py­hä­aa­mui­nenadjektiivi

Agata ei ollut huomannut varoa ja ajoissa torjua tätä puuskaa, mutta nyt hän kuitenkin parahiksi oli äänenpäässä, ja viime tingassa, sillä Vihtoriinankin kädet olivat jo lentäneet puuskaan lanteille, ja taaskin, niinkuin vastikään ennen Agatan saapumista emäntien seuraan, oli vaara tarjolla, että koko kylä olisi, niin juhannushuomeltai kuin olikin ja kansa kirkkomatkalla, seuraavassa silmänräpäyksessä kiminyt semmoista riidantoraa ja sätinänräikää, että kanaperheetkin rauhoiltansa ja pyhäaamuisilta tunkioilta olisivat pötkineet korviansa pakoon navettolatojen alle, ja kuka hyvänsä paatuneempikin uskonut olevan vähintäinkin ilmiarjen alisessa päässä ja emäntien talonaskareissa.

Volter Kilpi, Kirkolle