Suomentaja: Impiwaara, Heikki
Romaani sijoittuu 1800-luvun lopun rannikkokaupunkiin, jossa hiipuva purjelaivakausi ja nouseva teollisuus kohtaavat. Tarina seuraa sukuyrityksen perijää, joka joutuu valitsemaan varallisuuden ja aidon rakkauden välillä taloudellisten paineiden ja perinteiden puristuksessa.
Lauri Haarlan 'Jumalan myrsky' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3475. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
JUMALAN MYRSKY
Romaani
Kirj.
LAURI HAARLA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1937.
I.
Pitkän pitkän marraskuisen yön jälkeen, jona routa on pureutunut yhä syvemmälle tuohon tuttuun, kiveämättömään katuun, on valjennut hitaasti tämä kylmä aamu pienen synnyinkaupunkini ylle.
Taivaan kellertävässä kuumoituksessa on vastapäinen, ränsistynyt lankkuaita tullut uudennäköiseksi, kirpeähkön keltaiseksi. Mutta sen kallellapäiset suuret lankkuportit pysyvät kiinni. Harvoin koko päivän mittaan avautuu edes sen pieni rautalinkultaan loksahtava sivuportti. Mutta talon vaiteliaisuus ei herätä kenessäkään erikoista huomiota tai kummastusta. Sillä kaupunkimme muutkin portinedustat, katuvieret ja pihamaat ovat melkeinpä yhtä hiljaisia.
Elämä on kulkeutunut tästä kaupungista muualle jo lähes neljän vuosikymmenen ajan, siitä alkaen kun englantilainen sotalaiva Itämaisen sodan aikana sytytti täälläkin rovionsa ja upotteli puolet patruunien merenkyntäjistä, kauppalaivoista — nuo muinoin mahtavat Bellonat, Aurorat, Junot, Sammot ja Bacchukset, jotka olivat rikkain lastein seilanneet Jipralttarit, Parseluunat, Monttuviitet ja Valapparaisot, kuten noiden maailmanpaikkain nimet olivat kotoiseen kieleen muokkautuneet.
Eivät raiuta enää keväisin yli kaupungin rehevää remuaan iloiset laivanlykkäjäiset. Takiloinnin heleät, kimahtelevat äänet ja haalauslaulut ovat vaienneet.
Turhaan vaeltelee hajasäärinen, ikäloppu kapteeni sataman laitamia aamuisin. Ei paista mereltä enää saapuvan laivan kaljuunapiltti, joka ennustaisi tulojuhlia Reiponrannan ja Nevankolkan kapakoissa tai herrasväkien Huvilinnassa.
Ja kenellepä toisi enää iloinen meripoika merinoohuivinsa tulolahjaksi? Keillepä hän enää ylpistelisi laulua hoilaten ja askelta hoipaten, kun ovat jo lakanneet kukertamasta nöyrät seilinompelijattaret ja koreilevat patruunien sisäkköpiiat. Ei soi eikä jyskä enää muinaisten tulojuhlien polska, sotteisi ja katrilli, ei edes herraskainen menuetti tai franseesi.
Tuskin tarvitaan tässä kaupungissa enää paljon pikkulaivojakaan, kuunareita ja kaljaaseja, jotka piipahtelevat mikä missäkin lyhyitä seilauksiaan — Pohjanlahden ja Itämeren satamissa.
Varsinkin siitä saakka kun kuontui täydellä voimalla Saimaan mahtava kanava vetämään hotoonsa, Pietaria kohti, Savon tervaa, potaskaa, talia, voita ja kaskiviljaa, näivettyi sisämainenkin kauppa. Niinpä, kun alkoivat hohista höyrylaivat järvireittejäkin ja katulyhtyihin oli sytytetty öljylamppu, tämä sai valaista unenhorteeseen nukkunutta, vain menneissä tarinoissa elävää kaupunkia.
Yksi ainoa merkillinen laiva on meille jäänyt — iästä ikään seilaava Lentävä hollantilainen. Sen tietävät yhtä hyvin köyhät pienpirttiset kuin leininsyömät kapteenit ja huoliensa halvaamat patruunat seisovan tällaisina autioina öinä ulkopauhojen vaiheilla, joilla ei taaskaan moneen vuorokauteen ole myrskyn poikanenkaan hyrskähtänyt.
Vain haave, eräänlainen uneksiva hulluus elää enää meidän verissämme. Mutta sekin kyyhöttää meissä jossain syvällä, kuin kummitus tukahduttavassa kammitsassa, josta sen päästää irti vain harvinainen tulva tai myrsky, milloin se sattuu äkkiyllätyksenä riipaisemaan joko harvoja vanhoja sukujamme tai näiden yksinäistä ihmisjäsentä, kuten minuakin, patruuna Melkerin poikaa, ja minun läheisimpiäni, varsinkin toissa keväästä alkaen tähän marraskuiseen aamuun saakka.
Tuon naapuritalon lankkuaidan takana seisoo mustuneita syreenejä ja pari tuomipuuta, joiden oksilta riippuu enää yksinäisiä rutistuneita lehtiä ja mustia marjoja. Monen monena aamuna ne ovat muistuttaneet minulle samansamaista tarinaa paratiisista, jonka keskellä seisoi mustamarjainen puu. Ja ken söi sen hullunmarjoja, tuli iäkseen mielettömäksi joutuen hurjapäisen vimman tai kuolettavan rakkauden valtaan.
Tiedän tarkalleen, miksi en voi olla noihin tuomenmarjoihin tuijottamatta joka aamu. Siitähän minun on näet näinä pitkinä iltapuhteina ja öinä kirjoitettava, miksi näytän tehneen hullun tekoja, jotka ovat levittäneet tuhoa ja kärsimystä keskuuteemme ja loitommaksikin — erääseen korpientakaiseen paratiisiin saakka.
En pääse irti tuosta koko vastapäisestä talosta. Näen näkemällä läpi korkean aidankin sen vanhanaikaisen ulkokartanon pihantakaisine luhtiaittoineen, hoitamattomine »rekooleineen», tyhjine läävineen, kaluvajoineen, lahonneine keinuineen ja lehtimajoineen.
Näen ne unohtumattoman selkeästi vaikka sadan penikulman päähän, koska niillä tanhuvilla ensi kerran huumauduin sinun pehmeitten, ohimoilta kihartuvien hiustesi tuoksusta, sinun, sinä onneton puolisoni, joka makaat parhaillaan täällä, Melkerien yhtä vanhan talon yliskamarissa, hitaan hitaasti kuumetaudista toipuvana — minun kohtalokkaimman tekoni uhrina.
Tuossa vastapäisessä talossa on pystylaudoitus, joka joskus aikanaan on ollut maalattu vesivärein kirkkaan viheriäksi, mutta joka vuosikymmenissä on haalistunut värittömän rievun näköiseksi. Sen ennenmuinoinen lautakatto on kuitenkin lähes kaksi vuosikymmentä sitten uusittu pärekatoksi.
Se on siis sekin, kuten tämä Melkerienkin talo, joka nurkaltaan rappeutunut, sillä sitä asui äskettäiseen kuolemaansa saakka saituriksi näivettynyt nousukas, joku »tullista tullut» sisämaalainen Jussi Karhelin, joka salakavalana ja tarmokkaana oli tuhota sukuni vanhan kauppahuoneen, isäni, kaksi sisartani ja minut. Varsinkin muutama vuosi sitten, ylioppilaaksi tuloni aikoina, oli ollut kauppahuoneemme perikato jo melkeinpä sinetöity näille talomme vanhoille oville. Silloin oli nimittäin viimeinenkin varma tulolähteemme, korpientakainen sahalaitos, joka oli tullut pesään äitivainajamme perintönä, tuottanut isälleni ankaran iskun. Siellä päin, rannattomalla Kostonselällä, oli näet hajonnut tukkeja jättiläislautta, jonka oli pitänyt auttaa asiat jälleen onnellisimmille tolille. Mutta nyt, tuon kilpailevan nousukkaan kuoltua, piti Karhelinin orvoksi jääneen tyttären pelastaa »Melkerin ja poikain» viimeiset prikit ja kaljaasit ja seisomaan jäänyt saha. Aiottiinpa noin niin kuin myötäjäisiksi kohentaa tämä vanha rakennuskin, jossa vanhoilta loistonpäiviltään on yhä kaakelikatto ja seinät yhä kalkkiruukilla valkoisiksi rapatut, mutta tietenkin pahasti lohkeilleet ja mustuneet.
Ja olisit varmaan sen kyennyt tekemäänkin, Elisa parka, koska saituri-isäsi oli jättänyt arkun pohjalle suuret perintösummat, ellen minä, Kilian Melker, vanhan Joakim-herran poika, olisi karannut kesken omia häitäni, kesken vieraittemme riehakkainta juhlimista ja jättänyt sinua petetyksi ja häväistyksi, mielenvikaisen kauhun valtaan, joka mursi heikon rintasi sairasvuoteelle.
Nyt on tämän saman miehen aika suorittaa tilintekonsa. Ehkäpä osaksi isälleni ja sisarelleni. Mutta ennenkaikkea sinulle, rakas Elisa. Mikään puhuminen, jossa ärtymys, itku ja kovat sanat tai sinun synnynnäinen, nöyrä ja surkeahko alistumisesi vääristäisivät totuuden kuin kupera tai kovero peili, ei riitä selvittämään sinulle sitä jumalan myrskyä, joka hukutti minut syvän syviin vesiin ja lakaisi meidän molempien ylitse.
Siihen tarvitaan testamentti, tarkka ja vääjäämätön tilinteko, jonka saat lukeaksesi vasta täysin parannuttuasi, minun jo silloin paettuani jälleen tästä talosta ikuisiksi ajoiksi.
Niin, Elisa, sinä olit koko neitoaikasi minulle uskollinen, vaikka minä tuskin vuosien mittaan käväisin täällä kotikaupungissamme. Sinä osasit odottaa. Olet hiljainen, kärsivällinen, vieläpä puhtailta muodoiltasi kaunis.
Ja kuitenkin... minä, karkulainen, jätin jälkeeni häävuoteeseesi ainoastaan kuoleman, sinun, koskemattoman, ainoaksi yljäksi!
Tiedän, että sinulla ja monella muulla saattaa olla minusta ja teostani vain kaksi tuomiota: konna tai hullu!
Eikö näytä perinjuuriselta konnuudelta, että mies antaa hyvän ja rakastavan naisen tulla perintöineen pelastamaan hukkuvaa sukuansa ja sitten... lyö häntä vasten kasvoja häpeän raipalla?
Niin huutakoot naapurit ja kylänmiehet. Sinä, Elisa, tiedän sen, et sellaista kehnoutta minusta usko. Ja joka tapauksessa: paetessani täältä kohta ainiaaksi, olet välittömästi ja välttämättömästi minusta vapaa, taloinesi ja tavaroinesi ja myöskin ruumiiltasi ja sydämeltäsi, jonka suuren väsymykseni hetkenä luulin voivani ottaa vastaan häviölle joutuneena ja kuitenkin rehellisenä miehenä. Sillä vielä vihkimisemme hetkenä en kyennyt summattomassa sokeudessani käsittämään, että naisen rakkaus voi olla myöskin kuin salaman valossa aukeneva taivas, jonka alla koulupoika-ajan enkelinpäinen kiiltokuva — meidän nuoruudenrakkautemme, paljastuu himmeäkehyksiseksi pahvinpalaseksi. Ja peruuttamattomasti!
Olet siis vapaa koko elämältäsi. Ja myöskin sukuuni nähden, sillä Erika sisareni ja hänet juuri hääiltanamme kihlannut pastori Theudenius huolehtivat varmaan isäni muutamista elonpäivistä ja nuoresta Eeva Sofiasta.
En ole, toistan sen, sinun edessäsi konna! Mutta ennenkuin luet tämän tunnustuskirjani loppuun, olet lohduttava ehkä itseäsi ajatuksella, että minut tapasi mielenhäiriö, että olen, tai ainakin hetken aikaa olen ollut — hullu, mielenvikainen ja siis... syyntakeeton.
Tämäkin lohtu minun täytyy sinulta riistää yhtä armottomasti kuin aion puhua jokaisesta ajatuksestani ja teostani verisintä totta.
Minulla ja meillä ei ole mitään paluuta. Olen merkitty mies... varmemmin kuin yksikään rikollinen hirttosilmukan alla. Olen pitkän ketjun äärimmäisessä renkaassa, josta ei ole pääsyä.
Kukapa olisi koskaan kyennyt katkaisemaan tai halunnut katkaista Jumalan liekaa! En minäkään. Jos siis näytän hullulta, en ole sitä aivojen sairaudesta, vaan siksi, että olen todellakin eräs Lentävän hollantilaisen haaveniekka merimies ja että olen syönyt loitolla sijaitsevan paratiisin niityltä hullunheinää ja sen tuoksuvakukkaisesta puusta hullunmarjoja.
Niinpä, rakas Elisa, lue tarkasti nämä mustat ja haparoivat kirjaimet — myöskin isälleni, sisarilleni ja Juhana Theudeniukselle, jos haluat, ja polta sen jälkeen nämä lehdet. Mutta... lue, sanon minä, huolella ja tarkasti, sillä minun täytyy saada tilittää itseni sekä sinulle että itselleni.
Sillä keitäpä muita me olemme tähän saakka kyenneet käsittämään niin surkean vähän kuin — itseämme?
2.
Minun elämäni alkoi vasta pari vuotta sitten, ollessani jo puolivälissä kolmatta vuosikymmentäni.
Enkä silloin edes havainnut sen vasta alkavan. Kukapa saattaisi huomata elämänsä alkurajaa — yhtä vähän kuin lapsi omaa syntymäänsä, ensimmäistä parkaisuansa!
Katsohan, me astumme lopultakin vain umpirenkaasta toiseen. Ja vasta viimeisessä, lujimmassa elämänympyrässämme me yht'äkkiä havaitsemme, että ne kaikki ovat juuttuneet toisiinsa avautumattoman taidokkaaksi ketjuksi, josta et löydä hakemallakaan pienintäkään takomisvirhettä.
Silloin vasta me tajuamme myös ensimmäisen elämäntapahtumamme summattoman merkityksen.
Kun nyt siis riisun sinun eteesi »toisen rakkauteni», joka eroaa sinusta kuin yö päivästä, mutta on yhtä vähän rakkautta kuin oli ensimmäinen tuoksu tytönpehmeistä hiuksistasi, niin, Elisa... minun täytyy aluksi selittää, miksi äskeisen yön lehdillä kerroin jo suurelta osalta tuntemiasi asioita lakastuneesta kaupungistamme ja eritoten oman sukuni haihtuvasta tarinasta. Nekin seikat toistin sinulle ja itselleni siksi, että nyt ne vasta tajuan — ratkaisevana panoksena omassa kohtalossani.
No, niin. He, esi-isäni, lienevät olleet ensi polvissaan kovia ja karkeita miehiä. Mutta he rakensivat. He tekivät pitkät ja vaaralliset retket. Tuli suurimmalle kolmimastolle haaksirikko. Silloin elämä ja he pelasivat yhden kortin varassa. Eivätkä he pelänneet panna peliin viimeistä panostansa... taskut tyhjinä. He pelasivat varmaan myöskin väärin. Mutta joka tapauksessa he pelastivat itsensä haaksirikosta ja löivät telakalle uuden, entistä ylpeämmän kolmimaston.
Tuli hävitti yhdessä yössä heidän kaupunkinsa. He rakensivat talonsa uudestaan entistään komeammaksi. Kilpaileva kauppahuone horjahdutti heidät tuhon partaalle. He löivät vastaiskun. Ja jos iskivät harhaan, he kuolivat kiukusta ja tuskasta äkkinäiseen halvaukseen kuin sotapäällikkö kentällä, ja heidän poikansa nosti suvun kauppahuoneen raunioista uudelleen.
Heillä ja heidän pojillaan oli totta totisesti mitä tehdä, mistä taistella. Mitä jäi meille?
Heidän prikiensä keulakuva oli heille voiton herratar, ylpeä tekojen jumalatar. Entä minulle? Tuonkorkuisesta saakka — pyhimyksenkuva, haavekuva...
Älköön luultako, että tässä istuu ja puhuu »viimeinen jälkeläinen». Niin »hienoa» sukua en jumalankiitos ole. Minussa vain meren ja rakennuksen teonmiehet joutuivat murroskauteen, josta aluksemme tuli kääntyä laveammille ja valokkaammille virranväylille — runon, hengen ja tieteen kaupungissa minun piti nousta, ehkäpä sivistyssuvun kanta-isäksi, sillä... minun laivani keulapyhimyshän oli jo pojasta asti, kuten sanoin, luonut uudet ja autereisemmat kuvajaiset elämänkoskeni päilyviin ylävesiin.
Olin perinyt sittenkin — nyt sen tiedän ja uskon — sukuni rahtaajilta jotain, mitä sanotaan terveen rodun aatelismerkiksi.
Tinkimätön puhtaus asui minun nuoruuteni näyissä ja elämässä, sitä ankaran meren siveysoppia, jota ei lueta kirjoista ja kansista, vaan edellisten polvien niin aallonpohjien kauhunkuvista kuin myrskyisten laineenharjojen huikaisevista näyistä.
Sellaisen siveyden ja tinkimättömän, puhtaan tahdon luulen... silloin vielä tietämättäni ja tahtomattani, eläneen itsessäni, kun aloin opiskeluni pääkaupungissa ja vielä silloinkin, kun tuli vastaani tuo »toinen rakkauteni» — tuo suoraan Luciferin pääsiäispidoista ratsastanut noitavaimo, joka näytti mestarinsa käskystä saalistavan juuri puhtaita sydämiä.
»Voi niitä, jotka...», olen huutamaisillani vieläkin tässä autiossa yössä. Mutta mitäpä sellainen huuto enää ketään auttaisi. Ja sitäpaitsi, myllynkivi on nyt minun, »pahennetun», kaulassa eikä kenenkään muun.
Tosiasia on joka tapauksessa se, että kolmantena opiskeluvuotenani minut tapasi eräissä Vappu-juhlan valmistajaisissa Ebba Franke, joka oli äitinsä puolelta vanhaa taiteilijasukua, mutta aviossa rikkaan, vanhahkon virkamiehen kanssa.
Seisoin tikapuilla asettelemassa köynnöstä kahden pilarin koristeeksi. Kuulin alhaalta hyväksyvän huudahduksen.
Siinä äänessä oli syvää kurkkuääntä ja samalla jotain ärsyttelevästi pyrähtelevää, perhosen keveää. Katsahdin. Tunsin hänet näkemältä ja kuulopuheista.
Näin huolettomasti kammatut tummanruskeat hiukset ja kuperan otsan, tuollaisen, tuollaisen, jonka sanotaan naisessa merkitsevän alkuperäistä aistillisuutta. Mutta sen alta välkähti silmistä, näiden tummasta sinestä ja laajoista valkuaisista metallinvälkettä, joka pysähdytti minut tuijottamaan, niin ujo kuin yleensä seurassa olinkin, häntä suoraan silmästä silmään.
Ja nyt ne katsoivat... nuo silmät kahtena ruiskukkana, mutta paljon tummempina. Ne siristäytyivät ja tuijottivat avoimina, tarkkaan, arvostellen, ja samassa tuntuivat hänen huulensa jotain hymähtävän. Jatkoin työtäni. Enkä jää nyt sen enempää miettimään kuin joitain haja-ajatuksia, joita olin sattunut kuulemaan tuosta ihaillusta ja parjatusta naisesta.
»Sehän se on... 'leijonanpentujen kesyttäjätär', etkö tunne?» oli Jussi Sovela, papinpoika, tokaissut korvaani sivuuttaessamme hänet Espiksellä, tarkoittaen luultavasti hänen mieltymystään nuoriin herrasmiehiin.
Hän oli muka katkaissut alkavan laulajataruransa myydäkseen itsensä puolisoksi rikkaalle ja korkealle virkamiehelle, joka oli kuulema ottanut rouvaltaan lupauksen, ettei tämä enää koskaan esiintyisi laulajattarena julkisissa tilaisuuksissa. Sellaistakin lienen kuullut. Ja siihen muistin lisätyksi halveksivan sanan: »Jopas on rouvaa... myy rahasta kalleimpansa eniten tarjoovalle, kuten skoonettaret Antipoffin pesässä.»
Tämä viittaus Uudenmaankadun huonomaineisimpaan ilopaikkaan pani minut kohauttamaan nytkin olkapäitäni ja heittämään syrjään koko ajatukset.
Olin tavanmukaisella vaelluksellani huhtikuun-loppuisena kirkkaana aamuna. Olin lähtenyt asunnostani Kruunuhaasta ja nojasin tovin Pitkänsillan kaidelautaan katsellen rantanotkossa kyyhöttävää pientä mökkiä, joka pyykkilaitureineen ja veneineen muistutti niin somasti kotokaupunkini rantatönöjä.
Tuttu tytönääni kuuluu takanani. Olen sitä jo odotellut. Tämä on melkeinpä joka-aamuinen tapaaminen, tosin ilman tarkkoja sanoja sovittu. Hän on erään fennomaaniprofessorin tytär, Suoma-neito, jolle minua lie jo tuossa tuttavassa perheessä alettu katsastella sopivana sulhaskandidaattina. Olinhan, saakeli soikoon, »hyveellisistä elämäntavoistani» kukaties kuuluisa — ainakin siihen päivään saakka!
Neito kiskoo hihnasta takaisinpäin luokseni kampeavaa Tiimonia, jonka ihmisvihaajan nimen muuten minä olin tuolle rumanaamaiselle bulldoggille antanut, ja jää eteeni nauha avuttomana seisomaan. Näen, ainakin vaistoan, että hänen nuoressa, matalassa povessaan on jotain sanomattoman altista, puhtaassa kaulassa ja leuankaarteissa jonkinlaisia, miten sanoisin, kodikkaita hyveitä. Yksinpä haaleahkot silmätkin katsoivat houkuttelevasti hätäräisten silmäripsien alta. Niissä oli yhtämittaista, lievästi unettavaa kuumetta.
»Tämä... ihmisvihaaja näyttää teitä erikoisesti rakastavan», hän sanoo hieman hengästyneenä. »Ette ole taaskaan käynyt meillä pitkään aikaan, herra erakko. Liekö teissäkin jotain...?»
»Ihmisvihaajaako? Ehei, Suoma-neiti! Mikäli en ole narri. Sillä naurettavampaa kuin ihmisvihaaja ei ole olemassa. Katsokaas, tuossa se on... lihavan, häijyn akan naama ja koiran murina! Ehei, Suoma...»
Mutta neidon puhdas leuka oli alkanut liikuttavasti vavahdella. »Mutta te, te ette osaa edes murahdella!» hän kivahti itkun ja leikin välimailla ja kääntyi lähteäkseen. Mutta pysähtyi taaskin ja sinkahutti päättävästi: »Ensi kerralla kun tulette meille, saatte lahjaksi tämän Tiimon 'ateenalaisen', minulle hän muistuttaa liiaksi eräästä... 'herra sparttalaisesta'! Näkemiin!» Hän heilautti kättään näennäisen huolettomasti.
Katson hetken hänen jälkeensä. Hän kulki solevasti ja siroin muodoin, kuin pieni silkkipurjevene — avioliiton satamaan.
»Si du... sängkammarögon!» pujahti mieleeni hieman häijy huomautus, jonka eräs holtiton toverini oli neidosta heittänyt.
Katsohan, Elisa, ei ainoastaan kukalla tai nuorella naisella ole verho- ja terälehtiä. Myöskään ei kukaan puhdas nuorukainen luovu hevin munkkikaavustaan. Siihen tarvitaan myrsky, joka repii sen riekaleiksi.
Mutta... sehän oli juuri tulossa mitään aavistamattani. Se oli jo alkanut kiertää tyynen Töölönlahden takaista paksua rantaheinää, puita ja pensaikkoja.
Palmuhuoneen kohdalla, »promenaaditiellä», tuli minua vastaan vaunuissaan Ebba Franke. Hän pysähdytti ajoneuvot, viittasi pysähtymään.
Hänellä oli muka jotain asiaa Vapun ohjelmasta. Istutti kädestä ottaen viereensä. Näin hänen pitkän, solakan vartalonsa, joka ohuessa hoikkuudessaankin näytti merkillisen pehmeällä. Hänen kätensä oli jäänyt lepäämään polvelle. Sen ohuissa rystysissä oli pienen pieniä kuoppia. Minuun iski yhtäkkiä himo ottaa tuo olematon käsi kouraani, saada se uudestaan koskemaan itseeni.
Hän hymyili ja katsoi. Leveälierisen hatun alta näin hänen silmänsä vain syvästä varjosta. Mutta ne välkehtivät yhä aurinkoista metallinloistettansa.
»Tiedättekö», hän sanoi läheisellä äänellä, »kun näen nuoruutta... sellaisen nuoren miehen kuin te, on kuin ilmestyisi eteeni se palava pensas, josta ääni sanoi: 'riisu kengät jaloistasi, nainen...'» Ja hän helähti nauramaan hieman kaihoskellen, kuten jo huokaisi lähestyvää vanhuuttaan.
Nyt tiedän, että se oli hänen totuttua keimailuaan, pelkkää »leijonanpentujen kesyttäjätärtä». Mutta sinä hetkenä yritin, huumautuneena kasvoilleni huokuvasta hengityksestä, olla sukkela, kukaties nerokas... »No, mutta, hyvä rouva, sehän oli vanha Mooses parka, joka kaitsi appensa Jethron lampaita, eikä...» Ja minä yritin jatkaa nauramalla.
»Ei, ei! Se oli nainen! Me halajamme puhdasta, kuumaa tulta, me naiset. Meidän, juuri meidän täytyy saada polttaa itsemme... nuoruuden polttavissa liekeissä. Katsokaas», hän hengähti yhä kuumemmin, »meitä paleltaa... vanhojen vierellä...»
Hän tarjosi itsensä. Tai oikeammin: hän otti minut. Ei noilla sanoillaan, vaan hengityksellään, kosketuksellaan... Samassa hetkessä tapahtui minun suonissani, sydämessäni ja aivoissani, samaa kuin pakoveden aikana meren rannalla. Koko minun olennossani ei ollut siitä hetkestä alkaen mitään muuta kuin tyhjeneviä virranuomia, alastomaksi paljastuvaa rantapohjaa. En osannut silloin käsittää enkä hävetä sitä, että minussa itsessäni ei ollut mitään viettelijää, saalistajaa, alkuperäisesti miehistä. Minussa oli vain rajattoman antautumisen tunne kuin — kokemattomassa naisessa.
Jollain tavalla lie kuitenkin sisimmässäni noussut kapina! En ollut sitä ennen käynyt yökapakoissa. Kun riehautuneet ylioppilaat katosivat Kaisaniemen herraskapakasta Töölönlahden taakse, milloin »Landhaus zum Vergnügeniin», milloin »Vihreään huvilaan» tai »Sparbankeniin», jotka jo silloin olivat rappeutuneet huonomaineisiksi pesiksi, en heitä koskaan seurannut.
Minua pilkattiinkin toverien kesken »fariseukseksi». He eivät tietäneet, että minullahan oli merikarhu-isieni sammumaton mastonlyhty, joka ei sietänyt muuta kuin puhdasta väylää.
Mutta nyt aloin lyöttäytyä tovereitteni seuraan. Kuljin paitsi töölöntakaiset »keilaradat» myöskin Antipoffit, Punavuoret ja Katajanokan kurjat hökkelit.
Tosin niillä retkillä minua suojeli yhä eräänlainen tahraavien käsien kauhu. Mutta himo eli jo minussa. Ojensin käteni koreata porttoa kohti, mutta inho veti sen takaisin, toverien nauraessa ja ilotyttöjen taputtaessa säälivästi päälaelle.
En osannut selvästi ajatella, että minähän himoitsin koko kokemattoman ja myöhästyneen nuoruuteni verenvimmalla juuri häntä, Ebba Frankea, enkä ketään muuta.
Enkä minä ollut todellakaan hänestä irti pääsevä, ennenkuin olin tullut lakeijaksi, narriksi ja apinaksi hänen hekumallisissa käsissään. Ja vieläkin sanon, Elisa parka, että jos minä hänen hengittämänsä helvetinlieskan läpi, kokematta suurempaa rakkautta, olisin tullut sinun puolisoksesi, olisin sinunkin ruumistasi rakastanut vain hänen lihansa kautta.
Sinähän, koskematon, et saata ymmärtää, että ken meistä, ainakin miehistä, on kahteen tai kolmeen koskenut, hän ei enää koskaan ole yksiavioinen, ei uskollisimmillaankaan, ei kymmenen vuoden »puhtaan» avioelämän kuluttua.
Mutta tänä hetkenä, tilinteossa, minä en tahdo harhautua kuvaamaan tuon naisen rakkauden huumaavia muotoja sellaisina kuin ne olin »ensirakkauden» järjettömässä hurmiossa näkevinäni, itse tunnustuksessa on minun asiani »katsoa taaksepäin» siihen, mitä hänen rakkautensa minulle — ja meille — todella perimmäisessä kohtalossa merkitsi.
Minulla on sanalla sanoen kiire päästä kertomaan siitä elävästä ihmeestä, mikä minut tuosta noitasabatin loppumattomasta rinkitanssista pelasti tai ainakin — siunasi ja kirosi minut juuri tähän, missä nyt istun... syytetyn ja tuomitun kivenkovalle istuimelle.
3.
Taas on keskiyö. Tuuli tuntuu kännänneen takakäpälilleen pohjoisilta ulkopauhoilta. Yläkerroksen nurkissa kuuluu jo joskus myrsky rysähtävän. Mutta Erika sisareni kävi juuri ilmoittamassa, että olit vaipunut syvään uneen.
Kysäisen häneltä ensi kerran, koska saatoin käydä sinua katsomassa tai ehkäpä hänen puolestaan valvomassa yökuuroja. Mutta hän kieltää minua jyrkästi tulemasta sairashuoneeseesi, sillä lääkäri on kuulema sanonut, että minun näkemiseni voisi herättää sinussa uudestaan henkiin kuumeen herhiläiset, ja se... sehän olisi sinun kuolemasi!
Emmekö olekin, Elisa parka, mittaamattoman, aution kalmankankaan erottamat? En tiedä siis varmasti saanko tulla sinulle edes hyvästiä sanomaan... työntäessäni kohta lukkoon tämän talon oven, sillä minulla on kiire.
Niin, minulla on kiire! Sillä minun täytyy päästä näiltä mailta mahdollisimman nopeasti merien taakse, missä ei yksikään kasvi tai puu muistuta minua tämän maan katajikoista tai koivikoista, sen noroista ja umpilammista, sen koskista, könkäistä, suvannoista ja rannattomien selkien tukkilautoista ja jumalanmyrskyistä.
Niinpä jatkan tilintekoani siitä, mihin sen eilisaamun hämärissä päätin. Kuvittelen itseni uudestaan tapaus tapaukselta, hulluudesta hulluuteen, tuskasta tuskaan, kohtaloni kaikki esteet, ruuhkat ja laukeamiset siihen jumalantuomioon saakka, joka nyt on läsnä.
Käydessäni tuona samana keväänä, jolloin tapasin Ebba Franken, täällä kotona, en sokaisevalta rakkaudeltani paljonkaan nähnyt enkä kuullut teidän elämästänne.
Muistiini jäi melkeinpä vain eräitä kasvoja, näiden ilmeitä, mikäli ne olivat entisestään muuttuneet, ja eräitä sanoja, ajatuksia, joista en silloin paljoakaan käsittänyt.
Isäni oli tullut yhdessä talvessa täysin harmaaksi, ei vain hiuksiltaan vaan myös kasvoiltaan, jotka olivat kuin näkymättömän tuhkan peittämät. Puheessa olin huomaavinani jotain kankeutta. Mutta en osannut sitä sen enemmän tarkata, sillä salasitte minulta sen, että oli tapahtunut syystalvesta aivoissa verisuonen ratkeaminen. Hän näytti aivankuin lannistuneen... kuuntelevan hymyillen ympärillä kiertelevän tuhon lepakonlentoa, jota vastaan hän ei ehkäpä enää halunnut nousta, edes sairasta päätänsä varjelemaan.
Mutta minäkö olisin mitään todella havainnut edes hyvästä isästäni, joka oli varjellut minut kaikilta huolilta, vieläpä salannut tarkasti tappionsa, jotta minä vain olisin saanut rauhassa opiskella »humaaniseksi maailmanmieheksi».
Erään ajatuksen uhkaavasta häviöstä hän, vanha Joakim Melker, kuitenkin lausui, kuultavaksi käynyt hauras käsi nojatuolinsa käsipuulla. »Niin, poikani», hän sanoi, »joskus näyttää siltä, että määrätyn suvun elämänlaaksosta alkavat yht'äkkiä, kuin koko sen ilmanalan muuttuessa, kaikki virrat ja niiden lähteet kuivua. No, niin, niinpä niin», hän haparoi jatkoa. »Mutta miten käyneekin, poikani, uuden polven, sinun ja jälkeläistesi on murrettava auki uudet lähteet, ne on iskettävä vaikka kalliosta.»
Samassa keskustelussa hän viittasi myöskin sinuun ja sinun hyveisiisi. Tähänkään seikkaan en kiinnittänyt ajatuksia. Mitä ovat naisen hyveet miehelle, jota polttaa himo yölliseen myrskyyn... salaiseen, pakanallisesti riemulliseen rakkauteen?
Siinä, missä sokaisevat tuulet, kirpeä suolanmaku, mätänevien levien löyhkä, vuoksen ja luoteen raskas hengitys ja ahmaiseva meri ohuen pohjalaudan alla taistelevat miehestä, ei hyveellä ole mitään sijaa. Sillä ei ole edes nimeä! Sitä ei ole olemassa.
Jotain kuitenkin sinustakin huomasin. Olit yhäkin tullessani, isäsi kuoleman jälkeen, surupuvussa. Mutta vaihdoit sen heti seuraavana päivänä kevyesti siniraitaiseen, vaaleaan leninkiin. Ja sinun kasvoillesi oli tullut entistä enemmän väriä. Näytit toimivan jotain tarmokkaasti, ainakin aikovan jotakin merkillistä.
Tapasin sinut usein isän kamarista. Teillä oli pitkiä keskusteluja. Sinä näytit pyytelevän häneltä jotain, mihin hän vastasi torjuvasti.
Kerran kuulinkin astuessani ovesta hänen sanovan sinulle: »Olet hyvä, mutta mitä sanoisi siitä Kilian! En voi sitoa hänen käsiänsä...»
Kysyin mitä se merkitsi. Sinä punastuit, kävit hämillesi. Mutta isäni vain hymähti: »Eipähän sen kummempaa... Elisa vain tässä väittelee — raha-asioista.»
Olin saavinani päähäni, että kysymyksessä olivat selvitykset isäsi kuolinpesän ja »Melkerin ja poikain» asioissa. Ja osasin senkin kuulemani unohtaa tuossa tuokiossa.
Sillä minähän kirjoitin päivästä päivään vain polttavia lemmenkirjeitä Ebba Frankelle. »Tuomittakoon minut syvimpään tyrmään», muistan hänelle kirjoittaneeni jonain niistäkin päivistä, »kun vain sinä laskeudut luokseni kerran sadassa vuodessa, olen onnellinen seuraavatkin sata vuotta».
Minä näet rukoilin rakastetultani päästä oleilemaan hänen kesäasuntonsa lähettyville, saadakseni hänet omakseni »kuumassa kesäyössä kuin Leander Hero-papittaren».
Papittaren — Ebba Franken! Nyt en osaa muuta kuin itkeä ja nauraa tälle narrin valheelle, joka silloin oli minulle »taivaallinen totuus».
Ooh, miten näkymättömän kapea onkaan toden ja valheen välinen kuilu... rakkaudessa! Sen huomaa vasta jälkeenpäin, kun se avautuu eteemme joko katalana petoksena tai hurmioituneena uhrina kuolemattoman rakkauden vuoksi.
Teillä, sinulla ja isällä, oli siis jo silloin tekeillä hyveellinen salaliitto, jolla piti pelastaa Melkerien pesä ja sukupahna, jonka poikasista minä olin tärkein, ainakin sinun mielestäsi. Ja varmasti isänikin mielestä, vaikka hänen vanha ylpeytensä ei vielä silloin voinut taipua siihen, että sinä perinnöilläsi aioit ostaa minut eräänlaiseksi prinssipuolisoksi.
Jos tuon kaiken olisin jo silloin oivaltanut, en totisesti olisi karannut, kuten myöhemmin, häistämme, vaan nauranut sinut hyveinesi ulos Melkerien vararikkoisesta talosta.
Sillä... minähän kirjoitin silloin päivästä päivään Ebba Frankelle, että pakollisessa erossammekin minä olin kestävä »kuluttavan kaipuuni roviolla salamanteriakin kauemmin», kunnes hän saattoi minut kutsua lähettyvilleen. Hänen piti näet olla sanomattoman varovainen. Minun piti kirjeenikin osoittaa hänen seuraneidilleen siihen saakka, kun hänen herra puolisonsa viipyi maalla.
En jaksanut kuitenkaan täällä odottaa hänen kutsuansa. Jätin teidät kaikki, sinut, isäni, Erika sisareni ja nuoren Eeva Sofia raiskan, vaikka hän riippui itkien kaulassani, vaatien Ilmattarellani purjehdusmatkalle.
Minun täytyi päästä rakastettuani lähemmäksi. Matkustin vanhan ystävämme Juhana Theudeniuksen luo... esittäen tekosyyksi sen, että hän oli pappina samassa pitäjässä, jossa sijaitsi meidän rappiolle joutunut sahalaitoksemme. Olin muka lähettävä tietoja isälle sen tilasta.
Ja kummallista! Hänenkin, pastori Theudeniuksen, kasvot olivat muuttuneet parin kolmen vuoden aikana uusiksi tai oikeammin kuolleiksi. Ennen punakka mies, lujaääninen sananjulistaja puhui nyt hiljaisin huulin, jotka olivat ohentuneet jostakin niiden taakse suljetusta raskaasta salaisuudesta. Korkea, kirkas otsa oli käynyt kelmeäksi. Se näytti hionneen tuskasta pitkinä, unettomina öinä.
Välittömästi palautui mieleeni Juhanan ja Erika sisareni sammunut nuoruudenrakkaus. Tuolle miehelle on täytynyt tapahtua, ajattelin, jotain raskasta, mikä on lopettanut kirjeet sisarelleni, joka vähitellen oli ruvennut, aikansa kalvistuttuaan, käymään pietistisissä seuroissa ja luultavasti tyytynyt »taivaalliseen ylkään», kuten on tapana eräänlaisten uskollisten naisten.
Tuotakin kaikkea aprikoin vain ohimennen. Mitäpä minua silloin liikuttivat hiljaiset lemmentragediat! Vasta kun oman rakkauteni itsekkäässä ilossa — saatuani Ebba Frankelta vihdoinkin kutsun tulla hänen luokseen — kerroin hänelle ylenpalttisesta onnestani, parahti hän yhtäkkiä tuskallisen paineen alta: »Arvaamaton ja kauhistava on naisen rakkaus», hän sanoi. »Me tiedämme heistä yhtä vähän kuin pohjattoman umpilammen syvyyksistä. He saattavat rakastaa meitä koskemattoman sydämensä koko hartaudella, salaa, palvoen ja jumaloiden, ja heittäytyvät lyhyessä kesäyössä toisen syliin — sillä meidän rakkautemme odottaminen on pakahduttanut heidät kenen tahansa rengin juipin tai muun yökenkäläisen... 'lunastettaviksi'.»
»Puhutko kokemuksesta vai...? Kerro!»
»En, en kerro», hän tunki takaisin salaisuutensa kuin rikollinen tullessaan tunnustuksessaan pahimpaan tihutyöhönsä. Mutta lisäsi hetken kuluttua karmeasti: »En ainakaan noin 'onnelliselle'. Mutta jos palaat hädässä ja epätoivossa, saattanen jotain minäkin siinä asiassa... todistaa.»
Vielä laivarannassa hän tokaisi: »Vaarallisimpia ovat sydämiltään puhtaat ja yksinkertaiset. Suuri siveys on pahin langettajista, eikä suinkaan ajanvietokseen rietasteleva pahahenki.»
Saavuttuani laajan Pohjoisselän laidalle, jossa minun piti asettua taloksi, vastapäätä sitä suurta huvilayhteiskuntaa, jossa Ebba Franke vietti kesäänsä, tuon papin kasvot yhä tuijottivat minua vastaan käsittämättömänä arvoituksena.
Mutta nopsaan kuin kapeasiipiset kiitäjät valkaman tervaveneitten vaiheilla tuolein arvoitus katosi mielestäni jo tulopäivän aamulla.
Olinhan silloin kuin hurjapäinen nuolihaukka, jota tuijottelin, rantakalliolla maaten, koko ensimmäisen päivän päästäkseni hämärän tullen soutamaan yli melkeinpä rannattoman ulapan rakastettuni luokse.
Kun harhautui sudenkorento turvallisesta kortteikostaan selemmälle, haukka terästi silmänsä ylhäältä, kivenheittojen päästä, putosi kivenä alas, teki lyhyen, yhtäkkisen kaarron vauhdin pysähdyttämiseksi, ja siinä oli saalis haukan repivissä kynsissä!
Melkeinpä sellaiseksi »saalistajaksi» kuvittelin itseäni. Jos joku olisi sanonut minua tuoksi hyönteisparaksi, olisin nauranut itseni kuoliaaksi!
Mutta hämärä viipyi loppumattomiin. Laajat kaislikot levisivät rantaa pitkin näkymättömiin. Selkävedet eivät edes liikahtaneet. Yksinäinen ritariperhonen paistatteli pitkät ajat päivää kovettuneella rantaliejukolla. Sen rikinkeltaiset siivet mustine surupäärmeineen puhuivat minulle yksinäisestä ja ylpeästä murheesta.
Mutta minä... minä olin koko sydämeltäni kuin sen tulenpalavat silmätäplät. Se poltti, huumautui hetkeksi ihanasta tuskasta kuin roviolla, vavahti taas... ja riehahti yhä hurjempaan lieskaan, yhtä ainoata hourenäkyä nähden.
Miten muistinkaan hyvin viikkojen takaa hänen hämärän hipiänsä, hänen ulpukanhauraina vyötärölleni kiertyvät käsivartensa, hänen jokaisen alttiin liikahduksensa...
Se päivä oli paahtava iankaikkisuus.
Vihdoin... yksinäinen kaislarääkkä äännähtää. Se ennustaa hämärää... tuo salaperäinen piileskelijä, joka odottaa yötä, kuten minäkin, ja jonka salaperäistä rakkaudenpesää ei löydä pirukaan, kuten ei minunkaan...
Ääni yhtyy ääneen. Nyt ne ovat yltyneet yhtenäiseksi voimakkaaksi soitoksi, joka hukuttaa kaikki muut äänet laajoilta aloilta.
Istun jo veneessä. Kokassa kohisee. Vaahtopallot jäävät. Olen näkevinäni pyhimyksen näköisen keulakuvan kokan yläpuolella. Se on minun ehjän ja kokonaisen, ainoan nuoruuteni kuva, joka ei ole paloin annettavissa, eikä arvottomalle...
Tuskin enää kuulen, että kurkien iltatoitotukset ovat alkaneet kuulua kaukaa takaapäin, rannattomilta suomailta.
Kuitenkin... tämähän on kirottua! Enkö taaskin ollut horjahtaa siihen, minkä edellisen yön lehdillä jyrkästi torjuin — tuon naisen ja hänen hekumansa kuvaamiseen?
Kauhistavia ovat muistot! Hänen minulle saattamansa kärsimykset ja halveksunta — ei edes viha — ovat peittäneet tuon naisen lähettyviltäni yhtä varmasti kuin papin kolme lapiollista ruumisarkulle ja haudankaivajan kukkuraksi lapioima raskas hiekka. Ja sittenkin... nuo muistot eivät pysy kuolemankoukoina hänen ruumiissaan. Kolme kyynärää soraa on niille leikin asia. Ne ovat eläviä olentoja, jotka hakevat itse ruokansa — mistä tahaan, en tiedä — ja lentelevät kuolemattomina turilaina ja kurmupaarmoina yhä ympärilläni. Ne ovat siittyneet sudenkorentoon, nuolihaukkaan, perhoseen, heinäsorsan siipipeiliin, kuovin lentolauluun ja kaislarääkän soittoon, ja kukin tekee niistä uudet ja uudet jälkeläisensä.
Minun täytyy ne häätämällä häätää pois. En kerro tuon kesän parista viikosta enää sanaakaan. En halua tuottaa sinulle, Elisa, enkä itselleni tarpeettomia kärsimyksiä. Mainitsen vain, että uskon vieläkin Ebba Franken minua noina viikkoina palavasti rakastaneen — omalla tavallaan.
Ja jos en tänä yönä liene päässyt askeltakaan eteenpäin »tapauksissa», olen kuitenkin ehkä tehnyt sinulle ymmärrettävämmäksi seuraavan syksyn ja talven, jolloin havaitsin papin puhuneen puoliksi totta, ainakin siten, että puhtaat ja yksinkertaiset meistä ovat vaarallisimmat — meille itsellemme.
4.
Iltamyöhään, lokakuisen rännän vuotaessa ikkunani laseja, istun kaupunkilaiskammiossani ja tuijotan isältä tullutta merkillistä kirjettä.
Siinä viittaillaan kautta rantain kauppahuoneemme epätoivoiseen asemaan. Hänen laivansa pohjalautoihin oli jo tarttunut siinä määrässä »kuoleman longhalsia», hän sanoi, että hän oli huolissaan lastensa tulevaisuudesta. Minun piti luopua nyt »filosofioista ja estetiikoista» ja tarttua oikeustutkintoon. Kolme neljä vuotta hän ehkä kestäisi. Silloin oli minun otettava ohjakset käsiini »Melkerin ja poikain» sekaisessa pesässä. Lukemattomien saatavien perimisessä, joita oli tullut aikomaan levitetyksi Oulua, Kalajokea ja Savon perukoita myöten, tarvittiin välttämättömästi lakimiestä ja omasta takaa.
Minun oli kerta kaikkiaan muututtava nyt käytännön mieheksi, sillä hän oli jo omalta osaltaan viimeisen prikinsä lyöttänyt, ja »muista» — päättyi kirje — »parhaimminkin takiloitu laiva ei ole valmis, ennenkuin siihen on pantu ruori ja purjeet».
Kirje oli selvä ja hämärä. Siitä saattoi aavistaa enemmän kuin oli tarkoitettu tai vähemmän. Joka tapauksessa... te, kotolaiset, ja teidän keväällä monella tavalla muuttuneet kasvonne tunkivat suoraan yöstä, sateen läpi, eteeni.
Ja niin mitätön minä olin, että minun täytyi jollain tavalla paeta teitä kaikkia, ahdistavia ratkaisuja ja uusia, tuntemattomia ponnistuksia.
Ebban ja minun ei pitänyt sinä iltana tavata. Kohtaamispaikkamme oli hänen entisen emännöitsijänsä ja uskottunsa luona, laitakaupungilla, jossa maalaismallisen pihan perältä, korkeitten portaitten yläpäästä vei ovi pieneen eteiseen ja tästä välkeahkoon vanhanaikaisesti ja lämpimästi kalustettuun kamariin, jonka kaksi akkunaa oli kadulle päin.
Vastoin kaikkea järkeä välähti mieleeni, että hänen täytyi sittenkin olla siellä, juuri nyt, tänä hetkenä. Hänen täytyi olla. Minä en voinut jäädä yksin. Minun täytyi saada hukuttaa itseni hänen syliinsä. Otin ajurin ja läksin.
Mitä lyhemmäksi kävi matka, sitä varmemmaksi kävin siitä, että rakastettuni oli tuntenut jotain samanlaista kuin minäkin... äkkinäistä, malttamatonta ikävää, joka ajaa rakastuneet salaiseen pesäänsä kuin rikollisen, joka ei voi olla palaamatta murhaamansa surmapaikalle.
Naurahdin tälle mahdottomalle vertaukselle. Mutta tosiasia on, etten edes hämmästynyt nähdessäni tulta kamaristamme, jossa tuo hänen uskottunsa ei tietääkseni asunut.
Ilosta höperönä kopeloin rahaa ajurille. Hiivin akkunan alle. Olisin parilla otteella voinut nousta epätasaista kivijalkaa pitkin akkunan tasalle. Mutta harppasin keskikadulle ja heitin kourallisen hietaa akkunaan. Odotin kasvot nauravina, sateesta märkinä hänen joustavan vartalonsa ilmestyvän akkunaan. Olin jo reväissyt hatun päästäni, ikäänkuin hän olisi saattanut minut pimeästä nähdä! Huitaisin putoavaa räntää hatullani. Olin harppaamaisillani sittenkin taas akkunan alle ja pysähdyn ymmällä.
Kookas miehen haamu näyttäytyy akkunasta, joka tuntuu peittyvän pilkkopimeäksi. Se katoo samassa taaksepäin, aivan kuin joku olisi takaa vetänyt varomattoman miehen suojaan.
En tiedä, kauanko seisoin paikoillani jäsenet vavisten. Sokeassa hädässäni syöksyin lankkuportille. Tämä oli kiinni. Työnnälsin sivuporttia. Se lensi sisäpuolelle rämähtäen aitaa vasten... Löin jo portailla ulko-ovea. Myös sen viereisestä akkunasta näkyi matamin tuikkulamppu pöydältä. Jyskytin yhä. Sydämeni takoi, niin että tuntui jossain suonissa korvan alapuolella.
Tuo »uskottu» pistää vihdoin päänsä ovesta. »Onko hän...?» »No, mitäs se herra nyt, keskellä yötä.» toruu vaimo, jonka kasvot näyttävät minusta yht'äkkiä parittaja-ämmän likaiselta naamalta. »Keitä tuolla on, tahdon itse...!» puhun kovalla äänellä, aikoen työntyä eteiseen.
»Sisarenpoikanihan se... käymässä...», kuihaisee akka. »Tielle nyt vain siitä, herra Melker...»
Rauha valuu taas hiljaa jäseniini. Kävelen pitkän matkan jalkaisin. Riisun kotona minkä riisun likomärkiä vaatteitani. Nukun pitkään ja seuraavana iltana kerron hänelle mustasukkaisuuteni puuskan juurta jaksain, eläen sen uudestaan suuressa tuskassa alusta loppuun.
Hän, Ebba, nauraa, nauraa, sekoittaa hiukseni, heittäytyy vuoteelle ja nauraa taas katketakseen. »Kenpä tietää», hän sanoo, »pysähtyykö ranskalainen komedia aina samaan kaavaan, tuohon... puolisoon, rouvaan ja yhteen rakastajaan?»
Enkö nähnytkin hänen silmistään, että se oli leikkiä! Se koski minuun. Mutta... olihan se sittenkin pilaa, pelkkää koketteriaa, sillä hän veti minut pian lempeästi luokseen.
Mutta hän otti rakkauteni vastaan väsyneenä, veltosti, aivan kuin säälistä. Tunsin äkkiä kylmän jäävirran valuvan ytimiini. Erosin hänestä sydän pakahtumaisillaan, mutta jäsenet tyydyttämättöminä ja kuitenkin kuin selkään sattuneesta iskusta hervonneina, rujoina ja rampoina.
Sen jälkeen vallitsi monet päivät mieltäni yhtämittainen alakuloisuus. Aivoni olivat turtuneet, niillä ei ollut voimaa ajatella. Syvän syvällä, sydämeni umpilammen pohjissa liikahteli aavistus siitä, että olin joutuva raskaisiin kärsimyksiin. Olihan hän laskenut leikkiä, olihan toki! Sanat sen sanoivat ja hänen naurunsa... Mutta enkö tietänytkin itseäni vanhastaan! Herkkäuskoisena houkkiona minun on ollut aina tapanani uskoa ensi hetkessä toisten sanat totiseksi todeksi. Ja kuitenkin... kuulla ja käsittää jälkeenpäin, mitä on ollut niiden takana... kieroutta ja valhetta. Se on, tiedän sen, sydämen narrimaista yksinkertaisuutta, heikkoa järkeä! Mutta kenelläkään ei ole herranlahjana yhtä surkeata viisautta kuin tuollaisella tyhmyrillä. Hän aavistaa onnettomuuksien yölepakot jo kaukaa, ennenkuin edes kuuluu niiden siipien häijynilkinen, värisyttävä ääni ja ennenkuin hänen järkiparkansa on mitään sanonut.
Alakuloisena istuin ja vaeltelin. Kartoin häntä tällä kertaa omasta tahdostani. Äkkiä, eräänä iltana pujahdin Arkadiaan. Tiesin, että hän katseli mielellään »Kamelianaista». Yht'äkkiä oli minulla jollain tavalla pakko häntä vakoilla. Hän oli ikäänkuin syyllinen jo siksi, että »Kamelianainen» oli hänen mielinäytelmiään — tuo ihomaalitekniikalla silattu porttous, joka lisäksi on puuderilla kalvistettu keuhkotautisen liikuttavaksi.
Näytelmä oli aina minua inhottanut, mutta minä istuin syrjäpenkissä ja tarkastelin herkeämättä Ebba Frankea, jolla oli paikka eturivissä.
Armandia en ole koskaan nähnyt sen kehnommin esitettävän. Kookas, karkeapiirteinen näyttelijä teki nuorukaisparasta ennemminkin alhaisolakeijan tai härkätaistelijan kuin jalon lemmenuhrin.
Mutta hän, Ebba, aplodeerasi näyttelijälle haltioissaan.
Ja mitä tapahtuikaan! Kun näyttelijä sai »suuren kohtauksen» jälkeen hehkuvan kukkalaitteen, hän astuu suoraan ramppivaloon, aivan näyttämön partaalle Ebba Frankea kohti ja katsoo tätä ilmeisen imelästi, kasvot irvistäen mielihyvästä kuin gorillan, joka on karjahtamaisillaan omistushuutonsa voitetulle naaraalle. Ja kas, nyt hän kumartaa... juuri hänelle, yksinomaan hänelle...
Sinä hetkenä se välähti päässäni! Tuon saman vartalon, tuon tapaisen päänasennon olin nähnyt räntäisenä yönä akkunasta. Se on hän... tuo mies, tuo halonhakkaaja Armandiksi — hän on kilpailijani!
Hoipuin teatterista. Minussa kihelmöi ihoa myöten viha ja halveksunta. Minulle ei tullut mieleenkään pitää häntä tasavertaisena itseni kanssa. Olin nauttivinani pirullisesti jo edeltäpäin siitä hetkestä, jolloin paljastan rakastetulleni hänen alhaisen makunsa. Hän on häpeävä. Hän on vannova, ettei ole mitään tapahtunut, että tuo olio on vain ylimalkaan yrittänyt tunkeilla ja...
Routa rohisi anturoitteni alla, kun marssin salaista pesäämme kohti. Hän oli itse minua sinne kutsunut. Ja hänen äänessään oli jo silloin ollut jotain hätäistä.
Ohoo, nyt ei olisikaan rouva pääsevä pelkällä hyväilemisellä. Hänen oli sanottava minun sanojeni mukaan. Tarkka, pyhin sanoin laadittu valankaava oli valmiina päässäni. Ja siinä vedottiin Jumalaan, iankaikkiseen autuuden toivoon ja rakkauden pyhyyteen. Ne sanat oli tuon naisen juotava kuin sakramentti! Mitään ei saanut jäädä salaan. Ei tähänastinen syyttömyys eikä myöskään nöyrä, kuoleman nimeen vannottu uskollisuus... koko elämäksi.
Ja luuletko, että muistin ajatella tätä edes mustasukkaisuudeksi? Se oli muka meidän rakkautemme ehdotonta kauneutta, jota ei saanut tahrata edes toisen miehen himoitseva katse, ei ainoakaan sana toisen miehen huulilta, ei edes rakastettuni leikinteko tai turhamaisuus.
Ooh, tuo nainen oli kohta itkevä... Näin hänet jo ryömivän polvillaan sanojeni raipan alla. Ja olivatpa kohta sumentuvat suurista kyyneleistä hänen silmiensä ruiskukat...!
Hän lepää sohvalla huolettomassa asennossa. Ja nyt vasta, tätä kirjoittaessani, minä näen senhetkisen itseni. Ajattele mykkää Bileamin aasia, jonka silmät uhoavat kaihomielistä, siveellistä syytöstä ja joka yht'äkkiä, syntisen ärsyttävästi vaietessa, puhkee puhumaan »suuria totuuksia».
