,
joiden tomua ja nimeä ei kukaan tunne!
Niin syöksyköön Maa mustana,
radaltansa eksyneenä,
koska aurinkoa ei enää ole,
syöksyköön läpi avaruuden!
Kenties se vie sinut ja huutosi
sen Suuren luo,
jonka tahdosta me olimme!
Avaa nääntyvä suusi ja huuda,
sinä viheliäinen kipinä
sammuneesta elämäntulesta!
Vie hänelle, Tuntemattomalle
itkumme ja uhmamme
ja ikuinen kirouksemme,
meidän, joiden tomua ja nimeä ei kukaan tunne!ENSIMMÄISET HETKENI.
Kaikki elämä oli silloin kadonnut maasta,
ja Lapin aurinko miltei sammunut.
Revontulien vihreät ja rikinkeltaiset soihdut
häipyivät jo kalveten tunturin huippujen taa,
kun suuren tuskan jälkeen
lepäsin vihdoin kalpean äitini rinnalla
aamukuutamossa.
Äitini hymyili ja itki,
ja minä vaistosin vain
hänen lämpimien rintojensa tuoksun
ja imeydyin kiinni punaisiin päihin,
ja niin valui pieneen ruumiiseeni
surullista ja kaunista elämää
valkoisena, voimallisena maitona.
Eikä minussa ollut pelkoa
tuon lämpöisen rikkauden loppumisesta.
Äitini rinnat olivat ehtymättömät kuin maa
joka yhä uudestaan antaa ravinnon
myriaadeille yksilöille.
En myös tuntenut sääliä
nuorta äitiäni kohtaan,
joka verellänsä oli ruokkinut
ja yhä ruokki minua.
Minulla oli jumalainen oikeus olla julma,
niinkuin kaikella versovalla elämällä on.KUKKA KULOSSA.
Kun istuin helmaanvajonnein käsin
ja katsoin laimein silmin maailmaa,
joka oli täynnä haalistuneita värejä,
kuulin jonkun huutavan minua.
Mikä tuska palata elämään
olemattomuuden rajalta!
Kaikki minussa järkkyi
ja vuoti verta.
Rauenneissa aistimissani
tuntui hullaannuttava kirvelys,
kun niihin sattui elämän heijastus.
Sieluni, joka lepäsi harmaana
kuin kulon polttama maa,
vapisi ja repeili,
ja sen tuhkaan leimahti
kirpeänpunainen kukka
tuskallisesti hehkumaan.
Julmana ja kauniina
toteutti elämä alituista uudistumistaan.
Osa olemustani viipyy vielä
olemattomuuden rajalla,
mutta toiseen virtaa jo kirkas veri,
ja humisee ääretön riemu
uuden kukkimisen ihanuudesta.IV. KAUHU.
Olen heitetty elämään
kuin lapsi yölliseen metsään:
kuulen monia hirveitä ääniä,
en ymmärrä, mitä ne ovat.
Tuskin uskallan itkeä.HÄMÄHÄKKI.
Katselin pientä, nopeasti kulkevaa hämähäkkiä,
jonka mustaa, julmaa ruumista
kannatti kahdeksan tummanpunaista jalkaa.
Ajattelin suurta, mustaa hämähäkkiä,
Kuolemaa,
joka on kutonut verkkonsa yli maan,
jonka jalat ovat tuskallisesti kuolleitten verestä punaiset.VIRTA.
Vahva musta virta,
sillä pieni lautta
ja ihmisolento.
Näen vain kädet.
Ne ovat kouristuneet puuhun,
ne ovat kellertävät ja epätoivoiset.
Virta putoaa kuiluun.
Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen silmä.
Jumalani, virtahan on täynnä lauttoja!
Uusia sukeltaa esiin loppumattomasti.
Jokaisella on ihmisolento.
Harvat huutavat.
Jotkut itkevät hiljaa.
Useat nauravat.
Joka hetki putoaa joku – – –KUOLLUT.
Veden alla makasi kuollut selällään.
