← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 1344

Kalevala näyttämöllä

Name: Kalevala näyttämöllä
Author: Eino Leino

Eino Leino

Eino Leinon 'Kalevala näyttämöllä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1344. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.

Lataa .txt

KALEVALA NÄYTTÄMÖLLÄ

I sarja

Sovittanut

EINO LEINO

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.

        "Sitä kuusta kuuleminen,
        jonka juurella asunto."

SISÄLLYS

 Kalevala näyttämöllä (esisana).
 Alkukuvaelma.
 Maailman luominen.
 Aino.
 Sammon taonta.

KALEVALA NÄYTTÄMÖLLÄ.

Niin monessa muodossa kuin Kalevalan aiheita ja henkilöitä on koetettukin näyttämöltä esittää, on tämä kysymys kirjallisesti katsoen kuitenkin vielä jäänyt ratkaisemattomaksi. Eikä liene pieni niidenkään joukko, jotka ovat taipuvaisia pitämään kokonaan mahdottomana koskaan saadakaan mitään ratkaisua asialle.

Kuitenkin vaatii se sitä vaatimalla. On aivan luonnollista, että kansa tahtoo myöskin näyttämön kohottavassa ja kirkastavassa valaistuksessa nähdä niitä runollisia ihannehenkilöitä, jotka sen mielikuvitus on synnyttänyt, ja yhtä luonnollista on, että suomalaiset kirjailijat uudestaan ja yhä uudestaan palajavat kalevalaisen tarumaailman ijäti tuoreille luonnonlähteille. Kyseenalaiseksi jää siten ainoastaan tapa, miten tämä tarumaailma parhaiten voisi tulla hedelmälliseksi suomalaiselle näyttämötaiteelle ja näytelmäkirjallisuudelle.

Olen jo kauan aikaa ollut sitä mielipidettä, jota näen myöskin tanskalaisen Kalevala-tutkijan Ohrtin kannattavan, että Kalevalan henkilöt ovat jo sellaisinaan valmiita, kiteytyneitä taideteoksia eivätkä siis siedä enempää, jatkavaa tai viimeistelevää kirjallista käsittelyä. Jos mieli ajatella niitä näyttämölle siirretyiksi, täytyy niiden saada puhua omaa kieltään, käyttää omia sanojaan ja ennen kaikkea esittää omia alkuperäisiä luonnepiirteitään, rauhassa kaikilta nykyaikaisilta, selittäviltä tai symbolisoivilta toisinnoilta. Kalevala on valmis yksinkertaisesti. Se on sen uuden kalevalaisen näyttämötyylin ensimmäinen kulmakivi, jonka luulen keksineeni.

Toinen johtuu edellisestä. Jos mieli koettaa saada näyttämöllä aikaan puhtaasti kansanrunollista mielialaa, täytyy Kalevalan tapausten ja henkilöiden esittämiseksi luopua useimmista nykyaikaisen teatterin ominaisuuksista. On luovuttava ulkonaisen todellisuuden vaatimuksesta, pidettävä yksin kiinni sisällisestä totuudesta ja vedottava yleisön mielikuvitukseen. Meidän ei tarvitse kuulla teatteri-ukkosta, joka kerta kun sanotaan, että ukkonen käy, ei nähdä reslarekeä, joka kerta kun joku Kalevalan sankari "kohennaikse korjahansa". Me vain kuvittelemme niin tapahtuvan. Runous voittaa siitä, kauneusvaikutus hienostuu, se ei maksa mitään eikä tuota pienimmälläkään näyttämöllä eikä ahtaimmassakaan katsomossa mitään vaikeuksia. Siis pelkkiä hyviä puolia, joiden vastapainoksi en vuosikausienkaan epäilyjen avulla ole onnistunut vielä yhtään huonoa löytämään.

Mutta nykyaikainen teatteri on myöskin eräs valmis kokonaisuus, kuten Kalevalakin, josta on vaikea johtaa mitään enempää. Rikkoa voidaan sen sääntöjä, särkeä sen viivoja ja järkyttää sen perustuksia, kuten nykyaikaisen draaman kehitys muissa maissa on sen osoittanut, mutta mitään uutta, oleellisesti ja myönteisesti uutta, siihen tuskin voitanee lisätä enää. Se täytyy joko hyväksyä tai hyljätä kokonaan.

Jälkimmäinen on se ainoa vaihtoehto, mikä näiden rivien kirjoittajan mielestä on Kalevalaan nähden voinut tulla kysymykseen.

Mutta jos hylkää jotakin, täytyy olla myös mitä panna sijaan. Ja niin on Kalevalan näyttämölle-sovittamista varten täytynyt luoda kokonaan uusi näyttämö ja uusi teatteri-ympäristö, joka ei ollenkaan tavoittelekaan nykyaikaisen teatterin ominaisuuksia.

Olen koettanut kuvitella, miten muinaiset suomalaiset itse olisivat Kalevala-taruja näyttämöltä esittäneet, jos heidän kultuurinsa olisi itsenäisesti kohonnut sille asteelle ja säilynyt vapaana ylivoimaisten, vieraiden kansallisuuksien vaikutukselta. Se olisi epäilemättä tapahtunut suurten uhrijuhlien yhteydessä. Näyttämön taustan olen sentähden ajatellut esittävän uhrikarsikkoa. Sen edessä olevaa vapaata paikkaa voimme nimittää vaikka helkanurmeksi. Suomalainen maisema sivuille, toiselle metsä, toiselle järvi, ja kalevalainen näyttämö on valmis. Runolaulajat istuvat laulupaasilleen, alkavat kertoa näkymättömälle uhrikansalle muinaisia muisteloitaan, piirtävät muutamalla hahmoviivalla sielunsilmiemme eteen erinäisiä henkilöitä ja – ihme tapahtuu!

Ihme, todellinen ihme! Sillä nyt rupeaa "metsä liikkumaan".

Tarkoitan vainajien karsikkoa. Se rupeaa elämään, sieltä alkavat astua esille menneet sukupolvet, Väinämöiset, Ainot ja Joukahaiset, eivät realistisina näyttelijöinä enää, vaan asianomaisten runolaulajien mielikuvina. Ne puhuvat, ne liikkuvat, ne toimivat, ne kärsivät ja kuolevatkin, kuten näyttelijät ylimalkaan, mutta ne koskettavat tuskin maata jalallaan. Sillä niiden valtakunta ei ole tästä maailmasta. Ne ovat runokuvia, ne kuuluvat kansan mielikuvituksen kultapilvien palteille, josta ne vain hetkeksi ovat meidän kurjien kuolevaisten iloksi alas astahtaneet. Siksi ei tarvita myöskään mitään näyttämömuutoksia. Runolaulajat kertovat vain yksinkertaisesti, että näyttämö muuttuu ja silloin se muuttuu. Eepillinen aines täten tukee ja vahvistaa draamallista. Kun näyttelijät vaikenevat, jatkavat lausujat jälleen juonta, mutta seuraavat koko ajan jännityksellä kuviteltujen tapausten kulkua.

Tämä on uuden kalevalaisen näyttämön – joka sekin toistaiseksi elää vain miettijänsä mielikuvituksessa sielullinen pohja ja perustus. Sitä voidaan olosuhteiden mukaan laajentaa ja supistaa, kaunistaa ja koristaa, kenties vielä suurestikin kehittää, mutta sen ytimenä on ja pysyy eepillisen ja draamallisen aineksen veljellinen vuorovaikutus. Lyyrillinen aines jää pääasiallisesti vain asianomaisten vuorosanojen runollisen kauneuden varaan. Mutta senkin edustajana voi silloin tällöin Kanteletar itse näyttämölle ilmestyä.

Näin menetellen voidaan esittää koko Kalevala, koko muinaissuomalainen sankaritarusto, ainakin sen pääkohdat, muutamien tuntien kuluessa, kaikki samalla näyttämöllä, vaikka ilman väliaikojakin, jos niin tahdotaan. Se ei maksa juuri mitään ja on samalla kirjallisesti arvokkaampaa kuin kaikki ne kirjailijain omalle jälki-luovalle fantasialle perustuvat yritykset, jotka tähän saakka ovat Kalevalaa näyttämöltä tulkinneet. Vieläpä tahtoisin väittää sen olevan täysin niiden nykyaikaisten uudistuspyrintöjen tasalla, joilla muissa maissa on koetettu puhaltaa elävää henkeä kuoleviin teatterimuotoihin, taikka oikeammin: pieni askel niistä eteenpäin.

Näin suureksi ja vielä paljon suuremmaksi ajattelen minä kalevalaisen näyttämön taiteellista merkitystä, vaikka luonnollisista syistä sitä toistaiseksi tuskin uskallan muille tunnustaa. Kuitenkin olen tämän sisällisen vakaumukseni voimassa tohtinut suunnitella yhdeksän pientä näytelmää sisältävän sarjan "Kalevala Näyttämöllä", joka täten yleisölle tarjotaan. Paljon on tietysti täytynyt jättää pois, lyhennyksiä tehdä ja vuorosanoja toisin sovitella, mutta yhtään omaa sanaa tai luonnepiirrettä lisäämättä. Se, mitä yleisö täten saa nähdä näyttämöltä, on todellakin Kalevalaa. Ehkäpä sen ikuiset kauneudet siten voivat entistä syvemmälle ja laajemmalle tunkeutua.

Se on ollut ainakin sovittajan innostava johtotähti. Yleisö itse päättäköön, missä määrin se on hänet oikeaan opastanut.

Helsingissä 5 p. lokak. 1911.

Eino Leino.

NÄYTTÄMÖ

Näyttämö kuvaa helkanurmea, jonka vasemmalla puolen on metsä, oikealla järvenranta. Taustassa laululehto, jonka muodostaa perällä kasvava uhrikuusi ja kaksi sen kahden puolen, hiukan etualalla siitä, kukkivaa pihlajaa. Puiden alla puoli-ympyrässä laulupaadet. Laululehdon takana synkkä vainajien karsikko, jonne tiet kahden puolen laululehtoa.

Puvusto kalevalainen, lausujilla nykyaikainen karjalainen. Valaistus vaihteleva eri näytelmien hengen mukaisesti.

ALKUKUVAELMA

HENKILÖT:

ESILAUSUJA.

KANTELETAR.

KAKSI VUOROLAUSUJAA.

Valaistus: himmeä puolihämärä. Esilausuja, vanha valkohapsinen tietäjä, istuu uhrikuusen juurella, nojaten kyynärpäinsä varaan. Kanteletar kurkistelee arasti puiden lomasta vasemmalta.

1:nen vuorolausuja tulee vainajien karsikosta, oikealta puolen laululehtoa, astuu hitaasti, syvissä mietteissään ja pysähtyy keskelle helkanurmea.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Mieleni minun tekevi,
    aivoni ajattelevi
    lähteäni laulamahan,
    saa'ani sanelemahan,
    sukuvirttä suoltamahan,
    lajivirttä laulamahan;
    sanat suussani sulavat,
    puhe'et putoelevat,
    kielelleni kerkiävät,
    hampahilleni hajoovat.

(2:nen vuorolausuja tulee vasemmalta puolen laululehtoa, huomaa hänet ja rientää riemuiten häntä tervehtimään.)

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Velikulta, veikkoseni,
    kaunis kasvinkumppalini!

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Lähe nyt kanssa laulamahan,
    saa kera sanelemahan,
    yhtehen yhyttyämme,
    kahta'alta käytyämme.

2:NEN VUOROLAUSUJA (päätään nyykäyttäen)

    Harvoin yhtehen yhymme,
    saamme toinen toisihimme
    näillä raukoilla rajoilla,
    poloisilla Pohjan mailla.

1:NEN VUOROLAUSUJA (kätensä ojentaen)

    Lyökämme käsi kätehen,
    sormet sormien lomahan,
    lauloaksemme hyviä,
    parahia pannaksemme
    kuulla noien kultaisien,
    tietä mielitehtoisien
    nuorisossa nousevassa,
    kansassa kasuavassa!

2:NEN VUOROLAUSUJA (innostuen)

    Noita saamia sanoja,
    virsiä virittämiä
    vyöltä vanhan Väinämöisen,
    alta ahjon Ilmarisen,
    päästä kalvan Kaukomielen,
    Joukahaisen jousen tiestä,
    Pohjan peltojen periltä,
    Kalevalan kankahilta.

MOLEMMAT

    Niit' ennen isoni lauloi
    kirvesvartta vuollessansa,
    niitä äitini opetti
    väätessänsä värttinätä,
    minun lasna lattialla
    eessä polven pyöriessä,
    maitopartana pahaisna,
    piimäsuuna pikkaraisna.

                           (Vaitiolo.)

ESILAUSUJA (kuin itsekseen)

    Sampo ei puuttunut sanoja
    eikä Louhi luottehia,
    vanheni sanoihin Sampo,
    katoi Louhi luottehisin,
    virsihin Vipunen kuoli,
    Lemminkäinen leikkilöihin.

KANTELETAR

    Vilu mulle virttä virkkoi,
    säe saatteli runoja,
    virttä toista tuulet toivat,
    meren aaltoset ajoivat,
    linnut liitteli sanoja,
    puien latvat lausehia.

(Vuorolausujat ovat seisoneet edellisen aikana käsi kädessä, kasvot kirkastuneina, kuin kuunnellen omia sisäisiä ääniään. Eroavat nyt toisistaan, viittaavat vilkkaasti tyhjille laulupaasille ja istuvat.)

MAAILMAN LUOMINEN.

HENKILÖT:

VÄINÄMÖINEN.

KANTELETAR.

KUORO.

Esilausuja istuu perällä, uhrikuusen juurella. Vuorolausujat hänen kahdenpuolin laulupaasillaan. Valaistus: valkeneva aamuhämärä.

ESILAUSUJA (harvakseen)

    Noin kuulin saneltavaksi,
    tiesin virttä tehtäväksi:
    yksin meillä yöt tulevat,
    yksin päivät valkeavat,
    yksin syntyi Väinämöinen,
    ilmestyi ikirunoja,
    Kapehesta kantajasta,
    Ilmattaresta emosta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Olipa impi ilman tyttö,
    Kave Luonnotar korea,
    piti viikoista pyhyyttä,
    iän kaiken impeyttä,
    ilman pitkillä pihoilla,
    tasaisilla tanterilla.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Ikävystyi aikojansa,
    ouostui elämätänsä,
    jop' on astuikse alemma,
    laskeusi lainehille,
    aalto impeä ajeli,
    tuuli tuuli kohtuiseksi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuo sotka sorea lintu,
    liiteleikse, laateleikse,
    keksi polven veen emosen
    sinerväisellä selällä,
    luuli heinämättähäksi,
    tuoreheksi turpeheksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Siihen laativi pesänsä,
    muni kultaiset munansa,
    kuusi kultaista munoa,
    rautamunan seitsemännen,
    alkoi hautoa munia,
    päätä polven lämmitellä.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Jopa tuosta veen emonen,
    veen emonen, ilman impi,
    luuli polvensa palavan,
    vavahutti polveansa,
    karskahti munat muruiksi,
    meren aaltohon ajaikse.

ESILAUSUJA (kätensä kohottaen.)

    Munasen alainen puoli
    alaiseksi maaemäksi,
    munasen yläinen puoli
    yläiseksi taivahaksi,
    yläpuoli ruskeaista
    päivöseksi paistamahan,
    yläpuoli valkeaista
    se kuuksi kumottamahan;
    mi munassa kirjavaista,
    ne tähiksi taivahille,
    mi munassa mustukaista
    nepä ilman pilvilöiksi.

                       (Vaitiolo.)

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Ajat eellehen menevät,
    vuoet tuota tuonnemmaksi,
    uuen päivän paistaessa,
    uuen kuun kumottaessa;
    aina uipi veen emonen,
    veen emonen, ilman impi,
    noilla vienoilla vesillä,
    utuisilla lainehilla,
    eessänsä vesi vetelä,
    takanansa taivas selvä.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Jo vuonna yheksäntenä,
    kymmenentenä kesänä
    nosti päätänsä merestä,
    kohottavi kokkoansa,
    alkoi luoa luomiansa,
    saautella saamiansa
    selvällä meren selällä
    ulapalla aukealla.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kussa kättä käännähytti,
    siihen niemet siivoeli;
    kussa pohjasi jalalla,
    kalahauat kaivaeli;
    kussa ilman kuplistihe,
    siihen syöverit syventi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Kylin maahan kääntelihe,
    siihen sai sileät rannat;
    jaloin maahan kääntelihe,
    siihen loi lohiapajat;
    päin päätyi maata vasten,
    siihen laitteli lahelmat.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Ui siitä ulomma maasta,
    seisattelihe selälle;
    luopi luotoja merehen,
    kasvatti salakaria
    laivan laskemasijaksi,
    merimiesten pään menoksi.

MOLEMMAT

    Jo oli saaret siivottuna,
    luotu luotoset merehen,
    ilman pielet pistettynä,
    maat ja manteret sanottu,
    kirjattu kivihin kirjat,
    veetty viivat kallioihin,
    viel' ei synny Väinämöinen,
    ilmau ikirunoja,
    Kapehesta kantajasta,
    llmattaresta emosta.

ESILAUSUJA (nousee)

    Kuu keritä, päivyt päästä,
    otava yhä opeta
    miestä ouoilta ovilta,
    veräjiltä vierahilta!
    Saata maalle matkamiestä,
    ilmoille inehmon lasta
    kuuta taivon katsomahan,
    päiveä ihoamahan,
    otavaista oppimahan,
    tähtiä tähyämähän!

(Odottaa suurimmassa jännityksessä ja kädet taivasta kohden ojennettuina. Vuorolausujat ovat nousseet ja seuranneet hänen esimerkkiään. Väinämöinen näkyy, tullen hitaasti laululehdon oikealta puolen.)

KUORO

    Se oli synty Väinämöisen,
    rotu rohkean runojan!

        (Kohottavat kätensä tervehdykseen. Vaitiolo.)

VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen)

    Kenpä maita kylvämähän,
    toukoja tihittämähän?

ESILAUSUJA

    Pellervoinen pellon poika,
    Sampsa poika pikkarainen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Kylvi maita kyyhätteli,
    kylvi maita, kylvi soita,
    kylvi auhtoja ahoja,
    panettavi paasikoita.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Mäet kylvi männiköiksi,
    kummut kylvi kuusikoiksi,
    kankahat kanervikoiksi,
    notkot nuoriksi vesoiksi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Noromaille koivut kylvi,
    lepät maille leyhkeille,
    tuomet kylvi tuorehille,
    raiat maille raikkahille,
    pihlajat pyhille maille,
    pajut maille paisuville,
    katajat karuille maille,
    tammet virran vieremille.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Läksi puut ylenemähän,
    vesat nuoret nousemahan,
    kasvoi kuuset kukkalatvat,
    lautui lakkapäät petäjät,
    nousi koivupuut noroilla,
    lepät mailla leyhkeillä,
    tuomet mailla tuorehilla,
    katajat karuilla mailla,
    katajahan kaunis marja,
    tuomehen hyvä he'elmä.

                      (Vaitiolo.)

VÄINÄMÖINEN (voimakkaasti)

    Yks on tammi taimimatta,
    juurtumatta puu Jumalan.

ESILAUSUJA

    Heitä herja valloillensa,
    olevillen onnillensa,
    vuota vielä yötä kolme,
    saman verran päiviäki,
    käypä siitä katsomahan,
    viikon päästä viimeistäki!

                      (Vaitiolo.)

VÄINÄMÖINEN (kuten edellä)

    Ei ole tammi kasvanunna,
    juurtununna puu Jumalan.

(Kohottaa samassa oikean kätensä otsalleen ikäänkuin tähystelisi merellepäin oikealle. Kuoro seuraa hänen esimerkkiään.)

ESILAUSUJA

    Onpa tuolla neljä neittä,
    viisi veen on morsianta,
    ne on nurmen niitännässä,
    kastekorren katkonnassa
    nenässä utuisen niemen,
    päässä saaren terhenisen.

                 (Yleinen säpsähdys)

1:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaasti)

    Tulipa merestä Tursas,
    uros aalloista yleni;
    tunki heinäset tulehen,
    ilmivalkean väkehen,
    ne kaikki poroksi poltti,
    kypeniksi kyyätteli.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuli tuhkia läjänen,
    koko kuivia poroja;
    saip' on siihen lemmen lehti,
    lemmen lehti, tammen terho,
    josta kasvoi kaunis taimi,
    yleni vihanta virpi,
    nousi maasta mansikkaisna,
    kasvoi kaksihaarukkaisna.

1:NEN VUOROLAUSUJA (yhä suuremmalla kauhulla)

    Ojenteli oksiansa,
    levitteli lehviänsä,
    latva täytti taivahalle,
    lehvät ilmoille levisi,
    piätti pilvet juoksemasta,
    hattarat hasertamasta,
    päivän peitti paistamasta,
    kuuhuen kumottamasta.

(On lausunut viimeiset sanansa melkein parahtaen. Kuoro peittää kasvonsa kauhistuen.)

VÄINÄMÖINEN

    Oisko tammen taittajata,
    puun sorean sortajata!
    Ikävä imehnon olla,
    kamala kalojen uia
    ilman päivän paistamatta,
    kuuhuen kumottamatta.

ESILAUSUJA (päätään pudistaen)

    Ei ole sitä urosta
    eikä miestä urheata,
    joka taisi tammen kaata.
    satalatvan langettoa.

VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)

    Kave äiti kantajani,
    Luonnotar ylentäjäni!
    Laitapa ve'en väkeä –
    veessä on väkeä paljo –
    tämä tammi taittamahan
    puu paha hävittämähän
    eestä päivän paistavaisen,
    tieltä kuun kumottavaisen!

(Jää samaan asentoonsa. Kuoro odottaa jännityksellä.)

1:NEN VUOROLAUSUJA (merelle tähystäen)

    Nousipa merestä miesi,
    uros aalloista yleni;
    ei tuo ollut suuren suuri
    eikä aivan pienen pieni:
    miehen peukalon pituinen,
    vaimon vaaksan korkeuinen.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Vaski – on hattu hartioilla,
    vaskisaappahat jalassa,
    vaskikintahat käessä,
    vaskikirjat kintahissa,
    vaskivyöhyt vyölle vyötty,
    vaskikirves vyön takana.

VÄINÄMÖINEN (ylenkatseellisesti)

    On miesi näkemiänsä,
    uros silmän luontiansa,
    pystyn peukalon pituinen,
    härän kynnen korkunainen,
    vähän kuollutta parempi,
    katonutta kaunihimpi.

ESILAUSUJA

    Saitp' on tuon sanoneheksi,
    katsahtaos vielä kerran,
    näet miehen muuttunehen,
    uuistunehen urohon:
    jalka maassa teutaroivi,
    päähyt pilviä pitävi,
    parta on eessä polven päällä,
    hivus kannoilla takana,
    syltä on silmien välitse,
    syltä housut lahkehesta,
    puolta toista polven päästä,
    kahta kaation rajasta.

                 (Yleinen hämmästys.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Hivelevi kirvestänsä,
    tahkaisi tasatereä
    kuutehen kuvaisimehen,
    seitsemähän sieran päähän.

2:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaasti)

    Iski puuta kirvehellä,
    tarpaisi tasaterällä,
    iski kerran, iski toisen,
    kohta kolmannen yritti.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuli tuiski kirvehestä,
    Panu tammesta pakeni,
    tahtoi tammi kallistua,
    lysmyä rutimoraita.

MOLEMMAT (riemuiten)

    Jopa taisi tammen kaata
    ruhtoa rutimoraian!

(Kaikki hengähtävät helpotuksesta. Kanteletar on edellisen aikana näkynyt vasemmalla, uteliaasti puiden lomitse kurkistellen. Nojaa puun runkoon, vienosti:)

KANTELETAR

    Kenpä siitä oksan otti,
    se otti ikuisen onnen:
    kenpä siitä latvan taittoi,
    se taittoi ikuisen taian;
    kenpä lehvän leikkaeli,
    se leikkoi ikuisen lemmen.
    Mi oli lastuja pirannut,
    pälähellyt pälkäreitä
    selvälle meren selälle,
    lakeille lainehille,
    noita tuuli tuuitteli,
    meren läikkä läikytteli
    venosina veen selällä,
    laivasina lainehilla.

VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)

    Pääsi päivät paistamahan,
    pääsi kuut kumottamahan,
    pilvet pitkin juoksemahan,
    taivon kaaret kaartamahan
    nenähän utuisen niemen,
    päähän saaren terhenisen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Siit' alkoi salot silota,
    metsät mielin kasvaella,
    lehti puuhun, ruoho maahan,
    linnut puuhun laulamahan,
    rastahat iloitsemahan,
    käki päällä kukkumahan.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kasvoi maahan marjan varret,
    kukat kultaiset keolle,
    ruohot kasvoi kaikellaiset,
    monenmuotoiset sikesi;
    ohra on yksin nousematta,
    touko kallis kasvamatta.

ESILAUSUJA (miettivästi)

    Eipä nouse Osmon ohra,
    ei kasva Kalevan kaura
    ilman maan alistamatta,
    ilman kasken kaatamatta,
    tuon tulella polttamatta.

VÄINÄMÖINEN (tehden kylväjänliikkeitä kädellään)

    Minä kylvän kyyhättelen
    Luojan sormien lomitse,
    käen kautta Kaikkivallan
    tälle maalle kasvavalle,
    ahollen ylenevälle.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Akka manteren alainen,
    Mannun eukko, maan emäntä,
    pane nyt turve tunkemahan,
    maa väkevä vääntämähän;
    eip' on maa väkeä puutu
    sinä ilmoisna ikänä,
    kun lie armo antajista,
    lupa luonnon tyttäristä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Nouse maa makoamasta,
    Luojan nurmi nukkumasta,
    pane korret korttumahan
    sekä varret varttumahan,
    tuhansin neniä nosta,
    saoin haaroja hajota
    kynnöstämme, kylvöstämme,
    varsin vaivamme näöstä.

ESILAUSUJA

    Oi Ukko ylijumala,
    tahi taatto taivahinen,
    vallan pilvissä pitäjä,
    hattarojen hallitsija!
    Piä pilvissä keräjät,
    säkehissä neuvot selvät,
    iätä iästä pilvi,
    nosta lonka luotehesta,
    toiset lännestä lähetä,
    etelästä ennättele,
    vihmo vettä taivosesta,
    mettä pilvistä pirota
    orahille nouseville,
    touoille tohiseville!

(On kohottanut molemmat kätensä kuin rukoukseen. Vaitiolo.)

VÄINÄMÖINEN (nyykäyttää päätään tyytyväisenä)

    Kasvoi ohra mieltä myöten,
    tähkät kuuella taholla,
    korret kolmisolmuisena.

KANTELETAR (vienosti)

    Miksipä on tuo jätetty
    koivahainen kaatamatta?

VÄINÄMÖINEN

    Siksipä on tuo jätetty
    koivahainen kasvamahan,
    lintujen leposijaksi,
    käkösen kukuntapuuksi.
    Siinä kukkuos käkönen,
    helkyttele hietarinta,
    hoiloa hopearinta,
    tinarinta riukuttele,
    kuku illoin, kuku aamuin,
    kerran keskipäivälläkin
    ihanoiksi ilmojamme,
    mieluisiksi metsiämme,
    rahaisiksi rantojamme,
    viljaisiksi vieriämme!