»Tiedätkö», luulin sanovani vaanivan taitavasti, kuin kiertäen hirttonuoraa tuon pehmeän kaulan ympäritse, »mitä ovat sellaiset oliot, jotka kuuluvat kaikille eivätkä kenellekään?»
»Oh, karitsaiseni», hän hymähti tarttuen hyväillen käteeni, »se on taiteilijan, näyttelijän, maalarin ja runoilijan sydän, luullakseni...»
»Luullakseni?» kuohahdin pelkästä »näyttelijän» mainitsemisesta. »Skoonesta Antipoffin pesään tilatut jentat ja Tukholman kolmannen luokan varietee-naiset, niitä ne ovat — porttoja!»
»Riittää!» hän ponnahti sohvalta leimahtavin silmin. »Hyvästi, te... raakalainen!» Hän ryhtyy asettamaan hattua päähänsä. En voi uskoa hänen lähtevän. Sehän on mahdotonta. Eihän rakkautta voi heittää kuin hansikasta? Eihän sitä voi jättää taakseen vain ovea avaamalla ja sulkemalla! Mahdotonta!
Mutta hän avaa oven, hän on jo eteisessä. Ja minä teen, kuten ovat tuhannet »puhtaat» narrit tehneet ennen minua. Minä vedän hänet takaisin kamariin, polvistun hänen eteensä, syleilen polvia, painan kasvoni hänen uumilleen, sopertaen tolkuttomia sanoja.
»En tahdo teitä enää nähdä», kuuluu ylhäältä ärtyneitä sanoja. Mutta vähitellen hänen ruumiinsa käy läheisemmäksi. Sormet tunkeutuvat hiuksiini. Sanaa sanomatta hän on jälleen minun.
Ja sen jälkeen kuumassa itkun hyrskeessä hän vannoo mitä tahdon. Kyynelten ihana suola sekaantuu hänen suudelmainsa raukeaan tuoksuun. Hän toistaa valan sana sanalta. Ne tulevat hänen kuuman hengityksensä mukana kuin keveän keveät helmiäisperhoset, jotka ovat syntyneet, sanotaan, orvokin tuoksusta.
Yhtä vähän painavat nuo sanat. Sillä epäpyhässä, pelkästään lihan rakkaudessa on pyhinkin vala vain sanaa, sanaa, jota ei ajatella. Se on väärien valojen korea kirja ja elämän kirjoista lavein.
Mitä järki siitä sanoo, kuten minullekin jo seuraavana aamuna yksinäisessä kamarissani, ei auta mitään.
Tämä tapaushan on, järkeilin päivänvalossa, tavallista tavallisimpia: eräs viettelijätärtyyppi ja kokematon mies, jonka liian pitkä siveys on tehnyt hulluksi!
Sellaisesta taudista, olin kuullut, selviää tavallisesti nuorukainen parissa viikossa. Mutta mitä se tietämiseni auttoi minua? Minun sydämeni ei voinut tuon naisen malliin muuttua harakanpesäksi, koska se ei ollut sellaiseksi luotu.
Mutta se kykeni kyllä muuttumaan kurjaksi matoseksi, joka sai vielä kauan kiemurrella.
Yön toisensa jälkeen vakoilin kohtaamispaikkamme lähistöllä, sateessa tai pakkasessa. Minä hain ja vaaniskelin sitä, mitä en suonut koskaan löytäväni. Palattuani aamuisin kotiin löin nyrkillä päätäni itsehalveksumisesta. Mutta seuraavana iltana minussa nousi jälleen parantumaton kuume, joka pani riuhtaisemaan itseni vuoteesta ja juoksemaan laitakaupungille hädässä ja helvetillisessä nautinnossa.
Muistatko, Elisa, kertoneeni, miten kerran, viettäessäni syyskesää äitini kotona, sahanpatruunan metsästysmailla, eksyin laajassa korvessa? Minun piti päästä polkua pitkin majapaikkaani, tuttuun kartanoon. Eräässä polun risteyksessä aavistin kääntyneeni väärään suuntaan. Kuljin, kuljin. Tulin yhä varmemmaksi, että polku oli väärä. Mutta se vei minua kuitenkin eteenpäin. Sanomattoman vaikea on ylimalkaan ihmisen kääntyä taaksepäin, yksinpä oikeallekin tolalle!
Minuun iski eräänlainen kiihko päästä sittenkin juuri tuota polkua perille. En voinut olla katsomatta, mikä oli sen seuraava käänne. Se hämääntyi. Ilmestyi taas! Kävi luotettavan kovapohjaiseksi, kunnes se äkkiä suistui korkeamättäistä rinnettä suon laitaan.
Yhä mahdottomampaa oli pysähtyä siihenkään! Läähättävässä vimmassani minun täytyi päästä sen yli. Harpoin juurakolta juurakolle. Punnersin itseni irti upottavasta hetteestä. Jatkoin yltä päältä hiessä, loassa ja rudassa. Ja tulin kuin tulinkin jonnekin — puolukanvartta kasvavalle sorapohjaiselle rinteelle, jonka kupeessa seisoi pieni, rauhallinen mökki, perinpohjin toisenlainen kuin oli se kartano, johon olin aikonut.
Sellainen sokaiseva kiihko minua ajoi rakkaudessanikin, vastoin järkeäni, vastoin miehistä ylpeyttäni ja kunniantuntoani. Minun täytyi! —
Joskus hain toveriseuraa. Mutta silloin joko murjotin tai puhuin tolkuttomuuksia, joiden piti olla hirsipuuhuumoria tai neronleimauksia ylimalkaan, ja sitäkin hurjempia, kun totesin silloin tällöin, että minulle takanapäin naurahdeltiin. Minua pidettiin säälittävänä tai narrimaisena uhrina.
Oltiin jo joulun alusviikoissa. Olin tullut Kaisaniemen Meripaviljongin yläkertaan. Kuulin jo ovella, että seura oli kääntymässä kiihkeässä väittelyssään suurten fennomaanien »perinnöstä» joulun kirjallisiin tapauksiin.
Jussi Sovela, papinpoika, lyö nyrkkiä pöytään nuoren realistisen ryhmän puolesta. Joku neropatti kuuluu äsähtävän vastaan, häijysti, purevasti. »Kuullapa tuotakin... papinpoikaa!» häijyin vastapuhuja. »Mitä on tämä suomalaisten kynänpurijain realismi? Hidasta, löntystelevää nallentanssia ranskalaisen 'naturalistisen' marakatin kanssa! Ei se ole edes rehellistä matkimista, ei edes selvää plagiaattia! Mitä lie... papintytärten haikailua savolaisessa koivikossa... setä Topeliuksen moneen kertaan laimennettua totivettä...!»
Olin istunut sivupöytään. Kesken väittelyä papinpoika sojottaa minua sormellaan. »Hei, patruunanpoika, mitäs murjotat? Ota puolikas! Se on toista poikaa kuin se 'onnettoman rakkauden' kalanmaksaöljy... heipä hei!»
Seura syyti naurua rähisten ja metelöiden. Mustanpuhuva häpeä kiersi kasvoni ja painui jonnekin kammottavan syvälle, aivojen vähitellen kirkastuessa epätoivoiseen rienaukseen.
Halusin kerrankin lyödä nuo säälittelijät ja suunsoittajat. Hehän eivät hävenneet nytkään härnäämästä minua yksinpä tuolla näyttelijällä, Ebba Frankella, minun mustasukkaisuudellani ja kaiken lisäksi... minua muka itkeskelevällä professorintyttärellä, Suoma-neidolla.
»Apologia mustasukkaisuudelle, ylistyslaulu lemmenkateuden mustatukkaiselle pojalle!» iskin yhtäkkiä välähtävän floretin keskelle seuraa. Minun piti lyödä nuo lurjukset niiden omalla areenalla. Minä olin ivaava mustasukkaisuuden, tuon naisen ja itseni narrien narriksi. Ylhäältä päin... von Oben herab minä olin iskevä, salatakseni sisälläni polttavan häpeän.
»Niin, mustapäinen, lyhyt- ja kiharatukkainen hän on... tuo hullu mies!» aloin hohottavin äänin. »Otsa on matala ja marmorin kalpea, poskiluut laihat ja korkeat... kuin pienen pienet kyttyrät kääpiöramman selässä... Sen huulet ovat ohuet ja kylmät... kuin pienet nahkiaiset, värittömät, verettömät. Mutta ne osaavat väristä, vavista ja itkeä kuin aran lapsen huulet.»
Pysähdyin. Minua ympäröi äkkinäinen hiljaisuus. He eivät nauraneetkaan. He tuijottivat hämmästynein tai liikutetuin kasvoin. Huomasin puhuneeni päinvastaista kuin olin aikonut. Ääneni ja sanani olivat riisuneetkin paljaaksi oman sydämeni.
Puolittainen kirous jurahti hampaissani. Nyt oli, koira syököön, Tienattava tai olin itkevä kuin humalainen... nikottelevaa, ällöttävää itkua.
»Niin, niin, katsokaas», yritin riuhtaista itseni irti äskeisestä, »sehän on pelkkää atavismia... sillä on rakkaan kanta-isämme, luolaihmisen, sameat aivot, kivinuija kourassa ja gorillan älyttömän surkea itku...»
»Hyvä, hyvä!» huusi papinpoika. »Mutta tietäkää», jatkoin epätoivon vimmalla, »ken ei sitä, mustasukkaisuutta, kykene tuntemaan, hän on sukunsa viimeinen mätämuna, joka kaatuu yhdestä ryypystä ja kokee naisen vain kerran ja — unissaan... neljäntoista vanhana...»
Korotin maljan. Yritin olla hurja. Löin pikarin pirstaksi. Hekotin muka voitollisesti. Mutta yksikään ei yhtynyt. Äkkiä tiesin, että he olivat nähneet sittenkin ja perinpohjin minun lävitseni... koko minun riekaleisen sydämeni, epätoivoni ja säälittävyyteni. Ääneni, jossa huohotti tuska, oli minut varmaankin pettänyt. Lysähdin pöytää vasten. Nousin taas sen varaan. Teeskentelin humalaista. Olin hoippuvinani eteiseen ja katosin.
He näkivät, näkivät, näkivät kaikki säälittävän kurjuuteni, takoi kotomatkalla tyhjässä päässäni. Heittäydyin vuoteelleni. Hermoni tekivät tenän. Heittelehdin voimattomassa itkussa, joka sokaisi silmät, kihelmöi päässä ja teki turraksi koko ruumiin.
Nyt, tätä kirjoittaessa, kannan tuhat kertaa suurempaa murhetta. Enkä kuitenkaan itke ainoatakaan kyyneltä.
Tiedäthän, Elisa, on olemassa myöskin pyhää murhetta.
5.
Olin torkahtanut nojatuoliini. Aamuyöstä havahduin pöytälampun savuamiseen. Samassa alan erottaa lyhyitä, hissuttelevia askeleita pikkusalista. Ne kiertävät levottomina, pysähtyvät työhuoneeni oven taakse, loittonevat, mutta lähestyvät taaskin.
Nuo askelet ovat isäni. Hänellä on paha omatunto. Ja kuitenkin hänen toinen halvauskohtauksensa johtui minun lähettämästäni tuhon sähkösanomasta ja juuri minun karkaamiseni häistä katkaisi pahasti hänen toipumisensa.
Hänen tuntonsa syyttää häntä siitä, että hän sittenkin, hän, tuo jalo ja ylpeä Joakim Melker, taipui, huolien ja sairauden lamauttamana, sinun tarjouksiisi, Elisa.
Hän tietää myyneensä poikansa. Ja hän näyttää pyytävän joka päivä sitä anteeksi katseellaan. Mutta hän ei ole tähän aamuhetkeen saakka sanonut sanaakaan, sillä hän kykenee puhumaan vaan höllästi sopertamalla.
Nyt hän astui huoneeseeni. Pani kätensä olalleni ja sanoi pakottaen vinoon venähtäneen suunsa takaltelemaan: »Miksi et nuku? On kestettävä...» Ja noiden tavallisten sanojen alla oli kuin kaukaista hätää rakastetuimman puolesta, jota vainaja lähestyy vielä manalankin rajan takaa.
Olin ennen noita sanoja kuohahtamaisillani hänen kätensä kosketuksesta. Jospa tietäisit mitä merkitsee myydä poikansa rakkautta! olin karjahtamaisillani suuttumuksen syöksähtäessä päähäni. Mutta nuo sanat...! Niiden kaukaa tulevassa, hauraassa soinnussa oli iankaikkisuutta, joka tyynsi mieleni kuin hiljainen, rannaton ulappa.
He ovat kaikki, sinä, Elisa, isä ja Erika sisareni minua rakastaneet, liikahti sydämessäni avara ajatus. Kosketin hänen kättänsä. Katsoin hänen rukoileviin silmiinsä kuin olisin päästänyt rauhaan vainajan hengen. Sinun turmiollinen isänrakkautesi ei ole sinulle syyksi luettava, näkyi varmaan ajatus silmieni sumean kaihon alta. Ja hän, isä, hymyili... suu muodottomasti vinossa, mutta elävänä säilynyt katse liikuttavan kiitollisena. Ja hän poistui.
Katsokaas, rakkaat sukulaiset, kun Lucifer oli nerokkaimmillaan, hän hylkäsi roistot ja konnat ja pani hyveelliset piinaamaan toisiaan helvetin parhaimmassa kidutuskammiossa. Mutta oven kamanaan hän tekstasi taiteellisin kirjaimin: Hyveen palkka!
Siinä on minun tämänhetkinen ajatukseni siitä sukuni rakkaudesta, joka omalta osaltaan vei tähän... missä nyt olemme, Elisa parka.
Niin, sinäkin, sisareni Erika, missä oli silloin sinun »jumalallinen johdatuksesi», kun viime talvena tuon naisen minua riepoittaessa, kirjoitit erään jumalisen kirjeen. Olithan tullut, jumala paratkoon, »uskoon» sen jälkeen, kun luulit Juhana Theudeniuksen sinut iäksi hyljänneen! Niin, olit kuullut sinäkin minun »paheellisesta elämästäni». Jostain epistolasta lienet lainannut kirjeeseesi sopivat saarnanjuuret. »Se on Jumalan tahto, teidän pyhyytenne!»
Vannotit minua »kukistamaan haureutta». Eikö niin? Mutta saman kirjeen loppukappaleessa osoitit »lempeän, hyvän ja rakastavan Elisan» pelastukseksi sekä minulle että isälleni, joka ei sanojesi mukaan, ollut enää kestävä, jos uhkaava vararikko toteutuisi.
Silloin, kirjeen saadessani tuntuivat sanasi putoavan hottoon ja hedelmättömään maahan. Sillä tuskan riihaannuttama sydämeni ei vieläkään himoinnut muuta kuin Ebba Franken rakkautta. Minun täytyi näet upota pohjaan saakka.
Aloin häiritä rakastettuani hänen kotonaankin soittamalla hänelle pyytelyitäni, tietäessäni hänen miehensä olevan virastossaan. Hän hätääntyi, pelästyi, skandaalia tietenkin. Kielsi lähestymästä itseään, häiritsemästä »nulikkain tapaan».
Mitä se auttoi! Mitä kylmemmäksi hän muuttui, sitä kiihkeämmäksi minä. Jokainen yöni oli uneton. Ja taaskin... joka päivä tulin häntä vastaan hänen kävely- ja ajelutiellään. Hän pakeni tai käänsi kasvonsa toisaalle.
Tällaisilla matkoilla tuli äkkiä vastaani Suoma-neito bulldoggeineen. Jostain syystä ilostuin. Ehkäpä siksi, että muistin hänen »minua itkeskelleen». Hän tuntui tarjoavan jotain hyvitystä perinpohjin häväistylle turhamaisuudelleni. Olin tarttumaisillani hänen hoikkaan käteensä.
Mutta hän katsoi tärkeästi, oli olevinaan huolestuneen asiallinen. Tuo koira, Tiimon, oli muka käynyt aivan mahdottomaksi. Se ulvoi ja uikutti kaiket yöt. Eikä se enää kunnolla syönytkään. Hän halusi lahjoittaa sen minulle, minä kun minäkin muka tarvitsin jonkun elävän olennon — kävelytoverikseni.
Viimeisissä sanoissa oli häijy pistos. Ahaa, hänkin oli siis päässyt itkuistaan ja halveksi minua koko kiltin sydämensä pikkuporvarillisella moraalilla!
»Sepäs sopii!» huudahdin kiukkuisesti nauraen. »Sehän on käynyt yhä enemmän näköisekseni ja — tapaisekseni... ihan kuvani elävä!» Riipaisin koiraa hihnasta mukaani ja jatkoin matkaani.
Eikä suinkaan mikään jumalsyntyinen kotka, vaan rakkauden harakka repi yhä minun sisälmyksiäni. Ja minä olin entistäkin voimattomampi... joka puolelta, joka jäseneeni kietoutuvissa köysissä. Olin kytketty jäiseen kallioon, jonka läpi kuulsi paistavan selvästi tuon naisen jäsenet... alastomina ja hitaasti elehtien...
Hänen lantioittensa taipeet ja varjot siittivät minuun yhtämittaisia haluja... öisin ja päivin. Löin rystyseni verille jääseinää vasten. Se pysyi ehjänä, hienosti hiottuna, luonnottoman tarkkana peilinä. Ei ollut yhtäkään hänen kaulansa, käsivartensa ja uumiensa liikahdusta, jota en olisi muistanut ja nähnyt joka hetki.
Lähelläni, käden ulottuvilla ja kuitenkin loppumattoman syvällä oljenteli tuo hekumallinen hahmo. Loppumaton tuskanhuohotukseni ei sulattanut jäästä yhtäkään pisaraa. Se ei edes himmentynyt polttavimmastakaan henkäyksestä. Se kiilsi, kimmelsi ja säihkyi kylmänä. Ja minulla oli vain oman kurjuuteni lihaan juuttuvat nuorat jäsenissäni.
Mutta nainen tietää että rakastajan rukouksista pääsee parhaiten katalalla teolla.
Eräänä aamuna, kun tuskin olin saanut ylleni, tulee luokseni hänen miehensä, vanhahko herra. Hän tervehtii luontevasti, melkeinpä ystävällisesti. Hänen harvan tukkansa läpi näkyy nihkeätä kaljua. Se on kuin liian paljosta hikoamisesta näivettynyt. Osittain ryppyisissä kasvoissa on elotonta kalpeutta. Niitä ei näytä aurinko koskaan ruskettaneen. Yläluomet ovat rapsahtaneet silmien ylle. Mutta terävissä, mustanruskeissa silmissä on pistävää älyä. Ne tuntuvat näkevän läpi kaiken, mihin katsovat. Hätkähdin hermostuneesti, kuin ampiaisen pistosta.
»No niin, nuori herra», hän hahatti pari lyhyttä naurahdusta, »minulla on täällä... pari langennutta vekseliä, nuoren rakkauden tunnustetta, niin sanoakseni...»
Hän on vetänyt samalla povitaskustaan pinkan kirjeitä, jotka heti tunsin omikseni — Ebba Frankelle kirjoittamikseni.
Punastuin hiusmartoa myöten, lienen myöskin kalvistunut, kuten sopii nulikkamaiselle lemmenuhrille.
»Miten, millä tavalla?» sopersin kysymyksen tapaista. »Rouvallani ei ollut muuta keinoa», hän vastasi, »päästäkseen teidän lähentelyistänne ja näistä — sivumennen sanoen — perin sentimentaalisista lemmenkirjeistä, joihin hän ei ole omasta puolestaan antanut sanallakaan aihetta... Niin, hän, rouvani, lähettää nämä teille... toivottavasti poltettavaksi.»
Jonkinlainen hotto suo tuntui avautuvan allani. Siis tuo nainen... ei ole antanut aihetta sanallakaan...? Hän on osannut laskea! Hän tietää, etten ole kylliksi alhainen paiskatakseni tuon aviopuolison eteen hänen — tosin lyhyitä — lemmenkirjeitään ja kutsujaan, jotka osoittaisivat hänet rikoskumppanikseni.
Aloin luultavasti naurahdella katkonaisesti, tolkuttomasti, koska esittelijäneuvos kosketti rauhoittaen käsivarttani. »No, no, ei sen enempää, nuori mies», hän naurahti ja nousi lähteäkseen. Kääntyi vielä ovella: »Katsokaas, herra Melker, nainen on persialainen kissa, joka raapaisee syvältä saadakseen taas mukavasti kehrätä, leikiteltyään, oman herransa silkinsileällä divaanilla. Ne ne maksavat... nuo persiattaret aika paljon huolta ja vaivaa. Hyvästi.» Hän oli naurahtanut. Mutta sillä ja sanojensa sävyllä hän oli paljastanut itsensä. Se oli väsynyttä, mutta pohjimmaltaan tulikivenkatkuista katkeruutta tai yhtä hyvin... vanhan miehen kerjäläisrakkautta, joka alentui hoitelemaan vaimonsa lemmenseikkailut, kun vain sai nähdä hänen kehräävän aviollisella divaanillaan...
Totisesti, mikä sukulaissielu! Enkö olisi ollut minäkin kurjimpina öinäni, ehkäpä, valmis jakamaan hänet... tuon raskasruumiisen näyttelijän kanssa. Minun täytyi nauraa. Tuo hänen miesparkansa... sehän oli minun ilmetty kaksoisolentoni, kunhan vain olisin ensin ennättänyt saada tässä rakkauden helvetissä harvat hiukset, näivettyneet kasvot ja hoipahtelevat jalat ja... tuota »elämän viisautta», joka suostuu hymyillen parittelemaan synnynnäisen porton kanssa ja maksamaan — totta kai — runsaasti maksamaan!
Nyt, tätä kirjoittaessani tiedän, että tuokaan katalasti juotettu myrkky ei kyennyt minussa tappamaan tappiolle joutuneen rakastajan salassa piilevää itserakkautta, kostonhimoista turhamaisuutta. Luulen, että tuona päivänä olisin ollut valmis hänet ampumaan kuin maaliskuisen naaraskissan, ehkäpä hitaasti kuolemankauhulla piinaamalla ennen laukausta.
Mutta eräällä tavalla olin kuitenkin, ainakin ajaksi, vapautunut hänestä. Vaivuin välinpitämättömyyden horrokseen. En lähestynyt enää häntä. En aikonut mitään. Ja jos aioin — muun muassa ottamalla selvää lainopillisesta urasta ja hankkimalla sitä varten eräitä teoksia — tein kaiken poissa-olevana.
Minulle oli samantekevää istua tai kävellä... minne tahaan, mihin vain Tiimon koirani minua hihnasta veti.
6.
Päivät kääntyivät yhä keväisemmiksi. Rakennustyöt nostivat tellinkejään eri puolille kaupunkia. Yksinpä Kluuvinkin liejuisille tonteille alkoi syntyä uutta kaupunkia. Esplanaadia, jolle kolmisen vuotta sitten oli paljastettu kansallisrunoilijamme patsas, tasoitettiin, istutettiin, kukitettiin. Kohta oli puhkeava sen kukkaryhmien väriloisto, ja laajennustöitten alaisen Kappelin soittolavalta oli pian raikahtava täysi kevät. Jo oli asetettu sen nurmikolle koko marmorisessa kauneudessaan Walter Runebergin »Amor ja Marsyas.» Suihkukaivot olivat heräämäisillään. Naisten puvut heleytyivät. Heidän kengänkorkonsa sorahtelivat tuoreeseen santaan iloisesti. He kannattelivat hameenhelmojaan taitavan soreasti, norjien nilkkojen vilahtaessa helmojen houkuttelevista varjoista.
Koko kaupunki, heräävä satama, Töölön jääsulassa kylpevä lahti, yksinpä Katajanokan tuulessa natisevat hökkelit rojuisine takapihoineen, pesi kasvojaan. Keväänkylmät tuulet mereltä ja tuima aurinko kävivät onnellista taisteluaan pääkaupungista ja sen ihmisistä. Minun mieleni pysyi pimeänä.
Silloinpa juuri, kuten muistat, Elisa, sinä, isäni ja molemmat sisareni, saavuitte minua tapaamaan. Ja taas olivat teidän kasvonne hämmästyttävässä määrässä muuttuneet.
Joakim Melker oli saanut takaisin kuin taikaiskusta miehuudenpäiviensä voimaa ja itseluottamusta. Vuosikymmeneen hän ei ollut käynyt kaupungissa, ja nyt hänen ja teidän kaikkien piti nähdä nousevaa »Suomenlahden kuningatarta.»
Isiemme rakentamisen intohimo sai vanhenevan Joakim Melkerin jälleen valtoihinsa. Ihmeellisesti nuortuneena — tuo sama mies, joka äsken kävi luonani vainajana, haamuna — hän kulki rakennukselta toiselle. Syntyvää Kluuvikatua, Kleineh’n taloa, Grönqvistin palatsia, kaupungin ylpeyttä, Runebergin patsasta, sataman telakoita — niitä hän kierteli päivät päästään.
Ei hänelle riittänyt Seurahuone iltatotia varten. Piti olla maineessa olevan Höijerin arkkitehtuurin uusin luoma — Kämpin hotelli.
Täällä hän, illastaessamme, paljasteli kuin sivumennen omia aikeitaan. Korpisahamme pohjoisten vesireittien varsilla oli jo tehty talven ajalla suuria metsätöitä. Uitto oli juuri alkamassa. Jättiläislautta oli laskettava Kostonselkään ja sahalle, jonka ruostuneet raamit, pannuhuoneet, luikut ja plaanit oli jälleen pantu kuntoon. Oma hinaajalaiva oli valmiina käytettäväksi avoveden tullen. Hidasta kelausta ja hevoskiertoa tarvitsi enää käyttää vain kosken yläpuolisilla pikkuselillä.
Isän harmaisiin silmiin oli kihonnut kosteana kimmeltävää iloa. Totilasi sujui arveluttavalla vauhdilla. »Mistä rahat? Tuohon kaikkeenhan tarvitaan kokonainen omaisuus!» tokaisin välittömästi, joskin sanojeni alta välähteli samassa muistiini teidän keväälliset keskustelujenne katkelmat ja tiesin päivänselkeänä tosiasiana, että sinun perintösi, Elisa, oli pelissä.
Ukko oli kääntynyt katsomaan tihenevään keväthämärään. Varjo häivähti hänen kasvoillaan. »No, jaa», hän oli jatkavinaan huolettomasti, »kertyi vanhoja saatavia ja lisäksi... laina, sangen edullinen, melkeinpä kuin tuttavan kauppaa...»
Rakas isäni valehteli säästääkseen minua yhä, kuten oli tehnyt koko elämäni ajan. Minä valehtelin uskovani häneen heltyvästä säälistä. Sinä, Elisa, valehtelit vaikenemalla, hyvän, hiljaisen rakkautesi tähden. Ooh, miten me olimmekaan täynnä »jaloja valheita», joissa jokaisessa alkoi itää koston, siemen...
Mutta minä, minä valehtelin itsellenikin! Ohoo, hähätti nauru sisimmässäni. Minähän tässä olen maksutakeena. Jumalavita, minussahan oli kokonainen omaisuus — häväistyssä hylkiössä!
Siinä naurussa oli herkullista kostoniloa Ebba Frankelle, häpäisijöille ja itselleni. Minussahan taisikin olla oikeaa miestä! Olinpa jo saamaisillani minäkin kylmää järkeä, jolla punnitaan hopeaa, kultaa, lautoja ja lankkuja.
Ja saatana vieköön! Minussa hohotti järjen apurina huoleton kirous. Väliäpä tällaisesta! En toivonut enää mitään. Jos tyhjästä maksavat — maksakoot!
Ja sinä, Elisa, muistathan, tulit päivä päivältä pääkaupunkilaisemmaksi. Sirot hatut, kävelypuvut, juhlaleningit ilmestyivät yllesi. Ja sinulla oli niissä seikoissa makua. Sinua kelpasi näyttää. Vein viemistäni sinua julkisiin paikkoihin — näyttääkseni Ebba Frankelle.
Papinpoika Jussi Sovela, hulttio ja hurjimus, oli kuulema nähty ajelemassa hänen kanssaan »promenaaditiellä». Kävelytin sinua ja Tiimonia joka päivä siellä ja esplnnaadilla.. Mutta vasta teatterissa näin heidät yhdessä.
Numersin ylen kömpelössä »Eerikki Pukessa» näin sinun haalean, liikatunteellisen sydämesi kiusallisen selkeästi. Sen schilleriläistä jaloutta apinoiva »uhrautuva sankaritar» tipautteli silmistäsi säälin kyyneleitä. Koko juonen tolkuttomuus, tunteitten järjestymätön sekasotku ei herättänet sinussa mitään arvostelun. Olin ärtymäisilläni puolivillaisesta sivistyksestäsi. Ja minä näin sinun lävitsesi. Näin sinun hekkumoivan tuon Murkaisen tyttären »kaiken alttiiksi antamisessa», rakastetun ritarin nostamiseksi kukaties kuningasistuimelle — kuten parhaillaan olit itse tekemässä... eräälle huonomaineiselle houkkiolle.
Olin pakahtumaisillani halveksumisesta. Olin paljastaa teidän salaliittonne. Halusin kapinoida ja kysäistä myrkkykielellä, paljoko minusta oli maksettu.
Mutta valojen sytyttyä näin Ebba Franken katsovan kiikarilla parvekepaikkojamme... pitkään, hellittämättä, erikoisesti juuri sinua, sinun loisteliasta pukuasi ja hiuslaitettasi. Ja hän näytti huokaisevan, synkistyvän.
Ooh, miten kituliaan pieni, mitättömän sydämen kostonilo minussa silloin piti peliään! Se oli sokerinsuloista esimakua jostain piinaavasta katumuksesta, tappiosta, jonka uskoin vielä kerran tulevan hänen osakseen.
Niin, rakas Elisa, minä ummistin silmäni sille, että sinä olit vain haalistunut enkelinkuvainen jäljennös, jonka kullankoreat kehykset saivat korvata alkuperäiset, tuoreet ja hurmaavat rakkauden värit.
Niinä päivinä tein ensimmäisen rikokseni. En ainoastaan sinua vastaan, en vain itseni turmioksi, vaan koko rehellistä elämää vastaan. Sillä tavalla! tekee vain olento, johon portto on tartuttanut itsensä myymisen saastaisen tavan.
Tänäkään hetkenä ei minulla ole tuolle illalle mitään muuta puolustusta kuin se, minkä jo sanoin: minulle oli kaikki yhdentekevää viheliäisyyteni tunnossa. Tiimon koirani, rakas irvikuvani, sai vetää minua minne tahansa. Minun omassakin elämänkuvassanihan oli enää vain — niin luulin silloin — vaan hauraat kehykset. Sen kuuma, tummanpuhuva kauneus, sen heleä viininpuna, sen totinen, hurmioituva sinisyys — nuo kaikki oli siitä syövytetty olemattomiin. Mitä oli minulla enää odotettavaa?
Jos nyt, tänä hetkenä, tulisi luokseni joku onnettoman rakkauden väsyttämä, tietäisin totisesti mitä hänelle opettaisin ja profeetallisella totuuden voimalla, niin kehno kuin lienenkin kaikissa totuuksissa ollut. Sinä, miesparka, sanoisin hänelle, älä palaa koskaan rakkaudessa taaksepäin — »ensirakkautesi» väljähtyneeseen syliin. Odota. Älä haeskele lääkettä! Älä pelkää pitkää, yksinäistä tuskaa. Odota uutta, ihmeellistä rakkautta, vuota vaikka kuolemaasi saakka, jos on tarpeen. Muussa tapauksessa lääkitset itsesi vain turmiolla ja tuomiolla, joka tulee missä muodossa tahansa, mutta tulee... vääjäämättömästi kuin valmistamattomin sydämin nautitusta viinistä ja öylätistä.
Pieni jäähyväisjuhlamme Catanin takahuoneessa näytti iloiselta. Jokainen meistä uskoi voittaneensa toisensa jalossa uhrautumisessa. Isäni ehdotti, että lähtisin heti uittopaikalle kasööriksi ja päälliköksi. Minun oli lopultakin tartuttava ohjaksiin sillä nyt oli kaikki, hän sanoi, äkkinäinen ahdistuksen ilme kasvoillaan, yhden kortin varassa »Melkerin ja poikain» kauppahuoneessa. Hänen ehdotuksensa tuli minulle eräänlaisena pelastuksena. Jäyhä korpi ja työteliäs elämä karkeuttaisivat ainakin revittyjä hermojani. Eivätkä nuo sisävesien uittokairot olleet minulle läheskään tuntemattomia. Koulupoikana, vieläpä ensimmäisenä ylioppilaskesänäni, olin oleillut moneen toviin äidinisäni patruunakunnassa. Olin juossut laajat tukkilautat laidasta laitaan. Olin ollut kynämiehenä tukkiruuhien kokilla, solinut luikuilla tukkeja, nähnyt ruuhkat, näiden ampumiset, kelaukset, hevoskierrot ja hinaukset, joskin jotakuinkin joutilaana herraspoikana.
Löin kättä isäni kanssa. Hän ilostui. Mutta palasi palaamistaan yrityksen vaarallisuuteen.
»Niin, niin, lapset», hän yhä selitteli, »tuolla Kostonselällä on pelottava tarinansa. Jo äitivainajanne isälle, joka, kuten tiedätte, menetti henkensä sen salakareissa, uskoo kansa sen kostaneen 'isäin pahat teot'. Minulta se hajoitti ja upotti suurimman lauttani, minkä olen koskaan otvittanut ja puomittanut.»
»Joko setä on tullut taikauskoiseksi?» kysäisit sinä, Elisa, koettaen palauttaa iloista mielialaa.
»Ehkäpä, lapset, näin vanhemmiten...», isä yritti hymähtää. »Joka tapauksessa, Kilian», hän jatkoi leikin ja toden rajamailla, »saatpa vastata siitä yrityksestä omalla päälläsi».
»Entäpä sydämelläni!» huudahdin, katsahtaen sinua, Elisa. Äänessä lie ollut jotain paljastavaa. Sinä punastuit kuin pitkän pitkissä salakihloissa ollut morsian, joka saa julkikorut sormeensa ja kaulalleen. Ja me joimme erojaismaljat povesi huoahtaessa tyytyväisestä onnesta.
Vain Erika sisareni oli pysynyt puhumattomana, vakavana. Asemalla hän tarttui käteeni ja kuiskasi minulle tukahtuneesti: »Kirjoita minulle mitä ajattelee Juhana. Tunnen, että hän on jollain tavalla sairas. Lupaatko?»
»No, tottakai, rakas sisareni, pelastaakseni sinut edes körttiläisröijystä!» Läheinen sääli sai minut rohkaisemaan häntä muka huolettomalla leikinlaskulla.
Ja minä näin hänen ennen aikojaan lakastuneilla huulillaan pienen hymyn ja itkunväreen, joiden tähden olisin valmis hänelle antamaan anteeksi rikokset mitkä tahansa.
7.
Tuloni tuonne sisämaiseen korpipitäjään on juuttunut niin selkeänä kuvana muistiini, että voin sen ja silloisen itsenikin jäljentää tähän paperille kuin kone, joka kerran — itse tunnottomana on ottanut linssiinsä muodot, ilmeet ja ympäristön, ja antaa ne nyt katsottaviksesi — paljon tarkempina kuin luulin ne kerran itse nähneeni ja kokeneeni.
»Sukulaispäivien» valheellinen ilonpito oli hukkunut olemattomiin sen hitaasti pärskehtivän ja lotisevan siipilaivan rattaisiin, jolla saavuin laajojen korpivesien kirkonkyläiseen siltaan, jatkaakseni matkaani maitse uittoväylille.
Juuri auenneet selät uhosivat yhä karkeaa korpi-ilmaa. Olin itse kohmeessa ytimiin saakka. Talviset kärsimyksenikin olivat juuttuneet kuin jäähän sisimmässäni, mutta ne olivat kuitenkin siellä olemassa... pienissä arkuissaan, valekuolleina raukkoina.
Olin luultavasti ihmisvihaajan näköinen tai yhteen ilmeeseen jäykistyneen puolihullun, sillä jo kirkonkylän kansa katsoi minua — kuten Tiimoniakin — oudoksuen.
Oli siinä kansaa... tässä harvinaisessa laivantulojuhlassa. Olivat kylän pojat rakkeineen, leipurit ja räätälit sälleineen ja piskeineen, oli talollisiakin vakavine Musteineen, Rattoineen ja Vahteineen, oli itse vallesmanni jalo setteri kantapäillään, rinnallaan herraskaisesti puettu kauppiaan mamselli.
Pappilan rillat seisoivat makasiinin nurkalla vieressä, ohjakset kourassa, Theudeniuksen isäntärenki.
»Bulldoggi!» huudahti mamselli, tarttuen vienosti kavaljeerinsa käsivarteen. »Verikoira», tokaisi räätälinsälli puotipojalle, joka suhahti hänkin jännittyneenä, hieman käheästi: »Verikoira.»
Rehelliset kyläkoirat ja talonvahdit olivat tukehtua pelonalaisesta halveksumisesta, lähestyessään makasiinin nurkalle istahtanutta Tiimonia. Toiset tuijottivat korvat luimussa sen epäilyttävää naamataulua, liikahtivat tai läähättivät kieli pitkällä kääntyen hitaasti, otsanahka surkuttelevissa rypyissä poispäin. Toiset kiersivät takaakin katsomaan. Sieltäkin — epäsikiö... töpöhäntä, koko koiruus katkaistu juurta myöten. Ei, koira syököön, sopinut havitella sellaisen kanssa seuranpitoa...
Viittasin murahtelevan Tiimonin rilloihin ja ajoin pappilaan.
Juhana pastori oli entisellään... yhä kalpea, vaitelias, melkein puhumaton.
»Erika sisareni lähetti terveisiä ja pyysi minun antamaan sinusta joitain tietoja, kun et ole kuulema pitkiin aikoihin...»
En ennättänyt päättää sanottavaani, kun mies jo mittaili tuohtuneena lattiaa. »Tiedän, tiedän... älä puhu!» hän hoki ja huudahti viimeisen sanansa käheästi parahtaen.
Tovin kuluttua hän laski kätensä nojatuolini selustalle ja yritti selittää katkonaisin lausein: »Oikeastaan en ole sisartasi unohtanut, en ole myöskään synnissä... teossa, tarkoitan, häntä pettänyt. Mutta jospa minä vain tietäisin, onko minulla enää oikeutta pitää kiinni hänen vuosientakaisesta lupauksestaan, katsos...» Hän jäi neuvottomana tuijottamaan yli lahden, jonka takana, korkealla kennäällä punersi hänen lukkarinsa pieni heleänpunainen talo.
»Uusiko rakkaus, vai...?» hymähdin hieman ivallisesti.
»Mitä sinä tiedät rakkaudesta? Sinä, joka olet viettänyt elämääsi humussa ja sumussa... Punavuoren ilotytöistä perhetyttöihin ja »maailmannaisiin» saakka...!» Mies oli täynnä pyhää vihaa ja minä nauroin, nauroin katketukseni.
»Vain hullu omatunto voi miehessä huutaa tuolla tavalla», kaivoin altapäin hänen salaisuuttaan ilmi.
»Ehkäpä», hän sanoi, »puhdas omatunto, jota maallinen sydämeni... aika ajoin vihaa ja halveksii...» »Se kirottu omatunto», kiraisin lomaan puoleksi itselleni ja kiersin taas asiaan: »Entä jos Erika... kuten on luultavaa, saapuu minua tänne tervehtimään? Kaikesta päättäen hän ei enää jaksa tyytyä pelkkään »taivaalliseen mannaan».
»Tiedän vain sen, että... olen oleva hänelle rehellinen. Niin, sen sanan voit hänelle kirjoittaa, itse en rohkene, en ainakaan vielä.»
Siihen keskustelumme tyrehtyi. Mutta se oli minulle tuottanut sittenkin jotain hämärää lohdutusta. Meissä, rakkauden ja omantunnon uhreissa, näyttää leikkivän piilosilla eräs pieni, itsekäs pakana, joka irvistelee mielihyvästä, tavatessaan toisiakin hullunsukuisia.
Seuraavana lauantai-iltapäivänä ajoin syrjätietä parin penikulman matkan kartanoa kohti, jonka lähettyviltä kääntyi jalkapolku uittoväylälle, koskenrantaan ja saareen, jonka vanha metsästysmaja oli korjattu »päämajakseni».
Kapea kylätie, jonka molemmilla puolilla vuorotteli lepikkö, koivikko, paisteiset ahot tai kiviset peltotilkut, tuntui suojaisen lämpimältä. Oli kuin koko ilmanala olisi muuttunut, kuten oma mielenikin, sovinnollisemmaksi.
Kyytimies rotajaa rattaineen kotiinpäin äkkijyrkkää ylämäkeä. Käännyn kovapohjaiselle metsätolalle, joka suistuu jyrkästi puronotkoihin ja ponnahtaa taas ylöspäin männikkökennäille. Matalien mäntyjen latvoissa on jo vaaleanvihreätä kevätkasvua. Kolmi-, viisi-, seitsenhaaraisia metsäkynttilöitä sojottaa kerkeinä ilmaan niiden havuntummilta oksilta. En voi olla sipaisematta niiden hentoja neulasia — pihkanlemu tarttuu kämmeneen. Se tunkee läpi metsän kaikkialta sieraimiini. Askeleni reipastuvat. Jo pilkahtaa eräältä harjulta petäjien lomitse heleätä lehtimetsää, sininen vedenpinta välkehtii latvojen ylitse. Tuolla tavoin sininen, noin teräksen selkeä ei ole koskaan merenpinta, tulee mieleeni. Saappaani tuntuu astuvan lyhyttä, tuoretta nurmea pitkin...
Samaa mäkeä, alapuolellani, kulkee ukonnäköinen sinttyneen sinisissä roimosissaan, paljain jaloin ja häntä kädestä pitäen lyhyessä koltussa pieni kosteakiharainen tyttö.
Tajuan tuon parin tulevan lauantai-saunasta, kartanosta, jossa ukko on varmaan ollut päivätöissä. Illan paiste on leväyttänyt kuin auki etisen rinnemetsän. Näin tytön pienten varpaiden nautiskellen harovan tienvieren viileätä nurmea.
Hänen innokkaasti sopertavat huulensa ja siristyneet silmänsä hakevat ukon kasvoja. Koko hänen sirkeä olentonsa elehtii vilpeästä ilosta.
He kuulevat askeleni. Pysähtyvät. Ukko nostaa peukalonsa tasapohjaisen lakkinsa lipansyrjään. Hänen kasvoillaan väikehtii yhäkin hyvänmielistä hymähtelyä. Tytön mansikanväriset posket kuumottavat saunanlöylystä ja ujosta ystävyydestä, kun hän pysähtyy niiaten tulijan eteen. Vähän säikähtyneet pyöreät silmät eivät tiedä ensi hetkessä, siristyisivätkö taaskin nauruun vai kääntyisivätkö veikistellen poispäin.
Mutta tulijassa lie ollut jotain... pimeätä yötä, mikä sammutti yhtäkkiä hänen ympäriltään kevätillan hiljaa sädehtivät valot. Tytön tummansiniset silmät jäävät avuttomina tuijottamaan. Tiimon on samassa läähättämässä jalkojeni juuressa. Tyttö parahtaa kauhusta ja tarttuu vaarinsa käsivarteen. Hän ei ollut nähnyt unissaankaan mitään niin hirvittävää. »Älähän nyt, Leena...», vaari nostaa hänet käsivarrelleen. »Eipähän tuo purematta syöne tuollainenkaan... epatto.» Ja hän vilkutti minulle leikillisesti silmää, samalla hyssytellen itkua tuhertavaa tyttöä.
Raskas raivaajan työ näytti kuivattaneen ukon hartiat ja panneen polvet lengolleen, aivankuin jalat olisivat lopulta juuttuneet lähtemättömästi kivenvääntöön tai kuokaniskuun ja lapioon. Mutta luisevat, puhtaat kasvot näyttivät kuuluvan tuskin viisikymmenvuotiaalle. Oli tultu hänen torppansa, Niskalan, pihaveräjälle. Olen juuri maininnut aikeistani ja tokaissut nimeni.
Samassa muuttui vanhuksen hahmo. Raskas koura tarttui veräjän poikkipuuhun. Se aivankuin kielsi minua jyrkästi astumasta tuolle pihamaalle. »Vai sen poikia, vai...?» hän jurahtaa hitaasti minuun katsomatta. »Vai Päkin patruunan tyttärenpoika!» hän iskee selkeät harmaat silmänsä minuun kuin tapettavaan viholliseen, ja korkea nenänkyömy, joka on melkein silmien välissä, kohoaa itsetietoisen ylpeästi. »Jopa olet, kirottua sukua olet», hän taas tuijotti yli pihakennään vasten laajoja korpimaita. »Etkös pelännyt tulla? Vai etkös ole kuullut vaarisi talonkaupoista... viime nälkävuosien aikana ja Kostonselän... Jumalan myrskystä?»
Tuhan alla kytenyt, sammumaton viha näytti leimahtaneen hänen sisimmässään, niin että hänen kuivat hartiansa ja kätensä vapisivat ja leuka tutisi, mutta silmien teräs iski tulta.
»Etpä kai», hän mumisi lopuksi, huoaten, mutta yhä synkästi, anteeksi antamattomasti. Nosti uudestaan Leena-tytön käsivarrelleen, aivan kuin olisi varjellut häntä tarttuvalta taudilta, ja kulki pihaansa, jättäen sen jäljessään auki, jotta jos pihamaani läpi käynet, et sille tervetulleena astu, vaan vierottuna ja varottuna ohikulkijana.
Valkamassa oli tukkilainen veneineen vastassa. Yöveden yli oli vain parin kivenheittämän matka uuteen tyyssijaani, Saukonsaareen.
Jäin seisomaan keskelle venettä. Tiimon oli istahtanut perätuhdolle, kuono irvessä haistellen alapuolella kohisevan kosken synkkää huurua.
Torpan ukko oli jäänyt seisomaan tupansa portaille. Me seisoimme kumpikin paikallamme kuin kaksi vihollista. Olin vain kuivasti naurahtanut tuon patriarkan äskeiselle järkähtelylle. Tästä sisämaan rahvaasta ei minulla tottakaan ollut suuria ajatuksia. Poikana olin nähnyt sitä kesäisin sahanplaaneilla ja uittoväylillä jotakuinkin ohimennen ja syrjästä. Talvisin, täällä kaupungissamme, olin sen miehenvätyksiä nähnyt etupäässä toikkaroimassa patruunien pihamailla yhteistuvan ja tallin väliä, rohtimisen mekon rinnus auki, karvainen, tiilenpunainen rinta pakkasilmasta hohkaen, pää täynnä siirappiviinaa, joka kuului kauppatalon puolesta moukanaprakkaan.
Haapaveden »haavikoita». Pyhäjärven »pyhäkköitä», Reisjärven »reisikkäitä», oli meillä pojilla tapana laskea hokuja noista pitkätukkaisista hölmöläisistä.
Mutta tuo tuolla! Se oli toista maata. Hänessä oli noitaa ja vanhaa testamenttia, tämän kansan ikuista, raamatun tärvelemää noituutta, pitkävihaista koston uskoa »kolmanteen ja neljänteen polveen», tuota Mooseksen laintaulua: silmä silmästä, hammas hampaasta...
»Jumalan myrsky!» kuohahti päässäni vihantapaista halveksumista nyt... jälkeenpäin. Isäni viittaukset Kostonselkään ja kansan tarinoihin äitini suvusta palasivat muistiini. Niissä taisi olla pohjalla totta, sillä tuo äijänkarilas ei ainakaan näyttänyt pilanpuhujalta.
Veneen kokka oli jo karahtamaisillaan rantakallioon, kun ukon vierelle seisahti nuoren naisen hahmo, jotain tummansinistä ja värikäs esiliina yllään.
Se pysähtyi vain hetkeksi ukon vierelle ja jatkoi sitten kulkuaan oikealle, pihan alasyrjässä seisovia aittoja kohti.
Polultaan ei tuo neito näyttänyt heittävän enää silmäystäkään loittonevaa venettäni kohti. Täällä näytti olevan koko kansa ynseyttä täynnä, ympärillä kova luonto ja minä... astumassa luultavasti jollekin Pirunsaarelle hautomaan mielenmujujani.
8.
Mistään ei liene sotamiehen niin vaikea päästä pakoon kuin vihollisen ristitulesta. Tulilinjaa näyttää olevan vain suoraan edessäpäin. Mutta lyijyä uppoo sittenkin kylkeen ja selkään, takaapäin. Vainajilta näyttäneet viholliset ovat ryömineet piilopaikkoihin, selän taakse ja jatkavat taas... salakyttinä, joita on mahdottomampi murskata kuin heinikosta käärmettä.
Näin kävi minullekin, elämän rekryytille, yhä vielä, rakas Elisa, seuraavinakin viikkoina.
Olin tehnyt matkan uittoväyliä pitkin ylävesille, korpimaitten sysmäisimmälle järvialueelle saakka, jonka rannoilla tukkien viertotyö oli jo suoritettu ajat sitten.
Halusin täyttää työllä koko mieleni autiuden. Kuljin tuon valtavan uittokairon jakso jaksolta, muistutellen mieleen vähiä tukkilaistaitojani ja kooten uutta kokemusta.
Otvaroikat kulkivat myötävirtoja vastaani. Kapeat virranväylät oli suoltaen tukeilla suomustettu tai lujin hirsikasoin »kossitettu». Soudatin itseni läpi suvantojen kopukka-ketjujen, taivalsin ohi jyrkkien putousten, joissa ruuhet syöksivät tukkeja alas kuin tursaita vedenhiisien otsaluihin. Nousin niskavesille, tulin soukille järvenkaistaleille, join kahvit ponttoolla jos toisellakin, joilla hevoset turpa maata viistäen junnasivat varppia vorokkiin, ja kuulostelin kerta kerralta yhä välkeämmin mielin ankkurimiesten kantavia huutoja: »Ankar vee, ankar vee!» kun uusi ankkuri oli saatu pohjaan ja vorokinkierto sai taaskin alkaa.
Tilit, rahanlaskut, palkanmaksut alkoivat pitää haaveellista järkiparkaani aisoissa. Tottuneitten vonkamiesten rohkea työ, hanuri, ruokottomat pilanteot ja rehellisten kirosanojen ärräpäinen laulu juututtivat meltoihin sisuksiini terveellistä karkeutta.
Laskin takaisin myötävesiä kuin äskeinen sydäntautinen, joka tuntee jäytävän painostuksen helpottavan rinnasta päivä päivältä. Tunsin osaavani jo hengittää lettoisten tulvarantojen sakeaa ilmaa ja raakaa, aamunkylmää huurua huohottavien putousten lakkaamattomassa myrskyssä.
Muuttolinnut hakivat pesänpaikkoja tai matkallaan yhä pohjoisempaan pysähtelivät ohimennen selkävesille, levähdyspaikoilleen.
Viimeiset, myöhässä lentävät kajavat viistivät valkein päin ylitseni tai sujahtivat aalloille hetkeksi keinahtelemaan. Aavimmilla selillä, kaukana, haeskeli telkkäpari sopivaa pesänpaikkaa. Rantasaraikkoja kierteli hätäisenä töyhtöhyyppä, jota kansa siellä päin sanoi hullulinnuksi, hakien luultavasti sekin pesänpaikkaa, visusti pujahtaen piiloon veneen ilmestyessä.
Puristavien kallioitten pimennoista sujahti veneenkokka pienien korpimökkien paistaville pyykkirannoille. Varikset ja harakat tappelivat aamuvarhaisin niiden perkauspaikkojen kalantotkuista.
Iltamyöhäisin kähmivät rennot jätkät mökintyttäriä ja talonpiikoja. Rehevä synti työnsi vesaa lepiköissä ja pientareilla kuin kosteat orkopaikat putkenvartta ja sammakonkukkaa.
Turilaat, sudenkorennot ja heinäsirkat, joista poutahaukka tappeli naurulokkien kanssa, sirittivät ja surisivat pieninä paholaisina muistiini erään välkeän selän ja rannan, jolla olin odotellut hämärää ja lemmenyötä Ebba Franken sylissä.
En tiedä, oliko silloisessa hohotuksessani vieläkin katkeruutta naurun alla. Mutta itseni näin joka tapauksessa edellisen kesän penikkana. Tuollainen rento losojätkä, joka kaataa naisen kuin naisen, minun olisi pitänyt olla! Sellaista se olisi tarvinnut — naaraskäki, joka tarvitsee vähintään kolme urosta, muniakseen ainokaisen lemmen munan — jos edes sitäkään!
Mutta kylläpä ne kukkuivat, nuo käet, kaksi kolme kerrallaan, tuon tuostakin sekaantuen kiimansa kiireessä kakistelemaan pyöräpäistä kurkkukuherrusta.
Soutajani, vanha Heiskanen ja varsinkin Jussi Metelinen, oikea lentojätkä, saivat loskata suutaan ruokottomissa jutuissaan, sillä minua huvitti tuntea oman himoni Ebba Frankeen luovan nahkansa, kasvattavan uutta höyhentä ja karvaa, entisestään karkeampaa.
Parin viikon kuluttua saavuin saarelleni takaisin. Vastassani oli kirje Erika sisareltani. Se alkoi jälleen jumalisin lausein: »Herralta se on tapahtunut; ja on ihme meidän silmäimme edessä.» Mutta se hehkui sittenkin pitkien kärsimysten hiiltämää maallista rakkautta Juhana Theudeniukseen.
Kirje oli kuin saneltu unen horroksessa tai näkyjä nähden. Siinä oli unissa-saarnaajaa ja suurta sielunhätää rakastetun puolesta. Hän, sisarparkani, oli nähnyt unessa Juhanan tuijottavan yli aution lahden pientä heleänpunaista taloa, jossa oli sinertävät kulma- ja ikkunalaudat. Se oli paistanut, tuo asunto, koreana kuin palava synnin lyhty, helottava haureuden majakka. Sen nurkalla oli kukkinut tuomi ja pihlaja ja niiden lähettyvillä oli seisonut nuori nainen, josta Juhana Theudenius ei kyennyt kääntämään pois katsettaan.
Kuohkeassa, rimpsutetussa hameessa oli ollut tuo nainen, ja syntisen kaunis, kuin köynnös, joka kiertää nuorta puuta käärmeen tavoin...
»Minä tiedän, että Juhana kamppailee tänä hetkenä raskasta sieluntaistelua luvallisen ja luvattoman välillä. Laki ja Armo taistelevat hänen sydämestään. Miksi et kirjoita hänestä mitään? Olen kuolla tähän raskaaseen hätään hänen puolestaan. Unennäkööni uskon kuin Raamattuun, sillä 'Herralta se on tapahtunut; ja on ihme meidän silmäimme edessä'.
Tuijotin akkunasta kirje yhä kädessäni. Yritin heittää sen mielestäni. Katselin hetken vastapäistä torpanrantaa, jossa pyykkilaiturin vaiheilla toimiskeli nuori nainen asetellen painoja turvotettavaan pesusoikkoon, pienen tytön, varmaankin Leena-tyttösen, nyppiessä kukkien latvoja ylempänä, nurmikolla.
Sisareni näky poltti kuitenkin yhä mieltäni. Hänen unensa pieni, helakanpunainen talo — sehän oli, yksinpä tuomineen ja pihlajineen... sama, tarkalleen sama kuin se lukkarinmökki, jota Juhana oli työhuoneensa akkunasta tuijottanut!
Edellisten viikkojen raakalaisilot haihtuivat. Olin taas yksin, autiossa majassa. En tietänyt enää mikä olin. Tuoko oli minussa sisimmäistä totta, että äsken, terveen tukkilaiselämän ja tunnottomasti hekumallisen luonnon huumaamana himosin vielä kerran murskata miehenä tuon naisen? Vai tämäkö... sisareni unennäkö, sydämeni perimä puhdas majakanvalo ja uskonkiihkoinen rakkaus — sekö oli oikeata Kilian Melkeriä, jonka poikaiän ulkopauhoilla oli risteillyt Lentävä hollantilainen, purjeena ihana unennäkö ja keulakuvana kuihtumattomasti hymyilevä pyhimys?
