Maan laiturilla

MAAN LAITURILLA

Kirj.

Katri Vala

WSOY, Porvoo, 1930.

SISÄLLYS:

I.

Maan laiturilla.
Andante religioso.
Kauneus.
Legenda.
Onnellinen.
Tornin rakentajat.
Katkennut kukka.
Autio kaupunki.
Huuto.
Kuolema.
Valvoja.
Vapaus.
Aurinkolautta.

II.

Tähti.
Ennen kevättä.
Valkeat aamut.
Uni.
Malja.
Vaellus.
Meri.
Ikävä.
Kielot.
Myrsky.
Laulu rakastetulle.
Satu.
Matka Eedeniin.
Valitus.

III.

Herääminen.
Nymfi soittaa.
Kevät.
Sininen aamu.
Tänään.
Lentokoneelle.
Lampun epitaafi.
Sanat.

I.

MAAN LAITURILLA.

    Kuljen, kuljen sydän palaen
    alla sädehtiväin lamppuketjujen.
    Lunta sataa hiljaa, tuoksuvat
    vierelläni kukat suuret, valkeat.

    Kaupunki on oudon utuinen.
    Mitä täältä etsin, sitä löydä en.
    Kuulen kohun kaukaa: planeetat
    halki avaruuden syöksyy valtavat.

    Valtamerten yli ennen kaipasin,
    avaruuden rannalla janoon tähtihin
    nyt kaukaisiin.

    Elämässä kaiken, kaiken kadotin.
    Laske, taivaan laiva, purjein kultaisin
    Maan laituriin!

ANDANTE RELIGIOSO.

    Minun alaston sieluni
    kohoo läpi avaruuksien
    kuin sokea, huikaistunut lintu.
    Tähdet keinuvat ympärilläni
    kuin äärettömät kukat yötuulessa.

    Ei ole muuta kuin tämä nouseminen,
    virran huumaava kaipaus mereen,
    väkevyys, jota ei vielä ole,
    syntymätön tähti.

    Autuuteni on rajaton,
    autuuteni suutelee taivaan ovea,
    kun suuren valkeuden ihana säde
    tarttuu vavahtavaan sieluuni kuin käsi.
    Avaruudet ovat polvillansa.
    Auringosta aurinkoon käy huuto:
    Jumala!

KAUNEUS.

    Etäällä,
    minne eivät silmämme näe,
    ylenee pyhä kukka
    tähtisyvyyksien yllä
    sanomattoman hiljaisena.

    Purjehdin hauraassa veneessäni
    yli kolmen pimeän meren.
    Rajalla,
    mustassa vedessä
    huikaiseva kirkkaus
    kuin ylösnousemuspäivä.

    Peitän kasvoni, janoan:
    vain kuvajainen Maan merissä.
    Voinko käteeni vangita veden
    haihtuvan hohteen,
    sirun kuvajaista?
    Etäällä
    tähtisyvyyksien yllä
    polttava saavuttamattomuus.

LEGENDA.

    Kasteisena aamuna
    heräsi keltaharsoinen haltiatar
    kädessään loistava siemen.
    Se säteili kuin Jumalan silmä.

    Ja haltiatar vaelsi laulaen
    yli aivan nuoren maan,
    siniselle vuorelle
    hän kantoi siemenen kasvamaan.

    Taivas punertui sinä yönä,
    kun valtainen terä aukeni vuorella.
    Ja tuulella oli ihana salaisuus:
    suuri kukanlehti putosi humisten maahan,
    ja ihmiset lukivat siitä sanan RAKASTAA.
    Ja he riitelivät siitä ja selittivät sitä,
    mutta vain yksi sen ymmärsi.

    Hän kulki heidän keskellään niin ihmeen hohtavana
    ja hänen täytyi kuolla,
    sillä ei kukaan voinut nähdä
    hänen silmistänsä katsovaa Jumalaa.

ONNELLINEN.

    Onneni on avaruus,
    jossa auringot syntyvät ja kuolevat.
    Niin onnellinen on vain se,
    joka seisoo rajalla,
    joka on kulkenut
    kauhun ja kärsimyksen pimeän tien,
    kuullut sydämensä huutavan
    jättiläispyörän alla,
    nähnyt unelmainsa kuolevan pimeään.
    Niin onnellinen on vain se,
    jolle ei ole jäänyt mitään,
    joka on vain värisevä lanka
    yli elämän ja kuoleman rajan.