Luomien alta kiilsivät valkuaiset.
Hän hymyili ilkeästi.
En voinut liikahtaa,
vaikka hänen jalkansa koukistuivat hyppyyn.
Olin jo miltei kuollut.
Suuni avautui äänettömästi.
Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni.
Joku päästi hirveän parahduksen.
Ryömin ulisten pois voimattomana kauhusta.
Aivan lähellä
lammen pohjalla
nauroi kuollut kovasti.MIELIPUOLI.
Joku herätti minut
ja kylmät sormet tarttuivat ranteisiini.
Se oli mielipuoli.
Kuljimme autioitten huoneitten läpi
ja tulimme suureen saliin.
Ikkunat olivat auki.
Kuu paistoi.
Lahoavien lehtien tuoksu tunkeutui sisään.
"Nuorta lihaa", sanoi mielipuoli.
"Kohta olet sinä maata,
viileää, mustaa maata,
kaikki jäsenesi ovat maata,
kapeat sormesi ovat maata,
punainen suusi on maata
eikä suutele enää!"
Näin jonkin heiluvan.
Tempauduin raivokkaasti irti,
ja juoksin, juoksin, juoksin!
Kauhistunut huutoni kaikui autioissa huoneissa.
Takanani ilkkui mielipuoli ääni:
"Kuolet, kuolet, kuolet, kuolet!"MUSTA AKORDI.
Yö on kuin suuri, musta kukka,
jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet
vavisten hymysi edessä, oi Kuolema.
Kenen ylitse ajavat tänä yönä hirveät vaunusi?
Kenestä puserrat tänä yönä hitaasti elämän?
Kenen kuolinhuuto kaikuu yössä,
joka on kuin suuri, musta, värisevä kukka?
Ei rukousta ole enää huulillamme.
Ojennetut kätemme ovat ammoin pudonneet alas
kuin katkaistut kukat
sinun mustien vaunujesi vyöryessä.ERO.
Päätimme unohtaa rakkautemme,
päätimme kulkea eri teitä
toisiamme muistamatta.
Mikä mieletön päätös se oli!
Ikäänkuin katkaistun oksan jälki
koskaan voisi umpeutua näkymättömiin puussa!
Nauraen ja kalvennein kasvoin
raastoimme rakkautemme punaista liljaa
ja murskasimme hehkuvat terälehdet
jalkaimme alle.
Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.
Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.
Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois
kauhistuen toistemme silmiä.TALVINEN ELEGIA.
Ah, kuinka surulliset ovat päiväni!
Ulkona käy kylmä tuuli.
Siellä jossain
alastomien puiden keskellä
lepattaa sydämeni tuulessa
niin outona ja viluisena.
Siitä on niin kauan,
kun maa oli kukkia täynnä,
siitä on niin kauan,
kun aurinko oli suuri ja kuuma,
siitä on niin kauan,
kun vielä rakastin sinua,
kun vielä ikävöin sinua.
Nyt en tiedä.
Kaikki on niin kaukaista,
niin raskaan hämärän kietomaa,
rakkaus, viha, tuska, riemu.
Himmeästi tajuan vain nimittämättömän kärsimyksen
ja kuoleman kauhun.
Olen kuin syvään veteen uppoava.IKÄVÄ.
Pitkä käärme on upottanut kylmän suunsa sydämeeni.
Ah, miten kalpeat ovat kasvoni!
Vain muutamia päiviä vielä,
ja minä olen kuollut,
kuollut koskaan elämättä.
Miten himmeiksi ovat silmäni käyneet!
Katson ikkunastani ulos.
Juna viheltää äärettömän kaukana.
Olen aivan yksin,
ja suuren käärmeen kylmä suu
on uponnut sydämeeni.
Minä en huuda.
Kuka minua kuulisi!V. SATU.
Niin hyvä on päästää pimeääntottuneet silmät
uimaan kohti kaukaista kellertävää rantaa
kuin kaksi pientä levotonta laivaa.SATU.
