Runokirja

RUNOKIRJA

Valikoima tekijän laulurunoudesta

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1906.

SISÄLLYS.

Kevätkantaatti.
Legenda.
Nuorten usko.
Henrik Ibsen.
Aleksis Kivi.
Helsinki sumussa.
Helsinki helmilöissä.
Vapaa sana.
Lapin kesä.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen.
Temppeli herra.
Kumpi on kauniimpi?
Revontulet.
Sekasorto.
Kansan valta.

Marjatan laulu.
Ilmarisen vaellus.
Sukkamieli.
Tuonen tytön laulu.
Imatran tarina.
Aika
Väinämöisen laulu.
Kimmon kosto.
Luojan leipä.
Affleck.
Vornan virsi.
Iku-Turso.

Aatekuteet, toiveniidet.
Hän kulkevi kuin yli kukkien.
Sirkan häämatka.
Rannalle nukkunut.
Kuu kalpea.
Rauha.
Kukkulalla.
Omenankukat.
Lepän lehdet.
Indiaani.
Kuka on hän?.
Mirjamin laulu.
Serenaadi.

Metsätorpparin laulu.
Yökehrääjä.
Rukous-
Hiihtäjän hyräily.
Mieron nuotioilla.
Laulu onnesta.
Tellervo.
Tuijotin tulehen kauan.
Iltatunnelma.
Kuoleman renkinä
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
Yö-sonetteja:

  Yö.
  Huokaus.
  Kalliolla.

Pyhä kevät.
Taideniekan yö.
Auringon opetus.
Hymni tulelle.
Surut.
Tuska.
Jumalan tammi.
Jumalien keinu.
Hiiden miekka:

  Äidin surut.
  Trubaduurin laulu.
  Sukkamielen sauva.

Nauruunsa kuolija.
Minun tieni.
Rypäle-Tyttö.
La Tricoteuse.

Puro.
Laulun lapsi.
Armain kuoleman ajatus.
Kuutamolla.
Miksi kysyisin enempi?
Punainen neilikka:

  Tuulinen sija.
  Pahat suut.
  Erotessa.
  Syy.
  Kesä-aamu.

Menevät, murehtisinko.

Talvi-yö.
Kultaiset langat.
Nocturne.
Sydän.
Tuulikannel.
Morituri.
Vaeltaja.
Niniven lapset:

  Miesten kuoro.
  Naisten kuoro.
  Nuorten kuoro.
  Zenoben laulu.
  Kotiliesi.
  Karavaanikuoro.
  Bajadeerit.

Häähymni.
Korkea veisu.

Suomen säädyt.
Leo Mechelin.
Moskova.

Raudan synty.

Ihalempi.
Tuuri.
Mantsin laulu.
Orjan poika.
Kaleva.
Sininen risti.
Ylermi.
Räikkö räähkä.
Tyyrin tytti.
Oterma ja Katerma.
Kouta.
Merenkylpijä-neidot.
Impi ja pajarin poika.
Pyhä Yrjänä.
Tumma.

KEVATKANTAATTI.

    Terve päivä pohjolahan,
    terve Suomehen suvinen aika,
    terve lepikot lehtimään,
    kullan käköset helkkymään,
    terve lämpimät lounatuulet,
    lemmen tuulet
    tuoksumaan,
    veet sinertämähän,
    maat vihertämähän,
    taivahan auteret tanhuamaan!

    Paistaos armahin aurinko,
    hellitä hempeä huomen!
    Pitkä, pitkä on pohjan yö,
    kolkko on talvi Suomen.

    Kauan kattanut korpia on
    härmän ja hämärän vyö,
    kauan on kuura
    peittänyt maan,
    kauan on huura
    huokunut mielihin hallaa vaan.

    Paistaos armahin aurinko,
    hellitä hempeä pouta,
    että lähtisi sydänten jää
    ja sulais rintojen routa.

    Suo jo lämpeni, sula on maa.
    Joutukaa
    kyntäjät vakoja luomaan,
    vakoja suoria vapauden,
    uria uusia aattehen
    halki harmajan suo-maan!

    Joutukaa, joutukaa
    kylväjät siementä tuomaan,
    tietojen kylvöjä,
    taitojen kylvöjä
    kyntäjän uutehen uomaan!

    Kyntäkää, kylväkää,
    toukojen, toivojen aika on tää!
    Toivehet milloin toteutuu,
    milloin halla ne syö.
    Nyt on Suomen toukokuu,
    nyt on kynnön ja kylvön työ,
    leikkuu, korjuu, kaikki muu
    jääköhön Herran huomaan.

    Rakas on taaton raatama pelto,
    makea maammon leipoma leipä,
    kova on vierahan maan kamara,
    karvas kakku äitipuolen.

    Kauan Suomeni pettua söi,
    almuja aneli teillä,
    muruja liikoja muukalaisen
    kerjäsi kyyneleillä.

    Kerran loppuvi kerjuu,
    vieraan viiltävä herjuu,
    Suomen selkä nousta saa,
    kansa päänsä kohottaa,
    tähkivi Väinön vilja,
    kasvavi Kalevan laiho,
    poistuva maasta on leivän puute
    ja vierahan viljan kaiho.

    Ei voimoa puutu pelto
    ja väkevä, musta on multa,
    kun taivas antavi sadetta vaan
    ja lämpöä päivän kulta.

    Ja Jumala armon-paistettaan
    on Suomenmaalle suova
    ja nostava orahat aaltoamaan
    ja laihot laajat luova
    ja soipa on sorea laulu
    yli peltojen mustan mullan
    kyntäjille, kylväjille,
    kylmän vainion vakoajille.

    Mut tyyni on kansojen surma,
    ei myrsky, ei tuulispää.

    On aurinko toukojen turma,
    jos kauan kestävi kaunis sää.
    Poudan poika on velttous,
    tyynen tyttö on saasta,
    mut ukkonen ilmoja puhdistaa
    ja tappaa tauteja maasta.

    Ja idästä nouseva pilvi on
    ja kaakosta kamala lonka,
    mi taivahan lientävi
    myrskysäin
    ja jylisten rientävi
    Suomea päin,
    mustana niinkuin muuri.
    Ja synkkä on yö
    ja ukkonen vyöryvi, salamat lyö
    ja maassa on murhe suuri.

    On meillä loihtu
    ja laulun lunnas
    ja kieli joustava,
    norja lie,
    siin' on noustava
    kukkakunnas,
    siin' on soihtu
    ja siin' on tie.

    Ja jälkeen yön ja ukkosen
    taas taivas seijastuu
    ja helmaan Suomen järvien
    taas päivä heijastuu.

    jo riemua soi pyhä syntymämaa,
    runo Suomen vuossadan raikahtaa,
    ja kautta kumpujen, vuorten
    helavalkeat leimuaa.

1896

LEGENDA.

    Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
    ne merta, maata muinoin matkasi,
    niin kerrotaan, he kesä-illan tullen
    myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

    He alle istahtivat koivupuun,
    mi kasvoi kaltahalla salmensuun,
    ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
    he joutuivat.  Sen Pietar' alkoi tälleen:

    "Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
    Mi kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
    Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
    ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"

    Mut Herra hiljakseen vaan hymyili:
    "Voi olla, maa on karu, kylmäki,
    ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
    mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin."

    Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen.
    Ja katso! Kumma hohde peitti veen,
    suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes
    ja vainioilta roudan valta raukes.

    Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
    Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
    sa istut koivun alla, on kuin täällä
    viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

1897.

NUORTEN USKO.

    Näin unta, että oli suuri maa,
    mi päivän alla aaltos vainioina,
    ja nurmet nuoret taivaan rannan taa
    ne kukki kunnahina, laaksoloina.

    Näin unta, että virroin vaahtosuin
    maan kaiken halki kaikui kevään valta
    ja virran vieret tuoksui tuomipuin
    ja savut armaat nousi puiden alta.

    Näin unta, että valkomajoissaan
    siell' asui suuri, suora, ylväs kansa,
    niin kuulu kunniastaan, tarmostaan
    ja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.

    Sen kansan aatos tulta salamoi,
    sen tunne tuoksui suvi-aamun lailla
    ja kiurun lempenä sen kieli soi,
    mut mieli päilyi niinkuin kaste mailla.

    Ja maassa siinä laulu sääsi lain
    ja taide hallitsi ja tieto johti
    ja tuomioita jakoi tunto vain
    ja sääli syytöksien ponnet pohti.

    Ja ihmis-arvo oli usko maan
    ja oma sydän oli kirkko kunkin
    ja Luoja oli luodun hyve vaan
    ja työt ne rukoili, ei messut munkin.

    Näin unta, että oli suuri maa
    ja maata suurta asui suuri kansa.
    Se maa se oli niinkuin Suomenmaa,
    sen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.

    Näin unta, että päältä tämän maan
    nous maailmalle uuden aamun rusko.
    Sen sinne nuoret nosti voimallaan —
    ja nuorten voima oli nuorten usko.

1896.

HENRIK IBSEN. 1828—1898.

    Aina kun häntä mä aattelen,
    niin aattelen suurta vuorta,
    min huippu on lunta ja jäätä vaan,
    mut juuri nurmea nuorta.

    Ja vuori hän onkin, hän sankari on
    ja niitä on Norjassa monta —
    mut yhtään ei niin ylpeää,
    niin vankkaa, vaappumatonta.

    Hän seisoo niinkuin Dovrefjeld
    ja katsoo kääpiö-aikaa,
    ja kansa kertoo kammoksuin,
    että vuoressa siinä on taikaa.

    Se vuori heimoa hiisien on,
    on jättien juurta ja helmaa,
    se kutsuu Alppeja kummikseen
    ja serkukseen Sulitelmaa.

    Tuo aina ei vanha Dovrefjeld
    ole ollut jäätä ja lunta.
    Sen sydän on tulta tuprunnut
    ja uskonut suurta unta.

    Se tahtonut nousta on taivaaseen,
    mut pilvihin tuskin pääsi,
    kun Luoja jo rohkean rankaisi
    ja lämpimän lumeksi sääsi.

    Nyt lumessa seisoo Dovren ukko,
    on seisonut vuosia monta,
    niin pitkää, kylmää ja kaameaa,
    niin yöllistä, ilotonta.

    Elä astu veikaten vuoren luo,
    kun aika on ankara tällä,
    se puhuu vaan lumivyöryillä
    ja ukkosen jylinällä.

    Mul välistä, laaksossa lauletaan,
    kun ehtoo hämärtäypi,
    niin tuolla vanhassa vuoressa
    ylen kummat kuiskehet käypi.

    ja on kuin joutsenet joikuisi,
    suvituulet tuutisi viljaa
    ja on kuin liikkuisi Dovrefjeld -
    taas sitten kaikki on hiljaa.

    Ja kansa laulavi lauluaan
    ja laulu on laakson kukka.
    Mut lumessa seisoo Dovrefjeld
    ja lumessa Dovren on tukka.

ALEKSIS KIVI.

    Syntyi lapsi syksyllä —
    tuulet niin vinhasti vinkui —
    tuult' oli koko elämä,
    nähnyt ei kesää, ei kevättä,
    eli vain syksystä jouluun.

    Syksyn lapsilla kiire on —
    päre pihdissä sammuu —
    aatos lentävi, aivot takoo,
    veri paksuna päähän sakoo,
    ovella Sylvester uottaa.

[1] Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli Uuden vuoden päivänä,
syntyi 10 p. lokakuuta.]

    "Vuota vielä, oi vanha vuos!" —
    tuulet niin vinhasti vinkuu —
    "jouda en viel' sua seuraamaan!"
    Vanhus ovella nyökkää vaan:
    "Saat elää syksystä jouluun."

    "Viivy, viivy, oi vanha vuos!" —
    päre pihdissä sammuu —
    "niin täysi, niin täysi on sydämein,
    sen tahtoisin antaa ma kansallein,
    en vielä jouda ma kuoloon!"

    Hetket rientävi, kello lyö —
    tuulet niin vinhasti vinkuu —
    "Onko, onko jo keski-yö?"
    "Päätä, lapsi, nyt päivätyö,
    jo aamun tähtöset tuikkii."

    "Vielä hetki, oi vanha vuos!" —
    päre pihdissä sammuu —
    Kannel heikosti helähtää.
    Kääntyvi ovella harmaapää;
    loppui laulajan vuosi.

    "Minne viet mua, vanha vuos?"
    tuulet niin lauhasti tuoksuu —
    minä niin pelkään ja vapisen."
    "Rauhoitu, rakas lapsonen,
    ovella taivaan jo ollaan."

    Astuvi sisähän vanha vuos —
    taivaan kynttilät loistaa —
    saattavi laulajan Luojan luo:
    "Tässä poian ma pienen tuon,
    jok' eli vain syksystä jouluun."

    Virkkavi Herra Jumala —
    tuulet niin lauhasti tuoksuu —
    "Etkö kesää sä nähnytkään?"
    "Näin vaan syksyn ja talven sään,"
    laulaja vavisten vastaa.

    Kyyneltyy silmä Jumalan —
    taivaan kynttilät loistaa —
    "Suven saapa sa siis olet ikuisen!
    Mut virka, poikanen poloinen,
    ken olet ja mistä sa tulet?"

    "Laulaja olen ma laadultain" —
    tuulet niin lauhasti tuoksuu —
    "tulen tähtösestä ma pienestä,
    min nimi on Maa." — "Mihin kuolit sä?"
    "Kurjuuteen kuolin ja nälkään."

    Vihastuu Herra Jumala —
    taivaan kynttilät sammuu —
    "Sano kansas, niin kostan ma kuolosi sun!"
    "Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun,
    et sille saa sinä kostaa.

    Mut hiukan hillitse viimojas,
    ne liian vinhasti vinkuu
    mun maani armahan aukeoilla.
    Suo päivän paistaa sa Suomen soilla!"
    Näin laulaja tuskassa huutaa.

    Hymyilee hyvä Jumala —
    taivaan kynttilät loistaa —
    "Voi oikein olla. Ehk' koetin ma
    sun kansaas liiaksi tuulilla.
    Taas kukat kummuille nouskoon!"

1901.

HELSINKI SUMUSSA.

    Sumu Suomenlahden päältä hiipii,
    peittää kaupungin ja kadut, kirkot,
    ilma myrkyllinen maata myöten
    kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee,
    kansa astuu katuvieriänsä,
    astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii:
    tullut turman on ja taudin aika.

    Yhä paisuu paksut myrkkypllvet,
    rintaa outo paino ahdistaapi,
    usmaan uppos Nikolain jo kirkko,
    sumu Säätytalon ukset sulki,
    harja uljas Ritarhuoneen peittyi,
    Senaatinkin seinät harmenevat,
    Yliopisto vain yksin enää
    sekä Suomen pankki paikoillaan on.

    Eipäs! Onpa muutakin! Kas, vielä
    patsas seisoo Aleksander toisen,
    seisoo sumun kesken keisar'vainaa
    kansan lempimänä, kaipaamana.
    Katso, oikeuden jalopeuran
    silmä kirkas sumun halki säihkyy,
    vielä leyhyy rauhan palmulehvä,
    lyyra helkkää sekä sirppi suihkii —
    kaikki Suomen, kaikki kansan eestä.

    Kansa astuu katuvieriänsä,
    astuu toivoen ja toivein kuiskii.

    Silloin torin halki käynti kaikuu,
    askel marssivaisen asejoukon,
    tyyni, säännöllinen, raudanraskas.
    Huudetaan: smirnaa! ja takit harmaat
    hetken häilähtää ja sumuun häipyy;
    sitten kaikki taas on ennallansa.

    Kansa äänetönnä tuijottaapi,
    peittyy patsas Aleksander toisen.

1899

HELSINKI HELMILÖISSÄ.

    Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta,
    nähkää Suomen talven suuri taika!

    Koko Helsinki on helmilöissä,
    puistot kaikki kuurakaunehissa,
    kaasut palaa, sähkölamput loistaa,
    esplanaadi on kun taikalinna,
    peikkoin palatsi ja vuoren hovi,
    jossa Hiiden neien häitä juodaan.

    Mutta kattoin yli sähköverkot
    mahtavina niinkuin maantiet käyvät,
    valkoisina, valon rautareitit,
    sakeoina, sanan ohjoajat,
    sillat sielujen ja ihmismielten,
    valistuksen suuret valtaväylät.

    Mistä tämä rikkaus ja tenho?
    Eilen vielä sumu maita peitti,
    puut ol' paljaat, kadut kauppaa varten,
    lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut,
    sähkölangat, yli kattoin käyvät,
    venyi velttoina kuin riippumatot
    rantamilla kesäsiirtoloiden
    mukavuuden, laiskuudenkin langat.

    Astun alla jumalaisen holvin,
    pääni päällä kuurahelmet helkkää,
    helmet helkkää, runot kauniit kaikuu,
    tanssii talven immet ihanaiset;
    käyskelen ja kysyn itseltäni:
    Mistä tämä rikkaus ja tenho?

    Tyttö tietä pitkin tepsuttaapi,
    valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen,
    pysähtyy ja minuun kauan katsoo.
    Mitä minusta sa tahdot, tyttö?

    Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti:
    "Olen talvi, Suomen taikaneiti,
    tuntenethan minut vanhastaankin,
    loat peitän, saastat maahan kaivan,
    sumut kaikki kudon helmivöiksi,
    joilla koristan ma maani armaan
    odottamaan uutta kevättänsä.
    Kautta oman rintas kammioiden
    usein unohduksena ma kuljen."

    Vielä kerran mulle viittas tyttö,
    hälveni kuin uni heräävältä.

    Yksin seisoin keskell' esplanaadin,
    öinen Helsinki ol' heräämässä,
    kahden puolen ihmiskarjat kulki,
    karjat sekä karjain kaitsijatkin,
    herrat heilui, vilkkui naiset nuoret,
    vaan ei valkeat kuin talven immet;
    silloin multa silmäkulma kostui,
    sanat nämä nousi huulilleni:

    Mitä taitaa pimeys tälle maalle?
    Ampukohot myrkkynuoliansa,
    nostakohot suosta suuret usmat,
    peittäköhöt taivaat talmallansa,
    laskiessaan Suomen laaksoloihin
    sentään helminä se sataa alas, —
    laulun helminä ja hengen töinä.

    Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja,
    kiitos sulle, Suomen suuri talvi.

8/1 1901.

VAPAA SANA.

    Sen näön ijät kaiket muistan ma:
    ylhäällä ikkunassa vanha herra,
    yö musta, katu täynnä kansoa.

    Pää päässä kiinni siinä seisottiin
    ja tuijotettiin tummaan varjovyöhön,
    ei toistaan tunnettu, mut tunnettiin,
    yks veri kuinka virtas sydämiin,
    kun sanat kaunihit ne kaikui yöhön:

    "Voi paljon voima.  Se saattaa sortaa
    maat, kansat, kaupungit, kylät, puut,
    voi naiset raiskata, miehet murtaa
    ja tuskan huudoilta tuketa suut,

    mut viel' ei syntynyt sitä miestä
    ja synny ei alla taivahan,
    ken ihmis-aatteen voi vangiks piestä,
    tuon ihmisvalloista vankimman."

    Kävi humaus kansassa kuin suuri tuuli,
    yön kauhu väistyi, orjan kahleet katkes
    ja toivo tuikahti kuin tulen patsas,
    mi kansat johdattaapi halki korven.

    Myös häntä kohdannut ol' isku ruoskan,
    hänt' itseänsä painoi orjan ies.

    Siks näön ijät kaiket muistan ma:
    ylhäällä parvekkeella vanha mies,
    yö musta, katu täynnä kansoa.

1899.

LAPIN KESÄ.

    Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
    maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
    Tuon usein tuntenut oon raskahasti,
    kun katsoin kansan tämän vaiheisin.

    Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla
    ja suuri surkastua alhaiseen?
    Miks meillä niin on monta mielipuolta?
    Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

    Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
    kuin heinää, — miestä toiveen tosiaan,
    miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
    tai kesken toimiansa katkeaa?

    Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
    vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
    Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
    ja nuori mies on hautaan valmis jo.

    Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
    Se merkki varhaisen on vanhuuden.
    Miks seuraa käskyä en veren vietin,
    vaan kansain kohtaloita huokailen?

    On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
    Sit' aatellessa mieli apeutuu.
    On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
    ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

    Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
    tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
    kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
    ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

    Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
    te suuret aatteet, teitä tervehdän!
    Oi, tänne jääkää, tänne tehden pesän,
    jos muutattekin maihin etelän!

    Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
    Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
    On meidän rannoillamme rauhallista
    ja turvaisa on rinne tunturin.

    Havisten halki ilman lentäkäätte!
    Tekoja luokaa, mahtavoikaa maa!
    Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
    ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

1902.

TAHTOISIN NÄHDÄ MA KARTAGON NAISEN.

    Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen,
    tuon, joka palmikon hius-ihanaisen
    uhriksi isienmaallensa kantoi,
    miehensä jousen jänteeksi antoi,
    silloin kuin maa oli vaarassa, — milloin
    Kartagon naisen ma nähdä saan?

    Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen,
    sen, joka peittyi peitsien tiehen,
    vaimoa muistaen, muistaen lastaan,
    syöksyi sortajan piikkejä vastaan,
    silloin kuin horjui vapaus Alppein, —
    milloin sen miehen ma nähdä saan?

    Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein,
    leirissä, päällä kaupungin muurein,
    liekissä, tulessa, leikkivän sotaa,
    kylvävän ympäri kuoleman otaa,
    silloin kuin tuvat on tuhkana, — milloin
    leirien lapset ne nähdä ma saan?

TEMPPELIHERRA.

    Tuo ylpeä temppeliherra huus:
    "Pyhä hautako meiltä mennyt ois?
    Meit' onhan urhoa vielä kuus.
    Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!"

    Saraseenit tunkivat päälle.   "Hei,
    meit' enää kolme on, enää kaks,
    yks enää, enempi tarvis ei!"
    Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.

    Hän taisteli siks kuni saapui yö.
    Saraseenit tunkivat päälle.   Hän
    Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö.
    Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

    Jo kauhistuu saraseenit.   "Ken
    tuo mies on miekoille tunnoton?
    Aut' Allah! on suljetut silmät sen.
    Tää taistoa kanssa kuolleiden on."

    Pois poistuivat.  Heidän on temppeli.
    Mut kerran vuodessa — käy taru — hän
    Pyhän haudan partaalle nousevi.
    Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

    Ja ympäri enkelikuoro soi:
    "Ken taiston taisteli ylhäisen,
    hän nukkuu vaan, ei kuolla voi,
    maan altakin iskevi miekka sen."

1902.

KUMPI ON KAUNIIMPI?

    Kumpi on kauniimpi:
    uskoa, että vapaus koittaa,
    toivoa, että valkeus voittaa,
    ja taistella valkeuden eestä?
    vai taistella
    tietäen, ettei valkeus koita,
    varmana, ettei vapaus voita,
    ja sentään taistella?

