Postuumisti julkaistu kokoelma sisältää runoilijan viimeisten vuosien tuotantoa sekä aikaisemmin lehdissä julkaistuja säkeitä. Teos koostuu elämää ja kuolemaa pohtivista runoista, isänmaallisista aiheista sekä muiden pohjoismaisten runoilijoiden suomennoksista.
Uuno Kailaan 'Punajuova' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 995. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
PUNAJUOVA
Kuoleman jälkeen julkaistu runokokoelma
Kirj.
UUNO KAILAS
WSOY, Porvoo, 1933.
"Punajuova, kauneus, jäi..."
SISÄLLYS:
I. Laulajat.
Alkusanat. Laulajat. (Kansan Kuvalehti, 1932). Aleksis Kiven kuolinmajassa. (Aleksis Kiven kuolinmajan
vieraskirjassa, 1925).
Paha uni. (Suomen Kuvalehti, 1927). Varjo. (Käsikirjoitus, 1929). Pimeä virta. (Kansan Kuvalehti, 1930). Elämä. (Ihminen, 1926). Horror vacui. (Käsikirjoitus, 1927). Ystävä. (Kotoa ja kaukaa, 1925). Laulu. (Yhteishyvä, 1933). Satu tytöstä ja kukasta. (Kuluttajan Lehti, 1931). Lapsi ja kuollut äiti. (Meidän lapset, 1925). Matka. (Uuden Suomen sunnuntailiite, 1927). Aavistus. (Kansan Kuvalehti, 1931). Näkyjen yö. (Kuluttajan Lehti, 1927). Temppelissä. (Kansan Kuvalehti, 1929). Tie. (Nuori Voima, 1931). Ristin taru. (Uuden Suomen Sunnuntailiite, 1925). Hymni valolle. (Aamu 1926). Voittajat. (Kuluttajan Lehti, 1928). Syrjäkadulla. (Työväen Kalenteri, 1928). Nälkävuoden joulu. (Maaseudun Tulevaisuus, 1930). Elämälle. (Näyte "Tuuli ja tähkä"-kaudelta). Nuolen laulu. (Jousimies, 1925). Ajatuksesi. (Kuluttajan Lehti, 1927). Joulukirkkoon. (Ajan Sana, 1930). Kylmän kevään maa. (Helsingin Sanomat, 1932). Sydän ja Kuolleen meren apinat. (Jälkeenjääneissä papereissa). Pieni laulu meren luona. (Kotoa ja kaukaa, 1925). Ahnas portti. (Aamu, 1923). Kaipaus. (Näyte "Tuuli ja tähkä"-kaudelta). Oli niinkuin. (Suomen Kuvalehti, 1926). Esplanadin kevät. (Uud. Suom. Sunnuntailiite, 1929). Sinun luonasi. (Käsikirjoitus, 1927). Ilotytön helmet. (Kotoa ja kaukaa, 1925). Kevätlaulu. (Ylioppilaslehti, 1927). Hyttynen ja muurahainen. (Säästäjä, 1927). Köyhän miehen filosofiaa. (Säästäjä, 1932). Kuolematon. (Nuori Voima, 1931.).
II. Veljesliitto.
Veljesliitto. (Spes Patriae, 1931). Aika. (Helsingin Sanomat, 1932). Excelsior! (Nuori Voima, 1921). Päivän valloitus. (Kuluttajan Lehti, 1927). Termopylain laulu. (Hakkapeliitta, 1930). Isänmaan lipulle. (Itsenäisyyden Liiton lippujuhlaan, 1928). Säkeitä isänmaalle. (Kansan Kuvalehti, 1929). Vihamies. (Suomen Heimo, 1923). Tulen läpi. (Suomen Heimo, 1923). Osuustoimintamarssi. (Kuluttajan Lehti, 1931). Kunniapaikka. (Polkupyöräpataljoona 3. 10-vuotisjuhlajulkaisu, 1931). Synnyinseutu. (Uuden Suomen Sunnuntailiite, 1930).
III. Vaeltaja.
Vaeltaja. (Stellan Arvidsson). (Kotoa ja kaukaa, 1925). Pyhille arvostelijoille. (Artur Lundkvist). (Sininen kirja, 1927). Runoilija. (Dan Anderssonin mukaan). (Uuden Suomen Sunnuntailiite, 1927). Merellä. (Dan Andersson). (Kotoa ja kaukaa, 1925). Naiselle. (Dan Andersson). (Kotoa ja kaukaa, 1925). Leski. (Karlfeldt). (Aamu, 1931). Totuus. (Gustav Sandgren). (Kuluttajan Lehti, 1931). Purjehtija. (C.J.L. Almqvist). (Aamu, 1931). Mainourin laulu Eufratin rannalla. (C.J.L. Almqvist). (Aamu, 1931). Marian hämmästys. (C.J.L. Almqvist). (Aamu, 1931). Serenaadi Helmille. (J.J. Wecksell). (Jälkeenjääneissä papereissa). Spoon Riverin haudalla. (Edgar Lee Masters).
Scholfield Harley. (Uud. Suom. Sunnuntailiite, 1927). Hortense Robbins. (Uud. Suom. Sunnuntailiite, 1927). Lydia Humprey. (Uud. Suom. Sunnuntailiite, 1927). Sam Hookey. (Uud. Suom. Sunnuntailiite, 1927). Runoilija Theodore. (Aamu, 1933). Mabel Osborne. (Aamu, 1933).
Vapaus. (Bartolomeo Vanzetti). (Kulutt. Lehti, 1929). Jumalat. (Bartolomeo Vanzetti). (Kulutt. Lehti, 1929). Näky. (Bartolomeo Vanzetti). (Kulutt. Lehti, 1929). Ensimmäinen yö. (Isolde Kurz), (Panu, 1925). Eeva. (Else Lasker-Schiiler). (Panu, 1925). Sielut. (Paul Wertheimer). (Nuori Suomi, 1923). Suru. (Gottfrid Keller). (Seura, 1928). Lumimaan lauluja. Eskimorunoutta. (Knud Rasmussenin tanskannosten mukaan). (Elanto, 1931).
Aurinko, kuu ja yksinäisyys. Nälkä. Sanat. Rakkaus. Laulu keväälle.
Alkusanat.
Uuno Kailas kirjoitti "Runojensa" esipuheessa v. 1932: "– – – runoni eivät, mikäli minusta riippuu, tule koskaan ilmestymään 'koottuina'. Kun kirjailija ei yleensä voi Rimbaud'n tapaan polttamalla hävittää maan päältä sellaisia tuotantonsa osia, jotka ovat käyneet hänelle vastenmielisiksi, tuottaa hänelle ainakin tyydytystä niiden polttaminen – symbolisesti."
Saattaessaan "Runoja" -teoksensa painokuntoon kirjailija poltti todella eräässä mielessä sen tuotantonsa osan, jota hänen harvinaisen ankara ja valpas itsekritiikkinsä piti huonona, epävalmiina tai epäoleellisena. Niistäkin runoista, jotka tulivat tuohon kokoelmaan, saivat monet kokea sellaisen muodonvaihdoksen, että niitä tosiaan täydellä syyllä voi pitää kokonaan uusina.
Saattaa kenties jostakin nyt julkisuuteen saatetun jälkeenjääneitten runojen valikoiman lukijasta tuntua pieteetin puutteelta, että on ryhdytty hänen kuolemansa jälkeen toimittamaan valikoimaa, johon olosuhteiden pakosta on joutunut hyvinkin eriarvoisia runoja, joukossa varmaan sellaisiakin, joita tekijä eläessään tuskin ainakaan sellaisinaan olisi suostunut ottamaan mukaan. Mutta monet seikat tekivät ainakin jälkeenjääneitten runojen kokoamisen välttämättömäksi – ennen kaikkea tarve saattaa mikäli mahdollista kaikki runoilijan eri kehityskausinaan hajallaan siellä täällä sanoma- ja aikakauslehdissä julkaisemat runot tutkijain helposti käytettäväksi. Kun materiaalia kolmatta kuukautta kestäneen etsinnän aikana, jonka tuloksena oli myös arvokkaita missään julkaisemattomia käsikirjoituksia, kuitenkin kertyi odottamattoman runsaasti, katsoi kustantaja tekevänsä palveluksen Kailaan runouden ystäville julkaisemalla mahdollisimman laajan, mutta silti kriitillisesti seulotun valikoiman tästä runoainehistosta.
Valikointia suorittaessamme olemme pyrkineet saamaan kokoelman mahdollisimman monipuoliseksi ja runoilijan eri kehityskausia valaisevaksi jättäen kuitenkin pois sellaiset runot, joilla olemme katsoneet olevan ensisijassa vain kirjallisuushistoriallista arvoa. Tekijän omaakin toivomusta noudattaen emme ole katsoneet aiheelliseksi ottaa mukaan, paria näytettä lukuunottamatta, ensinkään esim. "Tuuli ja tähkä"-kauden runoja.
Osastoon "Laulajat" sisältyy, paitsi eräitä julkaisemattomia käsikirjoituksia ja muutamia "Runoja" -valikoiman jälkeen kirjoitettuja tai uusittuja runoja, joukko taiderunoja, joista ainakin muutamien tiedetään jääneen pois aikaisemmista kokoelmista joko epähuomiossa tai koska alkuperäiset käsikirjoitukset olivat tekijältä hukkuneet. Monet tämän osaston runoista ilmestyivät näet lehdissä, jotka taloudellisten vaikeuksien vuoksi verraten pian lopettivat toimintansa, mikä teki kirjailijalle vaikeaksi saada irtonumeroita enää myöhemmin tarvittaessa käsiinsä.
Suppeampi ja ankarammin seulottu kokoelma olisi tietysti antanut tulokseksi eheämmän ja taiteellisemman kokonaiskuvan, mutta edellä esitetyistä syistä olemme tahtoneet saada mukaan valikoimaan mieluummin liian paljon kuin liian vähän. Rohkenemme kuitenkin toivoa, että "Punajuova" – Kailaan itsensä edelliselle kokoelmalle ehdottama nimi – tapaisi yhtä myötätuntoisen ja myötämielisen lukijakunnan kuin runoilijan oma seesteinen tilinpäätös, hänen viimeistelty valikoimansa "Runoja".
Helsingissä lokakuulla 1933.
Ilmari Jäämaa. Olli Nuorto.
I. LAULAJAT
LAULAJAT
Mato kalliolla vaikeroi,
onkimiehen jäännös, melkein vainaa:
"Palan tuskissani. Kaipaan, oi,
mullan kosteuteen pääni painaa."
Sattui, että satakieli sen,
korkeuden runoilija, kuuli.
Sulosuu, se liki liidellen
– unta näkevänsä mato luuli –
helkähteli kärsijälle näin:
"Laulusi on ihmeellinen, veli.
Salaa kuuntelitko sydäntäin!"
– Mato päänsä nosti, ihmetteli.
1932.ALEKSIS KIVEN KUOLINMAJASSA
Sinun henkesi täyttää
tämän majan kokonaan.
Se on luonani nyt ja puhuu:
– Ota matkasauvas,
mene kauas hämärään
ja kylmyyteen; älä katso taakses.
Kuole yksin, lapsi,
kun et jaksa enää.
Ja huulesi kuiskaavat ehkä silloin:
Minä elän.
1925.PAHA UNI
Olin metsään eksynyt lapsi.
Olin kulkenut outoja polkuja pitkin.
Olin metsään eksynyt lapsi.
Tien varrella, varjojen piirissä itkin.
Ylt'ympäri Outoja hiipi
näkymättömin askelin. Ääniä kuulin.
Ylt'ympäri Outoja hiipi –
lie olleet peikkoja virnuvin huulin.
Oli yökönlentoja päivät –
iankaikkinen mustien lintujen jata.
Oli yökönlentoja päivät.
Ohi luikersi lieroina vuosia sata.
Ja pilvenvarjojen alta
en päässyt pois – olin kiinni maassa.
Olin pilvenvarjojen alla
ajan alusta loppuun kiinni maassa.
1927.VARJO
On, Jumala on: hänen Varjonsa nään.
Olemattoman varjoa ei vois olla.
Hänen varjonsa käy yli tähden tään
yö ratsu viittana, raudikolla.
Hän on kauhea katsoa, Varjo tuo:
hän tekee ihmisen silmästä ramman
Kuka astuu Jumalan Varjon luo,
hän lähtee lyömänä sielunvamman.
Jumalamme on kaukana. Varjo vaan
on luonamme. Kun hän sormella kajoo,
elo ihmisen kuihtuu: jää tomu maan,
joka hengittää, kunis raukee ja hajoo –
1929.PIMEÄ VIRTA
Eräs ystävä sanoi minulle:
– Näin yöllä sinusta unta.
Oli pimeä, pimeä virta,
ja sen autiolla rannalla
me kuljimme hiljaisina.
Sinä katselit kauan virtaa päin –
minä pelkäsin katsoa sitä.
Sinä sanoit: – Vene vesille!
Hei, soudamme virtaa pitkin!
Oli mustempi Tuonelan jokea
se virta. – Ei mennä! sanoin.
Sinä katsoit minuun oudosti
ja vastasit: – Minun täytyy.
Me työnsimme veneen vesille
ja soudimme virtaa pitkin.
Yli laidan katselit syvyyteen.
Oli kasvosi kuolemankalpeat
vesirenkaitten kehystäminä –
et enää tuntenut niitä.
Ja äkkiä kauhistuen näin,
että venettä outo voima vei
kuin pimeän virran kohdusta
ois noussut väkevä pyörre
tai henget näkymättömät
ois venettä kiidättäneet.