Oli kerran kuninkaantytär
hento kuin pieni vilukukka.
Ja Elämä tuli eikä kuullut häntä,
sillä hänen äänensä oli hiljainen.
Ja kuninkaantytär otti sydämen rinnastaan
ja puhui sille.
Se oli jalomuotoinen kuin malja
punaista rubiinia.
Ja kuninkaantytär hän meni pois
päivääkään elämättä.
Mutta sydän kiisi kuin soihtu
yli erämaiden,
löysi Elämän
ja särkyi punaisiksi pisaroiksi
hänen julmille käsilleen.HALTIATTARET.
Punaharsoinen haltiatar sanoi:
"Kauneinta ovat pilvet,
kun ne vyöryvät taivaalla
kuin suunnaton lammasmeri
tai kiitävät repaleisina
huutaen ja ojennetuin siivin
kuin harmaat jättiläislinnut.
Ja ukkospilvi – miten ihana se on!
Pimenee, metsän takaa nousee
kuin suuren jumalan sinimusta pää
ja alkaa salamoida ja jyristä.
Ja tyyninä iltoina taivaanrannalla
uivat pilvet ruskossa
kuin punaiset lumpeet
kultaisen meren rannalla.
Voi tuntea niiden tuoksun."
Keltaharsoinen haltiatar sanoi:
"Kauneinta ovat kukat ja perhoset.
Jos on kyllin pieni,
voi kiivetä kellokukkain teriin.
Miten kuultavan sinistä ilma niissä on,
kun aurinko paistaa!
On ihme, ettei kuole autuudesta
kylpiessään kultaisessa pölyssä
raukein, onnellisin jäsenin.
Ja perhoset!
Luuletteko, että enkelit ovat niitä kauniimpia!"
Hän oli kovin pieni ja lapsellinen.
Siniharsoinen haltiatar sanoi:
"Kauneinta on lähde,
jonka pohjalla on valkoista hiekkaa
ja puita niin lähellä reunaa,
että vesi on aivan vihreää
siellä täällä kultainen täplä."
Vihreäharsoinen haltiatar sanoi:
"Kauneinta on suo.
Sitä ei voi selittää.
Liukukaa kerran veneessä
mustaa suojokea,
kun taivas on himmeän sininen,
ja kuu paistaa,
ja suosta nousee usvaa
ja väkevän pursun lemua!"SINIPUNAINEN FANTASIA.
Olet kovin nuori,
silmäsi ovat intohimoisissa kyynelissä.
Olet kovin kiihkeä,
kätesi vapisevat niin.
Suuria, sinipunaisia, kylmiä kukkia putoo.
Mistä tulee ruskean myskin
huumaava, pisaroiva lemu?
Hiuksesi ovat himmeänloistavat siitä.
Miten sinipunaista ja keinuvaa ilma on,
niinkuin ohuet verhot!
Se tulee kukista,
niistä, jotka putoavat.TAHITILAINEN SERENAADI.
Hiekassa näin varpaittesi jäljet
kauniit kuin pienet näkinkengät,
ja seppeleestäsi oli kukkia varissut tienviitakseni.
Koko päivän sinua kaukaa katselin.
Naurusi putosi päälaelleni
kuin kimaltelevat pisarat,
ja kätesi, vilkkaat kuin ruskeat linnut,
palmikoitsivat seppelettä kulmillesi.
Olet uupunut, armahin,
laulettuasi ja naurettuasi
keskipäivän hiljaisessa kuumuudessa,
mutta anna minun nähdä
silmäripsiesi varjot poskillasi!
Meri lepää rannalla
ja antaa kuun suudella jäseniänsä.
Olisitpa sinä meri, armaani,
ja minä onnellinen kuu!ETIOOPPIALAINEN FANTASIA.
Aurinko putosi suuren leipäpuun taa
kuin kannastaan irtaantunut, pyöreä ja punainen hedelmä.
Metsästä kaukaa kuului ibiksen kaamea vaikerrus,
mutta tamarindien alla kylässä
kumisi häränvuotainen rumpu!
