Kootut teokset VII

KOOTUT TEOKSET VII

Eino Leino

Otava, Helsinki, 1927.

SISÄLLYS:

RITARI KLAUS. Kuvaelma

ALKIBIADES. 5-näytöksinen murhenäytelmä

CARINUS. 5-näytöksinen runonäytelmä

TTUOMAS PIISPA. 4-näytöksinen legenda

TARQUINIUS SUPERBUS. 5-näytöksinen sukutarina Rooman

    kuningasvallan ajoilta

RITARI KLAUS

Kuvaelma

(Naamioita III. 1908)

HENKILÖT:

RITARI KLAUS.

INKERI.

Näyttämö: Mökki erämaassa. Ovi Perältä. Vasemmalla ikkuna-aukko, joka
luukulla suljetaan. Etualalla vasemmalla Neitsyt Maarian kuva puisessa
komerossaan. Himmeä lamppu sen HENKILÖT: edessä.

Ritari Klaus seisoo neuvottomana keskilattialla. Inkeri on juuri
tullut sisälle ja pudistelee lunta turkiksistaan.

RITARI KLAUS: Niin, tämä on minun kotini ja tällainen minun elämäni.
Sinä näet, että ikkunalautani on lahonnut ja oven kamanat viistoon
painuneet. Lumi sataa tänne sisälle pyryllä ja vesi jäätyy
juoma-ammeessa pakkasella. En ikinä olisi uskaltanut kutsua tänne,
ellet olisi tullut itsestäsi.

INKERI: Minä rakastan sinua.

RITARI KLAUS: Sinä et voi rakastaa minua. Minulla ei ole muuta omaa
taivaan alla kuin tämä tölli ja nämä vaatteet päälläni, jotka eivät
nekään enää ole uuden uutukaiset. Henkeni pitimiksi viritän joskus
vivun korpeen, mutta erämiehet särkevät sen tavallisesti, sillä he
sanovat minun turmelevan heiltä metsä-onnen. Paras, että käännyt
takaisin tykö valtavanhempaisi.

INKERI: Minä rakastan sinua.

RITARI KLAUS: Se ei käy laatuun, ystäväni. Enhän minä ole mies, jota
sinun sopii rakastaa. Minun ruumiini on yhtä ruma kuin minun sielunikin
eikä ole sitä pahetta maan päällä, jota minä en olisi sakkaan saakka
tyhjentänyt. Minä olen naurattanut naisia useampia kuin minun päässäni
on hiuksia ja murhannut miehiä niin monta, että voisi tehdä
kellotapulin heidän pääkalloistaan. Muistinko mainita, että olen
ryöstänyt leskien ja orpojen osan sekä hukannut taloni ja tavarani
myrkyllisissä, päätä-pyörryttävissä nautinnoissa? Minä olen raunio,
jossa vain sisiliskot luikertavat. Mitä iloa saattaa sinulla olla minun
seurastani?

INKERI: Minä rakastan sinua.

RITARI KLAUS: En tiedä, pitääkö minun itkeä vai nauraa sinulle. Sinä
olet todellakin hyvin merkillinen. Sinä tulet minun luokseni silloin,
kun minulla ei enää ole mitään ja kun itse olen inho ja häpeä
itselleni. Miksi sinä et tullut silloin, kun minä olin rikas ja nuori,
kun minulla oli knaappeja ja palvelijoita ja kun valtakunnan
mahtavimmat ritarit katsoivat kunniakseen istua minun pöydässäni?
Silloin olisin minä ehkä voinut valmistaa sinulle arvosi mukaisen
vastaanoton. Nyt tulet sinä myöhään yöllä, etsit kaukaisen erämaan
töllin ja sanot, että tahdot jäädä siihen yhdessä rikollisen miehen
kanssa, jota kukaan kunniallinen ihminen ei enää tervehdi edes tiellä
tahi kirkkomäellä. Herra on varmaan nähnyt hyväksi ottaa pois sinulta
sinun ymmärryksesi.

INKERI: Etkö kuule, että rakastan sinua?

RITARI KLAUS: Pelätä ja kammota sinun tulee minua, jos tahdot pysyä
uskollisena omalle itsellesi. Oletko ollenkaan ajatellut sen teon
seurauksia, jonka olet noin kevytmielisesti ja uhkarohkeasti
suunnitellut? Ellet sinä vielä ennen yötä palaja nopeasti takaisin
isäsi kartanoon, olet sinä huomenna yhtä koditon ja kurja kuin minäkin
eikä kukaan entisistä ihailijoistasi ole enää sinulle kättä ojentava.
Sukusi on sinut kiroava, kansa on kauhistuva naista, joka minunmoiseeni
metsänpetoon on liittänyt kohtalonsa. Kaikki vallasväen ovet
sulkeutuvat sinulta paukahtaen, sinun on mahdoton enää koskaan
matkustaa Turkuun tahi Tukholmaan, puhumattakaan meidän omasta
pitäjästämme, jossa sinä yksinkertaisesti olet tuomittu ihmisten
ilmoilta häviämään. Nainen voi kestää paljon, minä tiedän sen, mutta ei
sitä surun ja häpeän kuormaa, joka painaisi sinua minun vierelläni.
Siksi ole nyt järkevä ja...

INKERI suutelee häntä.

RITARI KLAUS: Sinä todellakin hämmästytät minua. Sinä suutelet minua
niinkuin minä olisin nuori hovipoika tahi tulisilmäinen luutunlyöjä
enkä vanha, harmaahapsinen mies, jonka hartiat jo ovat elämän
taistelussa ennen aikojaan kumartuneet. Näen, että tahdot syöstä itsesi
suoraan perikatoon. Minä ymmärrän, että nainen voi tehdä senkin
rakastajansa takia, mutta enhän minä ole sinun rakastajasi. Minä olen
vain yksi sinun hyljätyistä kosijoistasi, jota sinä nyt lähestyt
säälistä hänen suuressa onnettomuudessaan. Se tuottaa kunniaa sinun
hyvälle sydämellesi ja minun oma sydämeni on siitä syvästi liikutettu,
mutta minä olen todellakin arvoton sinun armolahjaasi vastaan ottamaan.

INKERI suutelee häntä.

RITARI KLAUS: Sinun suudelmasi koskee kipeästi minuun. Oli aika,
jolloin se olisi sulanut kuin sokeri minun huulillani. Nyt pistää se
minua kuin peitsenkärki takaraivooni saakka. Sinä teet todellakin hyvin
väärin myöskin minua kohtaan, kun et tahdo totella sanojani. Mikä julma
ilo saattaa sinulle olla siitä, että herätät haamuja haudoistaan ja
lietsot minuun vain tuskaa ja kärsimystä? Mitä tahdot minusta? Miksi
tulet minun luokseni? Miksi et sinä sano mitään, vaan tuijotat minuun
tuolla katseella, joka rikkoo yksinäisen korpi-yön rauhan povessani?

INKERI: Miksi puhut aina koko ajan vain itsestäsi? Miksi et sinä puhu
minusta ollenkaan?

RITARI KLAUS: Minä puhun sinusta, silloin kun minä puhun itsestäni.
Taikka oikeammin, minä puhun siitä hyvästä työstä, jonka aiot tehdä
minulle, mutta joka juuri tulisi olemaan pahatyö sinulle itsellesi.
Huomaan, että aiot jälleen suudella minua. Minä kiellän sinua sitä
tekemästä, sillä minä en tahdo tuntea itseäni entistä kurjemmaksi. Minä
olen onneton, minä olen rikollinen, minä olen raadollinen ja köyhä, se
on totta, mutta niin köyhä minä en vielä ole, että tahtoisin elää
niistä muruista, jotka rikasten pöydältä putoavat. Myöskin minulla on
vielä jälellä pisara ylpeyttä. Myöskään minä en salli vielä itseäni
herjattavan oman orteni alla. Ja sinun rakkautesi on herja minulle, se
on leivänpala, jonka heität minulle, mutta jota minä en ole pyytänyt
sinulta ja jota minä en aio vastaan ottaa sinulta, niin totta kuin minä
koskaan olen viatonta verta vuodattanut. Mene! Mene! Minä en tahdo enää
milloinkaan nähdä sinua.

INKERI: Sinä olet sittenkin Ritari Klaus! Juuri tuollaisena tahdoin
minä nähdä sinut.

RITARI KLAUS: Miksi et mene? Mitä salailet sinä vaippasi laskoksissa?
Onko se joku uusi armolahja minulle, jonka aiot ojentaa minulle
suudelmasi asemasta? Hah hah! Ei ole rajoja naisen hyvyydellä. Miksi et
vedä esille sitä? Kenties on se kukkaro? Kenties kirjaeltu vyö minulle?

INKERI: Se on miekka. (Vetää miekan esille vaatteensa alta.)

RITARI KLAUS (säpsähtäen): Miekka? Minulle?

INKERI: Minä tahdoin, että olisit jälleen Ritari Klaus.

RITARI KLAUS: Miekka! Minun miekkani todellakin!

INKERI: Minä olen säilyttänyt sen sinulle kartanosi häviöstä.

RITARI KLAUS: Taas ulos maailmaan? Taas uusiin rikostöihin?

INKERI: Tekoihin, jotka vastaavat sinun sielusi sisintä olemusta.

RITARI KLAUS: Siellä ei asu miekka enää.

INKERI: Mikä asuu siellä siis?

RITARI KLAUS: Risti.

INKERI: Onneton! Oletko hukannut ainoan aartehesi?

RITARI KLAUS (hiljaa): Minä en ole enää Ritari Klaus.

INKERI: Miksi kummittelet sitten? Mitä teet sinä enää elävitten
parissa?

RITARI KLAUS: Minä kadun. (Tapailee ristiinnaulitun kuvaa rinnallaan ja
suutelee sitä. Pitkä vaitiolo.)

INKERI (harvakseen): Hyvää yötä.

RITARI KLAUS: Hyvää yötä.

INKERI: Ainiaaksi.

RITARI KLAUS: Ainiaaksi.

INKERI: Mutta sinun miekkasi tahdon minä kuitenkin jättää tänne ja
iskeä ovesi kamanaan merkiksi, kuka olit. Joka kerta kuin kuljet siitä,
olet täten kulkeva tuomion miekan alitse.

RITARI KLAUS: Menetkö nyt?

INKERI: Minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä.

RITARI KLAUS (rukoilevasti): Inkeri!

INKERI (päätään pudistaen): En tunne sinua. Olet aivan outo mies
minulle.

RITARI KLAUS: Etkö rakasta minua?

INKERI: Rikollista miestä saatoin rakastaa. En miestä, joka katuu.

RITARI KLAUS: Minä rakastan sinua.

INKERI: En tiedä, kuka olet. (Menee. Ovi sulkeutuu hänen jälkeensä
äänettömästi.)

RITARI KLAUS: Jumalan äiti, ole minulle armollinen! (Polvistuu Neitseen
kuvan eteen.)

Esirippu.

ALKIBIADES

5-näytöksinen murhenäytelmä

(Naamioita IV, 1909)

HENKILÖT:

ALKIBIADES.

TIMANDRA, hänen lemmittynsä.
THRASYBULOS, hänen ystävänsä.
THEANO, Pallas Athenen papitar.
PHARNABAZOS, Phrygian satraapi.
TOMYRIS, hänen puolisonsa.
SMERDIS, hänen poikansa.
MAGAIOS, hänen veljensä.
SUSAMITHRES, hänen enonsa.
MARSYAS, sadanpäämies.
SOTILAITA.

Paikka: Alkibiadeen maatalo Phrygiassa. Aika 404 e.Kr.

Näyttämö esittää huonetta Alkibiadeen maatalossa. Taustan vasemman
puolen muodostaa pilariaukko, joka myös voidaan sulkea uutimella. Koko
huone, samoin kuin sen sisustus, muinaishelleenisen ja barbaarisen
tyylin sekoitusta.

Taustassa (oikealla) ovi. Samoin ovi etualalla oikealla ja kaksi ovea
vasemmalle. Vasemmalla pöytä ynnä istuimia. Pilari-aukon takana
puutarha, sen takana vuoria ja laaksoja ynnä vihdoin kaupunki eräällä
vuorenrinteellä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

    Näyttämö aluksi tyhjä. Pöydällä viiniä ja hedelmiä. Uudin
    on vedetty syrjään pilari-aukon edestä. Taustassa lämmin
    iltapäivä-valaistus.

    Ulkona kova-äänisiä koputuksia. Timandra tulee oikealta.

MARSYAS (ulkona): Hohoi, Alkibiades! Oletko kotona?

TIMANDRA: Ken kolkuttaa? (Menee pilari-aukolle.)

MARSYAS: Ohoi, se olen minä, Marsyas, sadanpäämies! Tahdon tavata
Alkibiadeen.

TIMANDRA: Alkibiades ei ole kotona.

MARSYAS: Kuinka? Ei kotona? Eikä kai lintuseni. Missä hän on? – Tärkeitä
asioita kaupungissa?

TIMANDRA: Alkibiades on jo varhain aamulla mennyt metsästämään erään
ystävänsä kera, joka eilen-illalla saapui Ateenasta.

    (Marsyaan pää ja yläruumis näkyy pilari-aukon permannon yli.
    Hän on jotenkin juovuksissa ja puhuu törkeällä, tuttavallisella
    äänellä, jota aina joku nikotus keskeyttää.)

MARSYAS: Ja milloin luulet hänen sieltä palajavan?

TIMANDRA: Arvattavasti ennen yön tuloa. – Mitä asioita, jos saan luvan
kysyä?

MARSYAS: Valtio-asioita, armahani. – (Kuiskaten.) Sht! Ymmärrätkö: pää
poikki!

TIMANDRA: Jumalat!

MARSYAS: Nonoh, en tahdo väittää, että pääsi menisi poikki juuri nyt
tahi että ollenkaan olisi kysymys juuri sinun poloisen näköpäästäsi.
Mutta valtioasioiden kanssa ei ole leikkimistä, tiedä se!

TIMANDRA: Voithan palata huomenna siis.

MARSYAS: Aivan mahdotonta! Tänään ei ole mitään huomenta, kultaseni.
Tänään on Astarten juhlapäivä. Yksi suukko!

TIMANDRA: Mene vaan matkoihisi! Tunnen jo tänne saakka, että
hengityksesi hajahtaa humalalle.

MARSYAS (laulaa):

    Hei, humala
    on jumala
    ja rikkaus
    on rakkaus,
    kultaa, kultaa, kultaa...!

(Heittää sisälle kourallisen kiliseviä kultarahoja.)

TIMANDRA: Laulusi sopii loilotettavaksi paremmin jonkun lempihuoneen
edustalla. (Kokoilee rahat ja heittää ne takaisin hänelle.) Pidä
kultasi!

MARSYAS: Kulta on multaa, sydänkäpyseni. Mutta pääsenkö sisälle?

TIMANDRA: Et.

MARSYAS: Häh? Mieti tarkoin, mieti tarkoin, tiltalttiseni. Alkibiades
on minun ystäväni, kestiystäväni...

TIMANDRA: Vakavasti on Alkibiades varoittanut minua laskemasta ketään
sisälle hänen poissa-ollessaan.

MARSYAS (viekkaasti): Myös tärkeiden sanomien saattajata? Älä nyt ole
lapsellinen, laulurastahani. – (Salaperäisenä.) Näetkö kädessäni tämän
kirjeen? Se on suurkuninkaalta.

TIMANDRA: Anna se minulle!

MARSYAS: Vasta kun olet valmistanut suurkuninkaan airuelle hänen
arvonsa mukaisen vastaan-oton. – Mitä, ajatteletkaan? Minä saattaisin
perille kaikkein-korkeimman tahdon ilmoituksen killuen näin kuin
hirsipuun koristus maan ja taivaan välillä...?

TIMANDRA: Lupaatko sitten heti mennä matkoihisi, kun olet antanut
kirjeen minulle?

MARSYAS: Lupaan, jumaliste, lupaan. Menen kuin savu, katoan kuin kaste
taivahille. (Laulaa:)

    Ah, kultani,
    jo avaja,
    voi, lintuni,
    jo havaja,
    iltaa, iltaa, iltaa...!

TIMANDRA (hetken epäröityään): Tule siis! (Avaa oven hänelle.)

MARSYAS (tulee): Vihdoinkin! – (Tervehtii Timandraa barbaarisella
kohteliaisuudella.) Oh! Kauniimpi kuin milloinkaan! Mitä minä olen
sanonut? Onhan Astarte itse muotosi muovaellut.

TIMANDRA: Se on vaan tuo jumalainen juopumuksesi, joka kaikki asiat
silmissäsi kaunistaa. – Kirje!

MARSYAS: Minä vannon: humalani haihtuu heti sinun katsantosi edessä
kuin kalpea kuudan auringon auetessa. – (Lähennellen.) Tuo käsi...

TIMANDRA: Pois! Sinä lupasit mennä matkoihisi, heti kun olet antanut
minulle kirjeen. Tuleeko siitä mitään?

MARSYAS: Epäilemättä, kullan-kyyhkyläiseni, epäilemättä. – Mutta enhän
vielä ole antanut sinulle mitään kirjettä.

TIMANDRA: Siispä anna se minulle!

MARSYAS (lähennellen): Tämä olkapää...

TIMANDRA: Kirje!

MARSYAS: Välipuheen mukaan, västäräkkiseni, välipuheen mukaan. Tämä on
ohjesääntö: minä menen, sitten kuin olen antanut sinulle kirjeen.

TIMANDRA: No niin?

MARSYAS: Nyt minä en anna sinulle mitään kirjettä: siis minä en
ollenkaan mene matkoihini. – Se on selvä.

TIMANDRA: Sinä vannoit...

MARSYAS: Juuri siksi. Vala on tuiki kallis ja pyhä asia... Näet itse,
että minun on sula velvollisuuteni jäädä.

TIMANDRA (tuskissaan): Jumalat, mitä pitää minun hänelle tekemän! –
(Kiivaasti.) Minä tahdon kirjeen, kuuletko, minä tahdon!

MARSYAS: Pikkuhiljaa, hienohelmaseni, pikkuhiljaa. Kirjeen annan minä
vain Alkibiadeelle. – Sinulle sitä vastoin... (Kaivaa povestaan esiin
kultaisen rannerenkaan ja pitelee sitä sormiensa välissä.)

TIMANDRA: En ole kyllin köyhä vastaanottaakseni lahjoja ... sinulta!

MARSYAS: Minulta? Mitä arveletkaan? Minäkö tuhlaisin noin turhan asian
vuoksi leluja, joilla voisi ostaa jo kokonaisen valtameren viiniä.
Ehei, hempukka! – (Irvistäen.) Tämä on vain pieni sulka sen kultalinnun
siivestä, joka juuri nyt pääsi päällä liihoittelee.

TIMANDRA (mittailee häntä katseellaan): Äänestä päättäen luulisi sitä
pikemmin vaakkuvaksi varikseksi.

MARSYAS: Se on sinulle vielä muniva kultaisia munia. – Tuon terveisiä
sinulle palatsista ... eräältä ystävältä!

TIMANDRA (kylmästi): Minulla ei ole ketään ystävää palatsissa.

MARSYAS: Monta, kaunis keijukaiseni, monta! Mutta niistä ei nyt
puhetta. – (Kuiskien.) Prinssi Smerdis lähettää sinulle tämän.

TIMANDRA: Minä en ota vastaan mitään lahjoja prinssi Smerdiiltä.

MARSYAS: Et varmaan ole oikein ymmärtänyt sanojani. Prinssi itse on
pyytänyt minua...

TIMANDRA: Tervehdä prinssi Smerdistä minun puolestani ja virka, että on
hyvin ystävällistä häneltä vielä muistaa vähäpätöistä tanssijatarta.
Mutta hänen lahjojansa minä en voi enkä saa vastaan-ottaa niin kauan
kuin asun Alkibiadeen katon alla.

MARSYAS: Sinä olet hullu, tyttöseni, pähkähullu! – Oikea prinssi,
ajattelepas! – Vai luuletko löytyvän sitä Phrygian tytärtä, jonka sydän
ei ilosta sylkähtäisi saadessaan tällaisen sanoman?

TIMANDRA: Niinpä antakoon hän lahjansa Phrygian tyttärille! Minun ainoa
iloni on Alkibiades.

MARSYAS (nauraen): Ethän tahtonekaan uskotella minulle rakastavasi
tuota maankiertäjää, tuota maantieylimystä, tuota keppikerjäläistä,
joka ei voi antaa sinulle edes uutta hametta Astarten juhlapäiväksi?
Mahdotonta.

TIMANDRA: Joskaan hän ei voi antaa minulle uutta hametta, kuten sanot,
antaa hän joka päivä minulle niin monta uutta todistusta
rakkaudestaan...

MARSYAS: ... että hän jättää sinut yksin kahden hämärän välille ja
lähtee itse päiväksi metsästämään! (Nauraa.) Tiedäpäs, jos nuo ovat
rakkauden todistuksia, joista puhut, mahtaa hän todellakin rakastaa
sinua sanomattomasti.

TIMANDRA (nyreästi): Se on totta. Hän olisi hyvin kyllä voinut jäädä
kotiin...

MARSYAS: Katsopas!

TIMANDRA: Minä tarkoitan: hän olisi voinut jäädä kotiin, vaikka minä
itse pyysin häntä lähtemään.

MARSYAS: Siinä tapauksessa mahdat sinä rakastaa sanomattomasti!

TIMANDRA: Niin teenkin! Entä sitten?

MARSYAS: Ei mitään. – Tulista rakkautta, kissa vieköön! Sangen
harvinainen tapa viettää lemmen jumalattaren juhlapäivää!

TIMANDRA (ylpeästi): Etkö luule rakkauteni olevan kyllin lujan
kestääkseen sekä kahden hämärän välin että sillä aikaa mahdollisesti
sattuvat viettelykset?

MARSYAS: Tietty se, tipuseni, tietty se. Varsinkin ne viettelykset,
jotka tulevat päivän-aikaan...

TIMANDRA: Mitä tarkoitat?

MARSYAS (silmää vilkuttaen): Hämärät lankeavat myös yön kauniin
kahdenpuolen...

TIMANDRA: Niiltä turvaa minut Alkibiades.

MARSYAS: Prinssi Smerdis tahtoo vielä tänä iltana tavata sinut.

TIMANDRA (kuin itsekseen): Prinssi Smerdis on vielä lapsi.

MARSYAS: Prinssi Smerdis on punainen ja valkea, hän on nuori ja
tuoksahtaa vielä tuoreelle vuohenmaidolle. Hän uneksii sinusta yöt
kuumat vuoteellaan...

TIMANDRA: Hän?

MARSYAS: ... ja hän ujostelee päivät sinun kuvajaistasi, joka seuraa
häntä kaikkialle, lammikoiden partaille ja linnan puistikoihin.

    (Kiinnittää renkaan hänen käsivarteensa. Timandra kuuntelee
    viehättyneenä.)

TIMANDRA: Prinssi Smerdis?

MARSYAS: Sinä pääset hoviin...

TIMANDRA (nauruun purskahtaen): Voisihan luulla melkein, että teet omaa
rakkauden-tunnustustasi! – Kuulit, mitä sanoin: Alkibiades on minun
ainoa iloni ja autuuteni.

MARSYAS: Tätä vastausta en voi viedä palatsiin. Prinssi Smerdis...

TIMANDRA: Prinssi Smerdis on lähettänyt hävyttömän puolesta-puhujan.
Mene!

MARSYAS: Hänen lahjansa sallinet sinä kuitenkin jäädä tänne?

TIMANDRA: Hänen lahjansa olisi minulle kahle, vaikka kultainenkin.
Ota se!

MARSYAS: Mikä on annettu, on annettu. – (Viekkaasti.) Voithan kätkeä sen
vastaisia tarpeita varten.

TIMANDRA: Niinpä lasken minä sen tähän pöydälle ja lupaan, että se saa
olla siinä, siksi kuin prinssi itse on saapuva sitä noutamaan.

MARSYAS (hävyttömästi): Se on parempi, sen vastauksen voin minä
viedä palatsiin.

TIMANDRA: Konna! Poistu täältä!

MARSYAS: Päivänkukka, muista, missä juuresi ovat!

TIMANDRA: Missä?

MARSYAS: Loassa. – (Taustaan osoittaen.) Sinä olet tullut tuosta
suuresta kaupungista. Sen väenvilinään olet sinä jälleen jäljettömästi
häviävä.

TIMANDRA (heikosti huudahtaen): Ei, ei!

MARSYAS: Tänä yönä, vielä tänä yönä ... (Laulaa:)

    Sun rintasi
    puutarha on,
    sun hintasi
    on verraton,
    valtaa, valtaa, valtaa...!

(Menee loilottaen. Timandra on äkkiä hervottomaksi horjahtanut.
Seisoo vielä hetkisen kädet silmäinsä edessä, herää kuin pahasta
lumouksesta ja pyyhkäisee äärettömällä inholla käsivarttaan, jota
Marsyas on koskettanut. Yrittää rientää vasemmalle, pysähtyy, miettii,
ottaa kuin ohimennen kultarenkaan pöydältä ja kääntelee sitä ihaillen
kädessään. Pudistaa päätään, laskee korun jälleen pöydälle. Menee
pilari-aukolle. Nojaa uneksien pylvääseen. Hämärä on langennut
nopeasti. Näyttämö on jo miltei pimeä. Taivas on tähdittynyt,
juhlatulet syttyneet kaupungissa. Etäinen kohina ilmoittaa ilon
alkaneeksi.)

    Timandran laulu.

    Yön taivahalla jo tähdet käy.
    Ei kulta korkea kotiin näy.
    Jos mua sa lemmit, miks' viivyt poissa?
    Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?

    On kallihimmat mun lempein yöt
    kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt,
    mut kallein lahjoista taivahalta
    on lemmen ylpeän vapaa valta.

    Niin autioksi käy sydämein.
    Mit' armas, ah, sulle pahaa tein?
    Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin?
    Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin?

(Sulkee äkisti uistimella pilari-aukon. Menee oikealle, palajaa ja
sytyttää tulet. Pysähtyy kuin ohimennen jälleen korua ihailemaan.
Koettelee käsivarteensa sitä, hymyilee, ihasteleikse, ottaa pöydältä
hedelmän ja puraisee sitä valkeilla hampaillaan. – Ääniä taustasta.
Timandra pakenee nopeasti oikealle.

Alkibiades ja Thrasybulos tulevat keskustellen kiivaasti
keskenään.)

ALKIBIADES: Ystäväni: sinä et menettele rehellisesti minua kohtaan...

THRASYBULOS: Kuinka?

ALKIBIADES: Sinä sanot osan, mutta et kaikkea. Mikä on sinun
suunnitelmasi?

THRASYBULOS: Juuri sitähän olen päässyt sinulle selittämästä.

ALKIBIADES (ankarasti): Thrasybulos: en tahtoisi mielelläni epäillä
sinua, sillä silloin en todellakaan tietäisi enää, kehen uskoa.

THRASYBULOS: Älä siis epäile minua! Olen ystäväsi!

ALKIBIADES: Monta ystävää on minulla ollut ja kaikki ovat he minut
vaaran hetkellä pettäneet.

THRASYBULOS (nuhtelevaisesti): Kaikkiko?

ALKIBIADES: Sinua yksin olen tähän saakka pitänyt todellisena ystävänä.

THRASYBULOS: Nytkö et pidä enää? Millä olen ystävyytesi kadottanut?

ALKIBIADES: Et vielä millään. – (Epäluuloisesti.) Kuitenkin miellyttäisi
minua tietää, mitä olisit sinä vaaran hetkellä tekevä.

THRASYBULOS: Antaudu siis vaaroihin minun kanssani! Olen ystäväsi. –

ALKIBIADES: Hm. Tahtoisin tietää sen hiukan ennen.

THRASYBULOS: Ellet usko sanoihini, käy se todellakin sinulle vaikeaksi.

    (Vaitiolo.)

ALKIBIADES (miettien): On olemassa tosin yksi seikka, joka kehoittaa
minua luottamaan sinuun.

THRASYBULOS: Todellakin!

ALKIBIADES (kuin edellä): Niin kauan kuin olemme toisemme tunteneet,
olet sinä aina toivonut minua paremmaksi kuin olen.

THRASYBULOS: Ja tuotako eivät muut ystäviäsi ole toivoneet?

ALKIBIADES: Eivät, (hymyillen omituisesti) – sillä jos heidän toiveensa
olisi toteutunut, en minä enää olisi voinut olla heidän ystävänsä.

THRASYBULOS: Sinulla on ollut huonoja ystäviä, Alkibiades.

ALKIBIADES: Mahdollista kyllä. – (Merkitsevästi.) Kritiaasta tuli
tyranni.

THRASYBULOS (laskien kätensä hänen olalleen):
Ystäväni!

ALKIBIADES: Myöskin Kritias oli minun ystäväni ja kuitenkin hän on nyt
Spartan palkollinen! – (Hurjasti.) Mitä maksetaan minusta Ateenassa,
Thrasybulos?

THRASYBULOS: En ole hieronut kauppaa hengelläsi.

ALKIBIADES: Kuitenkin täytyy minun tehdä sinulle yksi kysymys.

THRASYBULOS: Mikä?

ALKIBIADES (painokkaasti): Tämä: oletko Lakedaimonin lähettämä?

THRASYBULOS: Hyvästi! (Aikoo mennä.)

ALKIBIADES: Ystäväni! Nyt vasta voin sydämestäni toivottaa sinut
tervetulleeksi kattoni alle.

THRASYBULOS (empien kynnyksellä): Enpä tiedä enää, astunko sen alle.
Sinä koettelet liiaksi ystävyyttämme, Alkibiades.

ALKIBIADES: Koska tiedän, että se kestää koettelemukset. – Pyydän sinua
istumaan ja iloitsemaan siitä, mitä köyhä taloni voi tarjota sinulle.

THRASYBULOS: Sitä ennen tahdon kuitenkin sinulle asiani ilmoittaa.

ALKIBIADES (jälleen epäluuloisesti): Ystävyys yksin ei siis ole tuonut
sinua Aasiaan?

THRASYBULOS: Ystävyyden takia ei matkusteta merten poikki.

ALKIBIADES: Kuitenkin ystävä minulle mereltä yleni!

THRASYBULOS (merkitsevästi): Matkusti velkamies jälestä velallisensa.

ALKIBIADES: Ei vihollinen jälestä vihollisensa?

THRASYBULOS: Tulin sotatoverina.

ALKIBIADES (vältellen): Toivon myös toverin kohdanneesi.

THRASYBULOS: Minä sanoin: sotatoverina.

ALKIBIADES: Rauha vallitsee maailmassa.

THRASYBULOS: Tyyni myrskyn edellä, toivon minä.

ALKIBIADES: Lakedaimonilaisten valtikka ulottuu kaikkialle. He ovat nyt
maan herrat.

THRASYBULOS (lennokkaasti): Eivät, niin kauan kuin elää Alkibiades.

    (Vaitiolo.)

ALKIBIADES: Mitä tahdot minulta?

THRASYBULOS: Tärkeät asiat vaativat tällä hetkellä sinun läsnä-oloasi
Ateenassa.

ALKIBIADES (pilkaten): Ohoh, etpä vähää vaadi, kun vaadit minua kotini
jättämään!

THRASYBULOS: Kotilietesi ääreen sinua pyydänkin juuri.

ALKIBIADES: Kotiliesi on siellä, missä lempi leimuaa.

THRASYBULOS: Suurin kuitenkin on lempi synnyinmaahan.

ALKIBIADES: Naisen rakkaus on täällä majani rakentanut.

THRASYBULOS: Kansan rakkaus on siellä sinulle toisen, korkeamman,
kohottava.

ALKIBIADES (hampaittensa välistä): Huono perustus on kansan rakkaus.

THRASYBULOS: Olkoon siis Ateenan vapaus arvokkaampi!

ALKIBIADES: Ateena on hävitetty, orjuutettu.

THRASYBULOS: Sitä suurempi kunnia voida se jälleen raunioista rakentaa.

ALKIBIADES (nopeasti): Ahaa, sekö oli sinun suunnitelmasi?

THRASYBULOS: Sen ponsi, niin. Loput kerron sinulle sitten kuin olemme
matkaan kiiruhtaneet.

    (Timandra tulee oikealta hymyillen herttaisesti.)

TIMANDRA: Kuulin teidän kiistelevän keskenänne. – Onko metsä ollut
mieluinen teille?

ALKIBIADES: Kiitos kysymästä. Emme ole saaneet juuri mitään ammutuksi.

THRASYBULOS (hymyillen): Olemme parhaasta päästä vain väitelleet.

    (Alkibiadeen silmät ovat heti Timandran sisälle tultua kiintyneet
    renkaasen, joka on hänen käsivarressaan. Katsoo, lähestyy ja
    tarttuu vihdoin kovasti kiinni häneen.)

ALKIBIADES: Pharnabazoksen sadanpäämies on käynyt täällä.

TIMANDRA (viattomasti): Kyllä. Mutta mistä sen tiedät?

ALKIBIADES: Jäljistä, jotka hänen saastaiset sormensa ovat jättäneet! –
Hahaa, näetkö, ystäväni? Mitä minä sanoin? Eikö tänään ole Astarten
juhlapäivä!

THRASYBULOS: Anteeksi: pukuni on metsällä pilautunut ja minä häpeän
ilmestyä tässä asussa korkean jumalattarenne juhlapöytään. Sallinette
sentähden, että kiirehdin heti sitä vaihtamaan.

    (Menee taemmasta ovesta vasemmalle. Hetken painostava vaitiolo.)

TIMANDRA: Alkibiades!

ALKIBIADES (töykeästi): Mikä on?

TIMANDRA: Näin, että aioit häväistä minua hänen läsnäollessaan.

ALKIBIADES: Entä sitten! – Toiko hän mitään kirjettä minulle?

TIMANDRA: Hänellä oli kirje. Mutta hän ei antanut sitä.

ALKIBIADES: Miksi ei?

TIMANDRA: Luulen, että hän lupasi vielä tänä yönä takaisin tulevansa.

ALKIBIADES: Tänä yönä, tänä yönä siis...

    (Vaipua mietteisiinsä. Vaitiolo. Timandra lähestyy arasti häntä.)

TIMANDRA: Alkibiades!

ALKIBIADES (jyrkästi): Mitä? – (Hitaasti, käyden häntä kohden.) Minä en
sano mitään siitä, että lasket sisälle vieraita poissa-ollessani,
vasten minun nimenomaista käskyäni, enkä siitäkään, että otat lahjoja
Smerdis prinssiltä...

TIMANDRA: Senkin sinä tiedät?

ALKIBIADES: Kaikki. – Mutta niin kauan kuin sinä olet tässä talossa,
kiellän minä sinun hänen korujaan kantamasta. Oletko ymmärtänyt?

TIMANDRA: Armaani, sinä viivyit niin kauan metsällä ja minä
ajattelin...

ALKIBIADES: Vaikka minä olisin viipynyt vielä kauemmin, ei sinulla ole
lupa tehdä minua naurun-alaiseksi ystäväni silmien edessä. –
(Painokkaasti.) Mitä muuten häneen tulee: hän ei ole petturi, kuten
sinä sanot.

TIMANDRA: Sen parempi.

ALKIBIADES: Kuitenkin epäilit sinä jo ensi hetkestä saakka häntä.

TIMANDRA: En suinkaan. Hän vaikutti minuun vain niin vastenmielisesti.

ALKIBIADES: Siinäpä se. Jo aamulla koetit sinä herättää minussa
epäluuloja häntä vastaan.

TIMANDRA: Etkö itsekin epäillyt häntä?

ALKIBIADES: Mahdollisesti tein minä sen. Mutta sinä lietsoit minun
liiallista varovaisuuttani, samoin kuin sinä aina olet valmis syttämään
sydämeni vaanivaa epäluuloisuutta.

TIMANDRA: Ah! – (Painaen sydäntään.) Se koski kipeästi.

ALKIBIADES: Minä sanon vain, mikä on totta. Minä olen jo kauan
huomannut sen. Sinä tahdot imeä minusta pois minun ihanan
itseluottamukseni...

TIMANDRA: Senkin minä tahdon, senkin!

ALKIBIADES: Ja tehdä minut niin raukaksi omissa silmissäni, etten enää
tiedä enkä muista, kuka olen. – (Äkkiä käännähtäen.) Mutta miksi täällä
on niin paljon valoa? Loistaahan koko talo kuin lyhty ikään!

TIMANDRA (hiljaisesti): Arvelin, koska tänään on Astarten juhlapäivä...
Mutta voinhan minä sammuttaa osan tulista, jos niin tahdot.

ALKIBIADES: Ne saavat palaa. – (Aikoo vasemmalle, pysähtyy.) Voit tuoda
enemmän viiniä. Me juomme tänään. – Ja tuon pöydän voit myös järjestää
hiukan hauskemmaksi, ettei ystävämme saa aivan huonoa käsitystä meidän
barbaarisista elämäntavoistamme.

    (Menee etumaisesta ovesta vasemmalle. – Timandra jää silmät
    suurina hänen jälkeensä katsomaan, pudistaen sitten päätään
    surumielisesti, riisuu koron käsivarrestaan ja poistuu hitaasti
    oikealle. Palajaa hetken perästä takaisin kantaen olallaan
    viiniruukkua ja kukkasia. Alkaa apein mielin järjestää pöytää,
    pyyhkäisten aina välillä kyyneleen silmäkulmastaan.
    Thrasybulos, juhlapuvussa, tulee taemmasta ovesta vasemmalta
    ja tervehtii häntä kohteliaasti.)

THRASYBULOS: Oh, täällähän näyttää tuiki juhlalliselta. – Ihailen
aistiasi, neito. Aspasia itse ei olisi tuota somemmin soristanut.

TIMANDRA (alakuloisesti): Alkibiades ei pidä minun maustani.

THRASYBULOS: Kuinka?

TIMANDRA: Hän on itse sanonut minulle sen.

THRASYBULOS: Hän on laskenut leikkiä luonnollisesti. – Mutta sinä näytät
oikein surulliselta, neito. Eikö Astarte ole katsonut puoleesi
armollisesti?

TIMANDRA: Astarte on sekä ilon valtiatar että surun. Hän on kääntänyt
minun puoleeni tänään surun kasvot.

THRASYBULOS (kuin ohimennen): Alkibiades mainitsi metsällä minulle
eräästä kirjeestä. Onko hän ehkä saanut ikäviä sanomia?

TIMANDRA: Alkibiades puhuu minun kanssani niin harvoin. Sitä asiaa
lienee sinun paras tiedustella häneltä itseltään.

    (Vaitiolo. Alkibiades, juhlapuvussa, tulee nopeasti vasemmalta.)

ALKIBIADES: Kuulitteko?

THRASYBULOS: Mitä?

ALKIBIADES: Minusta tuntui kuin olisi joku liikkunut puutarhassa. – Nyt
taas!

TIMANDRA (kuuntelee): Lentävä lehti vaan.

ALKIBIADES: Minun korvani eivät petä koskaan. – Nyt taas! Askeleita!

THRASYBULOS: Jos tahdot, voinhan minä käydä tarkastamassa, onko
puutarhaan kukaties joku kutsumaton vieras pujahtanut.

ALKIBIADES: Sinä? – (Katsoo terävästi häneen.) Siinä tapauksessa saattaa
olla parasta, että otat toveriksesi tämän. (Ojentaa tikarin hänelle.)

THRASYBULOS: Sinä luulet siis...?

ALKIBIADES (keveästi): Että siellä ei ole ketään. – Pyydän kuitenkin,
että pidät tikarin. Teitä on silloin kaksi tarkastajaa.

THRASYBULOS: Kuten tahdot.

    (Katsoo häneen, menee perälle päätä pudistaen. Vaitiolo.)

ALKIBIADES: Timandra! Voitko antaa anteeksi minulle?

TIMANDRA: Emme enää puhu siitä asiasta, armahani. – Mutta sinä olet
levoton. Miksi?

ALKIBIADES: Huomasitko, millä kiireellä ystäväni jouduttausi minun
sijastani puutarhaan?

TIMANDRA: Epäilemättä hän teki sen todistaakseen sinulle, että siellä
ei ollut ketään.

ALKIBIADES (hajamielisesti): Mahdollista kyllä. – (Kuin itsekseen.)
Jospa minä vaan voisin uskoa häneen! Jospa minä voisin!

    (Vaipuu ajatuksiinsa. Timandra lähestyy häntä hiljaa. Vaitiolo.)

TIMANDRA: Joku suru painaa sinua?

ALKIBIADES (käyden hänen käteensä): Timandra! Rakastatko minua?

TIMANDRA: Epäiletkö sitäkin, Alkibiades?

ALKIBIADES: En. – Mutta voisitko sinä rakastaa minua sittenkin, jos...

TIMANDRA: Jos mitä?

ALKIBIADES (vaikeasti): Jos meidän täytyisi joksikin aikaa erota
toisistamme?

TIMANDRA: Meidän! – (Tuskallisesti.) Sinä aiot matkustaa jonnekin?
Minne?

ALKIBIADES: Se voi käydä välttämättömäksi. Kaikki riippuu tuosta
kirjeestä. – St! Hiljaa! Ystävämme palajaa.

THRASYBULOS (tulee): Kuten sanoin, siellä ei ollut ketään.

ALKIBIADES: Ei ketään?

THRASYBULOS: Ei. Olet kuullut kummituksia. – Tässä tikarisi!

ALKIBIADES: Hyvä. Anteeksi, että vaivasin sinua. – Ja nyt pyydän sinua
tekemään kunniata pöydällemme. – (Tempaa pikarin pöydältä.) Astarten
malja!

THRASYBULOS: Ja meidän ihanan emäntämme malja! (Juo.) Ehkä tahdotte nyt
myöskin selittää minulle, mikä on oikeastaan tuo Astarte. Sama kuin
Aphrodite, eikö totta?

ALKIBIADES: Aphrodite on viileä, vedestä syntynyt. Astarte sitä vastoin
on syntynyt tulesta.

THRASYBULOS: Tulesta?

ALKIBIADES: Kaikki Aasian jumalat ovat tulesta syntyneet. Siksi on
heitä palveltava myöskin tulella! – Eikö totta, Timandra?

TIMANDRA (hymyillen): Tiedän ainoastaan, että heitä on palveltava.
(Menee oikealle.)

ALKIBIADES: Tiedätkö, Thrasybulos, että maan tapa vaatii jokaisen
phrygialaisen naisen kerran vuodessa muukalaiselle antautumaan?

THRASYBULOS: Raakalaistapa!

ALKIBIADES: Sinä ylenkatsot Aasiaa? – Tiedäpäs, usein tuntuu minusta
kuin he kaikessa hurjuudessaan olisivat lähempänä luonnon
kaikkivaltiaan viisautta kuin me helleenit kaikessa tarkoin
määritellyssä sopusuhtaisuudessamme.

THRASYBULOS: Pelkään heidän viisautensa mahtuvan yhteen ainoaan
Pheidiaan kuvapatsaasen.

    (Vaitiolo. Alkibiades menee pilari-aukolle, vetää uutimet
    syrjään ja katsoo uneksien yöhön, josta etäiset uhritulet
    loimottavat.)

ALKIBIADES: Aasia! Kuinka minä rakastan sinun villiä rajattomuuttasi! –
(Nojaa uneksien pylvääsen.) Thrasybulos! Kuuletko tuota huminaa? Se
tulee kaupungista.

THRASYBULOS: Minä kuulen.

ALKIBIADES: Aasia! Tuhansin säikein on sydämeni sinuun kiinnitetty. –
(Vaitiolo.) Ystäväni, tiedätkö, mitä siellä nyt tapahtuu? Veli
sekaantuu veljeensä, isä tyttäreensä. Kansa täyttää kadut ja temppelit
He juovat, he tanssivat, he viileksivät itseään veitsillä, kaikki
samassa ilon ja yliluonnollisen intohimon myllerryksessä.

THRASYBULOS: He ovat barbaareja.

ALKIBIADES (humoristisesti): Kentaureja! – Mutta he ovat onnellisia. He
sulavat sen kautta johonkin itseään suurempaan.

THRASYBULOS: Mikä se olisi?

ALKIBIADES: Maailman henki, Thrasybulos. Etkö tiedä, että siihen
hukkuminen itämaisten uskontojen mukaan on korkein onni yksilölle?

THRASYBULOS (vakaumuksella): Maailma on Ateena.

ALKIBIADES: Maailma on rajaton.

THRASYBULOS: Niinkuin barbaarien intohimot!

ALKIBIADES: Niinkuin ovat ihmisen mahdollisuudet. – (Vaitiolo. Vetää
uutimen takaisin pilari-aukon eteen ja astuu hitaasti alas.)
Thrasybulos!

THRASYBULOS: Niin, ystäväni?

ALKIBIADES: Onko sinulla jotakin itseäsi korkeampaa?

THRASYBULOS: On, sama kuin sinullakin, Alkibiades: Kansa, isänmaa.

ALKIBIADES: Ihmiskunta voisi olla minun kansallisuuteni.

THRASYBULOS (taustaan osoittaen): Niidenkö tulien luulet tuolta
loimottavan?

ALKIBIADES (harvakseen): Ihmisvihan ja ihmis-ylenkatseen rovio palaa
minun päälaellani. (Reippaasti.) Aasian malja!

THRASYBULOS: Juon sen raskaalla sydämellä, jos Aasia on ryöstävä meiltä
Alkibiadeen.

    (Vaitiolo. Molemmat istuivat. Alkibiades ottaa kitaran käteensä
    ja näppäilee sen kieliä hiljakseen.)

ALKIBIADES (deklamoi):

    Toiset laulaa Teeban sotaa,
    toiset phrygein ryskinää,
    mieti en ma miekan otaa,
    muuta tahdon ylistää,
    voittaneet mua eivät laivat,
    jalkaväki, ratsahat,
    toiset voimat voiton saivat:
    silmät kauniit katsoivat.

THRASYBULOS: Hyvä, hyvä, Alkibiades! – Vanhan Hellaan malja!

ALKIBIADES: Ja Hellaan runoniekkojen malja; he eläkööt! (Juovat.)

THRASYBULOS: Oletpa itsekin runoniekka, Alkibiades.

ALKIBIADES: Jonkun runon lienen eläissäni sepittänyt. – Mutta siitä on
jo kauan.

THRASYBULOS: Yhden niistä muistan minä vielä kuin eilisen päivän.
Muistan sekä runon että kohtauksen, jonka johdosta sepitit sen:
"Alkibiadeen näky". Lausu se minulle!

ALKIBIADES: En viitsi. – (Ojentaa kitaran hänelle.) Nyt on vuoro sinun
virtesi virittää.

THRASYBULOS: Se oli laulu Alkibiadeen nuoruudesta. Usein esitit sinä
itse ennen sitä minulle uneksien. (Näppäilee kitaraansa.)

    Alkibiadeen näky.

    Olen nähnyt immen
    niin valkean
    kuin Pallas Athenen
    patsahan.

    Theano, temppelin
    impyinen!
    Oi, koskaan unhoita
    sua ma en.

    Sa seisoit templisi
    portahilla;
    ma kuljin varjossa
    viileen illan.

    Sa seisoit' kirkkaana,
    korkeana;
    ma kuljin maassa
    niin matalana.

    Olin juonut päivät
    ja itkenyt illoin:
    kai Panathenaian
    oli juhla silloin.

    Meni päivä maillehen
    laaksoissa,
    mut rusko kimmelsi
    vuorilla.

    Ja kädessä malja
    ja seppelpäin
    ohi Athenen templin
    me kuljimme näin.

    Yks filosofeerasi,
    toinen lauloi,
    ja kolmansi katu-
    tyttöä kauloi.

    Sun nähdessä silloin
    mun seisahti syön
    kuin Arkipelaagissa
    aalto yön.

    Ja aallossa taivahat
    kuvastui
    ja taivahan tuhannet
    tähtöset ui.

    Mut koska sa silmäsi
    laskit alas,
    niin jällehen myrsky
    mun rintaani palas.

    Ja myrsky se raivoo
    vieläkin.
    En unhoita impeä
    temppelin.

(Alkibiades kertaa liikutettuna viimeisen säejakson.)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

    Alkibiades katsoo uneksien eteensä. Thrasybulos
    koskettaa häntä hiljaa kädellään.

THRASYBULOS: Palaja kotiin!

ALKIBIADES (kiivaasti): Sinä unohdat, että olen maanpakolainen!

THRASYBULOS: Myöskin maanpaossa voi isänmaataan rakkaudella ajatella.

ALKIBIADES: Onko Ateena minua rakkaudella ajatellut?

THRASYBULOS: Enemmän kuin ketään on Ateena sinua jumaloinut.

ALKIBIADES: Ja vihannut enemmän kuin ketään. Kaunis jumaluus!

THRASYBULOS: Häilyväinen on Ateenan mieli niinkuin ... Alkibiadeen!

ALKIBIADES (katkerasti): Kahdesti on Ateena ajanut minut maanpakoon.

THRASYBULOS: Kuinka monta kertaa olet sinä ajannut Ateenan sotajoukot
pakoon?

ALKIBIADES: Minun nimeni on ollut häpeäpaaluihin ripustettu!

THRASYBULOS (iskevästi): Etkö itse ole tyrannien pöydässä istunut?

ALKIBIADES: Heidän pappinsa ovat minut kironneet.

THRASYBULOS: Ja heidän papittarensa ovat sinua siunanneet. – Luulin
sinun tahtoneen niin!

ALKIBIADES: Yksi ainoa sen teki: Theano, Menonin tytär. Ylistetty
olkoon hänen nimensä.

    (Liittää kätensä kuin rukoukseen. Lyhyt vaitiolo.)

THRASYBULOS (matalalla äänellä): Niinpä tiedä, että hän jälleen on
siunaava sinua, jos palajat kotiin.

ALKIBIADES: Yksi ihminen ei riitä lauhduttamaan vihaani koko isänmaata
kohtaan.

THRASYBULOS: Ja kuitenkin on isänmaa yhden ihmisen takia tullut
turmioon!

ALKIBIADES (vavahtavalla äänellä): Tarkoitatko, että tuo mies olen
minä?

THRASYBULOS: Sinäpä sen sanoit, Kleiniaan poika!

    (Vaitiolo. Ystävykset ovat nousseet ja seisovat nyt
    kiihtyneinä vastakkain.)

ALKIBIADES: Saatpa vielä kerran vastata sanoistasi.

THRASYBULOS: Varo itse, etten vaadi sinua tilille teoistasi!

ALKIBIADES (ylpeästi): Niistä minä en ole velkapää kenellekään tiliä
tekemään.

THRASYBULOS: Kyllä. Heille, jotka seisovat minun takanani.

ALKIBIADES (katsoo häneen): Kenen puolesta puhut minulle sitten?

THRASYBULOS: Puhun Ateenan nuorten nimessä. Nyt sen tiedät siis.

    (Pitkä vaitiolo. Alkibiades mittailee synkkänä permantoa.)

ALKIBIADES (harvakseen): Ateenan nuoret ovat kuolleet: me kaksi elämme.

THRASYBULOS: On kasvanut uusi polvi. Uudet ihanteet kukoistavat.

ALKIBIADES: Mikä polvi se on?

THRASYBULOS: Se on se polvi, joka istui kaduilla ja kymnaasioissa,
silloin kun sinä lähdit ensimmäiselle sotaretkellesi.

ALKIBIADES (päätään pudistaen): En tunne sitä polvea.

THRASYBULOS: Mutta se tuntee sinut. Sillä tiedätkö, mitä he tekivät
kaduilla ja kymnaasioissa?

ALKIBIADES: En.

THRASYBULOS (kauniisti): He piirtelivät hiekkaan niitä saaria ja
valtakuntia, joita sinä purjehdit valloittamaan. – Heille olet sinä
lippu ja sotahuuto.

    (Vaitiolo. Alkibiades kävelee, miettii ja pysähtyy
    Thrasybuloksen eteen.)

ALKIBIADES: Olin miekka ennen, sitten kilpi itselleni. Pitääkö minun
nyt nuorten lippuna liehakoida?

THRASYBULOS: Lippuna liehua sinun tulee ja johdattaa heitä
sodanjumalana taisteloon!

ALKIBIADES (harvakseen): Ken johtaa, sitä johdetaan.

THRASYBULOS: Ken muita käskee, sen on myös muiden mieltä kuunneltava.

ALKIBIADES: Siksi en tahdo käskeä enää. Oma mieleni on minulle
mieluisampi.

THRASYBULOS: Mutta jos mielesi on maan nuorten mieli?

ALKIBIADES (ylpeästi): Silloin johdan minä heitä, kussa he kulkevatkin.

    (Lyhyt vaitiolo.)

THRASYBULOS: En tiennyt, että maanpako oli sinuun noin syvästi
vaikuttanut.

ALKIBIADES (kiivaasti): Maanpako ei ole sitä tehnyt, vaan kansalaisteni
kiittämättömyys.

THRASYBULOS: Luulin sinun sitäkin kestävän.

ALKIBIADES: Minä olen kestänyt sen, mutta ainoastaan siten, että olen
itseni syventänyt.

THRASYBULOS: Olet liian syvälle sukeltanut. Asut onkaloissa,
Alkibiades!

ALKIBIADES (synkästi): Aallon pohjassa asun.

THRASYBULOS: Astu siis aallon harjalle nyt! Päivä paistaa
Alkibiadeelle.

ALKIBIADES: En ole päivän orja enää. Minun silmäni ovat hämärään
tottuneet.

THRASYBULOS: Jos tahdot saada aikaan jotakin, on sinun astuttava ajan
myrskytyöhön!

ALKIBIADES (ylevästi): Aika myrskyää siellä, missä ihmis-ajatukset
myrskyävät.

THRASYBULOS: Missä myrskyävät siis sinun ajatuksesi?

ALKIBIADES: Minä olen tyyneen tullut.

THRASYBULOS: Siis on virta vyöryvä sinun ohitsesi!

ALKIBIADES (säteilevin silmin): Mitä siitä, jos näen ajan lakkapäillä
vain omien ajatuksieni kimmeltävän.

    (Lyhyt vaitiolo.)

THRASYBULOS: Noin puhuu kuollut mies.

ALKIBIADES: Niin puhuu mies. – Minä aion tästä lähtien tulla toimeen
omillani.

THRASYBULOS: Tekemättä mitään? Toimittamatta mitään?

ALKIBIADES (ratkaisevasti): Yksinäisyydessä ovat ajatuksetkin tekoja.

    (Vaitiolo.)

THRASYBULOS: Mitä ajattelet sinä sitten teon vertaisia?

ALKIBIADES: Ajattelen itseäni, Thrasybulos.

THRASYBULOS: Tuoko on mielestäsi miehen arvoista?

ALKIBIADES (voimakkaasti): En ole keksinyt mitään arvokkaampaa
ihmiselle.

THRASYBULOS: Siis ovat meidän suuret miehemme turhaan eläneet!

ALKIBIADES: En tiedä, miksi he ovat eläneet. Tiedän vaan, että he
kaikki ovat saaneet kärsiä kansalaistensa kiittämättömyyttä.

THRASYBULOS: Miltiades...

ALKIBIADES: ... tuomittiin sakkoihin ja kuoli vankeudessa.

THRASYBULOS: Themistokles...

ALKIBIADES: ... ajettiin maanpakoon ja kuoli maanpaossa!

THRASYBULOS: Aristeides...

ALKIBIADES: ... maanpakoon!

THRASYBULOS: Kimon...

ALKIBIADES: ... maanpakoon!

THRASYBULOS: Perikles...

ALKIBIADES: Hänet pelasti rutto, muuten olisi hänen käynyt samoin. –
Sinä näet, ystäväni: on valtiolle vaarallista olla suuri mies
Ateenassa.

THRASYBULOS: Sinä otat sanat suustani. – He eivät ole kansalaistensa
kiittämättömyyttä säikähtäneet. Kaikki he ovat suuria asioita matkaan
saattaneet ja kuolleet kunnialla.

ALKIBIADES (pilkallisesti): Tuostako kunniasta olet tullut myös minulle
osani tarjoamaan?

THRASYBULOS: Tarjoan haudan sinulle hiekassa isänmaasi.

ALKIBIADES: Mitä on isänmaa? Pivo multaa, joka kerran päällemme
siroitetaan!

THRASYBULOS: Kuka siroittaa sen päälle maanpakolaisen?

ALKIBIADES: Tyrannien kauhuna vielä haamunsa harhailee.

THRASYBULOS: Niinpä nouse siis sotaan vasten sortajia!

ALKIBIADES: Kansa itse on suurin sortajansa.

    (Vaitiolo. Molemmat ovat etunäyttämölle edentyneet, Alkibiades
    yhä kylmempänä ja ylpeämpänä, Thrasybulos yhä sydämellisemmin
    vaativana.)

THRASYBULOS: Mikä on urhokuolemaa uljahampi?

ALKIBIADES: Kamppaelu kuoleman kanssa, Thrasybulos.

THRASYBULOS: Minkä edestä, epätoivoinen, taistelet sitten?

ALKIBIADES: Elämän itsensä edestä taistelen taukoamatta.

THRASYBULOS (hiljaisesti): Siinä taistelussa tulet varmaan voitetuksi.

ALKIBIADES: Kun kuolen, tunnustan itseni voitetuksi.

    (jää seisomaan etualalle, kasvot suoraan katsomoon. Thrasybulos
    katsoo häneen vielä hetken, siirtyy sitten alakuloisena taustaan,
    ottaa kitaran käteensä ja näppäilee sen kieliä hiljakseen.
    Alkibiades kääntyy, hymyilee ja nyykähyttää päätään hänelle.
    Rauha ystävysten välillä on jälleen rakennettu.

    Timandra oikealta tulee häikäisevässä juhlapuvussa. Seppelöi
    edelliset. Alkibiades rientää avosylin vastaan hänelle.
    Timandra pujahtaa hänen käsistään notkeasti huntuaan heilauttaen.
    Alkibiades koettaa leikillään saada kiinni hänet. Thrasybulos
    on noussut kunnioittavasti, kitara kädessään, yhä näppäillen sen
    kieliä hiljakseen.

    Timandra väistyy veikistellen. Ystävykset seuraavat nähtävällä
    mieltymyksellä hänen plastillisia liikkeitään.)

THRASYBULOS (innostuneesti): Leikimmekö jotakin?

ALKIBIADES: Hyvä. Mitä leikkisimme? Jonkun juhlaleikin Astarten
kunniaksi?

THRASYBULOS: Meidän kauniin emäntämme kunniaksi, tarkoitat sinä.
Hyväksytäänkö?

TIMANDRA: Hyväksytään. Mutta ei mitään vanhaa ja kulunutta jumaltarua.
Jotakin uutta sen tulee olla, jotakin juuri tähän tilaisuuteen
sepitettyä.

THRASYBULOS (hymyillen): Mitä arvelet, Alkibiades?

ALKIBIADES: Olkoon menneeksi, mutta vain sillä ehdolla, että me kaikki
kolme esiinnymme tilapää-runoilijoina. Anna alku, Timandra!

THRASYBULOS: Ja minä kuulutan korkealla äänellä:

TIMANDRA.

    Juhlaleikki lemmen ja kauneuden kunniaksi.

(Timandra miettii hetkisen paikallaan, heilauttaa sitten huntuaan ja
pakenee karkeloiden toiselle puolen näyttämöä.)

TIMANDRA:

    Niin mulle nimittäkää, mikä luontoni lienee!

    THRASYBULOS:
    Lienee sun luontosi hetken heiluva kupla.

    TIMANDRA:
    Heilun ma hetken, piirtelen vuossadan vaiheet.

    ALKIBIADES:
    Lienee sun luontosi jumalten kultainen kaivo.

    TIMANDRA:
    Juotan ma janoavaiset: ken juo, yhä janoo.

    THRASYBULOS (ojentaen kitaran hänelle):
    Siis sano itse syntysi, ihala impi!

    TIMANDRA:
    Syvä on syntyni, aallon välkkyvä vaahti.

    ALKIBIADES:
    Päänmeno miesten, vaara voittajienkin!

    TIMANDRA:
    Mielen yöllisen ympäri lempeä läikkä.

    THRASYBULOS:
    Heijastat heleät, viekkahat, vihreät niitut.

    TIMANDRA:
    Kangastan kaukaa unholan utuiset mättäät.

(Sulkee silmänsä uneksien. Alkibiades katsoo hurmautuneena
häneen. Vaitiolo.)

ALKIBIADES:

    Maa on, missä ei taistele tuuli, ei tyyni.

    TIMANDRA:
    Maa on, missä ei oikea vaadi väärää.

    ALKIBIADES:
    Maa on, missä ei rikoksen heimoa riemu.

    TIMANDRA:
    Maa on, missä puut pyhät ijäti uinuu.

    ALKIBIADES:
    Pyhä on maa, sen kaipaus pyörryttäväinen.

    TIMANDRA:
    Maammoni manner, Aasian kultaiset kunnaat.

(Vaitiolo. Timandra on laskenut kitaran kädestään ja kallistunut
riutuen kohti Alkibiadesta. Thrasybulos ottaa soittimen ja astuu
askeleen eteenpäin.)

THRASYBULOS:

    Tuo oli taattosi: Hellas, urhojen tanner.

    TIMANDRA:
    Tuo oli äitini: Persia, kansojen kehto.

    ALKIBIADES:
    Synnytti Smyrna, miellytti Miletos sinut.

    TIMANDRA:
    Suostuin ma Kypron sulkapäisehen sulhoon.

    THRASYBULOS:
    Korjasi parmailleen sinut Pallas Athene.

    TIMANDRA:
    Hylkäsi taas, pois vierin ma hyrskyjä pitkin.

    ALKIBIADES:
    Lastuna lensit, saavuit sa rantahan Tauriin.

    TIMANDRA:
    Tauriista taas pois Kolkhiin korpien yöhön.

    THRASYBULOS:
    Näin sinä kiitelit, karkelit kaunona miesten.

    TIMANDRA:
    Heittelen huntua, huoleton, hautahan saakka.

    ALKIBIADES:
    Kuin kulo kuljet, kuin tulenlieska sa tulet.

    TIMANDRA:
    Kuin meri menen, kuin sana laulajan samoon.

    THRASYBULOS:
    Helkytät kielet heimojen, kaupunkienkin.

    TIMANDRA:
    Kaiutan kaukaiset maat, puen purppurat valtain.

    ALKIBIADES:
    Lannistat linnat mahtavat, marmoripatsaat.

    TIMANDRA:
    Paikkaan etsin, muurivihreä virpi.

(Lyhyt vaitiolo. Timandra on jälleen hempeästi nojautunut
Alkibiadeesen.)

ALKIBIADES:

    Löysit sa vihdoin Phrygian rattoisan rauhan.

    TIMANDRA:
    Tapasin täällä lempeät, vilkkahat vieraat.

    ALKIBIADES:
    Kohtasi täällä koito sun maanpakolainen.

    TIMANDRA:
    Rakastui häneen Aasian rantojen rauku.

    ALKIBIADES:
    Löys isänmaan mies: povi kohtasi poven.

    TIMANDRA:
    Valkaman varman kuohuja kulkeva haaksi.

    ALKIBIADES:
    Aukeni taivas, astuivat jumalat julki.

    TIMANDRA:
    Kansoittuivat iltapilvien palteet.

    ALKIBIADES:
    Sai elo määrän, sai rajan maailman ranta.

    TIMANDRA:
    Nous meri yössä, kutsui korkea kuudan.

(Heidän äänensä ovat kasvaneet, paisuneet ja rientävät nyt eteenpäin
riemuitsevassa, voitollisessa rytmissä.)

ALKIBIADES:

    Lienevät hurmanneet sinut hapseni harmaat?

    TIMANDRA:
    Mieletön mies, sinut syksyni lumonnut lienee?

    ALKIBIADES:
    Ryöppysi rintaani Phrygian rypäle synkkä.

    TIMANDRA:
    Enkä ma sinusta enää nyt eroa koskaan.

(Painautuu kiinni Alkibiadeesen. Alkibiades kiertää hänet
voimakkaasti käsivarrellaan. Lyhyt vaitiolo.)

MARSYAS (ulkona): Hohoi, ohoi, Alkibiades! Oletko kotona?

    (Koputus ovelle.)

TIMANDRA (arasti): Joku kolkuttaa.

ALKIBIADES: Niin. Se on Marsyas, sadanpäämies. Mene ja avaa hänelle!

    (Lyhyt, jännittävä odotus. Timandra ja Marsyas tulevat
    perältä.)

MARSYAS: Terve sinulle, Kleiniaan poika!

ALKIBIADES: Terve myös sinulle, urhoollinen sadanpäämies. Toivon, että
tuot minulle hyviä uutisia palatsista.

MARSYAS: Valtias tervehtää sinua minun kauttani ja kysyy, onko hän ynnä
hänen ylevä puolisonsa Tomyris ja hänen poikansa, jalo prinssi Smerdis,
ei myös vähemmän hänen veljensä Magaios ja hänen enonsa Susamithres,
molemmat yhtä jalosyntyiset, tänä yönä tervetulleita sinun kattosi
alle.

ALKIBIADES (vilkkaasti): Kuinka? He aikovat todellakin kunnioittaa
minua käynnillään?

MARSYAS: He ovat vain nuolenkantaman päässä täältä. Minkä viestin kera
käsket minun heitä vastaan kiiruhtamaan?

ALKIBIADES: Tervehdä valtiasta minun puolestani ja virka, että sekä hän
itse että hänen ylevä puolisonsa Tomyris ja hänen poikansa, jalo
prinssi Smerdis, ei vähemmän hänen veljensä Magaios ja hänen enonsa
Susamithres, molemmat yhtä jalosyntyiset, ovat kaikki sangen
tervetulleita kattoni alle.

MARSYAS: Kiitän sinua vastauksestasi, Kleiniaan poika. – Samalla
lähettää valtias sinulle tämän kirjeen.

    (Astuu juhlallisin askelin poikki näyttämön, ojentaa kirjeen
    Alkibiadeelle ja palajaa jälleen paikalleen ovensuuhun.
    Alkibiades tarttuu kirjeesen kuumeentapaisesti.)

ALKIBIADES: Odota! – Tarjoa viiniä, Timandra! – (Repäisee kirjeen auki.)
Se on suurkuninkaalta!

    (Lukee hermostuneena. Timandra tarjoaa viiniä. Marsyas
    puhuttelee puoli-ääneen häntä.)

MARSYAS: Ja sinun vastauksesi Smerdis prinssille?

TIMANDRA: Siitä olen minä pitävä huolen itse.

    (Kuiskailevat.)

ALKIBIADES (kesken lukemistaan): Thrasybulos!

THRASYBULOS: Niin, ystäväni?

ALKIBIADES: Voitko lainata minulle rahakukkarosi?

THRASYBULOS: Halusta. (Ojentaa kukkaron hänelle.)

ALKIBIADES (hajamielisesti): Näetkö, ystäväni, siitä saakka kuin
bithynialaiset ryövärit minut matkalla paljastivat...

THRASYBULOS: Turhia! Olen sinulle velkaa niin paljon enemmän
nuoruusvuosiltamme.

ALKIBIADES: Aah! (Rutistaa äkkiä kirjeen.)

THRASYBULOS: Ystäväni, voitko pahoin?

ALKIBIADES: Minä? Kuka sitä sanoo?

THRASYBULOS: Sinä horjahdit, sinä kävit äkkiä kalmankalpeaksi...

ALKIBIADES: Joutavia! – (Hampaittensa välistä.) Jospa koko tämä matoinen
maailma olisi yhtä terve kuin minä, ei tarvittaisi tikareita eikä
salamurhaajia sitä parantamaan!

THRASYBULOS (lystikkäästi): Teetkö runoja vai mitä jupiset sinä
itseksesi?

ALKIBIADES: Se oli vain eräs itämainen iltarukous. – (Katsoo häneen.)
Thrasybulos: nyt meidän ei ole tarvis enää koskaan kiistellä
keskenämme.

THRASYBULOS: Kuinka? Sinä suostut siis? Jumalainen Hellas on siis
piankin saapa sulkea sinut parmailleen?

ALKIBIADES (epätoivon komiikalla): Hellas on kuollut, Akropolis on
maahan jaoitettu ja kaarneet koikkuvat kultaisen Pallas Athenen
olkapäillä.

THRASYBULOS: Oliko tuokin iltarukous?

ALKIBIADES: Oli, se oli vain eräs uni, jonka nyt juuri silmät auki
näin. – (Tempaa pikarin pöydältä.) Hellaan malja! Taikka Aasian! Taikka
meidän molempien, – Thrasybulos! – (Äkkiä painokkaasti.) Minun maljani!

THRASYBULOS: Joisin sen mielelläni, mutta ääni, jolla esität sen...

ALKIBIADES: Juo, ystäväni! Sinun ei ole tarvis peljätä mitään.

THRASYBULOS: Peljätä?

ALKIBIADES: Niin. Siinä ei ole myrkkyä, toivon minä.

THRASYBULOS: Myrkkyä? Naljailethan kuin nuori sulho ikään.

ALKIBIADES: Minä olenkin nuori sulho, vaikka minun häävuoteeni ei vielä
ole vihollisteni miekankärjillä kaunistettu.

THRASYBULOS (varovasti): Miksi juuri miekankärjillä?

ALKIBIADES: Minä nukun parhaiten niin. – (Vilkaisee taakseen ja huomaa
Marsyaan keskustelevan kiihkeästi Timandran kera.) Katso! Katso!

THRASYBULOS: Mitä? – Sinun kasvosi ovat vääntyneet ja sinä keskustelet
kera olemattomien? Mikä sinua vaivaa? – (Varovasti.) Onko kirje ehkä
ollut epäsuosiollinen?

ALKIBIADES: Päinvastoin, ystäväni, päinvastoin! Suurkuningas pyytää
minua...

    (Puhuu hermostuneesti toisapäin, pitäen yhä silmällä ryhmää
    ovensuussa.)

THRASYBULOS: Suurkuningas pyytää sinua...

ALKIBIADES: ... pitämään häntä hyvässä muistossa! – (Korkealla äänellä.)
Urhoollinen sadanpäämies! Koska olet tuonut minulle näin suotuisia
sanomia, suvaitse, että ojennan sinulle tämän kukkaron, ei palkkiona,
vaan kunnianosoituksena sinua ja sinun herraasi kohtaan. – Salli minun
samalla esitellä sinulle: ystäväni Thrasybulos, sotapäällikkö
Ateenasta.

MARSYAS (syvään kumartaen): Sinun kohteliaisuutesi on yhtä kuuluisa
kuin sinun kestiystävyytesi, eikä sinun anteliaisuudellasi ole vertaa
tämän taivaan kannen alla. – Kiitän sinua, Kleiniaan poika, ja kiiruhdan
siivet kantapäissä viestisi valtiaalle ilmoittamaan. (Menee.)

THRASYBULOS: Kohtelethan tuota pikku satraapin sammalkielistä kätyriä
juhlallisesti kuin olisi hän suurkuningas itse. Luuletko hänen osaavan
myös oikein arvostaa kohteliaisuuttasi?