Minä vapisin niinkuin horkassa,
mutta – silloin seisoinkin
sen pimeän virran rannalla.
Minun ajatukseni vain
oli ollut mukana veneessäs,
jota loitos tuntemattomaan
yön-pimeä virta vei – –
Hän vaikeni. Nousin. – Hyvästi – –
sen tuskin sanoa saatoin.
Sillä kauhu kouristi mieltäni:
Minä näin sen pimeän virran.
1930.ELÄMÄ
Elämä tuli ja tarttui minua käteen:
poikani, sinä olet yksin, se ei ole hyvä;
sinä olet liian kalpea, sinulla on jano.
Tule, minä annan sinun maistaa hyvästä ja pahasta.
Ja kun minä katsoin häntä,
oli hän niinkuin äitini.
Minä seurasin häntä;
hän talutti minua kädestä.
Ja minä näin monta kaupunkia ja maata
ja monia kasvoja,
kaikki ne puhuivat minulle.
Pysähdyin kaivolle, siinä oli tyttö! hän juotti minua,
astuin majaan, siellä oli vaimo! hän syötti minua,
katsoin kehtoon, siinä oli lapsi! hän hymyili minulle.
Minä näin rikollisen miehen ja minä näin kyntäjän työssään,
minä näin synnyttävän äidin ja minä näin kuolevan silmät.
Kaikki he antoivat minulle, mitä heillä oli.
Mutta minun käteni pysyivät alati tyhjinä
ja minä isosin ja janosin yhä.
Elämä talutti minut kauemmaksi,
rotkoon vuorien keskelle, aution taivaan alle:
valvo ja odota täällä, kunnes minä tulen.
Ja minä valvoin ja odotin
neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä
aution taivaan alla,
katsellen pilvien varjoja hietikolla,
korpin huuto ja pantterin askelet korvissani.
Silloin katsoin itseeni! hän oli tullut,
hän, jota odotin, Elämä!
Hän oli astunut minuun, hän oli minussa,
kokonaan minussa ja minua!
hengitys hengitystäni, ääni minun ääntäni;
kaikki mikä Elämässä tapahtui, tapahtui minussa.
Minä olin Elämä.
Ja minä menin vuorten yli ja alas laaksoon.
Ja ihmiset tulivat minua vastaan! anna, anna meille!
Ja kun minä avasin käteni – katso, ne olivat täynnä!
Ja minä annoin kaikille tarvitseville,
mitä heiltä puuttui.
1926.HORROR VACUI
(Tätä runoa, jonka ensimmäinen hiukan poikkeava muunnos ilmestyi 1925 Uuden Suomen Sunnuntailiitteessä, lienee pidettävä "Vaeltaja"-runon (kokoelmassa "Paljain jaloin", 1928) alkumuotona. – Kokoojalle lausui tekijä siitä kirjeessään 16.11.27: "– Se on oikeastaan hyvinkin persoonallinen runo, mutta liian luettelomainen, siksi en ottanut sitä mukaan kokoelmaan.")
Sinäkin – sinäkin tunnet
tyhjän tilan
itsessäsi ja kaikessa muussa.
Hymyjä, joissa ei hymyilty,
sanoja, jotka vaikenivat koko ajan,
askelia, jotka eivät päässeet paikaltaan,
elottomia suudelmia vierasten kesken.
Kasvoja, joilla ei ollut mitään antamista,
sydämiä, jotka eivät hengittäneet.
Elämää, joka sivuutettiin tajuamatta –
niinkuin kulkija usein, poissa-olevana
sivuuttaa taipaleen tiellä. – –
Siemenessään lakastunutta elämää:
niinkuin avaruuden seutuja,
joissa ei ole valoa eikä pimeyttä
eikä tuulta eikä sadetta.
– Kun näit tyhjän tilan
itsessäsi ja kaikessa muussa,
sinua puistatti varmaan
niinkuin lasta, joka kulkee
pimeän huoneen läpi.
1927.YSTÄVÄ
Näimme toistemme salaisen tuskan:
liekki söi, liekki söi
nuoruuttamme.
Tartuimme vaiti toistemme käteen,
emmekä nähneet
likaa toisissamme.
Nyt oli helpompi jo: emme olleet yksin.
1925.LAULU
(Todennäköisesti Kailaan viimeinen runo.)
Joku lauloi yöllä unessain,
minä selvästi kuulin sen.
Sävel soi kuin helinä harppujen
tai ääni kuorojen kaukaisten
tai tuulien humisevain:
"Näin varjon peittävän kasvojas,
janos, nääntymyksesi näin.
Veli, nosta silmäsi päivää päin,
sinun on valo taivasten sädehtiväin,
minut kohtaat polullas.
Tie anturas alla on pitkä tie
ja kuitenkin vaaksa vain.
On autuas se, joka sormeni vie.
Totisesti et sinä hukkuva lie
minun valoni aavistain."
Ja kun aamulla unesta havahdin,
en tuntenut itseäin.
Oli maailma laajana edessäin.
Ei taakka painanut sydäntäin.
Minä taivasta katselin.
1933.SATU TYTÖSTÄ JA KUKASTA.
Minä lapsena pienen tytön näin
ja hänellä kädessä kukan.
Hän seisoi polulla edessäin
alas kumartunein enkelinpäin,
jota kehysti valkeus tukan.
Salaperäistä hymyä hymyten
hän katseli kukan terää.
– Olin luullut: hymyily sellainen
vain taivas-kasvoilla ihmisen
ylösnousemuspäivänä herää. –
Kukan terää hän katseli valkeaa,
lumisormin hyväili sitä.
– Mitä siinä silmäsi nähdä saa?
– Näen teltan ja teltassa asustaa
jokin ihana kuningas. – Mitä!
Hän silloin silmiini katseen loi
niin ihmeellisen ja syvän.
– Hän puhuu, kuningas. Teltta soi.
– Mitä sanoja? – Etkö kuulla voi
kukankuninkaan sanoja hyvän?
– En. Kerro mulle! – Hän teltastaan
ihan kohta lähtee. – Minne?
– Pois. Maahansa. Linnaan korkeaan.
Se on auringonvalosta kokonaan.
Minä seuraan häntä sinne – –
Salaperäistä hymyä hymyten
hän katseli kukan terää.
Minä nauroin. Ehtoolla kuulin sen:
jo nukkui se kalpea tyttönen
sitä unta, jost' emme herää.
1931.LAPSI JA KUOLLUT ÄITI
Mihin kaikki ne mustat miehet äitini veivät?
Mihin äitini silmät ja äänen ja hymyn ne veivät?
Olen huutanut: äiti! ja äiti ei ole tullut –
ne mustat miehet ne häntä päästä eivät.
Monet kerrat tunnen kuitenkin, kuinka sa, kallis,
mua, lastasi, katselet jostakin kaukaa, salaa.
Ja silmäni sulkien nään, miten luokseni äiti
taas hymyten, aurinkoisin otsin palaa.
Tulet yöllä, äiti, ja istut reunalla vuoteen,
et sanaa virka, mut silmiin katsot pitkään.
Minä tahtoisin käteesi tarttua, syliin nousta,
mut en uskalla, äiti, ja – – minne sä hävisitkään?
Isä vie minut kirkkomaalle ja sanoo hiljaa:
Laps, äiti on täällä, on kiven ja mullan alla.
– – Ei, ei, minä tiedän sen, et maass' ole, äiti,
olen tuntenut kasvosi kaukana taivahalla.
Pois äitini silmät ja äänen ja hymyn ne veivät,
ne mustat miehet – mutta mun äitini salaa
mua, lastaan, katselee ja mun luokseni, kallis,
taas hymyten, aurinkoisin otsin palaa,
1925.MATKA
Allamme multa ja juuria,
yllämme kuilut.
Ympäri sumujen katraat,
pilven varjoja suuria,
kaiku ja peikkojen huilut.
Kuin madon matka ja tuulien,
outo on retki
ihmisen – outo ja kaunis.
On jano kaunis ja huulien
kaunis on juopumishetki.
Ken olen? Ihminen mikä on?
Pyrkimys suotta.
Kaipaus lännestä itään.
Kuitenkin ihmisen ikä on
tuhannen tuhatta vuotta.
1927.AAVISTUS
Maailman piiri suurtuu joka hetki,
ja itse silmissäni pienenen.
Ja mua huimaa ajatuksen retki
kautt' elon rannattoman manteren.
Maat, meret maiden, merten taakse uudet
kuin sumun hälvetessä nousevat,
niin arvoitukselliset kaukaisuudet
kuin itkun kuilu, taivaan kukkulat.
Mä ihmettelen, muistuttaen lasta,
mi tähyy kartanoita metsän taa.
Nyt kyllin turvaton ja pieni vasta
mä olen aavistamaan Jumalaa.
1931.NÄKYJEN YÖ
Käyn jouluiltana vuoteeseeni
ja sammutan pöydältä kynttilän.
Läpi kylmän huoneeni ikkunanlasin
näen tähtien silmäin syttyvän.
Minä muistan erään pienen pojan,
joka kerran katseli tähtiä päin,
joka uskoi ihmeet ja uskoi taivaan
– ja silloinkin oli joulu näin.
Hän mietti: Jo Uuteen Testamenttiin
ovat kimmeltäneet tähdet nuo.
Ja ensimmäisenä jouluyönä
ne johtivat tietäjät seimen luo.
Ja ne näkivät Neitsyen kumartuneena
yli pienen poikansa, Messiaan,
joka syntyi talliin, juhtien pariin,
oli kuitenkin vapahtaja maan.
Tätä poikanen mietti. Hän Linnunradan
näki timanttikäätynä kimaltavan.
Ja hän melkein enkelit näki ja kuuli
hyvän tahdon ja rauhan sanoman.
Taas tahtoisin olla se pieni poika,
joka kerran jouluna mietti näin,
joka uskoi ihmeet ja uskoi taivaan
ja tähysti enkeleitä päin.
Mut tiedän taivasten pääni päältä
olemattoman kauas kadonneen
ja enkelten olevan vainajia
ja kauniit siipensä katkaisseen.
Eräs raamatullinen kuva sentään
yht'äkkiä silmiini hahmoutuu.
Näen selvästi: kylmien tähtien alla
on korotettuna ristinpuu.
Ja ristin juurella kalvas äiti
kuin suolapatsas on polvillaan.
Ja ristillä riippuu se pieni poika,
joka syntyi vapahtajaks maan.
Hän ristillä riippuu tähtien alla,
okaseppel kiertää kalpean pään.
Minä suljen silmäni, etten näkis,
mut silloin taas kuvan uuden nään:
tuhat ristiä – ristejä miljoonittain!
Joka ristillä poika ihmisen.
– Mut katso: kaikki he hymyilevät.
Ja he sanovat: – Olemme tehneet sen.
– Se on täytetty. Anteeks annamme heille:
mitä tekivät, eivät he tietäneet.
Me kärsimme, että kuivuisivat
sukupolvien poskilta kyyneleet.
Ja katso: he astuvat ristiltä alas,
kuin tähtien vihma he kimaltavat.
Ja he kulkevat maan yli kansojen kesken,
he, maailman ainoat vapahtajat.
He kutsuvat: – Tulkaa paratiisiin.
Ja se paratiisi on päällä maan.
On taivas haihtunut enkeleineen.
Siis ihmiset taivasta rakentamaan!
Niin kylmien tähtien alla yössä
taas henkien parvi julistaa
yli maan, yli ihmisen ainoan kodin
hyvän tahdon ja rauhan sanomaa.
1927.TEMPPELISSÄ
Oi, Herra, Herra, tässä on palvelijasi.
Sinä tartuit palvelijaasi kädelläs,
ja hän oli niinkuin höyhen kädessäs.
Ovat vuoteni, Herra, kuin ovat öljypuun lehdet,
mut jalkani siivitit, minun rientää annoit,
ja matkalla uupunut en: sinä minua kannoit.
Ja temppelissäs nyt olen edessäs.
Oi Herra, siitä saakka kun palvelijaasi
sinun henkes varjosi, riemulla päivin, öin
lupauksesi täyttymystä ikävöin.
Minun kattoni alle ei tule kuolema ennen,
kuin näen sinun voideltus, niin vannoit mulle.
Ja kattoni alla on soinut kiitos sulle.
– Oi, nyt näen voideltus, jota ikävöin.
Oi Herra, Herra, kaunis on voideltusi.
Hänen kasvoillansa on taivaan ihanuus
ja kaikki autuus se, jota sieluni huus.
Hän on temppelissäsi niinkuin aamurusko.
Sinun rakkautesi hukuttava hyvyys
sädehtii hänen silmistään kuin meren syvyys.
Näen, Herra, kirkkautes, jota sieluni huus.
Oi Herra, nyt sinä lasket palvelijasi
lupauksesi mukaan rauhaan menemään.
Ole kiitetty, Herra, että sun merkkis nään.
Viel' äidin sydämen läpi on miekka käyvä,
mut pian, Herra, pimeydelle kostat
ja kirkkautees hyvät, lempeät, nöyrät nostat.
Ole kiitetty, että sun aivoituksesi nään.
Ole kiitetty, Herra, että sun palvelijasi
sai kantaa voideltuasi povellaan:
Hänen sylissään oli valkeus kaiken maan
ja kaikkien vaivattujen kansojen lohtu.
Niin kuumat, autuaat ovat kyyneleni,
pajunvirpi virran luona on sydämeni,
joka siunasi vapahdusta kaiken maan.
1929.TIE
Minä olen tie sinun askeltesi alla.
Olen nähnyt tulosi,
näen sinun menosi,
saatan sinua vaaksan matkaa.