    Kumpi on kauniimpi:
    aatella: ellei vapaus voita,
    tuumia: ellei valkeus koita,
    miksi ma taistelen sitten?
    vai aatella:
    laps olen auringonlaskun, en koiton,
    mies olen valkeuden, vaikka en voiton,
    murtua mulle on elää.

1903

REVONTULET.

    Sinkoovat siniset liekit
    Lapin taivahan laella.

    Räiskyvät, räjähtelevät
    tulikielet Turjan yössä,
    kuin kiron timanttikannel,
    kuin vihan väkevä välke;
    henget kuolleiden heräävät,   .
    nurmen alla nukkujatkin.

    Soi yössä kumea kuoro:

    "Kun ei loista Luojan lamput,
    salamoi sininen sähkö,
    kun ei kohtalo hymynne,
    hymyävät hyiset urhot,
    kun ei kuu kivestä nousse,
    kohoavat kolkot loihdut,
    päivä päässe kalliosta,
    tulet Tuonen kuumottavat."

    Liekehtivi Lappi laaja,
    tietäjät sotia käyvät,
    näy ei kalvan kantajoita,
    näkyy kaamea kajastus.

1905

SEKASORTO.

    Ryskyen kaatuvat suuret puut,
    vanhat vakaumukset.
    Tulleeko synkät syksykuut
    vai kesän kukoistukset?
    Tiedä en. Nään minä maailman
    muuttavan muotojansa,
    ähkyvän, syöksyvän, sortuvan.
    Karaistuuko kansa?

    Tiedä en. Taistelo täyttää maan,
    ajan saranat kääntyy.
    Suomi on synnytystuskissaan,
    vuotehellaan vääntyy.
    Kuoleeko vanha kultuuri?
    Tulleeko uusi esiin?
    Mennyt on soitto muruiksi
    syviin sydänvesiin.

    Uudet ainehet pulppuaa,
    uudet virrat vyörii,
    Joukot sankat johdon saa,
    hälisee ja hyörii:
    voima terve temmeltää.
    Pimeys ympäri uhkaa.
    Onneton, joka jälkeen jää!
    Pian on vaan pivo tuhkaa.

    Näen minä nousevat tulvaveet,
    tunne en kevättuulta.
    Lieneekö kullat loppuneet
    auringolta ja kuulta?
    Lie tää syksyn myrskyä vaan;
    perästä halla hiipii,
    peittää virrat, kattaa maan,
    kukat kedolta riipii.

    Hyvästi haaveet ja kukkaset,
    terve aika karu!
    Hyvästi nuoret toivehet,
    runous ja taru!
    Terve taistelo tasapää!
    Pimeys meidät saarti.
    Yöstä pohjolan välkähtää
    kuolon kamala kaarti.

    Astuu miehet piilostaan
    raa'at niinkuin rauta,
    ratkaisevat raudallaan,
    missä ei aatos auta.
    Tulleeko hurjat huhtikuut
    taikka talven puhteet?
    Tiedä en. Ryskyen kaatuu puut,
    kätkee kaikki suhteet.

    Kiitos jumala julkinen,
    että mun elää annoit
    ajassa suurten aaltojen,
    kaukaa vaikka kannoit!
    Vaikk'et voimaa suonutkaan
    minulle miesnä kuolla,
    anna voima astumaan
    elämän myrskypuolla!

1905

KANSAN VALTA.

    Kansan valta kaikkivalta.
    Suomi yksi yltä, alta,
    kansan mieli, kansan kieli
    valtioiden valtapieli,
    seisoo Suomi niinkuin vuori,
    Suomi vanha, Suomi nuori.

    Laki turva miehen, naisen,
    vapaus kansan, kansalaisen,
    ihmis-arvo maassa mahti,
    kansan valta kansan vahti,
    maa ei orjan eikä herran,
    mutta heimon vapaan kerran.

1906.

MARJATAN LAULU.

    Keinutan kehtoa, laulatan lasta
    vaulussa vemmelpuun,
    Nukkuos tähtiä katselemasta,
    vaipuos kuusia kuuntelemasta,
    uinuos äitisi lauleluun,
    keinuhun vemmelpuun!

    Harva on soimi ja hieno on loimi,
    kuurassa kiiltävi maa.
    Lämmitä lempi, äityen lempi,
    varjele lastani valkeaa!

    Ihmiset emollesi kantavat kaunaa.
    Saanut en kylpyä, saanut en saunaa.
    Pysty on kulkea pyytäjän tie;
    sulleko loivempi lie?

    Pakkanen viiltää ja kuun sirppi kiiltää;
    kuolonko kulkuset sois?
    Hengitä halla, kohtalon halla,
    hengitä orponi onneton pois!

    Nukkuos äityen nurmilintu,
    tuuti, tuuti lulla!
    Uinuos pakkasen untuville,
    armahille, harmajille,
    painuos yöhyen parmahille;
    tais jo Tuoni tulla?

           *   *   *

    Miksi et nuku oma kukkani, rukkani?
    Itket — kylmäkö koski?
    Kylmäkö on?
    Ihme! Lämmin on lapseni poski,
    sulanut seimen on seinä,
    allasi, allasi angervon
    kuumana huokuvi heinä.

    Kas, mikä kajastus päälläni päilyy?
    Kas, mikä sajastus seinällä häilyy?
    Seimen päällä on tähti,
    tummempi päivää, kirkkaampi kuuta,
    selvempi, suurempi tähteä muuta;
    Luojako lähetti tähden sen
    suojaks lapseni valkoisen?

           *   *   *

    Keinuos kehtoni vemmelpuinen,
    tuuti, tuuti lulla!
    Tuutios lapseni tuiretuinen,
    armahuinen, naurusuinen,
    tuutios rinnoille rakkauden;
    tais jo Unetar tulla?

ILMARISEN VAELLUS.

    Yöllä syntyi Ilmarinen,
    seppojen suvun kuningas,
    se syntyi sysimäellä,
    kasvoi hiilikankahalla,
    vaskinen vasara vyöllä,
    käsissä käverät pihdit.

    Katsoi kahta kämmentänsä,
    arvelee, ajattelevi:
    Miks nämä minulle luotu,
    mitä varten vastuksiksi?

    Läksi kontion kotihin
    kuoman mieltä kuulemahan.
    "Saattaako setä sanoa
    miks nämä minulle luotu?«

    Ukkokarhu uksen eessä
    simoa siretti juoda
    kultaisesta kannusesta,
    sarkasta hopeisesta,
    katsoi kannun uurta myöten,
    vantehen väliä myöten,
    äkkäsi tulijan oudon,
    kirposi kädestä kannu,
    sima vieri suun sivutse:
    "Ohoh sinua, kuoma kulta,
    kyll' on kynsiä sinulla!"

    Sanoi seppo Ilmarinen:
    "Kynnet on kyynärän pituiset,
    vaan en tiedä enkä taida,
    kulle työlle työnteleisin.
    mille tenhoisin teolle;
    saattaisko setä sanoa?"

    Vaari vastahan vihelsi:
    "Oisihan talossa työtä,
    kun olisi tekijä toinen!
    Kovin oot koivilta kapea,
    ylen laiha lantehilta,
    pää suuri, suu supukka,
    iho ilkeän värinen;
    lähde toisehen talohon!"

    Läksi seppo läylimielin
    kangasta kävelemähän,
    läksi työtä etsimähän,
    tekemistä tietämähän;
    hiuka souti sormen päissä,
    nälkä suolia näversi.

    Niin saapui suden kotihin.

    Suden akka orren alla
    kirnusi kesäistä voita
    kultaisessa kirnusessa
    männällä hopeisella.

    Työntyvi sisähän seppo,
    yli kynnyksen kysyvi:
    "Oisiko talossa tässä
    työtä tehdä tyhjän miehen?"

    Kiljas akka, kirnu kaatui,
    lapset parkasi pahasti,
    ukko uunilta tömähti
    koivuhalko kainalossa:
    "Ken olet kurja mieronkierto,
    mikä mies, mitä sukua?"

    Sanoi seppo Ilmarinen:
    "En tiedä sukuni tietä,
    en isoa, en emoa,
    tuolla honkien humussa
    synnyin mä sysimäellä,
    etsisin elosijoa,
    asuinpaikkoa anoisin."

    "Ei ole talossa tässä
    suurusta suvuttomalle,
    tokko erkanet, elikkä — !"

    Läksi seppo läylimielin
    kangasta kävelemähän,
    emoansa etsimähän,
    tietämään sukunsa tietä;
    suupieltä suru vetävi,
    murhe mieltä mustentavi.

    Kysyi puilta, pensahilta,
    kuulusti ahon kukilta,
    tutki ilman lintusilta,
    urkki maan matelijoilta,
    eikä löytänyt emoa,
    ei tavannut taattoansa.

    Niin tuli ketun kotihin.

    Repolaisen renkipoika
    tervasi lylyä tiellä
    ehtiäksensä erähän
    illalla isännän kanssa;
    katsoi tielle ja kavahti
    kannon päähän huutamahan:
    "On tulossa outo mlesi,
    kumma kulkija kylältä,
    mies kapea, kaksijalka,
    tassut kaikki taata pitkät!"

    Repo kuuli rengin huudon,
    luuli jo tuhon tulevan,
    jousen vaarnalta varusti,
    savuna pihalle saapi:
    "Seis! Seiso henkesi uhalla!
    Mikä mies, mikä asia?"

    Sanoi seppo Ilmarinen:
    "Mikä lienen miehiäni!
    Liekö sotka suolle saanut,
    vai rauku vesirajahan,
    ilves tehnyt iljenelle,
    suokurki sulalle maalle;
    oon emoa etsimässä,
    taattoa tavottamassa."

    Repo vastahan remahti:
    "Ei ole sukua sulla
    tämän ilman kannen alla!
    Mie olen metsän henkiherra,
    veen riistan verolle viejä,
    saukon kummi, mäyrän kuoma,
    ylikaitsija kanojen;
    tunnen kaikki tuulen karjat,
    maan kävijät, tien tulijat,
    jalan neljän juoksevaiset,
    siiven kahden kantamaiset,
    kaikki on kirjoissa minulla,
    kaikki mulla muistossani.
    Ei siellä sinun näköistä!"

    Selitellä seppo koitti:
    "Minkäpä minä osannen,
    kun olen kerran tänne luotu,
    syntynyt sysimäelle."

    "Sin' olet syntynyt luvatta,
    lurjus, vastoin maan lakia —
    kursi tiehesi, tahikka —!"

    Läksi seppo läylimielin
    kangasta kävelemähän;
    pilkaten puut puheli,
    kukat viittoi vilkusilmin,
    oravat osoittelivat,
    linnut lennosta ivasi
    angervon avuttomuutta,
    heimotuutta herjan lapsen.

    Astui seppo allamielin,
    itkuvirttä vieritellen,
    astui päivän järven päitä,
    toisen vaaroja vaelsi,
    niin päivänä kolmantena
    suo suuri etehen aukes.

    Astui seppo allamielin,
    orvon virttä vieritellen:
    "Kun oisin syntynyt sudeksi,
    taikka karhuksi kasunut,
    oisi turkki tuulissäällä,
    koti ois kovalla säällä,
    kodissa korea liesi,
    liedellä punainen loimo,
    emo lieden liepehellä,
    minä itse emon sylissä
    ja minun sylissä onni!"

    Jo väsähti väki sepolta,
    uupui jo urohon voima,
    vaipui mies maan varahan,
    tuskissansa turpehelle,
    otsa suohon, suu norohon,
    rinta rimpeä halaten.

    Lauloi rauta rahkan alta,
    soi suosta teräksen soitto:
    "Kussa viivyt, maan kuningas,
    raudan ruhtinas väkevä,
    joudu joukkos johtajaksi,
    valtasi vapahtajaksi!
    Tääll' on miehet miekka vyöllä,
    sota-orhit ohjaksissa,
    pyssyt on pamahtamassa,
    torvet on torahtamassa,
    kun vaan saapuisi kuningas,
    sois käsky sotien herran!"

    Jo tunsi sukunsa seppo,
    tiesi työnsä työn hakija,
    kimmahti kohoksi maasta,
    viskasi vasaratansa,
    tuli suihki suonen päissä,
    koski rinnassa kohisi,
    voiton lieska, voiman kopru,
    kutsumus kuningastöiden.

    Kohotti kätensä seppo
    kohti kuusten korkeutta,
    vannoi maalle valan ikuisen,
    sanan Luojalle lupasi:
    "Tahdon ma takoa ilmi
    luonnon voimat maan lumosta,
    herättää vesien henget,
    ainehet norojen alta,
    tahdon tehdä maan hyväksi,
    manteret hymyäviksi,
    lehdot leivän kasvaviksi,
    pelloiksi petojen korvet,
    tahdon taivahan takoa
    yli maani onnellisen,
    taivahalle tähtikehrät,
    kuut, Otavat, päivät kummat;
    tahdon luoda luonnon onnen
    oman onneni heraksi!"

    Näin se vannoi vanhin seppo,
    vannoi ruhtinasvalansa.

1897.

SUKKAMIELI.

    Kaks istui palolla paimenta,
    yks verevä, toinen vaalea.

    Se verevä se soitteli torveaan,
    se vaalea vaieten istui vaan.

    Niin saapui kolmas ja kaukaa huus:
    "Hei, veikot, hei, mull' on sanoma uus!

    Tuoll' äsken mä Sukkamielen näin,
    kun astelin aamunkoittohon päin.

    Hän oli niin viehkeä varreltaan
    yli kunnahan korsien kulkeissaan.

    Sinikellot soi hänen silmistään,
    katinkullat kuulteli päällä pään.

    Ja kun hän kulki, niin, aatelkaas,
    hän viittas mulle ja viittas taas!"

    Näin kolmas se haasteli riemuiten.
    Ja kaiholla kuuli se verevä sen:

    "Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!"
    Se vaalea vaieten istui vaan.

    Se vaalea istui itkien.
    Hän oli jo nähnyt immen sen.

1896.

TUONEN TYTÖN LAULU.

    Tumma on Tuonelan tähdetön yö,
    tummempi Tuonella raatajan työ.
    Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
    vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

    Huuhtelen mekkoja murhaajain;
    herjojen helmat jo puhtaiksi sain.
    Valkeat on virrat siellä elävitten mailla,
    Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.

    Mielelläni sentään ma työtäni teen.
    Katselen kauas yli vierivän veen,
    katselen kauas kohti elon kukkarantaa;
    kuplaset aatostani kulettaa ja kantaa.

    Muistelen tummuutta Tuonelan yön.
    Ajattelen raskautta raatajan työn.
    Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni —
    parempi jos pestävinä oisi omat syyni!

    Kurjia kuinka jos lie ihmiset,
    kerran ne on iloinneet ja nauttinehet.
    Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat,
    hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.

    Tuolla taas on kulkija päässä elon tien.
    Venhoni kyykokan hälle ma vien.
    Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
    vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

1897.

IMATRAN TARINA.

    Tuo Imatra, immyt sorja,
    oli kaunehin neitoja Karjalan maan.
    Tuo Ontrei, pajarin orja,
    tais laulaa ja kannelta kaiuttaa.

    Hän rakasti Karjalan kukkaa.
    Salot laajat soi, koska lauloi hän.
    Mut Karjalan kansa rukka
    suri sorrossa isännän ilkeän.

    Kuka kansan kohlitun kostaa?
    Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
    Hän Karjalan laululla nostaa!
    iloks impensä vain hän lauluja luo.

    Tuo virkkavi Imatra impi:
    "Maan eestä laula, mut mulle ei." —
    "Sa mulle oot kallihimpi,"
    näin saneli Ontrei ja suukon vei.

    "Teit kyllin jo lauluja mulle,
    maan ympäri olen ma maineikas."
    "Vasta kyllin on lauluja sulle,
    runo tehty kun on joka kutristas."

    Ohi pajari ratsasti, yöksi
    hän virran viereltä neien nai.
    Tää kosken kuohuihin syöksi.
    Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.

    Mut Ontrei, Imatran orja,
    hän istui rannalle kuohuvan vuon:
    "Tule kuolema, lapsesi korjaa!
    Toki ensin ma lauluni parhaan luon."

    Hän koski kantelon kieliin.
    Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
    Ne Karjalan miesten mieliin
    kävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt.

    Ja Karjalan kansa nousi.
    Taru tuo on tunnettu teille kai?
    Teräs välkähti, viuhahti jousi.
    Jo pajari haljakan verisen sai.

    Mut suur' oli pajarin suku.
    Kautta korpien kostoa huudetaan.
    Ja sotalaumojen luku
    yli samosi kaunihin Karjalan maan.

    Jo vapaushaavehet haipui,
    verivirrat peltoja purppuroi.
    Moni vaipui, myös moni taipui.
    "Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?"

    Kävi sortajat soittoa kohti.
    Soi sävelet kuin sodan myrsky. "Ken
    vapautta viel' laulaa tohti,
    kun taittui jo tappara viimeinen?"

    Oli Ontrei Imatran orja,
    hän istui rannalla kuohuvan veen.
    Hän lauloi: "On sota sorja,
    kun kuollahan mieheen viimeiseen.

    Mut sorjempi on sota sille,
    ken kaipaa maan päällä kalleimpaa.
    Hän Tuonelan tanhuville
    käy niinkuin sankari kotiin saa."

    Ja sortajat soittajan näki.
    Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
    Ne lyhyen tuomion teki.
    Nuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.

    Se oli laulajan surma.
    Hän suistui koskehen kuohuvaan.
    Mut katso! Kantelon hurma
    yhä saloja Karjalan kaiuttaa.

1902.

AIKA.

    Asuu aamuruskon mailla kansa,
    jonka jumala on Aika. Templi
    tehty hälle puistohon on pyhään,
    virran vieriväisen kaltahalle.
    Loitos loistaa templin kaarikatot,
    kauas kuuluu pappein kuorolaulu,
    kauemmaksi vielä maine kulkee
    Ajan ankarasta uskonnosta.

    Aika näät ei ole kivikuva
    käsin telity taikka luonnon muoto,
    aate ei, ei tyhjä mielihoure.
    Aika hirviö on julma, joka
    uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii,
    sata miestä, miehevää ja nuorta,
    joka vuoden kuussa kääntyvässä.
    Siit' on idän maassa itku, parku,
    paino raskas rintaluita painaa.

    Mutta näin ne laulaa templin papit
    käyden kuutamossa hiljaisessa:
    "Suuri, suuri, ankara on Aika!
    Maailmoiden mahtaja sa olet,
    kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
    kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
    vaan kun sinä jalan maahan poljet,
    jää ei ykskään eloon elävistä."

    Tarun kertoi mulle templin pappi
    kerran aurinkoisen alas mennen,
    yössä yksinänsä koskein kuohun
    pyhän virran pyörtehiltä soiden.
    Tuuli lepäsi ja lehto.   Kaukaa
    kimalteli himalayan huiput.
    Väkevästi loisti vanhan silmä,
    kun hän tarinansa kumman kertoi.

    "Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti.
    Yksi erällänsä nuoret tuodaan,
    silmin sidotuin ja käsin. Uksi
    avataan ja jälleen suljetahan.
    Hälle ei se enää koskaan aukee.

    Uhrein parvessa on poika uljas,
    pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis
    kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä,
    Ainoo turva on hän äidin vanhan,
    toivo tietäjien, naisten lempi,
    leirin kaunistus ja kansan kaiken.
    Vuoroansa vaiti odottaa hän,
    äiti vierellänsä itkee, huokaa.

    Hetki lyö. Hän sisään sysätähän,
    pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee
    kasvoillansa kalman henkäyksen, —
    silloin, katso: Silmäin side laukee
    ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt
    eikä nähdä sopis kuolevaisen.

    Ajattaren ankaran hän näkee:
    puoleks lisko, suomuinen ja suuri,
    puoleks nainen punalieska-huuli,
    päässä silmät niinkuin pätsi palaa,
    pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu,
    käden kohottaa hän vetääksensä
    sulhon syleilyynsä kauheahan.

    Seisoivat he hetken vastatusten,
    Ajatar ja urho miekan, mielen.
    Vavahtaa jo pedon polvet, sammuu
    silmä, vaipuu käsi kynnellinen;
    keveästi niinkuin kesä-ilta
    sulhon huulille hän suukon painaa.

    Mutta kammiosta urho astuu
    kalpeana niinkuin kuolo, kulkee
    metsiin, jättää äidin, siskot, miettii,
    tekee hengen töitä, jotk' ei katoo,
    vaikka katoaisi kansa kaikki,
    hänehen ei Ajan hammas pysty,
    voittanut hän onpi kuolon vallan,
    sillä hän on unelmainsa urho
    ja hän täyttää, mitä monet tuumii."

    Näin se kertoi kerran templin pappi
    mulle aurinkoisen alas mennen.
    Vaiti istuin. Vaikes kertojakin.
    Himmenivät Himalayan huiput.
    Yössä yksinänsä koskein kuohu
    pyhän virran pyörtehiltä kuului.
    Silloin sanat sattui mieleheni:
    "Eikö sitten enää milloinkana
    miestä ollut Ajan voittajata?"

    Väkevästi vanhan silmät loisti,
    kädet rinnoillaan hän risti, lausui;
    "Aika voitetahan joka kerta,
    jolloin aatos miehen mieless' syttyy,
    aatos miehen mieltä ankarampi,
    kasvavainen yli kuolevaisen.

    Siitä asti on hän outo täällä,
    herra muille, orja itsellensä,
    sillä hän on unelmainsa urho,
    oman aattehensa astinlauta."
    "Entä jos hän aattehensa tahraa?"

    "Silloin aate hänet alas lyöpi,
    ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa
    tietään niinkuin myrsky merta käyden."

    Hetket kului. Pedot öiset heräs,
    lähti leopardi piilostansa,
    tiikeri, tuo karavaanein kauhu,
    leijonakin, metsästäjän mielle,
    oksat risahteli, risut taittui,
    kaukaa karjunta yön ilman halkas.
    Ja ma muistin Ajattaren haamun
    ja ma kysyin äänin vavahtavin:
    "Eikö koskaan Ajatar tuo kuole?
    Eikö koskaan koita kansain onni?"

    Liene kuullut ei hän kysymystä.
    Vaiti istui hän ja vaiti minä.
    Tähdet syttyi taivahalle, syttyi
    ijäis-aatteet ihmissydämissä;
    ja ma kuulin koskein kuorolaulun
    pyhän virran pyörtehiltä soivan:
    "Suuri, suuri, ankara on Aika.
    Maailmoiden mahtaja sa olet,
    kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
    kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
    pysyväinen vain on pyhä virta,
    ijäinen vain ihmishengen kaipuu."

1902.

VÄINÄMÖISEN LAULU.

    Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
    Yks kevään riemu
    ja toinen kesän
    ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
    Kyntää, kylvää,
    korjata kokoon,
    levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

    Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
    Yks sydämen suru,
    elon huoli toinen
    ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
    Ystävä pettää,
    elämä jättää,
    taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.

    Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,
    riemuja muita
    ja murheita muita?
    Taida en lukea tähtiä taivahan kannen,
    en kaloja meren,
    en kukkia nurmen.
    Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

    Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa,
    ei esiintuoda.
    Sankarin sopii
    laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,
    miten kipinät syttyy
    ja jälleen sammuu
    ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

    Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren,
    katinkultaa,
    laineiden läikkyä.
    Sankarin laulaa sopii niinkuin meri,
    suurena, pyhänä,
    peljättävänä, —
    lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

    Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.
    Yksi on laulu
    ylitse muiden:
    ihmisen, aattehen, luonnon ankara laulu.
    Kansat katoo,
    ei katoa mahti,
    jonka on laulanut mahtaja heimonsa hengen.

1902.

KIMMON KOSTO.

    Kimmo vuorta viertävätä
    hiihtää yössä yksinänsä,
    taivaan tähtöset palavat,
    palavampi Kimmon tuska,
    kun hän korpia samoopi,
    yksin yössä lauleleepi:

    "Tytär oli minulla nuori
    niinkuin pieni petran hieho,
    jäi yksin kotahan kerran,
    tuli miesi muukalainen,
    tytön taljalla lepäsi;
    kohdannen hänet ma kerran,
    silloin korpi kauhistuvi."

    Kimmo vuorta viertävätä
    hiihtää yössä yksinänsä.

    Tuiman tunturin laella
    Hiiden immet hyppelevät
    kilvaten lumikiteinä,
    hapset tuulessa hajalla;
    susi juosta jolkuttavi,
    revontulet räiskähtävi,
    huokaavat lumiset aavat,
    taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

    "On tulossa tuisku-ilma,"
    tuumaa Kimmo, kiiruhummin
    sauva iskee, suksi potkee,
    vuoren varsi katkeavi.

    Kuulee alta korpikuusen
    äänen vaisun vaikeroivan:
    "Hoi, kuka hiihtäjä oletkin,
    auta miestä onnetonta!
    Aavoja ajelin, petra
    katkoi ohjat, kaatoi pulkan,
    metsän kohtuhun katosi;
    toki säästyi herja henki.
    Nyt en tiedä tietä enkä
    paikkaa pakkasen käsistä."

    Tuntee miehen muukalaisen
    Kimmo kiljuvin sisuksin:
    täss' on miesi, tuossa pulkka,
    tänne petran jäljet toivat!
    Kohoo jo verinen veitsi,
    käsi käskee, tunto kieltää.

    Laki on Lapissa: auta
    aina miestä matkalaista!

    "Kohoahan suksilleni,"
    virkkaa, "vien sinut kylähän.
    Lämmin on kylässä kylpy."

    Hiihtelevät hiljallensa,
    Kimmo eessä, mies takana,
    taempana Hiiden vuori.

    Tuiman tunturin laella
    Hiiden neiet hyppelevät,
    laulavat hajalla hapsin
    kera vinkuvan vihurin:
    "Voi, urosta voimatonta!
    Kovin kostohon käkesit,
    kostettavan kohtasitkin.
    Hyvä on hylyn nyt olla
    kostajansa kantapäillä."

    Tulevi etehen koski,
    kosken poikki porras; Kimmo
    virkkaa: "Vaihduhan edelle,
    somemp' on samotakseni."

    Vaihtuvi edelle toinen, —
    kosken kuohuihin katoopi
    käden yhden kääntämällä.
    Soi parahdus pakkas-yössä.
    Taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

    Kimmo katsoo kauhistuen.

    Jo tulevat Hiiden immet
    tuiman tunturin laelta,
    tulevat kuin tuisku-ilma,
    vinkuvat kuni vihuri,
    joka taholta, joka aholta,
    joka vuoren vinkalosta;
    käärivät hivuksihinsa
    miehen, jok' on murhan tehnyt,
    sylitellen, suukotellen,
    elon lämpimän imien,
    ottavat omaksi Hiiden,
    alle hangen hautoavat.

    Susi ulvoo, koski kuohuu. —
    Aamulla auringon kimallus.

1902.

LUOJAN LEIPÄ.

    Kiesus Karjalan jumala
    tuo oli karjan kaitsijana
    ruman Ruotuksen talossa.

    Ruoja Ruotuksen emäntä
    pani konttihin evästä,
    viisi leivän viipaletta,
    kuusi suolaista kaloa,
    leivät harmaassa homeessa,
    kalat kaikki vuoden vanhat.

    Kenpä kontinkantajaksi?

    Kultaruusu, Ruojan tytär.

    Virkahti kiveltä Kiesus:
    "Miksi tuot minulle näitä?"

    Lausui kaunis Kultaruusu:
    "Eväät on emon panemat,
    itkut immen vierittämät."

    Kysyi Karjalan jumala:
    "Mitä itket, miesten lempi?"

    Puikutti punainen Ruusu:
    "Osoa inehmon itken,
    koko kohtalon kovuutta."

    Mursi Luoja leivänkyrsän,
    pani palasen kannikalle.
    "Siis kera pitoihin käyös!"

    Nyrpisti nenäänsä Ruusu,
    toki kuuli käskijätä,
    söi palan hyvillä mielin,
    toisen miellä mielemmällä;
    palat on parhainta nisua,
    kalat kaikki vastasaadut.

    Ihmetteli itseksensä.
    Jo kysyikin Kiesukselta.

    Hymähti hyvä jumala:
    "Niin on laatu Luojan leivän.
    Min osoa inehmon itkit,
    sen mehustit särvintäsi.

    minkä kohtalon kovuutta,
    sen sulostit suupaloja,
    alla taivahan sinisen,
    armo-luojan atrialla."

    Juoksi, joutui kohin kotia,
    ei ikinä isonnut Ruusu.

1901.

AFFLECK.

    Simo Affleck, ankara mies,
    hän hevosensa tallista nouti.
    Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
    Simo Hurtta, Karjalan vouti!

    Simo Hurtta, huikea mies,
    suki hevosensa harjan ja tukan:
    "Vasta voivota, kun satulassa
    tuon kotihin ma Karjalan kukan."

    Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
    Ilomantsi on Karjalan kukka
    ja Mantsit on sukua suurta,
    Ilomantsi on Affleckin hukka.«

    Simo Affleck, ankara mies,
    vei hevosensa kaivolle juomaan:
    "Ilomantsi on Affleckin armas,
    muu jääköhön Herramme huomaan."

    Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
    koko Karjala allasi huokaa,
    joka pirtissä piilut jo välkkää,
    joka korpilla kohta on ruokaa.

    Simo Hurtta, huikea mies,
    pani orhille ohjakset vakaat:
    "Vasta voivota, kun verisellä
    sotakentällä kanssani makaat."

    Jo satuloi sälkönsä mies,
    löi virkkua vitsalla kerran,
    hepo hirnui, soi kavioista
    hääkanteleet Karjalan herran.

1903.

VORNAN VIRSI.

    Aunuksessa kauas, julki
    kuului Vorna voimallinen.
    Monet Suomen retket kulki
    työnä ryöstö, tappaminen.
    Varhain oli Kainuun kauhu,
    pahemmaksi vielä paatui,
    missä matkas, syttyi sauhu,
    missä iski, miesi kaatui.

    Ryösti vihdoin nuoren naisen,
    vienot lempiviikot vietti.
    Heimo neien karjalaisen
    kauan kostomatkaa mietti:
    "Hirtettävä oisi Horna!"
    Sulhot sotatielle suori.
    Tultiin kylään, nukkui Vorna;
    liitoss' oli nainen nuori.

    Nukkuessa vangiks sitoi
    vaimo viekas miehen moisen,
    orteen nuoran toisen nitoi,
    pankon patsahasen toisen;
    köytti kiini vankat ranteet,
    pani paulat pitkin vyötä,
    sitoi solmut, väänsi vanteet;
    katsoi kuuhut naisen työtä.

    Köytettäissä Vorna heräs.
    "Mitä liikut, vaimo kulta?"
    "Sitä liikun, silmäteräs,
    pudonnut on peitto suita."
    Heräs Vorna toisen kerran:
    "Miks et nuku. Luojan nuppu?"
    "Siks en nuku, nuppu Herran,
    siirtyi päältäs sääskenhuppu."

    Heräs Vorna kolmannesti:
    "Jäseneni jäykät ovat."
    Virkkoi vaimo kiirehesti:
    "Allasi on oljet kovat,
    varro, tasoitan ma tilan."
    Päätti työnsä nainen nurja.
    Huomas Vorna huonon pilan:
    "Mitä mulle teit sa kurja?"

    "Jo nyt olet urho köytty,
    kytketty on Vornan voima,
    olet turman lintu löytty,
    naisen nuoren kammitsoima;
    jo on tullut tuomiosi,
    sotatiellä heimo sorja;
    miekoin Vorna naista kosi,
    on nyt itse naisen orja."

    Potkas Vorna vuoteellansa,
    orret murtui, köydet aukes,
    ponnistihe voimassansa,
    pankon paadet maahan raukes,
    seisoi eessä naisen nuoren
    niinkuin synkkä aarnihonka,
    niinkuin myrsky päällä vuoren,
    taikka pitkän pilven lonka.

    "Olin silloin urho köytty,
    kun ma äänes Heljän kuulin,
    olin silloin lintu löytty,
    kun ma kullaksein sun luulin,
    olin silloin vaimon vanki,
    kun sa lattialla liikuit,
    olin tiellä Tuonelanki,
    kun sa polven päällä kiikuit."

    Koppoi keihään, miekan, syöksi
    ulos iltaan synkeähän.
    Päätyi nainen nuori yöksi
    lautsan päähän itkemähän.
    Saapui suku aamun tullen:
    "Jo nyt kuivu silmäkulma!
    Jo nyt kosto koitti sullen,
    surmattu on Vorna julma."

    Huusi vastaan hurja vaimo:
    "Todeksi en tuota usko,
    vielä elää urho aimo,
    punertaa kuin päivän rusko."
    Näytetähän Vornan miekka:
    "Totta tunnet tapporaudan?
    Ruskottavi rannan hiekka,
    miss' on sorja saanut haudan."

    Kylpi nainen kyyneleissä:
    "Viel' en todeks usko tuota,
    varmaan vuorten jyrkänteissä
    kirpoi miekka miehen luota."
    Näytetähän keihäs hälle:
    "Liekö tuttu tumma veri?
    Vieri maalle vehreälle,
    missä suuri surman peri."

    Nyyhki vaimo voivuksissa:
    "Viel' en menoon usko miehen,
    varmaan soissa soiluvissa
    tarttui ruoste raudan tiehen.
    Vielä elää kuulu kulta,
    vihertää kuin latva virven.
    Itketätte ilmi multa,
    kunne johti jäljet hirven."

    Näytetähän Vornan vyöhyt
    kera puukon helapäisen:
    "Kussa paistoi kuudan-yöhyt
    poikki virran vieriväisen,
    siinä kaatui kaunis vuona
    Tuonen virven vihannoiden,
    kuolon kukkiessa luona,
    Manan lasten laulun soiden."

    "Ja jos Manan lapset lauloi,
    laulakohot maahan munki,
    ja jos kuolo kullan kauloi,
    löydän sulhon surmatunki,
    tulen, tunnen metsät sankat,
    missä kukkii kuolon niini,
    väännän sieltä vaulat vankat,
    nidon niillä kullan kiini."

1904.

IKU-TURSO.

    Inehmot, inehmot,
    mitä tiedätte minusta,
    Tursahan tuskasta,
    jätin ikijanosta,
    ähkystä ärjyjen,
    läähätyksestä
    aallon läikkyvän urhon?
    Vettä vellon,
    merta melon,
    jano ainainen povessani palaa;
    juon ijäti,
    ijäti janoon,
    ei sammu mun sydämeni sytö.

    Levitän leuat,
    aaltoja ahmaan,
    ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät;
    ajelen impiä,
    aallon kukkia,
    ne kuolee, kun povelleni painuu;
    myllerrän myrskyn,
    juon maata, merta
    ja pintoja pirstatun haahden,
    kultia, päärlyjä,
    myös ihmisverta
    ja rintoja neitien nuorten;
    ei sammu mun sieluni ijäinen imu,
    ei kostu tulipuna kieli.

    Kohotan kummina elokuun öinä
    kuutamon välkkeessä väsyneen pään,
    kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät
    taivaan tähtehen kimmeltävään,
    katsovi tähti, tuijotan, Tursas,
    kohta jo korkean voitan ma tuon,
    kirpoaa taivahan kultainen kehrä,
    joutsenen lailla sen silloin ma juon.

    Ei sammu ahjo
    sydän-alani synkän,
    ei pätsi päässäni jäähdy.
    On avaruus yllä
    ja avaruus alla
    ja itsessänikin on ijäisyys.
    Ma vapautta pyydän,
    ma valkeutta janoon,
    ja kauneutta taivahan kaarten ma palan,
    mut pääse en kahleista vaikean vaivan,
    voin pään nostaa,
    muu muran peittoon muotoni jää.
    Jos tuskan tunnet
    jumal-kirottu joku,
    mun kanssani jumalia kiroo!

1905.

AATEKUTEET, TOIVENIIDET.

    Päivä istuttu ol' alla haapain,
    vehreällä sammalmättähällä,
    laulut liedot kertoi lemmen tulta,
    naurut raikkaat rinnan puhtautta,
    päämme päällä haavan lehdet helkki,
    aallot läikkyi alla jalkojemme.

    Joutui ilta, painui päivän kulta,
    utuisiksi lientyi lahden rannat,
    tuuli tyyntyi, talttui rannan aalto,
    poistui punapilvi, haapain helke
    kuiskeeks suli, tuskin kuultavaksi.

    Lakkas silloin liedot lempilaulut,
    naurannasta raikuneet ei rannat,
    äänetönnä, sanatonna siinä
    istuttiin vain käsi kättä vasten;
    tunteet yhtyi, aatos toistaan etsi.

    Kumma kudos, haaveherkkä huntu
    huoli yhteen kesä-yössä meidät,
    kuteet toivehista kultaisista,
    niidet siinä auer-aatteihista.

    Yö se kuteet kutoi, nitoi niidet,
    metsärastas polkusia polki,
    sukkulata heitti illan henki,
    pirtaa veti rannan viime laine.

1893.

HÄN KULKEVI KUIN YLI KUKKIEN.

    Hän kulkevi kuin yli kukkien,
    hän käy kuni sävelten siivin,
    niin norjana notkuvi varsi sen,
    kun vastahan vaiti ma hiivin.

    Ja kunis mun voimani kukoistaa
    ja soi minun soittoni täällä,
    sinis laulujen laineilla käydä hän saa
    ja kulkea kukkien päällä!

1897.

SIRKAN HÄÄMATKA.

    Mikä on laulu lainehilla,
    soitto aalloilla sorea? —
    Laiva aaltoja ajavi,
    häävene vesiä käypi. —
    Kenen on kulta kulkemassa,
    kenen on häätulet hämyssä? —

    Sirkan on vesillä venho,
    sirkan tuoma tuhtopuulla.
    Kuka on kulta heinäsirkan? —
    Lepinkäinen leppälintu.
    Minne matka miekkosien? —
    Saarelle selälliselle,
    terhenniemen tanterelle.

1897.

RANNALLE NUKKUNUT.

    Hän onneton rannalle uinui
    sinikellojen siimekseen
    ja kellot ne hiljaa keinui
    ja soitteli sormet veen.

    Hän onneton rannalle uinui —
    käen kukkuhun heräsi hän,
    hän ennen einettä kuuli
    käen kultien helkkyvän.

    Hän onneton rannalle uinui —
    ja poikasen povessa ain
    nyt aaltojen sormet ne soittaa
    ja kellot ne keinuvi vain.

1897

KUU KALPEA.

    Kuu kalpea kulkevi kulkuaan,
    kevät-yö on kaunis ja pyhä.
    Kai aika jo ammoin erota ois,
    mut yhdessä ollaan me yhä.

    Yön tuulonen hiljaa tuudittaa
    lepän lehviä uinuvia.
    Sydän ääneti sykkien aavistaa
    suven suuria unelmia.

1898.

RAUHA.

    Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
    Mitä on tämä hiljaisuus?
    Mitä tietävi rauha mun sydämessäin
    niin suuri ja outo ja uus?

    Minä kuulen kuin kukkaset kasvavat
    ja metsässä puhuvat puut.
    Minä luulen nyt kypsyvät unelmat
    ja toivot ja touot muut.

    Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
    kaikk' on niin hellää ja hyvää.
    Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
    ja tuoksuvat rauhaa syvää.

1898

KUKKULALLA.

    Oli kerran kuin vene vierinyt
    ois kirkasta järven pintaa
    ja aurinko aaltoja lämmittänyt
    ja rantakallion rintaa.

    Oli kerran kuin vene laskenut
    ois kallion kaunihin alle,
    kaks kaahlannut hietaa valkeaa
    kaks kulkenut kukkulalle.

    Ja eikö aurinko painunut
    taa saarien, salmensuiden,
    ja tullut ilta ja tullut yö
    yli laaksojen, laulupuiden?

    Ylt' ympäri tanhusi terhenet yön,
    utu ulapan aalloilla sousi,
    unen vallassa laaksojen lammet ui;
    ja uni se nousi ja nousi.

    Se heilahti oksalta oksalle,
    se kukasta kukkahan kiipi;
    me seisoimme vuorella käsikkäin
    ja kuulimme, kuinka se hiipi.

1898.

OMENANKUKAT.

    Mun onneni kukkii kuin omenapuu
    kevät-öissä valoisissa,
    kun kuusten latvat kumartuu
    ja immet on unelmissa.

    Ne yöt pari ympäri helluntain
    ne yöt on suuret ja syvät
    ja silloin jos ei tule tuuli vain,
    niin kypsyvät heelmät hyvät.

    Oi, antaos taivas tyyntä nyt,
    jos sitten sa annatkin muuta!
    Oi, varjele Luojani vakainen
    nyt orvon omenapuuta!

1898

LEPÄN LEHDET.

    Lepän lehdille lauluja kirjailen
    ja heitän ne virran viedä.
    Yks vierivi sinne ja toinen tänne
    ja kunne ne vierii, en tiedä.

    Mut jos joku lehtynen lentoon jäis
    yli aaltojen ainiaaksi,
    ja jos joku virsi vieriä vois
    tarusaarehen, aikojen taaksi.

    niin kansalle saaren vehreän sen
    se laulais laulua uutta:
    miten suukkoset antaa kuoloa voi
    ja suukkoset kuolottomuutta.

1898

INDIAANI.

    Minä olen kuin metsien indiaani,
    sinä valkoinen,
    jonk' olin ma ryöstänyt majahan maani,
    joka jätti sen.

    Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini
    taas valkoisein.
    Tuost' astunut pieni on mokkasiini
    yli sammalein.

    Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt,
    sen tiedän vain.
    Mut mist' on tullut ja minne mennyt
    mun armahain?

1898.

KUKA ON HÄN?

    Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön,
    maan haltia, metsien haave,
    vai lauluko laulajan rinnasta vain
    ja henkeni yöllinen aave?

    En tiedä, mut aave jos ollut hän lie,
    niin johtanut ei hän harhaan,
    ja jos oli laulu hän rinnastain.
    niin lauloin ma lauluni parhaan.

1898.

MIRJAMIN LAULU.

    Kukka liittyvi kukkahan,
    rukka liittyvi rukkahan,
    mihinkä liityn ma Mirjam rukka,
    missä on Mirjamin kukka?

    Päivä painui jo vuorten taa,
    kuun on helmissä metsä, maa,
    helyjä välkkyvi heinät, oljet, —
    missä on Mirjamin soljet?

    Missä viivyt sa sulhoni,
    kussa valkea orhisi,
    joudu jo luokseni angervoisen —
    vaiko jo löysit toisen?

1898.

SERENAADI.

    Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet,
    kevätkuutamot koivujen alla,
    tuli lemmen kaihot ja kyyneleet
    ja lemmen hehkut ja halla.

    Voi kuinka ne lemusi kukkaset
    mun impeni ikkunalla!
    Voi, kuinka ne helisi kanteleet
    mun impeni akkunan alla!

    ja kantelo helkkää vieläkin,
    mut kuihtuneet ovat kukkaset,
    syys tullut maahan ja sydämihin.

    Mun lempeni kieliä kuule sa et;
    minä yksin yössäni murehdin,
    mut muiden sa murheita kuuntelet.

1898.

METSÄTORPPARIN LAULU.

    Pois kirkolta ma muutin korpehen,
    pois pienen metsälammen rannallen
    ja talon tahdoin sinne rakentaa,
    mut omin voimin, ilman auttajaa.

    En kylää kutsunut ma talkoihin,
    en käynyt luona papin, lukkarin
    ma päivätöitä heiltä kerjäten
    ja kauppamiestä miellytellyt en.

    Vaan itse kaasin, veistin honkapuut
    ja hankin sammaleet ja tarpeet muut,
    ja kesän kirvestä kun heilutin,
    niin valmis syksyll' oli mökkikin.

    Nyt etähällä metsätorpassain
    ma yksin, erakkona elän vain,
    en kylän karkeloiss', en häissä käy
    ja vierasta ei torpan tiellä näy.

    Mut kesä-illoin peltoni kun nään
    ja pellollani täyden tähkäpään
    ja illan päivän päällä lampuen
    ja rantasaunan savun rauhaisen,

    niin silloin tielle katson kaihoten
    ja kulkijata sieltä vuottelen,
    ken kanssain nauttimaan sais onnestain
    ja kera kylpemähän saunahain.

    Mut eipä kuulu kulkijata vaan.
    He eivät anteeks anna konsanaan,
    kun kylää kutsunut en talkoihin,
    vaan itse onneni ma rakensin.

1898.

YÖKEHRÄÄJÄ.

    Istuin ma illalla yksinäni,
    kuulin ma hyrinän sydämestäni.

    Mikä siellä hyrisevi ainiaan?
    Neitonen rukkia polkevi vaan.

    Istuin ma illalla aatteissani,
    kuulin ma laulua kupeheltani.

    Kuka siellä laulavi ainiaan?
    Kuolema neitoa kutsuvi vaan.

    istuin ma illalla yksinäni,
    kuulin ma itkua sydämestäni.

    Kuka siellä itkevi ainiaan?
    Impi itkevi vapauttaan.

1897.

RUKOUS.

    Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö,
    oi, syntyös sydämihin,
    oi, syntyös syömehen jokaiseen,
    joka tutkivi: mistä? mihin?
    Oi, syntyös rauha mun rintaani
    kuin syntyi seimehen lapsi,
    sinä rauhani nuori ja naurusuu,
    sinä kukkani kultahapsi!

    Ja kilvan kulkisi kumartamaan
    sua turhan tietoni aatteet,
    kuka kullat tois, mikä mirhamit,
    mikä päärlyt ja purppuravaatteet.
    Mun henkeni tietäjät harmaapäät
    erämaita ne etsien kulkee,
    mut taivas on tumma ja tähdetön
    ja yö minut ympäri sulkee.

    Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
    En nuor' ole koskaan ollut.
    Toki kerran ma keväästä haaveilin,
    mut haavehet nuo oli hullut.
    Olen väsynyt lauluni valheeseen.
    Herra, tee minut lapseksi jälleen!
    Minä tahdon soittoni särkyneen
    viedä suurelle virittäjälleen.