(On paljastanut päänsä edellisen kuluessa. Kuoro seuraa hänen esimerkkiään.)

ESIRIPPU.

AINO

HENKILÖT:

VÄNÄMÖINEN.

JOUKAHAINEN.

AINO.

ÄITI.

ANTELETAR.

KUORO.

Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Kanteletar nojaa puun runkoon vasemmalla. Valaistus: nouseva aamurusko.

ESILAUSUJA (tyynesti)

    Vaka vanha Väinämöinen
    elelevi aikojansa
    noilla Väinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla,
    laulelevi virsiänsä,
    laulelevi, taitelevi.
    Lauloi päivät pääksytysten,
    yhytysten yöt saneli
    muinaisia muisteloita,
    noita syntyjä syviä,
    joit' ei laula kaikki lapset,
    ymmärrä yhet urohot
    tällä inhalla iällä,
    katovalla kannikalla.

    Kauas kuuluvi sanoma,
    ulos viestit vierähtävät
    Väinämöisen laulannasta,
    urohon osoannasta;
    viestit vierähti suvehen,
    sai sanomat Pohjolahan.

1:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaammin)

    Olipa nuori Joukahainen,
    laiha poika Lappalainen,
    se kävi kylässä kerran,
    kuuli kummia sanoja,
    lauluja laeltavaksi,
    parempia pantavaksi
    noilla Väinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla,
    kuin mitä itseki tiesi,
    oli oppinut isolta.

2:NEN VUOROLAUSUJA (synkistyen)

    Tuo tuosta kovin pahastui,
    kaiken aikansa kaehti
    Väinämöistä laulajaksi,
    paremmaksi itseänsä;
    jo tuli emonsa luoksi,
    luoksi valtavanhempansa,
    lähteäksensä käkesi,
    tullaksensa toivotteli
    noille Väinölän tuville,
    kera Väinön voitteloille.

(Joukahainen, miekka vyöllä ja jousi olalla tulee vainajien karsikosta laululehdon vasemmalta puolen. Äiti hänen perästään huolestuneena ja lempeästi estellen häntä.)

ÄITI

    Siellä silma lauletahan,
    lauletahan, lausitahan
    suin lumehen, päin vitihin,
    kourin ilmahan kovahan,
    käsin kääntymättömäksi,
    jaloin liikkumattomaksi.

JOUKAHAINEN (kerskaten)

    Hyväpä isoni tieto,
    emoni sitäi parempi,
    oma tietoni ylinnä!
    Jos tahon tasalle panna,
    miesten verroille vetäitä,
    itse laulan laulajani,
    sanelen sanelijani,
    laulan laulajan parahan
    pahimmaksi laulajaksi,
    jalkahan kiviset kengät,
    puksut puiset lantehille,
    kiviriipan rinnan päälle,
    kiviharkon hartioille,
    kivikintahat kätehen,
    päähän paatisen kypärän.

(Viittaa ylpeästi äidilleen ja etenee hitaasti, otsa rypyssä ja silmät miettivästi maahan luotuina keskinäyttämölle. Äiti menee murheellisena takaisin karsikkoon. Väinämöinen on tullut karsikosta laululehdon oikealta puolen ja etennyt samoin keskinäyttämölle. Sankarit seisovat hetkisen ja mittailevat tuimin katsein toisiaan.)

VÄINÄMÖINEN (tyynesti)

    Kult' olet sinä sukua?

JOUKAHAINEN

    Mie olen nuori Joukahainen,
    vaan sano oma sukusi,
    kult' olet sinä sukua,
    kuta, kurja, joukkioa?

VÄINÄMÖINEN

    Kun liet nuori Joukahainen,
    veäite syrjähän vähäisen,
    sie olet nuorempi minua!

JOUKAHAINEN (ylpeästi)

    Vähä on miehen nuoruuesta,
    nuoruuesta, vanhuuesta,
    kumpi on tieolta parempi,
    muistannalta mahtavampi,
    sep' on tiellä seisokahan,
    toinen tieltä siirtykähän;
    lienet vanha Väinämöinen,
    laulaja iän-ikuinen,
    ruvetkamme laulamahan,
    saakamme sanelemahan,
    mies on miestä oppimahan,
    toinen toista voittamahan.

VÄINÄMÖINEN

    Mitäpä minusta ompi
    laulajaksi, taitajaksi,
    ain' olen aikani elellyt
    näillä yksillä ahoilla,
    kotipellon pientarilla
    kuunnellut kotikäkeä;
    vaan kuitenki, kaikitenki
    sano korvin kuullakseni,
    mitä sie enintä tieät,
    yli muien ymmärtelet.

JOUKAHAINEN

    Tieänpä minä jotaki,
    sen on tieän selvällehen,
    tajuelen tarkoillehen:
    reppänä on liki lakea,
    liki lieska kiukoata.

(Väinämöinen tekee halveksivan liikkeen. Joukahainen kiivaammin:)

    Hyvä on hylkehen eleä,
    ve'en koiran viehkuroia,
    luotansa lohia syöpi,
    sivultansa siikasia.

    Siiall' on sileät pellot,
    lohella laki tasainen;
    hauki hallalla kutevi,
    kuolasuu kovalla säällä;
    ahven arka, kyrmyniska,
    sykysyt syvillä uipi,
    kesät kuivilla kutevi,
    rantasilla rapsehtivi.

(Väinämöinen kuten edellä.)

    Kun ei tuosta kyllin liene,
    vielä tieän muunki tieon,
    arvoan yhen asian:
    Pohjola porolla kynti,
    Etelä emähevolla,
    Takalappi tarvahalla;
    tieän puut Pisan mäellä,
    hongat Hornan kalliolla,
    pitkät on puut Pisan mäellä,
    hongat Hornan kalliolla.

    Kolme on koskea kovoa,
    kolme järveä jaloa,
    kolme vuorta korkeata
    tämän ilman kannen alla:
    Hämehess' on Hälläpyörä,
    Kaatrakoski Karjalassa,
    ei ole Vuoksen voittanutta,
    yli käynyttä Imatran.

                     (Lyhyt vaitiolo.)

VÄINÄMÖINEN (hymähtäen)

    Lapsen tieto, naisen muisti,
    ei ole partasuun urohon,
    eikä miehen naisekkahan;
    sano syntyjä syviä,
    asioita ainoisia!

JOUKAHAINEN (epätoivon vimmalla)

    Tieän mä tiasen synnyn,
    tieän linnuksi tiasen,
    kyyn viherän käärmeheksi,
    kiiskisen veen kalaksi,
    rauan tieän raukeaksi,
    mustan mullan muikeaksi,
    varin veen on vaikeaksi,
    tulen polttaman pahaksi.

    Vesi on vanhin voitehista,
    kosken kuohu katsehista,
    itse luoja loitsijoista,
    Jumala parantajista.

    Vuoresta vetosen synty,
    tulen synty taivosesta,
    alku rauan ruostehesta,
    vasken kanta kalliosta.

    Mätäs on märkä maita vanhin,
    paju puita ensimmäinen,
    hongan juuri huonehia,
    paatonen patarania.

VÄINÄMÖINEN (otsaansa rypistäen)

    Muistatko mitä enemmän
    vai jo loppuivat lorusi?

JOUKAHAINEN (rehennellen)

    Muistan vieläki vähäisen,
    muistanpa ajan mokoman,
    kun olin merta kyntämässä,
    meren kolkat kuokkimassa,
    kalahauat kaivamassa,
    syänveet syventämässä,
    lampiveet on laskemassa,
    mäet mylleröittämässä,
    louhet luomassa kokohon.

    Viel' olin miesnä kuuentena,
    seitsemäntenä urosna
    tätä maata saataessa,
    ilmoa suettaessa,
    ilman pieltä pistämässä,
    taivon kaarta kantamassa,
    kuuhutta kulettamassa,
    aurinkoa auttamassa,
    otavaa ojentamassa,
    taivoa tähittämässä.

VÄINÄMÖINEN

    Sen varsin valehtelitki;
    ei sinua silloin nähty,
    kun on merta kynnettihin,
    kalahauat kaivettihin.
    Eikä lie sinua nähty,
    ei lie nähty eikä kuultu
    tätä maata saataessa,
    ilmoa suettaessa,
    ilman pieltä pistettäissä,
    taivon kaarta kannettaissa.

JOUKAHAINEN

    Kun ei lie minulla mieltä,
    kysyn mieltä miekaltani;
    oi on vanha Väinämöinen,
    laulaja laveasuinen,
    lähe miekan mittelöhön,
    käypä kalvan katselohon.

               (Paljastaa miekkansa.)

VÄINÄMÖINEN

    En noita pahoin pelänne
    miekkojasi, mieliäsi,
    tuuriasi, tuumiasi,
    vaan kuitenki, kaikitenki
    lähe en miekan mittelöhön
    sinun kanssasi, katala,
    kerallasi, kehno raukka.

JOUKAHAINEN (murtaen haventaan)

    Ken ei käy miekan mittelöhön,
    lähe ei kalvan katselohon,
    sen minä siaksi laulan,
    alakärsäksi asetan,
    panen semmoiset urohot
    sen sikäli, tuon täkäli,
    sorran sontatunkiohon,
    läävän nurkkahan nutistan!

(Kuoro, joka edellisen aikana on jännityksellä seurannut kohtauksen kehittymistä, kavahtaa ylös loukkauksen kuullessaan. Itse Väinämöinen on hätkähtänyt ja astahtanut askeleen taaksepäin. Oikaisee nyt itsensä täyteen mittaan, kohottaa oikean käsivartensa ja vaientaa yhdellä ainoalla mahtipontisella liikkeellä Joukahaisen, joka painuu sen voimasta ehdottomasti polvilleen.)

ESILAUSUJA (voimakkaasti)

    Jopa suuttui Väinämöinen,
    jopa suuttui ja häpesi,
    itse loihe laulamahan,
    sai itse sanelemahan;
    ei ole laulut lasten laulut,
    lasten laulut, naisten naurut,
    ne on partasuun urohon,
    joit' ei laula kaikki lapset.

KUORO

    Lauloi vanha Väinämöinen,
    järvet läikkyi, maa järisi,
    vuoret vaskiset vapisi,
    paaet vahvat paukahteli,
    kalliot kaheksi lenti,
    kivet rannoilla rakoili.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Lauloi nuoren Joukahaisen,
    lauloi suohon suonivöistä,
    niittyhyn nivuslihoista,
    kankahasen kainaloista.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Jo nyt nuori Joukahainen
    jopa tiesi, jotta tunsi,
    tiesi tielle tullehensa,
    matkallen osannehensa,
    voittelohon, laulelohon
    kera vanhan Väinämöisen!

JOUKAHAINEN (surkealla äänellä)

    Oi on viisas Väinämöinen,
    tietäjä iän-ikuinen,
    pyörrytä pyhät sanasi,
    peräytä lausehesi,
    päästä tästä pälkähästä,
    tästä seikasta selitä,
    panenpa parahan makson,
    annan lunnahat lujimmat!

VÄINÄMÖINEN

    Niin mitä minulle annat,
    jos pyörrän pyhät sanani?

JOUKAHAINEN

    Onp' on mulla kaarta kaksi,
    jousta kaksi kaunokaista,
    yks on lyömähän riveä,
    toinen tarkka ammunnalle;
    ota niistä jompi kumpi!

VÄINÄMÖINEN (ylenkatseellisesti)

    Huoli en, hurja, jousistasi,
    en, katala, kaaristasi,
    on noita itselläniki
    joka seinä seisoteltu,
    joka vaarnanen varottu,
    miehittä metsässä käyvät,
    urohitta ulkotöillä.

(Tekee jälleen äskeisen kädenlilkkeensä. Joukahainen painuu yhä syvemmä polvilleen.)

JOUKAHAINEN

    Onp' on mulla purtta kaksi,
    kaksi on kaunoista venoa,
    yks on kiistassa kepeä,
    toinen paljo kannattava;
    ota niistä jompi kumpi!

VÄINÄMÖINEN (päätä pudistaen)

    Enp' on huoli pursistasi,
    venehistäsi välitä,
    on noita itselläniki
    joka tela tempaeltu,
    joka lahtema laottu,
    mikä tuulella tukeva,
    mikä vastasään menijä.

          (Sama mykkä-näyttely kuin edellä.)

JOUKAHAINEN

    On mulla oritta kaksi,
    kaksi kaunoista hepoa,
    yks on juoksulle jalompi,
    toinen raisu rahkehitta;
    ota niistä jompi kumpi!

VÄINÄMÖINEN

    En huoli hevosiasi,
    sure en sukkajalkojasi,
    on noita itselläniki
    joka soimi solmieltu,
    joka tanhua taluttu,
    vesi selvä selkäluilla,
    rasvalampi lautasilla.

             (Mykkä-näyttely kuin edellä.)

JOUKAHAINEN

    Oi on vanha Väinämöinen,
    pyörrytä pyhät sanasi,
    annan kultia kypärin,
    hopeita huovan täyen,
    isoni soasta saamat,
    taluttamat tappelosta!

VÄINÄMÖINEN (ylevästi)

    En huoli hopeitasi,
    kysy en, kurja, kultiasi,
    on noita itselläniki
    joka aitta ahtaeltu,
    joka vakkanen varottu,
    ne on kullat kuun ikuiset,
    päivän polviset hopeat.

              (Mykkä-näyttely kuin edellä.)

JOUKAHAINEN

    Oi on vanha Väinämöinen,
    päästä tästä pälkähästä,
    annan aumani kotoiset,
    heitän hietapeltoseni
    oman pääni päästimeksi,
    itseni lunastimeksi!

VÄINÄMÖINEN

    En halaja aumojasi,
    herja, hietapeltojasi,
    on noita itselläniki
    peltoja joka perällä,
    aumoja joka aholla,
    omat on paremmat pellot,
    omat aumat armahammat.

              (Mykkä-näyttely kuin edellä.)

JOUKAHAINEN (suurimmassa hädässä)

    Oi on viisas Väinämöinen,
    tietäjä iän-ikuinen,
    laula jo laulusi takaisin,
    heitä vielä heikko henki,
    laske täältä pois minua,
    virta jo jalkoa vetävi,
    hiekka silmiä hiovi.

    Kun pyörrät pyhät sanasi,
    luovuttelet luottehesi,
    annan Aino siskoseni,
    lainoan emoni lapsen
    sulle pirtin pyyhkijäksi,
    lattian lakaisijaksi,
    hulikkojen huuhtojaksi,
    vaippojen viruttajaksi,
    kutojaksi kultavaipan,
    mesileivän leipojaksi.

(Kuoro on Ainon nimen kuullessaan säpsähtänyt, katsonut toinen toiseensa, mutta yhtyy nyt Joukahaisen rukoukseen.)

KUORO

    Pyörrä pois pyhät sanasi,
    perin laske lausehesi!

Väinämöinen kohottaa riemastuneena ylös Joukahaisen ja katsoo hetken lämpimästi silmiin häntä. Kääntyy sitten vitkalleen oikealle, jääden suu hymyssä ja silmät ilosta säteilevinä sinistä järvenselkää ihailemaan. – Joukahainen seisoo kotvan paikoillaan kuin ei oikein ymmärtäisi mitä on tapahtunut. Kääntyy sitten vasemmalle, hänen suunsa vääristyy äänettömään itkuun ja hän peittää kasvonsa käsivarrellaan. Kuoro istuu jälleen paikoilleen.

ESILAUSUJA

    Jopa vanha Väinämöinen
    ihastui ikihyväksi,
    kun sai neion Joukahaisen
    vanhan päivänsä varaksi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Pääsi nuori Joukahainen,
    pääsi leuan liettehestä,
    parran paikasta pahasta.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuossa nuori Joukahainen,
    itkeä vetistelevi
    alla päin, pahoilla mielin,
    kaiken kallella kypärin.

(Äiti tulee vasemmalta karsikosta ja huomaa Joukahaisen.)

ÄITI

    Mitä itket, poikueni,
    nuorna saamani nureksit?

JOUKAHAINEN

    Oi on maammo, kantajani,
    jo on syytä syntynynnä,
    taikoja tapahtununna,
    syytä kyllin itkeäni,
    Liikoja nureksiani!
    Tuot' itken tämän ikäni,
    puhki polveni murehin:
    annoin Aino siskoseni,
    lupasin emoni lapsen
    Väinämöiselle varaksi,
    laulajalle puolisoksi,
    turvaksi tutisevalle,
    suojaksi sopenkululle.

ÄITI (ilahtuen)

    Elä itke, poikueni,
    ei ole itkettäviä,
    suuresti surettavia:
    tuota toivoin tuon ikäni,
    puhki polveni halasin
    sukuhuni suurta miestä,
    rotuhuni rohkeata,
    vävykseni Väinämöistä,
    laulajata langokseni.

(Ohjaa hänet vasemmalle karsikkoon. Pitkä vaitiolo. Kanteletar näkyy puiden lomasta vasemmalta.)

KANTELETAR

    Sisar nuoren Joukahaisen
    itse itkullen apeutui,
    itki päivän, itki toisen
    poikkipuolin portahalla,
    itki suuresta surusta,
    apeasta miel'alasta.

(Aino tulee itkien vasemmalta karsikosta. Äiti heti hänen jäljessään.)

ÄITI (mielistellen)

    Mitä itket, Ainoseni,
    kun olet saava suuren sulhon,
    miehen korkean kotihin,
    ikkunoillen istujaksi,
    lautsoille lavertajaksi?

AINO

    Oi emoni, kantajani,
    itkenpä minä jotaki,
    itken kassan kauneutta,
    tukan nuoren tuuheutta,
    hivuksien hienoutta,
    jos ne piennä peitetähän,
    katetahan kasvavana.
    Tuotapa ikäni itken,
    tuota päivän armautta,
    suloutta kuun komean,
    ihanuutta ilman kaiken,
    jos oisi nuorna jättäminen,
    lapsena unohtaminen
    veikon veistotanterille,
    ison ikkunan aloille.

ÄITI (ankarasti)

    Mene huima huolinesi,
    epäkelpo itkuinesi!
    Ei ole syytä synkistyä,
    aihetta apeutua:
    paistavi Jumalan päivä
    muuallaki maailmassa,
    ei isosi ikkunoilla,
    veikkosi veräjän suulla;
    myös on marjoja mäellä,
    ahomailla mansikoita
    poimia sinun poloisen
    ilmassa etempänäki,
    ei aina ison ahoilla,
    veikon viertokankahilla.

(Menee vasemmalle karsikkoon. Aino pyyhkii hitaasti kyyneleensä ja poistuu vasemmalle puiden lomaan.)

KANTELETAR (vienosti)

    Tuopa Aino, neiti nuori,
    sisar nuoren Joukahaisen,
    läksi luutoa lehosta,
    vastaksehen varvikosta,
    taittoi vastan taatollensa,
    toisen taittoi maammollensa,
    kokoeli kolmannenki
    verevälle veiollensa.

(Aino palajaa takaisin, pari nuorta koivunlehvää sylissään. Väinämöinen on sillä aikaa käännähtänyt ja ottanut päättävästi askeleen vasemmalle. Tervehtivät toisiaan äänettömästi, Väinämöinen iki-ihastuneena, Aino säikähtyneenä ja painaen sydänalaansa. Koivunlehvät ovat hänen sylistään maahan valahtaneet.)

VÄINÄMÖINEN

    Eläpä muille, neiti nuori,
    kuin minulle, neiti nuori,
    kanna kaulan helmilöitä,
    rinnan ristiä rakenna,
    pane päätä palmikolle,
    sio silkillä hivusta!

                (Sulkee tien häneltä.)

AINO (säpsähtäen)

    En sinulle enkä muille
    kanna rinnan ristilöitä
    päätä silkillä sitaise;
    huoli en haahen haljakoista,
    vehnän viploista valita,
    asun kaioissa sovissa,
    kasvan leivän kannikoissa
    tykönä hyvän isoni,
    luona armahan emoni.

(Purskahtaa itkuun, riistää ristit rinnaltaan, kullat kulmiltaan ja putkahtaa nopeasti Väinämöisen ohi vasemmalle karsikkoon. Väinämöinen jää hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan, painaa sitten päänsä alas ja peittää silmänsä kädellään. Poistuu hitaasti oikealle karsikkoon. Hetken perästä näkyy vasemmalta karsikosta Aino, yhä nyyhkien, ynnä Äiti hänen jäljessään.)

ÄITI (lempeästi)

    Älä itke, tyttäreni,
    nuorna saamani nureksi!
    Syö vuosi suloa voita,
    tulet muita vuolahampi,
    toinen syö sianlihoa,
    tulet muita sirkeämpi,
    kolmas kuorekokkareita,
    tulet muita kaunihimpi;
    astu aittahan mäelle,
    aukaise parahin aitta
    siell' on arkku arkun päällä,
    lipas lippahan lomassa,
    aukaise parahin arkku,
    kansi kirjo kimmahuta,
    siin' on kuusi kultavyötä,
    seitsemän sinihamoista,
    ne on Kuuttaren kutomat,
    Päivättären päättelemät.
    Niin tulet tupahan tuolta,
    astut aitasta sisälle
    sukukuntasi suloksi,
    koko heimon hempeäksi,
    kulet kukkana kujilla,
    vaapukkaisena vaellat,
    ehompana entistäsi,
    parempana muinaistasi.

(Aino nyyhkii yhä esiliina kasvojensa edessä. Äiti häviää karsikkoon. Aino paljastaa kasvonsa ja ottaa surumielisenä askeleen eteenpäin.)

AINO

    Miten on mieli miekkoisien,
    autuaallisten ajatus?
    Niinp' on mieli miekkoisien,
    autuaallisten ajatus,
    kuin on vellova vetonen
    eli aalto altahassa;
    mitenpä poloisten mieli,
    kuten allien ajatus,
    kuin on hanki harjan alla,
    vesi kaivossa syvässä.
    Parempi minun olisi,
    parempi olisi ollut
    syntymättä, kasvamatta,
    suureksi sukeumatta,
    näille päiville pahoille,
    ilmoille ilottomille;
    oisin kuollut kuusi-öisnä,
    kaonnut kaheksan-öisnä,
    oisi en paljoa pitänyt:
    vaaksan palttinapaloa,
    pikkaraisen pientaretta,
    emon itkua vähäisen,
    ison vieläki vähemmän,
    veikon ei väheäkänä.

(Äiti ilmestyy jälleen vasemmalta karsikosta, katsoo hetken häntä päätä pudistaen ja tulee hänen luokseen lempeänä ja hiljaisena.)

ÄITI (hiljaa)

    Mitä itket, impi rukka,
    kuta, vaivainen, valitat?

(Aino purskahtaa hillittömään itkuun ja heittäytyy hänen parmailleen.)

AINO

    Sitä itken, impi rukka,
    kaiken aikani valitan,
    kun annoit minun, poloisen,
    oman lapsesi lupasit,
    käskit vanhalle varaksi
    ikäpuolelle iloksi,
    turvaksi tutisevalle,
    suojaksi sopenkululle;
    oisit ennen käskenynnä
    alle aaltojen syvien,
    sisareksi siikasille,
    veikoksi ve'en kaloille;
    parempi meressä olla,
    alla aaltojen asua,
    sisarena siikasilla,
    veikkona ve'en kaloilla
    kuin on vanhalla varana,
    turvana tutisijalla.

(Äiti ohjaa hänet lempeästi vasemmalle karsikkoon.)

KANTELETAR

    Siitä astui aittamäelle,
    astui aittahan sisälle;
    aukaisi parahan arkun,
    kannen kirjo kimmahutti,
    löysi kuusi kultavyötä,
    seitsemän sinihametta,
    ne on päällensä pukevi
    varrellensa valmistavi;
    pani kullat kulmillensa,
    hopeat hivuksillensa,
    sinisilkit silmillensä,
    punalangat päänsä päälle.
    Läksi siitä astumahan
    ahon poikki, toisen pitkin,
    vieri soita, vieri maita,
    vieri synkkiä saloja,
    itse lauloi mennessänsä,
    virkki vieriellessänsä...

(Aino tulee vasemmalta kalpeana, kyynelettömänä yllämainitulla tavalla koristettuna.)

AINO (tuijottavin silmin)

    Syäntäni tuimelevi,
    päätäni kivistelevi,
    eikä tuima tuimemmasti,
    kipeämmästi kivistä,
    jotta, koito, kuolisinki,
    katkeaisinki, katala,
    näiltä suurilta suruilta,
    apeilta miel'aloilta.

    Jo oisi minulla aika
    näiltä ilmoilta eritä,
    aikani Manalle mennä,
    ikä tulla Tuonelahan:
    ei mua isoni itke,
    ei emo pane pahaksi,
    ei kastu sisaren kasvot,
    veikon silmät vettä vuoa,
    vaikka vierisin vetehen,
    kaatuisin kalamerehen,
    alle aaltojen syvien,
    päälle mustien murien.

(Kulkee kuin unessa yli näyttämön oikealle. Pysähtyy, katsoo kasvot jäykistyneinä selälle. Istuu, itkee.)

KANTELETAR

    Astui päivän, astui toisen,
    päivänäpä kolmantena
    ennätti meri etehen,
    ruokoranta vastahansa;
    tuohon yöhyt yllättävi,
    pimeä piättelevi.

    Siinä itki impi illan,
    kaikerteli kaiken yötä
    rannalla vesikivellä,
    laajalla lahen perällä;
    aamulla ani varahin
    katsoi tuonne niemen päähän,
    kolme oli neittä niemen päässä,
    ne on merta kylpemässä,
    Aino neiti neljänneksi,
    vitsan varpa viienneksi.

AINO (kuin unessa)

    Elköhön minun isoni
    sinä ilmoisna ikänä
    vetäkö ve'en kaloja
    tältä suurelta selältä!

    Elköhön minun emoni
    sinä ilmoisna ikänä
    panko vettä taikinahan
    laajalta kotilahelta!

    Elköhönp' on veikkoseni
    sinä ilmoisna ikänä
    juottako sotaoritta
    rannalta merelliseltä!

    Elköhönp' on siskoseni
    sinä ilmoisna ikänä
    peskö tästä silmiänsä
    kotilahen laiturilta!

(Vavahtaa äkkiä, riisuu kenkänsä ja syöksyy oikealle rantavesakkoon.)

KANTELETAR

    Heitti paitansa pajulle,
    hamehensa haapaselle,
    sukkansa sulalle maalle,
    kenkänsä vesikivelle,
    helmet hietarantaselle,
    sormukset somerikolle.

    Kivi oli kirjava selällä,
    paasi kullan paistavainen,
    kiistasi kivellen uia,
    tahtoi paaelle paeta.

AINO (näkymättömänä)

    Mikäli meren vesiä,
    sikäli minun veriä,
    mikäli meren kaloja,
    sikäli minun lihoja,
    mikä rannalla risuja,
    se on kurjan kylkiluita.

(Kuoro, joka edellisen aikana on seurannut tarkkaan hänen liikkeitään, nousee hämmästyneenä.)

KANTELETAR (kirkaisten)

    Kilahti kivi vetehen,
    paasi pohjahan pakeni,
    neitonen kiven keralla,
    Aino paaen palleassa!

(Purskahtaa itkuun, peittäen kasvonsa hunnullaan.)