    Olen kahden ihanuuden välillä:
    elämä – huumaantunut juna
    sillalla valtameren yli
    kuolema – ihanasti kiehtova
    niinkuin vain seikkailu ja tuntematon voi olla.
    Vaellanpa elämään tai kuolemaan,
    suuri, sädehtivä virta on kantava minut!

TORNIN RAKENTAJAT.

    Välkkyvällä miekalla
    karkoitti enkelisi meidät
    ja hajoitti ihanan tornimme Baabelissa.
    Olemme ylen surulliset,
    emme ymmärrä toisiamme,
    emme ymmärrä sinua.

    Tahdoimme nousta lähemmäksi sinua
    läpi sinisen ilman ja tuoksuvain tuulien.
    Ja kuin lapset me riemuitsimme,
    kun saavuimme tornillemme säteilevinä aamuina:
    kohta, kohta olemme lähellä sinua,
    kasvojesi hohde lankeaa ylitsemme!
    Suuri hurmio yhdisti meidät,
    ikävöimme sinua.

    Välkkyvällä miekalla
    karkoitti enkelisi meidät
    ja hajoitti ihanan tornimme.
    Emmekä nyt ymmärrä toisiamme.

    Mutta me tulemme luoksesi kerran!
    Olemme vain tomu,
    mutta meillä on ylpeä kaipuu,
    sukupolvesta sukupolveen
    on ikävämme kasvava.
    Me katoavat näemme vuosituhansien takaa
    ihmisen huikaisevan tien
    sinun valkeuteesi!

KATKENNUT KUKKA.

    Polullani on outo kukka,
    tuntematon kaukaisesta maasta.
    Kuolevana se katsoo minua
    hehkuva terä polun tomussa.
    "Sisareni, sisareni", nyyhkytän hiljaa,
    "uneksitko maasta, josta tulit
    mustankiiltävänä siemenenä
    kypsyneenä ihanan auringon alla?"

    Olen voimaton ja kuolema on minussa.
    Hiljaisuudesta helähtävät soimaan
    kultaiset kielet ylitse maan,
    humahtaen aukeavat vakaiset ovet!
    Näen. Olen väkevä, ilon hurmiossa:
    kukkani, sinä olet punainen venhe,
    minun sankaritekojeni pursi hopeisella merellä!
    Olen leikki keulassasi,
    ikävöin, tahdon kasvaa korkeaksi.
    Missä on kaukainen maasi?
    Missä on minun maani?
    En ole nähnyt sitä koskaan.
    Palatko, venheeni, ennenkuin tulemme rantaan?

AUTIO KAUPUNKI.

    Sydämeni on kaupunki,
    jonka asukkaat ovat jättäneet.
    Poissa on elämän hengitys.

    Tuuli kulkee läpi talojen,
    ikkunat rämähtävät auki.
    Tähdet ja kuu vaeltavat ylitse,
    aurinko paistaa kammottavasti esineisiin,
    joita ei kukaan koske,
    kaduille, joilta askelten äänet ovat häipyneet.

    Kevät, kesä, syksy, talvi menevät,
    sateet ja aurinko murentavat taloja,
    ruoho kasvaa porraskivillä,
    linnut pesivät autioihin huoneisiin.

    Kuollutta? Kärsivätkö kuolleet?
    Kuulen öin sanomattoman tuskan rajun huudon:
    miksi tuho tulee niin hitaasti,
    miksi ei nopea tulivirta
    pyyhkäise kaikkea pois,
    jottei mikään muistuttaisi elämästä,
    joka oli?

HUUTO.

    Eikö kärsimykselleni tule koskaan rajaa?
    Liian vahva on elämänlankani.
    Tahdon paeta näitä iskuja,
    maahan, jossa on mustien kukkien rauha.

    Nauran teatraalisuuttasi, oi kohtalo:
    on hullua paloitella kirsikkaa
    jättiläisen miekalla.
    Miksi vihaat sydäntäni,
    miksi silvot sen kuin vihollisen?
    Näetkö sydämeni aurinkona,
    joka nousee julmuutesi yli?

KUOLEMA.

    Kun olin hyvin nuori,
    kun olin lähellä kukkivaa maata,
    aurinkoa ja humisevia puita,
    pelkäsin sinua, kuolema.

