1viimata1 – huimata, pyörryttää; kivistää (päätä)
- Vanhin tieto
- Gustaf Erik Eurén, 1860
- Levinneisyys
- Satakunta ja ymp.
- Vastineita
- inkeroinen, karjala
Sanalle on esitetty germaaninen laina-alkuperää ja viitattu sen yhteydessä kahteenkin germaaninen (skandinaavinen) sanueeseen (1. muinaisnorja svíma ’pyörtyä, häilyä’, nykynorja svima ’huojua, kaatuilla’, nykyruotsi svimma ’pyörtyä’ (keskialasaksa swimen ’tuntea pyörrytystä’, germaaninen *svīma); 2. muinaisnorja víma ’pahoinvointi, huimaus (juovuksissa ollessa)’, vím ’tajuttomuus’, nykynorja vime ’hoippua, kulkea sekavana; oikutella’). Sanat voinevat myös olla s.v. viima main. sanapesyeen sporadisia jäseniä. Vertaa myös viemistää ja vimma.
Vastineet sukukielissä (2 kieltä)
Lähisukukielissä
| inkeroinen | vīmata ’tehdä sekapäiseksi’ |
|---|
| karjala | viimata ’huimata; kivistää’. |
|---|
2viimata2 – tuulla kylmästi, vetää
- Sanakirjassa
- Käsitellään sanan viima yhteydessä
- Vanhin tieto
- Gustaf Erik Eurén, 1860
- Vastineita
- karjala
Ainakin osittain deskr. sanoja; muun muassa pohjoissaame viiˈbmât viittaa siihen, että myös suomi vimma voi kuulua samaan sanueeseen. Tuulen purevuus ja terävyys (vertaa saksa »schneidender Wind») viittaa myös viillä v:n yhteyteen; onkin ajateltavissa, että vanha leikkaamista, viiltämistä merkitsevä v.-vartalo (*viji-) on pohjana kaikille seuraavista: viillä, viima (josta → vimma), viipale, viiru ja viiva (katso näitä); vertaa myös vihma.
Vastineet sukukielissä (1 kieli)
Lähisukukielissä
| karjala | viima ’kylmä tuuli; heikko tuuli; uho, veto’, viimata ’tuulla kylmästi; tuulla heikosti; vetää; uhota lämmintä tai kylmää’ |
|---|
(suomi → luulajansaame vijma(-piegga) ’voimakas tuuli’ (piegga ’tuuli’), inarinsaame vijme (koltansaame) ’viima’, pohjoissaame viiˈbmai ’voimakas (tuuli); innokas saamaan alulle jotain’, viiˈbmât ’innostua alkuun päästyään’).
Samaa juurta olevia sanoja