ALKIBIADES (viekkaasti): Minä toivon sitä. – Timandra! Sinä kuulit: me
saamme vieraita.

TIMANDRA: Minä kuulin.

ALKIBIADES: He voivat olla millä hetkellä hyvänsä täällä. Sinun on siis
mentävä toimittamaan juhlavalmistuksia.

TIMANDRA (hiljaa): Alkibiades!

ALKIBIADES: Sanoitko jotakin?

TIMANDRA: Minua niin pelottaa.

ALKIBIADES: Mikä? – Kaikki on ennallaan. Ei mitään ole tapahtunut.
Päinvastoin on kaikki paremmin kuin ennen. Sinä kuulet: satraapi itse
tahtoo kunnioittaa minua käynnillään.

TIMANDRA: Miksi he tulevat? – (Syöksyy äkkiä kuin turvaa etsien
syliksi häneen.) Alkibiades!

ALKIBIADES: Kas niin, kas niin... Mene nyt!

    (Irtautuu lempeästi hänestä. Timandra menee kyyneleitään
    tukahduttaen oikealle. Vaitiolo.)

THRASYBULOS: Salli minun toistaa lemmittysi kysymys sinulle: miksi he
tulevat?

ALKIBIADES (katsoo häneen): He tulevat ilkkumaan minun kuolemaani,
kiduttamaan minua hiljaisella tulella, heittämään suolaa, minun
haavoihini ja levähtämään minun kärsimyksissäni kuin lehtimajassa...
(Äkkiä käyden hänen käteensä.) Olethan sinä Thrasybulos!

THRASYBULOS: Ystäväni...

ALKIBIADES: Mutta jos sinä olet minun viholliseni? (Hänen kätensä
kohoaa kuin lyöntiin, pysähtyy, vaipuu jälleen. Pirullinen hymy leviää
hänen kasvoilleen.) Silloin saavat minun viholliseni minusta uuden
ystävän.

THRASYBULOS: Alkibiades! Nyt saatat sinä minun sieluni kauhistumaan.
Minä en ole koskaan ennen nähnyt sinua tuollaisena.

ALKIBIADES: Et, sillä sinä et ole nähnyt minua aasialaisten parissa.
Tämä minä olen. Nyt tunnet minut.

THRASYBULOS: Alkibiades parka! Elämä on ollut liian kova sinulle.

ALKIBIADES (harvakseen): Kenties minä vielä kovempi elämälle. – Mutta
minä en tahdo murtua, minä en tahdo! Minä käytän kaikkia aseita, jos
minua ahdistetaan, kuuletko, kaikkia! Ja nämä ovat ne aseet, jotka
minun elämäni on antanut minulle. Ainoastaan niiden avulla minä voin
enää olla Alkibiades.

THRASYBULOS: Alkibiadeen haamu olet. En tunne enää sinua. Tosiaan
tekisi minun mieleni kysyä sinulta: kuka olet?

ALKIBIADES: Sinä kysyt minulta sitä? – (Katsoo häneen.) No niin, tahdon
sanoa sinulle sen. Minä olen kuolemaantuomittu mies, jonka jokainen
silmänräpäys on vain ylivoimallisella taistelolla ostettavissa, jonka
pää on ainaisten murha-aikeiden maalitaulu, jonka pelkkä nimi on
sotahuuto!...

THRASYBULOS: Olen tiennyt sen. Mutta kuitenkin...

ALKIBIADES: Mutta kuitenkin kysyt sinä minulta, kuka minä olen. No
niin, minä olen Alkibiades, tuo maanpakolainen, tuo isänmaan petturi
ja uskonpilkkaaja, jota Sparta pelkää, Ateena vapisee, Persia imartelee
ja jonka hiuskarvaa tyrannit kaikessa kunniassaan eivät tähän päivään
saakka ole uskaltaneet koukistaa. – Mutta nyt...

THRASYBULOS: Ystäväni: jos sinua uhkaa joku vaara, tiedä, että me
kaksi yhdessä myös olemme voima, jota en kehoittaisi heitä uhmailemaan.

ALKIBIADES (katkerasti): Voima! – (Kuin itsekseen.) Pahoin pelkään, että
tänä yönä viisaus saa korvata voiman.

THRASYBULOS: Juuri niin: voima. Älkööt nämä aasialaiset unohtako, että
olemme Ateenan parhaat miekkamiehet!

ALKIBIADES (kuten edellä): Miekka...! – (Kuuntelee, ääniä ulkona.) He
tulevat. – (Jännittyy, kokoaa koko tahdonlujuutensa.) He tulevat! Minä
olen valmis. Tänä yönä taistellaan, Thrasybulos!

THRASYBULOS: Hyvä!

ALKIBIADES: Mutta ei miekoilla, vaan älyn ja sanan hienoimmin hiotuilla
tikareilla, jotka sinertävät kuin salama, tappavat kuin tuli ja
hymyilevät kuin hyinen tunturihuippu kuutamossa. – He tulkoot! Me
tahdomme näyttää näille barbaareille, että he eivät rankaisematta tule
kahta Ateenan parasta puhetaituria pesässään ärsyttämään.

THRASYBULOS: Käynpä sentään ja pistän kaiken varovaisuuden vuoksi
kylmän kylkiraudan vaippani alle.

    (Poistuu taemmasta ovesta vasemmalle.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

    Pharnabazos, Tomyris, Smerdis, Magaios ja Susamithres tulevat
    perältä. Heidän edellään kaksi sotilasta, jotka saatuaan valtiaan
    viittauksen poistuvat ovipielestä. Alkibiades, herttaisesti
    hymyilevänä, ottaa vastaan tulijat keskinäyttämöllä. Thrasybulos
    äärimmäisellä vasemmalla, jyrkkänä, totisena, kyräillen
    epäluuloisesti tulijoihin.

PHARNABAZOS: Terve sinulle Alkibiades, Persian ystävä!

ALKIBIADES: Terve sinulle, suuri valtias, niin myös sinulle, ylevä
valtiatar. – Olkaa tervehdityt, jalot prinssit, Alkibiadeen alhaisen
katon alle. (Viittaa vieraat istumaan.)

PHARNABAZOS (leveästi ja hyväntahtoisesti): Myöhäinen tulomme
kummastuttaa sinua? – Tiedä siis, että olemme olleet metsästämässä ja
uskaltaneet sinulta lupaa kysymättä pystyttää telttamme talosi
läheisyyteen.

SMERDIS: Olemme oikeastaan Astarten juhlaa paossa, joka nyt on
kaupungissa yksinvaltias. Se yksin selittää käyntimme muodottomuuden.

TOMYRIS (kärkevästi): Astarte on katkonut kaikki tapojen kahleet. Mutta
Alkibiades on varmaan sitäkin mieluummin suova oudon tulomme anteeksi,
kun hän itse niin hyvin osaa paeta samaa jumalatarta.

SUSAMITHRES: Hyvä, että Alkibiades pakenee häntä, sillä pelkäänpä, että
jumalatar muuten jäisi ijäksi hänen majaansa asumaan ja kokonaan
unohtaisi meidät muut kuolevaiset.

MAGAIOS: Eikä Alkibiadeen kuitenkaan onnistu paeta häntä, sillä lemmen
jumalatar seuraa aina hänen kintereillään, kussa hän kulkeneekin.

    (Vieraat ovat sijoittuneet vasemmalle pöydän ääreen, Pharnabazos
    pöydän päähän, Tomyris ja prinssi Smerdis hänen vasemmalle
    puolelleen. Magaios ja Susamithres seisovat heidän takanaan
    liukkaissa hovimies-asennoissa. Thrasybulos liikahtamatta
    paikallaan vasemmalla etualalla. Alkibiades pöydän ääressä
    oikealla kumartelee puoleen ja toiseen niellen ystävällisellä
    hymyllä kaikki salatut myrkyllisyydet. – Timandra tulee, tuoden
    lisää viinimaljoja ynnä hedelmiä, ja poistuu jälleen äänettömästi
    oikealle. Smerdis prinssin silmät seuraavat häntä.)

SMERDIS: Se on totta, rakas setä Magaios! Alkibiadeella on Astarten
juhla aina sydämessään.

ALKIBIADES (Smerdiille): Alkibiadeen sydän, nuori ystäväni, on yhtä
avoin niin jumalille kuin heille, jotka syntyperänsä korkeuden ja
älynsä hienouden kautta kuolemattomien kera kilpailevat. – (Koko seuran
puoleen kääntyen.) Mitä muuten käyntinne harvinaiseen aikaan tulee,
jalot vieraat, toivon ettei päivä ole oleva liian varhainen eikä yö
liian myöhäinen Alkibiadeen ystävien käydä tästä ovesta sisälle.
Maljanne!

PHARNABAZOS: Kauan eläös, poika Kleiniaan.

    (Kaikki juovat.)

ALKIBIADES (kaksimielisesti): Sama on myöskin minun toivoni, suuri
valtias. – Salli minun nyt esitellä sinulle ystäväni Thrasybulos,
sotapäällikkö Ateenasta, Hellaan impien ihanne, sulhojen sotijalo,
tyrannien kauhu ja kansanvaltainen kiireestä kantapäähän. –
(Thrasybulokselle.) Ystäväni: Phrygian satraapi.

    (Thrasybulos vastaa tuskin huomattavasti tervehdykseen.)

PHARNABAZOS (kohteliaasti): Thrasybuloksen nimi ei ole tuntematon
meidänkään etäisen maamme äärillä. – (Kohottaa maljansa.) Tervehdän
sinua, sotapäällikkö!

    (Thrasybulos vastaa maljaan vastenmielisesti.)

MAGAIOS: Huomaa, valtias: sinä tapaat Alkibiadeen luona ainoastaan
kuuluisia miehiä!

ALKIBIADES (Thrasybulokselle): Tässä näet hänen veljensä Magaioksen,
yhtä urhoollisen sodassa kuin viisaan neuvospöydässä, ja tässä hänen
enonsa Susamithreen, kaikkivaltiaaksi kutsutun, suurkuninkaan erityisen
suosikin Phrygian palatsissa.

    (Magaios ja Susamithres tervehtivät kohteliaasti, Thrasybulos
    tuskin päätä nyykähyttäen.)

SUSAMITHRES: Jos meidän jumalallisen suurkuninkaamme silmä olisi
kantanut yhtä kauas kuin sinun jalon miekkasi välke, sotapäällikkö,
en epäile, että hän jo aikoja sitten olisi rientänyt sinulle
kunnioitustaan osoittamaan. – (Hienolla ivalla.) Tässä tapauksessa
tahdon pyytää Alkibiadesta sinua suurkuninkaalle suosittelemaan.

ALKIBIADES (puraisee huultaan, vaikenee; hetken perästä): Ja tässä
vihdoin näet sinä pöytämme parhaan kaunistuksen, meidän kaikkien ylpeän
ja ylhäisen valtiattaremme Tomyriksen, Persian runoniekkain ylistämän,
jonka silmä on tuli, silloin kun se sinulle suotuisa on, mutta pyhä
tuli, silloin kun se sinulle vihassa välkähtää. – Tämä on hänen poikansa
prinssi Smerdis, meidän yhteinen lemmikkimme.

    (Thrasybulos kuten edellä. Alkibiades kokee turhaan tehdä
    merkkejä hänelle.)

TOMYRIS (ilkeästi): Jos minun silmäni on tuli, kuten lausut,
Alkibiades, luulen että ystäväsi korva sen sijaan on vesi, sillä
nähtävästi on se sammuttanut kaikki kohteliaisuutesi vasamat ennen kuin
ne ovat hänen aivoihinsa ehtineet. – (Pharnabazoksen puoleen kääntyen.)
Huomaa, valtias: Alkibiadeen ystävä on mykkä, aivan mykkä.

PHARNABAZOS: Todellakin ... sinun ystäväsi on sangen harvapuheinen.

ALKIBIADES: Hän on vielä matkasta väsynyt eikä taida oikein
persialaista puhetapaa. – (Kuiskaten Thrasybulokselle.) Ystäväni, sinä
saatat meidät kaikki perikatoon itsepäisyydelläsi.

THRASYBULOS (äkeästi): Ja sinä häpäiset itsesi liehakoimalla heidän
salakavalaa hävyttömyyttään! Etkö näe, kuinka he selkäsi takana sinulle
virnakoivat?

ALKIBIADES: Nauraa parhaiten, joka viimeksi nauraa. – Sanohan toki
jotakin!

THRASYBULOS: Kenelle? (Oikaisten itsensä.) Barbaareille!

ALKIBIADES: Tahdotko tehdä minut aivan onnettomaksi? – (Koomillisesti
rukoillen.) Ystäväni, yksi sana, yksi ainoa hyvin sorvaeltu sananparsi!
Sinun tulee vastata heidän kohteliaisuuksiinsa. – Mutta pian! He
katsovat meihin.

THRASYBULOS (jurosti): Mitä sanoisin heille?

ALKIBIADES: Mitä hyvänsä! Sano, että voit hyvin taikka että juuri olet
saanut vatsanväänteitä omaa vähäpätöisyyttäsi ajatellessasi; ilmoita,
että olet imarreltu heidän tuttavuudestaan ja ett'et koskaan ole nähnyt
niin hienosti sivistynyttä seurapiiriä! Sano, mitä mieleesi juolahtaa,
mutta sano se heti, sillä näen jo valtiattaren katsannosta, että meidän
hetkemme ovat luetut.

TOMYRIS: No, Alkibiades? Huomaan ilokseni, että ystäväsi kuitenkin voi
keskustella ... sinun kanssasi!

ALKIBIADES (nopeasti): Tulkitsen tässä juuri kaikkia niitä kauniita
sanoja, joita olette lausuneet hänelle ja joita hän on aivan hurmattu
kuulemaan. – (Thrasybulokselle.) Ystäväni: vielä viimeisen kerran! Minun
tähteni. Mutta muista, että teet sen kyllin selvästi ja karkeasti,
sillä me täällä Persiassa pidämme vahvasti höystetyistä keitoksista.

THRASYBULOS: Teidän keittotaitonne on inhoittava! – (Nousee tarttuen
viinimaljaan.) Yhtä paljon kuin iloitsen tuttavuudestanne, aasialaiset,
joka oli minulle tuiki odottamaton, valitan, ett'en taida kylläksi
maanne kieltä vastatakseni kaikkiin kohteliaisuuksiinne niinkuin ne
ansaitsisivat. Juon onneksenne ja toivon kohtaavani teidät kerran
sotakentällä yhtä urhoollisina kuin te nyt olette minut pitopöydässä
kainona kohdanneet.

ALKIBIADES (puoli-ääneen): Jumalten kiitos!

PHARNABAZOS (Alkibiadeelle): Ystäväsi tuntuu olevan kelpo nuori mies.
Vahinko vaan, että hän ei ole ollenkaan sinun kaltaisesi.

ALKIBIADES: Hän on sotapäällikkö. – Maljanne, jalot vieraat!

SUSAMITHRES: Olemme tässä juuri vilkkaasti keskustelleet valtiattaren
kanssa, millä tehokkaimmin rangaista sinua pitkästä näkymättömyydestäsi
palatsissa. Me kaikki olemme sinne sinua kaipauksella odottaneet.

ALKIBIADES: Enkö ole jo saanut täyttä rangaistusta olemalla niin kauan
vailla teidän armonne päivänpaistetta, jalot vieraat? Minulle on tämä
aika tuntunut iankaikkisuudelta.

PHARNABAZOS (hyväntahtoisesti): Todellakin, miksi et ole käynyt
linnassa? – Toivon, että sinusta kuitenkin on huolta pidetty. Olen
käskenyt joka viikko lähettää sinulle annoksen viiniä ja Persian
parhaita hedelmiä aitastani.

ALKIBIADES: Minulta ei ole puuttunut mitään ... kiitos olkoon minun
valtiaani kesti-ystävyyden.

THRASYBULOS (Alkibiadeelle): Kuinka? Elätkö sinä heidän armoillaan?

ALKIBIADES: Hiljaa. – (Katkerasti.) Minä elän kaikissa tapauksissa.

THRASYBULOS: Mutta Alkibiades! Kuinka se on selitettävissä?

ALKIBIADES: Ystäväni, aivan yksinkertaisesti: minä olisin kuollut
nälkään kuin koira ilman näitä raakalaisia. – Mutta ei nyt! Meitä
pidetään silmällä. Kaikki selitykset toistaiseksi.

TOMYRIS (ivallisesti): Alkibiadeella on varmaan ollut pätevät syynsä
piillä varjoon meidän päivänpaisteeltamme, kuten hän sanoo.

SUSAMITHRES: Piillä varjoon? Anteeksi, valtiatar, jos uskallan oikaista
sanojasi: aurinko on aina siellä, missä Alkibiades.

SMERDIS (ynseästi): Minä ainakaan en ole hänen aurinkoaan ikävöinyt.

PHARNABAZOS: Mutta Smerdis! Mitä tarkoitat –?

ALKIBIADES: Hän tarkoittaa epäilemättä sitä pientä päivänsädettä, joka
tännekin on minun poloisen pimeyteeni erehtynyt. Että hän ei ole sitä
ikävöinyt, siitä me olemme yksimielisiä.

PHARNABAZOS: Minä en ymmärrä...

MAGAIOS: Huomaa, veljeni, että tässä talossa on joku, jota Alkibiades
ei vielä ole katsonut hyväksi esitellä sinulle.

ALKIBIADES: Hän on sen tekevä heti, saatuaan siihen ylhäisten
vieraittensa suostumuksen.

    (Magaios kuiskaa jotakin Pharnabazokselle.)

PHARNABAZOS: Ahaa, Alkibiades! Sinulla on lemmitty? Missä hän on?
Luulen nähneeni hänet äsken tässä.

ALKIBIADES (menee oikeanpuoliselle ovelle): Timandra! valtias tahtoo
puhutella sinua.

    (Timandra tulee oikealta ja tervehtii kunnioittavasti satraapia.)

PHARNABAZOS: Nimesi, neito?

TIMANDRA: Timandra.

PHARNABAZOS: Mikä ennen olit?

TIMANDRA: Tanssijatar sinun hovissasi.

PHARNABAZOS: Ja nyt olet sinä Alkibiadeen palveluksessa?

TIMANDRA (ylpeästi): En. Olen hänen lemmittynsä.

PHARNABAZOS: Kuulepas vaan, millä ylpeydellä hän sen sanoo. Aivan kuin
hän olisi suurkuninkaan lemmitty!

SUSAMITHRES: Alkibiades onkin kuningas, vaikka ei vallaltaan, niin
mielensä jaloudelta.

MAGAIOS (myrkyllisesti): Sano pikemmin valintansa hienoudelta, sillä
onpa hänen lemmittynsä kyllin kaunis vaikka itse valtiaan pojan mieltä
ilahduttamaan. – Vai mitä arvelet, Smerdis?

SMERDIS: Hän on jumalallinen!

TOMYRIS (väsyneesti): Koska lemmittysi on ilotyttö, Alkibiades, hän ei
varmaankaan ole kieltäytyvä näyttämästä meille niitä taiteita, jotka
kuuluvat hänen ammattiinsa. Tanssikoon hän jotakin meille!

PHARNABAZOS: Armaani, sinun on kaikissa tapauksissa muistettava, että
hän tällä hetkellä on meidän emäntämme.

TOMYRIS (huolimattomasti): Armaani: onhan hän ilotyttö!

ALKIBIADES: Epäilemättä, valtias, epäilemättä. Sinun ylevä puolisosi on
oikeassa. Timandra on varmaankin katsova suurimmaksi kunniakseen
esiintyä tässä harvinaisessa seurassa...

THRASYBULOS (Suuttuen): Mitä ajatteletkaan? Aiotko antaa lemmittysi
tanssia heidän edessään?

ALKIBIADES: Hiljaa, ystäväni. Etkö näe, että itsekin tällä hetkellä
tanssin heidän pillinsä mukaan?

    (Keskustelee kuiskaten Timandran kanssa.)

SMERDIS (Tomyrikselle): Äiti! Sinä et saa pilkata häntä.

TOMYRIS: Ketä?

SMERDIS: Alkibiadesta.

TOMYRIS: Mutta, lapseni? Etkö itse ole sanonut häntä vihaavasi?

SMERDIS: Minä vihaan häntä, se on totta. Mutta minä en salli sinun
häntä häväisevän.

    (Jatkavat keskustelua.)

TIMANDRA (Alkibiadeelle): Pitääkö minun tanssia heille?

ALKIBIADES: Pitää. Meidän kaikkien kohtalomme on heidän kädessään.

TIMANDRA: Alkibiades, sinä et enää rakasta minua?

ALKIBIADES: Meidän rakkautemme tähden: tee se, Timandra! – (Lämpimästi.)
Minulla on sinulle liian paljon puhumista. Mutta sittemmin, sittemmin!
Nyt liikkuu kuolema meidän päämme päällä.

TIMANDRA: Sinun rakkautesi on kovempi kuolemaa. Se sortaa, se maahan
murtaa minut.

ALKIBIADES: Timandra! Luulin lempineeni vertaistani.

TIMANDRA: Ennen, kun olin heidän vertaisensa ja alempi heitä, olisin
tehnyt sen mielelläni. Nyt, kun olet minut itsesi vertaiseksi
kohottanut, – miksi tahdot syöstä minut takaisin häpeään ja pimeyteen?

ALKIBIADES: Koska itsekin siellä kamppaelen. – Jos kiellät, loukkaat
valtiatarta. Tämä on ainoa keino estää petoa heissä irti pääsemästä.

    (Jatkavat keskustelua.)

PHARNABAZOS (tyytymättömänä): Suoraan sanoen, tämä pila ei miellytä
minua. Mielestäni voisimme me ennemmin jatkaa juominkia. (Juo
pohjaan.)

SUSAMITHRES (Magaiokselle): Minäkin pelkään, että valtiattaren viha
Alkibiadesta kohtaan johtaa harhaan hänet. Hän jännittää liiaksi
jousen.

MAGAIOS: Hän on sokea! Mutta miksi hylkäsikään Alkibiades hänen
rakkautensa?

SUSAMITHRES: Suurilla miehillä on joskus omat omituiset heikkoutensa. –
Kuitenkin ihailen minä häntä vilpittömästi. Millä mielentyyneydellä hän
esiintyy, vaikka hän tietää kuolemantuomionsa olevan kirjoitetun.

MAGAIOS: Sisältyikö se suurkuninkaan kirjeeseen?

SUSAMITHRES: Ei suorasti, mutta epäsuorasti. Artaxerxes oli hänen ainoa
oljenkortensa, senjälkeen kuin hänen vaappuva käytöksensä on kaikki
Hellaan heimot hänestä vieroittanut. – Hänen kuolemansa on nyt enää vain
ajan kysymys.

MAGAIOS: Miksi ei siis tänään yhtä hyvin kuin huomenna? Mielestäni ei
meillä ole mitään syytä estää valtiatarta hänen vanhurskaassa
vihassaan.

SUSAMITHRES (katsoo häneen): Sinulla on sangen kiire, Magaios.

MAGAIOS: Tarkoitan: jos se kerran on suurkuninkaan tahto...

SUSAMITHRES: Tiedän sinun hehkuvan himosta valtiattareen. – Niin, älä
kiellä sitä! Se ei kuulu minuun. Mutta voisit sukumme kunnian vuoksi
hiukan paremmin peittää rakkautesi.

MAGAIOS: Eno! Sinä olet kaikkitietävä. – Mutta miksi tahdot sinä
viivyttää Alkibiadeen kuolemaa?

SUSAMITHRES (hymyilee viekkaasti): Me voimme tarvita häntä.

MAGAIOS: Me? Persia? Ketä vastaan? Ateena on kukistettu, Lakedaimon on
meidän liittolaisemme.

SUSAMITHRES: Sinä olet lapsi valtiotaidossa, Magaios. Tietysti vastaan
lakedaimonilaisia. – Mutta mielestäni rupeaa tämä asioiden tila käymään
kiusoittavaksi. Meidän on keksittävä joku pääsy tästä. – (Seuran puoleen
kääntyen.) Mieleeni muistuu jotakin. Ellen erehdy, on tuo
syrakusalainen miekkatanssija tyttärineen, joka eilen palatsiin tuli,
vielä meidän seurassamme. Ehkä sallimme hänen jalon isäntämme kestiä
sulostuttaa?

TOMYRIS: Pelkään, että hän on loukannut jalkansa. Ainakin muistan minä
hänen ilmoittaneen olevansa kykenemätön kaikkeen taituruuteensa tänä
iltana.

PHARNABAZOS (kärsimättömästi): Noh, hänen tyttärensä lie kuitenkin
terve. Käske hänen laulaa joku laulu, Magaios! – (Tomyrikselle.)
Lopettakaamme tämä!

    (Magaios menee ovelle ja palajaa heti.)

TOMYRIS: Varro vielä hetki, armahani! – (Alkibiadeelle.) Ja mitä sanoo
meidän arvoisa isäntämme? Tahtooko hänen lemmittynsä tanssia meille?

ALKIBIADES (nopeasti): Hän sanoo, että sinun tahtosi on hänen ainoa
lakinsa, valtiatar. – (Rukoilevasti.) Timandra, minä pyydän sinua...

    (Melua ulkona, huutoja, aseiden kalsketta.)

PHARNABAZOS (nousee): No, kautta partani! Mitä tää on?

    (Myöskin muut nousevat hämmästyneinä.)

MARSYAS (tulee kiireesti): Valtias...

PHARNABAZOS: Noh? Puhu!

MARSYAS (sammaltaen vahvasti): Minun on mahdoton enää hillitä heitä. He
sanovat tänään olevan Astarten juhlan ja tahtovansa viiniä. Mutta minun
mielestäni he ovat jo kaikki julki juovuksissa.

TOMYRIS: Samoin kuin sinä itsekin muuten.

ALKIBIADES: Mitä? Eivätkö he ole saaneet viiniä, ne poikaparat? –
(Timandralle.) Vie heille viimeinenkin tilkka! – (Timandra pois
oikealle. Alkibiades sadanpäämiehelle:) Mene ja ilmoita heille, että
heiltä ei tule puuttumaan mitään, mitä köyhä taloni vain voi tarjota
heille. Taikka ... tahdon itse puhutella heitä.

    (Menee ulos. Marsyas seuraa häntä.)

MAGAIOS (Pharnabazokselle): Ole varoillasi, veljeni! Nyt hän
houkuttelee sinulta sinun sotilaasi.

PHARNABAZOS (arvokkaasti): Jos hän voi paremmin voittaa heidän
uskollisuutensa pikarillisella viiniä kuin minä valtiasarvollani ja
koko vuoden rahapalkalla, täytyypä meidän todellakin tunnustaa, että
hän on syntynyt sotajoukkoja johdattamaan. – Mutta kuulkaamme, mitä hän
haastaa heille!

ALKIBIADES (ulkona): Sotilaat! Valitan vilpittömästi, että teitä on
niin loukkaavalla tavalla laiminlyöty. Te olette kaikki tällä hetkellä
Alkibiadeen vieraita ja teitä tullaan kohtelemaan arvonne ja kunnianne
mukaisesti. Siksi olen heti lähettävä oman lemmittyni teille
tarjoilemaan.

SOTILAAT (ulkona): Terve, Alkibiades, Kleiniaan poika!

    (Timandra oikealta menee perälle kantaen viiniruukkua
    ja kukkasia.)

ALKIBIADES (ulkona): Myöskin olen minä kuullut, että teidän seurassanne
on laulajoita ynnä miekkatanssijoita. He huvittakoot teitä tänä
iltana. – Toverit! Me tapaamme sotakentällä.

SOTILAAT (ulkona): Terve, Alkibiades! Kauan eläös, poika Kleiniaan!

    (Ulkona yleinen riemastus.)

SMERDIS (loistavin silmin): Äiti! Kuuletko?

TOMYRIS: Niin, lapseni?

SMERDIS: Kuuletko, kuinka he riemuitsevat vain parista sanasta, jotka
hän heitti heille? On todellakin mahdoton olla häntä ihailematta.

TOMYRIS (kuin itsekseen): On vaikea vihata häntä.

SMERDIS: Hän on niin suuri, niin kirkas ja niin korkea! – Kuuletko,
kuinka he huutavat taas? (Kertaa hurmautuneena puoli-ääneen:) "Terve
Alkibiades, Kleiniaan poika!"

TOMYRIS: Tiedät, että isäsi on päättänyt hänen kuolemansa.

SMERDIS (viattomasti): Sinä sen olet päättänyt, äiti.

TOMYRIS: Mitä mieleesi juolahtaakaan? Minä?

SMERDIS: Niin, tietysti, miksi sitä kiellät, äiti? Sinäkin ihailit
häntä ennen...

TOMYRIS (hämmästyneenä): Ennen?

SMERDIS: Niin, äiti. – (Nauraen vallattomasti.) Mutta senjälkeen kuin
Timandra ryösti hänet sinulta...

TOMYRIS (avuttomana): Mitä hän sanoo! – Sinulta ryösti hän
Timandran! Oletko sen unohtanut?

SMERDIS: Oh, emme puhu enää siitä, äiti. – (Varhaisvanhan
arvokkaisuudella.) Se oli vain tuollainen ohimenevä oikku. – Minä olen
siitä saakka paljon miehistynyt.

PHARNABAZOS (Thrasybulokselle): Mitä uutta Ateenaan, sotapäällikkö?

THRASYBULOS: Murhaa ja verta, tyrannien tavallista uutta.

PHARNABAZOS (aina yhtä hyväntahtoisena): Sinä et ole tyrannien ystävä.

THRASYBULOS: En.

ALKIBIADES (tulee hengästyneenä): He tahtoivat repiä minut kuoliaaksi
pelkästä ihastuksesta. Ja sitten he tahtoivat korottaa minut juhlan
kuninkaaksi. – Hädin tuskin pääsin heidän käsistään.

PHARNABAZOS: Hyvä, että tulit. – (Humoristisesti Thrasybulosta
osoittaen.) Sinun ystäväsi on kansanvillitsijä.

ALKIBIADES (hymyillen): Oletko keskustellut hänen kanssaan? –
(Thrasybulokselle.) No, ystäväni? Näytäthän synkältä kuin ukkospilvi.

THRASYBULOS: Ole varoillasi, veikko! Minä olen pitänyt heitä silmällä
sinun poissa-ollessasi. – Heillä ei ole mielessä mitään hyvää sinua
vastaan.

ALKIBIADES: Sen saamme nähdä. – (Kääntyen seuran puoleen.) Maljanne,
jalot vieraat! Anteeksi, että viivyin. Toivon, ett'ette tämän pienen
välikohtauksen ole suinkaan sallineet häiritä iloanne.

MAGAIOS (ilkeästi): Olemme tässä juuri keskustelleet enoni kanssa
tuosta kirjeestä, joka tänä aamuna saapui sinulle suurkuninkaalta. Me
aivan pakahdumme uteliaisuudesta.

PHARNABAZOS: Niin, todellakin. Mitä kirjoittaa majesteetti?

ALKIBIADES (huolimattomasti): Oh, aivan vähäpätöisiä seikkoja! Hän on
vain nähnyt erään unen, jonka selitystä hän minulta rukoilee,

SUSAMITHRES: Unen?

ALKIBIADES: Mutta jättäkäämme niin korkeat ja salaperäiset seikat. –
Viihdyn paljon paremmin täten hyvien ystävieni parissa, viinimalja
edessäni.

PHARNABAZOS (tuttavallisesti): Suoraan sanoen: niin minäkin. –
Tunnustapas kuitenkin, että kotikaupunkisi kohtalo aikalailla surettaa
sinua. Aikonet piankin jättää nykyisen toimettomuutesi?

ALKIBIADES: Enpä suinkaan. Aion päinvastoin tästä puolin ruveta oikein
viljelemään velttouttani. – Etkö tiedä, että olen päättänyt tulla
persialaiseksi?

PHARNABAZOS: Siinä teetkin, kautta partani, oikein. – (Tyytyväisenä.) Me
osaamme elää, me. – (Tyhjentää viinimaljan ja muistaa samassa jotakin.)
Mutta sinä vihaat spartalaisia?

ALKIBIADES (välinpitämättömästi): Mitä vielä, he ovat ihmisiä niinkuin
mekin. Ainoa ero heidän ja ateenalaisten välillä on, että he syövät
mustan liemensä ilman taateleita, kun ateenalaiset taas pitävät enemmän
taateleista ilman mustaa lientä. – Usko pois, se yksin on koko
Peloponnesoksen sodan aiheuttanut.

PHARNABAZOS: Hahhah, on oikein virkistävää jutella sinun kanssasi
valtio-asioista. – Mutta voitko sanoa, miksi he sitten vihaavat sinua
niin sanomattomasti?

ALKIBIADES: Kuinka? – (Koomillisella kummastuksella.) Vihaavatko he
minua?

PHARNABAZOS: Kyllä, ole varma siitä. – (Tuttavallisesti, kieli jo
paljosta viininjuonnista sammaltaen.) Tiedäpäs, että ilman minua olisit
sinä jo aikaa sitten... (Tekee merkitsevän kädenliikkeen.)

ALKIBIADES: Häh?

PHARNABAZOS (kuten edellä): Kuollut ja kuopattu.

ALKIBIADES: Onko se mahdollista? – (Äkkiä, ikäänkuin muistaen jotakin.)
Ahaa, se on tuon naisjutun takia! Nyt minä ymmärrän.

PHARNABAZOS: Minkä naisjutun? – (Mielenkiinnolla.) Kerro se minulle!

ALKIBIADES (salaperäisenä): Mutta sormi suulle! Se koskee Agis
kuninkaan puolisoa.

PHARNABAZOS (kätensä levittäen): Oo!

    (Kuiskailevat.)

MAGAIOS (kärsimättömänä): Kuinka on, eno? Eikö sinusta olisi aika jo
lopettaa leikki?

SUSAMITHRES (filosofin tyyneydellä): Ken kerran on leikkiin tullut,
leikin kestäköön. – Katsokaamme.

MAGAIOS: Minä puolestani olen jo tarpeeksi katsonut.

SUSAMITHRES: Voitpa kuitenkin vielä sivumennen vilkaista valtiattareen,
joka jännitettynä seuraa jokaista Alkibiadeen kasvon-ilmettä.

MAGAIOS (satutettuna): Todellakin.

SUSAMITHRES: Näetkö? Nyt hän hymyilee jälleen. Hänen kasvonsa ovat kuin
kuvastin...

    (Kuiskailevat.)

PHARNABAZOS: Hahhah, oletpa oikea naisurho! Maljasi, Alkibiades!

ALKIBIADES: Maljasi! – Nyt ymmärrät kukaties syyn, miksi
lakedaimonilaiset minua niin silmittömästi vainoavat.

PHARNABAZOS: Vainotkoot he vaan! – (Äkkiä kulmiaan rypistäen.) Kuulepas,
mieleeni muistuu jotakin... Myöskin minun pojaltani olet sinä ryöstänyt
mielitietyn.

ALKIBIADES (kiireesti): Kuka sitä sanoo? Prinssi itse?

PHARNABAZOS: Ei, vaan hänen äitinsä. – (Tuttavallisesti.) Hänen äitinsä
on ollut siitä hyvin pahoillaan ja väittää, että poika on aivan onneton
tuon asian tähden.

ALKIBIADES: Siinä tapauksessa: ota hänet! Pidä hänet itse tahi anna
pojallesi ... kuinka vain katsot paremmaksi.

PHARNABAZOS (hämmästyen): Mitä sanot? Etkö enää siis rakasta häntä?

ALKIBIADES: Kyllä ... mutta omasta puolestani olen aina
rakkaus-asioissa tottunut asettamaan ystävyyden ensi sijaan.
– Ota hänet!

PHARNABAZOS: Siinä tapauksessa ... sinä olet miesten mies! (Puristaa
hänen kättään sydämellisesti.)

MAGAIOS (Tomyrikselle): Valtiatar, rohkenenko huomauttaa sinulle, että
aika kiiruhtaa? – Meidän on riennettävä, jos aiomme maata tänä yönä
palatsissa,

    (Tomyris on edellisen aikana vaihtanut silloin tällöin
    hajamielisesti sanan Smerdis prinssin kanssa ja jäänyt jälleen
    Alkibiadesta ihailemaan. Prinssi Smerdis on noussut, mennyt
    pilari-aukolle, vetänyt uistimen syrjään ja tuijottaa nyt tummaan
    yöhön sydänsuruissaan.)

TOMYRIS (kuin heräten): Meidän? – (Katsoo häneen) Mitä tahdot minusta?

MAGAIOS: Eikö myös olisi aika muistuttaa valtiasta hänen lupauksestaan?
Alkibiades on hyvällä tolalla hänet jälleen hurmaamaan.

TOMYRIS (ärsyttävästi): Entä sitten? – Alkibiades on suuri ihminen.

MAGAIOS: Minulla ei ainakaan ole mitään syytä vihata häntä.

TOMYRIS (raukeasti): Eikä minulla. – (Hermostuneesti.) Jos sinulla on
jotakin asiaa valtiaalle, voit sen itse suorittaa.

PHARNABAZOS: Smerdis!

SMERDIS (säpsähtäen): Niin, isäni!

ALKIBIADES: Nuori ystäväni, tulehan lähemmäksi! Olemme juuri isäsi
kanssa keskustelleet sinusta.

PHARNABAZOS: Hän sanoo tahtovansa tehdä sinusta suuren sotapäällikön,
samallaisen kuin hän itsekin on.

SMERDIS (jäykästi): Kiitän sinua, sotapäällikkö.

ALKIBIADES: Mutta sitä ennen: minun täytyy piakkoin lähteä pitkälle
matkalle, enkä tiedä, milloin olen takaisin palajava. Olen sen vuoksi
päättänyt lahjoittaa sinulle ylevän ystävyytemme merkiksi tämän pienen
maatalon puutarhoineen ... ainoan, jota vielä maan päällä voin omakseni
nimittää ... ja tahtoisin nyt kuulla ainoastaan, oletko halukas sitä
vastaan-ottamaan.

SMERDIS (hämillään): Kyllä...

ALKIBIADES: Kuitenkin yhdellä ehdolla: sinun tulee hyvin hoitaa
hedelmäpuitani. – (Erikoisella hellyydellä.) Niiden joukossa on eräs,
joka kaipaa kaikkein hellävaroisinta vaalintaa. Se voi virvoittaa
sinua, silloin kun väsynyt olet, varjota sinua, silloin kun päivä on
puhkaista päälakesi, ja seisoa suojaten sinun sivullasi, silloin kun
myrskyt sinun sydämessäsi myllertävät. Tunnetko sen puun, prinssi?

SMERDIS (ymmärtää äkkiä): Teen kaikki, mitä tahdot, sinä suuri,
suuri... (Syöksähtää Alkibiadeen jalkoihin ja suutelee hänen kättään
tulisesti.)

ALKIBIADES (nostaa hänet hymyillen ylös): Kiitä isääsi, prinssi! Hän on
sinulle tämän ilon toimittanut.

SMERDIS: Isäni!

PHARNABAZOS (liikutettuna): Kas niin, kas niin... (Pyyhkii silmiänsä.)
Mene äitisi luo ja kerro asia hänelle! Hän on siitä suuresti ilahtuva.

MAGAIOS (Susamithreelle): Ymmärrätkö sinä tätä narripeliä, eno?

SUSAMITHRES (kuin itsekseen): Merkillinen mies! Hän luopuu lemmitystä
kuin vanhasta vaaterievusta. – Mahtaako elämä olla niin kallis hänelle?

    (Smerdis punoittavin poskin kuiskii jotakin iloisesti äidilleen.
    Tomyris kuuntelee häntä tarkkaavaisena.)

PHARNABAZOS (Alkibiadeelle): Mistä matkasta sinä puhuit? – (Hiukan
epäluuloisena.) Ellei se nimittäin ole valtiosalaisuus...?

ALKIBIADES: Eipä suinkaan. – (Keveästi.) Minä puhuin matkasta tuonelaan.

PHARNABAZOS: Kuinka? – (Tyytymättömänä.) Leikkisi on mautonta.

ALKIBIADES: Mahdollista kyllä. Mutta minulle on se täyttä totta.

PHARNABAZOS (katsoo häneen): Sinä tahdot kuolla?

ALKIBIADES: Tahdon kuolla oikeaan aikaan. Ja minusta on jo jonkun aikaa
tuntunut siltä kuin alkaisi minun hetkeni olla hyvinkin lähestynyt.

PHARNABAZOS: Mikä olet mies sinä, joka moista kieltä käytät? –
(Epäilevästi.) Kuolema ei siis todellakaan tulisi sinulle kutsumatta?

ALKIBIADES: Ei enää. – (Äärettömällä ylemmyydellä.) Sillä nyt ei minulla
ole enää mitään tämän maan pinnalla toimittamista.

PHARNABAZOS (katsoo häneen kuin kummitukseen): Uskomatonta. (Vaipua
syviin ajatuksiin.)

TOMYRIS (nousten): Meidän jalo isäntämme suonee anteeksi, etten vielä
ole kiittänyt häntä lahjasta, jonka hän on antanut pojallemme. Mutta
äidin kiitollisuuden tunteet ovat rinnassani riidelleet eräiden toisten
tunteiden kera, joille nyt vasta luulen oikean nimen keksineeni:
naisen kiitollisuus.

SUSAMITHRES (Magaiokselle): Kuuletko?

MAGAIOS: Minä kuulen.

TOMYRIS (hymyillen hurmaavasti): Minä tiedän, että Alkibiadeelle ei voi
lahjoittaa mitään, mitä hänellä ei jo ennestään olisi, mutta salli
minun kuitenkin niiden tunteiden nimessä sormeesi tämä jalokivi
kiinnittää.

ALKIBIADES: Naisen ystävyys on sormus, jonka sinulta otan, ja
valtiattaren kiitollisuus jalokivi, jonka sormeeni kiinnitän:
todellakin, sinä olet lahjoittanut minulle nyt, mitä ei minulla
ennen ollut.

TOMYRIS (loukattuna): Minun vaikutusvaltani on liian vähäinen ja minun
ystävyyteni liian halpa-arvoinen antimeksi niin kuuluisalle miehelle.
Niitä en minä ikinä olisi tohtinut tarjota sinulle.

ALKIBIADES (aina samalla kirkkaudella): Niinpä otan minä ne sinulta
tarjoamatta ja olen onnellinen tietäessäni, että jos sinä olisit
tahtonut tarjota niitä minulle, sinä et ikinä olisi voinut tarjota
minulle mitään arvokkaampaa. – (Kylmemmin.) Kiitän lahjastasi,
valtiatar.

MAGAIOS (Susamithreelle): Onnittele minua, eno! Sinä näet, että hän ei
edes käsitä typeryydessään, mitä valtiatar tarjoo hänelle.

SUSAMITHRES (kuin itsekseen): Todellakin merkillinen mies! – Hän tietää
henkensä olevan kysymyksessä ja kuitenkin hylkää hän toistamiseen
lemmen, josta kuninkaat pitäisivät kunnianaan kilvoitella.

PHARNABAZOS (äkisti Alkibiadeelle): Sinäkö sanot, että kuolema ei
tule sinulle kutsumatta? Sinä?

ALKIBIADES: Kyllä. Minä sanon todellakin niin.

PHARNABAZOS: Hm. – (Katsoo ilkeästi hymyillen häneen.) Mielisinpä
koettaa, minkä verran on perää puheessasi.

ALKIBIADES: Mitä tarkoitat?

PHARNABAZOS (uhkaavasti): Sen saamme nähdä. – (Ryntää ovelle.) Hohoi,
sadanpäämies! Sotilaat!

TOMYRIS: Sinä aiot –?

SUSAMITHRES (kiireesti Pharnabazokselle): Valtias, ole varoillasi!
Sotilaat pitävät hänestä ja sinun kielesi on viinistä vapisevainen. Jos
aiot jotakin, on paras, että jätät sen huomiseksi.

PHARNABAZOS: Vaiti! – (Alkibiadesta osoittaen): Minä tahdon nähdä, mikä
tuo mies on!

    (Marsyas tulee sotilaiden kera.)

MARSYAS: Sinä kutsuit meitä, valtias...?

PHARNABAZOS (Alkibiadesta osoittaen): Tappakaa tuo mies!

THRASYBULOS (miekkansa paljastaen): Haa, barbaarien kesti-ystävyyttä!

SMERDIS: Isäni! (polvistuu.)

TIMANDRA (oikealta): Alkibiades! (Syöksyy parkaisten hänen syliinsä.)

TOMYRIS: Hän!

    (On aikonut hyökätä Alkibiadeen ja sotilaiden väliin, – Peräytyy.
    Sotilaat epäröivät.)

MARSYAS: Onko se todellakin sinun tahtosi, valtias?

PHARNABAZOS: Olenko minä valtias? – Lyökää maahan hänet!

MARSYAS (vetäen miekkansa): Jumalten nimeen siis...!

    (Sotilaat tekevät liikkeen hyökätäkseen. Alkibiades on
    irroittunut Timandrasta ja käy pää pystyssä vastaan heille.)

ALKIBIADES: Toverit! Kuka teistä tahtoo tappaa Alkibiadeen?

    (Sotilaat peräytyvät.)

PHARNABAZOS (vihan vimmassa): No, kautta partani...

MARSYAS: Valtias, he eivät tottele sinua, sillä he eivät usko sinun
totta tarkoittavan. – Suoraan sanoen: myöskin minun on vaikea uskoa
sitä.

THRASYBULOS: Uskokaa pois, hän tarkoittaa kyllä totta. Mutta tietäkää
samalla, että myöskin tämä miekka on totta tekevä. – (Asettuu
Alkibiadeen eteen.) Kuolema sille, ken häntä lähestyy!

ALKIBIADES (tyynesti): Malta mielesi, Thrasybulos! Valtias suvaitsee
todellakin laskea leikkiä. – Prinssi Smerdis, nouse! – Isäsi on sinulle
sangen suosiollinen. – Toverit, menkää! Näettehän, että kaikki on ollut
vain pientä juhlapilaa Astarten kunniaksi.

MARSYAS: Sinun luvallasi, valtias...

    (Pistää miekkansa tuppeen.)

PHARNABAZOS: Pilaa? – (Katsoo juopuneilla silmillään vuoroin yhteen,
vuoroin toiseen läsnäolijoista ja purskahtaa kaikuvaan nauruun, joka ei
ole kaukana mielenvikaisuudesta.) Alkibiades on oikeassa. Minä olen
todellakin suvainnut laskea leikkiä. (Röhähtää takaisin pöydän päähän.)

SOTILAAT: Kauan eläköön poika Kleiniaan!

    (Poistuvat Marsyaan johdattamina.)

THRASYBULOS (Alkibiadeelle): Tämä päättyi hyvin. Jospa nyt vaan voisit
saada heidät lähtemään...

ALKIBIADES (voiton hurmiossa): Odota! Myöskin minä tahdon sanoa sanani
näille aasialaisille.

THRASYBULOS: Anna heidän mennä! Näethän, että he ovat hämmästyneet.
Sinä olet antanut heille opetuksen, jota he eivät tule hevin
unohtamaan.

ALKIBIADES: Juuri sen vuoksi. Tahdon nähdä tokko Attikan suola vielä
kipenöittelee barbaarista verta. – (Hurjasti.) Mutta miksi seisotte,
jalot vieraat? Istukaa! Näettehän, että ilveily on jo ohitse.

THRASYBULOS: Ystäväni! Minä varoitan sinua...

ALKIBIADES (tempaisten maljan käteensä): Yksi sana vanhan Hellaan
puolesta!

    (Yleinen hiljaisuus. Theanon laulu soinnahtaa näyttämön
    ulkopuolelta. Alkibiades kuuntelee jähmettyneenä.)

    Theanon laulu.

    Barbaarein joukkoon
    joutunut on Alkibiades,
    siksi sydän hält' on sammunut
    ja mennyt mieli sees.

    Hän, Hellaan helmi kirkkahin,
    syvälle syösty on,
    syö armoleipää tyrannin
    laps vapaan auringon.

    Kyll' itki immet Attikan,
    kun kumma kuultihin,
    on sota vienyt sorjimman,
    pois karkas pontevin.

    Nyt itkee koko Kreikanmaa,
    Ateena, Sparta myös.
    Korinthi, kaikk', kun kuulla saa
    sun suuren tihutyös.

    Lie laaksot Lakedaimonin
    viluiset, vierahat,
    mut kaitsi siellä kuitenkin
    sua Hellaan jumalat.

    Nyt olet, orpo, yksin sa:
    ei Dike tietäs tee
    ja askeleiltas loitolla
    Apollo laulelee.

    Sun eikö särje korvias
    barbaarin raaka ään'
    ja kuinka sietää seurassas
    voit heitä hetkenkään?

    Sa kaasit Hermeen patsahat,
    teit pahaa paljonkin,
    muut sulle surmaa huusivat,
    ma yksin siunasin.

    Anteeksi sulle kaikki suon.
    En yhtä: kuinka voit
    sa kaataa kuvan kauniin tuon,
    min sydämeeni loit?

    Jos ylväs yhtyy joukkioon
    ja hieno halpahan,
    sen maine maasta vaipukoon,
    hän mies on kuoleman.

    Hän pettää parhaan itsensä,
    hän ihmisyyttä lyö,
    siks hänet hylkää elämä
    ja tempaa tuima yö.

(Theano on laulun aikana ilmestynyt ovensuuhun ja laulanut siitä
viimeiset säejaksot katsoen kyyneltyvillä silmillään surullisesti
Alkibiadeeseen. Alkibiades on vaipunut kokoon; hänen hartiansa
jysähtelevät vain kuin voimakkaasta mielenliikutuksesta.)

ALKIBIADES: Theano, Menonin tytär! – Miksi tämän minulle teit,
Thrasybulos? (Syöksyy etummaisesta ovesta vasemmalle.)

THRASYBULOS: Alkibiades!

    (Seuraa kiireesti häntä. Yleinen hämmästys.
    Theano poistuu jälleen ovipielestä.)

TOMYRIS (Pharnabazokselle): Lähtekäämme!

PHARNABAZOS (on edellisen aikana torkahtanut pöytää vasten): Häh? On jo
myöhäistä. – Tässä eivät taida pidot parata... Tule, armaani. (Hoippuu
ulos.)

MAGAIOS: Eno! Minä näin, että hän aikoi häväistä meitä.

SUSAMITHRES: Hänen tavallinen onnensa suojelee häntä. – (Kuin
itsekseen.) Hänen täytyy kuolla. Hän on meille liian vaarallinen.

    (Menevät.)

TIMANDRA (ohimennen Smerdiille): Onko hän vaarassa?

SMERDIS: Minä luulen niin.

TIMANDRA: Pidätkö hänestä?

SMERDIS: Oi, kyllä!

TIMANDRA: Voitko pelastaa hänet?

SMERDIS: Minä en tiedä.

TIMANDRA: Kohtaa minua kaupungin itäisellä portilla ennen päivän
koittamista! – Hyvästi! (Rientää oikealle.)

SMERDIS: Timandra!

    (Jää huikaistuneena hänen jälkeensä katsomaan. Sitten hitaasti
    perälle. – Tomyris on tahallaan päästänyt kaikki muut menemään
    edeltään ja empii nyt epätietoisena kynnyksellä. – Thrasybulos
    tulee kiireesti vasemmalta.)

THRASYBULOS: Jalot vieraat... (Katsahtaa ympärilleen, huomaa näyttämön
tyhjentyneen ja aikoo ulos.) Ylevä valtiatar! Äkkinäinen pahoinvointi
on kohdannut Alkibiadesta. Hän pyytää tuhannesti anteeksi...

TOMYRIS: Mihin riennät?

THRASYBULOS: Ainoastaan tapaamaan tuota laulajaa. – Alkibiades lähettää
hänelle tämän sormuksen.

TOMYRIS (kirkaisten): Minun sormukseni!

    (Pois.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS

    Theano ja Thrasybulos tulevat perältä.

THEANO: Onko meidän tuumamme onnistunut?

THRASYBULOS: Minä luulen niin. Hänen mielensä on järkähtänyt myötä
juuriaan.

THEANO (innokkaasti): Luuletko hänen heti tunteneen minut?

THRASYBULOS: Epäilemättä. Heti ensi sanoistasi. Seurasin laulun aikana
tarkoin hänen ilmeitään.

THEANO: Ja sinä olet jo maininnut hänelle matkamme tarkoituksen?

THRASYBULOS: Kyllä. Ainakin pääpiirteissään. Lähempään selontekoon
suunnitelmastani en ole voinut ryhtyä, ennen kuin olen saanut täyden
varmuuden siitä, että hän yleensä on taipuvainen tuumaamme tukemaan.

THEANO: Epäiletkö sitä? Mitä hän muuta voisi aikoakaan?

THRASYBULOS: Minä en tiedä. Kaikesta päättäen ovat hänen pyrkimyksensä
sukeltautua Persian suurkuninkaan suosioon nyt rauenneet. – (Hitaasti.)
Mutta on olemassa muita esteitä...

THEANO: Mitä? Luuletko hänen tahtovan tähän yksinäiseen maataloon
ijäksi hautautua, hänen, Alkibiadeen?

THRASYBULOS: Kaikki on mahdollista. – Onneksi on hänen tilansa täällä
tuiki vaaran-alainen. Sikäli kuin olen ymmärtänyt hänen puheestaan ynnä
tämän yön tapahtumista, ei hän enää ole täällä hetkeäkään varma
hengestään.

THEANO: Sitä suurempi syy on hänellä siis liittyä sinuun ynnä Ateenan
nuorisoon. Minusta näyttää kuin ei hänelle yleensä jäisi muuta keinoa,
jos hän enää ollenkaan aikoo puuttua valtioasioihin.

THRASYBULOS (harvakseen): Myöskin minusta näyttää niin. Kysymys on nyt
vain siitä, tahtooko hän enää ollenkaan puuttua niihin.

THEANO: Hän? – (Voiton-varmasti.) Jos hän on jotakin sellaista sinulle
esittänyt, on hän varmaan teeskennellyt. Sinä et tiedä vielä, mikä
Proteus hän on.

THRASYBULOS: Minä tiedän. Kuitenkaan minä en voi pitää sitä enää
pelkkänä teeskentelynä. Hänen sanoistaan soinnahtaa usein niin syvä
väsymys elämään, että sydämeni kouristuu kokoon, kun sitä ajattelen.

THEANO (uneksien): Ehkä on hän elänyt liian kauan erämaassa.

THRASYBULOS: Siinäpä se. Juuri samoin olen minäkin asian ajatellut.

THEANO; Hän on nähnyt täällä auringon nousevan, ajattelematta, ketä
ihmisiä sen alla asuu. Hän on noussut vuorille ja kuullut meren
kohisevan, muistamatta, mitä saaria ja rantoja se huuhtelee. Hän on
ollut sanalla sanoen täällä onnellinen.

THRASYBULOS: Niin. Mutta minä en ymmärrä kuitenkaan, kuinka voi siihen
määrin hukkua oman sydämensä onkaloihin. On aivan kuin hän ei enää
koskaan kansansa kohtaloita ajattelisi.

THEANO (lempeästi): Ystäväni: kun on ajatellut niitä niin paljon kuin
Alkibiades kautta nuoruutensa ja miehuutensa, saattaa olla suurin
autuus, silloin kun hapset jo ohimoilla harmenevat, olla edes hetki
niitä ajattelematta.

THRASYBULOS: Hetki? Sen ymmärrän minä... Mutta päiviä, viikkoja,
kuukausia?... No niin, pääasia on, että voimme jälleen herättää eloon
teon ja toiminnan nukkuvat henget hänessä.

THEANO: Hänen sielunsa on täällä erämaassa kääntynyt liiaksi
sisäänpäin. Siinä se on.

THRASYBULOS: Ja juuri siinä suhteessa odotan minä mitä parasta siitä
vaikutuksesta, minkä äkillinen ilmestymisesi on tehnyt häneen.

THEANO (hiljaa): Minun vaikutukseni on aina ollut vähäinen
Alkibiadeesen.

THRASYBULOS: Sen saamme nähdä. – Mutta vielä on olemassa eräs toinen
este tuumallemme. Tuo nainen...

THEANO (ylenkatseellisesti): Se on totta: hänellä on lemmitty?

THRASYBULOS: Tuon naisen täytyy pois!

THEANO: Joku ilotyttö?

THRASYBULOS: Niin. Hän on liian syvästi kiintynyt Alkibiadeesen.

THEANO: Ja Alkibiades?

THRASYBULOS: Minä en tiedä. Mutta pahoin pelkään, että tuo nainen, jos
hän todella tahtoo, voi paljon vaikeuttaa aikeemme lopullista
onnistumista.

THEANO: Epäilemättä tahtoo hän sitä. Olen kuullut, että tuollaiset
olennot osaavat kyllä pitää kiinni saaliistaan.

THRASYBULOS (miettien): Paras olisi puhutella häntä nyt heti ja saada
hänet hyvällä lähtemään. – Meillä ei ole yhtään aikaa kadotettavaa. Jos
kaikki käy niinkuin olen ajatellut, on meidän oltava matkalla aamun
koittaessa.

THEANO: Tuon ilotytön voisit kenties rahalla taivuttaa?

THRASYBULOS: Ei. Hän ei ole mikään tavallinen ilotyttö. – (Miettien.)
Mutta vetoamalla ehkä hänen rakkauteensa?... Se voisi käydä päinsä.

THEANO: Luuletko tuollaisten voivan todellakin tuntea rakkautta?

THRASYBULOS: Otan kaikissa tapauksissa hänet omalle osalleni. Sinulle
sitävastoin jätän Alkibiadeen.

THEANO (äkkiä arastuen): Minä pelkään puhutella häntä. Olenhan aivan
outo hänelle.

THRASYBULOS: Sinä?

THEANO: Niin. Oikeastaan hän tuskin tuntee minua. Mitä hän
ajatteleekaan minusta? Vain pari kertaa elämässämme olemme me kaksi
toisemme kohdanneet.

THRASYBULOS: Se riittää. Ja mitä hänen ajatukseensa sinusta tulee,
tiedän, että olet ainoa koko Ateenassa, jota hän vielä lämmöllä ja
hartaudella muistelee.

THEANO: Mutta kun hän näkee minut täällä, Aasiassa? – (Innokkaasti.)
Thrasybulos, sinä vakuutat minulle vielä kerran, että kaikki mitä teen
ja olen tehnyt tässä asiassa, tapahtuu ainoastaan ja yksinomaan
onnettoman isänmaamme tähden? Eikö totta? Sinä voit vannoa sen minulle?

THRASYBULOS: Kyllä.

THEANO: Eikö totta: minä en ole tätä matkaa ehdotellut, yhtä vähän
kuin minä olen millään muotoa tahtonut tavata Alkibiadesta? Tämä
kohtaaminen on ollut kokonaan sinun keksintöäsi?

THRASYBULOS: Kaikki on, kuten sanot, tapahtunut.

THEANO (aina innokkaammin): Niin! Ja eikö totta: sinä olet vasta
pitkillä pyynnöillä ja palavilla rukouksilla saanut minut tähän matkaan
taivutetuksi?

THRASYBULOS: Taikka oikeammin: isänmaanrakkaus on sinut siihen
taivuttanut. – Ole huoleti, neitsyt. Minä tiedän sinut Pallas Athenen
oikeaksi papittareksi.

THEANO (ylevästi): Se tiedän myös itse olevani. – Mutta ihmisten kielet
ovat kärkkäitä ja voidaan kenties sanoa, että omat vähäpätöiset pyyteet
ja halvan lemmen hehku...

THRASYBULOS: Ainoastaan korkeat ja jalot tarkoitusperät ovat tässä
asiassa toimintaasi ohjanneet.

THEANO (miltei epätoivoisesti): Sillä enhän minä rakasta
Alkibiadesta, eikö totta? Onhan hän minulle suorastaan vastenmielinen?

THRASYBULOS: Epäilemättä. Enkä luule kenenkään voivan muuta otaksua
sinusta, kun tiedetään, että olet kahdesti hylännyt hänen lempensä,
jota Ateenan ihanimmat naiset ovat käsin kurkottaneet.

THEANO: Eikö totta: minä olen tehnyt sen? Siitä on ylevä jumalatar itse
minun todistajani.

THRASYBULOS: Tiedän sinun vihaavan Alkibiadesta.

THEANO (katsoen alas): Niin, sinä ymmärrät, Thrasybulos: minulle ei ole
ollut aivan helppoa voittaa vastenmielisyyttä, jota siveän neitseen
täytyy tuntea sellaista miestä kohtaan kuin Alkibiades.

THRASYBULOS: Minä en ole vain voinut koskaan ymmärtää, miksi sinä niin
vinhasti vihaat häntä.

THEANO: Etkö? Mutta onhan hän inhoittava mies, tuo Alkibiades, niin
turmeltunut, niin huikenteleva, niin epäluotettava, viekas,
vilpillinen, irstaileva...

THRASYBULOS: Sinä voisit lisätä vielä: juoppo, nuorison turmelija,
pilkkaava jumalia ja meidän pyhiä menojamme, mies vailla luonteen
lujuutta ja hengen aateluutta, valmis jokaiseen konnantyöhön mitä ikinä
on Hellaan, Aasian taikka Makedonian taivaan alla harjoitettu.

THEANO: No niin?

THRASYBULOS: Sinä voisit jatkaa vaikka kokonaisen päivän hänen huonojen
ominaisuuksiensa luettelemista etkä sittenkään saisi tätä ainehistoa
tyhjennetyksi. Mutta se on vain mitalin toinen puoli.

THEANO: Ja toinen?

THRASYBULOS: On se, joka on oikea, suuri Alkibiades. – Epäilemättä hän
on merkillisin mies, minkä Hellas koskaan on synnyttänyt.

THEANO: Hävityksen henki hän on, joka on syntynyt tuomaan turmiota
Ateenalle.

THRASYBULOS: Kaikissa tapauksissa me tällä hetkellä tarvitsemme häntä.
Hän on ainoa suuri nimi, minkä voimme asettaa alkavan vapaustaistelumme
etupäähän.

THEANO: Sinä olet vakuuttanut minulle niin.

THRASYBULOS: Nuoret eivät tahdo kuulla puhuttavan muista kuin hänestä.
Hänen pelkkä nimensä on sanalla sanoen sotajoukko.

THEANO: Oletko varma, ettet kenties arvaa liian korkealle hänen
merkitystään?

THRASYBULOS: Kyllä. Ellei hän ole meidän mukanamme, kysytään heti:
"mitä mahtaa Alkibiades arvella asiasta?" Jos teemme jotakin, sanotaan:
"mitähän olisi Alkibiades tehnyt tässä tapauksessa?" Jos onnistumme,
kuuluu: "Alkibiades olisi onnistunut vieläkin paremmin." Ellemme
onnistu: "tuo olisi ollut Alkibiadeelle leikkityö!" – Näin joka
paikassa. Ilman häntä on meidän turha yrittääkään.

THEANO: St! Kuulen jonkun lähestyvän.

THRASYBULOS: Se on hänen lemmittynsä. Tahdotko, että minä puhuttelen
häntä?

THEANO: Tee se, ystäväni! – Voit samalla pyytää häntä osoittamaan minut
huoneeseen, jossa voin hiukan järjestää vaatteeni laskoksia. Näytän
tässä asussa todellakin miekkatanssijan tyttäreltä.

    (Timandra on edellisen aikana tullut oikealta aikoen poikki
    näyttämön Alkibiadeen huoneeseen. Thrasybulos lähestyy häntä.
    Theano vetäytyy taustaan Timandran huomaamatta.)

THRASYBULOS: Timandra!

TIMANDRA (säpsähtäen): Kuka puhuu? – Ah, sinäkö se olet! Luulin, ettei
täällä ollut ketään.

THRASYBULOS: Anteeksi, että säikähdytin sinua. Näen, että etsit
Alkibiadesta.

TIMANDRA: Niin. Tahdon tavata hänet. Minun täytyy nyt heti tavata
hänet. (Aikoo vasemmalle.)

THRASYBULOS: Ennen kuin menet, haluaisin vaihtaa kanssasi pari sanaa.

TIMANDRA (katsoo häneen): Oikeastaan samoin minäkin sinun kanssasi. –
(Kuin itsekseen.) Oh, minun poveni on tuskasta pakahtumaisillaan!

THRASYBULOS: Sinä arvaat asiani: tahdon puhua sinulle Alkibiadeesta.

TIMANDRA: Niin. Tiedätkö, mitä hän nyt tekee?

THRASYBULOS: Minä luulen, että hän suree.

TIMANDRA: Ja sinä luulet, että on paras olla häntä häiritsemättä?

THRASYBULOS: Niin. Tällä hetkellä lienee yksinäisyys paras lääke
hänelle.

TIMANDRA (äkillisellä luottamuksella): Olet Alkibiadeen ystävä, tunnet
paremmin hänet, ymmärrät hänen luonteensa, hänen entisyytensä... Sano
minulle: mikä häntä vaivaa? Mitä me kaksi voimme tehdä hänen hyväkseen?

THRASYBULOS (varovasti): Sinä et voi sitä sanoa?

TIMANDRA: En. Tuskin tunnen enää häntä eilisestä. Jotakin outoa on
tullut meidän välillemme, jotakin kovaa, kylmää, kammottavaa...

THRASYBULOS: Siitä saakka kuin minä tulin tähän taloon?

TIMANDRA (katsoo häneen): Suoraan sanoen: niin.

THRASYBULOS: Ja sinä luulit ensin, että tuo kova ja kylmä olin minä?

TIMANDRA: Niin, ollakseni oikein suora. Mutta tämän yön kuluessa olen
minä ollut huomaavinani, että, se on jotakin muuta. – Mitä se on?
Onko jotakin tapahtunut?

THRASYBULOS: Ehkä.

TIMANDRA: Näethän, minä en tiedä mitään. Minä vain aavistan jotakin
hirveää...

THRASYBULOS: Niin, siinä on jotakin muuta. Minä en, vaan eräs toinen on
tänä yönä tullut teidän välillenne.

TIMANDRA: Kuka siis? Sinä tiedät? Miksi et sano minulle sitä? – Ah! Tuo
kirje?

THRASYBULOS: Niin. Minä luulen hänen todellakin saaneen huonoja
sanomia.

TIMANDRA (nopeasti): Hän on vaarassa?

THRASYBULOS: On.

TIMANDRA: Suuressa?

THRASYBULOS: Hyvin suuressa.

TIMANDRA: Onko ... se ... kuolema?

THRASYBULOS (päätään. nyykähyttäen): Hänen henkensä riippuu
Pharnabazoksen mielioikusta.

TIMANDRA: Ah! – (painaa sydäntään.) Jumalat! jumalat! Miksi hän ei ole
sanonut minulle mitään?

THRASYBULOS: Epäilemättä siksi, että hän sinua rakastaa. – Nyt tiedät
siis: ainoastaan pikainen pako voi pelastaa hänet.

TIMANDRA: Olet oikeassa. Ei ole yhtään hetkeä kadotettavaa. Paetkaamme!
Tahdon hetipaikalla puhutella häntä. (Aikoo vasemmalle.)

THRASYBULOS (häntä pidättäen): Vielä sananen, neito. – Myöskin minä
tahdon pelastaa hänet. Myöskin minä tarkoitan hänen parastaan.
Mutta...

TIMANDRA: Sano minulle: mitä tulee minun tehdä?

THRASYBULOS (hitaasti): Sinun?

TIMANDRA: Niin. Millä voin auttaa häntä? Alkibiadeen ystävänä täytyy
sinulla olla joku keino, jolla voimme hänet pelastaa...

THRASYBULOS: Kenties minulla on keino.

TIMANDRA: Mutta pian! Murhaajat saattavat olla millä hetkellä hyvänsä
täällä. Oh, minä tunnen, että he ovat tulossa jo!

THRASYBULOS: Sinä rakastat häntä siis niin suuresti?

TIMANDRA: Minä voisin kuolla hänen edestään. – Mutta sinä et sano, mitä
minun on tekeminen? Mihin vaaroihin tulee minun antautua, mitä
matkanvaivoja on minun kestettävä? – (Vaitiolo.) Sinä vaikenet?
Epäiletkö uljuuttani? (Kyynelistä kimaltavin silmin.) Minä olen valmis
kaikkeen, nälkään, janoon, puutteeseen, niin, vieläpä rikostöihin, jos
se on tarpeellista!

    (Thrasybulos kääntää kasvonsa pois liikutettuna. Theano
    syrjästä lähestyy häntä Timandran huomaamatta.)

THEANO: Hän ei suostu? – (Ylenkatseellisesti.) Sen arvasinkin.

THRASYBULOS: Varro vielä hetki, neitsyt! Toimeni on vaikeampi kuin
luulinkaan. Minä en voi sanoa sitä hänelle.

THEANO: Sinä et voi?

THRASYBULOS: Ja kuitenkin täytyy minun sanoa se hänelle! – (Timandran
puoleen kääntyen.) Surusi säälittää minua. Ole vakuutettu, että tekisin
kaikki, jos vaan näkisin jotakin mahdollisuutta lievittää kohtaloasi.

TIMANDRA: Kuka puhuu minusta? – Mutta sinä et sano, mitä minun on
tekeminen! Miksi et? Etkö luota minuun? Oh, sinä et vielä tunne minua.
Sinä et tiedä, mihin kaikkeen minä olen kykenevä!

THRASYBULOS (tuskissaan): Minä en voi!

TIMANDRA: Kas niin, sano se! – (Synkästi.) Minä näen, että se on
rikostyö. Muuten eivät jalot kasvosi olisi noin vääntyneet. – (Äkkiä.)
Pitääkö minun surmata joku? Ehkä Pharnabazos? Taikka prinssi Smerdis? –
Hänen viattomuutensa säälittää minua, mutta minä olen tekevä senkin,
jos niin vaaditaan, sillä minä rakastan Alkibiadesta.

    (Vaitiolo.)

THRASYBULOS (päättävästi): Olet siis valmis tekemään kaikki hänen
hyväkseen?

TIMANDRA: Kaikki.

THRASYBULOS: Ja tahdot pelastaa Alkibiadeen?

TIMANDRA: Minä tahdon.

THRASYBULOS Hyvä. On ainoastaan yksi keino, millä voit sen tehdä.

TIMANDRA: Sano se!

THRASYBULOS (horjuen jälleen): Tiedä, että kohtalosi säälittää minua...

TIMANDRA: Niin, niin...

THRASYBULOS: Enkä minä tahdo sanoa, että hänen pelastuksensa sittenkään
olisi aivan varma, mutta se on sentään ainoa...

TIMANDRA: Hyvä, hyvä...

THRASYBULOS: Sinä näet: myöskin minä olen tällä hetkellä säälittävä.

TIMANDRA (jännitettynä): Se keino?

THRASYBULOS: No niin: sinun tulee nyt heti luopua Alkibiadeesta.

TIMANDRA (heikosti huudahtaen): Ei, ei...

    (Katsoo häneen kauhistuneena, tekee torjuvan liikkeen kädellään,
    horjuu, on kaatua. Thrasybulos saattaa hänet istumaan.)