    Nyt seison niiden joukossa,
    jotka odottavat rannalla,
    jotka katsovat väsynein silmin
    pimeälle merelle,
    milloin laivasi tulet näkyvät.

    Me emme tiedä mitään julmempaa kuin elämä,
    siksi me odotamme vapahdusta sinulta,
    josta emme mitään tiedä.
    Kun annat merkin,
    astumme laivaasi hiljaisesti toivoen:
    hyvyys, uusi kauneus,
    ehkä vapautta, kirkkautta kenties?

VALVOJA.

    Katson unettomin silmin yöhön.
    Ikkuna on korkea ja tumma.
    Näkymättömänä paistaa kuu.
    Hopeapilareina seisovat puut.
    Ja kultaiset tähdet lepattavat matalalla
    kuin lamput öisessä temppelissä.

    Tänä yönä on kuolema hyvä.
    Tänä yönä olen niin hiljainen.
    Tänä yönä en pelkää kulkea yli pimeän
    kädessäni tähden väräjävä lyhty.

VAPAUS.

    Ruumiini on ollut vankila.
    Nyt lyön sen rikki.

    Vapauden huikaiseva taivas jo näkyy.
    Voi tuulet, teissä on kaukaisten auringonnousujen tuoksu!

    Pois, pois yli tuskan maan,
    pois kehästä planeettain!
    Maa ei kuule riemuhuutoani,
    olen liian kaukana.

AURINKOLAUTTA.

    Nyt katkesi viime köysi,
    köysi hohtava rakkauden.
    Olen aamun rannalla vapaa
    ja autuas ihminen.

    Sinut, aurinko, lautakseni
    taivaan valkeaan virtaan saan.
    Kuin lumotut linnut valoon
    me syöksymme Jumalaan!

II.

TÄHTI.

    Näitkö tähden lentävän?
    Sen tie värisee vielä sinessä.

    Sydämeni on valoisa ja kuuma;
    hengästynyt tähti on pudonnut sinne.
    Olen värisevä kaari kätesi alla,
    vuorilla kaikuva riemuhuuto,
    nauru, onnellinen nyyhkytys.

    Näkijän autuain kasvoin,
    ihanasti hymyillen
    kuuntelet, rakastettuni,
    suurta kohinaa yössä:
    huumauksen mahtava virta vyöryy
    tuoksuviin, villeihin metsiin.

ENNEN KEVÄTTÄ.

    Kevät nukkuu aavistavana
    pimeässä metsässä.
    Kulje äänettömin askelin,
    älä puhu kuumia sanoja
    näiden puiden keskellä,
    jotka odottavat väristen!

    Käteni on kädessäsi
    kuin silmu pimeässä mullassa.
    Aurinkoni, älä nouse vielä,
    älä kumarru herättäen ylitseni!
    Tahdon uneksia vielä väkevyydestäsi
    nukkuvan kevään äärellä
    keskellä syntymättömän elämän
    jumalallista suloa.

VALKEAT AAMUT.

    Valkeat aamut tulevat
    ihanassa saatossa
    peittäen kasteisilla hiuksillaan
    maan heräävät kasvot.
    Hypähdellen nousevat metsistä
    pienet helmenkirkkaat laulut
    taivaan siniseen kelloon.

    On liian onnellista
    elää näinä valkeina aamuina,
    kosketella elävin sormin rakastetun kasvoja,
    tuntea huulillansa elämän maku.
    Riemu on palannut sydämeeni
    kuin muuttolintujen parvi.
    Tahtoisin särkyä kasteen lailla
    heläjävään, siniseen kelloon!

UNI.

    Siinä unessa oli pimeä yö,
    lasinen temppeli täynnä liekkejä,
    kaksi vihreää tähteä.

    Kalpeat kädet peittävät rukoilijan häikäistyneet silmät.

    Kummallinen rukous,
    ei ainoatakaan sanaa.
    Leikeistä kasvaa nopeasti kuultava kukka:
    hennot naisruumiit kehässä,
    victoria regia tulimeressä.

    Rukoilla sitä, mitä ei ole.
    Ojentaa kiihkeä käsi
    kohti vihreitä tähtiä!
    Kaikki murtuu.
    Jospa voisi vain hiljaa
    ihmetellä elämää.

MALJA.