Olin taaskin pimeässä. Enkä tietänyt vielä silloin, että onnelliset tähdenlennot näkyvät meille vain yölliseltä taivaanlaelta, odottamattamme, yht'äkkiä, huikaisevina ihmeinä.
9.
Heräsin toukokuunloppuiseen hohtavaan aamuun. Aioin painua ulos lueskelemaan »lauttaussääntöjä, vahinkoja ja korvauksia». Portailla kiintyivät silmäni suruperhospariin, joka lekottelee koivikosta pihamaalle. Niiden tumma pronssi ja heleä kelta välkehtivät päivää vasten. Äkkiä, aivan edessäni, ne alkavat vyyhteä huimassa ympyrässä häätanssiansa. Kuin elävät liekit ne laskevat, nousevat, katoavat rantakallion yläpuolelle ja taakse.
Niinpä niin, häätanssia... siivet repaleiksi hurjassa rakkaudessa, kunnes tummenee siipien välkkyvä kulta ja pronssi...
Vanhana perhoshulluna, kuten muistat, en voi olla seuraamatta tuota paria, ylhäälle, kalliolle, joka nousee saaren pohjoispäässä jättiläislaivan jyhkeäksi keulaksi. Sieltä väyläytyvät pitkät, valokkaat vedet lounatta ja pohjaa kohti.
Laaja Haapaselkä painuu kapeaan Käärmevirtaan, paisuu pieneksi seläksi, ahtautuu jälleen Mykän- ja Kukonvirraksi, jotka ovat lyhyitä kuin salmet ja tulvahtavat kaartavaksi Yövedeksi, joka saareni ja Niskalan lahden lomitse kiertyy yhä virtavampana paisuillen jättiläishäränsilmäksi, Huukoskeksi, syöksyen vaarallisena myrskynä Kostonselän suvantoon.
Jyhkeä vesimassa tulvii yhtämittaisena hyökyaaltona yli vastuupuomin, joka on nuorin närein lenkitetty tulikosken ja tätä sivuavan tukkiruuhen yläpuolelle.
Uitto ei ole vielä ennättänyt tänne saakka. Koski huutaa tyhjää ja ruuhi imee ja suoltaa loppumattomiin tummaselkäistä vesikäärmettä, jonka kita huuruaa loppumattomasti suvannosta päin ilmaan aamunkylmää huurua. Tiimon on jo murahtelemassa jalkojeni juuressa. Se läähättää lotkottavin kielin Niskalan niemen takaista lahtea kohti, jossa tuo vanhan testamentin äijänturilas, jota kuulema sanotaan Pertteli-vaariksi, nakuttelee rysäseipäitään. Se pitää sekin »kirotun» isäntänsä puolesta vihaa.
Vastarannalta alkaa kuulua iloista tapoimen mäikytystä. Heleä käsivarsi paistaa kalliolle saakka tapoimen kädensijassa, pyykinpesijättären varsi tekee lyhyitä notkahduksia lyöntien mukaan. Se kumartuu alaspäin, käsi huljauttaa vaatetta, tapoimen mäike ja räiske jatkuu. Pieni Leena on jälleen mukana, polskuttelee matalaa rantavettä kätösten nostaessa somasti sinistä kolttua.
En osaa irrottaa katsettani tuosta aamunkerkeästä askaresta. Yhäkin, tässä pitkässä aamuyössä, näen tuon näyn, tuon pohjatuulesta ja painavasta virrasta paisuilevan salmen, tuon rannan ja laiturin, niiden varjot ja valot, kuin mestarillisesta maalauksesta.
Pesijättären kasvoja en erota selvästi, mutta hänen tummilta näyttävistä hiuksistaan häivähtelee kalliolle saakka kullanvärisiä hahtuvia, kuin lämpimiä höyheniä, joita tuuli pörröttää.
Nuori neito käännähtää, nousee juoksujalkaa rantapolkua kuin jotain hakeakseen kotosalta. Palmikko heilahtelee hänen punalta siintävää pukuansa vasten. Hän katoaa navetta- ja liiterirakennuksen välikköön.
Pieni Leena on noussut laiturin kupeelle. Hänellä näyttää siellä olevan ehkäpä nukkia, joita hän asettelee paikasta paikkaan, kätöset kerkeästi elehtien, hääräten ja hoitaen.
Pian hän kyllästyy. Hän haluaa pestä palleroistensa riepuja. Juoksahtaa laiturin pääpuoleen, jonka vieressä heilahtelee virran painamana puoliksi tyhjä pesusoikko. Leena ryhtyy sen vieressä huljuttelemaan, pää kuukallaan, nukkiensa vaatteita.
Samassa tyttö raiska menettää kurkotellessaan tasapainonsa ja kierähtää veteen. Osaa kuitenkin haamaista soikon laidasta ja jää sen varaan. Mutta soikko on irtautunut laiturista. Se pyörähtää virtavan salmen puolelle, pienokainen yhä sen laitaan tarrautuneena.
Soikea saavi kääntyy kulkemaan alaspäin, kaukaittain kaartaen kohti kosken niskaa, käännähdellen ja keikkuen kuin pieni leikkilaiva tytön edellä, joka ei saa suustaan edes parkaisua.
Tiimon on ulakehtanut muutaman kerran. Se on samassa juossut rantaan, on tarpomaisillaan veteen, mutta jää paikalleen haukkuen ja ulvoen kita taivasta kohti.
Tämä kaikki on tapahtunut parissa kiitävässä hetkessä. Olen jo työntämässä venettä virtaan. Ei ole aikaa asetella airoja hankaimiin. Melon sokeassa hädässä vitaan myötävirtaa. Lapsen perikato näyttää varmalta. Se on murskautuva sulkupuomiin. Mutta veneeni kokka tähtää luoti suoraan hukkuvaa kohti. Se harhautuu sylen verran maalistaan. Haamaisu sen laidan yli ei tyttöä saata tavoittaa. Heittäydyn veteen, saan tytön toisen käsivarteni kyynärtaipeeseen. Uin, uin ankarasti ponnistaen kohti vastarantaa. Vetävä nielu vetää meidät puomia vasten. Otan vasten kylkeäni sen iskun. Hengitys salpautuu, mutta olen saanut haamaistuksi kourallani vitsas näreestä ja pitelen vaistomaisesti pientä taakkaani koholla, suojellen ruumiillani sitä puomin kolhaisuilta, samalla hakien katseellani venettä, jonka näen liukuvan puomin yli päin koskea.
Ajaton tuokio ratkaisee molempien kohtalon. Tyttönen on tarrautunut onneksi — tajuten vaistomaisesti suojaavan olennon lähellään — molemmin käsivarsin kaulaani. Mutta virta painaa meitä puomin alle. Se on kuin syvyyden suonenvetoa, joka ei anna armoa. Riuhtaisen itseäni ylöspäin epätoivon vimmalla. Puomi alkaa painua hitaasti. Haamin sen yli. Lähden uimaan taaskin virtaan oikealle ruuhen suupuolta kohti, välttääkseni vasemmalta uhkaavan kosken kurimuksen.
Olen onnistumaisillani. Kuroitan jo kouraani ruuhen laitaa ja tukipuita kohti. Saan kiinni jostain. Mutta polvenlumpioni on iskenyt kiviröykkiöön, joka kannattaa ruuhen yläpäätä. Kallis hetki on menetetty. Tuskin jaksan kivusta puolipyörryksissä pidellä ruuhen tukipuusta kiinni. Vasemmalla, alapuolella, on tulossa vastaan kokonainen katras veden rajassa tyrskähteleviä koskenkiviä. Jos hellitän, syöksymme alas, murskautuaksemme silmänräpäyksessä.
Pakotan aivoni selkenemään. Saan tukea pohjakivestä. Hivuttaudun ruuhen laidan nojaan. Huohotan rinta sitä vasten tyttö oikeassa kainalossani. Hän näyttää kuolleelta. Pää retkottaa taaksepäin. Mutta pieni sydän sykkii yhä.
Tunnustelen jalkoja. Kolhaisut ovat hakanneet ne tunnottomiksi. Rintakehäni tuntuu murskatulta kopalta. Minun täytyy tarkasti laskea, kykenenkö harppaamaan ruuhen toisen laidan tukemana rannanpuoleiseen uomaan, jossa koski viistää alaspäin yhä painavana, mutta tasaisempana.
Turhaan haettuani katseellani apua ponnistaudun ratkaisevaan harppaukseen. En näe enää selvästi eteeni. Torpan pienen tarhan kukkivat omenapuut himertävät silmääni kuin huikean valkea, kuohuileva vaahto. Tunnen kuin läpi tyhjän tilan... jossain ajattomuudessa yhä pienen sydämen lyövän kylkeäni vastaan. Siinä on kuin leikiniloa voikukkaisella rantanurmikolla. Olen heittäytynyt ruuhen laidalta alas. Vesi painaa sulana lyijynä jalkojani. Mutta sen suloisempaa onnea kuin tuossa horroksessa en ole elämässäni tuntenut.
Luulen, jos meille ihmisparoille olisi suotu tajuta syvin rakkauden mysteeri, olisi se varmaankin juuri tuollaista autuutta... lapsen kerkeä sydän kuolemaan uupuvaa rintaamme vasten.
En muista mitään sen enempää. Heräsin vasta paljon myöhemmin veren maku suussani Niskalan porstuakamarin vuoteella.
Minut oli löydetty rantajuurakon luota, jonka oksanlonkeroa vasten olin painanut niskani, pitäen taintunutta lasta rintaani vasten, käsivarret lujasti hänen pienen ruumiinsa ympärillä.
10.
Olen yhä Niskalan porstuakamarin vuoteessa tajuttomuuden rajamailla. Joka puolelta ruumistani tuntuu kipu. Joka jäsentä jomottaa, kasvoja kihelmöi ja pakottaa.
En saa silmäluomiani reväistyksi auki. Ne ovat jollain tavoin lyöttyneet umpeen. En jaksa niitä avata enkä halua. Sillä tunnen vierelläni sanomattoman suloisen henkäyksen. On kuin sivelisi kasvojeni mustelmia viileä, hyvää tekevä käsi. Se tuntuu arastellen pysähtyvän puolitiehen. Se on säikähtyneenä loitonnut kasvoiltani, luultavasti siksi, että ilmeeni ovat ennustaneet heräämistäni.
Kenen tuo käsi on, en tiedä enkä halua tietää. Lepäänkö veden huljuteltavana, rantakivikolla tai vuoteessa, on minulle samantekevää. Rauhallinen, puhdas elämä hengittää lähelläni, aivankuin tuore lehti puussa tai kukka sakeasta heinikosta. Ympärilläni tuoksuu aamutuulen juuri ja juuri havahduttama apilaspelto tai... hajahtaa jostain, kovin kaukaa, tuomenterttu.
Sellaista ilmaa en ollut vielä koskaan hengittänyt. Sen takana tai alapuolella on uuvuttavaa kohinaa. Mutta vieläkin enemmän siinä on säihkyvää valoa. Se on kuin aineetonta kultaa, samanlaista kuin on varmaankin päivä sokean ihmisen unessa.
Keskellä kipuja tuo valo kiitää läpi kaikkien tiehyeitten runnellussa ruumiissani. Se on tekemäisillään sekin kipeätä. Tämä on hukkumista, tulee muistikuvana tajuntaani. Ja kuitenkaan ei ole sydämeni lyönneissä mitään kauhua, hukkumista tai kuolemaa.
Kuulen vihdoin erään jokapäiväisen äänen. Ovi avautuu rasahtaen ja painuu hitaasti kiinni. Kykenen lopultakin jotain näkemään. Jään tuijottamaan akkunalautaa, jolla kukkii sinenpunainen verenpisara, taitaapa siinä rehoittaa jokin pensaskasvikin, jolla on heleänpunaiset kukat.
Mutta korkeahkolla jalustalla, viistosti lähelläni, kiertelee hennoin varsin kärsimyskukka, joka seljentää muistoni, koska tunnen tuon kukan ja siihen liittyvän tarinan jo kotoani, lapsuusvuosiltani. Sen terälehtiä kiertää näet himmeän välkeä kehä, jonka kansa, kuten äitini oli kertonut, uskoo kuvaavan Kristuksen orjantappurakruunua, ja tämän sisäpuolella kellerviä soikulaisia, jotka ovat Ristiinnaulitun käsien ja jalkojen naulankuvia.
Nyt kuulen selvästi kosken kohinaa. Näen yli salmen oman Saukonsaareni. Tiedän missä olen. Ja kuulen uunin luota liikehtimistä. En jaksa kääntää vielä päätäni.
»Kuka, kuka...?» yritän sopertaa kysymystä, sillä haluan nähdä, ken oli ollut äsken lähelläni. Ei tule mitään vastausta. Muistan säikähtäen Leena-tytön. »Onko hän, pieni Leena... pelastunut?» »Onpa hyvinkin ja tervennähän tuo... leikkimässä», sanoo kuivahko, vähän rämisevä naisenääni. Näin edessäni keski-ikäisen laihan, luisevan vaimon, jolla on suonikkaat, kovannäköiset kädet ja ruskeat, pistävät silmät. Sen nenänkyömyssä on samaa halveksivaa tuomiota kuin oli ollut Pertteli vaarissa tänne tullessani... pihaveräjällä. Tässäkin vaimossa on ahdasmielistä kaunaa, lakia ja vanhaa testamenttia. Sen tytär, kaikesta päättäen.
Ei, ei... tuo ei ollut voinut olla äsken minua hoivailemassa! »Kuka täällä oli äsken, kuka?» Olen riuhtaissut itseni kyynärpään! varaan. Minun täytyy tietää. On kuin riippuisi tuosta seikasta koko entinen elämäni.
»Meidän Hannatytärhän se...», kuuluu yhtäkaikkinen vastaus. Ja nytkin näen vaimon suupielessä ynseän ilmeen, joka näyttää siihen lutistuneen pitkästä tottumuksesta. »Sehän se on herraa hoitanut...», vaimo lisää yhtä välinpitämättömästi ja katoo ovesta.
Mutta samasta avauksesta syöksähtää ilosta inisten ja puuskuttaen Tiimon koirani, juoksahtaa luokseni, istuutuu vuoteen viereen, jää katsomaan pää kallellaan, silmät kaljamalla.
Ennätän tuskin sipaista koiran päätä, kun jo Leena on tarmokkaasti pyrkimässä vierelleni. Pääsee kuin pääseekin. Pistää pienen kätensä tuttavallisesti niskani alle, hakee innokkaasti silmänkalvoni kuvajaista, saa sen lopulta kiinni, omaan katseeseensa, ja alkaa nauraa sihertävillä silmillään, avaa ne taas seposen selälleen, ihmettelee pyöreät kasvot hassunnäköisesti ymmällä. Ja taas hän kukertaa, turvallista, luottavaista naurua.
Nuori neito, jonka heti oivallan pyykkirannan pesijättäreksi, on tullut kuulumattomasti sisään ja ottaa ripeästi lapsen rinnaltani.
Siinä hän on, siinä hän on, tuo äskeinen hoivaajattareni, tiedän samassa hetkessä. En sillä hetkellä näe hänestä muuta kuin rauhallisesti katsovat silmät. Yläluomet ovat täyteläiset, hitaasti liikahtelevat. Niiden alta avautuvat harmaansiniset silmäterät, joiden väriä on mahdotonta heti määritellä. Mutta niissä on pehmeyttä, kuin unesta havahtuneen silmän verhoutunutta kimmellystä, mikä tekee sanomattoman hyvää.
Ne ovat hitaat katsomaan, hitaat hymyilemään, kuten hänen täyteläiset huulensakin. Mutta niissä on joka hetki rauhallista iloa. Ja kun hänen kasvonsa pitkän hetken kuluttua ilmehtivät tuskin näkyvää, ujon kiitollista hymyä, ne paistavat himmeää, läheistä valoa, joka tulee kuin kaukaisen kaukaa poutapäiväisestä auringosta. En voi muuta kuin nähdä hänet jossain heinää tekemässä, jalkapöydät kellervän ruskeina, käsivarret kuumina, huulet avoinna...
»En olisi koskaan saanut rauhaa tunnoltani, jos Leena raiska olisi... huolimattomuuteni vuoksi saanut menettää henkensä», hän kiittää minua yksinkertaisen rauhallisesti. Hän on laskenut tytön lattialle. Tämä vetää jo Tiimonia molemmista korvista ja pirahtelee taaskin naurua. Saan sipaistuksi hänen tukkaansa ja sanotuksi neidolle: »Ehkäpä... juuri tämä Leena-tyttö on omasta puolestaan... minun pelastajattareni.» Hän lie kuullut huokauksestani kirvoittuvan jotain pakenevaa, raskasta ajatusta ja katsoo minua vakaasti kummastellen.
Muutamat tukkiroikan huijaavat merkkihuudot kajahtavat koskenniskalta. Siis uitto on päässyt jo tänne saakka! Neito näkee kuulostelevan ilmeeni. »Liekin jo aika kohta puoliin nouseskella. Ovat käyneet tiedustelemassa...», hän lisää reipastuttavasti.
Minulla on yhä virkeämpi olo. On kuin koko elämä olisi alkamassa uudestaan. Mutta en tiedä mitä puhuisin. Haluan vain katsella. Kysäisen vihdoin, mikä oli sen punaisen kukan nimi, jolla oli säteittäiset terälehdet, melkein kuin päivänkakkaralla.
»Sitähän sanotaankin keskipäivänkukkijaksi!» Hanna neito huudahtaa yht'äkkiä iloisesti. Ja hän nauraa ensi kertaa täysin, avoimin huulin, lujat hampaat hohtaen.
Mutta samassa hän on pujahtanut ovesta, nuori vartalo kiireesti taivahtaen korkeassa kynnyksessä, aivankuin hän olisi säikähtänyt äskeistä tuttavallisuuttaan... vieraalle, sairastelijalle, josta lie siinä talossa puhuttu pahantekijäin sukuun kuuluvana herrasroikaleena.
11.
Nyt tiedän jo yhtä ja toista Niskalan torpan ihmisistä.
Hannatyttären tuskin näkyvästi nousahtavan paljaan jalan näen harvoin kulkevan liiterin, aitan ja tuvan väliä tai rantapolkua. Hän ei tule koskaan sen lähemmäksi. Ystävällisesti, mutta kaukaa hän nyökäyttää huomenensa.
Pertteli-ukko ei ole sanonut kiitoksen sanaa Leenan pelastamisesta. Onpahan vain vaihtanut pari jurahtavaa sanaa ohi mennessään ja kerran aikaillut ilmoja pihamaalla tarkoittaen muka minunkin kuultavakseni, jotta »eipähän tuo kuulu riivatun palokollikaan sadetta inuvan, vaikka jo kauranoras sitä piipottaa... Se on nähkääs sillä tavalla, että jos ei satele kylvövakkaan, niin sataapa heinätakkaan.»
Minut oli jätetty Eetla emännän hoidettavaksi. Mutta se akka osasikin sanaa suoltaa, kun sattui tuohtumaan. Torpan Artturi pojalla, joka etupäässä näytti tekevän päivätyöt kartanoon, ja hänen äidillään tuntui olevan aamuin ja illoin alinomaista riitaa keskenään.
»Älä ruinaa turhia, poika. Sen kutaleesi huor'kakaran minä tähän otin, mutta sen tekijälle portonkivet kaulaan, sanon minä, eikä se... kylänlautta, mikä lie... tähän taloon miniäksi tule. Ettäs sen tiedät!» emäntä kuului torailevan pojalleen karkeaan tapaansa.
Poika uhkasi lähteä tukinuittoon, jollei saisi tahtoansa perille. »Ja milläs selkenette veropäivistä, kun tämä poika lähtee losojätkäksi?» poika eräänä aamuna kirosi pihamaalta vastaan heittäen synkän näköisenä eväsreppunsa olalle.
Voivotellen paljasteli Eetla sinä aamuna minulle koko tuon katkeran taistelun, jota käytiin torpan kunnian puolesta.
Kartanon navettapiika, Alma, oli tehnyt Artturille Leena tyttären. Äiti selitti synkimmät raamatunlauseet sukuylpeytensä puolustukseksi ja poikaansa vastaan. »Sanokaat oikia tuomio!» oli hänen mielihokunsa. Ja se merkitsi sitä, että he, Niskalat, olivat alunperin jumalaapelkääviä talollisia, jotka eivät koskaan olleet sietäneet syntistä huoneessaan, eivätkä aikoneet nytkään tunnustaa tuota kartanon piiantumppua miniäkseen.
Samaan menoon sain kuulla koko perheen raskaat koettelemukset nälkävuosista lähtien. Silloin oli äidinisäni, Päkin patruuna, kuten kansa häntä nimitti, »mittaillut itselleen toisten nälkävöillä maita ja mantuja», kertoi emäntä. Monet seutukuntalaiset olivat joutuneet saamastaan siemen- ja syömäviljasta raskaisiin velkoihin patruunalle ja lopulta useat talot pilahinnasta vasaroitaviksi patruunalle. Sillä tavalla oli Pertteli isäntä menettänyt talonsa ja sitten myöhemmin parinkymmenen vuoden yötäpäiväisellä raatamisella raivannut tämän Niskalan torpan elinpaikakseen.
»Keljunkaupoilla se hyötyi lähimmäistensä hädästä, ja 'sanokaat oikia tuomio' seisoo Lutheeruksen Jumalan mannassa, jotta...», vaimo nikotteli kiivaudessaan loppusanat poikki. Mutta kahmaisi samassa, haamaisten koko käsivarrellaan selille päin, sitäkin hirvittävämmän todistuksen patruunaa vastaan:
»Ja se se tappoi minunkin puolisoni, Heikki paran, parhaassa miehuusiässä...»
Niiskutus keskeytti kertomuksen. Mutta sen tyventyessä huokailuksi sain lopultakin selville juurtajaksain äidinisäni ja Heikin kuolemantapauksen.
Patruuna oli pienellä höyrypurrellaan ollut syyspuoleen linnustamassa tuossa samaisessa Saukonsaaren metsästysmajassa, ja Heikki oli ollut hänellä liehtarina, opasmiehenä.
Silloin se oli noussut... eräänä aamuyönä... tuo jumalanmyrsky, josta jo vaari oli puhunut. Heikki oli varoittanut lähtemästä Kostonselälle sellaisilla »pirunpeleillä ja helvetinkattiloilla», mutta koko iltayön totia ryyppäillyt patruuna oli komentanut lähtöön ja suuret summat oli luvannut synninrahojaan palkaksi...
Ja niin oli tapahtunut, että vedenaliselle karille Karjunleuan salmien tuolla puolella oli laiva räjähtänyt sirpaleiksi. Eikä siitä paholaisen värkistä ollut pelastunut muuta kuin yksi patruunan herrassukulainen. Patruuna, konemies ja Heikki — vialliset ja viattomat — olivat murskautuneet kuoliaaksi.
»Mutta paljonkos jäi omistamista patruunankaan pesään, kun tuli perinnönjako? Paljonkos, paljonkos...?» kyseli vaimo katkerassa kostonilossa, ihkaten ja henkeä vetäen, lutistuneet suupielet yhtä paljon naurussa kuin itkussa, kädet elehtien vinhasti kuin mitatakseen mammonan vähenemistä sylen yltävästä kasasta mitättömäksi kahmalolliseksi.
Tuo vaimo ei aavistanut, minkälaiset pilvenlongat hän nostatti kuin noitumalla minun tulevaisuuteni taivaanrantaan.
Menneet, merkilliset tapaukset, hukkuneet vainajat, olivat minut aivan kuin huutamalla huutaneet tämän perheen keskuuteen, jonka olin siihen saakka tuskin nimeltä kuullut mainittavan.
Ja jos minä, rakas Elisa, olisin jo silloin tietänyt kaiken sen, minkä tähän hetkeen saakka olen kokenut, olisin totisesti tuosta talosta pakenemalla paennut ja ajoissa. Mutta minä en soudattanut itseäni edes omalle saarelleni, vaikka enää onnuskelin vain rampautunutta polveani. Kävin tarkastamassa uittotyötä Käärmevirran tuonpuolisilla vesillä. Hiihättelin rantoja pitkin Kostonselän suvantoon, jossa miehet jo solittelivat puomien sisään ruuhesta kohahtavia tukkeja.
Mutta palasin takaisin Niskalan porstuakamariin muka hoidettavaksi. Tuon pihamaan kirkkaanhelteisiä aamupäiviä ei ollut missään muualla. Siellä paistoi päivä yli kaiken ymmärryksen. Siellä oli lukemattomia pieniä aurinkoja.
Näen, tunnen ne yhäkin, tänä hetkenä vielä. Ne kilottavat ylhäältä päin ja huikaisevat kimmahtaen niskavesien paisuilevasta rinnasta. Ne huokuvat ja polttavat jalkani alta pihapolulta tai Hanna tyttären yksinäisen nukkuma-aitan laakeasta kynnyskivestä, jos satun sen porraspuulle istahtamaan. Ne kihelmöivät heleänä pihkana sen kallioperäisellä nurkalla kasvavassa kahdessa matalalatvaisessa petäjässä, jotka eivät näytä koskaan aikovankaan kasvaa sen suuremmiksi.
Jumala paratkoon! Mikä lienenkään, en ole koskaan ollut mikään herrashulttio, jolle rahvaantyttöjen aittajuustot ja marjat käyvät tilapäisestä herkusta. En noina päivinä osannut edes vähänkään selvästi ajatella, että tuo loitolla askareissaan pysyttelevä torpantytär oli jollain tavalla loihtinut ympärilleen kaikista salaperäisimmän noista unettavista ja ajattomista auringoista.
Tunsin vain hengittäväni sanomattoman puhdasta ilmaa, minä, erään naisen tahraama. Minä saatoin tuntea iltaisin vaipuessani uneen samanlaista ajatuksen ja kuvittelun puhtautta kuin muinoin ripillepääsyn aikoina, kun rinnassa valvoi viimeisimpänä tajuisista liikahduksista ajatus: jos nyt kuolen, en pelkää enkä kauhistu.
Ei puhuta turhaan nuorukaisen puhtaasta sankarikuolemasta sotakentällä. Tiedän itsestäni, että vain tuollaisessa tahrattomassa sydämessä on autuasta hurmiota kuolemassa.
Samalla tavalla minunkin nuoruuteni keulankuvajaiset välkehtivät jälleen syvistä vesistä, niinkuin ei niitä olisi koskaan peittänytkään likainen, ruoskiva pimeys.
12.
Minulla on ollut aina onnettomuuden aisti, joka ennustaa melkeinpä näkymättömistä merkeistä mitä on kohta, tänään tai ylihuomenna tapahtuva. Se on yhtäkkisen tuskan tunkeutumista ytimiin saakka, koko olentooni.
Eräänä kuultavana iltapäivänä olin taaskin istahtanut Hannan aitan porraspuulle. Ketään ei näytä olevan kotosalla. Uittotyö koskenkönkäillä päin tuntuu uneliaalta.
Hannatytär lienee tekemässä lampaankerppoja, koskapa niitä on jo piha-aidan harjalla kahareisinen jono nitoimistaan riippumassa.
Aitan ovi on raollaan. Kämmeneni työntää sen takakäteen apposen auki. Ja sisältä lemahtaa sieraimiini tuoreitten lehdeksien, kukkien ja puhtaitten vaatteitten tuoksu.
Mieleni käy jostain syystä apeaksi. On aivankuin tuo vilpeä ja tuoksuva tyyssija olisi koristeltu jotakuta minulle tuntematonta varten.
Olen yht'äkkiä ymmärtävinäni tuon kaiken ärsyttävän selvästi. Tuolla tavallahan oli maalaistyttöjen tapana koristella aittojaan tytöstelijöitä, yökyöpeleitä varten! Kukaties hän on sinne piilottanut omin käsin valmistamiaan herkkuja, nahkeita juustoja, rieskaleipää ja kaljaa... tietylle vierustelijalleen?
Sinä hetkenä on Hannaneito tahraantunut tavalliseksi iltakihuiseksi torpantyttäreksi. En voi sietää tuota ajatusta. Huitaisen sen menemään. Mutta se ärsyttää minua sittenkin kiukuttavana nokkosen polttona. Äsähdän suuttuneena itselleni. Mitäpä se minulle kuuluu — karkean rahvaan yötsyt ja kihermänpidot!
Olen jo nousemassa Oravivuorelle, joka kohoaa korkeana harjuna ja lopulta tasapäisenä kalliokukkulana pitkin kosken oikeata rantaa. Sieltä päin piti näinä päivinä saapua uuden hinaajalaivamme, jolla minun piti tehdä koematka.
Mutta Kostonselkä on autio ja tyhjä.
Nousin kukkulalla peruskallion varassa makaavalle jylkynkivelle, jota kahareisin liikuttamalla oli muinoin annettu hätämerkkejä vainolaisen tulosta.
Katselin hetken vuorenharjun vastakkaisella puolella makaavaa umpilampea, josta nousi torpan peltolaikkoja kohti putkenvesainen ja matalia petäjänvesoja kasvava noronotkelma.
Minä, merenrannan synnynnäinen, tunsin itseni vieraaksi tuon rutalammen kammahduttavalle vaikutukselle, kuten näille pohjattomien vihojen rutasieluisille ihmisille, jotka oli lopultakin parasta heittää omiin rämeikköihinsä...
Alan jumahutella välittömästä päähänpistosta kivenpahtaa, josta jyhkeä kaiku kumajaa vasten noron tuonpuoleista kuivamultaista ja kallioista rinnettä. Sieltä nostaa päänsä kumaraisesta työstä kolme miestä.
Tiedän että Pertteli-ukko on sielläpäin tyttären poikineen rakentelemassa tervahautaa. Tuo kolmas lienee joku apumies, ajattelen.
Jymähyttelen kaikua vieläkin pari kertaa. Samassa lakkaavat alarinteen lehtimetsässä nuoren lepikon latvukset taipuilemasta. Hannatytär on lopettanut äkkiä työnsä. Kuvittelen hänen katsovan ihmeissään minuun päin lehvistön suojasta. Eikä hän tunnu enää tarttuvankaan vesoimeensa. Tämä tekee minulle hetkeksi jollain tavalla hyvää. Hän on kuin arka metsälintu painautunut liikkumattomaksi viidakon suojiin... vaaran uhatessa.
Mutta kuka on tuo kolmas tervahaudan rakentelija? En ollut vielä kertaakaan nähnyt kylänihmisiä täällä torpalla päin. Alan kahlata yli kosteamättäisen noron tervahautaa kohti. Jätän Hanna tyttären yhä kuin vihaa pitäen oikealleni ja pusken suoraan vastarinteen näreikköön.
Tervahaudan pohja on jo peitetty kuusenkoskuilla ja tervaspuut puhtaiksi säröiksi särjettyinä ladottu paikalleen napapuun ympärille. Kynäpuu on johdettu »silmästä» tervan juoksuttamiseksi halssiin. Parhaillaan on alkamassa sen peittäminen rahkasammalella ja mullalla.
Katselen pitkän tovin vaieten työtä. Kumpu haudan ylle nousee nousemistaan. Yritän arvailla, kuka on tuo vieras, nuorehko mies, joka uurastaa peittotyössä harva leikkotukka heilahdellen, vetiset, haljakat silmät paistaen paahtuneesta, nöyrän näköisestä naamasta. Mies näyttää tekevän työtä kuin omainen omaisten joukossa...
Jo kysäisenkin asiaa lähellä seisovalta Artturilta. »Tuoltahan tämä», hän viittaa ylävesille päin, »Maahin talon isäntämies ja taitaa olla vähän niinkuin vävymiestäkin, jos vanhat merkit paikkansa pitänevät...» Nuorukainen naurahtaa reimasti, iskee silmää Maahin isännän lisätessä ohuin huulin, levein suin: »Jopahan tuota lie... tuppijuhlilla käyty.»
Miehen äänessä on rehentelyä, mikä näyttää sopivan perin huonosti hänen hiljaisiin kasvoihinsa ja saamattoman näköiseen olentoonsa.
Minkä vielä istuinkin kivelläni, kähmivät ajatukset minusta irti pelkkää halveksumista ja suuttumusta. Olin näkevinäni läpi tuon mykän patriarkan ja sen tyttären, Eetla emännän. Artturi ei saanut tuoda miniäksi mitätöntä piikatyttöä. Ja tytär naitetaan talolliselle. Suvun piti päästä jälleen talollisten kirjoihin!
Osasinko, houna parka, edes muistaa, että itseäni myytiin parhaillaan — niin, oli jo tehty kaupat! — Melkerien sukupahnan kohentamiseksi! Enhän toki. Minä raivasin tieni silmät sokaistuina läpi näreikön ja viidakon, aivan kuin minulle olisi tehty vääryyttä — ennenkaikkia Hanna, joka on suostunut »käymään tuppijuhlilla» tuollaisen vätyksen keralla...
Tietämättäni paljastin itseäni itselleni... Raivasin tietäni yhä sokeampana ja hullumpana.
Ooh, miten järjetön onkaan rakkaus, jota ei yksikään hellä kosketus, ei kuuma katse, ei salainen kädenanto ole tehnyt kummallekaan ymmärrettäväksi!
Inhottavia seittejä ja oksien vitsaniskuja torjuen kasvoiltani olen äkkiä palavissani Hannan edessä, joka seisoo silmät suurina pimeälehtisen lepän alla.
Vaadin kuin jotakuta itselleni kuuluvaa olentoa tilille — petollisesta teosta. »Mitä tarkoitetaan tuppijuhlilla?» kysyn, kasvoni luultavasti tuikeissa ilmeissä. »Mitä lienee... vanhankansan kosimistapaa», neito yrittää kiertää ohimennen kysymystä.
Alan tuntea noloutta, mutta kuitenkin jatkan. »Miten se tapahtuu?» Hanna naurahtaa. »Eihän sitä sellaista enää, jollei... leikinpäiten, kirkkomäellä, poika jos kietaisee tuppivyönsä tytön vyötäisille...»
»Ja sitten kai seuraavaksi lauantai-yöksi tyttö koristelee aittansa susivävylle, vai...?» yritän jatkaa muka leikin varjolla.
Neito on valahtanut kalpeaksi. Hän tarttuu alimmaiseen lepänoksaan, puristaa sitä lujasti, kääntyen poispäin. Jotain... kaikkein arinta on riipaistu hänen mielessään. Hän tietää minun nähneen sulhasensa tuolla rinteellä ja katsoneen hänen aittaansa. Hänen kätensä on vaipunut avuttomana alas, hän on hämmentymäisillään, ehkäpä juoksemaisillaan pois, peittääkseen rinnasta nousevaa itkua.
Häpeän itseäni. Olen ottamaisillani neitoa anovasti kädestä. Mutta silloin hän on jo ryhdistäytynyt. Sini hänen silmissään tummenee. Jotain isoisänsä silmien teräksestä uhoo hänen katseestaan. »Sen kynnyksen yli ei ole astunut... herra eikä narri.»
Mutta hänen sanoissaan ei olekaan niiden merkityksen mukaista halveksumista. Hän saa ne sittenkin vaivoin huuliltaan. Ne särähtävät ujoa valitusta. Ja niiden ajatuksessa on syvää vakaumusta.
Miten tuonenkaan häpeäväni! Oli kuin olisin reväissyt puhdasta, valkeaa paitaa neitseelliseltä povelta. Ja hänen äsken leimahtaneet silmänsä katsovat minuun nyt hievahtamatta. Sen totisempaa katsetta tyynen otsan alla en ollut nähnyt koko elämässäni.
Otan häntä kädestä. Eikä hän vedä sitä pois, mutta raskaat yläluomet ja silmäripset peittävät nyt hänen silmänsä.
En tiedä miten osaisin olla edes käden ottamisella loukkaamatta tuota olentoa, joka on niin sanomattoman arka ja niin luja samalla kertaa.
Olen muka ottanut hänen kädestään hyvästelläkseni. Minun piti lähteä, selittelin, lopultakin saarelleni. Oli kertynyt luultavasti jo kosoltakin asioita...
Kääntyessäni lähtemään hän kuitenkin vielä pysähdytti minut. »Nyt illalla on tuolla», hän viittasi tervahaudalle päin, »sytyttäjäiset. Nehän ne sopisivat... läksiäisiksikin.»
Nyökkäsin, kiittelin iloisen näköisenä. Ja yrittelin kuvitella itsellenikin, jatkaessani matkaa, eroani torpan väestä tällä tavalla luontevaksi ja oikeaksi.
Ymmärsin tosin ihastuneeni tuohon neitoon. Mutta ehkäpä hän oli vain näiden norojen, lehvistöjen, pihapolkujen ja pientareitten eräs kukka, jonka nämä ajattomat, paahteiset päivät olivat valottaneet ihmeelliseksi silmissäni. Hän oli jääpä mieleeni kuumottavana kuvana, samalla tavalla kuin hänen kamarinakkunalla hoitamansa keskipäivänkukka tai hänen aittansa lehdeksien ja viileänpuhtaitten vaatteiden tuoksu...
Näin ajattelin tyyntyneenä viipyillessäni vielä porstuakamarissa, jossa lopulta jäin hajamielisenä katsastelemaan pientä seinähyllyä muutamine kirjoineen.
Siinä oli paitsi virsikirjaa, raamattua ja Lutherin »Mannaa jumalan lapsille», joka näytti olevan Eetla emännän hartauskirja, myöskin Salamniuksen »Ilolaulu Jeesuksesta». Otin tämän selailtavakseni, sillä tunsin sen vanhastaan kannesta kanteen, se kun oli ollut äitinikin hartauskirja, josta varsinkin pääsiäispyhinä oli luettu runo runolta kärsimyshistoriaa.
Olin nähnyt Hannan sitä lueskelevan iltapuhteilla. Siihen oli tehty eräitten säkeitten alle merkintöjä. »Herran heinillä suloinen, kapaloissa kaunis luoja», oli merkitty ohuin viivoin. Luvussa »Jeesus kryytimaassa» oli harras käsi merkinnyt ikäänkuin muistiin: »Vapisit kädet vakaiset, värisit pyhimmät polvet.» »Antoi suuta surmallista, huulta helvetin tavaista», oli Juudas saanut osalleen konnanteostaan. Ja tuo synkän riemukas luku, jossa lauletaan Jeesuksen helvettiin astumisesta, näytti kuluneimmalta. Suuri kärsimys kulki siinä sädehtivänä aurinkona, »kulki kuoleman kujilla». Ja silloin... Herran hajottaessa häijyn helvetin »vapisi pahimpi paikka, Hiiden patsahat hikoisit...»
Koko viilentyvän illan selailin tätä vanhaa eeposta. Hänen, Hannaneidon, kädet olivat samanlaisissa illankajoissa kosketelleet sen hartaimpia sivuja. Tämänlaatuista täytyi olla hänen nuoressa sydämessään — tuota heleätä, voimallista paistetta, tuoksuvaa mirhamia, hurskaan vakavaa myötäkärsimistä ja ylösnousemuksen kauneutta... sitähän oli ilmentänyt koko hänen olentonsa, hänen kumartuessaan vuoteeni ylitse hengittäessäni hänen hyvyyttään. Sitähän, juuri sitä... nuorta ja hurskasta haavetta oli säteillyt hänestä joka hetki, selkeässä aamussa ja raukeassa illassa...
Näin noilla hyllyillä lisäksi ohuen lehtisen unissasaarnaaja Anna Rogelista ja pienen maallisenkin kertomuksen »Ukko Strid ja hänen koiransa», joka näytti ilmestyneen muutama vuosi sitten suomennoksena.
Mutta yksin »Ilolaulusta» tunsin hänen sydämensä. Ymmärsin sen yhtä hyvin kuin oman nuoruuteni keulakuvien kirkastuneet haaveenkasvot.
Tuossa päivän ja illan vaihteessa hän tuntui minusta hengelliseltä sisareltani, joka oli isoisänsä ja äitinsä ankaran uskonopin uudestisynnyttänyt nuoressa sydämessänsä. Vanha testamentti oli hänessä aamuntuoretta evankeliumia.
Mieleni oli yksinäinen, mutta yhtä tyven kuin koko ilta ja maisema ympärilläni lähtiessäni ajallaan sytyttäjäisjuhlaan.
Vain tuo iänikuinen Huukoski selkäni takana ei ollut lakannut kohisemasta.
13.
En, totisesti, aio sinulle, hyvä Elisa, tarita tässä yönvakaassa tilinteossani kuvauksia sytyttäjäisjuhlista ja kansantavoista. Mutta kun tuon illan erojaiset, sen tarinat ja tapaukset, paljastivat minulle jälkeenpäin — ja aavistuksena jo samana yönä — mitä torpassa eletty viikko merkitsi halajavalle sydämelleni, on välttämätöntä siitä kertoa.
Sinun on nähtävä, että, niin totta kuin ryhdyinkin rehellisesti täyttämään velvollisuuksiani sinua ja sukuani kohtaan, jo tuosta yöstä nousi voimia, joita ei ihmisjärki hallitse, koska ne ovat kuin luonto itse, jonka utareista me kuulema juomme elämää, mutta joka tunnottomilta himoiltaan voi olla myös ärne, imisä sika — maata kuoliaiksi ja syödä raatoina omat jälkeläisensä.
Niin, sytyttäjäisjuhla näytti alkavan myhäilevin entein. Yksinpä Pertteli-vaari paistoi leveätä hyväntahtoisuutta. Eetla emäntä oli kantanut rinteelle juhlakahvit ja pari ryyppyä miehille vanhassa punakukallisessa viinapullossa.
Heikeästi hämärtyvässä illassa oli tervahaudan tuohitulilla sytyttäminen kaunista, kuin esi-isiemme muinaista tulenpalvontaa. Me kaikki, miehet ja naiset, kiersimme palavissamme ympäri hautaa, joka piti sytyttää yht'aikaa kaikilta puolilta, sillä tulen on levittävä tasaisesti haudan sydäntä kohti, joka alkaa vähitellen lämmetä, huokua ja hohkaa pusertaakseen huohottavasta tuskastaan aluksi vain vettä ja tervaa. Laiha Maahin isänsä käppelehti kärppänä, hihkuen tavan mukaan vaalearipsisissä, tavallisesti haleissa silmissään tinankiiltoa... viinasta, tulenpalosta tai... rakkaudesta.
Artturi remahtelee poikamaisen rennosti. Vaari hyrisee ja kakistelee. Ja Eetla kimahtelee, on torailevinaankin kuin olisi ollut joka hetki huutamaisillaan: »Sanokaat oikia tuomio!»
Hanna tyttärelläkin on ilonvälke silmissään, mutta hän on äänetön. Hän nyykistyy tuohisoihtuineen nopsaan maata kohti. Nousahtaa taas, kerkeänä ja hiljaisena.
Istuessamme hiessä päin kennäällä Maahin isännän kielenkanta laukeaa tarinanpitoon. Tuo Pyhänpohtian umpilampi oli muka satakunta vuotta sitten vaatinut uhrikseen nuoren tytön. Tällä oli ollut naapurikylän poika sulhasena. Mutta tuolta ylävesiltä, Haapaselältä, jossa silloin oli ollut upseerikoulu, oli retkeillyt tänne nuoria, vierasverisiä kadetteja. Eivätkä siinä olleet saaneet olla rauhassa rahvaannaiset, eivät neitseet eivätkä vaimot.
»Eivätpä», jurahtaa Pertteli-ukko, ja hän näyttää synkistyvän.
Niin, tuo nuori tyttö, Marja, oli ollut upseerinnulkkien hypyissä mukana ja antanut turhamaisuuttaan houkutella itsensä tuolle jyrkälle rinteelle, jossa mättäät paistoivat elokuisessa kuutamossa.
Niillä mättäillä on ajattelematon tyttö nuoren upseerin vierellä kihunpidossa. Mutta äkkiä hän on näkevinään silmiensä edessä oman ylkämiehensä kasvot. Hänen sydämessään oli sittenkin itämässä, lähtemättömästi, pienen pieni uskollisuuden siemen, joka on ihmeellisempi kuin sinapinsiemen pyhässä kirjassa. Se kasvoi sekin yhdessä hetkessä hänen eteensä tuuheaksi puuksi. Ja sen lehdet tuoksuivat kuin tuomen ja pihlajan siinä aitassa, jossa hän oli vannonut lemmenvalat sulhaselleen.
Marja parka riistihe irti. Nuori herra luulee hänen vain ilakoivan ja lähtee ajamaan tyttöä takaa, saartaen hänet sille ainoalle lammen hiekkapälvelle, joka oli pienen ojantapaisen suussa.
Kertoja oli noussut ja näytti nyt lammen vastarannalta paistavaa punanruskeaa laikkaa. Ja tarina jatkui.
Tuon upseerin yrittäessä kahmaista taas tyttöä syliinsä tämä heittäytyy uimasilleen. Ui ja ui.
Etenee vitaan toiselle puolelle lampea. Mutta joka puolella rantaa on upottavaa liejua, ja musta saraheinä ja vehka kiertää sitä joka paikasta mustana kehänä. Marja ei uskalla yrittää maihin miltään kohdalta. Herra huutelee tuskissaan rannalta. Pyytelee tyttöä palaamaan hiekkapälvelle. Tyttö väsyy väsymistään. Oikaisee lopulta kohti suoraan yli lammen takaisin päin pelastuakseen.
Mutta keskellä järveä hotaisee tytön pohjaton nielu, ja hän katoo ilmoilta koskaan löytymättömäksi. Sillä Pyhänpohtia on, niin kerrotaan, yhdeksänpohjainen ja viimeisestäkin pohjasta tunkee lakkaamaton virrankohu, joka on kuulema vahva kuin melonsyöstävä koski, tunkee loppumattomasti vettä edes ja takaisin, päätyen vasta Kostonselän keskimmäisellä autioluodolla lepoon sen juurelle. Mutta sielläkin se vielä vetää hitaasti huokaillen kurimukseensa tukkeja ja veneitä ja laivojakin, kun pahasti kohdalle sattuu...
Ja vieläkin kiertelee tuon onnettoman tytön henki, päätti kertoja tarinansa, aamu-usvassa piippalinnun äänenä, ennustaen kylmiä säitä.
Ryypyt olivat riipaisseet Maahilaisen tavallista rohkeammaksi. Nyt hän hämmentyi äänekkäästä jaarittelusta ja kahmaisi — aivankuin peittääkseen ujouttaan — morsiantaan kainalon alta, vetääkseen tämän muka polvilleen.
Hanna sävähti, punastui hiusmartoa myöten ja loittoni alemmaksi rinteelle, jääden tuijottamaan mustaa lampea.
»Kuultu on, onpa kuultu... niistäkin herroista», Pertteli-ukko tarttuu tarinan tapaukseen. »Siellähän niitä on... Haapaselän rantakylissä vieläkin konkonenäisiä herranjätteitä... huonoa rotua — miehet huorpukkeja ja tytöt... mallasriihien luuhaajia, mitä ollevatkin...»
Läksin kulkemaan Hannaa kohti. En halunnut kuunnella pitkiä jaarituksia. Vielä mennessäni kuulin ukon kääntyvän mieleisimpään vihanpitoonsa. »Niin, ja sitten tulivat ne... patruunat!» hän tokaisi entistä lujemmalla äänellä, pää luultavasti kiertyen minuun päin.
»Mitä ajattelette... Marja-tytönkö tarinaa?» kysäisin Hannalta. Hän näytti havahtuvan sisimmistä ajatuksistaan.
»Niin», hän sanoi jyrkästi, »siinä tapahtui oikeus».
Mieleni kylmeni. Tuohan oli tuokin lakia ja vanhaa testamenttia, kuten noilla tuolla, vanhuksilla. Tytön iltapäiväinen kuva pimeni ajatuksissani. »Jos kerran rakastaa», hän jatkoi, »niin olkoonkin kuolema uskottomuuden palkka».
Editseni häivähti menneentalvisten kärsimysten! sekava kuva ja Ebba Franken valheelliset kasvot. Mutta en tarttunut hänen sanoihinsa, joilla hän aivankuin vihki itsensä peruuttamattomasti valitsemalleen sulhaselle. Tunsin melkeinpä vapautumista joistain perin lapsellisista tunteiluista. Käänsin asian leikiksi. Aloin tehdä lähtöä.
Mutta vaari oli saarnatuulella. »Sattuukos herra tietämään, minkälaista puuta meilläpäin sanotaan susipuuksi?» hän tokaisi vastaani. »Se on sellainen madonsyömä, mutta pinnaltaan luutunut ja mahtava hongan tapainen, joka rutikuivilla oksillaan rikkoo pilallisiksi alta kasvavien nuorten petäjien latvukset. Yksi tuollainen herrasteleva susipuu voi tuhota monet sylet tervettä metsää. Se estää ne kasvamasta, se tappaa ne vähitellen ... muotopuoliksi konkeloiksi ja känttyröiksi.»
Aivankuin suoraa vihaa pitäen minua vastaan ukko oli noussut ja nostanut nenänkönkänsä ylpeimmilleen: »Sellaisiin susipuihin minun on ollut tapa verrata oman sukupolveni kansanraiskaajia, herraspatruunia...» Sytytti lyhyen, kärähtävän letkuvartensa ja jäi katselemaan itsetietoisena vitaan yli noron tuonnempia, nousevia peltomaitaan.
En osannut muuta kuin hymähtää ja hyvästellä. Kummakseni ukko alkoi minua seurailla rantaan, josta Artturin piti saattaa minut veneellä poikitse.
Ojensi kuin ojensikin kovan kouransa toistamiseen: »Nähkääs, vedestä ei pääse kastumatta eikä velasta maksamatta, jotta... oltakoonkin kuin vesi ja tuli, Leena-tytön pelastaminen oli rehellistä maksua vävypoikani kuolemasta. Ollaanpa tästä alkaen Päkin tyttärenpojan kanssa noin niinkuin litviikit tehty vai...?»
Ukko palaili hajasäärisin askelin pihaan päin. Hanna oli jäänyt seisomaan porstuan ovelle nojaten sen pihtipieleen liikkumattomana, kasvot syvässä varjossa. Artturi tuntui soutavan jostain syystä vihaista vauhtia eikä kääntänyt venettä suoraa tietä paluumatkalle, vaan nousi jäljessäni rantakalliolle.
Olin joissain tyhjissä ajatuksissa. Tuskin huomasin nuorukaisen aikeita, kunnes hän kuin vihaa pitäen, melkein hurjistuen pyysi päästä uittokairolle töihin. Tiesin äidin ja pojan riitelyistä mistä oli kysymys. Ja kielsin lyhyesti ja jyrkästi. Hänen ei sopinut jättää torppaa kesken kiireisimpiä päivätöitä kartanoon.
En halunnut tuon torpan väelle hyvää enkä pahaa. Olkoot olojaan, ajattelin. Hoitakoot keskenään niin naimisensa kuin vihanpitonsa.
Minun oli tartuttava lujasti asioihin, sillä tukkien ahtaminen suvantoponttoolla oli jo täydessä vauhdissa. Sitäpaitsi oli minut yllättänyt sairauteni aikana ensimmäinen vastoinkäyminen uittotöissä Haapaselän yläpäässä, Torakoskella, oli sattunut paha ruuhkautuminen, jossa yksi purkajista, Kauton Eemeli, juostessaan ruuhkalta sumalle ja turhaan hakiessaan pelastavaa vierusvenettä, oli sotkeutunut tukkien puristukseen ja vikuuttanut toisen jalkansa. Roikanjohtaja, Hartikka, osoittautui osittain syylliseksi tapahtumaan. Oli lyönyt laimin, ryypiskellessään kahviakan mökissä, tavanmukaiset varokeinot laukaisijoitten paluumatkan turvaamiseksi. Minulla ei ollut asioissa enää sen enempää tehtävissä kuin hankkia loukkaantuneelle paikka kaupungin sairaalasta ja erottaa Hartikka pomon paikalta, varoitukseksi muille.
En tietänyt silloin, että tuo tapaturma oli kerran nostava eteeni kymmenkertaisen ruuhkan, joka oli laukaistavissa hajalle ainoastaan kuoleman uhalla.
Joka tapauksessa aioin ainakin maksaa työllä, itseäni säästämättä, sinun rakkaudestasi, Elisa!
14.
Mutta työtä ei riittänyt läpi vuorokausien. Mitä teinkin: palkanmaksumatkoja, tilejä, neuvonpitoja lauttausasioista pitkäpiimäisten isäntien kanssa, minulle jäi luonnottomat määrät aikaa, iltaa, yötä tai aamuyötä, jotka olivat täynnä levotonta tyhjyyttä.
Yritin tappaa tuota ajan matoa jos jollakin. Saareni alapuolella, koskenniskan ja yläsuvannon virtavassa rajassa eleskeli yksinäinen lohenpeto, joka suuren kiven huopeessa laiskana maaten odotteli elokuuta noustakseen kutumatkoilleen ylisille niskavesille. Tuo kalojen kuningas ei alentunut pelehtimään alamaistensa laumassa, kevätkudussa. Omalla ajallaan, kamppaillen könkäästä könkääseen, nivasta nivaan se oli hakeva oman ylpeän voittonsa ja hekumansa.
Siinä oli minulle muka tasavertaista tappelijaa. Aamunvarhaiset toisen toisensa jälkeen houkuttelin sitä, vuorotellen syötiksi ottavimpia perhojani. Mutta se piti minua pilkkanaan. Kun levähdin väsyneenä, se näytteli pinnassa valtavaa selkäänsä tai uiskenteli aivan rannan rajaan kuin katsahtaakseen, kuka houna siellä uskotteli pettävänsä hänen elämänviisautensa.
Se oli erehtymätön. Se oli kuin seinä minua vastassa. Siinä oli totisesti oikeata Pertteli-ukkoa, joka säännöllisesti meloskeli omaa rantaansa pitkin lahnaverkoilleen, kartellen katsahtamastakaan muualle kuin veneenkokkansa kiverää kärkeä.
Usein näin pihamaalla käyskelevän myöskin Hannaneidon, vieraana ja kaukaisena.
Mitään ei tapahtunut. Rakkautta ei ollut olemassa, ei mennyttä eikä tulevaa. Ivatakseen minua omilla muotopuolilla koreuksillaan irvileuka kohtalo pani ainoaksi seuralaisekseni erään vajaälyisen tyttö paran, joka aamuisin souti minulle Kukonvirran rantatorpasta, Kukkolasta, maidot, perunat, voit ja leivät.
Tyttö, joka osasi puhua vain lapsen kieltä, mutta oli jo päästetty ripillekin, jäi istumaan portailleni pitkiksi toviksi ja seurasi minua tylsillä, lehmänuskollisilla silmillään, lepertäen ohimennessäni sorahtelevia puheitaan, huulet valuen sylkeä ja kinaa.
Mielenvikaiset ovat pyhiä. En kyennyt ajamaan häntä kotiinsa kovin sanoin, eikä hän toisenlaista puhetta ymmärtänyt. Tuo olento raiska tuotti minulle sitäpaitsi irvokasta iloa. Siinä oli noissa veltoissa kasvoissa, jotka eivät totelleet hänen tahtoaan, ja tuossa eläimensurullisessa katseessa minulle, totta vieköön, kylliksi ihana naisen kuva... Lentävään hollantilaiseen!... Totisesti, piru vieköön, Jumalan pyhittämä, ajuton ja aivoton, joka päivä samalla tavalla ilmeetön ja muuttumaton, kuten pyhimyksen tulee! Minun oma tyhjyyteen tuomittu sydämeni ei olisi voinut löytää mistään tässä maailmassa tarkemmin itsensä kaltaista.
Mitäänhän ei tapahtunut. Ei edes Juhannusyönä, joka oli mennyt ohi.
Ei ole alkanut vielä heinäkuukaan. Mutta olen sytyttänyt keskiyöksi pöydälleni kynttilät, nähdäkseni vaivattomammin pitkät numerosarjat tilisarakkeissani. Ajatukseni kulkevat koneellisesti sivulta sivulle. Minkäänlainen muisto tai kuvitelma ei häiritse aivojani.
Äkkiä kuulen eteisen oven käyvän ja koputuksen tuvan ovelle. Käännän päätäni. Hämärästä hahmoutuu eteeni nuori nainen, jolla on värikäs liina valahtanut kaulalle. Sen silmät palavat levotonta hätää. Kynttilän valossa sen ruskeitten hiusten höyhenenkeveät hahtuvat ohimoilla ja olan yli valahtaneessa palmikossa paistavat kimmeltävän hunajan värisinä.