Ruskea nainen
kulki polkua helähtävin nilkkarenkain
kaulassa merenpihkaketjut.
Polun varrella varjossa
näki musta mies
naisen kulkevan kuin suuren kissan
ja tunsi hänen nuoren ruumiinsa myskinlemun
ja olkapäittensä himmeän kiillon.
Kukaan ei kuullut naisen huutoa,
kun väkevät käsivarret kantoivat hänet pois!
Kuu oli liukunut esiin
ja valaisi miehen kiihkeät kasvot.
Nainen hymyili huohottaen
paljaan rinnan uuvuttamana,
kun näkyi palmunlehväinen maja,
jonka ympärillä tuntui
maahanvarisseiden, liian kypsien banaanien tuoksu,
miehen jalkojen alla rusentuvien.TAJ MAHAL.
Surullisina iltoina,
kun ympärilläni on autiota ja yksinäistä
ja olen väsynyt pieneen, köyhään elämääni,
huvittelen lapsellisella unelmalla:
olen pieni tyttö kuumilla Itämailla,
joka illoin hiipii Jumna-joen rannalle,
hiljaisten puutarhojen marmoritemppeliin
uhraamaan bel-puun kukkia ja sandelipuuta
Mumtaz-i-Mahalille,
jonka soikeat kasvot olivat kuin kuultava hedelmä
lihassansa vielä raakilon virvoittava kirpeys.
Istahdan valkealle marmorilattialle
ja kuuntelen pepalin oksien suhinaa
uneksien rakkaudesta,
joka rakentaa haudan,
ihanan kuin Taj Mahal,
pienen ruumiini ympärille –
sitten kun olen kuollut.PUNAINEN KUU.
Oi kuu, kuinka sinä olet punainen!
Missä sinä olet ollut, mitä sinä olet tehnyt?
Niin hiljaisesti hiivit esiin puitten takaa
kasvoillasi outo huume.
Aa – sinä tulet kaukaisesta maasta,
jossa ihanat ihmiset juhlivat,
jossa ilman täytti särkyväin hedelmäin lemu
ja nauru
ja paljaitten ruumiitten välkyntä paisteessasi
ja varisevat, suuret kukkalehdet!
Ja sinä istuit juhlivien keskelle,
sinä juovuit ihanasta palmuviinistä,
ja nauravat nuoret naiset
pusersivat punaisten kukkain ja hedelmäin mehun
sinun kasvoillesi!
Ah, sinä näet vielä ruskeat, hennot sormet
ja hehkuvat pisarat niitten lomissa!
Ja sinä, joka olit niin kylmä ja hiljainen,
sinä tunnet nyt itsesi levottomaksi,
kasvoillasi on outo huume
ja sinä olet punainen ja tuoksuva – –ILLAT.
1. (Hiljainen, surullinen ilta.)
Hämärä painoi.
Mikään ei jaksanut liikkua.
Pieni lintu nyyhkytti lapsellisesti.
Se ei tahtonut saada unta.
Siltä oli joku kuollut.
Lehtiä putosi.
Katsoin kuuta:
se oli aivan valkoinen ja hyvin kapea.2. (Ihana, surullinen ilta.)
Vedessä oli himmeä, kultainen viiru.
Auringon pyöreä reuna painui alas.
Kukat sulkeutuivat.
Maa tuoksui raukeasti.
Ohut, sinipunainen hämy suuteli silmiäni.
Suuria, sametinmustia perhosia
putosi kuolleina maahan!3. (Kevätilta.)
Istuin hiljaa kivellä.
Vuokko värisi jalkaini juuressa.
Lännestä hohti vielä opaalinkeltainen valo,
mutta puitten alla oli jo aivan sinistä.
Ilma oli kiihkeää, makeaa ja raskasta.
Taivas ja maa tihkuivat hunajaa,
pakahduttavaa houretta.
Kasvit ja eläimet värisivät.HARMAA LAULU.