1898.

HIIHTÄJÄN HYRÄILY.

    Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
    kun hanki on hohtava alla,
    kun taivas kirkasna kaareutuu;
    mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu
    tuul' ulvovi, polku on ummessa
    ja tuisku on taivahalla.

    Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
    kun ystävä häll' on myötä,
    kun latu on aukaistu edessään;
    mut parempi hiihdellä yksinään,
    tien itse aukaista itselleen
    ja yksin uhmata yötä.

    Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
    kun tietty on matkan määrä,
    kun liesi viittovi lämpöinen;
    mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
    joka outoja onnen vaiheita käy
    eikä tiedä, miss' oikea, väärä.

    Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
    kun riemu on rinnassansa,
    kun toivo säihkyvi soihtuna yöss';
    mut käypä se laatuun hiihtää myös
    hiki otsalla, suurissa suruissa
    ja kuolema kupeellansa.

1898.

MIERON NUOTIOILLA.

    Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä,
    idästä, lännestä, pohjan päältä.

    Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain,
    toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.

    Maantien varteen me yhdyimme yössä;
    siinä oli toiset jo tulenteon työssä.

    Kohta me istuimme veljien lailla
    ympäri valkean, huolia vailla.

    Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki,
    toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.

    Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta,
    toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.

    Tuo tiesi lännestä sotasanat uudet,
    tämä idän impien kuvas ihanuudet.

    Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
    Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.

    Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.
    Ääneti tulehen me tuijotimme yössä.

    Minkä tuli mielehen vielä emovainaa,
    minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.

    Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan,
    toinen suri syksyä sydämensä harmaan.

    Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa,
    kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.

    Ei ole suuri apu mieron nuotioista,
    toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.

    Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.
    Ääneti tuhkaan me tuijotimme yössä.

1897.

LAULU ONNESTA.

    Kell' onni on, se onnen kätkeköön,
    kell' aarre on, se aarteen peittäköön,
    ja olkoon onnellinen onnestaan
    ja rikas riemustansa yksin vaan.

    Ei onni kärsi katseit' ihmisten.
    Kell' onni on, se käyköön korpehen
    ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
    ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

1898.

TELLERVO.

    Ken siellä? Ken metsässä huhuilee?
    Kuka viidakon oksilla vilkkaa?
    Ken heittävi huntua valkeaa
    ja puuhun piirtävi pilkkaa?
    Se Tellervo on,
    tytär hongikon,
    opas metsien vieno ja vallaton.

    Hän saapuvi, hämärän impeni mun,
    luo sen, joka vaipui varhain,
    hän tarttuvi kätehen tarmottoman
    hänet ohjaten ohitse harhain.
    Hän hymyilee
    ja hän lymyilee
    ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:

    "Mitä mietit sa poikanen poloinen,
    kun korpehen yöpyä aiot?
    Ei vastahan Pohjolan pakkasta
    teho laulajan tieot, ei taiot.
    Mut tulkosi näin
    minun jäljissäin,
    niin menemme Metsolan linnoja päin.

    Kas, Mielikki, metsien muori, on
    minun äitini, kultainen, kallis.
    Ei koskaan hän laulajan uupuneen
    näin hangelle uinua sallis.
    Näet lempeä on
    emo hongikon
    ja lempeä honkien tytärkin on.

    Ja vaikka sa et mua tunnekaan,
    sun tunsin jo kauan, kauan.
    Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs,
    minä seurasin sompoa sauvan;
    ja hiljaa vain
    vaikka laulelit ain,
    minä kuulin ja riemusin rinnassain.

    Sua eivät ihmiset kuullehet,
    mut metsä, metsä sun kuuli.
    Minä laulua lemmin ja laulajaa
    ja mulla on lämmin huuli.
    Se suukkosen saa,
    joka saavuttaa.
    Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa."

    Ja Tellervo huntua huiskuttaa
    ja laulaja kutsun kuulee.
    Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa,
    tytön kiini jo saaneensa luulee:
    suo suudelmasi
    Mut kaukana, kas,
    taas tyttö on petturi, peijakas.

    Hän huntua heittää ja häilähtää,
    hän vierii ja väijyy ja väikkyy,
    hän milloin vierellä virnakoi,
    taas milloin loitolla läikkyy.
    Näet veitikka on
    tytär hongikon
    ja tanssi on luontoa Tellervon.

1898.

TUIJOTIN TULEHEN KAUAN.

    Tuijotin tulehen kauan,
    liikuttelin lieden puita,
    ajattelin armastani,
    muistin mustakulmaistani.

    Heräsivät hiilten henget,
    ajat armahat samosi,
    liiteli suviset linnut,
    keikkuivat kesäiset päivät;
    poski hehkui, suu hymysi,
    silmät muita muistutteli.

    Vierin maita, vierin soita,
    vierin suuria saloja,
    salossa savu sininen,
    savun alla armas mökki,
    mökissä ihana impi,
    kultakangasta kutovi,
    helmellistä helskyttävi.

    Kelle kangas kultaloimi?
    Häiksi metsän morsiolle.
    Kelle neiti näätärinta?
    Hiihtäjälle Hiiden korven.

    Ei hyvä hylätyn kauan
    liikutella lieden puita,
    vesi silmihin tulevi,
    pää käsihin tuiskahtavi,
    kurkussa korina käypi,
    sylkytys sydänalassa.

1898.

ILTATUNNELMA.

    Mun päiväni ammoin mennyt on,
    yhä mailla on illan soihtu.
    Mit' tää on?  Miks ei joudu jo yö,
    kun hiljaa, hiljaa niin sydän lyö
    ja pettää viimeinen loihtu?

    Kas, taivahat kuinka ne loimottaa!
    Joko tullut on tuomion päivä?
    Tää heijastus silmäni huikaisee.
    Tuhat kertaa mieluummin pimeyteen,
    missä ympär' on huuru ja häivä!

    Olin minäkin nuori ja onnellinen.
    Näin unta ma kesästä kerta.
    Kas, hämärän neittä ma lempiä sain,
    ma hirveä hiihdin, mi pakeni vain —
    te nähkää hangilla verta.

    Veri punanen ratkesi rinnastain.
    Veit paljon sa tyttöni multa.
    Mut murheeni nuori ja lämpöinen
    se kirjoja kirjoitti hangillen:
    sinä siunattu, kiitetty, kulta!

    Runoruusut rintani raadellun
    te rastitte hiihtäjän matkaa
    yli vuorien, yli laaksojen,
    ohi murheen ja onnelan ovien —
    Mihin? Tee ei mieleni jatkaa.

    On päivä jo ammoin laskenut,
    yhä poissa on hiihtäjän rauha.
    Käs' vaipuvi, henkeni herpoutuu.
    Oi, eikö jo kohoa kalpea kuu
    ja lasken yöhyt lauha?

1898.

KUOLEMAN RENKINÄ.

    Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin,
    kuolema kynti ja minä itse itkin.

    "Tule mies rengiksi!" kuolema huusi —
    "saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi."

    Tulen minä rengiksi, huusin ma vastaan.
    Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.

    Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa;
    viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.

    Ystävä on kaukana ja sydämeni jäässä;
    Herra, koska seison ma sarkani päässä?

1898.

JA VUODET NE KÄY YHÄ VAIKEAMMIKS.

    Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
    ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
    ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
    Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
    tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
    Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

    Ne tulevat niinkuin kotihin,
    ne tuovat uusia vieraitakin,
    jotka nimeltä tunnen ma juuri.
    Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
    suli hymyks, kun tänään suurempi tuli —
    koska tulee se suurin suuri?

    Koska saavut sa tuskani korkein,
    sinä maailman valtias mahtavin,
    jota lapsesta saakka ma uotin,
    jota vapisin öisin mä vuoteellani,
    min katsehen tunsin ma kasvoillani,
    kun hetkeksi onneeni luotin?

    Sun edessäs tahdon ma polvistua,
    mut silmihin katsoa tahdon ma sua
    ja sanoa: Henkeni annan!
    mut mieltäni nuorta en milloinkaan.
    Se tuskassa tulta iskevi vaan,
    sen kanssani hautahan kannan.

                      1899.

YÖ-SONETTEJA. (1898.)

Yö.

    Yö saapuu. Päivä on poissa.
    Hämy silmiä hämmentää.
    Jo kaukana korven soissa
    tulet virvojen viriää.

    Ypö yksin istun ma koissa,
    ei armasta, ystävää.
    Vain muistoni kammioissa
    runo poistuva heläjää.

    Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy?
    Kuka huntua huiskuttaa?
    Kuva valkea vierii ja väikkyy,
    tutut piirtehet pilkoittaa.
    Mun aatteeni seisoo ja säikkyy.
    Sumu silmiä sumentaa.

Huokaus.

    Olen kävellyt päiviä, öitä
    kuin hullu ja itkenyt
    sydänpilloja, pimeiköitä,
    rikkaruohoja kitkenyt.

    Olen kutonut kummia vöitä,
    hiushienoja helkyttänyt
    utuhaaveita, unten töitä —-
    maassa kiini ma matelen nyt.

    Oi, ajat te armahimmat,
    kun niskan nyykähys yks
    tai kengän keikahus vimmat

    sai syömehen sytytetyks
    ja tuskatkin tulisimmat
    suli voittajan hymyilyksi

Kalliolla.

    Noin nään sinut vieläkin edessäin:
    Sinä katselit kalliolla
    yli ulapan aaltojen siintäväin;
    ja mun oli autuas olla.

    Sua syrjästä katselin kauan näin:
    Tuul' leikki sun palmikolla.
    Mut vihdoin käännyit sä minuun päin
    niin vienolla katsannolla.

    Oi, silmä suuri ja suruinen,
    miten saatoit sa olla niin julma!
    Mut noin sua aina ma muistelen,

    sinä tyttönen mustakulma:
    silmä ylitse aaltojen siintävien
    ja tuulessa tukan hulma.

PYHÄ KEVÄT.

    Herran henki mailla kulkee,
    haudat kaikki aukeaa.
    Kas, jo kätkee kääriliinat!
    Sydän uuden uskon saa.

    Maa, mi nukkui hangen alla,
    herää uuteen elohon,
    kautta ilman kannel kaikuu:
    Vapahtaja noussut on.

    Herää sydän ihmisenki
    iloinensa, suruineen.
    Astu aatos, lennä, liidä
    kirkastuksen korkeuteen!

1901.

TAIDENIEKAN YÖ.

    Yössä istuu taideniekka.
    Miksi helkkää rannan hiekka?
    Yön on neitoset tulevat,
    yön on mustat morsiamet
    valkeilla varsoillansa,
    ruskeilla ruunillansa.

    "Kunne, neitoset, kulette?
    Minun luokse miks tulette?"

    "Tuomme sulle tuomisia
    meren suurilta seliltä,
    ilman pitkiltä pihoilta;
    joko on ovesi auki?"

    "On se auki auringolle,
    paistoa jumalan päivän,
    ei yön yrityksille.
    Manan neitten maanehille."

    Ilkkuivat Manalan immet:
    "Voip' on miestä mieletöntä!
    Vieläkö valohon luotat?
    Jo pimeni Suomen päivä,
    sammui jo salojen huomen,
    meni usko miesten nuorten;
    ei ole valoa enää
    koko maassa, maailmassa."

    Tuop' on tiesi taideniekka,
    välkkyi nuoren hengen miekka:
    "Jos menikin muilta usko,
    vielä ei minulta mennyt.

    jos pimeni maani päivä,
    on mulla omakin päivä,
    tyttö kultainen kylässä,
    kaunokutri kartanossa,
    joll' on sielu silkinhieno,
    katse kaunoinen sametin."

    Tytöt Tuonen tyrskyttivät:
    "Jo sameni silkkisielu
    naisten kahvinauruloissa."

    Painoi päänsä taideseppä,
    juoksi julman haavan leppä,
    juoksi päivän, juoksi toisen,
    kunis hän kolmanna kohosi,
    kastoi kalvan hurmehesen,
    nosti kohti korkeutta,
    vannoi näin valan ikuisen:

    "En minä levänne ennen
    kuin minun miekkani terästä
    revontulet roihuavat
    yössä pohjolan pimeän."

    Vyötti varren rautavyöhön,
    astui yksin talvi-yöhön,
    talven tähtöset näkivät,
    kun hän korpehen katosi. —
    Ei ole sitten kuulununna.

1901.

AURINGON OPETUS.

    Opeta minulle, aurinko,
    mik' on laulajan oikea onni.

    "Tee kuin minä, paista vaan,
    laulajan onni on antaa."

    Pilvet päiväni peittivät.
    Kuinka siis kummalla annan?

    "Tee kuin minä, paista vaan,
    väistyvi mustinkin häivä."

    Hanki kattavi kaiken maan.
    Turhaan uurran ja puurran.

    "Tee kuin minä, paista vaan,
    sulaa hankikin suurin."

    Entä jos kansa mun kiroaa?
    Enkö ma kiroa vastaan?

    "Tee kuin minä, paista vaan,
    allasi kiro ja siunaus."

1901.

HYMNI TULELLE.

    Ken tulta on, se tulta palvelkoon.
    Ken maata on, se maahan maatukoon.
    Mut kuka tahtoo nousta taivahille,
    näin kaikuu kannelniekan virsi sille:

    Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua?
    Ei aivan: Aatos nousee mullasta.
    On kohtalosi kerran tuhkaks tulla,
    mut siihen asti aik' on palaa sulla.

    Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen?
    Jumala, henki, tuli ikuinen.
    On ihmis-onni olla kivihiiltä,
    maan uumenissa unta pitkää piiltä,

    herätä hehkuun, työhön, taisteloon,
    kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon,
    toteuttaa vuosisatain unelmat,
    joit' uinuneet on isät harmajat.

    On elon aika lyhyt kullakin.
    Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
    tulessa kohotkaamme korkealle!
    Maa maahan jää, mut henki taivahalle.

1901.

SURUT.

    Hän seisoi ja huusi
    tappara kädessä:
    "Tulkaa, nyt tulkaa,
    tulkaa kaikki,
    te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet,
    huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet,
    niin koitamme kerran,
    ken meistä voittaa,
    ja voitettu olkoon
    ääneti niinkuin
    hauta, mi kuusten
    keskellä hiljainen on."

    Hän seisoi ja huusi
    tappara kädessä,
    katsoi uhmaten
    kalliosolaan
    vuotellen kuoleman karjaa.
    "Pelkäätkö, Tuonelan
    untelo ukko,
    pelkäätkö vuossadan
    nuorinta lasta,
    pelkäätkö päivyen poikaa?"

    Eivät ne tulleet
    silloin surut,
    tulivat silloin,
    kun makas hän maassa,
    kamppaili Luojansa kanssa.

    Tulivat takaa kuin konnat, löivät
    kahleisiin hänet, mierolle möivät,
    tekivät hänestä
    heikon miehen,
    polttivat otsaan
    orjan merkin,
    jota ei huuhdo
    vesi, ei veri,
    eikä huulet kauneimman neidon.

1901.

TUSKA.

    Hiljaa, hiljaa,
    muuten kuolema tulee,
    nyt ollaan oudoilla ovilla.
    Hiljaa, hiljaa,
    tai kätkee kaikki,
    nyt jousi on liiaksi jännitetty.

    Ei askeltakaan,
    ei ees, ei taaksi,
    nyt parhaint' on pysyä paikoillaan.
    Hiljaa, hiljaa,
    aivan hiljaa,
    ettei risukaan risahtais.

    On malja täysi.
    Yks pisara lisää —
    ja kaikki kaatuvi kerrassaan.
    Hiljaa, hiljaa,
    hiiren hiljaa,
    niin pieni olla kuin mahdollista!

    Mut se kestää kauan.
    En kauan jaksa,
    mun valtaa raukeus, väsymys.
    Hiljaa, hiljaa,
    ei äänt', ei sanaa,
    yks liike pettää voi piileväisen.

    Jumalan kiitos!
    Hän ohi kulkee.
    Kai kohta saanen ma hengähtää.
    Mut hiljaa, hiljaa,
    ei viel', ei vielä,
    nyt täytyy kestää tai kaikki loppuu.

1902.

JUMALAN TAMMI.

    Mikä on tammipuun tohina
    minun koidon korvissani?

    Tammi on Jumalan tammi
    elämän aukean aholla,
    päivässä pimenevässä,
    laulun yössä lankeevassa.

    Pois viha, pois kateus,
    karkotkaa katalat kiistat,
    haihtukaa elämän huolet
    sekä järjen jäiset tuumat!
    Yön elämä ympärillä
    tyynny! Tyyntykää inehmot!
    Raukene ratasten räiske
    sekä seppojen jyrinä!

    Minun on mieli kuullakseni
    Luojan suuren puun puhetta.

    Tarinoi Jumalan tammi:
    "Olen toiminnan tohina
    kaaoksessa kaikkeuden;
    kohtalon kohina olen
    puhki ihmisten povien;
    olen pauke maan pajassa,
    humu ilman huonehessa;
    kuurot kuulevat minua,
    kuulevaiset eivät kuule."

    Kysyn sykkivin sydämin:
    "Ja mitäpä minulle huout?"

    Julistaa Jumalan tammi:
    "Humisen huolia sinulle,
    surun annan aateluutta,
    vaivan kalvavan vakautta,
    ylevyyttä ylhän tuskan;
    kynnän otsasi vakoihin,
    sielusi enemmän kynnän,
    panen paadet hartioille,
    käsken nuorna kärsimähän."

    Kysyn kylmävin sydämin:
    "Miks minua kärsimähän?"

    Luojan suuren puu puhuvi:
    "Siks sinua karsimahan,
    kun olet lapsi laadultasi,
    itkijä elämän itkun."

    Tammi vaikeni, vavahti.

    Seisoi mies aholla yksin,
    yössä aukean elämän.
    Tunsi polttavan povensa,
    sydämensä seisahtavan
    vaivasta sanattomasta,
    ailuesta ankarasta.

    Pyhä on hetki hengen tuskan.

    Hiljaa, hiljaa, yksitellen
    helmet kirkkahat kihoovat,
    sulaten polttavaa povea,
    lauhdutellen, lohdutellen.

    Saa vaiva sanoiksi, virret
    vierivät huulilta urohon,
    mies itse haoksi muuttui,
    puuttui puuksi paikallensa.

    Satu oli sanasta, taru
    tammesta taitehen jumalan.

1902.

JUMALIEN KEINU.

    Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
    eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
    he heittävät häntä
    välillä taivaan ja maan,
    siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät,

    Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
    hän tänään pilvien ääriä kulkee,
    ja huomenna makaa
    maassa niin syvällä
    kuin koski, mi vuorten
    kuilussa kuohuu.

    Kuka keinussa jumalien keinuu,
    ei hällä elon aika pitkä ole.
    Syyn, syyttömyyden
    hän huiput nähköön;
    sitten tulkohon tuima yö.

                   1902.

HIIDEN MIEKKA.

(1902.)

Äidin surut.

    Kolme yötä peräkkäin
    suurta surun unta näin,
    siitä asti murhe mulla
    mielessä on tuiretulla.

    Unta näin ma miekasta,
    verisestä hiekasta.
    Kaitse, Kiesus, äidin lasta
    sotateille sortumasta.

    Näin ma maljan kuohuvan
    kuivaks saakka sakkahan.
    Totta Herra hekkumasta
    estät emon lempilasta.

    Nyrkin vielä viimeks näin
    kohotetun taivoon päin,
    huudahdin ja heräsin ma,
    hereilläkin vapisin ma.

    Ethän Luoja milloinkaan
    hänen salli horjahtaa
    itse-uhmaan ylpeähän,
    jumalaansa kieltämähän?

    Mieli nöyrä hälle suo!
    Tai jos tahtosi on tuo,
    tapa ennen taisteloihin,
    syökse synnin nautinnoihin!

    Herra! Mitä huusinkaan!
    Ethän kuullut kauheaa?
    Tee kuin tahdot Kiesus aina.
    Lapseni on sulta laina.

Trubaduurin laulu.

    Tuli linnahan köyhä sotamies —
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?"
    "Minä maailman matkoja astun."

    "Ja jos olet suora sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "niin tännekin loppua voi sinun ties."
    "Sama mulle, mut palkan ma tahdon."

    "On oikein, palkkansa saa sotamies —>
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "kuus riksiä vuodessa riittää kenties?"
    "Ei, herrani, enempi ma vaadin."

    "Mitä hulluja?  Hallitse järkesi mies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "mut varro, saat seitsemänkin kukaties,
    jos miekkasi totta voi tehdä."

    "En myö minä miekkaani, hovimies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "riikin rikseihin, se on jumal' ties
    itse Hiidessä kuuraeltu.

    Mut kuninkaan tyttären jos kukaties —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "saan palkaksein, olen kuninkaan mies."
    "Huuti, tolvana, matkaasi marssi!"

    Ja ryntäsi päälle vihamies —
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
    Kas, silloinpa sankari saapui.

    Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies —
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
    sota päättyi, maa oli vapaa.

    "Ja saanko ma palkkani nyt kukaties —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies."
    Verijälkiä kannukset jätti.

    "On oikein, palkkansa saa sotamies
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    näin lausui kuningas, "mut kukaties
    jätät sitten sa maani ja minut.

    Siis myö mulle miekkasi sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    Ja korkealle leimusi kuninkaan lies,
    mut vastasi sankari suuri:

    "Ja vaikka ma vaan olen sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "niin myö minä miekkaani en jumal' ties
    itse kuninkaan tyttärihinkään.

    Mun onneni olla on sotamies —"
    Kunigunda, ah, Kunigunda —
    "sama, luulenpa, tahto on miekkani myös,
    se on Hiidessä kuuraeltu."

Sukkamielen sauva.

    Puiden takaa puiden taaksi
    metsän linnat liukuu.
    Sukkamielen sauvan pääss'
    on hopeainen tiuku.

    Kun se tiuku helisee,
    niin hämy maille lankee,
    riutuu rinta inehmon
    ja miel' on ahdas, ankee.

    Puiden takaa puiden taaksi
    metsän linnat liukuu.
    Sukkamielen sauvan päässä
    kultainen on tiuku.

    Kun se tiuku helisee,
    niin herää hengen härmä,
    kuudan maita kulkevi
    ja säihkyy unen särmä.

    Puiden takaa puiden taaksi
    metsän linnat liukuu.
    Sukkamielen sauvan pääss'
    on timanttinen tiuku.

    Kun se tiuku helisee,
    on mieli miekan alla,
    astuu ilmi aurinko
    ja maailmass' on Halla.

NAURUUNSA KUOLIJA.

    Voi, miten halveksun minä teitä,
    maidon karvaiset katsojajoukot,
    te, jotka syrjästä seuraatte, kuinka
    eksyvät, syöksyvät syntiset, houkot.

    Ylenkatson ma ylpein mielin
    teitä te tunnot tahraa vailla.
    Sen, joka seppona seisoo ja takoo,
    kourat on nokiset myös sepon lailla.