Se on Hanna, Niskalan tytär. Hän tulee suoraa päätä minua kohti. Nostaa kätensä hihalleni, silmät, nuo suuret, raskasluomiset... katsovat avoimina, läheisesti. Ja hän alkaa puhua samaa hätää kuin hänen katseensakin.
Minun piti ottaa hänen Artturiveljensä uittotöihin. Poika oli jo pannut tavaransa kokoon ja aikoi paeta kotoa, ennenkuin vanhukset havahtuisivat. Pian oli ottanut selvää tukkilaisilta pohjoisista uittokairoista ja lähtee Paltamoon saakka, Kiehimäjoelle, pakottaakseen vanhukset taipumaan tahtoonsa, ottamaan Alman emännäksi torppaan, tai erotakseen heistä ainiaaksi.
Alma oli hänen, Hannan, aitassa itkemässä eron surkeutta. »Auttakaa Artturia, herra... Se voi tehdä hurjuuksissaan mitä tahansa. Niillä on ollut pienestä pitäen... oikeata synnyntärakkautta. Ja sitten... Leena raiska, jota oma äiti ei saa muuta kuin varkain nähdäkseen...»
Hänen kätensä oli kohonnut olalleni. En nähnyt enää hänen kasvojansa, mutta tunsin samaa autuaan puhdasta hengitystä lähelläni kuin kerran tajuttomuuden rajalla porstuakamarin vuoteessa.
Hän oli sinä hetkenä minulle läheisin olento, mitä minulla oli koskaan ollut. En ajatellut, oliko hän veljestänsä hätäilevä sisar vai miehensä puolesta huolehtiva nuori vaimo vai lapsensa vuoksi rukoileva nainen. Hänessä eli ne kaikki — käden kosketuksessa, nuoren ruumiin lämmössä ja äänen anovassa hädässä.
Suutelin häntä suulle. Tein sen ilman vähäisintäkään väkivaltaista elettä. Suutelin pitkään, hänen vastustamattaan. Nuo tottumattomat huulet avautuivat omilleni. Toistamiseen ne painuivat huuliani vasten, peruuttamattomasti, kuten olisi sillä ratkaistu koko mennyt ja etinen elämä.
Se oli minun ensimmäinen suudelmani rakkaudessa. Eikä se voinut olla hänelle vähempää — onnellisin huokaus ihmispoven elämänpituisessa hengityksessä.
Vihdoin... liian varhain, hänen silmänsä havahtuivat. Niissä värähti kuin kanervikosta säikähtyneitten siniperhojen siivet. Niihin kertyi ihmettelyä ja lopulta... kauhua. Hän näytti muistavan muun maailman, ehkäpä sulhasensa. Hän loittoni ovea kohti. »Lupaattehan ottaa hänet... Artturin?» hän sopersi kuin vilussa. Nyökkäsin. Mutta en voinut päästää häntä menemään. Lähestyin. Hän pujahti ovesta. Oli jo rinteellä, minun ehtiessäni portaille.
»Älä lähde!» huudahdin. »Minun täytyy», tuli vastaan jäyhästi, umpimielisesti. Kasvoilla ei ollut hymyn häivettäkään. Mutta huulillani tuntui yhä niihin takertunut äryttävä seitti... suudelman selittämätön, ihana ja tuskallinen poltinmerkki. »Meidän täytyy tavata!» jatkoin. »Me emme saa tavata enää», hän vastasi silmissä kylmää, jäänsinistä härmää ja lujaa päätöstä. »Tulen ensi yönä... »
Tarkoitin tahtovani puhua, selittää, mutta hän katkaisi sanani äskeistäkin jäyhemmin: »Ei koskaan! Meillä ei saa käydä.» Ja hän katosi nopeasti saaren pohjoispäähän, rantapensaikon suojaan, jossa hänellä oli ollut vene piilossa.
»Oltakoonkin kuin vesi ja tali», ärähtelivät tuona hetkenä taas Niskalan vaarin sanat korvissani. Miksi ei yhtä hyvin kuin tuli ja vesi, jotka kohdatessaan tappavat toisensa!
Tuo nuori nainen, joka äsken oli sylissäni kaikessa neitseellisessä alttiudessaan — hän ei voinut toki enää elätellä mielessään nälkävuosien katkeruuksia ja kostonmujuja.
Mutta oliko hänen päähänsä taottu lapsesta saakka: Kauhistu heitä kolmanteen ja neljänteen polveen? Ja siksikö ammahti nyt yht'äkkiä kauhu hänen silmäterästään...?
Vai oliko tuo hänen uskollisuutensa, josta muka voi horjahtaa vain kuoleman hinnalla, niin tympeätä, rahvaankömpelöä katkismusta, etteivät ihmeellisimmänkään rakkauden tulikirjaimet kykene syöpymään sen lehteen?
Tiesin, selvitin järjelläni, että jotain tällaista oli hänen erojaiskatseessaan ja jyrkissä sanoissaan. Mutta tuo järkeily ei tyhjentänyt läheskään kaikkea. Eihän hän, tuo haaveellinen, yksinäinen olento ollut voinut turhaan juoda myöskin »Ilolaulunsa» sivuilta inhimillistä ja suloista sanomaa?
Ooh, olisinpa syntynyt oikeaksi patruunanpojaksi, joka on tottunut saapastelemaan kuin kukko, himon lintu, jokaisen laitakaupungin takapihat ja korpikylien aitantakuiset! Olisinpa saattanut tietää, että puoli väkivaltaa tuo heikon naisen puolitiehen miehelle vastaan. Ja enköpä sitä monelta kuulemalta tietänytkin!
Mutta minustahan ei ollut nuoren, hurskaan naisen saalistajaksi tai taitavaksi himon kaupustelijaksi.
Ja mistäpä olisin tietänyt tuon yön ja hädän siittämän suudelman muka rakkaudeksi, minä, joka olin houkkana värissyt tunnottoman naisen akkunan alla kokonaisen syksyn ja talven ja vieläkin luulottelin rakkaudeksi talttumatonta kiihkoa eräänlaatuisiin ihanin hajuvesin priiskoiteltuihin jäseniin?
Ei, totisesti, alkoi olla lopulta järjellänikin sananvuoro. Olin houraillut käyneeni paratiisissa. Ja jos olin siellä todellakin ollut, oli minun käynyt lopultakin kuin taivaaseen tulleen vainajan, joka kykenee autuutensa tajuamaan vasta tuhannen vuoden kuluttua. Sillä läpi erheellisen elämän vaeltanut ihmisparka ei toki kestä hetkessä täyttä autuuden valoa!
Niin, Kilian parka, sinulla ei ainakaan ole aikaa tuhatta vuotta tutkistella itseäsi ja paratiisiasi, puhui minulle järkeni aamuyöstä ja seuraavina päivinä todellakin järjellistä viisautta.
Minulla oli — toisin sanoin — onnettomuuden aistini pirullisen nopsa ja varma, mutta onnenvaistoni — etana, joka poudan tullen venytteleiksen näkymättömiin tietämättä itse mitään ennustamastaan onnellisesta poudasta.
15.
En turhaan eräässä näistä tunnustuksistani jo neuvonut itseäni onnellisempia, että heidän tulee kyetä odottamaan uutta rakkautta eikä palaamaan koskaan takaisin haalistuneisiin haavekuviin. Vain mitätön luonne, olkoonkin sydämeltään ja teoissa puhdas, on osaton tähän odottamisen ylpeään lahjaan.
Minä en kyennyt hiljaa odottamaan, kenelle kasvoi tuo »keskipäivänkukkija» tai edes tutkimaan itseäni, rakastinko häntä vai en.
Minulla oli »puhtautta» olla yrittämättä sitä kahmaista viekkain sormin tai väkivaltaisin kourin. Mutta minulla oli sydämessäni haaskan merkki. Yritin sitä tyynnyttää väljähtynein lämmöin ja alhaisin teoin.
Muistathan, kun noina aikoina saapui käytettäväkseni hinaaja, jolle sinä — tiesin sen varmasti kenenkään sanomattakin — olit antanut nimeksi »Kilian», kirjoitin sinulle lämpimän kirjeen, vaikka tiesin tuon höyrykattilan sinun myötäjäisiksesi. Sitäpaitsi olin käytettävissäni olevasta pankkitilistä ja isäni selostavista kirjeistä osannut jo laskea, että vähintään puolet, ehkäpä suurin osa sinun perinnöstäsi oli mukana Melkerien viimeisessä panoksessa.
Olin heikon ihmisen tavoin rehellinen ja epärehellinen. Hain todella piinaavassa tyhjyydentunnossani sinusta turvaa. En totisesti, toistan sen yhä, rahoistasi, vaan hyvyydestäsi. Olin tyytyvä siihen. Kuuluimmehan me joka tapauksessa samaan elämänpiiriin. Minun oli kestettävä ja... jollain tavalla säästettävä »hollantilaiseni» keulakuvain sirpaleet — edes museotavaraksi, sinun turvalliseen hoitoosi.
Valehtelin itselleni. Mutta myöskin sinulle. Sillä lienen elättänyt sittenkin mielessäni jotain pienen pientä salassa itävää siementä — paratiisipuun kypsyttämää — sillä kirjeeni sydämellisyys oli verhottu hämäriin sanoihin. Tiesin sinun ymmärtävän sen pääkaupungissa tapahtuneen sanattoman kihlauksentapaisen vahvistamiseksi, mutta yksikään sana ei ollut niin selvä, että se olisi minua mihinkään sitomalla sitonut. Vieläpä muistan juuri kirjoittaessani minua kiusanneen tuon laivan ristimisen »Kilianiksi». Mikä mauttomuus! Hän julkaisee tällä tavalla luultavasti kihlaustansa ja myötäjäistensä suuruutta, ajattelin.
Mutta näitäkään ajatuksiani en kyennyt sanomaan suoraan edes itselleni, saatikka sinulle, jonka piti minua edes lämmittää... ainakin joskus.
Heikko, yksinäisyyteen kykenemätön sydän on aina rikoksellinen!
Niin, rakkaus vihaa nähtävästi tyhjää tilaa, kuten kuulema luontokin. Eikä minulle riittänyt suinkaan itseäni pettävä »uskollisuus» sinulle.
Sillä mitä on uskollisuus, missä ei ole rakkautta? Sydäntautista meltoutta tai Pirunsaarella elämistä. Ooh, olihan minulla eräästä rakkaudesta vielä tajuntani yhdeksännen pohjan alla umpilampista rutaa! Eikä tarvinnut muuta kuin eräs merkillinen kirje Ebba Frankelta, kun alkoivat nousta pohjamudasta ruosteenkarvaiset hotonmakuiset, mutta himokkaat muistot.
Hän kirjoitti läheisestä kylpyläkaupungista. Tuota hemmoiteltua naista oli muka petetty katalasti. Hänen miehensä oli varastanut nuo kirjeet, joilla hän sitten oli minut nujertanut muka jalomielisenä herrasmiehenä. Hän, Ebba parka, oli vasta myöhemmin saanut selville, mitä oli tapahtunut. Minun hän oli luullut itsellensä kylmenneen! Ei hän koskaan, eihän toki... Pelkällä keimailulla hän oli yrittänyt peitellä sinä kevättalvena onnetonta rakkauttaan. Nyt hän oli yksin ja ikävöi... joka ilta käsivarret vavisten minun syleilyltäni, joita hän ei voinut muka unohtaa. »Etkö tiedä, mies, että sinun rakkaudessasi on nerollisuutta», hän päätti kirjeen kummalliseen tapaansa, »sillä siinä on henki, joka luo jossain ylhäällä, pimeässä, kuten sanotaan jumalan tehneen eräissä tarinoissa. Tule, nuori jumalani, tule!»
En uskonut tuosta kirjeestä muuta kuin sen, että häntä hekumallisesti kyynelöitti ajatus antautua taaskin kerran rakkautensa ruoskitulle orjalle. Sinä Messalina! olin hohottavinani. Jos minulla tottakin olisi lähettää orjia, gladiaattoreita tai losojätkiä, saisit, jumal'avita, maata kylliksesi...! Rutistin kirjeen kouraani, heitin sen takkaan.
Mutta se täytti minut sittenkin karvaalla ilolla, jossa tuikahtelivat muistojen kiiltomadot kuumassa yössä ja — luultavastikin — pujahteli hyvityksen ja mitättömän koston itserakas sisilisko.
En nähnyt enää hämärtyvissä illoissa viime paisteen valossa heleätä pihanurmikkoa, en aittakallion pieniä petäjiä, en aittaa, en puhtaita vaatteita sen orsilla.
Luonnon muodot ovat meitä itseämme. Jos uit tuollaisena iltana maidonpehmeässä vedessä kohti laskevaa päivää, sokaistuu silmäsi ajatuksettomasta onnesta. Sen valo on ajatonta, se ei huimaa, vaan hyväilee. Ja ruumis on vilpeätä, hyvänmielistä rauhaa. Mutta käänny vastakkaiseen suuntaan tuossa lämpimässä keskikesän yössä. Vehmaat vastarannat ovat kaukana puhtaasta valosta tai harjanteitten varjossa. Niiden lehvistöt kumpuilevat himmeän paistavina naisen rintoina. Varjojen pohjissa palaa salasyntinen hekuma. Saaret makaavat kuin jättiläisnaisen jalka, uuma ja lanne. Ja mantereen harjut ovat värisyttävän autiot ja kolkot.
Tuollaisia rantoja päin sain uida unissa ja valveilla kapealla lavitsallani noina öinä. Minun täytyi pakottamalla pakottaa itseni ajattelemaan, että turha oli ruveta pesemään menneitä tahroja — lialla.
Mutta eräänä aamuna kun »Kilian» odotti suvannossa koematkaansa, tuli saarelleni tuo vanha patriarkka, Pertteli-ukko, sekä pakanallisine että raamatullisine viisauksineen, jotka järähtelivät kuin kivenlohkareet vuoresta.
»No, johan minä sen sanoin», hän aloitti ahavoituneet kasvot kuparinkarvaisessa vihassa »jotta... yhtä suden silmät, jos rosvoo tai varastaa! Mihinkäs olet pannut, lurjus, Artturipoikani?»
Yritin pysyä tyynenä: »Poikanne on laillisessa miehen iässä ja vastannee itse itsestään.»
Ukko hahatti pariin kertaan nenänkyömy koholla. »Varkaalla on pitkät jalat, mutta köyteen se lopettaa. Houkutellut sen olet, sinä... Päkin tyttärenpoika!»
Tuo oli jo liikaa. Suutuin jokaista hermoani myöten. Iskin korkoni porraskiveen ja käskin ukon mennä helvettiin.
»Kylläpä tässä», hän jahkaili synkästi, »mutta muista, etteivät meikäläisiä Pakit toista kertaa mierolle aja. Vielä näillä kourilla» — hän nosti molemmat nyrkkinsä minua kohti »tämän kesän veropäivät pusketaan kartanoon!»
Olin kääntymässä majaani, kun ukko heitti viimeisen herjauksensa, joka koski minuun lujemmin kuin hän osasi ehkäpä aavistaakaan ja kuin itsekään osasin sillä hetkellä selväksi ajatella.
»Etkä aikonut tyytyä edes siihenkään... poikani ryöstöön. Perkeleen kavalia päällekarkaamisia sinä aioit, haureutta sinä aioit... tyttärelleni! Mutta tänä vuonna tulee hyvä naurisvuosi ja se tietää hyvää naintavuotta, jotta Niskalassa vietetään kohta häitä, ja panekin muistiisi, että...»
En kuullut enää loppusanoja. Olin paiskannut oven perässäni kiinni; Olin kuullut kylliksi. Ei ollut enää turhia haikailemisia... torpantyttöidylleissä.
Eihän ollut lopultakaan mitään sen enempää tapahtunut kuin narrinsydämeni loihtima näköhäiriö — eräs väsähtäneen herrasmiehen sentimentaalinen suudelma rahvaantytölle, sinisen romanttiseen malliin. Taisivat, lempo soikoon, jo olla entiset Päkit ja Päkkien pojat kääntymäisillään haudassaan — pelkästä röhönaurusta erään tyttärenpojan vuoksi... Jopas osasi kerrakseen tuolle Kilian paralle kummitella — paratiisia! Ja tuossa... vanhalla paikallaan ei sen kummempia kuin eräs kitulias torppa, siinä pitkävihainen ukko, luiseva akka ja harvinaisen soma tyttö, josta sukee vielä lihava emäntä lihavaan taloon. Ja samalla hurskas vaimo, hänellä kun on alituisena varoituksena viettelyksiä vastaan suumalossa eräs pienen pieni synnin siemen, melkeinpä pelkkä sattumalta lennähtänyt akana, mutta harvinainen... Rahvashan ei ylimalkaan osaa tai välitä suudella. Se on silkkaa herrashapatusta, rakkauden turhamaista maistiaista, mikä ei kuulu jokapäiväiseen kunnonihmisten elämänmenoon...
Olin lopultakin terve kuin pukki. Pukin mielevä nauru ja rietas parta, pukin terävät sarvet ja nokkelat sorkat tuntuivat kutittavan ja keikkuvan sisuksissani, kun komensin »Kilianin» lujan potkurin pieksemään vettä Karjunleuan salmitse Kostonselälle ja täältä kääntymään etelää kohti.
Erikoisen herkulliselta tuntui minusta silloin varsinkin se ajatus, että ajoin sinun myötäjäislaivallasi, hyveellinen Elisa, paheellisen naisen, Ebba Franken, luokse.
Olinhan toki opiskellut »humaaniseksi maailmanmieheksi»!
16.
Nyt olin vihdoinkin vapaa — elämään yksin oman kurjuuteni kanssa.
Sillä yö Ebba Franken sylissä ei pelastanut minua mihinkään muuhun kuin perinpohjaiseen itsehalveksumiseen.
Näen itse, vielä tältä istumasijaltani, oman silloisen näkönikin... kumaraiset hartiani, välinpitämättömät kasvoni, tuijotukseni maantiehen, jota kuljen, palattuani kirkonkylän laituriin, Juhana Theudeniuksen pappilaa kohti.
Vetikö minua sinne ripittäytymisen halu vai Erika sisareni kirje, jonka olin siihen saakka jättänyt hoteisiini, melkeinpä sen kokonaan unohtaen, en välittänyt ajatella. Joka tapauksessa tiesin, että jos tuo hengellinen isäni Juhana tarvitsi tuhlaajapoikaa, joka oli syönyt elämän rapaa, niin nyt hän oli saapa teurastaa parhaan juottovasikkansa.
Oi, miten olinkaan viisastunut sillä matkalla! Tiesin sen, minkä olin tietänyt sille lähtiessänikin: lika ei ole lialla pestävissä. Nyt se oli vain kaksinkerroin lähtemättömissä, sillä rakkauteni »viimeinen yö» oli päättynyt etovaan inhoon.
Kahdenkeskinen vaeltelu pienen muistokkaan linnan raunioilla, illallinen värillisten paperilyhtyjen valaisemalla kasinolla — silloin oli vielä Ebba Franken pieni »toinen» leuka näyttänyt minusta kuten ennenkin, himertävän pehmeältä. Se oli yhä se kypsän synnin houkutus, jolla hän oli keimaillut haikaillen muka vanhenemistaan. Tumma sini kimmelsi, ainakin viinin voimasta, yhä hänen silmistään. Pehmeät, holtittomat jäsenet, joiden alinomainen pieni liikahtelu oli kyennyt tekemään minut sairaaksi kokonaiseksi vuodeksi, olivat säilyttäneet silmissäni entisen hekumansa.
Ja se yö! Se hukkukoon kuin virvatuli suohon. En halua siitä edes tunnustuksissa puhua, sillä sen mykkä muistokin on kylliksi. Mutta minun täytyy nähdä näkemällä vielä tänä hetkenä sen jälkeinen aamu. Sehän on näet jo »filosofisempaa». Niin, melkeinpä yleispätevää! Sillä luulen, että rakkaus, joka on elänyt vain lihassa, loppuu aina samankaltaiseen puistattavaan inhoon.
Hän oli sinä yönä tullut silmissäni vanhaksi, auttamattomasti ja iljettävästi vanhaksi naiseksi. Hänen leukansa varjoon oli ilmestynyt repsahtava akan lisäleuka. Hänen kaulallaan oli velttoja ryppyjä ja punaisia läikkiä. Ja nuo rinnat, joita eivät olleet koskaan uuvuttaneet synnyttäjän vaivat — nekin olivat martona kuihtuneen vanhan naisen! Eikä hänessä ollut jäsentä, ei muotoa, joka ei olisi ollut kypsä sivuttavaksi kuoleman kalkilla.
Rakkaudella on näet todellakin monenmuotoisia ihmeitä runsaudensarvessaan!
En osaa sanoa, kuinka paljon inhosin ja kuinka paljon säälin, mutta häpeä ajoi minut hänen luotaan kuin ensikertalaisen porttolasta.
En tiedä, paljonko on totta vanhassa arabialaisessa tarinassa, että tytön syntyessä on hänen kehtonsa yllä sata enkeliä, mutta vanhana naisena, kuolinvuoteen ympärillä, sata pirua. Ehkäpä paljonkin. Mutta luulenpa, ettei niissä piruissa ole edes helvetin virkistävää tulikivenkatkua! Ne ovat vain haudankaivajan hatunlierillä kyyhöttäviä männinkäisiä, joita emme näe, mutta jotka aistimme kaiken katoamisen paleltavassa kauhussa.
Enkö ollutkin vapaa, rakas Elisa, tuosta »suuresta rakkaudesta?» Nythän minun piti lopultakin pelastautua sinun lempeytesi vaaleanruusuiseen helmaan! Eikö niin?
Olinhan kaiken lisäksi menossa, luultavastikin, ripittäytymään, puhdistuakseni ehkäpä myöskin omasta kurjuudentunnostani.
Ojensin Juhana Theudeniukselle Erika sisareni kirjeen. Hän luki sen hitaasti läpi. Luki uudestaan, käveli edestakaisin kuohuksissaan, pysähtyi, käveli taas, ja näin, että hänen kasvoilleen oli levittynyt, ainakin hetkeksi, valaistuva ilme, aivankuin ihmiselle, jonka pilkkopimeään vankilaan tulvahtaa äkkiarvaamatta kaukaista aamua.
Mutta hän poistui jonnekin puutarhaan. Enkä häntä häirinnyt. Minun oli sitäpaitsi tuhlattava suurin osa iltapäivästä käyntiin nimismiehen luona, jonka piti ottaa ajaakseen puolestamme eräitten rantatalollisten nostamaa korvausjuttua meitä vastaan kalavesien muka kärsimistä vahingoista. Palattuani tapasin hänet taaskin oudoksuttavan synkkänä. Hän näytti kamppailleen jumalansa kanssa ankaran Jaakopinpainin. Hajamielisenä, silmien välissä ankara ryppy hän istui työtuolissaan. Vihdoin... keskustelumme tyrehtymistään tyrehtyessä en kyennyt enää vaikenemaan itsestäni. Kaiken sen, minkä tähän saakka olen kertonut, paljastin myöskin hänelle, nykyistään vain kiihkeämmin ja kiireellisemmin, sillä silloin ei minulla — kohtalontieni puolimatkassa — voinut vielä olla näiden öitten tosin vaivoin, mutta kuitenkin harkiten hallittua rauhaa.
Kun olin tullut ripissäni Hannaneitoon ja tapaamiseemme öisessä majassani, hän tokaisi äkkiä: »Etkö muista, mitä sinulle jo viime kesänä sanoin, että... juuri nuo puhtaat ja yksinkertaiset, nuo korven kasvatit» — ja hän viittasi huomaamattaan akkunasta lukkarin taloa kohti »ovat vaarallisimmat, sekä itselleen että muille?»
Mutta hän ei näyttänyt odottavan vastausta kysymykseensä. Ja minä jatkoin puhettani äskeiseen »viimeiseen yöhöni» saakka.
»Tiedän, tiedän», hän alkoi toistella itsekseen ja vaikeni taaskin kasvoilla ajatus, kuin olisi ymmärtänyt tapauksen liiankin hyvin. »Minulla ei ole enää mitään takanapäin, ei mitään edessäpäin», huudahdin, joutuen ahdistukseen, »jollei sanota joksikin erään suvun 'pelastamista' ja — järkiavioliittoa.»
Ääneni oli katkera. Juhana nousi kavahtaen, hänelle näytti tulevan syvä hätä puolestani. »Älä vedä, mies, päällesi tuomiota rakkauden edessä!»
»Enpä tiedä ketään rakastavanikaan», yritin hymähtää. »Ehkäpä et uskalla tietää?» tuli vastaisku hatariin sanoihini. »Niin, niin, nyt olet joutunut sielussasi hätään ja sinun on aika kuulla, että minäkään en ole kerran tietänyt rakastavani tai en uskaltanut tietää, kunnes oli liian myöhäistä. »Katsohan», hän pani kätensä polvelleni, »mitättömin maan mullassa itävä siemen on helpompi nähdä kuin rakkauden vehmainkin oras. Vain järkyttävä tapaus, Jumalan rouhaiseva kuokka voi sen meille yht'äkkiä paljastaa ja samalla — pyyhkäistä sen kämmenellään, osoittaakseen kehnon sokeutemme.»
Ja Juhana Theudenius kertoi tarinansa, joka minun on tässä — hänen sanoillaan tai omillani — toistettava, koska se vaikutti voimakkaasti ajatuksiini, varsinkin myöhemmin, oman kohtaloni ratkaisevissa vaiheissa.
Juhana pastorin juopon lukkarin tytär, Katri, oli käynyt rippikouluansa. Hän oli ollut rippilapsista sivein ja uskollisin sanassa. Ei ollut pitänyt muitten seuraa, ei iltoja juossut eikä päästänyt ketään luoksensa.
»Niin», hän huomautti yht'äkkiä kertomuksensa lomaan varoittavalla äänellä, »eräänä myöhemmistä kevättalvista oli myös Niskalan Hannatytär parhaimpia lukijoita rippikoulussa. Varo leikkimästä, mies, sellaisilla sydämillä! Suudelkootkin, lennelköötkin perhosen näköisinä heinikossa tai paetkootkin kauhussa — niitä synnyttäneen yksinäisen toukan elämästä emme tiedä mitään...»
Tuo hänen kuvansa sattui minuun vavahduttavan syvään. Olin näkevinäni välähtävän hetken Hannaneidon seisovan tuijottamassa kotinoronsa umpilampea ja samalla hänen silmiensä kauhun ainoassa suudelmassa.
Mutta Juhana jatkoi kertomustaan.
Tuo lukkarin tytär oli istunut rippikouluaikansa kevätillat kotoharjunsa rinteellä, lukien sanaa tai laulaen suvivirttä, »Sä sydämemme valo, ain' asu luonamme! Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme...» oli heleänä ja kaipaavana kantanut silloin yli lahden pappilan kuistille. Eikä hän, Juhana pastori, ollut osannut poistua sellaisina iltoina kamariinsa.
»Ei, en poistunut», hän toisti, »ja sellainen itseäni pettävä narri minä olin, että annoin hänelle muka hurskaana, hengellisenä rippi-isänä itsensä Neitsyen armolahjoja. 'Hän Jumalan armahainen ompi...' hymisin itsekseni hänelle vastaan, minä, tietämättäni ulkokullattu. Ja vain muka suloisena muistona kätkin sydämeeni hänen yliluonnollisen kirkkaat silmänsä, joissa oli haurasta, mutta polttavaa rukousta, kun hän juhannuksena nautti ensimmäisen ehtoollisensa. Niin, silloinkin valehtelin itselleni, vaikka minun olisi pitänyt ainakin seuraavina päivinä ja öinä selvittää itselleni, mistä oli tullut mieleeni tyhjä autius, kun en enää häntä päivittäin nähnyt, tai miksi unissani näin hänet, en salakihlattuani, sisartasi, vierelläni... suloisissa hahmoissa. Minä en luultavasti uskaltanut ajatella. Minä vain karkoitin nuo muka syntiset kiusaukset...»
Mutta »Jumalan kuokka» oli lyönyt yht'äkkiä syvälle. Seuraavana keväänä pastori oli kuullut järkyttävän sanoman. Katri oli synnyttänyt lapsen, aviottoman lapsen — kenelle tahaan aittasudelle, rengille tai talonpojalle. Lapsi oli kuitenkin kuollut, ja syyskesällä oli pastori ollut hoitamassa virkaansa sen haudalla.
Juhanan ääni oli vieläkin takertua syvälle juuttuneeseen tuskaan hänen kertoessaan tuon pienen arkun hautaanpaniaisista. Tuo toimitus ja haudan äärellä seisovan kalvistuneen tyttöparan valjut kasvot oli ollut hänen elämänsä raskain kokemus. »Olin menettänyt uskoni ihmisen muotoon, nuoruuden puhtauteen ja sanan voimaan», hän sanoi. »Mutta luuletkos, että vieläkään osasin mennä itseeni. En, en suinkaan! Minä muka hirmustuin hengellisesti tuota syntisparkaa kohtaan.
»Tuon lukkarintönön heleänpunaiset seinät ja siniset kulma- ja ikkunalaudat, jotka Erika on nähnyt unessaan ilmielävinä, paistoivat silmiini ärsyttävästi kaiket päivät. Se oli todellakin kuin synnin tulenpalava lyhty. Koreana ja kekkavana tuo riettauden majakka, sen juopotteleva lukkari ja synnissäänkin kovakorvainen tytär uhmasivat kaikkea luonnollista katumusta. Niin ainakin luulin. Sillä tytär ei ollut tullut edes kirkoteltavaksi tai muuten ripitettäväksi.
»Olin käskenyt käskemällä moneen kertaan lukkaria saattamaan hänet eteeni nöyrtymään ja katumaan. Ja kun tuo ynseä olento ei tullut, minun oli muka pappina velvollisuus lähteä itse syntisen luo sanomaan mikä oli sanottava sanan jälkeen.
»Kuljin tuota... silloin marraskuista, routaista polkua. Yritin selvitellä sanottavaani, hakea syitä, jotka tekisivät tuon minulle muka vieraan tapauksen jollain tavalla ymmärrettävämmäksi.
»Kesken ajatuksiani sattuu silmiini kuva, joka rauhallisuudestaan huolimatta on melkeinpä pelästyttävä. Hitain, tasaisin askelin kulkee Katri maantietä ja kääntyy juuri rantapolulle, suoraan minua kohti.
»Pysähdyin. Minusta tuntui kuin juuri minun olisi ollut nyt paettava tuota ihmistä. Sellainen puhdas rauha oli hänen astunnassaan. Minun täytyi pakottautua odottamaan paikallani. Hänen saapuessaan eteeni en halua katsoa hänen silmiinsä, vaan käännyn, niukasti viitaten itseäni seuraamaan, takaisin pappilaa kohden, virkahuoneeseeni.
»Pitkään aikaan ei käänny selkäni akkunan luota, johon olen pysähtynyt tuijottamaan lahdelle. Yhä paistaa siellä marraskuun kovassa valossa lukkarin synninpalava talo. Minä kerään itseeni hengellistä vihaa kaikista niistä kärsimyksistä, joita sen katseleminen on minulle tuottanut kevättalvesta alkaen. Suuttumus ja miehinen viha, jota yhä kuvittelen papillisen hurskaaksi, kuohahtaa myrskyksi.
»Vanhan eksorkismin kaava 'perkeleitten ulosajamisineen' on jo monet vuodet sitten poistettu käsikirjasta. Mutta nyt nousevat nuo manaukset tukahduttavana tulenpalona aivoihini. 'Minä manaan sinua, sinä...' Mutta sana 'saastainen' ei pääse enää suustani. Olen joutunut katsomaan naista kasvoista kasvoihin. Niillä elää hiljainen, sädehtivä valo. Kalvenneille poskille nousee vaaleanpunaisen kevätruusun väriä. Hän on alkanut puhua, nöyrästi mutta selkeästi. 'Niin, herra, minä hukuin eräänä syntisenä yönä, sillä teitä minä rakastin!'
»Sanat kävivät yli minun ymmärrykseni, ja kuitenkin tajusin ne totisen tosiksi. Nyt tiesin minä seisovani tuomiolla enkä kyennyt puhumaan. 'Teitä, herra, minä katsoin rippikoulussa joka hetki. Teidän tähtenne lauloin kevätvirteni aamuin ja illoin, koska näin teidän kuuntelevan kuistillanne. Voi, miksi te viivyittekin, kuinka kauan tahansa lauloinkin!'
»Eikä hän antanut minulle aikaa vastata edes sitä tolkutonta, mitä olisin osannut. Hän jatkoi yhtä rauhallisesti: 'Jokaisen opetushetken aikana uskoin teidän silmienne valon sattuvan minuun eikä kehenkään toiseen. Miksi minä olin hurskas ja oppivainen? Siksi, että te asuitte kuin Jumalan silmä sydämessäni, joka oli kuin saippuakupla, kun se kuvastelee ihanaksi kaiken ympäriltään. Ja yhä te katsoitte minuun. Niin, me elimme yhdessä, hengessä ja lihassa kaikkina niinä päivinä ja... valvottuina öinä.'
»Vaistomaisesti minä nyökkäsin. Näyt, mitä olin kokenut yöllisellä vuoteellani, silloinen toivottomuuteni ja loppumaton ikäväni oli kuvattu eteeni erehtymättömin sanoin. Nyt vasta käsitin oman itseni ja rakkauteni. Tunnustus oli huutamaisillaan suustani. Mutta sittenkin, yhä, itseäni peitellen hengitin häntä vastaan syytöstä. 'Ja sinä... toisen luo... kenen tahaan...!
'En ole ajatellut ketään muuta, ei kenkään toinen ole ollut minun luonani, sillä teidät minä ajattelin tulemaan ja... te tulitte, herra!'
»Ja hän hymyili, hän hymyili onnellisen näköisenä! Silloin ajatuksiini selkeni häikäisevä näky noiden yksinkertaisten naisten silmien syvyyksistä. Niissä asuu ihana mielettömyys, jota he tottelevat, hetken tullen, kuin mykät karitsat. Ja he tietävät sen oikean hetken. He eivät ole kuten me — hedelmättömän järjen sokkoja!
»Heidän sydämessään on rakastetun kuva elävämpi kuin käsin kosketeltava, korvin kuultava ja silmin nähtävä, kun ympärillä on kaipauksen täyttämä yö. Ja siksi, niin ajattelin jo tuona hetkenä, tuon kuvan sijalla voi olla ken tahaan, sillä he antautuvat kuitenkin vain rakastamalleen. Ja miehet — varsinkin me opin kärventämät ja velvollisuuksien kahlehtimat — me kiellämme rakkautemme odottamatta edes kukon kiekumista.»
Juhana oli pysähtynyt taas pitkäksi aikaa katkeraan muistoonsa. Otti vihdoin poveltaan sisareni kirjeen ja näytti sitä aivankuin punnitsevan kämmenellään. »Niin, ja myöskin hänessä on sitä näyn ja näkemisen lahjaa, joka meiltä puuttuu...» hän puhui itsekseen, entistään rauhallisempana.
»Entä... miten hänen kävi, tuon nuoren naisen?» Kysymys oli minulle jollain tavalla ratkaiseva, aivankuin siihen olisi sidottu jotain myös Hannaneidon sisimmästä kohtalosta.
»Hänen kävi, kuten minun mitättömyyteni ansaitsi. Vaikka hän sanoi viimeisiksi sanoikseen: 'Niin, herra, ja yhä tänä hetkenä te olette minun kanssarikolliseni, jota en lakkaa rakastamasta, jos olisin vieläkin yksinäisempi ja halveksitumpi', ja vaikka ne syöpyivät mieleeni tulikirjaimina, minä annoin hänen lähteä.
»Nyt hän on erään pikkutalollisen, viettelijänsä, emäntänä.»
»Ja tyytyväinen, varmaankin tyytyväinen, eikö niin?» huudahdin kuin katkerasti pettyneenä. Samalla tavallahan oli eräs torpantytär kohta sovittava minulle antamansa suudelman!
»En tiedä, ehkäpä», Juhana vastasi. »Mutta se ei lievitä minun rikostani. 'Säädyllisten' ihmisten halveksunta, papillinen virkani, uskollisuus sisartasi kohtaan, joka kuitenkaan ei rakkauden edessä ollut enempää kuin tietämättömän antama sana, tuo kaikki ja paljon muuta kehnoutta on minun rikokseni, jota en olisi kestänyt, jollei minulla olisi Jumalaa, jonka kanssa painia.»
Tapaus jätti minuun koko yöksi sekavan vaikutuksen. En osannut sitä miettiä itselleni läheskään kaikilta kohdiltaan selväksi. Minullahan ei lopultakaan ollut enää mitään takanapäin eikä edessäpäin, mihin verrata tuota luonnottoman harvinaista tapausta tai — miksipä ei — rahvaanomaisen luonnollista!
Mutta se jäi sittenkin muistiini hirvittävän tarkasti, kuten nyt sen liiankin varmasti tiedän. Se oli minun eteeni loihdittu harvinaisen väkevämultainen pelto, joka tarvitsi vain siemenen pari, kasvaakseen minua varten niin nisunsa kuin ohdakkeensa.
Erään niistä — hitaan hitaasti itävän — hän heitti siihen jo seuraavana aamuna, kävellessämme laivarantaan. »Niin, tuosta sisaresi kirjeestä... hän aloitti. »Naisella, jolla on sellainen hengen voima rakkaudessaan, on oikeus tulla tuomarikseni.» Hän oli kirjoittava sisarelleni ja pyytävä häntä omastakin puolestaan tulemaan, tunnustaakseen kaikki.
»Mutta», hän päätti raskaan ankarasti, »meidät voi yhdistää enää vain jumalallinen ihme! Jokainen lihallinen yhteys, jokainen avio on synnitöntä ainoastaan suuressa rakkaudessa. Olen sen tuosta tapauksesta alkaen tietänyt ja viime yönä sen kamppailin itselleni selkeääkin selkeämmäksi. Katsos, jos tarjoaisin hänelle tai edes suostuisin tarjoamaan pari pisaraa rakkautta ja puolet ruumiistani, tekisin toisen ja kolmannen rikokseni! Se olisi huorintekemistä rakkauden edessä!»
Tuon miehen karhea, mutta jylhä ja tinkimätön hengenvoima oli masentaa minut maahan. Tunsin ja tiesin luoduksi itseni mitättömämmistä ja hauraammista aineksista. Ei, minussa ei ollut miestä Jaakopinpaineihin... pelkistä totuuksista!
17.
Paluuni jälkeisenä lauantai-aamuna istuin majani pihakivellä odotellen Heiskasta ja Metelistä soutajikseni ylävesille, tilimatkalle. Niskalan puolelta ei näy mitään liikettä, kuten ei edellisinäkään päivinä. Eetla emäntä on käynyt pari kertaa kiukkuisen näköisenä haamaisemassa vettä laiturin päästä. Tytärtä ja vaaria en ole nähnyt edes kaukaittain, en edes pientä Leenaa leikkimässä. Olettelin, että he viipyivät joillain takaniityillä heinänteossa.
Porraskivelläni istuu taaskin Pirjo parka, tuo vähämielinen maitotyttö, ja Tiimon haukkuu luonnottoman kimeällä äänellä kivikkoon pysähdyttämäänsä kyykäärmettä kutsuen tappajaa paikalle.
Minä en mieti sen enempiä. Mutta palatessani käärmettä tappamasta alkaa minua säälinsekaisesti huvittaa maitotytön juoruileva lepertely. Hänellä on näet tapana tolkuttoman kikatuksensa ja tyrskimisensä lomassa solkata kuulemiaan juorunpätkiä. Käsi viuhtoi, kuten ainakin juoruilevalla naisella akkajoukossa, se levähti yhtäkkiä hämmästynyttä suuta ja poskea vasten, tytön muka kuihaistua suuret, vaaralliset juorunsalat julki.
Nyt hän alkaa lallattaa moneen kertaan: »Ei tanttita häitä, ei tanttita häitä ja itäntä turee, itäntä turee...» Tiesin, että Kukkola oli Maahin rantatorppa ja että siis isännällä tarkoitettiin juuri Niskalan sulhasmiestä.
Käskin ankarin sanoin tytön paluumatkalle. Mutta samalla olin varma siitä, että jotain oli tapahtunut tuolla toisella puolella.
Johdin puheen soutajieni kanssa Niskalan Artturiin. He tiesivät, että riita torpan vanhusten ja pojan välillä oli yhä ratkaisematta. Ei ollut huolinut isoisä pojalta edes rahaa, jota tämä oli tarjonnut veropäiväläisen palkkaamiseksi. »Ei ole tässä torpassa tarvittu ennenkään lentojätkän suutarinmarkkoja!» oli kuulema ukko toraillut ja ärjähtänyt lopuksi — kuten vanha Heiskanen pitkän tovin aprikoituaan lisäsi — »Ja pysy siellä Päkin murhasakissa, jotta ruuhkaavat sinutkin rammaksi, patruunanpojat!»
Palkanmaksussa kysäisin Artturilta, miltä tuntui keksimiehenä olo kuokkamiehestä. Avomielinen nuorukainen kertoi asiansa juurta jaksain. »Ukko huhtoo kuin kirpuntappajaisissa!» hän nauroi hyvillään. »Se ei nähkääs tiedä, kumman nitistäisi, minut vai Hannan.» Sisar oli nimittäin vienyt salaa Leena-tytön äitinsä hoteisiin ja tämä oli nyt muuttanut kartanosta kahvinlaittajaksi rantatölliin, Törmälään — hän viittasi Haapaselkää pitkin — ja heidät oli jo pantu kuulutuksiin, jotta ei siinä auttanut enää äijänjurilaan äyskimiset.
»Niskalaan on tulossa siis kahdet häät samalla kertaa?» tokaisin kuin sivumennen. Poika näytti ällistyvän ja vei kätensä korvalliselle. »Mitenpähän tuo lienee...», hän aikaili. »Ei siitä Hannasta taida joutua täksi syksyksi.»
»Onko tullut joitain esteitä vai...?» »Piru niistä tietää, tyttölöistä... Sitä Ilolaulu-kirjaansa kuulema lukee ja on kieltänyt sulhasensa käymästä. Maahi sitä juuri valitteli. Kulkee kuin puulla päähän lyötynä. Mutta onpa niistä yksistäkin häistä... yhdellä kertaa!» poika pelastihe lopulta itsensä kiusalliselta tuntuvasta asiasta.
Ja minä olin nyökkäilevinäni hänelle yhtäkaikkisesti. Mutta ajatuksissani oli alkanut takoa Juhana Theudeniuksen jyrkkä kysymys: Ehkäpä et — uskalla tietää... rakastavasi? Miksi en uskaltaisi? löi oma ajatukseni vastaan. Ei minua ainakaan vielä näillä rahoilla ole ostettu — vätysvävyksi patruuna Karhelinin tyttärelle!
Yötä myöten lasketin takaisin kosket ja suvannot pysähtymätöntä vauhtia. Yli Yövedenhän ei sittenkään, ei poikki eikä vitaan, ollut enempää kuin muutama aironveto.
Miten elävä voi ollakin ilo! Miten vähään se tyytyykään! Torpan pihamaa pysyi yhä tyhjänä. Mutta minä olin onnellinen jo siitäkin, että saatoin taas kuvitella hänet lähelleni ja että tiesin hänen ajallaan ilmestyvän askareisiinsa pihapolulle ja laiturille.
Auringon noustua en kyennyt pysymään sisällä. Saalistin jälleen tuota lohenpetoa, joka yhä yhtä kiusallisen viisaana hallitsi kuningaskiveään saareni alapuolella. Nyt oli minullakin aikaa, iloa ja kärsivällisyyttä. Meidän kesken alkoi salamyhkäinen kaksintaistelu.
Isäni kirjeet tihenivät tihenemistään. Ukko näytti tulleen pyöräpäiseksi jostain taikauskoisesta pelosta. »Olemme vastuussa suuresta luottamuksesta, varsinkin sinä!» niissä toisteltiin. »Nyt on ladattu, poikani, viimeinen keulatykkimme. Älä unohda sitä!» Tiesin, että hän tarkoitti, »suurella luottamuksella» juuri sinun uhrautumistasi, Elisa. Vastasin hänelle pariinkin kertaan. Olin kyllä vastaava päälläni ottamastani tehtävästä, kuten olin luvannut, kirjoitin ärtyneesti ja ylimielisesti. Ja seuraavassa kirjeessäni: »Älä höpsi, isä-ukko, mamselli Elisa on saava takaisin jokaisen killingin rahoistaan ja korkojen koroksi... kokonaisen aviomiehen! Eikö riitä?»
Mutta samalla elättelin itsessäni ajatusta, että minun oli jollain tavalla kyettävä vapauttamaan itseni sinulle antamistani hämäristä lupauksista. En suunnitellut suinkaan mitään keinoja tai tehnyt laskelmia. Mutta minun toimintatarmoni purkautui nopeisiin jokapäiväisiin tarkastusmatkoihin sekä ylävesille että alaspäin, Karjunleukaan, ja myöskin kamppailuun kuningaslohen kanssa aamujen nouseskellessa.
Ja vihdoin eräänä himmeänpilvisenä, lämpöisenä aamuna näin Hannan aitanoven mustana aukkona omalle rannalleni. Se oli siis auki. Sen asujain oli nukkunut siellä yönsä ja lähtenyt ehkä jo askareilleen.
Uittelin perhostani kiven kupeessa, katse yhä tähdättynä Niskalan rantapolulle. Heiskanen odotteli lähelläni, rantakivellä, lähtemistäni Haapaselälle, poltellen aikansa kuluksi lyhyttä luuvartistaan. Silloin se painalsi ensi kerran siimaa, ukkolohi! Tosin se luiskahutti sen taas suupielestään. Mutta se oli kuitenkin ollut menemäisillään ansaani. Se ei ollut sittenkään erehtymätön. Kiihkosta kuumeten löysäsin siimaa uitellen täkyäni syvemmälle kohti virran jamaa.
Mutta unohdin sen sinne vipajamaan. Sillä Niskalan polkua astuu suoraan alas laiturille Hannatytär. Hän näyttää aivankuin hengähtävän. Tulee laiturin ulommaiseen päähän eikä kiirehdi kumartumaan haamaistakseen sankoonsa vettä.
Olen näkevinäni hänen sinenharmaat silmänsä kimmeltävän juuri unesta heränneinä, pehmeinä ja aamunrauhallisina. Niissä ei ole enää mitään kauhua. Niissä on tuttavallisuutta! Muuten hän ei seisoisi noin kauan paikallaan ja katsoisi suoraan minua kohti.
Viittaan kädelläni. Hän nyökkää hitaasti. En ollut koskaan nähnyt, että hänen nuori vartalonsa oli myöskin noin uhkea. Siinä oli melkein itsetietoista varmuutta. Niin, hän oli kyennyt vapauttamaan itsensä... ehkäpä kokonaan! Tuossa nyökäytyksessähän oli kutsua: tule, en pelkää kutsua!
Olen jo heittänyt vavan Heiskaselle ja astumassa venettäni kohti aikoen soutaa hänen luokseen. Kumarrun työntämään venettä kokasta. Mutta Hanna on jo nousemassa polkua ja tuvan nurkalla seisoo Pertteli-ukko uhkaavana peikkona. En halua riitaa, tyynnytän itseni, viittaan Heiskaselle. Vahtikoon tuo vanha talonhalli, sitä parempi. Nyt eivät olleet sentään uskonjäykkä pastori ja rippitytär veisailemassa kevätvirttä. Minun toki oli uskallettava tietää, rakastinko vai en!
Mutta Heiskasen ukko näytti olevan viisas mies. Sanoi ojentaessaan lohivapaa: »Eipähän tarttunut.» Ja lisäsi saatuaan veneen tasaiseen kulkuun: »Se on silläkin tavalla, että tuollainen lohenpeto, jos sen saa... tietää pojan tuloa tai kuolemaa, sanotaan.» Ja ukon suu mutruili piippunsa hammasluussa.
»No, siinä tapauksessa... tulkoon vaikka poika!» tokaisin samaan tapaan.
Seurasin katseilla rantakennäiden pieniä peltolaikkoja. Ne olivat suuria määkiviä ja raivattuja kivikasoja täynnä. Mutta ne kasvoivat kuitenkin! Tunsin rakastavani tätä sitkeäselkäistä kansaa. Tämä työkin sen keskellä tuntui minusta sillä hetkellä jalolta tehtävältä. Tämähän jos mikä oli sitä »suurten fennomaanien perinnön» juurtajaksaista kansaan istuttamista, mistä pääkaupungin seuroissa oli muotiasiana iltakaudet aatteillu!
Ei ollut mitään, mitä en olisi kyennyt tekemään tahtoni mukaan.
Enkö tietänytkin rakastavani? Mietin miettimällä jokaista hetkeä, jonka olin ollut hänen lähellään, niiden tajutonta onnellisuutta, eroillan mustasukkaisuutta, tuskaa ja sen jälkeistä tyhjää apeutta ja taaskin pettymyksen tuskaista raivoa. Mitä se olisi ollut muuta kuin rakkautta?
Niin, minä näin tuolla matkalla oman rakkauteni kasvavan... silmäini edessä aivankuin olisin tarkastellut sen nousua kovasta, kivisestä pellosta.
Olethan nähnyt miten tekee elämään luotu oras, kun on aika tullut! Sitä painaa — sen kokoon verraten — kuivan paahteen kovettama savivuori. Mutta heikko oras on vähässä väkevä. Se murtaa vuoren. Kun se saa kosteuden pisarankin avukseen, se jo aamulla juo jokaisella solullaan valoa ja tuoretta ilmaa.
Se on sokea voima ja siksi juuri vuoria siirtävä, kuten oli rakkauteni tuona autuaana, lenseän sateisena päivänä.
Te, sinä, isäni ja sisareni, koko avuton sukuni, tuon torpan vanhusten hautoma viha, häijyt sattumat ja yksinpä uhatut jumalanmyrskyt saivat tulla, nousta vuoreksi eteeni — se oli sittenkin siirtyvä syrjään, kuten hauras savenkokkare liian kauan tuskalla paahtuneessa pellossa.
Sellainen oli minun rakkauteni, Elisa hyvä. Ja minä olin siitä valmis taistelemaan sinua vastaan.
18.
Noina päivinä vastasin sinun peitetysti rakastuneeseen kirjeeseesi kylmän asiallisesti. Olin tekevä parhaani. Sinun uhrauksesi ei ollut joutuva häpeään. Olin kiirehtivä uittotöitä yötä päivää, jotta seuraavaksi kevääksi olisi ajoissa laivattavaa tavaraa. Sinulle naisena en kirjoittanut sanaakaan.
Tiesin, että se kirje oli sinuun koskeva. Se oli näyttävä sinun silmissäsi raa'alta, sillä itse et ollut maininnut sanaakaan uhrautumisestasi. Mutta, Elisa parka, koko miehinen tahtoni huusi vapautta, eikä nuori rakkaus ole koskaan tuntenut sääliä.
Ja — huomaa se — jo eräänä seuraavista päivistä olin valmis siitä maksamaan hengelläni. Tai oikeammin, minä kamppailin vapaudestani rakastaa rehellisesti elämän ja kuoleman kanssa.
Kauton Eemelin tapaturma oli kierrellyt aluksi vähäpätöisenä kaunana seutukunnan kansan vanhastaan ärtyneissä verissä. Uhri oli jo päässyt sairaalasta, mutta nautti edelleen kauppahuoneen sairasapua, kun ei kyennyt vielä työhön, ja hyyperöi nyt vaivaansa valitellen ja päällystöä syytellen rantamökistä toiseen.
Mutta ei siinä kyllin. Erotettu Hartikka, joka myös oli paikkakuntalaisia, oli jauhanut tukkiroikissa omaa vihanpitoaan muka syyttömästä erottamisestaan.
Pertteli-vaarin sammumaton viha ja pojan »ryöstö» oli tietona mökeissä ja ponttoilla, niin että nälkävuosien aikuinen vihanpalo, joka oli jo yleensä ollut sammumaisillaan ajan turpeen alle, alkoi kyteä uudestaan ja lopulta räiskähteli kulona meikäläisten »susipuitten» kärventämiseksi.
Torakoskeen oli keräytymässä taaskin ruuhkaa. Tullessani paikalle huomasin, että se oli päästetty huolimattomasti suurenemaan. Vedin tilille uittojakson pomon. Mutta tämä valitteli, että seutukunnan uittajat, joita oli tukkimiehissä suuren suuri enemmistö, eivät totelleet käskyjä — pelkäsivät muka Kauton Eemelin tapaturmaa.
Jussi Metelinen, kiehimäläinen, oli heti valmis johtamaan ruuhkan purkamistyötä, mutta laukaisuun tarvittiin vähintään neljä miestä. Kului aikaa seuraa vaan päivään. Ruuhka laajeni, korkeni ja tiivistyi. Miehet jurottivat, loikoilivat kahvittelemassa pitkät ajat, murahtelivat muka tarjolla olevien veneitten pienuutta ja keveyttä. »Kuin herneen liskot... rikki pamahtavat suman laitaan, ei niihin ole juoksemista.» Haettiin järviväyliltä tukevimmat kelausveneet. Ei, ei sittenkään. Lupasin erikoisen palkinnon laukaisemisesta. Muutamain silmät alkoivat kiilua ahneudesta. Mutta pimenivät taas aikailevaksi jurottamiseksi.
Olin lopultakin varma, että miehillä oli yhteinen salahanke. Kukaan ei saanut sakinhivutuksen uhalla ryhtyä tekoon.
Lähitorppien emäntien ja kahviakkojen suista oli tieto tästä kyräilevästä kamppailusta juossut jäniksenä ja kärppänä pitkin uittorantoja. Rahvasta alkoi ilmestyä kuin häränsilmistä rantavierteille ja mökkeihin, muka omille asioilleen. Ukot näyttivät jahkailevan keskenään: Eiköpähän tuo jo pysähtyne siihen paikkaan... Päkin perillisten uitto. Niillä näytti olevan tietoa asioista tai rotan vainu, että »patruunanpoikia» uhkasi haaksirikko, jos raamit sahalla eivät saisi ajoissa purtavaa.
Jo tokaisi Heiskasen ukko tulevansa porukkaan. Mutta hylkäsin tarjouksen, sillä vanhalle miehelle oli yritys liikaa... melkeinpä itsemurhaa. Olin tarkastanut Metelisen kanssa ruuhkan ja alisen kosken. Ja minun oli täytynyt myöntää tilanne vaaralliseksi.
Ruuhka oli kasautunut vuoreksi könkäänpohjakiviä vasten siten, että sen alla oli loiva putous ja tämän alla koluista, viistävää ja tyrskivää koskea, joka teki mahdottomaksi asettaa pelastusveneitä könkään alapuolelle.
Ken ei purkajista kyennyt leviävältä sumalta, laukaisun tapahduttua, selviämään laidalla odottavaan veneeseen, jossa lujat airoparit olivat valmiina vetämään vitaan ylöspäin, hän oli varmasti tuhon oma.
Ilvehtiviä katseita ja suupieliä kierteli ympärillä. Kokonaiset roikat pitivät röyhkeästi rokulia. Viinapulloja oli ilmestynyt pongottamaan lurjusmaisimpien housuntaskuihin. Ja kahvinlaittajain mökeistä alkoi kantautua metelin pitoa.
Sinä yönkuurona sain tehdä tiliä itseni kanssa. Vastaanko tottakin »päälläni» isälleni viimeisestä panoksestamme? Ja sinulle, Elisa, kylmästä kirjeestäni, jossa olin »kiirehtivä yötä päivää?» Minähän olin vaellellut koko edellisen päivän neuvottomana rantoja lurjusten pilkkana, kykenemättä edes palauttamaan kuria!
Vihdoin välähti päässäni ajatus. Maksan teille, sinulle ja suvulleni, mitä olen velkaa. Johdan itse laukaisua. Jos pelastan henkeni, mikä tottumattomalle oli melkeinpä mahdottomuus, olin maksanut teille kunnian miehenä saamisenne minulta ja minusta, ja sitten... siitä alkaen elämäni on minun omani, säädän sen itse... jatkumaan omalla tavallaan.
Jos hukun, ei yksikään teistä kykene minua syyttämään sanani syömisestä tai kunniattomuudesta.
Ja tunsin noina hetkinä vieläkin enemmän. Pilvenlonkainen kohtalo liikahteli yläpuolellani. Minä olin räjäyttävä sen, kuten selittämättömän ruuhkan. Niin, juuri sen minä olin laukaiseva kuoleman könkäällä hajalle, nähdäkseni mitä siellä oli, tyhjyys vai... paratiisi!