Tahdoin laulaa laulun,
joka olisi yksinkertainen ja hauras
ja kuin pehmoista, harmaata savua.
Sen piti kuvata hiutuvaa ikävää,
raukeasilmäistä ja alistunutta.
Eikä sen soinnuista pitänyt ainoankaan
helähtää kuumaksi ja väkeväksi,
eikä sen väreistä pitänyt ainoankaan
säpsähdyttää silmää.
Sellaisen laulun tahdoin laulaa,
että sitä kuullessa tulisi, mieleen
pitkä, talvinen hämärä,
jolloin on niin rauhallista ja uuvuttavaa
istua lumeen uponneessa talossaan
harmaanpunaisen hiilloksen ääressä
helmaanvajonnein käsin,
silmät raukeasti katsoen
hiljaisiin, lempeisiin unelmiin.
Se on kauan hyrissyt mielessäni
tuo laulu,
niinkuin unelias rukki,
jolla kehrätään harmaata lankaa
pehmoisista, pieniä pilviä muistuttavista lepereistä.MAA.
Jumalan ihana enkeli
lähti valkeasta taivaastaan,
pysähtyi kuunsirpin hennolle sakaralle
ja katseli sieltä Maata,
tuota eteenpäinkiitävää, kimaltelevaa kerää.
Siellä kukkivat kentät ja viheriöivät puut,
siellä kypsyivät hedelmät ja kellastuivat lehdet
ja äänettömät hiutaleet peittivät elämän jäljet.
Ja tuon kaiken keskellä
syntyi, kasvoi, kukoisti ja kuoli
ihminen
itkien, nauraen, vihaten ja rakastaen.
Ja itkua oli enemmän kuin naurua
ja vihaa enemmän kuin rakkautta.
Mutta Maa säteili ihmeellistä kauneutta.
Suurten, koskemattomien metsien näkymättömistä kukista
nousi värisevä tuoksu,
jonka keskeltä huomaamattoman rakkauden teot
ylenivät kuihtumattomina kuningasliljoina,
ja itku helisi kauniimmin kuin nauru.
Ja enkeli ikävöi pois ylhäisestä avaruudestaan,
ikävöi olla Maan itkevä, naurava, kukkiva, kuoleva
tomuhiukkanen.KELTAINEN NOCTURNE.
Kuu liukuu esiin
kuin valaistu laiva
kultaisin, käyrin keuloin.
Kauan sitten
tulit luokseni surullisena
ja pyysit sydäntäni.
Nyt se on käsissäsi,
pieni sydämeni.
Mutta kuinka julmat
ovat suuret, kauniit kätesi!
Nostan kuolevat käteni kohti kuuta,
joka liukuu ohi
kuin valaistu laiva.
Sinä olit unohtanut antaa sydämesi minulle.ILTA KAUKAISESSA PUUTARHASSA.
Puutarhassa on valkoinen marmoriallas
ja sen ympärillä tulipunaisia gladioluksia.
Takana on korkea kukkula
ylt'yleensä mustien orvokkien peitossa.
Kaukaisten magnoliain tuoksu
keinuu korkeitten palmujen alla,
ja täplikkäät tiikerililjat värisevät.
Tietä peittää valkoinen santa.
Altaasta hehkuvat gladiolusten kuvat
ja syöksyy korkea suihku
kuultavanpunaisena laskevasta auringosta.
Kohta on aivan pimeää!SYDÄN.
Tuli ilta – sydämeeni putosi helähtäen
ambrankeltainen pisara,
joka tuoksui myskiltä.
Tuli yö – sydämeni heräsi väristen
ja avasi suuren, tumman teränsä,
verestä kostean.
Tuli aamu – ruusunpunainen valo täytti ruumiini
kuin kuultavan astian.
Sydämeni putosi maahan
kuin murskattu kukka.
Tuli päivä – katselin hymyillen
haaltuneita lehtiä pienten jalkaini juuressa:
Minulla oli ollut sydän.