THRASYBULOS: Kyllä, Timandra. – Salli minun nyt puhua sinulle.

TIMANDRA: Miksi minun tulee erota hänestä?

THRASYBULOS: Hänen tiensä vie leiriin ja sotatanterelle.

TIMANDRA: Ja miksi minä en voi sinne seurata häntä?

THRASYBULOS: Siksi että hän ei ikinä lähde sinne, niin kauan kuin hän
kantaa sinun kuvaasi sydämessään. – Oh, minä tunnen Alkibiadeen! Unelma
on hänelle aina ollut teon vihollinen.

TIMANDRA (välkähtävin silmin): Se olisi minun hävitettävä häneltä
siis?

THRASYBULOS: Niin. Sota, joka häntä odottaa, vaatii miehensä kokonaan.
Mikään ei saa sitoa hänen päätään eikä sydäntään.

TIMANDRA: Mistä sodasta puhut minulle?

THRASYBULOS: Sodasta eestä isänmaan ja kotilieden. – Myöskin sinun isäsi
oli helleeni, Timandra. Nyt kysytään, oletko hänen oikea tyttärensä.

TIMANDRA (katsoo häneen jäykistyneenä): Miksi puhut minulle noin?

THRASYBULOS: Siksi että kunnioitan sinua Alkibiadeen lemmittynä.

TIMANDRA: Entä minä en kuitenkaan eroa hänestä?

THRASYBULOS: Silloin ei meillä kahdella todellakaan ole enää mitään
sanomista toisillemme.

    (Vaitiolo.)

TIMANDRA (horjuen): Minä rakastan häntä.

THRASYBULOS: Juuri sen vuoksi. Uhri, jota pyydän sinulta on suuri,
mutta ei liian suuri sinun rajattomalle rakkaudellesi.

    (Vaitiolo.)

TIMANDRA (äkkiä vavahtaen): Miksi en minä sitä heti oivaltanut?

THRASYBULOS: Mitä?

TIMANDRA: Kuitenkin tunsin minä, heti kun olin nähnyt sinut, että olit
saapunut meitä erottamaan. Hyinen tuuli puhalsi sinun tullessasi
talomme kautta.

THRASYBULOS: Tiedätkö, mikä tuuli se oli, Timandra?

TIMANDRA (päätään nyykähyttäen): Nyt tiedän minä sen. Kuolema se oli.

THRASYBULOS: Ei, Timandra: se oli velvollisuuden käsky. Se puhuu nyt
minun suuni kautta.

TIMANDRA: Ja kuka olet sinä, joka niin viisaana ja varmana leikkelet
ihmis-sydämiä? – (Ylös ponnahtaen.) Miksi astut meidän välillemme? Miksi
tahdot erottaa minut hänestä juuri nyt, kun vaara uhkaa häntä ja kun
hän enemmän kuin milloinkaan on rakasta kättä tarvitseva?

THRASYBULOS (hiljaisesti): Olen Alkibiadeen ystävä.

TIMANDRA: Et minun, sen kuulen kyllä puheestasi.

THRASYBULOS: Myöskin sinun ... mutta ainoastaan, mikäli sinä olet hänen
ystävänsä.

TIMANDRA: Ahaa, nyt paljastat sinä oikean olentosi! – (Hurjasti.) Mietit
minulle turmaa ja onnettomuutta? Tahdot syöstä minut takaisin tuohon
suureen kaupunkiin, sen nimettömään häpeään ja kurjuuteen?...

THRASYBULOS: Timandra!

TIMANDRA: Mutta saatpa nähdä, sinä et ole onnistuva siinä. Minä
taistelen, minä tarraudun kiinni häneen, minä huudan avuksi
Alkibiadeen!

    (Aikoo syöstä vasemmalle.)

THRASYBULOS (nopeasti): Luulin, että rakastit häntä enemmän kuin
itseäsi.

TIMANDRA: Niin teen! – (Satutettuna.) Mutta sinä, sinä... Sinä et ole
ikinä rakastanut!

THRASYBULOS (vakavasti): Ehkä kuitenkin, neito.

TIMANDRA: Ketä? Naista, joka oli kivikuva niinkuin sinäkin?

THRASYBULOS: Minä en tiedä, millainen hän oli. Sillä minä en ikinä
ilmoittanut hänelle rakkauttani.

TIMANDRA (ilkkuen): Ja sitä sanot sinä rakkaudeksi!

THRASYBULOS: Kenties se kuitenkin oli sitä. Mutta minulla ei ollut lupa
sanoa sitä hänelle.

TIMANDRA: Ja hän?

THRASYBULOS (hiljaa): Hän oli pyhin unelma minun parhaan ystäväni.

    (Vaitiolo. Thrasybulos totisena ja hiljaisena katsoo suoraan
    eteensä. Timandra lähestyy häntä liikutettuna.)

TIMANDRA: Voitko antaa anteeksi minulle?

THRASYBULOS (käyden hänen käteensä): Timandra!

TIMANDRA: Minä suostun.

THRASYBULOS: Juuri sitä odotin sinun sielusi jaloudelta.

TIMANDRA: Yksi kysymys: tietääkö Alkibiades mitään siitä, mitä nyt olet
sanonut minulle?

THRASYBULOS: Ei. Eikä hän sitä saakaan tietää, sillä epäilemättä tekisi
hän silloin kaikkensa sinua pidättääkseen.

TIMANDRA (hajamielisesti): Niin, niin.

THRASYBULOS: Sinä ymmärrät: minä en voi pyytää sinulta mitään, mikä ei
olisi hänen parhaakseen.

TIMANDRA: Minä ymmärrän. – (Raukeasti.) Pitääkö minun nyt heti lähteä?

THRASYBULOS: Ei. Luonnollisesti jäät sinä tänne päiväksi, kahdeksi tai
niin kauaksi kuin sinua haluttaa. Pääasia on, että autat minua
taivuttamaan Alkibiadesta suosiolliseksi sille suunnitelmalle, minkä
vielä tänä yönä aion hänelle esittää.

TIMANDRA (kuten edellä): Hyvä, minä autan siis.

THRASYBULOS: Mitä tähän maataloon tulee, on se tietysti oleva sinun
samoin kuin kaikki siihen mahdollisesti sisältyvä omaisuus.

TIMANDRA: Hyvä, hyvä. Minä en siis lähde minnekään.

THRASYBULOS (miettien): Taikka ... kenties olisi parasta myös, että
lähtisit heti. Me emme siinä tapauksessa puhuisi Alkibiadeelle
mitään...

TIMANDRA: Niin.

THRASYBULOS: Jos hän kaipaa sinua, koettaisin minä keksiä jonkun
tekosyyn. Mutta minkä?

TIMANDRA: Sinä olet kyllä keksivä sen. Nyt heti siis?

THRASYBULOS: Niin. – jos muuten jotakin tarvitset...

TIMANDRA: Ole huoleti! Minä en tarvitse mitään. Olen valmis lähtemään.

THRASYBULOS: Salli minun nyt kuitenkin esittää sinut tälle jalolle
naiselle, joka samoin kuin minä isänmaataan rakastaen on tehnyt tuon
pitkän matkan meren ylitse muistuttaakseen Alkibiadeelle hänen
velvollisuudestaan. – Theano, Menonin tytär: sinä näet Alkibiadeen
lemmityn.

TIMANDRA (säpsähtäen): Niinkö? – (Hitaasti, kuin itsekseen.) Hän siis
oli pyhin unelma sinun parhaan ystäväsi? (Huomaa nyt vasta Theanon ja
mittailee pitkin katsein häntä.)

THEANO (Thrasybulokselle): Kuinka on? Suostuuko hän?

THRASYBULOS: Hän suostuu.

THEANO: Oletko samalla esittänyt oman pienen pyyntöni hänelle?

THRASYBULOS: Timandra, toivon, että vielä viimeisen kerran harjoitat
täällä vierasvaraisuuttasi ottamalla vastaan hänet kesti-ystävänä, joka
kaipaa kattoa päänsä päälle.

TIMANDRA: Niinkö?

THRASYBULOS: Ja nyt on minun kiiruhdettava pitämään huolta siitä, että
palkkaamani miehet ja hevoset ovat paikallaan metsän rajassa. –
(Theanolle.) Meidän täytyy matkaan vielä tänä yönä! Sillä aikaa on
sinun puhuteltava Alkibiadesta,

    (Menee perälle. Timandra ja Theano tuijottavat toisiinsa
    äänettöminä.)

THEANO (astuen askeleen eteenpäin): Sinun nimesi on Timandra?

    (Timandra katsoo häneen värähtämättä. Vaitiolo.
    Thrasybulos palajaa.)

THRASYBULOS: Anteeksi, minä unohdin aivan... On kenties parasta, että
poistut jäähyväisiä sanomatta.

TIMANDRA: Hyvä. Minä poistun jäähyväisiä sanomatta.

THRASYBULOS: Kiitän sinua, neito. – (Katsoo häneen, arastuu.) Arvaan,
että asia on koskenut kovasti sinuun. Eihän eron tarvitse olla
ikuinen...

TIMANDRA (kylmästi): Oliko vielä jotakin muuta?

THRASYBULOS: Oikeastaan: oli. Mieleeni juolahti jotakin ... mutta en
tiedä, uskallanko esittää sitä sinulle.

TIMANDRA: Olen valmis tekemään kaikki, mitä vain vaadit minulta.

THRASYBULOS: Pelkään, että jos Alkibiades kuulee sinun noin ilman muuta
poistuneen...

TIMANDRA: Niin mitä?

THRASYBULOS (epävarmana): Olisi kenties hyvä saada hänet epäilemään
rakkauttasi... Niin, se olisi ehkä paras ratkaisu asialle. – Ehkä on
sinulla joku ihailija?

TIMANDRA: On.

THRASYBULOS: Voitko mainita hänen nimensä?

TIMANDRA: Smerdis, Phrygian prinssi.

THRASYBULOS: Ja sinä tahdot teeskennellä rakkautta häneen?

TIMANDRA (jääkylmästi): Tahdon vielä ennen auringon nousua levätä hänen
sylissään.

THRASYBULOS: Timandra! – (Arastuen.) Niin, sinä tiedät, että kaikki
tapahtuu yksinomaan ja ainoastaan hänen tähtensä.

TIMANDRA: Minä tiedän.

THRASYBULOS: Hyvä. Siispä pyydän minä vain vielä kerran kiittää sinua.
Ateenan kohtalo on tänä yönä ollut käsissäsi.

TIMANDRA (katsoo häneen): Luulin kysymyksen olleen Alkibiadeen
kohtalosta.

THRASYBULOS: Tietysti, hänen kohtalostaan myös. – (Yhä enemmän
hämillään.) Ellemme siis toisiamme tapaisi enää... (Yrittää lähestyä
kuin jäähyväisiä sanoakseen, kohtaa Timandran läpitunkevan katseen,
pysähtyy ja perääntyy syvästi kunnioittavana.) Etäiset sukupolvet
tulevat sinun muistoasi siunaamaan.

    (Menee tupertuneena. Pitkä vaitiolo. Theano ja Timandra
    mittailevat jälleen pitkin katsein toisiaan. Theano painaa
    päänsä alas.)

TIMANDRA: Sinä rakastat häntä?

THEANO (säpsähtäen): Ketä?

TIMANDRA: Alkibiadesta. Sinä rakastat häntä?

THEANO (ylpeästi): Ken sitä sanoo?

TIMANDRA: Minä. – (Ylenkatseellisesti.) Sinä kuulet, että minulla on jo
toinen rakastaja. Voit siis huoleti vastata kysymykseen. – Sinä
rakastat Alkibiadesta?

THEANO: En! – (Horjuu Timandran tutkivan katseen edessä.) Taikka...
(Tempaisee itsensä irti kuin lumouksesta.) En koskaan! – (Kohtaa jälleen
Timandran katseen, Painaa päänsä alas ja lausuu tuskin kuuluvasti:)
Minä ... en ... tiedä.

TIMANDRA: Minä tiedän. – (Hiukan lempeämmin.) Sano minulle, olisitko
sinä valmis tekemään isänmaasi tähden sen, mitä nyt minulta vaadit
hänen tähtensä?

THEANO (hiljaa): Kahdesti olen minä kieltäytynyt ottamasta vastaan
lempeä, jonka hän on tarjonnut minulle.

TIMANDRA: Ja kolmannella kerralla? Jos hän nyt tarjoaa sen sinulle? –
(Theano ei vastaa. Timandra katsoo häneen hetkisen, sitten kylmästi
ja ylenkatseellisesti:) Tuossa on minun huoneeni. Sinä olet löytävä
sieltä kaikki, mitä tarvitset esiintyäksesi hänen edessään.

    (Theano menee kiittäen äänettömästi oikealle. Timandra katsoo
    vielä hetken hänen jälkeensä ja ryhtyy levollisesti tulia
    sammuttelemaan. Keskeyttää työnsä, huokaa. Sammuttelee jälleen,
    pyyhkäisee kyyneleen silmäkulmastaan, Pysähtyy ja katsoo
    ympärilleen kuin peljästyneenä. Syöksähtää suurimman tuskan
    vallassa Alkibiadeen ovelle, vaipuu maahan äänettömässä
    itkun-nyyhkytyksessä ja kuiskaa: "Alkibiades!" Nousee, painaa
    sydäntään, pyyhkii kyyneleensä, katsoo ympärilleen, koskettelee
    kädellään huonekaluja hiljaa vaikeroiden ja ikäänkuin jättäen
    jäähyväisensä niille kullekin erikseen. Pysähtyy vielä hetkeksi
    pilari-aukolle, katsoo autiota tähtitaivasta ja sen alla
    loimottavaa etäistä tulenkajastusta kaupungista. Menee hitaasti
    perälle.)

Esirippu.

VIIDES NÄYTÖS.

    Näyttämö on nyt miltei pimeä. Ainoastaan vieno valojuova
    oikealta valaisee etualan.

ALKIBIADES (vasemmalta): Timandra! – Kummallista. Kuulin nimeäni
mainittavan. (Yrittää oikealle. Theano ilmestyy kynnykselle.
Alkibiades aikoo syöksyä hänen eteensä polvilleen.) Theano! –
(Pysähtyy, pidättää itsensä ja voittaa mielenliikutuksensa. Pitkä
vaitiolo. Sitten aivan tyynesti ja täsmällisesti.) Theano, Menonin
tytär! Ollos sydämellisesti tervetullut Aasiaan.

THEANO: Alkibiades, Kleiniaan poika! Sinä tunnet minut?

ALKIBIADES: Kyllä. Tiedän, kuka olet, en tiedä, mikä tuottaa minulle
tämän aavistamattoman ilon. Mutta arvaan sinun seuranneen ystävääni.

THEANO (lujasti): Sen olen tehnyt. Minä olen miekkatanssijan tyttäreksi
pukeutunut voidakseni läheltä nähdä, miten elää mies ilman isänmaata.

ALKIBIADES: Ja nyt, kun olet nähnyt sen? Mitä nyt aiot?

THEANO: Yön ikuisten tähtien nimessä, jotka tuikkivat tällä hetkellä
yli synnyinkaupunkisi, lausu minulle, Alkibiades, oletko toteuttanut
ne suuret ihanteet, jotka elosi aamunkoitto kerran lupasi Ateenalle?

ALKIBIADES (säpsähtäen): Miksi sitä minulta kysyt?

THEANO: Kysyn sitä siksi sinulta, että voisin vastata opettajallesi
Sokrateelle, kun hän kotiin palattuani tiedustelee, mitä on tullut
hänen etevimmästä oppilaastaan.

    (Alkibiades on Sokrateen nimen kuullessaan peittänyt kasvonsa
    vaipallaan. Vaitiolo, voittaa jälleen mielenliikutuksensa, katsoo
    Theanoon; ivallinen hymy leviää hänen huulilleen.)

ALKIBIADES: Tuon lemmen jumalatarta juhlivan kaupungin nimessä, jonka
tulet tuikkivat yön autioiden tähtien alla: minun nuoruuteni ihanteista
olet sinä, Theano, aina ollut minulle pyhin ja arvokkain.

    (Theano horjahtaa kuin salaman satuttamana. Vaitiolo.
    Alkibiades on ristinyt käsivartensa ylpeästi rinnalleen.)

THEANO (kooten jälleen voimansa): Kauniisti kasvoit sinä, Alkibiades:
sinun nuoruutesi oli Ateenan päivän-nousu. Missä ovat ne maat ja
valtakunnat, jotka sinä kerran lupasit lahjoittaa hurmautuneelle
Ateenalle?

ALKIBIADES: Kuin kukka ylpeä ylenit sinä, Theano Menonin tytär, ja
sinun ihanuutesi aurinko säteili yli minun nuoren miehuuteni. Miksi et
sinä huolinut minusta?

    (Lyhyt vaitiolo.)

THEANO (kuten edellä): Soitellen läksit sinä sotaan, uhmaten rikoit
sinä Nikiaan rauhan ja rakensit riidan Lakedaimonin kanssa, joka on
syössyt meidät niin syvään turmioon. Miksi teit sen, Alkibiades?

ALKIBIADES: Veikaten notkui sinun vartesi Ateenan nuorten parissa,
armottomana rikkoi jokainen askeleesi rauhan rinnassani, Miksi teit sen
minulle, Theano, Menonin tytär?

    (Vaitiolo. Theano painaa kädellä sydäntään, jota jokainen
    Alkibiadeen sana haavoittaa. Alkibiades, kuten edellä, tyynenä,
    ivallisena ja itsetietoisena.)

THEANO: Sokrateen opin tahdoit sinä toteuttaa: ei kivessä eikä
kullassa, vaan luussa ja lihassa piti Hellaan hengen ihanuuden meille
ilmestymän. Missä on nyt tuon tuntemattoman jumalan kuva, jonka tahdoit
näyttää hämmästyvälle Ateenalle?

ALKIBIADES: Luuta ja lihaa ovat minun jumalattareni olleet, eivät
valjuja, verettömiä utukuvia. Sinä olet se olennoitu kauneus, jonka
tahdoin esittää Hellaan huikaistuvien kasvojen eteen.

THEANO: Järjen tahdoit sinä tehdä yksin-jumalaksi, elämän-viisauden ja
elämän-kauneuden uskon tahdoit sinä tehdä maan päällä tiettäväksi.
Näetkö niiden nyt ympärilläsi kukoistavan?

ALKIBIADES: Sinut tein minä sieluni yksinvaltiaaksi, sinun siveän
kauneutesi olen minä kautta kaikkien maan-äärien kuuluttanut. Mutta
minun sydämeni kukat ovat kuihtuneet alla kantapääsi.

THEANO (enää häntä kuulematta): Uusi aika koitti sinun kilvestäsi. Oli
haihtuva kaikki hämärä, salaperäinen ja valon-pelko. Ei ollut oleva
maan päällä tyranneja eikä orjia enää, ainoastaan iloitsevia ihmisiä.

ALKIBIADES: Uudet tähtisikermät paistoivat sinun silmistäsi. Lasten
taruina raukesivat Olympo ja Ida-vuori. Yksilön vapaus kävi läpi
maailman kuin salama.

THEANO: Ei saanut olla mitään korkeampaa. Kuolevaisen kyvyt olivat
mielestäsi niin mittaamattomat, ettei hän tarvinnut mitään ulkopuolelta
itseään. Hänen oma sydämensä oli oleva hänen maailmansa.

ALKIBIADES (aina heikommalla ivalla): Ei ollut mitään sinua ylevämpää.
Ainoastaan papit, kansan taika-usko ja huonot taiteilijat voivat
rajoittaa ihmisten näköpiirin niin, että he eivät kaikki sitä heti
oivaltaneet. Siksi oli ensin niitä vastaan sota julistettava.

THEANO: Tahdoit kumota kaikki temppelit ja jumalankuvat, repiä maahan
kaikki lait ja yhteiskuntalaitokset, jotka yksilön vapautta
rajoittivat. Vasta kun jokainen Ateenan kansalainen olisi oma jumalansa
ja oma temppelinsä, oli kaikuva puhtaana ja häikäisevänä Sokrateen
sana: "Tunne itsesi!"

ALKIBIADES: Ihmisen itsensä tahdoin minä etsiä heistä, elävinä ja
lämpöisinä tuli hänen viivojensa läikähtää niinkuin meidän ympärillämme
meri ja ilma. Sinussa näin minä sellaisen taideteoksen.

THEANO: Niinkuin juopunut jumala kuljit sinä. Kansan riemu kohisi kuin
koski sinun jäljissäsi. Onneton, – erehtynyt kansa! Ei se tiennyt
seuraavansa omaa hautasaattoaan.

ALKIBIADES: Kukitetuissa vaunuissa kuljin minä. Nuoret naiset vetivät
minua. Kuitenkin puuttui puoli minun kunniaani, kun sinä puutuit
minulta.

THEANO: Portto istui sinun vierelläsi. Irstailijat virittivät sinulle
hymnejään. – Sinun lähtöjuhlasi se oli. Seuraavana aamuna huomattiin
kaikki Hermeen kuvapatsaat kautta kaupungin rikotuiksi.

ALKIBIADES (synkistyen): Heti kun muut alkoivat sitä tehdä, lakkasin
minä. Minusta tuntui, että ainoastaan minulla oli oikeus siihen, ei
muilla. Sillä ainoastaan minä olin nähnyt sen, mikä oli kaikkia
kuvapatsaita korkeampi.

THEANO: He tekivät vaan, mitä sinä opetit heille.

ALKIBIADES: Siinäpä se. Miksi he eivät voineet tehdä jotakin, mitä minä
en ollut heille opettanut?

THEANO: Miksi siis ollenkaan vetosit heihin? Miksi et siis yksin
ylennyt, miksi et tehnyt itsestäsi sitä ihmis-ihannetta, jonka kuulutit
maailmalle?

ALKIBIADES: Täytyihän minun puhua, täytyihän minun antaa joku muoto
myllertäville ajatuksilleni. Mutta heti kun he alkoivat matkia minua,
suutuin ja häpesin minä.

THEANO: Silloin oli teko jo tehty. Ja sinä sait vastata siitä.

ALKIBIADES (kuin itsekseen): He turmelivat hyvän aatteen. Se on ollut
minun suuri elämänsuruni.

    (Vaitiolo. Ivallinen sävy Alkibiadeen äänestä on kadonnut
    kokonaan. Samoin on Theano hetkeksi unohtanut pateettisen
    puhetapansa. Molemmat seisovat hiljaisina ja katsovat maahan.
    Vaistomaisesti ovat he samalla toisiaan lähestyneet.)

THEANO (hiljaa): Ja niin tuli sinusta maanpakolainen.

ALKIBIADES: Ja sinusta Pallas Athenen papitar, Theano.

    (Vaitiolo.)

THEANO: Niin menit sinä vihollistesi puolelle ja kannoit nurjaa kilpeä
isänmaatasi vastaan. (Lempeästi nuhdellen.) Kuinka saatoit sinä sen
tehdä, Alkibiades?

ALKIBIADES (harvakseen): Minä en voinut enkä tahtonut tulla takaisin
voitettuna. – (Pää pystympänä.) Valloitetuin laivoin, huilujen soidessa
palasin minä maanpaostani, eikä ollut yhtään ihmistä Ateenassa, joka ei
olisi silloin pitänyt minua puolijumalana. Sinä yksin hylkäsit minut. –
Kuinka saatoit sinä sen tehdä, Theano?

THEANO: Minä en enää luottanut sinuun. Ja pian osoitti kokemukseni,
että olit epäluotettava. Miksi menit sinä pappien puolelle, joita ennen
olit pilkannut, ja johdit juhlasaaton Eleusiihin? Etkö hyljännyt itse
silloin pyhän järjen uskonnon, jolle olit vihkinyt elämäsi?

ALKIBIADES: Sen tein minä sinun tähtesi, Theano.

THEANO: Minun?

ALKIBIADES: Niin. Tiesin, että sinusta oli tullut papitar. Tahdoin
sovittaa entiset rikokseni.

THEANO (surullisena): Huonosti sovitit sinä nuoruutesi erehdykset.
Siksi luopui hyvä onnesi sinusta ja sinä olit itse pian pakotettu sodan
johdosta luopumaan.

ALKIBIADES: Vapaaehtoisesti tein minä sen. Minä en tahtonut palvella
alipäällikkönä maata, jossa tiesin ylin olevani.

THEANO: Oletko nyt työhösi tyytyväinen?

ALKIBIADES (jäykästi): Olen. Toivon, että he nyt tietävät, kuka oli
Alkibiades.

    (Vaitiolo. Alkibiades on jälleen oikaissut itsensä ja katsoo
    kylmänä, uhmailevana ympärilleen. Theano murhemielisenä väistyy
    hänestä.)

THEANO: Minä sanon sen sinulle: hän oli mies, joka piti Ateenaa
astinlautanaan, jumalia pilkkanaan, ihmisiä leikkikaluinaan ja maailmaa
vain suurena maljana, joka hänellä yksin oli oikeus juoda pohjaan.
Oletko tuon maljan nyt tyhjentänyt?

ALKIBIADES: Sakkaan saakka. – (Katkerasti.) Mutta koska taidat niin
hyvin sorvaella minusta muistosanat, pyydän, että pidät minulle myös
synnyinkaupunkini hautapuheen. Luullakseni ei liene liian varhaista
sitä esittää.

THEANO: Ei. Sen suuruuden aika on mennyt, sen ihanteet rauenneet,
kukaan ei siellä usko enää eikä mikään asia ole enää pyhä sille.
Todellakin, Alkibiades: maljan tyhjiin voit sinä juoda, mutta sitä
täyttää ... et milloinkaan!

ALKIBIADES (ylpeästi): Minä olin Ateenan kunnia. Miksi ei se minua
korkealla kannattanut?

THEANO: Isien hartioilta kohosit sinä. Mitä olet sinä jättävä jälkeesi
heidän perinnöstään?

ALKIBIADES: Jätän heille tarinan Alkibiadeesta.

THEANO: En luule, että he tulevat siihen tyytymään. – Sinuun saakka oli
kaikki yhtämittaista nousemista. Sinusta lähtien taas...

ALKIBIADES (harvakseen): Katsotko sinäkin minua jo kuolleeksi mieheksi,
Theano?

THEANO: Kuolleista herääväksi katsoisin sinua mielelläni. Mutta sitä
ennen on sinun uudestasynnyttävä.

ALKIBIADES: Synnytä silloin Ateenan kansa uudestaan! Miksi vaadit minua
kieltämään oman olemukseni?

THEANO (hiljaa): Tahdon johtaa sinut olemuksesi jaloimpaan.

ALKIBIADES: Miksi et johtanut minua siihen, silloin kun nuori olin?
Tulet toivottamaan minulle hyvää huomenta keski-yöllä.

THEANO: Kaikki paheet tahrasivat sinun nuoruuttasi.

ALKIBIADES (leimahtavin silmin): Olin uusi aika. Uudet aatteet
heiluivat pääni päällä kuin kypärtöyhtö.

THEANO: Ilveilijän lakki oli sinulla. Kuka on kuullut uuden ajan
alkavan juomapöydästä?

ALKIBIADES: Minun tahtoni oli kaiken kansan tahto. Voiton jumalatar
seisoi kuin kilpi minun kupeellani.

THEANO: Rakkauden jumalatar oli kuvattu sinun kilvessäsi. Ainoastaan
himoon uskoi Alkibiades.

ALKIBIADES (leikillisesti): Ylenkatsotko rakkauden jumalatarta? Kovin
on kostava sinulle Aphrodite.

THEANO: Palvelen viisauden jumalatarta. Pallas Athene on minua
suojeleva.

ALKIBIADES: Kuka on suojaava minut sinun silmiltäsi? Sinun sulosi
poroksi polttavat minut.

THEANO: Lakkaa jo pilkastasi, Alkibiades! Minua herjaamalla et ylennä
itseäsi.

ALKIBIADES: Miksi muistutat minulle nuoruuteni ihanteita? Silloin olet
sinä aina niistä ensimmäinen.

THEANO (tuskallisesti): Alkibiades! Sinä tiedät, että minä en ole
voinut rakastaa sinua!

ALKIBIADES: Niinpä en minäkään ole voinut suuria tekojani suorittaa.

THEANO: Pelasta isänmaasi, vapahda Ateena! Silloin olen minä ehkä sinua
rakastava.

ALKIBIADES: Rakasta minua, ole minun omani, Theano! Silloin olen minä
ehkä pelastava sinun isänmaasi.

THEANO (epätoivoissaan): Alkibiades! Sinä et usko minuun?

ALKIBIADES: Theano, Menonin tytär! Etpä sinäkään usko minuun!

THEANO: Voi Ateenan kaupunkia! Todellakin kadotettu olet sinä, jos
sinun parhaat poikasi hylkäävät sinut.

ALKIBIADES: Voi minun sydämeni kaupunkia! Todellakin kadotettu olen
minä, koska Ateenan tyttäret hylkäävät minut.

    (Theano vaikenee taistellen turhaan Alkibiadeen ivaa ja omaa
    mielenliikutustaan vastaan. Thrasybulos tulee nopeasti perältä.)

THRASYBULOS: Kaikki on valmista. – (Huomaa nyt vasta Alkibiadeen. Hiljaa
Theanolle:) Suostuuko hän?

THEANO (itkien): Minä en tiedä. Kenen luokse olet tuonut minut? Vie
minut pian kauas hänen läheisyydestään tai pelkään, että omakin paras
osani pakenee minusta! (Painautuu kiinni häneen.)

THRASYBULOS: Alkibiades! Mitä olet sanonut hänelle?

ALKIBIADES: Näethän, että naisesi voi pahoin. Hoida häntä, Thrasybulos!
(Thrasybulos yrittää johdattaa hänet oikealle.)

THEANO: Ei, ei sinne! Pimeään yöhön tahdon minä mennä. Istun mieluummin
oven ulkopuolella kuin vietän enää hetkeäkään hänen kattonsa alla.

    (Hoippuu ulos. Alkibiades on mennyt pilari-aukolle ja tuijottaa
    synkkänä eteensä. Pitkä vaitiolo. Thrasybulos lähestyy häntä.)

THRASYBULOS: Mitä nyt mietit?

ALKIBIADES: Odotan, mitä tulossa on.

THRASYBULOS (varovasti): Sinä uskot heidän vielä palajavan?

ALKIBIADES: Persialaisten? Sitä en tiedä. Mutta heidän lähettämiensä
murhaajien? Olen varma siitä.

THRASYBULOS: Sinä luulet, että he uskaltaisivat todellakin...?

ALKIBIADES (olkapäitään nykäyttäen): Mitä he pelkäisivät?

THRASYBULOS: Pallas Athenen vihaa, kaikkien kunniallisten ihmisten
tuomiota.

ALKIBIADES: Pallas Athene on Spartan portto ja kunnialliset ihmiset
käyvät päivä päivältä harvinaisemmiksi. – (Kirkas tähti putoaa kautta
pimeän avaruuden.) Näitkö? Tähti lensi.

THRASYBULOS: Muistitko toivoa mitään?

ALKIBIADES: En. – (Hitaasti.) Mutta mieleeni muistuu eräs toinen yö,
jolloin mielentilani oli jotenkin samallainen kuin nyt. Silloinkin
putosi kirkas tähti taivaalta enkä minä silloinkaan osannut toivoa
mitään.

THRASYBULOS: Kerro se minulle!

ALKIBIADES: Oli yö. Laivastomme oli laskenut ankkurinsa Syrakusan
edustalle. Kaikki oli valmiina taisteloon. Koko Sikelia vapisi meidän
edessämme. Minä käyskelin yksin yössä laivankannella. Rannaton meri
minun ympärilläni seisoi hiljaa niinkuin oma sydämeni ja tuhannet
tähdet paistoivat sen syvyydestä niinkuin suuret ajatukset. Se oli
minun elämäni onnellisin hetki.

THRASYBULOS (liikutettuna): Ystäväni!

ALKIBIADES: Mutta tiedätkö, miksi minä olin onnellinen?

THRASYBULOS: Sinä tunsit seisovasi elämäntehtäväsi edessä.

ALKIBIADES: Niin. – (Hampaittensa välistä.) Aamunkoitossa läheni
taivaanrannalta laiva, joka toi tiedon, että olin maanpakolainen.

THRASYBULOS: Se oli onneton erehdys. Turmiollisempaa taakkaa ei ole
ikinä kantanut ateenalainen emäpuu.

ALKIBIADES (värisevällä äänellä): He eivät tienneet silloin, mitä he
tekivät. – Minä olin nuori, koko maailma lepäsi avoinna minun edessäni.
Minä en aluksi ymmärtänyt... Mutta kun minä myös aloin ymmärtää, kun
minä huomasin, kenen kanssa minä olin tekemisissä ja mitä kansaa
minä olin lähtenyt johdattamaan, silloin nauroin minä pitkään ja
kaikuvasti, niin että se soi kuin hautakuoro minun korvissani. Sillä
minä nauroin ensi kerran ylenkatseesta...! (Purskahtaa kamalaan
nauruun, joka muuttuu kuin vähittäiseksi itkun-nyyhkytykseksi.)

THRASYBULOS: Kuinka saatoit sinä nauraa niin?

ALKIBIADES: Thrasybulos! On hirveätä ylenkatsoa kokonaista maata,
kokonaista kansakuntaa. Se on kuin siirtäisi itsensä kaiken
olevaisuuden ulkopuolelle... Kaikki ääriviivat häviävät, kaikki esineet
muuttuvat kummituksen-tapaisiksi, kaikki suhteet ovat suuria ja pieniä,
sen mukaan kuin katsot niitä. Sinulla ei ole mitään mittapuuta enää...
Jalka ei tapaa maata missään, silmä harhailee etsien leposijaa kautta
avaruuden, tukka nousee pystyyn sanomattomasta tuskasta ja
kauhistuksesta...! (Peittää kasvonsa vaipallaan.)

THRASYBULOS: Ystäväni: etkö sinä koskaan voi unohtaa?

ALKIBIADES: Minä olen unohtanut sen. – Ehkä ei minulla myöskään ollut
oikeutta vaatia, että he olisivat sokeasti minuun luottaneet. –
(Riehahtaen.) Mutta että he minut toisen kerran hylkäsivät, se ei ollut
enää pelkkää lyhytnäköisyyttä heidän puoleltaan, se oli
pahansuopaisuutta, se oli konnamaisuutta. Sillä silloin tiesivät he jo,
mitä he tekivät, heidän piti tietää, kuka minä olin, mitä minä voin
ja mitä he voivat minun avullani.

THRASYBULOS: Ystäväni, sinä tiedät, että kansanvaltainen hallitusmuoto
ei salli ketään päätä pitempää.

ALKIBIADES: Ateenan kansa on roskaväkeä! Ja kansanvaltainen
hallitusmuoto on roskaväkeä varten.

THRASYBULOS (hiljaisesti): Tyrannit hallitsevat Ateenaa.

ALKIBIADES: Tyrannit eivät ole minua maanpakoon ajaneet.

THRASYBULOS: Typerä kansa sen teki.

ALKIBIADES (kiivaasti): Niinpä kärsiköön typeryydestään!

THRASYBULOS: Se on jo kyllin kärsinyt.

ALKIBIADES: Ei vielä kyllin: minä olen kärsinyt enemmän.

THRASYBULOS (hiljaa nuhdellen): Ystäväni: sinun tulee muistaa, että
Ateena kaikissa tapauksissa on sinun synnyinkaupunkisi!

ALKIBIADES: Onko Ateena muistanut, että minä olen Alkibiades?

THRASYBULOS: Luulin surun sinut suuremmaksi tekevän.

ALKIBIADES (ylpeästi): Kuka tietää, ehkä onkin se tehnyt minut niin
suureksi, etten mahdu enää Ateenan muurien sisälle. – Mutta
lopettakaamme tämä! Näethän, että puhumalla valtioasioista vain
katkeroitamme viimeisiä tuokioita, jotka vielä voimme uhrata
ystävyydellemme.

THRASYBULOS: Veljeni! Sotatoverini! Jospa voisit olla minun ystävieni
ystävä!

ALKIBIADES (terävästi): Voisitko sinä olla minun vihamiesteni vihamies?

THRASYBULOS: Tunnen ainoastaan yhden vihamiehen: Lakedaimon.

ALKIBIADES: Tunnen ainoastaan yhden ystävän: Thrasybulos. Miksi vaadit
minut useampiin uskomaan?

THRASYBULOS: Siksi että sinulla on useampia!

ALKIBIADES (harvakseen): Yksi ystävä on jo paljon. Köyhä mies ei voi
useampia itselleen kustantaa.

THRASYBULOS: Köyhän katkeruus puhuu nyt sanoistasi.

ALKIBIADES: Mutta myöskin köyhän ylpeys: minulla ei ole enää mitään
muille annettavaa.

THRASYBULOS (herkästi): Käynkö sinulle ... niin kalliiksi?

ALKIBIADES: Kuka tietää. Etpä vielä tarpeeksi tunne köyhyyttäni.

THRASYBULOS: Etkö siis laske älyäsi ja valtioviisauttasi miksikään?

ALKIBIADES (synkästi): Sen annoin minä jo muinoin Ateenalle: Ateena ei
käyttänyt sitä.

THRASYBULOS: Entä sotapäällikkö-taitoasi?

ALKIBIADES: Sen ovat jo kaikki Hellaan heimot kuluksi käyttäneet.

THRASYBULOS (sydämellisesti): Siispä on sinun kerran annettava itsesi,
Alkibiades!

ALKIBIADES: Mitä on ihminen itse muuta kuin mitä hän on tehnyt ja
toimittanut?

THRASYBULOS: Se, mitä hän on ollut. Anna se meille!

ALKIBIADES: Sinulle annan sen, mitä olen. Muuta en voi antaa
muillekaan.

    (Vaitiolo.)

THRASYBULOS: Ystäväni, sinä et puhuisi niin sydämettömästi, jos olisit
tällä hetkellä Ateenassa. – Kritias riehuu kuin hullu. Hän ja hänen
kymmenmiehistönsä näyttävät asettaneen päämääräkseen kotikaupunkimme
perinpohjaisen hävittämisen.

ALKIBIADES: Minä tiedän.

THRASYBULOS (hillityllä tuskalla): Verta vuotaa virtoina, ihmisiä
raastetaan kuolemaan itse alttarien äärestä. Ei koko Ateenan
olemassa-olon aikana ole siellä surmattu niin monta kansalaista kuin
nyt muutamassa kuukaudessa.

ALKIBIADES: Minä tiedän.

THRASYBULOS: Voi, Alkibiades, sinä tuskin tuntisit enää Ateenaa! –
(Värisevällä äänellä.) Siitä saakka kuin Lysander kaupunkimme valloitti
ja asetti Akropoliille spartalaisen vartioväen, ei ateenalainen sydän
ole voinut sykähtää muuta kuin tuskasta ja ahdistuksesta. Meidän
laivamme ovat poltetut, meidän pitkät muurimme revityt, meidän talomme
ja temppelimme häväistyt...

ALKIBIADES: Minä tiedän.

THRASYBULOS: Ystäväni, totisesti sanon minä sinulle: ei ole suurempaa
onnettomuutta millekään kansakunnalle kuin kotimainen tyrannius, joka
tottelee vieraan valloittajan määräyksiä. – Ja juuri se on meillä nyt
Ateenassa.

    (Vaitiolo.)

ALKIBIADES (välinpitämättömästi): Mikä siis on sinun suunnitelmasi?

THRASYBULOS: Näin olemme me asian ajatelleet: meitä on kourallinen
salaliittolaisia. Me valloitamme jonkun linnan Attikan maaseudulta,
esim. Dekeleian.

ALKIBIADES (tarkkaavaisena): Sitten?

THRASYBULOS: Joukkomme kasvaa karkureista ja maanpakolaisista. Me
teemme partioretkiä ja häiritsemme viljanvientiä kaupunkiin.

ALKIBIADES: He lähettävät sotajoukon teitä vastaan?

THRASYBULOS: Me lyömme sen ja seisomme Ateenan muurien edustalla.

ALKIBIADES: Joukkonne on liian pieni piiritykseen.

THRASYBULOS: Meillä on liittolaisia kaupungissa.

ALKIBIADES: Vielä pienempi väkirynnäkköön!

THRASYBULOS: Pimeä yö peittää meidät.

ALKIBIADES (jännitettynä): Portit? Vartiat?

THRASYBULOS: Portit avataan, vartiat vaiennetaan.

ALKIBIADES: Kaupungissa on spartalainen sotaväki.

THRASYBULOS: Kaikki nukkuvat. Me hiivimme kaduille ja kujille.

ALKIBIADES: Huuto kajahtaa?

THRASYBULOS: Väkipuukot välkähtävät!

ALKIBIADES: Tyrannit?

THRASYBULOS: Surmataan!

ALKIBIADES: Akropolis?

THRASYBULOS: Valloitetaan!

ALKIBIADES: Ateena?

THRASYBULOS (riemuiten): On meidän! – Mitä sanot suunnitelmastani?

    (Alkibiades on tehnyt kysymyksensä salamannopeudella ja
    henkeä-pidättävällä jännityksellä. Seisoo nyt pää pystyssä
    ja silmä säteilevänä kuin näkisi hän kaiken jo tapahtuneena
    edessään. Vanhan sotapäällikön vaistot ovat hänessä heränneet.
    Thrasybulos katsoo häneen innostuneena. Vaitiolo.)

ALKIBIADES: Tuo ei ole ollenkaan typerästi ajateltu.

THRASYBULOS: Hyvä, että tuumani miellyttää sinua. Pidän sitä
onnellisena enteenä vastauksellesi.

ALKIBIADES (miettien): Se on päinvastoin niinkin viisaasti ajateltu,
etten ymmärrä ollenkaan, mitä minulle enää jäisi sen suhteen tekemistä.

THRASYBULOS: Mitäkö? Sinulle?

ALKIBIADES: Niin. Asia on valmis. – (Miettien.) Taikka oikeastaan ei
aivan valmis. Sitä ennen on Lakedaimon lannistettava.

THRASYBULOS: Niinpä lannistamme me Lakedaimonin!

ALKIBIADES: Sen takana seisoo Persian jättiläisvalta.

THRASYBULOS: Niinpä on meidän kostomme kohtaava myös Persiaa!

ALKIBIADES (päätään pudistaen): Siitä on tuleva sota, jonka vertaista
ei vielä ole käyty tämän taivaankannen alla.

THRASYBULOS: Siitä on tuleva pyhä sota... Mies on jättävä vaimonsa,
vaimo värttinänsä. Koko kansa nousee, kun kutsuu sotaan Alkibiades.

ALKIBIADES (kuten edellä): Ystäväni: minä en voi johdattaa enää mitään
pyhää sotaa.

THRASYBULOS: Sinä et voi?

ALKIBIADES: En, sillä minulta puuttuu siihen usko.

THRASYBULOS: Sinä et usko enää Ateenan tulevaisuuteen?

ALKIBIADES (kolkosti): Meidän kansamme ei mielestäni ole enää
pelastettavissa.

THRASYBULOS: Siis vajosi päivä, katosi Ateenan kunnia!

ALKIBIADES: Ei niin, ystäväni...

THRASYBULOS: Sinä et voi?

ALKIBIADES: En. – Tavallista sotaa voisin minä kenties vielä johdattaa,
missä äly ja asetaito asiat ratkaisevat. Mutta pyhää sotaa? En
milloinkaan.

THRASYBULOS (kokonaan poissa suunniltaan): Niin ole kirottu päivä, jona
synnyin, ja kirottu jokainen hetki elämästäni, jolloin Ateenan
pelastamista ajattelin! Miksi elämme enää? Alkibiades "ei voi"! Miksi
me syömme enää, miksi me nukumme enää, miksi joka aamu silmämme
aukaisemme kohti jumalien kimmeltävää sineä? Alkibiades "ei voi"!

ALKIBIADES: Thrasybulos!

THRASYBULOS (käyden hänen käteensä): Noilla kahdella sanalla, ystävä,
olet sinä hävittänyt kaikki, mikä meille vielä oli jäänyt, mitä Sparta
ei ollut voinut meiltä ryöstää ja jota Persia kaikella voimallaan niin
kauan on turhaan tavoitellut: meidän sivistyksemme, meidän suuret
muistomme, meidän jumaliemme pyhät paikat.

ALKIBIADES: Minä ... en ... voi.

THRASYBULOS: Turha enää temppeleitä rakentaa, turha kuvapatsaita
pystyttää: Alkibiades "ei voi"! Turha leimuta vapaudelle, turha Diken
käskyjä noudattaa. On turhaa elämä, sen jälkeen kuin on kadonnut
kaikki, mikä meidät vielä on barbaareista erottanut!

    (Peittää kasvonsa vaipallaan. Vaitiolo. Alkibiades lähestyy
    hiljaa häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.)

ALKIBIADES: Ystäväni: sinä olet sen sodan oikea johdattaja.

THRASYBULOS (kyynelsilmin): Miksi et sinä voi.

ALKIBIADES: Minä olen heittänyt liian paljon mereen, minä olen
polttanut liian paljon laivoja takanani.

THRASYBULOS: Sitä paremmin pitäisi sinun voida yhtyä meihin.

ALKIBIADES: Ei. – Näetkö Thrasybulos: kullakin ihmisellä on rajansa,
minkä yli hän ei voi käydä, missä hänelle loppuu maailmanranta ja meri
autio ja ikuinen vain hänen korvissaan kohisee. – Minä olen nyt tullut
sellaiselle rajalle.

    (Thrasybulos katsoo häneen, Peittää jälleen kasvonsa vaipallaan.
    Vaitiolo. Theano tulee perältä.)

THEANO: Anteeksi, että häiritsen teitä, mutta minä niin pelkään tuolla
ulkona. Ihmisiä liikkuu teillä ja teidenhaaroissa, soihdut välkkyvät
yön pimeydessä. Huudetaan milloin "Alkibiades!", milloin "Prinssi
Smerdis!" Minä luulen, että he tulevat tännepäin.

THRASYBULOS: Pois! Meidän on paettava! Varmaan heillä ei ole mitään
hyvää mielessään. – Alkibiades, vielä viimeisen kerran...

ALKIBIADES: Hyvästi! Minä en tahdo paeta enää. Minä tahdon nyt seisoa
paikallani.

THRASYBULOS: Ystäväni! – Kuitenkin odotamme me sinua metsän rajassa.
Tule, Theano! Tahdon saattaa sinut ensin varmaan turvapaikkaan.

    (Menevät. Alkibiades katsoo vielä hetken heidän jälkeensä,
    muistaa jotakin ja menee nopein askelin oikealle.)

ALKIBIADES: Timandra! – (Palajaa takaisin.) Timandra! – Merkillistä!
Mihin hän lienee mennyt? – (Timandra tulee perältä vaippa
hartioillaan, verinen tikari kädessään.) Timandra! Missä olet ollut? –
(Timandra on pysähtynyt liikkumattomana perälle.) Sinä et vastaa?
Oletko ollut kaupungissa?

TIMANDRA: Olen ollut sen luona, jolle lahjoitit minut.

ALKIBIADES: Kuinka? Sinä tiedät siis? – No niin, minä puhuin sinusta
prinssi Smerdiille.

TIMANDRA (leikkien tikarilla): Miksi et puhunut minulle mitään?

ALKIBIADES: Minä aioin puhua siitä sinulle, mutta minä en ehtinyt
äsken. – Niin, Timandra, minun täytyy todellakin pois, pitkälle
matkalle, enkä tiedä, milloin tulen takaisin sieltä.

TIMANDRA: Minä tiedän: Ateenaan.

ALKIBIADES: No niin, olkoon menneeksi: Ateenaan! Meidän täytyy siis nyt
erota toisistamme!

TIMANDRA (hymyilee, leikkii tikarilla): Isänmaa kutsuu sinua?

ALKIBIADES: Niin.

TIMANDRA: Ja tuo nainen?

ALKIBIADES: Kuka? Ah, Theano, Menonin tytär! – (Vakavasti.) Minä en
rakasta häntä.

TIMANDRA (huolettomasti): Minä lahjoitan sinut hänelle. Ottakoon hän
sinut!

ALKIBIADES: Mitä tarkoitat?

TIMANDRA (katsoo häneen): Myöskään minä en rakastanut prinssi
Smerdistä.

ALKIBIADES: Etkö? Minä vakuutan sinulle: Prinssi Smerdis tulee
kohtelemaan sinua kuin kuningatarta. – Oletko ollut hänen luonaan?
Oletko puhutellut häntä?

TIMANDRA (lempeästi): Tällä tikarilla näet hänen verensä.

ALKIBIADES: Kuinka? Sinä olisit...?

TIMANDRA (päätään nyykäyttäen): Niin. Minä surmasin hänet.

ALKIBIADES: Timandra! Mitä olet tehnyt? – (Hiljaa.) Miksi sen teit? Hän
rakasti kuitenkin sinua.

TIMANDRA: Myöskin sinä vannoit kerran rakastavasi.

ALKIBIADES: Siksi sinä olet täällä siis? – Sinä olet tullut minutkin
surmaamaan?

TIMANDRA (leikkii tikarilla): Ehkä.

THRASYBULOS (ulkona): He tulevat!

ALKIBIADES: Timandra, sinä kuulet. Nyt voin sanoa sinulle kaikki. Sinun
ei todellakaan ole tarvis nähdä sitä vaivaa. Minun murhaajani ovat jo
oven edessä.

TIMANDRA: Minä tiesin heidän tulevan. Mutta minä tahdoin ehtiä heidän
edelleen.

ALKIBIADES: Tiedä siis myöskin, että minä en matkusta Ateenaan!

TIMANDRA (kuten edellä): Et. Siitä olen minä pitävä huolen.

ALKIBIADES: Mitä aiot siis?

TIMANDRA (hurjasti): Alkibiades! – (Heittää vaipan hartioiltaan,
esiintyy nyt tanssijatarpuvussa, puoli-alastomana ja hapset hajallaan.)
Etkö näe, että rakastan sinua? Onhan tänään Astarten juhla!

ALKIBIADES: Astarten juhla on jo ohitse. Päivä nousee.

    (Näyttämö on edellisen aikana valjennut, juhlatulet lakanneet
    loimuamasta kaupungissa. Aamuruskon ensimmäiset säteet tunkevat
    huoneeseen.)

TIMANDRA: Ja aamunkullassa kuolee Alkibiades!

    (Yrittää syöstä tikarin hänen selkäänsä. Alkibiades käännähtää
    nopeasti.)

ALKIBIADES: Mitä tahdot?

TIMANDRA (helisevään nauruun purskahtaen): Tanssia tahdon minä
sinulle! – Katso! (Tanssii.)

ALKIBIADES: Timandra! Sinä olet järjiltäsi.

TIMANDRA: Sinut tahdon minä tanssia järjiltäsi! – "Kaikki Aasian jumalat
ovat tulesta syntyneet!" – "Siksi on heitä palveltava myöskin tulella!"
– Ah! (Pistää tikarin poveensa, vaipuu maahan.)

ALKIBIADES: Timandra! (Rientää häntä tukemaan.)

TIMANDRA: Sinulle yksin tahdoin minä tanssia, sinulle yksin!

    (Kuolee. Alkibiades saattaa hänet oikealle, jääden itse ovelle
    seisomaan. Huutoja ulkona. Thrasybulos tulee nopeasti.)

THRASYBULOS: He tulevat! Meidän on myöhäistä paeta enää.

ALKIBIADES (ruumista osoittaen): Katso! – Hän on surmannut prinssi
Smerdiin.

THRASYBULOS: Ja sinua syytetään nyt hänen kuolemastaan. – Pakene
puutarhan kautta! Minä tahdon heitä portilla hetken pidättää.

ALKIBIADES: Sinun henkesi on nyt kalliimpi kuin minun. – Pakene! Pelasta
suuri ajatuksesi! – (Tempaa miekan.) Toivon, että myöskin minä taidan
heitä hetken vastustaa.

MARSYAS (ulkona): Sotilaat! Sytyttäkää risuaita!

ALKIBIADES: Kuuletko? Meitä peljätään. Meille ei tahdota antaa
tilaisuutta taisteloon. – Pakene, Thrasybulos! Isänmaasi tähden!

THRASYBULOS: Niinpä taistelemme me molemmat isänmaamme tähden. Kylki
kylkeen, Alkibiades! Vuoksi vanhan Hellaan!

ALKIBIADES: Vuoksi vanhan ystävyyden!

    (Syöksyvät ulos paljastetuin miekoin. Ulkona huutoja, aseiden
    kalsketta. Thrasybulos tulee hetken perästä takaisin
    riemuitsevana, Alkibiades horjuen, kalpeana ja nojaten
    pihtipieleen.)

THRASYBULOS: He pakenivat! Me voitimme, Alkibiades!

ALKIBIADES (vaivaloisesti): Niin, minä .... luulen niin. – Missä on
Theano? Onko hän vahingoittumaton?

THRASYBULOS: Kyllä. – Mutta ystäväni? Sinä olet haavoitettu? Sinä
kalpenet, sinä horjut? – Toivottavasti vähäpätöinen naarmu vaan.

ALKIBIADES: Niin. – (Yhä vaivaloisemmin.) He ampuivat nuolilla ... yksi
niistä osui tänne. (Osoittaa rintaansa.)

THRASYBULOS: Ne roistot! – Heidän päämiehensä toivon kuitenkin saaneen
palkkansa. Minä pistin hänet läpi kuin viinileilin. – (Huudahtaen.)
Alkibiades!

    (Alkibiades on horjahtanut ja vaipuu maahan. Thrasybulos
    tukee häntä.)

ALKIBIADES: Minä kuolen. – Sydämeni kylmenee, kaikki veri seisahtuu
suonissani...

THRASYBULOS: Kuinka? – (Säpsähtäen.) Luuletko, että heidän nuolensa oli
myrkytetty?

ALKIBIADES (raukeasti): Aasialaiset taistelevat aina myrkytetyillä
vasamoilla. – (Ojentaa kätensä hänelle.) Thrasybulos! Tervehdi minulta
Ateenan nuorisoa.

THRASYBULOS (itkien): Jos voitamme, voitamme sinun nimessäsi.

ALKIBIADES: Minä muistan Timon ihmisvihaajan sanat: "Oikein
Alkibiades, että tulet suureksi. Sillä sinun pitää kasvaman kaikkien
heidän perikadokseen."

    (Jää lasittunein silmin eteensä tuijottamaan. Thrasybulos syöksyy
    itkien hänen ruumiinsa yli ja peittää sen vihdoin vaipallaan.
    Theano tulee perältä, Peljästyy ja polvistuu äänettömässä
    murheessa vainajan jalkapuoleen. Pitkä vaitiolo, jota vain
    Thrasybuloksen nyyhkytykset keskeyttävät. Päivä on noussut.
    Näyttämö on nyt kokonaan valjennut tulvehtivasta valomerestä.
    Theano nousee vitkaan, ottaa kitaran ja lausuu helisevällä
    äänellä seuraavan kuolinrukouksen:)

    Rukous.

    Korkea jumalatar,
    Järki, joka
    johdat ylevältä sijalta
    ihmisten matkat
    ja maailman menon:
    älä vihastu meihin,
    jos erehdymme,
    äl' ylenkatso,
    jos kapinoimme;
    me sua etsimme sentään
    elon riemussa, elon murheessa,
    sua lähetäksemme
    loittonemme,
    sua kuullaksemme me kapinoimme;
    siksi tartu meitä käteen
    ja taluta meitä
    kuin pientä lasta,
    kuin tähteä taivaan;
    sillä emme me taida muuten
    elon teitä käydä,
    auta, opasta meitä
    Pallas Athene!

Esirippu.

CARINUS

5-näytöksinen runonäytelmä

(Naamioita IV, 1909)

HENKILÖT:

CARINUS, Rooman keisari.
MESEMBRIUS VIR, vanha senaattori.
SOPHRONIA  |  hänen tyttärensä.
GLYCERIA   |
MANLIUS SINISTER, ritari.
AEVIUS  |  hovirunoilijoita.
MAVIUS  |
MARCIUS, keisarin parran-ajaja.
GALGA, ovenvartia      |
YLILIKTORI             |  hoviväkeä.
PALMYRA, tanssijatar   |
LYDIA   |  orjattaria Glycerian luona.
CHLOË   |
PHILON    |  orjia Mesembriuksen talossa.
RAMON     |
1:NEN VARTIA.
2:NEN VARTIA.
SOTILAITA, SOTAPÄÄLLIKKÖJÄ, HOVIVÄKEÄ.

Aihe eräästä Mauri Jókain novellista.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

    Mesembriuksen maatalo Rooman lähistöllä. Avoin pylväikkö, josta
    kiviportaat johtavat rantaan. Vasemmalla puutarha. Taustassa
    Tiber-virta.

    Mesembrius istuu pylväikössä oikealla etualalla, sauvaansa
    nojaten, synkkänä ja syviin ajatuksiin vaipuneena Sophronia,
    arkana ja pelokkaana, tulee oikealta taempaa ja aikoo rantaan.
    Pysähtyy ja painaa kädellä sydäntään. Mesembrius huokaa kuuluvasti.
    Sophronia huomaa hänet, säpsähtää, lähestyy häntä hiljaa ja
    kietoo hänet hellästi käsivarsillaan.

    Aurinko laskee. Virta taustassa tummuu edellisen aikana vähitellen,
    marmoripilarien ylä-osat hohtavat purppurassa.

SOPHRONIA:

Isäni!

MESEMBRIUS:

       Tyttäreni!

SOPHRONIA:

                  Miksi murhe

taas otsas peittävi, ja silmäluomet,
nuo rakkaat, luodut lapsen suuteloille,
niin raudan-raskahina alas painuu?
Isäni, ällös itke! Kaunis, oi,
on kesä-ilta, päivä mailleen vaipuu,
on tyyni Tiber, laulaa satakielet
ja tuoksuu rantain yrtit tuhannet.
Sa etkö onnellinen täällä ole?
Takaisin tahtoisitko Roomaan?

MESEMBRIUS:

                              En.

Tääll' onnellinen oon, tääll' elän, kuolen;
ja erehdyt, kun luulet murheesta
mun itkeneeni.

SOPHRONIA:

               Ilostako itkit?

MESEMBRIUS:

Ilosta entis-aikain muistojen,
murheesta ajatellen nyky-aikaa.
Sit' et sa ymmärrä.

SOPHRONIA:

                    En, isä.

MESEMBRIUS:

                             Muistin

taas onnen-aikaa Probus-keisarin.

SOPHRONIA:

Ken oli Probus? Isä Caruksen,
min poika nyt, Carinus, Roomaa ohjaa?

MESEMBRIUS:

On kuollut Carus, Probus kuoli pois
ja kaikki kuolevat. Ma yksin elän.

    (Vaipua mietteisiinsä. Sophronia katsoo vuoroin virralle
    ja vuoroin isäänsä, jonka pää painuu raskaana hänen edessään.
    Lyhyt vaitiolo.)

SOPHRONIA:

Anteeksi tyttäresi tyhmyys anna!
En paljon asioista valtakunnan
ma kuullut ole. Täällä kulkenut
vuorilla, laaksoiss' olen lapsuuteni
ja puhekumppanini ainoo ollut
maarahvas yksinkertainen on vaan.
Ajoista entisistä kerro mulle!

MESEMBRIUS:

Halulla vanhan silmä taapäin katsoo.
Jos alas istut, niin ma tarinoin
sinulle valtakunnasta niin paljon
kuin on mun tyttäreni tarvis tietää.

SOPHRONIA:

Sua kuuntelen ja sanas sieluuni
syvälle kätken: olen roomalainen.

    (Istuu isänsä jalkojen juureen. Vaitiolo.)

MESEMBRIUS:

Imetti susi kerran poikaa kaksi,
ne kasvoivat ja valtakunnan loivat;
se nousi seitsemältä kukkulaltaan,
maat vieraat valloitti ja meret voitti.
Mut sudenpojill' oli sutten hampaat:
metelit, taistelot ja katuriidat
villitsi kaupungin. Niin luotiin laki,
ja raudasta ol' laki tää. Näin mietti
tuon kansan viisaat: "Kuka itseään
ei hallitse, hän hallita ei koskaan
voi maailmaa." Ja loppui melske maasta.
Mut Rooma kasvoi. Kansat kukistettiin,
maat maihin liitettiin ja koht' ei ollut
maan päällä paikkaa, kussa pakolainen
voi Rooman kasvoin eestä piillä. Mutta
maailman onni oli se. Se sai
lain, järjestyksen, muodon yhtenäisen.
Ja koitti maailmalle kulta-aika:
maanteitä tehtiin, puita istutettiin,
taiteita viljeltiin ja hyödyn töitä,
virisi kauppa, elinkeinot, merta
tuhannet haahdet halkoi. Mutta kaiken
ylitse valvoi Rooman rautakoura.
– Ja nyt!...

SOPHRONIA:

             Oi, taatto?

    (Mesembrius, joka on alottanut tarinansa tyynesti ja harvakseen,
    on itsekin innostunut sanoistaan ja kohonnut tuolissaan otsa
    ylpeänä, silmä säteilevänä. Painaa jälleen päänsä surullisena ja
    katkeroituneena. Sophronia katsoo tuskallisena ylös häneen.
    Vaitiolo

    Mesembrius voittaa mielenliikutuksensa ja jatkaa levollisemmin:)

MESEMBRIUS:

             Liian laaja oli

jo valtakunta kansan hallita,
tuon tuhatpään. Yks tahto tarvittiin,
yks huippu ylimmäinen, kauas joka
kaikille näkyis, pahain pelvoksi,
hyvien riemuksi...

    (Vaikenee jälleen liikutettuna.)

SOPHRONIA:

                   Ja huippu tuo?

MESEMBRIUS:

On keisari. – Näät hälle kansa antoi
vuossatain hedelmät: lain ohjat, vallan
merellä, maalla. Uskoi hälle Rooman,
sen uhrit, templit, tapain puhtauden,
tieteet ja taiteet, huvitukset, kaikki.
– ja hän!...

SOPHRONIA:

            Hän?

MESEMBRIUS (ylös ponnahtaen):

                  Muistakoon, ett' onpi hän

vain kansan virkamies, ei hallitsija!
Kansassa kaiken elinjuuret ovat,
kansassa keisarinkin voiman lähteet,
hän kansaa loukkaamasta kavahtakoon,
tai kansa tämä hänet alleen polkee!

SOPHRONIA:

Tuo tuimuus, taattoni, sua vahingoittaa,
ja tautisi...

    (On myös noussut edellisen aikana ja koettaa lempeästi
    ohjata häntä jälleen istumaan.)

MESEMBRIUS (katkerasti):

              Niin aivan: tautini! –
    (Istuu raskaasti. Vaitiolo.)

Sa kuulit Rooman kansan muinaisuuden,
sen nykyisyyden tiedät. Tännekin
etniseen huvilaamme huhut kyllin
sen kertovat.

    (Lyhyt vaitiolo. Sophronia seisoo arkana ja epäröivänä
    omissa ajatuksissaan.)

SOPHRONIA (hiljaa):

              Oi, isä, onko totta,

hovissa että pahoin eletään
ja miehet käyvät naisten vaattehissa?

MESEMBRIUS:

On.

    (Vaitiolo.)

SOPHRONIA (kuten edellä):

    Totta onko, että keisari

Carinus illallista usein syö
aamulla aikaiseen?

MESEMBRIUS:

                   On.

    (Vaitiolo.)

SOPHRONIA (kuten edellä):

                       Onko totta

myös, että kristityitä vainotaan
ja kiusatahan kaiken kansan nähden?

MESEMBRIUS: On, tyttärein.

SOPHRONIA (odottamattoman kiivaasti):

                           Ja kansa sietää sen!

MESEMBRIUS:

Minäkin siedän.

SOPHRONIA:

                Sun on laitas toinen,

olethan vanha, paitsi tautiasi,
mi sua vaivaa. Mutta Rooman kansa!

MESEMBRIUS (merkitsevästi):
Myös kansassa on tauti.

SOPHRONIA:

                        Onhan siellä

tuhat ja taasen tuhat nuorta miestä,
niiss' eikö ole yhtään sankaria,
mi pedon moisen istuimeltaan iskee!

MESEMBRIUS:

Jos Rooma taudistansa paranee,
paranen minäkin. – Mut kyllin siitä!
Carinuksen on vainukoirat varmat
ja puhe moinen vahingoittaa voi.

    (Katsahtaa ympärilleen epäilevänä. Vaitiolo.)

SOPHRONIA (äkki-arvaamatta):
Isäni! Manlius sen tekis varmaan.

MESEMBRIUS:

Ken? Manlius Sinister?

    (Päätään nyykähyttäen.)
                       Hänet muistan.

Mies kelpo, vaikka vasta nuorukainen. –
Sa hänet muistat myös?

SOPHRONIA (hämillään):

                       En tiedä, kuinka

tuo nimi huulilleni sattuikin.

MESEMBRIUS:

Huonompi nimi sattua ois voinut. –
Mä myöskin häntä kaipaan.

    (Kuin itsekseen.)
                          Kaukana

sodassa perssein kanssa kamppailee hän.
Jumalat suokoot, että ehjänä
hän palajais!

SOPHRONIA (nopeasti):

              Hän on jo palannut!

MESEMBRIUS (katsoo häneen):
Roomasta tiedät enemmän kuin minä. –
Ken sitä kertoi?

SOPHRONIA (hämmentyneenä):

                 Ramon-orjamme,

mi joka päivä ruoka-ostoksilla
käy kaupungissa. Siellä nähnyt hän
ol' eilen Manliuksen.

MESEMBRIUS:

                      Kummallista! –
    (Kuin itsekseen.)

Miks ei hän vielä ole täällä käynyt?

SOPHRONIA:

Jutellut oli erään naisen kanssa,
syvästi hunnutetun. Ojentanut
hänelle nainen oli kääryn pienen.
Mitä se ollut lie?

MESEMBRIUS (jyrkästi):

                   Se juttu jääköön!

Ei meihin kuulu Manlius, ei nainen.

    (Vaitiolo. Mesembrius tuijottaa synkkänä eteensä.
    Sophronia arastuneena lähenee hiljaa häntä.)

SOPHRONIA:

Sa etkö luule hänen täällä käyvän?

MESEMBRIUS (lempeämmin):
Kenties, kentiesi ei. Äl' ole varma!
Viis vuotta siitä on kuin retkelleen
hän läks. Viis vuotta paljon muuttaa voipi.

RAMON (oikealta):
On aika iltaruoan.

MESEMBRIUS:

                   Lähtekäämme! –
    (Nousee, ojentaa kätensä kuin siunaukseen.)

Pyhänä pysy, tytär Rooman vanhan,
et tuon, min tulet irstaat yössä syttyy,
vaan sen, min legionain kotkalento
maanpiirin peittää, kaikki kansat saartaa,
nyt aamuruskon alla kullan kiiltää.
– Menemme!

SOPHRONIA (vilkkaasti):

           Isä, mun ei nälkä. Katso:

kuun helmet lainehilla Tiberin
lyö leikkiään. Jos sallit, hetkisen
ma venehessä viivähtäisin siellä.

MESEMBRIUS:

Kauniista ilmasta ja kuustako
vain elää aiotkin? – Kah, tee kuin tahdot!

    (Taputtaen poskelle häntä.)

Mut muista: veet on viekkaat, aallot ahnaat,
naisrosvo kuu, yö neitten naurattaja. –
Suon sulle soutajaksi Philon-orjan.

    (Poistuu oikealle Ramonin taluttamana. Päivä on painunut, kuu
    kohonnut. Tulet syttyvät Tiberin tuolla puolen, samoin virralla
    keinuvissa huvipursissa. Etäistä soitantoa. Sophronia nojaa
    uneksien pylvääsen. – Philon, airo olallaan, tulee oikealta ja
    menee rantaan.)

SOPHRONIA (yksin):
Oi, taattoni, jos tietäisit, miks ei
mun tänään nälkä ole, usein miksi
mua ilta vilpas myöhään viettelee
laineille Tiberin! Sa luulet minun
kuin muiden ikäisteni impein siellä
haluja hulluja vain rinnan nuoren
huokaavan yölle oudolle.. Et tiedä:
jo kuuta kaksi salaa palvellut
oon miestä kalpeata Natsaretin.
Hän on mun Herrani, hän Mestarini;
hänestä kuullakseni hiipinyt
niin monet yöt oon rantaan Tiberin
ja purren laiturista irroittanut
ja soutanut sen pyhän luolan suulle,
kuss' sanaa Herran keskell' uskovain
Eusebius, tuo hurskas vanhus, saamaa.
Nyt enää hiipiä en saa, en tahdo,
mut vielä rohkeutta mulla ei
sanoa salaisuutta taatolleni.
Sen teen ma huomenna. Tän' yönä jo
on yhteytehen pyhän seurakunnan
mun ottaa luvannut Eusebius.
Rukoillen, paastoten ma hetkeen tuohon
oon valmistaunut. Huomenna jo voin
pää pystyssä ja otsa kirkkahana
Jesuksen tunnustaa ma Herrakseni
ainooksi päällä maan. Mik' autuus! Tiedän:
maailma häntä vainoo, meitä myöskin,
roviot palavat ja jalopeurat
Carinuksen syö lihaa kristittyä.
Ah, onnea, ken hänen eestään kuolla
sais niinkuin hän on meidän eestä kuollut!

    (Ojentaa käsivartensa suurimmassa hurmauksessa. Pensaat
    rapsahtavat vasemmalla. Manlius tulee.)

MANLIUS:

Sophronia!

SOPHRONIA (säpsähtäen):

           Ken? – Manlius Sinister!

MANLIUS:

Sa peljästyt? Ma hiljaa tahdoin tulla
puutarhan puolelta kuin ennen muinen
ja nähdä monta paikkaa, kallista
minulle muistojensa vuoksi, jotka
mua seuranneet on sotaretkelleni
ja sieltä takaisin mun tänne tuoneet.

SOPHRONIA:

Ma tahdon isälleni ilmoittaa,
ritari, käyntisi. Se varmaan häntä
on ilahduttava.

MANLIUS:

                Mut sinä itse,

Sophronia? Sa etkö ollenkaan
ilahdu tulostani? – Muistin sua
ma viuhinassa parthein nuolien,
ja perssein sotaratsuin töminässä
ma aattelin: Yks aatos kaunis riittää
hetkellä kuoleman. Mun aatokseni
Sophronia on!

SOPHRONIA:

              On ihmis-aatokset

kuin kuplat merellä, jos niillä ei
lie kalliota, johon turvaavat.
Ne särkyy tuulessa.

MANLIUS:

                    Tää aatos kesti!

Sen voimalla ma perssein miekat voitin,
näin nälkää, janoa, ja siinä, missä
tuhannet murtuivat, ma seisoin. Siitä
muut kertokoot, en minä. Tänne tulin,
taas viikon päästä lähden. Täytyykö
mun täten lähteä?

SOPHRONIA:

                  Ois paljon mulla

sinulle puhumista, mut ei tänään.
Huomenna!

MANLIUS:

          Huomiseen on pitkä aika!