    Vasten kasvoja teille ma heitän
    lauluni uhman, riemun ja huolen.
    Nouskatte sotaan, jos te sen voitte,
    taikka ma nauran ja nauruuni kuolen.

    Eikä mun haudallani saa haastaa,
    että ma koskaan töitäni kaduin.
    Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse —
    lähdin taas eespäin laajemmin laduin.

1902.

MINUN TIENI.

    Minun tieni ovat etsijän teitä.
    Onneton, ken mua seuraa!
    Ma olen huono opas. Käy tieni kautta harhain.
    On kotiin jäädä parhain
    jokahisen, jolla koti on.
    Mun kotini on siellä, missä taivaan tähdet tuikkii.

    Minun tieni ovat taistelijan teitä!
    Sorja sotilaan on hangella maata
    pään-alaisena kilpi ja vierellänsä kalpa
    ja joka hetki ajatella: Henkeni on halpa,
    mut pyrintöni pyhin
    on kaunis, kallis, suuri
    ja ylpeä kuin jumalitten uni.

    En toveria tielleni tahdo.
    Mut jollakin jos sama mieli palaa,
    hän kulkekohon sinne ja minä kuljen tänne,
    ja kummallakin virehessä olkoon jousen jänne.
    Voi olla että yhteen
    vie meidät metsäpolku —
    silloin nuoli viuhahtaa tai tullaan ystäviksi.

    Ja erotahan jälleen.
    Onneton, ken mua seuraa!
    Mun lauluni on latuja, ne käyvät ristin rastin,
    enkä tiedä itsekään ne kunne käyvät asti,
    kaupunkeihin, kyliin,
    korpien syliin —
    enkä tiedä, milloin ma levähtää saan.

1902

RYPÄLE-TYTTÖ.

    Mun nuori, villi viinini,
    sua ilmaiseks en saanut,
    niin monet yöt sun Tähtesi
    oon taivas-alla maannut.

    Sun ostanut ma orjaksein
    oon pohjan pakkasitta
    ja siks ne sinuun koske ei,
    ei tuulet tunturilta.

    Niin useasti uhrit tein
    ma aarnihongan alla.
    Ol' uhrit verta sydämein
    ja jumala ol' Halla.

    Ja näin ma häntä rukoilin:
    "Oi, sulle kaikki suon ma,
    älyni, lahjat laulunkin
    ja aatteen tulet tuon ma,

    unelmat ujot kunnian 
    ja toivot toimeentulon,
    myös muistot kodin rakkahan
    ja siskoseuran sulon.

    Eloni kaiken sulle suon,
    mut lupaa mulle yksi:
    jos koskaan, koskaan löydän tuon,
    jot' en saa löydetyksi,

    et häneen koskea sa saa,
    et kesäpäivän kukkaan.
    Hän mulle kaikki muistuttaa,
    mi mennyt mult' on hukkaan."

                               1902.

LA TRICOTEUSE.

[Nain kutsuttiin niitä naisia, jotka Ranskan vallan- kumouksen aikana
istuivat kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen kuuntelivat
sen päätöksiä.]

    La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa,
    sen ympär' ilma hurmehuuruss' on.
    La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa
    kuin onnetonta kuilut kohtalon.
    Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä,
    paetkaa, nähkää giljotiinit työssä,
    ja sielussanne kuin Belsazarilla
    saa aatos muodon tulikirjaimilla:
    La Tricoteuse!

    La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo
    vaiheita valtakuntain, kansojen,
    maat järisee, päät kuninkaitten putoo,
    kun vaatii verkkos langan punaisen.
    La Tricoteuse! Sun vihasi on veri.
    La Tricoteuse! Sun lempesi on meri.
    Ken surmais äitiään ei armahinta,
    kun hälle sopertaapi sorja-rinta
    La Tricoteuse?

    La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi,
    on onneton, ken sinut nähdä saa,
    mut kaksin verroin onneton se miesi,
    min tielle satu et sa milloinkaan.
    La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt.
    La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt.
    En enää irti pääse silmistäsi.
    On kutonut mun vangiks valkokäsi
    La Tricoteuse,

    La Tricoteuse!  Sun suortuvaisi yössä
    on hyvä maata miehen murtuneen,
    sua muistaa peltomiesi päivän työssä,
    sua korven käyjä yössä yksikseen.
    La Tricoteuse! Sa elon ensi viete!
    La Tricoteuse! Sa huilun viime miete!
    Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin.
    Kun kuolen, kumpuain ei muista silloin
    La Tricoteuse.

    Ah, vaeltaja elon erämailla,
    kysytkö, missä on hän, mistä, ken?
    Hän menee merten lainehitten lailla,
    hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen.
    Mut jos sa kysyt, ken tään laulun lauloi,
    sen teki pohjan poika, kun hän kauloi
    kultaansa, joka katsein kiehtovaisin,
    suin suloisin ol' ilkein, ihanaisin
    La Tricoteuse.

1902.

PURO.

    Tuli hieno herrasjoukko
    salon sinisen siimeksehen,
    näkivät vierivän purosen,
    haastelivat haavemielin:
    "Katso, kaunista puroa,
    kukkarannoin rientävätä,
    kuinka sen kuultava vesi on,
    kuinka armas aallon päily
    keskellä kesäisen lehdon,
    salon sinisen siimeksessä."

    Haastelivat haavemielin.

    Kulkivat kohin kotia,
    kaupunkihin kaukaisehen,
    tehtaat jyskyi, koski kuohui,
    kaupungin sillalla sanoivat:
    "Hyi, miten rupainen virta,
    ruma, rutsattu, likainen,
    osto-hyödyn orjuuttama!"
    Naiset nipristi nenäänsä,
    herrat heitti keppiänsä.

    ÄIIös huolko herrasjoukko!
    Virta on samainen virta,
    joka pulputti purona
    sinimetsän siimeksessä.
    Saasta jää jälelle, virta
    vierivi eellehen, merehen,
    elontyönsä tehtyänsä.

1902.

LAULUN LAPSI.

    Kaikki on kaunista minulle
    tämän ilman kannen alla,
    ilo, murhe, itku, nauru,
    luonto, maailma, lokakin,
    rauha suuren rakkauden,
    vihurit vihan ja lemmen;
    kaikell' on kajastuksensa
    Luojan suuresta suvesta,
    ikuisesta auringosta
    tähtitarhojen takana.

1901.

ARMAIN KUOLEMAN AJATUS.

    Pelkäsin unia ennen
    niinkuin peikkoja; levolle
    menin kuin mestauslavalle.

    Miksi? Mietin. Ol' elämä
    armahampi yön unia,
    nukuin nuoruuden suruihin,
    heräsin huomenen iloihin.

    Siitä asti kuin pimeni
    päiväni, mustui mun eloni
    onnen orsi, kaikk' on toisin:
    yön unet on ystäväni,
    päivät peikoista pahimmat,
    vaikeinta valvominen, —
    armain kuoleman ajatus.

1902.

KUUTAMOLLA.

    Kuuhut halki usva-yön
    kutoo kumman helmivyön,
    noin läpi mieleni utuisen
    kudot, neiti, kummat sillat, —

    sillat maasta taivahahalle.
    Kiitos, kiitos kirkkahalle
    yön valjun valostajalle!
    Virkkaa neiti vienoin äänin:

    "Utu on enne aamun koiton.
    Koska päällä metsän puiden
    väikkyvät punaiset hunnut,
    silloin mieles kuu katoopi
    osahansa onnellisna."

    Noin ällös sanele, neiti!
    Ennen olkoon yö ikuinen
    kuin päivä sinua ilman.

1902.

MIKSI KYSYISIN ENEMPI?

    En tiedä, oletko impi
    lentotähti taivahalla,
    valo maillensa menevä
    vaiko unten uusi päivä.

    Ja en tiedä, oletko impi
    viime tuomion tulemus
    syömelleni syntiselle,
    vai tuoja elämän uuden.

    Valaisit pimeän yöni,
    näin ma pitkät pilven rannat —
    miksi kysyisin enempi?

                1901.

PUNAINEN NEILIKKA.

(1904.)

Tuulinen sija.

    Neiti, neilikka punainen,
    yrttitarhan taideluoma,
    kammiossa kasvatettu,
    lempeässä lämmitetty;
    tuulinen sija sinulla
    oli tumman ikkunalla.

    Neiti, neilikka punainen,
    kesän haave hangen maassa,
    päivän kukki, toisen tuoksui,
    päänsä painoi kolmantena
    runolaulajan lasilla,
    ankaralla akkunalla.

    Harvoin tänne päivä paistoi,
    senkin seinien lomitse;
    harvoin tänne lämmin läikkyi,
    senkin vaivojen välitse;
    harvoin harhausi hymyily,
    senkin kautta tuskan tuiman.

Pahat suut.

    Pahat suut panettelevat
    lumpeeni pataluhaksi,
    jouhipääksi joutseneni.

    Ylpeäksi sun sanovat.

    Ollos ylväs, niin minäkin!
    Kun näet kumarat niskat,
    pidät pääsi pystympänä.

    Läikyt lietona elosi.

    Läiky, lieto, niin minäkin!
    Kun näet rapakkolammet,
    kierrät, kaunis, kauempata.

    Tuhlailet hymyjä huulen.

    Tuhlaa, tyttö, niin minäkin!
    Yks on riemu rikkahalla:
    ylenkatseesen ylenet.

Erotessa.

    Muistelen minä sinua:
    satakielet soittelevat
    yössäni hämärtyvässä.

    Muistelet sinä minua:
    lepinkäiset lentelevät
    pääsi päälle istumahan.

    Muistelemme toisiamme:
    kaksi kaunista kesällä,
    kesälehti kolmantena.

Syy.

    Rakastimme me molemmat:
    sinä minua, minä sinua;
    ei se ollut syy.

    Kiusasimme kumpaisetkin:
    minä sinua, sinä minua;
    ei se ollut syy.

    Oli syynä onnettuuden:
    loittonit sinä minusta,
    vain vikani muistit.

    Ja oli toinen turman siemen;
    loittonin minä sinusta,
    ihanintas itkin.

Kesä-aamu.

    Seisoi seijas Sukkamieli
    aholla ylenevällä,
    suvi-aamun auetessa.

    Hempeä, herättyänsä,
    yön nuoren nukuttuansa
    veltot jännitti jäsenet;
    kesä kukki kulmaluilla.

    Heinä polvia halasi,
    pohkehia poimulehdet,
    horsman latvat lantehia,
    uumenta uninen valmu;
    itse ruusuna rusotti,
    ylpeä, ylinnä muita.

    Ihala ihantelihe,
    katsoi kaunis maata, merta.

    Mehiläinen, mies kepeä,
    lensi kukkasen kupuhun;
    punahuuli noin puheli:
    "Paha poika, pois menekin
    umppujani aukomasta,
    juomasta juhannustani,
    ruusuja rakastamasta!"

    Liverteli Lemmon lintu:
    "Armas, pois älä ajele,
    mies olen me'estä tehty,
    sokerista sorvaeltu,
    minkä juon juhannustasi,
    sen pidät pitoja kekrin."

    Seisoi seijas Sukkamieli,
    haukotteli hiljaksensa
    aamun alkavan punassa;
    kastehesta kutri kiilsi.

Menevät, murehtisinko.

    Kangastuksina katoovat
    minun mieleni unelmat,
    piirtyvät pihoilta ilman
    tunturit todellisuuden.

    Katuisinko, jos katoovat,
    menevät, murehtisinko,
    kyllin katselin kuvia,
    kirjokaaria elämän,
    aron astuin hiekkamerta,
    silmä taivahan sinessä.

    Tule tuuli, pohjatuuli,
    tunnen keltahan keväisen,
    luo lunta polulle talvi,
    tunnen palmun päivälatvan,
    messua jumalan myrsky,
    kuulen kukkuvan käkösen!

TALVI-YÖ.

    Uhkaa pohjan ääret aavat,
    hohkaa hanget kuolemaa,
    taivaat oudon siinnon saavat,
    Louhen linnat loimottaa,
    vankuu merenselkä laaka,
    ulvoo hukka, yltyy yö;
    painui päivän kultavaaka,
    täyttyy raudan, roudan työ.

    Yks on yössä vapaa valta:
    pauhaa koski kuurapää.
    Katsoo kuusi kukkulalta,
    tähti päällä kimmeltää.
    Hyppii hyiset vetten hyrskyt,
    hyiset sotkat soutelee,
    mutta missä taukoo tyrskyt,
    jäinen joutsen joutelee.

    "Hyv' on hyyssä linnun olla,
    ihanampi ihmisen,
    armas Suomen suvannolla
    ailakoida aatosten.
    Eipä polta päivän helle,
    paistaa kuolon kuudan-yö,
    vaipat vilppaat sydämelle
    utupiian pirta lyö."

    Vierii virsi tammikuinen,
    kuulee mykkä metsä, maa.
    "Turhaan riennät tuiretuinen,
    rientos talvi taltuttaa,
    antaa aika jäätä järkeen,
    loihdut synkät sydämeen,
    kuolon kirjat miekan kärkeen,
    haudan hankeen siniseen.

    Jäästä jäähän, hyystä hyyhyn
    vyöryy elon virran vuo,
    syöksyy miesi syystä syyhyn,
    koski pauhaa, luoja luo,
    pursuu puhki jäästä, yöstä
    hetken kupla kultainen;
    vaahto vaan jää urhon työstä,
    laulu tiestä laineiden."

    Joikuu joutsen jäästä saatu,
    rantaan kuohut kolkot lyö.
    Ankara on laulun laatu,
    tuima talven tähti-yö.
    Värjyy metsän pyyntimiesi,
    herää, säikkyy henkeään,
    hiihtää, minne viittoo liesi,
    piilee pirttiin lämpimään.

1904.

KULTAISET LANGAT.

    Kultaiset langat
    johtavat taivaasta maahan.
    Kultaiset langat
    juoksevat rintahan kunkin,
    hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat;
    kulkevat, kunne ihminen kulkee,
    seuraavat häntä hautahan saakka, —
    ja katkeevat poikki.

    Mut astuvi joskus enkeli taivaan,
    solmivi yhtehen lankoa kaksi
    keskellä ilmojen aavoa merta,
    kullassa, kuun päällä, auringon alla;
    ja usein on ihminen idän puolla toinen
    ja lännessä toinen
    ja kumpikin katsovat tähtehen samaan
    ja silmät kyynelin kastuu.

    Ja usein on mustaakin mustempi toinen
    ja valkea toinen,
    eikä he eroansa huomaa;
    ja usein on syntynyt sydän-yöllä toinen
    ja päivällä toinen,
    mutta he hämärissä yhtyy;
    ja sattuu, on synkät he kumpaisetkin
    ja syntiä tehneet
    ja seisovat partaalla kuolon ja kauhun
    ja purevat hampaansa yhteen
    ja iskevät silmästä tulta
    ja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori,
    eikä pilkahda toivo
    eikä tuikahda tähti,
    vaan salamoi ylpeyden autio yö.

    Käy taru, silloin jos kultaiset langat
    toinen ne toisensa taivaalla kohtaa,
    kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen,
    kaikuvi virsi, ei virketty muinen,
    humisee ilma kuin huilu,
    visertää maa kuni viulu;
    ja käy taru, katkeevat kultaiset langat
    ja syöksyvi kuiluhun ihmistä kaksi
    ja katsovat kumpikin toistensa silmiin
    ja kasvot päivänä paistaa.

1904.

NOCTURNE.

    Ruislinnun laulu korvissani,
    tähkäpäiden päällä täysi kuu;
    kesä-yön on onni omanani,
    kaskisavuun laaksot verhouu.
    En ma iloitse, en sure, huokaa;
    mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
    puunto pilven, johon päivä hukkuu,
    siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
    tuoksut vanamon ja varjot veen;
    niistä sydämeni laulun teen.

    Sulle laulan, neiti, kesäheinä,
    sydämeni suuri hiljaisuus,
    uskontoni, soipa säveleinä,
    tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
    En ma enää aja virvatulta,
    omani on Hiiden vuoren kulta,
    pienentyy mun ympär' elon piiri;
    aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
    edessäni hämäräinen tie
    tuntemattomahan tupaan vie.

1903.

SYDÄN.

I.

    Sydän, mitä sahaat?
    Sahaatko lautaa
    neljää, joiden
    välissä maata,
    maata mun mieluisa on?

    Sahaan ma rautaa,
    kahleita katkon,
    että sun henkesi
    vapaa oisi,
    henkesi onneton.

II.

    Sydän, mitä kuiskaat?
    Kuiskitko kummaa
    polkua päivän,
    tunturin tietä,
    taivahan tähtiä päin?

    Kuiskin ma tummaa
    runoa Tuonen,
    kuiluja, vaivaa
    virkkamatonta,
    autuutta ylpeäin.

1904.

TUULIKANNEL.

    Muut sydämen saivat, ma kantelen.
    Muut murehti, nautti, ma en, ma en,
    en kurja ma elää, en kuolla voi,
    kun sykä ei syömeni, soi, vaan soi.

    Kova kohtalo, ankara arpa tuo:
    ei rauhoa yö, ei päivä suo,
    ei armoa aika, ei ijäisyys;
    sama ilkkuva, helkkyvä sydämettyys.

    Mun syömeni tuulikannel on,
    sen kielissä laulu on lakkaamaton,
    se yössä, päivässä, yksinään
    soi ilmahan ijäti väräjävään.

    On tuomitun tuttuja päällä maan
    pihat pilvien vaan, tuvat tuulien vaan,
    en veljiä, siskoja omata voi,
    kun outo on itseni, soi, vaan soi.

    Ja tuulet taivahan soittelee!
    Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
    sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
    jää kantelo jälkehen kaikumaan.

    Kas, pohjainen, kuinka se myrskyää!
    Taas läntinen lempeä leyhyttää,
    itä ankara itkuja pitkiä tuo;
    ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.

    Ja immyt ikkunan aukaisee.
    Kuu paistavi, kutri kimmeltelee.
    Mi helkkävi yössä niin himmeään?
    Hän kuuntelee, käsi sydämellään.

    Ja muistavi muinaista armastaan.
    Ah, tuulikantele on se vaan!
    Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi,
    ei itke, ei naura, se soi, vaan soi.

    Myös kuulevi joskus synnyinmaa.
    Se herää ja kahleitaan kalistaa.
    Joko vapaus valkeni raikahtain?
    Ei, tuulikantele kaikuu vain.

    Kiro katkera, julmuus jumalien:
    itse orja, ma vapautta veisailen,
    itse lemmetön, lemmestä laulan ma,
    itse tunnoton, viritän tunteita!

1905.

MORITURI.

    Me olemme kuolemaan tuomittu suku;
    me päivin emme valvo, öin emme nuku.

    Me olemme rauhaton, roihuava rotu;
    me emme muiden seuraan ja tupatöihin totu.

    Me viihdymme, missä tähti viimeinen tuikkaa,
    raikuu ranta autio ja meripedot luikkaa.

    Me taistelemme jäässä ja hymyilemme hyyssä,
    me sorrumme ypö yksin sydän-yön syyssä.

    Me tahdomme nähdä, mikä on Manan mahti.
    Me lienemme luomakunnan kunniavahti.

    On laulanta meille kuin illalle rusko:
    me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.

1905.

VAELTAJA.

    Yö ennen viholliseni
    oli vankin, vanhin, julmin,
    on nyt tullut toinen: Talvi,
    peitsi pakkasen pureva.

    Valkeus sanani suurin,
    sillä voitin voimat kaikki,
    kun lauloin, lakosi miekat,
    kun iskin, kipunat kirpoi;
    lujin tuotteeni minulla
    nyt on Lämpö.

    Läylimielin
    jätän tapparan tulisen,
    pistän miekan miehen vyöhön.
    Teit totta sodassa, siitä
    kiitos kirkas kuin salama!
    Seisoit selvänä sivulla,
    vierelläni välkkyvänä,
    säihkyit, kun minäkin säihkyin,
    nousit, kun minäkin nousin,
    vuosit verta, kun minäkin,
    huohdit, rauta, hurmehisna,
    raaka kuin minäkin, rakas, —
    olit oikea toveri!

    Astun nyt asehetonna
    eteesi, elämän Talvi,
    muuta ei suojusta minulla,
    sydämeni sylke yksin:
    muill' on kansa, ei minulla,
    muilla maa, minulla korpi,
    muilla ystävät ylimmät,
    mulla pitkä umpipolku;
    asehitta, aattehitta,
    ihanteitta, ihmisittä,
    uskotta, unelmittakin,
    toivehitta tohdin seista,
    talven tannerta kävellä,
    käydä hallan haastelohon.

    Niin olekin maani matka,
    sydän syntymäkotini,
    punahurme puolueeni,
    kansani polun kajastus,
    oma silmä oppahani,
    oma askel aatteheni,
    oma taival toiveheni,
    oma itse ihmiseni,
    kuolo yksin kumppanini,
    hanki hautani sininen.

                   1905.

NINIVEN LAPSET. (1903-1904.)

Miesten kuoro.

    Aution maan
    antoi Herra meille,
    me teimme sen viinitarhoiksi.

    Myrskyisän meren
    antoi Herra meille,
    me aallot laivoin lannistimme.

    Hehkuvat himot
    antoi Herra meille,
    me valjastimme ne valon varsoiksi.

    Kuoleman kauhun
    antoi Herra meille,
    me voitimme sen mielen viisaudella.

    Maailman tyhjän
    antoi Herra meille,
    me täytimme sen ihmisneron voimalla.

Naisten kuoro.

    Kaunis on ihminen,
    koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla.
    Kauniimpi ihminen on,
    koska koti aidattu on linnun-laulupuilla.

    Kaunis on ihminen,
    koska hän haudan unta, unhoitusta halaa.
    Kauniimpi ihminen on,
    koska elon tulikukka poskipäillä palaa.

    Kaunis on ihminen,
    koska mielen-maltista hän matkasauvan vuolee.
    Kauniimpi ihminen on,
    koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.

Nuorten kuoro.

    Syksy on tullut ja syysviljat huojuu,
    raskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu.
    Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolla!
    Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla!

    Kuumat on suudelmat auringon huulten,
    kuumempi sylin-anti aron itätuulten.
    Pala, pala heinä! vieri, vieri virta!
    Pyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.

Zenoben laulu.

    Aika: vierivä kehräpuu.
    Maailma: soiluva salmensuu.

    Rakkaus: aurinko taivahalla.
    Kuolema: pilvi päivän alla.

    Hetki: ihmisen ijäisyys.
    Jumala: sykkivä sydämettyys.

Kotiliesi.

    Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi!
    Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle,
    köyhälle loistat,

    lohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan.
    Painavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään,
    murhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa;

    syntyen sinulta
    saamme me katsehen kirkkaan;
    elämän teillä
    oot kova kallio keskellä kuohuja, merta;
    kuoleman aution tullen
    liekutat meille viimeisen, vaikean viestin
    rannoilta viidan
    vihertäviltä.
    Korkea, oi kotiliesi pala siunattu liekki!

