Pesäpuu palaa

PESÄPUU PALAA

Kirj.

Katri Vala

WSOY, Porvoo, 1942.

SISÄLLYS:

Runoilija.

Pesäpuu palaa:

  Liitupiirit.
  Pesäpuu palaa.
  Tulva.
  Äidit.

Jääsilta:

  Yötaivas.
  Keidas.
  Tuhottu nuoruus.
  Talvi on tullut.
  Samarialainen.
  Talviyö.
  Jääsilta.

Kyllin jo seisoin:

  Kyllin jo seisoin.
  Kesä.
  Lapsen maailma.
     I. Kädet.
    II. Leikki.
   III. Kesää.
  Kevättuuli.
  Meren laulu maalle.

Ilmestyskirja:

  Ilmestyskirja.

RUNOILIJA.

    Sanottiin:
    satakieli puhkaistuin silmin
    on runoilija.
    Ja monet lauloivat ummistetuin silmin.
    ("Ihanasti laulavat runoilijat!")

    Mutta eräs avasi silmänsä ja lauloi.
    – "Häpäisijä!"
    Likaiset neulat
    puhkaisivat ammoin
    hänen silmänsä,
    elämän, laulun kimmeltävät verkot.

PESÄPUU PALAA.

LIITUPIIRIT.

    Syystaivaan alla –
    omenankuulaan, viljantuoksuisen
    soi lasten riemu, jalat vilistää
    (on poikanikin siellä).
    Ja liitupiiri tietää: varma turva,
    ei vihollinen tänne tulla voi.
    Se piiri pitää!

    Vaan isojen maailmasta –
    on aina arvaamaton, tärkeilevä tuo –
    putoaa kauhistava seikka keskeen kaiken:
    SOTA!

    Totiset silmät seuraa kysymystä:
    On sota, äiti. Missä? Kaukanako?
    Saako sota tulla sinne, missä kodit on?
    Aivan varmastiko ei?

    Vastaanko vai väistän?

    On meidän, suurten, maailma kunniaton.
    Ei mitkään lupaukset, liitupiirit, pidä.
    On täällä turvattomuus täydellinen.
    Mitenkä rauhoitan sun, pikku sydän,
    luon turvalliseks unes, elämäs?

                             Syyskuussa 1939.

PESÄPUU PALAA.

    Levottomina kiertävät ajatukset maata
    kuin linnut palavaa pesäpuuta.
    Hävityksen, nälän, paon tiet
    johtavat koteihin kautta maan.

    Siellä olisi ihmisen
    ollut hyvä elää
    kasvin lailla hiljaa
    suonissa tuleentuvien peltojen rauha.
    Sukeltaa aamujen kastemaljaan,
    kuohua väkevästi kesän auringon alla,
    liukua syyspäiväin hopeasineen.
    Laulaa laulu rakkaudesta,
    lasten ilosta ja ihmetyksestä.

    Tuskan mustissa liekeissä,
    valitusten meressä
    karaistuvat kärsivälliset sydämet,
    terästyvät viljelijäin siunaavat kädet
    kumeaan uhkaan,
    puhdistavaan hävitykseen.

    Ajatukset kiertävät maata
    kuin linnut palavaa pesäpuuta
    tähyten pesien tuhoojia,
    huutaen taistelun kovan laulun.

TULVA.

    Parahdat unessa, lapsi,
    silmin kauhistunein
    ojennat pientä kättäs.
    Katso, kaikki on hyvin,
    lamppu palaa, on lämmin,
    ulkona kuusi ja koivu,
    hopeavillainen hämy
    untasi vartioi.

    Hymyilet, uinahdat jälleen.
    – – – – –
    Kuuntelen vavisten.
    Mustat voimat hiipivät kaikkialla.
    Ne murtavat Styxin padot.
    Kuoleman virta tulvii
    yli elävien maan.
    Kuuletko lohikäärmesihinän
    myrkyllisessä usvassa?
    Kumiseva tuho.
    Miljoonat nuoret ruumiit
    ajelehtivat maan pinnalla.
    Suunnattomana lankeaa varjo
    yli valittavan maan.

    Kuuntelen vavisten:
    ruhjovat laineet
    hyökyvät seiniä vasten.
    Taloni,
    lyhty pimeässä aallokossa,
    vapisee, huojuu,
    Milloin luhistuvat seinät?
    – – – – –
    Parahdat unessas, lapsi,
    silmin kauhistunein
    ojennat pientä kättäs.