On tämä-päivä lapsi kihar-tukka,
mut huominen jo vanhus harmaapää.
Ken siihen luottaa, vanha on jo nuorna.

SOPHRONIA:

Mun tämä-päivän on ikuinen
kuin aurinko. Mit' tänään sanoisin,
sen virkkaa huomen ynnä ylihuomen
ja kuun ja päivän kierrot määrää vailla.

MANLIUS (käyden hänen käteensä):
Siis on sun sanas rakkaus? Ei muu
niin ole ikuinen.

SOPHRONIA:

                  En sano, että

se viha ois.

MANLIUS:

             Ah, armas tyttö!

SOPHRONIA (hätäisesti)

                              Tuossa

isäni saapuvi. Jää hyvästi!

    (Menee nopeasti rantaan. Manlius jää hurmautuneena hänen
    jälkeensä katsomaan. Mesembrius tulee oikealta kiirein
    askelin, reippaana ja ilman sauvaa. Ramon hänen takanaan
    tulisoihdun kera.)

MESEMBRIUS:

Mitä ma kuulen? Manlius Sinister!
Niin salaa saapunut! – Kah, terve! Terve!
Olethan oikein parroittunut siitä
kuin viimeks haastelimme. Terve taloon!

MANLIUS (kunnioittavasti):
Ilolla näen, ettei vuodet ole
sun vieneet voimiasi eikä vanhuus.
Häpeemään saatat monen nuorukaisen.

MESEMBRIUS:

Erehdyt, ystäväni. Sairas olen.
Mun lepotuolini!

    (Ramon kiinnittää tulisoihdun pylvääseen ja saattaa hänet
    lepotuoliin. Mesembrius istuu voihkien ja valittaen.)

                 Ah, tuskin saatan

tuetta seisoa! ... En tiedä, kuinka
unohtaa voin...

MANLIUS (epäluuloisesti):

                Luuvalo vaivaa sua?

MESEMBRIUS:

Luuvalo kauhea! – Mut siitä viis:
huvita terveitä ei vanhan vaivat.
– Hoi, Ramon, viiniä! Nyt juodaan! –

    (Ramon tuo pöydän, toisen tuolin, täyttää kaksi viinimaljaa ja
    poistuu äänettömästi. Mesembrius tarttuu maljaan ja viittaa
    vieraansa istumaan.)

Terve!

MANLIUS:

       Sua tervehdän, Mesembrius Vir.

    (Istuu.)

MESEMBRIUS:

Ja nyt sun täytyy tarinoida mulle
sodasta, leiristä, ja kuinka voivat
Aper ja Varus, Diocletianus,
ja urhot muut! – Mut ensin itsestäsi!

    (Viekkaasti.)

Sa saavut kosijana tyttäreni?

MANLIUS (vältellen):
Taloosi vanha ystävyys mun toi.

MESEMBRIUS:

Nonoh, me tunnemme tuon ystävyyden
välillä nuorten ynnä vanhuksen,
joll' onpi tytär kaunis. – Hän on kaunis?

MANLIUS (huokaisten):
Hyvinkin kaunis!

MESEMBRIUS:

                 Hyvä kauppakalu?
    (Muka pöyhistellen.)

Ei myöskään ilman myötäjäisiä.
Ritarit häntä käyneet kosimassa
on rikkaat, ylhäiset.

MANLIUS:

                      Sen surukseni

ma kuulen.

MESEMBRIUS:

           Kuinka?

MANLIUS (vilpittömästi):

                   Sitä vähemmän

lie mulla toivoa.

MESEMBRIUS:

                  Niin vaatimaton?
    (Salatulla ivalla.)

Setäsi onhan Quaterquarcus, tuo
auguuri mainio, min ennustukset
ain toteen käyvät! – Ja, kautt' taivaan, onhan
Carinus leikkikumppanis! Yks sana,
ja hän sun tähtes hirtättänee jonkun
senaattorin tai konsulin ja sulle
suo hänen virkansa ja palatsinsa.
– Yks sana, ystäväin!

MANLIUS (vakavasti):

                      Mut mulla ei

halua tuota sanaa sanomahan. –
On tosi, että usein entis-aikaan
jakanut leivän lien ja vaatteen kanssa
Carinuksen. Mut monen monta on hän
jo unohduksen tyrmään upottanut,
ken häntä muistuttaa on tohtinut
ajoista noista.

    (Hymyillen.)
                Minä ennen muuta

viel' elää tahdon. – Maljasi, Mesembrius!

MESEMBRIUS (viekkaasti):
Ja oot kai elänytkin aika lailla? –
Mut lisää viiniä Phalernon! – Mitä
pidät sa viinistäni? Tunnustatko,
ett' olkoon kuinka kaunis luojan maa,
Italia sen rinta on? Tääll' ovat
maan nisät.

MANLIUS:

            Viinisi on verraton.

Toki ma toisen tiedän hehkuvamman.

MESEMBRIUS:

Miss' Sitä joit?

MANLIUS:

                 Euphratin virralla,

kun pitkä päättyi Ktesiphonin taisto,
Se kesti aamust' asti illanruskoon,
käteni verta tippui tulvanaan,
hikeä otsa. Mutta yötä ennen
makasi maassa joukot Persian
ja silloin Euphrat paisui.

MESEMBRIUS:

                           Verestä?

MANLIUS:

Ma siitä join ja siitä päihdyin. Voitko
sit' uskoa?

MESEMBRIUS (nähtävällä mieltymyksellä):

            Sa päihdyit kunniasta.

Se asui vedessä.

MANLIUS:

                 En tiedä, mikä

siin' asui, mutta huulillein kun nostin
kypärän, voinut hellittää en ennen
kuin olin kaikki viime tilkkaan juonut.

    (Vaitiolo. Molemmat juovat ja tervehtivät äänettömästi toisiaan.
    Mesembrius silmäilee alta kulmiensa nuorukaiseen, yhä suuremmalla
    mieltymyksellä, mutta palajaa jälleen äskeiseen epäluuloiseen ja
    tutkivaan puhetapaansa, teeskennellen itse vanhaa irstailijaa.)

MESEMBRIUS:

Mut senpä jälkeen nautittekin kai?
Vai kuinka? Saipa naiset Ktesiphonin,
nuo mustasilmät, vasta leskeyneet,
tai vielä immet, iloanne tuta?
Maidossa uitiin sekä hunajassa,
vai kuin?

MANLIUS (jyrkästi):

          Ei ollut aikaa, sillä

samana yönä eespäin kuljettihin.

MESEMBRIUS:

Kah, leirin lempi kestää tuokion.
Punehdut? Tunnustapas: lienee sulla
suloiset muistot sieltä? Viisi, kuusi
kai yhtä aikaa eessäs ailakoitsi.
Valitsit kaunehimman taikka et
valinnut ollenkaan, vaan pidit kaikki:
yks suuta suikkas, toinen päähäsi
seppeltä solmi, kolmas alastonna
matolla pehmeällä karkeloitsi
sen soiton tahtiin, jota sormi neljäs.
Sa ethän kieltäne? Ne ovathan
nuoruuden riemuja! – Myös minä ollut
nuor' olen.

MANLIUS (ylenkatseellisesti):

            Oikein nouset lentohon,

kun nuoruus-muistoihisi pääset.

    (Nousee jyrkästi.)
                                Minä

en noista tiedä. Sukuhun ma kuulun
Sinisterein. Mun suvussani tapa
on ollut rakastaa vain yhtä naista
ja sitä saakka kuolemaan. Jos kuoli
tää ensiksi, mies eli leskenä;
jos vaimo petti hänet, hän sen surmas,
jos häväistiin, hän surmas häväisijän.
Ma toivon olevani myös Sinister!

MESEMBRIUS:

Kauniisti puhuttu! – Mut sormessasi
näenpä sormuksen, min antamaksi
ma naisen arvaan. Voittosaalis kai
tai tulolahja Rooman hempukoilta?

MANLIUS:

Hah, hah! Mun sormuksesta muistuu mieleen...
Tää kääry lue!

    (Vetää kääryn poveltaan ja tarjoaa sen Mesembriukselle.)

MESEMBRIUS (ynseästi):

               Lempikirjeitäsi

et mulle tyrkytellä tarvitse.

MANLIUS:

Luehan! Päätä itse!

MESEMBRIUS:

                 Teen kuin tahdot.
    (Lukee.)

"Sinister! Sinä neittä rakastat,
min isä on sun ystäväsi. Häntä
ja neitoa nyt suuri vaara uhkaa.
Jos heidät pelastaa sa tahdot, tule
mun luokseni! Tään kirjeen tuoja on
sua odottava Pyhän sillan luona
yöt päivät, joka hetki, siks kuin tulet.
Oleva tunnusmerkkisi on sormus." –
Ei allekirjoitusta.

MANLIUS:

                    Mitäs sanot?

MESEMBRIUS:

Sanonpa: on kuin onnenlippu-lehti,
kaduilla Rooman kaupattu. – Ken sulle
tään antoi?

MANLIUS:

            Nainen, jonka kohtasin,

kun eilen Capitoliosta tulin.

MESEMBRIUS:

Ken olla voi se? Hyvin merkillistä.
– Mun sormus nähdä suo!

MANLIUS:

                        Kas tässä!

MESEMBRIUS (vilkaisee siihen):

                                   Ah!

    (Vaipuu alas.)

MANLIUS:

Tunnetko sormuksen tai antajan?

MESEMBRIUS (matalalla äänellä):
Molemmat.

MANLIUS:

          Kuka on hän?

MESEMBRIUS (riehahtaen):

                       Kuka? Kysyt!

Portoista katalin, min hengitys
on rutto Roomalle ja oleminen
häpeä kaiken luomakunnan! Nainen,
pään päälle jonka oma taattonsa
kasannut kirot on niin monet, raskaat,
ett' yksikään jos täyttyis, maa ei kasvais,
jota hän astuu, pimenisi meri,
jota hän soutaa, taivas itse kääntäis
kasvonsa poispäin, kun hän katsoo siihen!

MANLIUS:

Ken on tuo nainen, joka uhmailee
kiroa monta niin ja sentään elää?

MESEMBRIUS:

Hän oli lapseni.

MANLIUS (kauhistuen):

                 Glyceria!

MESEMBRIUS:

Kirous sille, joka talossani
sen nimen lausuu!

MANLIUS:

                  Mulle anteeks-anto! –

Mut sormuksen tään virta vieköön...

    (Aikoo heittää sen pois.)

MESEMBRIUS (estää häntä):

                                    Pidä

se itselles! Se voi sua hyödyttää. –

    (Äkkiä avuttomana häneen tarrautuen.)

Sinua rukoilen, Sinister, sano,
mua rakastathan ja Sophroniaa?...
Niin, niin, ma tiedän sen, me kiitämme
sua siitä molemmat: hän nuoruudellaan,
ma vanhuudellani. – Sua oon ma aina
kuin poikaa pitänyt... Siks sanon sulle:
vaarasta varjella jos tahdot meitä,
tuo nainen etsi sekä – surmaa hänet!

MANLIUS:

Mesembrius! Hän tyttäresi on.

MESEMBRIUS:

Yks tytär mulla on, Sophronia.

    (Vaikeroiden.)

Mut missä viipyy hän? Miks ei hän ole
jo täällä? Yö on kauas kulunut...
Ma pelkään pahinta!

MANLIUS (levottomana):

                    Sa pelkäät? Mitä?

MESEMBRIUS:

En tiedä, pelkään pian järkeäni. –

    (Painaa käsin kaksin kulmaluitaan.)

Me mistä puhuimme?

MANLIUS:

                   Sun tyttärestäs

Glyceriasta.

MESEMBRIUS:

             Ah, hän kuoli silloin,

kun libertinin omakseen hän otti!

MANLIUS (varovasti):
Hän siis on naitu?

MESEMBRIUS:

                   Kuka olet sinä,

ken ollut Roomass' olet päivän etkä
tarua kuullut ole hupaisaa,
mi kaikkein huulill' on! Oh, etkö tuntis
Glyceriata ihanaista, Rooman
Aspasiaa!

MANLIUS:

          Ma nimen tunnen sekä

myös maineensa, mut naimisissa hänen
en tiennyt olevan.

MESEMBRIUS:

                   Hän oli.

MANLIUS:

                              Kuinka?

MESEMBRIUS (matalalla äänellä):
Carinus libertinin surmautti.

MANLIUS:

Kautt' taivaan, ymmärrän!

MESEMBRIUS (katkerasti):

                          Et vielä aivan.

Hän astunut on Amfiteatterissa
etehen rahvaan raa'an, taitojaan
näytellen sekä muoto-muhkeuttaan,
jot' ylistetty taputuksill' on
ja lauluiss' Aeviuksen irstahissa.
Syntyykö Roomass' ykskään juominki,
joss' ei hän oisi kuningatar? Eikö
keskellä päivääkin kanss' seuran inhan
katuja Rooman käy hän, puettuna
kuin riikinkukko korupyrstöin, töyhdöin?

    (Värisevällä äänellä.)

O, Manlius, Manlius! On hirveätä,
kun hius harmaa on ja katsoa
ei ihmisiä silmiin voi, vaan täytyy
jokaisen katsannosta lukea
ja kuulla kuiskittavan: "Tuossa, kas,
hän on, Mesembrius, min tytär Roomaa
niin turmelee!" – "Kas tuo on siittänyt
sen hirviön, mi joka päivä leivän
sadaltatuhannelta syö ja imee
kansasta veren!" – "Kavahtakoon, ken
hänehen koskee!" –

    (Käyden hänen käteensä.)

Manlius, sun täytyy
se nainen surmata.

MANLIUS:

                   En koskaan vielä

ma naista surmannut.

MESEMBRIUS:

                     Nyt tee se! – Kuule:

Megaira tää sua rakastaa, hän tietää
sun toista lempivän: ett' toinen tuo
on sisko hälle, asiaa ei muuta.
Nää Messalinat, joiden huulet jo
herpoutuneet on imennästä hurmeen,
nyt käyvät herkkusuiksi! Riitä heille
ei enää tavallinen. Siskoin veri
on heistä maukkahin!

MANLIUS:

                     Sa lasket liikaa.

MESEMBRIUS (synkästi):
Ma tiedän, mitä haastan, Manlius. –
Parempi tuomarina vanhurskaana
sun surmata tuo nainen oisi nyt
kuin kerran sama tehdä kostajana.
Kun käärmeen näet, etkö polje sitä
vai odotatko, siks kuin syy on sulla
se tappaa?

MANLIUS:

           Isä oot, Mesembrius.

Tajuan tuskasi, mut tuntea
en sitä voi kuin sa.

MESEMBRIUS:

                     Kun olet nainut

ja itse isä, tunnet tuskanikin.

MANLIUS:

Sanoja lausut autuaita, jotka
pyhällä pyörtymyksellä mun lyövät!
Vihaanko vaadit mua, vaikka teet
mun onnellisimmaksi ihmisistä?
Kaikista ymmärrän sun sanoistasi
vain yhden: että omakseni on
Sophronia tuleva.

MESEMBRIUS (nousten):

                  Se tahtoni. –

Ja anteeks anna, että äsken sulle
ma hiukan vilpistelin. Tein sen tähden
vain ainoon tyttäreni. Käynyt täällä
niin monta uljasta on ritaria,
mut kas, kun katsoin syvemmältä, irstas
yks oli, toinen narri, kolmas juoppo
tai rahan-ahnas. – Anteeks, että sua
myös hetken epäilin.

MANLIUS (hymyillen):

                     Kuin minä sua.

MESEMBRIUS:

Kuin?

MANLIUS:

      Tautis tuo...

MESEMBRIUS (säpsähtäen):

                    Mun tautini?

MANLIUS:

                                 En siihen

ma paljon usko. Jälleen seisothan
jalalla kahdella kuin paasipatsaat.

MESEMBRIUS:

Ai!

    (Vaipuu muka vaikeroiden tuoliinsa.)

MANLIUS:

    Turha teeskennellä mulle enää.

Sa terve olet?

    (Lyhyt vaitiolo. Mesembrius katsoo ympärilleen ja viittaa
    Manliuksen tulemaan aivan hänen lähelleen.)

MESEMBRIUS (kuiskaten):

               Terve niinkuin pukki!

MANLIUS:

Siis miksi ilveily tää outo?

MESEMBRIUS:

                             Saatan

sanoa senkin.

    (Katsahtaa jälleen ympärilleen.)
              Tarvis sairaan ukon

hovissa käydä ei, ei kaupungissa,
ei hänen luonaan kukaan käy, ei häntä
kadehdi kukaan eikä vihaa; näin
voi vielä elää kunnon miehenä,
vaikk' kuollut kaikki on jo kunto maasta.

MANLIUS (ihaillen):
Sa vanhan Rooman vanha rautatammi!

    (Polvistuu liikutettuna.)

MESEMBRIUS:

Ehtoolle painuu päiväni, sun nouskoon!
Valaise aika synkkä, näytä sille
mies täysi, tinkimätön vihassaan
kuin rakkaudessaan.

MANLIUS:

                    Isä!

MESEMBRIUS:

                         Luotan sinuun,

sinussa kukkii aika vanha jälleen,
parempi, terveempi kuin aika tämä
ja sentään nuori niinkuin Rooman suuruus.
Kun sinuun luotan, lujimpaani luotan,
ikuisimpaani: isänmaahani.
Sen kunniaksi lemmen-liittos siunaan.

    (Kohottaa ylös hänet ja kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.
    Vaitiolo. Philon tulee nopeasti oikealta.)

PHILON:

Hän eikö tänne ole tullut?

MESEMBRIUS:

                           Kuka?

PHILON:

Sophronia!

MANLIUS:

           Sa kunne neites jätit? –

Nopeesti! Joutuin, koira!

    (Polkaisee jalkaansa kärsimättömänä.)

PHILON (maassa mataen):

                          Kaikki tahdon

ma teille tunnustaa. Jo kauan käynyt
hän kokouksissa on kristittyjen.

MESEMBRIUS:

Tuon olen tiennyt, vaiti sallien.
– Eteenpäin!

PHILON:

             Tänään hänet sinne saatoin,

ovelle luolan jäin ja torkahtaakin
ma hetken taisin. Silloin heräsin
hälyhyn yleiseen, maa järkkyi, korskui
hevoset, aseet välkkyi, ihmiset
hajalle juoksi huutain, voivottaen.

MANLIUS:

Kautt' taivaan!

MESEMBRIUS (tyynesti):

                Eteenpäin!

PHILON:

                           Ma tässä olen,

en muuta tiedä. Osa kristityistä
kai vangittiin ja osa toinen pääsi.

    (Väännellen käsiään.)

Mut neiti, neitini Sophronia,
miss' on hän?

MANLIUS:

              Missä? Kysyt! Kuole, konna!

    (Vetää miekkansa.)

MESEMBRIUS:

Sa hänen mennä suo. –

    (Viittaa, Philon pelastautua nopeasti oikealle. Pitkä vaitiolo.
    Molemmat tuijottavat eteensä synkkinä ja iskusta topertuneina.
    Manlius mietteissään pistää miekan tuppeen vitkalleen.
    Mesembrius_ käännähtää, katsoo häneen ja virkkaa vihdoin
    matalalla äänellä:)

                      Noh? Mitä mietit?

MANLIUS (merkitsevästi):
Glyceria!

MESEMBRIUS:

           Sa oikein lausuit. Niin,

hänellä vain on vallassansa joukot
Carinuksen.

MANLIUS (riehahtaen):

            Kirottu olkoon taivas,

min alla moinen mahdollista on!
Sisarko ryöstää sisarensa oman
edestä sulhon silmien? – Zeus, Ormuzd,
Jesus ja Juppiter, mit' ootte te,
mi valtanne! – Mut miks et ilmoittanut,
ett' oli tyttäresi kristitty?

MESEMBRIUS:

En tunne uskontoja uusia.
Tään sorretuksi tiesin vaan ja tuumin:
siis siinäkin lie jotain hyvää. Mitä
ei hyvää ole sortanut Carinus?
Mut sanottiin, ol' ohi vainon-aika,
siks tähden tyttärein en peljännyt.

MANLIUS (miettien):
Carinus kaipaa kansan suosiota
ja kansa verta. –

    (Äkkiä.)
                 Nyt jää hyvästi!

Minusta kuulet. Hetket kuluu! Roomaan!

MESEMBRIUS:

Mun tyttäreni, oh!

    (Vaipua alas.)

MANLIUS:

                   Sun tyttäresi:

ma toisen heistä kostan, toisen surmaan.

    (Pois nopeasti puutarhan kautta.)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

    Vankiholvi, soikea ja kapea muodoltaan. Oikealla taustassa pari
    kiviporrasta ja ovi. Vasemmalla matala olkivuode. Himmeä valaistus
    katosta. Sophronia lepää vuoteellaan lukien pyhää pergamenttia.

    Uksi aukeaa narahtaen. Portaalla seisoo Glyceria, hunnutettuna,
    sysimustassa puvussa, mutta kimallellen jalokivistä ja
    kultakaunisteista. Sophronia nousee vuoteeltaan kummastuneena.

SOPHRONIA:

Ken olet Rooman nainen ylhäinen? –

    (Glyceria syöksähtää itkien hänen jalkojensa juureen. Sophronia
    kohottaa hänet ylös lempeällä väkivallalla.)

Ken olet? Miksi tänne tulet? Huomaan,
mua että surkuttelet. Turhaa on se.
Olenhan kristitty, käyn kuolemahan
kuin juhlaan: siit' ei itkemistä. Nouse!
Miks vaikenet? Mun tunnetko? Liet tuttu
isäni vanhan taikka äitivainaan?
Nyt ääntä odotan ma huuliltasi.

    (Glyceria paljastaa hitaasti huntunsa. Sophronia katsoo häneen
    kauhistuneena.)

Glyceria!

    (Peittää kasvot käsillään ja hoippuu hervottomana vasten kiviseinää.
    Pitkä vaitiolo. Glyceria liikkumattomana paikallaan. Sophronia
    voittaa vihdoin mielenliikutuksensa, astuu askeleen eteenpäin ja
    ojentaa kätensä arasti ja epäröiden.)

GLYCERIA (kylmästi):

          Ei, älä tarjoa

minulle kättäs! Miksi katsot minuun?
Sa säikähdit, kun näit mun. Kasvot nämä
sua kauhistaa... Ja siihen syy on sulla.

SOPHRONIA:

En koskaan lakannut sua lempimästä.

GLYCERIA (kuin edellä):
Sen kyllä uskon, tiedän, miks sen teit:
uus oppis ohjaa sua rakastamaan
myös vihollistasi. – Mut asiahan!
Sa tiedät, huomenna on sirkushuvit,
ne päättyy kristittyjen kuolemalla.

SOPHRONIA:

Jumalan tahto tapahtukoon. Valmis
ma olen kaikkehen.

GLYCERIA:

                   Myös valmis hoviin

Carinuksen?

SOPHRONIA (hiljaa huudahtaen):

          Se ei lie tahto Herran!

    (Vaitiolo.)

GLYCERIA (lempeämmin):
Mun viiltää sydäntäin tuo tuskas mykkä.
Sanasta lohdutuksen, jonka sulle
sanoa voisin, hengen antaisin
ja sentään sanoa en muuta voi:
se totta on.

    (Sophronia katsoo häneen yhä kuin ei olisi ymmärtänyt oikein,
    riehahtaa vihdoin äkilliseen raivonpuuskaan, joka päättyy
    hiljaiseen nyyhkytykseen.)

SOPHRONIA:

             Ken olet hirmun haamu,

mi kuljet kuolevaisten kammioissa
ja kylvät kuvia niin kamalia,
ett' tieltä niiden kuolon kauhut väistyy?
Mit' tahdot multa? Silmät päästä? Ota!
Vai korvat? Ota! Suusta kieli kisko!
Vie kaikki! Pääkin! Sydän, vielä lämmin,
povesta verisestä iske irti!
Mut väisty täältä! Sieluain et saa:
se Herran Jesuksen on oma yksin.

    (Vaitiolo.)

GLYCERIA (tyynesti):
Tunteesi ymmärrän, siks oonkin täällä.
En tullut sieluasi vaatimaan,
en ruumistas; tai oikeammin, tulin:
sua elämälle takaisin ma vaadin.

SOPHRONIA:

Siis olet sittenkin sa hirmun haamu!

GLYCERIA:

Sun pelastaa ma tahdon kuolemasta.

SOPHRONIA:

Tuo pelastus on synkempi kuin kuolo.

GLYCERIA:

Carinus ruumistasi himoitsee...

SOPHRONIA:

Ja sinä sieluani! Väisty täältä!

GLYCERIA:

Sun tulee poistua. Ma tänne jään.

SOPHRONIA (hämmästyen):
Kuin? Etkö tullutkaan mua viemään luokse
Carinuksen?

GLYCERIA:

            Sun pakoon päästää tahdon:

pukuja vaihtakaamme, vartalos
on niinkuin mun, sua vartiat ei tunne,
hevonen odottaa ja orja; hetken
perästä omaistesi luona lepäät.

SOPHRONIA:

Mun omaiseni on nyt Jesus yksin.

GLYCERIA:

Kiireesti! Aik' on tärkki. Tulla voidaan.

SOPHRONIA:

Sun tänne jättäisinkö? Ei, en koskaan.

GLYCERIA (hymähtäen):
Minusta viis! – Ei mua kenkään sure.
Minulle kuolema on korkein onni.

SOPHRONIA:

Minulle korkeampi, koska se
on ovi mulle uuteen elämähän.

GLYCERIA:

Sa unohdat Carinuksen, oi sisko!

    (Harvakseen.)

Voi kuolla eläenkin.

SOPHRONIA:

                      Entä itse?

Kuin käyp' on sinun, sisko onneton?

GLYCERIA (kolkosti):
Ma makaan haudassain. – jos sieltä nousen,
Carinus kauhistuva silloin on
ja vapiseva Rooman valtakunta.
Mua kuulee voimat maassa, meressä
ja ihmismielissä. Ne oppinut
ma olen öinä pitkäin pimeytten,
kun murhe silmän käänsi sisäänpäin
ja näytti ammoillansa luonnon aitat.

    (Salaperäisesti.)

Tiedätkö, mitä näin?

SOPHRONIA:

                     Mua kauhistaa

sun katsantos.

GLYCERIA:

               Maan sydämen ma näin.
    (Päätään nyökähyttäen.)

Se ontto on. –

    (Kuiskaten.)
              Mut sit' ei sanoa

saa kellekään, se suur' on salaisuus.
Näät jos se tieto tunnetuksi tulee,
niin lakkaa kaikki suonet tykkimästä,
maailman käsivarret kuivettuvat
ja kaikki loppuu. –

    (Jää tuijottamaan mielenvikaisesti.)
                   Luulen, että loppuu.

SOPHRONIA:

Nyt vasta tänne en sua jättää voi.
Ei katkera lie kypsä kuolemalle.

GLYCERIA (kuin keräten):
Luuletko, etten tohdi kuolemaa
ma silmiin katsoa?

SOPHRONIA:

                   Et autuaasti!

On kuolo sulle yö, ei uusi päivä.

GLYCERIA:

Niin tulkoon yö! Se mulle mieleheni.
Yks elämä on mulle aivan kyllin.

    (Raukeasti.)

En elää tahdo uudelleen. Ma tahdon
vain haihtua kuin haihtuu tähdenlento
sylihin avaruuden äärettömän.
Lie autuaampi kuin on nousta, aina
vajota, vaipua vain eikä pohjaa
ikinä tavata...

    (Väristen.)
                Ei, siihen kyllin

jo olen maankin päällä tottunut.

SOPHRONIA:

Ah, siskoni! Miks piti kasvosi
noin synkistyä?

    (Painautuu kiinni häneen.)

GLYCERIA (hivellen hiljaa hänen kutrejaan):

                Sinä iloitse!

Sa ollos entinen Glyceria. –
Muistatko hänet vielä?

SOPHRONIA:

                       Muistan, sisko.

GLYCERIA (helisevällä äänellä):
Ei ollut välillämme eroitusta,
mun oli kirkas silmäni kuin sun,
ylevä otsani, ja sielumme
ne kasvoi kuin kaks marjaa varressansa.
Myös rakastimme samaa ritaria.
Sit' emme toisiltamme salanneet,
vaan virran äärtä käyden kuudan-illoin
me vannoimme: jos valitsee hän toisen,
niin toinen tyytyväisnä syrjään astuu.

SOPHRONIA:

Ah, sua miksi valinnut ei hän!
Nyt oltais kumpainenkin onnelliset.

GLYCERIA:

Suur' onpi sallimuksen valta, sisar.
Salaiset kädet johtaa lankoja
inehmon onnen. –

    (Vetää hänet kiviportaalle istumaan.)
                Kuule, kun ma kerron!

Mies, jolle vaimoks menin, oli kurja,
alhainen arvoltaan ja libertini;
hän tuli juur', kun Manlius mun hylkäs.
Mun silloin saarsi hurja huuma, vimma
se kaune kadottaa, pois helmi heittää,
min oli synnyttänyt sydämeni
ja jonka hän niin korskeasti hylkäs.
Niin päätin tuhlata ma itseni.

SOPHRONIA:

Oi, sisko, sisko! Kamaloita ovat
sun sanas niinkuin salamat on yössä.

GLYCERIA:

Sen jälkeen elämäni ollut on
pauhua myrskysäiden. – Mieheni
sai surman, kun Carinus minut näki.

    (Hymyillen julmasti.)

Sen hukkaan teki hän. – Ma valloitin
kaupungin kaiken, sitä hallitsin ma
senaattorista kuormarenkiin saakka,
esiinnyin teatterissa, paljastin
suloni raa'an rahvaan silmäin eessä,
yks vaan ei valtaansa mua koskaan saa:
Carinus, sillä hän ... hän mua lempii!

SOPHRONIA:

Ah, ettet, sisko, ammoin sortunut
elossa kauheassa!

GLYCERIA (nousten):

                  Olin rikas,

rikkaampi kuin ma luulin. Tuhlasin
iloa, päivänpaistett' yltäkyllin
ja sentään paistoin. Sydän-aurinkoni,
jok' oli luotu yhtä lämmittämään,
lämmitti maailmaa. Ja kukat nousi,
kuss' astuin, missä istuin, viini virtas
ja laulut suli huiluin hyminähän.

    (Haltioituneena.)

Mun kauttani maailma havaitsi
taas kadotetun kauneutensa muodon;
löys ilon ihmiset, elämä runouden.

    (Äkisti synkistyen.)

Mut sitten...

SOPHRONIA (joka myös on edellisen aikana noussut):

              Sitten?

GLYCERIA:

                      Tuli yö.

SOPHRONIA (hiljaa):

                               Niin, sisko.

GLYCERIA (kuin itsekseen):
Taas hänet näin, taas syttyi sydänsuru.

    (Pois haihduttaen.)

Yks hyvä sentään tuosta ollut on:
sen kautta kauan voinut varjella
isämme henkeä ma oon. Mua ilman
hän ammoin makais kalman kammitsoissa.
Carinus häntä vihaa, kansa myös
ja hovi kaikki. Hän on rehellinen,
ei imartele, rikas on hän myös:
siis syitä kyllin kaikille! – Kuin monta
jo kertaa hänen kuolintuomionsa
repinyt käsist' olen liktorein,
senaattorien sekä itsensä
Carinuksen!

SOPHRONIA:

            Jos isä tietäis sen,

niin lauhtuis vihansa.

GLYCERIA (synkästi):

                       Jos hän sen tietäis,

niin ei hän eläis silmänräpäystä.
Siks ei hän sitä koskaan saakaan tietää.
Ma olen kuollut hälle. Sinä elät.
Sun täytyy täältä pois! – Ah, aika rientääl
Olenhan leperrellyt niinkuin lapsi,
vaikk' kuolo ovell' on.

SOPHRONIA (äkillisen epäluulon valtaamana):

                        Sa sanoit, että

sua valtaansa ei koskaan saa Carinus
ja sentään tänne jäädä tahdot?

GLYCERIA:

                               Mulla

on omat keinoni.

    (Hymyillen omituisesti.)
                 Ma oonhan noita, –

siks olen tunnettu ma kautta Rooman –
mua pelkää sotilaat, käyn rivein halki
kuin tahdon eikä kenkään koske minuun.
Jos pistää päähäni, en ehkä jääkään,
vaan lähdettyäs itse lähden myös
elohon jällehen. – Tää vaippa ota,
se sopii varrelles! Käy rohkeasti,
kuhunka orjani sun vie!

SOPHRONIA:

                        Ei, sisko,

en ottaa sulta voi tät' uhria,
sen kieltää Jumalan.

GLYCERIA (hurjasti):

                     Itses jos

sa uhraat Jumalalles, uhraan minä
tään kaupungin ja kaiken kansan siinä
mun jumalilleni: Carinus elää,
hän mua lempii ja hän maan on herra!

SOPHRONIA:

Sun uhkauksesi on hirmuinen.

GLYCERIA:

Siks riennä! –

    (Vaihtavat vaatteita.)
              Vielä tämä kultavanne

hiustes kaunisteeksi! Huntu alas!
Kas noin! Nyt olet pelastettu. Joudu!
– Mua älä suutele! Mun huulillani
asuvi turmio.

SOPHRONIA:

              Siis suutelen

sen pois, ja tulkoon niille asumaan
ikuisen onnen rauha.

GLYCERIA:

                     Hyvästi! –

    (Ohjaa ovelle häntä. Samalla käytävästä askeleita ja aseiden
    helinää. Sophronia peräytyy säikähtyneenä. Ovi temmataan auki,
    tulisoihdut valaisevat näyttämön, Aevius tulee sotilasten kera.)

Ken tulee? Aevius! – Sa erehdyt:
tää vankihuone on, ei juomapaikka!

    (Aevius, lihava juoppolalli, kasvoilla irstaan hyväntahtoisuuden
    ilme, joka tarvittaessa voi muuttua teräväksi, pistäväksi ja
    pirulliseksi, tervehtii naisia leveällä kohteliaisuudella.
    Sophronia on kyyristynyt kiviseinää vasten. Glyceria on astunut
    vastaan tulijoita ja koettaa kääntää puoleensa Aeviuksen koko
    mielenkiinnon.)

AEVIUS:

Tää häkki kultainen on, jossa tapaan
kaks onnen kyyhkyä, kun yhtä etsin.

GLYCERIA (ylenkatseellisesti):
Säkeihis soinnuttele pilapuhees!
Ei tilaa niille täällä. Poistu siksi!

AEVIUS:

On käsky keisarin.

GLYCERIA (salaman-nopeasti Sophronialle):

                   Äl' ilmoita

ett' olet siskoni! Jos teet sen, hukka
perivi isämme. –

    (Sotilasten puoleen kääntyen.)
                Ken tääll' on, joka

ei mua tunne? Väistykää! Ma olen
Glyceria, tuo hirmuinen, mi ajaa
leiriinne tulisateet, tulvat nostaa
ja sydänkesänkin voi talveks tehdä.
Te Triviusta muistakaa, niin muutin
hirveksi enkä ennen antanut
hänelle ihmismuotoa kuin koirat
ol' hänet repineet! Kai näitte joskus
karyatidit pihall' linnani,
nuo marmoriset, joill' on muoto moinen
kuin ohikulkevia katsoisivat?
Ne on nais-orjia, ne surmasin
ma suuni hengellä. Nyt tahdotteko,
ett' teidät tähän seinään patsaiks panen?
Pedoiksi teenkö teidät, että saatte
huomenna sirkuksessa toisenne
repiä kuoliaaksi? Kuka tohtii
kätensä nostaa? Kuka tieni sulkee?

    (Aikoo mennä ja viedä Sophronian kerallaan. Sotilaat väistyvät
    kauhistuneena. Aevius astuu liukkaasti naisten eteen estäen
    pääsyn heiltä.)

AEVIUS:

Armaani, anteheks! Sun tunnen kyllä,
myös voimasi.

    (Nauraen leveästi.)
              Ois tarpeetonta heitä.

sioiksi tehdä. – Paremp' oisi jos
kiveksi muuttaisit mun sydämeni;
sit' tuhkaks ettei polttais lemmenliekki.

    (Kumartuu koomillisesti rukoilevana.)

GLYCERIA:

Pois tieltä!

AEVIUS (vakavammin):

             Sinun tieltäs mielelläni,

mut salli saattaa minun nainen tää
luo keisarin. –

    (Tarkastellen yhä suuremmalla mielenkiinnolla Sophroniaa.)
               Kai ootte ystäviä,

kun vaatteita noin vaihtelette? Myönnän:
nuo kullat, helmet hälle somemmin
sopivat kuin tää vangin valkovaippa. –
Kautt' taivaan, hän on oikein kaunis! Katso!

GLYCERIA:

Sa etkö kostoani pelkää, konna?

AEVIUS (hymyillen):
Jos kostollasi mua kunnioitat,
on sulle altis aina sydämeni. –
Mut naisen tään vaikk' omin käsin kannan
luo keisarin kuin kuuluu käskyni.

    (Kumartaa.)

Ma toivon, ensi kerrall' että voin
sinulle tehdä saman palveluksen.

    (Viittaa sotilaille. Glyceria ojentaa nopeasti ja salaa
    tikarin Sophronialle.)

GLYCERIA:

Nyt vasta vaara uhkaa. Valmis ole!
Tikari! – Tiedät: olet roomalainen.

SOPHRONIA (lujasti):
Nyt tiedän, että olet siskoni.

    (Sotilaat ympäröivät hänet. Aevius viittaa heille
    lähtömerkin. Myös Glyceria aikoo mennä.)

AEVIUS:

Me menemme. – Sa tänne siksi jäät
kuin toisin sinusta Carinus päättää.
On vapaus vaarallista niille, jotka
eläimiks ihmisiä muuttavat.
Siis näkemiin. – Eteenpäin, sotilaat!

    (Menevät. Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä paukahtaen.)

GLYCERIA (yksin):
Siis itse vanki? Noh, ma hetkisen
näin saanhan hengähtää. –

    (Ojentaa käsivartensa, katselee ympärilleen.)
                         Ei täällä näy

isosti mukavuuksia. Vain kivi
ylhäällä, alhaalla ja ympärillä.
Se riittää saa. –

    (Ojentuu olkivuoteelle.)
                 Mut mitä tää on? Kirja!

Sophronialta varmaan pudonnut
pukua muuttaessa. –

    (Selailee sitä, hymyilee.)
                   Tässä siis

tuon uskon avain on, mi ihmiset
tulelle tekee tunnottomiksi,
hampaille jalopeuran. – Katselkaamme!

    (Syventyy lukemiseensa. Ovi aukenee hetken perästä, Manlius
    Sinister ilmestyy Glycerian huomaamatta kynnykselle.)

MANLIUS (puoli-ääneen):
Hän lukee! – Vait, kas kuinka valkeana
hän lepää sylissä tään synkän holvin
kuin lummekukka helmass' aallon mustan.
En häntä häiritä ma tohdi.

    (Samassa kilahtavat hänen kannuksensa. Glyceria karkaa
    ylös säpsähtäen.)

GLYCERIA:

Ken?

MANLIUS:

     Sophronia! Se olen ma.

GLYCERIA (huudahtaen)

                            Sinister!

    (Peittää kasvonsa. Manlius tuntee nyt vasta hänet
    hänen äänestään.)

MANLIUS:

Ken olet sa, mi hahmoss' enkelin
esität mulle kuvan kuolon maasta?
Glyceria! Ma näänkö oikein?

GLYCERIA:

                            Näät.

Se olen ma. Suo selittää mun sulle...

MANLIUS (hampaittensa välistä):
Ei paha henki juonta keksiä
näin kamalaa ois voinut. Siitä tunnen
sun enemmän kuin sanoistasi, käärme!
Sa vaihdat vaatetta kuin rakkautta! –
Noh, hyvä! Sinua ma etsein juuri.
Ma sinut surmaan.

    (Vetää miekkansa ja aikoo hänet sillä lävistää. Glyceria lankeaa
    polvilleen hänen eteensä ja repäisee vaatteen auki poveltaan.)

GLYCERIA:

                  Pistä miekkasi!

Poveni tässä on. – Mut älä luule,
sun tähtes tähän holviin että tulin.
Sen tein ma tähden kurjan siskokullan.

MANLIUS (katsoo häneen julmalla nautinnolla):
Sa olet sangen, sangen kaunis nainen.
Ois tuhmaa sinut surmata. Tuo rinta
voi olla tuhansien riemu vielä,
saatikka yhden sitten. Erehdyt,
jos luulet, että sua surmaamaan
ma saavuin. Saavuin sua lempimähän!

GLYCERIA:

Mua miksi kiusaat? Pistä miekkas pian!

MANLIUS (kuten edellä):
Sa etkö usko kauneuteesi, jolla
oot Rooman kaiken tenhonnut, se että
soturin yksinkertaisen myös lumoo?
Todella: huhu haastanut ei turhaa:
sa olet hurmaava! – Ken sinut näkee,
hetkessä unohtaa hän kaikki naiset,
joit' ennen nähnyt on.

GLYCERIA:

                       Myös hänet, joka

hetkellä tällä kuollehena lepää?

MANLIUS:

Sophronia! – Mit' tiedät hänestä?
Kuin hänet surmattiin? Min myrkyn annoit
hänelle? Mihin paikkaan pistit häntä?
Miten hän huusi? Mitä lausui? Kuinka
huulensa kylmeni? Kuin vavahteli
vartensa? Kuinka sammui kaunis silmä?
Tuo kaikki kerro! Kaikki kuulla tahdon.

GLYCERIA (hiljaisesti):
Hän juuri vietiin luo Carinuksen.

MANLIUS:

Kautt' taivaan!

GLYCERIA:

                Tahdoin hänet pelastaa,

siks tänne tulin, mutta myöhästyin.
Pukuja vaihdoimme. Niin saapuivat
jo sotilaat ja itse vangiks jouduin...

MANLIUS (kuulematta enää häntä):
Siis luo Carinuksen tää pyhäinkuva
loassa laahattiin ja rikki lyötiin!

GLYCERIA:

Tikarin annoin hälle lähteissänsä.
Sa tiedät, myöskin hän on roomalainen.

MANLIUS (hajamielisesti):
Tikarin, sanoitko? – Ah, kiitos, kiitos! –
Ketä ma kiitin? Kirota mun tulee.

    (Painaen poveaan.)

On niinkuin mulla sydämessäni
nyt pauhais sata suurta asepajaa
takoen tikareita kyllin, että
vois niillä tappaa kansakuntia. –

    (Hurjasti.)

Nyt luo` Carinuksen!

    (Pistää miekan tuppeen ja aikoo mennä. Glyceria nousee
    hätäisesti.)

GLYCERIA:

                     Mut muista, että

sun teeskennellä täytyy ystävyyttä.
tai hukass' oot ja myös Mesembrius Vir.
Hän on nyt Roomassa. Hänt' etsitähän,
ei koston aika nyt. Siis teeskentele!

MANLIUS (katsoo häneen, kaksimielisesti):
Ma tahdon yrittää. – ja sinä itse?

GLYCERIA:

Ma tänne jään.

MANLIUS (innokkaasti):

               Ei, sit' en salli suinkaan!

GLYCERIA:

Ma kuolla tahdonkin.

MANLIUS:

                     Sun täytyy elää!

GLYCERIA (raukeasti):
Miks eläisin?

MANLIUS:

              Minulle, lemmellemme!

GLYCERIA:

Miks puhut noin? –

    (Pudistaa päätään surumielisesti.)
                  Ei iva sulle sovi.

MANLIUS (vakavasti):
Suo anteeksi, jos sua loukkasin. –

    (Muuttaen käytöksensä.)

Nyt muistan, sanotaan, Carinus että
sua lempii.

GLYCERIA:

            Minä häntä vihaan.

MANLIUS:

Hän herra maailman on.

GLYCERIA (ylenkatseellisesti):

                       Herra ei

mun maailmani.

MANLIUS:

                 Haluttaispa toki

mun tietää, soitko hälle lempes hurman.

GLYCERIA:

En koskaan!

MANLIUS (epäilevästi):

            Kuitenkin hän uhrais, kuuluu,

kruununsa, valtansa yön yhden vuoksi
sun suomas hälle...

GLYCERIA:

                    Ja jos sen ma suon,

kautt' tuonelan, se yö on Styxin yö!

MANLIUS (kuin päättäen erään ajatusjakson):
Ja hän sua rakastaa sit' enemmän. –

    (Lankeaa äkkiä hänen jalkoihinsa.)

O, jumalatar, ihanampi kuin
Venus ja Aphrodite, Vesta, Ceres,
o, kuinka sanas niinkuin höyhensade
putoovat sielulleni tuskaisalle!
Sun tähtes tuhat yötä kärsinyt
oon mustasukkaisuuden tulimerta.

GLYCERIA:

Oh, Manlius! Tää iva katkerampi
on kuolemaa.

MANLIUS:

             En ivaile, ma vannon. –

Sun sisartasi lapsen lailla lemmin,
sua lemmin niinkuin mies. Hän oli taivas,
sa olet maa, tuo suuri, ihanainen.
Hän oli välirauha taistelojen
mun aatoksilleni, ol' uhrisavu
mun unelmaini, aamu, hämärä päivä.
Sa olet yö ja päivä yhdessä,
uni ja totuus, rauha, sotaretki!

    (Halailee muka lemmenhurmassa hänen polviaan.)

GLYCERIA:

Sinister! Siskoni jos unhotatkin,
äl' itseäs!

MANLIUS:

            Sen juuri mieleen johdan. –

Muistatko lehdot luona Tiberin,
kun tähdet suuret veteen synkkään syttyi,
jot' usein purtemme kuin joutsen ui?

GLYCERIA:

Ah, noita mulle miksi muistutat
nyt, juuri nyt!

    (Peittää kasvonsa suurimman tuskan vallassa.
    Manlius nousee nopeasti.)

Miksi?

MANLIUS:

       Nyt vasta, varmaan kysyt!

Ah, kuinka outo olla taisin silloin
eloni sisimmälle! Kuinka saatoin
tuon kuvan kihlata ma valkean,
kun sinä, lämmin, seisoit vierelläni.
Sen mahtoi tehdä toinen Manlius;
ma itse lempinyt oon aina sua!

GLYCERIA:

Sanasi ovat herja vainajan
ja kauhu jumalien, ihmisien!

MANLIUS:

Totuutta sieluni ne tulkitsevat.

    (Muka epätoivossaan.)

Mua houkkaa, houkkaa! Mikä pilvi peitti
minulta silmät, etten nähnyt, mitä
nyt näen selvään niinkuin salamassa:
sa olet morsian mun sydämeni!

GLYCERIA:

Puu terve, nuori olet, toukka minä.

MANLIUS:

Sinusta puhkeeva kuin perho on
minulle elon ihanuus ja onni!

GLYCERIA:

Ma olen synkkä saakka sydämeen,
sa olet kirkas, valoisa. Mua karta!

MANLIUS:

Erehdyt! Enemmän mua houkuttaa
sun pimeytes kuin armain aamunkoitto.

    (Tahtoo syleillä häntä.)

GLYCERIA (torjuen):
Mua vältä niinkuin myrkkypikaria!

MANLIUS:

Ma entä etsisinkin kuolemaa?

GLYCERIA:

On elo eessä sulla onnellinen.

MANLIUS:

Se kuoli kera siskos taivahaisen.

GLYCERIA:

Hän onnes oli taivaan tahdon mukaan.

MANLIUS:

Surun suuren siks sa ollos hauta!

GLYCERIA:

Siveä toisin kostaa kohtalonsa.

MANLIUS:

Osansa ottaa elämältä mies.

GLYCERIA (leimahtavin silmin):
Siis mitä tahdot minulta, Sinister?

MANLIUS:

Sen, minkä otit onneltasi sinä!
Ei mua varten lempi syytön luotu,
ei lampeen seijastuva taivaankansi,
ei illankaste, joka lankee kukkaan;
minulle luotiin syksyn synkkä kelta,
elämän äyräs, mielipuolen partaat,
puutarhat, joissa ruusut hullut palaa.
Nyt vasta itseni ma tunnen. Läikkyy
syvyyden lähteet, hurmevirrat huuruu,
syyn tunto lietsoo lemmen hekkumata.
Ylitse kuolleen siskosi sua lemmin,
Glyceria! Sun syliis kuolla tahdon!
Me kaksi yhteen kuulumme. Kuin käärmeet
tuliset toisiansa syleilivät
palossa Neron kaupungin, me kaksi
niin kohotkaamme Rooman raunioilta!
Jos mua rakastat, sen maahan murskaan,
osoitan sulle hävityksen onnen,
autuudet turman tuntemattomat,
yön kullat, joilla kihlaa kuolon herra.

    (Painaa hänet povelleen, syleilee ja suutelee häntä. Glyceria
    tempautuu hehkuvin poskin hänen syleilystään.)

GLYCERIA (kuiskaten):
Sua luoksein odotan, kun nousee kuu.

    (Pois nopeasti. Manlius jää hänen jälkeensä katsomaan ja
    purskahtaa sitten kaikuvaan, kamalaan pilkkanauruun.)

MANLIUS (yksin):
Hah, hah! – Ma enkö taida teeskennellä?
Luulenpa, ei ois itse Cicero
paremmin puhunut. – Ens oppitunti
on hyvin päättynyt. Pian alkaa toinen!

    (Pois.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

    Huone keisarin palatsissa. Sisustus upeileva, puolibarbaarinen,
    kuitenkin eräänlaista taiteellista makua todistava. Ovi-aukot
    verhotut uutimilla, permanto pehmeillä matoilla katettu, ilma
    itämaisista yrteistä tuoksahtava. Carinus oikealla lepää
    patjoillaan. Palmyra karkeloi hänen edessään. Mavius seisoo
    hänen päänsä pohjissa paperikääry kädessään ja deklamoi korkealla
    äänellä. Nais-orjat hänen takanaan leyhyttelevät viuhkoillaan.

    Vasemmalla Marcius y.m. hoviväkeä, jotka peittävät myös osan
    taustaa. Naisia miesten puvuissa ja päinvastoin. Senaattoreita,
    konsuleita, taiteilijoita j.n.e., kaikki kirjavassa sekasorrossa.
    Äärimmäisinä vasemmalla rivi kirjureita pöytiensä ääressä.
    Esiripun noustessa verhojen takaa vienoa soitantoa.

MAVIUS (deklamoi):
Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos
sormensa purppuraisen nostaa yli
sinisten aaltojen, kuin Olympo
kohoopi yli muiden Kreikan vuorten,
niin kohoaa Carinus-keisari
ylitse maailman. Kuin merenkulta
niin läpikuultava on hipiänsä,
on poskensa kuin Tyron purppura
ja äänensä Apollon huilun hely.

    (Carinus vääntelehtii vuoteellaan.)

CARINUS:

Mua vaivaa, vaivaa, jokin vaivaa mua.

MARCIUS:

Pois tanssi, soitto! – Kenties hedelmiä
halajat, joita äsken Intiasta
toi tänne verolaivat?

    (Tarjotaan hedelmiä.)

MAVIUS (yhä korkeammalla äänellä):

                      Rohkeudessa

hän onpi Herkules ja jalopeura,
mut lempeydessä Ledan kaltainen,
mi käsivarsin kiersi joutsenkaulaa,
hän antelias on kuin Cybele
ja jalo mieleltään kuin Minos itse.

    (Carinus on puraissut pari kertaa hedelmää
    ja irvistää nyt avuttomana.)

CARINUS:

Ei maista nääkään. – Mua vaivaa, vaivaa.

MARCIUS:

Sallitko viiniä? Hoi, orjattaret!
Carinus tahtoo viiniä.

    (Orjattaret tarjoavat.)

CARINUS:

                       Ei maista.

    (Palmyra on tanssinsa lopetettuaan vetäytynyt taustaan.
     Lähestyy nyt keimaillen ja kostuttaa huulensa viinipikariin.)

PALMYRA:

Paremmin ehkä maistuu niinkuin mun
maan tapa on: sua juotan huuliltani.

    (Suutelee Carinusta. Carinus vetää ihastuneena hänet polvelleen.)

CARINUS:

Nimesi, kaunis kukka-suu?

PALMYRA:

                          Palmyra.

CARINUS:

Oletko yhtä vastustamaton
kuin kaimas, erämaiden kuningatar?

PALMYRA (veikistellen):
Ken keisaria vastustaa?

CARINUS:

                        Oot viisas. –

O, Marcius! Tää nainen tästä saakka
on puolisoni.

MARCIUS:

              Eilen erään otit,

isästä teit prokonsulin.

CARINUS (välin itämättömästi):

                         Hän kuolkoon.

    (Naljailee Palmyran kanssa. Kirjurien kynät rapisevat.
    Marcius viittaa, Yliliktori astuu esiin. Hämmästystä
    ja pelkoa hoviväen keskuudessa.)

YLILIKTORI:

Ken kuolevi?

MARCIUS:

             Prokonsuli Gabinus.

    (Yliliktori pois käskykirjeen kanssa. Mavius, monista
    keskeytyksistä hermostuneena, on odottanut vain sopivaa
    tilaisuutta jatkuakseen.)

MAVIUS (jylisevällä äänellä):
Hän harteillansa kantaa taivasta
ja maailma on hälle astinlauta,
hän polkaisee, ja meri peljästyypi,
hän otsaa rypistää, ja pilvet jyrää,
hän kuningas on elämän ja kuolan
ja kesä, talvi häntä tottelevat.

    (Carinus on jo väsynyt Palmyraan ja viitannut hänet
    väistymään. Vääntelehtii vuoteellaan.)

CARINUS:

Mua vaivaa, vaivaa. Eikö kukaan arvaa,
mi mua vaivaa?

MARCIUS:

               Kenties Mavius

sua vaivaa värssyillään?

CARINUS:

                         Voit totta haastaa.

Mavius, vaikene!

MAVIUS (jupisten):

                 Sen muistat kerran,

o, Marcius!

CARINUS (vaikeroiden):

            Ei sekään auttanut. –
    (Rypistäen kulmiaan.)

Pitääkö itseni mun arvata,
mi mua vaivaa?

MARCIUS:

               Kautta Herkuleen!
    (Äärettömällä kauhulla.)

Luulenpa, että näen sääressäsi
kaks karvaa, joita en ma ennen nähnyt.
Ne suo mun poistaa!

    (Toimitus suoritetaan yleisen ja kunnioittavan hiljaisuuden
    vallitessa. Carinus huoahtaa sen päätyttyä väsyneesti.)

CARINUS:

                    Nyt on helpompi. –

Sun palkkas olkoon verot Gallian
tään-puoleisen.

    (Kirjurien kynät rapisevat. Marcius väistyy syrjään
    hurmautuneena. Hoviväki onnittelee häntä. Melua
    esihuoneessa.)

MESEMBRIUS (näyttämön ulkopuolella):

                Mun täytyy sisään päästä!

Tavata tahdon hänet. Käynyt täällä
kuus kertaa oon: ens kerralla hän nukkui,
toisella söi ja kolmannella kylpi,
taas neljännellä häll' ei ollut aikaa.
Mun täytyy päästä!

CARINUS:

                   Mitä melua?

    (Kohoaa patjoillaan tyytymättömänä. Galga, jättiläiskokoinen,
    musta-ihoinen orja, joka toimittaa ovenvartian virkaa, tulee
    perältä.)

GALGA:

Mesembrius, tuo hullu vanhus, vain ...
ma hänen käskin tulla viikon päästä.

CARINUS:

Teit siinä oikein. –

     (Muistellen jotakin.)
                    Tainnut ajatella

hänelle joskus hirsipuuta olen.
Mut sinusta teen kansantribuunin.

    (Kirjurien kynät rapisevat. Hoviväki onnittelee Galgaa.
    Aevius on tullut sisälle viimeisten sanojen aikana sotilasten
    ja Sophronian kera, jotka jäävät perälle.)

AEVIUS (mielevästi):
Ja mulle, armo, etkö mitään anna?

CARINUS:

Sull' on jo tiedossasi Tusculum,
mut ehdolla, min muistat.

AEVIUS:

                          Toinhan sulle

Glycerian tuon ihanaisen, jota
jumalat itse kosineet on turhaan.

CARINUS:

Luulenpa, että olen jumala,
sill' yhtä turhaan häntä kosin minä.
Mun kyllin hurmattuaan, urkittuaan
minulta salaisuudet valtakunnan,
hän naurahti ja sysäs syrjään mun.

    (Tyynesti.)

Sa siitä oisit surmattava.

AEVIUS:

                           Mutta

sull' orjat olihan: yks sana riitti...

CARINUS:

He kyllä muistavat sen käynnin. Kun
ma heidät käskin naiseen kiinni käymään,
hän viinimaljan tempas, luvut luki
sen yli hirmuiset. Kas, leimahtihan
maljasta liekki, savu! Samalla
hän kohti sotilaita ryntäs, huusi:
"Ken minuun koskee, kuoleman on oma!"
Soturit lankesivat polvillensa,
hän niiden niskain yli astui, loihti
näön vartioilta, jotka tarttui häneen,
he ettei kolmeen päivään nähneet mitään.
– Ei, Aevius! Se nainen on Sibylla.
Miks häntä muistamaan mua pakotat?

AEVIUS:

Sa olet oikeassa. Ei hän ole
sun muistamises arvoinen. Siks sulle
nyt olen helmen etsinyt, min loisto
hovisi kaiken himmentää kuin päivä
kuun kumotuksen. Hän ol' Aphrodite,
tää on Diana, Juno, Vesta, Pallas.
Ken hänet näkee, välttää kuoleman
kuin pahantekijä, mi templin neitseen
kadulla kohtaa.

CARINUS (väsyneesti):

                Haastat haamuista,

joit' en ma näe. Varo kieltäs! Jos
sa toisen mulle samallaisen saatat,
on tullut turmiosi.

AEVIUS:

                    Päätä itse!

    (Viittaa sotilaille, jotka saattavat Sophronian Carinuksen
    eteen ja väistyvät itse taustaan kunnioittavasti. Carinus
    kohoaa kyynärpäittensä varaan tarkastellen tuntijan silmällä
    hunnutettua neitoa.)

CARINUS:

Ken on hän? Mistä?

AEVIUS:

                   Juuri löysin hänet

holveista kristittyjen, joista sulle
huvia kristillistä etsin. – Impi,
nyt kasvos paljasta!

    (Sophronia seisoo liikkumattomana.)

CARINUS:

                     Hän varmaan on

ruma kuin Cerberus! Miks muuten hän
ois kuolon uskoon mennyt?

    (Heittäytyy patjoilleen nauraen hillittömästi omalle
    sukkeluudelleen. Hoviväki yhtyy nauruun äänekkäästi.
    Aevius puraisee huuliaan närkästyneenä, astuu päättävästi
    askeleen eteenpäin ja kohottaa Sophronian hunnun.)

AEVIUS:

                           Katso!

    (Nauru vaikenee silmänräpäyksessä; ihastuksen sorina
    käy kautta hoviväen.)

CARINUS:

                                  Ah!

Mehercle! – Aevius, ma luulen, sun
on Tusculum! Ma tunnustan, en naista
ma nähnyt kauniimpaa. –

    (Ihaileva vaitiolo.)
                       Mut mykkä on hän!

Puhuhan toki! Vaiko puhua
vain voitkin suuteloilla?

SOPHRONIA (mittailee synkin katsein häntä):

                          Sinäkö

oot Rooman keisari?

CARINUS:

                    Niin olen, neito.

SOPHRONIA:

Tää nimi mistä saakka merkitsee
suurinta häpeätä, kauhistusta?

    (Aevius tekee estäviä liikkeitä. Hoviväki kuiskailee
    kauhistuneena.)

CARINUS:

Kautt' taivaan, hän mua miellyttää! Tuo alku
on hyvä. Eteenpäin!

    (Ottaa mukavan asennon patjoillaan.)

SOPHRONIA:

                    Sa itses luulet

maan herraksi ja kansain kuninkaaksi,
on kourassasi ihmiskohtalot
ja kuu ja päivä kiertää kruunuasi.
Mut tiedä, sunkin ylläs Herra on!
Hän puhaltaa, ja kunniasi katoo
kuin tomu; kätensä hän koukistaa,
ja linnat sortuu niinkuin savimajat.
Sa etkö kuule tulevaisen vihaa?
Maa järisee barbaarein astunnasta,
jo taivas salamoi, jo pilvet jakoo,
ja Rooma hukkuu, keisar-valta raukee
kuin Sodoma, Gomorrha hekkumaansa!

    (Carinus taputtaa käsiään ihastuneena. Hoviväki yhtyy
    taputuksiin. Sophronia vaikenee hetkiseksi hämmentyneenä.)

CARINUS:

Kiroa, raivoa! Sen kaunihimpi
oot mulle. Kasaa tulta, savua
ja kauhistusta kauhistuksen päälle!
Mit' enempi sun vihas vinhenee,
sen korkeammin rakkauteni koittaa.

SOPHRONIA:

Ja sinä itse, keisari Carinus,
mi himoillasi olet tahrannut
tuon puhtaan purppuran, min Luoja antoi,
myös tiedä: ammoin langennut on arpas!
Palava olet siinä järvessä,
mi kaltaisillesi on valmistettu,
ja kielin, kitalakeen kuivunein,
sa vedentilkkaa olet aneleva
lapsilta Abrahamin, joitas vainoot!

CARINUS:

Tott' tosiaan! Nyt sain ma aatoksen.
Tuo on se jumal-hahmo, jota kauan
hakenut olen. – Sextus! Miss' on taitees?

    (Taideniekka astuu esiin.)

Tee templi, siihen aseta tuo kuva,
min nimi olkoon Sotaa-käyvä Venus.

HOVIVÄKI:

Kolmasti terve, Sotaa-käyvä Venus!

    (Sextus ryhtyy muovailemaan vahaan Sophronian kuvaa.
    Sophronia vaikenee punehtuen. Hetken vaitiolo.)

CARINUS:

Kiirehdi työtäs, taideniekka, tai
on kuva muuttunut ja edessämme
on Venus voitettu! –

    (Sophronialle.)
                      Kah, miks et raivoo?

Se lietsoo hekkumata henkeni.
Tahdotko jäällä jäätää, minkä äsken
tulella sytytit? – Ah, olet viisas!
Havaitsit, että puna poskiesi
ja silmäis säihky ihastutti mua,
siks jähmetyit kuin patsas marmorinen.
En pelkää patsasta, mi tulta syöksee.
Puhuhan toki! Hiukan hymyile! –

    (Kärsimättömänä.)

Tää narripeli loppukoon!

    (Haukotellen.)
                         Hoi, orjat!

Häneltä päällysvaate temmatkaa!

    (Orjat lähestyvät. Tikari välkähtää salamannopeasti
    Sophronian kädessä.)

SOPHRONIA:

Tikari tää nyt tulkoon turvakseni!

    (Orjat väistyvät hämmästyneinä. Aevius astuu liukkaasti esiin.)

AEVIUS:

Ah, kaunis impi, muista, että olet
kristitty, saa et itsemurhaa tehdä,
et muiden murhaa! Tiedät, veri on
sun jumalalles suurin kauhistus.
Kädessä Herran onhan kohtalosi.
Kaikk' on sun kärsittävä: kuolema
tai hetki sylissä Carinuksen;
kaikesta palkan saat sa taivahassa.
Äl' unhota, ett' olet kristitty!
Voi tulla marttyyriksi muutenkin
kuin pedon suussa, polttoroviolla.

    (On yhä lähestynyt puhuessaan ja tahtoo nyt tarttua kiinni häneen.)

SOPHRONIA:

Siis jääköön multa autuus taivahan!
Oon kristitty, mut myöskin roomalainen.

    (Syöksee tikarin rintaansa ja kuolee. Yleinen hämmästys. Carinus
    on katsonut aluksi haukotellen kohtausta ja vihdoin kokonaan
    nukahtanut. Kuorsaa nyt kuuluvasti.)

AEVIUS:

Hän kuollut onko?

MARCIUS:

                  Kuollut.

AEVIUS:

                           Ruumis syrjään! –

Tää oli tapaus, jota aavistaa
en voinut edes. –

    (Miettien.)
                 Ehkä sentään siitä

vois jonkun sievän runo-aiheen saada.

MARCIUS (kuiskaten):
Keisari nukkuu. Vait!

AEVIUS:

                      Pois kaikki!

MAVIUS:

                                   Vait!

    (Kaikki pois varpaillaan. Orjat ovat kantaneet Sophronian
    ruumiin vasemmalle. Näyttämä hämärtyy. Manlius ilmestyy erään
    verhon takaa tikari kädessään, hiipii Carinuksen vuoteen luo ja
    kohottaa jo kätensä hänen ylitseen. Pidättyy, jää miettimään.)

MANLIUS:

Kuin helppo oiskaan sinut surmata,
Carinus! Välkähdys vain tikarin,
ja Rooman valtakunta oisi vapaa.
Mut ei! Se ei ois kosto. Sitä naurais
jumalat itse. Kurjan henki tuonko,
ruumiissa rupaisessa kiusautunut,
vaa'alla oikeuden painaa voisi
Sophronian, tuon lumivalkeen, sielun?
Ei koskaan! Kosto se ois lapsen kosto,
ei urhon täyden. Paremmin mä kostan.
Kautt' taivahan, jos kipinäkin vielä
hänessä miestä on, sen etsin esiin,
sytytän liekkiin, opetan mä hälle
elämän onnen, kunnian ja lemmen,
joist' ei nyt ymmärrä hän enempää
kuin kala mykkä meren pimeän
ilosta ilmanlintujen. Teen hälle
kuin juottovasikalle: vaalin, pistän,
kun kypsä on hän kostolleni, – nautin!
– Hän haastaa jotakin!

CARINUS (ääntelee unissaan):

                       Glyceria!

Mun ihanaiseni! Miks mua kartat?
Suo suudelmas!

    (Manlius kuuntelee, hänen huulensa vetäytyvät julmaan hymyilyyn.)

MANLIUS:

               Sen saapa olet. Hyvä,

siis siitä alotan. – Hän silmin nähköön
autuudet, joist' ei hällä aavistusta
sylissä ostamainsa orjatarten!
Vien hänet sitten sotatantereelle,
leiriin ja miekanleikkiin, näytän hälle
voittoisat kotkat, sotatorvein pauhun
ja taiston hurmion. – Mä kostaa tahdon
kuin kukaan ennen viel' ei kostanut.
– Hän heräjää! Pois, syrjään!

    (Häviää. Carinus herää huudahtaen.)

CARINUS:

                              Orjat, tänne!

    (_Hoviväki palajaa kiireesti.)

MARCIUS.

Mitä suvaitset?

AEVIUS:

                Sa huusit?

CARINUS:

                           Unta uneksin mä julmaa.

Glycerian mä kammiossa olin,
hän mua suuteli, mut suudellessa
kielensä niinkuin pitkä veitsi pisti
mua pääni pohjiin saakka. Heräsin. –
Tään unen kuka selittää voi mulle?
Hoi! Murhaa! Murhaa!

AEVIUS:

Selitys se on aivan helppo. Katso:
Glyceria ... se on Glyceria ...
ja kammio on kammio ... ja että
sa häntä suutelit, se todistaa,
ett' tulee hän sun lemmitykses kerran.

CARINUS (huolestuneena):
Mut tikari?

AEVIUS:

            Oh, niitä välkkää tähän

maailman aikaan joka paikassa
niin paljon, ett' on turhaa niistä huolla!
Amorin nuoleksi se ajattele!...

    (Salatulla ivalla.)

Ja että hän sua juuri päähän pisti,
se todistaa, ett' on hän veitikka,
mi ain Akilleen kantapäähän tähtää. –
Sun unesi on jumalallinen.

CARINUS (hajamielisesti):
Voi olla. Pitäis tuota miettiä. –
Nukuinko kauan?

AEVIUS:

                Hetken vaan, min lepää

kukalla perho.

MAVIUS:

               Tai, min aurinko

takana viipyy kesäpilven valkeen.

MARCIUS:

Pimeni päivä meiltä, koska nukuit
sekunnin.

CARINUS:

          Tapahtuiko mitään?

AEVIUS (vavisten):

                             Tappoi

tääll' eräs nainen itsensä.

CARINUS:

                            Ah, muistan! –

Siis, Aevius, ei mitään tapahtunut.
Tanssia, soittoa!

MARCIUS:

                  Kentiesi tahdot

nuo nähdä tanssijattaret, jotk' eilen
lähetti tänne Afrikan maaherra?

CARINUS:

                                Kentiesi.

Salli heidän tulla! –

    (Heittäytyy patjoilleen. Joukko tumma-ihoisia orjattaria tulee ja
    suorittaa karkelon, joka aistillisuudellaan saa itse Carinuksenkin
    väsyneet silmät syttymään. Manlius tulee tanssin aikana ja
    pysähtyy ovensuuhun. Tanssi taukoaa. Carinus taputtaa käsiään
    ihastuneena.)

                     Hyvä!

Hyvinkin hyvä! Mainiota vallan!

    (Hoviväki seuraa hänen esimerkkiään.)

MANLIUS:

Taidetta kehnompaa en nähnyt koskaan.

CARINUS:

Ken uskaltaa?

    (Hämmästystä hoviväessä.)

MANLIUS (heittäytyy maahan Carinuksen eteen):

              O, suurivaltaisin

maan, meren herra, pilvein pitäjä,
jumala jyrinän, sua tervehdin!

    (Nousee.)

Mun nimeni on Manlius Sinister,
armeijan airut itämailta.

CARINUS:

                          Kuinka?

Nyt vasta eteenikö tulla tohdit
ja tulla näin? – Sun tunnen. Tiedän, olet
Roomassa ollut päivän, kaksi.

MANLIUS:

                              Käynyt

useinkin esikammiossas olen,
mut kuultuani riemus raiun, jota
jumalten kadehtia sopis, en
sua häiritä ma toki tohtinut
vähillä viesteilläni armeijasta.
Jos väärin tein, mua rankaise!

    (Manlius, joka nyt esiintyy ylellisessä itämaisessa asussa, tukka
    ja parta naisellisesti palmikoituina, kasvoilla taitehikkaita
    laikkuja, osoittaa Carinukselle mahdollisimman notkeata
    persialaista kohteliaisuutta, joka kokonaan ällistyttää muun
    hoviväen. Carinus katselee häntä nähtävällä mieltymyksellä.)

CARINUS:

                                Teit oikein.

Mut kuinka selität sa käytöksesi
äskeisen? Kautta taivahan, se maksaa
sun henkesi!

MANLIUS:

             Se on sun kädessäsi. –
    (Teeskennellen suuttumusta.)

Mut kuinka vaaditkaan mua sietämähän
taidetta näiden nilkan-nostajien,
kun nähnyt olen itämaiden immet,
joidenka joka liike laulu on
ja juhla jumalten. – Ma innostun,
kun vielä muistan tuota!

CARINUS:

                         Voitko millä

sanasi todistaa?

MANLIUS:

                 Tään hunnun kautta! –

    (Viittaa. Eräs orja kantaa taitehikkaan hunnun hänelle,
    jonka hän levittää Carinuksen eteen.)