ESILAUSUJA

    Se oli surma neien nuoren,
    loppu kaunihin kanasen.

(Kuoron jäsenet istuvat alas ja peittävät pään käsiinsä. Pitkä vaitiolo.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Kukas nyt sanan saatantahan,
    kielikerran kerrontahan
    neien kuuluhun kotihin,
    kaunihisen kartanohon?

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Jänö sanan saatantahan,
    kielikerran kerrontahan,
    neien kuuluhun kotihin,
    kaunihisen kartanohon.

KANTELETAR (valittaen)

    Jop' on kaunis kaatununna,
    tinarinta riutununna,
    sortunut hopeasolki,
    vyövaski valahtanunna,
    mennyt lietohon merehen,
    alle aavojen syvien,
    sisareksi siikasille,
    veikoksi ve'en kaloille.

(Äiti rientää pelästyneenä vasemmalta karsikosta, näkee Ainon puvun ja vaipuu hiljaiseen itkun-nyyhkytykseen.)

ÄITI

    Elkätte, emot poloiset,
    sinä ilmoisna ikänä
    tuuitelko tyttäriä,
    lapsianne liekutelko
    vastoin mieltä miehelähän,
    niinkuin mie, emo poloinen,
    tuuittelin tyttöjäni,
    kasvatin kanasiani!

(Kyykistyy maahan, peittäen kasvonsa esiliinallaan).

KANTELETAR

    Sai käköset kukkumahan,
    yksi kukkui: lemmen, lemmen!
    toinen kukkui: sulhon, sulhon!
    kolmas kukkui: auvon, auvon!

    Kuka kukkui: lemmen, lemmen
    sep' on kukkui kuuta kolme
    lemmettömälle tytölle,
    meressä makoavalle.

    Kuka kukkui: sulhon, sulhon!
    Sep' on kukkui kuusi kuuta
    sulholle sulottomalle,
    ikävissä istuvalle.

    Kuka kukkui: auvon, auvon!
    se kukkui ikänsä kaiken
    auvottomalle emolle,
    iät päivät itkevälle.

ÄITI (keskeltä kyyneleitään)

    Elköhön emo poloinen
    kauan kuunnelko käkeä;
    kun käki kukahtelevi,
    niin syän sykähtelevi,
    itku silmähän tulevi,
    ve'et poskille valuvi,
    hereämmät herne-aarta,
    paksummat pavun jyveä;
    kyynärän ikä kuluvi,
    vaaksan varsi vanhenevi,
    koko ruumis runnahtavi
    kuultua kevätkäkösen.

(Kohottaa käsivartensa avuttomana taivasta kohden. Kuoro kääntyy pois liikutettuna, peittäen silmänsä käsillään.)

ESIRIPPU.

SAMMON TAONTA

HENKILÖT:

VÄINÄMÖINEN.

ILMARINEN.

JOUKAHAINEN.

JOUKAHAISEN ÄITI.

LOUHI.

POHJAN NEITI.

PIIKA PIKKARAINEN.

KUORO.

(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: heleä kesä-aamu.)

ESILAUSUJA

    Olipa nuori Joukahainen,
    laiha poika Lappalainen,
    piti viikoista vihoa,
    ylen kauaista käettä
    kera vanhan Väinämöisen,
    päälle laulajan ikuisen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Laativi tulisen jousen,
    jalon kaaren kaunistavi,
    kaaren rauasta rakenti,
    vaskesta selän valavi,
    noita on kullalla kuvaili,
    hopealla huolitteli.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Vuoli piiliä pinosen,
    kolmisulkia kokosen,
    varret tammesta vanuvi,
    päät tekevi tervaksesta;
    minkä saapi valmihiksi,
    sen sitte sulittelevi
    pääskyn pienillä sulilla,
    varpusen vivustimilla.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Karkaeli nuoliansa,
    puretteli piillänsä
    maon mustissa mujuissa,
    käärmehen kähyverissä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Siitä vuotti Väinämöistä,
    saavaksi Suvantolaista,
    vuotti illan, vuotti aamun,
    vuotti kerran keskipäivän.

(Joukahainen näkyy väijyen lähestyvän vasemmalta karsikosta.)

ESILAUSUJA

    Oli vanha Väinämöinen,
    laulaja iän-ikuinen,
    matkoava Pohjolahan,
    kulkeva Pimentolahan
    orihilla olkisella,
    hernevarrella hevolla.

(Joukahainen tähystelee oikealle, äkkää saaliinsa ja jännittää jousensa. Äiti tulee vasemmalta taustasta.)

ÄITI

    Kelle jousta jouahutat,
    kaarta rauta rauahutat?

JOUKAHAINEN

    Pään varalle Väinämöisen,
    surmaksi Suvantolaisen.

ÄITI

    Elä ammu Väinämöistä,
    kaota Kalevalaista,
    Väinö on sukua suurta.

JOUKAHAINEN

    Ammun vanhan Väinämöisen,
    lasken laulajan ikuisen
    läpi syämmen, maksan kautta,
    halki hartiolihojen!

               (Kuoro nousee kauhistuneena.)

ÄITI

    Ampuisitko Väinämöisen,
    kaataisit Kalevalaisen,
    ilo ilmalta katoisi,
    laulu maalta lankeaisi!

KUORO (rukoillen)

    Ilo on ilmalla parempi,
    laulu maalla laatuisampi
    kuin ompi Manalan mailla,
    noilla Tuonelan tuvilla.

JOUKAHAINEN (hurjasti)

    Kaotkohot jos kahesti
    kaikki ilmaiset ilomme,
    kaikki laulut langetkohot;
    varsin ammun, en varanne.

                 (Kohottaa jousensa.)

    Min käsi alentanehe,
    sen nuoli ylentäköhön,
    min käsi ylentänehe,
    sen nuoli alentakohon!

                        (Liipaisee.)

ESILAUSUJA (parahtaen)

    Ampui olkisen orihin
    alta vanhan Väinämöisen

JOUKAHAINEN (riemuiten)

    Et sinä, vanha Väinämöinen,
    enempi elävin silmin
    sinä ilmoisna ikänä,
    kuuna kullan valkeana
    astu Väinölän ahoja,
    Kalevalan kankahia!

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Suistui vanha Väinämöinen
    selästä sinisen hirven!

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Sormin suistui mies sulahan,
    käsin kääntyi lainehesen!

(Istuvat, peittävät kasvonsa murhemielin. Äiti, joka edellisen aikana on seisonut selin Joukahaiseen, kädet silmillään, kääntyy nyt hiljaa valittaen.)

ÄITI

    Joko ammuit Väinämöisen,
    kaotit Kalevan poian?

JOUKAHAINEN

    Jo nyt ammuin Väinämöisen
    ja kaaoin Kalevalaisen,
    loin on merta luutimahan,
    lainetta lakaisemahan;
    tuohon lietohon merehen,
    aivan aaltojen sekahan
    sortui ukko sormillehen,
    kääntyi kämmenyisillehen.

(Menee ylpeänä vasemmalle. Äiti seuraa häntä surullisena.)

ÄITI

    Pahoin teit sinä poloinen,
    kun on ammuit Väinämöisen,
    kaotit Kalevalaisen,
    Suvantolan suuren miehen,
    Kalevalan kaunihimman.

(Molemmat pois. Pitkä vaitiolo. Kuuluu vanhan miehen valitusta oikealta. Kuoro kuuntelee. Väinämöinen nousee vaivaloisesti rantapenkereelle.)

ESILAUSUJA

    Vaka vanha Väinämöinen!

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Sata haavoa sivulla,
    tuhat tuulen pieksemätä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Partaki pahoin kulunut,
    tukka mennyt tuuhakaksi.

PIIKA PIKKARAINEN (juosten vasemmalta)

    Kuulen mie mereltä itkun,
    poikki joen juorotuksen!

LOUHI (tulee hänen jälestään)

    Ei ole itku lapsen itku
    eikä vaimojen valitus,
    itku on partasuun urohon,
    jouhileuan juorottama.

              (Huomaa Väinämöisen.)

    Ohoh sinua, ukko utra,
    jo olet maalla vierahalla!

VÄINÄMÖINEN

    Jo ma itseki tieän,
    olen maalla vierahalla,
    tuiki tuntemattomalla;
    maallani olin parempi,
    kotonani korkeampi.

LOUHI

    Saisiko sanoakseni,
    oisiko lupa kysyä,
    mi sinä olet miehiäsi
    ja kuka urohiasi?

VÄINÄMÖINEN

    Mainittihinpa minua,
    arveltihin aikoinansa
    illoilla iloitsijaksi,
    joka laakson laulajaksi
    noilla Väinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla;
    mi jo lienenki katala,
    tuskin tunnen itsekänä.

              (Painaa päänsä jälleen.)

LOUHI (kunnioittavasti)

    Nouse jo norosta, miesi,
    uros uuelle uralle,
    haikeasi haastamahan,
    satuja sanelemahan!

(Ojentaa kätensä, auttaa hänet ylös ja taluttaa vasemmalle keskinäyttämölle. Piika pikkarainen tuo hänen viittauksestaan oluthaarikan. Louhi tarjoaa sen suurella kohteliaisuudella Väinämöiselle, joka juo halukkaasti.)

VÄINÄMÖINEN

    Terve tänneki Jumala!

LOUHI

    Terve tervehyttäjälle!

         (Piika pikkarainen vie haarikan pois.)

    Mitä itkit, Väinämöinen,
    uikutit, Uvantolainen,
    tuolla paikalla pahalla,
    rannalla meryttä vasten?

VÄINÄMÖINEN

    Onpa syytä itkeäni,
    vaivoja valittoani,
    kauan oon meriä uinut,
    lapioinut lainehia
    noilla väljillä vesillä,
    ulapoilla aukeoilla.

LOUHI (mielistelevästl)

    Hyvä tääll' on ollaksesi,
    armas aikaellaksesi,
    syöä lohta luotaselta,
    sivulta sianlihoa.

          (Viittaa vieraanvaraisesti vasemmalle.)

VÄINÄMÖINEN (päätään pudistaen)

    Kylkehen kyläinen syönti,
    hyvissäki vierahissa!
    Mies on maallansa parempi,
    kotonansa korkeampi.
    Soisipa sula Jumala,
    antaisipa armoluoja,
    pääsisin omille maille,
    elomaillen entisille!
    Parempi omalla maalla
    vetonenki virsun alta
    kuin on maalla vierahalla
    kultamaljasta metonen.

LOUHI (viekkaasti!)

    Niin mitä minullen annat,
    kun saatan omille maille,
    oman peltosi perille,
    kotisaunan saapuville?

VÄINÄMÖINEN

    Otatko kultia kypärin,
    hopeita huovallisen?

LOUHI

    Kullat on lasten kukkasia,
    hopeat hevon helyjä!
    Taiatko takoa Sammon,
    kirjokannen kalkutella
    joutsenen kynän nenästä,
    maholehmän maitosesta,
    yhen ohrasen jyvästä,
    yhen uuhen villasesta,
    niin annan tytön sinulle,
    panen neien palkastasi,
    saatan sun omille maille,
    oman linnun laulamille.

VÄINÄMÖINEN (miettiväisenä)

    Taia en Sampoa takoa,
    kirjokantta kirjoitella;
    saata mie omille maille,
    työnnän seppo Ilmarisen,
    joka Samposi takovi,
    kirjokannet kalkuttavi,
    neitosi lepyttelevi,
    tyttäresi tyy'yttävi.

                   (Kehuskellen.)

    Se on seppo sen mokoma,
    ylen taitava takoja,
    jok' on taivoa takonut,
    ilman kantta kalkutellut;
    ei tunnu vasaran jälki,
    eikä pihtien pitämät.

LOUHI

    Sille työnnän tyttäreni,
    sille lapseni lupoan,
    joka Sampuen takovi,
    kannen kirjo kirjoittavi.
    Panen varsan valjahisin,
    ruskean re'en etehen,
    saatan vanhan Väinämöisen
    elomaillen entisille.

(Poistuu vasemmalle taustaan. Väinämöinen jää keskinäytämölle seisomaan mietteissään.)

ESILAUSUJA

    Tuo oli kaunis Pohjan neiti,
    maan kuulu, ve'en valio,
    istui ilman vempelellä,
    taivon kaarella kajotti
    pukehissa puhtahissa,
    valkeissa vaattehissa;
    kultakangasta kutovi,
    hopeista huolittavi
    kultaisesta sukkulasta,
    pirralla hopeisella.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Suihki sukkula piossa,
    käämi käessä kääperöitsi,
    niiet vaskiset vatisi,
    hopeinen pirta piukki
    neien kangasta kutoissa,
    hopeista huolittaissa.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Vaka vanha Väinämöinen
    ajoa karittelevi
    pimeästä Pohjolasta,
    summasta Sariolasta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Ajoi matkoa palasen,
    pikkaraisen piirrätteli,
    kuuli sukkulan surinan
    ylähältä päänsä päältä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuossa päätänsä kohotti,
    katsahtavi taivahalle,
    kaari on kaunis taivahalla,
    neiti kaaren kannikalla,
    kultakangasta kutovi,
    hopeista helskyttävä.

(Pohjan neiti, kultakuontalo kädessään, tulee vasemmalta taustasta. Väinämöinen kohottaa päänsä ja jää häneen huikaistuneena tuijottamaan.)

VÄINÄMÖINEN (avosylin)

    Tule, neiti, korjahani,
    laskeite rekoseheni!

POHJAN NEITI

    Miksi neittä korjahasi,
    tyttöä rekosehesi?

VÄINÄMÖINEN

    Siksi neittä korjahani,
    tyttöä rekoseheni:
    mesileivän leipojaksi,
    oluen osoajaksi,
    joka lautsan laulajaksi,
    ikkunan iloitsijaksi
    noilla Väinölän tiloilla,
    Kalevalan kartanoilla.

POHJAN NEITI (ylpeästi!)

    Valkea kesäinen päivä,
    neitivalta valkeampi,
    vilu on rauta pakkasessa,
    vilumpi miniävalta,
    niin on neiti taattolassa
    kuin marja hyvällä maalla,
    niin miniä miehelässä
    kuin on koira kahlehissa;
    harvoin saapi orja lemmen,
    ei miniä milloinkana.

VÄINÄMÖINEN

    Lapsi on tytär kotona,
    vasta neiti naituansa.
    Tule neiti korjahani,
    en ole mitätön miesi.

POHJAN NEITI (ilkkuen)

    Sillepä minä menisin,
    kenp' on veistäisi venosen
    kehrävarteni muruista,
    työntäisi venon vesille
    käsivarren kääntämättä.

VÄINÄMÖINEN

    Liene ei maassa, maailmassa,
    koko ilman kannen alla
    mointa laivan laatijata.

(Kääntyy nyreänä oikealle. Pohjan neiti menee ilkkuen vasemmalle.)

ESILAUSUJA

    Siitä vanha Väinämöinen
    laulelevi, taitelevi,
    lauloi kuusen kukkalatvan,
    kukkalatvan, kultalehvän,
    latvan työnti taivahalle,
    lauloi kuun kumottamahan
    kultalatva-kuusosehen,
    lauloi oksillen otavan.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Ajavi karittelevi
    kohti kultaista kotia,
    alla päin, pahoilla mielin,
    kaiken kallella kypärin,
    kun oli seppo Ilmarisen,
    takojan iän-ikuisen,
    luvannut lunastimeksi,
    oman päänsä päästimeksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Jop' on seisottui oronen
    Osmon uuden pellon päähän,
    siitä vanha Väinämöinen
    päätä korjasta kohotti,
    kuuluvi pajasta pauke,
    hilke hiilihuonehesta.

(Ilmarinen tulee oikealta karsikosta. Tervehtii sydämellisesti Väinämöistä.)

ILMARINEN

    Oi sie vanha Väinämöinen,
    miss' olet viikon viipynynnä,
    kaiken aikasi asunut?

VÄINÄMÖINEN

    Tuoll' olen viikon viipynynnä,
    kaiken aikani elellyt
    pimeässä Pohjolassa,
    summassa Sariolassa,
    liukunut Lapin lauilla,
    tietomiesten tienohiila.

ILMARINEN

    Mitä lausut matkoiltasi,
    tultua kotituville?

VÄINÄMÖINEN (viekkaasti)

    Äijä on mulla lausumista:
    onp' on neiti Pohjolassa,
    impi kylmässä kylässä,
    jok' ei suostu sulhosihin,
    mielly miehi'in hyvihin,
    kiitti puoli Pohjan maata,
    kun ompi kovin korea:
    kuuhut paistoi kulmaluilta,
    päivä rinnoilta risoitti,
    otavainen olkapäiltä,
    seitsentähtinen selältä.
    Sinä seppo Ilmarinen,
    takoja iän-ikuinen,
    lähe neittä noutamahan,
    päätä kassa katsomahan!
    Kun saatat takoa Sammon,
    kirjokannen kirjaella,
    niin saat neion palkastasi,
    työstäsi tytön ihanan.

(Vaitiolo. Ilmarinen katsoo tiukasti häneen. Väinämöinen ei kestä hänen katsettaan, vaan kääntää kasvonsa pois.)

ILMARINEN

    Ohoh vanha Väinämöinen,
    joko sie minun lupasit
    pimeähän Pohjolahan
    oman pääsi päästimeksi,
    itsesi lunastimeksi!
    En sinä pitkänä ikänä,
    kuuna kullan valkeana
    lähe Pohjolan tuville,
    Sariolan salvoksille.

VÄINÄMÖINEN (viekkaasti)

    Viel' on kumma toinen kumma,
    onp' on kuusi kukkalatva,
    kukkalatva, kultalehvä
    Osmon pellon pientarella;
    kuuhut latvassa kumotti,
    oksilla otava seisoi.

ILMARINEN

    En usko toeksi tuota,
    kun en käyne katsomahan,
    nähne näillä silmilläni.

VÄINÄMÖINEN

    Kun et usko kuitenkana,
    lähtekämme katsomahan,
    onko totta vai valetta.

            (Osoittaa etualalle vasemmalle.)

ILMARINEN (hämmästyen)

    Onhan oksilla otava,
    kuuhut kuusen latvasessa!

VÄINÄMÖINEN

    Nyt sinä, seppo veikkoseni,
    nouse kuuta noutamahan,
    otavaista ottamahan
    kultalatva-kuusosesta.

        (Ilmarinen astuu viehättyneenä askeleen eteenpäin.)

ESILAUSUJA

    Voipa miestä mieletöntä,
    äkki-outoa urosta!
    Nousit, outo, oksapuuhun,
    lapsen mieli, latvapuuhun,
    kuvakuun on nouantahan,
    valetähtyen varahan.

VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)

    Ota, tuuli, purtehesi,
    ahava, venosehesi
    vieä vieritelläksesi
    pimeähän Pohjolahan!

    Nousi tuuli tuppurihin,
    ilma raivohon rakentui,
    otti seppo Ilmarisen
    vieä viiletelläksensä
    pimeähän Pohjolahan,
    summahan Sariolahan.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Siinä seppo Ilmarinen
    jopa kulki, jotta joutui,
    kulki tuulen tietä myöten,
    ahavan ratoa myöten,
    yli kuun, alatse päivän,
    otavaisten olkapäitse;
    päätyi Pohjolan pihalle,
    Sariolan saunatielle.

(Väinämöinen poistuu vitkalleen oikealle taustaan. Ilmarinen on etennyt vasemmalle, silmät yhä kuviteltuun kuuseen kiintyneinä. Louhi tulee vasemmalta.)

LOUHI

    Mi sinä lienet miehiäsi
    ja kuka urohiasi?
    Tulit tänne tuulen tietä,
    ahavan rekiratoa,
    eikä koirat kohti hauku,
    villahännät virkkaele.

ILMARINEN (komeasti)

    En ma tänne tullutkana
    kylän koirien kuluksi.

LOUHI

    Oletko tullut tuntemahan,
    kuulemahan, tietämähän
    tuota seppo Ilmarista,
    takojata taitavinta?
    Jo on viikon vuotettuna
    sekä kauan kaivattuna
    näille Pohjolan perille,
    uuen Sammon laaintahan.

ILMARINEN

    Lienen tullut tuntemahan
    tuon on seppo Ilmarisen,
    kun olen itse Ilmarinen,
    itse taitava takoja.

LOUHI

    Neityeni nuorempani,
    lapseni vakavimpani,
    pane nyt päällesi parasta,
    varrellesi valkeinta,
    hempeintä helmoillesi,
    ripeintä rinnoillesi!
    Jo on seppo Ilmarinen,
    takoja iän-ikuinen,
    saanut Sammon laaintahan,
    kirjokannen kirjantahan.

(Keskustelee Ilmarisen kanssa. Hetken perästä tulee vasemmalta taustasta Pohjan neiti juhlapuvussaan oluthaarikka kädessään. Tarjoa sen Ilmariselle.)

ILMARINEN

    Terve tänneki Jumala
    alle kuulun kurkihirren,
    alle kaunihin katoksen!

(Juo ja ojentaa haarikan takaisin Pohjan neidille, joka nähtävällä mielihyvällä mittailee hänen upeaa olentoaan.)

POHJAN NEITI

    Terve tervehyttäjälle.

(Poistuu. Ilmarinen jää hänen jälkeensä ihastuneena katsomaan. Louhi seuraa viekkaana heidän kasvon-ilmeitään.)

LOUHI

    Ohoh seppo Ilmarinen,
    takoja iän-ikuinen,
    saatatko takoa Sammon,
    kirjokannen kirjaella,
    joutsenen kynän nenästä,
    maholehmän maitosesta,
    ohran pienestä jyvästä,
    kesä-uuhen untuvasta,
    niin saat neion palkastasi,
    työstäsi tytön ihanan?

ILMARINEN (kuin heräten)

    Saattanen takoa Sammon,
    kirjokannen kalkutella,
    kun olen taivoa takonut,
    ilman kantta kalkuttanut!

                (Menevät vasemmalle.)

ESILAUSUJA

    Läksi Sammon laaintahan,
    kirjokannen kirjontahan,
    päivän laati palkehia,
    toisen ahjoa asetti,
    tunki ainehet tulehen,
    takehensa alle ahjon
    otti orjat lietsomahan,
    väkipuolet vääntämähän.

    Orjat lietsoi löyhytteli,
    kolme päiveä kesäistä
    ja kolme kesäistä yötä,
    kivet kasvoi kantapäihin,
    vahat varvasten sijoille.

    Itse seppo Ilmarinen,
    takoja iän-ikuinen,
    kallistihe katsomahan
    ahjonsa alaista puolta,
    mitä tullehe tulesta,
    selvinnehe valkeasta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Jousi tungeikse tulesta,
    kaari kulta kuumoksesta,
    kaari kulta, pää hopea,
    varsi vasken kirjavainen.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Veno tungeikse tulesta,
    punapursi kuumoksesta,
    kokat kullan kirjaeltu,
    hangat vaskesta valettu.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Hieho tungeikse tulesta,
    sarvi kulta kuumoksesta,
    otsassa otavan tähti,
    päässä päivän pyöryläinen.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Aura tungeikse tulesta,
    terä kulta kuumoksesta,
    terä kulta, vaski varsi,
    hopeata ponnen päässä.

ESILAUSUJA

    Se on seppo Ilmarinen
    ei ihastu tuotakana,
    auran katkaisi kaheksi,
    alle ahjonsa ajavi;
    laittoi tuulet lietsomahan,
    väkipuuskat vääntämähän.

VUOROLAUSUJAT (voimakkaasti)

    Lietsoi tuulet löyhytteli,
    itä lietsoi, lietsoi länsi,
    etelä enemmän lietsoi,
    pohjainen kovin porotti,
    lietsoi päivän, lietsoi toisen,
    lietsoi kohta kolmannenki,
    tuli tuiski ikkunasta,
    säkehet ovesta säykkyi,
    tomu nousi taivahalle,
    savu pilvihin sakeni.

              (Kaikki ovat nousseet innoissaan.)

ESILAUSUJA

    Se on seppo Ilmarinen
    päivän kolmannen perästä
    kallistihe katsomahan
    ahjonsa alaista puolta;
    näki Sammon syntyväksi,
    kirjokannen kasvavaksi.

    Takoa taputtelevi,
    lyöä lynnähyttelevi,
    takoi Sammon taitavasti:
    laitahan on jauhomyllyn,
    toisehen on suolamyllyn,
    rahamyllyn kolmantehen.

    Siitä jauhoi uusi Sampo,
    kirjokansi kiikutteli,
    jauhoi purnun puhtehessa,
    yhen purnun syötäviä,
    toisen purnun myötäviä,
    kolmannen kotipitoja.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Niin ihastui Pohjan akka,
    saattoi sitte Sammon suuren
    Pohjolan kivimäkehen,
    vaaran vaskisen sisähän,
    yheksän lukon taa'aksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Siihen juuret juurrutteli
    yheksän sylen syvähän,
    juuren juurti maa-emähän,
    toisen vesiviertehesen,
    kolmannen kotimäkehen.

(Istuvat. Ilmarinen, Pohjan neiti ja Louhi tulevat vasemmalta karsikosta.)

ILMARINEN (Louhelle).

    Joko nyt minulle neiti,
    kun sai Sampo valmihiksi,
    kirjokansi kaunihiksi?

(Louhi kuiskaa jotakin tyttärelleen ja siirtyy itse viekkaasti taustaan. Pohjan neiti kääntyy keimaillen Ilmarisen puoleen.)

POHJAN NEITI

    Kukapa tässä toisna vuonna,
    kenpä kolmanna kesänä
    käkiä kukutteleisi,
    lintusia laulattaisi,
    jos minä menisin muunne,
    saisin, marja, muille maille!

    Jos tämä kana katoisi,
    tämä hanhi hairahtaisi,
    eksyisi emosen tuoma,
    punapuola pois menisi,
    kaikkipa käet katoisi,
    ilolinnut liikahtaisi
    tämän kunnahan kukuilta,
    tämän harjun hartehilta.

    Enkä joua ilmankana,
    pääse en neitipäiviltäni
    noilta töiltä tehtäviltä,
    kesäisiltä kiirehiltä:
    marjat on maalla poimimatta,
    lahen rannat laulamatta,
    astumattani ahoset,
    lehot leikin lyömättäni.

(Ilmarinen kääntyy pois murheissaan.)

ESIRIPPU.

** KALEVALA NÄYTTÄMÖLLÄ

II sarja

Sovittanut

EINO LEINO

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.

          "Sitä kuusta kuuleminen,
          jonka juurella asunto."



 SISÄLLYS

 KYLLIKKI.
 LEMMINKÄINEN TUONELASSA.
 POHJOLAN HÄÄT.

NÄYTTÄMÖ

kuvaa helkanurmea, jonka vasemmalla puolen on metsä, oikealla järvenranta. Taustassa laululehto, jonka muodostaa perällä kasvava uhrikuusi ja kaksi sen kahden puolen, hiukan etualalla siitä, kukkivaa pihlajaa. Puiden alla puoli-ympyrässä laulupaadet. Laululehdon takana synkkä vainajien karsikko, jonne tiet kahden puolen laululehtoa.

Puvusto kalevalainen, lausujilla nykyaikainen karjalainen. Valaistus vaihteleva eri näytelmien hengen mukaisesti.

KYLLIKKI.