Kun olit lapsi –
kun aamutuuli heräsi
ja kaste kimalsi ja keinui
kukkien terissä
kahden puolen minua
ja aurinko kultasi minut
ja vuoret sinersivät siellä,
minne minä menin –.
tunsit minun kutsuvan sinua: tule.
Minä menin satuihin
ja kuninkaan linnaan.
Niin olin antanut sinulle
sinisten vuorten näyn.
Vartuit. Kaipuusi varttui.
Vein sen sankariretkille
kaukaisuuteen:
voittamaan valtakuntia
pyhistä haaveen maista,
omistamaan maailman
äärettömyyden rantoja myöten,
tulemaan riemun tuuleksi,
elämän sateeksi
kuihtumuksen ylle,
näkemään uusia näkyjä
uusin silmin,
johtamaan uusia totuuden joukkoja
kupeella säilä
niinkuin kulta ja tuli,
laatimaan uusia kauneuden lakeja,
olemaan vapahduksen henki. –
Minä olin rohkeiden askelten polku.
Ikuisesti jättiläismäistä
on nuoruuden uskallus
omaan voimaan ja voittoon.
Niinkuin siivitin kaipauksesi,
niin minä myös annan sinulle kohtalon,
suuren tai pienen,
valosta ja varjosta tehdyn.
Nostan ja vaivutan sinut.
Riemu ja nyyhkytys
kulkevat ylitseni
samassa povessa.
Toivo ja uupumus
kohtaavat toisensa,
taistelevat sinusta.
Sinun ovat rakkaus ja viha
ja huuma ja täyttymys ja harha
ja vapahdus ja lepo.
Neuvotonta taluttaa
sallimuksen käsi,
tietoinen nousee
kohtalonsa herraksi.
Kumpainenkin vaeltaa,
kunne hän jaksaa.
Jonakin päivänä laulat
laulun tiestäsi, vaelluslaulun.
Kuule, kuule,
laulu, joka rinnastasi nousi,
vaeltaa polulta polulle
taivaan sinen ja pilvien alla
kepein kaiun siivin!
Toiset vaeltajat
vastaavat sinulle:
– Se on meidän laulumme,
meidän tiemme laulu.
Iloitse tielläsi,
sinun on kaikki, mikä elämässä elää.
Minä, sinun polkusi,
minä tulen kaikista ajoista,
minä tulen kaikkien poistuneiden luota.
1931.RISTIN TARU
Totta on taru: Hän ristiinnaulittu on,
ruoskittu, otsalla okaat, etikalla täytetty suunsa.
Lahoavat haudassa puhtaat, muserretut luunsa.
Tänään, tänään vielä se taru totta on.
Nään sinut, Iskariot, uus Kain, näen lähelläni:
otsalla yö ja sielun pohjalla varjo, sa kuljet vieressäni.
Aina, aina sun kanssas, mies,
joka pimeän Golgatan juurella seisot kasvosi peittäin,
ettei nähtäis pettäjän merkkiä niillä,
sinä, jonka täytyy Mestarin kuvaa ja itseäs piillä
paeten öljypuulehtoon ja nuoran oksalle heittäin,
– aikojen loppuun aina sun kanssas, mies,
olemme pettäjät oman vapahtajamme:
hopeapenningeistä me sielujen sielun myymme, ihmisen puhtaimpamme.
Alati maassa ristillä riippua saa
Hän, joka tulella ja pyhällä hengellä kastoi sieluja,
viaton Jumalan poika ja ihmisen veli,
Hän, joka jälkeemme elää ja ennen meitä eli.
– Mutta, ah, yöhömme, keskelle pimeitä nieluja
tuhon ja tuomion aamu kun sarastaa,
ristiinnaulitun kuva on tuskalla syöpyvä meihin, liekkinä
auringon säteen,
silloin me tunnemme Hänet ja tartumme, pettäjät, haavoitettuhun
käteen.
1925.HYMNI VALOLLE
Valon tulva tää
miten maan yli kirmaa! Se päihdyttää.
On kuin jokin kristallimalja väikkyis
kädess' enkelin – viiniä maahan läikkyis;
kuin kipunois
kiven kyljessä kulta – ja karkelois
siness' ilmanhenkiä tuhatluvuin,
läpikuultavin, häilyvin harsopuvuin;
kuin lainehtis
povi maan, valo aivoja kirvelis,
pääkopassa ois ilot heinäsirkkain,
sydämissä sois sävel kiurun kirkkain –
ja alla maan
myös tuntisi vainajat haudoissaan:
kuin mahla ja paisuvat silmut puihin
elo ehtynyt taas palas suonihin, luihin –
Valon tulva tää
niin maan yli kirmaa. Se päihdyttää.
On kuin jokin kristallimalja väikkyis
kädess' enkelin – viiniä maahan läikkyis.
1926.VOITTAJAT
Pää kohottakaamme, veljet,
ylös päivän kirkkauteen.
Me olemme tulleet kaukaa
yli yöllisen mantereen.
Me olemme pilven alla
niin kauan taistelleet
kuin Jakob enkelin kanssa,
ja me olemme voittaneet.
Kovin koeteltihin meitä
tuhat vuotta, päivin ja öin.
Vaot kasvoihin, känsät käteen
syvät uurtuivat orjantöin.
Maan mullassa auramme kärki
kun välkehti niinkuin jää,
ei ollut se multa meidän,
ei meidän se tähkäpää.
Poran ääni ja moukarin iskut
ja huohotus palkeiden
ja koneitten kylmä laulu
ja viuhina pyörien
oli soittona korvissamme
tuhat vuotta ja enemmän.
Söi meitä se soitto: se paisui.
Ja me näännyimme nälkähän.
Kunis aika täyttyi, tänään
kunis olemme voittajat.
Me iskimme sauvalla kiveen
ja – purot pulppuavat!
Työn iankaikkinen laulu
tänä päivänä toisin soi:
se on valtava hymni siitä,
mitä pientenkin voima voi,
miten tuhat känsäistä kättä
valaliittoon vannottiin,
miten vaskiset vaarnat murtui,
miten päivä päästettiin.
Kone ei ole herramme enää,
vaan palvelijamme vain:
nyt työkalun soitossa elää
sävel uusien maailmain.
Pää kohottakaamme, veljet,
ylös päivän kirkkauteen.
Me olemme tulleet kaukaa
yli yöllisen mantereen.
1928.SYRJÄKADULLA
Harmaita, harmaita seiniä
pitkä rivi.
Hevonen, kaakki,
hamuillen kadulta heiniä.
Reessä on hautakivi.
Sieraimistaan sankkoja pilviä syösten
tehdas pakkasaamuun kimeän huudon heittää.
Ilmassa nokea.
Ikkunat kaihi peittää.
Kolme ihmistä:
köyry ja sokea ukko
ja kääpiövaimo, pitäen sokean kättä,
ja pieni lapsi, kalpea, surullinen pieni lapsi.
Näkevin heistä on sokea:
toiset katsovat mitään ymmärtämättä.
1928.NÄLKÄVUODEN JOULU
– Kova aika, nyökkää vaari. – Niin
toki muistat kovemman ajan –
miten miltei kuolleista herättiin
me armosta Vapahtajan.
– Niin, vastaa Mannisen vaari. – Sen
hyvin muistan. Kurja saatto
me olimme, laiha ja rääsyinen.
Ja se oli jouluaatto.
– Me olimme pienet poikaset
ja kumpikin orvot ihan.
Ja ovensa sulkivat ihmiset,
monet äyskivät äänellä vihan.
Vain sokea Katriina-muori ja me
sen kestimme nälän ja piinan.
– Tien varrelle Alvarin jätimme
ja Ailin ja suutarin Miinan.
Ja viikkokausia hoippuneet
me olimme talosta taloon.
– Ja poskilla jäiset kyyneleet
me yövyimme yöksi saloon.
Puri meitä julma pakkanen
ja painoi uupumus suuri.
Ja Katriina-muori muisti sen:
'Nyt on jouluaatto juuri – –'
Me istuimme lumessa vierekkäin
yön tähtitaivaan alla.
Ja äkkiä Katriina-muori näin
huus äänellä korkealla:
'He sanovat: maassa rauha on,
hyvä tahto ihmisillä!
Hah-haa, näen viimeisen tuomion...
Näen miekan enkelillä!'
Ja sitten, Yrjänä, sinäkin
kuin mieletön lunta kourit.
Sinä tuijotit kylmiin tähtihin
ja tajuttomasti hourit:
'On taivaan sali ja enkelit
ja ihana joulukuusi
ja lukemattomat kynttelit...
ja Jeesus-lapsi huusi:
On Yrjänä tullut, katsokaa!
Nyt älkää tanssiko, älkää.
Voileipiä hänelle antakaa!
Hän on kauan kärsinyt nälkää.
Ja uuniin puita, sillä hän
on kovin viluissaan!
Hänet luota lieden lämpimän
he häätivät päällä maan.'
Ja onnellisesti hymyten
sinä kädellä lunta kahmit.
Kuin vehnäleivän valkoisen
lumipallon nälässä ahmit.
Ja aamulla, kirkkoon ajaen,
löys meidät lumelta siitä
se isäntä, rekeen korjaten.
Ja me elämme, Herraa kiitä!
1930.ELÄMÄLLE
Et saiturina, kitsastain
jaa armon-aarteitasi,
ei; käsin isän-laupiain
sä ruokit lapsiasi.
Oon tyydyttänyt janoain
sun hurman-maljastasi,
ma kaipuun sain ja tuskan sain
ja voiman voimastasi.
Sen annoit, minkä antaa voit.
– Mut sentään: liiaks kuorta soit
ja vähän ydintäsi.
Ah elämä, ei sun se syys,
jos enemmän tää sydän pyys
ja kiros köyhyyttäsi...
1921.NUOLEN LAULU
Ukon vaaja ma oon, avaruuksien mies!
Yli maan, savun, pilvien syöksyn näin
iankaikkista, kaukaista määrää päin.
Minut tähtäsi korkea jousimies.
Yli maan, savun, pilvien kiitänyt näin,
kyvent' ilmasta iskenyt, leimuten,
siniliekkinä äärillä vahvuuden
ajan varrella on moni veljistäin.
Yön korppeihin on tuhatsilmäisiin
moni veljeni iskenyt matkallaan.
Tulinuoli on myös moni kaarestaan
alas syöksynyt jonnekin syvyyksiin.
Joka kerta, kun määränsä nuoli ties
joka kerralla maailma valkenee;
yön korppien lauma vapisee
joka kerta, kun ampuu jousimies.
Ihanin, kivun-autuas riemu on
yli maan, savun, pilvien kiitäväin
iankaikkista, kaukaista määrää päin
näin singahtaa kädest' auringon.
1925.AJATUKSESI
Miten himertäväiseen etäisyyteen
ne jo syntymästään halasivatkaan.
Ja ne tunsivat äkkiä: niill' oli siivet.
Ja arvelematta ne riensivät matkaan.
Oman pääs yli, katsettas kauemmaksi
läpikuultavin siivin ne nousta tohti.
Joku kutsunut lie, joku antoi niille
tien, matkan: tuntematonta kohti.
Ne lensivät, pienet kimalaiset,
tämän elämän kaikista kukista juoden,
kunis takaa yhdeksän valtameren
kotimatkalle kääntyivät mettä tuoden.
Ja kun Näkymättömän käsiin viimein
elos annoit nöyrällä hymyilyllä,
ne etsijät, sinua ikuisemmat,
ne liversivät sinun hautasi yllä.
1927.JOULUKIRKKOON
He ajavat kulkusin helkkyvin,
lumen laulu jalasten alla.
Kodin sauhu kukkulan taakse jää.
Lumi pakkasaamussa kimmeltää
kuin tähtiä kuvastamalla.
– Isä, kuka on tehnyt pellon tuon?
– Minun vaarin vaarini kerta.
Hänet kasakankeihäs maahan löi,
ja kun vainio sitten heilimöi,
niin tähkä punersi verta.
He ajavat kulkusin helkkyvin.
Isä miettii isien työtä:
käsivarsia, jotka vaipuivat,
ja selkiä, jotka taipuivat
alas ankaran taakan myötä.
Lumi pakkasaamussa kimmeltää,
ja riekkoja lentää suolla.
– Poju, täältä se nousee hallayö,
joka yhtenä yönä viljan syö.
Isovaari sai nälkään kuolla.
Ja he näkevät hallan silmissään,
se hyiset turkit yllään
nevall' asuu päivät ja rähmälleen
käy öin elopeltoon kultaiseen
jyvät tappaen henkäisyllään.
He ajavat kulkusin helkkyvin,
lumen laulu jalasten alla
yli valkean, kimmeltävän maan.
Talot varrella tien, havut portaillaan
ja kynttilät ikkunalla.
Yli lumisten kattojen nähdä voi
jo kaukaa valkean kirkon.
– Poju, katsohan, vaarini, kirvesmies,
on salvanut, kattanut, kukaties,
tuon korkean torninnirkon.
Monet kulkuset tiellä helkkyvät,
lumi laulaa jalasten alla.
Ohi sankaripatsaan kuljetaan.
– Isä, vaarihan kulki kuolemaan
maan puolesta kaatumalla!
1930.KYLMÄN KEVÄÄN MAA
Nyt kevään kiitost' et, runon torvi, soi,
vaan huuliltasi huutava laulu suree.
Jo liioin tääll' on haaveita säteilevään
mut petolliseen kylvetty syliin kevään.
Maa karvaan tiedon kalkista juuri joi:
min kevät täällä luo, keväthalla puree.
