hy­myi­le­väi­nen

Vuossadat vaelsi, nousi, vaipui sankarit sukujen, kuolivat kuninkahatkin, pojat valtikan perivät, oli aika onnen aika, kausi kauniiden tekojen, hyvyyden hymyileväisen, päivän lasten laulavaisten.

Mut mulle näyttäytyi Beatrice kaunis, hymyileväinen niin, hän että multa jää niiden joukkoon, joit' ei muisti tapaa.

Laulu syntyi, kun Kuoppamäki häntä nukkumaan peitellessään jäi katsomaan, kuinka lapsi nukkui hymyileväisenä pinnasängyssään.