HENKILÖT.

KYLLIKKI.

LEMMINKÄINEN.

ÄITI.

AINIKKI.

SAAREN NEIET.

KUORO.

(Kuoro paikallaan laululehdossa. Valaistus: kirkas aamupäivä.)

ESILAUSUJA

    Aika on Ahtia sanoa,
    veitikkätä vieretellä.

    Ahti poika Saarelainen,
    tuo on lieto Lemmin poika,
    kasvoi koissa korkeassa,
    luona armahan emonsa
    laajimman lahen perällä.
    Kaukoniemen kainalossa.

    Kaloin siinä Kauko kasvoi,
    Ahti ahvenin yleni,
    tuli mies mitä parahin,
    puhkesi punaverinen,
    joka päästänsä pätevi,
    koirastansa kelpoavi;
    vaan tuli vähän vialle,
    tavoiltansa turmiolle:
    ain oli naisissa eläjä,
    yli öitä öitsilöissä,
    noien impien iloissa,
    kassapäien karkeloissa.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Kylli oli Saaren neiti,
    Saaren neiti, Saaren kukka,
    kasvoi koissa korkeassa,
    yleni ylen ehossa,
    istuen ison majoilla,
    peräpenkin notkumilla.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kauan kasvoi, kauas kuului,
    kaukoa tuli kosijat
    neien kuuluhun kotihin,
    kaunoisehen kartanohon.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Kosi Päivä poiallehen,
    eip' on mennyt Päivälähän
    Päivän luona paistamahan
    kesäisillä kiirehillä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kosi Kuuhut poiallehen,
    eip' on mennyt Kuutolahan
    kuun luona kumottamahan,
    kehät ilman kiertämähän.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Kosi Tähti poiallehen,
    eip' on mennyt Tähtelehän
    pitkin öitä pilkkimähän
    talvisilla taivahilla.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Tulevi Virosta sulhot,
    toiset tuolta Inkereltä,
    eip' on neiti mennytkänä.

(Kyllikki neitoineen näkyy vasemmalta taustasta. Lähestyy tasaisessa tanhujuoksussa, kädet itsetietoisesti lanteillaan.)

KYLLIKKI

    Suotta kultanne kuluvi,
    hopeanne hoikkenevi!
    En lähe minä Virohon,
    en lähe, lupoakana,
    Viron vettä soutamahan,
    saarellista sauvomahan,
    syömähän Viron kaloja,
    Viron lientä lippomahan.

    Enkä lähe Inkerelle,
    penkerelle, pänkerelle,
    siell' on nälkä kaiken nälkä,
    puun nälkä, pärehen nälkä,
    ve'en nälkä, vehnän nälkä,
    rukihisen leivän nälkä.

ESILAUSUJA

    Tuop' on lieto Lemminkäinen,
    itse kaunis Kaukomieli
    lähteäksensä lupasi
    Saaren kukkoa kosihin,
    tuota mointa morsianta,
    kaunokaista kassapäätä.

(Lemminkäinen näkyy taustassa, laululehdon oikealla puolen. Äiti hänen takanaan.)

ÄITI

    Ellös menkö, poikaseni,
    parempihin itseäsi,
    ei suattane sinua
    Saaren suurehen sukuhun.

LEMMINKÄINEN

    Jos en ole koiltani korea,
    suvultani aivan suuri,
    mie valitsen varrellani,
    otan muilla muo'oillani!

ÄITI

    Siellä piiat pilkkoavat,
    naiset nauravat sinua.

LEMMINKÄINEN (kehastellen)

    Kyllä hää'än naisten naurut,
    soppityrskyt tyttärien,
    potkaisen pojan povehen,
    käsikannon kainalohon,
    siin' on pää hyvänki pilkan,
    parahanki parjauksen.

ÄITI

    Voi, poloinen, päiviäni!
    Nauraisitko Saaren naiset,
    pitäisit pyhäiset piiat,
    niin siitä tora tulisi,
    sota suuri lankeaisi,
    saisi kaikki Saaren sulhot,
    sata miestä miekkoinensa,
    päällesi sinun, poloisen,
    yksinäisen ympärille.

(Lemminkäinen tekee torjuvan liikkeen. Äiti palajaa murheellisena taustaan. Lemminkäinen tulee keskinäyttämölle, äkkää immet, väijyy, yrittää syöksyä komeasti heidän kimppuunsa, kompastuu ja lankeaakin keskelle karkeloa. Neiet nauravat, Kyllikki enin heistä. Lemminkäinen nousee suuttuneena.)

LEMMINKÄINEN (murtaen haiventaan)

    En ole tuota ennen nähnyt,
    en ole nähnyt enkä kuullut,
    naisen nauravan minulle,
    piian pilkkoja suannut!

          (Neiet nauravat yhä enemmän.)

    Onko Saarella sijoa,
    maata Saaren manterella,
    minun leikki lyöäkseni,
    tanner tanhuellakseni
    Saaren impien iloissa,
    kassapäien karkeloissa?

KYLLIKKI

    Onp' on Saarella sijoa,
    maata Saaren manterella,
    sinun leikki lyöäksesi,
    tanner tanhuellaksesi,
    karjalaisna kaskimailla,
    paimenpoikana palolla;
    lapset on laihat Saaren mailla,
    lihavat hevosten varsat.

(Lemminkäinen poistuu äkeällä liikkeellä taustaan vasemmalle. Neiet seuraavat nauraen häntä.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Mitä huoli Lemminkäinen,
    palkkasihe paimeneksi,
    kävi päivät paimenessa,
    yöt on impien iloissa,
    noien neitojen kisoissa,
    kassapäien karkeloissa.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Sillä lieto Lemminkäinen,
    itse kaunis Kaukomieli
    jopa hääti naisen naurun,
    piätteli piian pilkan;
    ei ollut sitä tytärtä,
    piikoa pyhintäkänä,
    kuta hän ei kosketellut,
    jonk' ei vieressä venynyt.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Yksi oli impi kaikkinensa
    Saaren suuressa suvussa,
    jok' ei suostu sulhasihin,
    mielly miehi'in hyvihin,
    se oli Kyllikki korea,
    Saaren kukka kaunokainen.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuop' on lieto Lemminkäinen,
    itse kaunis Kaukomieli,
    sa'at saappahat kulutti,
    sa'at airot poikki souti
    tuota neittä saa'essansa,
    Kyllikkiä pyytessänsä.

(Kyllikki näkyy taustasta oikealta, Lemminkäinen väijyen hänen jäljessään. Tulevat keskinäyttämölle. Kyllikki käännähtää, Lemminkäinen pysähtyy ja painaa käden sydämelleen.)

KYLLIKKI (äkeästi)

    Mitä, kehno, kierteletki,
    rannan raukea ajelet,
    täältä tyttöjä kyselet,
    tinavöitä tieustelet?
    En ma tästä ennen joua
    kuin kiven kuluksi jauhan,
    pieksän petkelen periksi,
    huhmaren sukuksi survon.

    Enkä huoli huitukoille,
    huitukoille, haitukoille,
    mie tahon tasaisen varren
    tasaiselle varrelleni,
    tahon muo'on muhkeamman
    muhkeille muo'oilleni,
    sekä kasvon kaunihimman
    kaunihille kasvoilleni!

(Menee taustaan vasemmalle. Lemminkäinen miettii hetkisen ja väistyy sitten väijyen oikealle. Kyllikki neitoineen tulee tanhuten asemmalta. Lemminkäinen syöksyy esille ja tempaa Kyllikin kainaloonsa. Naiset pakenevat parkaisten. Kuoro on ylös kavahtanut.)

LEMMINKÄINEN

    Elkätte minua, immet,
    ilmi antako ikänä,
    minun täällä käyneheni,
    täältä neien vieneheni!

KYLLIKKI

    Päästä jo minua poies,
    laske lasta vallallensa,
    kotihinsa kulkemahan,
    luoksi itkevän emonsa!

          (Pyrkii pois päästäkseen.)

LEMMINKÄINEN

    Kyllikki, syänkäpyni,
    minun maire marjueni,
    ellös olko milläkänä,
    en sua pahoin pitäne,
    sylissäni syöessäni,
    käsissäni käyessäni,
    sivullani seistessäni,
    vieressä venyessäni.

KYLLIKKI (uhaten)

    Jos et laskea luvanne
    kotihini kulkemahan,
    viel' on viisi veljeäni,
    seitsemän setäni lasta
    jänön jälen polkijaksi,
    neien pään perilliseksi.

LEMMINKÄINEN (ylenkatseellisesti)

    Laulan sulhonne sotahan,
    nuoret miehet miekan alle,
    ettei kuulla kuuna päänä,
    nähä ilmoisna ikänä
    kujasilla kulkemassa,
    ahoilla ajelemassa.

(Vetää Kyllikin mukanaan oikeallepuolen näyttämöä. Kyllikki itkee ja ponnistelee vastaan.)

KYLLIKKI

    Joutenpa, poloinen, synnyin,
    jouten synnyin, jouten kasvoin,
    jouten aikani elelin,
    jo nyt sainki joutavalle,
    miehelle mitättömälle,
    suojihin soankävijän,
    aina tuiman tappelijan.

(Lemminkäinen istuu ahon laidalle oikealla ja vetää Kyllikin syliinsä tämän vastustelemisesta huolimatta.)

LEMMINKÄINEN (mairitellen)

    Tuotako sinä sureksit,
    tuota huolien huokaelet:
    lehmityyttä, leivätyyttä
    ja kaiken elon vähyyttä?

    Ellös olko milläkänä,
    mont' on lehmeä minulla,
    monta maion antajata,
    yks on suolla Muurikkinen,
    toinen mäellä Mansikkinen.
    kolmas Puolukka palolla,
    ne on syömättä soreat,
    katsomatta kaunokaiset,
    ei ole illoin kytkemistä
    eikä aamuin laskemista,
    heinävihkon heittämistä,
    suolan, suuruksen surua.

    Vaiko tuotaki surisit,
    tuota huolien huokoaisit,
    ettei oo sukuni suuri,
    kovin korkea kotini?

    Jos en oo suvulta suuri,
    enkä korkea ko'ilta,
    on mulla tulinen miekka,
    säkenevä säilärauta,
    se ompi sukua suurta,
    laajoa lajipereä,
    onp' on Hiiessä hiottu,
    jumaloissa kirkastettu;
    sillä suurennan sukuni,
    laajennan lajini kaiken,
    miekalla tuliterällä,
    säilällä säkenevällä.

(Kyllikki kuuntelee häntä ja tyyntyy vähitellen. Lemminkäinen suutelee äkisti häntä. Kyllikki vastaa hänen suudelmaansa ja kietoo käsivartensa hänen kaulaansa. Katsoo häntä silmiin surullisesti:)

KYLLIKKI

    Oi on Ahti, Lemmin poika,
    jos tahot minuista neittä
    ikuiseksi puolisoksi,
    kainaloiseksi kanaksi,
    sie vanno valat ikuiset
    et sotia käyäksesi
    kullankana tarpehella,
    hopeankana halulla.

LEMMINKÄINEN

    Vannon mie valat ikuiset
    en sotia käyäkseni
    kullankana tarpehella,
    hopeankana halulla!
    Sie itse valasi vanno
    et kyliä käyäksesi
    hyvänki hypyn halulla,
    tanhujuoksun tarpehella.

(Kyllikki kohottaa kätensä juhlallisena ja painaa sitten päänsä luottavaisesti hänen povelleen. Kuoron jäsenet kohottavat kätensä kuin siunaukseen.)

KUORO

    Siinä vannoivat valansa,
    laativat ikilupansa
    eessä julkisen Jumalan,
    alla kasvon Kaikkivallan,
    ei Ahin sotia käyä
    eikä Kyllikin kyleä.

(Istuvat. Lemminkäinen ja Kyllikki nousevat ylös. Lemminkäinen tekee leikillisen liikkeen vasemmalle.)

LEMMINKÄINEN (hymyillen)

    Jää hyvästi, Saaren nurmet,
    kuusen juuret, tervaskannot,
    joit' olen kesän kävellyt,
    talvet kaiket tallaellut,
    piileskellen pilvi-öillä,
    paeten pahalla säällä,
    tätä pyytä pyytessäni,
    allia ajellessani!

(Astuvat pari askelta taustaa kohti. Kyllikki pysähtyy ja viittaa oikealle taka-alalle.)

KYLLIKKI

    Tupa tuolla tuulottavi,
    nälkäraunio näkyvi.
    kenen ompi tuo tupanen,
    kenen koti kunnottoman?

LEMMINKÄINEN (peittää hänen silmänsä)

    Elä sie sure tuvista,
    huokaele huonehista!

    Tuvat toiset tehtänehe,
    paremmaiset pantanehe,
    kirveistä hirsiköistä,
    parahista parsikoista.

(Äiti tulee taustasta. Lemminkäinen rientää riemuiten vastaan hänelle. Kyllikki jää nyreänä taemma seisomaan.)

ÄITI

    Viikon viivyit, poikaseni,
    viikon mailla vierahilla.

LEMMINKÄINEN (Kyllikkiä osoittaen)

    Oi emoni, kantajani,
    äitini, ylentäjäni!
    Mitä läksin, senpä sainki,
    kuta pyysin, sen tapasin.
    pane nyt patjasi parahat,
    pehmeimmät pään-alaiset,
    maatani omalla maalla
    nuoren neiteni keralla.

(Tarttuu Kyllikkiä käteen ja johdattaa hänet Äidin luo. Äiti tervehtii häntä sydämellisesti, syleilee ja silittelee vuoroin kumpiakin.)

ÄITI (iki-ihastuneena)

    Ole nyt kiitetty, Jumala,
    ylistetty, luoja, yksin,
    kun annoit miniän mulle,
    toit hyvän tulen puhujan,
    oivan kankahan kutojan,
    aivan kenstin kehreäjän,
    pulskin poukkujen pesijän,
    vaattehien valkasijan.
    Itse kiitä onneasi,
    hyvän sait, hyvän tapasit,
    hyvän luojasi lupasi,
    hyvän antoi armollinen;
    puhas on pulmonen lumella,
    puhtahampi puolellasi,
    valkea merellä vaahti,
    valkeampi vallassasi;
    sorea merellä sorsa,
    soreampi suojassasi;
    kirkas tähti taivahalla,
    kirkkahampi kihloissasi.
    Laai nyt lattiat laveat,
    hanki ikkunat isommat,
    seisottele seinät uuet,
    tee koko tupa parempi,
    kynnykset tuvan etehen,
    uuet ukset kynnykselle,
    nuoren neien saatuasi,
    kaunihin katsottuasi,
    paremmaisen itseäsi,
    sukuasi suuremmaisen.

(Lemminkäinen nyökkää hymyillen päätä hänelle. Kyllikki yhtyy hänen hymyynsä. Äiti ojentaa kätensä hänelle ja johdattaa hänet karsikkoon oikealle. Lemminkäinen seuraa heitä. Pitkä vaitiolo.)

ESILAUSUJA

    Siitä Ahti Lemminkäinen,
    tuo on kaunis Kaukolainen
    aina aikoja eleli
    nuoren neitosen keralla
    ei itse sotia käynyt
    eikä Kyllikki kyleä.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Niin päivänä muutamana,
    huomenna moniahana
    itse Ahti Lemminkäinen
    lähtevi kalankutuhun,
    tullut ei illaksi kotihin,
    ensi yöksi ennättänyt.

(Neiet vasemmalta taustasta näkyvät lähestyvän tasaisessa tanhujuoksussa. Kyllikki oikealta karsikosta pujahtaa nopeasti heidän piiriinsä ja otetaan vastaan riemulla. Ainikki näkyy väijyvänä hänen jäljessään.)

2:NEN VUOROLAUSUJA (säpsähtäen)

    Jo meni Kyllikki kylähän,
    noien neitojen kisahan!

1:NEN VUOROLAUSUJA (kuiskaten)

    Kenpä saattavi sanoman,
    kenpä kielen kantelevi?

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Ainikki sisar Ahilla,
    sep' on saattavi sanoman,
    sepä kielen kantelevi.

(Neiet vierivät pois vasemmalle karsikkoon vieden Kyllikin kerallaan. Lemminkäinen tulee oikealta taustasta. Ainikki rientää häntä vastaan.)

AINIKKI

    Jo kävi Kyllikki kylässä,
    veräjillä vierahilla,
    kylän neitojen kisassa,
    kassapäien karkelossa!

(Lemminkäinen katsoo häneen tyrmistyneenä. Ainikki tekee vakuuttavia liikkeitä hänelle. Kyllikki tulee vasemmalta taustasta, hiipii heidän ohitseen ja pujahtaa nopeasti oikealle. Lemminkäinen huomaa hänet. Seisoo hetken sanattomassa tuskassaan. Äiti tulee oikealta taustasta. Kyllikki arkana hänen takanaan.)

LEMMINKÄINEN (hurjasti)

    Oi emoni, vaimo vanha,
    jospa paitani pesisit
    mustan käärmehen mujuissa,
    kiirehesti kuivoaisit,
    mun sotahan mennäkseni
    Pohjan poikien tulille,
    Lapin lasten tanterille!
    Jo kävi Kyllikki kylässä,
    veräjillä vierahilla,
    noien neitojen kisassa,
    kassapäien karkelossa!

KYLLIKKI

    Ohoh, armas Ahtiseni,
    ellös lähtekö sotahan!
    Näin ma unta maatessani,
    sikein levätessäni:
    tuli ahjona ajeli,
    valkea välähtelihe
    aivan ikkunan alatse,
    periseinän penkeretse,
    siitä tuiskahti tupahan,
    koskena kohahtelihe
    siltalauoista lakehen,
    ikkunasta akkunahan.

(Yrittää mielinkielin häntä lähestyä. Lemminkäinen sysää tuimasti syrjään hänet.)

LEMMINKÄINEN

    En usko unia naisten
    enkä vaimojen valoja!
    Oi emoni, kantajani,
    tuo tänne sotisopani,
    kanna vainovaatteheni,
    mieleni minun tekevi
    juomahan soan olutta,
    soan mettä maistamahan.

(Kyllikki on hyrähtänyt itkuun ja poistuu vitkalleen oikealle karsikkoon. Ainikki pelästyneenä seuraa häntä.)

ÄITI (murheellisena)

    Oi on Ahti poikaseni,
    ellös lähtekö sotahan!
    On meillä oloista koissa,
    tuon sinulle juoaksesi,
    josp' on joisit kaiken päivän.

LEMMINKÄINEN

    En huoli koto-oloista!
    Ennen juon joesta vettä
    melan tervaisen terältä,
    makeamp' on juoakseni
    kuin kaikki kotoiset kaljat.
    Tuo tänne sotisopani,
    kanna vainovaatteheni!
    Mieleni minun tekevi
    nähä näillä silmilläni,
    onko neittä Pohjolassa.

ÄITI (kuten edellä)

    Sull' on Kyllikki koissa,
    kotinainen korkeampi.

LEMMINKÄINEN (raivokkaasti)

    Kyllikki on kylänkävijä,
    juoskohon joka kisassa,
    maatkohon joka majassa!
    Tuo tänne sotisopani,
    kanna vainovaatteheni!

(Äiti menee allapäin taustaan ja palajaa tuoden pyydetyt sotakalut. Lemminkäinen ihastelee riemuiten niiden kimmellystä.)

ÄITI

    Ellös vainen, poikueni,
    menkö Pohjolan tuville
    ilman tieon tietämättä,
    ilman taion taitamatta.

LEMMINKÄINEN (kalpaansa väläytellen)

    Jo minua noiat noitui,
    noiat noitui, kyyt kiroili,
    koki kolme Lappalaista
    viitenä kesäisnä yönä,
    alasti alakivellä,
    ilman vyöttä, vaattehitta,
    rikorihman kiertämättä;
    senpä hyötyivät minusta
    sen verran katalat saivat,
    min kirves kivestä saapi,
    napakaira kalliosta,
    järky jäästä iljanesta,
    Tuoni tyhjästä tuvasta.

ÄITI

    Ei sinussa laulajata
    Pohjan poikien sekahan,
    etkä tunne kieltä Turjan,
    maha et lausua lapiksi.

(Auttaa kuitenkin Lemminkäistä sotisovan kiinnittämisessä. Lemminkäinen ei kuuntele häntä enää, vaan hymyilee, ihantelee itseään ja aseitaan täydessä sota-innossa.)

LEMMINKÄINEN

    Mies on luustossa lujempi,
    rautapaiassa parempi,
    teräsvyössä tenhoisampi
    noien noitien sekahan,
    jott' ei huoli huonommista,
    hätäile hyviäkänä.

(Panee kypärän päähänsä, käyttää kilpeä peilinään, sukii suortuviaan harjalla, jonka Äiti on hänelle ojentanut.)

ÄITI (kyynelsilmin)

    Ellös vainen menkökänä
    tuonne kylmähän kylähän,
    pimeähän Pohjolahan!
    Tuho ainaki tulevi,
    tuho poikoa pätöistä,
    hukka lieto Lemminkäistä.

LEMMINKÄINEN (ylpeästi)

    Silloin on hukka Lemminkäistä,
    tuho poikoa pätöistä,
    kun suka verin valuvi,
    harja hurmehin loruvi.

(Ojentaa harjan komealla liikkeellä hänelle.Äiti pillahtaa ääneen itkemään. Lemminkäinen lohduttelee häntä. Kuoro on seurannut jännityksellä Lemminkäisen sotavalmisteluja.)

ESILAUSUJA (kumealla äänellä)

    Missä mies varaeleikse,
    uros tuima turveleikse?

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Oven suussa, orren alla,
    pirtin pihtipuolisessa.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Siinä mies varaeleikse
    vaimollisesta väestä.

ESILAUSUJA

    Ei ole ne varat väkevät,
    eikä turvat luotettavat.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Niin vielä varoitteleikse
    urohoisesta väestä.

2:NEN VUOROLAUSUJA (salaperäisesti)

    Tien kahen jakaimessa,
    sinisen kiven selässä.

        (Äiti menee murhemielisenä oikealle taustaan.)

LEMMINKÄINEN (miekkansa tempaisten)

    Ylös maasta, miekkamiehet,
    Mannun aikaiset urohot,
    kaivoloista, kalpamiehet,
    jokiloista, jousimiehet!
    Nouse, metsä, miehinesi,
    korpi kaikki kansoinesi,
    vuoren ukko voiminesi,
    vesihiisi hirmuinesi,
    väkinesi, veen emäntä,
    ve'en vanhin, valtoinesi,
    neitoset, joka norosta,
    hienohelmat, hettehistä,
    miehen ainoan avuksi,
    pojan kuulun kumppaliksi,
    jott' ei pysty noian nuolet,
    eikä tietäjän teräkset,
    eikä velhon veitsirauat,
    ei asehet ampumiehen.

ESILAUSUJA

    Ne ovat varat väkevät,
    ne on turvat luotettavat.

(Vuorolausujat kertaavat mumisten kaksi viimeistä säettä. Lemminkäinen kohottaa päänsä ja astuu päättävästi vasemmalle.)

ESIRIPPU.

LEMMINKÄINEN TUONELASSA.

HENKILÖT:

LEMMINKÄINEN.

ÄITI.

KYLLIKKI.

LOUHI.

POHJAN PAIMEN.

KUORO.

(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: pilvinen keskipäivä. Lemminkäinen seisoo oikealla käsi miekankahvassa.)

ESILAUSUJA

    Läksi lieto Lemminkäinen
    pimeähän Pohjolahan
    vasten kieltoa emonsa,
    varoitusta vanhempansa.

    Kuuli ulkoa runoja,
    läpi sammalen sanoja,
    katsahti tupahan tuosta,
    pilkisteli piilokkali.

    Tupa oli täynnä tuntijoita,
    lautsat täynnä laulajoita,
    sivuseinät soittajoita,
    ovensuu osoavia,
    peripenkki tietäjiä,
    karsina karehtijoita.
    Lauloivat Lapin runoja,
    Hiien virttä vinguttivat.

    Siitä lieto Lemminkäinen
    tohti toisiksi ruveta,
    meni nurkasta tupahan,
    sai sisähän salvoimesta.

LEMMINKÄINEN (astahtaen askeleen eteenpäin)

    Hyvä on laulu loppuvasta,
    lyhyestä virsi kaunis,
    miel' on jäämähän parempi
    kuin on kesken katkemahan.

          (Louhi tulee vasemmalta taustasta.)

LOUHI

    Olipa tässä ennen koira,
    rakki rauan karvallinen,
    lihan syöjä, luun purija,
    veren uuelta vetäjä;
    mi lienetki miehiäsi,
    ku ollet uroinasi,
    kun tulit tähän tupahan
    ilman koiran kuulematta?

LEMMINKÄINEN (uhkaavasti)

    En ma tänne tullutkana
    taioittani, tieoittani,
    koiriesi syötäväksi;
    pesipä emo minua
    kolmasti kesäisnä yönä,
    joka tielle tietäjäksi,
    joka maalle malttajaksi.

(Kohottaa kätensä mahtipontisesti. Louhi lyykistyy hänen edessään.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Siitä lieto Lemminkäinen,
    itse kaunis Kaukomieli
    jop' on loihe loitsijaksi,
    laikahtihe laulajaksi;
    tulta iski turkin helmat,
    valoi silmät valkeata
    Lemminkäisen laulaessa,
    laulaessa, lausiessa.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Lauloi laulajat parahat
    pahimmiksi laulajiksi,
    kivet suuhun syrjin syösti,
    paaet lappehin lateli
    paratulle laulajille,
    taitavimmille runoille.

MOLEMMAT

    Niin lauloi mokomat miehet
    minkä minne, kunka kunne:
    ahoille vesattomille,
    maille kyntämättömille,
    lampihin kalattomihin,
    aivan ahvenettomihin,
    Rutjan koskehen kovahan,
    palavahan pyörtehesen,
    virran alle vaahtipäiksi,
    kosken keskelle kiviksi,
    tulena palelemahan,
    säkeninä säykkymähän.

ESILAUSUJA (harvakseen)

    Lauloi nuoret, lauloi vanhat,
    lauloi kerran keskilaaun,
    yhen heitti laulamatta
    karjan paimenen pahaisen,
    Ukko-vanhan umpisilmän.

(Pohjolan sokea paimen tulee vasemmalla salaillen aseita povellaan.)

PAIMEN

    Oi sie lieto Lemmin poika,
    niin miks et minua laula?

LEMMINKÄINEN (ylenkatseellisesti)

    Siksi en sinuhun koske,
    kun olet katsoa katala,
    kurja koskemaisittani!

PAIMEN (jupisten)

    Juoksen Tuonelan joelle,
    pyhän virran pyörtehelle,
    siellä katson Kaukomieltä
    Pohjasta paloavaksi.

(Viistää yli näyttämön ja häviää rantavesakkoon oikealla. Lemminkäinen astuu upeasti Louhen luo ja tarttuu häntä käsivarteen.)

LEMMINKÄINEN

    Anna nyt, akka, piikojasi,
    tuopa tänne tyttöjäsi,
    paras parvesta minulle,
    pisin piikajoukostasi!

LOUHI (äkeästi)

    Anna en sulle piikojani
    enkä työnnä tyttöjäni,
    sull' on ennen naitu nainen.