Vastikään roudan kourissa vavissut
on sydämesi, maa liki jäistä napaa.
Pois riemulaulut! Löytääkö lainkaan pesää
tääll' onnenlintu? Näämmekö koskaan kesää?
Oot käpälilläs kahleesi ruhjonut,
maa, mut et ehkä ymmärrä olla vapaa – –
Voi sua, meitä! Vaaniva katkeruus,
kyyn katse täällä kulmien alta hohtaa.
Viha syöpyi veriin kansamme onnettoman.
Taas raadella se ruumiinsa tahtoi oman.
Kun silmitönnä suvaitsemattomuus
käy käskijäksi, turmaan se joukot johtaa.
Se ajanhenki lentänyt tänne kait
on, mustasiipi, etelän tuulten myötä,
jos kohta hahmon ottikin täällä tutun,
hyvän hartioilleen löys talonpoikaisnutun.
Jos vallan sais se, nyrkki jos laatis lait,
ois aika laulaa: Kansani, hyvää yötä!
Jos kansa itse huoneensa hajoittaa
sen perustusta kaivaen kahtahalta,
niin voiko edes Jumala auttaa sitä!
Jo tähtyy tänne, ahnaana vartoin, Itä.
Mut murtumaton muurisi, kallis maa,
ois ehyt hyväin tahtojen tasavalta.
Pois keskinäinen syyttely! Vaino pois!
Maass' onko parhain, kell' enin ääntä riittää
ja kuka heti veljensä vetää hirteen,
jos tämän ääni ei sula samaan virteen?
Meit' armahtakoon Kohtalo, että sois
taas selvä tunnus, kyljen mi kylkeen liittää!
Maa, suvipäiväs, armas sun aurinkos
on vielä kätköss' aikojen silmäluomen.
Monet kerrat varmaan vastakin laulu suree,
kun keväthalla haaveita täällä puree.
Mut itse, itse kylvät sä kohtalos,
ja itse kärsit, riemuitset, kansa Suomen.
1932.SYDÄN JA KUOLLEEN MEREN APINAT
Kuolleen meren rannalla jossakin
asui kerran suku,
joka oli häätänyt sydämensä luotaan.
Ja katso, nämä ihmiset menestyivät hyvin
ja lihoivat hyvin.
Heidän vehnänsä kypsyi
ja rypäleensä paisuivat mehusta.
He tekivät viekkaasti kauppaa
ja kävivät julmasti sotaa.
Ja kameelit kantoivat ryöstösaaliina kotiin
kultaa ja kalliita kiviä
vuorten takaa.
He olivat onnelliset.
Ja lihavin kaikista papeista puhui:
– Kiitetty olkoon Allah!
Nyt hän on antanut meille siunauksensa
runsaampana kuin koskaan.
Tietäkää, uskovaiset kaikki:
Allahin loppumaton suosio johtuu siitä,
että tuo kärkäs rauhanrikkoja, Sydän,
alati tyytymätön, alati kapinoiva Sydän
ajettiin vihdoin
henkipattona maasta.
Eikö hän riistänyt meiltä öittemme unen
ja päivällä virittänyt ansoja kaikille teillemme?
Eikö hän napissut lempeitä lakejamme vastaan?
Eikö hän solvannut myös, tuo röyhkeä Sydän,
esivaltaa ja jaloja tuomareita
että he muka tekivät pyövelin tekoja?
Jos me hankimme sotaa
tai jos solmimme rauhan,
eikö hän sanonut meitä shakaaleiksi.
Nyt hän on poissa.
Allah, hän, joka Kuolleessa meressä nukkuu,
hän ei katsellut Sydäntä suopein silmin:
niskuri häiritsi alati hänenkin untaan.
Iloitkaa, oi uskovaiset kaikki:
Allah on vienyt hänet keskelle erämaata,
että hän menehtyisi nälkään ja janoon,
että me olisimme alati onnelliset!
Kiitetty olkoon Allah!
74
Allah, hän, joka pyhällä vuorella valvoo,
havahtui uneksimasta:
hän oli kuullut jonkun lausuvan nimeään.
Pyhällä vuorella seisoi verisin jaloin ihana olento
niinkuin jumala itse langeten maahan.
Hän oli uupunut Sydän.
Hän puhui:
– Isäni, en ole löytänyt kotia ihmisten luota!
Ja Allah katseli häntä
ja kuunteli häntä
ja suri.
Ja Allah silmäsi laaksoon.
Silloin kuuli hän sen,
mitä lihavin kaikista papeista puhui.
Ja Allah vihastui kovin.
Allah kohotti kätensä:
ihmiset olivat aamulla
apinakansa.
Sydän jäi Allahin luokse,
ja lempeä jumala nosti hänet syliinsä
niinkuin armaan lapsen.
1932. Kirjoitettu uudelleen.PIENI LAULU MEREN LUONA
Sun pienet korvalehtes nuo
on helmisimpukat.
Ja simpukoiden yli käy
pään tummat kiharat
kuin huimat, tuoksuvaiset aallot meren.
Ja rannikolla posken tuon
on haahkan untuvaa.
– Ah, uneksisko punastuin
ne päivän suudelmaa? –
Sun suus on koralleista tehty luola.
Ken näki helmisimpukat,
sen meri hukuttaa.
Ken korallisen luolan löys,
hän sinne katoaa.
Hän on ja tahtoo olla meren saalis.
1925.AHNAS PORTTI.
(Viimeinen säkeistö kokonaan uusi. Kaksi ensimmäistä sellaisina kuin ne painettiin "Silmästä silmään" -kokoelmaan.)
Olet sulkenut portin juuri,
sen taakse jättänyt mun.
Se on julma, se portti ja suuri.
Se portti on niellyt sun.
Menit pois, veit kaiken valon.
Ja nyt olen onneton.
Syyspimeys pihassa talon
kuin musta koira on.
Voin mennä: on maailma avoin,
mut kuitenkin kahleiss' oon.
Ja otsani vangin tavoin
lyön rautaristikkoon.
1933.KAIPAUS
Tän' iltana ken mulle soittelis,
kun aurinko on painumassa mereen.
Tään aavain rauhan sanomattoman
ken sävelissä siirtäis kuumaan vereen.
Tän' iltana ken mulle soittelis,
kun tuuli yöksi nukkuu kaislanpäihin.
Niin olen sairas. Sydän ikävöi
nyt pilvien ja iltaruskon häihin.
Tän' iltana ken mulle soittelis
ja laulais mulle laulun ikävästä,
oi että kimmeltävin siivin vois
kuin muuttolintu lentää elämästä!
1923.OLI NIINKUIN
Oli niinkuin säteet auringon
olis sydämestäni vuotaneet.
Oli niinkuin silmies kalvohon
olis orvokit puhjenneet.
Ja on niinkuin mehiläiset ois
nämä silmäni: niin ne janoaa.
Ja on niinkuin sinusta ne jois
imusarvin hunajaa.
Ja on niinkuin ilma halkeais
lasin lailla hauraan ja hohtavan
ja se pikaristaan pudottais
alas veripisaran,
ja sen multa joisi vavisten,
ja mullan sydän pakahtuis
ja niinkuin lieska punainen
ylös avaruuksiin uis.
1926.ESPLANAADIN KEVÄT
Olen, veikkoset, ilman syytä
sopimattoman onnellinen.
Torin keskellä äsken juuri,
sen suihkukaivon luona,
ihan huomaamattani hymyilin
merenneidon kauneudelle.
(Eräs muumio silloin minuun
hyvin säälivästi katsoi.
Ja purjehti eteenpäin.)
Kadun varrella puhkeevat puihin
nuput, linnut ja lintujen äänet.
Ja Kappelin soitto soi.
Ja silmistä kaiken kansan
Paan kurkkii, nuori ja ahnas Paan.
Olen, veikkoset, ilman syytä
sopimattoman onnellinen.
1929.SINUN LUONASI
(Hyvin onnellinen laulu.)
Sinä tuoksutkin viettelevältä,
ja läheisyytesi huumaa.
Olet näkymättömän liekin sydän –
ihos ympärillä on ilma kuumaa.
Sinun hengitystäsi janoon
ja isoan syödä suusi
ja hukkuen, syvään hukkuen jäädä,
povi raukean-ahnas, sun aaltoiluusi!
Merivirran nielevä pyörre
on auennut katseeseesi –
läpi kaikkien pohjattomuuksien vieden
minut väräjävään sydämeesi.
1928.ILOTYTÖN HELMET
Nää helmet ovat aivan niinkuin suuret kyyneleet,
kuin suuret, tummat kyyneleet,
joit' aina sisaresi, kaltaises, on itkeneet,
on itkettyään itkeneet.
Nää helmet mulle unohdit ja muiston itsestäs,
on niissä muisto itsestäs:
ne tummat ovat – tumma myös on oma elämäs,
on tumma, tumma elämäs.
Näin tuskas pohjaan: kuinka sinut kietoo hämäryys,
suur' epätoivon hämäryys;
on rutto syönyt sydämes, kyy pesii syleilyys,
kyy kiemurtelee syleilyys.
Sä vajoat, sä vajoat. Sun synti hukuttaa,
sun kadun synti hukuttaa.
Mutta koskaan niellyt kurimus ei toista puhtaampaa,
ei sydämeltään puhtaampaa.
Se julma mies, mi harkiten sun uhras himossaan,
mi uhras puhtaan himossaan,
on totisesti tunteva sen synnin tunnollaan,
kuin myllynkiven tunnollaan!
Mut kuoltuamme, sisareni, kun Hän tuomitsee,
meit', elämäämme tuomitsee,
sun tumma kuores putoo pois, ja Isä hymyilee,
ja taivaan Isä hymyilee.
1925.KEVÄTLAULU
Oli talvella taivas jäässä
ja ruumisarkussa maa.
– Kevättulvien seppel päässä
nyt herää se, katsokaa!
Valon aallossa lintujen tavoin
ui katsehet ihmisten.
Tänä päivänä kuuma ja avoin
sydän nuori on jokainen.
Katot haihtuvat päämme päältä
ja seinät siirtyvät pois:
Me katsomme kauas täältä
kuin alppeja allamme ois.
Tänä päivänä taivas sataa
alas meihin. Riemuitkaa:
Me soudamme Linnunrataa
tuhatvuotisen matkan taa.
Ja päällä päivänsäteen,
sydämessä elämän,
me saatamme tarttua käteen
Pyhän Näkymättömän.
1927.HYTTYNEN JA MUURAHAINEN
(Vanha tarina uusin sanoin.)
Kesäpäivänä, peräti hyvällä miellä,
tapas hyttynen muurahaisen tiellä.
Se hyttynen hyrisi iloista virttä,
ja se muurahainen raahasi hirttä.
– Mihin sellainen hoppu? – Ma rakennan pesää
– Mitä turhia! Leikkisit. Vielä on kesää!
Ei enempi pieksänyt toinen suuta,
vaan raahasi, raahasi puuta.
Ja hyttynen katseli häntä tovin.
Ovat muutamat – tuumi se – tyhmiä kovin.
Kesän riemuja eivät malta ne maistaa,
vaan puurtavat työssä, kun aurinko paistaa.
Mut toista on minun: en hetkiä tuhlaa,
joka ainoa päivä mä vietän juhlaa.
– – – – –
Tuli ahmatti syksy ja nieli kesän,
lumin peitteli muurahaisen pesän.
Mut sisällä siell' oli lämmin olo. –
Oli hyttynen kylmään kuollut, polo.
1927.KÖYHÄN MIEHEN FILOSOFIAA
Mä puhun ylenkatsein rahasta
kuin Nietzsche maineesta. Mut annas olla,
kun ovat asiani hunningolla
ja tyhjyys kurahtelee mahasta,
ei ole enää raha pahasta,
on kelloss' ääni toinen: mies se, jolla
ei rahaa ole = plus ja miinus nolla,
mut kell' on turkit sudennahasta
ja pankkitili, puhumatta muusta,
se miesten mies – ja kohta raatimies.
Sen ymmärtää jo koira, saati mies:
ei ketään katsomista karvoihin,
vaan muihin pätevämpiin arvoihin:
mies lompakosta tutaan, koira luusta.
1929.KUOLEMATON
(Akseli Gallen-Kallelan muistolle.)
Tuli Tuonelle väkevä,
matkasi manalle mahti.
Kalma seisoi kartanolla,
näki kultaisen kypärän,
näki säilän syltä pitkän.
Tiesi sankarin tulevan.
Saapuja lähemmä astui,
kasvoi askel askelelta,
kun tuli veräjän suuhun,
pää jo pilviä piteli.
Otsa vuori, silmä järvi,
ääni ukkosen jylinä:
– Lie tila minun levätä?
Tunsi jo kysyjän Tuoni:
– Olet mies sitä sukua,
jok' ei tuttu Tuonelassa.
Päästäisin pihalle sinut,
heti nukkujat heräisi.
Jo on mies sinua ennen
tullut tietäjän väellä,
jo on mies sinua ennen
mennyt toisille tuville.
Ei ole tiloja täällä
sinunlaistesi levätä.
Virkkoi ja veräjän sulki,
haki vartijat tuvasta.
Sankari sanatta kääntyi,
kaahloi poikki Tuonen virran,
Elon puolelle eteni.
Kulki pilvi, näin puheli:
– Mies olet näkyjä nähnyt
elon, kuoleman kulusta
silmin muita mahtavammin,
nyt elät näyissä niissä.
Tuli tuuli, näin humisi:
– Olet tiet samonnut loitot,
liikut vielä loitommalti.
Lausui Luoja pilven päältä:
– Minkä taivaalle valoksi,
kenet ihmisten iloksi
loin, sen en levätä anna
Tuonen tummassa levossa.