Meressä Intian on koteloinen,
mi kalliohon kiinni kytkeyy
siteillä hienommilla lukinlankaa.
Ne yhteen punotaan ja kehrätään
puvuiksi kuninkaille, keisareille.
Toin sulle tään. –

    (Itsekseen.)
                  Sophronian häähuntu!

    (Ojentaa hunnun Carinukselle, joka tarkastelee sitä taiteilijan
    mielenkiinnolla. Hoviväki seuraa uteliaana hänen kasvon-
    ilmeitään. Vihdoin Carinus nousee juhlallisena.)

CARINUS:

Sun lahjasi on kuninkaallinen.

    (Hoviväelle.)

Mik' ihanuus tään hunnun kuvioissa!
Kutehet, loimet lomitusten käyvät
kuin kahden lempiväisen aatokset.
Kas, siitä suuri taide tunnetahan:
on kaksi valtaa yhteen sulanut
samaksi syleilyksi autuaaksi,
elämä, kuolo, henki ynnä aine,
ja mitään ei oo toisessa, mik' ei
lie toisessa ja molemmat on pyhät.

    (Manliukselle.)

Sua kiitän, Manlius, ma lahjastasi.
Valitse palkintos! Jos Roomassa
tai muualla lie jotakin, mi sulle
on mieleen, virka, palatsi tai linna
tai vuorikaivos, lausu, omas on se!

MANLIUS (polvistuen):
Ei viehätä mua palatsi, ei linna,
ei vuorikaivos eikä virka mikään
Roomassa taikka muualla. Ma vaadin
enempää.

CARINUS:

         Enempää?

MANLIUS:

                  Sun ystävyyttäs!

CARINUS (kohottaa ylös hänet):
Se on jo sun, käy, istu vierelleni!
Täst' asti olemme me kumppanit
elossa, kuolemassa. –

    (Hoviväelle.)
                     Kuulkoon kukin:

on lähimpäni Manlius Sinister,
käskynsä hänen olkoon laki täällä
lähinnä minun käskyjäni. Tämä
on annettava kaikkein tiedoksi.

    (Kirjurien kynät rapisevat. Hoviväki kuiskailee hämmästyneenä.)

AEVIUS:

Noh, hitto soi!

MAVIUS:

                Hän meidät voittaa, herja.

MARCIUS:

Peliä pelaat korkeaa, Sinister!

    (Manliukselle syvästi kumartaen.)

Sua tervehdän ma kaikkein puolesta
ja uuteen asemaasi onnittelen.
Omasta puolestani tohdin toki
kysyä tämän: kärpänenkö ehkä
nuo kirpulat on poskees kiinnittänyt?

MANLIUS:

O, Marcius, barbaari-makuas!
Tää Persiassa kaikkein ylhäisin
on tapa.

CARINUS (tarkkaavaisena):

         Todella?

MANLIUS:

                  Tään kautta juuri

ylhäiset eroavat alhaisista.

    (Ylemmyydellä.)

Mut tietysti se vaatii hienompaa
makua kuin on Marciuksen. – Mitä
on kasvot ilman kirpuloita? Tyhjä,
sileä seinä ilman ikkunoita,
aro keitahaton, meri ilman laivaa! –
Apollo itse alku tään on muodin.

CARINUS:

Todella?

MANLIUS:

         Vallan varmaan: taivas onhan

Apollon kasvot! Eikö taivas ole
täys tähtiä ja eikö auringossa
myös nähdä pilkkuja? –

    (Kokonaan voitollisena.)
                      Miks, Marcius,

siis soimaat tapaa tätä kruunupäiden?
Sit' et sa ymmärrä!

CARINUS:

                    Mun kasvoihini

myös pilkut moiset maalaa, Marcius!

    (Marcius tekee synkkänä työtä käskettyä. Hoviväki seuraa
    keisarin esimerkkiä. Mesembrius tulee toimituksen kestäessä
    ja pysähtyy ovelle. Manlius on väistynyt vasemmalle ja katselee
    käsivarret ristissä rinnan yli ryhmää Carinuksen ympärillä.)

MESEMBRIUS (itsekseen):
Vihdoinkin pääsin! Paljon maksoi se.

    (Huomaa Manliuksen. Hämmästyneenä.)

– Ken tuo on? Manlius! Häh? Milloin tullut
hänest' on näyttelijä? –

    (Kuiskaten Manliukselle.)
                        Olitko

Glycerian luona?

MANLIUS:

                 Olin.

MESEMBRIUS:

                       Elääkö

hän vielä?

MANLIUS:

           Elää.

MESEMBRIUS:

                 Sitten ymmärrän

sun muutokses. –

    (Korkealla äänellä.)
                Carinus keisari!

CARINUS:

Ken on tuo vanhus?

MESEMBRIUS (itsetunnolla):

                   Oon Mesembrius Vir.

Isäsi minut tunsi paremmin
ja Probus keisari.

CARINUS:

                   Ah, nyt ma muistan!
    (Terävästi.)

Oletko taudistasi toipunut?

MESEMBRIUS:

Kun sydämehen haava isketään,
niin vammat vähäisemmät unhottuvat.
O, keisari, sun luokses valittamaan
ma tulen, tai jos tahdot ennemmin,
rukoilemaankin.

    (Väräjävällä äänellä.)
                Tytär mulla oli...

AEVIUS:

Kai kaksikin.

MESEMBRIUS (jyrkästi):

              Yks vaan kuin sanoin. Valo

mun silmieni, vanhuuteni toivo!
Tais suosia hän kristityitä, niin
kuin lapsen sydän aina suosii sitä,
mik' uutta on. Nyt on hän vangittu!...

CARINUS:

Sa tiedät, että loukkaa usko tuo
etuja valtakunnan.

MESEMBRIUS:

                   Kanssas tahdo

en uskon asioista kiistaan käydä.
Mut toivon, että säästät hapsia
edestä valtakunnan harmenneita
ja tyttären suot taatollensa jälleen.

AEVIUS (tarkkaavaisena):
Oliko kaunis tyttäres vai kuinka?

MESEMBRIUS:

Miks sitä kysyt?

AEVIUS:

                 Murhe ilmoittaa

mull' on, ett' eräs kaunis nainen kuuluu
tän' yönä vankilassa kristittyjen
itsensä surmanneen.

MESEMBRIUS:

                    O, taivaan vallat! –

Ja hänen ruumiinsa?

AEVIUS:

                    On tuossa.

    (Orjat vetävät hänen viittauksestaan erään esiripun syrjään
    vasemmalla. Näkyy Sophronian ruumis. Mesembrius syöksyy
    huudahtaen hänen jalkoihinsa. Hoviväki hänen ympärillään
    peittää hänet Carinukselta, joka jälleen on kääntynyt Manliuksen
    kanssa keskustelemaan. Manlius on siirtynyt oikealle etualalle.)

MESEMBRIUS:

                                Oh!

Mun tyttäreni, kallis karitsani!

CARINUS (Manliukselle):
Mut ethän vielä kertonut sa mulle
mit' uutta kuuluu sotatantereelle?

MANLIUS:

O, keisari, ei maita muita ole
kuin Rooma, elämää ei muualla
kuin missä sinä elät. Miksi siis
sua viesteilläni tyhjänpäiväisillä
ma väsyttäisin?

CARINUS:

                Oikeassa olet.

Tiedätkö muuta siis?

MANLIUS:

                     Sun tähtes tein

ma havaintoa monta merkillistä
barbaari-maissa. Näinhän Afrikassa
ma hevosia juovaselkäisiä...

    (Jatkavat keskustelua.)

MESEMBRIUS (vaikeroiden):
Oi, mua onnetonta! Äsken niin
kuin pulppuava lähde vuoristossa,
nyt tyhjä kuoppa! Äsken taimilava
iduille elon ihanaisimmille,
nyt tanner tallattu tai katupaikka!
Niin olet tyttärein. Tuo helma, joka
ol' luotu synnyttämään elämää,
nyt koti kuolon on! Suu, jota hymy
hiljainen kiersi niinkuin tuoksu kukkaa,
nyt lepää terälehdin auennein
kuin apua huutaen. Mit' tahdot, tytär?
Huudatko kostoa vai ylähisten
ylistät valtaa vielä kuolemassa
tai aneletko armahdusta vaan?

    (Painaa päänsä musertuneena ruumiin ylitse. Aevius seuraa
    silmillään tarkkaavaisena sekä häntä että Carinusta ja Manliusta,
    jotka juttelevat keveästi ja naureksien keskenään.)

CARINUS:

On omituista, mitä kerrot. Mistä
voi tapa moinen johtua?

MANLIUS:

                        En tiedä,

mut luulen, että on se uskon seikka.

CARINUS:

Kuin kaikki, jota emme ymmärrä!

    (Nauravat ja jatkavat keskustelua.)

AEVIUS (itsekseen):
Nyt vuoro mun on esiin astua. –

    (Korkealla äänellä:)

O, Manlius, Manlius!

MANLIUS:

                     Miks huudat mua?

AEVIUS:

Jo kyllin kyyneleitä itkitkö
muistolle morsiames, koska kuivin
voit silmin nähdä appes surua?

CARINUS (hämmästyen):
Oliko hän sun morsios?

MANLIUS:

                       Ei koskaan!

Aevius erehtyy.

MESEMBRIUS (nousten):

                Ma mitä kuulen?

Sa etkö myönnä, että eilen vielä
ol' onnes päällä maan Sophronia.
Niin kerroit ainakin, kun tytärtäni
palavin pyysit rukouksin multa.

MANLIUS (järkähtämättömänä):
Tytärtäs kyllä, vaan Glyceriaa.

MESEMBRIUS:

Kirous ja kuolema!

    (Tarttuu päähänsä kuin pyörtyvä.).
                   Tää liikaa on.

Näköni pimenee. Pois! Ilmaa! Ilmaa!

    (Syöksee ulos.)

CARINUS:

Mieheltä tuolt' on kaula katkaistava.
Kiireesti! Kiinni hänet. – Manlius!

    (Kirjurien kynät rapisevat. Marcius antaa käskyn mennä eteenpäin.
    Manlius kääntyy yhtä tyynenä ja värähtämättömänä kysyjään.)

MANLIUS:

Niin, keisari?

CARINUS (terävästi):

               En tiennyt, että on

Glyceria sun morsios.

MANLIUS:

                      Sen kuulit:

ma eilen hänet kihlasin.

CARINUS:

Ja tänään?

MANLIUS (välinpitämättömästi):
Kai hänen kanssaan häitä vietän vielä.

CARINUS:

Te meidät kahden kesken jättäkää! –

    (Hoviväki poistuu.)

Sa tiedät, Manlius, ett' yksi oli,
min kanssa kerran hän jo häitä vietti?

MANLIUS:

Sen tiedän, mut en ymmärrä...

CARINUS (katsoo tiukasti häneen):

                              _Nyt häntä

ei ole enää._

MANLIUS:

Ei, hän kuoli.

CARINUS:

               Niin.

Tiedätkö, kuinka kuoli hän?

MANLIUS:

                            Hän pantiin

rautaiseen tynnyriin ja heitettiin
aaltoihin Tiberin. Tuon tarun tunnen.

CARINUS:

Sa puhut halveksuen tarinoista.

    (Uhkaavasti.)

Ne voivat uudistua.

MANLIUS:

                    Toivon sitä!

Ma uutta lemminkin.

CARINUS (nauraa ilkeästi):

                    Tuo mulle mieleen.

Et ole edeltäjäs kaltainen,
hän rakasti Glyceriaa vain yhtä
ja vaati, että tämä yksin häntä
myös rakastais.

MANLIUS:

                Se tyhmyri!

CARINUS:

                            Niin, siksi

hän kuolikin.

MANLIUS:

              Jos muut' ei kuolon syytä

ois maailmassa, luulen, jumalat
lie mulle taanneet kuolemattomuuden.

CARINUS:

Sit' tahdon koettaa. –

    (Suoraan.)
                      Ma lemmin häntä,

sun morsiantas, saakka hulluuteen.

MANLIUS:

Jos hän sua miellyttää, niin ota hänet!
Takana salpain hänt' en säilyttele.

CARINUS:

Helposti sanottu, kun tiedät, että
hän itse itselleen on salpa paras. –
Hän jäätä on!

MANLIUS:

              Ja sentään tulta! – Sen

ma tiedän parhain. – Tänä yönä on
minulla hänen kanssaan lemmenhetki.

CARINUS:

Ja sen sa sanot, niinkuin puhuisit
kävelyretkestä tai kaupanteosta!
Ma sua ihmettelen.

MANLIUS:

                   Pienet on

mun ihmeeni sun ihmeittesi rinnan.

CARINUS:

On ihmetellä tässä väärä sana.
Ma sua kadehdin.

MANLIUS (muka suurimmalla kummastuksella):

                 Sa? Minua?

Sa, herra maailman, mua, köyhää, kurjaa
pahaista palkkalaista? Tuota en
ma ymmärrä. Sun onhan valta, voima,
maa, meri ynnä kaikki, niissä mitä
kauneinta on ja kallehinta! Sinä
minua kadehtisit? Mahdotonta!

CARINUS:

Siis tiedä: kuitenkin ma vaihtaisin
halulla kaiken tuon sun onnehesi
Glycerian vierellä.

MANLIUS:

                    Sa puhut pilaa.

CARINUS:

Kautt', taivaan, en! Sen sulle todistaa
piankin tahdon. Varo kieltäs siksi!

MANLIUS (salatulla ivalla):
Sa etkö ole Rooman keisari?
Miks' hänt' et luoksesi sa raastattanut
kuin hänen siskonsa?

CARINUS:

                     Mua, luulen, pilkkaat:

en ruumiita ma rakastella saata.

MANLIUS:

Siis sinne sijastani mennös mun,
ja vannon, että kuollutta et tapaa!

CARINUS:

Ma pelkään...

MANLIUS:

              Mitä?

CARINUS:

                    Unta uneksin ma...

MANLIUS (ylenkatseellisesti):
Pelkäätkö unia?

CARINUS:

                En pelkää mitään!

MANLIUS:

Siis miksi puhut niin? – Tää sormus ota,
sua vaimo vartoo pyhän sillan luona,
sen hälle näytät, hän sun osoittaa
Glycerian ovelle...

CARINUS:

                    Ja hän?

MANLIUS (hymyillen):

                            Hän ei

eroa pimeässä huomaa ennen
kuin myöhäist' on se.

CARINUS:

                      Kautta taivaan, jos

sa totta tarkoitat...?

MANLIUS:

                       Kuink' uskaltaisin

ma muuta herrallein kuin totta haastaa?

CARINUS (katsoo häneen):
Mies merkillinen! On kuin muodossasi
näkisin oman toisen itseni,
mut sata kertaa suurempana –

    (Ihaillen.)
                            Sun

pitänyt syntyä ois keisariksi!

MANLIUS:

On keisareita alammaisissakin.

    (Jää yhä yhtä ivalliseen ja kunnioittavaan kumarrukseen.)

CARINUS:

Hovini, hoi! –

    (Hoviväki tulee.)
              Mua toimi tärkki kutsuu

pois täältä täksi yöksi. Ehkä viivyn
ma hetkisen tai aamunkoittoon asti.
Sill' aikaa sijaiseni täällä on
ritari Manlius Sinister. Mitä
hän määrää, allekirjoittaa tai käskee,
se käyköön minun käskystäni. Tämä
sanottu olkoon kaiken kansan kuullen.
Hyvästi, hovini! Jää hyvästi
Sinister-keisari! Hallitse hyvin!
– Mua seuratkoon kaks henkivartiaa.

    (Pois nopeasti vaippa hartioillaan. Hoviväki seisoo
    kuin ukkosen iskemänä.)

MAVIUS:

Se vasta arvanheitto!

AEVIUS:

                      Tukehdun...

MARCIUS:

Nyt paljon paikoillaan ei pääni paina.

MAVIUS:

Hän runoutta kenties arvostaa. –

    (Astuu esiin ja alkaa deklamoida:)

"Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos
sormensa purppuraisen nostaa yli
sinisten aaltojen, kuin Olympo
kohoopi yli muiden Kreikan vuorten,
niin kohoaa Sinister-keisari
ylitse maailman"...

MANLIUS:

                   Jo riittää. – Palkkas!

    (Heittää hänelle kourallisen jalokiviä. Mavius vetäytyy syrjään
    iki-ihastuneena. Manlius nauttii vielä hetkisen yleisestä
    hämmästyksestä. Vihdoin pilkallisesti:)

Kah, seisottehan niinkuin katsoisitte
Medusan päätä! Eikö tervehdystä
teill' ole kunniaksi keisarinne?

HOVIVÄKI:

Eläös kauan, keisari Sinister!

MANLIUS:

Noh, noh, ei liian kauan. – Maksaa vois
se henkenne, kun palajaa Carinus.
Nyt soitot soimaan, laulu käymään! Tyttö
jokaisen polvelle! Pois teeskentely!
Ma tahdon, että keisar-aikani
oleva viinin on ja lemmen aika.

    (Yleinen mässäys.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

    Huone Glycerian talossa. Sisustus pehmeä, ylellinen. Valaistus
    himmeä ja epämääräinen. Ovien sijasta häilyviä esirippuja. Lamput
    kuolleiden pääkalloja. Tausta jatkuu pitkäksi käytäväksi, joka
    suljetaan esiripulla.

    Vasemmalla taka-alalla vuode, verhot puoleksi syrjään vedettyinä.
    Oikealla etualalla leposohva. Lydia permannolla leikkii kissan
    kanssa. Glyceria tulee äkkiä oikealta.

GLYCERIA:

Ei häntä näy?

LYDIA:

              Ei vielä.

GLYCERIA:

                        Ei? Ja kuu

korkeella yli kukkulain jo hohtaa.
– Mik' onpi aika?

LYDIA:

                  Hiekka juokseva

yhdennentoista hetken näyttää.

GLYCERIA (heittäytyy leposohvalle):

                               Ah!

Miks ei jo aamu ole? – Yötä tätä
olenhan etsinyt kuin elämääni
ja sentään, kun sen siipein iskut kuulen,
vavistus, tuska valtaa mun. Ma pelkään,
en tätä yötä enempää ma elä.
– Mun arpanoppani!

    (Heittää muutaman kerran.)
                   Ah, pimeys peittää

mun sielun-silmäni! On arpa turha.
Miks hänet kutsuinkaan? – Sa, Lydia,
tiedätkö keinon, joka parantaa
voi vaivat rinnan lempivän?

LYDIA:

                            Kai lempi

parhaiten parantavi lemmen vaivat.

GLYCERIA:

Voit säästää pilapuheet huomiseksi. –
Tää lempi toista on kuin näkemäsi
tääll' ennen. Tää on tuli punainen,
muut tuhkaa tummaa. Tää on aurinko,
muut päivän heijastusta himmeätä.
Sit' et sa ymmärrä.

LYDIA (itsepintaisesti):

                    Mut ymmärränpäs!

Sehän on niinkuin minun lempeni
Callidus-orjan kanssa.

GLYCERIA:

                       Kerro siitä!

LYDIA:

Sen parhaiten tää laulu selittää,
jot' usein illoin yksin lauleskelen.

    (Hyräilee kitaran säestyksellä.)

    Lydian laulu.

    Ah, Callidus, jos mua huokailet,
    niin liian usein luoksein hiivi et,
    on lemmen hurma lyhyt, haihtuva,
    mut ijäinen on lemmen unelma.

    Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan.
    Unelmat usein pettää päällä maan.
    On onnen hetki kupla kultainen,
    mut ijäinen on itku sydämen.

    Ah, Callidus, jos mua rakastat,
    mun onneni on onnen unelmat
    ja itkut sydämen nuo ikuiset,
    kun kyllin usein luoksein hiivi et.

CHLOË (tulee perältä):
Ovella tääll' on vanhus muuan, joka
tavata tahtoo herratarta.

GLYCERIA:

                          se olla voi?

Ken?

CHLOË:

    Kai joku kerjäläinen.

GLYCERIA:

Siis hälle ropo suo!

CHLOË:

                     Sen soin jo hälle:

hän yhä pääsyä sun luokses anoo.

GLYCERIA:

Siis joku kulkevainen kauppias,
mi korukalujansa tarjoo? – Tulkoon!

    (Chloë menee.)

Jos hällä vanne joku on, jot' ei
mull' ole vielä, kaikki ostan. Tahdon
nyt kimallella niinkuin kiiltomato
lyhyen hetken aamunkoittoon asti. –

    (Chloë palajaa, Mesembrius hänen kerallaan.)

Sa mitä tahdot?

MESEMBRIUS:

                Tahdoin nähdä kasvojasi.

    (Astuu etualalle.)

GLYCERIA:

Isäni! – Pois!

    (Viittaa orjattarille. Lydia ja Chloë menevät. Vaitiolo.)

MESEMBRIUS:

              Tää siis on tyttäreni!

GLYCERIA (sisällisen kamppailun jälkeen):
Niin olen, tiedän, mikä olen. Myöskin,
mik' ollut olen. Siitä tarvis sinun
ei mua muistuttaa. Mun elämäni
on sellainen, miks loi sen jumalat
ja oma tahtoni. En kadu mitään.
Erehdyt suuresti, jos näkeväsi
mun toivoit nöyrtyneenä jalkais eessä
anellen anteeks-antoa. Ma käyn
tiet' alkamaani loppuun asti, kuin
sinäkin omaas. Enkä ymmärrä,
miks yhtehen ne nyt on sattunehet.

MESEMBRIUS:

Tuot' odotin ma. Kuole, kunniaton!

    (Yrittää lävistää hänet tikarillaan.)

GLYCERIA:

Pidätä hetki vielä! Tiesin heti,
kun sinut näin, sun aikomukses: tulit
mua murhaamaan. Jos eilen tullut oisit,
kautt' taivahisten, itse ohjannut
tikarin kärjen oisin poveen tähän,
sanoen: pistä! Samoin huomenna
sinulle sanon. Mutta tämän yön
ma elää tahdon.

MESEMBRIUS:

                Hekkumassa, niin!

GLYCERIA:

Kuin sen ma vietän, tietää jumalat,
en minä. Muut' en sulle virkkaa voi.

MESEMBRIUS:

Mua tahdot houkutella puheellasi
kuin Manliuksen. Mut, ma vannon, nyt
et siinä onnistu. Tee tilis! Eikö
suli' elämälle sanomista muuta?

GLYCERIA:

En pelkää kuolemaa. Mun tilini
jo ammoin tehty on. – Mut tämän yön
ma elää tahdon, kuuletko, oi isä,
ma tahdon!

MESEMBRIUS:

             Kuole!

GLYCERIA (halaten hänen polviaan):

                    Taatto! Armas taatto!

Jos tietäisit... Mua ällös pakota
sen sanan sanontaan, mi viedä sulta
vois valon vanhuuden ja sielun rauhan!
Sua rukoilen, sua pyydän polvillani:
mua sääli sekä itseäsi, isä!

MESEMBRIUS:

Sun ammoin turmeltuneheksi tiesin
sielulta, ruumihilta, rupaisemmaks
suon sammakkoa, sisiliskoa,
ja hämähäkkiäkin häijymmäksi.
En tähän päivään asti tiennyt, että
myös olit pelkuri! Sua suureks luulin
pahassa niinkuin ennen hyvässä,
nyt huomaan, kupla oli suuruutesi
vain kuohuttama vetten mutaisien.
En tiedä, tokko kehtaan kättäni
sinuhun saastuttaa. On turva kyyllä
näössään inhassa, niin sullakin.
– Pois nouse!

GLYCERIA:

             Herjaa mua, häväise,

kun säästät henkeni! Sen lainaks anon,
huomenna takaisin jo tarjoon.

MESEMBRIUS:

                              Haa,

nyt ymmärrän: mun mielit murhata
tän' yönä. –

    (Glyceria tekee kauhistuneen liikkeen.)
            Niin, sen totta aiot tehdä!

Carinus onhan rakastajas, onhan
sun käytettävinäsi kätyreitä
tääll' legionittain! Mun tahdot tappaa
kuin tapoit siskos. Isän-murhaaja,
iloa sit' en sulle salli sentään!

    (Kohottaa jälleen tikarin.)

GLYCERIA:

Erehdyt. En ma häntä surmannut.

MESEMBRIUS:

Ken hänet tappoi?

GLYCERIA:

                  Keisari Carinus.

MESEMBRIUS:

Sun rakastajasi?

GLYCERIA:

                 Ei milloinkaan!

MESEMBRIUS:

Yhdestä yöstä äsken kerskuit. Kuka
siis luokses saapuvi?

GLYCERIA:

                      Ei hän.

MESEMBRIUS:

                              Vaan kuka?

GLYCERIA:

Miks sitä kysyt?

MESEMBRIUS (ylenkatseellisesti):

                 Toinen siis, sen tiesin. –

Tuo ovi laajempi on kulkuväylä
kuin meri Hadrian: sen kautta seilaa
tuhannet purret. Toki tietää tahdon
tuon nimen. Aavistan...
Keisari Carinus.

GLYCERIA:

                 Ah, isä, isä!

Miks kiusaat itseäs?

MESEMBRIUS (tuskallisesta):

                     Se eihän ole...?

GLYCERIA:

Ken?

MESEMBRIUS:

     Eihän, sano...?

GLYCERIA:

                     Isä!

MESEMBRIUS:

                          Vastaa mulle:

se eihän ole Manlius Sinister?

GLYCERIA:

On, isäni.

MESEMBRIUS:

           Kirous ja kuolon varjot! – –

Ei niin! Ei niin! – Maa, meri kuule! – Ei! –
Mut tähdet tuhannet, te taivaan lamput,
te kuulkaa, mitä ette ennen kuulleet,
mit' unissaan ei edes aavistaa
inehmo voinut! Sulho morsionsa
menettää, syöksyy porton vuotehesen,
sen porton, joka kättä murhaajan
on ohjannut ... niin, älä kiellä sitä,
sa tiesit murhasta, tai ellet tiennyt,
sit' toivoit kuitenkin! ... ja portto tää
on hänen morsionsa sisar! Haa,
sep' oivaa on, se itämaista on!
Jumalat tunnustakaa tuhmuutenne:
sit' ette oisi keksinehet te,
sen keksi ihminen!

GLYCERIA:

                     Mun haastaa salli!

MESEMBRIUS:

Mitä ma sanoin? Ihminenkö? Ei!
Megaira, velho, noita hirmuinen,
min sanoisin Medusan saalahaksi
keralla Geryonin siitetyksi,
ellei hän oisi oma tyttäreni!
Se oli mestartyösi!

GLYCERIA:

                    Rauhoitu,

isäni! Kuule, sitten tuomitse!

MESEMBRIUS (väsyneesti):
Puhele! Aika mun on maata mennä.
Lait luonnon rikkuu, edes takaisin
kaikk' kääntyy: hyvä ynnä paha, totuus
ja valhe, yö ja päivä. Puhu! Puhu!
Ma olen vanhus heikko vaan. En taida
ees kortta taittaa. Kuinka taitaisin
maailman kaiken kääntää kohdallensa!
Miks puhu et?

GLYCERIA:

              Sun tyyntymistäs varron.

MESEMBRIUS:

Tyynempi Tuoni ei kuin sydän tää. –
Pudotit kääryn, jossa läksys seisoo.

    (Kumartuu ottamaan ylös paperirullaa, joka putoaa Glycerian
    vaatteen laskoksesta.)

Mit' tää on?

GLYCERIA:

             Isä!

    (Tahtoo estää häntä sitä lukemasta.)

MESEMBRIUS (hämmästyneenä):

                  Kuolintuomioni! –
    (Tyynesti.)

Se vie Carinukselle! – Ei, siin' on
jo allekirjoitus. Siis liktorille!

GLYCERIA:

Sen liktorilta juuri tänään sain.

MESEMBRIUS:

Siis käsky täytäntöön! Miks viivyttelet?

GLYCERIA:

Siks että, isä, sua rakastan.

MESEMBRIUS:

En velaks sulta tahdo henkeäni.

GLYCERIA:

Mun henkeni sun käsissäsi on.

    (Repii rikki paperin. Vaitiolo.)

MESEMBRIUS (harvakseen):
Monesko oli kuolonkirja tuo,
min rikki revit?

GLYCERIA:

                 Miksi kysyt sitä?

MESEMBRIUS:

Elänyt siis ma oon sun armoillasi?

GLYCERIA:

ÄI' haasta noin! Sun armoas ma kaipaan!

    (Lähestyy häntä katse kauniisti rukoilevana. Mesembrius
    tuijottaa synkästi häneen. Vaitiolo. Glyceria painaa
    päänsä hänen povelleen.)

MESEMBRIUS:

Kadutko?

GLYCERIA:

         Mit' on katumus, en tiedä. –
    (Uneksien.)

Vai sitä liekö, että souten yössä
taloa taaton lähestyin ma usein
ja katsoin kauan sitä niinkuin unen
etäisen maata taikka kartanoa
kuolleiden, jotka olen joskus nähnyt?
Kuu paistaa kalpea sen portahille,
siell' yksin istuu vanha, vanha ukko
ja nainen nuori yrttitarhan tietä
käy niinkuin aavistus... Ei lehti liiku,
ei kukaan haasta... Seinät valkeat
veen kalvoon kangastuvat, ympärillä
puut tummat muistoja vain puhelevat,
tarua kertoo taivas tähtikirja
niin haikeaa, niin vaikeaa, niin tyyntä,
kotoista, sentään vieraampaa kuin miero.
Mut talo mykkä on. Vain varjot siinä
elävät ja sen asukkaat on vainaat.

    (Vaitiolo.)

MESEMBRIUS:

Kotisi on se.

GLYCERIA:

              Onnellisten koti.

Ken siihen katsoo, silmä vettyy siltä
ja rinta riutuu itkuun ihanaan.

    (Vaitiolo.)

MESEMBRIUS:

Mieleesi joskus eikö juolahtanut
talohon tuohon sisään käydä?

GLYCERIA:

                             Ei.

Humisi Tiber tietään, kohtalot
inehmoin kulkivat sen kuplain päällä
ja kanssa kuplain vieri pursi pois.

MESEMBRIUS:

Kuhunka?

GLYCERIA:

         Sinne, missä elin: myrskyyn.

MESEMBRIUS:

Takaisin etkö ikävöinyt tyyneen?

GLYCERIA:

Siell' oli autuaitten asuinsija.

    (Vaitiolo. Mesembrius seisoo hervottomana paikallaan. Hänen
    kätensä hapuilee vain kuin anteeksi antavana hivelläkseen
    Glycerian suortuvia.)

MESEMBRIUS:

Kas, kuuta korkeaa! On keski-yö.

GLYCERIA:

Pian päivä koittaa. Silloin surmaa minut! –

    (Mesembrius painaa huulensa hänen otsalleen ja kääntyy pois
    itkien äänekkäästi. Glyceria irtautuu hiljaa hänestä.
    Mesembrius kohottaa äkisti tikarin ja syöksee sen omaan
    sydämeensä. Vaipuu maahan. Glyceria käännähtää nopeasti.)

– Isäni! Isäni! Mit' teit sa?

MESEMBRIUS:

                              Tein,

mik' oikein oli: velka velasta.

    (Kuolee. Pitkä vaitiolo. Glyceria peittää hänen ruumiinsa
    vitkalleen.)

GLYCERIA:

Kuollut. –

    (Nousee.)
          Ma syyllinen? Ja kuitenkin

edestään sata kertaa kuollut oisin.
Mut tavata ma tahdoin Manliuksen.

    (Miettii, tulee etualalle.)

Hän teeskenteli, sen nyt selvään huomaan,
minulle vannoessaan lempeänsä...
Mut miks sen teki hän? En sitä tiedä.
Tahtoisin tietää. – Minut murhata –
hän aikoisko? Sen ois hän voinut tehdä,
ei tehnyt. – Mitä multa tahtoo hän?

    (Miettii, istuu leposohvalle.)

Carinuksenko suosiota? – Ei.
Valtaa vai rikkautta? – Ei, en arvaa.

    (Ojentaa käsivartensa, hymyilee.)

En tiedä, mitä multa etsii hän,
sen tiedän vaan, mit' etsii, kaiken saa hän!

    (_Chloë tulee perältä.)

CHLOË:
Mies seisoo ulkona, mi pääsyä
luo vartoo valtiattaren. – Hän antoi
tään sormuksen.

GLYCERIA (vilkaisten sormukseen):

                Se on hän itse! –
    (Nousee nopeasti, katsoo peiliin.)
                                 Taivas!

Mun kasvoni on vallan väännyksissä. –
Mies sisään käske! –

    (_Chloë menee.)
                    Lydia!

LYDIA (oikealta):
Täss' olen.

GLYCERIA:

            Mun lämmin kylpyni!

LYDIA:

On valmis.

GLYCERIA:

           Varro! –

Nää hajuvoiteet kaada ammehesen!

CARINUS

Jo tullaan. Pois! – Hyminä hiljainen
tulijan askeleita tervehtäköön.

    (Pois oikealle. Näyttämö hämärtyy. Orjat tulevat ja kantavat
    äänettömästi pois ruumiin. Heti heidän perästään joukko
    orjattaria, jotka kylvävät kukkasia permannolle. – Kaikki
    pois. Verhojen takaa hiljaista soitantoa. – Carinus, vaippansa
    peitossa, tulee perältä Chloën saattamana.)

CHLOË:
Täss' odota! Pian saapuu valtiatar.

CARINUS:

Odotus ihana! – Kas tässä, neito!

    (Tarjoaa rahaa hänelle.)

CHLOË (veikeästi):
Ei, herrani.

CARINUS:

             Kuin? Kulta lempeen kuuluu

kuin kehys tauluhun. – Miks ota et?

CHLOË:
Talossa tässä oteta ei mitään,
vain tarjotaan.

CARINUS (lähestyen):

                Siis mulle mitä tarjoot?

CHLOË:
Tään niijauksen.

    (Väistyy.)

CARINUS:

Etkö enempää?

CHLOË:

              Ken liiaks anoo, vähimmälle jää.

CARINUS:

Sep' oiva lause! – Liikaa pyydänkö,
kun pyydän suudelmaa.

CHLOË:

                      Jos liian usealta pyydät.

Kentiesi, herra,

CARINUS:

                 Pistit! –

Sull' onko suussas samallaista monta
pikkuista piikkiä?

    (Lähestyy.)

CHLOË (väistyen):

                   Niin monta kuin

sun sydämessäs pyydettä.

CARINUS (lähestyen):
Siis mulle mitä tarjoot?

CARINUS:

                         Siis niitä

on yksi vaan.

CHLOË:

              Miks kahdesta siis puhut?
    (Ilkkuen):

Sun kieles kangertaa.

CARINUS:

                      Ma antaudun.

Tehkäämme aselepo!

CHLOË:

                   Tarpeetonta

rauhasta haastaa, missä sotaa ei.
Hyvästi jää!

CARINUS:

             Mut anteeks-antosi?

CHLOË (hymyillen hurmaavasti):
Valmiina huulillani odottaa
sun rikkomistasi.

CARINUS:

                  Siis rikon ensin

ja anteeks anon suudelmalla jälleen.

    (Tahtoo suudella häntä. Chloë livahtaa pois kuin lintu hänen
    käsistään ja häviää. Glyceria tulee. Carinus aikoo rientää
    vastaan hänelle.)

GLYCERIA:

Sinister! – Ei, äl' lähesty! Myös älä
minulle haasta! –

    (Viittaa istumaan hänet.)
                 Suo mun haastaa! Tiedän

sun mieheksi, mi miekoin paremmin
kuin kielin haastaa voi. Siks vaikene!
En sulle tahdo teeskennellä, vaikka
sun tiedän mulle teeskenteleväsi.
Sua lemmin, lempinyt oon lapsest' asti
ja suurin autuuteni ollut ois
syliisi haihtua kuin rusko päivään.

    (Carinus levittää käsivartensa.)

Ei, ei! Se paikka nyt ois siskoni,
ellei hän kuollut ois. – Kun menettänyt
sun olin, oli toinen toivo mulla:
sun kädestäsi saada surmani
tai sinut surmata. –

    (Carinus vavahtaa. Glyceria katsoo häneen päätään
    nyykähyttäen.)

                    Sun silmäs nähdä

ma tahdoin kuolon usten kuumottaissa.
Siks sinut tänne kutsuin ma. Sinister!
Ei toinen meistä elä aamuun asti.

    (Carinus tarttuu äkisti tikariinsa.)

Ma näen, että, sinä aiot elää! –
Samapa mulle, mutta luojan maa
on liian ahdas molemmille meille.
Kaks ihmistä jos toistaan kerran vihaa
niinkuin me kaksi...

    (Carinus tekee epäävän liikkeen.)
                     Niin, äl' epää sitä,

sa mua vihaat sanomattomasti! –
Minäkin sinua. – Mut kuolon suussa
mun salli kysyä: miks mua vihaat?

    (Carinus tekee jälleen epäävän liikkeen.)

Siks että sua rakastan ma? – Enhän
ma sulta vaadi mitään. Pyydän vaan
sua aina rakastaa. Se aarteheni
on kallein kaikista. –

    (Carinus vie käden sydämelleen.)
                      Sa julma olet.

Se onhan oikeutes. – Mut virka, kuinka
sua suututtamatta ma elää voisin?
Tahdotko, että Roomasta pois muutan?
Kiusaako sua siis mun katsantoni
niin suuresti? Niin ruma olenko?

    (Carinus eittää pontevasti kädenliikkeillään.)

Jos tahdot, teen sen. Sopen syrjäisen
ma etsin, elän hiljaa, muistelen
sinua, kudon vöitä kultaisia,
ja onnellinen oon. Jos tahdot, kuolen.
Silloinko leppyisit? –

    (Carinus, voimatta pidättää itseään enää,
    syöksyy hänen eteensä polvilleen.)

                      Pois nouse! Istu

mun viereeni! Tai yksin istua
kentiesi tahdot? Miten palvella
sinua voisin? Onko nälkä sinun
tai jano? Tahdotko mun vaikenemaan
vai puhumaan? – Tai ehkä tahdot minut
jalkaisi juureen istumahan, että
kätesi leikkiä vois kutreillani.
Tee niin, ja muista niitä sormitellen
Sophroniaa!

CARINUS (syleillen häntä):

            Sua yksin, yksin muistan! –

Haa, Manlius Sinister! Onni tää
on liian suuri sulle. Enää sitä
en varastaa ma voi. – Mua lemmi, neito!

GLYCERIA:

Kuin? Etkö olekaan sa siis Sinister?

    (Karkaa ylös.)

CARINUS:

Carinus olen. Vaippa pudotkoon!

    (Esiintyy keisarillisessa puvussa. Glyceria pakenee
    peljäten häntä toiselle puolen näyttämöä.)

GLYCERIA:

Haa, näky kuoleman! Mua kurjaa, kurjaa!

CARINUS:

Mua kuullos!

GLYCERIA:

             Ääntäsi en sietää voi

Sun täällä-olosi on iljetys
inehmoin, jumalien nähdä. Poistu!

CARINUS:

Sua lemmin.

GLYCERIA:

            Lempes saastuttaa tään paikan.

Pois lähde!

CARINUS:

            Lausu, mikä minussa

huonompi Manliusta on. Miks häntä
rakastat niin?

GLYCERIA:

               Miks? Hän on jumala!

Sun koko sielus, ruumiis, valtakuntas
vaa'assa paina ei niin paljon kuin
yks hänen hapsensa. Ja sinä kysyt!

CARINUS (purren kuullaan):
Kysyisin enemmänkin, jos ma vaan
tietäisin, että vastauksen saisin.

GLYCERIA:

Kun suutas vaientaa en voi, niin kysy!

CARINUS:

Sa häntä varrot?

GLYCERIA:

                 Niin, ma varron häntä.

Ja vaikka antais Brahman yöhön asti
hän vartoa mun, odotuskin oisi
tuo ihanampi kuin sun läsnä-olos!
Oletko kysynyt?

CARINUS (painokkaasti):

                En vielä kyllin. –

Annoitko hälle sormuksen?

GLYCERIA:

                          Sen annoin!

Sen hältä varastit, jo tiedän. – Tullut
jo kysymystes loppu onko?

CARINUS:

                          On.

Mut sormusta en varkain vienyt, hältä
sen sain.

GLYCERIA:

          Sa valhettelet!

CARINUS:

                          Miksi? Syy

kai valheellakin olla pitää. Ethän
sa omakseni silti tulle, jos
Sinister konna on.

GLYCERIA:

                   Hän vertaisesi?
    (Äärettömällä ylenkatseella.)

Alentain häntä itse nousevasi
sa luulet kai? – En sua usko! Vaikka
valoja mulle vannoisit niin monta
kuin päivää vuodess' on ja päivässä
kuluvaa hetkeä: sa varastit
häneltä ensin sormuksen ja sitten
varastaa lempeni sa tahdoit. Varas
sa olet, pysyt! – Pyhät jumalat!
Kuin, kurja, saatoinkaan niin erehtyä!

CARINUS:

Sa etkö uskois sittenkään, jos sulle
todistajaksi hovin kaiken toisin,
ett' antoi sormuksen hän, vastalahjaks
sai valtakuntani. Tän' yönä hän
on keisari.

GLYCERIA (katsoo häneen, nyykäyttää päätään):

            Siis Manlius on kuollut.

CARINUS:

Hän elää.

GLYCERIA:

          Ei, hän täällä ois!

CARINUS:

                              Ma olen

nyt täällä.

GLYCERIA (raivoten):

            Niin, ja kautta kuolon vannon,

et elävänä täältä lähde! Henki
hengestä!

CARINUS:

          Helmassasi kuolla tahdon.

GLYCERIA:

Sua ylenkatson.

CARINUS (lähestyen):

                Sinut pyyteilläni

ma ympäröitsen niinkuin pilvellä.
Ah, armas!...

GLYCERIA:

              Pois!

CARINUS:

                    Sua lemmin.

GLYCERIA:

                                Auttakaa!

CARINUS (syleillen häntä):
Sa huudat turhaan. Nyt et pääse multa.
Meressä, maassa ei niin mahtavaa,
ken irroittaa tään käden uskaltaisi
sun uumiltasi pois.

GLYCERIA:

                    Siis tulkoon tuli

mun auttajakseni!

    (Riuhtaseikse irti, tempaa pääkallolampun käteensä ja tekee
    sen ylitse noitamerkin. Liekki leimahtaa lampusta. Veripunainen
    loimo valaisee huoneen. Samassa taustassa ääretöntä meteliä,
    ryskettä ja jyrinää.)

CARINUS:

                   Glyceria!

    (Glyceria häipyy lamppu kädessään erään esiripun taa.
    Carinus yrittää seurata häntä, liekit lyövät häntä vastaan
    kaikkialta pääkalloista.)

Apua! Apua! Hoi!

MARCIUS (tulee perältä kiireesti):

                 Keisari,

kapina puhjennut on itämailla,
armeija huutanut on keisariksi
Diocletianuksen. Sua etsimme.
Mitä on tehtävä?

    (Carinus seisoo kuin ukkosen iskemänä. Aevius y m. tulee.)

AEVIUS:

                 Pois pakoon, pakoon!

Kavahda, keisari! Jo kansa luopuu,
kaduilla Rooman taistellaan, ei joukot
meit' enää tottele.

CARINUS (tuijottaen eteensä):

                    Siis tuli loppu!

    (Mavius y.m. tulee.)

MAVIUS:

O, keisari, sun henkes vaarass' on!
Käy kansan aalto tännepäin, se kuohuu
kuin valtameri. Surmaa huudetaan
ja kuolemata keisarille. Pakoon!

CARINUS:

Valmiiksi laiva laittakaa! Ma lähden.
Sikeliasta suojaa etsikäämme!

    (Manlius tulee täydessä sotapuvussa. Joukko sotureita
     hänen seurassaan.)

MANLIUS:

Ei, keisari, vaan orhin selkään istu,
käy eteen joukkojesi uskollisten!
Kaduilla rauha on, ja kasarmeissa
ei yhtään sotilasta, jok' ei seurais
Caruksen poikaa maailman ääriin asti.
Polkaise! Legionat nousee maasta.

CARINUS:

Puhutko totta?

MANLIUS (sotilaitten puoleen kääntyen):

               Vastatkaa te hälle!

SOTILAAT:

Eläös kauan, keisari Carinus!

CARINUS (ojentaen kätensä Manliukselle):
Sen sinä tehnyt olet! Kuinka voin
sua kiittää?

MANLIUS:

             Kiitoksiin ei aikaa nyt.

On joukot koottavat, on lähdettävä
sotahan soitatellen, voitettava
Diocletianus, kotkain kultaisien
paisteella päivä pimennettävä.
Ken Roomaa uhmailee? Ken keisaria?
Parempi, ettei syntynyt hän ois!

CARINUS:

Mars itse uljaammin ei haastaa voisi.
Siis sotaan!

KAIKKI:

             Sotaan! Sotaan! Taistelohon!

    (Aikovat perälle. Manlius on temmannut esiripun syrjään,
    mutta peittää samalla silmänsä häikäistyneenä. Näkyy pilarien
    lomitse palava kaupunki ja Glycerian hurjistunut hahmo
    eräällä ulkonevalla parvekkeella. Tekee noita-merkkejä, pitää
    yhä pääkallo-lamppua kädessään. Pitkät tulenliekit sinkoilevat
    yli yöllisen taivaankannen. Kaikilta pääsee ehdoton kauhunhuuto:)

Rooma palaa!

    (Tyrmistynyt vaitiolo.)

Esirippu.

VIIDES NÄYTÖS.

    Taistelukenttä. Vasemmalla etualalla keisarillinen teltta, jonka
    ovella kaksi vartiaa. Perällä pieni kumpu, kummun takana leiri,
    palanen tasankoa ja vastapäistä vuorenrinnettä. Aamuhämärä. Joku
    tähti tuikkii vielä valkenevan taivaan kannella.

1:NEN VARTIA:

Sull' onko kultaa?

2:NEN VARTIA:

                   Ei! Mut sillä mitä?

1:NEN VARTIA:

Voisimme arpaa heittää kerran, kaksi.
Carinus nukkuu vielä. Pitkäksi
käy aika seista tässä saakka aamuun.

2:NEN VARTIA (haukotellen):
En viitsis, veikko, vaikka oisikin
minulla kultavuori.

1:NEN VARTIA:

                    Miksi et?

Hävinnyt liikaa lienet viime yönä.

2:NEN VARTIA:

Mitäpä kullasta, jos sillä et
sa mitään saa! Vaikk' oisit rikkahampi
kuin Kroisos, sentään olet köyhä kuin
Diogenes, jos sull' ei tilaisuutta
aarteitas tuhlata. –

    (Haukottelee jälleen.)
                    Tää sodankäynti

minusta hengen ottaa.

1:NEN VARTIA (nauraen):

                      Ymmärrän.

Sua miellytä ei keisarimme tapa.

    (Huokaisten.)

Hän elää niinkuin filosooti.

2:NEN VARTIA:

                             Nähnyt

eloa kurjempaa en vielä koskaan!
Ei juhlia, ei juominkeja, ei
ees yhtään tummaa orjatarta! Milloin
viimeksi viiniäkin juonut lienen?

1:NEN VARTIA:

Carinus itse juo vain vettä silkkaa.

2:NEN VARTIA (sylkäisten):
Ja mitä syö hän? Lientä kamalaa! –

    (Koetellen vatsaansa.)

Kahdessa kuussa olen laihtunut,
niin että lävitseni tähdet tuikkii.
En tiedä, eteen Briseis-hempukkani
Roomassa kuinka koskaan tulla tohdin.
Hän mua naurais kuollaksensa!

1:NEN VARTIA:

                              Sama

sinulle kelvannee, mi keisarille.

2:NEN VARTIA:

Mi hulluus! Maata kilpi päänsä alla,
rämeitä, soita rämpiä, kun voisi
unehen käydä haahkan-untuville
ja syödä hanhenmaksaa!

    (Maiskauttaa huuliaan.)
                       Ah! – Mut sehän

on selvä merkki järjen heikkoudesta.

1:NEN VARTIA:

Ja ken on kaikkeen tähän syypää?

2:NEN VARTIA (äreästi):

                                 Ken!

Sinister, konna tuo, mi hulluttanut
on keisarin. Ma häntä vihaan. – Mutta
kenties sa kielit hälle?

2:NEN VARTIA (katsoo ympärilleen):

                         En! Myös minä

mitattomasti vihaan Manliusta.
En tiedä, kun vaan kuulenkaan sen nimen,
mun valtaa silloin raivo villi aivan,
ma vimmastun, ma kimmastun, ma suutun
kuin härkä punaiselle. – Miksi? Tiedä
en syytä, mutta mull' on moinen sisu.

    (Glyceria, vaikeassa puvussa, kultaristi kädessään,
    näkyy kummulla yhä selkenevää taivaanrantaa vasten.)

2:NEN VARTIA:

Toveri! Näätkö?

1:NEN VARTIA:

                Mitä?

2:NEN VARTIA (kuiskaten):

                      Naisen tuon!

Hän seuraa sotajoukkoa kuin varjo
Roomasta saakka.

1:NEN VARTIA:

                 Tuoko mielipuoli?

2:NEN VARTIA:

Öin ennen taistoa hän ilmestyy.
Ken hänet kohtaa, nää ei huomispäivää.

1:NEN VARTIA:

Leirissä kerrotaan, hän ett' on ollut
papitar kuoleman ja siksi pyhä.

2:NEN VARTIA (vavisten):
Ei, velho on hän. Nähty lentävän
hän siell' on kaarnesiivin mustin, missä
tulisin taisto riehui.

1:NEN VARTIA:

                       Katso! Katso!

2:NEN VARTIA:

Lukuja hirmuisia lukee hän.
Tää päiv' ei koskaan kunnialla pääty.

1:NEN VARTIA:

Jotakin haastaa hurja. Kuunnelkaamme!

GLYCERIA:

Roomalle turmaa! Kuolo keisarille!

    (Pitää kultaista ristiä kädessään korkealla ilmassa, tekee
    liikkeitä toisella kädellään kuin kylväisi häviötä ja
    onnettomuutta kaikkiin ilmansuuntien. Vartijat katsovat
    kauhistuneina. Näky häviää. Aamuruskon ensimmäiset säteet
    singahtavat kummun ylitse. – Carinus ja Manlius, täysissä
    sotapuvuissa, tulevat teltasta. Joukko sotapäälliköitä
    heidän jälessään.)

CARINUS:

Sep' oiva uni! On kuin kylpenyt
nuoruuden lähtehessä oisin. Tänään
on lankeava Rooman arpa. Mitä
siit' uskot, Manlius?

MANLIUS:

                      En usko: tiedän,

tän' iltana sun onnes tähti täyttyy.

CARINUS:

Niin luulen minäkin. Kaikk' ennusmerkit
on myötäiset ja Quaterquarcus lausui,
ett' tänään valtakunta pelastuu.
Mut enemmän kuin suoliin eläimien
ja lintuin lentohon ma luotan tähän
tunteesen voiman, joka suonissani
kiireestä kiertää kantapäähän saakka.
Ei petä se, jos pettää kaikki muu.
– Manlius! Me voitamme!

MANLIUS:

                        Me voitamme!

CARINUS:

Siis merkki taistelon! Ja pauhatkoot
pasuunat, torvet! Se mun korvilleni
suloisin soitto on. Tään teltan ohi
armeija käyköhön, kuin juhlaan käyköön!
Elämä juhlaa on.

MANLIUS:

                 Myös kuolo eestä

Carinus-keisarin ja Rooman vallan!

    (Antaa merkin. Osa sotapäälliköistä rientää pois, osa jää vielä
    keisarin seurueesen. Carinus ja Manlius rientävät kummulle.
    Legionat marssivat kummun tuonpuolitse kiiltävin kotkin ja
    kaikuvin torventoitotuksin.)

CARINUS:

Manlius! Tunnetko maan vapisevaa?
Se mun on sotajoukkoni!

MANLIUS

                          Sun yksin.

Parempaa toista ei maanpiiri tunne.

CARINUS:

Näetkö, kuinka silmä jokaisen
riemusta säihkyy, kuinka peitsin, miekoin
he mua tervehtää? – Haa, terve pojat!

SOTILAAT:

Kolmasti terve, poika Caruksen! –

CARINUS (synkistyen):
Pojaksi taaton tervehtää he mua.
En vielä omaa nimeäin ma kanna.
Mut kerran kantava sen oon, ma vannon
sinulle, Manlius! – Teit väärin, minut
kun tappotantereelta estit.

MANLIUS:

                            Siellä

ei paikka keisarin. On henkes kallis.
Kummulta tältä kaikki nähdä voit;
mit' tapahtuu. Tää ystävän on neuvo.

CARINUS:

Sen tiedän. Mielelläni kuitenkin
oisinpa itse miekanleikkiin käynyt.
Tää pelkuruudelta voi haiskahtaa.

MANLIUS (innokkaasti):
Ken tuota tohtis uskoa? Sa oothan
monessa kahakassa näyttänyt
jo mieles urhouden. Ei miestä yhtään
leirissä, jok' ei sua kunnioita.

CARINUS:

Sen teetkö sinäkin?

MANLIUS (välttäen):

                    Miks sitä kysyt?

CARINUS:

Siks että itse kunnioitan sua.
Tiedäthän: ystävyytes ylempi
minulle on kuin Rooman valtakunta.
Kuin kiittää koskaan sua kyllin voinen!
Mit' oisin ilman sua? Itsekäs,
ärtyisä lapsi, omaa voimaa vailla,
hovini narri, naisten naurattaja.
Minusta olet miehen tehnyt. Siitä
sinulle miehen kiitos!

    (Ojentaa kätensä hänelle.)

MANLIUS (kaksimielisesti):

                       Suurempaa

lie toivonut en onnea mä koskaan.

    (Seisovat käsi kädessä kummulla. Hetken vaitiolo.)

CARINUS:

Näetkö, joukot järjestyvät jo,
tasanko peittyvi miesparvin uljain,
käy alas vuoriltaan Diocletianus
ja vastarinnan laatii. – Manlius!
Pian taistellaan!

MANLIUS:

                  Kas, taistellahan jo,

tomuhun uppoo miekat, peitset, sieltä
ja täältä välkähtää vain säde kuin
raosta pilven. Kuuletko? Ne huutaa:
Victoria Carinus-voittajalle!

CARINUS:

Mut huudot lakkaa. Tomupilvet vyöryy
jo tännepäin, ei enää suurin aalloin,
vaan pienin pirskehin. Mies miestä vastaan
nyt tapellaan. – Haa, mik' on huuto tuo?
Hajan on joukkoni.

MANLIUS (nopeasti):

                   Sun joukkojasi

huonosti johdetahan. – Keskirinta
Diocletianuksen on heikoin, siihen
siis hyökkäys on tähdättävä. – Rivit
nuo ensimmäiset ovat uhrattavat. –
Germaanit vastaan phrygiläisiä! –
He pitkin pistimineen voivat heiltä
hevoset turmella.

CARINUS:

                  Nää viestit viekää!

Ei hetkeäkään ole tuhlattava.

    (Sotapäälliköt pois.)

Nopeesti! – Manlius mua yksin suojaa.
Ja jos tään taistelon me voitamme,
sun nimitän ma varakeisariksi
Egyptin, Kreikan ynnä Itämaiden.

MANLIUS:

Me voitamme!

CARINUS:

             Manlius, me voitamme

ja hallitsemme maita mantereita,
sa itää, länttä minä, lempeydellä
molemmat, eikä päivä laske, jota
miljoonat alammaiset siunais ei.
Oikeutta tehden, hyvää palvellen
me uuden onnen ajan perustamme,
ja kautta kaiken Rooman valtakunnan
on käyvä niinkuin kuiske öljypuun.

MANLIUS:

Se käypi jo, se aika alkaa jo.
Näetkö? Vihollisten keskus huojuu,
se horjuu, katkeaa kuin kaisla. Katso:
jo voitokkaina legionat vyöryy
aukosta sisähän. – Victoria
Carinus-voittajalle!

CARINUS:

                      Kaikkialla

Diocletianus lyödyin joukoin väistyy
vuortensa solihin. Hänt' ajetahan...
Manlius! Ma olen voittanut.

    (Kääntyy riemusta hurmautunein kasvoin ystäväänsä. Manlius
    kohtaa hänen katseensa synkkänä, liikkumattomana kuin haudan
    haamu.)

MANLIUS:

                            Myös minä.

    (Paljastaa miekkansa.)

CARINUS (huomaamatta hänen muutostaan):
Mun nimeäni huudetahan. Sinne
siis riennän! – Kerallani käy, Sinister,
kuningas Kreikan, Egyptin ja Idän.
Yhdessä meidät nähkööt legionat
kuin vasta maailma. Pois! Joutuin! Joutuin!

    (Aikoo mennä. Manlius astuu synkkänä hänen tielleen.)

MANLIUS:,

Et liiku paikaltas.

CARINUS:

                    Mit' tarkoitat?

MANLIUS:

Sanasen kanssas ensin haastaa tahdon.

CARINUS:

Satakin sanaa, mutta toiste, toiste!
Ei aikaa nyt! Ne huutaa, kuuletko:
Victoria Carinus-voittajalle!
Isäni poika vain en enää ole,
vaan itse voittaja.

MANLIUS:

                    Tuo huuto on

sun kuolinlaulusi.

CARINUS (katsoo häneen hämmästyneenä):

                   Miks hahmos muuttuu,

miks silmäs synkkä on ja miekka kirkas
kädessäs välkähtää? – Ah, Manlius!
Oletko järjiltäsi? – Minä itse
se olenhan, Carinus, ystäväsi.

MANLIUS:

Sa kuolet nyt, Carinus-voittaja.

CARINUS:

Lasketko leikkiä? – On julma pila.
Jos jollakin sua joskus loukkasin...
Jos tehnyt lien sen, tietämättäni
sen tehnyt lienen ... hyvittää sen tahdon.
Mut toiste! Nyt ei siihen aikaa. Tule!
Huomenna haastelkaamme tästä.

MANLIUS (kolkosti):

                              Koskaan

ei sulle enää koita huomispäivä. –
Tee tilis kanssa elämän! Sa kuolet.

CARINUS:

Mut miksi, miks? Syy toki lausuhan!
Mik' äkkiä näin muuttanut on mieles?
Herjausko? Parjausko? Pahat kielet
välimme turmellehet lienee? Vai
kannatko kaunaa mulle muinaisista?
Glycerian tähden?

    (Hymyillen.)
                  Itse tarjosithan

sa hänet mulle, häntä en ma saanut.
Se siis ei vihas syy. – Mik' on se? Sano!

MANLIUS (hetken vaitiolon jälkeen):
Tuon neidon kristityn sa muistat, joka
etehes saatettiin?

CARINUS:

                   En muista. Kuka? –
    (Koettaen jälleen hymyillä.)

Oliko kaunis hän?

MANLIUS:

                  Hän oli hyvä,

suloinen, lempeä kuin illan kaste
kimalteleva laaksoiss' autuaitten.
Povensa puhdas oli, äänensä
hymisi niinkuin hymni, suortuvansa
valuivat hartehille valkoisille
kuin uni aatoksille ankeen rinnan.
Mi kirkastus ol' hänen kasvoillansa
ja hänen silmässään mik' aavistus
maist' etäisistä, joit' ei tieto tunne!
Sa kysyt, oliko hän kaunis. Ei,
hän oli pyhä.

CARINUS:

              Kaiken uskon tuon,

kun sinä kerrot siitä. – Ken hän oli?

MANLIUS:

Mun morsioni.

CARINUS:

              Ollut morsiosi

Glyceria ei?

MANLIUS:

             Ei milloinkaan! – Hän oli

Glycerian sisar.

CARINUS (henkeään pidättäen):

                 Missä on hän nyt?

MANLIUS:

Hän tappoi itsensä sun tähtesi.

CARINUS (nauraen väkinäisesti):
Ei totta lie se! Haastat haavehia.

MANLIUS:

Ma haastan niinkuin haastaa kuolon laki.

CARINUS:

Mun tähteni? Mit' tarkoitat sa sillä?

MANLIUS:

Sa häntä himoitsit: sait kuolleen ruumiin.

CARINUS:

Siks tehdä mun nyt tahdot ruumihiksi?

MANLIUS:

Sen teenkin, kautta taivahan! Nyt kuole!

    (Lähestyy uhkaavana.)

CARINUS:

Miks et mua surmannut siis ennemmin?

MANLIUS:

Sun nähdä tahdoin onnes kukkulalla.

CARINUS:

Sun kostosi ei ole ihmisen!

MANLIUS:

Mun kostoni on kosto jumalten.

    (Kohottaa miekkansa. Carinus on väistynyt hänen edellään askel
    askeleelta taaksepäin. Yrittää puhua, tuntee tukehtuvansa.)

CARINUS:

Mut mahdotonta on se! – Mieti itse:
se järjetöntä on, on tuhmaa tuiki!...
Pitääkö kuolla mun työn tähden, jota
ma tuskin muistan?... Kuolla juuri nyt,
kun elämäni vasta ensi kerran
päämäärän saamaisillaan on?... Kun elin
vain aisteilleni, nautinnoilleni,
mun elämäni langan ikuiseksi
jumalat määrännehet näytti! Kun
heräjän horroksesta, miesnä seison,
tapani huonot heitän, hyödyks olla
kun maalle, valtakunnalle ma voisin:
ma silloin surmataan! – Haa, moista jos
voi tapahtua alla taivaankannen,
se taivas ilman tarkoitusta on,
lait luonnon turhaa, turhaa ihminen,
ja kaikki turhaa!

MANLIUS:

                  Turhaa huutosikin.

    (Lävistää hänet miekallaan.)

SOTILAAT:

Victoria Carinus-voittajalle!

    (Rientävät riemuiten joka taholta näyttämölle. Manlius
    tempaa kultaisen kotkan keisarillisen teltan edestä ja
    kiirehtii vastaan heille.)

MANLIUS:

Victoria, Diocletianus Caesar!

    (Sotilaat pysähtyvät, hämmästyvät ja polvistuvat äänettöminä
    kuolleen ruumiin nähdessään. Glyceria ilmestyy kumman harjalle,
    kultainen risti kädessään. Kuvaelma: Carinuksen ruumis vasemmalla,
    Manlius sen vieressä kultaisine kotkineen. Sotajoukko oikealla
    ja taustassa polvistuneena. Täysi päivänpaiste valahtaa kumman

yli.)

GLYCERIA:

Idästä päivä koittaa. Vuoret, maat
jo valkenevat. Kultasäteet käy
yl' erämaiden. Patsas Memnonin
helisee sinertävän ilman halki
kuin kantelo. – Kas, tähti mereen lankee!
Se oli Rooman valtakunta.

MANLIUS (itsekseen):

                          Mitä

hän haastaa?

GLYCERIA:

             Vait! Se kannel-soitto kasvaa,

symbaalit yhtyy huiluin huminahan
ja laulu ilman täyttää. Huuto käy:
kuningas saapuvi!

MANLIUS:

                  Hän tietä viittaa

Diocletianuksen.

GLYCERIA:

                 Miks laulu lakkaa?

Miks päivä pimenee? Miks hiljaisuus
ylitse virtain leviää kuin yö? –
Haa, loimo punainen! Yöss' soditahan!
Hevoset korskuu, miekat kalskaa. – Ah,
kuningas kuolevi! –

    (Vaikenee valittaen. Manlius on peittänyt kasvonsa vaipallaan.)
                   Ei, hän ei kuole,

hän nousee haudastaan, hän ratsastavi
valkeella orhillansa. Tähdet kirpoo
sen kavioista, kussa jalka astuu,
maailmat uudet syntyvät. Yö väistyy.
Se erämaiden aamu on –

    (Polvistuu kuin rukoukseen.)
                      On poissa

pimeys ja epätoivo, rinnan tuskat
tuhannet; haihtuu sydän-syiden haamut
ja veritahrat pestään. Puhtahana
maa seisoo suuren elojuhlan tullen.
Viikate välkähtää ja kuollut on
inehmon heimo. Alas astuvat
jumalat, valtikkansa murtavat
ja unta uinumahan käyvät syvää.
Pian erämaassa patsas Memnonin
vain yksin aamunkoittehessa helää.

Esirippu.

TUOMAS PIISPA

4-näytöksinen legenda

(Naamioita V. 1909)

LUKIJALLE.

Hyvin tietäen, että kirjan sisällys ei parane sen esipuheista, en
kuitenkaan malta lähettää julkisuuteen tätä viidettä sarjaa NAAMIOITA
lausumatta niiden ja samalla koko draamallisen tuotantoni johdosta
paria sanaa.

Näytelmäni eivät ilmesty siinä järjestyksessä, missä niiden oikeastaan
pitäisi ilmestyä, mutta kyllä erään jo aikoja sitten hahmotellun
suunnitelman mukaan, joka niiden kautta vähitellen ja askel askeleelta
toteutumistaan lähestyy. En nimittäin kirjoita näytelmiä vain
näytelmien vuoksi, vaan ajan niiden avulla takaa eräitä taiteellisia
tarkoitusperiä, joista kenties on liian varhaista puhua vielä, mutta
joiden mielestäni pitäisi jo sieltä täältä tähänkin saakka
ilmestyneistä draamallisista kokeistani tarkkaavan lukijan silmään
vilahdella. Tarkoitan: aina suurempaa ja suurempaa tyylittelyä,
tarkoitan aina äärimmäisempää taidekeinojen yksinkertaistuttamista,
teatterin tekemistä jälleen korvalle kauniiksi ja silmälle
koristeelliseksi, näyttämön muodostamista jälleen runouden eikä vain
porvarillisen maun ja kirjallisen käsityön kotisijaksi.

Nämäkin tarkoitusperät muuttuvat kuitenkin vain yhtä moneksi
taidekeinoksi, jos tulee kysymys erään yhä korkeamman päämäärän
saavuttamisesta, josta epäilemättä on vieläkin ennenaikaisempi puhua
kuin edellisistä, mutta jota tässä yhteydessä tahtoisin vain lyhyesti
pyhäksi draamaksi nimittää. Samalla kuin väitän koko nykyaikaisen
draaman kehityksen siihen kärjistyvän, tietysti vain vakavimmissa
eduslajissaan, väitän että meillä suomalaisilla ei ole olemassa vielä
mitään omintakeista draamallista muotoa, mutta että pyrkimykset sen
etsinnässä sattuvat merkillisesti yhteen niiden taiteellisten
virtausten kanssa, joilla muualla maailmassa koetetaan korjata
teatterin nykyistä eittämätöntä rappiotilaa.

Toivoen pian saavani tilaisuuden esittää mielipiteeni näistä asioista
laajemminkin, tahdon vielä edellisen lisäksi huomauttaa, että vain
näiden pyrkimysten ja näiden tarkoitusperien valossa monet ne seikat
myöskin muissa draamallisissa teoksissani, joita lukija – ynnä julkinen
arvostelu – nyt hämmästelee, voivat saada luonnollisen selityksensä.
Samoin että 4-näytöksinen legenda TUOMAS PIISPA on tarkoitettu
muodostamaan keskimmäisen osan trilogiasta LALLI – MAUNU TAVAST ja
vaatii tämän kokonaisuuden tuntemista saadakseen oikeat puitteensa
lukijan mielikuvituksessa.

Julkisen arvostelun nimellä en yllä suinkaan ole tahtonut kunnioittaa
kaikkia niitä kritiikin eunukkeja, joita suomalainen – ja eritoten juuri
"tosisuomalainen" – sanomalehdistö katsoo isänmaalliseksi
velvollisuudekseen joka joulu ja kevät julkisuuteen lähettää. Yhtä
nimettöminä kuin kyvyttöminä, yhtä vailla mitään personallista
taidekäsitystä kuin kirjallista edesvastuuntunnetta, merkitsevät he
meikäläisessä kirjallisessa elämässä niin yksinomaan kielteistä
ilmiötä, että on vaikea sen suhteen sovittaa edes Faustin suuren
suvaitsevaisuuden päästötodistusta: "Täytyy olla olemassa sellaisiakin
lurjuksia!"

Helsingissä 6.9.1909.

EINO LEINO.

HENKILÖT:

TUOMAS, Suomen piispa.
LYYLI TAVAST, Hämeen päällikön tytär.
PIETARI KAIKKIVALTA, kastettu pakana.
BALDUIN, paavin legaatti.
RAIMUND, temppeliherra.
KAKSI HUOVIA.

Aika: v. 1240 j.Kr. Paikka: Räntämäen kirkon sakaristo.

Näyttämö: ovi perältä kirkkoon, vasemmalta taka-alalta suoraan ulos.
Ikkuna oikealla, sen edessä pöytä ja pari tuolia. Kaappi. Vasemmalla
etualalla Neitsyt Maarian kuva puisessa komerossaan. Koko sisustus
karu, köyhä ja puutteellinen.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

    Katoolista kuorolaulua esiripun alhaalla ollessa. Sen noustua ja
    laulun lakattua: piispa Tuomas keskinäyttämöllä, Balduin
    oikealla pöydän ääressä ja ritari Raimund vasemmalla etualalla.
    Perällä huomaamattomana Pietari Kaikkivalta.

BALDUIN: Jumalan ja hänen sijaisensa maan päällä Pyhän isämme Gregorius
IX:n nimessä toivotan minä teidät tervetulleeksi takaisin
hiippakuntaanne, piispa Tuomas.

TUOMAS: Minä kiitän.

BALDUIN: Rautapaidassa samositte te pakanallisia karjalaisia kastamaan
ja kukistamaan heidän liittolaistaan, harhaoppista Novgorodia,
pakanakansojakin pahempaa. Rautapaidassa palajatte te jälleen
retkeltänne, ja kuten toivon, ristin sankarina ja voittajana.

TUOMAS: Tulen voitettuna. (Sanaton hämmästys.)

BALDUIN: Ette ole ehkä kaikkia mahdollisia etuja Neitsyt Maarian ja
pyhän katoolisen kirkon kunniaksi saavuttanut? – Tähtäätte ehkä liian
korkealle, piispa Tuomas? Tyytykää vähempään!

TUOMAS (katkerasti): Minä! – (Päänsä kohottaen.) Mitä minusta Roomassa
tiedetään?

BALDUIN: Tunnetaan teidän jalo intonne ja sammuttamaton palonne ainoan
autuaaksitekevän kirkon palveluksessa. Mutta ihmisvoimalla on rajansa,
samoin myös ihmistekojen maallisella menestyksellä. Siksi sanon teille
vielä kerran, piispa Tuomas: te vaaditte kenties liikoja itseltänne!

TUOMAS (kumealla äänellä): Ja vaikka minä tyytyisin niin vähään kuin
minulla enää lie elonpäiviä elettäviä ja vaikka minä asettaisin omat
rajani niin ahtaalle kuin rakentaja on tämän Räntämäen kirkon seinät
kohottanut, kuuluisi kuitenkin nyt minun lyhyt ja yksinkertainen
tunnustukseni: palajan perinpohjin voitettuna.

BALDUIN: Kuinka? – Eihän se voi olla mahdollista?