LEMMINKÄINEN

    Kytken Kyllikin kylähän,
    kylän kynnysportahille,
    veräjille vierahille;
    täältä saan paremman naisen
    Tuo nyt tänne tyttäresi,
    impiparvesta ihanin,
    kassapäistä kaunokaisin!

LOUHI

    Enpä anna tyttöäni
    miehille mitättömille,
    urohille joutaville.
    Äsken tyttöjä anele,
    kuulustele kukkapäitä,
    kun ammut joutsenen joesta,
    virrasta vihannan linnun,
    Tuonen mustasta joesta,
    pyhän virran pyörtehestä,
    yhellä yrittämällä,
    yhen nuolen nostamalta!

(Lemminkäinen päästää Louhen, joka livahtaa nopeasti vasemmalle. Astuu mietteissään yli näyttämön oikealle. Kuoro seuraa jännitettynä hänen liikkeitään.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Siitä lieto Lemminkäinen
    läksi joutsenen joruhun
    Tuonen mustasta joesta,
    Manalan alantehesta.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Märkähattu karjan paimen
    tuop' on Tuonelan joella
    katselevi, kääntelevi
    tulevaksi Lemminkäistä.

ESILAUSUJA

    Vesikyyn ve'estä nosti,
    umpiputken lainehista,
    syöksi miehen syämmen kautta,
    läpi maksan Lemminkäisen!

(Lemminkäinen horjahtaa äkkiä, huudahtaa ja vaipuu maahan. Kuoro karkaa ylös. Paimen näkyy vesakossa.)

LEMMINKÄINEN (kohoten kyynärpäänsä varaan)

    Oi emoni, kantajani,
    vaivan nähnyt vaalijani!
    Tietäisitkö, tuntisitko,
    miss' on poikasi poloinen,
    tokipa rientäen tulisit,
    avukseni ennättäisit,
    päästäisit pojan poloisen
    tältä tieltä kuolemasta,
    nuorena nukahtamasta,
    verevänä vieremästä!

             (Kaatuu rantavesakkoon.)

PAIMEN (päänsä kohottaen)

    Viru siinä se ikäsi,
    ammu joutsenet joelta,
    vesilinnut viertehiltä!

                      (Häviää.)

KUORO

    Se oli loppu Lemminkäisen,
    kuolo ankaran kosijan
    Tuonen mustassa joessa,
    Manalan alantehessa.

(Istuvat päät käsiinsä vaipuneina. Pitkä vaitiolo. Äiti tulee oikealta karsikosta.)

ÄITI

    Minne on saanut Lemminkäinen,
    kunne Kaukoni kaonnut,
    kun ei kuulu jo tulevan
    matkoiltansa maailmassa?

(Kyllikki rientää hätäisesti hänen jäljestään, veristä sukaa kädessään osoittaen.)

KYLLIKKI (itkien)

    Jo nyt on mennyt mies minulta,
    kaunis Kaukoni kaonnut
    matkoille majattomille,
    teille tietämättömille:
    veri jo vuotavi suasta,
    hurme harjasta noruvi.

ÄITI (vilkaisten sukaan)

    Voi poloisen päiviäni,
    angervoisen aikojani!
    Jo nyt on poikani poloisen,
    jopa laiton lapsueni
    saanut päiville pahoille,
    tuho on poikoa pätöistä,
    hukka lieto Lemminkäistä:
    jo suka verin valuvi,
    harja hurmehin noruvi.

(Kyllikki kääntyy itkien takaisin oikealle taustaan. Äiti astuu päättävästi vasemmalle keskinäyttämölle.)

ESILAUSUJA

    Kourin helmansa kokosi,
    käsivarsin vaattehensa,
    pian juoksi matkan pitkän,
    sekä juoksi jotta joutui;
    mäet mätkyi mennessänsä,
    norot nousi, vaarat vaipui,
    ylähäiset maat aleni,
    alahaiset maat yleni,
    tuli Pohjolan tuville,
    kysytteli poikoansa.

(Louhi tulee vasemmalta, Äiti rientää häntä vastaan.)

ÄITI

    Oi sie Pohjolan emäntä,
    kunne saatoit Lemminkäisen,
    minne poikani menetit.

LOUHI (nopeasti)

    Enpä tieä poikoasi,
    kunne kulki ja katosi;
    istutin oron rekehen,
    korjahan kovan tulisen;
    oisko uhkuhun uponnut,
    meren jäälle jähmettynyt,
    vai saanut sutosen suuhun,
    karhun kauhean kitahan?

ÄITI

    Jo vainen valehtelitki!
    Susi ei syö minun sukua,
    karhu ei kaa'a Lemminkäistä,
    sormin sortavi sutoset,
    käsin karhut kaatelevi;
    kunp' on et sanone tuota,
    kunne saatoit Lemminkäisen,
    rikon uksen uuen riihen,
    taitan Sampuen saranat.

LOUHI

    Syötin miehen syöneheksi,
    juotin miehen juoneheksi,
    apatin alanenäksi,
    istutin venon perähän,
    laitoin kosket laskemahan,
    enkä tuota tunnekana,
    kunne sai katala raukka,
    koskihinko kuohuvihin,
    virtoihin vipajavihin.

ÄITI (katsoo häneen)

    Jo vainen valehtelitki!
    Sano tarkkoja tosia,
    valehia viimeisiä,
    kunne saatoit Lemminkäisen,
    kaotit Kalevalaisen,
    taikka surmasi tulevi,
    kuolemasi kohtoavi.

LOUHI

    Jospa jo toen sanonki:
    laitoin joutsenen hakuhun,
    pyhän linnun pyyäntähän;
    nyt en tuota tunnekana,
    mi on tullunna tuhoksi,
    esteheksi ennättännä,
    kun ei kuulu jo tulevan
    morsianta pyytämähän,
    tyttöä anelemahan.

(Äiti jättää heti hänet ja lähtee ympäri näyttämöä Lemminkäistä etsimään. Louhi katsoo hetkisen hänen hommiaan ja palajaa päätään pudistaen vasemmalle.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Emo etsi eksynyttä,
    kaonnutta kaipoavi,
    juoksi suuret suot sutena,
    kulki korret kontiona,
    ve'et saukkona samosi,
    maat käveli mauriaisna,
    neuliaisna niemen reunat,
    jäniksenä järven rannat;
    kivet syrjähän sytäsi,
    kannot käänti kallellehen,
    risut siirti tien sivuhun,
    haot potki portahiksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Viikon etsi eksynyttä,
    viikon etsi, eipä löyä;
    kysyi puilta poikoansa,
    kaipasi kaonnuttansa,
    puu puheli, honka huokui,
    tammi taiten vastaeli:
    "On huolta itsestäniki,
    huolimatta pojastasi,
    kun olen koville luotu,
    pantu päiville pahoille,
    pinopuiksi pilkkumahan,
    haloiksi hakattamahan,
    riutumahan riihipuiksi,
    kaskipuiksi kaatumahan."

ÄITI (maassa mataen)

    Oi tiehyt, Jumalan luoma,
    etkö nähnyt poikoani,
    kullaista omenatani,
    hopeaista sauvoani?

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Tiellä on huoli itsestänsä,
    huolimatta poiastasi,
    kun ompi koville luotu,
    pantu päiville pahoille,
    joka koiran juostavaksi,
    ratsahan ajeltavaksi,
    kovan kengän käytäväksi,
    kannan karskuteltavaksi.

ÄITI (polvillaan, kätensä kohottaen)

    Kuu-kulta, Jumalan luoma,
    etkö nähnyt poikoani?

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kuulla on huoli itsestänsä
    huolimatta poiastasi,
    kun ompi koville luotu,
    pantu päiville pahoille,
    yksin öitä kulkemahan,
    pakkasella paistamahan,
    talvet tarkoin valvomahan,
    kesäksi katoamahan.

ÄITI (kohoten seisomaan)

    Oi päivyt, Jumalan luoma,
    etkö nähnyt poikoani?

ESILAUSUJA

    Jo on poikasi, poloisen,
    kaotettu, kuoletettu
    Tuonen mustahan jokehen,
    Manalan ikivetehen,
    mennyt koskia kolisten,
    myötävirtoja vilisten,
    tuonne Tuonelan perille,
    Manalan alantehille.

(Äiti rientää oikealle. Löytää Lemminkäisen ruumiin ja vaipuu sen ääreen itkemään. Pitkä vaitiolo.)

ÄITI (hiljaa)

    Vieläkö tästä mies tulisi,
    uros uusi toimeaisi?

    Suonetar, sorea vaimo,
    soma suonten kehreäjä
    sorealla kehrinpuulla,
    vaskisella värttinällä,
    tule tänne tarvittaissa,
    käy tänne kutsuttaessa
    suonia sitelemähän,
    päitä suonten solmimahan!

    Mehiläinen, meiän lintu,
    metsän kukkien kuningas,
    lähe nyt mettä noutamahan,
    simoa tavottamahan,
    yli kuun, alatse päivän,
    taivon tähtien välitse,
    perille pyhän Jumalan,
    asunnoille autuahan;
    siell' on viljalta simoa,
    siellä mettä mielin määrin,
    joilla ennen luoja loitsi,
    puheli puhas Jumala,
    voiti luoja lapsiansa,
    pahan vallan vammaksissa!

    Nouse pois makoamasta,
    ylene uneksimasta
    näiltä paikoilta pahoilta,
    kovan onnen vuotehelta!

(Lemminkäinen kohoaa ryntäilleen. Kuoro nousee hämmästyneenä.)

KUORO

    Nousi mies makoamasta,
    heräsi uneksimasta!

LEMMINKÄINEN (hymyillen)

    Viikon, utra uinaelin,
    kauan, malkio, makasin,
    makasin unen makean,
    sikeäisen siuvattelin.

ÄITI

    Oisit maannut kauemminki,
    vielä viikomman venynyt,
    ilman äitittä pahatta,
    katalatta kantajatta.

    Sano nyt, poikani poloinen,
    kerro korvin kuullakseni:
    mi sinut Manalle saattoi,
    työnti Tuonelan jokehen?

LEMMINKÄINEN

    Märkähattu karjan paimen,
    Untamolan umpisilmä
    se minun Manalle saattoi,
    vesikyyn ve'estä nosti.

ÄITI

    Voipa miestä mieletöintä!
    Kehuit noiat noituvasi,
    lappalaiset laulavasi,
    et tieä vesun vihoa,
    umpiputken ailuhia:
    sylki Syöjätär vesille,
    vesi sen pitkäksi venytti,
    päivä paistoi pehmeäksi.

            (Kohottaa ylös hänet.)

LEMMINKÄINEN

    Viel' olen äijeä vajoa:
    tuollapa syämmykseni,
    tuolla tuntoni makaapi
    noissa Pohjan neitosissa,
    kaunoisissa kassapäissä:
    homekorva Pohjan eukko
    eip' on anna tyttöänsä
    ilman allin ampumatta,
    joutsenen osoamatta
    tuosta Tuonelan joesta.

ÄITI

    Heitä herjat joutsenesi,
    anna allien asua
    Tuonen mustassa joessa,
    palavissa pyörtehissä;
    sie lähe kotiperille
    kanssa äitisi katalan,
    vielä kiitä onneasi,
    julkista Jumalatasi,
    kun antoi avun totisen,
    vielä henkihin herätti,
    Tuonen tieltä tiettävältä,
    Manalan majan periltä;
    en minä mitänä voisi,
    en mitänä itsestäni
    ilman armotta Jumalan,
    toimetta totisen luojan.

(Menee oikealle taustaan. Lemminkäinen seuraa horjuen häntä.)

ESIRIPPU.

POHJOLAN HÄÄT.

HENKILÖT.

VÄINÄMÖINEN.

ILMARINEN.

LEMMINKÄINEN.

ANNIKKI.

LEMMINKÄISEN ÄITI.

POHJOLAN ISÄNTÄ.

LOUHI.

POHJAN NEITI.

PIIKA PIKKARAINEN

ASKARVAIMO.

HÄÄKANSAA.

KUORO.

(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Kirkas keskipäivän valaistus.)

ESILAUSUJA

    Vaka vanha Väinämöinen
    arveli, ajattelihe
    mennä neittä kosjomahan
    pimeästä Pohjolasta,
    Pohjan kuulua tytärtä,
    Pohjan mointa morsianta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Annikki hyväniminen,
    joutui sotkut sotkemassa,
    vaattehet viruttamassa,
    päässä portahan punaisen,
    nenässä utuisen niemen;
    ylähällä päivä paistoi,
    alahalla aallot välkkyi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Katselevi, kääntelevi
    ympäri ihalat ilmat,
    päänsä päälle taivahalle,
    rannatse meriä myöten,
    näki purren Väinämöisen,
    laivan laulajan ikuisen,
    jo luoksi lähentelihe,
    pakinoille painatteli.

(Annikki on tullut oikealta karsikosta ja katselee oikealle. Osoittaa äkkiä vilkkaan uteliaisuuden ja mielenkiinnon merkkejä.)

ANNIKKI (huutaa oikealle)

    Kunne läksit Väinämöinen,
    suorihit, Suvannon sulho?

VÄINÄMÖINEN (oikealta)

    Läksin hanhien hakuhun,
    kirjasiipien kisahan;
    Saksan salmilta syviltä,
    ulapoilta aukeoilta.

ANNIKKI (keveästi kätensä ojentaen)

    Tunnen mie toen puhujan
    sekä keksin kielastajan,
    sano totta Väinämöinen,
    kunne kuitenki käkesit.

VÄINÄMÖINEN

    Tule, tytti, purteheni,
    neitonen, venoseheni,
    niin sanon toet totiset,
    valehettomat vakaiset.

ANNIKKI

    Tuuli sulle purtehesi,
    ahava venosehesi!
    Käännän purtesi kumohon,
    jos en saa tosia kuulla.

VÄINÄMÖINEN

    Toki ma sanon toetki,
    jos vähän valehtelinki:
    läksin neittä kosjomahan
    pimeästä Pohjolasta.

(Ilmarinen tulee oikealta karsikosta. Annikki rientää häntä vastaan.)

ANNIKKI

    Veli, seppo Ilmarinen,
    takoja iän-ikuinen!
    Taos mulle sukkulainen,
    niin sanon teot totiset.

ILMARINEN (hymyillen)

    Kun sanot hyvät sanomat,
    taon sulle sukkulaisen,
    sanonet pahat sanomat,
    rikki murran muinaisetki.

ANNIKKI

    Ohoh seppo Ilmarinen!
    Muistat sa mokomin naia,
    jonka muinen kihlaelit,
    varoittelit vaimoksesi!
    Jo nyt vievät viekkahammat,
    etevämmät ennättävät,
    ottavat sinun omasi;
    jo menevi Väinämöinen
    melan vaskisen varassa
    pimeähän Pohjolahan.

(Ilmarinen säpsähtää ja katsoo hämmästyneenä häneen. Annikki nyykäyttää päätään hänelle ja osoittaa oikealle.)

ILMARINEN (huutaa oikealle)

    Oi on vanha Väinämöinen!
    Tehkämme sula sovinto,
    jos on kiistoin kihlonemme.

VÄINÄMÖINEN

    Teen minä sulan sovinnon:
    ei neittä väellä vieä,
    vastoin mieltä miehelähän.

(Tulee oikealta. Väinämöinen ja Ilmarinen puhelevat keskenään. Annikki menee oikealle taustaan. Louhi ja Pohjan neiti tulevat vasemmalta.)

LOUHI

    Kummallenp' on mieli mennä,
    kun tulevat tahtomahan
    ikuiseksi ystäväksi,
    kainaloiseksi kanaksi?

POHJAN NEITI (jyrkästi)

    Mene en Väinölän ukolle,
    ikivanhalle varaksi,
    vaiva vanhasta tulisi,
    ikävä iällisestä.

LOUHI

    Hän tuo haahella hyvyyttä,
    aluksella aartehia.

POHJAN NEITI

    Oi emo, ylentäjäni!
    En mene osan hyvyylle,
    enkä miehen mielevyylle,
    menenp' on otsan hyvyylle,
    varren kaiken kauneuulle;
    neiti on ilman antaminen
    Ilmariselle sepolle,
    ku on Sampuen takonut,
    kirjokannen kalkutellut.

LOUHI (ylenkatseellisesti)

    Ohoh lasta lampahutta!
    Menet seppo Ilmarille,
    vaahti-otsalle varaksi,
    sepon hurstin huuhtojaksi.

(Menee tyytymättömänä taustaan. Väinämöinen ja Ilmarinen astuvat oikealta ja lähestyvät Pohjan neitiä, joka mielihyvällä kiinnittää silmänsä jälkimmäiseen. Ilmarinen on jäänyt jälemmäksi ja silmäilee neitoa yhtä suurella ihastuksella.)

VÄINÄMÖINEN

    Tuletko minulle, neiti,
    ikuiseksi ystäväksi
    kainaloiseksi kanaksi?

POHJAN NEITI

    En taia sinulle tulla
    ikuiseksi ystäväksi,
    kainaloiseksi kanaksi.

(Louhi oikealta taustasta tulee tuoppi kädessään ja tarjoaa sen Väinämöiselle. Juttelevat keskenään. Ilmarinen lähestyy sillä aikaa Pohjan neitiä ja tarttuu hänen käteensä.)

ILMARINEN

    Yön tyttö, hämärän neito!
    Muistatko ajan mokoman,
    kun kuvasin uuen Sammon,
    kirjokannen kalkuttelin,
    sie vannoit ikivalasi
    eessä julkisen Jumalan,
    alla kasvon kaikkivallan,
    tullaksesi toivottelit
    mulle miehelle hyvälle
    ikuiseksi ystäväksi,
    kainaloiseksi kanaksi?

(Jatkavat keskustelua. Louhi huomaa sen ja tuiskauttaa tuopin töykeästi Ilmariselle.)

ILMARINEN

    Onko valmis valvattini,
    valmis valvateltavani?

LOUHI (äkeästi)

    Äsken on valmis valvattisi,
    kun sa kynnät kyisen pellon.

(Ilmarinen hämmästyy ja jää sanattomaksi. Pohjan neiti kuiskaa hänelle jotakin. Ilmarinen hyrähtää hyville mielin.)

ILMARINEN

    Auran kultaisen kuvailen,
    sillä kynnän kyisen pellon.

LOUHI

    Äsken neiti annetahan,
    kun sa tuonet Tuonen karhun.

            (Sama mykkä näyttely kuin edellä.)

ILMARINEN (hymyilleni)

    Päitset rauasta rakennan,
    niillä tuonen Tuonen karhut.

LOUHI

    Äsken alli annetahan,
    sinisotka suoritahan,
    kun saat suuren suomuhau'in
    Manalan alentehesta.

            (Sama mykkä näyttely kuin edellä.)

ILMARINEN

    Taonpa tulisen kokon,
    vaakalinnun valkeisen,
    sillä saanen suuren hau'in
    Tuonen mustasta joesta.

LOUHI (turhaan etsien vastaväitettä enää)

    Jo on valmis valvattisi,
    valmis valvateltavaksi!
    Annettava on alliseni
    Ilmariselle sepolle
    polviseksi puolisoksi,
    kainaloiseksi kanaksi.

(Väinämöinen kääntyy pois ja peittää kasvonsa murhemielin. Ilmarinen on ilahtuen tarttunut Pohjan neidon käsiin. Kuoro nousee.)

ESILAUSUJA

    Jo tuli tuville näille
    liika lintu linnahamme,
    iski parvesta parahan,
    sorsajoukosta somimman,
    heleimmän, hempeimmän,
    verevimmän, valkeimman;
    senpä iski ilman lintu,
    kynsi pitkä piirrällytti,
    ku oli pysty pään piolta
    sekä varrelta valittu,
    sulkasiltahan sulavin,
    hienokaisin höyheniltä.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Mistä tiesit, teltamoinen,
    kuulit, kultainen omena,
    tämän neien kasvavaksi,
    tukan liina liikkuvaksi?
    Huohtiko hopeat neien,
    neien kullat sinne kuului,
    sinne paistoi meiän päivät,
    meiän kuuhuet kumotti?

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Siitä tiesi teltamoinen,
    onnen myyrä tien osasi
    neien kuuluhun kotihin,
    kaunihisen kartanohon:
    hyvä oli isosta huuto
    laivan suuren laskennalta,
    emosta sitäi parempi
    leivän paksun paistannalta,
    vehnä leivän leivonnalta,
    vierahan ravitsennalta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Siitä tiesi teltamoinen
    neien nuoren nousneheksi,
    kun kävi pihatse kerran
    varsin aamulla varahin,
    noki nousi nuoraisesti,
    savu paksusti pakeni
    neien kuulusta koista,
    kasvavaisen kartanosta;
    neiti oli itse jauhamassa,
    kivenpuussa kiikkumassa,
    kivenpuu käkenä kukkui,
    laklana kiven lapatta,
    kiven siili sirkkusena,
    kivi helmenä helasi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kävi siitä toisen kerran,
    astui pellon pientaretse,
    neiti oli mataramaalla,
    keikkui keltakankahilla,
    paineli punapatoja,
    keitti keltakattiloita.

MOLEMMAT

    Kävi kerran kolmannenki
    neien akkunan alatse,
    kuuli neitosen kutovan,
    pirta käessä piukkoavan;
    sukkulainen suikahteli
    kuin kärppä kiven kolossa,
    pirkaeli pirran pii'it
    kuin on tikka puun kylessä,
    käärilauta käännähteli
    kuin orava oksapuussa.

LOUHI (tarjoten tuopin lausujille)

    Kutti, kutti, neitoseni!
    Enkö jo sanonut aina:
    elä kuusissa kukahu,
    elä laula laaksoloissa,
    näytä kaulan kaarevuutta,
    käsivarren valkeutta,
    ripeyttä rinnan nuoren,
    muun on muo'on muhkeutta!

ESILAUSUJA

    Helppo on hepo salata,
    sorajouhi suojaella,
    paha on neitonen salata,
    hivus pitkä piilotella;
    laatisit kivisen linnan
    keskelle meren selästä
    siellä piikoja piellä,
    kanojasi kasvatella,
    eip' on piile piiat siellä,
    eipä impyet ylene,
    ettei pääse suuret sulhot,
    suuret sulhot, maan kosijat,
    miehet pystyisin kypärin,
    hevoset teräskapein.

VÄINÄMÖINEN (kasvonsa paljastaen)

    Voi minua mies-kuluista,
    kun en tuota tuntenunna
    naia nuorella iällä,
    etsiä elon ajalla!

    Kaikkiansa se katuvi,
    joka nuorta naimistansa,
    lasna lapsen saamistansa,
    pienenä perehtimistä.

(Louhi koettaa häntä lohdutella. Ilmarinen ja Pohjan neiti menevät käsi kädessä vasemmalle karsikkoon. Louhi ja Väinämöinen seuraavat heitä. Kuoro istuu. Pitkä vaitiolo.)

ESILAUSUJA

    Mitä nyt laulamme lajia,
    mitä virttä vieretämme?

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuota laulamme lajia,
    tuota virttä vieretämme:
    noita Pohjolan pitoja,
    jumalisten juominkia.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Viikon häitä hankittihin,
    valmistettihin varoja
    noilla Pohjolan tuvilla,
    Sariolan salvoksilla.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Kuut kiviä kuumettihin,
    kesät vettä keitettihin,
    salot puita poltettihin,
    kaivot vettä kannettihin;
    jo salot saristui puista,
    veet väheni lähtehistä
    olosia pantaessa,
    kaljoja kyhättäessä
    Pohjan pitkiksi pioiksi,
    hyvän joukon juomingiksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Savu saarella palavi,
    tuli niemen tutkaimella,
    nousipa savu sakea,
    auer ilmahan ajoihe
    tuimilta tulisijoilta,
    varavilta valkeilta,
    täytti puolen Pohjan maata,
    kaiken Karjalan sokisti.

        (Lemminkäinen ja Äiti tulevat oikealta taustalta.)

LEMMINKÄINEN

    Mistäpä savunen saapi,
    auer ilmahan ajaikse?
    Pienikö soan savuksi,
    suuri paimosen paloksi.

ÄITI

    Näen minä savun sakean
    pohjaisilla maailmoilla;
    nuo ompi soan savuja,
    varsin vainovalkeita.

LEMMINKÄINEN

    Josp' on kaalan katsomahan,
    likeltä tähystämähän,
    mistä tuo savunen saapi,
    auer ilman täyttelevi.

(Tulee keskinäyttämölle. Äiti tähystäen hänen jäljessään.)

ÄITI

    Eivät lie soan tulia,
    eikä vainovalkeita,
    ollevat oluttulia,
    kaljankeitto-valkeita
    Sariolan salmen suulla,
    niemen kaiskun kainalossa.

LEMMINKÄINEN (nyrkkiään puristuen)

    Oi armas anoppiseni,
    Pohjan ehtoisa emäntä!
    Laitapa oluet oivat,
    keitä kaljat kelvolliset
    juotavaksi joukon suuren,
    Lemminkäisen liiatenki
    noissa häissänsä omissa
    kera nuoren tyttäresi!

(Äiti ohjaa hänet pois takaisin oikealle. Louhi ja Piika pikkarainen tulevat hetken perästä vasemmalta.)

LOUHI (kiireisesti)

    Ohoh piika pikkarainen,
    orjani alinomainen!
    Kutsu rahvasta kokohon,
    miesten joukko juominkihin,
    kutsu kaikki Pohjan kansa
    ja kaikki Kalevan kansa,
    elä kutsu Kaukomieltä,
    tuota Ahti Saarelaista!

PIIKA PIKKARAINEN

    Miks en kutsu Kaukomieltä,
    yhtä Ahti Saarelaista?

LOUHI

    Siks et kutsu Kaukomieltä,
    kun on kaikitse toraisa,
    tehnyt on häissäki häpeät,
    pitoloissa pillat suuret,
    nauranut pyhäiset naiset
    pyhäisissä vaattehissa!

PIIKA PIKKARAINEN (nokkelasti)

    Mistä tieän Kaukomielen,
    jotta heitän kutsumatta?
    En tunne Ahin kotia,
    Kaukomielen kartanoa.

LOUHI

    Ahti saarella asuvi,
    veitikka vesien luona,
    laajimman lahen sivulla.
    Kaukoniemen kainalossa.

(Työntää hänet menemään ja palajaa itse takaisin vasemmalle. Piika pikkarainen juosten pois oikealle taustaan.)

ESILAUSUJA

    Siitä Pohjolan emäntä
    syötti, juotti vierahia.
    syötti suin sulassa voissa,
    kourin kuorekokkaroissa,
    noita kutsuvieraina,
    vävyänsä liiatenki.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Olipa lohta luotasella,
    sivulla sian lihoa,
    kupit kukkuraisillansa,
    va'it varpelaitehilla,
    syöä kutsuvierahien
    ja vävysen liiatenki.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Antoi tuopin totta tehä,
    viisivantehen vikoa,
    huuhtoa humalan parrat,
    vaahen parrat valkoella
    noilta kutsuvierahilta
    ja vävyltä liiatenki

(Hetken perästä vasemmalta taustasta Pohjan neiti morsiuspuvussa, vanha Askarvaimo hänen takanaan.)

