loitto
adjektiivi/ˈloi̯tːo/loit-to (2 tavua) · 6 kirjainta
Merkitykset
- (vanhentunut)kaukainen, etäällä oleva
- (murteellinen)loivaTuo mäki on loitto.
- (murteellinen)(vaatteesta) pituudeltaan suuri; tilava, väljäMekko, jota käytit eilen, oli loitto.
- (vanha kirjasuomi)(erityisesti tiestä) hankala- tai vaikeakulkuinen
- (kirjapaino)lyijystä tai raudasta valmistettu sokeistokappale, jota käytetään suurimpien aukkojen täyttämiseen ladonnassa
- 3–6 parren muodostama ala riihessä tai sinne mahtuva viljamäärä; ahdannainen, kanko
- (murteellinen)tuhoHän teki paljon loittoa ('tuhoa').
- (länsimurteellinen)riihen parsien yläpuolinen orsi, jonne lyhteet voivat nojata; loitto-orsi, loittoparsi, loittopuu
Esimerkkilauseet
Mutta niinkuin vastaukseks etäisyys nyt huoahtaa, tummuu loitto taivaanranta, on kuin vavahtaisi maa; äänekkäämmin, äänekkäämmin ähkii nyt jo kaukaisuus, kunnes äkin ääntä täys' on ympärilläs avaruus.Mut niinpä luullaan, kun kelloja kuullaan, Ett' aikaa kovaa se ties, Ett' uhkaa surma, tai nälän turma, Tai sota ja vieras ies: Soi vieno soitto kuin ääni loitto, Niin murheisen kaihoisaan Ja aikain mennen ne aina ennen Soi onnettomuuksiin maan.Se on niin loitto, niin himmee kuin Manan manner ankee, miss' aamunkoitto ei koskaan nouse, ei ilta lankee.Etymologia
1loitto1 – loittona, loitolla ’etäällä’
- Levinneisyys
- yleinen varsinkin Itä-Suomi
- Vastineita
- karjala, lyydi, vepsä
Tähän kuuluvia voivat alkuaan olla myös loitto2 (katso tätä) ja loitto ’loiva, viettävä’ (katso loiva).
2loitto2 – riihen parsien yläpuolella kulkeva, lyhderivejä erottava tukiorsi; 3–6 parren suuruinen, kerrallaan ahdettava osasto riihessä
- Vanhin tieto
- Christfrid Ganander, 1786
- Levinneisyys
- Häme Länsi-Uusimaa Etelä-Pohjanmaa Kymenlaakso Keski-Suomi
Kuuluu varmaankin sanan loitto1 yhteyteen; merk. alkuaan joko ’pitkä orsi’ tai ’lyhderivejä erillään pitävä orsi’.
Samaa juurta olevia sanoja
3loitto3 – loiva, kalteva, viettävä
- Sanakirjassa
- Käsitellään sanan loiva yhteydessä
- Vastineita
- karjala
Deskr. sanue, jonka yhteyteen voivat kuulua loitto (Jusl 1745; paikoin murt.) ’loiva, kalteva, viettävä’, loittava (Lönnr 1874) ’sama merkitys’ ja ehkä myös pohjoissaame loaiˈto (luulajansaame) ’hiljainen, rauhallinen’, loaiˈtot ’hiljetä, rauhoittua’. Vertaa loitto1, loikka ja lojua.
Tähän kuuluvia voivat alkuaan olla myös loitto2 (katso tätä) ja loitto ’loiva, viettävä’ (katso loiva).
Yhdyssanat ja johdokset
Yhdyssanat
Esiintymistiheys
1 412 esiintymää · 0.5 / milj.
Taivutustiedot
| Sijamuoto | Yksikkö |
|---|---|
| Nominatiivi | |
| Genetiivi | |
| Partitiivi | |
| Essiivi | |
| Translatiivi | |
| Inessiivi | |
| Elatiivi | |
| Illatiivi | |
| Adessiivi | |
| Ablatiivi | |
| Allatiivi | |
| Abessiivi |
Vertailumuodot: loitto – loitompi
Lähteet
Viittaa tähän artikkeliin
Asiasanasto.fi. (s.a.). Loitto. Teoksessa Asiasanasto.fi: Suomen kielen sanakirja ja tesaurus. Haettu 19.11.2026 osoitteesta https://asiasanasto.fi/sana/loitto