    Katso, kaikki on hyvin.
    Syksyn tuuli tuutii
    silmulapsia uneen.
    Keväällä riemullista
    on herätä aurinkoon.
    Hymyilet, uinahdat jälleen.

                             1935.

ÄIDIT.

    Tuskallista on olla äiti
    tässä maailmassa.
    Hirvittäväksi on runneltu, sinut,
    kaunis elämä,
    kun äidit sanovat:
    parempi olisi lapsen kuolla.

    Itku sodan polttamista maista,
    tuska veristen pikku ruumiitten ääreltä,
    romahtelevista taloista,
    pakolaisten uupuneista karavaaneista
    humisee yli maailman...
    Juuriansa kiskoen
    haavoittuneen jätin lailla
    huojuu elämän puu.

    Mutta kuin hauras kaisla-arkku Niilin rannalla,
    orja-äidin sitkeiden käsien solmima,
    keinuu maailman äidinsydän
    lasta kätkien
    kaikilla rannoilla
    toivoen, vaanien:
    Kenties tulevat,
    pelastavat,
    väkevät, puhtaat, pelottomat –!

JÄÄSILTA.

YÖTAIVAS.

    Taivaan sininen pelto,
    myrskyöiden syväksi kyntämä,
    kasvaa tähtien hopeakauraa,
    kylmän pellon harvaa kauraa.
    Ken tarttuu kuun terävään sirppiin?

KEIDAS.

    Keskellä erämaan keltaista vihaa
    olin vaeltajain ilo –
    tuuli vei tuoksuvan viestini
    kaukana menehtyville
    vaeltajille länteen ja itään!

    Olin elävän hengitys kuolleiden maassa.
    Mutta erämaan viha kietoi
    kuin kireä rengas,
    erämaa lainehti lähelläni
    upottavan lyijymeren lailla...
    Lasinterävänä
    on hietavihma sihissyt ylläni,
    erämaan hämähäkki-hihitys,
    hidas surma,
    vuosia, vuosia.

    Puuni – hiekan syömät,
    mykät, mustat huudot,
    lähteeni, lähteeni
    hämärtyvä silmä
    syvällä...
    Voi menehtyvää voimaani!
    Vaeltajat, vaeltajat,
    viestini ei saavu enää!

    Silloin
    kuulen:
    syvällä
    hopeinen poreilu!

    Lähteeni etsien uusia teitä
    elottoman alitse,
    hyytyneen vihan.

    Hopeinen poreilu!
    Nauruni kuolemassa.

TUHOTTU NUORUUS.

    Laivamme lähti iloisesti humisten
    täynnä nuoruuden loistavia unia,
    säihkyvää elämää, suloisesti kipeää.
    Puhkeavain kukkain hehku oli mielemme.
    Koskaan ei väkevyytemme uupua voi!

    Mikä matka salakavalan kareikon yli,
    piinaava sade, nälkä, kylmyys,
    köyhiä päiviä, pimeyttä, kammottavaa tuskaa.
    Me kestimme kauan,
    lakastuimme hitaasti.

    Hyhmäisessä vedessä,
    uponneen laivamme pyörteessä
    jatkuu vimmainen taistelu,
    toivottomien, ilottomien julma kilpa.
    Monet ovat tarttuneet minuun:
    väkevä uimari, pelasta!
    Vaikenen uupumuksesta.

    Väkevin! – Merilintujen kirskuva noidannauru.
    Ikuisuuden ajelehdin taakkoineni,
    vajoan usein uppoamisen sumuun,
    nousen jälleen salaperäisesti, ihmetellen,
    Ei tule kukaan sanoen: kannan sinua, menehdyt.

    Tiedän, vajoan pian viimeisen kerran
    veden painamissa silmissäni nuoruuteni,
    loputtoman kasvun vahva ruokamulta,
    raiskattuna kuten miljoona nuoruutta
    jälleen ja jälleen.

TALVI ON TULLUT.

    Talvi on jälleen tullut –

    Jos olisin nuori,
    kenties laulaisin
    maan mustasta maljasta,
    täynnä lumikukkien viileyttä,
    kenties tähtien kaste
    kimaltaisi lauluni yönsinisellä niityllä.

    Mutta paleltuneet ovat nuoruuteni laulut.
    Lauluni on köyhä ja uupunut,
    kuin vaimo,
    joka kyhmyisin, sinistynein käsin
    poimii risuja
    hataran majansa tuleen.

    Kierrän niukan leipäni rataa,
    kalseaa kuin vankilan piha.
    Aistini, ajatukseni ovat karheat työstä.