POHJAN NEITI (itkien)

    Miten lieki mieli muien,
    mieli muien morsianten,
    tok' ei muut muretta tunne,
    kanna kaihoista syäntä
    kuin kannan minä katala,
    kannan mustoa muretta,
    syäntä syen näköistä,
    huolta hiilen karvallista.

ASKARVAIMO

    Kunis huiskit hunnutoinna,
    sinis huiskit huoletoinna;
    kunis liikuit liinatoinna,
    liikuit liioitta suruitta;
    äsken huntu huolta tuopi,
    palttina pahoa mieltä,
    liina liikoja suruja,
    pellava perättömiä.

POHJAN NEITI (kuten edellä)

    Noinpa tiesin, noinpa luulin,
    noinpa arvelin ikäni:
    et sä, neiti, neiti olle
    oman vanhemman varassa,
    äskenpä olisit neiti
    miehelähän mennessäsi;
    kun oisi jalka kynnyksellä,
    toinen korjassa kosijan,
    oisit päätäsi pitempi,
    korvallista korkeampi.

ASKARVAIMO

    Kuules, neiti, kuin sanelen,
    kuin sanelen, kuin puhelen!
    Olit kukkana kotona,
    ilona ison pihoilla,
    iso kutsui kuutamaksi,
    emo päivän paisteheksi,
    veikkosi vesivaloksi,
    siskosi siniveraksi;
    menet toisehen talohon,
    appi haukkuvi havuiksi,
    anoppisi ahkioksi,
    kyty kynnysportahiksi,
    nato naisien pahoiksi.

(Pohjan neiti itkee kahta katkerammin. Joukko hääneitoja tulee vasemmalta.)

POHJAN NEITI

    Hoi sisaret, sirkkuseni,
    entiset ikätoverit,
    kaikki kasvinkumppalini!
    Olen kuin alli aallokossa,
    tavi laajalla lahella,
    uiessa vilua vettä,
    vettä jäistä järkyttäissä.

(Kaikki itkevät. Jouhi ja Pohjolan isäntä y.m. hääväkeä tulee vasemmalta.)

    Voi isoni, voi emoni,
    voi on valtavanhempani!

          (Rientää heitä syleilemään)

    Millä maksan maammon maion,
    millä taattoni hyvyyen?

(Ilmarinen tulee ja ojentaa kätensä hänelle. Pohjan neiti koettaa kuivata kyyneleitään.)

    Paistanevi luojan päivä,
    kuu luojan kumottanevi,
    tähet taivon välkkynevi,
    otavat ojentunevi
    ilmassa etempänäki,
    maailmassa muuallaki
    ei yksin ison pihoilla,
    näillä kasvinkartanoilla.

(Ilmarinen osoittaa kärsimättömyyden merkkejä.)

    Jää nyt pirtti terveheksi,
    pirtti lautakattoinesi,
    sintsi lautasiltoinesi,
    piha pihlajaisinesi!
    Jätän kaikki terveheksi,
    maat ja metsät marjoinensa,
    kujavieret kukkinensa,
    kankahat kanervinensa,
    järvet saoin saarinensa,
    syvät salmet siikoinensa,
    hyvät kummut kuusinensa,
    korpinotkot koivuinensa!

ILMARINEN (leikillisesti)

    Jää hyvästi, järven rannat,
    järven rannat, pellon penkat,
    kaikki mäntyset mäellä,
    puut pitkät petäjikössä,
    pajupehkot, kuusen juuret,
    lepän lehvät, koivun kuoret!

(Johdattaa Pohjan neidin oikealle taustaan. Kalevalaiset häävieraat, joiden joukossa Väinämöinen, seuraavat häntä.)

PIIKA PIKKARAINEN (itkien)

    Lenti tänne musta lintu,
    läpi korven koikutteli,
    suostutteli meiltä sorsan,
    maanitteli meiltä marjan,
    otti tuo omenan meiltä,
    vietteli ve'en kalasen.

(Kaikki itkevät. Tarjotaan olutta, mieliala kohoaa jälleen, kaikki palajavat meluten jo räyhäten vasemmalle karsikkoon. Hetken perästä oikealta taustasta Lemminkäinen ja Äiti.)

ÄITI

    Kunne lähet, poikueni,
    lähetkö ilveksen ajohon
    vaiko hirven hiihäntähän,
    vai oravan ammuntahan?

LEMMINKÄINEN

    Lähen Pohjolan pitoihin,
    salajoukon juominkihin.

ÄITI (surullisena)

    Ellös menkö, poikueni!
    Ei sua kutsuttu sinne,
    ei tarkoin tahotakana.

LEMMINKÄINEN

    Kurjat kutsuen menevi,
    hyvä ilman hyppeleikse;
    tuoss' on kutsut kuun ikuiset,
    airuhut alinomaiset
    miekassa tuliterässä,
    säilässä säkenevässä.

          (lyö kädellään miekankahvaansa.)

ÄITI

    Ellös menkö, poikueni!
    Siell' on miehet miekka vyöllä,
    urohot sota-aseissa,
    humalassa hullut miehet,
    pahat paljo juotuansa,
    laulavat sinun poloisen
    miekkahan tuliterähän;
    jo on laulettu paremmat,
    jalommatki jaksettuna.

LEMMINKÄINEN

    Jo olen ennenki elellyt
    noilla Pohjolan tuvilla,
    ei minua laula Lappi
    eikä tunge Turjalainen.

ÄITI

    Ohoh, poikani poloinen,
    vielä muistat muinaistasi,
    kerskut ennen käynnistäsi:
    jo olet ennenki elellyt
    noilla Pohjolan tuvilla,
    Tuonen kosket tunnustellut,
    mitannut Manalan virrat;
    siell' oisit tänäki päänä
    ilman äitittä pahatta.

(Lemminkäinen syleilee häntä sanattomana ja ohjaa hänet ystävällisesti oikealle karsikkoon.)

ESILAUSUJA

    Jo nyt Kaukoni kuletan,
    saatan Ahti Saarelaisen
    monen surman suun ohitse,
    kalman kielen kantimetse
    noille Pohjolan pihoille,
    salakansan kartanoille.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Nyt ompi saneltavana,
    kielin kertoeltavana,
    miten lieto Lemminkäinen,
    tuo on kaunis Kaukomieli
    tuli Pohjolan tupihin,
    Sariolan salvoksihin,
    ilman kutsutta pitoihin,
    airuhitta juominkihin.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuop' on lieto Lemminkäinen,
    poika-veitikka verevä,
    heti kun tuli tupahan,
    astui keskilattialle,
    silta liekkui lehmuksinen,
    tupa kuusinen kumahti.

(Lemminkäinen on sillä välin astahtanut reippaasti vasemmalle.)

LEMMINKÄINEN (korkealla äänellä)

    Terve tänne tultuani,
    terve tervehyttäjälle!
    Kuules, Pohjolan isäntä,
    oisiko talossa tässä
    ohria orosen purra,
    olutta urohon juoa?

(Pohjolan isäntä tulee sangen juovuksissa vasemmalta.)

POHJOLAN ISÄNTÄ

    Ollevi talossa tässä
    tannerta orosen olla,
    eikä kielletä sinua,
    kun liet siivolla tuvassa.

          (Louhi y.m. hääväkeä tulee vasemmalta.)

LEMMINKÄINEN

    Enpäs liene lempivieras,
    kun ei tuotane olutta
    tulevalle vierahalle.

LOUHI (mielevästi)

    Ohoh poika Lemminkäisen,
    mi sinusta vierahasta!
    Tulit pääni polkemahan,
    aivoni alentamahan;
    ohrina oluet meillä,
    makujuomat maltahina,
    leipomatta vehnäleivät,
    lihakeitot keittämättä;
    oisit yötä ennen tullut
    taikka päiveä jälestä.

LEMMINKÄINEN

    Oi sie Pohjolan emäntä,
    Pimentolan pitkähammas!
    Pi'it häät häjyn tavalla,
    kutsut koiran kunnialla,
    leipoelit leivät suuret,
    panit ohraiset oluet,
    muun on kutsuit kaiken kansan,
    minun heitit kutsumatta.

LOUHI (Piika pikkaraiselle)

    Tuo olutta vierahalle!

(Kuiskaa jotakin hänelle. Piika pikkarainen pyörähtää pois ja palajaa pian takaisin tuoppi kädessään.)

PIIKA PIKKARAINEN (Lemminkäiselle)

    Tokko lie sinussa miestä
    juojoa tämän oluen,
    tämän kannun kaatajata?

(Tarjoaa Lemminkäiselle, joka luo pitkän katseen tuopin pohjaan.)

LEMMINKÄINEN (kuin itsekseen)

    Toukka on tuopin pohjukassa,
    käärmehiä keskimailla,
    äärillä maot matavi,
    sisiliskot liuahtavi.
    Tuopin tuojat Tuonelahan,
    kannun kantajat Manalle,
    ennen kuun ylenemistä,
    tämän päivän päätymistä!

        (Suuttumusta ja liikettä häärahvaan seassa.)

POHJOLAN ISÄNTÄ

    Mitä sie tulitki tänne,
    ken sinua koolle kutsui?

LEMMINKÄINEN (kopeasti)

    Korea kutsuttu vieras,
    koreampi kutsumaton!
    Kuules, poika Pohjolaisen,
    itse Pohjolan isäntä,
    anna ostoa olutta,
    juomoa rahan-alaista!

POHJOLAN ISÄNTÄ (sylkäisten)

    Tuoss' on joki juoaksesi,
    lampi laikutellaksesi.

LEMMINKÄINEN

    En ole vaimojen vasikka
    enkä härkä hännällinen
    juomahan jokivesiä,
    lampivettä lakkimahan.

POHJOLAN ISÄNTÄ (aina suuttuneempana)

    Ei tässä piot paranne,
    kun ei vierahat vähenne!
    Talo työlle, vieras tielle
    hyvistäki juomingista!
    Lähe tästä Hiien heitto,
    luota kaiken ihmiskansan,
    kotihisi, konna, koita,
    paha, maahasi pakene!

LEMMINKÄINEN

    Ei miestä manaten saa'a,
    ei miestä pahempatana
    sijaltansa siirtymähän,
    paikalta pakenemahan.

(Pohjolan isäntä viittaa eräälle orjistaan, joka tuo miekan hänelle.)

POHJOLAN ISÄNTÄ

    Oi sie Ahti Saarelainen
    mitelkämme miekkojamme,
    minunko parempi miekka,
    vainko Ahti Saarelaisen.

            (Mittaavat miekkojaan.)

LEMMINKÄINEN

    Sinunpa pitempi miekka,
    sinun eellä iskeminen.
    Iske päältä, Pohjan poika!

            (Pohjolan isäntä iskee.)

    Annapas minäki koitan,
    jo se on vuoroni minunki!

(Iskee. Pohjolan isäntä kaatuu. Hääväki pakenee parkaisten. Kuoro nousee kauhistuneena.)

LOUHI (kätensä kohottaen).

    Laulan miestä miekallista,
    asehellista urosta,
    sata miestä miekallista,
    tuhat kalvan kantajata,
    pään varalle Lemminkäisen,
    Kaukomielen kaulan päälle!

                 (Pois vasemmalle.)

LEMMINKÄINEN

    Otanpa isoni purren,
    lähen tuonne piilemähän
    ylitse meren yheksän,
    saarehen selällisehen;
    siell' ennen isoni piili
    suurina sotakesinä,
    siellä piilen vuoden, toisen,
    käyn kotihin kolmannella
    tutuille ison tuville,
    vanhempani valkamoille.

                   (Pois oikealle.)

ESIRIPPU.

KALEVALA NÄYTTÄMÖLLÄ

III sarja

Sovittanut

EINO LEINO

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.

        "Sitä kuusta kuuleminen,
        jonka juurella asunto."

SISÄLLYS

KULLERVO.

SAMMON RYÖSTÖ.

VÄINÄMÖISEN LÄHTÖ.

NÄYTTÄMÖ

Puvusto kalevalainen, lausujilla nykyaikainen karjalainen. Valaistus vaihteleva eri näytelmien hengen mukaisesti.

KULLERVO

HENKILÖT:

UNTAMO.

KALERVO.

KULLERVO.

ILMARINEN.

ILMARISEN EMÄNTÄ.

KULLERVON ÄITI.

VELI.

KAKSI SISARTA.

VIIAN EUKKO.

KUORO.

(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: riutuva iltapäivä.)

ESILAUSUJA

    Kasvatti emo kanoja,
    suuren joukon joutsenia,
    kanat aialle asetti,
    joutsenet joelle saattoi;
    tuli kokko, niin kohotti,
    tuli haukka, niin hajotti,
    siipilintu, niin sirotti
    yhen kantoi Karjalahan,
    toisen vei Venäjän maalle,
    kolmannen kotihin heitti.

    Minkä vei Venäehelle,
    siitä kasvoi kaupanmiesi,
    minkä kantoi Karjalahan,
    siitä se Kalervo kasvoi;
    kunkapa kotihin heitti,
    se sikesi Untamoinen
    ison päiviksi pahoiksi,
    emon mielimurtehiksi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Untamoinen verkot laski
    Kalervon kalavetehen;
    Kalervoinen verkot katsoi,
    kalat konttihin kokosi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Untamolan uljas uuhi
    söi Kalervon kaurakylvön;
    Kalervoisen kärtsä koira
    repi uuhen Untamolta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Untamo uhittelevi
    Kalervolle veljellensä,
    surmata su'un Kalervon,
    lyöä suuret, lyöä pienet.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuli Untamon urohot,
    saivat miehet miekka vyöllä,
    kaatoivat Kalervon joukon,
    su'un suuren surmasivat,
    talon polttivat poroksi,
    tasoittivat tantereksi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Jäi yksi Kalervon impi
    kera vatsan vaivaloisen,
    senpä Untamon urohot
    veivät kanssansa kotihin
    pirtin pienen pyyhkijäksi,
    lattian lakaisijaksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Oli aikoa vähäisen,
    syntyi pieni poikalapsi
    emollen osattomalle;
    miksi tuo nimitetähän?
    Emo kutsui Kullervoksi,
    Untamo sotijaloksi.

ESILAUSUJA

    Liekkui lapsi kätkyessä,
    lapsi liekkui, tukka löyhki,
    liekkui päivän, liekkui toisen,
    jopa kohta kolmantena,
    kun tuo poika potkaisihe,
    potkaisihe, ponnistihe,
    katkaisi kapalovyönsä,
    pääsi päälle peittehensä,
    särki liekun lehmuksisen,
    kaikki riepunsa revitti.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Nähtihin hyvä tulevan,
    keksittihin kelpoavan;
    Untamola vuottelevi
    tätä tästä kasvavaksi,
    mieltyväksi, miestyväksi,
    oikein urostuvaksi,
    saavaksi sataisen orjan,
    tuhantisen turpuvaksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kasvoi kuuta kaksi, kolme,
    jopa kuuna kolmantena
    poika polven korkeuisna
    alkoi itse arvaella:
    Kunpa saisin suuremmaksi,
    vahvistuisin varreltani,
    kostaisin isoni kohlut,
    maksaisin emoni mahlat.

UNTAMO (tulee vasemmalta)

    Tästä saa sukuni surman,
    tästä kasvavi Kalervo.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Urohot ajattelevat,
    akat kaikki arvelevat,
    minne poika pantanehe,
    kunne surma saatanehe.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Pannahanpa puolikkohon,
    työnnetähän tynnyrihin,
    siitä vieähän vetehen,
    lasketahan lainehesen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Käyähänpä katsomahan
    kahen kolmen yön perästä,
    joko on hukkunut vetehen,
    kuollut poika puolikkohon.

MOLEMMAT

    Poika on päässyt puolikosta,
    istuvi aaltojen selässä,
    vapa vaskinen käessä,
    onkivi meren kaloja,
    merivettä mittoavi!

          (Kuoro nousee hämmästyneenä.)

UNTAMO (kuin itsekseen)

    Mihin poika pantanehe,
    kunne tuo tuhottanehe,
    kusta surma saatanehe?

ESILAUSUJA

    Tuli puihin tuiskattihin,
    roviohon roiskattihin,
    siihen poika paiskattihin
    keskelle tulenplavan.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Paloi päivän, tuosta toisen,
    paloi päivän kolmannenki,
    käytihin katsastamahan...

MOLEMMAT VUOROLAUSUJAT

    Poika on porossa polvin,
    kypenissä kyynäsvarsin,
    hiilikoukkunen käessä,
    millä tulta kiihottavi
    kutrisen kähertymättä!

UNTAMO (kuin edellä)

    Mihin poika pantanehe?

ESILAUSUJA

    Poika puuhun hirtetähän,
    tammehen ripustetahan.

UNTAMO (kuten edellä)

    Aik' on käyä katsomahan,
    joko Kullervo katosi,
    kuoli poika hirsipuuhun.

          (Astuu askeleen eteenpäin.)

VUOROLAUSUJAT (yhä enemmän hämmästyneinä)

    Ei ole Kullervo kaonnut,
    kuollut poika hirsipuuhun:
    poika puuta kirjoittavi
    pieni piikkonen käessä,
    koko puu kuvia täynnä,
    täynnä tammi kirjoitusta,
    siinä miehet, siinä miekat,
    siinä keihä'ät sivulla.

UNTAMO

    Poika ei puutu surman suuhun
    eikä kuole kuitenkana.
    Kun elänet kaunihisti
    aina siivolla asunet,
    saat olla talossa tässä,
    orjan töitä toimitella;
    palkka pannahan jälestä,
    ansiosta arvatahan,
    vyöhyt vyöllesi korea
    tahi korvalle kolahus.

( Kullervo menee nyreänä vasemmalle karsikkoon. Untamo jää miettiväisenä hänen jälkeensä katsomaan.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuopa työlle työnnetähän,
    raaolle rakennetahan,
    lapsen pienen katsontahan,
    sormipienen souantahan.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Katsoi lasta päivän, kaksi,
    käen katkoi, silmän kaivoi,
    siitä kohta kolmannella
    lapsen tau'illa tapatti,
    rievut viskoi virran vieä,
    kätkyen tulella poltti.

UNTAMO (päätä pudistaen)

    Ei tämä tähän sopiva;
    en tieä, kuhun panisin,
    kulle työlle työnteleisin;
    panenko kasken kaa'antahan?

(Menee vasemmalle karsikkoon. Hetken perästä tulee sieltä esille Kullervo kirves kädessään.)

KULLERVO

    Äsken lienen mies minäki,
    kun sain kirvehen kätehen,
    paljo katsoa parempi,
    entistäni armahampi,
    lienen mies viien veroinen,
    uros kuuen kummallinen.

                (Menee vasemmalle.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Suorihe kasken ajohon
    korkealle korpimaalle,
    parahasen parsikkohon,
    hirveähän hirsikköhön.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Iski puuta kirvehellä,
    tempasi tasaterällä;
    kerralla hyvätki hirret,
    pahat puolella menevi.

          (Katsovat hänen jälkeensä.)

KULLERVO (palajaa)

    Lempo tuota raatakohon,
    Hiisi hirret kaatakohon!

           (Hyppää kannon päähän.)

    Sini kaski kaatukahan,
    koivu solki sortukahan,
    kuni ääni kuulunevi,
    kuni vierrevi vihellys!

    Elköhön vesa venykö,
    elköhön koretko korsi
    sinä ilmoisna ikänä,
    kuuna kullan valkeana,
    kaskessa Kalervon poian,
    otoksessa oivan miehen!

    Ottaisiko maa orahan,
    nousisiko nuori laiho,
    elköhön tereä tehkö,
    varsi päätä valmistako!

(Häviää vasemmalle. Untamo tulee, katsoo vasemmalle päätä pudistaen.)

UNTAMO

    Ei tämä tähän sopiva;
    hyvän hirsikön pilasi,
    kaatoi parsikon parahan;
    en tieä, kuhun panisin,
    kulle työlle työnteleisin;
    panenko aitojen panohon?

                   (Menee vasemmalle.)

ESILAUSUJA (vasemmalle tähystäen)

    Kullervo, Kalervon poika,
    jopa aitoa panevi,
    kohastansa kokkahongat,
    aiaksiksi asettelevi,
    kokonansa korpikuuset
    seipähiksi pistelevi,
    veti vitsakset lujahan
    pisimmistä pihlajista,
    pani aian umpinaisen,
    veräjättömän kyhäsi.

KULLERVO (huutaa vasemmalla)

    Ku ei lintuna kohonne,
    kahen siiven siuotelle,
    elköhön ylitse pääskö
    aiasta Kalervon poian!

        (Untamo palajaa pahantuulisena vasemmalta.)

UNTAMO

    Ei ole tästä raatajasta,
    kulle työlle työntänenki,
    työnsä tuhmin turmelevi,
    joko vien Venäehelle,
    tahi kaupin Karjalahan
    Ilmariselle sepolle,
    sepon paljan painajaksi?

(Astuu oikealle. Ilmarinen ja hänen emäntänsä [Pohjan neiti] tulevat oikealta karsikosta. Untamo juttelee heidän kansaan ja viittaa sitten Kullervolle joka aina edelleen yhtä nyreänä ja uhmakkaana, lähestyy puhelevia. Untamo ja Ilmarinen lyövät kättä toisilleen. Untamo palajaa takaisin vasemmalle karsikkoon.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Möi siitä Kalervon poian,
    pani kaupan Karjalahan
    Ilmariselle sepolle,
    takojalle taitavalle.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Minkä tuosta seppo antoi?

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Äijän seppo tuosta antoi:
    kaksi kattila-rania,
    kolme koukun puoliskoa,
    viisi viikate-kulua,
    kuusi kuokan kuolioa
    miehestä mitättömästä,
    orjasta epäpäöstä.

KULLERVO (uhmaten)

    Työt tässä nimettäköhön,
    nimi työlle pantakohon,
    kulle työlle työntyminen,
    raaolle rakentuminen.

(Ilmarinen viittaa käskevästi hänelle. Kaikki menevät vasemmalle taustaan. Kuoro istuu.)

ESILAUSUJA

    Seppo Ilmarin emäntä
    tuopa tuossa arvelevi,
    kulle työlle uusi orja,
    raaolle rahan-alainen;
    pani orjan paimeneksi,
    karjan suuren kaitsijaksi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuopa ilkoinen emäntä,
    leipoi leivän paimenelle,
    kauran alle, vehnän päälle,
    keskelle kiven kutovi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kakun voiti voiheralla,
    kuoren rasvalla rakenti,
    pani orjalle osaksi,
    palaseksi paimenelle.

(Kullervo tulee kontti selässä ja paimentorvi kädessään. Emäntä seuraa häntä ja ojentaa kakun hänelle.)

EMÄNTÄ

    Ellös tätä ennen syökö
    karjan mentyä metsälle!

(Kullervo panee kakun konttiinsa. Emäntä kätensä kohottaen:)

    Lasken lehmäni leholle,
    maion antajat aholle,
    hatasarvet haavikolle,
    korusarvet koivikolle.

    Kaitse kaunoinen Jumala,
    varjele, vakainen luoja,
    varjele vahingon tieltä,
    kaitse kaikista pahoista!

    Suvetar valio vaimo,
    Etelätär, luonnon eukko,
    Hongatar, hyvä emäntä,
    Katajatar, kaunis neiti,
    Pihlajatar, piika pieni,
    Tuometar, tytär Tapion,
    Mielikki, metsän miniä,
    Tellervo, Tapion neiti!

    Katso'ote karjoani,
    viitsiöte viljoani
    kesä kaikki kaunihisti,
    lehen-aika leppeästi!

            (Menee oikealle taustaan.)

KULLERVO (tullen keskinäyttämölle)

    Voi minä, poloinen poika,
    voi poika polon-alainen!

    Jo minä johonki jou'uin,
    jou'uin joutavan jälille,
    härän hännän paimeneksi,
    vasikkojen vaalijaksi,
    joka suon on sotkijaksi,
    maan pahan matelijaksi.

                (Istuu mättäälle.)

    Paistapa, Jumalan päivä,
    Herran kehrä, hellittele
    sepon karjan kaitsijalle,
    poloiselle paimenelle,
    elä Ilmarin tuville,
    emännällen ensinkänä!
    Emäntä hyvin elävi,
    vehnäisiä viiltelevi
    voita päälle vuolaisevi;
    paimen parka kuivan leivän,
    kauraisen kavertelevi,
    veen lipillä luikkoavi
    märän mättähän nenästä.

    Alene, Jumalan aika,
    kule, päivä kuusikolle,
    lennä leppien tasalle,
    päästä paimenta kotihin
    voivatia vuolemahan,
    rieskaa repäisemähän.

              (Tähystää taivaalle.)

    Jo nyt on aika atrioia,
    aika ruoalie ruveta,
    evähiä etsiskellä.

            (Kaivaa kakun kontistaan.)

    Moni on kakku päältä kaunis,
    kuorelta kovin sileä,
    vaan on silkkoa sisässä,
    akanoita alta kuoren.

(Vetää veitsellään. Veitsi katkee. Kullervo kimpoaa kohoksi ja seisoo hetkisen sanattomana veitsentynkä kädessään.)

    Yks oli veitsi veikkoutta,
    yksi rauta rakkautta,
    isän saamoa eloa,
    vanhemman varustamata,
    senki katkaisin kivehen,
    karahutin kalliohon,
    leipähän pahan emännän,
    pahan vaimon paistamahan!

(Heittää tyngän kädestään, katsoo hurjin silmin ympärilleen.)

    Millä nyt maksan naisen naurun,
    naisen naurun, piian pilkan,
    akan ilkeän evähät,
    pahan porton paistannaiset?

          (Miettii. Hymyilee julmasti itsekseen.)

    Otan vitsan viisikosta,
    koivun korven notkelmasta,
    ajan suolle sontareiet,
    lehmät liejuhun levitän,
    puolen suurille susille,
    toisen korven kontioille.

    Kaikoan suet kokohon,
    karhut kaikki katrahasen;
    suet pistän Pienikiksi,
    karhut Kyytäksi kylläisen,
    ajan karjana kotihin,
    kirjavana kartanolle!
    Sillä maksan naisen naurun,
    pahan vaimon parjaukset.

          (Pudistaen nyrkkiään oikealle taustaan.)

    Malta, malta, Hiien huora!
    Jos itken isoni veistä,
    vielä itkenet itseki,
    itket lypsylehmiäsi.

          (Syöksyy vasemmalle. Kuoro nousee hämmästyneenä.)

ESILAUSUJA (vasemmalle tähystäen)

    Sorti suohon lehmäkarjan,
    härät murtohon murenti!

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Suet lausui lehmäsiksi,
    karhut karjaksi rakenti!

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Ajoi kontiot kotihin,
    susikarjan kartanolle.

KULLERVO (huutaa vasemmalla)

    Repäise emännän reisi,
    pure puoli pohkeata,
    kun tulevi katsomahan,
    lyykistäikse lypsämähän!

(Iloista paimentorven toitotusta vasemmalta. Emäntä tulee oikealta taustasta.)

EMÄNTÄ

    Ole kiitetty, Jumala!
    Torvi soipi, karja saapi.

KULLERVO (tulee vasemmalta)

    Jo nyt on karjasi kujalla,
    lehmät lääväpellon päässä.
    saaospa savun panohon,
    käyös lehmät lypsämähän.

(Jää itse keskinäyttämölle. Emäntä menee takaisin karsikkoon, josta hetken perästä kuuluu kimeä hätähuuto.)

