- Sanakirjassa
- Käsitellään sanan mana yhteydessä
- Vastineita
- karjala, viro
suomi kansanrunoissa nominatiivi on harvinainen, genetiivi ehkä vähän yleisempi (»Makaa, makaa manan koira» ym.), tavallisia ulkoiset paikallissijat manalla, ‑lta, ‑lle sekä manala ja manalainen. Onkin arveltu, että nämä edustaisivat suhteellisesti varhaisempia muotoja ja olisivat lyhentymiä ilmauksista maan ala, maan alainen, maan alla, alta, alle, jota tyyppiä on tavattu melko laajalti. Mutta päinvastainenkin suhde lienee mahdollinen: viimeksi mainitut voivat olla myöhempiä kansanetym. selvennysmuotoja.
Lönnr:n esimerkit »raha-asioissa on nyt monta manaa» (ikävyyttä, harmia tjs.), »tahtoi maa manalle mennä» (hukkua, tuhoutua) tuntuvat kuvastavan vanhakantaista käyttöä, ja jos myös murt. mana (paikoin Keski- ja Pohjois-Pohjanmaa) ’jään sulamisen viimeinen aste (siis häviäminen, tuhoutuminen)’: »jäät mennee manoksi» (= manoiksi; Hailuoto), kuuluu tähän, niin »maan ala» selitys tuskin osuu oikeaan, ja tällöin mana ehkä = eteläsaame muonese, muonesje, mon. muonesjh ’eräs henki, (hyvä) henki; ennusmerkki; pahuus, paha henki; yliluonnollinen olento, joka aiheuttaa tai ennustaa sairautta tai kuolemaa; (magialla aiheutettu) sairaus’. — pohjoissaame murt. mānnēlatj ’vainajan henki’, mānelihāh, inarinsaame mȧnȧliih mon. ’sama merkitys; haamu, kummitus’ ← suomi.
Vastineet sukukielissä (2 kieltä)
Lähisukukielissä
| karjala | manala (kansanr.); manalaine ’soimaus- ja kirosana’ |
|---|---|
| viro | (alkup. vai ? ← suomi) mana (Wied; run.) ’manala, manalan jumala?’, maanala, manala ’kuolleiden asuinpaikka’, ma(a)nalane ’vainajan henki’. |