aa­mu­kas­te

ma mietin luonnon lempeyttä, Että kaivatessa meill' on muisto, Josta entis-onni hellä, vilvas Niinkuin aamukaste sydämmelle, Keskipäivän paahtaessa, vuotaa.

Raadan siellä viikon päivät heinäkuun helteessä, lepäilen yöt viileässä ladossa, saan sen täyteen parhaita heiniä, ei ole käynyt edes aamukaste karhon päällä — kaikki minulle onnistuu, ei vain se ainoa, mitä enin toivon.

Toisen tarinan mukaan pahat unet nousevat aamukasteen mukana tähtiin, josta ne eivät koskaan palaa.