EMÄNTÄ (huutaa taustasta)

    Pahoin teit sä paimo-parka,
    ajoit kontiot kotihin,
    suet suurille pihoille.

KULLERVO

    Pahoin tein mä paimen-parka,
    et hyvin emäntä-parka:
    leivoit sie kivisen leivän,
    kakun paistoit kallioisen;
    ve'in veitseni kivehen,
    ainoan isoni veitsen.

EMÄNTÄ (kuten edellä)

    Kun et jouhi päästämähän,
    käy pian kerittämähän,
    kohta kaaun kuoliaaksi,
    muutun mullan muotoiseksi.

KULLERVO

    Kun on kuollet, kuolkosipa,
    kaotkosi, kun kaonnet!
    Sija on maassa mennehillä
    maata mahtavaisimmanki.

EMÄNTÄ (kuten edellä)

    Oi Ukko, ylijumala!
    Kaa'a tuo Kalervon poika,
    ammu kurja kuoliaksi
    nuolella teräsnenällä,
    vasamalla vaskisella!

KULLERVO (kätensä kohottaen)

    Oi Ukko, ylijumala!
    Elä sie minua ammu,
    ammu Ilmarin emäntä,
    kaota katala nainen
    siirtymättänsä sijalta,
    kulkematta kunnekana!

(Pitkä äänettömyys. Kullervo hiipii oikealle ja kurkistaa taustaan. Vavahtaa, pakenee keskinäyttämölle, nostaa vihdoin torven uhmaten huulilleen ja lähtee toitotellen vasemmalle.)

ESILAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    sinisukka äijön lapsi,
    hivus keltainen korea,
    kengän kauto kaunokainen,
    läksi soitellen seposta,
    ilon lyöen Ilman mailta,
    kullervoiten kankahalla,
    patakoitellen palolla:
    suo sorahti, maa järähti,
    kangas vastahan kajahti
    Kullervoisen soitantoa,
    ilkeän ilonpitoa.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Kuului se sepon pajahan,
    seppo seisottui pajassa,
    sai kujalle kuulemahan,
    mikä soitanta salolla.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Jo näki toet totiset,
    valehettomat vakaiset,
    näki naisen hukkunehen,
    kaunoisensa kaatunehen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Siihen seppo seisottihe,
    puuttui yöksi itkemähän,
    mieli ei tervoa parempi,
    syän ei syttä valkeampi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Itse Kullervo käveli
    astui eelle jonne kunne,
    päivän korpia kovia,
    Hiien hirsikankahia;
    illan tullen, yön pimeten,
    päätyi maahan mättähälle.

(Kullervo tulee vasemmalta ja istuu mättäälle. Painaa pään käsiinsä. Vaitiolo.)

KULLERVO

    Mikä lie minunki luonut,
    kuka kurjaisen kuvannut
    kuuksi päiväksi kululle,
    iäkseni ilman alle!

    Kotihinsa muut menevät,
    majoillensa matkoavat;
    mull' on korvessa kotini,
    kankahalla kartanoni,
    tuulessa tulisijani,
    satehessa saunan löyly.

    Ellöspä, hyvä Jumala,
    elkösi sinä ikänä
    luoko lasta luonnotointa
    eikä aivan armotointa,
    isotointa alle ilman,
    emotointa ensinkänä,
    niinkuin loit minun, Jumala,
    minun kurjaisen kuvasit,
    loit kuin lokkien sekahan,
    karille meren kajavan!

    Päivä pääskyille tulevi,
    varpusille valkenevi,
    ilo ilman lintusille,
    ei minulle milloinkana,
    tule ei päivä polvenansa,
    ei ilo sinä ikänä.

    En tieä tekijätäni
    enkä tunne tuojoani,
    liekö telkkä tielle tehnyt,
    sorsa suolle suorittanut,
    tavi rannalle takonut,
    koskelo kiven kolohon.

    Piennä jäin minä emosta,
    matalana maammostani,
    iso kuoli, äiti kuoli,
    kuoli muu sukuni suuri;
    jätti mulle jäiset kengät,
    sukut uhkuiset unohti;
    jätti jäisille jälille,
    pyöriville portahille,
    joka suohon sortumahan,
    likahan litistymähän

                  (Karkaa ylös.)

    Vaan en nyt ijällä tällä,
    en mä vielä jouakana
    soille sotkuportahiksi,
    silloiksi likasijoille;
    enkä sinnes suohon sorru,
    kunnes kannan kahta kättä,
    viittä sormea viritän,
    kynttä kymmentä ylennän.

            (Näyttää nyrkkiään vasemmalle taustaan.)

    Vuota, vuota, Untamoinen!
    Maltapa sukuni surma!
    Kun tulen minä sotahan,
    tokko saan tuvat tuhaksi,
    kartanot kekälehiksi.

        (Siniviitta Viian eukko tulee vasemmalta taustasta.)

VIIAN EUKKO

    Kunne läksit, Kullervoinen,
    kaaloat, Kalervon poika?

KULLERVO

    Johtui mulle mieleheni
    käyä Untamon kylähän,
    kostoa sukuni surma,
    ison kohlut, maammon mahlat.

VIIAN EUKKO

    Ei ole surmattu sukusi,
    viel' ei kaatunut Kalervo;
    on sulla iso elossa,
    maammo mailla tervehenä.

KULLERVO (säpsähtäen)

    Missäpä minun isoni,
    kussa kaunis kantajani?

VIIAN EUKKO

    Lapin laajalla rajalla,
    kalalammin laitehella.

KULLERVO

    Mitenkä mä sinne pääsnen,
    kuten kulkea osannen?

VIIAN EUKKO

    Hyvä on sinne päästäksesi;
    vaara vastahan tulevi,
    käy vaaran vasenta puolta;
    tuostapa joki tulevi,
    käy sitä joen sivua,
    kolmen kosken kuohumitse;
    tulet niemen tutkaimehen,
    tupa on niemen tutkaimessa,
    kalasauna kaiskun päässä,
    siinäpä iso elävi,
    siinä kaunis kantajasi,
    siinäpä sisaresiki,
    kaksi kaunista tytärtä.

(Häviää vasemmalle. Kullervo miettii hetkisen ja astahtaa sitten päättävästi askeleen vasemmalle. Kalervo ja Äiti tulevat vasemmalta.)

KALERVO

    Mistä vieras veen takoa,
    kusta kulkiain kotoisin?

KULLERVO

    Etkö tunne poikoasi,
    tunne et lastasi omoa,
    jonka Untamon urohot
    veivät kanssansa kotihin
    ison vaaksan varrellisna,
    emon värttinän pituisna?

ÄITI (häntä syleillen)

    Ohoh poikani poloinen,
    ohoh kurja kullansolki!
    Ettäpäs elävin silmin
    näitä maita matkaelet,
    kun jo itkin kuolleheksi,
    jo kauan kaonneheksi.

KALERVO (pyyhkien kyyneleitään)

    Kaks oli poikoa minulla,
    kaksi kaunista tytärtä,
    niist' oli osattomalta,
    kaksi vanhinta kaonnut,
    poika suurehen sotahan,
    tyttö tietämättömihin;
    poikani tuli takaisin,
    eipä tyttö tullekana.

KULLERVO

    Kunne tyttösi katosi,
    kunne sai sisarueni?

ÄITI

    Läksi marjahan metsälle,
    alle vaaran vaapukkahan,
    sinnepä kana katosi,
    lintu kuoli liian surman,
    surmahan sanattomahan,
    nimen tietämättömähän.

(Menevät nyyhkien vasemmalle karsikkoon. Kullervo seuraa heitä.)

ESILAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    sinisukka äijön lapsi,
    sai tuosta elelemähän
    alla varjon vanhempien;
    ei saanut älyämähän,
    miehen mieltä ottamahan,
    kun oli kaltoin kasvateltu,
    tuhmin lasna tuuiteltu
    luona kalton kasvattajan,
    tuon on tuhman tuuittajan.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Poika työlle työnteleikse,
    kaalasi kalastamahan,
    nuotan suuren souantahan;
    souti tarmonsa takoa,
    souti poikki puiset hangat,
    katajaiset kaaret katkoi,
    venon haapaisen hajotti.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    meni nuotan tarvontahan,
    tarpaisi olantakoa,
    pani miehuuen nojassa,
    ve'en velliksi seoitti.
    tarpoi nuotan tappuroiksi,
    kalat liinaksi litsotti.

(Kullervo ja Kalervo tulevat vasemmalta karsikosta.)

KALERVO

    Ei sinusta tarpojaksi;
    lähe viemähän vetoja,
    maarahoja maksamahan!
    Lienet matkassa parempi,
    taipalella taitavampi.

(Ojentaa hänelle kangaskimpun ja lippaan. Palajaa takaisin karsikkoon. Kullervo aukaisee lippaan ja jää uteliaana sen sisällystä tutkimaan.)

ESILAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    sinisukka äijön lapsi
    iski virkkua vitsalla,
    helähytti helmivyöllä,
    virkku juoksi, matka joutui,
    reki vieri, tie lyheni;
    ajavi karittelevi,
    matkoansa mittelevi
    noilla Pohjan kankahilla,
    Lapin laajoilla rajoilla.

(Kullervo sulkee lippaan, pistää sen kainaloonsa, heittää verkakimpun olalleen ja aikoo vihellellen oikealle etualalle. Sisar valjuna, harhailevin silmin tulee vastaan hänelle.)

KULLERVO

    Käy, neito, rekoseheni,
    armas alle vilttieni!

SISAR (hiljaisesti)

    Vilu on olla viltin alla,
    kolkko korjassa eleä.

        (Kullervo tempoa hänet kainaloonsa)

    Päästä pois minua tästä,
    laske lasta vallallensa,
    kunnotointa kuulemasta,
    pahalaista palvomasta!

(Kullervo aukaisee lippaansa. Sisar jää viehättyneenä sen koruja katsomaan. Kullervo levittää maahan verkaviitan.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Verat veivät neien mielen,
    raha muutti morsiamen,
    hopea hukuttelevi,
    kulta kuihauttelevi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Siinä neitosen kisasi,
    tinarinnan riu'utteli.
    alla vaipan vaskikirjan
    päällä taljan täplikkäisen.

SISAR (halaten Kullervoa)

    Mist' olet sinä sukuisin,
    kusta, rohkea, rotuisin?
    Lienet suurtaki sukua,
    isoa isän aloa?

KULLERVO

    En ole sukua suurta
    enkä suurta enkä pientä,
    olen kerran keskimmäistä,
    Kalervon katala poika,
    tuhma poika tuiretuinen.

    Vaan sano oma sukusi,
    oma rohkea rotusi,
    jos olet sukua suurta,
    isoa isän aloa.

(Suutelee, tahtoo painaa hänet povelleen. Sisar karkaa ylös kauhistuneena. Myöskin Kullervo nousee.)

SISAR

    En ole sukua suurta
    enkä suurta enkä pientä,
    olen kerran keskimmäistä,
    Kalervon katala tyttö,
    tyhjä tyttö tuiretuinen.

(Kullervo kääntää kasvonsa pois kauhistuneena. Pitkä vaitiolo.)

    Ennen lasna ollessani
    emon ehtoisen eloilla,
    läksin marjahan metsälle,
    alle vaaran vaapukkahan;
    poimin maasta mansikoita,
    alta vaaran vaapukoita,
    poimin päivän, yön lepäsin,
    poimin päivän, poimin toisen,
    päivälläpä kolmannella
    en tiennyt kotihin tietä;
    tiehyt metsähän veteli,
    ura saatteli saloille.
    Siinä istuin, jotta itkin,
    itkin päivän, jotta toisen,
    päivänäpä kolmantena
    nousin suurelle mäelle,
    korkealle kukkulalle,
    tuossa huusin, hoilaelin,
    salot vastahan saneli,
    kankahat kajahtelivat:
    "Elä huua, hullu tyttö,
    ei kuulu kotihin huuto."
    Päivän päästä kolmen, neljän,
    viien, kuuen viimeistäki
    kohennihin kuolemahan;
    enkä kuollut kuitenkana.
    Oisin kuollut, kurja raukka,
    oisin katkennut, katala,
    äsken tuosta toisna vuonna,
    kohta kolmanna kesänä,
    oisin heinänä helynnyt,
    kukostellut kukkapäänä,
    maassa marjana hyvänä,
    punaisena puolukkana,
    nämä kummat kuulematta,
    haikeat havaitsematta,

              (Syöksyy oikealle.)

KUORO

    Löysi turvan Tuonelassa,
    armon aaltojen seassa!

(Peittävät kasvonsa kauhistuneina. Kullervo yrittää syöksyä sisaren jälkeen, pysähtyy ja kohottaa kätensä taivasta kohden.)

KULLERVO

    Voi, poloinen, päiviäni,
    voipa, kurja, kummiani,
    kun pi'in sisarueni,
    turmelin emoni tuoman!
    Voi isoni, voi emoni,
    voi on valtavanhempani,
    minnekä minua loitte,
    kunne kannoitte katalan!
    Parempi olisin ollut
    syntymättä, kasvamatta,
    ilmahan sikeämättä,
    maalle tälle täytymättä;
    eikä surma suorin tehnyt,
    tauti oikein osannut,
    kun ei tappanut minua,
    kaottanut kaksi-öisnä.

(Äiti tulee vasemmalta karsikosta. Kullervo rientää häntä vastaan.)

    Oi emoni, kantajani!
    Kun oisit, emo-kuluni,
    synnyteltäissä minua
    pannut saunahan savua,
    lyönyt saunan salpa päälle,
    tukahuttanut savuhun,
    kaottanut kaksi-öisnä!

          (Painuu itkien hänen povelleen.)

ÄITI

    Mi sinulla, poikaseni?
    On kuin Tuonelta tulisit,
    Manalalta matkoaisit.

KULLERVO

    Jo nyt on kummat kuulununna,
    turmiot tapahtununna,
    kun pi'in oman sisaren,
    turmelin emoni tuoman.

          (Äiti parahtaa ja eroaa hänestä.)

    Se jo surmansa sukesi
    palavahan pyörtehesen;
    itse en nyt tieäkänä,
    kunne kurja kuoletaime.

(Peittää kasvonsa suurimman tuskan vallassa. Molemmat itkevät. Pitkä vaitiolo. Vihdoin lähestyy Äiti häntä hiljaisena ja lempeänä.)

ÄITI (hyväillen hänen kutrejaan)

    Onpa suurta Suomen nientä
    piillä miehen piilojansa,
    piillä vuotta viisi kuusi,
    ynnähän yheksän vuotta,
    kunnes aika armon tuopi,
    vuoet huolen huojentavi.

KULLERVO

    Enkä lähe piilemähän,
    en, paha, pakenemahan;
    lähen Surman suun esille,
    Kalman kartanon oville,
    suurille sotasijoille,
    miesten tappotanterille:
    viel' on Unto oikeana,
    mies katala kaatamatta,
    kostamatta taaton kohlut,
    maammon mahlat maksamatta,
    muistamatta muutki vaivat,
    itseni hyvin-piännät.

(Menee vasemmalle. Palajaa hetken perästä kypärä päässä ja miekka kädessään. Äiti seuraa häntä.)

ÄITI

    Ellös, poikani poloinen,
    saako suurehen sotahan,
    menkö miekan melskehesen!
    Ken suotta sotahan saapi,
    tahallansa tappelohon,
    se soassa surmatahan,
    tapetahan tappelossa,
    miekkoihin menetetähän,
    kalpoihinsa kaaetahan.

KULLERVO (miekkaansa välkyttäen)

    En mä silloin suohon sorru
    enkä kaau kankahalle,
    korppien kotisijoille,
    variksien vainiolle,
    kun sorrun sotatiloille,
    vaivun vainotanterille;
    somap' on sotahan kuolla,
    kaunis miekan kalskehesen,
    sorea sotainen tauti,
    äkin poika pois tulevi,
    potematta pois menevi,
    laihtumatta lankeavi.

ÄITI

    Kun sinä sotahan kuolet,
    mitä jääpi taatollesi
    vanhan päivänsä varaksi?

KULLERVO

    Kuolkohon kujarikoille,
    kaatukohon kartanolle!

ÄITI (valittaen)

    Mitä jääpi maammollesi
    vanhan päivänsä varaksi?

KULLERVO

    Kuolkohon kupo sylihin,
    läävähän läkähtyköhön!

ÄITI (aina surkeammin)

    Mitä jääpi veikollesi
    päivän vastaisen varaksi?

KULLERVO

    Metsähän menettyköhön,
    vainiolle vaipukohon!

ÄITI

    Mitä jääpi siskollesi
    päivän vastaisen varaksi?

KULLERVO

    Kaivotielle kaatukohon,
    sotkutielle sortukohon!

          (Kalervo tulee vasemmalta.)

    Hyvästi, hyvä isoni!
    Itketkö sinä minua,
    koskas kuulet kuolleheksi?

KALERVO (raskaasti)

    En minä sinua itke;
    poika toinen tehtänehe,
    poika paljoa parempi.

KULLERVO

    Enkä itke mie sinua;
    saan minä mokoman taaton,
    suun savesta, pään kivestä,
    silmät suolta karpaloista.

            (Veli tulee vasemmalta.)

    Jää hyvästi, veikkoseni!
    Itketkö sinä minua,
    koskas kuulet kuolleheksi?

VELI

    En itke minä sinua;
    veli toinen saatanehe,
    veli paljoa parempi.

KULLERVO (aina katkerampana)

    Enkä itke mie sinua;
    saan minä mokoman veljen
    hiukset kuivista kuloista,
    jalat raian haarukasta.

          (Toinen sisar tulee vasemmalta.)

    Hyvästi, sisarueni!
    Itketkö sinä minua,
    koskas kuulet kuolleheksi?

TOINEN SISAR

    En itke minä sinua;
    veli toinen saatanehe,
    veli paljoa parempi.

KULLERVO

    Enkä itke mie sinua;
    saan minä mokoman siskon
    korvat lammin lumpehista,
    varren vaahteren vesasta!

          (Kääntyy äitinsä puoleen.)

    Äitiseni, armaiseni,
    minun kaunis kantajani,
    kultainen kulettajani!
    Itketkö sinä minua,
    koskas kuulet kuolleheksi?

ÄITI (katsoo surullisesti häneen)

    Et älyä äitin mieltä,
    arvoa emon syäntä,
    itkenpä minä sinua,
    kun sun kuulen kuolleheksi,
    itken tulville tupamme,
    siltalauat lainehille,
    kujat kaikki kuurullani;
    lumet itken iljeniksi,
    iljenet suliksi maiksi,
    sulat maat vihottaviksi,
    vihottavat viereviksi.

(Itkee hänet syliinsä. Itkee valtoinaan. Muut kääntyvät hitaasti pois. Pitkä vaitiolo. Kullervo irtautuu lempeästi hänen syleilystään. Äiti poistuu itkuaan pidättäen vasemmalle. Kullervo jää murhemielisenä hänen jälkeensä katsomaan. Äkkiä kuin heräten:)

KULLERVO

    Viel' on Unto kostamatta,
    mies katala kaatamatta,
    ilkeä hävittämättä!

ESILAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    sinisukka äijön lapsi,
    läksi soitellen sotahan,
    ilotellen tappelohon;
    soitti suolla, soitti maalla,
    kajahutti kankahalla,
    rojahutti ruohikossa,
    kulahutteli kulossa.

        (Kullervon torvi kuuluu vasemmalta karsikosta.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Saip' on miekan mielehisen,
    kalvan kaikkien parahan,
    jolla kaatoi kaiken kansan,
    joukon Untamon hävitti;
    tuvat poltteli poroksi,
    kypeniksi kyyätteli,
    kivet jätti kiukahista,
    pitkän pihlajan pihoista.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    jo tuosta kotihin kääntyi
    ison entisen tuville,
    vanhempansa vainioille;
    tupa on tyhjä tultuansa,
    autio avattuansa,
    ei tulla likistämähän,
    käyä kättä antamahan.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Antoi kättä hiilokselle:
    hiilet kylmät kiukahassa;
    tuosta tunsi tultuansa,
    ei ole emo elossa.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Pisti kättä kiukahalle:
    kivet kylmät kiukahassa;
    tuosta tunsi tultuansa,
    ei ole iso elossa.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Loi on silmät sillan päälle:
    silta kaikki siivomatta;
    tuosta tunsi tultuansa,
    ei ole sisar elossa.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Vieri valkamavesille:
    ei venettä valkamassa,
    tuosta tunsi tultuansa,
    ei ole veli elossa.

        (Kullervo tulee synkkänä ja vitkalleen karsikosta.)

KULLERVO

    Voi minä, poloinen poika,
    kun kuoli emo minulta,
    uupui uutimen tekijä,
    vaipui vaipan kirjoittaja;
    enk' ollut luona luopuessa,
    läsnä hengen lähtiessä,
    lie kuollut kovin viluhun,
    vainko leivän puuttehesen.

        (Siniviitta Viian eukko tulee vasemmalta.)

VIIAN EUKKO

    Jäip' on sulle Musti koira
    käyäksesi metsämaille;
    ota koirasi keralle,
    mene tuonne metsämaille,
    ylös korpehen kohoa
    metsän tyttöjen tyköhön,
    sinipiikojen pihalle,
    havulinnan liepehille,
    evähiä etsimähän,
    antia anelemahan.

(Kullervo nyykäyttää raskasmielisesti päätään hänelle ja etenee vasemmalle etualalle.)

ESILAUSUJA

    Kullervo, Kalervon poika,
    otti koiransa keralle,
    läksi tietä telkkimähän,
    korpehen kohoamahan;
    kävi matkoa vähäisen,
    tuli tuolle saarekselle,
    kuss' oli piian pillannunna,
    turmellut emonsa tuoman.

VUOROLAUSUJAT (hiljaa)

    Siin' itki ihana nurmi,
    aho armahin valitti,
    eikä nousnut nuori heinä,
    kasvanut kanervan kukka,
    ylennyt sijalla sillä,
    tuolla paikalla pahalla,
    kuss' oli piian pillannunna,
    emon tuoman turmellunna.

(Kullervo vetää hitaasti miekan huotrastaan ja katsoo synkkänä sen terää.)

KULLERVO

    Tokko tuon tekisi mieli
    syöä syyllistä lihoa,
    viallista verta juoa?

VIIAN EUKKO (hiljaa)

    Miks ei söisi mielellänsä,
    söisi syyllistä lihoa,
    viallista verta joisi?
    Syö lihoa syyttömänki,
    juo verta viattomanki.

        (Kullervo lankeaa äkisti miekkaansa.)

KUORO

    Se oli surma nuoren miehen,
    kuolo Kullervo urohon!

ESILAUSUJA

    Elkötte, etinen kansa,
    lasta kaltoin kasvatelko
    luona tuhman tuuittajan,
    vierahan väsyttelijän!
    Lapsi kaltoin kasvattama,
    poika tuhmin tuuittama,
    ei tule älyämähän,
    miehen mieltä ottamahan,
    vaikka vanhaksi eläisi,
    varreltansa vahvistuisi.

ESIRIPPU.

SAMMON RYÖSTÖ

HENKILÖT:

VÄINÄMÖINEN.

ILMARINEN.

LEMMINKÄINEN

LOUHI.

KANTELETAR.

KUORO.

(Kuoro paikallaan uhrlkuusen alla. Valaistus: hämärtyvä ilta, joku tähti takaisella taivaankannella.)

ESILAUSUJA

    Se on seppo Ilmarinen
    naista itki illat kaiket,
    yöt itki unettomana,
    päivät einehettömänä,
    aamut aikaisin valitti,
    huomeniset huokaeli,
    kun oli kuollut nuori nainen,
    kaunis kalmahan katettu,
    eipä kääntynyt käessä
    vaskinen vasaran varsi,
    kuulunut pajasta kalke
    yhen kuuhuen kululla.

(Ilmarinen tulee hitaasti ja murhemielisenä oikealta karsikosta.)

ILMARINEN (raskaasti)

    En tieä, poloinen poika,
    miten olla, kuin eleä;
    istun yön eli makoan,
    äijä on yötä, tunti tuhma,
    vaivoja, matala mahti.

    Ikävät on iltaseni,
    apeat on aamuseni,
    äsken yöllä äitelämpi,
    havatessa haikeampi;
    ei ole iltoja ikävä,
    ei apea aamujani,
    mure muita aikojani:
    ihanaistani ikävä,
    apeainen armastani,
    mure mustakulmaistani.

    Jo vainen iällä tällä
    usein minun utuisen
    keski-öisissä unissa
    koura tyhjeä kokevi,
    käsi vaalivi valetta
    kupehelta kummaltaki.

          (Etenee hitaasti vasemmalle.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Lähteäksensä lupasi
    sekä mietti mennäksensä
    pyytämähän Pohjolasta
    toista Pohjolan tytärtä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Sai päivän ajaneheksi,
    tuosta toisen vierneheksi,
    päivälläpä kolmannella
    tuli Pohjolan pihalle.

(Louhi tulee vasemmalta. Ilmarinen tekee torjuvan liikkeen kädellään.)

ILMARINEN

    Ellös nyt, anoppiseni,
    ellös sie kyselkö tuota
    elämiä tyttäresi,
    asuntoa armahasi!
    Jo sen on surma suin piellyt,
    kova loppu loukahtanut;
    maassa on jo marjaseni,
    kankahassa kaunoseni,
    mustakulmani kulossa,
    hopeani heinikossa.

        (Voi tuskin pidättää itkuaan enää. Vaitiolo.)

    Annapa, anoppiseni,
    työnnä toinen tyttäresi
    naisen entisen eloille,
    sijalle sisaruensa!

LOUHI (voivotellen)

    Pahoin tein minä poloinen,
    kun ma lapseni lupasin,
    työnsin sulle toisenkana
    nuorena nukahtamahan,
    annoin kuin sutosen suuhun,
    karhun kiljuvan kitahan.
          (Äkeästi.)
    En nyt toista annakana
    nokiesi nuoliojaksi,
    ennen työnnän tyttäreni,
    laitan lapseni vakavan
    koskehen kohisevahan,
    Tuonen hau'in hampahisin.

(Menee tuimana vasemmalle. Ilmarinen suuttuneena seuraa häntä. Palajaa hetken perästä takaisin allapäin ja pahoilla mielin. Väinämöinen tulee oikealta taustasta.)

VÄINÄMÖINEN

    Veli, seppo Ilmarinen,
    mit' olet pahoilla mielin,
    kahta kallella kypärin
    Pohjolasta tullessasi?
    Miten Pohjola elävi?

ILMARINEN (katkerasti)

    Mi on Pohjolan eleä,
    kun on Sampo Pohjolassa!
    Siin' on kyntö, siin' on kylvö,
    siinä kasvu kaikenlainen,
    siinäpä ikuinen onni.

VÄINÄMÖINEN

    Ohoh seppo Ilmarinen,
    lähtekämme Pohjolahan
    hyvän Sammon saa'antahan,
    kirjokannen katsantahan.

ILMARINEN (päätä pudistaen)

    Ei ole Sampo saatavana
    pimeästä Pohjolasta!
    Siell' on Sampo saatettuna,
    kirjokansi kannettuna
    Pohjolan kivimäkehen,
    vaaran vaskisen sisähän,
    yheksän lukon ta'aksi;
    siihen juuret juurruteltu.

