ve­den­kir­kas

Joku vanha rahtilainen viittoili metsän takaa nousevaa kajoa kohti ja selitti, että siellä oli kaupunki ja sen monet ilot: oikeat lamput, räiskyvät takat, lämpöiset pankot, vedenkirkkaat viinaputelit ja nenää kutkuttava rasvainen lihankäristys.

Hän tunsi samanlaista pettymystä kuin lapsenakin oli tuntenut timantin suhteen — tuota samaa pettymystä, oli hän myös tuntenut nähdessään kylmän vedenkirkkaan välkkeen, kun oli odottanut näkevänsä purppuranpunaisen leimun säteilevän loiston.