Sillä on osa parempi:
aina taivaalle palata,
aina muistossa asua.
Kutsun uusia sukuja
maan päälle, povessa niiden
valona, ilona vielä
annan suurteni levätä.
1931.II. VELJESLIITTO
VELJESLIITTO
Jyrinpäivänä muinoin nous Viro, saksojen syömä.
avuks anoi meiltäkin miehiä miekkoineen.
Apu viivästyi. Sotapursi kun täältä sousi,
jo herposi heimoveljen käsi ja jousi.
Iest' orjan niin ain' aikaan nykyiseen,
polo kantaa sai Viro, sortajan maahan lyömä.
Yhä lauloivat sentään vanhat virret Viron:
"Apu ahdistuksen Suomelta toivotaan."
Niin myös oli kirjoitettu kohtalon tähtiin.
Sadat tuskan vuodet myöhemmin tuokio nähtiin,
jona rientää voi veli veljeä auttamaan,
veli heikompi nääntynyt ei, nous alta kiron.
Ja luottaa rohkeni pirstotun heimon mieli,
ett' aukee aurinkoisena vastaisuus,
ett' iankaikkinen maissa on kansan kahden
ilonpäivän päilyntä rannoilla Suomenlahden,
ett' ugrilainen on syntyvä mahti uus,
jonk' uljuudesta on kertova maineen kieli.
Soi heimokannel: Totta on silta Suomen,
työn, hengen aarteista parhaansa antaa voi
nyt kansa toiselle, voittaen siitä itse.
Mut sillan aina on käytävä sydämitse.
Niin rakkaus säilyttää, mitä uhri loi,
ja päivää on tätä suurempi vielä huomen.
Tosin saattaa kohtalo iskeä säälimättä:
kuten kärsimyksen yöhön se ylensi koin,
niin myös voi pilviin peittää se aamun nuoren.
Viron, Suomen kansa, reunalla tulivuoren
me asumme kumpikin, yhteisin kohtaloin.
Avuks toinen taas voi tarvita toisen kättä.
Niin totta kuin pyhä Kaitselmus kansat johtaa
ja Taivaisella on vaaka kädessään,
niin totta kuin veri kallis huuhtoi maamme,
niin totta, kaksi kansaa, me vannokaamme:
Me seisomme rinnan, ei kumpikin yksinään,
veli veljensä kaikissa kohtalon vaiheissa kohtaa.
Kaks kansaa olkaamme, mut ei kahta mieltä,
tai muuten loukkaamme urhoja kummuissaan!
Jos kurkulla jommankumman on miekka milloin,
taas kuultakoon Viron vanhat virret silloin:
Apu hätään heimoveljeltä toivotaan.
Viro tähyy pohjan, me etelän ilman pieltä.
1931.AIKA
Suokoon henki, joka loi ja luo,
jolt' on ymmärrys ja aavistelu,
jonka silmä syvyyksistä juo,
jonk' ei korvaa petä päivän melu,
että runon lento noudattais,
aika, siivenlyöntiesi teitä,
suuni oikein sanotuksi sais,
kuinka uhkaat, kuinka kutsut meitä!
Julma kasvoillas on ankaruus.
Vasta raastoi kansain maksaa sota.
Nyt jo ihmissuvun sieluun uus
tutkain syöpyy, ahdistuksen ota;
kohoo, kansakunnat erottain,
sairaan epäluulon, pelon muuri.
Lienet unohtama jumalain,
vuosisata, pahuudessa suuri!
Tosin silmät laupiaammat loit,
kaksikasvo-jumalatar ajan,
tähän maahan. Joskin verta joit,
sinussa me näimme vapahtajan.
Ihanasti lensit yli maan
siivin hulmuvin kuin pohjanpalo.
Vuosisatain kaipuun täytit – vaan
missä on nyt kasvojesi valo?
Huuhkaks muuttuin lennät, levität
mustat siipes taivaanrantaa vasten.
Varjot pitenevät, peittävät
vielä viatonta päätä lasten.
Miss' on miehet kuolleet pystypäin,
hiipii luihun veljesvihan syöpä.
Kuss' on suku käynyt kylväjäin,
raekuuro kulkee, oraat lyöpä.
Varjot pitenevät. Haparoi
niinkuin silmät sidottuina kansa.
Itsehävitykseen syöstä voi
raskas veri huumauksessansa.
Joukot sokaistuvat, seuraten
sokeintansa, kansan hajoittajaa.
Väärään ylvästelyyn tottuen
emme tunne voimiemme rajaa.
Malttamaton tahto, jota ei
kansan olemuksen taju ohjaa,
on kuin siemen, jonka tuuli vei
harhailemaan vailla kasvupohjaa.
Miss' on todelliset johtajat?
Pyyteet hallitsevat satraappeineen.
Liki muurejamme koikkuvat
korpit, haaskalinnut, toivoss' eineen.
Liian usein täällä selviää:
kell' on pää ja maltti, vaill' on – selkää,
kenen selkä kestää, sen ei pää.
Toinen toista kadehtii ja pelkää.
Kallist' elonvoimaa haaskaantuu
pieneen kiistaan sokeain ja rampain.
– Kuinka saattaisikaan nuori puu
nyt jo seistä lailla juurevampain!
Vielä heikko, valmis horjumaan –
ehkä laajalatva honka kerran!
Voiman tasapainoon saavutaan
vitkaan. Varro aikakauden verran!
Juonut kohtalosi talviöin
maast' et mahlaa, voimaa auringosta,
vartuit laihoin vuosiympyröin,
– sitä janoisempi latva nosta!
Kunhan itsestäsi luovu et,
valo, ilma tulee elämäksi.
Ylläs seestyy, jos sen ansaitset,
tahi pilveilee, käy hämäräksi.
Ehkä jälkeen vuosisatojen
kasvaa ilmi olentosi parhain.
Mutta lahon jos sait ytimen,
kirves pannaan juurellesi varhain.
– – – – –
Aika uhkaa, kutsuu, ystävät.
Pelto vartoo, menkää rohkeasti.
Sanani jos heikot, hämärät
samoisivat sydämiinne asti,
soisin niiden soivan siellä: Te
siroittukaa, tulkaa siemeneksi.
Kansanne on köyhä. Tehkää se
rikkaaksi ja inhimilliseksi.
Silmämme jos multaan tuijottaa,
tomu silloin pian tahraa meidät.
Hyvin kyllä maahan juurtukaa,
jotta omakseen se tuntis teidät,
mutta nouskaa korkeutta päin
läheisen ja pienen hyödyn yli.
Ravitseva, yhdistävä näin
teit' on luovan hengen suuri syli.
Taju, taito, kuri johdattaa
saakoon teidät kilvoitukseen hyvään.
Kansaa kasvattaen kasvakaa
voimaan miehuulliseen, tyyneen, syvään.
Tuomioissa lahjomattomat,
hiljaiset ja lujat olkaa työssä.
Niin saa kansa kerran johtajat,
joiden käsi näyttää tietä yössä.
Aika uhkaa, kutsuu, ystävät.
Pelto vartoo, menkää rohkeasti.
Sanani jos heikot, hämärät
samoisivat sydämiinne asti,
soisin niiden soivan siellä: Te
siroittukaa, tulkaa siemeneksi.
Kansanne on heikko. Tehkää se
vahvaksi ja inhimilliseksi.
1932.EXCELSIOR!
(Omistettu Nuoren Voiman Liitolle.)
Oi ystäväni, veljet vuoriteillä,
te uneksijat tähti-unelmain,
nään, aavistan: on sydän altis teillä
ja kädet vahvat soihdunkantajain.
– Nään, tiedän: kerran, kun on kaatuneet
tään heimon tietäjät ja maatuneet,
kun kansaa uhkaa sydämien kato
ja kaikki kaikessa on saalis, sato –
on silloin tarvis teitä, sydäntänne
ja uskoanne, mielen kuninkuutta.
Nään: heimon hengenkukka mahlaa uutta
on ammentava teidän hengestänne.
Ain' avarammiks nouskoot sydämenne,
niin ettei kerran pieniks löydettäis!
Oi, ettei kasvais kaihi silmillemme
ja sairas aika mieltä myrkyttäisi
– Ken kutsuttihin määriin ylhempiin
ja töihin kirkkaampiin ja jylhempiin,
hän yli yksilönsä katseen luokoon,
ei paljon itselleen, vaan muille suokoon.
Ja vuodattaen työhön sydäntänsä
hän ylemmäksi nousten, itse nostain
ja suuren riemun suureen tuskaan ostain
niin käyköön alppitietä elämänsä.
1921.PÄIVÄN VALLOITUS
Varjonpuolella
Varjonpuolella mäkeä,
tuulenpuolla tunturia –
siell' oli maja matala
alistettujen asua,
siell' oli kolea kehto
orjanlasten oljennella.
Varjonpuolella mäkeä,
tuulenpuolla tunturia
ammotti luminen aava,
tuijotti pimeä taivas,
tunturin kuvetta pitkin
Lapin päivät päivättömät
niinkuin vuossadat vaelsi.
Varjonpuolella mäkeä,
tuulenpuolla tunturia
olivat penkit puuttehesta,
ovet köyhästä olosta,
ikävästä pihtipielet.
Kylmä liettä lämmitteli,
Nälkä istui pöydän päässä,
Katkera tuvassa liikkui,
Itku lasta liekutteli,
Tauti kehdossa valitti.
Varjonpuolella mäkeä,
tuulenpuolla tunturia
niin oli aikojen alusta
elo ollut orjanlasten:
konsa siellä suu hymysi,
hymy jääksi jähmettyihe;
konsa syön-ala sykähti,
sydän ahman syötäväksi.
Viesti
Mies joku sanan samosi
tunturin kuvetta pitkin:
– Orjalappi tielle työnny!
On asua armahampi
päivänpuolella mäkeä,
tyynenpuolla tunturia.
Lappi tuota tuumimahan:
– Päivänpuolella mäkeä,
tyynenpuolla tunturia
asuvat etelän lapset,
suku meitä mahtavampi.
Ei ole sijoa siellä
orjille, osattomille.
Tulisimme taas takaisin
kolhittuina, päät verissä.
Sanansaattaja hymähti:
– Siispä tänne tehtänehen
päivänpuoli, tyynenpuoli.
Lappi päätä puistamahan:
– Mitä miespolo puhelet?
Lienet päästäsi vialla.
Ellet – aurinko aseta
oikealle kohdallensa,
tuulet toisaalle puhalla
tältä puolen tunturia!
Sanansaattaja puheli
suulla suurten tietäjien:
– Käsi yksi ei ylety
auringon asettajaksi,
eikä tuulta toisahalle
yhden huulilla puhuta.
Yksi on heikko yksinänsä.
Toinen toisensa avulla,
toinen toisen olkapäiltä –
niin on noustava ylemmä.
Siispä tuo'os, orjalappi,
kädet jatkoksi käsien,
huulet huulten auttajiksi,
niin mä auringon asetan
oikealle kohdallensa,
tuulet toisaalle puhallan
tältä puolen tunturia.
Lappi tuota tuumimahan:
– On jo aikojen alusta
Päivä käynyt polkuansa
eikä kätten kääntämällä
siitä siirtyne ylemmä.
Hymyhuulin mies puheli:
– Siispä tunturi alemma.
Taittakaamme vuorenhuippu!
Vuori murtuu
Turjan tunturin laella
yöt ja päivät pääksytyksin
tuhat miestä työn teossa.
Ne oli orjalappalaiset
tunturia taittamassa.
Missä moukari jylisi,
kussa söi pora kiveä
tahi kuokka maata jyrsi,
siellä tunturi valitti,
vuoren uksi ulvahteli,
sieltä sinkosi kipunat
aina jäämerelle asti.
Näyn tään näkivät kerran
vaimot tunturituvilla,
lapinlapset kätkyvissä:
oli tunturi tulessa,
syttyi vuoren päälaelle
aamuauringon kimallus.
Päivänrinne
Oli vuosia samonnut
alas tunturin kuvetta.
Käet kukkui, järvet läikkyi,
kukki maa, vihersi vilja.
Lapinmailla päivä paistoi
lavitsalle, lattialle,
lapin vaimon vakkaselle,
pienokaisen päälaelle
kultajuovia kutoen.
Oli tunturituvissa
onnesta oven kamanat,
ikkunat ilosta tehty.
Hyvästi hyrisi rukki
maammon armahan edessä,
heljästi helisi soitto
taatan sormien nenissä,
lapinlasten katsehessa
ui sini, kimalsi kulta.
1927.TERMOPYLAIN LAULU
Sotahuutomme soi tuhat kertaa:
– Ei, eivät he milloinkaan
ota maatamme tuuman vertaa – –
joka tuumasta taistellaan!
Sinis, veljeni, kun minä kuolen,
minä heilutan tapparaa,
sinis lennätän viuhuvan nuolen,
sinis miekkani leimahtaa.
Sinis ottelen auringon alla,
kun en kättäni nostaa voi.
Punas rintani purppuralla
jo maan – yhä lauluni soi:
– Veli, myö veren hintahan miekkas;
mies väisty ei paikaltaan!
Pyhä synnyinmaa, sinun hiekkas
mitä kerran se kertookaan!
Ikikunnia on soma ostaa:
kukin mies, joka kaatuu näin,
jumalissa hän palkkansa nostaa,
hän on seisova seppelpäin!
Sotahuutomme soi yhä maasta:
– Ei, eivät he milloinkaan
yli hautamme käy, sitä raasta – –
joka tuumasta taistellaan!