    Talvi on tullut,
    hädän kiristäjä,
    puutteen lasten viimaruoskainen kiduttaja.
    Mutta pihlajat loimuavat
    kuin viestiroviot.

SAMARIALAINEN.

    Haavoissani, janon poltteissa
    makasin, lyöty,
    autiolla vuoritiellä.

    Tulit, samarialainen,
    peitit lyödyn ruumiini,
    nostit, kannoit,
    vedellä virvoitit suuni,
    hellyydellä sydämeni.

    Elin jälleen.
    Eikä minulla ollut sukua ja ystäviä enää.
    Seurasin ankaria teitäsi:
    nälkää, vaaraa, kodittomuutta.
    Jaoimme taakat ja niukan leivän,
    olimme lohdutus toisillemme kovina päivinä.

    Mutta poluton viidakko,
    poluton viidakko on ihminen!
    Kerran piirsit hymyillen veitselläsi
    pisartelevan naarmun minuun.
    Kuilu on auennut,
    vertani polttaa sokaiseva myrkky.
    Pimenee ympärilläni,
    autioituu.

TALVIYÖ.

    Ilma kilahtelee kuin lasikello,
    helisee puitten huurreneulaset.
    Hyytyneen teräsvirran lailla
    kaartuu tie sinisten varjojen alla.

    Talot, äänettömät lohkareet
    ilman jääkuullossa kuin hyisessä vedessä.
    Ihmiselämä kytee
    odottaen aurinkoa
    tahtoen polttautua eläväksi liekiksi
    läpi kuoleman, jähmettymisen
    välkehtivän lumouksen.

JÄÄSILTA.

    Löysit sillan talven yli,
    hauraan jääköynnössillan.
    Astu hiljaa, hiljaa.
    Hopealehtimetsään
    on kiirinyt ohut risahdus,
    sillan salainen murtuma.

    Tulit murheenraskain askelin,
    itkun painoa kantain,
    Ei niin, ei niin.
    Astu hiljaa, hiljaa,
    voit päästä yli.

    Kovin kotkansilmin,
    sydämin kyyneleettömin, kevein
    tähyä aamujen taakse
    auringon tuhatsoutulaivaa,
    kun se nousee talven virtaa
    sytyttäen sillan, rannat
    ihanaan paloon.

KYLLIN JO SEISOIN...

KYLLIN JO SEISOIN...

    Kyllin jo seisoin tässä tuulessa,
    tuska, valitus, verinen pimeys
    viilsivät kuluttavan viiman lailla,
    söivät olemukseni seinämää,
    vain päiviä – ja sydän
    jäisi luhistumisen alle
    vaieten kaikesta taistelustaan.

    Oi suvituuli, ilon tuuli,
    huikaisten satut minuun
    kuin ääni vuoressa asuvaan
    yli lumen, talven keskeltä
    puhaltaa sinun aurinkohuilusi
    poreilevan puron
    tomuisen sotijan
    juoda ja kylpeä.

    Tunnustellen haparoin ilossa.
    Epäröiden laukean lepoon.
    Järkkyen taipuvat kasvoni hymyyn.
    Silmäni eivät tahdo uskoa.

    Ja minä muistan, miksi kerran lähdin.
    Käännyn suvituuleen,
    ilon säihkyvä teräs valuu minuun.
    Kohta lähden jälleen.

KESÄ.

    On ranta sateentuore,
    lehdet pirskoittavat tuoksuaan,
    läikkyy silkki veden
    läpi aurinkoisen sydämen.
    Kyllin olet kuunnellut
    talven ääniä pimeinä öinä.
    Olet kiusatun väsynyt varjo.

    Tässä on kesän ateria
    kaikkien aistien janoon ja nälkään.
    Syö auringon leipää,
    juo huolettomuuden purosta,
    ajelehdi vesilinnun lailla
    ajattomuuden kuullossa,
    ahmi, kunnes uuvut
    itämisen horteeseen
    tuntien vain siemenen ahtaan kaipuun
    kasvaa, kukkia, kantaa syksyyn
    väkevää hedelmää!

LAPSEN MAAILMA.

I. Kädet.

    Kädet ovat oivat toverit
    ja kaikki sormet.
    Ne kumartaa ja vilkuttaa
    jos tahtoo niin.
    Käsillä voi tarttua kiinni,
    voi heittää,
    voi kaikkea koskettaa:
    isän silmää ja äidin nenää.
    Onnellinen olla voi,
    kun on kädet.
    Ja milloin on surullinen –
    sellaista sattuu:
    on nälkä, on yksin
    tai märkä –
    niin sormet lohduttaa.
    Ne voi työntää suuhun
    ja kaiken unohtaa.