TUOMAS: Kaikki meidän aikeemme ja toivomuksemme tämän retken suhteen
ovat tyhjiin rauenneet. Karjala on yhä kastamatta. Novgorod nousee
meidän takanamme entistä voimakkaampana.

BALDUIN: Jumalan äiti, ole meille armollinen! – (Tekee ristinmerkin.
Synkkä vaitiolo.) Mutta minä en ymmärrä ... minä en voi ymmärtää, mikä
on voinut olla syynä näin suureen ja sydäntäkouristavaan
onnettomuuteen? Eikö sotajoukko ole pitänyt, mitä se lupasi? Myrskykö
merellä rikkoi haahtenne vai onko joku uusi ja tuntematon kuumetauti
herpaissut niin monen väkevän ritarin käsivarret?

TUOMAS: Sotajoukko, joka kerallani samosi, oli loistavin ja
urhoollisin, mikä milloinkaan on pohjoismaissa käynyt Herran pyhää
viiriä pystyttämään. Sää on myös myötäinen merellä ollut eikä kukaan
ole tautivuoteella vaivojaan vaikertanut. Kaikki ovat he kaatuneet
vihollisen miekanterään.

BALDUIN: Kaikki, sanoitte?

TUOMAS: Vain vähäpätöiset tähteet tuosta kerran niin kimmeltävästä
armeijasta ovat kerallani Turkuun saapuneet.

BALDUIN' (kohottaen kätensä): Herra, Herra! Kovasti sinä koettelet
seurakuntaasi.

TUOMAS: Hänen kätensä lepää raskaana meidän päämme päällä. (Vaitiolo.)
Kaksi laivallista ylhäisinten ritarien ruumiita olemme me edellämme
Ruotsiin lähettäneet.

BALDUIN: Ja muut?

TUOMAS: Muut makaavat Nevajoen rannalla, suuressa yhteisessä haudassa,
mistä he kerran kilpi kirkkaana ja omatunto puhtaana tulevat nousemaan
Herran tuomiolle.

RAIMUND: Nevajoen rannalla? Siellä kohtasitte te siis vihollisen?

TUOMAS: Siellä kohtasi meidät ruhtinas Aleksander Jaroslavinpoika ja
tuli sankariksi. – Mutta kuka pelastaa nyt Suomen kirkon ja sen
turvattoman kristillisen seurakunnan?

    (Vaitiolo.)

BALDUIN (juhlallisesti): Veljemme Tuomas, Suomen piispa, on sen tekevä.

TUOMAS: Herra legaatti...

BALDUIN: Luonnollisesti oli se suuri onnettomuus, suurin, mikä tällä
hetkellä voi kohdata ristin hentoa viljelystä alla pohjantähden.
Murheen ja syvän surun sanoma on se oleva myös Pyhälle isälle Roomassa,
joka tähän retkeen on niin monta suloista toivetta kiinnittänyt. Mutta
minä luulen tuntevani hänen jalon mielenlaatunsa...

TUOMAS: Nyt jos koskaan on se oleva ukkonen ja musertava salama
minulle.

BALDUIN (lämpimästi): Se on oleva sama kuin hänen uskollisen
palvelijana piispa Tuomaan: se kasvaa onnettomuuksista, se seisoo
järkkymättä kovimmassakin koettelemuksessa.

TUOMAS: Kiitän teitä ystävällisistä sanoistanne, herra legaatti. Mutta
minä pyydän: älkää enää liikoja minun tarmoltani ja työkyvyltäni Suomen
kirkon palveluksessa odottako. Sillä täältä, syvältä minun sydämestäni,
soi ääni, joka sanoo, että minun paras voimani ja miehuuteni on mennyt
tyhjiin tämän retken keralla. (Painaa päänsä alas. Lyhyt vaitiolo.)

BALDUIN: Ymmärrän tuskanne, veli Tuomas. Mutta tiedän teidät myös
mieheksi, joka on tottunut kohtalon kovia iskuja torjumaan.

TUOMAS: Taistelemaan tulen minä pyhän katoolisen kirkon puolesta tässä
maassa viimeiseen hengenvetooni saakka, sen lupaan ja luulen voivani
luvata teille, herra legaatti...

BALDUIN: Sen tiesinkin. Nyt puhuu se piispa Tuomas, joka Roomassa
tunnetaan.

TUOMAS: ... Mutta minun taisteloni ei ole oleva enää samaa kuin ennen.
Sillä minä taistelen tästä lähtien toivottomana.

RAIMUND (vilkkaasti): Tekin, piispa Tuomas? Tekin tunnette tuon
tunteen?

TUOMAS: Minä? – (Päänsä kohottaen.) Ja kuka muu sitten?

RAIMUND: Anteeksi, minä unohdin itseni, dominus episcopus...
(Kumartaa. Vaitiolo.)

BALDUIN: Ja nyt, palataksemme jälleen arkiaskareihin: haluatteko nyt
levähtää päivän kaksi matkan vaivoistanne, veli Tuomas, vai mieluummin
heti ryhtyä virkatehtäviänne toimittamaan?

TUOMAS: Onko minulla valta valita, herra legaatti?

BALDUIN: Luonnollisesti. Tarkoitukseni oli ainoastaan huomauttaa, että
edellisessä tapauksessa minun vähäpätöinen kykyni kenties voisi olla
käytettävissä...

TUOMAS: Ellen ole epäkohtelias, ryhdyn mieluummin heti virkaani
toimittamaan.

BALDUIN (keveästi kumartaen): Myöskin minulle on se oleva
mieluisempaa. – Nyt voin siis katsoa toimeni täällä päättyneeksi.

TUOMAS: Te aiotte lähteä, herra legaatti?

BALDUIN: Jo ennen iltaa, jos suinkin mahdollista.

TUOMAS: Ja minne, jos minulla on lupa kysyä?

BALDUIN: Ensin Turkuun, sitten Tukholmaan. – Olen täällä jo viikon
viipynyt, oikeastaan vain veljeni palaamista odotellen. (Tuomas on
edellisen aikana riisunut rautapaitansa Pietari Kaikkivallan avulla,
joka yhtä äänettömänä vetäytyy jälleen ovensuuhun. Astuu nyt pöydän
ääreen, josta Balduin on väistynyt pari askelta vasemmalle.)

TUOMAS: Näen tässä pöydällä kasan pergamentteja. Uskallanko vaivata
teitä, herra legaatti, minulle lyhyesti kertomaan, mitä täällä on
tärkeintä minun poissa-ollessani tapahtunut?

BALDUIN: Ei mitään iloista ainakaan. – (Ojentaa hänelle pöydältä erään
pergamentin.) Tässä esim. on vastaus Lybeckin kauppiailta.

TUOMAS: Ja se kuuluu? (Silmäilee nopeasti kirjettä.)

BALDUIN: Kaikista meidän ynnä Pyhän isämme varoituksista ja uhkauksista
huolimatta he eivät lupaa luopua kerettiläisistä kauppaliitoistaan
Novgorodin, Smolenskin, Polotzkin ja Vitebskin ruhtinaiden kanssa,
kaikki Jumalan ja kalliin kirkkomme vihollisia.

TUOMAS: Ne kamasakat! (Heittää kirjeen kädestään.)

BALDUIN: Niin. Vaikka kristityitä nimeltään, he ovat sielultaan ja
sydämeltään verrattavat Judas Iskariotiin, joka petti Herramme
Mestarimme kolmestakymmenestä hopeapenningistä. – (Ojentaa hänelle tukun
muita kirjeitä.) Samaa kirjoittavat, kuten näette, myös Gottlannin,
Visbyn ja Riigan raatiherrat.

TUOMAS (rutistaen kirjeet kädessään): He olisivat kaikki polttorovion
ansainneet. Eikä Ruotsin hallitukselta mitään kirjettä?

BALDUIN: Ei.

TUOMAS: Kuningas on voimaton ja Folkungajaarleilla nyt muuta tekemistä.
Sieltä ei meillä ainakaan tätä nykyä näytä olevan mitään apua
odotettavissa.

BALDUIN: Ei, yhtä vähän kuin pitkään aikaan Norjastakaan, jos heidän
jalot ritarinsa, kuten sanotte, ovat Nevajoelta takaisin kotimaahansa
ruumiina palanneet.

TUOMAS (harvakseen): Näyttää siis siltä kuin olisimme me jätetyt
kokonaan oman onnemme nojaan, herra legaatti.

BALDUIN: Toistaiseksi näyttää asianlaita todellakin olevan niin.
(Synkkä vaitiolo.)

TUOMAS: Ja ristiretki Hämeenmaahan? Mitä siitä kuuluu?

BALDUIN: Siitä voi ritari Raimund antaa teille parhaiten kertomuksen. –
Mutta nyt täytyy minun todellakin rientää piispankartanoon. Me tietysti
syömme yhdessä illallista?

TUOMAS: Se on oleva suuri kunnia minulle, herra legaatti. – ' (Saattaa
ovelle hänet ja palajaa takaisin paikalleen pöydän ääressä. Viittaa
ritari Raimundin lähestymään.) Milloin palasitte te matkaltanne
pakanallisten hämäläisten maahan?

RAIMUND: Vasta pari päivää sitten, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Ja teidän retkenne menestys, jalo ritari?

RAIMUND: Sama kuin teidänkin: palajan tyhjin toimin, vain muutamat
harvat panttivangit ainoana sotasaaliinani.

TUOMAS: Siis kaikki kadotettu?

RAIMUND: Kaikki sen maan äärillä. – Oikean uskon siemen Hämeen heimojen
seassa on tuhottu juurineen. Oh, mitä kauhun sanomia me saimmekaan
kuulla matkallamme!

TUOMAS: Kertokaa!

RAIMUND: Kastetut lapset ovat surmatut kaikkialla. Täyskasvaneilta,
jotka samoin jo olivat tulleet kasteen siunauksesta osallisiksi, he
ovat kiskoneet sisukset ruumiista ja uhranneet heidät pakanallisille
epäjumalilleen...

TUOMAS (peittäen silmänsä): Jatkakaa!

RAIMUND: Kristityiltä papeilta, jotka ovat heidän valtaansa joutuneet,
he ovat puhkaisseet silmät päästä, toiset on piesty kuoliaaksi tahi
pakotettu heidät juoksemaan ympäri uhrikarsikkojen, siksi kuin he ovat
hengettöminä maahan langenneet...

TUOMAS: Jatkakaa!

RAIMUND: ... Eräiltä onnettomilta on silvottu kädet ja jalat, toiset on
kääritty olkiin ja heitetty polttoroviolle.

TUOMAS (vavahtavalla äänellä): Eikö näin suunnaton ja näin petomainen
julmuus ollut omiaan johtamaanne sotajoukkoa ylenluonnollisiin
sankaritöihin kiihoittamaan?

RAIMUND: Oli. Missä vain vihollinen nähtiin, lyötiin hänet heti
pakosalle. Mutta... (Vaikenee epäröiden.)

TUOMAS: Mutta?

RAIMUND: ... oli olemassa jotakin muuta, joka ehkäisi menestyksemme ...
jotakin oikeastaan niin naurettavaa ja vähäpätöistä, etten tiedä, tokko
ollenkaan vaivata teidän korkea-arvoisuuttanne sitä kertomalla.

TUOMAS: Kertokaa! (Vaitiolo.)

RAIMUND: Kaikkialla muualla, missä olen miekkani Pyhän neitseen ja
ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta paljastanut, Liivinmaalla,
samoin kuin hurjien saraseenien kesken, Syriassa, samoin kuin Provencen
laaksoissa ja Sierra Morenan vuoristoissa, kaikkialla muualla, sanon,
on rintani täyttynyt riemusta ja sanomattomasta autuudesta. Täällä
sitävastoin...

TUOMAS: Täällä?

RAIMUND: ... olen ollut huomaavinani koko sotajoukossa ... ja osaksi
itsessänikin ... jotakin omituista ... jotakin salaperäistä ja
selittämätöntä...

RAIMUND: ... ikäänkuin alakuloisuutta tahi oikeammin, yksitoikkoista
toivottomuutta, vaikka edustamamme pyhän asian epäilemättä olisi
pitänyt jokaista iloiseen uljuuteen ja valoisaan voitonvarmuuteen
kehoittaa.

TUOMAS: Epäilemättä olisi tullut niin tapahtua, ritari Raimund.

RAIMUND: Kukin on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa. Kukaan
ei ole säikkynyt henkeään taikka kieltäytynyt kestämästä matkan
rasituksia, jotka tällä kertaa todellakin ovat olleet
yli-inhimilliset...

TUOMAS: Sitä merkillisempää mielestäni on, ettei näin moitteetonta
velvollisuuksien täyttämistä ole seurannut sen tavallinen palkinto:
sisällinen ilo ja hilpeä, raikas itsetunto.

RAIMUND (painokkaasti): Niin, teidän korkea-arvoisuutenne: se on sitä
merkillisempää. (Lyhyt vaitiolo.)

TUOMAS: No niin, syynä siihen on kenties ollut itse maan luonto ja nämä
kylmät, syksyiset sateet, jotka jo ovat viikkokausia kestäneet.
Seisoohan sumu nytkin ulkona kuin seinä ikään! Varmaan on moinen
ilmanala omiaan urhoollisimmankin sotajoukon mieltä masentamaan.

RAIMUND: Olette siinä aivan oikeassa, teidän korkea-arvoisuutenne. Nämä
maata laahovat pilvet, tämä puidenlatvoja hipova taivaankansi
painaa alas myös ihmis-ajatuksen, estäen sen vapaana ja rohkeana
luojansa autuaita asuinsijoja lähestymästä.

TUOMAS (välttelevästi): Siihen lisäksi näkymätön vihollinen, joka sumun
seasta, korpikuusten alta ja läpipääsemättömistä ryteiköistä
myrkytettyjä sulkanuoliaan singahuttelee. Minä ymmärrän: se saattaa
tehdä itse urhoollisen temppeliherrankin sydämen alakuloiseksi.

RAIMUND: Kuitenkin luulen minä, että pahan syyt ovat tällä kertaa
syvemmällä.

TUOMAS: Syvemmällä?

RAIMUND: Tarkoitan: harmaa taivas ja matala luonnonmuoto ovat olleet
vain sen sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden ulkonaisia
vertauskuvia, joka tällä retkellä alusta alkaen on jokaisen
ristinsoturin rintaa ahdistanut. Sanoinko haluttomuuden? Epäilyksen ja
epätoivon henki on kuvastunut heidän kasvoillaan.

TUOMAS: Epäilyksen? Epätoivon? – Niin, suokaa anteeksi, ritari Raimund,
mutta minä en ymmärrä, kuinka voi epäillä, kuinka voi joutua.
epätoivoon se, jonka kilpeen taivas itse on näkymättömän lupauksensa
kirjoittanut.

RAIMUND: Luulin kuitenkin, että juuri te ymmärtäisitte sen, piispa
Tuomas.

TUOMAS (katsoo häneen): Tarkoitatteko niin, ritari Raimund? – Nyt
pyydän minä teitä ajatuksenne minulle aivan vapaasti ja peittelemättä
ilmaisemaan.

RAIMUND: Sen lupaan, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Siis: te olette tuon asianlaidan yhteydessä, minkä mainitsitte,
tullut retkellänne myös minua ajatelleeksi?

RAIMUND: Sitä en ole sanonut, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Ette, mutta minä arvaan sen sanomattannekin. Te olette kuullut
kuiskittavan ... siellä täällä ... leiritulien ääressä ja Hämeen
hyllyviä soita ratsastaessanne ... jotakin, jota te ette mielellänne
tahdo minulle ilmoittaa.

RAIMUND: Dominus episcopus: mitä se olisi?

TUOMAS: Kas niin, kertokaa se vaan minulle! – Te olette tuon
sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden yhteydessä, kuten te
sitä nimitätte, kenties kerran kaksi kuullut piispa Tuomaan nimeä
mainittavan.

RAIMUND: Saattaa niin olla, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: No niin?

RAIMUND (hetken mietittyään): Kerran ... pitkän, lokakuisen
päivämarssin päätettyämme ... kuulin levätessäni märällä maalla
vaippaani käärittynä ja tuijotellessani torkkuvin silmin riutuvaan
nuotiotuleen, jonka yli raskaat sadepisarat silloin tällöin syvästi
huokaavan hongan oksilta ropisivat ... silloin kuulin uneni lävitse
sanat: piispa Tuomaan ilma.

TUOMAS: Ah! – (Painaa kädellä sydäntään. Kuin itsekseen.) He olivat
oikeassa, he ovat oikeassa: piispa Tuomaan ilma ympäröi täällä
joka taholla meitä.

RAIMUND: Se oli nyt tietysti vain tuollainen tyhjä sanantapa.

TUOMAS (purskahtaen): Epäilemättä se oli sanantapa, tuollainen, joita
tuhma kansa keksii tuhansia! Mutta kysykää heiltä, niitä se merkitsee,
tiedustakaa kuormarengeiltä talleissa, vaatikaa vastausta
ratsupalvelijalta metsäpolulla, ja he hymähtävät teille vain
omituisesti ja mutisevat: piispa Tuomaalla ei ole onni mukanaan, piispa
Tuomas on syntynyt turmion tähden alla...

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne...

TUOMAS: Oliko teillä jotakin lisättävää matkakertomukseenne? (Nousee.)

RAIMUND: Ainoastaan eräs vähäpätöinen seikka, teidän
korkea-arvoisuutenne: sotavankien joukossa on yksi, jonka teidän
luvallanne pyydän pidättää itselleni.

TUOMAS: Se olkoon kernaasti sallittu teille, ritari Raimund. –
(Silmäilee pergamenttia, muistaa äkkiä jotakin.) Onko hän kastettu?

RAIMUND (hämillään): Ei, ei vielä.

TUOMAS: Kuinka? Luulin teillä kuitenkin olleen kyllin pappeja
seurassanne.

RAIMUND: Hän ... ei ole ... tahtonut.

TUOMAS: Siinä tapauksessa olisi ollut teidän asianne, jalo ritari,
hänet siihen isällisellä lempeydellä pakottaa. – Onko hän mies vai
nainen?

RAIMUND: Hän on Hämeen päällikön tytär.

TUOMAS: Nuori?

RAIMUND: Sangen nuori.

TUOMAS: Kaunis?

RAIMUND (päänsä kohottaen): Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en ole
luonut silmääni häneen häntä himoitakseni.

TUOMAS: Mutta kuitenkin: nuori, kastamaton nainen, jonka te, herra
ritari, haluatte pidättää itsellenne! Mitä tulee minun siitä ajatella?

RAIMUND: Pelkkää hyvää, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen luvannut
hänelle ainoastaan ritarillisen suojelukseni.

TUOMAS (rypistää otsansa): Ritarillisen suojeluksenne? – Mitä se
merkitsee?

RAIMUND: Se merkitsee, että kukaan ei ole hänen päästään hiuskarvaa
koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee.

TUOMAS: Se oli kevytmielinen lupaus, herra ritari. Peruuttakaa se!

RAIMUND: Minä en voi.

TUOMAS: Te ette voi?

RAIMUND: En. Olen vannonut sen.

TUOMAS: Hyvä. Siispä päästän minä teidät valastanne.

RAIMUND (haaveellisesti): Kukaan ei voi päästää minua tästä valastani,
sillä se on vannottu tämän pyhän ristin kautta, joka sisältää
palasen Herramme Vapahtajamme omasta ristinpuusta. (Ottaa pyhän esineen
poveltaan ja suutelee sitä syvimmällä hartaudella. – Myöskin Tuomas
tekee kunnioittavasti ristinmerkin. Vaitiolo.)

TUOMAS: Todellakin, te olette onnellinen, ritari Raimund, omatessanne
aarteen, jota itse kardinaalit voisivat teiltä kadehtia.

RAIMUND: Niin, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen itse tuonut sen
tullessani Jerusalemista. (Kätkee ristin jälleen povelleen.)

TUOMAS: Mutta palataksemme äskeiseen, ritari Raimund: te tulette
hovista, jonka tavat ovat outoja meidän etäisen maamme asukkaille...

RAIMUND: Kuinka niin?

TUOMAS: Tarkoitan: teidän keisarinne Fredrik II:nen Hohenstauf on
seurustellut liian kauan muhamettilaisten sulttaanien ja sanotaan myös:
sulttaanitarten parissa – kelvatakseen täällä teidän kristilliseksi
esikuvaksenne. Hävetkäähän toki, herra ritari!

RAIMUND (kiivaasti): Minun keisarini Fredrik II:nen Hohenstauf on
jaloin ja sivistynein ruhtinas, mikä koskaan on nauttinut kaikkien
uskollisten alammaistensa kunnioitusta kautta kristikunnan. Hän kelpaa
kaikkialla ja minkä kansan keskuudessa tahansa jokaisen kunnon ritarin
kristilliseksi esikuvaksi.

TUOMAS: Hän, joka par'aikaa käy kiivasta ja jumalatonta sotaansa
Lombardian vapaiden kaupunkien kukistamiseksi? – (Painokkaasti.) Te ette
ehkä muista, ritari Raimund, että teidän keisarinne Fredrik II:nen
Hohenstauf jälleen on julistettu kirkon ankarimpaan kiroukseen.
(Vaitiolo. Ritarin pää painuu alas.)

RAIMUND: Siis hän ei ole minun keisarini, yhtä vähän kuin kenenkään,
joka kristityn ritarin nimeä kantaa ja ansaitsee. Mutta tosi on, että
mikäli olen tullut häntä tuntemaan, en ole voinut kieltää häneltä
vilpittömintä mieskohtaista kunnioitustani.

TUOMAS: Pimeys pukeutuu aina valkeuden enkelin vaatteisiin. – Minä
tiedän, että teidän keisarinne on nerokas, oppinut ja sivistynyt mies,
säteilevä juuri sitä valkeutta, joka on luotu heikkoja ihmis-sydämiä
huikaisemaan. Mutta mitä se auttaa häntä, jos hän nousee vastaan kirkon
valoa, joka on Jumalasta? Eikö hänen kirkkautensa ole silloin himmenevä
kuin kalpea kuudan taivaan auringon koittaessa?

RAIMUND: Aivan varmaan, teidän korkea-arvoisuutenne. Siksi onkin hänen
taistelonsa turha ja hän itse tuomittu menemään perikatoon.

TUOMAS: Se oli kirkon kuuliaisen lapsen sana, ritari Raimund. –
(Vakavasti ja isällisesti.) Niin, minä olen tahtonut vain ohimennen
muistuttaa teitä tästä, jalo ritari, sillä taistelo, jota nykyään
hengellisen ja maallisen miekan välillä taistellaan, ei suinkaan
supistu yksinomaan Lombardiaan ja Italiaan. Sitä käydään kautta
maailman. – Sitä käydään myös tällä hetkellä tässä Räntämäen kirkon
sakaristossa, mikäli te, herra ritari, meidät siihen pakotatte.

RAIMUND: Olen kokonaan ansainnut isälliset nuhteenne, dominus
episcopus. (Kumartaa.)

TUOMAS: Lähettäkää tuo nainen minun puheilleni. Kastettuamme hänet
saamme lähemmin jutella hänen kohtalostaan. (Viittaa jäähyväisiksi.
Raimund pois vasemmalle. Tuomas istuu, ottaa käteensä pergamentin
ja laskee sen jälleen pöydälle. Vilkaisee hätäisesti ympärilleen,
nousee, rientää kaapin luo vasemmalle, avaa sen ja ottaa esille erään
toisen pergamentin. Tutkii sitä tuokion vapisevissa käsissään, hänen
kasvojensa ilme synkkenee, suuri tuska valtaa hänet. Pudottaa
pergamentin maahan ja vaipuu Neitsyt Maarian kuvan eteen huoahtaen
epätoivoisesti: "Pyhä Neitsyt!")

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

    Tuomas rukoilee. Kaikkivalta etenee hitaasti taustan
    pimennosta ja ottaa ylös pudonneen pergamentin jääden
    keskinäyttämölle. Tuomas nousee, kääntyy ja äkkää
    edessään Kaikkivallan.

TUOMAS (säpsähtäen): Kuinka? Kuka olet?

KAIKKIVALTA: Isä: ettekö enää tunne minua?

TUOMAS: Mitä tahdot? Oletko ollut jo kauan täällä?

KAIKKIVALTA: Tahdoin ainoastaan ojentaa teille tämän. (Tarjoo hänelle
kääryä kädessään.)

TUOMAS (torjuen): Pois!

KAIKKIVALTA: Niin. Te pudotitte sen.

TUOMAS: Pane ... se ... pöydälle siis!

KAIKKIVALTA: Kuten tahdotte, isä. (Tottelee nöyrästi, palajaa jälleen
paikalleen. Tuomas tuijottaa kivettyneenä häneen.)

TUOMAS: Tunnetko ... tuon kirjeen ... sisällyksen?

KAIKKIVALTA: Minun ei ole pistänyt päähäni lukea sitä.

TUOMAS: Sinä ... et tiedä myöskään ... kuka sen kirjoittaja on?

KAIKKIVALTA (tyynesti): Näin, että se on paavi Gregorius IX:n
paimenkirje, teille osotettu.

TUOMAS: Hiljaa! – (Kuiskaten.) Seinillä on korvat. Hänen hengellinen
ylhäisyytensä voi saada vihiä siitä. – (Tulee hänen eteensä.) Tähän
kirjeesen on suuri salaisuus kätkettynä...

KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne...

TUOMAS: Kirkon salaisuus! Erään korkean henkilön elämä ja kuolema
riippuu siitä. – (Varoittavalla kädenliikkeellä.) Siksi: ei sanaakaan.

KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne: ei sanaakaan.

TUOMAS: Hyvä. – (Lempeämmin.) Olethan sinä Pietari, minun oma
opetuslapseni.

KAIKKIVALTA: Kallis kasvattajani!

TUOMAS: Milloin palasit Virosta?

KAIKKIVALTA: Seurasin sieltä hänen hengellistä ylhäisyyttään legaatti
Balduinia.

TUOMAS: Tosiaan! – Ja sinä kaipasit jälleen minun luokseni? Ja nyt
tahdot sinä jälleen olla minun rakas opetuslapseni?

KAIKKIVALTA: Isä! – Te sanoitte ennen minua hyväksi omaksitunnoksenne.

TUOMAS: Todellakin? Sanoinko minä niin? – Sitten mahdoin minä myös niin
tarkoittaa. Mutta sinä olet ollut kauan poissa minulta.

KAIKKIVALTA: Isä: minä olen kovin kaivannut teitä.

TUOMAS: ... Liian kauan. Myöskin minulla on ollut usein ikävä sinua.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Isä: miksi minun täytyi pois?

TUOMAS: Se oli Jumalan tahto. Sinun hetkesi oli lähestynyt.

KAIKKIVALTA: Mikä hetki?

TUOMAS: Sinun suuri hetkesi. – (Juhlallisesti.) Oli tullut aika sinun
mennä kaikkeen maailmaan ja saarnata sitä sanaa, jonka minun luonani
oppinut olit ja niin palavalla sydämenhartaudella omaksunut.

KAIKKIVALTA: Ja minä menin...

TUOMAS: Sinä menit Herrasi Jumalasi tahtoa täyttämään. Minä luulen,
että viisaat miehet nimittävät elämäntyöksi sitä.

KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Ja nyt minä olen tehnyt sen työn, eikö
totta? Ja nyt minä saan jäädä ijäksi teidän kattonne alle?

TUOMAS: Tahtoisitko ... sinä ... niin?

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minun oli niin hyvä olla täällä.

TUOMAS: Oliko?

KAIKKIVALTA: Te olitte niin hyvä minulle.

TUOMAS (liikutettuna): Siis on maan aution avaruudessa joku, joka sanoo
hyväksi minuakin. – (Laskee kätensä kuin suojaten hänen päänsä päälle.)
Kuinka vanha olet?

KAIKKIVALTA: Isä: minä olen lakannut laskemasta vuosia siitä saakka
kuin minä löysin armon Jesuksessa Kristuksessa.

TUOMAS: Ja sinun uskosi tekee onnelliseksi sinut?

KAIKKIVALTA (säteilevin silmin): Kyllä. Kuinka voisin minä olla muuta
kuin onnellinen, kun minun päivänlaskuni ovat pitkät ja laupiaat ja
minun huomenkoittoni toinen toistansa korkeammat!

TUOMAS: Mutta yöt niiden välillä? Eivätkö ne tuota tuskanhikeä sinulle?

KAIKKIVALTA: Yöt nukun minä Herran Mestarin suojan alla.

TUOMAS (katsoo häneen, hänen kätensä vaipua raskaasti alas): Sinä
olet onnellinen.

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä: minä olen hyvin onnellinen.

TUOMAS (tuskallisesti): Ja minä... (Hillitsee itsensä.) Minä olen ...
hyvin iloinen siitä. (Tulee mietteissään pöydän ääreen, istuu, ottaa
pergamentin käteensä koneellisesti, laskee sen jälleen pois ja painaa
pään käsiinsä äkillisessä mielenliikutuksessa. Kaikkivalta hiipii
hiljaa hänen luokseen, polvistuu ja suutelee hänen kättään suurimmalla
hellyydellä.)

KAIKKIVALTA: Isä!

TUOMAS: Pietari: olenko minä sinulle jotakin siis?

KAIKKIVALTA: Kallein kaikista olette te minulle lähinnä Jumalaa.

TUOMAS: Kiitos. – (Suutelee liikutettuna otsalle häntä.) Sinä et ehkä
ymmärrä sitä vielä, Pietari... Mutta kun tulee minun ijälleni ... minä
olen _niin yksin.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä.

TUOMAS (innokkaasti): Eikö totta, Pietari: täytyy olla ihmisellä
joku, jonka suhteen ei ole tarvis olla aina varoillaan ... joku, jolle
voi uskoa sydämensä salaisimmat huolet ja ahdistukset!...

KAIKKIVALTA: Niin, isä.

TUOMAS: ... Joku, joka ei epäile parasta meissä, jonka läheisyydessä
voi tuntea itsensä täysin turvalliseksi...

KAIKKIVALTA: Täytyy olla, isä.

TUOMAS: Tarkoitan: ystävä, joka hyväksyy kaikki meissä eikä vain
eräitä meidän puoliamme ... joka tunnustaa meidät ihmisiksi sellaisina
kuin olemme ... vikoinemme, puutteinemme, kurjuuksinemme ja
kärsimyksinemme.

KAIKKIVALTA: ... Ja myöntää, että me emme voisikaan olla toisellaisia
kuin olemme, isä! (Katsoo riemuitsevasti ylös häneen.)

TUOMAS (Päätään nyykähyttäen): Sinäpä sen sanoit, Pietari. – Sinä käytät
joskus sanoja, jotka kummastuttavat minua varhaisvanhalla
kypsyydellään. Ethän sinä kuitenkaan ole vielä kokenut mitään.

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minulla on määrätön mitta elämänkokemusta
takanani.

TUOMAS: Sinulla?

KAIKKIVALTA: Niin, isä. Mutta minä olen kokenut kaikki vain
mielikuvituksessani.

TUOMAS: Siinäpä se: sinä olet lapsi etkä sinä ole kokenut mitään. –
Mutta tahdotko sinä olla sellainen ystävä minulle?

KAIKKIVALTA: Jos te sen sallitte, isä.

TUOMAS: Saatan nimittäin ... pian tulla ... tarvitsemaan sellaista
ystävyyttä. (Katsoo kummallisesti häneen. Vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Isä! Te ette ole onnellinen.

TUOMAS: Mikä ... on ... onni?

KAIKKIVALTA: Se on lepo ääretön ja syvä.

TUOMAS: Silloin . en minä ... ole ollut ... ikinä onnellinen.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Ette, sillä te ette lepää muulloin kuin minun
seurassani.

TUOMAS: Mutta miksi minä en voi levätä koskaan? Voitko sen minulle
sanoa, Pietari?

KAIKKIVALTA: Siksi että teillä on aina paha omatunto.

TUOMAS: Mutta miksi minulla, on paha omatunto? – Mikä se on tuo
jäytävän omantunnon tuska, joka ei salli yön lepoa, ei päivän rauhaa
minulle?

KAIKKIVALTA: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että sille ei ole
olemassa mitään parannusta, sillä se on syntynyt teidän kerallanne.

TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sanotko niin, Pietari? – Joskus
olen minä ajatellut näin: se on minun alempi itseni, joka vaatii
jokapäiväistä kuolettamista ja kiduttamista.

KAIKKIVALTA: Te voitte olla siinä oikeassa, isä. Mutta ilman sitä ei
olisi olemassa myöskään teidän ylempää itseänne.

TUOMAS: Niinkö luulet, Pietari? Tiedä siis, että kukaan ei ole
kiduttanut itseään enemmän kuin minä.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän, että kukaan ei ole ollut itselleen ankarampi.

TUOMAS: Rautaisin ruoskin olen minä ruumistani kurittanut ja tämän
sakariston seinät ovat nähneet sieluntaisteloita, joita kaikki
perkeleet helvetistä ovat kauhistuneet. Sillä he ovat nähneet, mikä
minä olen pohjaltani!

KAIKKIVALTA (hiljaa): Te olette hyvin onneton ihminen, isä.

TUOMAS: ... Toisinaan tuntuu minusta kuin minä en olisi ihminen
ollenkaan, vaan peto, joka kahleitaan kalistelee ja saattaisi milloin
tahansa murtaa ne... Etkö usko, että saattaisin murtaa ne, Pietari?

KAIKKIVALTA: Kyllä. Te olette hirveän voimakas, isä.

TUOMAS: Eikö totta: ei ole ketään minua voimakkaampaa? – Mutta ei ole
myös mitään minua vaarallisempaa petoa maailmassa.

KAIKKIVALTA: Ihmispeto te olette, isä. Mutta juuri sellaisena minä
teitä rakastan ja kunnioitan.

TUOMAS: Jumala tietää, että minä en ole jättänyt tekemättä mitään,
millä itseäni kauniimmaksi ja paremmaksi kasvattaisin. Mutta minä olen
syntynyt _rumana...

KAIKKIVALTA: Ei, isä...

TUOMAS (kiihkeästi): Kyllä. Ei kukaan ole syntynyt niin rumana kuin
minä eikä kukaan niin yksinomaan rikollisena.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän...

TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä on syntyä sukurutsaisena...!

KAIKKIVALTA: Isä!

TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä merkitsee miehelle saada isän ja äidin
perintö sellainen kuin minä saanut olen...! (Vaikenee tukahduttaen
liikutustaan.)

KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette elänyt, isä.

TUOMAS (harvakseen): Elämä ... ei ole ollut leikkiä minulle.

KAIKKIVALTA: Ja kuitenkin te olette kestänyt elämänne.

TUOMAS: Olen, sillä minä olen tähän saakka toivonut, että myöskin
minulle kerran ennen kuolemaani taivaallinen hyvyys hymyilisi.

KAIKKIVALTA: Ja nyt, isä? Ettekö enää toivo sitä?

TUOMAS: En. – (Hiljaa.) Enkä minä kuitenkaan tahtoisi olla sitä
toivomatta.

KAIKKIVALTA: Varmaan on taivaan laupeus teille vielä monta hyvää ja
jumalaista hymyä lahjoittava.

TUOMAS (värisevällä äänellä): Minä en ole saanut taivaan laupeudelta
tähän päivään saakka lahjaksi mitään muuta kuin murhetta,
onnettomuutta, sanomatonta tuskaa ja katkeria kyyneleitä...

KAIKKIVALTA: Sitä heleämpi ja korkeampi on teidän onnenne hetki oleva.

TUOMAS: Se hetki ei tule minulle milloinkaan.

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä, silloin kun teidän sielunne kulkee
kukkuloilla... Silloin kun te näette entisen elämän allanne kuin
sumuisen, myrkyllisen alhon, josta te olette päässyt päivänrinteitä
vaeltamaan.

TUOMAS (kolkosti) En tiedä... Sieltä olen minä kotoisin.

KAIKKIVALTA: Mistä?

TUOMAS: Sieltä, missä itku ja hammasten kiristys on. Sillä tiedä,
poikani: minä olen alkanut alhaalta...

KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette kohonnut niin korkealle.

TUOMAS: Minä voin joskus ... kohota korkealle, mutta ainoastaan
ajatuksissani.

KAIKKIVALTA: Miten voi ihminen sen muuten tehdä?

TUOMAS: Minun vereni vaistot vetävät sinne ... alas ... ymmärrätkö?

KAIKKIVALTA: Mutta teidän henkenne pyrkii Herran taivahille.

TUOMAS (ristii kätensä): Niin. – (Jälleen levottomasti.) Siksi täytyy
minun aina valvoa, aina rukoilla, kamppaella jokaisesta jalansijasta,
jonka olen saavuttanut, etten jälleen syöksyisi syvyyteen...

KAIKKIVALTA: Täytyykö teidän aina taistella?

TUOMAS: Aina. Ja sentään kiitän minä Herraani Jumalaan siitä, että minä
voin taistella ja tahdon taistella, sillä minä olen nähnyt niitä,
joilta sekin onni on otettu pois jo syntymässä.

KAIKKIVALTA: Keitä ne ovat?

TUOMAS (synkästi): Niitä näkee vain siellä ... alhaalla. – Jäätyneiksi
sieluiksi tahtoisin minä niitä nimittää.

KAIKKIVALTA: Eivätkö he ... sula ... koskaan?

TUOMAS: Eivät. He jäävät sinne, missä ovat, ikuiseen yöhön ja
pakkaseen.

KAIKKIVALTA (vavahtaen): Minua kauhistaa heidän kohtalonsa.

TUOMAS: Heille ei ole olemassa mitään pelastusta. Sillä he eivät tahdo
tulla pelastetuiksi.

KAIKKIVALTA: Eivätkö he ... ikävöi ... Jumalan aurinkoa?

TUOMAS: Eivät. He pitävät valkeutta vihollisenaan ja yötä, sysimustaa
yötä, ainoana ystävänään. – He jäävät sinne.

KAIKKIVALTA (herkästi): Katsokaa: on olemassa teitä onnettomampiakin
ihmisiä.

TUOMAS: On. Mutta he eivät kärsi onnettomuudestaan niinkuin minä. Ja
juuri siksi minä joskus kadehdin heitä.

KAIKKIVALTA: Onko ... Jumala ... ottanut heiltä ... kyvyn kärsiäkin?

TUOMAS (päätään nyykayttäen): Sillä on hän minut heistä erottanut. –
(Vaitiolo.) Se oli tarina niistä, jotka asuvat alhaalla ja jäävät alas
iankaikkisesta niin iankaikkiseen.

KAIKKIVALTA: Voiko ihminen ... tulla tuomituksi ... jo elinaikanaan?

TUOMAS: Minä pelkään niin. – Minä pelkään, että toiset ovat tuomittuja
jo ennen elämäänsä.

KAIKKIVALTA: Eikö ... elämä ... sitten ole ... jäinen helvetti heille?

TUOMAS: On. Toisille on se palava kiirastuli.

KAIKKIVALTA: Eikö totta, isä: te olette syntynyt kiirastuleen?

TUOMAS (hitaasta): Minä olen ... luotu ... kärsimään.

KAIKKIVALTA: Sen olen minä aina nähnyt teistä. Sillä te kärsitte
aina.

TUOMAS: Aina. – Enkä minä kuitenkaan voi olla kiittämättä Herraani
Jumalaani siitä, että hän teki minut maan tomusta, mutta puhalsi elävän
hengen minun sieraimiini!

KAIKKIVALTA: Jumalan kuva kärsii teistä.

TUOMAS (purskahtaen): Perkeleen kuva kärsii minussa! Hyvä, jos ennen
hautaan menoani voisin sanoa tehneeni edes ihmisen itsestäni.

KAIKKIVALTA: Kukaan ei synny valmiina tähän maailmaan.

TUOMAS: Ei. Mutta minä en myös tiedä ketään, joka olisi syntynyt siihen
niin epävalmiina kuin minä.

KAIKKIVALTA: Ettekö iloitse siitä? Olettehan itse saanut täten jatkaa
Luojan luomistyötä?

TUOMAS: Olen. Totisesti olen minä saanut jatkaa siitä, mihin
taivaallinen hyvyys oli työnsä lopettanut, mutta minun täytyy sanoa
sinulle, poikani: taivaallinen hyvyys oli jättänyt minut käsistään
sangen keskeneräisenä. (Vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Täytyy olla keskeneräisiä ihmisiä, isä. Sillä juuri heidän
kauttaan Jumalan kunnia meille julistetaan.

TUOMAS: Että te muut ... täydellisiksi ... tulisitte?

KAIKKIVALTA: Että me tietäisimme, mikä on Jumala.

TUOMAS: Kuka tohtii sen sanoa tietävänsä?

KAIKKIVALTA: Siksi täytyy olla niitä, jotka taistelevat hänen armonsa
esille sydämestään.

TUOMAS: Että te muut siinä ... autuaina ... lepäisitte?

KAIKKIVALTA (hiljaisesti): Että meidän ei olisi koskaan tarvis tähdätä
liian korkealle. (Vaitiolo.)

TUOMAS: Mutta onko sitten niin suuri synti tähdätä liian korkealle?
Pitääkö. ihmisen aina maassa mataa? Tuleeko ihmisen siis aina lähintä
tavoittaa, jos hänen mieli kelvata sinulle, vanhurskas Jumala
taivahissa, ja menestyä ajallisissa yrityksissään?

KAIKKIVALTA: Minun mielestäni se ei ole synti, isä.

TUOMAS: Ei sinun, mutta Jumalan mielestä. Miksi hän muuten minua näin
raskaasti rankaisisi?

KAIKKIVALTA: Kenties hän juuri siten tahtoo teitä siihen kehoittaa.

TUOMAS (väsyneesti): En tiedä. Tiedän vain, että kaikki, mitä yritän,
epäonnistuu. (Vaitiolo.) Paraskin pilvilinna, minkä rakennan, sortuu
raunioiksi tuon nimettömän, näkymättömän vallan edessä, joka täällä
minua joka taholla ympäröi, joka istuu minun kerallani ratsun selkään
ja seuraa minun jokaista sanaani ja viittaustani.

KAIKKIVALTA: Isä!

TUOMAS (tarttuu kiivaasti häneen) – ... Mikä se on? Pietari, voitko sinä
sen sanoa minulle? Miksi minä olen syntymästäni saakka tuomittu
kärsimään tuskaa, joka ei heltiä minun rinnastani hetkeksikään?

KAIKKIVALTA (kirkkaasti): Siksi että te ette lepäisi milloinkaan, siksi
että te alati valvoisitte ja rukoilisitte!

TUOMAS: Siksikö että minä en milloinkaan olisi onnellinen?

KAIKKIVALTA: Siksi että te kulkisitte kuin myrsky maailmassa, siksi
että te ijäti tekisitte ja toimisitte!

TUOMAS (tuskallisesti): Minun tekoni ovat rikostöitä.

KAIKKIVALTA: Mitä muuta ovat teot koskaan olleetkaan?

TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sinäpä sen sanoit, Pietari. –
(Nousee.) No niin: minä olen tehnyt rikostöitä.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä. (On samoin noussut.)

TUOMAS: Sinä näet pöydällä tuon kirjeen? – No niin: minä olen
väärentänyt sen.

KAIKKIVALTA: Niin, isä,

TUOMAS: Paavin paimenkirjeen. Minä väärensin sen, koska tarvitsin
sitä työssäni pyhän katoolisen kirkon palvelukseksi – (Vaitiolo.) Mene
ja ilmianna minut!

KAIKKIVALTA (rukoilevasti) Isä!

TUOMAS: Hänen hengellinen ylhäisyytensä on vielä täällä. Sinun ei
tarvitse sanoa kuin sana...

KAIKKIVALTA: Isä! Minä en ole koskaan aikonut ilmiantaa teitä.

TUOMAS: Oikeastaan sinun ei ole sitä tarviskaan. Sillä minä olen jo
saanut rangaistukseni. Tuo kirje syyttää, tuo kirje tutkii ja tuomitsee
yöt ja päivät minua...

KAIKKIVALTA (hymyillen): Nyt ei sitä ole enää olemassa. (Ottaa
pergamentin pöydältä ja kätkee sen tyynesti povelleen.)

TUOMAS: Mitä aiot sillä?

KAIKKIVALTA: Sen hävittää.

TUOMAS: Sinä uskaltaisit...?

KAIKKIVALTA: Mitä pelkäisin minä?

TUOMAS: Sinun tekosi saattaa tulla ilmi...

KAIKKIVALTA (katsoo suoraan silmiin häntä): Isä! Tulee enemmän peljätä
Jumalaa kuin ihmisiä.

TUOMAS: Totisesti olet sinä minun rakas opetuslapseni. (Sulkee syliinsä
hänet. Pitkä vaitiolo. Iltarusko valahtaa ikkunasta.)

KAIKKIVALTA (riemuiten): Isä: päivä paistaa!

TUOMAS: Se on pian painuva korpeen kohisevaan. (Katsovat kaunista
päivänlaskua, joka heittää heleän sädekimppunsa heidän kasvoilleen ja
sakariston vastakkaiselle seinämälle.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

    Tuomas oikealla pöydän ääressä, Pietari Kaikkivalta vasemmalla
    keskinäyttämöllä. Ritari Raimund tulee vasemmalta. Illan rusko
    vaalenee vitkalleen.

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: tuo panttivanki, josta puhuimme,
odottaa kirkkotarhassa.

TUOMAS: Hyvä.

RAIMUND: Samalla on minulla kunnia ilmoittaa teille, että hänen
hengellinen ylhäisyytensä legaatti Balduin tahtoo nyt heti puhutella
teitä piispankartanossa.

TUOMAS: Minä tulen. – Pietari! Sinä voit ottaa vastaan tuon panttivangin
ja taivuttaa suusi suloisella puheella hänen sydämensä Herralle
otolliseksi.

KAIKKIVALTA: Teen parastani, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS (Raimundille): Menkäämme. – Myöskin teidän terävä älynne ja laaja
kokemuksenne, jalo ritari, on oleva suureksi avuksi meille siinä
neuvottelussa, jota arvaan herra legaatin tarkoittavan.

RAIMUND: Pelkään, että teillä on liian suuri ajatus minusta, dominus
episcopus. (Kumartaa.)

TUOMAS: Päinvastoin, jalo ritari Raimund, päinvastoin. – Herra legaatti
lähtee. Te jäätte nyt minun miekakseni ja kilvekseni tämän hiippakunnan
hallitsemisessa.

RAIMUND: Myöskin minä aion lähteä, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: (hämmästyen): Te ritari Raimund? Ja minne?

RAIMUND: Pois eteläisempiin maihin, missä taivas on sininen ja korkea
ja ilma heleä niinkuin huntu aamuruskon. – (Uneksien.) Siellä toivon
vielä saavani takaisin kadotetun elämän-iloni.

TUOMAS: Todellakin: te lähdette? Te jätätte yksin minut? –
(Tyytymättömänä.) Juuri nyt olisi kuitenkin teidän kuntonne ollut pyhän
kirkon asialle tässä maassa mitä tarpeellisin.

RAIMUND: Valitan suuresti, että lähtöni täytyy juuri nyt tapahtua. –
(Purskahtaen.) Mutta minä, en voi sille mitään! Minun täytyy täältä
pois, ellei minun mieli mennä kokonaan perikatoon!

TUOMAS: Herra ritari: onko lupa kysyä, mikä on niin ankara pakko teidän
poistua täältä?

RAIMUND: Minä luulen ... olevani ... lumottu.

TUOMAS: Lumottu? – Tuo nainen on lumonnut teidät?

RAIMUND (tuskallisesti) Minä en tiedä. Mutta minusta on äkkiä ruvennut
tuntumaan kaikki niin kummalliselta... Minä en ole itseni herra enää.
Minun ajatukseni harhailevat ja minun sydämeni syvyydestä nousee kuvia,
jotka minua pelottavat ja kauhistavat...

TUOMAS (Kaikkivallalle): Tuota naista on tarkoin silmällä pidettävä. –
(Raimundille.) Minä tunnen tuon taudin, herra ritari. Perkele kiusaa
teitä.

RAIMUND: Minua? Pyhän haudan ritaria?

TUOMAS: Kukaan ei säily häneltä. – (Kuin itsekseen.) He lähtevät, he
lähtevät kaikki pois. Minut jätetään yksin, yksin...

RAIMUND: Pyydän, ett'ette lue lähtöäni viaksi minulle.

TUOMAS: En. Kukin tekee niinkuin hän katsoo parhaakseen. – (Synkästi.)
Minulla yksin ei ole mitään vaalinvaltaa. Minä yksin en voi poistua
paikaltani.

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne...

TUOMAS (hilliten itsensä): Hyvä on. – Te lähdette? Se on teidän
peruuttamaton päätöksenne?

RAIMUND: On, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Emme siis puhu enää mitään siitä asiasta. – Pietari: käske
sisälle panttivanki! – Ritari Raimund: seuratkaa minua piispankartanoon!
(Menevät perälle. Kaikkivalta menee vasemmalle ovelle ja viittaa.
Hetken perästä tulee sisälle Lyyli Tavast, kahden ratsumiehen
saattamana.)

KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Lyyli Tavast! Hämeen tähti! (Huovit poistuvat
hänen viittauksestaan.)

LYYLI: Minä se olen. Mutta ken minua puhuttelee?

KAIKKIVALTA: Etkö todellakaan enää tunne minua?

LYYLI: En.

KAIKKIVALTA: Minä olisin tuntenut sinut heti sinun suurista,
säteilevistä silmistäsi, ellen olisikaan kohdannut sinua kuusi vuotta
sitten Turun satamassa.

LYYLI: Tosiaan! Minä en muista sitä.

KAIKKIVALTA: Lapsuuden ystävät olemme, usein yhdessä leikkineet...

LYYLI: Lasten leikit ovat ohitse. – Kuka olet siis?

KAIKKIVALTA: Olen Pietari...

LYYLI: En tunne ketään sen-nimistä.

KAIKKIVALTA: Pietari ... Pietari Kaikkivalta. Lapinkorpi on kotini.

LYYLI (surmaavalla silmäyksellä): En ole kuullut kasvaneen orjia
Lapinkorvessa.

KAIKKIVALTA: Lyyli!

LYYLI: Muistan miehen, jonka nimi oli Kaikkivalta, isäni ystävän,
kuulun Hämeen heimojen keskuudessa...

KAIKKIVALTA: No niin? Hän oli isäni.

LYYLI: Ei. Sillä tuo mies oli vapaa.

KAIKKIVALTA: Hänen poikansa olen.

LYYLI: Hänen poikansa syntyi vapaana kuin hänen isänsä. Ei ole
mahdollista, että hedelmä olisi voinut niin kauas puusta pudota.

KAIKKIVALTA (päättävästi): Erehdyt: en ole orja täällä.

LYYLI: Asut majoissa maasi vihollisten.

KAIKKIVALTA: He eivät ole meidän vihollisiamme. He ovat minulle toisen,
laajemman vapauden lahjoittaneet.

LYYLI (ylenkatseellisesti): Mikä vapaus se on?

KAIKKIVALTA: Sykkivän sydämen vapaus, hengen, joka hehkuu Jumalalle.

LYYLI: En ymmärrä minä sitä vapautta. – Etkö tiedä, että palvelet isäsi
murhaajaa?

KAIKKIVALTA: Hän henkeni herättäjä on. Toiseksi isäksi on hän tullut
minulle.

LYYLI: Voiko olla kahta isää?

KAIKKIVALTA: Voi: hengellinen ja ruumiillinen.

LYYLI: Häneltä hengen sait, jolta ruumihinkin.

KAIKKIVALTA (haaveellisesti): Mutta piispa Tuomas opetti minut
tuntemaan henkeni kuolemattomuuden. (Ristii kätensä. Vaitiolo.)

LYYLI: Etkö vihaa isäsi murhaajaa?

KAIKKIVALTA: En. Minä en voi vihata ketään. Se on se uusi oppi, jonka
hän on minulle opettanut.

LYYLI: Siispä olet orja sinä! Ja orjan oppi puhuu sinun suusi kautta.

KAIKKIVALTA: Rakkaus yksin voi kohottaa meidät jumaliin.

LYYLI: Toisin haastaa vapaa mies.

KAIKKIVALTA: Olen vapaa: vapaa vihasta ja kaikista orjuuttavista
intohimoista.

LYYLI (leimahtavin silmin): Onko orjan merkki pyhä viha?

KAIKKIVALTA: Minä en ole koskaan tuntenut mitään sellaista, Lyyli.

LYYLI: Et, sillä sinä olet jo lapsuudesta saakka maahan lannistettu.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Vihaatko minua ... sillä vihalla ... Lyyli?

LYYLI: En. Sillä sen säästän minä vain vertaisilleni voimassa ja
ylpeydessä.

KAIKKIVALTA: Olet julma.

LYYLI: Olen oikeuden-mukainen. (Vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Mitkä ovat ... sinun tunteesi ... minua kohtaan ... tällä
hetkellä, Lyyli?

LYYLI: Ylenkatson sinua sydämeni syvimpään.

KAIKKIVALTA: Saatan olla ylenkatsottava. Mutta silloin olen sitä vain
hänen tähtensä, jota rakastan toisena taattonani.

LYYLI: Häntä vihaan minä.

KAIKKIVALTA: Pidät häntä siis vertaisenasi voimassa ja ylpeydessä?

LYYLI (lujasti): Hän on vapaa mies. – Olen vannonut hänen perikatonsa.

KAIKKIVALTA: Sinä? Miksi?

LYYLI: Hän on heimoni vihollinen.

KAIKKIVALTA: Et ole heimon pää sinä.

LYYLI (ylpeästi): En, mutta olen heimoni päällikön tytär, jonka isä
kaatui tasapäässä taistelossa.

KAIKKIVALTA: Niin. Siitä on vierinyt vuosia kymmenkunta.

LYYLI: Kaksikymmentä on kulunut äitini kuolemasta.

KAIKKIVALTA: Äitisi koskeen juoksi...

LYYLI: Niin. Mutta miksi hän meni sinisen aallon alle?

KAIKKIVALTA: Olen kuullut kuin etäisen kansantarun...

LYYLI: Se taru on totta! – Tiedätkö, mitä Hämeen Kiialassa kerran
tapahtui?

KAIKKIVALTA: Piispa Tuomas tuli sinne...

LYYLI: ... samalla retkellä, jolloin isäsi sai surmansa hänen kätensä
kautta. – Hän myös äitini häväisijä on...

KAIKKIVALTA: Ei!

LYYLI: Taivaan vallat! Kutsun teidät todistajiksi.

KAIKKIVALTA: Turmion vallat ovat silloin piispa Tuomaan sydämessä häitä
pitäneet! (Kääntyy pois. Vaitiolo.)

LYYLI (synkästi): Ymmärrätkö, että vihaan häntä?

KAIKKIVALTA: En ymmärrä, että aiot kostaa hänelle. Sillä kosto on
Jumalan.

LYYLI: Kosto on Jäämin jumalien. – (Katsoo ympärilleen.) Luuletko hänen
tulevan tänne?

KAIKKIVALTA: Ah, nyt muistan vasta pyhän toimeni, jonka hän uskoi
minulle! Minunhan tuli sinut kristityksi käännyttää.

LYYLI (kiihkeästi): Sinut tahdon minä takaisin pakanaksi
käännyttää. – Etkö aio auttaa minua?

KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi! Sitten voin auttamistasi pakoon
ajatella.

LYYLI: Pakoon? Hänen puheilleen pitää sinun auttaa minut.

KAIKKIVALTA: Tahdot tappaa hänet?

LYYLI (hymyillen kummallisesti): En. Tiedän paremmat keinot saattaa
hänet perikatoon.

KAIKKIVALTA: Mitkä?

LYYLI: Kysyykö noidan poika niitä minulta?

KAIKKIVALTA: En tunne taikoja Tuonen jumalien.

LYYLI: Noita oli sinun isäsi ja noita sinun isäsi isä! Siis tiedä, että
aion, manata heidän henkensä esille sinusta.

KAIKKIVALTA: Et ole siinä onnistuva.

LYYLI: Veri on vettä sakeampi. – (Tarttuu hänen käteensä.) Teetkö, mitä
pyydän sinulta?

KAIKKIVALTA: Hänen puheilleen on minun helppo päästää sinut. Mutta...

LYYLI: Mutta? – Muuta ei ole tarviskaan.

KAIKKIVALTA: Kuitenkin tahdon sitä ennen varoittaa häntä
velhotaidostasi.

LYYLI (salaperäisesti): Etkö itse pelkää sitä?

KAIKKIVALTA: En. Ristin Jumala on minun miekkani ja sotisopani.

LYYLI: Mene siis!

KAIKKIVALTA: Lyyli!

LYYLI: En pyydä mitään apua sinulta. Ajan itse oman asiani.

KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi!

LYYLI: En ikinä.

KAIKKIVALTA (epätoivoisesti): Silloin tulevat sinun päiväsi päättymään
polttoroviolla. (Lyyli hymyilee halveksivaisesti. Vaitiolo. – Äkkiä
askeleita perällä. Lyyli kuuntelee.)

LYYLI: Hän tulee.

KAIKKIVALTA: Kuka?

LYYLI: Piispa Tuomas.

KAIKKIVALTA: Se on hän. Minä tunnen hänen askeleensa.

LYYLI: Jätä minut!

KAIKKIVALTA: Mahdotonta. Minä en tohdi...

LYYLI: Mene!

KAIKKIVALTA (hämmästyneenä): Saat itse vastata seurauksista. (Poistuu
Lyylin katseen pakottamana vasemmalle. – Hetken perästä tulee sisälle
perältä piispa Tuomas, luo tutkivan katseen ympärilleen, ei huomaa
Lyyliä, vaan etenee hitaasti pöydän ääreen.)

LYYLI: Piispa Tuomas!

TUOMAS: Kuka puhuu?

LYYLI: Tytär Tavastin, jonka vaimon tunsit kerran.

TUOMAS (kauhistuen): Nainen! – Kuinka olet tullut tänne?

LYYLI: Sinun ratsumiehesi ovat minut tänne saattaneet.

TUOMAS: Oletko ... yksin?

LYYLI: Me olemme kaksin täällä.

TUOMAS (katkonaisesti): Missä on ... Pietari ... minun opetuslapseni?

LYYLI: Sinun pappisi on poistunut minun pyynnöstäni. Sillä juuri sinua
tahdoin minä tavata, piispa Tuomas.

TUOMAS: Sinä? – Mitä tahdot minusta?

LYYLI: Tuon sinulle terveisiä Hämeen Kiialasta.

TUOMAS: Vaikene!

LYYLI: Kah, miksi niin kalpea, piispa Tuomas? Etkö ollenkaan aio
vastata terve tervehyttäjälle?

TUOMAS (tukahtuneella äänellä): Huovit!

LYYLI: Ole huoleti! He seisovat oven edessä. – Mutta mikä sinun on?
Sinähän horjut ja vapiset aivan?

TUOMAS: Nainen! Jätä minut!

LYYLI: En liene mieluvieras, koska näin kylmästi kohtelet minua...

TUOMAS: Jätä minut!

LYYLI (nauraen pilkallisesti): Ohoh, oletpa sinä outo isäntä! – Eikö
totta: minun kotini oli paljon vieraanvaraisempi sinulle, kun sitä
käynnilläsi kunnioitit?

TUOMAS: Oletko tullut tänne minua pilkkaamaan?

LYYLI: Vuoroin vieraissa, piispa Tuomas! – Eikö totta: sinulta ei
puuttunut mitään?

TUOMAS (vihan vimmassa): Nyt ... puuttuu minulta ... miekka.

LYYLI: Ei sitäkään, näen senkin killuvan seinälläsi. (Tuomas tekee
liikkeen sitä kohti.) Ahaa, piispa Tuomas: sinun tekisi mielesi nähdä
minun vertani punaisinta.

TUOMAS (pysähtyen): Tahdon nähdä, olenko isäntä täällä? (Aikoo perälle.
Lyyli sulkee nopeasti tien häneltä.)

LYYLI: Olet isäntä koko suuren Suomenniemen. – Mutta juuri siksi tulisi
sinun osoittaa suurempaa ystävällisyyttä minulle.

TUOMAS: Sinulle?

LYYLI: Orpo, kurja tyttöparka olen...

TUOMAS: Pakana olet...

LYYLI: Juuri siksi pyydän, että käännyttäisit minut. (Lyyli on äkkiä
käynyt aivan nöyräksi ja hiljaiseksi. Tuomas katsoo epäröiden häneen.
Vaitiolo.)

TUOMAS: Minun pappini on sinut käännyttävä.

LYYLI: Sinun pappisi ei osannut puhua minulle. Sinä yksin osaat puhua
minulle niin, että minun pakanallinen sydämeni on siitä syvästi
järkähtävä.

TUOMAS: Minä en tahdo puhua sinulle.

LYYLI: Miksi et? – Näethän: minä olen pakana, minä en tiedä mistään
paremmasta. Ja kuitenkin minun sieluni janoaa valkeutta niinkuin minun
ruumiini sinun siunaavan kätesi kosketusta... (Tahtoo tarttua hänen
käteensä.)

TUOMAS: Pois!

LYYLI: Isä: siunaa minua!

TUOMAS: Pois! Minä en tahdo siunata sinua.

LYYLI: Miksi lykkäät minut luotasi, vaikka minä en pyydä muuta kuin
tulla käännytetyksi? Katso: minä en tiedä mitään Ristin Jumalasta,
jonka opettaja olet...

TUOMAS (tuskallisesti): Tahdotko siis niin välttämättömästi saada
kasteen siunauksen juuri minun käteni kautta?

LYYLI: Minä pyydän ja rukoilen sitä. – (Polvistuu.) Katso: minä painan
polveni sinun kirkkosi kivipermantoon ja anelen armoa, jota sinä et
voi, et saata kieltää minulta, niin totta kuin olet Herrasi Jumalasi
palvelija...

TUOMAS: Nouse!

LYYLI: Minä en nouse, ennen kuin sinä nostat minut. – (Surumielisesti.)
On niin hirmuista palaa helvetissä. Ja sitten minua surettaa se, että
jos kuolen kastamatta, minä en koskaan enää saa tavata armasta
äitiäni...

TUOMAS: Ah! (Peittää silmänsä kädellään.)

LYYLI (aina yhtä suloisena): Niin, häntä, jonka sinä käännytit Hämeen
Kiialassa. – Kasta minut! Sen olet sinä äitini muistolle velkapää.
(Katsoo viattomin silmin ylös häneen. Tuomas seisoo sisällisessä
kamppailussa. Vaitiolo.)

TUOMAS: Olet oikeassa. Tästä saakka on minulla tytär ja poika.
(Kohottaa juhlallisesti ylös hänet.)

LYYLI: Isä! Katsopas kuinka hyvä sinä olet. Minun äitini haamu ei siis
ole huutanut hukkaan minulle pyhän virran pyörtehiltä.

TUOMAS: Mitä ... on äitisi haamu ... huutanut sinulle?

LYYLI: Hän on käskenyt minua menemään siihen suureen kartanoon, missä
piispa Tuomas asuu, ja pyytämään häneltä, että hän kastaisi minutkin
saman Jumalan nimeen...

TUOMAS: Ei!

LYYLI: ... jonka nimessä hän kuoli sinua rakastaen. – Myöskin sinä
rakastit häntä, isä, eikö totta?

TUOMAS (tuskin kuuluvasti): Minä olen ... tehnyt surman-synnin ...
sinun äitisi keralla.

LYYLI: Sinä rakastit häntä, niin. – Älä luule, että kannan kaunaa
sinulle muinaisista, vaikka olen hänen oma tyttärensä. Sillä kuka ei
olisi himoinnut häntä Hämeen sulhojen seassa...?

TUOMAS: Lakkaa!

LYYLI: Kuin tiuku helisi hänen äänensä isäni tuvassa tummaisessa, kun
hän lauloi lapsellensa, mutta kun hän kotiin karjoja huhuili, kierteli
se niinkuin etäisen kanteleen kaiku pitkin Hämeen punertavia
hongikoita...

TUOMAS (paeten näyttämön toiselle puolen): Minä en tahdo häntä muistaa,
minä en tahdo!

LYYLI: Ja kuitenkin muistat sinä häntä enkä pidä ihmeenä sitä, sillä
hän oli kaunis nähdä ja sangen suloinen kaulata sinun Herrasi Jumalasi
kasvojen alla...

TUOMAS: Onneton nainen! Oletko tullut minua hiljaisella tulella
hiillyttämään?

LYYLI (päätään nyykähyttäen): Hän kelpasi sinun Herrasi Jumalasi
palvelijalle. – Eikö totta: minulla on äitini ääni, piispa Tuomas?
Ainakin olen kuullut niin sanottavan.

TUOMAS: Myös äitisi silmät sinulla on... (Väristen.) Hän seisoo tällä
hetkellä ilmi elävänä edessäni.

LYYLI: Katsopas: sinä muistat hänet. Sinä muistat hänet paremmin kuin
minä. – Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin hänestä?

TUOMAS: En. (Peittää kasvonsa kauhistuneena. Lyyli on hiljaa hiipinyt
hänen luokseen ja kaulaa hänet äkkiä käsivarsillaan.)

LYYLI: Isä!

TUOMAS: Tyttäreni: voitko sinä sen antaa anteeksi minulle?

LYYLI (hurmaavasti hymyillen): Epäiletkö sitä?

TUOMAS: Nyt .. olen minä onnellinen.

LYYLI: Eikö totta, isä: on suloista, kun lapsen käsivarret kaulaavat
sinua?

TUOMAS (syvään hengittäen): Nyt on minun suurin syntini Jumalan edessä
sovitettu.

LYYLI: Eikö totta: nyt seisot sinä onnesi kukkulalla?

TUOMAS: Nyt tunnen minä poistuvan ensi kerran elämässäni tuon taakan
hartioiltani, jonka synkkä sallimus jo ennen syntymääni lie laskenut
niille. Siitä päätän minä taivaan valtojen minulle anteeksi antaneen.
(Vaitiolo. – Lyyli painautuu äkkiä kiinni häneen ja suutelee häntä
pitkään ja palavasti.)

LYYLI: Isä! Kuinka minä rakastan sinua!

TUOMAS (perääntyen tyrmistyneenä): Miksi suutelet sinä minua niin?

LYYLI: Miksi sinä juuri nyt himoitset minua, piispa Tuomas?

TUOMAS: Se ei ole totta!

LYYLI: Siispä katso silmiin minua! – Haa, sinä et voi katsoa silmiin
minua enää. Sinä himoitset...

TUOMAS: Vanhurskas Jumala!

LYYLI: Sinä himoitset minua niinkuin kerran äitiäni...

TUOMAS: Aih! Eikö täällä ole ketään...?

LYYLI (voitonriemuisesti): Sinä himoitset minussa häntä uudelleen ja
silloin on minun kostoni määrä kyllin saavutettu.

TUOMAS: Huovit! – (Ryntää vasemmalle ovelle.) Huovit! (Huovit tulevat
pysähtyen ovensuuhun.) Sitokaa tuo nainen ja heittäkää hänet
polttoroviolle!

LYYLI: Ja sentään tulet sinä minua ijät kaiket himoitsemaan, piispa
Tuomas! Totisesti on sinun sielusi palava minun kerallani.

TUOMAS: Käärme Eedenin yrttitarhan! – (Ulos osoittaen.) Tuohon, juuri
tuohon, alle akkunani on polttorovio rakennettava, että minä saan nähdä
näillä silmilläni, miten liekit syövät hänen syntistä ruumistaan. Sillä
totisesti on hän tuomittu iankaikkiseen kadotukseen!

LYYLI (ilkkuen): Ja vielä kadotuksen kuilussakin olet sinä minua
himoitseva! Minun suudelmani on polttava sinun huulillasi kuin tuli ja
minun käsivarteni tulevat sinua ijät kaiket niinkuin tulikuuma kahle
kaulaamaan!...

TUOMAS: Taivaan vallat!

LYYLI: Turhaan huudat taivaan valtoja avuksesi sinä, sillä sinun
mahtisi on kotoisin Manalasta. – Luuletko, etten ole tutkinut maani
tietäjiltä, kuka olet ja mikä on se uusi oppi, jota julistat meille?
Kuoleman oppi on se, piispa Tuomas, ja sinä itse olet ruttotauti, joka
maata saastuttaa. Siksi painu takaisin alle turpeen, piispa Tuomas,
että elämän päivä pääsee ihmisille paistamaan!

TUOMAS: Roviolle! – (Huovit vievät hänen viittauksestaan Lyylin
vasemmalle. Tuomas seisoo hetken aikaa kuni huumaantuneena. Valojuova
sammuu, näyttämö hämärtyy.) Minä vaivainen, syntinen ihminen...
(Vaipuu kokoon.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

    Tuomas istuu pöydän ääressä pää käsiin vaipuneena. Näyttämö on
    miltei pimeä. Pietari Kaikkivalta tulee perältä ja pysähtyy
    hänen eteensä.

KAIKKIVALTA: Isä! Te istutte pimeässä?

TUOMAS (nyyhkyttäen): Pietari! Pietari! Missä olet ollut? Miksi jätit
yksin isäsi, juuri kun hän olisi enin kaivannut sinua? (Vetää luokseen
hänet.)

KAIKKIVALTA: Isä! Te itkette? Teidän mielenne on syvästi ahdistettu?

TUOMAS: Elämäni ankarin hetki on kulkenut minun pääni ylitse. –
(Vaitiolo.) Ja sinä? Mitä olet sinä tällä aikaa toimittanut?

KAIKKIVALTA: Minä olen hävittänyt sen.

TUOMAS: Minkä?

KAIKKIVALTA: Paavin paimenkirjeen. Sitä ei ole nyt enää olemassa.

TUOMAS: Niinkö? – (Vaitiolo.) Sytytä kynttilä, että näen jälleen kasvosi
lempeässä levossaan. – (Kaikkivalta tekee työtä käskettyä.) Pietari:
ethän sinä kanna kaunaa minulle muinaisista?

KAIKKIVALTA: En, isä. Minut täyttää pelkkä hartaus ja kiitollisuus, kun
teitä ajattelen.

TUOMAS: Kuitenkin sai isäsi surmansa minun käteni kautta.

KAIKKIVALTA: Minä en tiedä siitä mitään... Siis ei sitä asiaa ole
minulle olemassa. (Vaitiolo.)

TUOMAS: Pidätkö minua ... pahantekijänä?

KAIKKIVALTA: Pidän teitä miehenä, joka tekee.

TUOMAS: Hyvää vai pahaa?

KAIKKIVALTA: Teette maailmaa hyville ihmisille mahdolliseksi.
(Vaitiolo.)

TUOMAS (hitaasti): Heidän tähtensä ... me siis olemme ... loassa ja
veressä kaahlanneet?

KAIKKIVALTA: Teko on myrsky, jota seuraa sydämen tyyni päivänpaiste.

TUOMAS: Seisotko sinä sen paisteessa, Pietari?

KAIKKIVALTA: En. Mutta minä näen sen tulemisen taivaanrannalla
ruskottavan. (Vaitiolo.)