    Hiilos himmenee,
    vilkkuvat sini-salaperäiset virvat,
    nousevat kangastuksina kaukaa
    suvun alku-äitien ammoiset tarinat,
    olentosi lähteet
    aukeaa,
    yksilön rajat
    raukeaa,
    onkalot perittyjen ominaisuuksien,
    kuilut kuolleiden
    kouristaa,
    aivojen outojen, villien luomat kummitus-ihmeet,
    näyt näkemättömät,
    sadut sanomattomat;
    pauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro:

    "Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi,
    valhetta vanhempain koti kultainen, kallis,
    taruja työ, hyve, totuus,
    juttuja jumalten lait, runon raikuva kangas.
    Sua syytämme
    tuli turmion!
    Sua kiroomme
    lieska helvetin!
    Sulle uhrasimme
    unemme, vaivamme,
    sulle kannoimme
    hikemme, heelmämme,
    heijastit höyhensaaria, untuvapatjoja,
    antoi elämä
    paatisen penkin,
    kuolema multaisen mättään.
    Kirottu, oi kotilies! säen pettävä sammu!"

    Tukkani nousee,
    kauhu selkäpiitäni karmii;
    on kuin siirtyisi seinät ja katto,
    kuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta:
    "Suuri on
    urhojen yön ympäri-piiri,
    pieni on
    auringon, kuun kultainen tanner,
    autio on avaruus, tosi talvi on yksin,
    kaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä tyhjyys,
    josta me tulimme,
    jonne me menimme,
    missä me enimmän aikamme elimme!"
    — Aukaisen uksen,
    syöksyn tuiskuhun, tuuleen.

Karavaanikuoro.

    Kukka on kasvanut erämaan sannassa,
    puna-raakku auennut aavikon rannassa.
    Erälaivat soutaa,
    ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.

    Tulikuumat niinkuin askelet allamme
    huulet heljät hilluvat saatettavallamme,
    varsi kuin palmu,
    silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.

    Intia:

    "Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme?
    Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?"

    Ninive;

    "Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.
    Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?"

    Intia:

    "Entä jos eksymme elontiellä, kukkani?
    Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?"

    Ninive:

    "Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa,
    tiemme suru sydämen ja veren palo suuntaa.?

    Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla;
    katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla,
    iho eebenpuusta,
    hampahat valkean, pyhän norsun luusta.

    Bajadeerit:

    Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin,
    yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin,
    Lennä, lennä, lintu, hämyn perho häily,
    virvatuli sydämissä, syty, älä säily!

    Kyllin on kruunuja karkelijalla,
    valtakunnat uinuvat vöittemme alla.
    Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee,
    kun ma soljen päästän, sotajouset laukee!

HÄÄHYMNI.

    Tyttö:

    Lauloin yölle, lauloin tähtösille,
    kyllin lauloin kuulle kalpealle.
    Miks en laulais kerran auringolle,
    sulle, sydämeni päivänkulta?

    Poika:

    Lauloin rakkautta onnetonta,
    kyllin lauloin lemmen kyyneleitä.
    Miks en laulais kerran onnellista
    osaa rakastavan onnen myyrän?

    Tyttö:

    Lauloin mieron linnun lehtipuita,
    kyllin lauloin vierahitten viitaa.
    Miks en laulais kerran kurkihirttä,
    koska kodissani ruusut kukkii?

    Poika:

    Lauloin kangastusta korven kolkon,
    kyllin lauloin talotonta tietä.
    Miks en laulais kerran keidastani,
    yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?

    Tyttö:

    Lauloin äärettyyttä yksinäisen,
    kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa.
    Miks en laulais kerran äärellistä
    maata, jota sade, päivä siunaa?

    Poika:

    Lauloin mahteja ma murtavia,
    kyllin lauloin jumalitten juhlaa.
    Miks en laulais kerran ihmislasten
    häitä, joiss' on suru sulhaspoika?

    Kuoro:

    Murheet morsiamen helmaa kantaa,
    tähtitelttaa taivaan vallat kateet,
    palaa punaisena tuskan tuohus,
    mutta onnen otsalehti kiiltää.

1905.

KORKEA VEISU hänelle, jota minä rakastan.

    Sanoi ennen elämä minulle:
    "Kärsi ja nauti!"
    Sanoo nyt: "kärsi!" ei sano muuta.

    Tahtosi tee, sun vaalin on valta,
    tien päässä seison,
    tunnetko murhetta, musta tyttö?

    "Tuuli on murhe, voimakas, väkevä,
    syttävi, liehtovi lempeni liekin."

    Kahle on murhe, sitkeä, vankka,
    luuhun se puree ja jänteet se jäytää.

    "Yöhyt on murhe, viileä, lauha,
    sen taivaalla tähtöset tuhannet käyvät."

    Miekka on murhe, murtava, lyövä,
    ei ole urhoa, ken sitä kestäis.

    "Lahja on murhe, laupias, hellä,
    miksi et kanssani siunausta jakais?"

    Riemuni sulle ma jakaa tahdoin,
    murheeni yksin kantaa.

    "Suuri, summaton lapsi sinä,
    etkö sa lempinyt koskaan?"

    "Miksi et virkkanut minulle mitään,
    tuijotit tuleen,
    vaikenit vaivasi kauan?"

    Pelkäsin että et leikkisi enää,
    et nauraisi enää,
    naurusi mulle on kallis.

    "Näethän, että ma nauran nytkin,
    katso, ma nauran
    silmäripsien alta."

    Nauranet, itket sydämessäsi,
    kyynele kiiluu
    silmäripsien alta.

    "Lempivän hymy on kyynelten halki."

    Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?

    "Rakkaus rintani ahtaaksi teki."

    Huoneessa tässä on kuolema käynyt.

    "Aukaise silmäsi, armas!
    Täss' olen minä ja täss' olet sinä,
    tuossa on tuoli, tuossa on pöytä,
    ikkuna tuossa,
    täällä ei muuttunut mitään."

    En ole minä ja et ole sinä
    eik' ole huone entinen meillä,
    armaani, katso, ken tuolilla istuu,
    ken vuoteella lepää,
    ken vilkuvi verhojen takaa!

    "Eikö siis koskaan aurinko koita?"

    Koittavi pitkä, pilvinen päivä,
    äänetön ehtoo,
    lankee lauluton ilta,
    vailla riemuja, suruja rinnan,
    vailla vaivoja inehmon mielen,
    ilman tahtoa, tuntoa, järkeä —
    hiljainen hämärä,
    harmaja ikävä,
    huomenen huolia vailla,
    siksi kuin päättyy
    päivien uni,
    siksi kuin Tuoni
    tuomitun korjaa,
    käärivi kerran
    kärsinehenki
    hivuksihinsa
    kuoleman kalpea vaimo.

    "Jumalissa juoksun määrä,
    sulhoni ijäisen ehtoon."

1905.

SUOMEN SÄÄDYT.

    Vanhan valtion murene,
    yhteiskunnan kulmapaasi,
    Suomen säädyt, maan perustus.

    Varrotte vakavat niinkuin
    Luther Wormsissa.

    Odotus
    ei kevyt kesäinen aamu,
    ei syksyn pimeä puhde:
    tyyni Suomen talvipäivä.

    "Tässä seisomme."

    Takana
    seisovat sadattuhannet,
    isät mennehet manalle,
    sukukunta syntymätön.

    Miksi maassa mielten myrsky?

    Sana Suomen on sanottu.

22/2 1905.

LEO MECHELIN.

Motto: Tulee mies meren takainen, ei kansan tuomion alainen.

    Tunto tyyni, kunto kirkas,
    toimi, tarmo taipumaton.
    Suomen oikeuden soturi.
    Suomen kaunis kansalainen.

    Terve, terve!

    Ei Sinulle
    suonehet korkeat jumalat
    tyyntä juoksua elämän
    eikä merta aallotonta;
    antoivat väkevän virran,
    kosken kuohuvan, kivisen,
    hyrskyt hyiset, pilvipäiset,
    pärskyvät, pahat kurimot:
    viskoivat venettä, miestä,
    eivät visko miehen mieltä.

    Niin koitti kultainen vapaus.

    Seisot Suomen kalliolla
    nyt niinkuin lakkapää petäjä,
    suoraselkä, tuulten tuttu.

    Katsoi kansasi Sinuhun,
    oli kaikki kallis saatu,
    pyhä taisteltu takaisin,
    painoi yksi aatos ange:
    "Vielä ei kaiu kansan kieli,
    kansan kieli, kansan mieli,
    laki jäykkä, järkkymätön,
    Suomen suuressa salissa."

    Katsottihin, kuunneltihin.

    Niin sinä äänesi korotit,
    kaikui kallis Suomen kieli;
    niin sinä askareet alotit,
    alkoi kaunis kansan valta;
    niin Sinä suuntasi osotit,
    oli suunta suora, selvä;
    astuit päähän Suomen pöydän,
    vuoret oikeuden jyrisi.

    Ajan kääntyi kirjanlehti,
    kävi kansassa humaus.

4/12 1905.

MOSKOVA.

    Runon raikui kultakannel:
    "Mitä on myrskystä sanojen,
    kun soi kansan myrskykellot?"

    Vastasi verinen hanki,
    hukat huuti Moskovasta:
    "Ruoskikaa runotkin kaikki,
    sana tuo tekojen myrskyn."

    Helkähti hopeakannel:
    "Mitä on usko suurten unten,
    kun soi kansan kuolinkellot?"

    Tykit tuonelan jyrisi,
    hukat huuti Moskovasta:
    "Murskatkaa unelmat kaikki,
    usko on pohja uuden polven."

    Vihan välkkyi rautakannel:
    "Turhat on rinnan tuskat, riemut,
    kun soi kellot keski-öiset."

    Paukkui pakkanen arojen,
    hukat huuti Moskovasta:
    "Surmatkaa sydämet kaikki,
    sydämestä päivän synty."

    Kirkot Moskovan kimalti,
    humahtivat huomenkellot.

1906.

RAUDAN SYNTY.

    Syntymättä Suomen rauta.

    Hettehissä kansan hengen
    heiluu Suomen malmi melto,
    aaltoo ponneton ajatus
    niinkuin ruoste rahkasuolla.

    Ken heikon herättäjäksi?

    Kevätmyrsky, maiden ryske.

    Ken raudan rakentajaksi?

    Ajan henki, nuorten airut.

    Kuka liekin lietsojaksi?

    Suuttumus valon-väkevä.

    Palkehien painajaksi?

    Kaikki Suomen kansan lapset.

    On aika taonnan aika,
    hetki tehtävän teräksen,
    hikipäisen päivän tuska,
    tuokio väkivasaran.

    että pois kuluisi kuona,
    karkenisi kansan hammas,
    seijastuisi summat aivot,
    muodostuisi musta möljä.

    Miksi rauta raikumahan?

    Kun on tarvis työkaluja.

    Miksi hirret hilkkamahan?

    Kun on kiire kynnökselle.

    Miksi lempi liekkamahan?

    Kun on kaunis manner meillä.

    Viha miksi välkkämähän?

    Kun ei kirkas kansan kilpi.

    Tuli, kuule poikoasi.
    Luojan helkka, heimoasi.
    Ukon tuura, tuttuasi,
    lastasi, sinisalama!
    Tunnen syntysi, sylistä
    kirposit ajan emojen,
    piilit maassa piilokkali
    kaskien kytösavuna,
    nousit takkahan talojen,
    kykenit jo kynttilöiksi,
    korkenit kokoiksi Herran,
    helaavalkeiksi virisit,
    hehkuit kansojen kevättä,
    suitsuit suurta kukkimusta.
    niin sytyit sotatuliksi,
    tuprahdit tulipaloiksi,
    kylvit jo kyventä kuolon,
    sorron siementä sirotit,
    raiuit suulla rautamyrskyn,
    kiljuit suulla surmakirnun,
    isänmaa nimes ihana,
    toinen: kansan itsetunto;
    painu nyt pajatuliksi,
    sepon suostu ahjon alle!

    Kivihiili, Kimmon poika,
    vanhin vuoren veljeksiä,
    sysi-hattu, synkkä-hahmo,
    saalas vaivan vuossatojen!
    Tunnen ma sinutkin, tuska
    olet rouhitun rotuni,
    painama petäjäleivän,
    sotaratsun sortelema,
    kiristämä kirkon ruoskan,
    rutistama ruunun miesten,
    tammikuussa tielle tehty,
    pakkaskuussa työlle pantu,
    teurastettu teuraskuussa,
    unohdettu kukkakuussa.
    Kuku nyt kullaisna käkenä,
    helkä sulka-suitsevana,
    lieka lintuna pajani,
    laika lauluni saenna,
    kuki köyhän pihlapuuna,
    orjantappura-okana.
    pistä piikkinä poveni,
    omantunnon tutkaimena,
    kerro työtä tuonen-tyyntä,
    tyytymystä, täytymystä!

    Panu, poika aurinkoisen,
    päivän paistavan jumala,
    leppeämmän hetken herra,
    laupiaamman tunnin tuoja!
    Kuule särjetyn säveltä,
    rikki piestyn pilpatusta,
    kansan kahtia menevän,
    heimon hurja-huudollisen,
    joka ei seisonut surussa,
    ei elon kohluissa kohonnut,
    painui maahan martahana,
    poistui oikean poluilta!
    Anna päivä armautta,
    anna viikko viljelystä,
    anna vuosi auran tointa,
    kausi kaunista keseä,
    saisi korret korttumahan,
    nuorten varret varttumahan,
    henki uusi heilimähän,
    aika toinen alkamahan,
    taisto kaunis kaikumahan,
    kansan valta vankumahan,
    söisi Suomi selvän leivän,
    jäisi peuroille jäkälä!

    Niin kuule, nimetön luoja,
    tule, suuri tuntematon,
    uskonnottoman unelma,
    ihanne ivailijankin!
    Tule myrskynä mereltä,
    mailta pilvenpatsahana,
    jyskä tuomion jylynä,
    valka maailman valona,
    tapa tauti juurta myöten,
    mädän syyt syvältä kynnä!
    Tyydy työmiehen talohon,
    katso päälle päiväläisen,
    loiselle enemmän loista,
    lohduttele muonamiestä,
    myös mene mäkitupihin,
    tule työpajan tomuhun,
    suorenna selät kumarat,
    suorita parempi palkka,
    sulje kurkku kukkarolta,
    anna ääni ihmiselle,
    irroita ajatus mykkä,
    päästä päähän neuvospöydän,
    kaitse maata kansan kautta,
    maa on tehty kansan tautta!

    Mitkä äänet oudot yössä?

    Kaadetahan kirkon kukko.

    Mikä pauhu parsikossa?

    Kohoavat koulut toiset.

    Mikä terhen päivän tiessä?

    Pääty pöyhkä virkavalta!

    Miksi tanhu taivahilla?

    Maan on varjeltu vapaus.

    Näen minä ajan tulevan:
    kasvavi saloilla Suomen
    kansa kuin teräslepikko,
    rautatammikko tanakka,
    tuhatpäinen peitsilehto,
    päivässä välähtelevä,
    härmässä helähtelevä,
    soinnahtava tuskan tullen,
    heilahtava hetken tullen,
    käypä kuolohon hymyten,
    kuurassa urosten parrat.
    Seisovi selillä Pohjan
    vartio vilun-väkevä,
    Lappi talven-taiallinen.
    Turja turman-luottehinen,
    tunturi revontulinen,
    lonka Louhen-poiallinen,
    kappa hyytä hartioilla,
    purnu lunta päälaella.

1905.

HELKAVIRSIÄ. (1903.)

IHALEMPI.

    Tuo oli tytti Päivölässä
    Ihalempi, maammon impi,
    mansikka hyvien maiden,
    Herran lehtojen hedelmä;
    meni karjahan kesällä,
    ei tullut takaisin tytti.

    Läksi veikko vieremähän. —
    Hiidet virvoja viritti. —
    "Kunne sorruit kurja sisko?"
    Poika soille portahaksi.

    Läksi taatto tietämähän. —
    Hiidet virvoja viritti. —
    "Kuhun kuljit tyhmä tyttö?"
    Taatto Kalman kartanoihin.

    Läksi äiti etsimähän. —
    Hiidet virvoja viritti. —
    "Missä mielitiettyseni?" —
    Äiti taivahan taloihin.

    Saatteli sanan Ukolle:
    "Haihtui tieltä tuiretuinen."

    Läksi Luoja löytämähän. —
    Hiidet virvoja viritti. ~
    "Kussa kuljet Herran kulta?"
    Sammui kaikki Hiiden virvat.

    Istui impi maammon marja
    hettehellä heiluvalla;
    kysyi julkinen Jumala:
    "Miksi poskesi palavat?"

    Vastasi valio korven:
    "Kulki pilvi taivon kantta,
    päivä pilveä punasi,
    siitä syttyi poskipääni."

    Sanoi Taatto taivahinen:
    "Miksi silmäsi vesissä?"

    Virkkoi vieno metsän viemä:
    "Lankesi kedolle kaste,
    madot kiilto-kimmeltivät,
    siitä silmäni kihosi."

    Tutki Tuomari sydänten:
    "Miks povesi polttelevi?"

    Salon arka noin saneli:
    "Tähti kultainen putosi
    läikkyvähän lähtehesen,
    siitä syömeni värähti."

    Jo julisti hyvä Jumala:
    "Kun lie pilvi kulkenunna
    olet tytti pilven tytti,
    kun lie kaste langennunna,
    olet siunattu kaponen,
    kun lie pudonnut tähti,
    olet tähden synnyttävä,
    sankarin sotasukuisen,
    miehen suuren, miekka-lemmen."

    Sanoi, nosti noutamansa
    ylimmäiselle sijalle,
    ylimmäisen pilven päälle.

TUURI.

    Noin ne lauloivat jumalat,
    juorottivat jouhiparrat
    rannalla Aluen järven,
    Tuurin uudessa tuvassa:
    "Autuas elämän arpa,
    kun on onni ottamassa,
    taito kättä käyttämässä.
    Ei elot eläen puutu,
    taarit tarjoten vähene."

    Tuo oli Tuuri onnellinen,
    talonpoika taidollinen,
    kaatoi kannuhun olutta,
    lausui tuolla lausehella:
    "On eloa, on iloa,
    oisi kyliin kystä meillä,
    yksi on suru sydämen:
    Tuoni ankara tulevi,
    Kuolo kaikki korjannevi."

    Senp' on sai sanoneheksi,
    kuului tiuvut talvitieltä,
    kulkuset kujan periltä;
    kuunteli isäntä itse,
    vaikenivat valta-luojat.

    Tungeikse tupahan vieras,
    hyyssä turkki, jäässä parta,
    kulmakarvat kuuralliset;
    pimeni tuvassa tuohus,
    Tuurin kasvot kalpenivat.

    Sanoi Kuolo kutsumaton:
    "Kun ei kuulu tervehdystä,
    itse tervehdin tuloni."

    Tuo oli Tuuri onnellinen,
    talonpoika taidollinen,
    tunsi jäätyvän verensä,
    sydämensä seisahtavan
    tuskasta sanattomasta;
    toki lausui laatuisasti:
    "Istunet ilon tekohon,
    tuoppi oltta tarjotahan."

    Virkahti viluinen vieras:
    "Tullut en ilon tekohon,
    otan itse olvituopin."

    Astui luokse arvollisten,
    kannun vaahtisen kumosi,
    lausui tuolla lausehella:
    "Ei kysytä kuulumia,
    kysyn itse kuulumani:
    tie on tehty miehen mennä,
    reki sankarin samota."

    Lysmyi polvet ponnettoman,
    syöksyi jalkoihin jumalten,
    huuti suulla surkealla:
    "En jaksa erota vielä
    kodistani, konnustani,
    luota vaimoni valion.
    Pyydän yhden päivän armon,
    yhden viikon, yhden vuoden."

    Nyykähtivät päät pyhäiset.

    Kuolo kummasti hymyili:
    "Ei miestä väkisin viedä,
    saati veikkoa jumalten.
    On aika odotellani."

    Astui jo tuvasta Tuoni,
    painoi kiini pirtin uksen;
    hengähti isäntä itse,
    hengähtivät vierahatkin.

    Tuo oli Tuuri onnellinen,
    talonpoika taidollinen,
    tunsi päihtyvän verensä,
    sydämensä suurentuvan
    riemusta remahtavasta;
    kaatoi kannuhun olutta,
    lausui tuolla lausehella:
    "On eloa, on iloa,
    pöydät pantuna parasta,
    yks on riemu miehen riemu:
    tulla Tuonelta takaisin,
    nähdä Kalman karkkoavan."

    Jatkui juhla, täyttyi tuopit,
    täyttyi, tyhjeni samassa. —
    Juopui Tuuri taidollinen.

    Heräsi tyhjässä tuvassa,
    kuuli pakkasen kurikan,
    ulos katsoi akkunasta:

    oli orhi uksen eessä,
    hepo vartoi valjastettu,
    mies rehevä reen perässä,
    korkealla turkinkaulus.

    Kalpenivat aamutähdet,
    päivä talvinen sarasti.

    Muisti eilistä iloa,
    sanan lausui leikillänsä:
    "Talo työlle, vieras tielle.
    Hoi, on jo herätä aika!"

    Ei ääntä väheäkänä.

    Tuluksilla tulta iski.
    Katsoi pirtin, katsoi sintsin,
    jo nousi ylistupahan,
    niissä nukkui nuorikkonsa;
    lausui päästä portahien:
    "On aika herätä, armas,
    kalpenevat aamutähdet."

    Vastausta ei vähintä.

    Tuo oli Tuuri onnellinen,
    talonpoika taidollinen,
    tunsi oudoksi olonsa,
    verensä väriseväksi;
    päätyi pirttihin takaisin,
    luokse lieden luontelihe:
    kivi on kylmä kiukahassa.

    Pilkisti pihalle tuosta:
    hepo seisoi niinkuin seinä,
    mies körötti niinkuin köngäs.

    Muisti eilistä muretta,
    hyrähti hymyhyn huuli:
    "Hyv' on olla onnen myyrä,
    kuoma julkisten jumalten."

    Haukotteli haikeasti,
    tuosta lautsalle laseikse,
    päätti päivän nukkuvansa;
    käänti päätä, siirti kättä,
    koetti kumpaakin sivua,
    ei unonen tullutkana.

    Kimposi koholle Tuuri,
    sanan kirkkahan kirosi:
    "Ei tästä pidot parane
    ellei vierahat vähene."

    Sanoi kylmä kyytimlesi:
    "Niinpä tielle työntelemme."

    Tunsi Tuuri vierahansa,
    sydän rinnassa sävähti.
    "Sain ma vuoden armon alan."

    Hyyrrepartainen hymähti:
    "Liet saanut satakin vuotta,
    etkö jo erota jaksa!"

    Ei muista elänehensä
    Tuuri eilisiä enemmän.
    "Oli mulla poika pieni."

    Haastoi Tuoni hallavainen:
    "On jo kuollut, kuopattukin,
    miespolven Manalla maannut."