II. Leikki.

    Tämä miekkonen ei siedä
    mitään hiljaa seisovaa.
    Kaikki pyörimään, heilumaan!
    Huii! Noin sinkoo kalikat.
    Jalat aplodeeraa,
    sillä käsillä on työtä kyllin:
    laiska maailma täytyy panna liikkeeseen.
    Rakentaako joku?

    Se hajoitetaan.
    Ei palikkaa palikan päälle.
    Kuin nuijat heiluu palleroiset kädet.
    Romahdusten räiskinässä
    kiekaisee huima kumousmies
    kuin nuori, iloinen kukko.

III. Kesää.

    Onko ihmeellistä?
    Heleä pieni oksa
    aivan on edessäs.
    Oi oi oi somia lehtiä sen!

    Pyrähtää kasvojen luona
    jokin hohtavan valkoinen.
    Perhonen, perhonen!
    Silmiäs kukiksi luulee,
    sini – sinikukkasiks.
    Kissa kellarin katolla
    on viisasta olevinaan.
    Linnut nauravat puussa,
    sinua naurattaa
    hassu hassu kissa.
    Lallaa lauletaan
    koko maailman laulu,
    keinutaan, keinutaan
    ruohonkorren tahtiin.

KEVÄTTUULI.

    Kevään sakea tuuli
    valuu metsien läpi vainioille,
    kietoo maan paljaan ruumiin
    hulmuilevaan viittaan:
    hedelmöidy, kuki, synnytä!
    Ah, kukkamerta silmujen kätköissä!

    Laulut pulppuavat kuin lähteet,
    putoilevat helmien lailla päivän kultamaljaan
    salattujen pesien yllä.
    Purojen hopeapärskeen luona
    kimittävät lasten lasinheleät äänet,
    kenttien hiekka narisee
    riemun hyppelehtiväin askelten alla.
    Kasvit, linnut, lapset
    maan autuudessa,
    josta ihminen on karkoitettu
    kaiken tähden, mistä kevättuuli ei tiedä,
    mikä on vain märkivä vamma
    maan ihanilla kasvoilla.

MEREN LAULU MAALLE.

    Keinun polviasi hyväillen, maa,
    ylläni lintujen kirkuna, auringon nauru.
    Keinun pimeissä syvyyksissäni
    syntymättömiä saaria kantain.
    Keinun ajattomassa rytmissä,
    jumalten hymyilevässä hekumassa.
    Loputtomasti kohoat ylläni, maa,
    loputtomasti valuvat virtasi
    ahnaisiin syvyyksiini!

    Vuoriesi tuulet,
    ihmistesi kumea tuska,
    pelottomat unet, verinen saasta,
    keinuvat minussa,
    ajautuvat kaukaisille rannoilleni.

ILMESTYSKIRJA.

ILMESTYSKIRJA.

    Myrsky on tullut.
    Tähdet varisevat
    kuin kypsät viikunat tuulessa,
    kun lohikäärmeen pyrstö taivaan pyyhkii.
    Palava vuori kaatuu mereen
    ja vesi vyöryy verenkarvainen.

    Nainen tähtiseppel, auringosta viitta,
    huutaa tuskaansa ja kauhuansa:
    lohikäärme seisoo synnyttäjän luona
    ja vartoo poikalasta saaliikseen.
    Vaan kotkansiivin paeta saa äiti
    ja poika turvakseen saa Jumalan.

    Merestä Peto nousee,
    käpälät karhun on ja kita leijonan.
    Se puhuu suurin sanoin.
    Kumartajat lausuu:
    "Ei ole vertaistaan,
    ei taistelussa voittajaa."

    Pilven päältä maahan
    putoo enkeleiden sirpit,
    maan viinipuusta kypsät tertut leikataan.
    Jumalan vihan suuri kuurna täyttyy
    ja poljettaissa roiskuu veri kauas
    ylitse peltomaiden, hevosten.

    Maan ja taivaan täyttää taisteluiden kumu
    ja linnut sotapäälliköiden lihaa syövät,
    kun Käärme, Peto syöstään syvyyteen.

    Hiljaisena seisoo temppeli
    täyttämänä kirkastuksen savun.
    Ihmisen pojan paluuta se vartoo
    ja laulun suurta huminaa.