1930.ISÄNMAAN LIPULLE
Lippumme, tuulissa
auringon alla
korkene taivaan ääriä päin
vapauden riemua
hulmuamalla
polvesta polveen näin!
Luonasi harmajat
taatot meitä
katsovat siunaten haudoistaan:
taattomme kulkivat
kuoleman teitä
seuraten lippuaan.
Arpa on meillä nyt
vuorostamme
kuulua kunniavartioos.
Kaikki on liitetyt
kamarallamme
kohtalot kohtaloos.
Viitot, hulmuten
päitten päällä,
vaiheet lastemme lastenkin.
– Suo sukupolvien
seisoa täällä
otsin pilvettömin!
Häivytä mielistä
hulmunnallas
karsaus pois, vihan varjot pois,
ett' olis veljiä
veljet allas,
kansamme – kansa ois!
Suo sukupolvien
rauhan teitä
voitosta voittoon kiiruhtaa!
Vapautta hulmuten
johdata meitä,
suojele synnyinmaa!
1928.SÄKEITÄ ISÄNMAALLE
Maa, isänmaani, koko kuvas näen,
merestä mereen lumin peittyneen.
Sun ylläs ovat tähdet kimmeltäen.
Ja savut kohoavat iltaan hiljaiseen,
sun kylies, sun kaupunkies savut.
Nään tulet syttyneinä hämärään,
maa, kamarallas armaat kodit nään.
– Ah, kynnyksillä tuoksuu tuoreet havut!
Ma näen kansani. Se majoissansa
on kaukaisissa – sentään läheinen.
Ja sydämensä sykinnässä kansa
sanattomasti puhuu, tunnen sen.
Ja vaiti olen minä – suurempaani
vain kuuntelen. Ja kuunteluni tää
on täynnä syvää riemun värinää:
se siunaa vapauttas, isänmaani.
– Ei mitään vapautta korkeampaa,
ei mitään vapautta kalliimpaa! –
Se on kuin taivaan armo, joka rampaa
äkisti kohtaa ihmeenä: hän saa
taas jäseniinsä voiman, siitä juopuin –
hän katsoo ylös, silmä kimmeltäin,
kuin unessa hän kulkee eteenpäin – –
oi riemu käydä, sauvoistansa luopuin!
Valosta juopuneena vaeltavan
tään kansan näin mä tiellä kohtalon.
– Oi etten näkisi sen lankeavan!
Polulla vaanimassa varjot on
ja salahaudat kaunan kaivamina;
ja suosta nousta märkähattu mies
voi jousineen. – Oi kansa, tiedä ties
ja taiten astu, silmät valppahina!
Vain se, mik' arvolliseks löytään, pysyy.
Mi tutaan köykäiseksi, häviää.
Sun tätä päivääs huomispäivä kysyy.
Kuin kylvät nyt, niin kypsyy tähkäpää.
Jos vihaa kylvät – omaa sydäntäsi
kuin käärme puret, ja saat tuomion:
tulisen "Mene tekelinsä" on
taas kirjoittava näkymätön käsi.
Mut isänmaani, sinun povellasi
tää kansani jos kansaks kasvaa vois,
mi kukoistus sun puhkeis kuorestasi
ja minkä kaiun laulus saava ois!
Ei valuis hukkaan voima ydintemme,
vaan kilvoitellen kera mahtajain,
myös suurta suoritettais näillä main.
Me voimme nousta. – Miksi nousis emme!
Perusta, kansa, majas kalliolle,
ei hiekalle, min tuuli hajoittaa.
Pyhitä voittomaaksi auringolle
tää verin lunastettu isänmaa.
Rakenna ehyt suojamuuri sille:
päät karaistuiksi, alttiiks sydämet!
– Sä mitä teitkään tahi tehnyt et,
sä siitä vastaat jälkeentuleville. –
Nään sinut, kansani. Sä majoissasi
oot kaukaisissa – sentään läheinen,
Nään sinut isänmaani. Hangillasi
on kajo kohtaloittes tähtien.
Salatut vaikka pysyy salattuina,
voin huomispäiväs sentään aavistaa:
oot onnellisen kansan vapaa maa;
viherrät viljaa; nään kuus toukokuina.
1929.VIHAMIES
(Karjalan pakolaisten mierovirsi.)
Kovin ollut on, kohtalo, kätesi kitsas,
kovin meitä on ruoskinut, vaino, sun vitsas;
ei maan tämän päällä sitä heimoa, ei,
kenen pellolta julmemmin viljat vei
vihamies!
Sama ollut on meill' osa orjuutettu
sukupolvesta toiseen. Mut koskaan kettu
näin näyttänyt ei sudenhampaitaan,
näin iskenyt ei toki milloinkaan
vihamies.
Koko Karjala julmasti lyötiin lamaan.
Nyt on heikko se kättänsä kohottamaan:
punas liioin jo hankia hurmeellaan.
Nyt tallaa sankarihautoja maan
vihamies.
Kotiseutujen polkuja konnat mataa.
Kotipirttimme tuhkahan lunta sataa. –
– Mut, Karjalan Herra, on tahdostas
pian tunteva voittos ja kunnias
vihamies.
Ei Karjala kuole, ei vaivu se hautaan.
Pian armeija mieron on tarttuva rautaan.
Valan tehnyt se on käsi tähtiä päin:
ei lastenlapsia sorra näin
vihamies!
1923.TULEN LÄPI
(A. K-S:lle.)
[Kirjoitettu Sulho Rannan sävellykseen.]
Jää vanhat ja viisaat nukkumaan,
työ kutsuu nuoria meitä.
Ase kourahan kaikkein puhtaimpaan,
kun on käytävä kunnian teitä!
Ja me riennämme näin vihamiestämme päin
avuks kansalle näännytetylle,
kunis syttyvä on hymy auringon
polon Karjalan korpien ylle.
Ja jos heimon vuoks käsi herpois tää,
on meille se kohtalo ylväin:
voi kallihin viljan kypsyttää
vain kallista siementä kylväin.
Täm' on kunnian tie, tulen kautta se vie
avuks kansalle näännytetylle.
Pian syttyvä on hymy auringon
pyhän Karjalan korpien ylle.
1923.OSUUSTOIMINTAMARSSI
Yks', yhteinen meillä on matka ja tie.
Se sorron anturan alta,
tuhatvuotisen puutteen pihdistä tuo
ja se leivän suo, ilon päivään vie.
Työn hengen mahti ja valta
niin maailman uudesti luo.
Lipun taivaankaarena kimmeltävän
yli päittemme päivään nostain
hänet sorramme, meitä ken sortaa pyys
teot estämme köyhien köyhdyttäjäin.
Soi itsekkyydelle kostain
sotahuutomme: Yhteisyys!
Se tunnustähti, se yöstä toi.
Ja me astumme järkähtämättä
sitä seuraten voitosta voittohon.
Käsi yksi jos vain vähän tehdä voi,
tuhat vahvaa känsäistä kättä
tuhatkertainen voima on.
Sadot kauniit jo kasvaa yhteistyö:
elo ei ole pettua pelkkää.
Kone kohta on palvelijamme vain,
ei valtias, meitä mi ruhjoo ja syö;
jo työkalun soitossa helkkää
sävel aikojen armaampain.
Sinun tielläsi, työssäsi, aika uus,
etuvartijat vasta me liemme.
Mut miljoonat saapuvat, kolkuttain
sinun kultaista porttias, vastaisuus.
Me rastimme taistelutiemme
poluks polvien nousevain.
Nyt laulumme taistelulauluna soi,
pian kaikkien onnea soittaa.
Ilon, rauhan voittoa ilmoittamaan
pian välkkyvin siivin se nousta voi.
Uus, korkea huomen koittaa
yli kukkivan, kauniin maan.
1931.KUNNIAPAIKKA
(10-vuotiaalle PPP 3:lle omistettu.)
Kerto'os, laulun kieli,
pyörän ja miehen mieli!
Pyörän ja suksien mieheen saa
turvata synnyinmaa.
Veljet, kuoleman teillä
kunniapaikka on meillä.
Mies sysiparta jos milloin
sais rajan poikki, me silloin
penikulmasaappain siivekkäin
painumme peikkoa päin.
Veljet, kuoleman teillä
kunniapaikka on meillä.
Hurttia vastaan mennen
ehdimme toisia ennen.
Missä on tuimin turma ja yö,
salamana kalpamme lyö.
Veljet, kuoleman teillä
kunniapaikka on meillä.
Kenties seisoa saamme
kerran muurina maamme
niinkuin sankarit Leonidaan,
vihityt kaatumaan.
Veljet, kuoleman teillä
kunniapaikka on meillä.
Sankarin kohtalo parhain
mennä on tuonelle varhain,
ensimmäisenä kulmilleen
voittaen seppeleen.
Veljet, kuoleman teillä
kunniapaikka on meillä.
1931.SYNNYINSEUTU
Mä muistan talon punaisen
ja pitkän aittarivin,
omenapuut ja nurmikon
ja ruokakellon soiton
ja sirpin kalkkeen tahkohon
ja tuulimyllyn loiton
ja sarat kotipeltojen –
kuin kylvettyinä kivin –
ja koiranputki-pientareet
ja horsmat raunioilla
ja ahot, nuoret lepikot –
niin rikkaat mansikoista –
ja vaarat, joiden hartiot
nous ryhmyisinä soista.
Ne muistan, lapsen askelet
myös tanterilla noilla.
Ja järven lummerantaisen
mä muistan onkiretket,
ja luhtaniityn rentukat
ja uljaan tuohitorven,
mi huhui kautta korven,
ja koivut, mahlaa tiukkuvat...
– Niin loitoll' on ne hetket,
ne kietoo paiste kultainen.
Kas, katsoi, illan ruskottain,
nuor' poika ikkunasta:
vei loitos kultanauha tien –
jonk' yllä pilvet hohti –
etelän ilmaa kohti.
"Mä kerran tietä käyvä lien" –
hän mietti – "maailmasta
viel' laakereita valloittain!"
Ja poika lähti etelään
ja mennessänsä soitti:
"Mä palaan kultakannuksin!"
– Sai kaupunkeihin, kyliin
ja sattumusten syliin.
Hän vähän, vähän voitti,
jos voitti mitään ensinkään.
Ja syttynyt ja sammunut
on monen päivän valo.
Taas ikkunasta katselen:
tie kulkee kohti Pohjaa,
ja maille synnyinseutujen
se ajatukset ohjaa.
Taas silmihini kangastut,
punainen, vanha talo.
Nään näyn: vainioillas sun
käy vaari, vanha taata
laill' itse Isän Jumalan.
Hän hahmoltaan on ylväs
kuin kirkon kivipylväs.
Mä näen hänen siunaavan
maan kasvua. – Jo maata
hän itse on maan siunatun
Nään samoin maassa maatuvan –
myös mummon: laihan selän
ja uskolliset askelet
ja kädet laihat, hyvät
ja poskikuopat syvät
ja silmät hyvin totiset.
– Niin kauan kuin mä elän,
ne muistan, niitä rakastan. –
Myös monen kangastuvan muun
nään synnyinseudun kuvan.
Nään miehet vahvoin hartioin
ja auran känsät käissään,
ja naiset pitkin palmikoin
ja köyhät huivit päissään.
Mut nuoren polven naurusuun
nään tanhuun kokoontuvan.
Niin uurasta ja sitkeää
se on, se harmaa suku.
Se möyri mannut kiviset,
sai karun ulkokuoren.
Mut tutkistele sydämet –
ja löydät kultavuoren.
Ja kuinka käykin, kulta tää
ei ajan virtaan huku.
Ja säteilylle auringon
ain' alttiimmaksi avaa
maan poven aura kyntäjän.
On – katso – kyntäjällä
myös kyntäjänsä; itse hän
on vainiona tällä.
Nään: riemuun alla auringon
myös harmaa kansa havaa.
Jo kuoro äänten hilpeäin
soi luota keinulautain.
On pian, pian, kukaties,
jo suuri juhannukses,
mi korottaa sun ukses,
sä köyhä synnyinseudun mies.
Oi katso: ohi hautain
käy lasten parvi seppelpäin!
Sä kynnä, kylvä! Taattojen
sä kintereillä kuljet
ja itse korjaat kylvöstäs
jo täyteläämmät säkit.
Sä kynnä, kylvä! Jäljissäs
käy ilon västäräkit:
On helppo kyntää lapsien,
kun itse luomet suljet.
– Nyt ikkunasta katselen
mä silmin kyyneltyvin:
Ah, sinne, sinne kätketyt
luut äitini on armaan.
Siks ain' on pyhää maata nyt
se seutu kansan harmaan.
Mä siunaan sen, mä siunaan sen:
– Voi, synnyinseutu, hyvin!
1930.III. VAELTAJA
(Runosuomennoksia)
VAELTAJA
(Stellan Arvidson.)
Oli valoa tulvillansa
talo suuri, joss' istuivat
unen vaiheilla ihmiset hiljaa.
Urut soivat mahtavat.
Ja siell' oli rauhallista,
oli huone lämpöinen.
Siell' istuvan rinnatusten
näki rikkaiden, köyhien.
Pääs huolista lepoon siellä,
sai lohdun kurjuuteen,
siell' unohti lämpimässä
kukin syksyn sateineen.
Ovell' ystävällinen herra
pyys sisään astumaan:
"Tule luoksemme lämpimähän,
et jää toki palelemaan!"
Syyspimeään ovesta tulvi
valokaari säihkyen,
ja urkujen pauhuun hiipi
moni sielu viluinen.
Eräs mies tuli tietä pitkin,
mies köyry ja kulunut,
mut katse, ikävää täynnä,
oli pilviin kohonnut.