    Olen malja kädessäsi
    kuultava ja hauras.
    Huulesi ovat maljan reunalla.
    Minkä erämaan yli
    tulit niin janoisena?
    Juo minut! Juo minut!

    Kokosin elämän niityiltä
    auringon huuman ja kukkien meden,
    outojen hedelmäin mehun,
    kaukaiseen rantaan murtuvan aallon,
    tähtien kukkia,
    riemua, tuskaa,
    yksinäisyyttä, kuolemaa.

    Juo minut!
    Elämän ruhtinaskäsi
    on täyttävä minut
    yhä uudestaan.

VAELLUS.

    Silmiesi hellyys on ylläni
    virvoittaen minut,
    niinkuin lempeä sadepilvi virvoittaa
    janoisen maan.

    Käsi kädessäsi
    loistaen silmiesi alla
    kuljen ohi kesän lämpimäin kasvojen,
    yli hymyilevän, ihanan ruohon.

    Mutta tiedän liian onnellisten kohtalon
    talvi on lähellä,
    vain kukka, ei koskaan hedelmää.

    Nopein askelin,
    käsi kädessäsi
    loistaen silmiesi alla
    kuljen yli ihanan maan,
    joka huutaa minua,
    kuljen lyhyen kesäni lakkaamatta
    niinkuin Lapin aurinko.

MERI.

    Olet meri, rakastettuni,
    olen ranta, joka ei voi paeta.
    Synkässä uhmassa
    kuljit tietäsi ylitseni.
    Vaelsit vieraille rannoille
    petollisena ja julmana.

    Epätoivo oli niinkuin sumu ylläni,
    sydämeni voima loppui,
    en tiedä, mistä elin.
    Silloin palasit säihkyvänä
    hukuttavin merensilmin,
    suutelit jalkojani,
    lauloit: sinä ainoa.

    Tuhannesti jo kirosin sinut,
    tuhat kertaa anteeksi annoin.

IKÄVÄ.

    Meren sinisen ulapan äärellä
    olen valkea talo.
    Sen holvien alla vesi soi.
    Ruusuköynnös ympärilläni,
    tuskallinen ja ihana kipu:
    ikävöin sinua.

    Auringonpolte on ylläni,
    meren sini on tarttunut minuun,
    meren kaipaus:
    odotan.

    Voit olla ulapan vihreä välke,
    hispanon huuto vuoristoteillä,
    punainen tuli mustalla taivaalla,
    olen tunteva sinut!

    Auringonpolte on ylläni,
    meren sini on tarttunut minuun.

KIELOT.

    Ilta on harmaanvihreä kukka.
    Olen hiljainen ilosta.
    Valkeat, tuoksuvat kukkani,
    ihanankostea, suloinen juoma.

    Salaperäiset pienet veitikat,
    kuka toi teidät surulliseen huoneeseeni,
    joka vielä värisi nyyhkytyksistä?

    Sadeillan hieno onni:
    suuri villipeurani,
    olen nähnyt silmäsi,
    kauniin pojanhymysi
    ikkunani alla.

MYRSKY.

    Tuulen laulu ulkona
    soi myrskyä ja kuolemaa,
    valittaa ranta harmaja.

    Ah, armas, mua peloittaa
    sun silmäs myrskyntummat,
    kuin lieska veres leimuaa.
    Mua suojele!

    Soi huuto luona kaislojen.
    Lie lintu yöhön eksynyt,
    mi etsii parveansa.
    Niin sieluasi etsin nyt,
    sen tahdon,
    tuulen huminassa sitä suutelen!

LAULU RAKASTETULLE.

    En näe mustaa tietäni,
    en näe kuolemanrannan vartijaa,
    joka on huutanut kaiuttomasti:
    sinä tulet!

    Onni ja aurinko juoksevat nauraen
    valkoisella vuorella.
    Silmiesi hellyyteen
    sukeltavat silmäni
    kuin kaksi huoletonta lintua mereen.

    Janoinen käteni
    on tavoittanut oudon kukan.
    Ehkä Kharon heitti sen
    kuoleman virran yli.
    Se on harmaa ja tuoksuton,
    enkä tiedä sen nimeä.
    Rakastettuni, sekö toi kirpeän huuman
    juhlaamme elämänpuun alle?

SATU.

    Veden partaalla
    kesän ihanalla viitalla
    on onnellista olla.
    Kerronko sinulle päättömän sadun?