Ja jos minä olin pelastuva, silloin... se oli jumalallinen merkki siitä, että nuoruuteni haaveen kaltainen rakkaus oli olemassa ja että se oli minua varten olemassa.
Ensi kertaa elämässäni lujittui heikko mieleni ratkaisevaan tekoon. Tunsin paisteikasta rauhaa aivoissani ja sydämessäni. Aamulla varhain ilmoitin miehille, että olin itse, illan kajastuessa selkeäksi, ryhtyvä johtamaan laukaisua. Mutta vaadin yhä ainakin yhtä miestä mukaan kolmanneksi.
Silloin astui esiin Niskalan Artturi. »Tosinhan minä olen vielä vähän tottumaton tässä souvissa, mutta jos miestä tarvitaan, niin...» Nuorukaisen silmät paloivat vaatimatonta rohkeutta, jota oli ikäänkuin peiteltävä.
Välittömästä ilosta löin poikaa olalle. Ja asia oli päätetty. Läksimme yhdessä, me kolme purkajaa, hänen Almansa kahvittelumökkiin, meillähän oli vielä kokonainen päivä aikaa.
Säikähtyvää emäntää oli tyynnyteltävä muka yrityksen vaarattomuudella. Nopea niiskutus pyrähti hänen pienillä liikkuvilla kasvoillaan ja somat, mutta työssä kovettuneet kädet tapailivat Artturin rintapieltä, kunnes mies tökkäsi kovakouraisesti, meitä häpeillen, häntä kylkeen ja pelkkä säikähdys jäi Alman huvittaviin lampaansilmiin ja nenänykeröön.
Oi, miten rahtusen verran tarvitaan aikaa mökintyttärelle... hukkua hetkessä latoheiniin kesäisenä yönä — rakastaakseen koko elämänsä ilossa ja surussa! Tuo yksinkertainen rakkaus teki minulle sanomattoman hyvää. Eräs pieni pyöreäsilmäinen kanalintu oli joutunut ansaan, ja rehti nuorukainen tappelee saaliinsa puolesta — koko vanhaa testamenttia vastaan! Kuoleman illantulo tuntui olevan jossain kaukana. Täällä sitä ei osannut ainakaan ajatella.
Vasta lähtiessäni, pienen Leenan pujahdellessa polvieni välissä, painoin tytön ohimokiharat kulmallistani vasten... suloisen haikeaksi hyvästi jätöksi tälle kehnon lyhyelle elämälle.
Tässä, ainakin tässä... pikkuruisessa pelastetussani, ajattelin, jää oraalle eräs hyvätyöni, joka kukkiessaan oli taas kerran, hänkin, ihanasti murtuva... kuin keltaperhosen siipi heinikon myrskyssä.
Ah, harvan harva saa viimeiseksi hyvästikseen niin onnellisen hetken. Katsos, meidän ihmisparkain hyvättyöt tulevat meille rakastakin rakkaammiksi.
Hitaasti kuluu päivä iltaan. Olen tarkastamassa taaskin rantakennäällä, oliko jo päivän häikäisy koskenniskan kohdalta kadonnut.
Hetken kuluttua kuulen hätäisen äänen kennään takaiselta rinteeltä, Törmälästä päin.
Siellä seisoo, toinen käsi yhä puolittain pysäyttävässä asennossa, Niskalan Hannatytär.
»Kuulin jo tuolla... mökillä ja...», hän puhuu vielä rinnettä noustessaan. »Ja tuli jo huhu meillekin saakka, kun...», hän jatkaa hengästyneenä.
Kosken kohina lennättää hänen sanansa aivankuin ohitseni. Mutta ymmärrän ne kuitenkin. Ja haluan kuulla niitä enemmän, yhä enemmän, sillä hänen kasvojensa jokainen ilme puhuu, että hän on tullut minun tähteni.
»Ette saa lähteä!» hän viittaa ruuhkaa kohti. »Sehän on...» Saatan hänet alemmaksi, jossa korkeat rantakalliot ovat pienen notkon suojana.
»Miksi tulitte?» kysyn, vaikka tiedän jo kaiken kysymättänikin. Istutan hänet kivelle ja annan hänen kertoa, eikä hän edes huomaa hädässään, että katselen häntä kiihkeän läheisesti. Olinhan siihen saakka nähnyt hänet vain kaukaa tai ohimennen. Niin, hän oli kuullut huhuja jo toissapäivänä ruuhkautumisesta ja tukkilaisten aikomasta korpilakosta. Isoisä oli siitä puhunut ja pohtinut sitä Eetla emännän kanssa koko päivän. Vihdoin, tänä aamuna, Hanna oli lähtenyt levottomana Kukkolaan, muka asialle, ja sinne oli poikennut Yövedelle laskeva tukkilainen, joka oli tietänyt viimeisestäkin aiheestani. Silloin hän oli soutanut veneellä yli Haapaselän ja juossut Torakosken rantapolkua Alman mökille.
Kuulen sanat, näen hänen matkansa. Hän on juossut pitkän Torakosken kiviset rannat, jotka katkeavat tuon tuostakin pahoihin rantaryteikköihin ja kallioharjuihin. Eikä hän huomaa edes väsymystään! Hänen ruskeat, avosuiset lipokkaansa ovat hiestaantuneet pahasti ja paljaissa nilkoissa on verinaarmuja. Esiliina on repeillyt ja nauha on hukkunut palmikosta, joka on päässyt puolittain hajalle.
Niin, en ole koskaan katsellut häntä näin kauan ja läheltä. Silmät ovat tutut, sillä niitä ei voi unohtaa ainoastakaan näkemästä. Mutta nyt vasta olen ensi kertaa huomaavinani, että hänen kulmakarvansa ovat himmeän ruskeat, lyhyet ja vaakasuorassa ja että otsa on läheltä hiusten rajaa hieman kulmikas. Se ei ole ehjästi säännöllinen, mutta siksi siinä juuri lieneekin tuo mietteliäs haaveen ilme, salainen hulluus, jota ei voi ajatella muualle kuin yksinäiseen hämärään tai alistuvaan, mielettömään antaumukseen.
Otan häntä kädestä molemmin kämmenin. Huolesta avoimina olleet silmät verhoutuvat. Luulen että hän pitää ne etupäässä piilossa ripsien ja luomien takana. Hän tietää vaistomaisesti, että ne ilmaisevat koko hänen olemuksensa. Siksi varmaankin ne avautuvat harvoin, kuten hänen hymynsäkin.
En voi päästää hänen kättään. Olen aina tuntenut, vähänkin kokeneena, että ihmisen käsi, varsinkin naisen, on hänen salaperäisin ja varmin sydämensä sana. Jos sen kosketus on kova ja eloton, jos se jättää sinut kylmäksi, loittone sen antajasta. Sellaisella naisella ei ole sinulle mitään antamista.
Hänen kätensä oli työn sitkeyttämä. Mutta se oli niin nuori, ettei siinä ollut vielä mitään karkeutta. Nyt se oli minun kahmalossani ylen väsyneenä, mutta turvallisesti ja kuumana, kuin syvässä unessa. Se ei pelännyt... tuo käsi. Se oli kuin sykkivä lintu, joka on itse... pitkältä matkalta laskeutunut kämmeneni pesään. Ajattomissa hetkissä, hänen yhä puhuessaan, näin ja tunsin tämän kaiken.
»Sehän on... kuolemaan menemistä!» hän sanoi käsi lujasti tarttuen ranteeseeni, jonka suonet takoivat huumaavaa iloa. »Niin onkin ja siksipä juuri!» sanoin vastaan. Sanani panivat hänet hetkeksi ymmälle. Mutta samalla hän nousi katse särkyvänä suuresta huolesta. »Sellainenhan on... Jumalan pilkkaamista», hän sanoi tukahtuneesti rintaani vasten. »Olkoon», vastasin. Mutta se ei ollut muuta kuin huulteni painumista hänen huuliinsa. Eikä hänen silmiinsä tullut enää kauhua. Niissä oli yhä vain tuota huolenalaista hätää. Ne alkoivat rukoilla mykkinä, käden hyväillessä olkapäätäni, houkutellen minua luopumaan aikeestani.
»Kuri on palautettava, eikä ole muuta keinoa», selitin vihdoin. »Ja sitäpaitsi, on kysymys enemmästäkin — oikeudesta sinuun!» Painoin hänet lujasti rintaani vasten. »Tuonnempana olet sen ymmärtävä», lisäsin pitkän tuokion jälkeen. Ja hän näytti alistuvan.
Puhuin lopuksi myöskin Artturin tulosta mukaan, samaan vaaraan. Mutta se oli hänestä ikäänkuin luonnollisempaa minuun verraten, joka olin muka kokemattomampi. Hän ei osannut, näin sen, sinä hetkenä ajatella muuta kuin minun kohtaloani.
Syvä kiitollisuus valtasi mieleni, rintani hengitti syvään ja rauhallisesti. Olisinpa vaikka nähnyt näyssä rannalle heittyneen ruumiini, en olisi kauhistunut. Tuntui kuin nuo huolekkaat silmät ja tuo rintaani hyväilevä käsi olisivat kyenneet herättämään minut kuolemastakin.
Minun oli kaiken loppumista mahdotonta ajatella, sillä tunsin ensi kerran elämässäni, että rakkaus on eläväksi tekevä, suloinen ja mahtava voima. Se on kuin kivikkorinteen pitkien, hoikkien koivujen lomissa nyykistelevä, marjoja poimiva pienen pieni tyttö. Mutta se on myöskin mitattomat matkat ihanassa tuskassa kuoleman rannalle saakka juokseva nainen, joka manaa eläväksi vainajankin huljuvista vesistä.
Aurinko oli jo laskullaan. Tasainen katve peitti Torakosken niska vedet. Aika oli tullut. Me erosimme sanattomina. Hän läksi Törmälää kohti pää alistuneesti kumarruksissa. Loitompana hän vielä kerran pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Ja minä näin, että raskas huokaus, ehkäpä rukous nosti ja vaivutti hänen rintansa nöyrään odottamiseen.
Jussi Metelisen kirves välähtelee, kimahtelee kuivahtaneeseen tukkiin, jonka varassa ruuhka makaa. Artturi ja minä odotamme vieressä, lujat ruuhkakanget kourissa. Koko tukkien vuori rysähtää. Se vavahti kuin jättiläinen, joka on unessa saanut iskun keskelle silmää. Kirvesmies heittää aseensa sivulle. Hänen kankensa sujahtaa paikkaansa. Me painamme yhtärinnan omillamme samaan tapaan kuin Metelinen, koko ruumiin raivokkaasta voimasta. Taas liikahtaa vuori. Se ryskähtelee joka puoleltaan. Se muuttaa muotoaan silmänräpäyksestä toiseen kuin kuolintuskissa summaton eläin.
Tuskin olemme ennättäneet ajatella mitään kun Metelinen päästää älähtävän äänen ja viittaa poispäin. Tehtävämme on tehty. Nyt on kysymys pelastumisesta.
Olin tottunut, kuten sanottu, jo poikana juoksentelemaan tasaista lauttaa pitkin. Mutta tämä oli samaa kuin juosta hirmumyrskyn käsissä kaatuvassa hongikossa. Ruuhka lennätti tukkeja pitkin ja poikin ja pystyyn. Ne kohahtivat röykkiöiksi, hajosivat, katkeilivat kuin korret toisiansa vasten. Ja alhaalta kuului mahtava jylinä niiden vyöryessä yksitellen tai sekamelskaisina kasoina yli pohjakallion ja suistuessa vedenpaineen viistättäminä koskeen.
Olen selvinnyt käsittämättömällä onnella irti ruuhkahirviön tuhansista tappavista iskuista. Mutta olen juossut laajenevaa sumaa pitkin oikeata rantaa kohti ja veneet olivat — vasemmalla, jossa virta on lievempi ja vettä soukemmalta. Käsitän tilanteen. Mikään vene ei täällä ole ottamassa vastaan! En kykene katsomaan sivulleni enkä muuttamaan suuntaani, en edes pysähtymään, sillä kauhukseni huomaan menettäneeni kangen, jota todellinen purkaja ei koskaan hellitä kädestään.
Aivoissani välähtää ajatus: joudun virran varaan, minun on uitava! Suma harvenee. Harppaan sokeasti vielä muutaman kerran ja olen uimassa.
Samassa hetkessä minulle selviää, mitä minun on tehtävä. En ollut turhaan nuorukaisena uinut pitkiä matkoja ulkopauhoilta satamaniemeen saakka, oli tyyni tai myrsky. Olin kestävä. Mutta vaistosin, että pelastuminen riippui nopeudesta. Jos ennätän uida oikealle rantaveteen, ennenkuin koski painaa minut alas, olen pelastunut. Jos menetän silmänräpäyksenkin, olen auttamattomasti sen saalis. Mikään vene ei kyennyt pysyttelemään könkään nielevällä rajalla eikä millään soutamisella voinut ennättää suman ympäri tai edes vastarannalta suistumispaikkaani.
Olin jo vetämässä pitkin haamaisuin. Yksin käsivarsiini saatoin luottaa. Raskassaappaisia jalkoja oli vedettävä perässä kuin vettyneitä tukkeja. Mutta käsivarteni halkoivat vettä tasaisella voimalla, sillä merkillinen usko lujitti rintaani. Oikeata kylkeä painoi lyijynä yhä tuimemmaksi kovettuva virta. Mutta minä tähtäsin katseeni korkealle, Törmälän kennäälle. Sinne sattui vielä voimakas valojuova katoavasta auringosta. Koko törmänne paistoi keskellä valoa. Se aivankuin läheni silmieni eteen.
Siellä jossain... hän on siellä! huusi riemukas voima rinnassani. Hän istuu tahtomatta katsoa, tuskaan jäykistyneenä tuvassa tai kylkikamarissa jakkaralla. Mutta hän pysyy liikahtamatta. Ei hän itke eikä voivottele, kuten Maria Magdalasta hänen »Ilolaulussaan». Hän on tottunut kestämään yksin. Hän uskoo puhtain sydämin...
Näky pyyhkäistyy pois. Kova kipu tunkeutuu kylkiluihini. Teen pahan virheen. Alan toivottomasti uida vastavirtaan, sillä nielu allani tuntuu horisevalta häränsilmältä, jota täytyy paeta. Yritykseni on vain hetken voittamista kuolemalta. Käsivarsieni hurjasta työstä huolimatta painun hitaasti, joka vedolta alaspäin. Tunnen, että kääntyminen merkitsisi suoraa suistumista kurimukseen.
Korviini sattuu huuto. En voi olla kääntymättä sitä kohti. Nielun yläpuolella huitoo varppi kädessä Heiskanen takanaan pari tukkilaista. Käteni herpoavat. Annan virran vetää muutaman haamaisun verran. Kokoan voimia. Minun on kyettävä tarttumaan varpin lenkkiin ensimmäisellä heitolla. Mitään »toista kertaa» ei ole enää olemassa.
Samassa tunnen, että kapenevan uoman pohjavirta kaartuu rantakallion kielekettä kohti. Uusi voima tunkee rintaan ja käsivarsiin. Katse selkeytyy. Odotan hetkeäni. Varpin lenkki lentää ilmassa, tarkasti, oikein laskettuna. Ruumiini on jo puoliksi putouksen leukapielissä. Hirvittävä tuska repii sitä. Se on kuin revähtämäisillään kaikista jäsenistä. Mutta kourani ei enää hellitä. Olen lähelle viimeistä ajatuksen hiventä tainnoksissa, mutta vaistoan vielä vaipuvani kalliolle ja sitten... itseäni kannettavan jonnekin.
Mutta niin kävi, että jälleen, taaskin... meidän rakkautemme kukanpunaisia loimia ristivät veriset kuteet. Ja niiden poikki lyöttyi taaskin vihan musta raita, sillä Artturi oli joutunut tapaturman uhriksi.
Hän oli saanut vyöryvistä tukista iskun olkapäähänsä, juossut puolipyörryksissä sumaa kohti, mutta pudonnut tukkien puristuksiin, niin että toinen lonkka ja reisiluu, ehkäpä sisäelimetkin olivat pahasti vioittuneet.
Suuri iloni tyrehtyi siihen herätessäni tajuihin havupaareilta, joiden lähettyvillä, mutta syrjässä seisoi rakastettuni.
Sain vaivoin annetuksi lyhyet määräykseni. Heiskasen oli saatettava laivalla Artturi kaupunkiin. Hänen sisarensa oli lähdettävä mukaan. Mitään ei saanut lyödä laimin.
Ottaessani Hannaa kädestä näin hänenkin katseessaan toivottoman ilmeen. Hänkin ymmärsi, että vaarin ja hänen äitinsä elättämä viha oli nyt huutava kostoa minulle myöskin siitä, että Päkin tyttärenpoika oli tehnyt heidän ainoan poikansa raajarikoksi.
Meidän rakkautemme ympäriltä oli sammutettu kaikki valo. Oliko se kykenevä kasvamaan ja kukkimaan myöskin pimeässä?
Raskas huokaus oli meidän hyvästijättömme. En uskonut enää mihinkään onnellisiin sattumiin... meidän kohdaltamme. Ne näyttivät lentävän ohitsemme sirosiipisinä kiitäjäperhosina, mutta ne palasivat nopsaan takaisin yölepakkoina, havisten nahkasiivillään vihaa ja kammoa meitä vastaan.
Vihan enkeli, verikoira vai niiden siivekäs sekasikiökö oli aina vartioiva paratiisini porttia »jumalallisin» asein? En jaksanut ruveta haeskelemaan vastauksia.
19.
Eilen aamulla sisareni hiipi iloinen hohto kasvoillaan luokseni. Yöllä olit, Elisa, huutanut unenhorteessa nimeäni. Havahduttuasi olit tullut aivan rauhalliseksi ja sanonut: »Minusta tuntuu, että Kilian on lähelläni. Niin, hän on palannut...» Ja hetken kuluttua olit huokaissut hyvin syvään, kuin pitkästä painajaisesta vapautuen: »Jumalan kiitos...» Ja sitten olit vaipunut syvään, onnellisen näköiseen uneen. Näyttää siltä, että olet valmis pelkästä loppumattoman hyvästä sydämestäsi antamaan anteeksi pakenemiseni, tekemäni häväistyksen ja ehkäpä näiden tunnustustenikin tuottaman tuskan. Voi, Elisa parka!
Vaikka suostuisin kieltämään kohtaloni, hävittämään nämä paperit ja valehtelemaan sinulle nöyrän hyvyytesi tähden, ei se kykenisi kääntämään kohtaloni pyörää, joka on pysähtynyt näihin öihin, niin että sillä ei ole enää mitään murskattavaa.
Se on tehnyt joka tapauksessa työnsä niin perinpohjin, että joutuisin elämään vierelläsi, jos tänne jäisin, varjomaisena rampana tai tyhjänä valheen riekaleena. Ei, tuhat kertaa parempi on meidän varjomme erota toisistaan eikä koskaan enää toisiansa tavata!
Siksipä on minun kiirehdittävä näitä sivuja. Ja jos saisin vuodattaa niihin vaikka omaa vertani säälistä sinuun, täytän ne sittenkin viimeistä rahtua myöten. Se on minun myöhästynyttä pyhimyksenpalvontaani, se on sitä ainoata rakkautta, jota ei mikään mahti voi minulta riistää.
Voitko tappaa elävän rakkauden vesaa kasaamalla kiviröykkiön sen tuhoksi? Et, se kasvaa sittenkin, jos sen omissa juurissa ei ole jäytäviä tuholaisia.
Sellainen oli silloin meidän, Hannan ja minun, nuoren rakkauden voima. Sinun ja isäni rakentama velvollisuuksien kivikko lujitti vain sen juuret sitkeään kasvuun.
Tiesin, että nyt jos koskaan oli hänen isoisänsä kivittävä sitä Niskalan vihanpellosta vielä henkitoreissaan. Mutta meidän rakkautemme ei ollut enää mikään hento »keskipäivänkukkija» ikkunalaudalla tai hotto putkenvesa, jonka kivi murskaa.
Se oli jo koeteltu vakaassa ja kuumassa syleilyssä kuoleman edessä. Ja enkö ollut rakastettuani velkonut suoraan ja rehellisesti kohtalolta? Enkö ollut palannut läpi ihmeellisen pelastuksen kuoleman käsistä!
Lepäilin pari päivää toipilaana majassani.
Kuulostelin yhtä mittaa laivan huutoa. Istuskelin rantakivillä ja uitin Tiimonia hakemaan virrasta heittelemiäni puupalasia. Mutta minun kuuloni oli teroittunut joka hetki tapaamaan kosken kohinan läpi höyrykoneen jyskettä, kunnes se saapui eräänä aamuna suoraan majani seinistä sisään kolminkertaisena selkeänä huutona.
Vain Heiskanen oli tullut. Hanna oli toistaiseksi jäänyt seuraamaan lääkärin tutkimuksen tuloksia. Oli epäilty näet myöskin sairaan sisäelimien vioittuneen. Ulkonaiset vammat ja luunmurtumat eivät olleet missään tapauksessa hengenvaarallisia.
Rupesin toivomaan nopeaa parantumista. Minun oli lähdettävä Niskalaan. Se oli minun velvollisuuteni.
Torpan vanhus oli ahtamassa niityltä tuotuja heiniä navettarakennuksen heinäsuojaan. Sanoin tuovani terveisiä Artturilta ja Hannalta. Ukko ei kääntänyt päätänsäkään työstä. Mutta Eetla emäntä ehätti paikalle, kasvot levottoman kysyvinä. Selitin hänelle Artturin tilan niin tarkasti, kuin itse siitä tiesin.
Ukko näytti toisella korvalla kuunnelleen selostustani. Ja hän kääntyi työnnettyään sisään viimeisen hangollisensa. Kasvoilla ei näyttänyt olevan tällä kertaa ärjähtelevää vihaa. Mutta sitä synkemmän vaikutuksen teki hänen vanhojen kasvojensa taipumaton rauha.
Hän käänsihe hitaasti sivuittain ja sanoi harvakseen, tuijottaen koskelle päin: »Minut mierolaiseksi, vävyn vainajaksi, kolmannen polven raajarikoksi... Eikö jo riitä?» Kolme viimeistä sanaa leimahti yht’äkkisenä lieskana vasten kasvojani. Se tuli kuin hänen omasta tervahaudastaan turpeen raosta, kaiken muun vihanpätsin peittyessä tarkkaan sammalen ja mullan alle.
Olin syvästi masentunut. Tunsin itse, että kirouksen henki siitti siittämistään omasta itsestään uutta kirousta. Se kiersi kuin löyhkäävä vehka ja leikkaava saraheinä Pyhänpohtian lampea liikkumattomassa usvassa, umpirenkaana, jota oli turhaan kiertänyt tuo tarinan onneton tyttö.
Kaivelin »valistuneella oppineisuudella» omaa taikauskoista kammoani. Olinko minä jo joutunut heidän uskojensa läkähdyttävään savuun? Kukaties kykenen kohta lankeamaan loveen tuon ukon uskonoppilaana! Joko minä olin palannut, minä muotifilosofi Nietzschen opetuslapsi, juutalaisiin tarinoihin karkeasta Jehovasta, joka »etsiskeli isäin pahat teot» loppumattoman kidutuksen jumalana, tai Hammurapin lakikirjan barbaariseen taleioniin: silmä silmästä, hammas hampaasta?
Järkeilyni auttoi minut hetkeksi voitolle. Tottahan, jumal’avita, ainakin kerran palavat loppuun nuo vanhat tervahaudat! Eikö hänen tyttärenpoikansa ollut uhmannut kuolemaa rinnallani? Eikö hänen tyttärensä tytär ollut rakastettuni...?
Jomottava tuska alkoi hälvetä aivoistani. Mutta syvä hätä valtasi minut sensijaan rakastettuni vuoksi. Mitä ajatteli hän sinä hetkenä? Oliko kauhu sittenkin ehkä vielä kerran palannut hänen katseeseensa? Hänen hengessäänhän oli jotain, hänenkin, tuota vanhusten uskonlujaa, ankaraa mietiskelyä... Mitä oli puhunut hänen uskonoppinsa veljen tapaturmasta?
Näin hänet yli pitkien selkien istumassa sairasvuoteen ääressä. Minun täytyi hänet tavata! Läksin suoraa päätä laivalle ja sillä kaupunkia kohti, vaikka näyttikin olevan nousemassa keskipäivän lähestyessä ankara myrsky rannattomalle Kostonselälle.
Vasta seuraavana päivänä tapasin Hannan sairaalasta. Hän näytti rauhalliselta. Mutta puhui vain veljensä sairaudesta jokapäiväisellä äänellä, huolekkaan järkevästi.
»Missäs se Alma...?» kysyi Artturi häpeillen ikäväänsä. »Eihän noista mitään... sisarista», peitteli hän sitä yhä leikintapaisella. Häpesin omaa ajattelemattomuuttani. Ehkäpä juuri hänkin, tietenkin, oli uhrautunut vaaraan rakastamansa naisen vuoksi! Häiksi piti saada jotain komeata, palkinnolla hän oli juhliva rakkautensa voittoa... Niin hän oli varmaan ajatellut, ja minä — muistan vain hänen luunmurtumiaan!
Lupasin lähettää oitis Alman ja Leenatytön häntä katsomaan. Ja hän käski itse sisarensa lähtemään vanhuksille avuksi.
Vasta laivalla rohkenin puhua Hannalle meistä itsestämme. Hän istui ohjauskopin edessä penkillä. Yhä oli hänen pehmeillä huulillaan rauhallista, sisäänpäin kääntynyttä ajatusta! Tuuli paljasti aivankuin alastomaksi hänen otsansa, mutta en ymmärtänyt mitä sen alla liikkui.
Kumarruin hänen puoleensa: »Vaarisi on entistä enemmän minua vastaan... Artturin tapaturman vuoksi.» »Olkoon», hän vastasi melkein tylysti. »Etkö ymmärrä... hän ei koskaan eikä äitisi suostuisi... näin ollen...?»
»Minä olen suostunut», hän nosti silmänsä häikäisevää aurinkoa vasten ja minuun. Ne katsoivat avoimina pohjattomiin saakka. Niissä oli sellaista autuasta varmuutta, että minä vavahdin sen edessä. Enkä ollut koskaan nähnyt kenenkään hymyssä niin hohtavaa valoa. Se kuumotti hänen otsaltaan, se paistoi hänen kasvoiltaan.
Näin, että hänellä ei ollut mitään muuta aurinkoa kuin rakkautensa minuun. Se näytti sulattavan jokaisen muun ajatuksen. Tuollaisia, tuli mieleeni, on täytynyt olla niiden naisten, jotka ovat astuneet marttyyriroviolle.
Halusin kuulla hänen puhuvan. »Mitä ajattelet... rakkaudestamme?»
Hänen silmänsä peittyivät, hymy sulkeutui. Pää painui epävarmana: »En ole tottunut puhumaan... sellaisesta», hän sai vaivoin sanotuksi. Ja hetken kuluttua: »Mitä vähän... jokapäiväisistä asioista ja askareista.»
Kävin sisimmässäni kärsimättömäksi. Ymmärsin, että kansanihmiset eivät latele monin sanoin rakkauttaan. Mutta minä olin tottunut kuulemaan, puhumaan. Sanoilla oli myöskin sydän, ne olivat pieniä kristallimaljoja, täynnä huumaavaa juomaa... rakastaville. Tahdoin saada hänet keskustelemaan.
»Kykenetkö odottamaan, jos...» Tarkoitin sanoa, että hänen ehkä täytyi odottaa täysi-ikäiseksi tuloonsa saakka. Silloin hän vastasi jyrkästi, kuin olisi asian jo ajatellut lukemattomat kerrat valmiiksi: »Vaikka sata vuotta!» Siinä huudahduksessa oli äkkiä leimahtavaa hurmiota, nautintoa pitkästä kärsimyksestä.
Hän oli jollain tavalla eloton, verrattuna tuntemiini naisiin, ja kuitenkin tunsin ja näin, että hänessä asui sydämessä uhmaavampi elämänvoima kuin kenessäkään muussa naisessa. Tuota, juuri tuolla tavalla hän oli tuntenut puhuessaan tervahaudan sytyttäjäisissä uskollisuudesta ja rakkaudesta.
Ajatukseni olivat joutuneet hänen entiseen sulhaseensa. »Miksi aioit suostua Maahin isännälle?» kysyin äkkiä. »En osannut silloin ajatella. Vasta siellä lepikossa, sinun vihastasi ymmärsin, että...» Ja jälleen hän vaikeni, mutta hymy oli palannut hänen kasvoilleen.
»Jo silloin!» huudahdin. Hyväilin hänen hiuksiaan. »Ja miksi sitten pakenit saarelta ja kielsit minua tulemasta?» Minun täytyi kai saada mieleeni selkeä rauha, jotta...» Hän ei osannut jatkaa tai ei tahtonut. Mutta hänen kiinteä kätensä puristi lujasti kättäni.
Painoin koko hänen päänsä itseäni vasten. Syvä riemu täytti minut. Ooh, mitäpä hänen, jolla oli erehtymätön rakkauden vaisto joka solussaan, tarvitsi leperrellä sanoin rakkaudestaan! Hänen sydämensähän oli kuin syvien vesien alkusolu, joka rakkauden tutkaimen lävistämänä sulkee itsensä kaikelta muulta maailmalta. Kaikki mikä puhtaassa naisolennossa on rakkautta, on hänessä samassa hetkessä myöskin hedelmöittymistä ja sen varjelemista jokaista muuta lähestymistä vastaan... Enkö olisi riemuinnut tuosta yksinkertaisesta kauneudesta?
Mitä oli Ebba Franke tuohon naiseen verrattuna? Samaa kuin Antipoffin pesän skoonelaiskaunottaret tai perinnäisten tarujen paratiisilliset viettelijättäret, parhaassa tapauksessa.
Avasin rakastetulleni koko sydämeni. Selitin hänelle, että syksyyn tai viimeistään seuraavaan kesään mennessä olin oleva kaikista velvollisuuksista vapaa. Mikään ei ollut minua lannistava. Elämäni oli ehjä.
Hän oli minulle oleva himmentymätön korven ihme, kuin mestarillinen maalaus, joka puhuu lakastumattomin värein, valoin ja varjoin eikä tarvitse sanojen turhaa kieltä.
Siihen tapaan puhuin. Ja hän näytti kätkevän sanani, kuin niistä olisi ollut joka ainoa kallis helmi tai kypsä hedelmä.
20.
Parin viikon kuluttua tuosta matkasta sain viestin teidän tulostanne. Minun oli saatettava teidät kirkonkylästä sahan laituriin »Kilianilla».
Mitä muistanetkin noiden päivien tapauksista, et vielä tänä hetkenä tiedä mitään minun ajatuksistani ja silloisesta mielentilastani. Siksi on minun tunnustettava, että silloin oli sinulla kavaljeerina kehno valehtelija, joka ei kyennyt kunnolla edes siihenkään virkaan.
Tällaiset kuumapäiset houkat valehtelevat lopultakin vain itselleen — tulevaksi turmiokseen.
Tullessani teitä vastaan vihasin teitä jo edeltäpäin. En ollut saanut edes sanaa Hannalle, ettei hän turhaan odottaisi iltaöisin Pohtian rinteellä. Kohtauksissamme, tiheässä hämärässä, hän oli tullut minulle entistäkin ihanammaksi. Hän jollain tavalla kuului liikkumattomaan hämyyn, kuin virvatuli tai aarrevalkea. Hänen ruumiinsa oli kuuma ja herätti himoni tuskallisen hurjaan pyörteeseen, kuten oli luonnollista nuoren naisen.
Mutta hulluuden rajalla hän oli koskematon. Niin, hän oli aarrevalkea, joka houkutteli luokseen. Mutta — kuten kertoo kansan tarina — yhdeksän miehen veren piti vuotaa, ennenkuin aarre oli ryöstettävissä.
Ja enkö olisi nöyryyttänyt halujani, vieläpä niitä häveten, sillä ne syöksivät muistiini kuvia riettaasta rakkaudesta!
Niin, olin ärtynyt teitä vastaan jo edeltäpäin. Te riistitte pelkällä tulollanne minulta salaperäiset ja autuaat yöt. Hampaani pureutuivat yhteen ajatellessani »Kilianin» kannella teitä ja koko sukuparkaamme. Ja minä tein lujan päätöksen, etten ollut paljastava salaisuuttani teidän, tyhjänpäiväisten, naurettavaksi, ehkäpä halveksittavaksi, ennenkuin olin teistä vapaa, myöskin teoissa.
Ja sainpa, totta vieköön, köyhän köykäistä särinää ja sorinaa korvani täyteen tavatessamme!
Ukko Joakim oli saanut itseensä jotain loistopäiviensä herraskoreudesta. Sen alta tuntui jännitystä ja pelkoa, kuten ainakin pelaajalla, joka on heittänyt ruletille viimeiset, luvattomista kassoista saadut rahat. Mutta sitä levottomammaksi oli muuttunut hänen vanhanaikainen kavaljeeriutensa. Hän se touhusi suurellisin elein »Kilianin» kannelle viini- ja konjakkikorin, josta shamppanjapullojen himmeänkultaiset kaulat kenottivat kuin vierasrotuiset kukot. Piti näet viettää juhla lähiseudun herrasväelle, metsänmyyjille ja urakoitsijoille ja — luultavastikin — julistaa komeaan tapaan kihlauksia, ehkäpä parittain.
Tiesin näet Erikan saaneen Theudeniukselta kirjeen, jossa oli suunniteltu heidän tapaamisensa. Niinpä oli sisarenikin luonnottoman iloinen. Juhanan piti tulla vasta seuraavana päivänä maitse, ja hän peitteli jännitystään hermostunein naurunpuuskauksin.
Sinussa, Elisa, huolimatta kylmästä kirjeestäni, oli sellaista malttamatonta iloa, että juoksit suoraan laivasta minua kohti ja kurkoitit huulesi suudeltaviksi, kuten ainakin — luonnolliseksi sinetiksi.
Herra isäni tuuppasi minua kylkeen: »Siinäs sait, mokoma!» Erika hyväili kesken kaiken kaulasta suutelijatarta, aivankuin osallisena summattomaan onneen. Vahinko, ettei ollut paikalla vihkipallia, lipereitä ja sormuksia, ajattelin suuttuneena.
Ärtymykseni ja vihani alkoi muuttua halveksumiseksi. Mitä oli minulla tuon joukon kanssa tekemistä!
Vain nuori Eeva Sofia iloitsi raikkaasti uusista maisemista, koko elämästään. Hän oli pääsevä syksyllä pääkaupunkiin kouluun. Sinä olit sen hänelle luvannut. Ja silmissäsi oli ilme: Näethän, sillä tavalla... meidän rakkautemme tuo onnea kaikille läheisimmillemme!
Ooh, miten soma, uusi ja pieni silmukka taas ranteisiini, mietin kiukkuisen käärmeen sähähtäessä sisuksissani.
Muistele tarkkaan tuon päivän iltaa, niin tajuat, että se oli minulle kidutusta.
Meidät jätettiin kahden saliin, kamareihin, kuistille, puutarhaan... Jos pysähdyin akkunan viereen, muka mietteissäni, sinä nojasit luottavasti käsivarteeni. Omassa rakkaudessasi kuvittelit minuunkin, luultavasti, jotain tyynenä pysyttelevää miehistä hellyyttä. Puutarhassa kukitit, tietenkin, rintapieleni ja painuit lähelleni, odottaen suudelmaa. Ja minä, minä valehtelin. Sinun alentumisesi häpeästä, ehkäpä kouluajan ensirakkauden somasta muistosta, nostin pääsi ja suutelin, huolettomasti ja lyhyesti. Mutta sinä olit uupua syliini kokonaan. Pelkästään nokkelalla sanalla pääsin erilleni. Ja taas kiehahti kostonhimoinen ajatus kaikkia teitä vastaan, aivankuin minut olisi syyttömästi häväisty: odottakaa, te hupsut, aikanaan panen korvesta kohisemaan sellaiset kosket, että saatte, piru vieköön, tanssia paritustanssianne kuin hyttyset akkavirrassa.
Sinulla ei ollut makua eikä todella syvää vaistoa huomata mitään. Ei edes sitä, että kesken näyttelyni kasvoni jäykistyvät tuskasta. Näin rakastettuni odottamassa turhaan Pyhänpohtian rinteellä ja sain kuumeisen halun paeta »Kilianilla», kokka kohisten, koko seurasta.
Voi, miksi en sitä tehnyt! Silloin oli oikea aika. Jos olisin kavaltanut hallussani olevat kassat ja ryöstänyt rakastettuni mukanani vieraille maille, olisin tehnyt pienemmän rikoksen kuin tuolla näyttelemiselläni.
Seuraavana päivänä soudin isän tarkastamaan sahassa tehtyjä korjauksia. Kahden kesken hän oli hermostunut ja vakava. Jo salmen yli tullessamme hän tutkaili minua levottomana katseellaan, joka näytti samalla jollain tavalla apua anovalta.
Soudin suoraan luikulle, jossa vanhat, raskaat haat ja kettingit odottivat nostettavia tukkeja.
»Niinpä niin», hän huoahti, »minun lauttani hajotessa nuo saivat jäädä ruostumaan». Kepeähkösti köpittäen, mutta pahasti hengästyen hän nousi loivaa sahansiltaa yläkerrokseen, jossa kiiltelivät paikallaan uudet raamit ja sirkkelit.
»Jos nuo hampaat», hän äkkiä sinkosi kuin vaatimuksena minulle, »eivät syyskuusta alkaen saa ruokaa koko talveksi, perii meidät lopultakin häpeä... konkurssi!» Samassa hänen äänensä oli taas melkein rukoileva. »Oletko varma, ettei uittotöissä tapahdu pysähdystä tai...?»
Kerroin ukolle tapaturmista ja korpilakkoyrityksestä. Hän kävi sairaanpunaiseksi kasvoiltaan. Veri näytti tunkeutuvan hänen päähänsä, niin että pelästyin hänen horjahtavan maahan. Jalat heikkoina hän käveli lujasti keppiinsä tukeutuen ja otsa nihkeänä konttorihuoneeseen.
Vihdoin hän kykeni sanomaan sanottavansa: »Kilian, sinun on tehtävä asiat selviksi!» »Ne ovat tietääkseni selvät», vastasin kartellen. »Tarkoitan», hän hermostui jälleen, »suhdettasi Elisaan, sitä, että... avioliitto muuttaisi velat myötäjäisiksi ja... kerta kaikkiaan» — hän ponnahti seisaalleen suuttuneena, »sinun on hänet naitava ja tänä syksynä! Kuuletko? Ja tänään, tänä iltana se on julkaistava, katsos... luotonkin lisäämiseksi.»
En edes isälleni voinut uskoutua. Näin hänet selvästi sairaaksi, ehkäpä halvauksen uhkaamaksi. Mutta olin kuitenkin ärtynyt ärtymistäni kahden päivän ilveilystä. »Et kai sentään aikone naittaa minua kuin kantaoritta... sinun ajallasi ja sinun hinnastasi, vai...?» vastasin karkeasti ja läksin huoneesta.
Sinä olit iltajuhlassa vierustoverinani, mutta toisella puolellani istui hovinherra Verner Blumen tytär, Birgitta, tummana ja verevänä kuohkeassa, ruusukkein koristetussa keltaisessa leningissään kuin upea, elokuinen daalia. Hänen kavaljeerinaan oli tuo huvittava ilmestys, luutnantti Heiter, hajuvesiltä tuoksuva vanhapoika, kaljupää, mutta hienoa sukua ja upseeripuustellin omistaja.
Birgitan isä istui rouvineen lähinnä isäntää ja jossain alapäässä korjaustöiden urakoitsija ja eräs latvavesien talollinen, Aaro Leskinen, jolla oli hänelläkin, kuten Heiterillä ja Blumella, vielä saatavia metsäkaupoistamme.
Minun jos kenen oli herätettävä luottamusta noissa metsänomistajissa. Heidän kauppasummiensa maksueräthän riippuivat minun tarmostani uittopäällikkönä tai ainakin naimakelpoisuudestani — perijättärille.
Suureksi kummakseni näytin olevan tuossa seurassa melkeinpä sankari. Ruuhkan purkaminen ja korpikapinan kukistaminen pani urhoollisuutta ihailevan luutnantin, paistin tullen, koristelemaan urotyötäni, niin että pelkäsin hänen ojentavan ainoan kunniamerkkinsä omalta hintelältä rinnaltaan.
Birgitta mamselli oli hykertyä kylkeeni ja upota tämän sankarin katseeseen arveluttavan syvälle. Eikä hänen rouva äitinsä unohtanut hymyillä suopeasti. Kukas sen tiesi, kenen vävyksi heittyisi sellainen hurjapää!
Ja mitä lähemmäksi tuli samppanjapullojen ylpeä kuohahdus, sitä paremmin, luullakseni, näyttelin sankarinosaani. Ainakin löysin itseni heti illallisen jälkeen saattelemassa neiti Birgittaa puutarhan käytäviä pitkin, sinun ilmestyessäsi kuistille ja kiepahtaessasi suuttuneena takaisin sisähuoneisiin.
Ehkäpä olin viehättynyt jo itsekin tuohon teerenpeliin. Sinun oli joka tapauksessa hyvä tietää tällaisista huikentelevaisuuden ennusmerkeistä, etten ollut niinkään varma naisasioissa, luulen hyvitelleen mitättömintä itseäni tuolla hetkellä.
Puutarha oli rappiolla. Se kasvoi hät’hätää siivottujen käytäviensä vierillä sekaisin vanhoja arvokkaita puita, heinää ja ruokkoamatonta pensastoa. Mutta lievä hämärä teki sen hurmaavaksi.
En ollut tuntea omaa päätäni. Se humisi hulluja ajatuksia. Surisin oikeana pörriäisenä tuon daalian ympärillä. Olinhan minä toki kukistanut maanmainion Ebba Franken... Olinhan toki voitollinen maailmanmies. Ja daalia avasi uhkeat terälehtensä. Totta vieköön, hänen silmänsä eivät olleet vain tummat, ne olivat mustat kuin mustin sametti. Näin ne eräässä pimennossa edessäni ja lähekkäin, vieri vieressä olevien rintojen pusertuvan puoleeni. Ja me suutelimme.
Eikä se ollut mitään lievää kihlaussuudelmaa. Se oli pitkä, veriä kuohuttava. Hänessä oli Ebba Frankea, mutta nuoressa ja kuluttamattomassa hahmossa. Tunsin repivistä hermoistani, että tuo neito oli hänen kadotuksenmaailmastaan musta nokiperhonen, oikeata helvetin lajia, maanpäälliseen hekumaan puettu. Mutta hänen samettihipiänsä tuoksussa ei mies muistanut toukkaa, josta se oli lähtenyt. Ylitseni tulvahti kuuma, kostea usva, jossa vavahtelivat Ebba Franken jäsenet, joiden hahmo minua nähtävästi seuraa jokaiseen hetkeen, jossa kiellän parhaimman itseni.
Hämärästä häivähti sumeisiin silmiini eräs paistava kuva, jossa odotti rinnemättään vieressä tutulla kivellä mietteliäs, yksinkertainen nainen. Ja sen kasvot olivat suljetut kuin pyhimyksen, joille ei kuulu vierasrotuisten perhosihmisten haihtuva syleily.
Suutelimme, kunnes ruumiimme jäähtyi, tympeä maku turrutti huulet. Ja me palasimme, polkuja kiertäen, varkain pääkäytävälle.
Samassa ennätän juuri ja juuri nähdä Juhana Theudeniuksen korkeat hartiat ja pään katoamassa kuistilta eteiseen. Hän oli tullut myöhästyneenä. Tiesin, että kohta oli jotain tapahtuva — kihlaus tai murhenäytelmä. Kuistilla me nyökkäsimme erojaisiksi, kuten ainakin kanssarikolliset joilla on jännittävä, uskalias salaisuus sydämessään.
Herrat olivat jo isännän huoneessa totipöydän ääressä. Keskustelu oli kääntynyt lähivesien, erikoisesti Kostonselän, kuljetusvaikeuksiin.
Tullessani sinne — haettuani turhaan Juhanaa — punakka, komea Blume, jonka harmaa tukansänki säihkyi kattolampun valossa, nousee minua vastaan, lyö karskisti olalle: »Siinähän se on... tuleva patruunamme, kun vain hoksaa ensin akoittua ja vähän mahoittua... tähän malliin, ha-haa...» Hän nostaa housunkauluksestaan ja lyö toistamiseen olalle: »Sopii käydä katsomassa siellä meillä... Ylä-Kerkkolassa.»
Lyhyt ja paksu Leskinen, jonka pieksunpohjat tuskin ylettyivät tuolilta permantoon, tokaisi huulet hauskasti hölpällään: »Tietäähän sen... sillä selällä on sata luotoa ja puolet on löytämättä, mutta mitäpäs ne... kun on miehet tyyräämässä.»
Sanoin teettäväni parhaillaan reimareita pantaviksi vaarallisimmille paikoille. Sitäpaitsi aioin kokeilla paikkoja kohtapuoliin vedättämällä sen yli pienen lautan, mistä oli lisäksi se hyöty, että saha sai alkaa toimintansa jo parin viikon kuluttua.
»Kiertä Ryssänkari, kiertä!» huudahti luutnantti Heiter kehnolla suomellaan. Hän oli joutunut mieliaiheeseensa, sukutarinaansa Parkuinmäen taistelun ajoilta.
»Mine esi-isä, Gustaf konungin sergeant! Hen se tiessi just paikka peelle.»
Tuo kersantti, hän kertoi, oli ollut partioineen lähellä silloista rajaa, Tiemassaarella. Vihollisen osasto yritti lautoilla yli Kostonselän. »Hen neki, hen neki stormi tulla pohjoisista!» Rohkea upseeri oli lähtenyt muutamalla veneellään suurta ylivoimaa vastaan. Heilahtelevilta lautoilta ei vihollinen kyennyt tarkkaan ammuntaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin sen sankkiruuti oli märkää. Kersantti soudatti vinhaa vauhtia veneitään ryssien nenän editse, pitäen yllä tulta.
Vaivoin hyökkääjät yrittivät laudan pätkin ja riu'uin veneitä päin, joilla kersantti houkutteli vihollisia karia kohti. Kivikkoista luotoa tuskin näkyi nousevasta laineikosta.
Mutta kersantti tiesi, että karikon kupeessa kulki syviä pohjavirtoja, jotka kiersivät sitä ankaralla vauhdilla, kuin näkymättömät kosket.
Ensimmäinen lautoista ajautui sitä vasten. Kersantti jättää sen hetkeksi rauhaan ja syöksee tulta jäljessä tuleville lautoille, saadakseen melojat yhä suurempaan hämmennykseen ja sekasortoon.
Ensi lautta on jo kallistunut toiselle laidalleen. Iivanoita molittaa hengen hädässä. Lautta hajoo nitoimistaan. Hirret ruuhkautuvat. Siihen, meluun ja kohinaan, joka hukuttaa ryssien huudot, tunkee avuttomina uusia lauttoja ja jälleen uusia muuttaen sekasorron hirvittäväksi perikadoksi. Lautat hajoavat tai uppoavat. Veneet loitompaa syytävät tulta ja lyijyä.
Viimeiset haaksirikkoiset rouhiutuvat teräviä kareja vasten tai uppoavat luodeista. Eikä yhtäkään päätä jäänyt ryssälaumasta veden pinnalle, se oli tuhottu.
»Mutta Gustaf den tredje ojenta omakäsi mine esi-isä guldmedaljen för tapperhet på ärans fält», päätti luutnantti, nosti päänsä takakenoon ihastuneena isiensä kunniasta ja joi totinsa pohjaan.
»Välttä se, kiertä, kiertä!» hän varoitteli lopettajaisiksi.
»Tarinaa ja taikauskoa!» naurahdin halveksivasti. En ollut ainoastaan ylimielinen, tiesin käyttäväni parempia kuljetusvälineitä kuin oli ollut isälläni ja äitini isällä. »Ryssät eivät ole niitä parhaita lauttamiehiä», hohotin. »Ja mikäli täällä on ennen päästetty lauttoja hajoamaan, on silloin kierrätetty hevoskaakkia ponttoolla vorokin ympäri, köntistyneet toppamiehet latoneet perstoontunutta varppia ja pelkillä susikkolenkeillä pidetty muka koossa jättiläislautan puomitukset. Meillä kai on sentään jo mokomammat vehkeet: kaksinkertaiset puomit, ukkolenkit, pettämättömät sinkkivarpit ja voimakas hinaaja...!» Ukot nyökkäilivät. Minäpä olin vasta mestaria ja vieläpä minulle oudonpuoleisessa ammatissa!
Yhä itsetietoisempana heitin luutnantille muka hienosti hymähtäen: »Muuten, olen kuullut tuosta samaisesta karikosta toisenkin tarinan suoraan kansanmiehen suusta ja sitäkin ihmeellisemmän, oikean ballaadin. Varokaa, etten räjäytä koko pyhäinjäännöstänne ilmaan!»
Sain naurajat puolelleni. Luutnantti oli suutahtamaisillaan, kunnes ärtymys näytti hukkuvan uuteen totilasiin.
Aioin kuistille. Tyhjään vieraskamariin tulee jäljessä isäni. Hän puhuu väsynein, lempein äänin, kuten tekee sydäntautinen nopeasti meltouttavassa humalassa, että olisi aika ilmoittaa kihlauksesta vierasjoukolle. Työnsin syrjään ukon sopotukset tunnottomalla leikillä: »Mitäs nyt, isä? Etkö kuullut, että yhtä hyvin Blume tarjosi minulle saamisistaan omaa tytärtään, uhkeata Birgitta mamsellia? Ja kaipa sillä Leskiselläkin on joku — lesketär, vai...?» Yritin poistua. Isä tarttui hiljaa hihaani. Vanhuus oli tunnottoman nuoruuden armoilla. Mutta minä löin voitettuakin, omaa isääni: »Kyllä... saat naittaa minut jollekulle heistä — kaikista veloistasi samalla kertaa, jos poltan tuon sahan tuolta, nostan kapinaan vonkarit ja losojätkät, upotan laivasi ja hajoitan lauttasi! Onko selvä?» Äänelläni lievitin sanani muka pelkäksi holtittomaksi leikiksi ja huitaisin kädelläni.
Tulin saliin, jossa Birgitan silmät paloivat sysimustina suuren palmun alta. Hymyilin merkitsevästi. Tulin kuistille. Olin itseeni tyytyväisempi kuin kukko aamulaulunsa jälkeen. Tottahan toki saa laskea karmeatakin leikkiä isän ja pojan kesken! Toti lämmitti aivojani. Niillä ei tarvinnut ajatella juhlallisia asioita. Äskeinen turtuneeseen suudelmaan päättynyt lemmenkohtaus palaa nyt herkullisen elävänä kuvana. Näen veltoissa ajatuksissani tuon äskeisen nurmikkomme ja ympärillä pehmeät pensaat... Ooh, enpä ole taitanut tuntea oikeata itseäni näihin saakka. Minussahan taisi olla — donjuania!
Kuulen ääniä yläpuoleltani, yliskamarista. Sisareni kuuluu selittelevän kiihkeästi, ettei hän välittänyt sulhasensa hulluista kuvitelmista, kun tämä ei ollut hänelle ollut uskoton teossa. Se oli ollut sairasta houretta, jolla ei ollut mitään tekemistä vakavassa elämässä, avioliitossa.
Arvasin Juhanan kertoneen kaikki kokemuksensa. Näin hengessä hänen tällä hetkellä tuijottavan eteensä, tuohon katoamattomaan näkyynsä ja taistelevan yhä itsensä kanssa. Missään tapauksessa ei ole sanottu ratkaisevaa sanaa, mietin jännittyneenä.
Erika itkee. Hänkään ei voi unohtaa ainoata rakkauttaan. Hän on tahtonut sen tehdä... ristin juurella. Mutta hän on tietänyt valehdelleensa Jumalalle jokaisessa rukouksessaan. Hengen köyhyyden, katkeran mielen, kaikkien hyvien ajatuksiensa tuhon hän on niistä saanut palkaksi sielulleen. »Eikö ole minunkin sieluni, Juhana, Juhana... eikö se ole pelastamisen arvoinen!» hän huudahtaa vihlovasti, äänessä hysteeristä jännitystä.
Kuulen selvästi Juhanan voihkaisun. Taas alkaa kuulua Erikan voimatonta nyyhkytystä.
Sytytän hermostuneena sikarin. Olen lähtemäisilläni pakoon. Samassa kuulen Juhanan suusta, jykevästi ja karkeasti sanottuna sen saman ajatuksen, jonka hän oli ilmaissut minulle, palatessani Ebba Franken luota hänen ripitettäväkseen: »Pari pisaraa rakkautta ja puolet ruumista sinulle — se on huorintekemistä rakkauden edessä! Mitään muuta en ole tullut sinulle sanomaan!» Viimeisessä lauseessa oli tuomitsevaa saarnaa. Minua kiukutti ja kauhisti. Miten hirvittäviä ovatkaan totuudet!
Ylhäällä kuuluu ovi käyvän. On kuin jäljelle jäänyt olisi pudonnut lattialle. Ei kuulu itkua, ei voihkaustakaan...
Juhana on jo kulkemassa ohitseni kasvot kalpeina, luutuneina jäykkään, melkein julmaan ilmeeseen.
Pysäytän hänet jyrkällä otteella. Hän jää tuijottamaan alas eteensä, käytävän pimeätä hiekkaa. »Etkö ole vieläkään käynyt katsomassa tuota... rakkauttasi, nyt — emäntänä?» »En ole.» »Sinun on mentävä», jatkoin käskevästi, »voit tavata haaveesi kylläisenä emäntänä tai raihnaantuneena akkana». »Se ei muuta ajatustani hänestä... rakkauden ainoasta keväästä.» »Epäjumalista on joskus hyvä päästä, ainakin hengenmiehen», isken ivallisesti, ajatellen viimeistä käyntiäni Ebba Franken luona. Tiesin puhuvani puoliksi totta, puoliksi valhetta, sillä enhän ollut päässyt irti hänen siittämästään himojen muistosta.
»Niin, jumalattomille on helppoa kaikki!» hän syytää halveksivassa vihassa minua vastaan. Tulistuin, iskin uudestaan samassa sävyssä: »Ja saman totuuden hautominen vuodesta vuoteen on itsesaastutusta, hyvä pastori!»
Hän läksi puhumatta enää sanaakaan, pää kumarassa, mutta hartiat taipumattomina.
Aion heittää suuttuneena sikarini sireenipensaikkoon palatakseni saliin. Silloin tapahtuu skandaali.
Mieletön kirkaisu kuuluu yliskamarista. Senjälkeen voihkinaa, käsien hakkaamista seinään, joka tärisee läpi vanhan rakennuksen. Itkua, ratkeamaisilleen keräytyvää tuskaa, yhtäkkistä, eläimellistä huutoa...
Tajuan vähitellen, että sisareni on saanut hysteerisen mielettömyyskohtauksen. Ennenkuin olen ennättänyt mihinkään ryhtyä, juoksee avoimista ovista kauhistuneita naisia. Herrat kurkistelevat totihuoneen avoimesta akkunasta. Isä hyörii tolkuttomana, kunnes repsahtaa tylsän näköisenä kuistin penkille.
Tyynnyttelen vieraita parilla sanalla. Juoksen yläkertaan. Erika parka raivoaa yhä hiukset hajalla. Tullessaan hän heittäytyy vuoteeseen, huitoen avuttomana käsillään. Kuluu aika, ennenkuin saan hänet rauhoittumaan hiljaiseen nyyhkytykseen ja Juhanan nimen supisemiseen. Vihdoin huomaan sinun tarjoavan hänelle houkutellen rauhoittavaa lääkettä. Syöksen alas jotain selittämään. Mutta vieraat ovat jo matkatamineissa. Blumen ja Heiterin kääsit odottavat portaitten edessä. Meidän täytyy hyvästellä, sekä vieraitten että isäntäväen, välttelevin sanoin ja pienin ulkokullaisin selityksin: »Sehän nyt oli ikävää, että...» Tai: »Matkaväsymystä tietenkin ja...»
Vain Birgitta-neiti ottaa varmasti kädestä, kuiskaten: »Se on onnetonta rakkautta. Tulkaa...»