Ja tuuli tarttui viittaan
kuluun, vuosien repimään,
moni ammotti kengissä reikä,
oli haavoja käsissään.
Mies ett' oli kulkenut kauan,
hidas askel kieli sen,
ripeämpään kulkuun kiihti
hänet soitto kellojen.
Meni hänkin taloa kohti
sitä lämmintä, valoisaa,
joss' ihmiset kuunteli hiljaa
sävelt' urkujen mahtavaa.
Ei mennyt sentään sisään
kuin muut, vaan seisattui.
Unelmissako loimotus lieden
ikävöivälle kangastui?
Ken tietää? Mies oven luota
tuli, kättä puristain,
pyys sydäntä lämmittämään
valoss' iäisten maailmain
ja – juomaan lohdutuksen
sydäntaistoja viihtävän
ja kuulemahan sanaa
iankaikkisen elämän.
Syysteiden kulkija sentään
yhä tiellä seisoi vain,
mies kirkonportailla saanut
ei vastausta lain.
Lopuks kulkuri, lähtöä tehden
ja viittaansa kiristäin
käden kirkonmiehelle antoi
ja puhui hälle näin:
"Talos ilma on tuttu mulle.
Sen lämpöön ja valoon jäin
monet kerrat lapsena, laskin
rivit pitkät kynttiläin.
Minut nuorena ristin juureen
toi hetkeni katkerin,
myös uneni ihanimman
minä siellä uneksin.
Pahan löyhkän tunsin kerran,
unen rauhasta heräsin,
otin elämän omiin käsiin,
menin teiden sotihin.
Yö, autius mittaamaton
minut piiritti tuulineen,
ja taivas valoa yhtään
ei tuikkinut pimeyteen.
Oli ulkona kolkkoa, kylmää,
rajumyrsky ulvoi vain,
mut horroksen, löyhkän kaiken
se karkoitti sielustain:
ja jos repikin unteni verhot
jumal'kuvani särkien,
oli sentään se sankarin myrsky,
ja nyt mitään kadu en.
Mut usein vaikeroinut
olen kovalla matkallain,
kädet nyrkissä, vuosikaudet
olen soimannut kohtaloain.
Syvän, synkimmän ihmishädän
tuta tuskalla saanut oon:
ikitähtien alla astun
pian kuoleman pimentoon.
Mut alttiisti, ylpeästi
kävin tietäni tyhjyyttä päin,
minä kannoinhan palavaa taakkaa,
ikiaarretta itsessäin:
oma kohtalo, kipinä pyhä
elon rovion ikuisen,
piti kirkastettuna viedä
yli teiden maallisten.
Sitä kannoin ja rukoellut
tuonpuoleista palkkaa en:
oli ihana saada elää
vaikk' yksikin hetkinen.
Vaellus oli katkera, mutta
suru sielun koulu lie,
eräpolku on kauniimpi käydä
kuin sileä puistotie.
Olen oppinut rakastamaan
tätä tietäni, vaaroja sen,
se on minulle kalliimpi kuin on
katu taivaan kultainen.
Olen kulkenut tahdissa rytmin
syysmyrskyjen kohinaan,
ja uupunut, mielessä kaiho,
suven koivujen suhinaan.
Näin riemulla, kuinka päivä
erätielleni säteen loi,
ja vuottelin poutaa, milloin
rajukuuroja pilvet toi.
Elo niin meni, poutapäivin
ja synkkine varjoineen,
moni tuokio virhettä vailla,
moni hukkui virheeseen.
Mut elänyt elämäni
täys riemua, tuskaa oon
ja katsoa kiitollisna
voin vuosihin, kohtaloon.
Ja nyt olen vanha ja harmaa,
ja silmäni sammuvat,
ikävöiden mä kuuntelen joskus,
urut kun soi mahtavat.
Sillä nyt on katkera tietää
jo kaiken loppuneen:
koen uskoa enkeleihin
ja uskoa taivaaseen
ja että on kulkurilla
koti jossakin kaukainen,
ikivaloa tulvillansa
ah, liekkien kultaisten.
Mut tämä on pelkuruutta,
olen tietänyt kauan sen.
Elin korvessa, kuolemaankin
minä lähden korpehen.
Elon isien lahjana perin,
mut on poikani saanut sen.
Hän on vaaliva kipinäänsä
läpi vuosikymmenten.
Hän on murtava uusia teitä
ja löytävä uuden maan.
Minun laillani kärsii ja oppii
hän ikuista katsomaan.
Ja hän oppii vaeltamaan
vaelluksen vuoksi vain,
maan puolehen uljaana käymään
myös tähtien kimaltavain.
Minun laillani kuolee vihdoin
hän, lunta hapsissaan.
On suorempi, suurempi tiensä
ylevämpähän kuolemaan.
Hänen poikansa jaksaa elää
elon suoran, rohkean,
yhä rohkeammin kuolla
syliss' illan saapuvan.
Hän polkunsa korpihin suuntaa
tulen, miekan raivaaman,
tien, ylpeä, käy tien vuoksi,
ei toisen maailman.
Niin taistelevat he kaikki
ylevämmin toisiaan;
petä, sorru ei kenkään, kun loppuu
hält' öljy lampustaan.
Vuossatojen pelkuruuden
ens miehenä hylkäsin,
päin valhetta, pelkuruutta
minä ryntään vieläkin.
Valontäysi ja lämmin on kirkkos,
ja se kaunis sulle on:
et myrskyn kulkevan kuullut
yli metsän ja vainion...
Et ymmärrä, ystävä hyvä.
Sua jumalas suojelkoon!
Mua viimeinen taistelu vuottaa.
Ja sen taisteleva oon."
1925.PYHILLE ARVOSTELIJOILLE
(Artur Lundkvist.)
Herra tohtori,
ennenkuin istutte tuomitsemaan,
peskää musteiset kätenne,
ja unohtakaa erääntyvä vekselinne
ja ystävättärenne, joka haluaa uudet turkit.
Ja ajatelkaa olevanne vanha astia,
joka kenties pahenee uudesta viinistä.
Ja jos uusi viini on mielestänne hapanta ja repäisevää,
niin ajatelkaa:
kerran nauttivat ukot sitä huuliaan lipoen,
kovasti ylistäen sitä kyyneleet silmissä ja kieli täristen,
syvästi halveksien uusia vuosikertoja.
Herra tohtori – lopuksi eräs kysymys meidän kesken:
Onko sinulla rakkautta runoon,
kuluttavaa rakkautta, joka ei koskaan petä?
Ja jos löydät pienen elävän lapsen ryysykasoista,
oletko valmis ottamaan sen hienoihin käsiisi
ja nostamaan sen – ei vain polvillesi –
vaan korkealle pääsi ylle, oman pääsi,
niin korkealle kuin käsivartesi ylettyvät.
1927.RUNOILIJA
(Dan Anderssonin mukaan.)
Näin runoilija olla, kadull' asustella,
kun edes taiston päätöstä ei näy,
se on, on totisesti pakko painiskella
kanss' itse Saatanan – ties taivas, miten käy!
Se kysyy uhmaa, verta, kyyneleitä.
Käyn nyrkkisille nyt, tuo aamu kuoleman.
Mut koskaan murhett' ei, ei naisen-kyyneleitä:
en laps, en nainen ole, mies mä olenhan.
Täm' on kuin kalastaisi kaiken yötä,
eik' einettäkään pyydykseensä sais,
kuin kulkis ulapalla yössä, myrskyn myötä,
ja maat' ei koskaan, koskaan pilkottais.
Mut kerran kylmä ruumis olen ikuisesti,
ja silloin tyyni uni minut palkitkoon.
Oon silloin mies, mi painiskelun kesti,
ja mulla oikeus on olla, mikä oon.
1927.MERELLÄ
(Dan Andersson.)
Meren aallot, te laulatte vielä, kun nukkuu maa.
Minut helmaanne, ystävät, tukehduttakaa!
Jo laulujen, lemmen päivät keskellä vihreän maan
ovat aaltoina kuolleet iltahan rauhaisaan.
Ah, oisipa maa, jota kohti harhailen,
niin vilvas kuin meren hyöky suolainen!
On laivani mastoa vailla. Ma vajoan,
kun kuolema lausuu kutsunsa vapahtavan.
Veli yön, minä tuijotan hyökyyn nielevään.
Ah, milloin myrskyssä vapahtajan nään?
Te aallot, te laulatte vielä, kun nukkuu maa.
Pois kauas pimeään minut kantakaa!
Ohi saarten ja luotojen välkkyen, vaahtoillen
minut viekää äänettömyytehen syvyyden!
Jano mull' on teihin. Ah, kutsunne houkuttaa.
Meren aallot, te laulatte vielä, kun nukkuu maa.
Mies Natsarean, luo epätoivoisten
yli vetten käytkö taas, meren tyyntäen?
Miks poissa oot, valon peität kasvojes,
edes sormella näytä et tietä lapsilles?
Perämies hyvä meill' oli päivinä lapsuuden,
Isä Jumala, taattomme tuuheapartainen.
Yöss' yksin nyt vene kulkea, eksyä saa.
Te aallot, te laulatte vielä, kun nukkuu maa.
1923.NAISELLE
(Dan Andersson.)
Minä tahtoisin suvipäivänä kohdata sun,
kun maa on hukkua valoon ja ruusujen hehkuhun.
Maan ylistyksenä silloin korkea laulumme sois,
ois laulu se siitä, mi elää ja kasvaa ja kuolee pois.
Me kumpikin oppisimme laulun tään
elämältä, mi ankarin muodoin muovaa itseään,
ja muodot kaikki, mi kovaan, julmahan taistoon vie
suo palkan taistelulle – se palkka on kuoleman tie.
Koko sykkivä, ainaista kiistaa kuohuva maa
ja mettiset, lehdetkin, joit' elämä paisuttaa,
nekin laulavat samaan tahtiin ja meidän laulumme tapaan,
elon laulun laulavat kanssamme korkean, vapaan.
Elon elämme laulussa suuren ja riemuisan,
ei toivoa, pelkoa meill' ole yön eikä kuoleman,
ilo suonissa tanssimme vienon karkelon,
ja soittona taivaan tuulet on alla auringon.
Ja sitten, sitten vaivumme syliin maan
kuin ruoho, mi syksyllä kuolee routahan ankaraan.
Ja hautamme yllä taas elon korkea laulu soi.
Ett' elimme kerran itse, sit' emme muistaa voi.
1925.LESKI
(Erik Axel Karlfeldt.)
Minun suustani josp' ois – tahtoisin nyt –,
tyly maan tytär, soinut se armain sana,
joka söi kovin sydäntäni; värissyt
ois ehkä se pannasta kirvoittavana.
Minä mieluimmin soisin, ett' ollut ois näin
ois kumppaneina käyty, sanat jättäen, mut
sulo tunnettu hetkien äänettömäin,
kun ois sydän toiseen solmiunut.
Myös tahtoisin, että hymy turvallinen
sanan harkitsemattoman kohdannut ois.
Lorut ei lopu suusta, mut sydämen
puhe varma on, vaikka se arkana sois.
Eri rantoja vaelsimme virran vuon,
joka laajeni vielä, kun läheni merta.
Lens uupuvin siivin yli virran tuon
uni surmaamastamme, suuresta kerta.
1931.
TOTUUS(Gustav Sandgren.)
Ja totuus oli nuoren naisen kaltainen,
puhdas ja viaton
ja seisoi alasti turulla,
kauniit jäsenet kylpien
tulvivassa auringonvalossa.
Mutta ihmiset peittivät silmänsä huutaen:
Voi meitä! Hän on itse julkeus!
Ja kaupungin isät pitivät neuvoa keskenään,
ja yksi sanoi: Hän viettelee nuorison –
ja toinen: Hän hävittää moraalin!
Ja he lähettivät oikeudenpalvelijoita
verhoamaan hänet säkkikankaalla
ja viemään hänet tyrmään.
Ja kansa riemuitsi ja huusi:
Sinä portto! ja heitti lokaa...
Mutta muutamat nuoret sanoivat:
Eikö hän mahtane olla yksi meistä?
Vielä vanginkaavussakin loisti hänen otsansa
niinkuin ikuisuudenvalosta.
Kukaties vanhojen sielut ovat sairaat
ja heidän silmänsä hämärät
siitä pelosta, että valo ja vilpittömyys
kulkisivat heidän kuolleen maailmansa yli...
Vapauttakaamme totuus!
1931.PURJEHTIJA
(C.J.L. Almqvist.)
Viuhu, viima, ja laivani purjeet
paisuta, paisuta
rajutuulin, myrskyin
ja rakein ja lumin!
En minä taivu
enkä vaivu,
sillä minun kokkani,
lippuni, fokkani,
mastoni, ruorini
kestävät varmaan
ärjyvän, harmaan,
hirmuisimman
aallokon vimman
vaahtoa kyntäen.
1931.MAINOURIN LAULU EUFRATIN RANNALLA
(C.J.L. Almqvist.)
Miksi – –
Miksi tässä rannalla istun?
Eihän Nouronnihar tule.
Eufratin aallot minua nauravat.
Babylonin tulppaanit minua nauravat.
Nouronniharin silmät nauravat.
Miksi vielä rannalla istunkaan,
kun syliisi, virta, tulla saan.
1931.MARIAN HÄMMÄSTYS
(C.J.L. Almqvist.)
Kedolla valkeat vuonat käyvät
Jeesus lapsi keskellään.
Maria hämmästyy ja huutaa:
– Sädekehä kietoo lapsen pään!