    Tuo oli Tuuri onnellinen,
    talonpoika taidollinen,
    jo tunsi jumalten lahjat,
    lausui, synkästi saneli:
    "Älköhöt sinä ikänä,
    älköhöt juhliko jumalat
    kera kansan kuolevaisen!
    Jumalill' on juhlat pitkät,
    ikä kerkeä inehmon,
    nopsa niinkuin pyörän kehrä.
    Päivät kultaiset kuluvi,
    aika armas lankeavi,
    köyrtyvi urohon selkä
    noissa pitkissä pidoissa,
    jumalaisten juomingeissa."

    Istui Kuolon korjasehen,
    kuului kulkusten helinä
    hämärässä talvi-aamun;
    kuului vielä viittatieltä,
    jäälle järvien hävisi.

MANTSIN LAULU.

    "Urhot urhoja sanovi,
    naiset naisten nauruloita,
    sulhaiset sydänsuruja,
    neiet neitihuoliansa.
    Mitä sanon ma mies poloinen?
    Sanon yhtä neittä nuorta.

    Hukkako sorean sorti?
    Karhuko kaunihin kadotti?
    Kotkako korean koppoi?
    Kyykö pisti kantapäähän?

    Tuota en suuresti surisi,
    suren huolta suurempata,
    koska koppoi neien nuoren
    Simo Hurtta, huono miesi,
    itketti ihalat silmät
    hukan-hurja-silmillänsä,
    puikutti punaiset posket
    karhun-karva-poskillansa,
    sorteli soreat hapset
    kotkan-kouru-kynsillänsä,
    riudutti ripeät rinnat
    kyyn on kylmällä povella.

    Tuota en suuresti surisi,
    suren huolta suurempata,
    kun ei oo minussa miestä,
    nuolen viejeä vaolle,
    kirvehen kohottajata,
    sotakeihon kelvollista;
    ikä sorti kuulun kunnon,
    vaivat voimani vähenti,
    murhe murti viimeisetkin.

    Tuota en suuresti surisi,
    suren huolta suurempata,
    kun ei miestä Karjalassa,
    koko suuressa suvussa,
    joka kostaisi korean,
    kaataisi katalan urhon,
    nuolella tai terällä
    taikka kirvespohjallakin.

    Sotako sorti suuret sulhot?
    Ruttoko väkevät ruhtoi?
    Merikö nieli meidän miehet?
    Maako mahtavat kadotti?

    Tuota en suuresti surisi,
    suren huolta suurempata,
    kun ovat elossa urhot,
    tupa täynnä miekkamiestä,
    lautsat täällä täyttä miestä,
    kynnykset kypärällistä,
    polvellista portahatkin;
    ei kohoa koston keihäs,
    satu taivahan salama.

    Pois on mennyt Mantsin riemu,
    Ilomantsi mailta poissa,
    pimeät on pirtit meillä,
    pimeämmät miesten mielet,
    kun ei kuuhutta kujilla,
    päivänpaistetta pihoilla;
    kaikki kynnykset kysyvät
    kukallista kulkijaansa,
    kaikki lautsat laulelevat
    heinällistä heilujaansa,
    itkevät ahot ihanat
    kesällistä keikkujaansa..."

    Vieri virsi vanhan Mantsin
    pirtissä helisevässä,
    itku voitti miehen mielen,
    painui pää varahan polven;
    itki poiat, itki piiat,
    itki sankarit väkevät,
    impyet enemmän itki,
    tytöt tyrski Karjalassa;
    helkähtivät miesten miekat,
    vainovalkeat välähti.

ORJAN POIKA.

    Puhui Pirkka puuhkalakki:
    "Hoi miehet, ylös urohot,
    satanut on uutta lunta,
    läkkäme Lapin kylihin.
    Lapin lasta velkomahan!"

    Läksivät Lapin kävijät,
    veristivät uutta lunta,
    miehet miekoin surmasivat,
    naurattivat naiset kaikki;
    Lappi laajalta savusi,
    kylät jäivät kylmillensä,
    poikaset porossa itki,
    koirat vuorilla vaelti.

    Toip' on Pirkka orjapiian.

    Vieri aikoa vähäisen,
    lauloi orja lapsellensa:
    "Heleä emosi heimo,
    heleämpi nurmen heimo;
    suku suuri tuntureilla,
    suku suurempi Manalla;
    eivät pistä Pirkan piikit,
    yllä tapparat yröjen."

    Ärjyi ilkeä isäntä:
    "Lyhyestä virsi kaunis!"

    Miekan seinältä sivalti,
    tappoi naisen nauramansa. –
    Se oli Pirkka puuhkalakki.

    Kasvoi kaunis orjan poika.

    Lähtö Lappihin läheni,
    urhot tuota tuumimahan:
    "Oisko orjasta apua
    retkellä re'ellisellä?"

    Otetahan orjan poika.

    Ajetahan ahkiossa,
    päivä suuren järven päitä,
    toinen hallaista rämettä,
    kolmas vuorta korkeata;
    oli outo orjan mieli,
    sydän rinnassa sykytti.

    Tultiin tunturin laelle;
    tulet tuikki laaksoloista,
    valkeat Lapin kylistä.

    Puhui Pirkka puuhkalakki:
    "En usko penihin orjan,
    sen on silmässä välähdys
    revontulta tuikeampi;
    paras kun jälelle jääpi."

    Poika puuhun kytketähän.

    Palasivat pirkkalaiset,
    pulkat täynnä turkiksia,
    vempelet verohelyjä.

    Muisti Pirkka puuhkalakki:
    "Tais jäädä jälelle poika,
    kuka kurjan päästäntähän?"

    Sujahtivat suksillensa
    heimon sulhot.

    Heinäkenkä
    nukkui puuhun kytkettynä
    hangella hopehisella.

    Näki unta maammon maista.

    Puikoivat punaiset pulkat
    punaisilla kukkuloilla,
    siukoivat siniset petrat
    sinisillä virran-suilla,
    jolui joutsenet hopeiset,
    käet kukkui kultahiset,
    käet kukkui, linnut lauloi,
    vihannoivat viidat kaikki
    Lapin suuressa suvessa,
    yössä päivän paistamassa.

    Hyrähti hymyhyn huuli.

    Jousen jäntehet helähti,
    suhahtivat sulkanuoiet,
    kuoleman kantele kajahti
    polven päällä kaikkivallan.

KALEVA.

    Kaleva kuuluisa kuningas
    käkesi kosihin käydä
    Vuoren mointa morsianta.

    Hiiden neiti hiilihapsi
    kutoi verkon kutristansa,
    silmän-iskuista yliset,
    luomen-laskuista aliset,
    pani paulat poikki tiestä,
    urhon vangitsi valion.

    Valitteli valtakunta:
    "Kauan on Kaleva poissa."

    Etsitähän, kaivatahan.
    Tuop' on kiekui kirkon kukko:
    "Kauan on Kaleva maannut
    Hiiden vuoren vuotehella,
    verkoissa veren väkevän;
    pääse ei sieltä päästämättä."

    Pyhä Pietari käveli
    Herran Kiesuksen keralla,
    kukon kuuli kiekuvaksi,
    sanoi Herralle hyvälle:
    "Viikon on Kaleva vierryt,
    auta miestä mielipuolta."

    Kolahutti sauvallansa
    Herra Hiiden kalliota,
    heräsi kuuluisa kuningas.
    "Kuulinko kotimäeltä
    karjankellon kaikuvaksi?"

    Vuoren viekas noin saneli:
    "Kuulit taattoni kujilta
    hirnuvaksi Hiiden orhin."

    Kolahutti toisen kerran
    Herra Hiiden kalliota,
    kysyi kuuluisa kuningas:
    "Kuulinko luostarin aholta
    aamukellon kaikuvaksi?"

    Nimesi Metelin neiti:
    "Kuulit maammoni pihoilta
    haukkuvaksi Hiiden hallin."

    Kolahutti kolmannesti
    Herra Hiiden kalliota,
    nousi kuuluisa kuningas,
    sanoi: "Jää hyvästi, neiti,
    kuulen mailta, kukkuloilta
    kaikuvaksi Herran kellon."

    Sanoi hälle Herra Kiesus:
    "Milläpä syntisi sovitat?"

    Pannahinen mies pakisi:
    "Matkannen pyhälle maalle,
    joella Joortanin peseime."

    Kaleva kuuluisa kuningas
    otti ristin rintahansa,
    matkasi pyhälle maalle,
    pyhän virran pyörtehille;
    orhit kuopi, maa tömisi,
    töyhdöt heilui, kuu sädehti.

SININEN RISTI.

    Katrinainen kaunis neiti
    kesät karjassa käveli,
    näki outoja näkyjä;
    katsoi taivahan sinehen,
    kuuli kuinka puut puheli.

    Niin päivänä moniahana
    pilvet piirtyi torniloiksi,
    nousi templit terheniset,
    kirkot kultaiset kajasti
    ruskossa kesäisen illan,
    häilyvissä hattaroissa.

    Kertoi muillekin näkynsä.
    Kuuntelivat kummastellen,
    käskivät käymähän ripillä,
    tekemähän ristinmerkin;
    pitivät impyen unena.

    Näyn kätki neiti nuori. —
    Niin päivänä moniahana
    haastoi kuuset kukkulalla:

    "Ei sakene savu pyhäinen
    Karjalan sydänsaloilla,
    ei kilise kirkonkellot,
    vesi ei vihitty pirsku,
    vainovalkeat näkyvi,
    purskuvi veri punainen,
    sotakirves soittelevi
    virroilla vihiseviilä,
    mailla kastamattomilla."

    Sanat kätki neiti nuori. —
    Rukoili, kävi ripillä,
    kumarteli aamut, illat
    juuressa jumalan kuvan;
    ei sammu povessa poltto.

    Niin päivänä moniahana
    tunsi mielensä vetävän,
    läksi maita vieremähän;
    kulki, kulki korpitietä,
    puut piteni, koti eteni,
    pyhät kasvoi pylvähistöt,
    kaartui kappelit hämärät,
    kuului kaunis kuorolaulu,
    kellot kultaiset kilisi
    Katrinaisen kulkiessa,
    hyvän marjan matkatessa.

    Kulki kohti kuulumia,
    nouti silmänsä näkyjä,
    meni minne mieli käski;
    tuli rannalle merosen,
    veden suuren suistamolle.

    Kohosi merestä saari,
    saaresta salaiset kirkot,
    katot kulta- kuumottivat;
    rannalla venonen valmis,
    tuuli myötäinen merellä.

    Nuo munkit monasterissa
    näkivät neitosen tulevan,
    viittoivat nenästä niemen:
    "Ken olet naisten tyttäristä,
    saavut saarelle pyhälle?"

    Toi tuuli mereltä tiedon:
    "Olen Herran heilimöity,
    saavun saarelle jumalan."

    Pyhät rannalta pakosi,
    kiini portit paiskattihin,
    kahlekoirat päästettihin;
    mykistyi meressä saari
    kaupungiksi kuollehien.

    Neitonen mereltä nousi,
    kaikki kaikui saaren kellot;
    kolkutti portille pyhälle,
    rautavitjat ratkesivat;
    tuli luostarin pihalle,
    koirat kättä nuolemahan;
    astui Herran huonehesen,
    kuvat kultaiset kumarsi.

    Hämmästyi pyhäiset miehet:
    "Mittyinen tämä on neito,
    koirat ei hänehen koske,
    kaikki kaikuu saaren kellot!"

    Tutki Pää-pyhä tytöltä:
    "Mistä tiesit tänne tulla?"

    "Tuosta tunsin tänne tulla:
    päivä pilkat puihin veisti,
    kuuhut rastia rakensi."

    Pää-pyhä enemmän tutki:
    "Lienetkö lihoa syönyt?"

    "Muistin Kiesuksen kipua,
    kuuntelin puhetta puiden,
    siitä virkosi väkeni."

    Kyllin Pää-pyhä kyseli:
    "Liet kenen majoissa maannut?"

    "Itkin kastamattomia,
    katsoin taivahan sinehen,
    silloin sieluni lepäsi."

    Kohotti Pää-pyhä kätensä:
    "Mene Herran heilimöity,
    kanna kaunis päivän kukka,
    siemen siunattu sirota!"

    Käännytettihin takaisin,
    annettihin turvaksensa
    maallikko monasterista;
    läksit tietä tuntemahan
    perille pimitetyille.

    Salot sakeni, kosket kiihtyi,
    virrat vuoltui, maat yleni,
    jylhistyivät jyrkät vaarat,
    kolkostuivat korpilaaksot,
    kontiot kovin möräsi;
    tulivat niemyen nenähän,
    missä läikkyi tyynet järvet.

    Turva turmaksi rupesi,
    käsin kauloi kassapäätä,
    pyyteli pyhäistä neittä;
    neitsyt huuti huikeasti:
    "Herra, suuret on suruni,
    suuremmat sinun tekosi,
    älä muistele minua,
    muista kastamattomia!"

    Kuuli Herra heljän huudon,
    antoi merkin, muutti immen
    siniseksi ristinpuuksi
    korpehen kohisevahan,
    veden kahden kaltahalle,
    miehen syyllisen syleillä,
    katuvaisen kaulaella.

    Aika vieri, vuodet vaihtui,
    muuttui maailman menokin.
    Jo sakeni savu pyhäinen,
    jo kilisi kirkonkellot,
    pirskui jo vesi vihitty
    perillä pimitetyillä,
    Karjalan sydänsaloilla.
    Toki kauan kertoi kansa
    synnystä sinisen ristin
    kalmistossa kaikuvassa,
    korvessa kohisevassa
    veden kahden kaltahalla.
    Kaikui kauemmas sitäkin
    muisto miehestä pyhästä,
    joka kappelin rakenti
    juurelle jumalan merkin,
    kastoi kansaa ja opetti.
    Kauimmaiseksi kajasti
    tuo itse sininen risti
    salmen suussa, sillan päässä,
    kylän kappelin kohalla,
    kun kilisi kirkon kellot,
    kun lepäsi tyynet järvet,
    kun meni majoille päivä.

    Kun vaelti matkamiesi.

YLERMI.

    Ylermi ylpeä isäntä
    ajoi temppelin ovesta,
    lausui kirkon laivan alta:
    "Tass' on mies tämän sukuinen,
    kadu ei tehtyä tekoa
    eikä taivasta tavota."

    Paasi seinässä pakisi,
    puhui Neitsyt puusta tehty:
    "Äsken sie sitä katunet,
    kun on tuhkana tupasi."

    Ylermi ylpeä isäntä
    kilahutti kilpehensä,
    karahutti kankahalle;
    näki tuhkana tupansa,
    lausui hirsihiilokselta:
    "Tupa uusi tehtänehe,
    tupa entistä ehompi."

    Ylermi ylpeä isäntä
    ajoi keskikäytävälle,
    keskiristiltä kirosi:
    "Täss' on mies tämän sukuinen,
    ei ole porossa polvin,
    surustansa suurentuvi."

    Paasi seinässä pakisi,
    sai sanat kivinen Kiesus:
    "Äsken oot porossa polvin,
    kun on vaimos valkeana."

    Ylermi ylpeä isäntä
    murti ruoskan mursunluisen,
    karahutti kankahalle;
    näki vaimon valkeana,
    lausui luota lautsallisen:
    "Vaimo toinen tuotanehe,
    vaimo entistä ehompi."

    Ylermi ylpeä isäntä
    ajoi orhin alttarille,
    herjasi veralta Herran:
    "Täss' on mies tämän sukuinen,
    ei murehi mennehiä,
    riensi myrskynä ratansa."

    Paasi seinässä pakisi,
    kuva haastoi kirjokulta:
    "Äsken sie sitä murehit,
    kun on poikas mielipuoli."

    Ylermi ylpeä isäntä
    iski peitsen permantohon,
    karahutti kankahalle;
    näki poian mielipuolen.
    vyöltä tapparan tapasi,
    isä poikansa omansa
    löi tasaksi tanterehen.

    Huuti suulla huikealla:
    "Poika toinen tehtänehe,
    poika entistä ehompi."

    Ylermi ylpeä isäntä
    ajoi orhin akkunasta
    messurahvahan rakohon;
    tulta tuiski orhin turpa,
    valoi silmät valkeata,
    enemmän ylpeän isännän,
    satulassa seisovaisen.

    "Täss' on mies tämän sukuinen,
    ei anele armahdusta,
    itse raudalla rakasti."

    Ääni pilvistä jyrähti:
    "Äsken sie sitä anelet,
    kun sa tullet Tuonen maille."

    Ylermi ylpeä isäntä
    tunsi lattian lahovan,
    näki lieskan leimahtavan,
    veti miekkansa verisen,
    heitti kintahan kivehen
    käden kanssa poikki lyödyn,
    virkkoi vielä vierressänsä:

    "Ennen kirkko kaatunevi
    kuin kinnas kivestä irki!
    Ennen muurit murtunevi,
    kuin sormi seinästä murene!
    Ennen aika tulkohonkin,
    aika toinen, ankarampi,
    joka ei kuololle kumarra,
    ei matele Manalle mennen."

    Kannusti oritta, liekit
    löi yli kultaisen kypärän. —
    Vielä on kivessä kinnas.

RÄIKKÖ RÄÄHKÄ.

    Tuo turilas, Räikkö räähkä,
    neuvoi tien viholliselle
    kahden kallion lomasta,
    syksy-yönä hiljaisena;
    teki sen henkensä hädässä.

    Polttivat kylän poroksi,
    surmasivat suuren kansan.
    Yks on pirtti polttamatta,
    se on pirtti Räikön räähkän.

    Tuli toisen päivän ilta. –
    Palasi paennehetkin
    yksi sieltä, toinen täältä,
    kurkistellen, kuuristellen,
    puita, pensaita pälyen
    ruumiille veristetyille,
    raunioille rakkahille.

    Räikkö pirttinsä ovella
    katselevi, kuuntelevi.
    "Mitä etsit vanha vaimo?"

    "Etsin kullaista kotia,
    löysin suitsevat kypenet."

    Räikkö pirttinsä ovella
    kalpeana, kelmeänä.
    "Mitä katsot kuoma kulta?"

    "Katselen veristä veistä,
    liekö veikon, liekö langon."

    Räikön poika portahalla
    itkeä vetistelevi.
    "Mitä itket poika parka?"

    "Itken orhia iloista,
    löysin tiuvun tien ohesta."

    Piili Räikkö pirttihinsä,
    telkes ukset, sulki salvat,
    istui pankkonsa perälle.
    "Mitä tyttöni murehit?"

    "Miestä kaunoista murehin,
    syytä syntymättömäni."

    Kuului jo salainen kuiske,
    sisiliskona sihisi,
    viikon vierren kyynä kulki,
    kuun mennen karhuna mörisi:
    "Yks on pirtti polttamatta,
    miksi pirtti Räikön räähkän?"

    Räikön vaimo valkeuinen
    se sanan sanovi julki:
    "Näytti tien viholliselle,
    neuvoi Räikkö piilopirtit."

    Räikkö röyhkeä ärähti:
    "Sen varsin valehtelitkin!
    Vai onko näkijä ollut?"

    Vaimo valkea todisti:
    "On ollut näkijät vankat,
    tähdet katsoi, kuuhut kuuli."

    Ei evännyt enempi Räikkö,
    hartiat alas jysähti,
    tunsi ilmi tullehensa;
    otti köyden orren päältä,
    poikki permannon käveli,
    astui raskaasti tuvasta
    siltapalkin painuessa.

    Kääntyi hän ovessa kerran:
    "Vaimo, anna anteheksi,
    kun sen tein, sinua muistin."

    "Luoja armon antakohon."

    Painoi kiini pirtin uksen. —
    Seisahti etehisessä,
    siitä siirsihe pihalle,
    pihalta veräjän suulle,
    veräjältä kaivotielle,
    kaivotieltä korpitielle;
    silmässänsä yö ikuinen,
    mielessänsä murhe mykkä.

    Kääntyi mies rajassa metsän.
    Näki hän kullaisen kotinsa
    kuuli hän kesäiset äänet,
    savun saunasta sinisen,
    karjankellojen kilinän,
    kaivonvintin vingahduksen,
    tuvan uksen aukeavan,
    emon aittahan menevän.

    Sydän kiertyi synkän miehen,
    elo kaunis kangastihe,
    askar autuas inehmon
    maan kovalla kannikalla;
    seisoi hetken, katsoi kaksi,
    metsän korpehen katosi.

TYYRIN TYTTI.

    Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti,
    vähä paimen pappilassa,
    meni messuhun kesällä,
    pisti piiat pilkkojansa:
    "Tuossa Tyhjätär tulevi
    vailla kirkkovaattehia."

    Tuli itkien kotihin. —
    Yksin yöhyet kutovi,
    ometassa ompelevi,
    joka neulan pistämättä
    suli pistos sydän-alasta;
    sai hamonen valmihiksi,
    meni Herran huonehesen.

    Kyseli kyläinen kansa:
    "Kuka Tuhkimo tulevi
    vailla Herran helmilöitä?"

    Tuli itkien kotihin. —
    Kesän helmiä keräsi
    karjan kaahlamo-sijoilta,
    joka helmeltä hyvältä
    kuivui kyynel poskipäältä;
    päärlyt rihmahan pujotti,
    meni Herran huonehesen.

    Seisoi sulhot tien ohessa
    kullakin kädessä kukka,
    kukin kultansa varalta;
    minkä otti neiti nuori,
    se oli kiltti kirkkotielle,
    mitä katseli kädessä,
    se oli kaunis karkeloihin,
    minkä piilotti povelle,
    se oli kaupattu kananen.

    Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti
    kulki Herran huonehesen
    ilman kukkaa. —

    Impi rukka
    istui itkien aholla.

    Kulki Luoja karjatietä
    muodossa maallisen urohon.
    "Mitä itket impi rukka?"

    "Tuota vaivainen valitan,
    kun olen tyhjä Tyyrin tytti,
    vähä paimen pappilassa."

    "Miksi et mene kisahan?"

    "Kuinkapa minä kisahan,
    kun ei mulla kumppalia."

    Kukan antoi armo-Luoja:
    "Sulho on sinulla suuri."

    Karkeli kyläinen kansa
    kummulla välillä vetten,
    auringon alimenossa;
    siellä Tyyrin tyhjä tytti
    suuren sulhonsa keralla.

    Riensi riemuiten kotihin. —
    Kukan kätki lippahasen,
    pani alle päänalaisen;
    kun heräsi, avasi arkun:
    oli kukka kultalehti.

    Tuosta tunsi suuren sulhon,
    jonk' oli kanssa karkeloinut
    kummulla välillä vetten;
    eikä itkenyt enempi.

OTERMA JA KATERMA.

    Oli kerran mies Oterma,
    Otermalla veli Katerma,
    kummallakin nainen nuori.

    Ajoivat aamulla varahin
    hämäräisen metsän halki;
    lauloi puussa Lemmon lintu:
    "Ontuva on mies Oterma,
    kaunoinen on mies Katerma,
    hyv' on syödä Hiiden linnun
    veljen maksoa veristä."