Melkerien perikunnassa ei sinä keskiyönä ollut muita täysijärkisiä kuin nuori Eeva Sofia, joka oli nukkumassa, ja minä, joka osasin ainakin näytellä loppuun saakka.
21.
Kirotuinta elämässä on se, että ihminen tuntee itsensä vasta parantumattomassa murheessa tai kuolinvuoteella — jos tuntee.
Ainakin Kilian Melker, ajaessaan nimikkolaivalla kohti Huukoskea ja Yövettä pilvisestä säästä vähitellen kirkastuvassa iltapäivässä, ajatteli itseään kutakuinkin yhtä vähän kuin joku hänen merenkyntäjä-isistään, joka palaa Barselonan tai Amsterdamin satamahummauksista kotosatamaan. Taakse jätetty oli jotain asiaankuulumatonta, toista maailmaa, täällä rakastetun ja vaimon luona odottivat elämän oikeat ja onnelliset tapaukset.
Minäkin kuvittelin jättäneeni jälkeeni vain erään turhamaisen tai hermoheikon pienoismaailman ja palaavani nyt siihen, mikä on ehjästi todellista... paratiisia, joka on vain siellä, missä rakkaus on ihmeellinen ja tosi.
Pysähdyinkö minä, ajattelematon, tutkailemaan, oliko minussa itsessäni kaksi ristiriitaista maailmaa tai elätinkö itsessäni tuhon siemeniä, ehkäpä jo syntymästäni saakka? En lainkaan.
Edellinen yö oli haihtunut kuin pieni harmi tai lievä päänkivistys terveellisessä vastatuulessa. Olin yhäkin tyytyväinen itseeni. Olin voittanut aikaa. Olin varjellut salaisen rakkauteni. Ja minulla oli tähän oikeus. Sillä kukapa teistä olisi kyennyt käsittämään, että rutaisesta umpilammesta voi sukeltaa helmen!
Mutta minä olin kärsimättömästi levoton. Epämääräinen vaistoni puhui minulle onnettomuudesta, ainakin vastuksista. Yhä heleytyvä aurinko valaisi niitetyt heinärannat ajatuksettoman kuulakkaiksi. Niissä oli silmälle tuoretta autuutta.
Mutta rantatorpat ja mökit tuntuivat autioilta ja pimeiltä. Tuona päivänä olin nähnyt niiden tanhuvilla niin perin vähän elävää ihmisaskarta. Yhdellä ainoalla autiosaarella oli ollut vanha nainen keritsemässä lammasta ylävällä rantakennäällä. Mutta se oli vain hetkeksi ilostanut mieltäni.
Olin katsovinani noiden asumusten seinien läpi. Pirjon tapaisia vajaälyisiä, tutisevia ja tuijottavia akkoja, tautia, vihaa oli täynnä niiden karsinat, penkit ja ryysyiset vuoteet...
Missä oli minun heleä näkyni yli Yöveden? Minun täytyi saada se nähdä. Oliko se ennallaan? Oliko Hanna laiturin liepeillä askartelemassa?
Huudatin laivaa. Hänen täytyi ymmärtää siitä, että olin tulossa. Nousin juoksuaskelin suvannosta rantaa myöten koskenniskalle. Niskalan pihamaa oli tyhjä. Astuin puomin vieressä lotisevaan veneeseen ja koko matkan saarelleni odotin hänen ilmestyvän portaille tai aittansa ovesta. Ei, jokainen ovi pysyi suljettuna.
Olin pannut ukko Heiskasen asumaan majaani poissa ollessani. Hänen täytyi tietää jotain! Sillä jotain oli tapahtunut. Olin siitä varma.
En jaksanut enää olla varuillani. Kysyin ukolta jo rannassa, oliko Niskalan väki kotosalla vai ehkä Lammassaaressa, jossa tiesin sillä olevan lampaita.
Ei, he eivät olleet siellä, vaan kotosalla, mutta... ukko epäröi. Hän näytti tietävän kuitenkin salaisen suhteeni. Luotin hänen viisaaseen myhäilyynsä. Vaadin häntä puhumaan.
»Se Hannatytär on vähän niinkuin vankina», hän tokaisi aluksi. Ukkovaari oli vointunut vuoteelle, kiukustako lie ollut vai vanhuuttaan. Se oli ottanut selville asiat. Ja minun lähtöpäiväni iltana se oli karjunut aittamäellä tyttärelle, niin että se oli kuultu vastuupuomille asti. »Vai se se oli sittenkin herroilla meininki, jotta lyhythän se on köyhän paita! Telkien taakse, sanon minä!» Nähtävästi välttääkseen häpäisyä jatkumasta Hanna oli nopeasti pujahtanut aittansa ovesta, ja ukko oli pannut lujat pönkät sitä vasten. Puinut vielä nyrkkiä yksikseen ja huutanut tyttärelle: »Ennen mierolle tai järveen kuin huoraksi tähän taloon!»
Ja joka ilta ukko oli tehnyt saman tempun, kompuroinut tukka harrilla roimosillaan aitan ovelle. Mutta ei ollut sen koommin elämöinyt.
Vaari oli yksissä tuumin Maahin isännän kanssa joka, ennestään siivo mies, oli ruvennut juopottelemaan ja uhkaillut kylillä, jotta: »tullapa tästä sorsastusajan, ei maksa suokulaista enemmän päkkiläinen henki». Tai hokenut pulloaan heilutellen, hampaita purren, että »kopse siinä leikissä käy, kun tämä poika iskee».
Hitaasta, laveasta selittelystä sain lopultakin irti tosiasiat. Hanna oli saanut kärsiä minun tähteni häpeää. Tuo kaikessa viaton... on ollut, kukaties kauan, juopottelijan ahdistama, jätkien hampaissa ja nyt... karkeasuisen isoisänsä kovissa käsissä?
Olin tuskallisessa ansaloukussa. En saanut tehdä vielä mahdottomammaksi hänen elämäänsä, jollen tahtonut häntä ryöstää, mikä näissä oloissa tuntui mahdottomalta. Mutta minun täytyi saada hänet tavata ja auttaa häntä edes loitolta.
Soudin alavesiä kartanon lahteen ja pyysin maksaa isännälle rahassa Niskalan tekemättä jäävät veropäivät, esittäen tekosyyksi, että torpan ainoa työkykyinen poika oli kauppahuoneen töissä joutunut tapaturman uhriksi. Hämmästyksekseni sain tietää, että Maahin isäntä oli jo käynyt sopimassa, että yksi hänen torppareistaan oli tekevä Niskalalle kuuluvat työpäivät kartanoon.
Yhä levottomampana kiersin hämärissä Pohtian rinteelle, toivoen, tietenkin turhaan, Hannan tulevan sinne. Pimeän tullen läksin torppaa kohti. Tuo varkaana hiipiminen hävetti minua. En ollut sellaiseen tottunut. Oli alentavaa tapella sokeapäisen ukon kanssa omasta rakastetustaan, jonka olisin tahtonut nostaa jokaisen nähtäville, rinnalleni. Mutta minunhan täytyi. Kiersin, hiivin ja kurkkailin. Pyyhin viheliäisessä kiukussa seittejä syrjään kasvoiltani, pysähtelin aitovierissä, kuulostelin veren jyskyttäessä ohimoita, mielessä vuoroin hätä, vuoroin hurja halu astua suoraan veräjästä, riuhtaista auki aitanovi ja tuvanovet ja selittää rehelliset aikeeni. Ja kuitenkin... vimmassanikin tunsin joka hetki, että yhtä hyvä oli repiä nuoritetuin kourin honkaseinät hajalle.
Hanna oli aavistanut tuloni, sillä hän oli nähnyt lähtöni kartanoon ja lammelle päin. Valmiina tulemaan, pukeissaan, hän pujahti ovesta, avattuani sen telkeistä, jotka asetin jälleen ovelle. Kuljimme nopeasti metsään, tutulle paikallemme.
Tuskin näin läheltä hänen kasvojaan tiheässä hämärässä. Mutta hän hehkui koko olemukseltaan ja hänen huulensa suutelivat kuin hän olisi riutunut kokonaisten viikkojen ikävässä.
Jokainen hänen ajatuksensa askaressa ja joutenolossa, yöllä ja päivällä on hehkunut minulle ajattelin, ja tulin hetkessä onnelliseksi.
Lepäsimme minun viitallani. Hän hyväili lakkaamatta hiuksiani käsillään, hukutti koko pääni kuumaa kaulaansa vasten. Hän ei ollut kertaakaan tätä ennen niin huumaantuneena unohtanut itseänsä. Mutta hänen läheisessä auliudessaan ei ollut mitään salarikollisuutta, siinä oli vain ihanaa salaisuutta, kuin yöllisessä kukassa, jonka sulkeutuneitten terälehtien alla on piilossa edellisten päivien paahde, yön ikävä ja huominen aurinko ja joka ei siksi voi olla polttamatta. Minä tunsin mieli sanomattoman nöyränä, että on olemassa pyhää hekumaa, joka eroaa riettaudesta yhtä paljon kuin taivas rutarantaisesta haudasta.
Vihdoin... en tiedä, itkikö hän ilosta vai nauroi onnesta. Lyhyet, heleät soinnahdukset kumpusivat hänen huuliltaan, kun hän upotti päänsä syvälle rintaani vasten. Hetken hän lepäsi hiljaa. Tunsin, että jokin huolekas ajatus muistutti häntä jostain vaarasta. Ja hän kavahti istumaan.
»Se on uhkaillut sinua... Maahin isäntä. Ole varovainen, se on muuttunut, tuo mies... kummallisella tavalla. Varothan, kaikilla tavoin, varothan...? Välttelet, et vastaa, jos satutte vastakkain ja...?» En kiirehtinyt vastaamaan. Hänen kätensä hyväili kättäni hihan alta ja puristi vaativasti käsivarttani. Minua huvitti ja teki onnelliseksi tuo lapsekas pelko. »Lupaan, lupaan», nauroin lopulta, »pakenen kuin jänis, juoksen kolooni tuolla saarella kuin myyrä tai... No?» »Älä naura, älä naura», hän valitti. »Se on kuulema kokonaan villiintynyt ja se on ampunut luodikolla lintujakin pienestä pojasta, ja sillä lie tovereitakin, kylän poikia, samassa juonessa, puhumattakaan isoisästäni...»
Niin hän puhui. Ei sanaakaan omista vaikeuksistaan. Ei siitä, että kehnot kielet tärvelivät hänen puhdasta mainettaan. Kuohahdin tuota ukkoa vastaan.
Rakastettuni sulki suuni kämmenellään. »Ei puhuta siitä», hän sanoi rauhallisesti, »kärsin sen mielelläni, vaarihan on jo sairaskin etkä tiedä, mitä kaikkea hän on saanut kärsiä».
Viimeisenä nälkävuonna, menetettyään talonsa hän oli lähtenyt vaimoineen Etelä-Suomeen työansiolle — lapsista vanhin, Hannan äiti, oli ollut silloin kymmenvuotias. Mutta nuorempia oli ollut kolme, tyttö ja kaksi poikaa, ja ne olivat kaikki samoihin aikoihin kuolleet kulkutauteihin.
Vihdoin, kun hän oli palannut kotiseudulle, oli hän ryhtynyt torpan tekoon avaamattomaan korpeen. Parhaassa iässä oleva vaimo oli raatanut rakennuksella miehensä rinnalla. Syksy teki tuloaan. Heidän oli tehtävä työtä yötä päivää päästäkseen vesikattoon ennen lumen tuloa. Ja lopulta, kylmissä syyssateissa Hannan isoäiti oli sortunut kuumetautiin, kuollut.
»Ymmärräthän», Hanna tarttui pyytävästi käteeni, »että hän on siitä alkaen ollut katkeroitunut, täynnä vihaa niitä kohtaan, jotka hänen mielestään ovat syyllisiä? Eikä hän nyt, vanhemmiten ole ollut enää vastuunalainenkaan teoistaan...»
Minuakin vavahdutti tuo jylhä murhenäytelmä. Yritin keksiä keksimällä keinoa, millä pelastaisin rakastettuni ja säästäisin samalla tuota onnetonta vanhusta.
Samassa välähti mieleeni, että Artturi oli jo ennen matkaani palannut sairaalasta ja lepäili toipilaana Alman hoidossa. Sinne, omien omaistensa luo! Sehän ei voisi herättää kovinkaan paljon pahennusta.
Puhuin Hannalle ajatuksestani kiihkein pyynnöin, vieläpä vaativasti.
Mutta hän vastasi jyrkästi, melkeinpä suuttuneena: »En koskaan, se olisi vaarin kuolemaksi, sellainen.»
Aamu teki jo tuloaan. Ja huomaamattamme, yhtäkkiä seisoi auringon kehrä täydessä uhkassaan taivaalla. Meidän täytyi lähteä. Lähestyessämme veräjää pysähdyimme suuren pihlajan varjoon. Sovimme, että niinä iltoina, kun hän pani punankirjavan liinan aittansa päätynurkkaukselle, minun sopi tulla ottamaan telkeet hänen vankilansa ovelta. Ja hän naurahti iloisesti omalle keksinnölleen, samalla tavalla kuin ensi kerralla, porstuakamarissa, kun hän oli huudahtanut: »Sitähän sanotaankin keskipäivänkukkijaksi!» ja nauranut hohtavin hampain.
Veräjällä hän sanoi matalalla äänellä, tyynen päättävästi: »Kestän kestettäväni, ja sinä... uita ehjinä lautat.»
Hän pujahti aittaansa. Asetin taas telkeet paikoilleen. Aurinko oli jo vaarallisen korkealla.
22.
Illat yhä pimenivät, mutta aamut havahtuivat yhä kiusallisen varhain, ajaen minut pakoon yöllisistä kohtuuksistamme.
Eräällä paluumatkalla en kierrä suvantoveneelleni noroa pitkin. Nousen yli Oravivuoren ja Jylkynkivelle, jolla en ole käynyt sitten Leenatytön pelastamisaikojen.
Ylävesiltä, Niskalan lahden pohjasta, kiertää aitoviertä pitkin paksu sumu, mutta ei kykene yltämään rakastettuni aittaa. Soikulaiset vedet Karjunleukaa kohti ovat sumeita, niiden takaiset ruohikot ovat nekin himmentyneet johonkin haleaan maitomaiseen väriin.
Silmä ei osaa erottaa salaperäistä tapahtumaa, joka tekee tästä myöhäisyöstä aamun. Ruohonrinta on äkkiä vahvaa, keltaista ruista. Sumu liikahtelee harvoina hattaroina, irtautuen kortteikosta, jonka lukemattomista korrennipukoista riippuu tuhansia hämähäkinseittejä kuin laakeita liippahaaveja kuivauspuillaan. Ja tuo selkä! Se on äkkiä pohjattomuuksista huikaiseva kuva, josta kuultavat syvän syvältä himmeänkeltaiset, mutta voimakkaat jättiläisruusut.
Nyt vasta huomaan pilvet, josta ne ovat pudonneet selkäveden pohjaan.
Ajatukseni kulkevat jotain laiskaa variksenlentoa meren rantaselille, ulkopauhoille ja teihin täällä kotona. Tiesin, että silloin juuri saattoi meri kerätä voimia paisuilevin huokauksin, mikä ennustaa myrskyä. Olihan se jotain avarampaa kuin tämä, sisäjärvi. Mutta täällä oli tuimasti putoava koski, koskien sarja yhtä ylpeätä kuolemaa kuin siellä »meripimeä» tai »hurrikaani», jota kohti Lentävä hollantilainen halkoo, touvit raskaasti valittaen, lähtemättömän longhalsin painaessa emäpuuta ja keulan pohjaa kohti.
Ja te itse... täällä nukkuvassa kaupungissa? Te näytitte minusta sinne somien, viheriäisten ja keltaisten nukkekaappien asukkailta tai nukkuvilta sairailta. Mutta nuo muistot teidän lakastuvasta elämästänne eivät päässeet minua tekemään pitkäksikään hetkeksi raskasmieliseksi, sillä torpan raja-aidan takaa, yksinäiseltä Karvakalliolta oli alkanut äännellä uroskuovi omaa nimeään naurattavan surkeasti. Jo ajat sitten oli naaras sen jättänyt hoitamaan yksin pesää lentäen pitkä nokka sojossa matkoihinsa. Siinäs sait, nauroin yksinäni koko aamun ilosta, keväällä lurittelit huiluisia vihellyksiä, olit sankaria, mukamas, ja sitten — lapsenpiiaksi, tohvelisankariksi!
Niin, melkeinpä kuoviherran kaltaiseksi kuvittelin miehen kohtaloa tällaisessa pikkuporvarillisessa hyypiökaupungissa. Ja minä nauroin itsekseni kirpeätä naurua ajatellessani teitä täällä ja ehkäpä itseänikin — sinun herra puolisonasi!
Mutta häikäisevän kirkkaassa, koskenkuohuisessa ja umpilammen salaperäisissä syvyyksissä minulla oli oleva oma, uusi maailmani, jossa oli raivaamista ja rakentamista.
Jalkojeni alla jylähteli huomaamattani jylkynkivi uhkaavia vainonmerkkejään, kaiun vastatessa sanomattoman selkeästi koskenrannan kalliopahtaista.
Heiskasen ukko, jonka olin ottanut vakituiseksi majatoverikseni, oli jo hereillä, keittämässä takassa aamukahvia, tapansa mukaan.
Majassa on kirpeätä vetoa. Heiskanen kääntää naamaansa merkitsevästi peräseinälle päin. Huomaan, että ikkuna on rikki, se on olemattomissa, puitteita myöten! Ukon naama kääntyy taaskin, lavitsaani kohti. Sen vierellä on suuri, parin nyrkin kokoinen kivi. Kohahdan ymmälläni.
»Tuo on vain terveisiä kyläkunnan kyöpeleiltä, jotta lisää läpiä päähän», ukko viittasi kiveen. »Täällä... näissä kylissä on näet sellainen tapa, että omankyläisen sopii mennä tyttärikköön siihen aittaan, mihin lasketaan. Ja vieraspaikkaisenkin, jos on laillinen morsian kylässä. Mutta muussa tapauksessa sanotaan sanalla tai kivellä, jotta... laittaa kuolinpaita päällensä, kun yrittää seuraavalla kerralla.»
Ukko vaikeni. Minä naurahdin. Sehän oli jotain uutta!
»Niinpä niin, mitäpäs se... Mutta — siinä on Maahin isäntä takana!» ukko lisäsi äänellä, josta päättäen asia ei ollut sittenkään pelkkää leikkijuttua.
Minulla ei ollut aikaa kiinnittää huomiota hulttioimien kylätapoihin. Ensimmäinen koelauttani oli valmiina puomiensa sisällä lujine ukkolenkkeineen. Meidän oli lähdettävä sillä kokeilemaan ja samalla upottamaan valmiita reimareita pahimpiin luotopaikkoihin.
Mutta pian sain kokea, että yökyöpeleillä oli sitäkin vaarallisempia aikeita. Ne eivät pysähtyneetkään uhkaamaan vain »lisää läpiä päähän». Ne näyttivät alkaneen eräänlaisen sissisodan minun työtäni ja työntekijöitäni vastaan... kokonaisella sarjalla hölmömäisiä ilkitöitä.
Palattuamme — sahan ryhdyttyä halkomaan laudoiksi ensimmäistä lauttaamme — nousimme samana päivänä jälleen palkanmaksuun ylävesille.
Täällä, jo Käärmevirran takana, hotistaan kummia valituksia. Rantaan nokastettuja uittoveneitä oli pari kolme puhkottu. Pönttöön vieriltä oli niistä kiskottu tapit tai työnnetty selälle, niin että miehet olivat menettäneet pahasti kallista aikaa. En ollut huomaavinani perimmäistä syytä. »Noh, ovatpa pojanjullikat olleet hölmöilemässä», sanoin.
Mutta jo Haapaselän yläsuvannossa oli tapahtunut vieläkin vaarallisempaa. Siellä oli lautalla, jota juuri hevoskierto oli lähtenyt kuljettamaan yli selän, ruvennut katkeilemaan puominlenkkejä, niin että aamuinen sivutuuli oli ollut hajoittaa koko suuren pyrään, jolleivät vaijerinsoutajat olisi ajoissa huomanneet arveluttavaa hamaa. Yritin vieläkin viitata kintaalla tapahtumalle.
»No, ka», tokaisi Heiskanen, »voipihan tuo... susikkolenkki hiertyä iltikseenkin rantarosoihin, mutta...» Läksimme tarkastamaan. Niitä oli lyöty poikki selvällä kirveeniskulla tai jälsitty puukoin! Ja samaa peliä oli jatkettu yhä Torakosken niskalla. Veneitä oli työnnetty rannalta kosken vietäviin. Ylhäältä oli vastuupuomi avattu. Alemmaksi, matalalle pohjakalliolle, oli syösty kivenlohkareita, jotta, nähtävästi, saataisiin syntymään sitä helpommin ruuhka.
Heiskanen oli ollut oikeassa. Maahilaisen täytyi olla koko tuholaissakin takana.
Panin kaksinkertaiset yövahdit ja ryhdyin valmistamaan Ryssänkarin räjäyttämistä. Ajatus siitä oli syntynyt totiseurassa ylimielisestä päähänpälkähtymästä. Mutta nyt en tahtonut jättää mitään sattuman varaan, varsinkin kun oli kysymyksessä karikko, jonka kohdalta avautuivat laajat salmet vaaralliselle Äimisselälle.
Kokosin roikan kivimiehiä ja ajoin sinne »Kilianilla». Karikon rosoisina törröttävät kivensakarat oli helppo tehdä vaarattomiksi, niin että lautan tukit saattoivat vapaasti ujuttautua luodon yli.
Lataukset kajahtivat umeasti. Minä olin voittanut kansantarinan lapsellisen taikauskon, sen Hoto-jumalat, Vesihiidet ja Iku-tursot.
Välittömästä ilosta lupasin miehille tanssit lautan ponttoolla, palatessamme suvantopaikkaamme. Taisi olla taaskin lauantai-ilta, koska kylän nuoriso oli kerääntynyt kylätien ja polkujen risteykseen, Kujaiskalliolle, »pitämään yöviistettään», kuten vanha Heiskanen nimitti nuorten iltatansseja. Nuorimmat jätkät läksivät hakemaan tyttöjä vieraikseen, ja hämärän tullen olivat hanurit, tyttöjen kömpelökenkäiset jalat ja tukkilaisten sukevat pieksut täydessä tanssin touhussa pönttöön lautalattialla. Iloinen raatikko, kiperä polkka ja jenkka ja nähtävästi viinakin huiputti riuskojen jätkien päitä. Vanhat vonkarit availivat syrjemmällä, nenäkkäin istuen, punanauhaisia tupakkamassejansa ja viinapullojansa, lyhyitten luu- tai letkuvarsien kivertäessä pian leukoja pitkin. Ja tyttärillä oli »hyvä saanti», kuten Heiskanen tokaisi. Heissä oli todellakin hilpeätä iloa. Ja näin monta somaa tinasilmäparia heidän närsiessään poikien tarjoamia makeisia, seisoskellessaan tanssin väliajoilla pienissä ryhmissä veneitten vierillä.
Katselin heitä ilokseni. Pimeän tullen läksin ponttoolta kiertääkseni Hannan aitalle.
Lähestyessäni veräjää tunsin lähellä, takanani, miesryhmän hiipiviä askeleita. Pysähdyn, ne lakkaavat kuulumasta. Käännyn polulle, Kujaiskalliolle päin. »Jokos se on... kuolinpaita tikattu!» kuuluu jostain pensaikosta vintiömäinen ääni. Se ei ole Maahin, mutta tunnen varmasti, että tuo sama mies on joukossa. Kuljen. Kuulen tömistäviä juoksuaskeleita. Risut alkavat taas rasahdella polun molemmilla puolilla ja takanani.
Harmi ja suuttumus kihosi hiusrajaani. Täytyikö minun ruveta tappelemaan korpikylän yökenkäläisten kanssa — aittamorsiamista? Tämähän oli, piru vieköön, viheliäistä, pimeätä hölmöläiskylää. Äskeinen maalaisilojen mieluisa hilpeys oli muuttunut kiukkuiseksi häpeäksi. Yritin naurahtaa. Mutta se ei onnistunut. Raivostuin itselleni koko tästä hiipimisestä ja varkain kiertelemisestä. Käännyin äkkiä ympäri. Joku kompastui kiroten työntäisystäni. Kahmaisin uutta miestä kauluksesta, puristin kourani lujasti takin rintapieliin, lähelle kurkkua. Kiskaisin uhrin naaman kasvojeni eteen. Se oli Maahin isäntä.
»Eikö teitä hävetä... isäntämiestä?» sanoin. »Senkin saatana, mitäs tulit tänne... näille nurkille...» Mies tuntui olevan uikuttavan kiroilevassa humalassa. Heitin hänet tiepuoleen ja kävelin ahdistavaa harmia täynnä veneelleni.
Koetin yhäkin tyynnytellä mieltäni. Noh, onneton rakkaus tekee harvoin pyhimyksiä, tuskin muualla kuin saduissa ja kyynelromantiikassa, yritin viisastella.
Mutta minä en voinut sille mitään, niin kaikkea järkeä vastaan kuin se olikin, että tuo tapaus masensi minua, se ikäänkuin ohimeneväksi hetkeksi myrrytti minut rakkaudessanikin.
Puutarha, jonne kynttiläkruunun valo lankeaa juhlivasta salista, ja sirokenkäiset mamsellit sen käytävillä, yksinpä tällaisen unikaupungin nukketalotkin, sen pienet juhlat, sen tavat ja tottumukset, sen hilpeä seuranpito viattomine booleineen, huviretkineen ja pienine kuherteluineen tulivat mieleeni hämärine, mutta viehättävine muistikuvineen.
Minussa taisi olla itsessäni uinuvaa ja nukkuvaa pikkukaupungin porvariskeikaria, joka kulkee imelä makeislaatikko ja korea kukkavihko kädessä nuoren Mathildan tai kuihtuvan Emma Karoliina mamsellin nimipäiväkutsuille. En ollut perinyt näiltä rannoilta vain »suuria haaveita» — Lentävästä hollantilaisesta!
23.
Mutta, kuten sanottu, mehän emme muista eilisten mielialojemme höyhenlentoja hetkeä enempää, ovatpa ne sitten olleet kirjavia, valkeita tai mustia.
Seuraavassa tapaamisessa oli Hannalla iloinen yllätys. Hän tuli minua vastaan jo puolitiessä. Miten hän oli päässyt telkeitten takaa? kysyin. Hän nauroi ääneen tuota harvinaista, ytimistä asti soipaa nauruansa. »Olen ottanut talossa vallan... näihin käsiin!»
Ja hän syleili minua itse, suuressa ilossa. »Ja huomenissa saat soutaa minut omalla veneelläsi Artturin ja Alman häihin! Ne kävivät jo eilen pappilassa ja sitten tanssitaan Törmälän pihalla. Minäkin tanssin, vai luuletko, etten...»
Hän oli uudella tavalla viehkeä. Oli tullut jollain tavalla aittansa pyhätöstä lujalle tantereelle. Tulevaa emäntää oli hänen käsivarsiensa liikkeissä, itse hyörivää, toisia käskevää.
Hän oli seisonut edellisenä iltana aittansa ovella, isoisänsä tullessa telkeineen, ja sanonut: »Älkää tehkö itseänne narriksi, vanha mies. Teidän on aika mennä nukkumaan, kuten sairaalle sopii.
Huomenaamusta alkaen tätä torppaa hoitaa minä ja äitini, ja kohtapuoleen tulevat Artturi ja Alma ja Leena.»
Hanna kertasi puheensa sanasta sanaan, kädet puuskassa lanteilla, liioitellen huvittavasti äänensä karmeutta.
Ukko oli luultavasti kärsinyt sisimmässään lastensa vuoksi. Hän ei ollut tottunut vähäisimpääkään vastasanaan. Tyttärentyttären jyrkkä ote hölmistytti hänet. Lisäksi kai sairaus oli höllittänyt hänen suonikasta sisuaan.
»Artturiko ja... Leena...?» hän oli sanonut puoliksi itsekseen, mutta vanhat silmät olivat vettyneet heikosta, tutisevasta itkusta. »Niin, Artturi isännäksi ja Alma emännäksi. Olen siitä jo sopinut äidin kanssa», oli tyttö jatkanut loppuun saakka. »Noh, mikäpäs siinä... tehkää tahtonne...», vaari oli jupissut muka töykeästi. Mutta viimeksi oli tullut huulilta sana »lapset», niin että Hannan oli täyttänyt hereä sääli, ukon köpittäessä pihalle ja kääntyessä tupaan päin. »Sen niska oli käynyt niin ohueksi ja polvet vapisivat», hän huokasi vieläkin. Läksimme kävelemään Kujaiskallion polkua. Kuljimme maantietä kunnes vaikeni täysi päivä. Olin vapautunut jostain painavasta, yksitoikkoisesta korpikylän ilmasta. Tai se tuntui yhtä raikkaalta hengittää kuin korpiparatiisini ensimmäisinä päivinä. Ja sittenkin... niihinkin verrattuna entistäänkin terveemmältä.
Hän oli avannut itsestään taaskin uuden kauneuden. Hän ei ollut vain uni tai hurskas kuva, ei ainoastaan hämärän yön puhdas hekuma eikä vain lyhyt soinnahdus solisevaa naurua. Hänessä oli selvästikin omapäistä rohkeutta ja myöskin voimakasta oman oikeuden tuntoa, jos hänen luontaista kuuliaisuuttaan yritettiin kehnoin keinoin tärvellä.
Hän oli lehtevä puu, jota et tunne vain päivän puolelta. Sitä on katsottava myös pohjoisesta. Sieltä sen lehdet eivät ole yhtä pehmeät, eivät tuoksuvatkaan. Mutta niissä on siellä rauduskoivun kirpeätä terveyttä, vieläpä uhkaavaa, karmeata voimaa, jos tarvitaan.
Hänen suudelmansakin olivat muuttuneet nyt... aamun kylmänraikkaassa valossa. Hänen huulensa suutelivat lyhyemmin, mutta tietoisemmin kuin hämärässä yössä. Ne olivat ennestään kiinteämmät — putoamattomat hedelmät, jotka tiesivät itse aikansa. Ne osasivat myöskin leikitellä ja torjua, kun olin hullaantua.
Hän tahtoi puhua, eikä hän ollut niinkään kykenemätön keskustelemaan, jollen houkutellut häntä puhumaan rakkaudestamme.
Silloin hän yhäkin vain hymähti pienen salaperäisen naurunsa ja vaikeni.
Tai jos yritin muistella hänen »Ilolaulunsa» säkeitä, hän vetäytyi itseensä, hukutti silmänsä kuin jonkin ihmeellisen edessä, josta ei voi puhua kenellekään toiselle. Olin kuhistuttaa hänet laskiessani tunnotonta leikkiä sen pyhillä säkeillä, ehkäpä vaistomaisesti koetellakseni hänen hurskautensa syvyyttä. Alkoivat soida korvissani sen eräät sanat. »Anna suutasi suloista, kaunis kaulasi ojenna...», lasketin runoa ja vedin häntä puoleeni, aikoen hukuttaa hänet syliini.
Mutta hän kavahti erilleen. Olin surkeilevinani samassa ilossa: »Ennenkuin ero tuleepi...» Hän hymähti. Riemastelin taas, houkutellen: »Punoitti pyhimpi poski!» Ja samassa horjahdutin hänet ranteesta syvälle syliini, pitkään, ryöstävään suudelmaan. Pidin hänen niskansa lujasti kyynärtaipeessa, uppouduin noihin avuttomina katsoviin silmiin väkivaltaisessa intohimossa. Mutta yhä leikki ajatuksissa sanoin taaskin: »Ja hän antoi suuta surmallista — helvetin tavaista...»
Samassa hänen vartalonsa jäykistyi, se nousi jäntevänä ja kädet työnsivät minut pois hämmästyttävällä voimalla. Hän loittoni, puhumatta sanaakaan.
Lepyttelin rakastettuani. En ollut tahtonut loukata häntä enkä kaunista runoa. »Kuule, ymmärräthän... sehän oli minun oman äitinikin hartauskirja...», houkuttelin.
Hän kääntyi, mutta vieläkin oli hänen katseessaan samaa kauhua kuin kerran saarellani, suudellessani. Hän hengitti muutaman kerran huojentuakseen, kunnes sai sanotuksi: »Nehän ovat Juudaksen sanat Mestarille, silloin... kun sen mielessä oli jo myrkky ja petos...»
Äänessä oli surua, moitetta ja kiivastumista. Kupera otsa oli työntynyt tahtovasti eteenpäin, silmät, jotka harvoin tulivat verhoistaan, katsoivat värähtämättä, pohjattomassa sinessä. »Ei sovi leikkiä verellä vakaisen Herran», hän vihdoin sanoi hänkin oman säkeensä, intohimoisen raskaasti, niin, voisin sanoa: pyhällä tavalla mielenvikaisesti.
Olin sanaton. Näin hänen uskonsa syvän, tinkimättömän voiman. Se oli kuin hänen sydämensä. Se oli nöyrää ja hiljaisen suljettua, mutta myöskin... verien liikahtaessa kuin noitaloitsu tai Jumalan myrsky umpilammen pohjasta. Hän oli Maria Magdalasta Natsarealaisen haudalla, mutta synnittömänä. Hänellä oli nardusta, mirhamia ja aloeta mitan täysi käsissään marttyyrin ruumiin puettamiseksi. Mutta nuo samat kädet, sen tiesin tuona samaisena hetkenä, olivat myös valmiit ojentumaan kidutettaviksi uskon puolesta ja... varmastikin suuressa hurmiossa, kuoleman nautinnossa, kuten pyhien marttyyrinaisten legendoissa.
Vasta puhuessani enemmän äidistäni, hänen hurskaudestaan ja »Ilolaulun» lukemisesta pääsiäispäivinä sain rakastettuni tyyntymään. Palasimme vähitellen takaisin lujalle maankamaralle.
Kävelimme taaskin, milloin tietä, milloin polkua tai luonnonniittyisiä aukeamia, jotka polveilivat koivikon lomitse kuin kapeneva, välkeneva virta, umpeutuivat poluksi, sekametsäksi ja taas kiertäytyivät vihannaksi noroksi.
Emme olleet koskaan puhuneet toisillemme niin paljoa — Hannakin, joka tuli hetki hetkeltä yhä luontevammaksi, sanoen ajatuksensa nasevasti ja vilppaasti. Hän näytti tietävän myöskin maallisista kirjoista enemmän kuin olin otaksunut. Ei hän ollut lukenut vain »Ukko Stridiä ja hänen koiraansa» — »soma juttu», hän sanoi siitä. Ei, hän sanoi itsellään olevan myös »intialaisia kuvailuja», joissa oli ihmeellisiä tapauksia fakiireista ja idän puutarhoista. Mutta niillekin hän naurahti kuin jollekin ylen lapselliselle. Pietari Hannikaisen »Talvikukkaisia» oli ollut jo hänen äidillään, ja niitä hän oli lueskellut jo lapsena. Niitä hän sanoi hassun kömpelöiksi. Hänellä näkyi olevan terve, luonnollinen maku, joka tiesi, mikä hengenruoka oli kelvollista. Vaistosin, että hänen ajatuselämänsä alati kasvavaksi ja tuoksuvaksi kukaksi oli juurtunut ainoastaan tuo hänen sulon ja kärsimyksen hohtoinen »Ilolaulunsa».
Minulle teki hyvää hänen selkeä järkensä ja rehellinen rohkeutensa sekä vakaumuksessa että hänen äskeisessä teossaan. Ehkäpä ennenkaikkea siksi, että salakähmäiset varkaan polut, hiipimiset ja umpilammen seisova silmä olivat minua kiusanneet ja masentaneet.
Kerroin hänelle mitään peittelemättä entistä tarkemmin siitä tehtävästä, millä vasta olin ansaitseva rehellisellä tavalla riippumattomuuteni sinusta ja koko suvustani. Minulle tuli tinkimätön halu olla hänelle pahimmassakin rehellinen. En salannut sitä, että olin välinpitämättömästä heikkoudesta antanut kietoa itseni sinun lemmentoiveisiisi ja sukuni pelastamiseen. »Mutta tiedäthän», sanoin, »että mitään vaaroja ei ole olemassa. Sellaisten kuvitteleminenkin olisi pelkkää taikauskoa!»
»Mutta... mitä sitten tapahtuu, jos tulisi vaara tai... vahinkoja...?» Hanna kysyi epäröiden.
»Niin, silloin...», naurahdin ja huitaisin kädelläni, »kunnian miehelle — ei muuta kuin itsemurha, jollen halua sukuni mätämunaksi tai eräälle perijättärelle tohvelisankariksi!» Tuo oli olevinaan puoleltani keventävää leikkiä. Mutta hän seisoi hievahtamatta edessäni, katsoen vakavasti: »Jumala suokoon, että tapahtuisi kaikki hyvin.» Ja hän otti itse minua kädestä, lähtien taas kävelemään rinnallani.
Erotessamme viittasin veräjään ja hänen aittaansa päin: »Ja kun olen tehtäväni tehnyt, tulenko luoksesi... tuonne saakka?» Hän ei vastannut. Mutta hän ujutti kätensä omalla suloisella tavallaan hihani alle ja puristi rannettani, niin että tunsin hänen valtimonsa lyövän kuumasti omia suoniani vasten.
24.
Tunnustelen kalliollani, Tiimonin murahdellessa vieressäni nouseeko yötä vasten tuulta. Samalla kuulostelen suvantoon päin, kuuluuko »Kilianin» hohisemista.
»Sen on näet yötämöisin jatkettava lauttapyräitten hinaamista Karjunleukaan, jos ei aivan kaatomyrskyä satu.»
Näen selvästi, että kaakosta ennustaa ukkosta. Siellä on ryhmä pystyjä pilvenpäitä, pieniä lumivuorenhuippuja, joiden sisällä palaa hehkuva tuli. Ja niiden takana kuumottaa raskaasta sinestä salattua sinenpunaista vihaa.
Mutta pysyy yhä tyynenä.
Majastani nousee virkeä savu. Heiskasen ukko keittää siellä rasvaisessa padassa heinäsorsaa. Ehkäpä on ukolla jo pavut tuutissa tuikean väkevään kahviin. Sillä näinä öinä ei nukuta. Olen seuraamassa jokaisen lautan lähtöä suvannolta. Yötä päivää hinataan. Karjunleuan laajalle lahdelle kertyy jättiläislauttaa. Solittajat pitävät hereillä tukkien laumaa, kiskaisten uput ja rammat ajoissa vajoamasta. Luikkumiehet heiluvat kekseineen pitkällä luikkusillallaan. Tyvi- ja latvapuut ujutetaan sen alitse omiin lauttoihinsa, joita molempia kiertää mahtava kaksoispuomi.
Olen sitä silmäillyt joka päivä. Se näyttää rajattomalta. Se tuntuu kohta mahtavammalta kuin sen edessä aukeneva Kostonselkä. Luulen, että sen paisuileva rinta muistuttaa omaa rakkauttani. Hannaa en ennätä enää joka yö tavata.
Mutta hänhän on tuolla vilpeässä aitassaan kuin pieni, valkeakupuinen alli, näillä mailla tähän aikaan olematon, mutta kuitenkin saavutettavissa, sillä minä voin huutaa vaikkapa yli salmen »a-a-ala-alla», kuten huhtikuinen urosalli keväisiä hääpitoja.
Me emme enää karttele paljoakaan muita ihmisiä. Nyt ovat jo torpassa Artturi isännöimässä ja Alma emännöimässä. Pistäysin kerran veneestäni heidän luonaan pihamaallakin. Alma lypsi nupopäätä Kukkaa, jonka etujalkaa Artturi sen aikaa piti ylhäällä kämmenkoperossa, jotta lehmä ei päässyt säikyttämään takajalkaansa.
»Se kun on tuolla lammen luhassa tärvellyt vetimensä rakkuloille, ei anna hyvällä lypsää», selittelee Artturi. Näen hänen silmänluonnistaan, että hän on hyvillään tästä askartelusta nuoren vaimonsa kanssa. Kysyn miehen vointia.
Pieniluinen sirppana, Alma, vilauttaa kyykystään tinaiset silmänsä: »Mikäs sillä... sietäisi takakoivista pitelemistä... mullikka!» Hän nauraa suorasukaisesti pelkästä synnin ilosta. Heillä on omanaan elämän maitoiset utaret. Heillä on luonnollinen, rehti onni alituisena kumppaninaan. Ja siksi heillä on hyvä olla. Olen ylpeä, että se on suureksi osaksi minun rohkean rakastettuni ansiota.
Nuorilla on nyt torpassa sellainen ylivalta, että Hanna ei pelkää keskellä päivää huiskahuttaa minulle liinallaan, olen veneessä tai saarella. On olemassa ainakin neljä onnellista ihmistä!
Heiskanen nostaa kouransa porraskiveltä. Iltaruoka on valmis. Mutta Tiimon murahtelee yhä. »Sinä kulttuurin tärvelemä sekasikiö», tartun sitä kaulapantaan, »vihaatko Jumalan luomaa korpiparatiisia!»
Se juoksee läähättäen rantakalliolle. Minun täytyy hukata johonkin liikoja voimiani. Juoksen sen perässä. Ja kaitaan alla — eikös kääntyilekin mahtavine selkineen vanha vastustajani, ukkolohi, sanoakseen muka, että kohta oli elokuinen häämatka edessä ja että — »tappiolle jäit, houna herra!»
Vuotapas pari päivää! Häitä tanssii tässä kohta toinen mörkö etkä sinä! »Jopa siellä ihan haisee lohelle», sanoi Heiskanen, yhä porraskivellä odotellessaan. »Kyllä minä sen vielä sieltä uitan!» »Ei sovi, herra, ei sovi», ukko vastaa. »Sanon vieläkin jotta... se on marraskala, Vetehisen vonkale, mikä lie...»
Haamaisin hauskaa ukkoa hartioista. »Olkoon vaikka karkulainen manalan katiskoista, lyödäänpä vetoa!» hohotin täyttä kurkkua. »Sinä panet vanhan taskunauriisi ja minä kas, tässä — tämän kultakuoriaisen!»
Ja se veto lyötiin rehellisesti kättä paiskaten. Jollen lauttamme lähtöpäivään mennessä saisi petoa saaliikseni, olin hävinnyt mies.
Niin tuli tarinoidessa pimeä keskiyö. »Kilian» ei ollut tullut. Heittäydyin lavitsalle, luottaen heräämiseemme sen päästäessä kolme merkkihuutoansa.
Lepään pitkät tovit avoimin silmin. Enteilevä ukonilma hiottaa. Mutta tunnen ja ajattelen vielä selvästi. Näen rakastettuni nukkumassa, nuo suuret silmät näkymättömissä, unen pesässä. Hän nukkui aivankuin vierelläni viileässä paidassaan. Syvä, lämmin kiitollisuus tulvahti mieleeni. Hän oli minut pelastanut rakkauteen, jossa koko miehinen tahtoni oli syntynyt uudestaan, minut, joka olin paennut korpeen vainoamishulluuden murisevana koirana, joka varjelee jo sata kertaa kaluttua luuta — keisarin herkkuna.
Vähitellen lienen painunut levottomaan horteeseen. Näen unentapaisen, mutta aivoissani kiertelevät nopeat ajatukset niin, että kykenen ne tajuamaan ja muistamaan. Minun vasemmalla puolellani nukkuu Hanna. Hän hengittää tasaisesti ja syvään. Hänestä virtaa minuun lämmin voima, joka minusta tulvii yhtä rauhallisena takaisin häneen. Me olemme kaksi olentoa, joilla on sama hengitys, sen aaltoileva nousu ja lasku.
Meissä on myöskin erilaista. Hänessä on niin paljon, mikä tapahtuu yksinomaan hänen sisimmässään, sekä ruumiissa että hengessä. Se on salattua elämää, kuten kai aina puhtailla naisilla.
Minulla ja rakkaudellani on merkillinen voima siihen naiseen, joka lepää vierelläni. Mutta salattua, salaisen salaista, omissa unissa elävää jää häneen niin sanomattoman paljon, tässä yössäkin ja varsinkin selkeässä päivässä. Siksikö juuri, ajattelen aivan hereilläni, hän on luonnostaan niin hidas hymyyn, hidas puhumaan sisimmistä ajatuksistaan, silmiltä verhottu...?
Miten toisenlainen olenkaan! En ehkä vain siksi, että olen mies, vaan myöskin synnynnäiseltä hermostoltani. Ooh, kuka osaisi tutkia hermosolujeni ja tajuntani keskeisen leikin! Ei kukaan. En ainakaan itse. Eikäpä se liene tutkimisen arvoistakaan.
Väsyn näkemään ja ajattelemaan. Lienen nukahtanut. Mutta kavahdan, ehkäpä pitkän ajan kuluttua, hereille iljettävästä unesta.
Hanna oli ollut yhä lepäämässä vierelläni. Mutta nyt — kuin vainajana, ainakin tunnottomana. Ja oikealla puolellani makasi toinen nainen. Siinä oli kaikki elehtivää liikettä. Se hengitti vain huulillaan, lyhyesti ja huohottavasti kuin sairas. Siinä oli sanomattoman huumaava tuoksu, mutta se haihtui sieraimistani silmänräpäyksessä. Sen jäsenet olivat polttavan kuumat, mutta ne herposivat tai kylmenivät ensimmäisestä kosketuksesta.
Kaikki sen hahmoviivat ja muodot olivat taiteellisen viehkeät. Silmä haki niitä hakemalla. Ne loihtivat aivoihin huimaavia kuvia, mutta ne alkavat yht'äkkiä repiä hermoja, syödä ja polttaa niitä, niin että kurkkua kuristaa, ääni käy käheäksi. Sydäntä kihelmöi pistokset kuin nuolet, se kituu joltain kohdaltaan kuin sahan terässä, se lyö lukemattoman nopeasti, kunnes jäsenet voipuvat, käyvät hotoiksi ja voimattomiksi. Mutta tyytymystä vailla, aina vailla!
Se on Ebba Franke! huusi kauhistuvissa aivoissani. Tempauduin vaivoin valveille kuristavan tunteen ahdistaessa yhä kurkusta. Muistin jokaisen näkyni, jokaisen unessa liikahtaneen ajatukseni. Näen akkunasta ohuitten kalliokoivujen taipuvan viistoon, syvään maata kohti hyvin hämärässä aamuvalossa.
Niin, nuo kaksi naisenkuvaa — nehän ovat kuin oma elämäni: vuoroin hukkuvana, huljuvana aallon pohjalla, kurjassa hädässä ja vuoroin... vikisevässä kohinassa, hurmautuneena etenevän aallon hartioille taas ja lopuksi — ylpeinä voiman hetkinä — sen myrskyiseen harjaan kiinni kaksin kourin... Siihen tapaan jatkan yhä ajatukseni juoksua, pääsemättä siitä irti. Myrskytuuli humahtaa. Kuulen koivujen natisevan sen käsissä, aivankuin parkaisevan kiduttavasta tuskasta. Mutta pysyn sittenkin kiinni ajatuksissani.
»Neuroosia!» sanoi kerran eräs lääkäritoverini. »Sydänhermojen sairasta jännitystä ja taas väsähtymistä kurjaan hermotilaan. Ja tuo myrskyn ihana riemu? Noh, parantumista!» Oikein, ehkäpä viisastakin. Mutta... »neuroosi» — mitä se on muuta kuin eräs nimi peritylle hermostolleni, hukkuvalle ja taas eloon heräävälle, katoamattomalle nuoruuteni haaveelle, niin, luultavastikin haaveelle, joka on ollut jo ennen minua, esipolvissa, merenkyntäjissä, joiden sydäntä on polttanut ihmeellisen ikävä kauas pois ja rauhan ikävä vaimon luokse. »Sellaiset ihmiset ovat hyvin onnellisia ja hyvin onnettomia, mutta vaarallisia... itselleen ja muille!» hän, tuo lääkärinalku, muistaakseni, oli lisännyt kuin jostain tenttikirjasta lukien.
Juuri niin, sillä tavalla! soi ääni sisässäni. Ja nyt, tällä hetkellä, on tullut onni, ehjä ja ylpeä onni, jota ei kykene ahmaisemaan mikään kurjien tuntojen pohjaton hoto. Sillä hänestä, rakastetustani, soljuu minuun rauhallista voimaa hengityksessä, katoamattomassa tuoksussa, huulten tyynessä palossa, silmän pohjattomassa uskollisuudessa...
Kuulen kaukaisen laukaisun. Mutta myrskyn kohahtelussa en sitä aluksi ota huomioon. Mielessäni välähtää huolehtiva ajatus »Kilianista». Rinnan sisällä on sanomattoman kevyttä ja virkeää. Nousen lähteäkseni katsomaan säätä. Samassa huumaa vongahtava kuula korvani viistäessään läheltä ohitseni peräseinään. Ja vasta jälkeenpäin tulee aistimus, että jotain särähti akkunassa. Aion harpata sitä tarkastamaan. Mutta nyt olen sekoamaisillani, salaman jyrkkä isku ja samassa ajatuksettomassa hetkessä vyörähtävä jyrinä lumpeuttavat uudestaan korvani.
Mutta sittenkin... kuuluu vieläkin pari laukausta. On kuin seinään ikkunan lähelle uppoaisi lyijyä. Ja ikkunassa on kuin onkin pyöreä reikä, jota kiertää valkea säröisä rengas. Pöytälaatikossani on käsiase ladattuna, mutta minulle ei tule mieleen vetää sitä esille. Kahmaisen Heiskasen lavitsaa. Se on hämmästyksekseni tyhjä. Törmään pihalle. Huomaan Tiimonin pujahtavan samassa ovenavauksessa ohitseni. Huudan Heiskasta. Ei vastausta. Tuijotan epätietoisena, jossain määrin tylsänä jyrähtelevään aamuun. Äkkiä myrsky paiskaa vasten kasvojani ankaran kaatosateen. Kastun silmänräpäyksessä läpimäräksi. Se selvittää pään.
Vene on rannassa. Siis Heiskanen ei suinkaan ole lähtenyt saarelta. Huudan uudestaan. Vihdoin ukko tulee märkänä yläkalliolta. Hän selittää, että oli lähtenyt tunnustelemaan ilmaa, jotta herättääkö minut, kun myrsky painoi koillisesta ja se saattoi ahtaa Karjunleuan salmesta lauttaa peräpuolesta, että kukaties purkautuisivat aitumuksina tukit puomien yli.
Sitten olivat laukaukset juoksuttaneet hänet kalliolle. Ukko puhui kiusallisen tarkassa järjestyksessä. »Kuka ne ampui?» kysyin, vaikka jo ensimmäisessä hämmennyksessänikin eräs nimi oli vilahtanut aivoissani. »Kysyä sitä...? Perkkäsin varta vasten vastarannan kivikkoa ja... Maahilainen sieltä kyhersi lepikkoon, sillä sen miehen tuntee niskan ja hartioitten paikkeilta hämärissäkin.»
Viittasin ukon lopettamaan. En välittänyt enää koko tapahtumasta. Ojensin käsivarteni terveinä ja voimakkaina. Se oli ikäänkuin ansio minulle... tuo salakytän teko — rakkauteni kunniaksi. Entinen sulhasparka oli käynyt niin kehnoksi rinnallani, ettei mielestäni kannattanut tärvätä enää ajatustakaan — johonkin tuollaiseen korpikylä-idioottiin.
»Kahvia, mustaa kahvia, niin että lusikka seisoo!» huusin ukon korvaan, sillä taivas oli rymähtämäisillään suoraan niskaamme ankarasta jyräyksestä.
Myrskyn tauottua toi »Kilian» todellakin huonoja sanomia. Ajoin kiireesti sillä tuhopaikalle. Heiskasen pelko oli pahasti käynyt toteen. Karjunleuan tämänpuoliset salmet ja saarten rannat olivat täynnä karkulaistukkeja. Niitä oli ruuhkautunut myrskyn heittäminä rantakiville, vieläpä korkeahkoille kallioille. Ruohikko- ja lettorannoilla ne olivat juuttuneet liejuun, työntyneet piiloon syviin luhtalahtiin. Ja mahdotonta oli laskea, paljonko oli uponneita.
Isku oli kova. Minä vihasin noita lehmämäisen tylsinä pitkin selkiä ja rantoja kellottelevia tukkeja. Kallioilta ne törröttivät uhaten vastaani röyhkeinä hauenkuonoina ja häränpäinä, tosin jäykistyneinä ja kuolleina, mutta sitäkin kiukuttavampina. Uppuja oli jäänyt sinne tänne keskelle salmia päät koholleen, kuin huutaisivat apua.
Mutta en hellittänyt. Sisuni tiivistyi entistäkin lujemmaksi. Neljä täyttä vuorokautta, yötäpäivää, johdin vaurion korjaamistöitä. Kallista aikaa ei saanut menettää tiimaakaan turhaan. Suurlautta ei saanut jäädä syysmyrskyissä hinattavaksi! Elokuu oli viimeistä armon aikaa.
Ei ollut ajateltavissakaan pienin lautoin hinaamista. Jokaista pyrästäkin varten olisi täytynyt odottaa tyyntä. Ja hinaus moneen kertaan pitkällä matkalla olisi vaatinut monin kerroin lisäkustannuksia. Ei, minun täytyi uskaltaa kerta kaikkiaan. Ja miksi en olisi uskaltanut!
Elin ja toimin kuin omassa elementissäni. Minähän tiesin olevani myrskyaallon harjassa kiinni kaksin kourin. Vastukset silloisessa onnentunnossani jännittivät käsivarteni, kylkiluuni, aivoni uupumattoman joustaviksi. Niissä oli terästä, jollaista en olisi luullut koskaan kokevani hermoissani ja lihaksissani.
Tarkastin »Kilianin» koneet, sinkkivarpit ja ympäryspuomien jokaisen vitsaksen. Varasin keluuveneitä varppeineen ja ankkureineen, niin että niitä täytyi riittää lautan joka puolelle sen ohjailemista eli »kantrausta» varten, kuten kuului ukko Heiskasen sana. Kelaveneisiin valikoin luotettavimmat soutumiehet, näille päälliköksi riuskan Jussi Metelisen ja pomot vannotin pitämään ankaraa kuria.
Isäukkoni Joakim kirjoitti noina päivinä suurellisen kirjeen. Lautatavara oli Englannin markkinoilla noususuunnassa. Siellä oli rakennustoiminta laajentumassa suuriin mittoihin, suunniteltaessa laajoja kaivostöitä. Eikä laskusuuntaa tarvinnut pelätä missään tapauksessa seuraavaksi myynti- ja laivauskaudeksi. Vastasin lyhyesti varmoin ja suurin kirjaimin: »Jokainen lauttani tyvi ja latvus on lankkuna ja satamassa ennen avovettä. Pääni pantiksi siitä, Joakim Melker!»
Tunsinhan, että tapaturma oli muuttunut suureksi onneksi. Nyt ainakin tiesin, että oli odotettava ehdotonta, vakaata tyyntä Kostonselälle, ennenkuin »Kilian» oli jännittävä sinkkivarppinsa viimeiseen vetoonsa.
25.
Vihdoin tuli tuollainen elokuun aamu, jolloin aurinko nousee tyynenä, aineettomana. Se ei aiokaan tänä päivänä polttaa. Se jättää vedet koko päiväksi uniseen rauhaan. Eikä se vaivaa rukiinleikkuutaan lopettelevia naisia ja ukkoja.
Muutamilla kivikkorinteillä heikossa maaperässä kasvavat ohkaiset koivunhuiskaleet ovat saaneet tavallista aikaisemmin oksiinsa keltaisia lehtiä. Mutta näitäkään ei tuuli pudota. Sillä sitä ei ole olemassakaan.
Lautta on joka puoleltaan, viimeistä latvustaan myöten lähtövalmiina. Yksinpä varapuomitkin odottavat jo »Kilianin» kupeilla.
Istuskelin edellisen varhaisillan Hannan aitanportailla. Hän paikkasi jotain alusvaatetta, johon hiiri oli syönyt reikiä. Artturi istuu tallin kynnyksellä korjaillen kyntövaljaitten rahkeita ja länkiä.