    Vaaleassa kesäyössä
    oli mehiläisen pidot.
    Leinikinkukka kiharoillaan
    tanssi keltaharsoinen haltiatar huimasti
    aina auringon nousuun.
    Hunaja oli ihanaa juoda
    ja yö oli liian tuoksuva.
    Hän nukkuu nyt
    peipposen pesässä.
    Ja pariskunta on hiukan hämillään
    ja pelkää,
    sillä aivan pieni jalka
    on lähellä kauneinta munaa.

    Sinä et kuuntele sanojani,
    katsot vain hymyilevin merensilmin.
    Pysähdytä aurinko, merenjumalani,
    jottei tämä päivä menisi meiltä!

MATKA EEDENIIN.

    Vieraassa kylässä kuljimme
    rakastettu ja minä.
    Juna syöksyi kimeästi huutaen
    kuin suuri kultanuoli läpi pimeyden.

    Oli syysyö ja aseman seinällä
    SUNLIGHT, SUNLIGHT, SUNLIGHT
    Ja nainen oli kassassa tuhruinen.
    "Mrs. Elämä, please,
    kaksi matkalippua Eedeniin."
    Hän hymyili äkkiä kirkastuen:
    SUNLIGHT!

    Juna tyhjä, me vaunussa kahden vain:
    kovin harvat kulkevat Eedeniin.
    Rakastettuni lauloi yössä:
    "orvokkini, mistä tulit luokseni
    näin aikaisin?"
    Ja juna huusi ihmetellen: aikaisin?

VALITUS.

    Olin sinulle outo kukka,
    seisoin katsoen iltaan
    ja odotin rakkautta.

    Sinä suutelit silmiäni,
    sinä lauloit kukkuloilla:
    "Olet enemmän kuin rakas."
    Mistä tiesin säveleen vääräksi?
    Mistä tiesin käärmeensydämesi?
    Pois, mene pois!

    Heitin sydämeni yölliseen metsään.
    Voi tätä valitusta!
    Kaikki puut huutavat nimeäsi,
    joka kerran oli minulle onnen saari.

III.

HERÄÄMINEN.

    Virtaavan veden kylmä tuoksu,
    linnun onnenhellä sävel,
    kukan sinertävät kasvot
    unenhimmeään ui tajuntaani.
    Punavihertävä valo virtaa
    läpi puoliavoimien luonten silmiin.

    Mistä saavuin unen sumumeren yli?
    Lienen elänyt ja kuollut kauan sitten.
    Ja ollut kovin surullinen!
    Kuinka ihmeellistä:
    tämä maailmahan on tuore, kasteenihana!
    On äsken satanut, on koivunlehti nuori,
    sen hieno tuoksu käypi sieluun asti.
    Maa sädehtivi onnenitkustansa,
    ja aurinko on liian nuori, hellä.

    Mitä täällä on ja mitä tuolla?
    En nähdä ehdi.
    Voi, enhän pian kuole?
    Mistä tulinkaan, en muistaa voi?
    Lienen ollut leppäkerttu,
    purjehtinut koivunlehtivenosessa huimaavasti
    ja tehnyt haaksirikon oljenkorteen.

    Ah, autuasta heräämistä
    virtaavan veden kylmään tuoksuun!

NYMFI SOITTAA.

    Nymfeistä huimin, hirvijalkainen,
    valkea ja raikas kuin nuori, hoikka puu,
    hiukset liekkikukkana yllä kasvojen
    Panin huilun varastaa ja vanhus raivostuu.

    Hei, nauraen lävitse metsien
    nyt nymfi huilun vie,
    ja jäljessä ähkien, etsien
    käy vanhan Panin tie.
    "Älä juokse, Pan",
    huutaa nymfi,
    "sinulle nauretaan!"

    Ken tuulen voisi tavoittaa,
    ken hirvijalkaisen?
    Pää tulinen kaukana leimuaa
    ja Pan on hikinen.
    "Mitäs, jätän sen
    vanhan huilun
    ja hiukan lepäilen."

    Nukahtaa alle laakeripuun
    Pan muistain nuoruuttaan,
    ja hellästi hopeoi lyhty kuun
    hänen pientä kaljuaan.

    Ihmiset pimeän laakson tuskastaan
    heräävät hopeaisen huilun lauluhun
    nuoreen, tulenihanaan, kun nymfi yllä maan
    vuorella soittaa säkenöivään aamuhun.