TUOMAS (äkkiä): Hyvä jumala, kuinka minä halveksin niitä ihmisiä, jotka
tulevat!

KAIKKIVALTA: Miksi niin, isä?

TUOMAS: Kuinka elämä on helppoa heille! Ja kuinka vähän he tietävät
meistä, jotka olemme tehneet sen helpoksi heille! – Sinäkään et tiedä
meistä mitään, Pietari.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Minä en ole kiittämätön, isä.

TUOMAS: Kukka olet, joka ei tiedä juuristaan. – (Vaitiolo. Tuijottaa pää
käden varassa eteensä seuraten sisällistä näkyään.) Näin kerran
lähes kaksikymmentä vuotta sitten, matkallani pakanalliseen
Hämeenmaahan, yksinäisen miehen, joka kirves kädessä heilui keskellä
parasta parsikkoa. Oppaamme nimitti häntä kaskenkaatajaksi...

KAIKKIVALTA: Sellaisia miehiä heiluu kaikilla Suomen saloilla, isä.

TUOMAS (häntä kuulematta): ... Hänen hartiansa olivat sylen-levyiset,
metsä ja kangas kumahtelivat hänen iskuistaan. Välillä suoristi hän
joskus selkänsä ja pyyhkäisi hikihelmen polttavalta otsaltaan...

KAIKKIVALTA: Ilman teitä kimmeltäisivät nyt samat hikihelmet minun
kulmillani.

TUOMAS: ... Minä katsoin hänen suonikkaita käsivarsiaan ja kauhistuin:
ne olivat tammenpaksuiset ja ruskeat kuin kaksi kuparinuijaa...
(Vaikenee vavahtaen.)

KAIKKIVALTA: No niin? Ja mitä te teitte tuolle miehelle?

TUOMAS: Ja sinä, Pietari? Mitä olisit sinä tehnyt hänelle?

KAIKKIVALTA: Minä? – Arvattavasti minä olisin kastanut hänet.

TUOMAS: Minä syöksin peitseni hänen lävitseen.

KAIKKIVALTA: Kuinka?

TUOMAS: Minä ajattelin: tuo mies on syntynyt tekemään rikostöitä. – Hän
kaatui pauhinalla niinkuin suuri honka ikään ja vasta hänen kaatuessaan
minä huomasin, ketä hänen kasvonjuonteensa niin ilmi elävästi
muistuttivat.

KAIKKIVALTA: Ketä siis?

TUOMAS (hymyillen kummallisesti): Minua itseäni. – Sittemmin kuulin,
että hän oli isäsi, oikea isäsi. (Pitkä vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Ja niin otitte te minut mukaanne ja kasvatitte minut?

TUOMAS: ... munkkikuntani ankarimpien sääntöjen mukaisesti. – Minä
ajattelin: noidan pojasta pitää tulla kirkon pylväs. – Nyt ajattelen
lähettää sinut takaisin syntymäsijoillesi.

KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Herran pyhää sanaa saarnaamaan?

TUOMAS: Niin. Mutta tahdon jo ennakolta ilmoittaa sinulle, että verinen
kosto voi kohdata sinua entisen sukusi taholta.

KAIKKIVALTA: Isä: minä en voi lähteä sinne.

TUOMAS: Kuinka? – (Otsaansa rypistäen.) Pelkäätkö marttyyrikuolemaa?

KAIKKIVALTA: En.

TUOMAS: Minä en ymmärrä siis, mikä muu este voi sinulla olla. – Työ-ala,
jonka sinulle osoitan, kysyy kypsyyttä ja mielenmalttia. Mutta luulin
sinulla jo sitäkin olevan.

KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Isä: miksi en minä saa jäädä teidän
luoksenne ikuisesti?

TUOMAS: Minun luokseni? Mitä ajatteletkaan? Olethan nuori vielä...
(Tyytymättömänä.) Luulin sinun riemastuvan siitä, mikä nyt näyttää
painavan sinut niin alakuloiseksi.

KAIKKIVALTA: Isä: minä en ole nuori enää. Minä olen vanha mieleltäni.

TUOMAS: Sinä? Tuskin mieheksi kehittynyt!

KAIKKIVALTA (raukeasti): Isä! Ei tule rankaisematta noidan pojasta
kirkon pylväs. Tie on pitkä Lapinkorvesta Räntämäen kirkon sakaristoon.

TUOMAS (ankarasti): Puhut pelkillä arvoituksilla. Eikö tuo tauti, joka
varmaan on perintö pakanallisilta vanhemmiltasi, koskaan eroa sinusta?

KAIKKIVALTA: Niillä puhuttiin minun kotipirtissäni. – Sen jälkeen on
minun täytynyt oppia niin paljon. Onko ihme, että minua väsyttää?

TUOMAS: Sikäli kuin saatan ymmärtää sinun katkonaisesta puheestasi,
väität siis olevasi väsynyt Herran suloista sanomaa julistamaan?

KAIKKIVALTA (tuskallisesti): Isä! Minä en koskaan enää voi Herran
suloista sanomaa julistaa.

TUOMAS: Kuinka? Miksi et? – (Nousee kokonaan hämmästyneenä.) Nyt täytyy
sinun puhua suusi puhtaaksi minulle.

KAIKKIVALTA: Minä en olisi tahtonut koskaan puhua teille siitä. Mutta
jos te nyt tahdotte pakottaa minua lähtemään syntymäsijoilleni...

TUOMAS: Niin, minä tahdon pakottaa sinua siihen.

KAIKKIVALTA: ... Niin täytyy minun siis teille tunnustaa: minä en voi
opettaa enää kirkon opin mukaan. Enkä minä voi opettaa enää myös sinun
oppisi mukaan, isä...

TUOMAS: Kuinka? Etkö sinä voi opettaa enää dominikaanisen
munkkikuntamme käskyn mukaan?

KAIKKIVALTA: En. Minä en voi opettaa enää, että luonto on paha... Minä
en voi opettaa enää, että kaikki luotu on kirottu ja kaikki kaunis
vain pahojen henkien houkutusta... Minä en voi opettaa enää, että
kaikki liha on synti...

TUOMAS: Vaikene! – Mitä voit sinä opettaa sitten?

KAIKKIVALTA (kuin hurmauksessa): Minä voin opettaa, että maa viheriöi
ja että linnut taivaalla veisaavat Jumalan kunniata... Minä voin
opettaa, että ihminen on ihana ja että hänen sielunsa on yössä
kukoistava yrttitarha... Minä voin opettaa, että rakkaus on suurin
kaikista...

TUOMAS: Rakkaus?

KAIKKIVALTA: ... – Niin, ja kun sen päivä paistaa päälle poloisen
ihmislapsen, niin aukeevat kaikki hänen sydämensä kukkaset kuin
hopeamaljat vastaan ottamaan elämän pyhää, ylitsevuotavaa evangeliumia.

TUOMAS: Mitä outoja opetuksia nuo ovat? Oletko kohdannut ehkä
matkoillasi jonkun harhaoppisen suden lammasvaatteissa?

KAIKKIVALTA: Olen kuullut miehestä, jonka nimi on Franciskus
Assisi... – (Ristii kätensä palavimmalla hartaudella.)

TUOMAS (ylenkatseellisesti): Ahaa, tuo olisi minun pitänyt arvatakin! –
Joku fransiskaanimunkki on sinun heikon ymmärryksesi sekoittanut.

KAIKKIVALTA: Minä en tiedä, mutta minä tunnen etäisen virin niinkuin
huomentuulen kulkevan kasvoillani... Maailma ei ole minulle autio ja
tyhjä enää, vaan täynnä armaita, ystävällisiä olentoja, jotka kaikki
elävät ja hengittävät Herran kauneudessa...

TUOMAS: Nouseeko työ vastaan tekijäänsä? Astuuko pakanuus, isäisi
ikivanha pakanuus, jälleen esille povesi onkaloista?

KAIKKIVALTA: ... Minä näen jälleen sinipiikojen karkeloivan kedoilla ja
Ahdin ruohorinnan nousevan aalloistaan... Minä näen taas ilman impien
astuvan taivaan ratoja myöten ja metsien peittyvän päivän kultiin ja
hopeisiin... Sillä minä näen jälleen hyvän Jumalan hymyn luonnossa ja
ihmissydämissä...

TUOMAS: Vaikene! Nyt puhuu noidan veri sinusta.

KAIKKIVALTA (kokonaan poissa suunniltaan): Niin, minun iso-isäni oli
tietäjä Lapinkorvessa ja on nyt siellä, missä itku ja hammasten
kiristys on. Mutta minun isäni rakasti maata ja perkkasi pelloksi
sitä, siksi kuin teidän kirottu peitsenne lävisti hänet!

TUOMAS. Pietari! Sinä et ole täydessä järjessäsi! (Tarttuu kovasti
kiinni häneen. Kaikkivalta herää kuin hurmauksesta, katsoo
säikähtänein silmin ympärilleen ja purskahtaa hiljaiseen
itkun-nyyhkytykseen. Vaitiolo. Tuomas synkkänä kuin ukkospilvi. –
Raimund tulee kiireesti perältä.),

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne...

TUOMAS (tuimasti): Mikä on?

RAIMUND: ... Minä olen kuullut ... minä olen saanut juuri tiedon siitä
... minä en mitenkään voi sallia sitä...

TUOMAS: Mitä te ette voi sallia, herra ritari?

RAIMUND: ... Että hänet surmataan... Että te olette tuominnut tuon
naisen polttoroviolle...

KAIKKIVALTA (parahtaen): Lyyli Tavastin?

TUOMAS: Hiljaa! – Tuo nainen on ansainnut kohtalonsa.

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä olen vannonut suojella
häntä... Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina olen minä vannonut
tämän ristin kautta...

TUOMAS (ankarasti): Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina tulisi
teidän hävetä, herra Raimund, näin asettua pakanallisen hämäläistytön
puolustajaksi, joka päälle päätteeksi on jo sellaisena helvetin tuleen
vikapää.

RAIMUND: Minä en näe pakanaa enkä velhoa hänessä... Minä näen hänessä
vain naisen...

TUOMAS: Juuri se todistaa, että hän on lumonnut teidät. – No niin,
tietäkää siis, että hän on yrittänyt lumota minuakin...

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: meillä ei ole aikaa pitkiin
puheisiin. Minä olen nähnyt rakennettavan polttoroviota
kirkkotarhaan...

KAIKKIVALTA: Ah! (Rientää ulos.)

TUOMAS: Niin, tuohon alle akkunani! Siinä pitää hänen palaman taivaan
enkelien iloksi ja Jumalan kunniaksi.

RAIMUND (säihkyvin silmin): Dominus episcopus: hän ei tule palamaan
ollenkaan. – Vielä viimeisen kerran tahdon minä kysyä teiltä: ettekö aio
ottaa ollenkaan huomioon minun tahtoani tässä asiassa?

TUOMAS: En!

RAIMUND: Se oli ensin pyyntö, nyt se on esirukous. Mutta ellette te
suostu siihen, on se pian oleva vaatimus ja singahtava vasama teille...

TUOMAS: Ritari Raimund: minä pyydän, miettikää sanojanne! – Te
loukkaatte sitä korkeata hengellistä arvoa, jota kannan näiden kaarten
alla...

RAIMUND: Ja vaikka minä loukkaisin itse Pyhän Pietarin ja Pyhän
Paavalin hengellisen pappeuden edustajaa, nyt kysyn minä teiltä, piispa
Tuomas: tahdotteko peruuttaa käskynne, jonka olette antanut minua
kuulematta, ja jättää tuon panttivangin nyt heti – kuuletteko: nyt heti!
– takaisin minun tuomiovaltani alle?

TUOMAS: Hän kuolee.

RAIMUND: Ei! Hän ei kuole.

TUOMAS: Minä en peruuta käskyäni milloinkaan.

RAIMUND (miekkansa paljastaen): No niin: tämä miekka on usein
vääräuskoisten verestä punertunut. Mutta nyt vannon minä teille, piispa
Tuomas, että se on punertuva kristillisestä verestä...

TUOMAS: Haa, te uhkaatte minua? Te paljastatte miekkanne Herran
huonehessa?

RAIMUND: En, minä en uhkaa teitä, piispa Tuomas, vaan niitä, jotka
aikovat totella teidän omavaltaista määräystänne tässä asiassa. Sillä
niin totta kuin minä olen ottanut tuon naisen ritarilliseen
suojelukseeni: jokainen, joka häneen koskee, kuolee!... (Aikoo
syöksyä ulos. Balduin tulee nopeasti perältä.)

TUOMAS (tempaa kynttilän pöydältä): Ja niin totta kuin tämä kynttilä
nyt sammuu minun kädessäni, niin sammuu nyt Jumalan armo teiltä...

BALDUIN: Mitä täällä tapahtuu?

RAIMUND: Hän tahtoo julistaa minut kirkon kiroukseen.

TUOMAS: Ja hän tahtoo estää minut minun hengellisen virkani
toimituksessa...

BALDUIN (ankarasti): Te, herra ritari? Kuinka? Miekka kädessä?

RAIMUND: Hän tahtoo tehdä minut valapatoksi! Hän on tuominnut tuon
naisen kuolemaan...

TUOMAS: Hän kuolee, sillä hän ei ole tahtonut antaa kastaa itseään,
vaan on häijyillä velhovoimillaan tahtonut pilkata Herran pyhää sanaa
ja sakramentteja...

BALDUIN (tyynesti): Teidän tuomionne on oikeuden-mukainen, piispa
Tuomas. – Miekkanne, ritari Raimund!

RAIMUND: Teidän hengellinen ylhäisyytenne: minun ansioni pyhän
katoolisen kirkon palveluksessa...

BALDUIN: Niitä ei unohdeta, ritari Raimund. Mutta nyt teillä ei ole
valittavana kuin kaksi mahdollisuutta: joko jättää minulle heti
miekkanne taikka joutua kirkon ankarimpaan kiroukseen?

RAIMUND: Herra legaatti: teillä ei ole oikeutta sitä minulle julistaa.

BALDUIN (lujasti): Kyllä, ritari Raimund. Minä otan nyt sen oikeuden
itselleni.

RAIMUND: Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina kuulun minä vain
veljeskuntani ylimmän tuomiovallan alaiseksi...

BALDUIN: Ritari Raimund: ellette te nyt heti jätä miekkaanne minulle,
julistan minä teidät jumalattomaksi mieheksi, ulkopuolelle kaikkien
pyhien ihmisten yhteyttä ja kristillistä seurakuntaa...

RAIMUND: Minä vetoan ritarikuntani suurmestariin... Minä vetoan meidän
Pyhään isäämme Roomassa. Minä vetoan Jumalan kaikkivaltiaan istuimen
luo...

BALDUIN: Te ette vetoa. – Miekkanne!

RAIMUND: Dominus magnificus: minä olen vannonut, että kukaan ei ole
tuon naisen päästä hiuskarvaa koukistava, niin kauan kuin tämä käsi
tätä kalpaa pitelee...

BALDUIN (jyrähtävällä äänellä): Miekkanne! – (Raimund ojentaa hänelle
miekan epäröiden.) Kas niin: nyt te ette pitele enää tätä kalpaa ja
siksi te olette myös vapaa valastanne. (Ottaa miekan häneltä ja laskee
sen pöydälle. Raimund kääntyy pois ja peittää kasvonsa kädellään. –
Kaikkivalta rientää ulkoa hengästyneenä ja syöksyy polvilleen piispa
Tuomaan jalkojen juureen.)

KAIKKIVALTA: Armoa, teidän korkea-arvoisuutenne!... Armoa!...

TUOMAS: Ei armoa pimeyden enkelille.

KAIKKIVALTA: Vielä on aika, isä! Teidän pyövelinne aikovat juuri
sytyttää rovion. – Kaiken pyhän nimessä, isä, minä pyydän ja rukoilen
teitä: peruuttakaa käskynne!...

TUOMAS: En.

KAIKKIVALTA (halaten hänen polviaan): ... Peruuttakaa käskynne, sillä
se on erehdys ... se on vääryys Jumalan ja ihmisten edessä...

TUOMAS: Vääryys?

KAIKKIVALTA: Niin, sillä te olette tuominnut tuon naisen pakanana
kuolemaan...

TUOMAS, No niin? Hän on pakana...

KAIKKIVALTA: Ei, hän on kristitty! Te olette kastanut hänet...

BALDUIN: Kristitty?

TUOMAS (hämmästyneenä): Kuinka?

KAIKKIVALTA: ... Te olette itse kastanut hänet Hämeen Kiialassa...

TUOMAS: Se on totta.

BALDUIN: Tuo nainen on kastettu siis?

KAIKKIVALTA: Hän on ilkkuen huutanut sen minulle polttoroviolta. –
Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Hänen kuolematon sielunsa voi
vielä pelastua.

TUOMAS (kolkosti): Hänen kuolemattoman sielunsa yli Herra tuomitkoon.
Mutta hänen ruumiinsa on palava poroksi, niin totta kuin minä olen
piispa Tuomas...

KAIKKIVALTA: Isä! Isä! – Minä rakastan tuota naista...

TUOMAS: Sinä?

KAIKKIVALTA: Niin, hän on lapsuudestani saakka ollut Hämeen tähti
minulle. – Mutta jos te nyt aiotte antaa kuolla hänen vain sen vuoksi,
että hänen viattomat silmänsä syyttävät teitä teidän rikoksestanne...

TUOMAS: Onneton poika! Tahdotko tuhota minut?

KAIKKIVALTA: Jos sanon minä ... niin ilmoitan minä teidän kaikki
rikoksenne näille korkeille herroille, jotka nyt niin kummastuneina
katsovat meihin...

TUOMAS: Pietari! Olenko kyytä povellani kasvattanut?

KAIKKIVALTA: Minä olin viimeinen, joka vielä uskoi hyvää teistä.
– Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Tehkää se tässä
silmänräpäyksessä... (Kuuluu kimeä kirkaisu oikealta. Liekit
leimahtavat.) Ah, ah! Minä huudan, minä huudan julki: hän on
väärentänyt paavin paimenkirjeen!

TUOMAS: Sinä et huuda! (Tempaa miekan ja lävistää hänet. Kynttilä
sammuu. Raimund ja Balduin syöksähtävät esille kauhistuneina.)

RAIMUND: Mitä teette?

TUOMAS: Pietari! Pietari! Minun rakas opetuslapseni! (Vaipuu itkien
ruumiin ääreen. Pitkä vaitiolo.)

BALDUIN: Tulkaa, ritari Raimund: täällä ei meillä ole mitään
tekemistä. (Menevät. Liekit leimuavat korkealle.)

Esirippu.

TARQUINIUS SUPERBUS

5-näytöksinen sukutarina Rooman kuningasvallan ajoilta

(Naamioita V, 1909)

HENKILÖT:

SERVIUS TULLIUS, Rooman kuningas.
TULLIA, hänen tyttärensä.
TARQUINIUS SUPERBUS, hänen vävynsä, sittemmin Rooman keisari.
SEXTUS, heidän poikansa.
COLLATINUS, heidän sukulaisensa.
LUCRETIA, hänen vaimonsa.
BRUTUS, hänen ystävänsä.
YLHÄISIÄ NAISIA, ORJATTARIA.

1:nen, 2:nen ja 3:s näytös tapahtuvat Roomassa, 4:s näytös Collatiassa,
5:s Rooman muurien edustalla.

Aika: vv. 534-510 e.Kr.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

    Suljettu piha Tullian talossa. Sisäänkäytävä oikealta, samoin
    vasemmalta ynnä oikealta taka-alalta. Keskellä pihaa pieni
    suihkulähde, sen vierellä paatinen penkki ja synkkä sypressi.
    Kuuman keskipäivän valaistus.

    Tullia seisoo taustaan vievän oven kynnyksellä nojaten
    pihtipieleen, salaperäinen hymy kapeilla huulillaan.
    Tarquinius Superbus tulee oikealta aikoen pihan poikki.

TULLIA: Etsit veljeäsi?

TARQUINIUS: Niin. (Tervehtivät toisiaan äänettömästi.)

TULLIA: Hän ei ole kotona.

TARQUINIUS: Eikö? Missä hän siis on?

TULLIA: Tietääkseni on hän juuri mennyt sinua etsimään.

TARQUINIUS (hiukan kummastuneena): Todella? – Tulen juuri kotoani.

TULLIA: Te olette käyneet toistenne ohitse siis. Sellaista saattaa
joskus tapahtua.

TARQUINIUS: Niin. Paras, että kiirehdin näin ollen takaisin kotiini.
Hyvästi! (Aikoo mennä.)

TULLIA (nopeasti): Varro vähän! – (Venyttäen merkitsevästi sanojaan.)
Luuletko hänet sieltä löytäväsi?

TARQUINIUS: Epäilemättä, jos hän todella on mennyt minua etsimään,
kuten sanot.

TULLIA (aina merkitsevämmin): Tarquinius Superbus! Etkö pelkää
ollenkaan, että voit jälleen veljesi ohitse käydä?

TARQUINIUS: Häh? Oletpa sinä hupaisa! – (Naurahtaa, katsoo häneen ja
tulee taas totiseksi. Arastuen.) Mitä tarkoitat?

TULLIA: Tarkoitan: etkö luule hänen samoin kotiinsa kiirehtivän,
kuultuaan sinun menneen häntä etsimään?

TARQUINIUS: Se on totta. Paras siis, että varron täällä häntä.

TULLIA: Mutta jos hän vartoo siellä?

TARQUINIUS (kokonaan ymmällä): Niin. Tällä tavoinhan me kaksi emme
ikinä tapaa toisiamme.

TULLIA: Katsopas! – (Hymyillen sisäänpäin.) Nyt et sinä tiedä enää
ollenkaan, pitääkö sinun jäädä vai lähteä. Eikö se ole hullunkurista?

TARQUINIUS: Kyllä. – (Tyytymättömänä.) Mutta sinulla, kallis kälyni,
onkin omituinen taito sotkea sekaviksi kaikkein selvimmät ja
yksinkertaisimmat asiat maailmassa. – (Päättävästi.) Nyt menen minä.
(Aikoo mennä.)

TULLIA (salaman-nopeasti): Et! Sinä et liiku paikaltasi!

TARQUINIUS: Mitä tarkoitat?

TULLIA: Tarkoitan: – (Jälleen hymyilevänä.) ellei minun sisareni
siellä ole onnistunut veljeäsi paremmin pidättää kuin minun on sinua
täällä pidättää onnistunut, on mahdollista, että hän on tuossa
tuokiossa jo takaisin kotonaan. – Paras siis, että varrot täällä häntä.

TARQUINIUS: Tahdon tavata veljeni, siinä kaikki. Voin vartoakin. (Istuu
kivipenkille. Hetken vaitiolo.)

TULLIA (helähtävällä äänellä): Sinä rakastat veljeäsi?

TARQUINIUS: Kysymys sekin! – (Olkapäitään nykäyttäen.) Etkö sinä
sisartasi?

TULLIA: Sisarena olen minä häntä aina rakastanut.

TARQUINIUS (terävästi): Mutta et minun vaimonani?

TULLIA: Minä en vastaa sellaisiin kysymyksiin.

TARQUINIUS: Kuten tahdot. (Vaitiolo.)

TULLIA: Eikö totta, oli varsin omituinen oikku isältäni naittaa meidät,
molemmat tyttärensä, teille kahdelle Tarquiniukselle?

TARQUINIUS (katsoo häneen): Niinkö? – Minä puolestani en näe siinä
mitään omituista.

TULLIA: Sepä kummaa! – (Mitä merkitsevimmin.) Kuitenkin oli teidän
isänne Tarquinius Priscus hänen edeltäjänsä valta-istuimella.

TARQUINIUS: Joku on aina jonkun edeltäjä. – (Tarkkaavaisena.) No niin?

TULLIA (kuten edellä): Isäsi edeltäjä oli Ancus Martius. Hänen poikansa
surmasivat sinun isäsi!

TARQUINIUS: Tuossa et mitään uutta minulle kerro. Mutta miksi noita
verisiä asioita juuri nyt mieleesi muistuttelet?

TULLIA (jatkaa järkähtämättömän): Niin nousi minun isäni Servius
Tullius valtaistuimelle.

TARQUINIUS: Entä sitten? Hän ansaitsi sen.

TULLIA: Mutta miten? – Eikö siten, että isäni Servius Tullius oli vävy
sinun isällesi. Se oli hänen suurin ansionsa.

TARQUINIUS: Siinäkin saatat sinä olla aivan oikeassa. Mutta mitä
tarkoitat sinä kaikella tällä puheellasi?

TULLIA (hymyillen voitollisesti): Tarkoitan: myöskin minun isäni
jälkeen voi jompikumpi hänen vävyistään kohota valtaistuimelle.

TARQUINIUS: En ole tuota asiaa tullut tarkemmin ajatelleeksi. (Vaikenee
välinpitämättömyyttä teeskennellen. Tullia katsoo syrjäkarein häneen,
nauttien jo edeltäpäin voitostaan.)

TULLIA (kuin ohimennen): Minun isäni on jo vanha mies.

TARQUINIUS: Jumalat ovat antaneet hänelle pitkän elämän lahjan.

TULLIA (tuskin voiden enää itseään pidättää): Miltei liian pitkän,
tarkoitat sinä?

TARQUINIUS: Jumalat varjelkoot minua mitään sellaista tarkoittamasta! –
(Tekopyhästi.) Servius Tullius on suuri hallitsija.

TULLIA (suoraan): Kuka seuraa häntä valtaistuimelle? (Vaitiolo.
Tarquinius Superbus nousee hitaasti ja luo läpitunkevan katseen
häneen. Tullia, kuten edellä, sisällinen, voitollinen nauru
silmissään.)

TARQUINIUS: Arvattavasti sinun miehesi, Tullia, koska hän on meistä
kahdesta esikoinen.

TULLIA: Hän? – (Hiukan ylenkatseellisesti.) Hän ei näytä siitä kunniasta
paljoakaan välittävän.

TARQUINIUS: Veljeni on viisas. Hän ei tahdo tulla salamurhatuksi.

TULLIA: Hän on pelkuri!

TARQUINIUS: Vaara väijyy kuningasten kantapäillä. – (Muuttaen säveltä ja
ikäänkuin tahtoen pakottaa Tullian lausumaan julki koko ajatuksensa.)
Veljeni sopiikin mielestäni paremmin yksityis-elämään.

TULLIA: Sinäpä sen sanoit, Tarquinius Superbus! (Katsovat loistavin
silmin toisiaan.)

TARQUINIUS (kuten edellä): Samoin kuin minäkin muuten. Isämme kuolema
on ollut meille siinä suhteessa varoittava esimerkki. (Lyhyt vaitiolo.
Heidän silmäteränsä eivät siirry toisistaan. Päivä paahtaa
pilvettömän taivaan laelta, suihkulähde solisee. Vallitsee muuten
kuolemanhiljaisuus.)

TULLIA (kätensä kohottaen): Sinun isäsi oli suuri hallitsija!

TARQUINIUS: Niin. Kaiketi hänet juuri siksi surmattiinkin.

TULLIA: Servius Tullius asuu nyt hänen palatsissaan.

TARQUINIUS: Luonnollisesti. Palatinum on Rooman kuningasten vanha
asuinsija.

TULLIA (aina kiihkeämmässä tempossa): Sinun isäsi kävi voitollista
sotaretkiä ja sai aikaan monta mahtavaa rakennusta ja temppeliä. Mitä
on Servius Tullius tehnyt?

TARQUINIUS: Hän on ollut viisas järjestäjä.

TULLIA: Ihailetko sinäkin hänen viisauttaan?

TARQUINIUS: Joskus, kun kuulen suurten intohimojen huminan korvissani.
Tahtoisin silloin olla hänen kaltaisensa.

TULLIA: Jumalille kiitos, et ole sitä. – (Vaitiolo. Vaihtaen säveltä.)
Sanotaan sinua ylpeäksi, Tarquinius.

TARQUINIUS: Olenkin ylpeä. Siksi Rooman roskaväki niin vihaakin minua.

TULLIA (sisällisellä riemulla): Sinä et välitä heidän vihastaan?

TARQUINIUS: En. Siinä suhteessa olen minä isäni poika. (Seisoo uljaana,
pää pystyssä, katsoen Tulliaa suoraan silmäterään. Lyhyt vaitiolo.)

TULLIA: Sinun isäsi työ jäi kesken-eräiseksi.

TARQUINIUS: Jäi.

TULLIA: Capitolium vartoo vielä koristajaansa. Vielä ovat monet uljaat
templinharjat pystyttämättä, vielä myös monet Rooman viholliset
voittamatta.

TARQUINIUS: Niin. – (Salaisella katkeruudella.) Servius Tulliuksella ei
ole ollut aikaa siihen.

TULLIA (ärsyttävästi): Hänellä on ollut muuta, tärkeämpää tekemistä,
tarkoitat sinä?

TARQUINIUS: Mahdollista kyllä. Hän on Rooman muureilla ympäröinyt.

TULLIA (kuten edellä): Kansa rakastaa häntä, eikö totta?

TARQUINIUS: Minä luulen niin.

TULLIA: Sinun isääsi he sen sijaan kiroavat!

TARQUINIUS (väkinäisesti): Servius Tullius on hallitsija kansan mielen
mukaan. (Voi tuskin hillitä enää itseään sisällisessä vihassaan ja
katkeruudessaan. Kääntyy poispäin. Vaitiolo.)

TULLIA: Sinun ei tee mielesi jatkaa isäsi työtä?

TARQUINIUS (leimahtavin silmin): Minun? – Minulla ei ole siihen mitään
tilaisuutta.

TULLIA: Hanki siis tilaisuus itsellesi, ole kuningas!

TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Servius Tullius elää vielä.

TULLIA: Hän? Hän voi millä hetkellä hyvänsä kuolla.

TARQUINIUS (kuten edellä): Silloin seuraa veljeni häntä
valta-istuimelle.

TULLIA: Myöskin sinun veljesi voi kuolla.

TARQUINIUS: En ole ikuinen minäkään.

TULLIA (selittämättömällä ilmeellä): Takaan: et kuole ennen häntä.

TARQUINIUS: Sanotko niin? (Yrittää tarttua hänen käteensä, pidättää
vielä kerran itsensä. Tullia katsoo kiiluvin silmäterin häneen.)

TULLIA: Sanon. – (Ärsyttävästi.) Mutta sinun veljesi olisi hallitsija
kansan mielen mukaan!

TARQUINIUS: Plebeijit pitävät hänestä.

TULLIA: Mutta patriisit? Mutta Rooman ylimykset? Ne pitävät sinusta?

TARQUINIUS: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että minulla on monta
hyvää ystävää heidän joukossaan. (Katsovat toisiinsa, ymmärtävät.
Painostava vaitiolo. Päivä paahtaa, suihkulähde solisee. Tarquinius
on sisällisestä jännityksestä tukahtumaisillaan.)

TULLIA (äkisti): Sitä olen minä aina aavistanut!

TARQUINIUS: Mitä olet sinä aavistanut?

TULLIA: Että sinusta tulisi hallitsija minun mieleni mukaan! (Lyhyt
vaitiolo.)

TARQUINIUS: Täällä on kovin hiljaista.

TULLIA: Niin. Minä olen lähettänyt pois orjat. (Lyhyt vaitiolo.)

TARQUINIUS: Veljeni viipyy kauan poissa.

TULLIA (hiljaa hymyillen): Eikö totta: hän olisi vain häirinnyt meidän
toverillista yhdessä-oloamme.

TARQUINIUS: Saatat olla siinä oikeassa. – (Äkkiä.) Rakas Tullia!

TULLIA: Me kaksi olemme luodut toisillemme. (Syleilevät.)

TARQUINIUS: Mutta hän voi millä hetkellä hyvänsä palata.

TULLIA: Hän ei palaja enää milloinkaan.

TARQUINIUS (säpsähtäen): Kuinka? Mitä tarkoitat?

TULLIA: Katso! – Hän ei ole ollenkaan lähtenyt kotoa pois. (Siirtyy ensi
kerran koko näytöksen aikana kynnykseltä. Tarquinius menee sisälle,
viipyy kauan poissa ja palajaa vihdoin takaisin hiljaisena, hahmo
muuttuneena, käsivarret ristissä rinnan yli. Mittailee kauan pitkin
katsein häntä.)

TARQUINIUS: Miksi tapoit hänet?

TULLIA: Hän ei sopinut minulle. Eikä hän sitäpaitsi ollut syntynyt
Rooman kuninkaaksi.

TARQUINIUS: Nyt pelkään sinua.

TULLIA (iskevästi): Et, vaan sinä ihailet ja ihmettelet minua, sillä
tuon saman olisit sinä jo aikoja ennen tehnyt mielelläsi.

TARQUINIUS: Minulla ei olisi ikinä ollut voimaa siihen.

TULLIA: Sentään sitäkin kohta kysytään.

TARQUINIUS: Nyt en minä tahdo enää kuulla sinua. (Menee vitkalleen
vasemmalle, nojaa puunrunkoon ja peittää vihdoin kasvonsa vaipallaan.
Pitkä vaitiolo. Tullia hiipii hiljaa hänen vierelleen.)

TULLIA (hiljaa): Tarquinius Superbus: rakastatko minua?

TARQUINIUS: Tiedät, että teen sen, Tullia.

TULLIA: Mutta minun sisareni erottaa meitä? Hän seisoo meidän
välillämme?

TARQUINIUS (tuskin kuuluvasti): Niin.

TULLIA: Myöskin sinun veljesi seisoi meidän välillämme. Nyt häntä ei
ole enää!

TARQUINIUS (tuskallisesti): Mitä vaadit minulta?

TULLIA: Että tapat ennen ensi yötä hänet.

TARQUINIUS: Mutta isäsi? Mitä sanoo sinun isäsi?

TULLIA (ratkaisevasti): Oletko sinä syntynyt kuninkaaksi?

TARQUINIUS: Kansa pitää hänestä.

TULLIA: Sinulla ovat Rooman patriisit puolellasi. – (Kiihkeästi.) Juuri
nyt on otollinen hetki. Toimi siis!

TARQUINIUS: Emmekö voi lykätä sitä tuonnemmaksi?

TULLIA: Emme. – Rahvas on elonkorjuussa Rooman muurien ulkopuolella ja
vain ylhäisö jäänyt jälelle kaupunkiin. Senaatti kokoontuu huomenna...

TARQUINIUS: Se on totta! (Paljastaa jälleen kasvonsa. Lyhyt vaitiolo.)

TULLIA: Tarquinius: huomenna menet sinä kuninkaallisessa puvussa
Curiaan.

TARQUINIUS (miettien): Mutta jos he ajavat maanpakoon minut?

TULLIA: Sinulla on ystäviä senaattorien keskuudessa. Muut tyrmistyvät
ja pelkäävät henkeään.

TARQUINIUS: Mutta kuningas? Mitä sanoo kuningas?

TULLIA: Sinä olet kuningas!

TARQUINIUS: Mutta...

TULLIA (hymyillen): Ei mitään mutta enää. – (Vaientaa hänen suunsa
suudelmalla. Kuiskaten:) Ensi yönä olen minä sinun kuningattaresi.
(Syleilevät.)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

    Curian edusta. Oikealla Forum Romanum, vasemmalla Capitolium. Ovi
    perältä, johtava matalalle podiumille. Siitä portaat etualalle,
    jota paksujen pilarien välinen ristikko rajoittaa.

    Collatinus syöksyy nopeasti ulos perältä. Brutus heti hänen
    jälessään.

COLLATINUS: Tuossa en minä tahdo olla mukana. Pois!

BRUTUS: Aiotko poistua kesken juhlapitoja?

COLLATINUS: Kautta taivaan, tuo ei ollut häneltä oikein! Hän loukkaa
vanhaa kuningasta.

BRUTUS (nokkelasti): Uusi loukkaa aina vanhaa ja ravistunutta. – Ja
sitäpaitsi: miksi ei meillä voisi olla kahta kuningasta? Toinen uusi,
toinen vanha.

COLLATINUS: Sinulta ei saa koskaan järjen sanaa! – Mutta missä viipyy
kuningas?

BRUTUS: Kumpaa tarkoitat sinä?

COLLATINUS (äkeästi): En Tarquiniusta! – Totta tosiaan, tätä pitäisi
tuon kunnon vanhuksen olla näkemässä?

BRUTUS: Servius Tulliusta siis? – Hän on elonkorjuussa kaiken kansansa
keralla, kuten sopii maan isälle, joka on väsynyt valtiotoimiin.

COLLATINUS: Vahinko! Ikuinen vahinko!

BRUTUS: Mikä vahinko? Hän korjaa siellä, Tarquinius Superbus täällä. –
Sinä näet: me tarvitsemme välttämättömästi kaksi kuningasta.

COLLATINUS: Hiljaa! Nyt ei ole leikinlaskun aika. – (Kuin itsekseen.)
Lienee paras, että riennän vastaan hänelle ja koetan pyytää häntä
tyynenä pysymään. Sillä muuten vuotaa tässä verta.

BRUTUS (viheltäen): Verta? Sitä vuotaa kuin viiniä tähän
maailman-aikaan. – Etkö ole kuullut, että Tarquinius Superbuksen veli on
langennut miekkaansa ja löydetty verilätäköstä kotinsa kynnykseltä?

COLLATINUS: Hassutusta! Näin vielä eilen aamulla tuikiterveenä hänet.

BRUTUS: Tämä kuuluu eilen keskipäivän aikaan tapahtuneen. – Ja hänen
vaimonsa, vanhempi Tullia, on liukahtanut omissa portaissaan ja
halkaissut takaraivonsa.

COLLATINUS: Mitä sanot? Milloin?

BRUTUS (järkähtämättömällä tyyneydellä): Tuo kuuluu eilen iltapäivällä
tapahtuneen. – Tarquinius parka! Hänellä ei todellakaan ole viime
vuorokauden kuluessa ollut suurta iloa suvustaan.

COLLATINUS: Tuosta kaikesta en minä ole mitään kuullut.

BRUTUS: Siitä näet, mikä etu on liikkua vähän kotinurkkien
ulkopuolellakin, kaduilla ja kujilla, kuten minä esimerkiksi, vaikka
sinä puolestasi olet aina sitä pelkäksi tyhjäntoimittamiseksi
nimittänyt. Siellä saa kuulla yhtä ja toista, josta herrat senaattorit
ja valtiomiehet eivät tiedä niin hölynpölyäkään.

COLLATINUS: Se on tyhjäntoimittamista! Mutta lieneekö jotakin perää
omassa hölynpölyssäsi?

BRUTUS (ylemmyydellä): Kaikki on, kuten kerroin, tapahtunut. –
Arvostella asioita ei minulle kuulu eikä minun järkivähäni siihen
riittäisikään. Mutta onkia tietooni niitä ... toivon, ettet siinä
suhteessa ole tavannut mestariani.

COLLATINUS: Olet oikeassa. – (Vaipua syviin ajatuksiin.) Mikä turman
päivä!

BRUTUS: Niin, ajattelepas, mikä onnettomuus! Langeta omaan
miekkaansa...

COLLATINUS: Brutus! Tuo kuulostaa mielestäni varsin omituiselta.

BRUTUS: Entä sitten tuo toinen tapaus: jos joku muu, tavallinen
ihminen, olisi kaatunut portaissa, olisi hän kenties nyrjäyttänyt
jalkansa tahi saanut aimo kuhmun kulmaluuhunsa. Mutta tältä: kallo
halki ja henki kankaalle heti! – Eikö se ole mustan murheellista?

COLLATINUS (kuin itsekseen): Ja hän tulee tänään kuninkaallisessa
puvussa curiaan! – Brutus! Kautta taivaan, se mitä kerrot, on omiaan
saattamaan minut outoihin ajatuksiin.

BRUTUS: Minun heikon aivokoppani taas ovat nämä tiheät kohtalon-iskut
kokonaan myllertäneet. – Ajattelepas: kadottaa samana päivänä sekä
veljensä että puolisonsa!

COLLATINUS (matalalla äänellä): Jospa se vaan olisi siinä...

BRUTUS: Niin. – (Nopeasti samaan ääneen tarttuen.) Jos hän vielä tänään
appensa kadottaa, ei hänelle jää enää muuta lohdutusta kuin kaunis
kälynsä ja kuningas-arvo. – Tarquinius parka! Hänen asiansa ovat
todellakin hullusti. (Lyhyt vaitiolo.)

COLLATINUS (äkisti): Brutus! Tässä on olemassa salaliitto.

BRUTUS: Korkeat jumalat näyttävät tehneen salaliiton keskenään hänen
heimonsa perinpohjin tuhotakseen!

COLLATINUS: Etkö usko: myös vanhan kuninkaan henki on vaarassa? Muuten
ei Tarquinius Superbus ikinä olisi uskaltanut tulla tuossa asussa
senaatin eteen.

BRUTUS: Kaikkien henki on vaarassa, jotka tavalla tahi toisella nyt
seisovat liian liki Tarquiniusta. – Ai! (On tullut niin lähelle, että on
koskettanut häneen, ja pakenee nyt koomillisella pelolla näyttämön
toiselle puolen. Collatinus katsoo kummastuneena häneen.)

COLLATINUS: Mitä? Taasko ilveilijätemppuja? – Miksi irvistät niin
omituisesti?

BRUTUS: Unohdin aivan, että olet itsekin hänen sukulaisensa.

COLLATINUS: Se olen, ja jos hänestä todella tulee kuningas, pitäisi
minun sellaisena oikeastaan iloita hänen onnestaan. Mutta minä en soisi
hänen tulevan kuninkaaksi tällä tavoin. – (Äkkiä, viitaten oikealle.)
Tuossa hän on.

BRUTUS: Kuka? Servius Tullius, näen minä. – Nyt saadaan hauskaa!

COLLATINUS: Minne menet?

BRUTUS: Takaisin sisälle luonnollisesti. Onpa huvittavaa nähdä, kuinka
nuo kaksi mahtuvat samalle tuolille istumaan. – Tuletko?

COLLATINUS: En. Minä pelkään tätä yhteentörmäystä. Servius Tullius on
vielä kiivas ukko ijästään huolimatta eikä arvattavasti anna temmata
valtaa noin vaan ilman muuta käsistään.

BRUTUS: Se on jo temmattu. Senaatti on vaitiolollaan hyväksynyt uuden
kuninkuuden.

COLLATINUS (vakavasti): Brutus! Tämä päivä päättyy verisesti.

BRUTUS: Sitä parempi! Hahhah, tämähän on hauskempaa kuin juhlanäytäntö
Circus Maximuksessa. (Menee nauraen perälle. Servius Tullius
syöksyy oikealta, paljastettu miekka kädessään, vaippa
epäjärjestyksessä ja harmaat hapset tuulessa liehuvina. Collatinus
käy vastaan hänelle.)

COLLATINUS: Terve!

SERVIUS TULLIUS (läähättäen): Kuka olet? – Ah, Tarquinius Collatinus!
Oletko nähnyt sukulaistasi? Häntä, tarkoitan, jota Superbukseksi
nimitetään?

COLLATINUS: Hän on tuolla sisällä.

SERVIUS TULLIUS: Se on totta siis? Ja hän istuu kuninkaallisella
istuimella, tuo rakas vävyni? – Pois! Minä lävistän hänet tällä
miekallani.

COLLATINUS (asettuen hänen tielleen): Yksi sana!

SERVIUS TULLIUS: Se konnien päämies! – Mitä? Miksi tahdot minua
pidättää? – Ahaa, myöskin sinä olet Tarquinius! Te olette kaikki tehneet
salaliiton keskenänne. (Aikoo perälle. Collatinus kokee pidättää
häntä.)

COLLATINUS: Seis!

SERVIUS TULLIUS: Mitä tahdot minusta?

COLLATINUS: Jos henkesi on kallis sinulle, varoitan sinua nyt tuossa
mielentilassa curiaan menemästä.

SERVIUS TULLIUS (suuttuen): Sinä varoitat minua? – Häh? Tässä
mielentilassa? Olenko minä hullu siis, joka kaipaa hoitajaa? Enkö minä
ole kuningas enää?

COLLATINUS: Sitten, jälestäpäin selitän sinulle käytökseni. Nyt: tyynny
ennen kaikkea, sillä muuten pelkään pahoin pian jääväni ainoaksi, joka
vielä kuninkuutesi tunnustaa.

SERVIUS TULLIUS: Kuinka? – Pois, tahi kautta taivaan, opetan sinulle
alammaisuuden ensi käskyn.

COLLATINUS: Salli minun puhua sinulle...!

SERVIUS TULLIUS (hätyyttäen häntä miekallaan): Miekkas maalle, ellet
tahdo tulla tapetuksi kuin uhriteuras!

COLLATINUS: Sinä olet hullu!

SERVIUS TULLIUS: Ja sinä... Tarquinius! – Nyt kuolet sinä. (Tahtoo
lävistää hänet miekallaan. Taistelevat. Collatinus lyö miekan hänen
kädestään, Tarquinius Superbus ilmestyy kuninkaallisessa puvussa
curian kynnykselle.)

TARQUINIUS: Kuka rikkoo rauhan curian edustalla?

SERVIUS TULLIUS: Ah! (On vaipunut kokoon miekkansa kadotettuaan,
kimpoaa jälleen ylös ja tahtoo syöksyä podiumille. Collatinus estää
häntä siitä. Tarquinius Superbus katsoo ylpeästi heihin.)

COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Vielä viimeisen kerran pyydän minä
sinua...

SERVIUS TULLIUS: Tuossa hän on! Minä revin elävältä hänet.

TARQUINIUS: Keitä olette? Miksi taistelette keskenänne? Ettekö tiedä,
että senaatti kokoontuu, ja että paikka, jolla seisotte, vaatii
ehdotonta hiljaisuutta?

COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Kuuletko? Hän ei ole meitä
tuntevinaan!

SERVIUS TULLIUS: Puhutellaanko minua näin?

COLLATINUS: Poistu siis! Sinä näet, että voimattomalla vihallasi tässä
tilaisuudessa vain pahennat asiaasi.

SERVIUS TULLIUS: Irroita kirottu kätesi minusta! – (Puiden nyrkkiään
Tarquiniukselle.) Tunnen Rooman lait ja asetukset paremmin kuin sinä,
vallan-anastaja!

TARQUINIUS (tyynesti): Et näy tuntevan niitä. – Sinä siellä, miekka
paljastettu kädessäsi! Kuka olet? Miksi pitelet tuota miestä? – Vastaa!
Etkö näe, ketä puhuttelet?

COLLATINUS: Tarquinius Collatinus olen. Puhun Tarquinius Superbukselle.

TARQUINIUS: Puhut Rooman kuninkaalle.

SERVIUS TULLIUS (ärjäisten): Rooman kuningas olen minä!

TARQUINIUS: Käytöksesi ei todista sitä. – Mikä lieneekin kiista teidän
välillänne, nyt käsken minä senaatin ja Rooman kansan nimessä teitä
molempia täältä poistumaan.

SERVIUS TULLIUS: Kuinka? – (Vihan vimmoissaan.) Käsketkö sinä minua?

TARQUINIUS: Toivoin, että olisit tehnyt sen käskemättä.

SERVIUS TULLIUS (itseään osoittaen): Minä?

TARQUINIUS: Niin. Mutta harmaat hapset eivät ole aina viisaan mielen
merkki.

SERVIUS TULLIUS: Ennen sinä poistut tältä paikalta kuin minä.

TARQUINIUS (levollisesti): Sepähän nähdään.

SERVIUS TULLIUS: Mies! Sinä saatat minut pois suunniltani. – Senaatti
päättäköön meidän välillämme.

TARQUINIUS: Se on jo päättänyt. Minä olen nyt Rooman kuningas.

SERVIUS TULLIUS: Kansa ei ikinä vahvista sinun vaaliasi!

TARQUINIUS: Se jääköön Rooman kansan asiaksi. – Mutta nyt: poistutko
tahi tahdot ennemmin, että kutsun liktorit tänne?

SERVIUS TULLIUS: Aah!

COLLATINUS: Heimomme nimessä!

TARQUINIUS (pelottavalla tyyneydellä): Hiljaa! Tämä ei ole mikään
perheriita.

SERVIUS TULLIUS: Ei, me kaksi ratkaisemme sen. (Syöksyy podiumille
käyden käsiksi Tarquiniukseen.)

TARQUINIUS: Hätätilassa voin itsekin suorittaa liktorin toimen.
(Heittää alas portaita hänet. Servius Tullius kaatuu raskaasti ja jää
virumaan näyttämön oikealle puolen. Collatinus rientää hänen
luokseen.)

COLLATINUS: Kuningas kuolee!

TARQUINIUS (hitaasti): Taisin koskea liian kovasti ukkorähjään.
Tarkoitukseni ei ollut tappaa häntä.

COLLATINUS: Hän on taintunut, veri tihkuu hänen ohimostaan. – Tule ja
auta häntä!

TARQUINIUS: Itse syyttäköön hän itseään. – (Ankarasti.) Hän maatkoon
siinä. Kiellän kenenkään Rooman kansalaisen häntä auttamasta.

COLLATINUS: Suonet anteeksi, ellen nyt tottele käskyäsi. – Apua! Apua!

TARQUINIUS: Onneton! Etkö opi mitään hänen kohtalostaan?

COLLATINUS (hänestä välittämättä): Ei kuulu ketään tulevaksi. – Tästä on
sana kansalle saatettava. Minun täytyy itseni mennä heitä etsimään.

TARQUINIUS: Niin totta kuin nimesi on Tarquinius...!

COLLATINUS: Juuri siksi. – Toivon, ettei sinua koskaan kuninkaana
täten kohdeltaisi. (Rientää oikealle. Tarquinius Superbus tulee
hitaasti alanäyttämölle, katsoo kauan maassa makaavaa, vavahtaa ja luo
aran katseen ympärilleen. – Tullia saapuu nopeasti, kasvot riemusta
säteilevinä, vasemmalta.)

TULLIA: Minun kuninkaani ja minun hallitsijani!

TARQUINIUS (väistäen hänen syleilyään): Hiljaa! St!

TULLIA: Tulen juuri Capitoliumilta. Siellä sanottiin senaatin kokouksen
jo alkaneeksi.

TARQUINIUS: Se on alkanut. – (Puhuu Tullialle, silmä yhä maassa
makaavaan kiintyneenä.) Senaattorit istuvat juuri sisällä.

TULLIA: Ja sinä olet ollut siellä?

TARQUINIUS: Olen.

TULLIA: Tuossa puvussasi?

TARQUINIUS: Niin.

TULLIA: Ja sinä olet istunut kuninkaan paikalla? Ja sinä olet johtanut
keskustelua? – Noh? Mitä he ovat sanoneet?

TARQUINIUS: He ovat vaieten sallineet sen tapahtuvan.

TULLIA (riemuiten): Katsopas! Sinä olet Rooman kuningas! Sinä olet
minun kuninkaani! (Tahtoo jälleen syöksyä hänen syliinsä. Tarquinius
torjuu hänet luotaan kauhistuneena. Servius Tullius liikahtaa ja
päästää hiljaisen valituksen. Tullia ei vieläkään huomaa häntä.)

TARQUINIUS: Hiljaa!

TULLIA: Miksi! – Olethan sinä Rooman kuningas! Onhan meidän tuumamme nyt
onnistunut.

TARQUINIUS: On, mutta kuitenkin...

TULLIA (hämmästyneenä): Mutta kuitenkaan sinä et tahdo syleillä minua?
Miksi et?

TARQUINIUS: Mielestäni ... sinun ilosi ei ole tässä ... paikallaan.
(Kääntyy poispäin. Vaitiolo.)

TULLIA: Mikä vaivaa sinua?

TARQUINIUS: Ei mikään. (Vaitiolo.)

TULLIA (äkkiä epäilevästi): Elääkö sisareni?

TARQUINIUS: Ei.

TULLIA: Sinä surmasit hänet?

TARQUINIUS (hiljaa): Tein sen sinun tähtesi, Tullia.

TULLIA: Sitten minä en voi ollenkaan sinua ymmärtää. – (Hyväillen.)
Miksi murehdit siis? (Painautuu kiinni häneen. Tarquinius tarttuu
hänen käsiinsä ja katsoo kauan silmiin häntä.)

TARQUINIUS: Etkö sinä sure sisaresi kuolemaa?

TULLIA (kummastuneena): En! Olenhan itse tahtonut sitä.

TARQUINIUS: Mutta nyt, kun kuulet kuolleeksi hänet? Etkö sääli häntä?

TULLIA: En. – (Vaikenee, arastuu ja katsoo Tarquiniukseen. Toisella,
epävarmalla äänellä.) Suretko sinä veljeäsi?

TARQUINIUS (hitaasti päätään pudistaen): Oikeastaan: en.

TULLIA: No niin?

TARQUINIUS: Entä jos isäsi olisi kuollut? Etkö häntä surisi?

TULLIA (hymyillen): Olethan sinä minulla. (Painautuu likemmä häneen.)

TARQUINIUS: Tullia: nyt kauhistaa sinun rakkautesi minua.

TULLIA: Miksi? – (Äkkiä, äänellä ohuella kuin tikarinkärki.) Etkö enää
rakasta minua? Etkö enää rakastaa minua tultuani kuninkaaksi?

TARQUINIUS: Tiedät, että teen sen, Tullia. – Jos tahtoisinkin, en voisi
olla sinua rakastamatta.

TULLIA (pakanallisella riemulla): Siispä olet sinä minun omani! (Lyö
käsivartensa hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee tulisesti häntä.
Tarquinius vastaa huumautuneena hänen suudelmiinsa. – Servius
Tullius voihkii äänekkäästi.)

TARQUINIUS: Hiljaa! (Irtautuu äkisti hänestä.)

TULLIA: Miksi? Mikä sinun on?

TARQUINIUS (kuiskaten): Etkö kuullut?

TULLIA: Mitä?

TARQUINIUS: Häntä, kuolevata! (Pakenee näyttämön toiselle puolen.)

TULLIA: Kuulet kummituksia. – (Nauraa.) Miksi pakenet? Luulisi
kostotarten sinua ahdistavan.

TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Kenties he tekevätkin sen. – Heitä
on liian monta, näetkös.

TULLIA: Keitä? Kostottaria?

TARQUINIUS: Vainajia. Heitä on mennyt liian monta manalle. Nyt
syyttävät he minua siellä.

TULLIA: Kiitä onneasi, että he ovat vainajia! Muuten et sinä olisi
Rooman kuningas.

TARQUINIUS: Vaatii tottumusta, näen ma, tulla murhamieheksi.

TULLIA: Vaatii tottumusta tulla kuninkaaksi. – Yksi murhe on minulla
vielä: isäni! Oletko tavannut hänet?

TARQUINIUS (vaikeasti): Olen.

TULLIA: Onko hän tuolla sisällä? Mitä hän sanoi siis? – (Painokkaasti.)
Onko kaikki siis teidän kahden välillä nyt suoritettu?

TARQUINIUS: Minä ... luulen ... niin.

TULLIA: Hän luopuu siis hyvällä kuninkuudestaan? Hän alistuu sinun
alammaiseksesi?

TARQUINIUS: Tuskin.

TULLIA (riehahtaen): Kuinka? – Toivon, että sinä et väistynyt? Toivon,
että pidit puoliasi?

TARQUINIUS: Pidin.

TULLIA: Sitä odotin sinulta. – (Tyynemmin.) Kaikissa tapauksissa on
sinun voittosi aina epävarma niin kauan kuin hän elää.

TARQUINIUS: Minä tiedän.

TULLIA (uhkaavasti): Siispä tiedät työsi. – Missä hän on? Jäikö teidän
riitanne ratkaisematta?

TARQUINIUS: Luulen, että se on jo lopussa. (Kuiskaten.) Etkö kuule? Hän
kutsuu sinua.

SERVIUS TULLIUS (heikolla äänellä): Tullia!

TULLIA: Todellakin: kuulin jonkun nimeäni mainitsevan. – (Kääntyy ja
huomaa nyt vasta vanhuksen.) Isäni! Hän elää vielä?

TARQUINIUS: Niin, hän tahtoi temmata minulta kuninkuuden...

TULLIA: Ja sinä?

TARQUINIUS: ... Minä heitin hänet alas portahia. Siinä hän lepää nyt.

TULLIA (nopeasti): Näkikö kukaan sinun tekoasi?

TARQUINIUS: Vain Collatinus, sukulaiseni. – (Vaikeasti.) Hänkin
kauhistui sitä.

TULLIA: Hän? Ja kuka muu? – Jo tänne tullessani näin kansaa joka taholta
virtailevan kaupunkiin. Jos hän tuosta vielä virkoaa ja ehtii koota
ystävänsä, on sinun kuninkuutesi loppunut samassa kuin se on
alkanutkin.

TARQUINIUS: Mitä vaadit minulta?

TULLIA: Tekosi täyttämään. – Ellei sinulla ole siihen voimaa...

TARQUINIUS (säpsähtäen): Ei, ei! Heitä on liian monta. Älä vaadi
minulta mahdottomia!

TULLIA: Kuningas Tarquinius Superbus: kavahda, etten katso alas sinuun!

TARQUINIUS: Hän on isäsi!

TULLIA: Pistä miekallasi! – (Äänten sorinaa oikealla.) Etkö kuule? Kansa
kokoontuu. Tori on jo täynnä väkeä. He tulevat tännepäin. – Nyt taikka
ei milloinkaan! (On tarttunut Tarquiniuksen käsivarteen ja vetää häntä
vanhukseen päin. Tarquinius tekee päättävän liikkeen, kalpa kohoaa
hänen kädessään. Servius Tullius nousee viimeisillä voimillaan
kyynärpäänsä varaan ja kutsuu heikolla, valittavalla äänellä
tytärtään.)

SERVIUS TULLIUS: Tullia! Minun rakas tyttäreni!

TARQUINIUS: Ah! (Horjahtaa, miekka putoaa hänen kädestään. Brutus on
edellisen aikana ilmestynyt curian kynnykselle ja seuraa jännitettynä
kohtausta. – Äänten sorina kasvaa oikealta.)

TULLIA (raivostuneena): Raukka! (Tempaa miekan ja syöksee sen isänsä
sydämeen. Servius Tullius kuolee. Brutus puhkeaa voimakkaisiin
kättentaputuksiin.)

BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein pistetty, gladiaattori! Suoraan sydämeen!

TARQUINIUS: Kuka puhuu?

TULLIA: Oh, se on vaan tuo vähämielinen! – Tule! Menkäämme! Kansanjoukko
vyöryy tännepäin.

TARQUINIUS: Minne?

TULLIA: Heitä vastaan-ottamaan. Rooma tahtoo nähdä kuninkaansa. –
(Ojentaa kätensä hänelle.) Tule!

TARQUINIUS (kauhistuen): Hänen ylitseen? En ikinä!

BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein näytelty, näyttelijä! (Taputtaa vimmatusti
käsiään.)

TULLIA: Tule! (Astuvat käsi kädessä Servius Tulliuksen ruumiin ylitse.
Äänten sorina oikealla on kasvanut myrskyksi.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

    Huone Tarquiniusten palatsissa Palatinumilla. Tyyli: etruskilainen.
    Parrukatto, puupylväät; seinät fantastisilla maalauksilla
    koristetut. Perällä avoin, poikittain kulkeva pilarikäytävä, josta
    portaat alas Rooman torille. Taustassa laakso ja sen takana
    kukkula, jonka rinteellä palanen vanhaa etruskilaista asutusta.

    Tullia tulee vasemmalta aikoen poikki näyttämön. Sextus,
    perältä, kiirehtii nopein askelin portaita ja syöksyy äitiään
    syleilemään.

SEXTUS: Äiti! Äiti!

TULLIA: Sextus! Poikani! – Sinä olet palannut siis?

SEXTUS: Niin, äiti, tässä minä olen. – (Vallattomalla riemulla.) Ja nyt
minä olen Rooman kuningas!

TULLIA (säpsähtäen): Mitä puhut?

SEXTUS: Niin, äiti, tiedäpäs: minä en kysynytkään Delphoin Apollolta
ainoastaan isäni kohtaloa.

TULLIA: Mitä siis?

SEXTUS: Tahdoin samalla hiukan omaankin tutkistella. – (Vallattomasti.)
Nyt nähdään, paljonko on perää Delphoin suuren Apollon lauselmissa.

TULLIA: Poikani! Pilkkaatko jumalia?

SEXTUS (nauraen): Mieleni tekee joskus vain vähän härnätä heitä. – Mutta
jos he kerrankin, ihmeeksi edes, puhuvat totta, silloin pitäisi
minusta ennen pitkää tulla Rooman kuningas!

TULLIA: Sinusta?

SEXTUS: Tein tämän kysymyksen oraakelille: kuka on Tarquinius
Superbuksen jälkeen oleva Rooman hallitsija?

TULLIA (jännitettynä): Niin. Ja Pythia vastasi?

SEXTUS: Näin: "Hän, joka matkalta palattuaan ensin ehtii syleilemään
äitiään."

TULLIA: Ah! (Painaa kädellä sydäntään tuskin enää voiden hillitä
iloaan.)

SEXTUS: Kas niin, ja nyt minä olen palannut tältä matkalta ja nyt minä
olen ensin ehtinyt syleilemään äitiäni. – (Ilakoiden.) Ja nyt minusta
tulee Rooman kuningas!

TULLIA (hillityllä äänellä): Minä toivoisin sitä mielelläni. –
(Vaitiolo.) Mutta sinun seuralaisesi? Ehkäpä joku heistä on jo ennen
sinua ennättänyt Phoibos Apollon asettaman ehdon täyttämään?

SEXTUS: Mitä vielä! He tulevat kaukana jälestäpäin. Sitäpaitsi
selittävät he koko lauselman toisella tapaa.

TULLIA: Toisella?

SEXTUS (nauraa): Brutus esimerkiksi. Et voi uskoa, kuinka hassu hän on.

TULLIA: Brutus?

SEXTUS: Päätä häneltä on aina puuttunut. Mutta nyt näyttää siltä kuin
hän olisi viimeisenkin järkensä kipinän kadottanut.

TULLIA (kärsimättömästi): Mitä hänestä?

SEXTUS: Minä en ymmärrä todellakaan, kuinka kauan Rooman ritaristo voi
pitää tuota miestä johtajanaan! Voitko sinä sen minulle selittää, äiti?

TULLIA (ylenkatseellisesti): Jotkut, arvattavasti vieläkin tuhmemmat
miehet ovat löytävinään jotakin neroa hänestä.

SEXTUS: Hänestä! – (Nauraa jälleen täyttä kurkkuaan.) Mutta näin hän
teki: heti kun olimme haahdesta rantaan astuneet, lankesi hän
polvilleen, syleili ja suuteli maata...

TULLIA: Maata!

SEXTUS: ... niin, ajattelepas, äiti, maata ... ja kohotti aina
välillä käsivartensa kuin rukoukseen kohti taivahia.

TULLIA: Miksi teki näin tuon kaiken?

SEXTUS: Saatpa kuulla. Se on vieläkin hullunkurisempaa. (Nauraa.)

TULLIA (miettien): Maata? – Miksi hän sitä suuteli?

SEXTUS: Maa on muka meidän kaikkien yhteinen äitimme, selitti hän...

TULLIA: Niinkö?

SEXTUS: ... ja sen mukaan pitäisi nyt muka hänestä tulla Rooman
hallitsija.

TULLIA: Brutuksesta?

SEXTUS (nauraen): Niin, Brutuksesta. Voitko kuvitella, äiti, mitään sen
mielenvikaisempaa?

TULLIA: Kuka tietää. – (Levottomana.) Delphoin suuri Apollo käyttää
usein sanoja, jotka näyttävät selkeiltä ensi katsannolla, mutta
saattavat itse asiassa olla hyvinkin hämäriä ja salaperäisiä...

SEXTUS: Päinvastoin äiti, juuri päinvastoin! Ne näyttävät hämäriltä,
mutta ovat päivänselkeitä sille, joka ne selkeästi ja rohkeasti
ymmärtää.

TULLIA (huolestuneena): Voi olla. – Minä pelkään tuota miestä.

SEXTUS: Ketä? Brutusta? – (Nauraa.) Kenties alat sinäkin uskoa jo, että
hänestä tulee Rooman kuningas?

TULLIA: Kenties. Minä en pitäisi sitä mahdottomana.

SEXTUS: Äiti! Nyt uneksit sinä.

TULLIA (poissa-oleva ilme kasvoillaan): ... joskus kun ajattelen häntä,
tuntuu minusta kuin voisi hänkin olla jonkun tuntemattoman jumalan
oraakkelilause, täynnä himmeitä ja peljättäviä aavistuksia...

SEXTUS: Hän? – (Nauraa.) Jos hänestä tulee Rooman kuningas...
(Mykistyy äkkiä huomatessaan isänsä Tarquinius Superbuksen, joka
edellisen aikana on tullut oikealta ja pysähtynyt otsa rypyssä,
käsivarret ristissä rinnan yli, erään pylvään taakse. Vaitiolo.)

TULLIA: Mitä aiot sanoa?

SEXTUS (kuiskaten): Isäni!

TULLIA: Missä?

SEXTUS: Tuolla, tuon pylvään takana. Hän seisoo siellä ja tarkastelee
meitä katseella, joka saa kaiken veren suonissani jähmettymään.

TULLIA (hiljaa): Minä näen.

SEXTUS: Luuletko hänen meitä vakoilevan?

TULLIA: Hän vakoilee omia hiljaisimpia ajatuksiaankin. Sillä hän on
mies, jota suuri pimeys ympäri piirittää.

TARQUINIUS (harvakseen): Kenestä tulee ... Rooman kuningas?

TULLIA: Pojastamme Sextuksesta tietysti, ellei mitään arvaamatonta tule
sinun kuolemasi jälkeen tapahtumaan. Mutta olkoon se aika vielä etäällä
meistä!

TARQUINIUS: Aina tapahtuu jotakin arvaamatonta. – (Vaitiolo.) Täällä
keskustellaan Rooman kuninkuudesta?

SEXTUS: Leikkiähän se oli, isäni armas, leikkiä.

TARQUINIUS: Luonnotonta leikkiä se oli. (Värähtävällä äänellä.) Minä
... elän ... vielä.

TULLIA: Kukaan ei ole sinusta kuolleena miehenä keskustellut.

TARQUINIUS: Hiljaa. Minä tunnen tuon puhetavan omasta nuoruudestani.

TULLIA (hiukan ivallisesti): Todellakin?

TARQUINIUS: Kyllä. Se ennustaa kuolemaa niille, jotka elävät vielä, ja
ääretöntä vaivaa ja kärsimystä niille, jotka astuvat heidän sijalleen.
(Vaitiolo. Käy kohti Sextusta ja pysähtyy hänen eteensä silmä tuimana
ja tutkivan.) Sinä olet palannut siis?

SEXTUS: Olen, isäni.

TARQUINIUS: Ja Phoibos Apollon vastaus minulle?

SEXTUS: Kuuluu näin: "_Jos Tarquinius Superbus sotaretkeltään palajaa
voittajana takaisin Roomaan Porta Capenan kautta, ei hänellä ole enää
mitään peljättävää kaikkena elin-aikanansa."

TARQUINIUS (innokkaasti): Kuinka? Porta Capenan kautta? – (Vaipuu
mietteisiinsä.) Mitä sotaretkeä saattaa Delphoin jumala tarkoittaa?
(Vaitiolo.)

SEXTUS (kuiskaten äidilleen): Luuletko, että hän äsken suuttui minulle?

TULLIA: Minä en tiedä. Mutta sellainen hän on: sinä näet, hänen
sielunsa vaeltaa kaukana näistä maailmoista.

SEXTUS (päätä pudistaen): Minusta on hänen tilansa suorastaan
huolestuttava.

TULLIA: Kuinka niin?

SEXTUS: Etkö usko, että hän siten kadottaa kaiken rauhansa ja
elämän-ilonsa?

TULLIA (kuin itsekseen): Toimitarmonsa hän on jo aikaa sitten
kadottanut. – Mutta mene nyt! Ethän ole vielä tervehtinyt edes vaimoasi.

SEXTUS: Oh, hän ei ole tainnut minua liiaksi ikävöidä! (Menee
vasemmalle, luoden vielä aran silmäyksen isäänsä, joka on pysähtynyt
oikealle etualalle mietteissään. Vaitiolo. Tullia lähestyy varovasti
häntä.)

TULLIA: Armaani...

TARQUINIUS (säpsähtäen): Mikä on? – Oletko vielä täällä?

TULLIA: Etkö muista taikka kenties et tahdo muistaa, että tänään
senaatti kokoontuu?

TARQUINIUS: Tarkoitat, että minun paikkani kenties tällä hetkellä olisi
curiassa?

TULLIA (hiljaisesti): Kenties tarkoitan minä sitä.

TARQUINIUS: Tiedäthän, etten ole enää pitkään aikaan käynyt siellä. –
(Kuin itsekseen.) Minulla on tätä nykyä muuta, tärkeämpää,
toimittamista.

TULLIA (varovasti): Mietitkö Delphoin Apollon vastausta sinulle?

TARQUINIUS: Ehkä. Siksi pyydänkin sinua nyt olemaan minua
häiritsemättä. (Siirtyy vasemmalle etualalle. _Tullia jää paikalleen
keskinäyttämölle. Vaitiolo.)

TULLIA: Kansa käy yhä tyytymättömämmäksi...

TARQUINIUS (kärsimättömästi): Käyköön!

TULLIA: Ja vihamieliset heimot Rooman ympärillä yhä rohkeammiksi...

TARQUINIUS: Luuletko sen minua liikuttavan?

TULLIA (pidätetysti): Mielestäni sen pitäisi liikuttaa kuitenkin Rooman
kuningasta.

TARQUINIUS: Kuka sanoo, että tahdon olla Rooman kuningas? Kuka sanoo,
etten tahdo olla ylhäisempi?

TULLIA: Mikä on kuningasta korkeampi?

TARQUINIUS: Se, joka ... ei, sinä et ymmärtäisi sitä kuitenkaan. Paras,
että päätämme tämän keskustelun. (Menee taustaan. Vaitiolo.)

TULLIA: Tahdoinkin oikeastaan kysyä sinulta vain yhtä asiaa.

TARQUINIUS: Mitä?

TULLIA (vienosti): Rakastatko minua vielä?

TARQUINIUS: Epäiletkö sitä? – (Kääntyy, katsoo häneen, tulee hänen
luoksensa ja pitää kauan kiinni hänen käsistään. Sitten toisella,
muuttuneella äänellä, josta eräs etäinen kaunis muisto soinnahtaa:)
Olethan sinä Tullia, tulitukka!

TULLIA: Sinä nimitit minua nuoruudessani niin.

TARQUINIUS (purskahtaen): Minun nuoruuteni sammui vereen, samalla kuin
nousi meidän rakkautemme!

TULLIA. Sitten mahdamme me tuntea kovin toisin nuo asiat sydämessämme.
Sillä minun nuoruuteni nousi vasta minun lempeni keralla.

TARQUINIUS (harvakseen): Siitä saakka ... olen minä ... vanha mies.