VÄINÄMÖINEN

    Laatikamme laiva suuri,
    johon Sampo saatetahan
    vaaran vaskisen sisästä.

ILMARINEN

    Vakavampi maisin matka,
    Lempo menköhön merelle,
    Surma suurelle selälle!
    Siellä tuuli turjuttaisi,
    siellä viskaisi vihuri
    saisi sormet soutimeksi,
    kämmenet käsimeloiksi.

VÄINÄMÖINEN

    Vakavampi maisin matka,
    vakavampi, vaikeampi,
    vielä muuten mutkaisempi;
    lysti on venon vesillä,
    purren juosta jolkutella,
    ve'et väljät välkytellä;
    aalto laivoa ajavi,
    länsituuli läikyttävä,
    etelä e'elle viepi;
    vaan kuitenki, kaikitenki,
    kun et mieline merisin,
    niin on maisin matkatkamme.

    Tao nyt mulle uusi miekka,
    tee miekka tuliteräinen,
    jolla hurttia hutelen,
    Pohjan kansan kaikottelen
    saaessa otolle Sammon
    tuonne kylmähän kylähän.

(Menevät oikealle taustaan. Palajavat hetken perästä, Väinämöinen miekka kädessään.)

VÄINÄMÖINEN

    Onko miekka miestä myöten,
    kalpa kantajan mukahan?

ESILAUSUJA

    Olipa miekka miestä myöten,
    kalpa kantajan mukahan,
    jonka kuu kärestä paistoi,
    päivä paistoi lappeasta,
    tähet västistä välötti,
    hevonen terällä hirnui,
    kasi naukui naulan päässä,
    penu putkessa puhusi.

VÄINÄMÖINEN (miekkaansa hujautellen)

    Jo minä terällä tällä
    vaikka vuoret poikki löisin,
    kalliot kaha jakaisin.

ILMARINEN

    Milläpä minä poloinen,
    millä, tuima, turveleime,
    hyöteleime, vyöteleime
    maan varalle, veen varalle?

VÄINÄMÖINEN

    Mies on luustossa lujempi,
    rautapaiassa parempi,
    teräsvyössä tenhoisampi.

(Ilmarinen viittaa oikealle taustaan. Orja tuo sotavarukset, joihin hän nopeasti pukeutuu. Lemminkäinen tulee oikealta taustasta ja tervehtii heitä.)

LEMMINKÄINEN

    Minnekä menette miehet?

VÄINÄMÖINEN

    Kohti pohjaista kulemme
    Sampoa tapoamahan,
    kirjokantta katsomahan
    Pohjolan kivimäestä.

LEMMINKÄINEN (Ilahtuen)

    Ohoh vanha Väinämöinen!
    Otapa minua, miestä,
    urohoksi kolmanneksi
    kirjokannen kannantahan!
    Vielä mieli miestä maksan,
    jos saisi tapella tarve,
    annan käskyn kämmenille,
    olkapäilleni opaston.

(Väinämöinen nyykäyttää päätään hänelle. Sankarit neuvottelevat keskenään. Kanteletar näkymättömänä nyyhkii oikealla. Väinämöinen kuuntelee ja viittaa oikealle.)

VÄINÄMÖINEN

    Siell' on impi itkemässä,
    kana kaikerrehtamassa.

ILMARINEN (katsoo oikealle)

    Onpa pursi itkemässä,
    venonen valittamassa.

VÄINÄMÖINEN

    Mitä itket, puinen pursi,
    vene hankava, valitat,
    itketkö sa puisuuttasi,
    hankavuuttasi haveksit?

KANTELETAR

    Vesille venosen mieli
    tervaisiltaki teloilta,
    mieli neien miehelähän
    korkeastaki koista;
    sitä itken, pursi-raukka,
    vene vaivainen, valitan,
    itken viejäistä vesille,
    laskijata lainehille.

    Sanottihin tehtäessä,
    laulettihin laitettaissa
    saatavan sotivenettä,
    vainopurtta puuhattavan,
    tuovan täyteni eloa,
    alustani aartehia;
    ei ole sotahan saatu,
    eloteillen ensinkänä.

    Oisi kahta kaunihimpi
    olla mäntynä mäellä,
    petäjänä kankahalla,
    oksilla oravan juosta,
    penun alla pyörähellä.

VÄINÄMÖINEN

    Elä itke, puinen pursi!
    Kohta saat sotia käyä.

          (Sankarit jatkavat neuvotteluaan.)

ESILAUSUJA

    Siitä vanha Väinämöinen
    lauloa hyrähtelevi;
    lauloi ensin laitapuolen
    sukapäitä sulhosia,
    lauloi toisen laitapuolen
    tinapäitä tyttäriä,
    tinapäitä, vaskivöitä,
    kultasormia somia.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Jopa juoksi puinen pursi,
    pursi juoksi, matka joutui,
    loitos kuului airon loiske,
    kauas hankojen havina.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Vaka vanha Väinämöinen
    laskea karehtelevi,
    laski laulellen vesiä,
    ilon lyöen lainehia.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Neiet niemien nenissä
    katselevat, kuuntelevat:
    "Mi lienee ilo merellä,
    mikä laulu lainehilla?"

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Laski vanha Väinämöinen
    laski päivän maavesiä,
    päivän toisen suovesiä,
    kolmannen kosen vesiä.

MOLEMMAT (hilpeästi)

    Soutavi sorehtelevi,
    teljot rytkyi, laiat notkui,
    airot piukki pihlajaiset,
    airon pyörät pyinä vinkui,
    terät teirinä kukerti,
    nenä joikui joutsenena,
    perä kaarskui kaarnehena,
    hangat hanhina havisi.

(Sankarit etenevät vasemmalle. Louhi tulee heitä vastaan.)

LOUHI

    Mipä miehillä sanoma,
    urohilla uusi tieto?

VÄINÄMÖINEN

    Sammosta sanomat miesten,
    kirjokannesta urosten;
    saimme Sampuen jaolle,
    kirjokannen katselulle.

LOUHI (nokkelasti)

    Ei pyyssä kahen jakoa,
    oravassa miehen kolmen;
    hyvä on Sampuen hyrätä
    Pohjolan kivimäessä,
    hyvä olla itseniki
    Sammon suuren haltiana.

VÄINÄMÖINEN

    Kun et antane osoa,
    tuota Sammon toista puolta,
    niin on kaiken kantanemme,
    vienemme venehesemme.

(Menevät vasemmalle. Louhi hätääntyneenä seuraa heitä. Kuoro on noussut ja katsoo jännityksellä vasemmalle.)

KUORO

    Saivat Sammon purtehensa,
    kirjokannen kaarillensa,
    työntivät venon vesille,
    satalauan lainehille!

ILMARINEN (huutaa vasemmalta)

    Minne Sampo saatetahan?

VÄINÄMÖINEN (vastaa hänelle vasemmalta)

    Tuonne Sampo saatetahan
    nenähän utuisen niemen,
    päähän saaren terhenisen.

        (Louhi syöksyy epätoivoisena vasemmalta.)

LOUHI (kätensä kohottaen)

    Ututyttö, terhenneiti!
    Seulo seulalla utua,
    laske talma taivahalta,
    jottei päästä Väinämöisen
    osata Uvantolaisen!

    Iku-Turso, Äijön poika,
    nosta päätäsi merestä,
    kaataos Kalevan miehet,
    hävitä häjyt urohot,
    saata Sampo Pohjolahan
    venehestä vierimättä.

    Oi Ukko, ylijumala,
    rakenna rajuinen ilma,
    nosta suuri säien voima,
    luo tuuli, lähetä aalto
    aivan vastahan venettä.

             (Näyttämö pimenee.)

ESILAUSUJA (voimakkaasti)

    Nousi tuulet tuulemahan,
    säät rajut rajuamahan;
    kovin läikkyi länsituuli,
    luoetuuli tuikutteli,
    enemmän etelätuuli,
    itä inkui ilkeästi,
    kauheasti kaakko karjui,
    pohjonen kovin porasi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Tuuli puut lehettömäksi,
    havupuut havuttomaksi,
    kanervat kukattomaksi,
    heinät helpehettömäksi;
    nosti mustia muria
    päälle selvien vesien.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Louhi, Pohjolan emäntä,
    kutsui Pohjolan kokohon,
    pani joukon jousihinsa,
    laittoi miehet miekkoihinsa,
    rakenteli Pohjan purren,
    suoritti sotavenosen,

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Latoi miestä laivahansa
    suoritti sota-urohot,
    kuni sotka poikasensa,
    tavi lapsensa latovi,
    sata miestä miekallista,
    tuhat jousella urosta.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kohenteli purjepuita,
    vaatevarpoja varasi,
    nosti puuhun purjehia,
    vaattehia varpapuihin,
    kuin on pitkän pilven longan,
    pilven tönkän taivahalla.

(Näyttämöllä on melkein pimeä. Sankarit, samoin kuin Kuoron jäsenetkin, vain epäselvinä hahmoviivoina.)

ILMARISEN ÄÄNI (kuuluu pimeydestä)

    Voi, poloinen, päiviäni!
    Jo on tukka tuulta nähnyt,
    hivus säätä hirveätä,
    parta päiviä pahoja,
    nähnyt näilläki vesillä;
    harvoin on havaita tainnut
    tuulta ennen tuon näköistä.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

    Itku ei hä'ästä päästä,
    parku päivistä pahoista.

    Oi sie lieto Lemmin poika,
    nouse purjepuun nenähän,
    katsaise etinen ilma,
    tarkkoa takainen taivas,
    onko selvät ilman rannat.

LEMMINKÄISEN ÄÄNI

    Selvänä etinen ilma,
    taakea takainen taivas;
    pieni on pilvi pohjosessa,
    pilven lonka luotehessa.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

    Se on pursi purjehinen;
    katso toisti tarkemmasti.

LEMMINKÄISEN ÄÄNI

    Saari kaukoa näkyvi,
    etähältä haamottavi,
    havukoita haavat täynnä,
    koivut kirjokoppeloita.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

    Ne on Pohjan poikasia;
    katso tarkoin kolmannesti!

LEMMINKÄISEN ÄÄNI (hätääntyneenä)

    Jo tulevi Pohjan pursi,
    satahanka hakkoavi,
    sata on miestä soutimilla,
    tuhat ilman istumassa.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

    Soua, seppo Ilmarinen,
    soua, lieto Lemminkäinen,
    soutakatte, kaikki kansa,
    jotta juoksisi venonen,
    pursi eellä ennättäisi!

VUOROLAUSUJA!

    Lyllyivät melat lylyiset.
    hangat piukki pihlajaiset,
    vene honkainen vapisi,
    nenä hyrski hylkehenä,
    perä koskena kohisi,
    vesi kiehui kelloloissa,
    vaahti palloissa pakeni.

ESILAUSUJA

    Kilvan kiskoivat urohot,
    miehet veikaten vetivät;
    eipä matka eistykänä,
    ei pakene puinen pursi
    eestä purren purjehisen
    tuon on Pohjolan venosen.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

    Salasaari kasvakohon,
    johon juosta Pohjan purren!

KUORO

    Lenti poikki puinen pursi,
    satakaari katkieli,
    mastot maiskahti merehen,
    purjehet putoelivat.

    Louhi, Pohjolan emäntä,
    tohti toisiksi ruveta,
    otti viisi viikatetta,
    nepä kynsiksi kyhäsi,
    puolen purtta särkynyttä,
    senpä allensa asetti,
    laiat siiviksi sivalti,
    peräpuikon purstoksensa,
    sata miestä siiven alle,
    tuhat purston tutkaimehen,
    sata miestä miekallista,
    tuhat ampuja-urosta.

    Kokkona kohotteleikse
    tavoitellen Väinämöistä,
    siipi pilviä sipaisi,
    toinen vettä vieprahteli.

ILMARISEN ÄÄNI (parahtaen)

    Kaitse, kaunoinen Jumala,
    ettei poika pois tulisi!

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

    Ohoh Pohjolan emäntä!
    Joko saat jaolle Sammon
    nenähän utuisen niemen?

LOUHEN ÄÄNI

    En lähe jakohon Sammon
    sinun kanssasi, katala,
    kerallasi, Väinämöinen!

LEMMINKÄISEN ÄÄNI

    Maahan miehet, maahan miekat,
    maahan untelot urohot,
    sa'at miehet siiven alta,
    kymmenet kynän nenästä!

ESILAUSUJA

    Vaka vanha Väinämöinen,
    tietäjä iän-ikuinen,
    arvasi ajan olevan,
    tunsi hetken tulleheksi;
    jo veti melan merestä,
    tammen lastun lainehesta,
    sillä kalhaisi kavetta,
    iski kynsiä kokolta;
    muut kynnet meni muruiksi,
    jäi yksi sakarisormi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Pojat siiviltä putosi,
    melskahti merehen miehet,
    sata miestä siiven alta,
    tuhat purstolta urosta!

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Itse kokko kopsahtihe,
    kapsahutti kaaripuille,
    kuni puusto koppeloinen,
    kuusen oksalta orava.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Siitä Sampoa tavoitti
    sormella nimettömällä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Sammon vuoalti vetehen,
    kaatoi kaiken kirjokannen.

MOLEMMAT

    Siinä sai muruiksi Sampo,
    kirjokansi kappaleiksi!

LOUHEN ÄÄNI (parahtaen)

    Jo minulta valta vaipui,
    jo aleni arvioni,
    eloni meni merehen,
    Sampo särkyi lainehisin!

(Pitkä vaitiolo. Näyttämö valkenee vähitellen. Väinämöinen näkyy seisovana mietteissään keskinäyttämöllä, Kanteletar nojaavana puun runkoon oikealla.)

KANTELETAR

    Niin meni muruja noita,
    Sammon suuria paloja,
    alle vienojen vesien,
    päälle mustien murien,
    ne jäivät ve'en varaksi,
    ahtolaisten aartehiksi;
    siitäp' ei sinä ikänä,
    kuuna kullan valkeana,
    vesi puuttune varoja,
    ve'en Ahto aartehia.

    Jäipä toisia muruja,
    pienempäisiä paloja
    selälle meren sinisen,
    meren laajan lainehille,
    tuulen tuuiteltavaksi,
    aaltojen ajeltavaksi.

    Niitä tuuli tuuitteli,
    meren läikkä läikytteli,
    selällä meren sinisen,
    meren laajan lainehilla,
    tuuli maalle työnnytteli,
    aalto rannallen ajeli.

VÄINÄMÖINEN (miettivästi)

    Tuost' on siemenen sikiö,
    alku onnen ainiaisen,
    tuosta kyntö, tuosta kylvö,
    tuosta kasvu kaikenlainen,
    tuosta kuu kumottamahan,
    onnen päivä paistamahan
    Suomen suurille tiloille,
    Suomen maille mairehille.

        (Louhi näkyy puiden lehvien lomitse vasemmalta.)

LOUHI

    Vielä ma tuohon mutkan muistan:
    tungen kuuhuen kivehen,
    päivän kätken kalliohon!

VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)

    Anna, luoja, suo Jumala,
    anna onni ollaksemme,
    hyvin ain' eleäksemme,
    kunnialla kuollaksemme
    suloisessa Suomen maassa,
    kaunihissa Karjalassa!

        (Kuoro kertaa viimeisen säejakson.)

ESIRIPPU.

VÄINÄMÖISEN LÄHTÖ.

HENKILÖT:

VÄINÄMÖINEN.

ILMARINEN.

MARJATTA.

MARJATAN ÄITI.

PIIKA PIKKARAINEN.

LOUHI.

VIROKANNAS.

KANTELETAR.

KUORO.

(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: kesäyön hämärä. Kanteletar nojaa puun runkoon vasemmalla etualalla.)

ESILAUSUJA

    Vaka vanha Väinämöinen
    kauan soitti kanteletta,
    sekä soitti, jotta lauloi,
    jotta ilmankin iloitsi.

    Soitto kuului kuun tupihin,
    ilo päivän ikkunoille,
    kuu tuvastahan tulevi,
    astui koivun konkelolle,
    päivä päätyi linnastansa,
    loihe latvahan petäjän
    kanteletta kuulemahan,
    iloa imehtimähän.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Louhi, Pohjolan emäntä,
    Pohjan akka harvahammas,
    siitä päivän kiinni saapi,
    kuuhuen käsin tavoitti.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Kätki kuun kumottamasta
    kirjarintahan kivehen,
    lauloi päivän paistamasta
    vuorehen teräksisehen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Jopa valkean varasti,
    tulen Väinölän tuvilta;
    sai tuvat tulettomaksi,
    pirtit valkeattomaksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Tukela on tuletta olla,
    vaiva suuri valkeatta,
    ikävä inehmisten,
    ikävä itsen Ukonki.

MOLEMMAT

    Jo oli yö alinomainen,
    pitkä, pilkkosen pimeä;
    oli yö Kalevalassa,
    noilla Väinölän tuvilla,
    sekä tuolla taivahassa,
    Ukon ilman istuimilla.

ESILAUSUJA (nousee)

    Tuo Ukko, ylijumala,
    itse ilman suuri luoja,
    alkoi tuota ouostella,
    arvelee, ajattelevi,
    mikä kumma kuun e'essä,
    mikä terhen päivän tiessä,
    kun ei kuu kumottakana
    eikä päivä paistakana.

(Väinämöinen tulee mietteissään vasemmalta karsikosta.)

VÄINÄMÖINEN

    Ain' on päivä paistamatta,
    kuu-kulta kumottamatta,
    noilla Väinölän tuvilla,
    Kalevalan kankahilla;
    vilu viljalle tulevi,
    karjoille olo kamala,
    outo ilman lintusille,
    ikävä imehnosille,
    kun ei konsa päivyt paista
    eikä kuuhuet kumota.

    Hauki tiesi hauan pohjat,
    kokko lintujen kulennan,
    tuuli haahen päiväyksen;
    ei tieä imehnon lapset,
    milloin aamu alkanevi,
    milloin yö yrittänevi
    nenässä utuisen niemen,
    päässä saaren terhenisen
    Jos ma nyt lähen Pohjolahan,
    Pohjan poikien poluille,
    saan ma kuun kumottamahan,
    päivä-kullan paistamahan,

(Etenee yli näyttämön vasemmalle. Louhi tulee häntä vastaan.)

LOUHI

    Ku sanoma kurjan miehen?

VÄINÄMÖINEN (ankarasti)

    Kuusta on sanomat kummat,
    päivästä iki-imehet;
    minnes meiltä päivä päätyi,
    kunnes meiltä kuu katosi?

LOUHI

    Tuonne teiltä päivä päätyi,
    tuonne teiltä kuu katosi,
    kirjarintahan kivehen,
    rautaisehen kalliohon;
    sielt' ei pääse päästämättä,
    selviä selittämättä.

VÄINÄMÖINEN (vetäen miekkansa)

    Kun ei kuu kivestä pääsne,
    pääsne päivä kalliosta,
    käykämme käsirysyhyn,
    ruvetkamme miekkasille!

(Menee päättävästi vasemmalle. Louhi säikähtyneenä väistyy hänen edellään.)

KANTELETAR (vienosti)

    Marjatta, korea kuopus,
    se kauan kotona kasvoi,
    korkean ison kotona,
    emon tuttavan tuvilla;
    piti viiet vitjat poikki,
    kuuet renkahat kulutti
    isonsa avaimilla,
    helmassa helottavilla.

    Puolen kynnystä kulutti
    helevillä helmoillansa,
    puolen hirttä päänsä päältä
    sileillä silkillänsä,
    puolet pihtipuolisia
    hienoilla hiansa suilla,
    siltalaahkon lattiata
    kautokengän kannoillansa.

    Marjatta, korea kuopus,
    aina piikoina elävä,
    neitosena niekottava,
    päätyi karjan paimeneksi,
    läksi lammasten keralle.

    Lampahat meni mäkeä,
    vuonat vuoren kukkulata,
    neiti asteli ahoa,
    lepikköä leyhytteli,
    keksi marjasen mäeltä,
    punapuolan kankahalta.

(Äiti ja Piika pikkarainen tulevat vasemmalta taustasta.)

ÄITI

    Mi on meiän Marjatalla,
    kun se pauloitta asuvi,
    käypi saunassa saloa,
    pimeissä pisteleikse?

PIIKA PIKKARAINEN

    Se on meiän Marjatalla,
    kun oli paljon paimenessa,
    kauan karjassa käveli.

(Marjatta tulee vasemmalta taustasta ja painautuu äitinsä povelle.)

MARJATTA

    Oi emoni, armahani!
    Laita suojoa sijoa,
    lämpymyttä huonehutta
    piian pieniksi pyhiksi,
    vaimon vaivahuoneheksi.

ÄITI (inholla)

    Kenen oot makaelema,
    ootko miehen naimattoman
    eli nainehen urohon?

MARJATTA

    En ole miehen naimattoman
    enkä nainehen urohon;
    menin marjahan mäelle,
    punapuolan poimentahan,
    otin marjan mielelläni,
    toisen kerran kielelläni,
    se kävi kerustimille,
    siitä vatsahan valahti.

ÄITI (kuten edellä)

    Mene, portto, poikemmaksi,
    tulen lautta, tuonnemmaksi,
    kontion kivikoloihin,
    karhun louhikammioihin,
    sinne, portto, poikimahan,
    tulen lautta, lapsimahan!

MARJATTA

    En mä portto ollekana,
    tulen lautta lienekämi,
    olen miehen suuren saava,
    jalon synnyn synnyttävä,
    joll' on valta vallallenki,
    väki Väinämöisellenki.

(Äiti tehden halveksivan liikkeen, palajaa taustaan.)

    Piltti, pienin piikojani!
    Käypä kylpyä kylästä,
    saunoa Sara-ojalta,
    jossa huono hoivan saisi.

PIIKA PIKKARAINEN

    Ei ole kylpyä kylässä,
    saunoa Sara-ojalla;
    ruma Ruotuksen emäntä
    sanan virkkoi, noin nimesi
    "Ei kylyt kylähän joua,
    ei saunat Sarajan suulta;
    on kyly kytömäellä,
    hepohuone hongikossa
    tuliporton poiat saa'a,
    lautan lapsensa latoa;
    kun heponen hengähtävi,
    niin on siinä kylpeköhön."

MARJATTA (valittaen)

    Lähteä minun tulevi
    niinkuin muinenki kasakan
    eli orjan palkollisen,
    lähteä kytömäelle,
    käyä hongikkokeolle.

(Menee oikealle taustaan. Piika pikkarainen tukee häntä.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Marjatta, matala neiti,
    teki tuonne pienen poian,
    heinille hevosen luoksi,
    sorajouhen seimen päähän.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Piiletteli pojuttansa,
    kasvatteli kaunoistansa,
    sylissänsä syöttelevi,
    käsissänsä kääntelevi

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Siitä meiän Marjatalle
    kasvoi poika kaunokainen;
    ei tieä nimeä tuolle,
    millä mainita nimellä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Etsittihin ristijätä,
    katsottihin kastajata;
    tuli ukko ristimähän,
    Virokannas kastamahan.

(Ilmarinen tulee kiireesti oikealta taustasta, Väinämöinen mietteissään vasemmalta.)

ILMARINEN

    Ohoh vanha Väinämöinen,
    laulaja iän-ikuinen!
    Käypä kuuta katsomahan,
    päiveä tähyämähän,
    jo ovat tarkoin taivahilla,
    sijoillansa muinaisilla.

VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen)

    Terve, kuu, kumottamasta,
    kaunis, kasvot näyttämästä,
    päivä-kulta koittamasta,
    aurinko ylenemästä!

    Kuu-kulta kivestä pääsit,
    päivä kaunis, kalliosta,
    nousit kullaisna käkenä,
    hopeisna kyyhkyläisnä
    elollesi entiselle,
    matkoillesi muinaisille.

    Nouse aina aamusilla
    tämän päivänki perästä;
    teepä meille terveyttä,
    siirrä saama saatavihin,
    pyyntö päähän peukalomme,
    onni onkemme nenähän!

    Käy nyt tiesi tervehenä,
    matkasi imantehena,
    päätä kaari kaunihisti,
    pääse illalla ilohon!

(Näyttämö on valjennut vähitellen taustasta. Marjatta, lapsi sylissään, Virokannas, Lemminkäinen y.m. kansaa.)

VIROKANNAS

    En mä risti riivattua,
    katalata kastakana,
    kun ei ensin tutkittane,
    tutkittane, tuomittane.

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Kenpä tuohon tutkijaksi,
    tutkijaksi, tuomariksi?

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Vaka vanha Väinämöinen
    tutkijaksi, tuomariksi.

(Marjatta lapsineen y.m. kansa lähestyy Väinämöistä ja keskustelee hänen kanssaan, Väinämöinen kuuntelee hetkisen heidän puhettaan.)

VÄINÄMÖINEN

    Kun lie poika suolta saatu,
    maalta marjasta siennyt,
    poika maahan pantakohon,
    marjamättähän sivulle,
    tahi suolle vietäköhön,
    puulla päähän lyötäköhön!

        (Liikettä kansanjoukossa. Kuoro nousee hämmästyneenä.)

KUORO

    Puhui poika puolikuinen,
    kaksiviikkoinen kajahui!

KANTELETAR (jalolla suuttumuksella).

    Ohoh sinua, ukko utra,
    kun olet tuhmin tuominnunna,
    väärin laskenna lakia!
    Eipä syistä suuremmista,
    töistä tuhmemmistakana
    itseäsi suolle viety
    eikä puulla päähän lyöty,
    kun sa miesnä nuorempana
    menettelit neiet nuoret
    alle aaltojen syvien,
    päälle mustien mutien.

        (Pois oikealle. Kansa polvistuu keskinäyttämölle.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

    Ukko ristii ripsahutti,
    kastoi lapsen kapsahutti
    Karjalan kuninkahaksi,
    kaiken vallan vartiaksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

    Siitä suuttui Väinämöinen,
    jopa suuttui ja häpesi,
    lauloin vaskisem venehen,
    kuparisen umpipurren.

(Väinämöinen on siirtynyt oikealle. Marjatta, Virokannas ja kansa jäänyt keskinäyttämölle)

VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)

    Annapas ajan kulua,
    päivän mennä, toisen tulla,
    taas minua tarvitahan,
    katsotahan, kaivatahan
    uuen Sammon saattajaksi,
    uuen soiton suorijaksi,
    uuen kuun kulettajaksi,
    uuen päivän päästäjäksi,
    kun ei kuuta, aurinkoa,
    eikä ilmaista iloa.

ESILAUSUJA

    Siitä vanha Väinämöinen
    laskea karehtelevi
    venehellä  vaskisella,
    kuutilla kuparisella
    yläisihin maa-emihin,
    alaisihin taivosihin.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI (oikealta)

    Vaan kuitenki, kaikitenki
    laun hiihin laulajoille,
    laun hiihin, latvan taitoin,
    oksat karsin, tien osoitin.

KANTELETAR

    Jätti kantelon jälille,
    soiton Suomelle sorean,
    kansalle ilon ikuisen,
    laulut suuret lapsillensa.

KUORO

    Siitäpä nyt tie menevi,
    ura uusi urkenevi
    laajemmille, laulajoille,
    runsahammille runoille
    nuorisossa nousevassa,
    kansassa kasuavassa.