KEVÄT.

    Yö kevään, taivas aivan yllä pään,
    sen taivutan ma kohden kasvojani
    kuin oksan kasteisen.
    Ja syliin poimin kukat tähtien
    niin vaaleat ja hennot. Elämään
    puunsilmu puhkee koskein huuliani.
    Sen riemu alkaa soida sielussani,
    sen tuoksu kietoo pilveen kuultavaan.

SININEN AAMU.

    Sininen aamu, sininen aamu!

    Aurinko singahtaa kuin punainen suihku
    huurteisen koivun pyöreästä maljasta.
    Olentoni lävistää leiskahtaen
    ihana sininen miekka.

    Oi valkeus, säteilevä valkeus!
    Valkeus humahtaa lävitseni kuin lintuparvi.

    Pieni hömötiainen,
    sinun hurmaantuneessa viulussasi
    on vain yksi kieli:
    sininen latu vuorelle,
    joka on tänään minulle TIE.

TÄNÄÄN.

    Nousin tänään kuolleista:
    Tänään astuin kohisevaan junaan,
    se laulaa: ELÄMÄ, ELÄMÄ, ELÄMÄ.

    Olen aivan hiljaa,
    vedän hatun kasvoilleni,
    sillä onneni paistaa kaikkeen maailmaan,
    kaikki näkevät, miten juna minua riemastuttaa,
    miten tahtoisin sanoa jokaiselle:
    rakas, ihanaa on elää!

    Uusi puutarha
    tuoksuu bentsiiniltä ja asfaltilta,
    punaiset, siniset, keltaiset lasikukat
    riippuvat betooniseinillä,
    kiitävät katuja,
    leimuavat silminä
    säteilevien muurien välissä.
    Ihmisiä, autoja, raitiovaunuja,
    kohinaa,
    valoja, valoja, valoja,
    naurua.
    Sonny boy
    surulliset kasvot,
    silmät, nälkä,
    palava suu.

    Elämä, äänesi kohisee minussa ja ulkopuolellani
    suurena, outona, värisyttävänä.
    Ja minä kuiskaan filmin ihanalle sankarille:
    rakas, ihanaa on elää tänään!

LENTOKONEELLE.

    Elän suurta, totta satua:
    sinä ihmisen välkkyvä jättiläiskukka,
    hopeinen ja valkoinen iris, lentokone,
    nouset sinisestä järvestä
    valtaavan korkealle
    aurinkoisen maailman ylle.
    Sinä olet unohtanut juuresi,
    sinä olet unohtanut vartesi,
    on vain teriösi ihana kiihko:
    ylemmäs!

    Kurkistan terälehtiesi lomitse maata.
    Olen onnellisempi kuin rakastunut.
    Taivas on lähellä.
    Jumalan silmät katsovat ihmisen kukkaa.

    Uusi ihme:
    kuin laiva, joka etsii tuntematonta,
    kiitää nyt loistava teriösi etäälle, etäälle.
    Meissä on vain ilo ja hurjuus ja valloittamisen himo.
    Mikä on meidän tuntemattomamme?
    Uudet maat ovat liian vanhat meille!

LAMPUN EPITAAFI.

    Olla kirkas kuin vesi,
    mustat langat sydämenä mulla.
    Kaipasin valaista, palaa,
    tahtoi sydämeni punaiseksi tulla.

    Liian väkevän virran
    syöksi luojani lävitseni.
    Tuskassa riemuitsin, paloin
    pyhän hetken, valoni iäksi meni.

SANAT.

    Tukehdun virtaan, joka on minussa.
    Siellä on monia sanoja, huutoja, sopertelua,
    mutta ne kaikki tekevät minut surulliseksi,
    ei ole sanoja, joista uneksin.

    Kevät seisoi valkean puun alla,
    kevät ampui kultaisen nuolen taivaan lakeen.
    Juoksin hennonvihreään metsään.
    "Oi värisevä nuoli taivaankannessa,
    sinussa on sanani!" huusin.

    Hiljaista, tukehdun virtaan.
    Silloin näen ruohon ja puut:
    niillä ei ole sanoja,
    mutta ne ovat loistava sotajoukko,
    niiden äänettömyys on väkevämpi kaikkia sanoja.