Heittää paikalta yksiä ja toisia pilapuheita. »Se tietää salanaimista, kun piikaisen tytön puhtaaseen mekkoon hiiri syö reikiä, sanotaan meillä päin», hän puhui yli pihan vetäen suunsa rohevasti nauruun.
Leena-tyttö leikkii yksikseen tuvan kivikkoisella nurkalla. Alma kantaa yläpihasta selkäkopalla riivinlehtiä, joista hän väittää tekevänsä sellaista haudetta, että Kukka antaa yhtä keltaista voita kuin oli nimismiehen heilan, kauppiaan tyttären, orjaanin värinen hame. Hän jatkaa hetken puhettaan kikattamalla. Mutta pysähtyy äkkiä kantamuksineen Leenan viereen ja tiuskaisee suuttuneena: »Vai sinä siinä, hautajaisia leikkimässä! Soh, siitä. Etkös tiedä, että semmoinen peli tietää maahanpaniaisia taloon...»
Tyttö säikähtää. Mutta alkaa hetken kuluttua laulaa ohuella äänellä virren tapaista. Luulen, että kaikki ajattelivat silloin vaarin pikaista poismenoa, koska ukko ei päässyt enää sängynpohjista edes pihamaalle päivää paistattamaan.
Vieläkin... aamulla havahtuessani muistan tuon onnellisen iltarauhan. Sanoin lähtiessäni: »Muistatko lupauksesi... odotat aitassasi, palatessani lauttamatkalta?» »Ei ole aittahan asiaa, jos on suossa suurusjauhot», hän turvautui sananlaskuun, puhuen kaikkien kuullen. Artturi remahti kynnykseltään: »Älä siinä leikaile, tyttö! Ei niin pientä halmetta, ettei olisi veräjätä, sanotaan.» »Ja minulla kun on yöjalkarunoja parasta lajia! Sano sana tai puoli, jotta loppuis tämä rukouksen huoli! Eikös ole soma, vai...?»
»Vattuja saat ja kermaa tai... lakkoja, jos herralle maistaa!» Hanna yhä ilakoi kylmyyttä teeskellen. »Sinä olet muurain», sanoin hiljaa, »salassa kypsynyt, ruskeankeltainen, suussa sulava ja suopursun väkevä...»
»Mutta tiedätkös, ne on haettava tuolta Pohtian takaa, melkein hengen hinnalla! Ensin on melottava sen yli ruuhella, jonka kokkapuoli on halki, sille hiekkapälvelle, josta läksi uimaan onneton Marja-neito ja sieltä pitkää noronviertä ja pitkospuita muurainpaikalle...» Tartuin estävästi hänen käteensä. Mutta hän kuiskasi vastaan: »Joka ilta huomisesta haen uudet ja tuoreet marjat, kunnes tulet...» Ja raskaitten luomien kohotessa avautui hänen silmistään koko niiden salaperäinen elämä, hukkuakseen taas aavistustakin nopsemmin kuin piilokkaaseen pesäänsä kuuma lintu.
Tunnen taas, jo silmieni avautuessa, niiden katseen. En kykene loikomaan. Nousen harpaten lavitsaltani ja herätän meluavasti Juhana Theudeniuksen, joka on nukkunut Heiskasen tilalla.
Hän oli tullut jo edellisenä aamupäivänä, yhä vakaana, mutta sittenkin perinpohjin muuttuneena. »Olit oikeassa», hän oli tokaissut yrmeällä äänellä, mutta sittenkin vapautuneesti naurahtaen, »ne liian koreat haaveet... ne ovat sellaisia otuksia, että ne kääntävät nurin koko nahkansa!»
Hän oli sittenkin poikennut entisen lukkarintyttären emännöimään taloon ja tavannut jo tanhualla Katri emännän torumassa piikoja. Kaksi lasta, poika ja tyttö, oli juossut nurkkia ympäri ja samaan menoon oli rehevä emäntä läpäyttänyt niitä päälakeen, pysymään hiljaa, kun vieras oli talossa.
Oli ojentanut töksähtäen kätensä ja sanonut, kasvoilla keltaisia läikkiä, hampaat ruosteen syöminä: »Kappas vaan, kun on pastori käynyt harmaaksi nuorella iällä. Mikäpäs tässä», hän oli vastannut vieraan kysymykseen omasta olostaan, »kun pitää talon kurissa, jotta ennättää ees rauhassa oljille ja kontilleen, kun on kohta jo kolmas sauna tulossa, minä kun en välitä pytingistä enkä sängystä lapsenteossa, vaikka kuulutaankin isompiin talollisiin...» Puhetta oli tullut solkenaan kuluneesta suusta ja tyytyväinen, lihava naurunhytkytys sanojen lomaan. Turpea käsivarsi oli viuhtonut ja kämmen lyönyt polvea juorun vauhdissa juotaessa kahvia peräkamarissa.
Sellaisen kuvan sain Juhanan niukoista sanoista. »No, ja sitten...?» kysäisin. »Niin, olen jo kirjoittanut Erikalle, että...» Löin miestä hartioihin. Olin iloinen heidän puolestaan. Ja kukaties myöskin siksi, että vastuullani olevia hoivattavia oli taaskin yksi vähemmän jalossa suvussani. Olin vapaudenhimossani pikkumaisen itsekäs, iloitsin kuin saituri pienimmästäkin kolikosta, jonka hän kilauttaa omaan aarrearkkuunsa.
Panin Juhanan keittämään kahvit, sillä Heiskanen oli kai jo lastauttamassa halkoja »Kilianin» sivuproomuun. Itse läksin lohenpyyntiin, joka oli pari kertaa vieläkin jäänyt kesken.
Soudin vasemmalle vastarannalle, jonka polulle Heiskanen oli parhaillaan nousemassa koskelta päin. »Mitäs sanot? Tänä iltana vai huomenissa?» melusin ukolle, tarkoittaen lautan lähtemishetkeä. »Hyvät on ilmat», hän tiirottelee taivaanrantoja. »Mutta... kun ne halkopinot laukeilevat... tuolla», ukko viittasi päkimellään suvannon vastarannalle, »laukeilevat ja rymähtelevät kouran koskematta, niin se tietää onnettomuutta. Isäukkoni sanoi sen sellaisen... ennustavan joskus kuolemantapaustakin...»
Kohautin hartioitani, sillä nyt jos koskaan minulla oli aika voittaa vetoni Heiskasen kanssa. Ja tehdessäni jo ensimmäistä heittoa huusin polkua jatkavalle ukolle: »Siunaa sinä taskunauriisi viimeiselle matkalle, sillä nyt se läksi!»
Tein useita heittoja, huolimattomasti, sillä katsastelin, oliko jo Hanna noussut askareilleen. Mutta huomasin kyllä perhoni mukavasti ujuttautuneen virran vetoon. Hellitin hetken kuluttua ajatuksissani siimaa.
En tiedä koska, mutta muistan vain eräänä hetkenä Hannan aitanoven avautuneen ja hänen nostaneen kättään iloisesti, kun samassa kuulen alhaalta mahtavan pyrstön loiskahduksen, ja vapani vavahti kuin sähköiskusta: »Noh, koetetaan elämästä tai kuolemasta!»
Hain lujaa jalansijaa. Mutta en kyennyt sitä pitämään. Hellitin siimaa rullalta. Varmaankin liikaa, sillä peto pääsi riistäytymään omille teilleen. Se hyökkäsi hirvittävällä vauhdilla kohti köngästä. Minun täytyi juosta rantaa. Mutta ymmärsin, että karkulainen oli pysäytettävä, jollen aikonut antaa sen riistää kolurantaiseen koskeen siimojani ja vehkeitäni.
Olin ollut taitamaton, mutta tappelijani teki oman tyhmyytensä. Se kääntyi äkkiä ja viisti siimaa hurjassa kaaressa saareni rantaa kohti. Sen valkealta hohtava kylki kajasti veden alta, siiman hurja viisto oli huikaisevaa nähdä.
Sain siimaa sisään. Pitkän tovin seisoimme paikallamme, vastakkain, kumpikaan ei suostunut hievahtamaan.
Olin aika kokematon lohenpyynnissä. Olin kuin sodan tulikasteessa, jossa vaisto saa opettaa parhaimmat temput. Se jurotti jossain syvällä kuin uponnut tyvitukki, joka raskaana liikahtelee lähellä pohjaa. Muistiini välähti kymmenet tuhannet tukkini, nuo kuonokkaat hirviöt, joilla ei ollut älyä, mutta luonnoton kohtalon voima.
Minun täytyi voittaa. No, hyvä, elämästä ja kuolemasta! Kiersin hitaasti, hammasta purren siimaa rullalle. Peto riistihe äkkiä kohti Niskalaa, josta Artturi kuului jotain huutavan pihamaalta. Nauroin tolkuttomasti ja jarrutin sormillani, kämmenelläni hurjasti siukovaa siimaa, rullan huristessa korvissani. Seisoimme taas — aselevossa.
Heiskanen ja Juhana ovat ilmestyneet saaren rantakiville. Hannan näen laiturilla. Luulen, että hän nauraa, uskon näkeväni hohtavat hampaat ja avoimet huulet.
On kuin taistelisin hänestä, ainakin hänen ilostaan. Nostan oikeaa kättäni. Siima on vetänyt siitä veret. Lämmin veri valuu rannettani kohti. Se on nautintoa. Olen hurjistua. Mutta järki on pidettävä selvänä. Alan taaskin kelata kuin itsepäistä jättiläisuppua.
Se töykkäili puoleen ja toiseen. Sain milloin lujan jalansijan rantakivestä, milloin nuljahdin veteen, kahlailemaan vyötäisiäni myöten. Jo nousee peto kerran pintaveteen, läimäyttäen ilmaan mahtavan hyrskeen ja vaimenevan pyörteen.
»Taskunauris!» ennätän huutaa Heiskaselle. Ruuhen takaiselle kalliolle on ilmestynyt jätkiä. Ne viittovat joitain neuvoja. Olen tappelemassa kokonaisen seurakunnan edessä.
Minun täytyy onnistua! Olen märkä kuin uitettu koira. Hiki tippuu tukanrajasta. Kädet ovat puutumaisillaan, kämmenet ovat turtuneet, mutta veri tihkuu niistä yhä. Ja saalis painuu ruuhen kivikkoa kohti. Kerään viimeisen sisuni. Sinne se ei saa päästä tai... Juoksen rantaa saadakseni siimaa lyhenemään. Se kiristyy taas, hievahtamattomaksi, kunnes tunnen, että lohen tasapaino alkaa horjahdella. Nyt se makaa pitkän tovin kyljellään. Se ei jaksa enää, se ei jaksa! Pian uittelen sitä kuin kuollutta tukkia ja saan sen ohjatuksi ohi koskennielun omaa rantaani kohti. Vielä kerran se havahtuu. Viimeinen taistelu! Minä hätäännyn, sillä iskukoukkuni oli hukkunut jonnekin. Harmi ja epätoivo iskee minuun uudestaan. Sehän voi viimeisessäkin hetkessä riistäytyä irti! Mutta ei ole aikaa ajatella. Puukko on kiertynyt käteeni. Sen täytyy onnistua, sen täytyy.
Kahlaan kuin houreessa rullaten siimaa. Se tulee vastaani, milloin vitaan oikealle, milloin vasemmalle. Siihen on osattava yhdellä iskulla, muuten se loiskahtaa vielä kerran...
Epätoivoisessa raivossa näkee joskus salaman selkeästi ja käsi on erehtymättömän varma. Vapani on jossain ylhäällä, oikea käsi survaisee puukonterän raivokkaasti sen niskaan, oikeaan kohtaan tuumalleen tappavaan paikkaan, selkärangan ja pään taitteeseen. Mutta puukkoni iskee yhä tolkuttomasti sen päätä ja niskaa, kunnes näen veden vertyvän ympärilläni sen runsaasti vuotavasta verestä. Olen silmittömästä tappelusta sokeana. Tuskin näen mitään kahlatessani, polvet väsymyksestä hoipahdellen, rantaan, koura rannetta myöten voitetun vihollisen kitusissa. Hurja, iloinen hoilaus kuuluu rannoilta. Hanna heiluttaa punanvalkeaa liinaansa laiturilla, koko vartalo kurkoittuneena ylöspäin, hoikkana, ilosta väristen.
En ollut saanut vain saalista. Se oli ennusmerkki, se oli onnellinen taika, se oli mahtava loitsu, jonka noitavoimaa vastaan ei enää mikään kateensilmä, ei pannahinen eikä tuulennenä kyennyt pillojaan tekemään. Korven kansa oli kai jo istuttanut minuun salaperäisiä uskojaan. Tai: kukaan meistä ei ole, jumalankiitos, pelkän järjenpäivän valossa elävä olento!
Sen illan iloisissa maistiaisjuhlissa oli rakastettuni emäntänä, Artturi Almoineen, Juhana ja Heiskanen kestivieraina. Päivänaikainen pieni tuulenhenki oli taas asettunut rasvatyyneksi. Huomenna oli varmasti oikea päivä alkaa hinaustyö, illan tullen.
»Huomenissa», sanoin Hannalle saareni kalliolla, jonne olimme eronneet muista, »ja ehkäpä jo kolmantena yönä sen jälkeen palaan... luoksesi».
»Palaa... tervennä», hän vastasi. »Hulluna!» sanoin. »Tule onnellisena», hän sanoi viime sanansa viivytellen, ihana, vakaa lupaus huulilla, hämärässäkin valostuvalla otsalla ja pitkään hengähtävällä povella.
Rakkaus ei osaa olla kyselemättä tuhanteen kertaan. Eikä se osaa olla joka kerta uudestaan lupaamatta, aina yhtä ihanasti. Se on lapsen kaltainen: kärsimättömän heikko ja uskossa väkevä.
26.
Päivällä oli ollut taivaalla lenseitä pilvenlepeitä, jotka olivat yhtä vaarattomia kuin karitsat. Taaskin oli käynyt keskipäivällä lievä tuulenhenki selillä. Ja nyt, illan tullen, vesi oli »tasaista kuin neidon tanssi», kuten Jussi Metelinen arvioi, kysyessäni ponttoolla, mitä hän ajatteli ilmoista. »Pysyykö se myöskin yli yön huomiseksi?» »Pysyy kuin öljyttynä!» hän vahvisti sanansa.
Mitä arveli kokenut Heiskanen? »Pysyy kuin saukon karva, ei liiku ei pölise, mutta...?» »Mitä mutta?» »Ne laukeilevat halkopinot ja se marraspeto kun...» »Vai, vai, sinä vanha pöllö! Ja etkös ole sattunut jättämään jalankompuraasi hiljattain ovenväliin? Onko koira sattunut itkemään, hammas pudonnut hampaattomasta suustasi — unissasi tai leivänpala tipahtanut hyppysistäsi. Vai onko kaksi tukkia sattunut menemään ristiin? Nehän tietävät kaikki kuolemaa!»
»Se on tämä Heiskanen nähnyt jo vakussaan kuolinmerkkejä», jatkoi Metelinen koiranleikkiäni. »Jos näätsen kirppu hyppäsi, torakka juoksi tai pilaus meni alle, se jollotti hautausvirttä, jotta olisi muka hoksattu avata pellit Antti-pojan sielunkärpäselle...»
Pitkästä naurusta, jota hihitteli ja remahteli, hohotteli ja örähteli joka puolelta, ponttoolta, veneistä ja laivankannelta, ei ollut tulla loppupäätä lainkaan.
Vihoviimein aloimme suinailla perimmäisiäkin taivaanrantoja, olisiko keräytymässä ukkospilviä. »Ka, sopii sitä sen puolesta lähteä vaikka vihkimatkalle... Ei tule ukkosta eikä riitaista paria», sanoi sivulta vanha toppamies. »Vakavammaksi ei tule järven pinta ennen syksyjäätä», hokaistiin kelaveneestä.
Kaiken järjen nimessä oli tullut oikea hetki! Rooman auguurit eivät olisi osanneet antaa lupaavampia ennusmerkkejä!
Hetken mietin vielä »Kilianin» keulassa tuulen mahdollista suuntaa. Se oli kahtena päivänä peräkkäin ollut heikkoa ja tasaista vastatuulta, ei siis edes seuraavana päivänä näyttänyt kovinkaan todelliselta sivustatuuli, joka aina on vaarallisinta lautalle. Ja sitäpaitsi aamun tullen — ennen laajan Äimisselän aukenemista kulkusuunnastamme oikealle — oli tilaisuus ankkuroitua sen Kostonselkään työntyvien niemien suojaan ja, vaaran uhatessa, odottaa seuraavaa yötyventä.
Päässäni oli jokainen matkan vaihe selvänä kuin aikataulussa ja kartassa. Lupasin miehille aikamoiset pidot sahalla, jos he kolmessa vuorokaudessa suorittaisivat työnsä loppuun, ja annoin merkin lähtöön.
Sinkkivarppi hievahti, nousi hitaasti, jännittyi kireälle. Perävannas painui taas ja lautta nytkähti, rysähti ja puomin kärkikeula eteni tuntuman verran. Vihdoin, pitkän ajan kuluttua se oli selvästi liikkeessä, ponttoo ja lauttamaja, sivuveneet, laivan kuveveneet, varapuomit, kaikki jolui mahtavana saattona tyyntä, syvää vettä.
Pihkan, lioittuneen petäjänkuoren ja märän puun tuoksu levisi »Kilianin» kannelle saakka. Rannattomalta näyttävä lautta oli laikoittain ilta-auringon valossa hohtavan valkea, laikoittain punanruskea tai epämääräisen tumma. Ja lenkkien vitsassolmuista pistivät näreitten viistoon leikatut huiput kuin keihäslappeet ilmaan.
Olin elämäni juhlalaivassa. Niin, minulla oli silloin jotain jumalanpalveluksen ylentävää hartautta sydämessäni. Minusta tuntui tuona hetkenä elävämpänä kuin koskaan ennen, että oli olemassa hyvien ja rohkeitten tekojen uskonto. Niissä — teoissa — olin palvonut pojasta asti isieni meriretkiä, uhrautumisia yhteisessä hädässä, koko heidän elämänhimoansa vaarallisissa hetkissä. Ja minä, jonka aika oli kulunut hajoavassa tietojen keräilyssä, mitään tekemättömässä älyilyssä, minä olin uneksinut itselleni tekojen jumalanpalveluksen.
Siksi täytti nyt »Kilianin» kannella mieleni rajaton, kuohuileva kiitollisuus elämää kohtaan, joka oli päästänyt minut osalliseksi isieni uskontoon ja pyhittänyt ylenpalttisena armonaan ihmeellisen rakkauden sen jumalattareksi.
Jos nyt, tänä kirjoittamisen hetkenä, mittaisin ja luotaisin tuolloista minääni, en löydä hevin oikeita, tarkkoja määreitä, sillä en ollut valmis edes uudessa »uskonnossani». Olin yhä puolitiessä kirjatoukasta ja haaveilijasta tekojen mieheksi, joskin minulla oli jo takanani pari kuolemanuhkaista tapausta.
Kokonaista minussa oli ainoastaan rakkaus ja uusi voimantuntoni, joka oli juovuttanut minut yltiöpäiseen riemuun.
Minussa kiersi riehakas ilo, että olin jo tehtäväni suorittanut, voittanut voitettavani. Sillä mitäänhän ei voinut enää tapahtua tällä juhlavalla matkalla!
Minä olin kuin pahasti viinaanmenevä juhlan rakentaja, jolla on voittamaton halu ryypätä huimimmat ryypyt jo ennen vieraitten tuloa. Tai minussa oli puolikasvuista poikaa, ahmattia, joka ei kykene odottamaan syntymäpäivänsä aamuherätystä, vaan kahmaa jo keskellä yötä makeisensa ja kakkunsa vuoteensa viereen raketulta onnenpöydältä.
Minähän en ollut koskaan osannut odottaa — en rakkaudessa enkä missään muussakaan.
Hämärä oli tulossa. Ei ollut ketään, kenen kanssa olisin riemuinnut malttamattomassa onnessani, ei edes puhekumppania, joka olisi tajunnut yltiöpäistä hulluuttani. Ja mitä oli minulla tekemistä? Kokeneet miehet suorittivat vastuunalaista työtään. Eikä tätäkään paljon tarvittu, sillä minun summaton etanani eteni näkymättömän tuuman, vaaksan ja hitaan sylen — itse, vastustelematta.
Ajattele, Elisa, sirkustaiturin kuolemankehää! Hän saa pyöränsä vauhtiin. Se kiertää kierros kierrokselta pystyä säleseinää yhä huimemmin. Se viistää uhkaavasti kehän ylimmäistä reunaa, alenee taas, ja taaskin vauhti kiihtyy ajajan aivoja huumaavaksi. Äkkiä hän saa villin hurmion. Hän polkee hurjemmin kuin koskaan ennen. Hänen keuhkojensa ja lihastensa voimalla ei ole rajoja. Juuri kun hänen piti ottaa järki kumppanikseen, laskeutua alaspäin, hän teki vimmaisimman polkaisunsa ja pyörä lensi yli kehän reunan humalluttavassa lennossa areenalle.
Sen tapainen oli minun hermojeni jännitys ja vereni hullu myrsky tuona lähtöhetkenä.
Kuka oli siittänyt minuun himon, joka siihen saakka oli pysynyt alallaan nöyrän rakkauden silkkilangassa, mutta joka oli patoutumistaan patoutunut jokaiseen lihassäikeeseeni kuin vahva ruoka?
Eikö se olisi loihtinut eteeni, käteni ulottuville hullun miehen paratiisia, aittaa, lehvillä koristettua, sen porraskiveä, sen ovea, sen kynnystä, sen kapeata vuodetta, viileänpuhdasta raitia, sen alla nukkujaa, joka ei tietänyt minua odottaa ja oli kavahtava hereille, ojentava käsivartensa humahtavasta onnesta...?
Puolisen tunnin soutu sinne, korkeintaan tunnin soutu aamuyöstä takaisin lautalle, joka ei olisi ennättänyt missään tapauksessa ohi Äimisselän salmien...
Otin kevyimmän veneen. »Palaan aamuksi», sanoin perämiehelle. Kiersin kaaressa lauttaa. Sivuutin leikkipuhein kelaveneitten miehet. Pelkäsin jokaisen näkevän salaisimmat aikeeni. Olin vilkaisevinani puomeja ja lenkkejä. Tokaisin viimeiselle venekunnalle, että muutamia tukkeja oli sisemmällä kohentunut rypääksi. Ne piti solia järjestykseen.
Ensimmäisen niemen takaa veneeni notkahti oikeaan vauhtiinsa. Perän kupeessa kurahteli ja solisi, veden himmeään sineen jäi pitkä vana. Niin, veden pinta oli turvallisen himmeää, kosteaa. Siinä ei ollut mitään vaarallista kiillettä, kuumeenhohtoa tai tuulenkareita.
Hyppään Oravivuoren alla rantakalliolle. Kiskaisen veneeni korkealle. Olen samassa kiipeämässä vuorelle, jylkynkiveä kohti. Minulla ei ole muka aikaa kiertää sen kupeitse noropolulle.
Keuhkoni hengittävät ihanan vapaina, seison jylkynkivellä, mutta varon sitä jumahuttelemasta. Tutut haapojenlatvat alapuolellani eivät liikahuta herkintäkään lehteään. Koko Kostonselkä on ennallaan. Lautta joluu yhä lavenevaa väyläänsä.
Aikaisemmissa hermostuneissa kirjeissään oli isäni tullut sanoneeksi: »Suurlauttaa hinattaessa älä poistu hetkeksikään lautalta!» Vanha Joakimherra ei taitanut enää muistaa nuoren miehen matkoja. Nehän olivat kuin käärmeen polut kaiholla. Ei niistä pirukaan ottanut selvää, kuten raamatussa osuvasti sanottiin... Ojensin käsivarteni. En voinut muuta. Ja sittenkin — samassa kumahti allani lakea paasi.
Pudottauduin lohkare lohkareita alas Pohtian norolle. Sen polku viisti kuin sumussa aitani. Mutta muistan jokaisen seikan matkaltani. Lampi hengitti kevyissä iltahöyryissään. Sen ruohikosta pisti esiin halkinainen ruuhenpää, josta Hanna oli puhunut. Nytpä hän ei ole ennättänyt muurainmatkalleen... Eikä ole tarvis! hypähteli iloinen ajatus edelläni heinikolla. Jo menivät vieritseni pienet petäjänalut, ja mättäillä kasvaa suuria puolikypsiä puolukanterttuja. Niitä rusentuu saappaitteni alle. Heinikko lipoo märkänä saapasvarsiani. Haamaisen siitä iltakastetta ja vedän kasvoilleni. Astun alaniityn risuaidalle, niin että se rysähtää hajalle. Tulen ylemmäksi, pihlajan luo, jonka katveessa tapasimme aamuöisin hyvästellä. Nyt on sen varjo jo tummaa, turvallista yötä. Veräjä narahtaa pahasti. Mutta matalat petäjät aitannurkalla ovat kuin kallellapäisiä linnunpelättimiä, joilla on leveälieriset räyskähatut päässä. Ne ovat keskenään sokkosilla. Ne eivät näe, että kanahaukka on saalistamassa peltopyytä, heinäsorsaa ja laulurastasta — häntä, joka nukkuu kuumana vilpeässä pesässään...
Hän havahtui, kuten ovat lukemattomat torpantyttäret havahtuneet nuoren miehen maltittomiin rystysiin, mutta suloisempana kuin kukaan muista. Hän kuulostelee säikähtyneenä, sitten... ihastuneena, kuten hänen kaikki sisarensa ovat tehneet, mutta autuaampana kuin yksikään ennen häntä, sillä kenenkään povi ei ole hengittänyt ovea avatessaan niin palavan puhtaana kuin hänen... Pieni hämmästyksen huudahdus. Pehmeän tuoksun tulvahtamista kasvoilleni. Valkeat käsivarret uivat lähelleni hämärässä lämmössä. Ja hän on sylissäni... lähtemättömästi, hereillä ja unessa, joiden välillä ei ole enää eroa olemassa.
Sinä yönä elin ajattomassa rakkauteni paratiisissa. Mutta sinä yönä opin myöskin tietämään, että kohtalolla saattaa olla nimikin, ehkäpä tuhansia nimiä. Minulle se huusi sen hätähuutona, laivan torvena, jylkynkivenä ja ukkosena läpi jumalanmyrskyn. Hirviö, Hirviö olen minä! se huusi säälimättömän korven tuomionpasuunalla, niin että kuulen sen vielä tänä hetkenä jokaisessa unessani, vähimmässäkin unen horteessa ja jokaisena yksinäisenä hetkenä, luultavasti koko elämäni ajan.
Tapahtumassa ei tuntunut olevan mitään maanpäällistä ja luonnollista.
Muistan, että jostain oli kajastanut... aitan ovenkamanan alitse viiru heikeätä valoa. Se oli lisäksi kelmeä, kuten koillisimman päivännousun varhaisvalo. Vielä on aikaa, on aikaa, muistan iloinneeni itsekseni. Hanna haparoi uneliaassa onnessa ryntäitäni. Painan hiljaa hänen kätensä rintaani vasten ja suljen hetkeksi silmäni. Vielä on aikaa... hänen herätä itsestään... Tunnen ihanaa, hiljaista huminaa aivoissani. Ne eivät enää ajattele mitään. Lienen vaipunut uneen, ehkäpä vain lyhyeksi aikaa.
Mutta havahdun äkkiä, aivankuin vieraassa, tuntemattomassa paikassa. Olen kuulevinani tuulenhumua suuresta pihlajasta. Tovin kuluttua kummittelee korvissani kuin olisi syvään rysälahteen tunkeutunut tohisevia aaltoja. Kuulostelen puolittain ajatuksettomana. Tunnen rakastettuni kuuman kämmenen kylkeäni vasten.
Mutta... mitä liekin kulunut aikaa, aitta tuntuu hieman rasahtelevan. Nousen kyynärpään! varaan. En näe enää valoviirua ovenraosta. Vuorelta päin alkaa kuulua tasaista huountaa. Aion lähteä ovesta katsomaan. Asetan varoen Hannan käden syrjemmälle. Se hykertyy somasti poven pehmeään kuoppaan. Hänen huulensa ovat sopertavinaan... jotain onnellista. En epäile vielä mitään vaaraa. Jään hyväilemään varoen rakastettuni hiuksia, jotka tiheässä hämärässä leviävät pielusta pitkin pehmeänä, tummana virtana.
Mutta aitta rasahtaa taaskin ja nyt vingahtaa sen nurkissa ilkeästi. Vuoren havumetsä humahtaa ja huokaa sen jälkeen pitkään ja raskaasti.
Nyt se vetää syvään henkeään kuin odottaen kauhistavaa tapausta. Jotain kylmää kiertyy sydämeni tienoille. Kavahdan istumaan. Hanna tarttuu havahtuen käsivarteeni, nostaa päätään, taivuttaa kasvojani kaulasta ottaen puoleensa.
Mutta minun koko ruumiini on jännittynyt kuulostamaan. Sehän on tuulta, sehän on...
Samassa hetkessä tuntuu rysähtävän maahan aitta, metsä, vuori, sen petäjät, kivenlohkareet ja koko kallio perustuksiaan myöten. Hongikko roikuu, kuin lakoisivat puut juuriltaan. Jossain meuruaa lakkaamaton myrsky.
Aitta valostuu pienistä rakosistaankin huikaisevasta valosta. Kumea, mahtava jyrinä seuraa salamaa, mutta hukkuen kuin summattoman myrskynmylvinän taakse, jonnekin kauemmaksi. Mutta ukkosen täytyi purkautua suoraan yläpuoleltamme, sillä aitanalainen kallioperusta järkkyi mittaamattomasta moukarin iskusta.
Olin lattialla, ryntäsin ovelle, tempaisin sen sisään. Se on riistäytyä saranoiltaan. Kaatosade syöksee sisään. Salamat risteilevät. En näe, onko yö vai päivä. Huumaavassa jyrinässä tunnen Hannan vavisten puristautuvan ruumiiseeni kiinni.
Muistan vain huutaneeni hänen päänsä ylitse johonkin suuntaan: »Jumalanmyrsky, se on jumalanmyrsky!» Suutelen epätoivoisen suudelman kauhusta jäykistyneille kasvoille ja syöksyn ulos.
Nuo kasvot salamain valossa olen näkevä aina. Hiukset valuivat märkinä ohimoita pitkin. Valkeat kasvot olivat liikkumattomat kuin hukkuneen, mutta hätä ja rakkaus olivat vääntäneet huulet kummalliseen hymyyn.
Kuin vainajan kasvot ne olivat, äkkiä kuolleen, kärsimyksen hurmiossa eronneen vainajan!
Juoksen Oravivuoren loivaa syrjää ylöspäin. En vieläkään tajua mikä aika on yöstä kulumassa. On kuin pimeä keskiyö, jota salamat lävistävät tulisin, taivasta alas juoksevin, mitattomin rihmoin, jyrkin murtoviivoin tai sokaisevin iskuin, jotka avaavat yhtäkkisen tulimeren silmien eteen.
Tuskin tunnen, että kaatosade lyö vasenta kylkeäni ja päätäni vasten. Minä vain juoksen. Alan erottaa jotain ympäriltäni. Kuin luonnottomat haamut kaatuvat suuret hongat sivuittain, poikittain, ristikkäin. Oikealla, nororinteellä päin, pitkä koivikko lanaa maata kuin maata myöten viistävä ruispelto raekuurossa. Jostakin syystä häivähti mieleeni kertomus paratiisista, josta ajettiin pois maailman ensimmäiset ihmiset.
On aamu! huutaa varma sanoma aivoissani. Olen jo Oravivuoren selänteellä. Näen taivasta. Se on harmaata, kuparinkarvaista ja mustaa. Mutta se on aamua tai — aamupäivää! Minun täytyy juosta... juosta...
Huomaan seisovani jylkynkiven tienoilla, sillä haapojen latvat törröttävät paljaina kuin vanhat, huonosti tehdyt luudat, joita vasten on kaatunut ruuhka petäjiä, multaista kalliosammalta suuret riekaleet juurilla.
Alla olevat pikkuselätkin myllertävät. Rantakivikko kohisee yhtämittaisena koskena, toivottomana, sillä se ei pääse eteenpäin.
Kostonselkä meuruaa harmaana ja laajoin laikoin vihan ruskeana, aivankuin summattoman umpilammen pohjaruta olisi kuohahtanut pinnalle. Ylinnä juoksee loppumaton, valkea kuohu, josta ei voi erottaa aaltojen syvänteitä eikä harjoja. Mutta karikoitten ympärillä hyrskähtelee selkä mahtavina, häikäisevän valkeina patsaina. Ukkosen kumea ääni sekaantuu yhä myllerrykseen. Vedentulo lienee lakannut. Ja myrskyllä on täysi valta.
Miten sain kallion taakse lennähtäneen veneeni irti kivikosta, miten pääsin airoihin, en muista. Mutta tiedän soutaneeni, tuntematta mitään väsymystä, märkänä, aaltojen pieksämänä, ajaneeni vettä äyskärillä ja taaskin vetäneeni pitkään, rintakehän painuessa syvälle sisään, vatsan selkärankaan ja olka- ja kyynärvarsien venyessä luonnottoman pitkiksi. Vasemman käsivarren täytyi vetää kaksi kertaa oikeata lujemmin. Tuulee sivulta, siis... sivustatuuli myöskin lauttaa vasten! Huomio herpaannuttaa soutavat käsivarteni. Jäätävä kauhu kuroo rinnassa ja kurkussa, kunnes huomaan läähättäväni ilmaa sisääni. Koetan ajatella selvästi. Jos he eivät ole ajoissa ankkuroineet lauttaa Äimisselän niemien suojaan, silloin on kaakosta, Kostonselän rannattomalta ääreltä syöksynyt myrsky sitä laitaan tai...! Ja siinä tapauksessa...? En uskaltanut vetää ajatustani kiinni. Harppasin sen yli. Jos he kuitenkin ovat ajoissa huomanneet myrskyn tulon ja panneet kelaveneet työhön ja...?
Mitätönkin toivo pani airot ja hankaimet elämään. Kiskoin, kiskoin. Vesi ja hiki sokaisi silmiäni. Mutta en herjennyt yhtäkään vetoa. Ja toivo valostuu, käy rohkeammaksi taival taipaleita, sillä myrsky laantuu, tosin hitaasti, tuontuostakin uudestaan yltyen.
Kuulen »Kilianin» torvenhuutoja. Ne toistuvat peräkkäin. Huutaako se haaksirikossa? Ei, jumalankiitos, niissähän on merkinantamisen tapaista... Se on työssä! Miehet taistelevat myrskyä vastaan... Ehkäpä, ehkäpä...
Kiskon uudella voimalla. En ennätä katsoa montakaan kertaa taakseni. Mutta kuulen laivan huutoja yhä lähempää. Äkkiä, erään saaren nenässä, näen irtonaisia tukkeja ajelehtimassa viistoon ohitseni, tuulen alle. Niitä tulee yhä uusia, pitkissä jonoissa, eräistä ovat loputkin kaarnanjätteet kolhiutuneet kokonaan pois. Ne heittelehtivät valkean alastomina, aivankuin olisivat riisuneet itsensä, pelastautuakseen uimalla.
Jätän veneeni toivottomasti väsähtäneenä tuulen vietäväksi, tukkien keskelle. Mutta samassa näen »Kilianin» tekevän voimakkaassa vauhdissa kehänmuotoista matkaa. Sittenkin! Jotain lie vielä pelastettavissa... Se on varmaan kiertämässä varapuomeja tuulen alle, repeämän tukkeeksi?
Pari venettä taistelee salmen suulla. Yritän tarkata tarmokkaasti mikä on paikka ja tilanne. Herra jumala... tuo on salmi Äimisselälle päin, myrsky on lakaissut ja lakaisee yhä vasemmalta, selänpuolelta lautan syrjää...
Olin toki räjäyttänyt Ryssänkarin, se nyt ei ainakaan...!
Soudan kaikin voimin »Kiliania» kohti, joka yhä pyrkii kaartaen salmelle päin. Nousen jännittyneenä hetkeksi seisaalleni. Tukkeja vaeltelee kokonaisina ruuhkina. Myös »Kilian» näyttää saavan kylkeensä niistä iskuja. Se kääntyilee suunnastaan ja horjahtelee. Se painuu hetkeksi myrskyn mukaan. Luulen, että varapuomien varppi katkesi. Se näyttää yrittävän uutta kaartoa. Silloin — se jää yht'äkkiä liikkumattomaksi, kallistuu, kuohu tulvahtaa sen ylitse! Se kallistuu yhä ja jää makaamaan asentoonsa.
Sinä hetkenä tiedän kaiken menetetyksi. Se on ajanut kiinni Ryssänkariin, jonka yli tukit pääsivät uimaan, mutta ei laivanköli.
Sisässäni alkaa hytkiä, käkättää ja hohottaa perkeleellinen nauru. Minä olisin voinut huutaa ylistyslaulun oman saatanani helvetilliselle viisaudelle. Jos en olisi räjäyttänyt Ryssänkaria, olisi »Kilian» kyennyt sen välttämään. Ooh, mikä tuhatvuotinen kaukonäköisyys... isällisellä Luciferilla! Se se pani minut viisastelemaan, ja Jehova katseli päältä, kun koko helvetti rakensi — jumalanmyrskyä! »Saatanan saatanallinen myrsky!» huusin nyrkki pystyssä, seisoen veneessäni kuin huvittavalla lastulla.
Ei, eihän toki! Ei se kaadu. Ei siihen puske kokonaisesta laumasta yksikään tukkihärkä. Mehän purjehdimme kaikki yhdessä Äimisselän tuhathaaraisille perukoille, Kostonselän karikoille, saarien kupeisiin, luhtien helmaan ja panemme pystyyn maankuulun rinkitanssin, laiskan, suomalaisen hitaan, mutta viikkokausia kestävän, jättimäisen ja kammottavan, sillä siinä... tylsässä manalan tanssissa tapaa kukin vuorostaan kuoleman, ken upoten, ajat raskasta tursaanpäätään kannatellen matelevassa tahdissa, ken mädäntyen salassa luhdan limaiseen syliin, ken pyörähtäen äkkinäisessä raivossa kalliolle, halkaisten kylkensä homeen ja toukkien syödä tai rantavarkaitten hakattavaksi haloiksi, ukkojen hakotukiksi ja tupakkapölkyksi, akkojen patatukiksi, multahirsiksi tai vuoliaisiksi...
Soudin, soudin, minulla ei ollut mitään päämäärää. Lauttaa ei ollut enää missään sen enempää kuin vellova laikka kahden saaren välissä. Soudin yhä. Vene jyskähti, nuljahti tukin yli. Ahtautui, liukui taaskin eteenpäin.
Vuoti vettä täyteen. Pysähtyi vihdoin puristavien tukkien väliin, pääsemättä edes uppoamaan.
Jäin istumaan saapasvarret vedessä, märempänä ja kurjempana kuin hukkumaan heitetty koira. En tuntenut enää janoa, en nälkää, en vilua enkä väsymystä.
27.
Sain lähetettyä sähkösanoman isälle: »Lautta hajalla, laiva karilla, kaikki menetetty.»
Aloin toimia sellaisen ihmisen rauhallisuudella, jolla ei ole enää mitään menetettävää. Minulla ei ollut apunani muuta kuin lautta- ja venemiesten pieni roikka, sillä suurin osa uittokunnasta oli jo saanut lopputilinsä. Yritin saada lähikylistä nopeasti lisää miesvoimaa. Mutta nyt oli kansan vanha salatihuinen kauna muuttunut taikauskoiseksi kauhuksi.
»Sanokaat oikia tuomio!» oli havahtunut taas kuin jalan alta nousten rantakylissä ihmisten mieliin. Heiskanen ja Metelinen kiersivät kylästä kylään. Mies mieheltä oli pudistettu mykkinä päitä. »Kosto on minun, sanoo Herra!» olivat akat väpättäneet muka itsekseen hurskaillen jumalansanan parissa. Ja rannalle ajautuneita tukkeja oli kadonnut rantavedestä kuin taikavoimalla. Kansa ei älynnyt edes varastavansa. Se otti muka hyvitystä Päkin patruunan muinaisista vääryyksistä.
Niskalan Pertteli-vaari oli kuulema vironnut kuolinpahnoiltaan. Kiikutellut, hyyperöinyt tanhuvillaan ja höpissyt hekkelehtien Artturille: »Sinä valmistat minulle pöydän vihollisteni kohdalla.»
Ja Heiskanen toi sanomia, että ukko oli soudattanut itseään Maahin isännällä ympäri rantatorppia ja toistellut jokaisella kynnyksellä samoja sanoja: »Ei ole hänellä apua Jumalan tykönä», tai: »Sillä mitalla, jolla te mittaatte...»
Luhistuneesta tervahaudasta oli riehahtanut viimeinen lieska, johon uskottiin kuin Jumalan ääneen palavasta pensaasta tai aarnivalkeiseen, pöyristyttävään tarinaan. Yhtäkään miestä ei tullut koko pitäjästä haeskelu- ja haalaustöihin, paitsi Artturia, jonka rehti kiitollisuus osasi ilmetä parhaiten miehekkäissä teoissa.
Työ oli toivotonta. Mitkä tukeista eivät olleet uponneet, pirstoutuneet tai joutuneet salakähmäisiin varaskätköihin, ne joutuivat rantakallioilla sinttymään ja halkeilemaan kelvottomiksi, mikäli niitä kyettiin edes etsimään kourallisella miehiä Äimisselän perukoilta.
Tuskin kahdeksatta osaa jättiläislautasta saatiin parissa viikossa haalatuksi puomien sisään. Se hinattiin hevoskierrolla sahalle. Mutta sillä määrällähän ja kesäisen koelautan rypäällä ei kyetty ajattelemaankaan mitään laivausta seuraavaksi kevääksi.
Mikään haaksirikko ei voinut olla perinpohjaisempi, siitäkin huolimatta, että sain »Kilianin» hinatuksi rantaveteen ja tuetuksi tilapäisille teloille. Sehän oli sekin sekä käyttökelvoton että tarpeeton, romurautaa... »Melkerin ja poikain» huutokaupassa vasaroitavaksi.
En uskaltanut kysyä edes Artturilta Hannaa pitkiin aikoihin. Meidän kohtalossamme oli jotain, mitä mitkään aivot eivät sietäneet tai jaksaneet ajatella — toistaiseksi. Ja kuitenkin minä kaipasin, niin että rinnassani valitti — painaa pääni hänen syliinsä, syvään, kaikilta muilta näkymättömiin, hänen lempeän kätensä alle, joka oli lohduttava eikä koskaan soimaava.
En tiedä kenenkään miehen rakkaudelle sen pyhempää sinettiä kuin hänen palava kaipuunsa päästä tappiosta, haaksirikosta ja häpeästä painamaan päänsä juuri sen naisen helmaan, jonka vuoksi hän on hakenut voittoa. Sellaiseen kelpaa vain yksi nainen kaikista »rakkauksistamme». Se on saalista ja sotaa käyneen muinaisisämme pyhin perintö jokaiselle taisteluita kokevalle miehelle.
Mutta — miksi hän ei rientänyt luokseni? Täytyihän hänen tietää, että olin toivoton kuolemanväsymykseen saakka! Eikö hän ollutkin juossut suuressa hädässä, kun henkeni oli vaarassa ruuhkaa purettaessa? Kenenkään rakkaus ei voinut olla ihanammin huolekasta! Vai herääkö nainen toimintaan vain silloin, kun on vielä jotain pelastettavissa? Ehkäpä kuului hänen sydämensä sisimpään luontoon, että hän odotti minua mykässä surussa, helma täynnä lohdutuksen suojelevaa varjoa?
Jouduin ahdistavaan tuskaan. En voinut olla lopultakaan kysäisemättä Artturilta: Mitenkäs on... siellä teillä... naisväen laita?» Siellähän ne...», mies aloitti. Mutta minä näin, että hänen silmänsä tuijottavat maahan ja niska punottui kuin olisi hänet saatu kiinni pahasta teosta. »Ovatko terveinä, vai...?» kysyin, yrittäen hallita ääntäni, joka oli alkanut takaltaa.
Artturi oli aivankuin muistavinaan jokapäiväisiä askareita: »Johan ne, Hanna ja Alma, olivat lähteissäni rohimassa pellavia. Pitäisi tästä jo minunkin päästä ailaamaan likopaikkaa... niitten pellavaspioille, ja vaarikin kun on kuulema kääntynyt entistäänkin huonommaksi...»
»Lähtekäämme yhdessä!» tokaisin. Tietenkin hän oli peittänyt päivän askareilla muitten silmistä surunsa ja yksin, salassa huannut huoattavansa.
Miksi ei ollutkaan osannut ennemmin ajatella, ettei hän, tuo yksinäinen ja mietteliäs... juossut ilmoittelemaan salaisimpia huoliaan...!
Tulimme valkamaan. Hain silmilläni pihamaan, portaat, aitankynnykset. Ei ollut ketään Niskalan väkeä näkyvissä. Artturi käväisi tuvassa. Tuli takaisin portaille. Eetla emäntä oli sanonut, että Hanna ja Alma olivat lähteneet takamaille, ohrahalmeelle, leikkuuseen. Kysyin tietä kaskelle ja läksin matkaan, Artturin jäädessä seisomaan käsi korvallisella, epäröivän näköisenä, ehkäpä jostain syystä synkkänä.
Tie kulki samoja maita, joita Hanna oli kuvannut luvatessaan hakea joka illaksi tuoreet lakat muurainsuosta. Naiset olivat menneet lammen yli ruuhella, joka lojui hiekkapälvellä. Minä kiersin ympäritse, norotielle ja täältä suonlaitaa ja korkealle rinteelle, jolta kaskihalmeen piti näkyä.
Kylmähkössä, terävässä päivässä lakat paistoivat suosta kuin kiiltelevästä jäästä. Mikään ei liikahtanut tuossa matalassa maassa. Marjat tuijottivat kuin liian kirkkaat, elottomat tai mielenvikaiset silmät. Minä, minä hullu... olin syönyt parhaimman muuraimeni — ennen voittoa, kuten tekee aina heikko ja kehno, edesvastuuton olento!
Mutta mikäänhän seikka ei elävässä elämässä ole yksinkertaista. Yhtä varmasti kuin halveksin itseäni, olin onnellinen siitä, että Hanna oli minun myöskin ruumiiltaan. Olihan meidän välillämme nyt... onnettomassa kohtalossa katkeamaton side. Me olimme mies ja vaimo elämänpituisessa murheessakin. Mitä tahansa liekin tapahtunut ja vielä tapahtuisi, ei mikään tässä elämässä kykenisi meitä erottamaan.
»Kunnia» kuulukoon niille, jotka eivät tiedä mitä on rakkaus! Minä olin valmis kehnoon pakoon rakastettuni kanssa... vaikkapa vieraille maille, jossa ei kukaan meitä tuntisi.
Rauhoitun askel askelelta. Harjulta näen vastarinteen suojasta pienen halmeviljelyksen. Laskeudun laaksoon, pitkin askelin, rinta rohevana, kuten silloin... hääyötämme suojelevassa hämärässä.
Kierrän rinteen metsää, yläpuolelle halmetta. Aion yllättää työskentelevät naiset. Tulen metsän rajaan. Siinä on tyhjä nauriskuoppa ja tämän alla laaja pälvi kasvavaa naurista. Kurkoitin katsomaan alemmaksi, ohrapellolle. Siellä oli Alma asettelemassa hattua kykän sitoimille.
»Missä on Hanna?» kysyin, seisoen yhtäkkiä hänen vieressään. Hän pelästyi. Oli voivottelevinaan säikäystään. Mutta hänen kasvoillaan oli samanlainen kartteleva ilme kuin oli ollut Artturilla aamulla, lähtiessämme. Eikä hän näyttänyt tietävän mitä vastata. »Mihinkäpäs se...» »Minun täytyy tavata hänet!» Tunsin, että sydämeeni tarttuivat kylmät sormet, jotka vetävät vetämällä arimmista hermoista, kunnes se kiusaantuneena parahtaa tai raivostuu.
Alma asettelee katse työssään viimeisen sitoimensa kahareisin hatun painoksi ja lujittelee yhä, kiusallisen hitaasti sitä tyvipuolesta...
Äkkiä hän yltyy lavertelemaan ummet ja lammet. Hannalle oli tullut jotain asiaa kartanoon, ja sitten oli hänen pitänyt mennä vielä kylätietä Kukkolaan ja sieltä ottaa Hullu-Pirjo soutajakseen kotorantaan. Mutta hän saattoi viipyä iltaan saakka, kun oli kai toimitettavia muitakin matkan varrella...
Kysyin mistä oli käännyttävä Kukkolan polulle kylätieltä. »Siitähän sitä... Maahin taitse, näkyyhän se... talo tielle saakka.»
Maahin taitse? toistelin hitaasti. Minusta tuntui tympäisevältä hakea Hannaa sieltä päin. Päätin odottaa iltaa, hänen kotiintuloaan. Mutta Alman ja Artturin ilmeet, koko puhetapa ja Maahin talon mainitseminen saivat nyt mieleni kumman sameaksi. Minun vanha onnettomuudenvaistoni oli herännyt henkiin.
Se oli taas jäytämässä hiljaa hermojani tai... se kulki tuossa edelläni, joka askelelta, kuin näkymätön maanalinen mato. Tullessani lähemmäksi rantoja näin muuttolintujen keräilevän kylien yllä laumojaan. Mutta ne eivät herättäneet nyt, kuten tavallisesti, surumielistä ja samalla ihastelevaa kaipuuta, vieläpä joskus ylentäviä ajatuksia avaruutta laukuilevien lintujen satatuhatvuotisesta veren perinnöstä lähteä ja palata, lähteä ja palata jälleen ikuisen vaiston kantamina.
Ei, nyt olivat tyhjän selkeätä taivasta vasten yksinpä pääskysetkin vain aineettomia varjoja, joihin ei ajatus, ei sydän kyennyt tarttumaan.
Saareni rannankaarteessa emokoskelo viipotti tukkaansa rivi poikasia molemmin puolin. Ne harjoittivat virkeinä kuin vaapsahaiset yhteiskalastustaan. Mutta kalliolta tuijottaa niitä muristen ja läähättäen Tiimon koirani, joka ymmärsi nähtävästi yhtä vähän tuon leikin kauneutta kuin hänen herransakin.
Heiskasta ei näkynyt, mutta postia oli majani pöydällä — jopinpostia, pitkä kirje Erika sisareltani.
Sähkösanomastani oli isäni saanut toisen halvauskohtauksensa. Hän oli puhumattomana ja liikkumattomana vuoteessaan.
Mutta velkojat olivat ilmestyneet taloon. Sanoma lautan häviöstä oli levinnyt koko pienen kaupungin tietoon. Erika oli ollut »tulla hulluksi», kuten hän kirjoitti, asioitten keskellä, joista hänellä ei ollut paljoakaan tietoa eikä ymmärrystä.
Häpeän ja suuttumuksen hyöky tulvahti päähäni. Kirje kädessäni alkoi vavista. Nuo velat! Nehän olivat niitä summia, jotka isäni oli sanonut keränneensä vanhoista saatavistaan. Hän oli siis — säälistä, hyvästä sydämestä, mistä tahansa »jalosta» tunteesta — valehdellut minulle! Vaivoin hätäisesti jaksoin lukea edelleen.
»Mutta Hän ei ole ainoastaan Jumala, Hän on läsnä!» Sisareni raamatunlauseet alkoivat ellottaa mieltä. Mutta minun täytyi hakea niiden lallatuksen keskeltä asiaa. Ja minä löysin sen! Kukas muu kuin sinä, rakas marttyyrini, joka tieten tai tietämättä olit taas pannut uudet kahleet tämän vankisi käsiin ja jalkoihin. Sinä — kukapas muu! oli »ollut läsnä» ja taaskin tyydyttänyt velkojat, sovittanut isäni valheen ja pelastanut vieläkin kerran Melker parkain »kunnian».
Vihasin teitä jok'ikistä sinä hetkenä. Mutta minä luin, luin yhä edelleen tuota kuolemantuomiotani.
»Tuo hyvä, hurskas Elisa», alkoi sisareni siunailu, »hän, jonka heikko rinta on yhä pahentunut, ja sinä tiedät, kenen tunnottoman vaikenemisen vuoksi, hän uhrasi ehkäpä kaiken maallisen perintönsä. Etkö sinä jo ymmärrä mitä sinun rauhaasi kuuluu? Rakkaan isämme henki on sinun tunnollasi ja sinua rakastavan naisen riutuminen ehkäpä kuolinvuoteelle, jollet ota häntä vaimoksesi.
»Etkö sinä, jumalaton, osaa ottaa neuvoa hengessä kokeneelta Juhanalta. Hän on ymmärtänyt synnin viettelyksissä, lopultakin, että jos elätte lihan jälkeen, pitää teidän kuoleman.
»Meidän kihlauksemme tehdään julkiseksi teidän, Elisan ja sinun, häissäsi, joiden tulee tapahtua vielä tänä syksynä. Muista nuoruutesi rakastettua, muista isämme viimeisiä elinpäiviä, äläkä viivyttele heti kirjoittamasta onnellista sanomaa Elisalle.»
Edelleen, loppuvärssyksi, seurasi ulkoa lasketeltuja »totuuksia» siitä, miten »Herra vie pyhänsä ihmeellisesti», vie muka suurien onnettomuuksien lävitse »hurskaiksi ja väkeviksi».
Sellaisia ovat opittujen totuuksien ihmiset. He luulevat, että heidän koreat lasihelmensä käyvät jalokivistä jokaiselle. He ovat noiden lasipalastensa hypnotisoimia omaan houreeseensa eivätkä käsitä, että raamattua luetaan tuhannella eri tavalla, että piru löytää siitä toista kuin taivaan paladiinit, rikas toista kuin köyhä, viisas narriutta ja hullu totuutta tai päinvastoin, kukin ihmisolento kohtalonsa mukaan.
Ja minun kohtaloni?
Se vaati todellakin minua »hurskaaksi ja väkeväksi», mutta... ainoastaan omassa rakkaudessani.
Syvä rauha täytti mieleni myrskyn jälkeen. Tein laskujani iltamyöhään saakka. Sain selväksi, että kykenin suorittamaan lopputilit miehistölle, korvaukset lauttausvahingoista ja eriytyvät summat metsänmyyjille, Heiterille, Blumelle ja Leskiselle, hallussani olevista varoista.
Minun piti vain tavata Hanna ja lähteä matkaan.
28.
Sama hidas siipilaiva, jolla olin keväällä väylän auettua tullut kirkonkylän siltaan, on taas sitä lähenemässä.
Viimeksi olen laivaan astunut hovinherra Verner Blumen joustavien kääsien ja Birgitta mamsellin saattamana. Minulla oli olevinaan asioissa ankara kiire, sillä matkalle lähtiessäni en ollut sittenkään tavannut Hannaa. Hän ei ollut palannut koko yönä retkeltään. Ja lähtöaamunani oli Alma sanonut rantalaiturilta: »Lie jäänyt orpanoimaan kirkon puoleen, kun on siellä päin näillä ... suvunsukua.»
Mieleni ei kuitenkaan masentunut, sillä olinhan jo saanut jopinpostini, ja minua piti vireillä ajatus, että nyt ainakaan minulla ei ollut oikeutta vaatia rakastettuani mieronkiertolaisen mukaan, ennenkuin olin edes työni suorittanut loppuun saakka: tehnyt tilit saarnamiesten ja senjälkeen sukuni kanssa.
Minähän olin, ainakin hetkeksi, oppinut odottamisen taitoa!
Mutta sitä kiireellisempi olin Blumen kartanossa. Sellaisilla summilla ei muka olisi ollut laisinkaan kiirettä, hovinherra puheli äänekkään hupaisella tavallaan. Myös talon rouva ja Birgittatytär olivat olleet sitä mieltä — sanoman tultua onnettomuuksista — että piti sovitella Melkerien maksuissa. »Ja tuo Birgittahan se taisi vetistellä vuorokausittain», ukko iski silmää meille molemmille.