TULLIA: Kuitenkin kohosit sinä kuninkaaksi.

TARQUINIUS: Minun kuninkuuteni kävi minulle liian kalliiksi, Tullia.
Voitko sitä ymmärtää?

TULLIA: En.

TARQUINIUS (merkitsevästi): Tarkoitan: minä makselen sitä yhä vieläkin
ja pelkään, että saan pian maksaa sen hengelläni...

TULLIA: Tarquinius!

TARQUINIUS (synkästi): En olisi ensimmäinen Rooman kuningas, joka
murhataan. – (Pidätetyllä tuskalla.) Kuitenkaan en soisi, että hän sen
tekisi!

TULLIA: Kuka?

TARQUINIUS: Hän, Sextus...

TULLIA (kauhistuen): Poikamme? Mitä mieleesi juolahtaakin?

TARQUINIUS: Samaa, mitä juolahti meidän mieleemme silloin, kun sinun
isäsi virui curian portailla verissään! – (Kuin itsekseen.) Nonoh,
emmehän ole vielä niin pitkällä...

TULLIA: Emmekä tule koskaan siihen, kautta jumalien!

TARQUINIUS (katsoo häneen): Noin olisi myöskin sinun isäsi ollut valmis
kerran vannomaan. (Katsoo vielä hetkisen häneen, nyykähyttää päätään ja
poistuu sitten hitaasti oikealle. Tullia jää keskinäyttämölle
synkkänä eteensä tuijottamaan. – Herää ajatuksistaan, hengähtää, Poistuu
vasemmalle. – Collatinus ja Brutus tulevat perältä.)

BRUTUS: Ai, ai! (Koettelee käsin kaksin päätään ja vääntää oikeaan ja
vasempaan sitä hullunkurisesti irvistäen.)

COLLATINUS: Noh? Mitä lemmon kujeita taas?

BRUTUS (luoden arkoja katseita ympärilleen): Aina kun nousen tämän
palatsin portaita, tuntuu minusta aivan kuin pelkäisi pääni niukahtaa
nivelistään. – Ai!...

COLLATINUS: Aina vaan hullutuksia!

BRUTUS: Älä sano! Muista, miten kävi Tarquinius Superbuksen
ensimmäiselle puolisolle! Luiskahtihan hän poloinen omissa portaissaan
ja taittoi niskaluunsa...

COLLATINUS (leikillisesti): Onneksi nämä eivät ole sinun portaasi.

BRUTUS: Eivät, kiitos jumalien. Mutta olenpa nähnyt myös vanhan
kuninkaamme Servius Tulliuksen kierivän kuin kiekko alas portaita
eivätkä nekään olleet hänen omansa.

COLLATINUS (synkistyen): Tuon tapauksen muistan. – Kaksikymmentä neljä
pitkää vuotta on siitä vierähtänyt.

BRUTUS: Minun ohitseni ovat ne lentäneet kuin laulava lintuparvi! –
Mutta vieläkö ihmettelet, että olen siitä saakka oppinut kaikkia
portaita syvästi kavahtamaan?

COLLATINUS: Lähemmin harkiten voi sinulla todellakin olla syytä
pelkoosi.

BRUTUS: Niin, näetkös, minulle se olisi korvaamaton vahinko...

COLLATINUS (nauraen): Entä sitten Rooman kansalle ja senaatille, sillä
joutuisihan silloin koko ritaristomme tavallaan päättömäksi!

BRUTUS: Se olisi niin heidän tapaistansa. Mutta mitä minun päähäni
tulee...

COLLATINUS: ... niin on turhaa, että enää pingoitat sitä minun
tähteni. – Mutta tuolla tulee Sextus, jonka niskaan pyydän sinua
raskaimmat ja kömpelöimmät sukkeluutesi kuormittamaan.

BRUTUS: Kiitos. – Miksi näyttää hän niin murheelliselta? (Sextus tulee
vasemmalta, tervehtii nyreällä pään-nyykähdyksellä edellisiä.)

SEXTUS: Terve. Oletko siinä jo?

COLLATINUS: Kuten näet. Mutta sinä et näytä erikoisesti iloitsevan
kotiintulostasi.

SEXTUS: Hm. Se ei ole ollut minulle juuri mikään mieluinen palaaminen.

BRUTUS (kiertäen ja katsoen joka taholta häntä) Näytäthän siltä kuin
olisit maasi myönyt ja rahasi syönyt. – (Koettelee hänen vatsaansa.) Ai!
Sentään on hänellä vielä nälkä, poikaparalla. Sen huomaa kyllä hänen
ontelostaan.

COLLATINUS: Todellakin! Mikä vaivaa sinua?

SEXTUS (pahantuulisesti): Tulen juuri vaimoani tervehtimästä.

BRUTUS: Se olisi meidän pitänyt arvatakin!

COLLATINUS: Sitä vähemmän ymmärrän minä ystäväämme. – Eikö vaimosi ole
ottanut hyvin vastaan sinua?

SEXTUS: Hm, saatan sen sanoakin teille. – (Traagillisesti.) Ei ole enää
mitään hyvettä eikä uskollisuutta maailmassa!

BRUTUS: Ohoh! Mikä uutinen!

COLLATINUS (huolestuneena): Ystäväni: onko sinulle tapahtunut jotakin?

SEXTUS: Oikeastaan ei mitään odottamatonta. – (Jälleen traagillisesti.)
Mutta niin suureksi en minä vielä olisi tapainturmelusta tässä
kaupungissa uskonut!

BRUTUS: Etkö? Kun omia tapojasi ajattelen, en sitä isosti
ihmettelekään!

SEXTUS: Veljet, veljet! Missä ajassa me elämmekään!

BRUTUS: Aika on paha, mutta jos aiot sitä ruveta parantamaan, täytyy
sinun ensin parantaa paikka, sillä minusta on kuin en minä pitkään
aikaan enää olisi kuullut omaa ääntäni tässä. – Mikä kanakoppi?
(Vasemmalta iloisia nais-ääniä, huudahduksia ja vallatonta
naurunkikatusta.)

SEXTUS (kärsimyksellä): Te kuulette itse. – Ei ole niin aivan hauska
palata pitkältä matkalta kotiin, missä on ilo ylimmillään...

COLLATINUS: Ilo sinun palaamisestasi? Mutta onhan se niinkuin olla
pitääkin.

SEXTUS (kiivaasti): Ilo minun poissa-olostani, ymmärrättekö! – No niin,
minään siveyden ja uskollisuuden ihanteena en minä ole koskaan pitänyt
puolisoani. Mutta luulin hänen kuitenkin ottavan varteen edes hiukan
enemmän yleisiä tapoja...

BRUTUS: ... joiden turmelusta juuri äsken pääsit valittamasta! – Mutta
kuinka kohtasit sinä hänet?

SEXTUS: Pitopöydässä kohtasin minä hänet, joukko, Rooman ylhäisiä
naisia ympärillään, kaikki seppelpäisinä ja posket viinistä
punertavina...

BRUTUS: Kiitä onneasi, ettei joukko Rooman ylhäisiä miehiä häntä
ympäröinyt! – Tässä tapauksessa tekisi mieleni miltei onnitella sinua.

SEXTUS (happamesti): Kuinka niin?

BRUTUS: Riennät yhtä syleilemään ja kohtaatkin puolentusinaa puolisoa.
– Mutta heidän puolisoitaan käy minun sääliksi todellakin.

SEXTUS (katsoo häneen): Myöskin minun. – Sinä et ole vielä käynyt
kotonasi?

BRUTUS: En, enkä aio sinne noin vaan suinpäin syöksyäkään.

SEXTUS: Aavistat pahaa kukaties?

BRUTUS (arvokkaasti): Minä en tahdo valmistaa vaimolleni, yhtä vähän
kuin itsellenikään, mitään epämiellyttäviä yllätyksiä. Siksi olen jo
edeltäni lähettänyt orjan hänelle hyvissä ajoin tulostani ilmoittamaan.

SEXTUS: Se oli kyllä järkevästi ajateltu. Mutta luuletko hänen myös
tavanneen kotona vaimoasi?

BRUTUS (ällistyneenä): Missä hän olisi siis?

SEXTUS: Siellä, pitopöydässä. – (Nauraen.) Ja sikäli kuin minusta
tuntui, ei hänkään näyttänyt maan ydintä ja hedelmää halveksineen!

BRUTUS: Se virnasuu! (Pudistaa salassa nyrkkiään, tällä kertaa tuiki
rehellisellä suuttumuksella. Sextus ja Collatinus nauravat.
Brutus näyttää sangen nolostuneelta.)

COLLATINUS: Ystäväni, minä valitan todellakin teidän huonoa onneanne.

BRUTUS (äkkiä Sextukselle): Mutta nyt, kun he näkivät sinut ja
arvasivat siis meidät kaikki palanneiksi...? Nyt lienevät he kukin
kotiinsa kiirehtineet?

SEXTUS: Mitä vielä! He siirtyivät vain viereiseen huoneeseen jatkamaan
juominkiaan. – (Vasemmalta iloisia ääniä, pitkää ja kaikuvaa
naurunkikatusta.) Kuuletko, Brutus! Tahdotko, että lähetän sinne orjan
sinun tulostasi ilmoittamaan? (Sextus ja Collatinus nauravat. Brutus
siirtyy syrjään synkistyneenä.)

BRUTUS (mutisten): Se on hävytöntä, se on...

COLLATINUS: Onpa onni, ettei ainakaan minun vaimoni ole siellä. Sillä
pelkäänpä muuten, että voisin sinun tavallasi ruveta jo kaikkea hyvettä
ja uskollisuutta maailmassa epäilemään.

SEXTUS: Tällä kertaa hän ei ole todellakaan siellä.

COLLATINUS (luottavaisesti): Eikä millään muullakaan kertaa. Minun
Lucretiani viihtyy parhaiten värttinänsä ja kangaspuittensa ääressä.

SEXTUS: Sinun vaimoasi sanotaan siveäksi Lucretiaksi?

COLLATINUS: Niin, ja hän ansaitseekin sen nimensä kaikella kunnialla.

SEXTUS (epäilevästi): Mutta onko hän siveä myös sinun poissaollessasi?
Kas, se on pulma juuri.

COLLATINUS: Kyllä. (Hymyillen.) Voin taata hänet.

SEXTUS: Hassutusta! Kaikki naiset ovat tehdyt samoista tarvispuista.

COLLATINUS (hellällä ylpeydellä): Kenties kaikki muut, mutta ei minun
vaimoni.

SEXTUS: Niin kaikki miehet sanovat. Ja sentään kaikki vaimot pettävät
miehiään.

COLLATINUS: Sitten on siveä Lucretia ihana ihme heidän joukossaan.

SEXTUS (olkapäitään kohauttaen): Ei ole olemassa mitään ihmeitä,
ystäväni. Minua vastaan ei ainakaan ole sellainen vielä milloinkaan
kahdella jalalla kävellyt.

COLLATINUS: Kuuletko, mitä hän sanoo, Brutus? Etkö tahtoisi tulla
todistajaksi minun puolestani? (Brutus on edellisen aikana kuunnellut
katkeroitunein elein ilakoitsevia nais-ääniä vasemmalta, yrittänyt
raivoissaan hyökätä sinne ja jälleen hillinnyt itsensä. Puuttuu nyt
puheesen, silti äskeistä mykkää näyttelemistään unohtamatta.)

BRUTUS (äkeästi): Mitä siinä turhia kiistelette! Lyökää veto, lyökää
veto, ja se, joka häviää, saa pitää sekä omansa että toisen vaimon että
vielä minun vaimoni tuolta kaupanpäälliseksi! (Sextus ja Collatinus
nauravat. Brutus hääräilee yksin ja hermostuneena pylväiden välissä
vasemmalla taka-alalla.)

SEXTUS: Olkoon menneeksi, minä suostun. (Ojentaa kätensä.)

COLLATINUS (tarttuu nauraen siihen): Myöskin minä, mutta en sillä
ehdolla, jonka Brutus mainitsee.

SEXTUS: Ehdoista voimme me kyllä sopia jälestäpäin. Nyt on vain kysymys
siitä, kuinka yllättää vaimosi, ennenkuin hän on saanut tiedon sinun
palaamisestasi.

COLLATINUS: Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa. Sinä ratsastat meidän
edellämme Collatiaan...

BRUTUS (happamesti): Pane pukki kaalimaan vartiaksi!

SEXTUS: Hyvä, minä ratsastan sinne. Ja te?

COLLATINUS: Me saavumme sinne tunnin pari myöhempään. Ja sitten istumme
me viinin vierellä ja nauramme yhdessä koko tälle hullunkuriselle
kiistanaiheelle. – Brutus! Erota! (Brutus tekee niin. Kirkas ja
helisevä nauru vasemmalta.)

BRUTUS (tyrmistyneenä): Kuuletteko? Se oli hänen naurunsa. Minä
tunnen sen.

COLLATINUS: Sinun vaimosi?

SEXTUS: Epäilemättä.

BRUTUS (puoli-ääneen): Se vintiö tietää jo minun tulostani ja kuitenkin
julkeaa hän nauraa noin. – Eikö se ole ennen kuulumatonta? (Ulkona
raikkaita torventoitotuksia. Ystävykset katsovat toisiinsa
kummissaan.)

COLLATINUS: Noh? Mitä tämä on!

SEXTUS: Merkki taisteloon! (Rientävät taka-alalle.)

BRUTUS: Ketä vastaan? Onhan maassa rauha tietääkseni.

COLLATINUS: Tori on täynnä sotilaita. Kansa rientää kokoon kaikkialta.

SEXTUS: Tuosta täytyy meidän mennä selkoa ottamaan. (Kaikki nopeasti
perälle. Torventoitotuksia. Tullia tulee vasemmalta, Tarquinius
Superbus, täydessä sotapuvussa, kevein askelin ja kasvot riemusta
säteilevinä oikealta.)

TULLIA: Mitä merkitsevät nämä taisto-äänet?

TARQUINIUS: Tullia! Tulen sinulle jäähyväiseni jättämään.

TULLIA: Minne aiot?

TARQUINIUS: Sinne, missä on paikka Rooman kuninkaan: sotakentälle!

TULLIA (iloisesti hämmästyneenä): Kuinka? Onko sota julistettu?

TARQUINIUS: Niin, sain juuri tiedon siitä senaatista.

TULLIA: Ketä vastaan?

TARQUINIUS: Volskilaisia, jotka jo kauan ovat häirinneet meidän
rajojamme. – (Riemuiten.) Ajattele, mikä yhteensattuma! Juuri samana
päivänä, jona Phoibos Apollon vastaus saapui minulle.

TULLIA: Se on totta.

TARQUINIUS: Nyt tiedän minä, mitä sotaretkeä taivaan vallat
tarkoittavat. – Jos Tarquinius Superbus sotaretkeltään palajaa
voittajana...

TULLIA (levottomana): Mutta ellet sinä palaja voittajana?

TARQUINIUS: Oh, sinä et ole nähnyt minua vielä sotakentällä! – (Syvään
hengittäen.) Minä halajaa jälleen nähdä verta. He tulevat tuntemaan,
että minä vielä vanhoillanikin olen isäni poika.

TULLIA: Tarquinius Superbus! Nyt tunnen minäkin taasen sinut. (Syleilee
kiihkeästi häntä.)

TARQUINIUS: Pitkä yö on heittänyt varjonsa meidän välillemme. Nyt päivä
koittaa korkeana.

TULLIA: Sen säteet jo sinun kulmiasi seppelöivät. – (Ulkona
torventoitotuksia.) Sallitko, että saatan sinut sotarintamaan? (Menevät
riemuiten perälle. Näyttämö on tuokion ajan tyhjä. Sitten vasemmalta
varovin, hiipivin askelin nuori patriisi-nainen, seppel päässä,
viinimalja kädessään, kurkistelee veitikkamaisesti ympärilleen ja
viittaa vasemmalle.

Kokonainen parvi nuoria patriisi-naisia pyrähtää näyttämölle. Kaikki
seppelöityinä, toisilla viinimaljat, toisilla kitarat käsissään. Ulkona
jatkuvia torventoitotuksia, sitten tasaista sotajoukkojen astuntaa.

Kaikki rientävät perälle ja viittovat vallattomasti jäähyväisiksi
poistuville legionille. Tyrkkivät toisiaan, tekevät merkkejä, nauravat
ja ilakoivat.

Torventoitotukset vaikenevat. – Kaikki rientävät kuin yhteisestä
käskystä takaisin keskinäyttämölle, toiset lepääviin asentoihin, toiset
plastillisiin ryhmiin kitarat käsissään. Taustan keski-osa verhotaan
esiripulla. Kitarat helisevät. Nuori patriisi-nainen, joka on ensin
tullut sisälle ja jonka kirkas nauru jo ennemmin on kaikunut
näyttämön takaa, alottaa sangen uskalletun uhrihypyn.

Brutus ja Collatinus näkyvät perällä. – Uhrihyppy päättyy, naiset
taputtavat ihastuneina käsiään.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

    Huone Collatinuksen kotona Collatiassa. Ovi oikeanpuolisesta
    taustasta, toinen etualalta vasemmalta. Perällä pitkä penkki,
    vasemmalla taka-alalla tuikkiva hiilos, oikealla pöytä, hylly
    ynnä talouskaluja. Kaikki karua, yksinkertaista ja korutonta.

    Myöhäinen iltahetki. Ulkona tuulta ja sateen ropinaa. Lucretia,
    penkin vasemmanpuolisessa päässä, kehrää värttinällä. Orjattaret
    samoin hänen vierellään. – Himmeä lamppu valaisee näyttämön
    taka-alan.

    Koputus ovelle. Orjattaret lakkaavat työstään ja kuuntelevat.
    Lucretia kohottaa päänsä kummastuneena.

LUCRETIA: Kuka se voi olla? – (Uusi koputus.) Menkää ja avatkaa hänelle!
(Orjatar tekee työtä käskettyä. Sextus tulee sisälle, päällysvaippa
vettä valuvana, pysähtyy ovensuuhun ja katsoo uteliaasti ympärilleen.)

SEXTUS: Tämä siis on Collatinuksen koti!

LUCRETIA: Niin, tunnetko isännän vai ehkä saavutkin sanantuojana
häneltä?

SEXTUS: Miksi sitä kysyt, kielevä tyttöseni?

LUCRETIA (miellyttävästi): Siksi että jos niin on, ei tervetulleempi
vieras koskaan ole käynyt tuon kynnyksen yli.

SEXTUS: Hm. Saammehan nähdä. – (Huolettomasti orjattarille.) Pyydän
teitä nyt tuloni talon emännälle ilmoittamaan.

LUCRETIA: Talon emäntä olen minä täällä.

SEXTUS: Kuinka? Oletko sinä Lucretia? – (Astuu peremmälle ja tervehtii
kohteliaasti häntä.) Ja sinä kehräät todellakin?

LUCRETIA (hymyillen): Tietysti kehrään minä. – mutta koska näyt tuntevan
minutkin nimeltäni, salli minun nyt kysyä sinulta, ketä puhuttelen.

SEXTUS: Anteeksi, enkö ole vielä sitä sanonut sinulle? Olen Sextus
Tarquinius, poika kuninkaan.

LUCRETIA: Poika kuninkaan! (Yrittää nousta hämmästyneenä, orjattaret
seuraavat hänen esimerkkiään.)

SEXTUS: Ei, ei! Pyydän, istu! Ja te muut siellä, pysykää paikoillanne!
– Noin. Juuri tuossa asennossa tahtoisin minä ijät kaiket nähdä sinut.
(Lucretia painuu takaisin paikalleen yhä enemmän hämmästyneenä.
Orjattaret, arkoina ja pelokkaina, seuraavat hänen esimerkkiään.
Sextus on astunut oikealle etualalle ja tarkastelee nyt taustan
ryhmää iki-ihastuneena.)

LUCRETIA: Minä en ymmärrä...

SEXTUS: Etkö? – Mikä armas taulu!... Nuo tytöt ... tämä valaistus ...
sinä itse siellä värttinäsi takana... Minä en ole tiennyt, minä
en ole voinut aavistaa, että olisi olemassa mitään samalla niin
siveätä, kaunista ja päätä-pyörryttävän pyhää maailmassa! (Varjostaa
silmänsä kädellään. Vaitiolo.)

LUCRETIA (arasti): Minä en ymmärrä, mitä huvia poika kuninkaan voi
keksiä itselleen niin tavallisesta ja arkipäiväisestä näystä.

SEXTUS: Huvia, sanoitko? Suurin autuus on se minun sielulleni. – Siveä
Lucretia! Tuon näyn tahtoisin minä painaa ikiajoiksi sydämeni
syviinpään.

LUCRETIA (punehtuen): Miksi sanot minua siveäksi Lucretiaksi?

SEXTUS: Siksi että kaikki ihmiset nimittävät sinua niin. – Ah! Maan
päällä on siis olemassa jotakin niin kaunista, että se voi pakottaa
kuolevaisen ehdottomasti polvilleen. (Polvistuu. Lucretia nousee
kokonaan hämmentyneenä, orjattaret seuraavat edelleen hänen
esimerkkiään.)

LUCRETIA: Pelkään, että pilkkaat yksinkertaista työtäni ja pukuani...

SEXTUS (nousten nopeasti): En, kautta jumalien! – (Tarttuu hänen
käteensä.) Heitä saatan minä pilkata, mutta heitäkin ainoastaan niin
kauan kuin he pysyvät pilvien takana ja näkymättöminä. Nyt, jumalat,
minä tunnustan teidän valtanne ja suuruutenne!

LUCRETIA: Se onkin aina tunnustettava.

SEXTUS: Se on tunnustettava silloin, kun he ottavat päälleen
ihmismuodon ja meitä vastaan tuolla katseella hymyilevät...

LUCRETIA (hymyillen): Taikka tulevat iltamyöhällä meidän tupaamme,
haastavat hassutuksia, lankeavat polvilleen ja tekevät jos joitakin
temppuja, ollen muka aivan tyrmistyneitä näystä, jonka he voivat
kohdata missä maalaisessa majassa tahansa (Nauraa sydämellisesti.)
Oletpa sinä hyvin hullunkurinen!

SEXTUS: Olenko? – (Kokonaan hurmaantuneena.) Ja kuitenkin sanon minä
sinulle: ei edes Delphoin suuren Apollon temppelissä ole täyttänyt
minun sydäntäni sellainen hartaus ja nöyryys ja rauhallisuus kuin tällä
hetkellä sinun kattosi alla.

LUCRETIA: Tosiaan!

SEXTUS: Sinä, joka olet niin viisas ... voitko sen minulle selittää,
siveä Lucretia?

LUCRETIA (pudistaa hymyillen päätään): En.

SEXTUS: Sallitko siis, että minä sanon sen sinulle?

LUCRETIA: En, sillä arvaan, että jälleen lausuisit joitakin
hullutuksia. (Painaa päänsä ujostuneena Sextuksen rakastavasta
silmänluonnista.) Miksi katsot minuun noin?

SEXTUS: Olet oikeassa. Maan mato! Mikä olen minä, että tohdin katsoa
silmiin sinua?

LUCRETIA: Taas pilapuheita! Miksi ei sinulla olisi lupa katsoa minuun?
– (Sydämellisesti hymyillen.) Eihän silmä osaa ota.

SEXTUS (kuiskaten hänen korvaansa): Ei. Mutta syvältä minun sydämestäni
soi ääni, joka sanoo, että sinua on vain rukouksilla ja uhriliekeillä
lähestyttävä kuin kuolemattomia. – Ethän sinä suutu siitä minulle, siveä
Lucretia?

LUCRETIA (hiljaa): En. – (Vaitiolo. Pois haihduttaen.) Mutta minua
vaivaa, että sinä uudestaan ja yhä uudestaan ylistät minun siveyttäni.

SEXTUS: Todellakin? Se vaivaa sinua?

LUCRETIA: Niin, sillä ethän sinä tunne minua, et tiedä oikeastaan,
olenko minä kala vai lintu. Näethän vasta ensi kerran minut.

SEXTUS (hymyillen): Mutta olethan sinä siveä Lucretia?

LUCRETIA: Mahdollista kyllä. Mutta en ole tottunut saamaan kunniaa
siitä, mitä pidän velvollisuutenani...

SEXTUS: Niinkö?

LUCRETIA (vilpittömästi): ... Samoin kuin pidän sitä jokaisen kunnon
vaimon velvollisuutena, joka miestään rakastaa.

SEXTUS: Todella? ja sinä rakastat miestäsi?

LUCRETIA: Tietysti rakastan minä häntä.

SEXTUS: Miksi?

LUCRETIA (hämmästyneenä): Miksikö? – Teetpä sinä kummallisia
kysymyksiä. – Tietysti siksi, että ... siksi, että ... no niin...
(Hymyillen.) Tiedätkö, suoraan sanoen, tuota asiaa en minä ole koskaan
tullut ajatelleeksi.

SEXTUS: Sallit ehkä, että minä autan sinua. – Sinä rakastat häntä siksi,
että hän ensiksikin on sinun miehesi...

LUCRETIA (innokkaasti): Juuri niin! – Ja toiseksi...

SEXTUS: Ja toiseksi, koska hän on minun sukulaisen! – (Nauraa.)
Tiedäpäs, Lucretia: niin erinomainen emäntä ja aviopuoliso kuin
lienetkin, olet sinä sentään unohtanut yhden hyvin tärkeän asian.

LUCRETIA: Minkä?

SEXTUS: Ethän ole antanut minulle vielä edes tervetuliais-suudelmaa.

LUCRETIA: Ah, sekö se vain oli!

SEXTUS: Niin. Olen jo kauan sitä turhaan odottanut.

LUCRETIA (hämillään): En tiedä, onko se oikein sopivaa...

SEXTUS: Näin läheisten sukulaisten kesken? – (Hymyillen.) Hyi, Lucretia!
Ajattelepas, mitä miehesi sanoo, jos hän kotiin palattuaan kuulee, että
olet ottanut näin huonosti vastaan hänen ystäväänsä, poikaa kuninkaan.

LUCRETIA: En tunne myös, mikä on tapana kuninkaan hovissa. Mutta en
tahtoisi miestäni minulle vihastuvaksi... (Suo suudelman hänelle.)

SEXTUS: Armas Lucretia! (Vaitiolo.)

LUCRETIA (haihduttaen hämmennystään): Mutta etkö aio riisua vaippaasi?
Olethan likomärkä aivan. – Ja etkö tahdo istua tänne lieden
ääreen? – Varropas, teen vähän tulta sinulle... Siinä on sinun hyvä
kuivata vaatteitasi. (Heittää pari risukimppua lieteen. Tuli leimahtaa
korkealle. Sextus riisuu vaippansa, istuu lieden ääreen ja ojentaa
kätensä kohti sen suloista lämpimää.)

SEXTUS: Ah! – (Kuin itsekseen.) Tämä siis on Collatinuksen kotiliesi.

LUCRETIA (leikillisesti): Näistä emännän velvollisuuksista olisit
sinä voinut minua muistuttaa. – Tytöt! Te saatte mennä levolle nyt. – Ja
tähän pöydälle asetan minä sinulle hiukan viiniä ja palan paistia, jota
itse äsken söimme, vaikka en tiedä, tokko se mahtanee kelvata pojalle
kuninkaan. (Puuhailee toimekkaana pöydän ääressä. Orjattaret menevät.
Sextus on sulkenut silmänsä uneksien. Vaitiolo. – Lucretia tulee ja
koskettaa häntä hiljaa kädellään.)

SEXTUS: Ja nyt? Mitä nyt aiot?

LUCRETIA: Nyt aion sanoa sinulle hyvää yötä.

SEXTUS: Kuinka? Jätätkö minut?

LUCRETIA (hymyillen): Mieleni tekisi kyllä kuulla jotakin miehestäni,
mutta näen, että olet nyt liian väsynyt viestien kerrontaan. – (Osoittaa
vasemmalle.) Tuolla on huoneesi.

SEXTUS: Ja sinun? (Tarttuu hänen käteensä.)

LUCRETIA (osoittaen perälle): On tuolla. – (Hymyillen herttaisesti.)
Mutta vain tänä yönä...

SEXTUS: Miksi?

LUCRETIA: Siksi että meillä ei ole mitään vieraskamaria ja sinä saat
nyt kunnian nukkua minun huoneessani.

SEXTUS: Sinun? Ja sinun miehesi siis?

LUCRETIA (hiukan surumielisesti): Minun mieheni on niin paljon poissa.
– Olen tottunut sitä miltei vain omakseni katsomaan.

SEXTUS: Siveä Lucretia! (Suutelee hänen kättään tulisesti.)

LUCRETIA (vetäen hiljaa kätensä pois): Hyvää yötä.

SEXTUS: Viivy vielä hetki! Tarinoimme vähän ja tulemme hyviksi
ystäviksi.

LUCRETIA: Emmekö ole jo ystäviä?

SEXTUS: Tulemme vielä paljon paremmiksi. Etkö sinä toivoisi sitä?

LUCRETIA: Epäilemättä...

SEXTUS: Niinpä jäät sinä vielä hetkiseksi. Minä pyydän... Yö on niin
pitkä ja minua vaivaa sellainen sisällinen levottomuus...

LUCRETIA: Minkä tähden?

SEXTUS: Minä en tiedä... Se seuraa sieluni ääretöntä yksinäisyyttä...
(Kuin itsekseen.) Ei kukaan ole niin yksin kuin minä, ei kukaan avaran
taivaan alla!

LUCRETIA (epätietoisena): Jäisin mielellänikin kanssasi vielä hetkeksi
pariksi pakisemaan, ellen pelkäisi sinua aivan uneen uuvuttavani. –
(Hymyillen.) Kas niin, nyt nukut jo taas!

SEXTUS: Minäkö? Mistä sen päätät?

LUCRETIA: Sinä suljit silmäsi ja näytit jälleen niin rajattoman
väsyneeltä ja raukealta...

SEXTUS (katsoo kummallisesti häneen): Näytinkö? – Ihmetteletkö sitä?

LUCRETIA: En, oikeastaan, sillä onhan ilta jo myöhäinen ja sinulla on
ollut pitkä matka tänne Roomasta tuulessa ja sateessa ratsastettavana.

SEXTUS (kuten edellä): Niinkö?

LUCRETIA: Niin, ja siksi tahdonkin jättää sinut nyt yksin lepäämään ja
kuulla huomenna, mitä sinulla on minulle kerrottavaa ... varmaan mahtaa
se olla jotakin tärkeätä, koska se on saanut itse kuninkaan pojan
liikkeelle lähtemään.

SEXTUS (pudistaa päätään hitaasti ja surumielisesti): Nyt ei viisas
Lucretia minua oikein ymmärtänyt.

LUCRETIA: Enkä? – Siksi onkin väärin sanoa minua viisaaksi Lucretiaksi.
Tiedän itse kyllä olevani hyvin typerä ja minun mieheni sanoo...
(Vaikenee äkkiä punehtuen.)

SEXTUS: Ja sinun miehesi sanoo mitä?

LUCRETIA: Nyt olin minä sanoa typerimmän typeryyteni.

SEXTUS: Juuri sen tahtoisin minä kuulla, näetkös.

LUCRETIA: Nauraaksesi minulle, niin.

SEXTUS (kauniisti): En, vaan sulkeakseni silmäni jälleen ja nähdäkseni
unta onnesta, joka ei ole ihmislasten. – (Vaitiolo. Matalalla äänellä.)
Nyt ymmärsit sinä minut, eikö niin?

LUCRETIA: En tiedä. – (Hiljaa.) Mutta minusta tuntuu kuin olisin sinut
oikein ymmärtänyt.

SEXTUS: Ah! – Istu siis ja salli minun painaa pääni sinun syliisi ja
uneksia, että tämä onni edes hetkisen on minun omani. (Tarttuu hänen
käsiinsä ja vetää hänet lavitsan päähän istumaan. Lucretia sallii sen
tahdottomana tapahtuvan. Pitkä vaitiolo.)

LUCRETIA: Sinä mahdat olla ... hyvin onneton mies.

SEXTUS (raukeasti): Olen. Minulla ei ole paikkaa, kuhun pääni
kallistaisin.

LUCRETIA: Kuitenkin on koti sinullakin.

SEXTUS: Minulla? – (Katkerasti.) Koti!

LUCRETIA: Niin, olenhan kuullut, että on sinulla vaimo valio. Eikö hän
rakasta sinua täydestä sydämestään?

SEXTUS (kuten edellä): Minun vaimoni!

LUCRETIA: Myöskin äitisi elää vielä.

SEXTUS (kuten edellä): Minun äitini! – (Vaitiolo.) Ei, sinä et tunne
heitä. Etkä minua! Sinä et tiedä, mitä on elämä siellä palatsissa!

LUCRETIA: En. Mutta olen kuvitellut, että se olisi niin paljon
suurempaa ja korkeampaa kuin on elämä täällä meidän syrjäisessä
maaseudussamme. – (Vaitiolo. Hymyillen.) Nyt nukut sinä.

SEXTUS (uneksien): Kuinka täällä on hiljaista! Kuulee aivan oman
sydämensä tykytyksen.

LUCRETIA: Eikö sitä kuninkaan palatsissa kuule?

SEXTUS: Ei aina. – (Vaitiolo.) Tiedätkö, mitä nyt mietin, Lucretia?

LUCRETIA: Sano se minulle!

SEXTUS: Tuumin jäädä tänne elinpäiväkseni.

LUCRETIA: Varmaan tulisi sinun hyvin pian ikävä täällä. Ja sitäpaitsi,
kun sinusta tulee Rooman kuningas...

SEXTUS (nauraen): Delphoin suuri Apollo on sen minulle ennustanut –
(Karkaa ylös.) Mutta kuinka sinä sen tiedät?

LUCRETIA: Arvelin, että se olisi aivan luonnollista. (Nousee.)

SEXTUS: Niinkö? – (Tarttuu hänen käsiinsä merkitsevästi.) Mutta minun
isäni elää vielä.

LUCRETIA: Tarkoitan: tietysti vasta hänen kuolemansa jälkeen.

SEXTUS: Niinkö? – (Päästää jälleen hänen kätensä.) Mutta tiedätkö,
kuinka minun isäni itse kohosi kuningasistuimelle?

LUCRETIA (hiljaisesti): Minä olen kuullut siitä.

SEXTUS: Hän tappoi edeltäjänsä kuin koiran ja minun äitini oli siinä
hänelle avullisena! – (Äkkiä.) Sinä? Sinulla ei ole halua
kuningattareksi?

LUCRETIA: Minun kunnianhimoni ei ole koskaan lentänyt niin korkealle.
(Sextus katsoo vielä hetkisen häneen ja purskahtaa sitten kaikuvaan
pilkkanauruun.)

SEXTUS: Jää sitten piikojesi ja värttinäsi luo! (Katsoo ympärilleen.)
Missä he ovat? Mihin he ovat menneet? Miksi et sinä kehrää, siveä
Lucretia? (Vaipuu ruhmolle lieden ääreen ja painaa pään itkien
käsiinsä. Lucretia katsoo neuvottomana häneen.)

LUCRETIA: Oletko sairas?

SEXTUS: Sairas sydämestä, siveä Lucretia, sairas sydämestä! – Ah, olisi
parempi, etten koskaan olisi tämän talon ovea lähestynyt!

LUCRETIA: Kadutko käyntiäsi? Ja äsken sanoit sinä tahtovasi jäädä tänne
elinpäiväksesi. – Katsopas: noin pian sinä muutat mieltäsi.

SEXTUS: Olisi parempi, sanon, sille, joka kerran syntyi syvyyksissä
elämään, että hän ei ikinä näkisi jumalten taivaan korkeuksia! – Siveä
Lucretia: sitä et sinä koskaan tule ymmärtämään.

LUCRETIA: Nyt en todellakaan ymmärrä sinua.

SEXTUS: Etkö? Etkö sittenkään, kun sanon, että olisi parempi sille,
jonka paikka on yössä ja pimeydessä, että hän ei ikinä olisi siveän
Lucretian kotiliettä lähestynyt? – (Vaitiolo.) Nyt menen minä.

LUCRETIA: Miksi?

SEXTUS: Siksi että rakastan sinua saakka hulluuteen. – Nyt tiedät sinä
sen. (Vaitiolo.)

LUCRETIA: Nyt pyydän sinua itse lähtemään.

SEXTUS: Oletko vihainen siitä, mitä sinulle sanoin, Lucretia?

LUCRETIA: Olen ... sillä pidin paljon sinusta.

SEXTUS: Ja nyt?

LUCRETIA (surumielisesti): Nyt olet siirtynyt minusta niin kauas kuin
en koskaan elämässäni olisi kohdannut sinua. – Eikö totta, Sextus
Tarquinius? Sitä ei olisi pitänyt sanoa minun mieheni ystävän ja
sukulaisen.

SEXTUS: Hyvä, että muistutat minulle minun suvustani. Sillä olin jo
unohtaa todellakin, että myöskin minä olen Tarquinius ja isäni poika,
hänen, jota ylpeäksi nimitetään.

LUCRETIA: Minä puolestani en ole sitä hetkeäkään unohtanut.

SEXTUS: Hyvä. Siispä muistat, kuinka minun isäni saavutti sen naisen
suosion, jota hän nyt nimittää vaimokseen ja puolisokseen?

LUCRETIA: Olen kuullut himmeitä huhuja kuiskittavan...

SEXTUS (terävästi): Katsopas, sinäkin olet kuullut niistä.

LUCRETIA: Kyllä, mutta olen aina kammolla evännyt itseni niitä
uskomasta. Niiden täytyy olla pelkkää panettelua.

SEXTUS: Niinkö luulet? – (Hitaasti.) Minun isäni kuristi vaimonsa...

LUCRETIA: Se ei ole totta!

SEXTUS: On. Ja minun äitini pisti miehensä kuoliaaksi...

LUCRETIA: Ah!

SEXTUS: Niin sytyttivät he kaksi hääsoihtunsa ja hallitsevat vielä
tänäkin päivänä Roomaa riemussa ja kunniassa. – (Hurjasti.) Siveä
Lucretia! Olisiko sinusta miehesi murhaajaksi?

LUCRETIA: Mitä lausut minulle! (Pitää korviaan, pakenee häntä.)

SEXTUS (hampaittensa välistä): Pelkään, myöskin minä olen suvustani
huonontunut. – (Nauraa katkerasti.) Mutta kun tulen kuninkaaksi, käsken
ensin katkaista kaulan sinun mieheltäsi.

LUCRETIA: Silloin palkitset sinä huonosti kestiystävyyden, jota olet
nauttinut hänen kattonsa alla.

SEXTUS: Ja sinut itsesi raastatan minä Tarquiniusten palatsiin
Palatinumille. Hahhah! – Hyvää yötä! Tervehdi miestäsi minulta ja sano,
että hän on voittanut vetonsa!

    (Heittää vaipan hartioilleen ja menee nopeasti perälle. Lucretia
    katsoo hänen jälkeensä päätä pudistaen. Korjaa sitten ruoan
    pöydältä, katsoo vielä hänen jälkeensä, ottaa lampun ja poistuu
    vasemmalle. – Hiilos takassa on hiipunut hiljalleen. Näyttämö on
    nyt miltei pimeä.

    Sextus tulee takaisin. Kuiskaa: "Lucretia!" Hiipii vasemmalle ja
    kuuntelee henkeään pidättäen. Ovi aukenee, Lucretia, yöpuvussa
    ja lamppu kädessään, ilmestyy kynnykselle.

    Sextus väistyy nopeasti vasemman puolisen taustan pimentoon.)

LUCRETIA: Unohdin sulkea oven.

SEXTUS (kuiskaten): Lucretia.

    (Lucretia menee perälle, sulkee oven ja palajaa takaisin
    vasemmalle. Ovi vasemmalla jää hänen jälkeensä hiukan raolleen.
    Kapea valoviiva tunkee siitä näyttämön etualalle.

    Sextus hiipii jälleen esille piilopaikastaan. Kuiskaa:
    "Lucretia!" – Tuli sammutetaan. Sextus odottaa vielä hetkisen
    ja syöksyy sitten nopealla liikkeellä vasemmalle.)

Esirippu.

VIIDES NÄYTÖS.

    Paikka Rooman ulkopuolella. Taustassa korkea muuri, kulkeva
    poikittain yli koko takanäyttämön; sen keskikohdalla järeätekoinen
    portti, josta tie suoraan etualalle. Toinen tie oikealta vasempaan
    leikkaa sitä. Tienristeyksessä paatinen penkki. Vasemmalla jylhä
    piinjapuu ynnä sen takana pientä viidakkoa. – Myöhäisen iltapäivän
    valaistus.

    Lucretia, yksin, kalpeana kuin kuolema ja liikkumattomana kuin
    kuvapatsas, nojaa piinjapuun runkoon, lasittuneella ilmeellä
    eteensä tuijottaen. Hän on avojaloin ja yöpuvussa, vain musta
    vaippa hartioillaan.

    Collatinus ja Brutus tulevat perältä nopein askelin ja
    kiivaasti keskustellen. Yrittävät jo mennä hänen ohitseen
    häntä huomaamatta.

BRUTUS: Mutta siinä on Lucretia!

COLLATINUS: Missä?

BRUTUS: Etkö näe? Tuossa!

COLLATINUS (riemastuneena): Ah! Hän se on. – (Aikoo rientää häntä
syleilemään, mutta pysähtyy hämmästyneenä Lucretian tuonen-tyynestä
katsannosta. Sopertaen.) Onko ... tämä ... Lucretia? (Ojentaa kätensä
epäröiden. Lucretia ei tartu siihen. Brutus on äkkiä tullut hyvin
totiseksi ja väistynyt oikealle, seuraten sieltä kohtausta piinjapuun
luona suurimmalla sisällisellä jännityksellä.)

LUCRETIA (soinnuttomasti): Tervetuloa takaisin kotimaahasi, Collatinus.
(Vaitiolo. Collatinus katsoo Lucretiaan, vilkaisee Brutukseen, joka
jälkimmäinenkin on äkkiä kuvapatsaaksi kangistunut. Naurahtaa vihdoin
väkivaltaisesti Lucretialle.)

COLLATINUS: Onpas tämä eriskummallinen vastaan-otto! – (Vaitiolo.) Mitä
tämä merkitsee? Onhan kuin kuoleman siivet kulkisivat tämän paikan yli.

LUCRETIA: Kuuletko sinä sen siipien suhinan, Collatinus?

COLLATINUS (leikillisesti): Pelkään, että se pesii tuossa piinjapuussa.
Etkö tahtoisi siirtyä vähän syrjempään siitä, että voisin kiertää sinut
käsivarrellani? – (Sydäntään osoittaen.) Täällä suhisevat vain siivet
lemmen jumalan.

LUCRETIA: Kiitos. Minun on hyvä näin. Eivät lemmen, vaan kuolon sanomat
humisevat nyt minun huuliltani.

COLLATINUS (kärsimättömästi): Etkö tahtoisi siis olla hyvä ja
vihdoinkin selittää minulle, mitä merkitsee tämä narripeli?

LUCRETIA: Kyllä. Kokoan juuri sitä varten ajatuksiani. (Vaitiolo.)

COLLATINUS: Onpas ollut vasta vaivaa löytää sinua! – Me saavumme
iltamyöhällä Collatiaan: sinä et ole kotona. Orjattaret eivät tiedä
sinun lähdöstäsi mitään. Sanovat vain sinun jääneen kahdenkesken erään
vieraan keralla...

LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Sextus Tarquiniuksen keralla, niin.

COLLATINUS: Missä hän nyt on?

LUCRETIA: Minä en tiedä.

COLLATINUS: Samapa tuo, kun tiedän hänen vain käyneen meidän
kotonamme. – No niin, me riennämme takaisin Roomaan, luullen sinun
lähteneen ehkä meitä etsimään: Roomassa ei ole kukaan nähnyt sinua...

LUCRETIA (katsoo tiukasti silmiin häntä): Tarquinius Collatinus: miksi
et sinä heti matkalta palattuasi saapunut minua tervehtimään?

COLLATINUS: Minulla oli asioita Roomassa... Ja sitäpaitsi: lähetinhän
minä tuon nuoren sukulaiseni sinulle tulostani ilmoittamaan.

LUCRETIA: Sinä lähetit suden edelläsi.

COLLATINUS (säpsähtäen): Kuinka? – (Vaitiolo. Sitten hiljemmin ja
arastuneemmin.) Et usko kuinka levottomia olemme sinun tähtesi
olleet...

LUCRETIA: Todella?

COLLATINUS: Tietysti. Emme ole tienneet, mitä ajatella...

LUCRETIA: Ettekö todellakaan?

COLLATINUS (tutkivasti): Sinun äänesi soinnahtaa niin vieraalta ja
luonnottomalta eivätkä sinun kysymyksesi ole mitään kysymyksiä. –
(Vaitiolo.) Vasta nyt, kun päivä painuu jo laskulleen, saapuu palatsiin
kaksi maalaista, jotka kertovat sinun seisovan Porta Capenan
ulkopuolella ja odottavan meitä.

LUCRETIA: Hyvä, että tulitte. Olen seisonut näin tuntikaudet tässä.

COLLATINUS: Kuinka? – Miksi et ole käynyt sisälle kaupunkiin? Taikka
tullut suoraan palatsiin, missä arvasit meidän niin suuressa tuskassa
ja hädässä olevan.

LUCRETIA (vaikeasti): Minä en ole uskaltanut.

COLLATINUS: Sinä. Mitä olet peljännyt muka?

LUCRETIA: Oma itseni on ollut hirvitys ja kalpea kauhu minulle. –
Toisinaan olen minä vavissut kuin kuutamon varjo tässä.

COLLATINUS: Ja seisonut siinä kaikkien ohikulkevien pilkkana ja
naurun-esineenä. – (Väkinäisellä leikillä.) Hyi, etkö häpeä! Eihän se
sovi Tarquinius Collatinuksen puolisolle.

LUCRETIA (hiljaisesti): Vain yksinkertaista maalaiskansaa on tästä
kulkenut ohitse eivätkä he ole nauraneet minulle. Päinvastoin ovat he
väistyneet syrjään kunnioittavasti ja kuiskineet puoli-ääneen
keskenään: "Tuossa on muudan, jolla on sydämen suru."

COLLATINUS (kuten edellä): Eivätkö he ole kysyneet sinulta, onko
sulhosi jättänyt sinut vai miehesi rikkonut vastaan vannottua
uskollisuutta?

LUCRETIA: Eivät.

COLLATINUS: Sepä merkillistä!

LUCRETIA: He eivät ole olleet niin sukkelia. – He ovat vain pudistaneet
päätään ja kaartaneet kauempaa minua häiritsemättä. (Vaitiolo.)

COLLATINUS: Ja nyt? Kuinka kauan aiot seisoa siinä?

LUCRETIA (katsoo häneen): Sinulla on kovin kiire, Collatinus.

COLLATINUS: Eipä suinkaan, mutta mielestäni vaikutamme me kaikki tässä
tilaisuudessa hiukan hullunkurisilta...

LUCRETIA: Niinkö sinun mielestäsi?

COLLATINUS: Minä itse en suinkaan vähimmän meistä. – (Vaitiolo.) No,
Brutus? Eikö sinulla ole enää yhtään kokkapuhetta hammastarhassasi?

BRUTUS (kuivasti): Ei.

COLLATINUS: Sinä näet itse, Lucretia. olethan saanut hänetkin
sanoillasi aivan jääksi jähmettymään. – (Vaitiolo. Hiljaa ja
sydämellisesti.) Etkö aio tulla kotiin?

LUCRETIA: Minulla ei ole mitään kotia enää.

COLLATINUS: Sinulla? Ei kotia? – Oletko järjiltäsi?

LUCRETIA (soinnuttomasti): Eikä enää sinullakaan, Tarquinius
Collatinus. (Painaa sydäntään suurimman tuskan vallassa.) Ah, jospa
tietäisit...!

COLLATINUS: Mitä? – (Vaitiolo.) Sinä olet järjiltäsi. – Taikka olet
sinä jostakin suuttunut minulle? – (Hiukan hämillään.) No niin, minä
myönnän, että se oli kevytmielistä leikinlaskua, tuo, joka aiheutti
Sextus Tarquiniuksen matkan sinne...

LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Minä tiedän: eräs veto.

COLLATINUS: Niin, eräs veto, jota minä heti kaduin sen lyötyäni...

LUCRETIA: Etkö peljännyt ollenkaan häviäväsi sitä?

COLLATINUS (naurahtaen): En. Se ajatus ei juolahtanut mieleeni
todellakaan. – Mutta eihän se ollut niin suuri rikos? Eihän se ansainnut
näin ankaraa rangaistusta?

LUCRETIA: Ei.

COLLATINUS: No niin? (Ojentaa kätensä.)

LUCRETIA (siihen tarttumatta): Etkö tahdo tietää tarkemmin, missä
olosuhteissa Sextus Tarquinius tapasi minut?

COLLATINUS: Sitä ei minun todellakaan ole tarvis kysyä sinulta,
Lucretia.

LUCRETIA: No niin, sitten sanon minä sen sinulle kysymättäsi: hän
tapasi minut värttinäni ääressä.

COLLATINUS (sydämellisesti): Sen arvasinkin! – Ja sitten juttelitte te
hetken keskenänne...

LUCRETIA: Niin. Me juttelimme.

COLLATINUS: Ja sitten ratsasti hän takaisin Roomaan, vai kuinka? – Ihme
vaan, että palatsissa ei ole kukaan, ei edes hänen vaimonsa, nähnyt
häntä.

LUCRETIA: Niin, hän ratsasti ... mutta hän palasi takaisin.

COLLATINUS: Takaisin?

LUCRETIA (tukahtuneella äänellä): Minä olin mennyt levolle juuri. –
Silloin syöksyy Sextus Tarquinius äkkiä minun kammiooni, pyytää,
rukoilee ja uhkaa minua...

COLLATINUS: Uhkaa?

LUCRETIA: ... uhkaa kuninkaan kostolla ja omallaan, joka oli kohtaava
meitä molempia, ellen minä heti suostuisi hänen kerallaan
sopimattomiin.

COLLATINUS: Kautta jumalien! – Ja sinä?

LUCRETIA: ... Minä olin miltei alaston ... ja yksin ... yö pimeä vain
minun ympärilläni ... ja hän oli jo sitä ennen minut julmilla
puheillaan puolikuoliaaksi säikyttänyt...

COLLATINUS: Ja sinä? Sinä antausit hänelle?

LUCRETIA: Niin.

COLLATINUS: Ah!

LUCRETIA (syösten äkkiä hänen jalkoihinsa): Mutta tiedä, että tein sen
ainoastaan henkeni hädässä ja koska kovin pelkäsin ja vapisin myös
sinun puolestasi...

COLLATINUS: Minun!

    (Kääntyy pois hitaasti ja peittää kasvonsa vaipallaan. Hänen
    hartiansa painuvat kumaraan: hän itkee. Pitkä vaitiolo.

    Lucretia, maassa polvillaan, katsoo rukoilevasti ylös häneen.
    Vaippa on valahtanut hänen hartioiltaan: hän ei huomaa sitä.
    Brutus oikealla, yhä edelleen liikkumattomana, mutta ääretön
    sisällinen jännitys kasvoillaan. Pilvet kaupungin yllä palavat
    purppurassa.)

LUCRETIA (hiljaa): Kallis puolisoni! Eikö sinulla ole enää yhtään sanaa
minulle sanottavaa? (Collatinus kääntyy hitaasti ja katsoo häneen.
Lähestyy ja ojentaa kätensä hänelle.)

COLLATINUS: Nouse! – (Lucretia nousee väristen.) Sinun on kylmä?

LUCRETIA: On.

COLLATINUS: Sinähän vapiset kiireestä kantapäähän. – (Korjaa vaipan
hänen hartioilleen.) Kuinka? Nyt vasta näen, kuinka ohuesti puettu sinä
olet...

LUCRETIA: Minulla ei ole ollut aikaa sitä ajatella. – Heti kun hän oli
poistunut, syöksyin minä ulos pimeään yöhön ja olen harhaillut siitä
saakka pitkin lehtoja ja viidakoita... (Koettaa hymyillä.) Tämän vaipan
lienen vain jostakin saanut hartioilleni...

COLLATINUS (hiljaa): Siveä Lucretia. (Suutelee lempeästi otsalle häntä.
Lucretia nojaa päänsä raukeasti hänen povelleen.)

LUCRETIA: Näin on hyvä. (Vaitiolo.)

COLLATINUS: Ja avojaloin sinä olet! – Näetkö? Päivä menee mailleen ja
kaste lankeaa... Meidän on nyt heti kotiin kiirehdittävä.

LUCRETIA (säpsähtäen): Ei! Ei kotiin! (Tempautuu irti ja katsoo suurin
silmin häntä. Brutus on vaistomaisesti astahtanut askeleen
lähemmäksi.)

COLLATINUS: Kuinka? Minne siis?

LUCRETIA: Luuletko minun todellakin kutsuneen teitä kahta tänne vain
kuulemaan minun häpeääni ja vaikerruksiani?

COLLATINUS (hiljaisesti): En tiedä, miksi olet kutsunut meidät. Mutta
arvelin sen tapahtuneen siksi, että...

LUCRETIA: ... siksi että kostaisit minut, Collatinus! (Tempaa tikarin
poveltaan, pistää sen sydämeensä ja vaipuu maahan äänettömänä.)

COLLATINUS: Lucretia! (Aikoo syöksyä polvilleen hänen ruumiinsa ääreen.
Brutus estää häntä siitä.)

BRUTUS (juhlallisesti): Hiljaa! – Hän on oikeassa. Ei kyyneleitä. –
Toisin on Lucretia Collatinan kuolemaa vietettävä.

COLLATINUS: Ystäväni!

BRUTUS: Salli minun hoitaa vaimosi maahanpaniaiset! – Oh, minä vannon,
että hän on saapa peijaat, joista vielä vuosituhannet tulevat
kertomaan.

COLLATINUS (hämmästyneenä): Mitä aiot?

BRUTUS (kätensä kohottaen): Kostaa! – Kostaa, kuten hän itse käski
meitä! – Kostaa hänen puolestaan, joka viruu tuossa verissään, kostaa
kaikkien niiden puolesta, jotka Tarquinius Superbus on saattanut
manalle ennen aikojaan! – Mutta kostaa ennen kaikkea koko Rooman kansan
puolesta, jonka tämä turmaa tuova kuningasheimo on tallannut
jalkoihinsa.

COLLATINUS: Syöstäkö hänet valtaistuimelta?

BRUTUS: Niin. Mitta on nyt täysi, Collatinus. Rooman kansa ei voi
sietää tätä sortovaltaa kauempaa.

COLLATINUS (kokonaan tyrmistyneenä): Ystäväni! – Brutusko noin puhuu?

BRUTUS: Niin. On aika, että opit jo vihdoinkin minut tuntemaan.

COLLATINUS: Kuinka? Enkö tuntisi sinua, sinua, lapsuuteni
leikkitoveria, nuoruuteni ystävää ja... (Katsoo häneen ja mykistyy
äkkiä.) Ei, minä en tunne sinua. Näen aivan oudon miehen edessäni.

BRUTUS: Uuden, tarkoitat sinä?

COLLATINUS: Tuo ääni ... tuo ryhti ... vanhan ystävyytemme nimessä
vannotan sinua sanomaan minulle: kuka olet?

BRUTUS (tarttuu hänen käteensä): Olen Brutus, olen ystäväsi, vaikka en
se Brutus, mikä ennen olin ja joka sinua ennen on niin usein
lystikkäillä leikkipuheillaan naurattanut.

COLLATINUS: Et ... se ... Brutus? – Kuka siis?

BRUTUS: Toinen, suurempi, korkeampi ... synkkä kuin yö ja leppymätön
kuin tähdet taivahalla...

COLLATINUS: Todellakin: onhan kuin kasvaisit puhuessasi!

BRUTUS (katkerasti): Niin hyvin on minun siis onnistunut oma itseni
peittää, että kun ensi kerran elämässäni tahdon esille sen, ei minun
paras ystäväni tunne minua! – (Painaa sydäntään.) Oh! Täällä sisällä on
asunut aina eräs toinen Brutus...

COLLATINUS: Ystäväni: oikeastaan olen minä sitä aina aavistanut.

BRUTUS: Jos sinä olet sen aavistanut, niin sinä tiedät myös, mitä
minä olen kärsinyt näinä vuosina, siitä saakka kuin vanha kuninkaamme
Servius Tullius murhattiin...

COLLATINUS: Ja kuitenkin: kuinka sinä olet voinut ilveillä ja hymyillä,
hullutella ja teeskennellä...?

BRUTUS (raivoisasti): Itkenyt verta minä olen, syönyt sappea minä olen
ja kyyn kylmän myrkkyä keittänyt sydämessäni. – Aika on nyt kypsä,
Collatinus. Minä tahdon Rooman kansan ja samalla oman sieluni tästä
mätäpaiseesta puhdistaa.

COLLATINUS: Sinäkin olet surrut siis Rooman kohtaloa?

BRUTUS (katsoo häneen): Minä?

COLLATINUS: Niin. Sinäkään et ole siis ollut kylmä isänmaasi asialle?

BRUTUS: Minä? – Minä, joka en ole muuta miettinyt, siitä saakka kuin
opin ajattelemaan? – Minä, joka en ole muuta murehtinut, siitä saakka
kuin silmäni avautuivat näkemään rotuni rohkean pohjatonta kurjuutta ja
häpeätä? Minä olisin outo isänmaani asialle!

COLLATINUS: Ystäväni! Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua...

BRUTUS: Minä, joka olen isänmaa itse, sellaisena kuin se nyt
tomusta nousee, heittää naamionsa, paljastaa oikeat kasvonpiirteensä ja
astuu esiin peljättävänä, vanhurskaana tuomarina vaatimaan tilille
kaikki tyrannit ja väärintekijät!

COLLATINUS (hiljaisesti): Uskotko sinä siis, että se vielä voi
nousta todellakin?

BRUTUS: Nyt se nousee, ja jumalat olkoot laupiaat sen äidin lapselle,
joka nyt asettuu sen rankaisevaa valtaa vastustamaan. – Oh, mitä me
olemme sietäneet ja nielleet näiden ajast'aikojen vieriessä!

COLLATINUS: Todellakin, tämä on ollut raskas aika jokaiselle Rooman
kansalaiselle. Kukin on saanut kestää sen omalla tavallaan.

BRUTUS (pidätetyllä raivolla): Kuinka me olemme kumartaneet ja
hymyilleet, kuinka me olemme luikertaneet ja liehakoineet! Suudelleet
ruoskaa me olemme ja kiittäneet "kost'jumala" jokaisesta potkusta,
jonka tuo tuolta Palatinumilta on suvainnut antaa meille.

COLLATINUS: Se on totta!

BRUTUS: Ja mitä me olemme saaneet siitä palkaksemme? Lokaa ja verta me
olemme saaneet siitä niin paksulta, että me siihen pakahdumme ja siihen
uppoamme!

COLLATINUS: Mutta voitko sinä siis todellakin kuvitella mielessäsi,
että mikään vääryys ja väkivalta enää voisi pakottaa siveellisen
suuttumuksen myrskyn tämän kansan povesta ilmi mylvähtämään?

BRUTUS: Niin totta kuin minä uskon omaan elämääni! Niin totta kuin minä
uskon siihen myrskyyn, joka tällä hetkellä minun omassa rinnassani
raivoaa! Niin totta kuin minä uskon tähtiin taivaalla ja jokaiseen
vapaasen, itsenäiseen ajatukseen, joka näinä pitkinä vuosina on
puhjennut kukkaan ja kypsynyt tekoon minun aivoissani: uskoani Rooman
kansan terveesen ytimeen en minä toki vielä milloinkaan ole
kadottanut.

COLLATINUS (hiljaisesti): Hyvä olisi, ellet erehtyisi. Omasta
puolestani täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, etten aina ole ollut enää
niin aivan varma siitä.

BRUTUS: Kenties ... en aina ... minäkään. – (Jälleen riehahtaen.) Mutta
mitä? Silloin kun Lucretia surmataan, silloinko ei Rooman kansa menisi
vastaan murhaajia? Mitä? Silloin kun Lucretia Collatina häväistään
omassa kodissaan, silloinko ei rikas ja köyhä, vanha ja nuori,
tarttuisi tapparaansa? Minä en ainakaan voi muuta ymmärtää!

COLLATINUS (surumielisesti): Etkö?

BRUTUS: En. – Mitä? Jos vielä tämäkin saa rankaisematta tapahtua,
silloinhan tippuvat tähdet taivaalta, silloinhan ei kannata elää enää,
silloinhan kuolee kaikki kaunis maailmasta ja jää jälelle vain kaikki
huono ja mätä ja madonsyömä!  – Ei, ei, ei! – Siihen et sinä saa minua
uskomaan, Collatinus.

COLLATINUS (päättävästi): Hyvä. Siispä kantakaamme ruumis kaupunkiin ja
asettakaamme se julkiseen paikkaan nähtäväksi, ja minä vannon, että se
on saapa olla siinä korjaamatta, siksi kuin sinä olet pitänyt sille
lupaamasi hautapuheen.

BRUTUS: Ja minä vannon, että minä olen puhuva niin, että itse pimeä yö
sen ympärillä on iskevä kekäleitä. – Mutta joutukaamme! Päivä on jo
mennyt mailleen ja minä näen kaupungin päältä synkän ukkospilven
kohoavan. Me saamme yöksi myrskyn, Collatinus!

COLLATINUS (lennokkaasti): Mutta aamuksi ihanan auringon-nousun!

    (Yrittävät käydä käsiksi ruumiisen, mutta polvistuvat kumpikin
    kuin yhteisestä sisällisestä käskystä sen ääreen.

    Pitkä vaitiolo. Nousevat hitaasti ja kantavat ruumiin
    kaupunginportista sisälle. Pian alkaa perältä kuulua yhä
    kasvavaa meteliä, huutoja ja äänten sorinaa. Portti suljetaan.

    Sextus tulee juosten oikealta yrittäen kaupunkiin. Huomaa portin
    suljetuksi, huutaa, kolkutiaa, ei pääse sisälle. Vaipuu vihdoin
    paasipenkille epätoivoissaan. Meteli taustassa kasvaa kumeana ja
    onnettomuutta uhkaavana.

    Tarquinius Superbus, tukka tuulessa ja parta hajallaan,
    vasemmalta.)

SEXTUS: Isä!

TARQUINIUS: Poikani Sextus! – (Syleilevät nopeasti.) Pois! Minun täytyy
tuosta portista sisälle.

SEXTUS: Sinä et pääse siitä portista. Se on suljettu.

TARQUINIUS: Mahdotonta. – Minä olen jättänyt jälkeeni kaiken
sotajoukkoni vain kiiruhtaakseni ennen yötä sisälle siitä. – Sillä
tiedä, poikani: Minä palajan voittajana!

SEXTUS: Ah!

TARQUINIUS: Siksi älä enää kauemmin viivytä minua. Sillä minun täytyy
sisälle Porta Capenan kautta. Sitten ei minulla ole enää mitään
peljättävää kaikkena elin-aikanani. (Rientää perälle.)

SEXTUS: Minä sanon sinulle, isä: portti on kiinni.

TARQUINIUS (kolkuttaen): Hoi! Ohoi! – Kuka sulkee kuninkaan silmien
edestä?

SEXTUS: Isä, minä pelkään. Mitä merkitsee tuo meteli kaupungissa?

TARQUINIUS: He ovat vain saaneet tiedon kotiintulostani ja uskollinen
kansani siitä jo ennakolta iloitsee. – Hohoi, ohoi! Miksi ei kuule
kukaan? Eivätkö vartiat ole paikoillaan? (Lyö ja potkii porttia.
Vaitiolo.)

SEXTUS: Ei kukaan tule meille avaamaan.

TARQUINIUS: Sitten täytyy sinun sisälle jonkun toisen portin kautta.

SEXTUS: Tulen juuri toiselta portilta: minä en päässyt sisälle.

TARQUINIUS (ällistyneenä): Mitä tämä merkitsee?

SEXTUS: Samaa olen minäkin kysynyt. Mutta minä en uskalla antaa pahan
aavistukseni vastata siihen.

TARQUINIUS (katsoo häneen): Sinä et uskalla...? – Mutta onhan tämä tuiki
naurettavaa. Minä olen lyönyt viholliseni, palajan voittajana ja nyt en
minä pääse Porta Capenan kautta Rooman muurien sisälle!

SEXTUS: Niin, isäni. Näyttää todellakin siltä kuin saisimme me viettää
tämän yömme campagnalla.

TARQUINIUS: Mutta minun täytyy päästä! – Kuka minä olen sitten? Enkö
minä ole kuningas Tarquinius Superbus? Enhän minä ole mikään
keppikerjäläinen. – Hoi! Ohoi! (Lyö ja rynkyttää porttia.)

SEXTUS: Turha vaiva, isäni. Me olemme jätetyt ulkopuolelle. (Portti
avautuu samassa.)

TARQUINIUS: Ei. Sinä näet: portti avautuu. Vihdoinkin! – Nyt täyttyy
vihdoinkin oraakelin lause. (Tullia syöksyy ulos kaupungista kuin
kostotarten ajamana. Portti sulkeutuu.)

SEXTUS: Äitini!

TARQUINIUS: Tullia! Minne aiot?

TULLIA: Pois!

TARQUINIUS: Minun täytyy sisälle tuosta portista. – (Vaipuu kokoon.) Ah!
Se on jälleen sulkeutunut!

TULLIA: Pois, jos henkenne on kallis teille! – Me olemme karkoitetut
maanpakoon.

SEXTUS: Me? (Kääntyy hitaasti ja peittää kasvonsa vaipallaan.)

TARQUINIUS (ylpeästi): Kuka ajaa meidät maanpakoon?

TULLIA: Kansa!

TARQUINIUS: Rooman roskaväki?

TULLIA: Minä en tiedä, mutta kaupunki on heidän hallussaan. – Sanotaan,
että senaatti istuu ... pidetään juuri kansankokousta forumilla...

TARQUINIUS: Nyt? Illalla?

TULLIA: Soihtujen valossa. – Ja puhujalavalle on asetettu ruumis...

TARQUINIUS: Ruumis? Kenen?

TULLIA: Lucretia Collatinan, joka on saanut surmansa omasta kädestään.
– Brutus puhuu kuin ukkosen jumala! Tuliset lieskat sinkoilevat hänen
kieleltään.

TARQUINIUS (kokonaan hämmästyneenä): Brutus? – Mitä tämä on? Kuinka on
tämä kaikki ymmärrettävä?

TULLIA: Minä en tiedä. – Kaikki huutavat ja huitovat kuin
mielenvikaiset. – Kukaan ei pääse ulos eikä sisälle kaupunkiin.

TARQUINIUS: Mutta sinä?

TULLIA: Minut noudettiin väkisin palatsista. – Pois! Pakoon! Pakoon!
Pelkään, että he voivat katua päätöstään ja ajaa takaa meitä!

TARQUINIUS: Mitä päätöstä?

TULLIA: Että sinä et ole kuningas enää, että me olemme ajetut
maanpakoon! – Pois! Nopeasti!

    (Näyttämö on edellisen aikana hämärtynyt. Pilvi kaupungin päällä
    iskee tulta. Nyt yhä kasvavaa ukonjyrinää.)

TARQUINIUS (kauhistuneena): Onko sitten maailmanloppu? Valitaanko uutta
kuningasta?

TULLIA: Ei. "Ei mitään kuninkaita enää!" "Kansa itse hallitkoon nyt
itseään!" – Näin he huutavat.

TARQUINIUS: Ei mitään kuninkaita –? Kansa itse –?

TULLIA: Niin. Luulen, että jo huomenna tasavalta julistetaan...

TARQUINIUS: Häh? Tasavalta? Ei mitään kuninkaita enää? – (Kuin
itsekseen.) Sitten on meidän aika todellakin tarttua mieron sauvaan.
(Peittää kasvonsa vaipallaan. Pitkä vaitiolo.)

TULLIA (hiljaa): Armaani! Meidän on nyt lähdettävä. Yö yllättää,
raju-ilma on kohta meidän päämme päällä. – (Ukkosta ja salamoita.)
Etkö kuule? Pois, nopeasti, jostakin vuorenkolosta tahi
ystävällisestä majasta turvaa etsimään!

TARQUINIUS: Vuorenkolosta! Voinko minä turvautua jumaliin?
Ystävällisestä majasta? Voinko minä turvautua ihmisiin?

SEXTUS (äkkiä): Isä! Mutta on sinulla sotajoukko! Onhan sinulla
voitollinen armeija takanasi!

TARQUINIUS: Poikani! Minun uljas poikani! – (Syleilee häntä.) Miksi et
sitä minulle ennen sanonut?

TULLIA: Turhaa toivoa! Jo käyvät tällä hetkellä salaiset käskyt
kaikkialle, armeijaan, maakuntaan. Sinä olet henkipatto mies,
Tarquinius Superbus, ja kuka tahansa saa surmata sinut, jos sinut
tavataan Rooman alueella.

    (Pitkä vaitiolo. Tarquinius Superbus on vaipunut kokoon.
    Ukkosta ja salamoita.)

TARQUINIUS: Mutta mikä tapaus on voinut olla syynä näin äkilliseen ja
yksimieliseen kansan kapinaan? – Ah! Tuo ruumis? Kenen se oli?

TULLIA: Lucretia Collatinan. Sanotaan, että poikamme Sextus on
häväissyt hänet.

TARQUINIUS: Onko se totta?

SEXTUS (langeten hänen jalkoihinsa): Isä! (Vaitiolo.)

TARQUINIUS: Nouse! – (Harvakseen.) Sinä olit siis isäsi poika.

TULLIA: Tarkoitat: meidän poikamme, Tarquinius. (Laskee kätensä hänen
olalleen.)

TARQUINIUS (kuten edellä.) Tässä on siis koko perhe kokoontunut. –
(Vaitiolo. Ukkosta ja salamoita. Sade lankeaa.) Menkäämme!

TULLIA: Minne?

TARQUINIUS: Jonnekin, missä ei sade pieksä meidän kasvojamme.

SEXTUS (itkien): Siis erämaahan kuolemaan!

TARQUINIUS: Vaeltamaan ovelta ovelle, jos niin tarvitaan.

TULLIA: Tarquinius Superbus! Sinä suuri sulho minun nuoruuteni!
(Syleilee itkien häntä.)

TARQUINIUS (särkyvällä äänellä): Tullia, tulitukka! – (Hilliten
itsensä.) Ojenna minulle toinen kätesi! Ja poikani Sextus ojentaa
minulle toisen. – (Suurimmalla ponnistuksella.) Kas niin! Ja nyt kohti
tuntemattomia kohtaloita. (Vaeltavat hitaasti vasemmalle. Tullia ja
Sextus itkevät ääneen, Tarquinius Superbus kulkee hartiat kumarassa
ja hoippuen kuin vanha ukko heidän välillään. Ukkosta ja salamoita.)

Esirippu.