    Veli vanhempi kirosi:
    "Mitä laulat Hiiden lintu!"

    Sanan saattoi nuorempainen:
    "Raikui matkamme ratoksi."

    Veljet huhdalta palasi
    pimetessä talvipäivän;
    paha hongasta pakisi:
    "Verevä Oterman onni,
    kapea Katerman nainen,
    hyv' on syödä Hiiden linnun
    naisen nuoren rintapäitä."

    Katerma karahkan otti,
    heitti Lemmon lentiäistä.
    "Mitä herja hellittelet!"

    Veli vanhempi murahti:
    "Lauloi mieltä miehen päähän.

    Vieri aikoa vähäisen,
    hanget hohti, pyyt pyrisi,
    kukertivat kukkoteeret;
    virkkoi kaunoinen Katerma:
    "Sinä sinne päin erästä,
    minä tänne työnteleime."

    Näki ontuva Oterma
    edestänsä pyyn putoovan,
    kohtasi salossa veljen.
    "Etpäs sie eronnutkana!"

    Sanoi Kaunoinen Katerma:
    "Taisin kierteä keheä."

    Erosi erähän veljet,
    kuuli kaunoinen Katerma
    suhahtavan sulkanuolen.
    "Miksi sie minua ammuit?"

    Sanoi ontuva Oterma:
    "Lienen Hipaissut pahasti."

    Vieri aikoa vähäisen,
    päivä paistoi, pälvet nousi,
    hanget suuretkin sulivat;
    ei sula sydänten routa
    pimeässä veljespirtin.

    Astui veljet atrialle;
    puhui nuorikko Oterman
    Katermalle kaunihille:
    "Sinä veljesi tapakin,
    saamme toinen toisihimme!"

    Virkkoi kaunoinen Katerma:
    "Vuota, kun kylyhyn käymme!"

    Kävivät kylyhyn veljet;
    kuiskasi Katerman nainen
    Otermalle ontuvalle:
    "Sinä veljesi tapakin,
    sulta naista naurattavi!"

    Sanoi ontuva Oterma:
    "Vuota, käymme vuotehelle!"

    Vieri veljet vuotehelle;
    nousi kaunoinen Katerma,
    kysyi vaimo vierellänsä:
    "Kunne kultani käkeät?"

    Virkkoi kaunoinen Katerma:
    "Annan orhille apetta."

    Kuuli uksen ulvahtavan,
    nousi nuorikko Oterman;
    kysyi miesi kyljessänsä:
    "Minne mielit lintuseni?"

    Vaimo vastasi verevä:
    "Lehmiläävässä käväisen."

    Pihalla neuvoa pitivät,
    puhui kaunoinen Katerma:
    "En veristä veljeäni,
    avo on järvi rannan alla,
    vedän purjehen punaisen,
    maille muille vierikäämme!"

    Kuuli tuon Katerman nainen
    halki harvan sintsin seinän,
    kiirehti tupahan tuosta:
    "Joudu jo Oterma, juokse,
    pursi aaltoja ajavi,
    veli viepi veljen vaimon!"

    Ilkkui ontuva Oterma:
    "Menköhön, mikä menevi,
    pohja on puhki purtosesta."

    Toki nousi nostamatta,
    orhin tallista talutti,
    raikahutti rantatielle;
    säikkyi vaimo vietäessä:
    "Oi, Katerma, kaunoiseni!
    Nousevi punainen pilvi
    kotoisilta kukkuloilta."

    Hymyi kaunoinen Katerma:
    "Älä kultani kujerra!
    Pilvi tuopi pitkän tuulen."

    Puhui nainen purjepuulta:
    "Oi, Katerma, kaunoiseni!
    Aurinko alas ajavi
    kotoisilta kukkuloilta."

    Hymyi kaunoinen Katerma:
    "Älä itke armahani!
    Karit päivä katselevi."  ¦

    Kuuli kapsavan kavion,
    pahoin nuorikko parahti:
    "Oi, Katerma, kaunoiseni!
    Veli välkkyen tulevi,
    vyöllänsä vihainen viini."

    Sanoi kaunoinen Katerma:
    "Nyt taisi tuhomme tulla."

    Souti vaimo, vieri venho,
    meloi kaunoinen Katerma,
    tunki tulva purtosehen,
    huuti mies hädässä hengen:
    "Veli kuule velloasi!
    Pelastanet naisen nuoren,
    mie itse merehen mennen."

    Sortui venho veen varahan,
    joutui sormet soutimiksi,
    ehti ontuva Oterma
    rannalle someriselle;
    nuolen vinkuvan lähetti
    jälkehen urohon uivan,
    halki veljen hartioista,
    puhki naisensa povesta,
    huuti vielä, huikahutti:
    "Mik' on verta veljessäni,
    painu paatena merehen,
    mikä nuorta naisessani,
    nouse siipenä kajavan,
    etteivät toistansa tavanne,
    eivät syyllistä syliä,
    eivät täällä eikä tuolla,
    eivät maassa, maan sisässä
    eikä Luojan taivahassa!"

KOUTA.

    Lapin Kouta, kolkko miesi,
    tuo oli suurin tietäjistä
    Turjan tunturin takana.

    Kyyt viherti katsehesta,
    suusta lenti yölepakot,
    jalan alta ahmat nousi,
    käden päällä kärpät juoksi,
    korppi koikkui päälaella,
    haaskalinnut hartioilla.

    Kaikki tiesi, min inehmot,
    kaikki taisi, min jumalat;
    ei sitoa sinistä tulta,
    aarnihautoja avata.

    Läksi tuota tuntemahan
    Mannun mahtia syvintä.

    Kulki teitä tiettömiä,
    matkoja mitattomia,
    jäänä järvet, hyynä hyrskyt,
    tunturit ukon-jylynä;
    parahti Lapissa lapset,
    kovin koirat vingahteli,
    meni viima usta myöten,
    hiilos himmeni kodassa.

    Maahinen majassa nukkui,
    kuuli kulkevan kovasti,
    haukotteli, hangotteli,
    leukapielensä levitti:
    päin putosi suuret hongat
    suuhun purnun pohjattoman;
    eipä Kouta, kolkko miesi.

    Nousi maasta Maan-venyjä:
    "Ken olet kempi kulkemassa,
    maan valta vaeltamassa,
    kun et suuhuni solahda?"

    Lausui Kouta, kolkko miesi:
    "Olen Kouta kulkemassa,
    Lappi maata laulamassa,
    tullut en tänne syötäväksi,
    tulin tietojen hakuhun."

    Umpisilmäinen urahti:
    "Annoitko oman veresi?"

    Lausui Kouta, kolkko miesi:
    "Tein sen poika-polvenani,
    sain sanan varaväkevän:
    veri verta vahvistavi."

    Homeparta paukahutti:
    "Murhasitko muut ilosi?"

    Lausui Kouta, kolkko miesi:
    "Tein sen miesnä nuorempana,
    sain sanan varaväkevän:
    rauta raudan rohkaisevi."

    Saven-harmaja saneli:
    "Kirositko kantajasi?"

    Lausui Kouta, kolkko miesi:
    "Tein sen kuolon kynnyksellä,
    sain sanan varaväkevän:
    kylmä kylmän karkaisevi."

    Sanoi Maahinen sanansa:
    "Olet Kouta kolmi-lukko."

    Kouta kolkosti hymyili:
    "Kaikki tiedän, min inehmot,
    kaikki taidan, min jumalat,
    en sitoa sinistä tulta,
    manata mennyttä takaisin."

    Virkkoi maasta Mannun vanhin:
    "Rotkohon Rutimon mennös,
    missä ankara Ajatar
    liehtoo liekkiä sinistä
    pyhän päällä aarnihaudan.
    Saat sa mahdin maan ikuisen,
    tulet Kouta kaikkitieto."

    Vavahti kovakin Kouta:
    "Entä en palanne tieltä?"

    Pilkkasi Peri-isäntä:
    "Tahdot tulla kaikkitieto,
    et antaa elämätäsi!"

    Läksi Kouta kulkemahan,
    Lapin-linna liikkumahan,
    Rutjan-koski kuohumahan,
    Turjan-yö tohisemahan;
    tähdet tippui taivahilta,
    maan alla vainajat vapisi,
    oli tuska Tuonelassa,
    pelko pirteissä jumalten.

    Sanoi ankara Ajatar:
    "Terve Kouta tultuasi!
    Viikon varroin jo sinua."

    Lausui Kouta, kolkko miesi:
    "Monet on askaret inehmon,
    monianne miehen aatos.
    Lienet vartonut minua,
    en lie ennen ennättänyt."

    Puhui ankara Ajatar,
    kuului ääni kuolon yöstä,
    puun alta, petäjän alta,
    korven louhien lomasta:
    "Elon huoli huomisesta,
    Mana mennyttä manaapi."

    Tuo oli Kouta, kolkko miesi,
    tunsi kaikki tietävänsä,
    astui rotkohon Rutimon,
    kulki kuolon porraspuita,
    niinkuin pitkän pilven lonka.

    niinkuin jäisen kosken kopru;
    ei hän taakse katsahtanut,
    katsoi kohden Kalman usta,
    ei hän kilvan kiirehtänyt,
    astui askel askeleelta,
    kun oli tuima Tuonen kulku,
    elo kuoloa kovempi.

MERENKYLPIJÄ-NEIDOT.

    Mikä on hanhien havina
    Vienan virran kainalossa?

    Ne on kolme Hiiden neittä,
    riisuit sulkansa kivelle,
    menit merta kylpemähän;
    illan ruskossa tulevat,
    aamun koitossa katoovat.

    Tuo oli Lippo linnustaja
    kiven kirjavan takana,
    katsoi siivet kaunehimmat.

    Pilvet päivä jo punasi.

    Nousivat merestä neiet,
    löyti kaksi lentimensä;
    kolmas etsi, ei tavannut.

    Impi itkuhun hyrähti.

    Lausui Lippo, liukas sulho;
    "Saanet sulkasi takaisin,
    antanet minulle suuta."

    Virkahti vilun-ihana:
    "Silloin sulle suuta annan,
    koska silmäs sammunevi."

    Ilkkui veitikka verevä:
    "Silloin silmä sammukohon,
    kun sa kutsut kullaksesi."

    Päivä vuoret jo punasi.

    "Silloin kutsun kullakseni,
    koska mieles muuttunevi."

    "Silloin mieli muuttukohon,
    kun likistät linnuksesi."

    "Silloin linnuksi likistän,
    koska hyytyvi hymysi."

    "Silloin hyytyköön hymyni,
    kun me kättä kääpätähän."

    Päivä hongat jo punasi,
    tuli tuska impyelle:
    "Suo mulle sulkani takaisin,
    tahi taattoni toruvi!"

    "Milloin oot minun omani?"

    "Koska päivä koittanevi."

    Päivä päätänsä kohotti.
    Sai pukunsa peilikylki,
    antoi suuta sulhoselle
    linnunluisella nokalla,
    veen suulla verettömällä:
    hymy hyytyi, silmä sammui,
    pois kulki kultainen elämä,
    muuttui mieli miehen nuoren.

    Neiti lentohon lehahti
    noustessa kesäisen päivän.

IMPI JA PAJARIN POIKA.

    Istui impi lähtehellä,
    vieritti suruista virttä
    päivän mennessä majoille,
    kesähiilun himmetessä,
    syttyessä syksyn lampun,
    pohjan tähden tuikkehessa.

    Huone honkainen humahti,
    kangas kultainen kumahti,
    syöksähti sylistä illan
    tuo kaunis pajarin poika

    välkkyvällä varsallansa;
    hetteessä hepoa juotti,
    naljaeli neitoselle:
    "Milloin sie minun omani?"

    Saneli ihala impi:
    "Silloin mie sinun omasi,
    kun sammuu sydänsuruni."

    Tuo kaunis pajarin poika
    suki orhin sulkkukarvan,
    naljaeli neitoselle:
    "Milloin sammuvi surusi?"

    Virkahteli vieno virpi:
    "Silloin sammuvi suruni,
    kun minä sininen risti."

    Tuo kaunis pajarin poika
    riisui ristin rinnaltansa,
    naljaeli neitoselle:
    "Muistatko minua milloin?"

    Heinä himmeä helisi:
    "Muistelen minä sinua,
    muistatko sinä minua?"

    Tuo kaunis pajarin poika
    kävi neitosen kätehen,
    ristin kaulahan ripusti.
    "Silloin mie sinut unohdan,
    kun minä punainen nurmi."

    Singahti satulahansa,
    kultanuolena katosi,
    jäi impi imehtimähän
    pohjan tähden tuikkehesen.

    Tuo kaunis pajarin poika
    kulki suurihin sotihin,
    tasapäihin tappeloihin;
    tuo impi ihalan illan
    kulki kaihoten kotihin,
    kultaristi rinnallansa.

    Tuo kaunis pajarin poika
    vihdoin miekkansa veristi
    oman veljensä veressä;
    tuli portille pyhälle,
    munkiksi monasterihin.

    Tuo impi ihalan illan
    kauan kaipasi urosta,
    kesän-mennyttä murehti;
    meni miehelle hyvälle,
    vaikk'ei varsin mieluisalle.

    Tuo kaunis pajarin poika
    viallista verta vitsoi
    kopin kolkoilla kivillä;
    tuo impi ihalan illan
    se suki suruista päätä
    miehen vieraan vuotehella.

    Tuo kaunis pajarin poika
    huuti suuressa hädässä,
    anoi Herran armahdusta;
    tuo impi ihalan illan
    oudon liettä liikutteli,
    oudon lasta laulatteli,

    oudon karjoja huhuili,
    oudon väänti värttinätä,
    oudon kanssa illat istui,
    oudon kanssa aamut astui,
    oudolle tilan tekevi,
    oudon ääntä kuuntelevi.

PYHÄ YRJÄNÄ.

    Pyhä Yrjänä ylinkä
    kuuli immen kiljahtavan
    Turjan tunturin takana;
    karahutti katsomahan.

    Kuikutti kukat kanervan:
    "Viety on tästä neiti nuori
    pulkassa porottomassa,
    reessä tarvahattomassa,
    vemmel piukki, tie vikisi,
    impi itki, kallotteli."

    Seisoi usma niinkuin seinä
    Turjan tunturin takana,
    pakkanen pahemmin seisoi
    kera pilkkoisen pimeän,
    uhkasit urosta syödä;
    korskui orhi kultakenkä.

    Pyhä Yrjänä ylinkä
    miekalla utua iski,
    valahutti valkeata:
    "Kautta lempeni pyhäisen,
    kirkastu ikuinen ilta!"

    Aukesi räme etehen,
    mätäs-märkä, räähkä-mänty,
    purskui rimmet pohjattomat,
    katsoi suo-silmät sumeat,
    uhkasit urosta niellä;
    pärskyi orhi pää-hopea.

    Pyhä Yrjänä ylinkä
    iski suota suitsillansa,
    helähytti helmivyöllä;
    "Kautta mun sydänsuruni,
    karkaistu vesi vetelä!"

    Rauta rahkasta helähti,
    nousi suosta suuret miekat,
    käsivarret koukistetut
    alla tähtien ikuisten,
    uhkasit urosta kaata;
    orhi vaahtinen vapisi.

    Pyhä Yrjänä ylinkä
    satulassansa yleni,
    sanoi alta silmä-raudan:
    "Kautta julkisen Jumalan,
    pelastan ma naisen nuoren!"

    Kannusti uvetta urho,
    ajoi tapparan teriä,
    tuli Ruijan rantamalle,
    missä hyrskyi aalto hyinen,
    meri selkeä sinerti.

    Syöjätär valio vaimo
    se virui vesikivellä
    Lapin päivän paistehessa;
    kauas kuulti kultasuomut,
    loitos loisti heljät hapset,
    heijastui sepel sininen,
    päällä paaden vaahtiparskun,
    iljanteella jään ikuisen.

    Heittihe hepo sivulle,
    karkasi kahdelle jalalle.

    Pyhä Yrjänä ylinkä
    ruoskin orhia opetti,
    lausui tuolla lausehella:
    "Miss' on impi meiltä viety,
    kussa kastettu kaponen?"

    Sihisi sininen lisko:
    "On kapehet kaunihimmat,
    ihanammat itsellämme,
    kääntynetkin nyt takaisin
    taikka turmasi tulevi!"

    Sylki Syöjätär vesille,
    meri koskena kohisi,
    hyökyi hyrskyt rantamalle;
    Pyhä Yrjänä ylinkä
    ajoi orhin aallokkohon,
    miekan välkkyvän kohotti
    pään päälle kähyjen vaimon:
    "Neuvonet minulle neien,
    oman säästät herjan hengen."

    Vaimo kyyn-viha vikisi:
    "Tuoll' on tytti teiltä viety
    Vesi-Hiiden vuotehella;
    etsit impeä suruista,
    löydät naisen nauravaisen."

    Kalpeni satulassansa
    Pyhä Yrjänä ylinkä.
    "Sen varsin valehtelitkin."

    Pilkkasi paha-niminen:
    "Rakastitko naista nuorta?"

    Mietti hetken hervahtuen
    Pyhä Yrjänä ylinkä,
    korkeni satulassansa,
    lausui äänellä lujalla:
    "Rakastin ma naista nuorta
    niinkuin sankarin satua,
    viatonta vainottua,
    kaunista kadotettua;
    tähteni pyhä aleni,
    yljän lempeni yleni."

    Iski miekalla matoa,
    lisko liukahti kivehen,
    tuli tuiski kalvan tiestä,
    kallio kaheksi lenti;
    paaden alla porras-polku,
    kuja kaita, kammottava.

    Hyppäsi hevon selästä
    Pyhä Yrjänä ylinkä,
    heitti ohjat orhillensa.
    "Saata maalleni sanoma,
    jos mun kuulet kuolleheksi."

    Hirnahti hepo suruinen:
    "Saatan Luojalle sanoman,
    jos sun kuulen kuolleheksi."

    Kulki polkua kivistä
    Pyhä Yrjänä ylinkä,
    löysi naisen nauravaisen
    Vesi-Hiiden vuotehelta;

    silmät sankarin pimeni,
    ääni kurkussa korahti:
    "Kautta ristin rinnallani,
    Luoja lapsesi lunasta!"

    Tappoi naisen naurusuisen
    miekalla tuliterällä
    Pyhä Yrjänä ylinkä,
    kukka kaiken ristikunnan.

TUMMA.

    Tuo oli tumma mammon marja
    syntymässä säikähtänyt,
    näki kauhut kaikkialla,
    haltiat pahat havaitsi,
    ei hyviä ensinkänä.

    Pani äiti paimenehen. —
    Paimen metsästä palasi,
    tuli outona tupahan,
    haasteli haralla hapsin:
    "Oi emoni, älä minua
    pane karjan paimenehen!
    Lempo seisoi suon selällä.
    Hiidet hirnui kankahalla,
    juuttahat jälestä juoksi,
    maasta Maahinen kohosi."

    Ei pojasta paimeneksi. —
    Pantihin kalan kutuhun.

    Palasi mereltä poika,
    tuli valjuna tupahan,
    kertoi kynnet kylmillänsä:
    "Kauhea saloilla kansa,
    meren kansa kauheampi!
    Näin minä Tursahan tulevan,
    meren kahtia menevän,
    Kalpea karilla istui,
    Tyhjä alla ammotteli."

    Ei pojasta merelle miestä. —
    Pantihin palon tekohon.

    Palasi palolta poika,
    tuli vauhkona tupahan,
    sanoi silmin seisovaisin:
    "Hirveät meriset hirmut,
    tulen hirmut hirveämmät!
    Sylki kyyt kyventä, liskot
    puhui liekkiä punaista,
    Syöjätär porossa keitti,
    Kehno käänti kattilata."

    Suku jo surmata saneli:
    "Mitä työstä tyhjän miehen!"

    Ennätti emo etehen,
    kyyditti kylän kisoille.

    Palasi kylästä poika,
    ei tohi tupahan tulla,
    kujilla kuvahtelevi,
    piilee peltojen perillä;
    löysi äiti seisomasta
    takaiselta tanhualta.

    Poika kaulahan kavahti:
    "Oi emoni, kantajani!
    Paras on minun paeta,
    paras mennä näiltä mailta,
    mennä Kalman karsikkohon,
    piillä Tuonelan pihoille!
    Kolkkoja kotona näin ma,
    kamalampia kylässä!
    Veräjällä Vento seisoi,
    Vennon poika portahalla,
    loukossa Vahinko vaani,
    Kouko kohtasi ovella."

    Tunsi äiti tummaisensa,
    tunsi jo tuhon-alaisen
    syntymässä säikkyneeksi;
    itki, itki, ei evännyt,
    virkkoi, vienosti saneli:
    "Niin menekin, poloinen poika,
    mene kuolon kuusikkohon,
    vainajien varvikkohon,
    tuvan taakse taaton saaman,
    lempeän lepotiloille,
    missä seisoo puut pyhäiset,
    hongat himmeät puhuvat
    ollehista, mennehistä,
    murehessa yön ikuisen."

    Taatto haudassa havasi.
    "Mitä itket, heimon helmi?"

    "Tuota itken, oi isoni,
    ei minuhun metsä mielly."

    "Lehto laululla lepytä,
    niin teki isätkin ennen."

    "Tuota itken, oi isoni,
    ei minusta merelle miestä."

    "Ahti uhreilla aseta,
    niin teki isätkin ennen."

    "Tuota itken, oi isoni,
    ei tuli minulle tuttu."

    "Tuli kytke kahlehisin,
    niin teki isätkin ennen."

    Yhä itki heimon helmi,
    "Mitä itket, oi iloni?"

    Tuska ilmoille ajoihe:
    "Oi isoni, ota minutkin
    kera Kalman kartanoihin.
    kun olen maammon tumma lapsi,
    syntymässä säikähtänyt,
    näen kauhut kaikkialla,
    enin ihmisten elossa."

    Nousi ääni nurmen alta,
    sana Tuonelta samosi:
    "Säikkyivät isätkin ennen,
    toki aikansa elivät.
    Autio elämän aamu.
    Manan ilta autiompi.
    Pirtit on pienet Tuonelassa,
    maan alla kaltaiset kamarit,
    kuu ei loista, päiv' ei paista,
    yksin istut, yksin astut,
    toukka seuloo seinähirttä,
    itse seulot itseäsi
    ikävässä ainaisessa,
    haikeassa, vaikeassa."

    Poika Tuonelta palasi,
    tuli miesnä hiljaisena,
    istui tuttuhun tupahan;
    kohenti takassa tulta,
    talon töitä toimitteli,
    hymysuin hyreksi joskus
    sinipiioista saloilla,
    Vellamoista veen selillä;
    meni merelle, metsähänkin,
    vei verkon, asetti ansan.

    niin eli ikänsä kaiken,
    ei iloiten eikä surren,
    pannen päivät päälletyksin
    niin tulevat kuin menevät,
    niin paremmat kuin pahemmat;
    päällimmäiseksi paremmat.