1viuhka1 – (vilvoiteltaessa tai tulta viriteltäessä ja ylläpidettäessä käytettävä) huisku; meno, vauhti, vilske, kiire; into; onni, tuuri; viima, vinka
- Vanhin tieto
- Daniel Juslenius, 1745
- Levinneisyys
- paikoin murt.
- Vastineita
- inkeroinen, karjala, lyydi
Onomat. sanoja, samaa alkuperää kuin s.v. viuhua mainitut sanat.
Vastineet sukukielissä (3 kieltä)
Lähisukukielissä
| inkeroinen | viuhkata ’heilua; viittoilla’, viuhkā ’liehua’ |
|---|
| karjala | viuhkata ’heilauttaa, viuhuttaa, riuhtaista; vinkata’, viuhkoa ’viuhtoa, ryntäillä, vilistää; hosua, heilua; kiitää, tuiskuta’ |
|---|
| lyydi | viuhkuttada ’viuhtoa’. |
|---|
Samaa juurta olevia sanoja
2viuhka2 – kovapintaisen maan kynnön helpottamiseksi käytetty auraa muistuttava väline, jonka leikkaavana osana on pitkä puukkomainen terä
- Vanhin tieto
- 1744
- Levinneisyys
- Satakunta Pohjois-Häme, osin Varsinais-Suomi
- Vastineita
- inkeroinen, vatja, viro
tähän kuulunevat myös ’(sian) torahammasta’ tarkoittavat sanat: suomi murt. (Viron Inkerinmaa) viuhka
Deskr. sana; väline lienee saanut nimensä torahammasta muistuttavasta terästään (vertaa viro murt. seanina, tsianõna ’vanhanmallinen aura; oikeastaan »siannenä»’).
Vastineet sukukielissä (3 kieltä)
Lähisukukielissä
| inkeroinen | viuhka (mon. viuhkat, viuhat) |
|---|
| vatja | (Lauri Kettusen aineistosta; mon.) viuhgad, (Must) viukka |
|---|
| viro | vihk (g. viha, vihi), vihv (g. vihvu), vihu (g. vihu), vivu (g. vivu), võhk (g. võha, võhu) (viro merk. myös ’ulkoneva, toisen hampaan päälle kasvanut (kulma)hammas’). |
|---|
Samaa juurta olevia sanoja