1931.SERENAADI HELMILLE
(Josef Julius Wecksell.)
Suukkoja tähti heittää
perholle ruusuihin,
kutrinsa tyttö peittää
pieluksin.
Lentää jos voisin
siivillä säteiden,
missä nyt oisin –
tiedänpä sen.
Luoksesi untes tiellä
hiipisin, hiljaa niin,
kätkien laulun siellä
kukkasiin.
Katsella saisin
kaunista armastain,
taas katoaisin
suudeltuain.
Tähtönen yössä palaa,
kuutamo kuuntelee,
lauluni suutas salaa
suutelee.
Laulujen laivaan
laineet sun tuutikoot!
Lieskain ja taivaan
keskellä oot.
1932.SPOON RIVERIN HAUTAUSMAALLA
(Edgar Lee Masters.)
I
Scholfield Harley
Jumala! älä pyydä minua vahvistamaan ihmeitäsi.
Minä tunnen tähdet ja auringot
ja lukemattomat maat.
Mutta minä olen mitannut niiden etäisyydet
ja punninnut ne ja keksinyt niiden ainekset.
Minä olen luonut siipiä ilmaa varten,
ja emäpuita vettä varten,
ja rautahepoja maata varten.
Minä olen suurentanut näön, jonka annoit minulle miljoonan kertaa,
ja kuulon, jonka annoit minulle miljoonan kertaa,
minä olen juossut sanan keralla avaruuden yli
ja ottanut ilmasta tulta valoksi.
Minä olen rakentanut suuria kaupunkeja ja puhkaissut vuoret,
ja silloittanut valtavat vedet.
Minä olen kirjoittanut Iliaksen ja Hamletin,
ja selittänyt sinun salaisuutesi,
ja etsinyt sinua lakkaamatta,
ja löytänyt sinut jälleen,
kun olin ensin kadottanut sinut
väsymyksen hetkinä –
ja minä kysyn sinulta:
Miltähän sinusta tuntuisi auringon tehtyäsi,
jos madot seuraavana päivänä
luikertelisivat sormiesi lomitse edes takaisin?
1927.
II
Hortense Robbins
Minun nimeni oli lehdissä tavan takaa,
kun olin syönyt puolista jossakin,
tai matkustanut jonnekin,
tai vuokrannut asunnon Parisista,
jossa minä kestitsin ylhäisöä.
Minä söin aina, tai matkustin,
tai olin kylpemässä Baden-Badenissa.
Nyt olen täällä, kunniaksi Spoon Riverille, sen perheen vieressä,
josta minä polveudun.
Nyt ei kukaan välitä siitä, missä söin puolista,
tai elin, tai ketä kestitsin,
tai kuinka usein olin kylpemässä Baden-Badenissa.
1927.
III
Lydia Humprey
Kirkkoon ja kirkosta, kirkkoon ja kirkosta,
raamattu kainalossa,
kunnes olin vanha ja harmaa;
naimaton, yksinäni maailmassa,
pitäen seurakuntaa veljinä ja sisarina ja kirkkoa lapsena.
Tiedän, että he nauroivat sitä ja ajattelivat, että olin hupsu.
Tiesin kotkasielujen lentävän korkealla auringon paisteessa,
kirkontornin yli ja nauravan kirkolle,
ylenkatsoen minua, näkemättä minua.
Mutta jos ilma oli korkealla suloinen heille,
niin oli kirkko suloinen minulle.
Se oli näkemys, näkemys, runoilijan näkemys
yleistettynä!
1927.
IV
Sam Hookey
Minä livistin kotoa sirkuksen mukana,
kun olin rakastunut Mademoiselle Estraladaan, leijonankesyttäjään.
Kerran, kun olin antanut leijonain paastota
enemmän kuin yhden päivän,
minä menin häkkiin ja aloin kurittaa Brutusta
ja Leoa ja Gypsya.
Kunnes Brutus hyökkäsi kimppuuni ja tappoi minut.
Kun tulin näille seuduille,
kohtasin varjon, joka kirosi minut ja sanoi,
että se oli parahiksi minulle...
Se oli Robespierre!
1927.
V
Runoilija Theodore
Poikana tapasit istua tuntikausia
samean Spoon-virran luona
tuijottaen syvältäkatsovin silmin
krapujen luolien aukkoon.
Sinä odotit saavasi nähdä kravun –
ensin herkät tuntosarvet, ruohonkorren kaltaiset,
ja sitten ruskeanharmaan ruumiin
ja kiiltävänmustat silmät.
Ja sinä mietit uneksivasti,
mitä se ymmärsi, mitä se halusi ja miksi se ylipäänsä eli.
Mutta vanhempana seurasit katsein miehiä ja naisia,
jotka lymysivät elämän vilinän keskellä kohtalonsa luolissa.
Sinä odotit saavasi nähdä heidän sielujensa astuvan esiin,
jotta sinä olisit tietänyt,
kuinka ja miksi he elivät
ja miksi he puurastivat niin hellittämättä
elämän köyhillä teillä,
jotka köyhtyvät yhä, kun kesä kallistuu syksyyn.
1933.
VI
Mabel Osborne
Sinun punaiset kukkasi nuokkuvat vihreiden lehtien kesken,
sinä kaunis geranium.
Mutta sinä et pyydä vettä: et voi puhua!
Sinun ei tarvitse puhua –
sillä kaikki näkevät sinun kuolevan janoon,
eikä kukaan kuitenkaan tule tuomaan vettä!
He kulkevat ohitsesi, sanovat:
"tuo geranium tarvitsisi vettä."
Ja minä, jolla oli onnea jaettavaksi
ja joka ikävöin osaa toisten riemuun,
minä joka rakastin sinua, Spoon River,
ja kaipasin rakkauttasi,
minä menehdyin silmiesi edessä, Spoon River –
minä janosin, janosin,
mutta minä olin mykkä,
liian viaton ja ujo vaatimaan rakkautta sinulta,
joka näit ja tiesit, että minä menehdyin
niinkuin geranium,
jonka joku on istuttanut haudalleni
ja jättänyt kuolemaan vettä vailla.
1933.VAPAUS
(Bartholomeo Vanzetti.)
Vapaus.
Tiedätkö, mitä se on?
Minä en.
Vapaus, mitä on se?
Minä en tiedä.
Vapaus!
Sana soi kaikilla kielillä.
Ja vapautta ei ole missäänl
Sinä olet sen nähnyt?
Missä?
Maan päällä?
Sinä valehtelet!
Sillä vapaus – se olisi kaiken epäinhimillisen loppu.
Se olisi kaiken julmuuden loppu.
Se olisi kaiken inhimillisen vihan loppu.
Se lopettaisi kaiken oikeuden polkea toisia.
Vapaus – se merkitsisi:
Maailma on tullut autuaaksi.
Vapaus?
Minä tunnen vain sanan!
1929.JUMALAT
(Bartholomeo Vanzetti.)
Kirous kaikille, jotka lankeavat jumalien eteen – epäjumalien!
Samoin niille, jotka sanovat olevansa jumalien lähettämiä.
Kumartukaa vain oman voimanne edessä:
vakaumuksenne voiman!
Kuunnelkaa vain yhtä ääntä:
omantuntonne ääntä!
Kulkekaa järkenne viitoittamaa tietä!
Älä kumarra ketään!
Halveksikaa profeettoja,
sillä he valehtelevat,
rikkovat ihmiskuntaa vastaan.
Maailmassa on ihmisiä eikä lainkaan – profeettoja!
Toinen on toista varten!
Ei ole mitään muuta kuin laji!
Ihmiset ovat ihmisiä.
1929.NÄKY
(Bartholomeo Vanzetti.)
Kantaen kahleita nilkoissamme
me harjoitamme katumusta;
me lepäämme loassa, pimeässä, hyljättyinä
ja harjoitamme katumusta.
Mutta me tiedämme:
Te katkaisette kahleenne, kun hetki lyö,
ja avaatte vankilan ammottavan kidan.
Me kuulemme huudon, ainoan huudon:
Maailma on vapaa! On vapaa! On vapaa!
1929.ENSIMMÄINEN Yö
(Isolde Kurz.)
Jo saapuu yö, ens yö sun haudassas.
Oot ensi yötä poissa kotoas.
Sun vuoteenas on kylmä, kylmä maa.
Kuin voitkaan silmäs uneen ummistaa?
Päänalaises on sateen-kosteat,
yölinnut, tuulta säikkyin, kirkuvat,
ei sulle loista lamppu yksikään,
kuun sädeleikin haudallasi nään.
Ja tunnit hiipivät niin verkalleen.
Kai heräät kellonlyöntiin jokaiseen
kuin minäkin? Mä yhtään nuku en,
kun, armas, sait niin kehnon vuotehen.
1925.EEVA
(Else Lasker-Schuler.)
Olet pääsi painanut syvään ylitseni,
sinun pääsi – ah, sinulla on kevääntuoksuinen tukka!
Sinun huultesi yli käy ruusunkarvainen päivänkilo,
sinun huulesi ovat kuin paratiisin puiden kukka.
Ja sydän on minussa itänyt rakkautta,
ah, minun sydämeni riutuu kuluttavan kaipuun tähden.
Ja sinä vapiset aavistustesi voimaa
etkä sinä tiedä, miksi noin ähkyen hengität untasi nähden.
Ja niinkuin muisto, jolla on tuhat juurta,
niin pysyn sinussa kiinni ja elämäsi mullassa aina.
Sinä olet sokean-nuori, sinä olet nuori kuin Adam...
– Syvään ylitseni noin sinä pääsi paina.
1925.SIELUT
(Paul Wertheimer.)
Sen tiedät: yksin jäämme molemmat.
Kuin kaksi puuta, jotka uponneet
on syvyyksien kultaan, sinehen,
ja joiden latvaa merituuli suutelee.
Niin lähetysten, sentään erillään,
me kaksi, ikuisesti erillään.
Puun toisen luota vieno kajastus
käy toisen luokse; usva hopeinen
väristen leikkii oksain ympärillä.
Ja välillämme lentää kaipaus,
ah, silmin hämärin ja siivin havisevin.
1923.SURU
(Gottfried Keller.)
Surusta, itkustani
ma kudon kankahan
ja siihen surupukuun
tään varren verhoan.
Sen vien mä teiden lokaan
ja kuljen laahustain.
Ja okahista tehty
on kruunu otsallain.
Mut vaellukselleni
saa Päivä ilkkumaan:
"Kas kääpiöllä yllään
on puku kuninkaan."
Niin vaippani ja kruunun
pois heitän häveten;
en ole surullinen,
en ole iloinen.
1928.LUMIMAAN LAULUJA
(Eskimorunoja.)
Knud Rasmussenin tanskannosten mukaan
I
Aurinko, kuu ja yksinäisyys
On tuskallista
kääntää mielensä pois
ja kaivata yksinäisyyteen
ihmisten iloisesta parvesta.
Ijaijaa – Jaa – Jaa.
On iloista
tuntea lämmön tulevan
suuren maailman luokse
ja nähdä aurinko
vanhalla polullaan
kesäyössä.
Ijaijaa – Jaa – Jaa.
On ahdistavaa
tuntea kylmän tulevan
suuren maailman luokse
ja nähdä kuu
– uusikuu, täysikuu –
vanhalla polullaan
talviyössä.
Ijaijaa -: Jaa – Jaa.
Mihin mahtaa kaikki mennä?
Minä ikävöin itään!
Enkä kuitenkaan koskaan enää näe setääni,
jolle minä ikävöin avata mieleni.
II
Nälkä
(Eräin vapauksin suomennettu.)
Hätä tuli minulle – –
En jaksanut enää elää
asuntopaikallani.
Hoipuin sentähden maan yli
nälästä menehtyvänä,
kaatumaisillani joka hetki.
Pienellä Moskusokse-järvellä
narrasivat kalat minua.
En saanut eineen palaa.
Taivalsin vaivoin vielä
tämän vuonon luokse,
josta olin ennen pyytänyt lohia.
Ikävöin riemukseni nähdä
jotakin vedessä uivaa,
kalan taikka hylkeen.
Ajatus päätyi tyhjään
niinkuin köysi,
joka liukuu käsistä ja loppuu.
Enkö minä enää löytäisikään
elämisen keinoa?
Kuitenkin mumisin loitsulukuja kaiken matkaa.
III
Sanat
Amaijaa – ai, jaa – jaa, ai – jaa,
olen raskasmielinen,
niin, minä juuri, en puhu koskaan pilaa,
en ruoski pahalla sanalla toista.
Se on minun tapani,
sellainen olen,
amaijaa – jaa.
Sanat saavat liikettä aikaan,
ja sanat luovat hiljaisuuden,
sanat tuovat toden tiedon
ja synnyttävät valheen,
amaijaa – jaa – jaa.
IV
Rakkaus
Ajaija-jaa,
minun leikkiparini,
ja-ja-jai-jaa,
hivelee helmaani,
hajaijajaa,
ottaa minut ja antaa minulle ruumiinsa,
hajaija-jaa, ja-jaijaa – –
Ja riistää nahkarenkaat ranteistani.
V
Laulu keväälle
Aja-haa, aja-haa.
Soudin kajakkia,
etsin maata,
aja-haa, aja-haa;
täällä tulin lumen luokse,
joka jo sulaa.
Aja-hai-jaa, aja-hai-jaa.
Siitä tiesin, että oli kevät
ja että talvi oli ohi.
Aja-hai-jaa, aja-hai-jaa.
Ja pelkäsin, että minun silmäni
olisivat heikot,
liian heikot
kaiken ihanuuden näkemään.
Aja-hai-jaa,
aja-hai-jaa,
aja-haa.