Kuitenkin suoritin hänen saatavansa. Ja läksin muka tärkeissä liikeasioissa. Pienen leikin varjolla tuli kartanon neiti kyytimieheksi. Taival oli onneksi lyhyt. Tuskin osasimme puhua tavallisimmista asioista. Meidän välillämme ei hehkunut enää puutarhan huumaava hämärä. Hänen silmänsä eivät olleet enää sametin mustat. Hän ei ollut enää elokuinen daalia, vaan eräs kartanontytär, joka odotteli täällä korvessa ketä tahansa herrasmiestä komeine myötäjäisineen. Meillä ei ollut tuossa koleassa aamupäivässä muuta kuin haalistunut muisto, joka teki molemmat karttelevan kömpelöiksi.
Mikään muu paikkahan ei enää minulle tuoksunut kuin se aitta, jossa jo tänä iltana olin pyytävä lähtemään rakastettuni onnettomuuden murskaaman miehen mukaan, sillä meillähän oli oleva paratiisi yhtä hyvin jossain pikkuvirassa, homehtuneessa kansliassa, kuin Amerikan farmeilla tai Australian lammaslaitumilla...
Mielessäni paistoi jollain tavalla uusi kevät joka ei ollut enää muiden ihmisten tai jumalanmyrskyjen armoilla, astuessani Theudeniuksen pappilan hiekkakäytävää sen kuistille.
Mutta Juhana laski kamarissaan suoraa päätä raskaasti kätensä olalleni ja sanoi jyrkän rauhallisesti: »Kurita poikaas, niin hän sinun virvoittaa.» Kohautin olkapäitäni iloisesti hymähtäen. »Niin, niin, mies», hän iski lujalla äänellä, »tiedän mitä sanon: sinun on aika lakata haihattelemasta ja nöyrtyä Jumalan väkevän käden alle!»
»Olen nöyrtynyt, hyvä pastori, kaikessa muussa paitsi...» Aioin jatkaa: »... rakkaudessa.» Mutta hän otti sanat suustani: »Sinulla ei ole oleva mitään muuta kuin rehellinen avioliitto sinun vuoksesi uhrautuneen naisen kanssa, Elisan kanssa! hän jylisteli oikealla papillisen tuomarin äänellä. »Olet velkapää siihen Jumalan ja ihmisten edessä.»
Nousin kuohahtaen: »Tiedän itse, kenelle olen velkaa, kenelle en. Ja mitä tulee sinun Jumalaasi, on hän velkaa minulle kokonaisen jättiläislautan. Koko tuo sinun Jehovasi on joutunut konkurssin partaalle... minuun nähden.»
Pappi näytti mykistyneen irvokkaasta iskustani. Mutta sanoi tovin kuluttua asiallisen kylmästi: »Niskalan Artturi ja Maahin isäntä kävivät tässä alkuviikolla pappilassa... yhdessä.»
Tunsin saaneeni ajattomassa hetkessä salaiskun selkääni sysipimeästä yöstä. Sain tuskin sanotuksi: »Ja missä... asioissa?» »Asia on virkasalaisuus... toistaiseksi», hän vastasi.
Ajatin hevoseni kuolaimet vaahtoon. En ollut viipynyt enää hetkeäkään pappilassa. Ilta oli tulossa. Minun täytyi päästä perille ennen menehtymistäni epätietoisuuden tuskaan, jossa risteilivät lukemattomat kysymykset, hullut vastaukset, horjumaton usko rakastettuuni ja kuitenkin... myös järjen luonnottomat päätelmät.
Juoppouteen sortunut renttu, salamurhan yrittelijä, kehnojen tihutöiden tekijä ja teettäjä, lurjus, joka kähmi selkäni takana eikä uskaltanut lyödä puukollaan edes pimeän turvin, tuo sama olento, jonka Hanna oli hyljännyt puhtaan tuntonsa vaatimuksesta, rakkautensa vuoksi — mitä saattoi hänellä olla tekemistä Artturin kanssa pappilassa?
Ja Artturi? Rehellisin nuori mies, minkä olin tavannut koko pitäjästä! Hänkö olisi voinut ryhtyä salakähmäiseen tekoon tietämättäni? Mahdotonta!
Mutta hänen ja Alman välttelevät kasvot, jahkailevat ja kiertelevät puheet, Hannan poissaolo torpasta — vihisivät kylminä tosiasioina kuin luonnottoman selkeässä kuumeessa aivojeni lävitse.
Ja Juhana, jolle pieninkin kiero viittaus tai hätävalhe oli synnin kauhistusta, hänhän ei ollut voinut vedota huvin vuoksi virkasalaisuuksiin!
Ei ole olemassa mitään kamalampaa ihmisen hermoille kuin kuulla vihje, sana tai kolme sanaa kuolemantuomiostaan. Miksi en ollutkin varastanut tai kuristanut kurkusta hänen »virkasalaisuuksiaan»!
Mutta ajatukseni syöksyi syöksymistään häkissään... revittynä varpusparkana.
Oliko Hannaa kyetty jollain tavalla pakottamaan tai johdettu harhaan? Oliko hänen täytynyt jotain luvata kuolevalle isoisälleen?
Tiesinhän toki sen verran, että morsiamen isän tai muun sukulaisen oli tapana käydä ottamassa kuulutusta, kun naimiskauppa oli molemmin puolin sovittu. Mutta Hanna, rakastettuni, hääyöni vihitty morsian, uskollinen kuolemassakin, luja ja ehjä ja hurskas kuin oma pyhä kirjansa?
Ei, ei, ei, ei! huusi olemukseni kautta ihana uskon ääni, mahtavampi jokaista järjen sanaa. »Vapisit kädet vakaiset, värisit pyhimmät polvet!» Hän on kehnojen uhri, hädässä tai sairaana, ehkä suuresta tapaturmastani menettänyt selkeän järkensä tai — jospa hän... hääyömme jälkeen on pelästynyt omaa itseään, kokemattomana, ymmärtämättömänä, ajatellut yksinäisyydessään mitä tahansa ja kauhistunut, horjahtanut uskossaan minun rakkauteeni ja...?
Tämä ajatus vihdoinkin selvitti piinatut aivoni kuin pieni aurinko.
Tuli veräjä. Olin polulla, jota keväällä olin ensi kerran vaeltanut. Tulin mäelle, josta olin nähnyt vanhan ukon ja pienen tytön astelevan saunamatkaltaan. Näin vihisevän virtana ja viistävän koskena koko kesän ohitseni.
Sellaiset vedet eivät voi kääntyä taaksepäin! Eivät voi — sen enempää kuin päivä voi kiertää lännestä itään! Kohta hän on kuuleva ja näkevä, etten ole noita kirotulta »susipuita», jotka rikkovat nuoresta petäjästä kesän kasvattamat latvukset nuo, jotka jo keväällä olivat juuri tämän polun varrella ylentyneet kuin pyhät luonnonluomat kynttilät... meidän omaa vihkialttariamme varten.
Tässä ajatuksessa tiesin osaavani hymyillä. Tiesin, että silmäni paloivat rohkeata tulta. Olin varma, että olin ottava hänet käsivarsilleni, kantava veneeseen ja soutava yli Yöveden, jos vaikka koko suku nousisi sitä katsomaan.
Katvipaikoissa oli jo tiheätä hämärää. Veräjän luona, suuren pihlajan alla oli pimeää. Mutta pihamaalle, aitan eteen näytti heittyvän vielä ilta-auringon päiviä.
Panin veräjän kiinni ja pysähdyin. Ei näkynyt ketään. Tuskin rohkenin hengittää. Minussa eli vain hänen hengityksensä, joka nukkui aitassa tai valvoi jossain... minulle tuntemattomassa ahdistuksessa. Seison paikallani. Minun täytyi ajatella miten pääsen aitan ovelle kenenkään yllättämättä minua menomatkalla.
Hiivin varkaan tavoin aitan takanurkalle.
Meidän täytyy saada olla kahden, kunnes olen saanut painaa pääni hänen helmaansa ja nähdä hänen onnellistuvat silmänsä...
En kuule mitään puhetta. Mutta tunnen lähelläni ihmisiä. Jotain vierasta ja vastenmielistä henkii vastaani. Joku liikahtaa kuin muuttaisi istuinpaikkaa aitan porraspuulla. Se ei ole rakastettuni liikahtamista... Hän ei ole yksin!
Äkkiä eroan seinustalta, astun veräjäpolulle ja sitten... itseäni peittelemättä aitan edustalle. Jo niissä askeleissa liikahtelee rinnassani tyhjä, onea onnettomuuden rauha.
Tuskin hämmästyn, kun näen Hannan ja Maahin isännän istuvan aitan edustalla, naisen oven kynnyksellä, miehen alempana, porraspuulla. Jään seisomaan heidän eteensä. Mikään voima ei olisi saanut siirretyksi enää jalkojani eteen- tai poispäin. Sellaista lienee jäsenen tai koko ruumiin yhtäkkinen halvautuminen. Uhri kuulee ja näkee kaikki, mutta ei kykene puhumaan eikä jäsentä Uikuttamaan.
»Sopii katsoa», kuulen Maahin äänen, jossa ei ole enää renttuilevaa ilkeilemistä, vaan tyytyväistä varmuutta, »on tässä uusittu kättäjäiset, kihlat on annettu toistamiseen ja kuulutukset otettu, jotta...»
Lienen sammaltanut Hannan nimeä. Hän oli noussut, kalpeana, mutta suljetun rauhallisena. Ääni kuulosti tarmokkaan kovalta. »Se on ollut minun oma tahtoni ja sukuni tahto eikä sitä enää muuteta.»
Viimeisissä sanoissa hänen äänensä muuttui harvaan takovaksi ja kasvot rahvaanomaisen karkeiksi, tympeiksi kuin käskemään tottuneella mahtiemännällä.
Lienen liikauttanut kättäni häntä kohti. »Muuta puhuttavia meillä ei enää ole», hän kääntyi, katosi aittaan ja ovi sulkeutui kuin väkivaltaisesta työntäisystä ja kiertyi avaimesta kirahtaen lukkoon.
»Eiköpähän olisi parasta herran lähteä... omille mailleen», sanoi Maahi, nousten paikaltaan. Lienen kääntynyt. Mutta kuulin vielä takanani sanat: »Kolme päivää on enää ensimmäisiin kuulutuksiin.»
Laiturin luona käsitän työntäväni jotain venettä rannasta. Tunnen Artturin tulleen taakseni. »Jospa minä tuosta... vetäisen salmen yli herran.»
En kuule kotvaan sen enempää puhetta. Vain veneen lujia, äkkinäisiä syöksyjä ja jumahtamisen kalliota vasten. »Eihän me mitä sille... minä ja Alma, kun Hanna sen itse tahtomalla tahtoi... sillä tavalla...» Soutaja katosi.
Olin majassani. Lienen sytyttänyt tajuttomin liikkein kynttilän, sillä huomaan itseni tuijottamassa sen valossa pöydällä olevaan parranajopeiliini, josta alapuoli on lohjennut pois, niin että en näe siitä muuta kuin hiukset, viistoon poikkileikatun otsan ja vasemman silmän. Käteni hamuilee jotain pöytälaatikosta.
Jos ammun oikeaan ohimoon en näe piipun painuvan sitä vasten. Se tapahtuu näkymättömistä, jostain muualta... jonkun typerästä ja tolkuttomasta kädestä tai suoraan Jehovalta itseltään, joka on ajanut minua ajamistaan kuin henkipattoa hulluudesta hulluuteen, tuskasta tuskaan, kuolemasta kuolemaan, myrskystä myrskyyn, haaksirikosta toiseen...
Tunsin piipun painautuvan oikeaan ohimooni. Ainoa silmäni säälitti minua. Se oli niin sanomattoman avuttoman näköinen. Hampaani pureutuivat yhteen, ranne jännittyi. Silmäparan kulmallinen oli venähtänyt sen yltä syrjään, ja sen sininen ympyrä pallitti verestävästä valkuaisesta pelkkää tylsämielisen hätää.
Ooh, tuohan on kehnoa... kuolla kuin koira! Nostin koko pääni. Näin kasvoni. Ja lysähdin tolkuttomaan nikottavaan itkuun.
Silmät pimeässä kuitenkin näin, tai ehkäpä myöskin kuulin. Jostain oli tunkeutunut mieleeni eräitä keltanokka-aikojeni kömpelöitä runosäkeitä:
»Mies nouse ja astu luo perävantaan
on ruoriin kohtalos kirjoitettu.»Sammaltelin niitä. Tiesin ne kirjoittaneeni Lentävästä hollantilaisesta. Ja nyt se oli tulossa, tuo haaveenihana ja murheellisen ylpeä, ottamaan minua miehistöönsä. Minun tarvitsi vain nousta, katsoa ja laukaista ja olin saapa iankaikkisesti purjehtia lakastumattomin haavepurjein, joita ei repäise rikki mikään ihmisen tihutyö, ei myrsky, ei minkään Jumalan kostonhimoinen koura.
Mutta minä en noussut. Käteni yritti vielä kerran kohota, jännittyä. Mutta se valahti alas. Tunsin hiipiväni ketun tapaan pieneen, tunkkaiseen elämänkolooni. Ja kiitin, kun sain hengittää sen löyhkäävää ilmaa. Enkä jaksanut edes ajatella selväksi omaa kurjuuttani.
Miten pitkä aika lie kulunutkaan, tunnen Tiimonin raskaan leuan polvellani. Se tunkee turpansa kupeeseeni. Alkaa ulakehtia, vyyhteä lattialla ja taas haukahdella kimeästi, kuten sillä oli tapana tavatessaan käärmeen kivikosta.
Ja Tiimonista taisi tulla se pelastusenkeli, jonka muistan nähneeni jossain kuvassa taluttavan eksynyttä tenavaa horjuvaa siltaa pitkin pimeästä metsästä. Herralla on joskus huvittavan näköisiä serafiimeja ja keruubeja, ajattelin silloin katkeran väsyneenä.
Mutta nyt, kun tiedän kaiken sen, mikä silloinkin vielä oli silmiltäni salattu, uskon, ettei ennalta kirjoitettu kohtaloni ollut vielä täytetty. Tätä kirjoittaessani en häpeä kyvyttömyyttäni itsemurhaan edes itseni edessä. Tiedän yhtä varmasti kuin kuolemattoman rakkauteni, että minun hulluuteni ei ole mielenhäiriöissä, jotka tekevät itsemurhaajia. Ken on luotu helvetin kuilun ja paratiisin yltämättömän kunnaan välille ihanaan ja toivottomaan Sisyfus-työhön, hänelle hulluus on onnen ja kärsimyksen loppumaton armo. Se on haave ja himo, josta et voi luopua, yhtä vähän kuin omasta sielustasi, jota et voi laukaisulla kuitenkaan surmata. Meillä, minun kaltaisillani, joille rienaavimmassakin epäuskossaan on salattu usko jumalalliseen kohtaloon myös tässä elämässä, meillä on mielenvikaisen utelias intohimo riemuita ja kärsiä se loppuun saakka.
Me voimme heittää elämämme arvanheitolle, luultavasti, sodan hurmiossa tai pelastaessamme kuoleman vaarasta viatonta ja rakkaintamme. Mutta sehän on kaikki sittenkin taistelua elämästä.
Itsemurhaajia ei minunlaisistani tule koskaan.
Ja kummallista! Tuona aamuyönä, rauhoituttuani ajattelemaan, piti Hanna minut selittämättömällä tavalla kiinni elämässä.
Järkeni sanoi, että hänen tekonsa oli kehnompi kuin Ebba Franken kirjeitteni kavallus miehensä käsiin. Sillä hänen uskonsa rakkauteen ja uskollisuuteen oli ollut olevinaan ehdoton ja pyhä eikä kuten oikullisen ja tärveltyneen maailmannaisen.
Mutta sittenkään minulla ei ollut häntä vastaan samoja rienaavia syytöksiä kuin oli ollut Ebba Frankelle — voimatonta kostonhimoa, mieletöntä rakkautta ja taaskin kostoa ja halveksumista.
Hanna oli vain ikäänkuin loitonnut minusta, siksi että suvun siittämä tahto nousta takaisin talolliseksi, siihenastiset tavat ja tottumukset, koko korpi oli ottanut hänet omakseen.
Juhana Theudeniuksen rakastetun kohtalo toistui. Mutta en kyennyt omaa rakastettuani kuvittelemaan hänen Katrinsa kaltaisena juoruilevana ja torailevana emäntänä. Ei, hän oli tuleva ehkä jäyhäksi, ehkä uskonnollisen ankaraksikin, mutta tyyni, rauhallisesti hallitseva talonemäntä hän oli oleva.
Tästä ajatuksestani huolimatta sai Juhanan lemmenhaaveen sortuminen karkeaksi elämänarjeksi minut tekemään päätökseni jotakuinkin selkein aivoin.
Minun oli lähdettävä jo samana aamuna. Mitään ei saanut tulla mukaani, mikä muistuttaisi minua tuosta ajasta ja noista paikoista.
Raskain mielin vein Tiimon koirani kalliolle ja ammuin sen, sillä sen räämäsilmät, surkea muotopuoli naama ja uskollinen tuijotus muistuttivat liian paljon erästä ihmisen näköistä, joka oli tuolla saarella elänyt.
Kaivoin hiekkaan, kallion kupeelle sille syvän haudan. Loin sitä hitaasti umpeen, muistaen ohimennen, hymähtäen, fennomaani-neitoa, joka sen oli kerran minulle lahjoittanut.
Kuulen äänen takanani: »Johan minä sitä, että jonkunhan siitä täytyi henkensä heittää... siitä marraskalasta.» Se oli vanha Heiskanen. »Mitäs se Heiskanen...?» kysäisin ajatuksissani, sillä hänkin oli jo saanut tilinsä ja hyvästellyt muitten miesten mukana.
Ukko jahkaili: »Minä vain tuota... satuin kuulemaan tuon pamauksen ja ajattelin, tuota... että, jos olisi niinkuin tarpeen saattomiestä?» Mieleni teki syleillä tuota vanhusta. Näin hänen välttelevistä silmistään, että hän ymmärsi kaiken, koko kesäisen tarmoni ja haaksirikkoni ja oli ollut puolestani levoton.
Oli vielä ihminenkin, oli yksinkertainen, viisas vanhus, joka ajatteli minua hyvällä! Ja hän sai muistoksi viimeisen veneeni, jolla hän saattoi minut lähimpään laivalaituriin.
29.
Minun ei tarvitse kertoa sinulle seppeleensitojaisista hääpäivämme edellisenä iltana, morsiustytöistämme ja marsalkoistamme tai »ulospukijan» ihmetöistä. Vihkimishetkestä vanhassa kirkossamme muistan vain oman levottomuuteni ja sinun heleän ilosi, puhtaan morsiushuntusi ja vaaleanpunaiset ruususi, jotka olivat kuin sinä itse — ansarissa kukkineita ja nyt... helposti haihtuvaa tuoksua täynnä ja tuoreissa kastepisaroissa, pienestä puutarhakannusta kasteltuja.
Häittemme edellisiltä viikoilta muistan väsyneet ja vaisut, mutta eräällä tavalla kiitolliset ajatukseni. Yksikään teistä ei syyttänyt minua. »Se oli Jumalan tahto», sanoi onnellinen Erika, joka odotti Juhanaansa häihin ja oman kihlauksensa julkaisemista. Ja sinä sanoit: »Me tulemme kyllä toimeen... saatpa vielä myötäjäisiäkin, poika parka!» Kuohahdin hermostuneeseen vihaan. Paljastin olleeni poissa lautalta sen kohtalonyönä. Halusin haluamalla itseäni syytettäväksi. »Oi, älä rasita itseäsi, rakkaani, sellaisilla ajatuksilla... Kukaan ei olisi voinut sitä sellaisesta myrskystä pelastaa!» Ja sinä silitit hiuksiani hyvällä kädellä, laheasti. En jaksanut kapinoida. Olin väsynyt joka hermosolultani.
Isä sai jo sanoja suustaan. »Elisa ja Kilian», hän hoki lakkaamatta. Ja näin, että hän toipui silmissä pelkästä ilosta. Ja kun ehdotin hänelle koko sahalaitoksen myymistä, nyökkäili hän innokkaasti ja sai ensi kerran nostetuksi kätensä kumartuneelle olalleni.
Minä saatoin siis vielä tehdä jotain hyvää, tarjota sinulle jotain onnen näköistä ja antaa isälleni rauhaa hänen viimeisiksi elonpäivikseen. Minulla ei vielä noinakaan päivinä ollut tämänhetkistä uskoani. Ja siksi minä tartuin kiinni kuin ainoaan ankkuriini tähän ajatukseen. Ja minähän tahdoin unohtaa, hinnalla millä tahansa.
Yksikään teistä ei nähnyt minusta mitään muuta kuin ohimenevää hermostumista ja väsymystä, joka oli vähitellen muuttuva juuri siksi uneliaan somaksi elämäksi, jota hengittää koko tämä vanha kaupunkimme.
Hääjuhlamme pitopöydät notkuivat pikkusalissa ja puutarhan lehtimajoissa. Pihan jokaisesta kolkasta, kaivolta, aitan kuistilta, keinulta ja pöytien luota kuului nuorison yhtämittaista riemahtelua. Valkoista ja punaista bischofia, joka tuoksui moselilta ja pomeranssilta, oli nuorilla neidoilla ja herroilla pöydillään suuret boolit. Herrainhuoneen akkunoista höyrysi »halvain» ja »heelojen» totilasit, puheensorina ja soreita säkeitä glunteista.
Viulu, klarinetti ja klaveeri soitti häämusiikkia kuistilla ja suuressa salissa, jossa oli alkanut arvokas poloneesi ja siirrytty vähitellen polkkamasurkkaan ja valssiin. Ja minä olin nuori, vihitty aviomies. Otin vastaan kokkapuheita, kädenpuristuksia, olalle-lyöntejä ja tanssin, ehkäpä hymyilinkin. He kai luulivat minua hiljaiseksi pelkästä autuaallisesta onnesta.
Mutta miten liikkuivatkin minun jäseneni tai ilmeilivät kasvoni, harhailin minä itse jossain muualla, samalla tavalla kuin sanotaan rauhattomien henkien vaeltavan sakeassa usvassa ennen viimeistä tuomiota.
Jotain on vielä tapahtumatta, kuului taukoamatta samea ääni korvissani. Keskellä vihkimishetkeämme tuo ääni oli ollut minut huumaamaisillaan. Tanssin aikana tuli Erika levottomana luokseni: »Missä viipyy Juhana?» »Se mieshän tulee aina myöhästyneenä!» huuleni sanoivat huolettomasti. Mutta samalla pakenin portinsolaan. Minun täytyi kuulostella hänen ajopeliensä tuloa kadulta päin.
Minun piti alkaa ensimmäinen valssi sinun, nuorikkoni, kanssa. Mutta katosin taaskin levottomana pihamaalle, kadulle saakka. Tulen takaisin. Siellä on Erika katsomassa akkunasta, kadulle hänkin. Hän kääntyy säikähtyneenä, punaiset täplät poskilla.
Teeskentelin jotain yhtäkaikkista, rauhoittaakseni häntä. Mutta omat korvani kuulostelevat herkeämättä. Kierrän taaskin alas ja monia huoneita pitkin kuistille. Juhana Theudenius seisoo matkaviitassaan edessäni.
Hän näyttää tavallista iloisemmalta. Mutta vien hänet sittenkin, Erikan hänet lopulta luovutettua, vinttikamariin ja kysyn suoraa päätä: »Miten voidaan... Niskalassa? Onko siellä jo pidetty häitä?»
Juhana tokaisi, yrittäen naurahtaa: »Niin, se Hanna... Sen sulhanen kävi luonani valittelemassa, että morsian, kuulutuksista huolimatta, lykkää häitä lykkäämistään. Pyysi minua puhumaan puolestaan morsiamelle, mutta...»
Isketty kivi ei painu kaivoon sen syvempään kuin tuo tieto minuun. Se sekoitti hetkeksi jokaisen ajatukseni. »Miksi, miksi?» »No, ehkäpä vain nauriinottoon asti, kuten siellä maalla on usein tapana», Juhana yritti jatkaa tyynnyttelevästi.
Joku sulhaspoika hyökkää kamariin. Valssi oli alkamassa. Minun täytyi tulla!
Keskellä pitkää tanssia aivoni jatkavat kyselemistään. Ja äkkiä pälkähtää päähäni varma ajatus, että Juhana oli minulta jotain salannut. Lopetin tanssin yht'äkkiä ja pakenen taas Juhanan kamariin, jonne hän on jäänyt vaihtamaan pukua. Pakotan hänet puhumaan tarkasti ja selvästi.
Hanna oli itsekin käynyt hänen puheillaan. Oli kysynyt minä päivänä olivat meidän häämme. »Tulevalla viikolla perjantaina», oli pastori sanonut. Siihen hän oli nyökännyt tyynesti ja ilmoittanut itsensä seuraavan päivän ehtoolliselle.
Erika oli tullut kamariin. Oli syntynyt hämminkiä tanssijoitten kesken. Elisa oli onneton. Minun piti tulla heti paikalla! Kuljin alas portaita kuin unessa, katkeilevat, hukkuvat ja taas palaavat näyt ympärilläni.
Tunnen taas tanssivani. Mutta uneni jatkuu omien lakiensa mukaan. Haen hakemalla rakastettuni hahmoa. Yövesi painuu alas tummana virtana. En näe ketään. Aitan takaa suhisee pihlaja. Seison sen alla jotain hakien maasta, kuin jalan jälkiä. En löydä mitään. Kierrän petäjikössä. Juoksen samalla tavalla kuin jumalanmyrskyn yönä Oravivuoren harjaa. Seison haapojen yläpuolella, joiden latvat ovat samalla tavalla murskana kuin silloinkin. Mutta en näe, en tunne mitään myrskyä ympärilläni. On olevinaan himmeä aamu, johon kuitenkin valuu näkymättömistä vahva valovirta. Se leviää voimakkaana Pyhänpohtian jyrkälle rinteelle. En näe vieläkään ketään. Tiedän yhä tanssivani, mutta silmät jollain tavalla ummessa, sokeina.
Pimeään hapuiluuni astuu äkkiä selkeä kuva. Pohtian rinnettä astuu Hanna, hitaasti alaspäin. Hän tulee aluksi samannäköisenä kuin tavallisesti myöhäiseen kohtaukseemme, punanruudukkaassa arkipuvussa, liina kaulan vaiheilla. Mutta on kuitenkin kuin myöhäiselokuinen varhaisaamu eikä ilta, kuten tavallisesti.
Ovatko nämä muistoja? Onko tämä näkyä? En ennätä vastata järjellisiin kysymyksiin.
Sanajalkojen umpinainen peite liikahtelee hänen hameittensa molemmin puolin. Kasvot ovat yhä aivankuin varjossa. En ainakaan niitä näe. Tulee lyhyitä petäjänalkuja. Niiden oksilla on kasteesta kiilteleviä seittejä, kuin hopeaisia harsoja. Alkavat puolukkamättäät, joiden ympärillä hämähäkkien verkot juoksevat kuin harmaat hiiret märkää heinikkoa pitkin. Ja tuossa, pienen lepän lähellä on siro, ympyriäinen kasa tapetun linnun höyheniä... Se on varmasti muistamista! vilahtaa ajatus läpi pääni.
Mutta rakastettuni koko vartalo on tullut näkyviin, jalkoihin saakka. Ja hänen kädessään on marjakoppa tai nauris- ja perunakoppa. Se on aivankuin uusi kokemus. En muista sitä hänellä koskaan nähneeni.
Ja samassa tulvahtaa hänen kasvoilleen koko aamun hohtava valo. Otsan kuperilla kohoumilla valot ja varjot eroavat jyrkästi toisistaan. Siinä on hurjaa haavetta. Silmät alas luotuina, hiukset vuoltuen ohimoita myöten korvallisille ja alas hän kulkee hurmion ilme kasvoillaan, pää taaksepäin taipuneena. Sydäntäni kylmää äkkinäinen muisto. Nuo kasvot, nuohan näin... salamain valossa aitan ovella syöksyessäni tuhon yönä jumalanmyrskyyn! Niissä on, kuten silloinkin, hurmion alla jäykistyvää kauhua, turtumista ja kelmeää raukenemista, kuin huljuvan veden lävitse kuultavaa...
Mutta ei! Nyt ovat hänen silmänsä avautuneet. En ymmärrä miksi näen ne kuin aivan läheltä, vaikka luulen seisovani yhä Oravivuoren kalliolla. Silmissä, niissäkin... on kärsimyksen ihana hurmio. Mutta niissä ei ole mitään kuoleman kaltaista. Niihin on kertynyt kaikki se salaperäinen, harvoin avautunut hymy ja nauru, palava rakkaus ja kuuma hurma, mitä koskaan olin hänessä kokenut.
Niiden silmien katseessa oli vihkiytymisen ja uhrin päilyvää, hurskasta valoa ja pohjatonta, niin, mielenvikaisen onnellista antautumista. Hän on tulossa minua vastaan... lakkaamattomassa ikävässä! Tuo olento ei ole koskaan ajatellut ketään muuta, ei ollut kenenkään muun kuin minun! huutaa minussa selkeä ääni.
Hänen jalkansa astuvat kuin unessakävijän. Hänen kätensä työntävät ruuhea, samaan tapaan, ajatuksettomasti toimien, rantasaraikon uomaan. Hän itse seisoo sen keskellä. Molemmat kädet alkavat meloa suloisin, naisellisin liikkein.
Ruuhi etenee läpinäkyväin sumunhöytyväisten keskitse. Koko lampi huokuu pehmeätä huurua. Ulpukat ovat huikean keltaiset, yhä valautuvasta, lakkaamattomasta valosta.
Ruuhi etenee, etenee. Sen kulku on luonnollista ja mahdotonta. En näe sen liikahduttavan vettä. En tiedä, eteneekö se hitaasti vai kiitävän nopeasti. Mutta se etenee kohti järven keskimmäistä kohtaa, siihen, missä on yhdeksänkertainen pohja ja lakkaamaton kohu maaemien sydämitse Kostonselälle...
»Mikä sinun on, mikä sinun on?» kuulen, Elisa, hätäisen äänesi huutavan korvaani. Tunnen seisahtuvani. En kuule enää soittoa. Tanssi on äkkiä pysähtynyt paikoilleen. Näkyni on kadonnut. Sen leikkasi pimeä seinä katseeni edestä. Alan nähdä sinun kauhistuneet silmäsi ja ympäriltä hätäisesti tuijottavia tanssijoitten katseita.
Mutta minä joudun samanlaiseen hätään kuin syöksyessäni pelastamaan pientä Leena-tyttöä tai juostessani Oravivuoren selkää jumalanmyrskyssä. Minun täytyy syöksyä tavoittamaan näkyäni. Kuulen huutavani: »Minun täytyy, minun täytyy...!»
Kädet tarttuvat minuun. Minua revitään ihmisrykelmässä puolelle ja toiselle. Mutta supisen äskeisiä sanojani uudestaan ja uudestaan. Minä kuljen kuin avuton veneensirpale huljuvassa sumassa.
Mutta äkkiä saan viisaan, mielenvikaisen selkeän toimintakyvyn. Pujahdan ihmisten lomitse. Juoksen erehtymättömästi kiertäen ja kaartaen kuin laajaa tukkilauttaa pitkin. On tullut jo täysi pimeys, koska yli koko puutarhan juoksevat värilliset paperilyhdyt on sytytetty ja palavat silmiini räikein, lukemattomin valoin.
Olen päässyt ihmisiä pakoon. Ja olen yhä merkillisen tarkka toimissani. Kierrän varkain rakennuksen pimeälle puolelle, pujahdan keittiön eteisen läpi kiertäen vintinportaille ja yliskamariin, jossa vaihdan itseni nopeasti matkapukuun, otan rahaa taskuuni, suunnittelen pakoni vaihe vaiheelta kaupungille. Minua haetaan luultavasti pihalta ja kadun puolelta. Kierrän lankkuaidan pimennossa merenpuoleiselle sivuportille. Kuulen huutoja, mutta en tapaa ketään. Pujahdan portista kohahtelevaa merta kohti, juoksen satamaan ja sieltä Huvilinnan rantaravintolaan, josta järjestän hevosen valjaisiin muutamassa hetkessä ja ajan matkaani tullista kenenkään ennättämättä minua estämään.
Matkustan junalla, hevosella, laivalla, taas hevosella ja kolmannella vuorokaudella, varhaisessa aamussa, seison jälleen Kujaiskalliolla, josta lähtee tuttu polku Niskalan torppaan.
Niin olin paennut, minä; Kilian Melker, Joakim patruunan poika, joko lurjusmaisuuttani tai mielenhäiriössä, kuten ihmiset ovat puhuneet, omista häistäni ja jättänyt sinut, vihityn vaimoni, häähuoneemme kynnykselle — siihen tilaan, mistä nyt viikko viikolta hitaasti palaat tähän kummalliseen elämään.
Ja koko pakomatkani tiesin tietämällä, että rakastettuni oli minun vuokseni suuressa hädässä ja että hän ei ollut koskaan minusta sydämessään luopunut.
30.
Eilen, iltahämärän alkaessa pesiytyä sairaskammioosi, näin sinut, rakas Elisa, luultavastikin viimeisen kerran. Olit ollut koko aamupäivän tavallista virkeämpi ja saanut lääkäriltä luvan tavata minua.
Jos minussa olisi vielä jotain, ainoakin mielenliikahdus, hermo tai aisti, joka voisi värähtää millekään muulle rakkaudelle kuin hänen, jota läksin pelastamaan, tai edes alistua toisen rakastavaan hyvyyteen, olisin tuona hetkenä luhistunut sinun heikon kätesi hyväilevään kosketukseen. Sinun sairauden suurentamissa silmissäsi ei ollut nytkään mitään muuta kuin lempeää alistumista. Niissä oli anteeksiantoa, jota ei edes sanoin mainita. Kun puhuin varoen: »Minun on lähdettävä pitkälle matkalle», vastasit: »Lähde, rakas, ja jos palaat, olen täällä... odottamassa.» Ja sinä hymyilit haikean iloista, rohkaisevaa hymyä.
Minä näin, että olit ymmärtänyt naisellisella vaistollasi minua hallitsevan jonkin suuren, kohtalokkaan voiman, jota meidän oli turha kummankaan ruveta kääntämään vastasuuntaan. »Jätän sinulle näinä öinä kirjoittamani tunnustukset... kaikesta siitä mikä...» »Älä puhu, rakas», estit minua selittelyistä, »ettet pilaa romaanisi jännitystä», sinä nauroit muka ilakoiden, peittääksesi särkevää tuskaasi.
Vielä kerran sinä katsoit minua avartuvin silmin, kuin viimeiseksi hyvästiksi, ja hymyilit uneen vaipuvan lapsen tavoin: »Väsyttää... taidan tarvita unta...» Ja sinun kätesi liukui käsieni välistä omaan maailmaasi, johon minulla ei enää saa olla mitään osaa.
Niin, hyvä Elisa, minä koin tuolla matkallani niin suuren rakkauden, ettei minulla enää koko elämässäni voi olla mitään muuta kuin yksi usko ja yksi rakkaus, joka jo nyt on uudistanut mitättömän sydämeni ja heikon järkeni vahvaksi ja selkeäksi.
Kujaiskalliolla, aikaisessa aamussa, kuuran peittäessä tienvieren nurmikot, olin yhä vielä näkyni vallassa tai... pakkomielteen, miksi tahansa sitä haluttaisiinkin nimittää. Tunsin vain, että olin kolmannen kerran kohtalonpolkuni alussa ja nyt ratkaisevassa. Ja yhä liikahteli joka askelella minussa erehtymätön tieto, että rakastettuni oli hädässä tai riuduttavassa ikävässä, elämässä ja kuolemassa yksin minun, ikuisesti ja luopumattomasti minun omani.
Askel askelelta avautuivat silmäni näkemään eronhetkemme tapaukset joka kohdaltaan uuden näköisinä. Olin ollut sokeampi synnynnäistä sokkoa. Mielettömämpi hullua! Nyt en nähnyt aitan porraspuulla seisovan Hannan kasvoilla mitään tympeyttä, kylmää päätöstä tai rahvaanomaista karkeutta. »Se on ollut minun oma tahtoni», kuulin taaskin hänen selvät sanansa. Mutta hänen kasvojensa kylmä voima oli naamiota, vain naamiota. Hänen oli jostain syystä täytymällä täytynyt ne sanat sanoa. Mutta hänen takova äänensä oli sisäisen, tukahduttavan tuskan aikaan saama.
Eikö ollutkin muuttunut suuresta tuskasta harmaaksi, turtuneeksi hänen kylmä kalpeutensa, kun hän oli lopuksi sanonut: »Muuta puhuttavia meillä ei enää ole.»
Siinä hetkessä hän ei enää olisi jaksanut kestää. Siksi hän oli kääntynyt ja horjahtanut aittansa pimentoon. Ja siksi... menehdyttävästä kärsimyksestä oli ovi sulkeutunut äkkiä, väkivaltaisesti. Nyt, nyt vasta näin näkemällä, että hänen herpoava vartalonsa horjahti ovea vasten. Viimeisillä voimillaan hän sai sen kierretyksi lukkoon. Ja mitä minä olin luullut avaimen kirahtamiseksi kylmän kouran voimasta, oli hänen sydämensä parkaisua, vihlovaa hätähuutoa, joka hänen täytyi salata lukitun oven taakse, äänettömään, vavahtavaan itkuun aitan permannolla.
En enää kysellyt miksi hän tuon kaiken teki. Tiesin vain itse olleeni tuona hetkenä kuuromykkä, sokea ja tuhatkertaisesti hullu. Ja minulla takoi rinnassani rajaton kiire päästä hänen luokseen. Mutta samalla soi vieläkin syvemmällä kuin juhlallinen, laulava tarina tai ballaadi, joka esti minua juoksemasta.
Olin kuin Antero ylinen ylkä, joka oli nartsinut Narvan tietäjissä ottaakseen selon nuorikkonsa, Kaloniemen tyttären, sairaudesta ja sai kaksisarvisen vastauksen: »Sanoi noita kuolevaksi, arpoja paranevaksi.»
Kuten tuo jylhän ballaadin mies, minäkin hain merkkiä merkin jälkeen. Kukaan ei ollut puhunut laivalla tai laiturilla sanaakaan mitä ehkä huhuttiin Niskalan tyttären häitten lykkääntymisestä. Eikä edes kievarin kyytimies ollut kuullut mitään erikoista Niskalasta päin.
Mutta routainen tolanpohja, polunvierien kylmä härmä ja alastomat koivut vihertävän keltaista taivasta vasten autioittivat mielen.
Jos nousen korkeallekin kennäälle, ei kuulu enää Huukosken kohinaa. Ovatko sen vedet kuivuneet? Vai seisooko se jyrkkänä seinänä, lovinoidan loihtimana?
Epätodelliset ajatukset kiitivät varjoina aivojeni läpi ja katosivat taas, kuten olivat tehneet elokuiset muuttolinnut, tyhjään ilmaan. Mutta jokaisen vanaan jäi kysymys: Missä hän on? Onko hän vointunut sairasvuoteelle vai onko ylenmääräinen hätä sekoittanut hänen järkensä?
Nousen taas ylämäkeä, josta kohoo jyrkkiä kalliopahtaita. Ne saavat liikkumattomassa valossa ihmiskasvojen ja jäsenten muotoja. Ne puhuvat! Tiedän sen, joskaan en ymmärrä. Sillä niiden puhe on salakieltä, ammonaikaista ja ihmisaisteille luonnottoman mahtavaa. Mutta ne puhuvat minulle kuin jättiläiset eksyneelle lapselle, turvalliset, isälliset jättiläiset... Taru, jäyhä ja pöyristyttävä, mutta mieltä ylentävä jumahtelee niiden suista, yliluonnollisen ylhäisessä kuorossa.
Pysähdyn vavahtaen. Oikealla, avautuvan pelto-alueen ylälaidassa on heinälato, jota en muista nähneeni. Onko se nyt vasta rakennettu? Ei, eihän... sehän on vanha ja kallellaan, sen ovensilmä on vino, venähtänyt ladon naamataulun toiseen syrjään. Ja jos katson levollisesti, se on vanhan ukon silmä, joka nauraa tyytyväisenä nähdessään edes elävän olennon tässä autiudessa.
Ulkotanhuat aukenevat. Pieni, vanha riihi on taaskin oikealla kädelläni. Ja taaskin olen kummissani. En muista sitäkään koskaan nähneeni! Minun täytyy terästää silmäni. En ole siellä ainakaan koskaan käynyt. Minulle tulee mieletön halu juosta sivupolkua pitkin sitä katsomaan. Täytyy ottaa ottamalla kiinni päästäni, jotta käsittäisin selvästi mihin todella olen menossa.
Pihlajanmarjojen kirpeä puna kirkastaa uudestaan näköaistini. Siinä on siis jo tuttu pihlaja, meidän pihlajamme, nyt raskaissa marjatertuissaan, hohtaen punaa ja ilman keltaista valoa. Ja sitten... veräjä, veräjä!
Narahtaako se? Nostan sen pantaa enkä uskalla ajatella muuta kuin tuota vähäpätöistä kysymystä: narahtaako se?
Ei, se aukeaa äänettömästi kuin varjo, jota leikkaavat kellanhohtoiset poikkipuut kuin ohuet valovirrat läpi värehtivän ilman.
Kosketan varovasti aitan ovea. En rohkene koputtaa. Ja kuitenkin... sehän on tehtävä! Siellähän on rakastettuni. Mutta hän on saanut unta vasta myöhään, aamuyöstä, sillä toivoton ikävä ja itku on häntä valvottanut... Tottelen tuontapaista ajatusta, joka ei kuitenkaan herätä minussa intohimoista kiihkoa. Kaikki on liian epätodellista. Mutta hetkeksi nousee taas äänettömyyden ärsyttävä voima hirvittäväksi. Se humahduttaa pysähtyneet vereni liikkeeseen, niin että tunnen sen joka jäsenessäni. Se on koskenkohinan tapaista. Lyön rystysilläni oveen. Lujastiko vai varoen en tiedä. En kuule omien rystysien! lyöntejä, en, vaikka alkaisin hakata nyrkeilläni. En tiedä, liikahtaako kukaan aitan sisäpuolella tai vastataanko sieltä. Näen käteni lyövän yhä kovemmin. Mutta en kuule mitään muuta kuin samaista kohinaa korvissani.
Äkkiä... kylmänhenki pysähdyttää sydämeni. Sen ympäri kiertyy puristava vanne, joka herpaisee käteni alas, ja jalkani tuntuvat puutuneilta. Mutta samassa alan taas kuulla. Ihmeteltävän selvästi. Kaukaa, kovin kaukaa kuuluu lastun pitkää sihahtamista, näkymättömän höylän liukuessa laudan syrjää pitkin. Nyt... leimahtaa höylä oksapaikkaan. Nyt se rohahtaa puun syitä myöten liian syvälle. Se repäisee puuta ja töksähtää, juuttuu omaan teräänsä.
Ja taas, hetken kuluttua, alkaa näkymätön höylääjä työnsä. Taas irtoo terästä kimahtavia ääniä. Ne tulevat liiterin ja navetan väliköstä. Kuljen sen suurta aukkoa kohti. Luulen ilostuvani, mutta sydänalaa kiristää, niin että hengitykseni alkaa salpautua. Höylän äänet särähtävät taaskin korvaan tylsän sahan vetäisyiltä edestakaisin. Ja ne tuntuvat rouhaisevan samalla jännittyneitä hermojani.
Miehen selkä, jota peittää virttynyt liivinselkämys, työntyy sekin edestakaisin venyvässä tahdissa. Takki on pantu lähelle riippumaan, katkenneen aisapuun varaan. Se on Artturi!
En rohkene puhua. Mitä hän höylää, mitä hän höylää? Penkissä on pitkä, puhdas lauta, vierellä lyhyempiä, jo hohtaviksi höylättyjä. Kiemuraisia lastuja kertyy oikealle. Maassa on niitä keveinä, kuultavina kasoina...
»Missä hän on?» Artturi kääntyy, nyökkää.
Mutta ei ojenna kättään. Miksi hän ei tervehdi? Eikä hän puhu!
»Missä hän on?»
»Siellähän se... riihessä», hän viittaa vaisusti yläpihalle päin. Artturi näyttää pitävän aivan kuin luonnollisena, että minä liikuskelen tuolla pihamaalla. Olen hänelle kuin kutsuttu vieras häihin tai peijaisiin!
»Mitä sinä höyläät?» Ääneni kuulostaa huutamiselta. »Näitähän minä vain... lautoja.» Mutta hänen suunsa venähtää itkun tapaiseen.
»Mitä lautoja?» Ääneni ei enää tottele. Artturi kopeloi nuttunsa povitaskusta rypistyneen kirjeen ja ojentaa sen hitaasti minulle. »Kilian Melkerille omaan käteen», siinä seisoo isoin, rauhallisin kirjaimin. Se on Hannan käsialaa. »Löysin sen vainajan aitasta ja... en ole sitä näyttänyt muille.»
»Riihessäkö?» Hän nyökkää taaskin lysähtävin hartioin. Kuljen. En osaa avata kirjettä. Riihipolku on mielettömän pitkä! En tunne mitään muuta aisteillani kuin heikkoa lemua, jota on jäänyt ilmaan riihitysten jäljiltä.
Siellä hän lepää laudalla. Neliskulmaisesta seinäaukosta virtaa tasainen valo vainajan pääpuoleen. Hiukset valuvat yhä tiiviisti ohimon ylärajaa korvan taakse ja sieltä kaulalle. Nuori, jäntevä leuka on työntynyt ylöspäin. Silmillä on syvä varjo. Otsa on heittynyt lievästi taaksepäin, sen kuperat muodot säteilevät samaa hurmioitunutta valoa kuin näyssäni, hänen astuessaan Pohtian rinteeltä ruuhta kohti. Näin yht’aikaa elävän rakastettuni kahdet kasvot. Tanssiaisnäkyni yli maallisen hahmon ja myrsky-yön kauhuun jäykistyneet kasvot märkien hiusten keskeltä. Mutta hätä ja säikähdyksen kauhu on niiltä nyt poissa.
Niin, hän on hukkunut! Tiedän sen yhtä varmasti kuin näin hänen ruuhensa kiitävän umpilammen sumun keskitse sen keskimmäistä kuolemansilmää kohti. Ja hän on itse sen tahtonut.
»Minun ei ole tarvis sitä varten avata hänen kirjettään. Eivät edes kysymykset teon syistä vieläkään herää tajuntaani. Minulla ei ole ajatuksissani eikä sydämessäni mitään muuta kuin pyhän, saavuttamattoman ja katoamattoman haaveen läsnäoloa, joka painaa minut mitättömänä polvilleni, ehkäpä rukoukseen, jossa ei kuitenkaan liene ollut mitään sanoja, ei edes ajatuksia, ei valitusta, ei huutoa. Vain kaiken muuttumista minussa itsessäni, ehdottomasti ja peruuttamattomasti siksi uudeksi ihmisekseni, joka minussa, ainakin sisimmässä tajussani, nyt ja yhä elää omaa muuttumatonta elämäänsä.
Tunnen Artturin seisovan riihen pihalla, oven kohdalla. Astun yli korkean kynnyksen. Istun jollekin parrulle riihilakan räystäspuolelle. Artturi on alkanut jotain selitellä matalalla äänellä.
Hanna oli ollut viikon päivät kovin kärsimätön, kerran kuohahtanutkin iso-isälleen, joka yhä oli jankuttanut häiden myöhästymisestä. Sitten... hän oli eräänä iltapäivänä kadonnut sateiseen metsään, palannut vaatteet märkinä, mutta rauhoittuneena.
Oli sanonut ukolle iloisesti naurahtaen: »Onpas siellä halmeella kaskinaurista tulossa! Aamulla menen sen repimään. Ja sittenhän sitä vasta onkin, vaari, se oikea aika häitten pitoon!»
Ja kun ei ollut aamulla nähty liiterin välikössä nauriskoppaa, tiettiin hänen lähteneen jo varhain. Mutta kun päivemmällä Almankin piti mennä hänen apurikseen listimisessä ja naattien haasialle panossa oli hän Pohtian rannalta nähnyt ruuhen kumollaan keskellä tyyntä lampea, ja... sittenhän sille ei ollut enää mitään voitu. »Taitavat luullakin muut meikäläiset, että se oli lahonneen ja ravistuneen ruuhen syytä, mutta...»
En jaksanut enää kuulla. Sanoimme hyvästit. Vaelsin kirkolle. En tahtonut kummastuttaa vainajan omaisia jäämällä hautajaisiin. Palasin tänne, tähän työhuoneeseeni, tuon loppumattomasti palavan pöytälampun valoon ja näihin pitkän pitkiin valvottuihin öihin.
Eikä minulla ole enää muuta kirjoitettavaa kuin rakastettuni viimeisen kirjeen niukat sanat:
»Minun täytyy sinut pelastaa. Et saanut tulla kehnoksi Juudakseksi suvullesi ja kaikkensa uhranneelle nuoruutesi morsiamelle. Minun Kilianistani ei saa kukaan sanoa, että hän olisi kertaakaan elämässään pettänyt sanansa ja luopunut rehellisyydestä. Et saanut myöskään ajatella vahinkoa omalle hengellesi. Minun täytyi sen vuoksi tehdä rakkauteni silmissäsi kehnoksi ja arvottomaksi, jonka vuoksi ei kannattanut mitään uhrata. Sinun tuli oppia halveksimaan minua. Siihen oli ainoa keino hyljätä sinut ja luvata meneväni toiselle. Ja Jumala tietää, että uskoin voivani kantaa uhrini vieraan miehen rinnalla, avioliitossa. Mutta häitten lähestyessä ymmärsin, etten koskaan voinut olla kenenkään toisen miehen edes ruumiiltani. Ja käsitin senkin, että olit rikkova avioliittosi, rientävä luokseni, kun olit kuuleva minun luopuneen sulhasestani, sillä sinä rakastat minua yli kaiken, josta viimeisellä hetkelläni vielä ylistän Ilolauluni Jeesusta. Mitä teenkin, teen sen Jumalan antamasta rakkaudesta, joka ei olisi kyennyt sinua kuitenkaan maallisessa elämässä viikosta viikkoon kieltämään.
Jumalan poika ei lue tekoani itsemurhaksi, sillä tämä on itsensä antamista kalliisti rakastetun ihmisen tahrattoman elämän puolesta. Viimeisellä ehtoollisella se minulle sanottiin Ilolauluni sanoilla. Jos suret ajan minun kohtaloani, muista Ilolaulumme sanoja: Ei sinne suru saavuta, tuskat tunkene perässä, synti saastuta sydäntä.
Näin tämän sääti Jumalan tahto. En minä, etkä sinä. Sillä rakkaus on Jumalan myrsky ihmisessä. Ja siksi se on suurempi kuin sinun surusi ja minun kuolemani.
Älköön saako kukaan kuulla poismenoni oikeata syytä.»
Mitä sanot, järkiniekka? Mikä tyhmyys ja yksinkertaisuus! Jos kerran hänen mielestään rakkaus on suurempi kuin surut ja kuolema, eikö hän käsittänyt, että se on suurempi myös eräitä Killan Melkeriltä houkuteltuja hyveellisiä velvollisuuksia ja kunniasanoja?
Olet oikeassa, järki parka! Niin kapinoivat minunkin aivoni aluksi yötä ja päivää. Olet oikeassa. Rakastettuni oli monessa maallisessa asiassa yksinkertainen. Hän ei ollut paljoakaan oppinut. Ja hän oli nainen, jonka viisaus ei ole erittelyissä, rinnasteluissa ja päätelmissä. Olet oikeassa, rikki viisas järki! Ja kuitenkin olet iankaikkisesti väärässä, järki parka!
Sillä juuri hänen rakkautensa yksinkertaisessa uhrissa toteutui — meidän kohtaloamme ajatellen — se ainoa rakkaus, joka ei huku syviin vesiin ja joka ei pala roviolla, jonka tuhkakin on elävämpi kuin aamukasteessa pisaroiva ruoho.
Vain yksinkertaiset, ihanasti hullut tulevat marttyyreiksi ja sankarittariksi!
Vain heidän rakkautensa voima on se vipuvarsi, joka kykenee liikahduttamaan yht'aikaa sekä maat että taivaat, molemmat eikä ainoastaan toista tai toista.
Mikään jumala ei ole koskaan luonut aivoituksistaan mahtavampaa voimaa eikä kykene luomaan, ei kadotuksen avulla, ei autuaan paratiisin suurimmilla ihmeillä.
Hänessä, yksinkertaisessa marttyyrissä, toteutui se ainoa rakkaus, jossa lihallinen ihminen on osa jumalallisesta. Sen rinnalla jokainen muu rakkauden hahmo ja muoto, rakkaus omaiseen, isään, äitiin, veljeen ja sisareen, ystävään, lähimmäiseen, vieläpä kymmenien käskyjen Jumalaan, on pelkkää kaukaista heijastusta, kuten auringon valo myriaadien penikulmien päässä alkulähteestään.
Siinä rakkaudessa ei enää mikään ilmiö ja hahmo luo itsestään varjoa. Se on valoa sinänsä. Se on huikaiseva tulikoski, joka putoo taivaasta maahan. Se on sokaiseva, järkähdyttävä valo Damaskuksen tiellä, jolla lakkaa kaikki arvostelu ja johon mitkään järjen mitat eivät riitä.
Vain sellaisessa naisen ja miehen maallisessa rakkaudessa yhtyy heikon ihmisen jokainen veren pisara, jokainen hermosolu ja lihan hurmio hänen henkeensä, sielunsa elämään. Siinä lakkaa sielun ja ruumiin, hengen ja aineen ero. Ja siksi se on pyhä ja jokapäiväiselle järjellemme tutkimaton.
Ymmärrätkö, Elisa parka, mikä oli siis minun rikokseni?
Ei se ollut siinä, että monet sukuni velat ja velvollisuudet jäivät maksamatta. Mitään rikosta ei olisi syntynyt siitä, jos olisin, kuten aioin, paennut rakastettuni kanssa, lurjuksen ja rentun nimi jälkimaineenani, vieraille maille.
Ei ollut myöskään siinä haamuakaan rikoksesta, että pakenin, karkasin häistämme!
Minun ainoa ja suuri rikokseni on se, etten kyennyt näkemään eron hetkenä rakastettuni kylmän ja tympeän naamion takaa palavinta ja syvintä rakkautta, mikä koskaan on tullut miehen osaksi.
Ja siinä on rikosta kyllin. Se on täyttänyt ja täyttää koko elämäni. Se syntyi minun mukanani. Se on luonteen, koko sydämen mitättömyyttä. Olin palavanani puhdasta haavetta poikaiästä saakka. Luulin kuolevani, kun epäpyhä riettaus tärveli minussa muka synnynnäisen haaveniekan puhtauden.
Mutta minulla ei ollut enempää kuin sokean silmät, kun ratkaisevimpana rakkauden hetkenä se peitettiin minulta kylmyyden naamion taakse, joka kuitenkin oli murtumaisillaan jokaisesta ilmeestä ja eleestä.
Minulla oli palava sydän, mutta siitä puuttui ehjin lyönti ja isku. Olin, sen tiedän, haaveen mies, olin onnellisten hullujen sukua, mutta en kyennyt suurena hetkenä tekemään suurta ja onnellista hulluntekoa!
Etkö ymmärrä, Elisa parka, että minun täytyy lähteä, tuomita itseni maailmanrannan yksinäiseen vaelteluun, loppumattomaan merimatkaan, jossa ei ole olemassa mitään muuta ohjaavaa kuvajaista tai keulakuvaa kuin rakastettuni pyhimyshahmo. Jos toisin tekisin, toistaisin rikostani päivästä päivään enkä ansaitsisi edes rehellistä kadotusta.
Se on, tiedän sen sinun ymmärtävän, ainoa ihana hulluus, mikä enää on suotu miehelle, joka ei ollut arvollinen siihen paratiisiin, joka hänelle oli jumalallisissa aivoituksissa luotu.
Ehkäpä lopultakin, aikojen ja vieläkin aikojen tuolla puolen Lentävän hollantilaisen värväysmies ja kapteeni lyövät kouraani rehellisen pestirahansa ja juovat kanssani veljellisesti kiilaryypyt ja ruoriryypyt... »Viimeisen pennin krouvissa.»
Tiedän, että siihen kunniaan vaaditaan paljon kärsimyksiä, vuosien ja vuosien kärsimykset. Sillä rakkaus, menetettykin rakkaus, on ihana ja hirvittävä juuri siksi, että se on Jumalan myrsky ihmisessä.