su­vi­nen

Ne heimoa on hennon herkkää ja tuoksu suvinen on sielu niillä, ei niitä tahraa saasta, ne imee mehun maasta, oi, ihmisjalka, älä niitä viillä!

Meitä tuopi pohjatuuli, Meitä kaakko kannattaapi, Lähettääpi lännetuuli, Survoaa suvinen tuuli, Koilliainenkin koidattaapi, Vesimyrsky myövittääpi.

Sen kertoja kuvailee Suomen suvisia suloja, joten laulusta puuttuu iskelmille tyypillinen minä -subjekti, joka vannoo romanttista rakkauttaan - tai sen päättymistä - sinä -objektille.